”Minun nuoruusaikanani Raahessa olivat meidän nuorten silmissä laivat ja merimiehet kaikki kaikessa. Laivat tuottivat niiden omistajille varallisuutta: olivathan rikkaimmat porvarit juuri laivapatruunoita. Näin oli minunkin äitini suvussa, Krögerin suvussa.” Henrika Levón (o.s. Hjertman)
Lääkärin tytär ja merikapteenin vaimo
Henrika Antintytär Levón (o.s. Hjertman) syntyi Raahessa 23.7.1826. Isä oli piirilääkäri Anders Jakob Hjertman (1788–1833). Äiti: Henrika Hjertman (o.s. Kröger 1803–1870).
Purjelaivakauden Raahessa koulujen ovet eivät auenneet tytöille. Ei heidän toki ilman opetusta tarvinnut jäädä, jos vanhemmilla oli vara laittaa heidät mamsellien kouluun oppia saamaan. Henrikan vanhempien yhteiskunnallisen aseman perustella on syytä uskoa, että hänellä tämä mahdollisuus oli.
Varakkaiden porvarien tytöt pääsivät Tukholmaan opiskelemaan ja jakoivat sitten tietojaan Raahen tytöille. He opettivat lukemista, kirjoittamista, laskentoa, historiaa, maantietoa, jopa ranskaa. Koruompeluakin oli syytä opetella. Mamselli koulasi oppilaistaan hyvin käyttäytyviä nuoria naisia, tulevia edustusrouvia. Kansakoulu aloitti toimintansa Raahessa vuonna 1872.
Henrika on kertonut elämästään Merenkävijöitä ja kauppaporvareita -kirjan kirjoittaneelle pojanpojalleen Martti Levónille (1892–1979). Henrikan nuoruudessa merimiehet olivat kaupungin koreimpia ja hauskimpia poikia. Sellainen oli myös hänen tuleva aviomiehensä Carl Albert Levón (1823–1888).
Henrika ja Carl olivat naapureita. Krögerin talo, jossa Henrika asui ja henkikirjoittaja Levónin talo, jossa Carl asui, sijaitsivat vierekkäin Pitkälläkadulla (nyk. Kauppakatu). Henrika oli ihastunut Carliin, niin kuin monet muutkin Raahen tytöt.
Palattuaan Raaheen vuosia kestäneiltä merimatkoiltaan Carl suoritti perämiehen tutkinnon Vaasan merimieskoulussa, minkä jälkeen nuoret menivät kihloihin. Carl oli 23-vuotias ja Henrika oli täyttänyt 20 vuotta, elettiin 1840-lukua. Nyt he jo uskalsivat kävellä käsikynkkää kaupungilla.
Henrikan urakkana oli kapioitten valmistaminen. Oli ommeltava liinavaatteita ja muita kodin tekstiilejä. Kihlausaika venyi vuosien mittaiseksi, sillä häitä juhlittiin vasta vuonna 1853.
Priki Kuppis ja haaksirikko
Priki Kuppis oli kaksimastoinen komea purjelaiva, joka valmistui vuonna 1846. Kapteeni Carl Levón oli saanut siihen kiinnityksen. Laivan valmistumista ja vesillelaskua seurasi koko kaupunki. Henrika seurasi tapahtumia komean kapteenin morsiamena.
Nuoren parin usko tulevaisuuteen oli luja. He suunnittelivat, että Carl tienaa muutamassa vuodessa talorahat ja ehkä perustaa oman kauppahuoneen – tästä oli Raahessa monta esimerkkiä.
Priki Kuppis lähti ensimmäiselle valtamerimatkalle syksyllä 1846. Merimiesten vaimojen ei ollut sopivaa näyttää ikäväänsä rannassa, vaikka kukaan ei tiennyt milloin seuraavan kerran tavataan. Jos tavataan.
Posti toi verkkaiseen tahtiin kirjeitä eri satamista: Englannista, Välimeren maista, Kontanstinopolista ja Mustan meren maista. Kului vuosi. Kuppis oli menossa Odessaan Mustan meren satamaan. Kului kuukausia. Sitten tuli järkyttävä uutinen: Kuppis oli tuhoutunut haaksirikossa Mustan meren rannikolla. Useita raahelaisia merimiehiä oli hukkunut. Vasta kuukausien kuluttua, kun Carl oli palannut Raaheen, omaiset saivat kuulla tietoja tapahtumista. Merikapteenin ura jatkui toisilla laivoilla.
Kuunari Vilkas ja kolerakesä
Henrika ja Carl purjehtivat avioliiton satamaan 29.5.1853. Nuoripari asettui asumaan Henrikan äidin, Krögerien vanhaan taloon Pitkänkadun (nyk. Kauppakatu) varrelle.
Carl oli saanut pestin kuunari Vilkkaaseen ja kun se ennen juhannusta 1853 lähti potaskalastissa Lyypekkiin, otti Carl nuorikkonsa mukaan. Purjelaivakaudella oli varsin tavallista, että työmatka oli samalla häämatka. Kun työmatka saattoi kestää vuosia, matkan aikana saattoi jopa syntyä lapsi jossakin päin maailmaa.
Paluulastiksi Vilkas lastasi muiden muassa kahvia, sokeria, viinejä, vaatetavaraa. Paluumatkalla erään merimiehistä todettiin sairastuneen koleraan. Kun hänellä ei enää Raaheen saavuttua ollut kipuja, paikallinen lääkäri antoi miehistölle luvan astua maihin.
Huonosti kuitenkin kävi. Kolera levisi Raahessa. Kaupungissa ei ollut sairaalaa. Tulliniemelle rakennettiin koleraparakki ja sen päällysmieheksi palkattiin entinen laivuri Philp. Tauti vaati kaksikymmentä uhria.
Krimin sota 1853–1856
Nuoripari Levón asui Henrikan kotitalossa Pitkänkadun (nyk. Kauppakatu) varrella, kun puhkesi Krimin sota ja englantilaiset hyökkäsivät Raaheen toukokuussa 1854. Ihmiset pakenivat kaupungista sukulaisten luo maaseudulle. Carl Albertin veli Johan Robert asui Saloisten Mutalassa Järvelän tilalla. Sinne säntäsi kiireen kaupalla Henrika Levón sukulaisineen (Hjertmanit ja Krögerit).
”Haettiin esille vanhat merimieskirstut ja sullottiin niihin hopeaesineet sekä kaikenlaista arvokasta tavaraa, mitä siinä kiireessä ehdittiin saada mukaan”, Henrika on muistellut. Krögerin talon hevonen valjastettiin ja suunnaksi otettiin Järvelä, jonne kokoontui muitakin raahelaisia.
Kuljunlahden perukan takaa pakolaiset näkivät nousevan savupilven. Englantilaiset sytyttivät palamaan satamassa olleita laivoja mutta jättivät kaupungin rauhaan.
Rauha palasi
Meriliikenteen heikentyminen Krimin sodan vuoksi aiheutti merikapteeneille työttömyyttä. Levón toimi 1860-luvun puolivälin jälkeen kauppiaana ja sen ohella maanviljelijänä. Hän toimi myös laivanvarustajana ja osakkaana Reinin yhtiön laivoissa.
Jäätyään vakinaisesti asumaan Raaheen Levón osti kiinteistön Kirkkokatu 22. Tontilla sijaitsi asuntorakennus ja laaja pihamaa ulkorakennuksineen. Pihan perällä oli navetta. Henrikalla oli kädet täynnä tekemistä kotitöissä.
Sotavuosien jälkeen perhe kasvoi: 1. Karolina Kristina Fredrika Levón (Lina s. 1854), 2. Johan Anders Levón (s. 1855), 3. Irene Maria Henrika Levón (s. 1857), 5. Albert August Levón (s. 1858), 6. Gustaf Henrik Levón (s. 1860), 6. Irene Maria Henrika Anttila (s. 1963), 7. Edith Olga Aleksandra Levón (s. 1865), 8. Kaarlo Aleksanteri Levón (s. 1867) ja 9. Johanna Wilhelmina Nordlund (s. 1869). (Geni)
Maanviljelijäksi Mutalaan, Saloisiin
Merikapteeni Carl Levónin veljen, Johan Robert Levónin (1810–1863) kuoleman jälkeen Henrika ja Carl asuivat Mutalan kartanossa vuokratilallisina ja viljelijöinä (vuokrasopimus v. 1867). Heidän aikanaan rakennettiin Mutalan päärakennus 1860-luvun lopulla.
Vuosina 1867–1888 Levón harjoitti maanviljelystä ja kalastusta. Vuonna 1872 perhe muutti vakinaisesti asumaan Mutalaan ja viljelemään maata.
Mutalassa viljeltiin ohraa, ruista ja kauraa. Ja tottakai perunoita ja nauriita. Pihapiirissä kukoisti ryytimaa. Saloisten henkikirjan mukaan vuonna 1888 Mutalassa palveli yksi renki, Aleksanteri Martinmäki, ja yksi piika Kaisa Karvonen. Lisäksi talossa asui huonekuntalaisena Anna Martinmäki kahden poikansa kanssa. Hekin osallistuivat talon töihin. Kun herrasväki oli matkoilla, Aleksanteri ja Anna muuttivat pitämään huolta Mutalan kartanosta. Viljankorjuussa ahersi omien piikojen ja renkien lisäksi 3-4 tilapäistyöntekijää. Maatila tarjosikin kausiluontoista työtä monille.
Osa viljasadosta ja perunoista myytiin kauppoihin ja laivojen muonitukseen. Osa syötiin perheen ruokapöydässä talven mittaan. Osa käytettiin eläinten rehuna. Myös osa kalansaaliista myytiin. Osa suolattiin perheen omiin tarpeisiin.
Mutalan emännän, Henrikan, pitivät kiireisinä monet laajan suvun ja ystäväpiirin vierailut sekä kapteenin järjestämät patruunain metsästysretket, jotka kestivät aamuhämärästä iltaan asti.
Illan vilakassa palaavalle seurueelle oli kapteenska piikoineen valmistanut juhla-aterian, joka sisälsi uutisleipää, ohrarieskaa, pohjalaista pitkää viiliä ja vasta saatuja tuoreita siikoja halstrattuina ja paistettuina. Ruokajuomat merikapteeni oli hankkinut kaupungista.
Henrikan piti olla tuhattaituri selvitäkseen moninaisista tehtävistä. Ruokahuolto vaati suurkokin taidot, kun kaikki ateriat valmistettiin alusta asti omassa keittiössä. Eivät emännän kiireet siihen loppuneet, oli vaatehuoltoa, siivousta, rekkoolimaan hoitoa, lasten paimentamista.
Oma lukunsa olivat Mutalan tuotantoeläimet. Perukirja luettelee: hevonen, 5 lypsävää lehmää, 1 nuori ja 14 lammasta.
Tyttäret kävivät mamsellikoulua
Merikapteeni joutui järjestämään koulutuksen lapsilleen 1870–1880-luvuilla. Tyttärille oli edelleenkin tarjolla mamsellikouluja. Vanhin lapsista, Lina, joka oli syntynyt vuonna 1854, kun Levónit asuivat vielä Raahessa, sai oloihin nähden hyvän koulutuksen.
Lina kävi ensin maksullista Toppeliuksen mamsellikoulua. Jatkokoulutuksen hän sai ”tante” Gustava Ekströmin koulussa. Lisäksi isä piti huolen, että tytöt oppivat sievän käytöksen, jonka vuoksi heidän tuli seurustella sukulaisten ja tuttavien kanssa. Tyttöjen oli lisäksi opittava kaikki taloustyöt, kankaitten kutominen ja vaatehuolto. Lina joutui nuoruusvuosinaan lujille auttaessaan äitiään.
Perheen muutettua Saloisiin Mutalan tilalle tarmokas Lina perusti sinne oman mamsellikoulun ja ryhtyi opettamaan nuorempia sisaruksiaan sekä naapuruston lapsia. Moni Saloisten lapsi saikin ensimmäisen koulutuksensa Mutalan mamsellin koulussa.
Keskimmäiset tyttäret saivat tyytyä Lina-siskon opetukseen, sillä perheellä ei tuossa vaiheessa ollut varaa lähettää tyttöjä maksullisiin kouluihin. Nuorin tytöistä, Jenny, sai käydä ruotsinkielisen yhteiskoulun.
Aikuisena Linasta tuli Raahen lastenkodin johtajatar ja opettaja. Faster Lina kuoli 82-vuotiaana sukunsa kunnioittamana.
Pojat Ouluun kouluun
Levón oli sitä mieltä, että tulevaisuus oli muualla kuin merenkulussa ja niinpä hän koulutti pojista virkamiehiä. Hän lähetti poikansa toinen toisensa jälkeen Oulun kouluihin. Raahessa kun ei sopivaa koulutusta ollut tarjolla. Raahen Porvari- ja Kauppakoulu aloitti toimintansa vuonna 1882 ja seminaari vuonna 1896.
Poikien kouluttaminen Oulussa oli hankalaa ja kallista. Rautatie ulottui Raaheen vuonna 1899, joten hevoskyydillä oli matkustettava. Matkoihin kului päivä mennen ja tullen. Henrikan kirjeenvaihtoa poikien kanssa on säilynyt jälkipolville. Kirjeitse hän antoi pojilleen käytännöllisiä ohjeita. Esimerkiksi: ”Sukat, jotka lähetit pestäväksi, olivat niin likaisia, ettei niistä saa koskaan enää puhtaita.” Henrikalla riitti näinä vuosina huolta ja huolehtimista sekä kotona että Oulussa. Pojat valmistuivat kouluistansa kukin aikanaan ja aloittivat elämänsä.
Maikki ja Eera
Merikapteeni Levónin tyttäret Lina (Johanna Vilhelmina) ja Maikki (Irene Maria Henrika) olivat saaneet vaikutteita herätysliikkeestä ja kävivät ahkerasti seuroissa. Mutalan herrasväki ja Hannilat olivat ystäviä. Tällaisissa seuroissa Maikki tutustui Anttilan Eeraan, joka naapuritalosta oli tullut Hannilaan katselemaan seurojen menoa. Nuorten välille kehittynyt ystävyys johti avioliittoon vuonna 1889.
Vuosi 1889 oli onnellinen Anttilan talon pikkupuolella. Maikki touhusi kotona, ja Eera kalasteli. Usein Maikki oli rannassa Eeran kalaan lähtöä katsomassa tai häntä vastaanottamassa. Pohjalaisten kalastajien vaimojen tapaan Maikki auttoi miestään silakkain perkaamisessa ja suolaamisessa sekä verkkojen hoidossa.
Kun tuli syksy ja marraskuun pimeät illat, pariskunta sai ilonaiheen: heille syntyi 21.11.1889 poika, joka sai kasteessa nimen Kaarlo Johannes.
Mutta sitten alkoivat koettelemukset. Kahden vuoden avioliiton jälkeen heille syntyi Erik Mikael, joka kuoli muutaman kuukauden ikäisenä. Myös Maikki alkoi sairastella ja huhtikuussa 1891 hän kuoli vaikean taudin murtamana. Kaarlo Johannes eli vielä muutamia vuosia äitinsä kuoleman jälkeen. Hän kuoli vuonna 1894. Eera keskittyi kalastukseen menetettyään perheensä.
Elämän ehtoo koitti
Raahelainen merikapteeni, kauppias, laivanvarustaja ja maanviljelijä Carl Alber Levón kuoli 1.8.1888. Henrika Levón eli noin 30 vuotta leskenä. Hän asui elämänsä viimeiset hetket Raahessa tyttärensä Linan luona. Hän kuoli 12.4.1918.
Raahe-lehti kirjoitti muistikirjoituksessa muun muassa: ”Pitkän elämänsä päätti täällä wiime perjantaina huhtik. 12 p. kello 10 illalla leskirouwa kaptenska Henrika Levón.
Raahessa syntyneenä asui hän myös pisimmän aikansa Raahessa ja läheisessä Saloisten pitäjässä Mutalan tilalla, jota hänen miehensä merikapteeni K. A. Levón hoiteli, sitten kun tämä oli myynyt Raahessa omistamansa kauppaliikkeen ja osuutensa osakeyhtiö Reinin laiwayhtiössä.
Harwinaisella walppaudella hän elämänsä wiimeisiin päiwiin asti seurasi ajan yleisiäkin rientoja ja tapahtumia ja odotteli jännitetyin mielin sitä aikaa, jolloin nykyinen sekasorronaika päättyisi.”
