Rovaniemen ja Kemijärven radan puolivälissä oli kylä, Misi ja on yhä. Kylään kuuluu monta järveä ja jokea ja asuinpaikkoja järvien rannoilla. Pirttijärven rannalla on tila nimeltään Taipale, jota 30-luvun lopulla emännöi Helmi Kulppi o.s. Kallaanvaara elämänsä loppuun saakka.
Kallanvaaran pikku Helmin lapsuus
Kemijärven läheisessä Isonkylän Kallaanvaarassa etsi pieni äiditön Helmi-tyttö hyväksyntää ja rakkautta, niinpä hänestä tuli terhakkaan teini-ikäisen Anna-tätinsä hoivissa sanava ja osaava lapsi. Elettiin kaksikymmentäluvun alkuvuosia, Lanteri-isä oli ollut Tampereella valkoisten kenkävaraston hoitajana ja oli palannut kotiin. Äiti oli odottanut uutta vauvaa, mutta ilman kätilöä äiti ja lapsi olivat kuolleet – Helmillä ei ollut enää äitiä, mutta isä oli ja Anna-täti. Sitä kaipuuta hän kantoi koko ikänsä, vaikka se aikuisuudessa jo oli paennut hänen mielensä taustalle. Kuitenkin äidin kaipuu putkahti aina joskus mieleen, varsinkin kun hänestä itsestään oli tullut pienen pojan äiti.
Elämä kuljetti hänet isänsä ja uuden äitipuolen mukana Kemijärven Luusuaan, missä kaikki ihmisetkin olivat aluksi outoja ja aina ei löytynyt hyväksyntää kyläläisiltä. Hän oppi koko ajan uutta ja kuuli talon vanhan mummin tarinoita ja opetuksia jopa onkireissulla rannalla. He olivat kavereita – kaksi syrjässä ja liikaa olevaa – nuori ja vanha.
Kouluopetus
Kouluopetus oli alkanut pikkutytöllä kiertokouluna ja vihdoin 20-luvun puolivälissä oli Luusuan kylälle tullut kansakoulu. Se oli elämää vilkastuttava tapahtuma ja tytöt ihailivat kaunista opettajatartaan. Koulu loi Helmille uuden maailman jopa niin, että hän piiloutui vintille ikkunan ääreen tarkastelemaan ja lukemaan maailman karttaa ja uusia oppikirjojaan. Hän janosi tietoa. Hän oppi kirjoittamaan ja heti, kun siitä sai jotakin selvää, lähti Anna -tädille ja Hili -ystävälle kirjeitä Kemijärvelle ja vastauksia odotettiin kiihkeästi.
Siihen aikaan ei postikaan kulkenut kuin harvoin riippuen keliolosuhteista, silloin kuljettiin enemmän hevosvoimilla. Autoja oli vähän, eikä Helmillä olisi ollut varaakaan matkata parhaimpia ystäviään tapaamaan Kemijärvelle. Mutta aika kulki ja Helmistä kehittyi osaava ja taitava pikku emäntä, jopa niin, että isä vei tyttönsä kymmenvuotiaana Lautasaunan savotalle isälle kokiksi. Olihan se ollut ihmetyksen aihe, mutta toiset kokit opettivat ja neuvoivat, miten käristys tehdään ja ota vain puoliämpärillistä vettä avannosta kerralla, että jaksat kantaa.
Siihen aikaan oli tyttöjen lähdettävä usein jo viisitoistavuotiaana piikomaan
Piikomalla oppimaan taloudenpitoa tai oli pakko lähteä elättämään itsensä, vaikka vain ruokapalkalla. Näin oli Helminkin lähdettävä omaan elämään. Hän meni Hilma-tädilleen vuodeksi palkattomaksi piiaksi, mutta hankki jo vuoden palvelun jälkeen palkallisen työn Majavan isosta talosta. Hän ihmetteli, kuinka häntä kehotettiin syömään kovasti, että jaksaa, kun siihen asti oli leipä laskettu ja jopa punnittu. Hän ymmärsi vihdoin elävänsä omaa elämää eikä viipynyt toisessa, eikä kolmannessakaan piian paikassaan monta vuotta.
Hän osti vaatteita ja kävi lomalla Anna-tätinsä luona Rovaniemellä. Sieltä hän lähti kokeilemaan junalla Kemijärvelle matkustamista, hän halusi kokea uutta ja varmistaa elämänsä oikeutusta. Juna oli alkanut kulkea vasta 1934 Kemijärvelle asti ja hän oli yksi uuden ihmetystä herättäneen kulkemisen kokeilija. Ennen kaikkea hän samalla tapaisi jo Kemijärven asemalla vastaan tulevan ystävänsä Okkosen Hilin. Elämäoli alkanut hymyillä nuorelle Helmille.
Lotta Svärd -toiminnassa löytyi elämänkumppani
Helmi ihastui toisen emäntänsä, Välikankaan Kaisan kehotuksesta Lotta Svärd-asioista ja hän toimi Misin Lotta -yhdistyksessä sydämensä halusta. Suojeluskunnan talossa pidetyissä tilaisuuksissa tapasi uusia ystäviä ja hän otti osaa toimintaan, hiihti kilpailuissa, oli kahvilan puolella ja ennen kaikkea sai tanssia. Eikä aikaakaan, kun hän tapasi komean leskimiehen, jolla oli jo talo ja pieni poika. Hänen sydämensä suli molemmille – pikkupoika oli äiditön orpo niin kuin hänkin oli ollut, hän tiesi miltä tuntuu, kun ei ole äitiä eikä pienellä hoitajaa. Eikä aikaakaan, kun hänestä tuli maatalon, Taipaleen ehtoisa emäntä. Nyt hän sai itse määrätä, mitä milloinkin teki ja hän halusi tehdä. Vihdoinkin minä oman kodin sain, hän iloitsi. Kaikki tällaiset ajatukset pyörivät hänen mielensä maisemassa, jos vähänkin tuli vastaavaa elämässä koettua eteen.
Suomi kutsui poikiaan valmistautumaan synkkään aikaan.
Näin oli tuuli vyöryttänyt aaltoja jo lokakuun alussa, kun Rovaniemen esikunnasta oli tullut Hiukaksi esittäytynyt mies ja tuonut isännälle käskyn kertausharjoituksiin ja sanonut, että kaikki reserviläiset kutsutaan harjoituksiin. Tällä kertaa vain parin viikon reissu, tässä on kutsu ja littera matkalle. Hiukka oli sanonut myös, että isännän tulee ottaa omat saappaat, koska armeija ei ole varustautunut mahdolliseen sotaan.
Yrjö-isäntä oli lähtenyt harjoittelemaan sotaa omissa, uusissa saappaissaan lokakuun kymmenes päivä 1939. Helmi oli jäänyt yksin hoitamaan kaikki talon, navetan, puuliiterin, heinänajon ja asioiden hoidon Rovaniemen kauppalassa. Mies oli haettu joulukuun alussa Suomen armeijaan ja sotimaan jonnekin itärajalle. Helmi oli väsynyt työn paljoudesta, pienten poikien kanssa yksin ja ikävissään, rintamalta ei kenttäposti ollut tuonut vielä yhtään kirjettä mieheltä.
Lapsen syntyminen pelotti kotirintaman äitiä
Elettiin vuoden alkua 1940 ja mies oli viety puolustamaan maataan sinne jonnekin jo kuukausi sitten. Mitään kirjettä eikä korttia ollut vielä tullut, hän ei tiennyt oliko mies enää edes elossa. Sydäntä kouristi ikävä, miksi minulle käy aina näin, jos olen hetken onnellinen, niin heti maailmani mullistuu ja aina ikävästi. Enkä minä jaksa enää kauan yksin tehdä kaikkea – olen seitsemännellä kuulla raskaana. Hän ymmärsi, jos ei Talonpuolelta, miehen lapsuuden kodista kukaan tulisi auttamaan, niin miten hän selviytyisi.
Katse kiersi järven lumista pintaa, hän oli yksin pienten poikien – viisivuotiaan Esan ja lähes kaksi vuotiaan Erkin kanssa. Hän ajatteli, että tulisipa joku käymään, etten aina olisi yksin raatamassa ja pitämässä kotia pystyssä. Lehmän vasikkakin oli kuollut, sekin vastoinkäyminen yhä rassasi mieltä. Kyllä hän ymmärsi pärjäävänsä töittensä kanssa, mutta vaikka kuinka yritti, aina vastusti. Hän katsoi mietteissään järvelle, kuten aina, kun oli ikävä ja suru. Maisema lohdutti.
Odotettuja kirjeitä tuli
Joku laski Talonpuolen törmää suksilla alas ja lähti hiihtämään järven yli. Hiihtäjä oli miehensä nuorin veli Lauri, joka ei vielä kelvannut sotaan. Helmin mieli kirkastui ja suru häipyi mielen taakse. Lauri toi postin, pani pöydälle ja lehden välistä pilkisti kortti. Se oli Yrjöltä, kenttäpostia, kaikki tuntui olevan hänellä hyvin, teksti oli lyhyt, mutta se riitti – se riitti kertomaan, että mies on elossa ja voi kohtuullisen hyvin. Sydän iloitsi!
Toinen kirje Yrjöltä tuli tammikuun puolivälissä, jossa hän kertoi varpaittensa paleltuneen ja nyt hän makaa Rovaniemen sotilassairaalassa. Talvi oli sinä vuonna äärettömän kylmä – öisin jopa -40 astetta. Miehet kertoivat myöhemmin, että itse ”kenraali Talvi” oli tullut heitä auttamaan sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Kylän asukkaat tiesivät tapahtumat ja piiloutuivat joskus kellareihin pommikoneiden äänen kuultuaan.
Uutta elämää
Helmi nojasi pirtin uuniin, kun miehensä isä, Olli-pappa kastoi vastasyntynyttä tyttöä, että se pääsisi Taivaan suosioon, jos vaikka ei eläisi, kun on noin pikkuinen. Olli-pappa ja kylän ”paarmuska eukko” Sallan Liinu olivat auttaneet pienokaisen maailmaan – mieskätilö, olihan hän jo 13 omaansa auttanut maailmaan ja tiesi, että pieni ei aina jaksa elää, vaan lähtee pian pois. Lapselle annettiin edesmenneen mummonsa nimi: Kaisa Auroora. Helmi ei ollut kuullut sinä yönä venäläisten pommikoneiden ylilentoja eikä kukaan niitä kaivannutkaan. Juosta nyt vastasyntyneen kanssa kellariin piiloon muiden perheenjäsenten kanssa. Ikkunat oli peitetty, ettei valoa näy ulos. Seitsemän päivää myöhemmin loppui Talvisota 13. maaliskuuta 1940. Hän kertoi tuosta yön hetkestä ja kauhisteli sota-aikaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin – minulle, silloin yöllä syntyneelle ja nimen saaneelle tytölleen.
Saksalaiset Lapissa
Tuli välirauhan aika ja Misin kylään alkoi tulla saksalaisia jo 1941 keväällä, jotka ryhtyivät rakentamaan kylän kankaille Lapin pää ase- ja ammusvaruskuntaansa. Se oli melkoista hulinaa ja uutta kulttuuria.
Saksalaisten aikomus oli rakentaa itärajalle, Sallaan rintamaa Neuvostoliittoon hyökkäystä varten. Heinää ne kävivät ostamassa kylän asukkailta ja halusivat olla ystäviä. Helmi ja miehensä möivät myös hyvää timoteitä saksalaisille, muuten he eivät syrjässä olevan tilansa vuoksi kovin seurustelleet kylänsä valloittajien kanssa. Monta vuotta kuultuna jäi kyläläisille kahden vieraan kielen, saksan ja venäjän kielisiä sanoja käyttöön, huomaamattakin saattoivat myöhemmin ilmaista asioitaan: ”Nix guut jänkäheinä!” tai
”Harasoo!”
Koti vuokrattiin Metsähallitukselle
Vuosina 1942-43 Helmi asusti tilansa pikkupuolella, koska isopirtti oli vuokrattu Metsähallituksen pääpirtiksi. Tuloja oli jostakin saatava, että pahenevasta elintarvikehuollosta jotenkin selviäisi. Kansanhuollosta sai ostokortit, joilla voi ostaa kaupasta tarvikkeita. Nekin vähenivät sotatilanteen vuoksi ja Helmi mietti, niin kuin kaikki muutkin emännät Suomessa, miten huomiseen selvitään. Maaseudulla oli oman viljelyn vuoksi helpompaa, mutta kaupungeissa oli pulaa vähän kaikesta.
Helmi ei koskaan unohtanut noita sotavuosien vaikeita aikoja ja hän jaksoi kertoa ja pohtia niitä tapahtumia naapureiden kanssa vielä vuosia ja vuosia myöhemmin. Vielä vanhanakin hän joskus vajosi muistojensa pariin, katsoi kauas järvelle ja saattoi hymyillä jollekin, jota ei missään näkynyt tai kyynel vierähti poskelle.
Vangit auttoivat maatalon töissä
Yrjö kutsuttiin taas armeijaan jo välirauhan aikana, nyt hän meni puoleksitoista vuodeksi Mikkeliin Mannerheimia vartioimaan, kuten Helmi tapasi sanoa tästä miehensä uudesta rupeamasta Suomen hyväksi. Helmille kaatuivat taas kaikki työt, mutta helpotusta raskaimpiin töihin hän sai rengiltään ”Ryssän Mikolta”. Tämä tuli läheiseltä Leinolan venäläisten sotavankien työleiriltä vapaa-aikoinaan auttamaan Helmiä. Palkakseen mies oli pyytänyt vain leipää. Näin vangit olivat päässeet muihinkin taloihin tekemään halonhakkuita ja muita raskaampia ulkotöitä. He olivat olleet kiitollisia olojensa vaihtelusta. Myöhemmin he katosivat jonnekin, ehkä kotimaahansa – ehkä eivät.
Lisää myllerrystä Lapin sodasta mielen muistiin
Vihollinen vaihtui. Syyskuun alussa 1944 Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja rauhansopimuksen 19. päivä, joissa vaadittiin saksalaisten poisajoa Lapista. Ja näin syttyi taas uusi sota – Lapin sota syyskuun lopulla 1944.
Syyskuun 15. päivänä lähti viimeinen evakkojuna Misin asemalta ja noukki kyytiin Köyryn seisakkeella olleet Helmin ja naapurien väen härkävaunuun ja vei pois alkavan uuden sodan jaloista. Helmi matkusti noin viikon Kemin kautta Tornioon ja Ruotsin puolelle evakkoon. Piteån kaupungin läheisessä Bergsvikenin rukoushuoneessa oli viihdyttävä yhdeksän kuukautta ennen kuin pääsi takaisin Taipaleen kotiin. Ratakin oli jo huhtikuussa 1945 korjattu Rovaniemelle asti. Pohjois- Ruotsi tyhjeni evakoista – he palasivat kotiin, jos rakennusta enää oli. He rakensivat kuitenkin uuden kodin ja elämä alkoi uudelleen sujua vallitsevien olojen mukaan. Saksalaiset tulivat, olivat, hävittivät ja lähtivät, niinpä kotiin palaavat alkoivat suururakkansa rakentaakseen Lapin ja omat kylänsä ja kotinsa taas asuttaviksi ja elämää jatkumaan. Helmin koti Taipale oli säästynyt polttamiselta – oli koti mihin tulla.
Helmi istui pirtin pöydän ääressä ja oli taas ottanut suuren Kassabookin eteensä ja alkoi kirjoittaa. Tuo suuri ja vanha Metsähallituksen ruotsinkielinen kassakirja vuodelta 1909 oli löytynyt jo pari vuotta aikaisemmin vintin siivouksen yhteydessä ja hän huomasi ottaa sen jo silloin käyttöönsä päiväkirjakseen.
Hän jatkoi kirjoittamistaan, merkitsi päivien tapahtumia vanhan kassakirjan lehdille aikajärjestyksessä tietenkin ja huokaisi ikäväänsä, tuijotti välillä järvelle huulet alaspäin, tai hymynkare huulillaan Helmin mielen maisema ei koskaan lakannut pohtimasta eikä muistoihinsa vajoamasta – eikä kertomasta tyttärelleen Kaisalle. Kiitos niistä hetkistä äiti!
Kirjoittaja
Kaisa Kervinen
Lähteet
Kassabook, vid Rovaniemi Skogskontor 1909
Kirjoittajan julkaisemia teoksia:
Helmi naisten joukossa, 2018
Hylsyjä tiellä, 2017
Pikkupiika pakolainen, 2014
Lääkintälotta Olka, 2010

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.