Suomen ensimmäinen naispiispa Irja Askola vihittiin virkaansa syyskuun kahdentenatoista päivänä 2010 Helsingin tuomiokirkossa. Askola arvelee, että hänestä on tullut ihmiskasvoisen kirkon symboli.
Irja Askola ottaa minut vastaan hymyssä suin työhuoneellaan Helsingin tuomiokapitulissa Erottajalla. Olemme tehneet sinunkaupat jo sopiessamme tapaamisesta, olemmehan molemmat ”Lauritsalan tyttöjä”. Askola syntyi Lappeenrannassa, mutta muutti kahdeksanvuotiaana naapurikuntaan Lauritsalaan, missä minäkin vietin osan lapsuuttani ja nuoruuttani.
Irja Askola määrittelee itsensä kosmopoliitiksi karjalaiseksi. Yhdeksän vuotta ulkomailla Euroopan kirkkojen konferenssin (EKK) palveluksessa muovasivat Askolaa niin ihmisenä, kristittynä kuin teologinakin. Geneven vuodet vahvistivat häntä piispan virkaan – vaikkei hän sitä silloin tiennyt tai edes salaa ajatellut. Geneven ekumeenisissa piireissä Askola tapasi vahvoja naisia, joista monet tulivat kehitysmaista. Näillä naisilla oli vankka teologinen identiteetti.
Kysyn Irja Askolalta, miten alku hänen uudessa tehtävässään on lähtenyt käyntiin. ”On ollut kiireistä ja kiinnostavaa. Media on ollut työtoverina lähes päivittäin, olen tutustunut hiippakuntaan ja tavannut ihmisiä”, Askola vastaa. Askola kertoo tuntemattomienkin ihmisten pysäyttäneen hänet raitiovaunussa, torilla ja kaupoissa. Monet ovat kertoneet liittyneensä takaisin kirkkoon hänen valintansa jälkeen.
Kaikki eivät kuitenkaan ole naispiispan valintaa hyväksyneet. Askola myöntää, että vihamieliset kirjoitukset ovat satuttaneet. ”Eri mieltä saa olla, mutta meidän on löydettävä tapa, jolla voimme olla puheväleissä myös niiden kanssa, jotka eivät ole samaa mieltä”, Askola sanoo.
Homokeskustelu osoitti, että kirkko kiinnostaa
Toki Ajankohtaisen Kakkosen homoiltakin tulee puheeksi. Irja Askolan mielestä ohjelmasta nousseen kohun perusviesti on, että suomalaista perusoikeudentuntoa on loukattu. Ohjelmassa kyseenalaistettiin homojen ihmisoikeudet. Se että asiasta nousi niin suuri kohu, osoitti Askolan mielestä, että kirkko kiinnostaa ihmisiä. ”Nyky-yhteiskunnassa ihmiset tekevät nopeita siirtoja osoittaen näin mielipiteensä – toiset eroamalla ja toiset liittymällä kirkkoon”, Askola pohtii.
Irja Askolan mielestä kirkon pitäisi nykyistä enemmän olla jäsentensä kirkko, monipuolisempi ja toiminnallisempi. Jumalanpalveluksia pitäisi järjestää eri aikoina, ei pelkästään sunnuntaiaamuisin. Askola toivoo myös, että kirkko selkeämmin kertoisi, mitä hyvää kunkin viikon aikana kirkon piirissä tapahtuu.
”Anna meille jokapäiväinen leipämme”
Toinen ajankohtainen asia, josta keskustelemme, on ruoka. Jokapäiväinen leipä on ihmisarvoisen elämän perusedellytys. YK:n arvion mukaan joka päivä kuolee nälkään 17 000 lasta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat vetoavat sen puolesta, että Suomen tuleva hallitus kansainvälisessä yhteistyössään edistäisi ruokakriisin ratkaisemista kansainvälisesti. Osana Euroopan unionia Suomella on mahdollisuus toimia aktiivisesti oikeudenmukaisen ja kestävän ruokapolitiikan puolesta.
Irja Askola sanoo, että kirkon pitää ajatella kohtuuelämää myös meidän yhteiskunnassamme. Suomi on tällä hetkellä maailman nopeimmin eriarvoistuva maa. ”Kirkon työntekijöillä on paljon ajantasaista tietoa, josta poliittisten päättäjien olisi hyvä kiinnostua, jotta saisimme syrjäytymiskehityksen edes jonkinlaisiin aisoihin”, Askola toivoo.
Eri elämänrytmit ovat runsaan kahden vuoden aikana kirkastuneet Irja Askolalle. Hän on nähnyt kasvavien tuloerojen tuottavan lisää köyhyyttä. Tarvitaan lisää kohtuutta ja kiitollisuutta siitä, mitä on jo saatu.
”Kohtaan paljon ihmisiä, joiden tarinat kertovat köyhyydestä. Heidän on tehtävä kipeitä valintoja, ja köyhyydestä tuleva häpeä voi estää heitä puolustamasta oikeuksiaan. On vanhus, joka joutuu valitsemaan, ostaako tässä kuussa lääkkeet vai matkustaako tyttären luo jouluksi. Ei kehtaa sanoa, ettei matkarahaa ole. Sitten on eettisesti tietoisia nuoria, jotka ovat oppineet kohtuullisuuden arvon. Köyhyyden rajoilla olevia ihmisiä pitäisi kuunnella – varsinkin päättäjien. He tietävät, missä toimeentulotukijärjestelmän kuopat ovat”, Askola pohtii.
Päättäjät ja köyhyyden kokijat on koottava yhteen. ”Tässä on tehtävä kirkolle. Harva organisaatio käy niin usein ihmisten kodeissa kuin papit ja diakoniatyöntekijät. Seurakunnat voisivat aktiivisesti järjestää poliitikkojen, virkamiesten ja näiden taakankantajien tapaamisia”, Askola lisää.
Niukkuuden aika kiristää myös työmarkkinoita. Tulee irtisanomisia ja väläytellään sekä palkanalennuksia että työajan pidennyksiä. Karuselli ei Askolan mukaan voi jatkua. Piispaa ihmetyttää, mihin kaikki raha menee, vaikka sitä on enemmän kuin koskaan. Hän sanoo, ettei kadehdi päättäjiä, koska näyttää olevan pakko leikata joka tapauksessa, mutta niukkuuden ajan taitava päättäjä leikkaa niin, ettei valtaosa mene köyhimmiltä.
”Köyhien kärsimys loukkaa monen oikeudentajua, ja se syö pienen kansakunnan yhtenäisyyttä. Ratkaisu niukkuuden jakamiseen voi tulla yhteistyöstä.” Askola kehottaa vallanpitäjiä miettimään, mikä tulevaisuuden kannalta on oleellista: hieman hitaammin kasvava yritys vai se, että lisää ihmisiä jää työttömiksi ja kenties syrjäytyy.
Lopuksi siteeraan Irja Askolan runoa:
Että arvostat itseäsi ja omaa osaamistasi
ja teet samoin myös lähelläsi oleville.
Että luot ilmapiirin,
jossa innostus on mahdollista
nauru tervetullutta eivätkä
kyyneleetkään kiellettyjä.
Että työpaikallasi
oppiminen on ilo, ei uhka
kysyminen on siunaus, ei synti
muistaminen on aarre,
ei kahle.
