Riikolan talossa Pälkjärven Kurikassa ei ollut emäntää. Taloa isännöi kaksi poikamiesveljestä Eerik ja Paavo Riikonen, molemmat jo yli 50-vuotiaita. Kun Pälkjärvelle perustettiin meijeri, sinne tuli meijeriköksi lapinlahtelainen Maria Johanna Sonninen. Paavon ja Hannan tiet kohtasivat. Paavo löysi vihdoin rinnalleen pätevän emännän kanssaan tilaa hoitamaan.

Pari vihittiin marraskuussa 1905. Hanna on 27-vuotias ja Paavo 51. Perheeseen syntyi lapsia kahden vuoden välein alkaen vuodesta 1906: Anna, Martta, Hilja, Erkki, Helmi, Tyyne ja Tilda.

Tuleva äitini syntyi 1914. Tuohon aikaan saattoi kummiksi valittu henkilö viedä lapsen kasteelle pappilaan. Näin tapahtui nytkin. Kummille kerrottiin, että tytön nimeksi oli päätetty Hilma. Kummi ei kuitenkaan tykännyt nimestä ja sanoi papille, että lapsen nimeksi tulee Helmi, pelkkä Helmi. Hyvin kummi nimen valitsi, sillä Helmistä taisi hyvinkin tulla nimensä veroinen.

Helmi kokee suuren surun

Pieni Helmi Riikonen istuu isä-Paavon polvella ja silittää hänen ruskeaa tukkaansa. Isä on turvallinen, antaa aamulla leipää ja ottaa mukaan töihinsäkin. Kun isä palaa myllymatkalta pimeänä syysiltana, Helmi saa mennä lyhdyn kanssa tallin eteen viemään leipää hevoselle isän riisuessa sitä valjaista. Myös heinienhakumatkalle Helmi pääsee mukaan.

Neljä ja puolivuotias Helmi istuu Riikolan tuvan penkillä yksin ja ikävissään. Hän katselee ulos ikkunasta navetalle, jonne äiti-Hanna on mennyt karjaa hoitamaan. Isä ei tule antamaan maitoa ja leipää, ei enää koskaan. Hän on kuollut. Ei enää koskaan, sitä on pienen tytön vaikea käsittää. Pikkusisko Tildakin on kuollut. Syksyllä 1918 espanjantauti riehui kuin rutto.

Elämän oli jatkuttava. Äiti-Hannalla oli kädet täynnä työtä. Perheen lapset auttoivat suuren talon töissä voimiensa mukaan. Helmi ruokki kanoja, juotti vasikoita ja pisti kylväjälle piippoja eli kylvymerkkejä. Hän oli kovasti kiinnostunut maatalon askareista.

Koulutiellä ja tilan töissä

On Helmin ensimmäinen koulupäivä Pälkjärven Kurikan kansakoulussa. Laukkuna on Eerik-sedän entinen mäyrännahasta tehty metsästyslaukku. Siinä on karvapuoli päälläpäin ja läpässä on mustavalkoraidallista karvaa. Helmi on ylpeä laukustaan. Hän ei kuitenkaan koskaan enää käytä tuota laukkua. Toverit ovat nauraneet sille ja hänelle.

Helmi kävi kuitenkin koulua mielellään ja teki tunnollisesti kaikki tehtävänsä. Matematiikka vain tuntui vaikealta. Uskonto oli mieluinen kouluaine, ja päästötodistuksessa olikin siitä 9, samoin kotiseutuopissa, luonnontiedossa, käsitöissä sekä voimistelussa ja leikissä. Nämä olivat vahvoja osaamisen alueita Helmillä myöhemminkin.

Koulunsa 1927 päättänyt 13-vuotias Helmi jatkoi töitä kotitilalla. Hänelle mieluisinta puuhaa oli työnteko hevosten kanssa, ja hän ajoi jo tuolloin haravakonetta heinänteon aikaan. Ajoipa keväällä lantaakin pellolle. Anna-sisko ompeli hänelle lannanajoon pitkät housut. Vain painavan lantakuorman kippaaminen pellolle tuotti aluksi vaikeuksia.

Helmi kuului 4H-kerhoon ja oppi muun muassa puutarhan hoitoa. Hän hoiti Riikolan kasvimaata ja kasvatti oman possun. Lihoista saaduilla rahoilla hän hankki itselleen ulsterin. Hän kävi myös myymässä äitinsä tekemää voita Värtsilän torilla ja sai osan myyntituloista.

Helmi etsii ammattia

Vähän alle kaksikymppisenä Helmi alkoi haaveilla omasta ammatista. Kotitila jäisi Erkki-veljelle, ja tyttöjen on lähdettävä muualle. Niinpä hän kokeili, millaista olisi olla suurtalouden emäntä ja lähti keittäjäksi Tohmajärven kunnalliskotiin. Työ oli liian raskasta ja vastuullista alle kaksikymppiselle, ja Helmi siirtyi harjoittelijaksi Sortavalan Yleiseen sairaalaan. Nuori Helmi joutui kuitenkin liian lujille ankarassa sairaalaympäristössä. Hän yritti parhaansa, mutta kun äitikin odotti koko ajan hänen palaavan kotiin, hän luovutti.

Helmi lauloi kirkkokuorossa. Hän oli käynyt Luther-kurssit, toiminut pyhäkoulunopettajana ja pitänyt opettajana olosta. Kun hän tuli hyvin toimeen lasten ja nuorten kanssa, hän haki Sortavalan seminaariin. Matematiikasta tuli kuitenkin kompastuskivi, ja Helmi luovutti kahden yrityksen jälkeen.

Hän kävi 1934 Lahden Kristillisen kansanopiston kesäkurssin opiskellen äidinkieltä ja matematiikkaa, mutta se ei auttanut. Myöhemmin perheemme asuessa Punkaharjulla hän sai olla opettajana, kun ohjasi tyttöjen käsitöitä Punkaharjun supistetussa kansakoulussa neljänä vuonna.

Elämäntoveri löytyy

Helmi sai ihailijan vuotta vanhemmasta naapurin pojasta, Lauri Kääriäisestä, joka pyöräili usein uudella pyörällään hakemaan Helmiä ajelulle. Helmi otti Laurista pyörineen kuvan uudella Kodak-merkkisellä laatikkokamerallaan. Helmi tykkäsi valokuvaamisesta. Kamera tahtoi vain heilahtaa kuvatessa, ja myöhemmin vitsailemme äidin päättömillä kuvilla. Syksyllä 1937 nuoret kihlautuivat ja kävivät Sortavalassa kihlakuvassa. Helmi istui korituolissa ja Laurin oikea käsi oli suojelevasti Helmin selän takana. Molemmat olivat vakavan näköisiä. Olihan se korkea hetki.

Pian Helmin kangaspuut paukkuivat, rukki surisi ja neula suihki, kun hän teki kapioitaan. Lauri sai ratavartijan paikan Käkisalmen maalaiskunnan Myllypellosta. Hän osti morsiamen toivomuksesta Sortavalasta Rämön huonekaluliikkeestä Askon kalusteet vahtituvan keittiöön ja kamariin.

Helmi ja Lauri vihittiin Riikolan salissa marraskuussa 1938. Helmi iloitsi muutosta omaan pesään ja toi tullessaan myötäjäisinä ayrshirelehmänsä Lulun Myllypeltoon.

Esikoinen syntyy ja Euroopassa kuohuu

Syyskuun 18. päivä 1939 nuoripari nosti ensimmäistä omaa perunaansa. Helmi odotti viimeisillään esikoistaan. 19. päivä syyskuuta minä, esikoinen, synnyin Käkisalmen synnytyslaitoksella. Helmi ja Lauri olivat nyt äiti ja isä.

Euroopassa oli levotonta, Saksa hyökkäsi Puolaan. Isä joutui ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuun alussa, ja äiti oli huolissaan ja peloissaan. Hänelle tuli vauvan kanssa lähtö vahtituvasta, kun se määrättiin sotilaskäyttöön. Äiti pääsi turvaan lapsuudenkotiinsa Pälkjärvelle. Hän matkasi täpötäyden junan postivaunussa säkin päällä vauva sylissään. Nuori 14-vuotias Martti-lanko tuli auttamaan matkatavaroiden kanssa.

Äiti ja minä olimme Riikolassa koko talvisodan ajan. Minut kastoi Marja Leenaksi Riikolan salissa kirkkoherra Veikko Korvenheimo, joka oli vihkinyt vanhempanikin. Isä ei päässyt ristiäisiin.

Äiti oli niin stressaantunut äkkilähdöstä kotoaan, että häneltä loppui rintamaito. Jouduin lehmänmaidolle ja sain maitoruven. Minusta on äidin ottama kuva, jossa makaan viltin päällä kamarin pöydällä pönttöuunin kupeessa. Maitorupi oli jo parantunut. Toisessa kuvassa, joka on otettu Riikolan pihassa hankien keskellä, olen makuupussissani tätini Toini Kääriäisen sylissä.

Punkaharjun aika

Maaliskuussa 1940 myös pälkjärveläiset evakuoitiin. Heidän sijoituspaikkansa oli Pohjois-Savossa, osa jäi Joensuun seudulle. Isä järjesti äidille ja minulle väliaikaisen asunnon Hammaslahden asemalta. Kesän alussa 1940 perheemme asettui Punkaharjulle. Isä toimi Tuunaansalmen rautatie-maantiesillan vartijana: Hän käänsi sillan pois laivojen mennä ja laski puomit maantielle, kun juna on tulossa.

Ensin asuttiin muutama kuukausi Turvalan talossa, ja sitten saatiin keittiön ja kamarin asunto Punkaharjun asemalta Valtion Rautateiden paritalosta. Seinänaapureina oli junanlähettäjä Saukkosen perhe. Talo oli asemalta lähtevän kauniin lehmuskujan varrella.

Punkaharjusta tuli perheellemme kotipaikka kuudeksi vuodeksi. Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941. Äiti odotti Terttua, joka syntyi 22. marraskuuta. Isä oli rintamalla, vastuu kodista ja tytöistä oli yksin äidin, kuten tietysti niin monien muidenkin naisten sota-aikana. Naapuriapu toimi hyvin ja oli tarpeen. Minulle on jäänyt Punkaharjun ajasta paljon elähdyttäviä muistoja. Punkaharju on minun Pälkjärveni.

Isä oli rautatiepioneeri ja kävi kotona lomillaan. Hän ulkoilutti pärekorissa nukkuvaa Terttu-siskoa tekemässään vesikelkassa, ja minä taapersin vieressä huopatossut jalassa. Isä lauloi ja heilutti häkkisängyssä nukkuvan Tertun uneen. Kun hyvästelimme häntä asemalla, roikuimme hänessä kaikki kolme viime hetkeen asti.

Ikävöimme isää, makaamme senkin alla ja laulamme: tule isä kottiin lapsillas on ikävä. Ikkunoissa on mustat verhot, ja pommikoneita lentää Laukansaaren yllä.

Äidillä on paljon työtä

Äiti hankki lehmän, possun, lampaita ja kanoja, jotta perhe saisi ruokaa ja raaka-ainetta vaatteisiin. Hän teki siirappia, perunajauhoja ja saippuaa, keräsi vadelmia, laittoi ne tuokkosiin, ja tytöt kauppasivat vatut Punkaharjun asemalla pysähtyvien sotilasjunien sotilaille. Hän myös sienesti ja marjasti.

Äiti kävi Savonlinnassa ostamassa mustasta pörssistä kankaita. Hän sai vaaleanharmaata valkoraitaista kangasta, josta teetätti itselleen herrainmallisen kävelypuvun. Puseroksi tuli lohenpunainen tekosilkkipusero. Jalassaan hänellä oli puupohjaiset paperinarukengät.

Äidillä oli nuoruudessaan kuvista päätellen paljon kauniita vaatteita, ja hän ompeli niistä meille asuja. Viininpunaisesta samettimekostaan hän teki ensin minulle makuupussin, sitten takin ja lopuksi Terttu-siskolle miehustan hänen marjapuuronväriseen mekkoonsa.

Kun me tytöt vartuimme, pääsimme pyhäkouluun. Äiti luki meille satuja Punahilkasta, Hannusta ja Kertusta ja Lumikista ja monesta muusta. Meillä oli Jöröjukka-kirja, jonka kuvat ja runot muistan vieläkin. Myös kirjan keltaisella pohjalla olevan kamalan kansikuvan. Äiti opetti meille iltarukouksen ”Levolle lasken Luojani”. Emme oikein ymmärtäneet kaikkia sanoja. Miksi siinä puhutaan siasta? Äiti myös lauloi meille Mustasta Saarasta ja aalloilla keinuvasta purresta, joka vasten tuulta ponnistaa.

Siskosta ja minusta tuli myöhemmin kirjojen ahmijoita, ja kerroimme toisillemme iltasatuja omasta päästä. Saimme hyvän alun tarinoiden ja musiikin maailmaan, mikä on rikastuttanut elämäämme.

Perhe muuttaa Ala-Härmään

Välirauha solmittiin 19.9.1944, ja minä täytin samana päivänä viisi vuotta. Isä palasi siltavartijaksi. Kauniina toukokuun päivänä hän kertoi pihalla leikkiville tytöilleen, että äiti lähti hakemaan Savonlinnasta siskoa tai veljeä. Timo-veli syntyi 1946. Samana vuonna syksyllä isä sai vakituisen ratavartijan paikan Alahärmän Voltista.

Äidistä Pohjanmaa oli aika kaukana omalta synnyinseudulta ja maisemat liian laakeita. Vahtitupakin oli pieni ja vetoinen, kaivovesivesi ruosteista. Tärkeintä oli kuitenkin se, että naapurit, Jaakko ja Fanni Ojanperän perhe, oli mukava ja ystävällinen.

Äiti osti sian ja haki naapurikylästä komean, hyvätuottoisen ayrshirelehmän. Muistan, että olin äidin mukana lehmää hakemassa. Kanojakin oli. Kotieläinten tuottoa todella tarvittiin, kun perhe oli saamassa jälleen uuden jäsenen. Heinää saatiin radanvarsilta. Heinän korjuu oli isän hommia, mutta myöhemmin me lapsetkin teimme mitä pystymme.

Minä kävin Voltin koulussa kolme luokkaa ja Terttu alakoulun. Sisko ja minä oleimme lähdössä kouluun aamulla 16.4.1948, kun Liisa syntyi neljäntenä lapsena vahtituvan kamarissa kätilön avustuksella – härmäläisenä, kuten äiti leikillisesti sanoo.

Takaisin Pohjois-Karjalaan

Elettiin heinäkuuta 1949. Saimi-täti, isän sisar, oli hakenut kaikki neljä lasta kotiinsa Joensuun Mutalaan. Äiti ja isä matkasivat rautateitse tavaroiden ja karjan kanssa härkävaunussa Voltista kohti Pohjois-Karjalaa Enon Ukkolaan. Sinne perhe asettui tyytyväisenä asumaan Rukaveden äärelle punaiseen vahtitupaan. Äiti oli hyvillään: oli päästy isompaan asuntoon ja ennen kaikkea lähelle sukulaisia.

Vahtituvan keittiö ja kammari olivat isoja ja korkeita, samoin ikkunat. Laajassa vintissä lapset saivat leikkiä ja nukkua kesäisin. Se oli hauskaa. Mutta sähköä ei ollut. Vuosi piti pärjätä öljy- ja karbidilampuilla ja myrskylyhdyillä. Keittiöön isä osti Petromaxin. Siinä oli kirkas valo, mutta siihen piti pumpata ilmaa ja se suhisi. Aluksi me lapset vähän pelkäsimme sitä, mutta läksyjä oli helpompi lukea hyvässä valaistuksessa.

Mitään mukavuuksia ei siis ollut. Ulkohuussiin kiivettiin seitsemän porrasta, ja likavedet keittiöstä kannettiin ämpärissä lantalaan. Kaivo oli, mutta sen vesi oli ruskeaa. Onneksi lähellä oli lähdeoja, ja siitä saatiin raikasta, kylmää vettä panemalla sanko puisen rännin päähän. Vesi juoksi siitä kesät talvet.

Äiti oli päättänyt, että kaikki lapset koulutetaan, jos vain on päätä kouluja käydä. Isäkään ei pannut vastaan, vaikka ehkä epäili, miten taloudellisesti pärjätään. Isä pelkäsi velkaa. Terttu ja minä aloitimme oppikoulun Joensuussa, jonne oli matkaa 50 km, höyryjunalla puolitoista tuntia.

Timo ja Liisa kävivät kansakoulun Ukkolassa. Juha syntyi perheen kuopuksena huhtikuussa 1955. Sen jälkeen äiti odotti vielä kuudetta lastaan, poikaa, mutta se meni kesken. Äiti oli silloin huonossa kunnossa, kun silloinen rankka talonrakennusaika verotti hänenkin voimiaan. Aistimme vanhempiemme surun menetyksestä.

Karjan- ja puutarhanhoitoa

Äidillä oli kädet täynnä työtä. Hän hankki toisen lehmän ja pihamaalla tepasteli muutama kana. Taisipa navetassa olla possu ja vasikkakin muutamana vuonna. Karjanhoito oli raskasta työtä, mutta siitä saatiin lisätuloja. Voita myytiin ja myös maitotinkiläisiä oli.

Isä autteli niin paljon kuin töiltään ehtii. Hän oli lapsuudenkodissaan oppinut taloustöihin ja osasi tarvittaessa laittaa ruokaa ja leipoa. Lattioiden luuttuaminenkin onnistui. Lypsää hän ei osannut. Onneksi naapuriapu pelasi molemmin puolin Ukkolassakin.

Äiti liittyi Karjanhoitoyhdistykseen, ja sai naapuritkin, Hilma ja Erkki Rätyn, innostumaan parempituottoisten ayrshirelehmien hankinnasta. Palko-lehmämme palkittiin Enon maatalousnäyttelyssä 1955. Pääministeri Kekkonenkin kävi sitä taputtelemassa, ja äiti oli syystä ylpeä lehmästään.

Vahtitupamme pihamaata koristivat äidin istuttamat kesäkukat ja perennat, joiden jälkeläisiä saatoin pitkään ihailla omalla pihallani. Äiti haluasi kokeilla myös omenapuiden kasvatusta lapsuudenkotinsa valkeita kuulaita muistellen. Omenapuut eivät menestyneet, mutta sen sijaan äidin hankkimat herukkapensaat tuottivat runsaan sadon joka kesä.

Kasvimaa kukoisti, kumpikin vanhempani pitivät siitä huolta. Minä ja Terttu toimimme kitkijöinä ja kastelijoina. Minä sahasin isän kanssa justeerilla poistettuja ratapölkkyjä polttopuiksi, kannoin sapilailla heiniä latoon ja autoin aidan teossa.

Tuohon aikaan oli itsestään selvää, että lapset osallistuivat työntekoon voimiensa mukaan. Eihän työnteko aina maistunut, mutta jälkeenpäin olen ollut iloinen, että sain kasvaa maalaisympäristössä. Vietin koko lapsuuteni ja nuoruuteni kauniissa luonnossa ja opin tekemään monenlaista työtä. Tämä koitui minulle suureksi rikkaudeksi.

Äiti laittaa ruokaa ja leipoo

Meillä oli kotieläimiä, isä kalasti ja kasvimaalta saatiin juureksia ja vihanneksia. Äiti kasvatti salaattiakin, mikä oli tuohon aikaan vielä uutta. Lisäksi isä oli innokas sienestäjä ja marjastaja. Näistä aineksista äiti valmisti monenlaisia herkullisia ruokia.

Me lapset emme olleet ihastuneita kesäkeitosta tai sienistä, mutta uunipaisti, lihapullat, kaalikääryleet, puurot, vellit, kiisselit, piirakat, sultsinat, lanttukukko – ja ruisleipä sekä pulla tekivät hyvin kauppansa. Äiti teki voin itse, ja ruisleivän hän leipoi kotoaan Pälkjärveltä saamaansa juureen. Juuri säilytettiin isän tekemässä puusaavissa. Siellä säilyivät myös leivät tuoreina ruokakomerossa. Näillä pärjättiin hyvin.

Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten vähän äiti itse söi. Isä ja me neljä söimme keittiön pöydän ääressä, neljä tuoleilla ja joku istui Singerin kopan päällä. Isä autteli pienimpiä syömämiehiä. Äiti seisoi syömässä lautanen kädessään taustalla. Tällainen kuva on piirtynyt verkkokalvolleni.

Käsitöitä, pyykinpesua ja siivoamista

Kaikki vapaat hetkensä äiti istui singerinsä ääressä ompelemassa lapsille vaatteita. Miten monet kauniit mekot hän meille tytöille loihtikaan, miten hyvät puserot ja housut pojille. Me tytöt muistamme ne joka nappia myöten elävästi. Muistamme myös äidin omat asut, sillä nekin olivat kauniita ja osaksi itse tehtyjä.

Äiti osasi myös karstata ja kehrätä, ja kangaspuissa kudottiin räsymattoja. Mekin leikkasimme kuteita. Myöhemmin tutkimme matoista, mistä vaatteistamme raidat oli tehty. Lisäksi äiti neuloi perheen lapaset, sukat ja villapaidat, ja opetti käsityötaidot myös tytöilleen.

Minä aloin 16-vuotiaana ommella itselleni vaatteita, ja perin myös muut käsityötaidot äidiltäni. Isän vaatteita äidin ei tarvinnut juurikaan korjata. Isäni osasi paikata, ommella umpeen ratkeilleen sauman ja irronneet napit. Nämä taidot hän oli oppinut omalta isältään.

Pyykkipäivät, varsinkin talvella olivat rankkoja päiviä äidille. Sellainen päivä oli kerran pari kuukaudessa. Koko keho oli kovalla koetuksella. Pyykki pestiin isossa saunassa, jossa oli muuripata ja kiuas, jota lämmitettiin talviseen aikaan pyykkipäivinä. Siellä höyryjen keskellä äiti hinkkasi vaatteita puhtaiksi juuriharjalla tai hankasi niitä lasista pyykkilautaa vasten. Isä oli tehnyt äidille korkeajalkaisen pyykkipunkan, joka säästi selkää. Sitä ihmettelen, miten äidin kädet kestivät lipeäveden ja pyykin huuhtomisen jääkylmissä vesissä. Muistan, että kädet olivat valkoiset ja ryppyiset pyykkipäivän jälkeen.

Isä auttoi vesien kannossa ja muuripadan lämmittämisessä sekä pyykin kuivaksi vääntämisessä. Kaksin se sujui keveämmin ja tehokkaammin. Yhdessä he sitten vetivät keittiössä kuivat lakanat, ja me istuimme lattialla lakanan alla tukka tuulessa. Lakanan päälle olisimme halunneet keinumaan, mutta eivät ottaneet.

Äiti piti kodin aina siistinä ja harjaa sekä rikkalapiota käyteltiin joka päivä. Lauantaina lattiat luututtiin ja matot puisteltiin. Jouluksi melkein kaikki kannettiin ulos pakkaseen, hakattiin pölyt pois ja harjattiin lumella. Seinät ja katot ripsuttiin havuluudalla. Sisareni ja minä olimme apuna ja toimimme äidin antamien ohjeiden mukaan. Työn helpottamiseksi kuvittelimme olevamme suuren kartanon piikoja. Kylläpä oli illalla sisällä raikasta ja kylmääkin kömpiä koko pakkaspäivän ulkona olleiden vuodevaatteiden väliin.

Hassuttelua lasten kanssa

Joskus äidillä oli aikaa puuhata meidän lasten kanssa. Hän tarinoi meille omasta lapsuudestaan, opetti leikkejä, lauluja, virsiä ja loruja. Myös lapsenlapset muistavat hänen hulvattoman lorunsa Kukaralan Kekaralasta, jonka hän esitti ilman tekohampaita. Hauska oli myös loru Onnimannista tai kukon ja kanan saunaretkestä tai aamukahvituokiosta.

Äiti lausui Vänrikki Stoolin tarinoiden runoja ulkoa. Ihmetystä meissä herätti Ukko Kulnev, joka kengän riisui kullaltaan ja viiniä sen täynnä toi ja lähtömaljan joi. Äiti luetteli samoin ulkoa Suomen ja Euroopan vesistöjä ja vuoristoja, muisti jopa runon sisarensa Annan ruotsinkirjasta, sen Bää, bää vita lamm.

Äiti nautti esiintymisestä, me hänen kuuntelemisestaan. Kerran hän sanoi pääsevänsä ulos mistä keittiön nurkasta tahansa. Me olimme äimänkäkenä. Ihme kyllä hän pääsi!

Kirjoja ja kansanperinnettä

Joensuun matkoillaan äiti osti kirjoja. Kirjahyllyymme ilmestyi tietosanakirjasarja ja 1953 10-osainen Werner Söderström Osakeyhtiön Kansalliskirjailijoiden Valitut teokset -sarja. Noita kirjoja tarvitsimme me koulukkaat. Kiven Valitut näyttää kansiltaan aika kuluneelta ja sivuilla on merkintöjä. Kirjoja on käytetty. Äiti itse ei ehtinyt kirjoja lukemaan. Myöhemmin hän luki uskonnollista kirjallisuutta.

Äiti tunsi paljon kansanperinnettä ja käytteli vanhoja sanontoja ja sananlaskuja, esim. Ovi kiinni ostolämmin, Ota silimä näppiis ja kaho, Yrittänyttä ei laiteta, Hermannilta heinään ja Jaakko heittää kylmän kiven järveen. Hiljan sain tietää, että hän osallistui 1932 Karjalaisen Osakunnan tekemään sananlaskukeräykseen.

Äiti alkaa puuhata omaa taloa

Kun Timon ja Liisan oppikouluun pyrkiminen alkoi lähestyä, äiti ryhtyi puuhaamaan omaa taloa Joensuuhun. Äiti oli varma hankkeen onnistumisesta, vaikka isä arkaili velanottoa. Äidin kanssa haaveilimme mukavuuksin varustetusta kodista kaupungissa.

Ja äiti sai talonsa: hän pani likoon perintörahansa, hankki taloon piirustukset ja vuokratontin sekä sai Arava-lainan – ja isä rakensi talon veljiensä avustuksella. Jo syksyllä 1957 meillä oli koti Joensuun Kanervalassa. Vähitellen koko perhe muutti Ukkolasta Joensuuhun, viimeisinä isä ja Liisa elokuussa 1959. Isä oli saanut rataesimiehen paikan Joensuusta.

Joensuun kotimme oli aluksi varsinainen majatalo. Meillä asui kolmena vuonna koulutovereitamme: Saara ja Raili Tykkyläinen ja myöhemmin heidän Yrjö-veljensäkin sekä serkukset Iris Ruuth ja Riitta Rodas. Äiti oli heidän kouluäitinään, ja he muistavat kouluäitinsä herttaisena ja mukavana. Samoin isän. Saaran, Iriksen ja Riitan kanssa olen vieläkin yhteydessä.

Äidin laittama ruoka ja leivonnaiset olivat maukkaita. Oli kiva kaikkien tulla koulusta kotiin hyvän ruuan, piiraiden ja pullan tuoksuun. Minä aloitin opiskelun Jyväskylässä syksyllä 1959. Äiti päätti kustantaa lasten opinnot. Opintolainaahan ei siihen aikaan saanut, ja niinpä äiti ryhtyi etsimään töitä.

Terttu sisareni lähti aikanaan opiskelemaan Tampereelle ja asui setänsä luona. Muut kolme opiskelivat sitten Joensuussa kotoa käsin. Olemme kiitollisia vanhemmillemme, että pääsimme opiskelemaan ja saimme hyvät ammatit. Äiti iloitsi rintaneulastaan, jossa oli viisi lyyraa.

Äidistä tulee sairaala-apulainen

Kun minä lähdin opiskelemaan, äiti alkoi käydä Mutalassa Karttusen leipomossa pesemässä leivontavälineitä ja siivoamassa leipomon. Liisa oli usein mukana apurina. Se oli raskasta työtä. Äidin palkkarahasta tuli osa minulle postiosoituksena. Tämä oli totisesti äidinrakkautta!

Kesäkuussa 1961 äiti-Helmi polki sinnikkäästi pyörällään kohti Niinivaaraa ja Sairaanhoito-opistoa. Hän sai sairaala-apulaisen vuosilomansijaisuuden ja oli innoissaan, kun pääsi kiinni työelämään. Vielä iloisempi hän oli, kun sai jäädä taloon sairaala-apulaisen ylimääräiseen toimeen. Hän viihtyi työssään ja oli varmasti työnantajalleen paras mahdollinen työntekijä: ahkera ja tunnollinen.

Ansiotyöhön meno kodin ulkopuolelle oli äidille avartava kokemus. Hänellä oli mukavat työtoverit, joista tuli ystäviä. Hänen elämänpiirinsä laajeni ja rikastui. Hän hoiti tointaan 13 vuotta. Sitten hänen raskaan ruumiillisen työn rasittama tukirankansa sanoi irti sopimuksensa, ja hän jäi sairaseläkkeelle 1974. Hän oli ollut jo kahdessa leikkauksessa, ja sydämessä oli tuntemuksia.

Äiti toteuttaa unelmiaan

Äiti katsoi koko ikänsä eteenpäin ja otti haasteita vastaan ennakkoluulottomasti. Eläkevuosina hänelle alkoi aivan uusi aika, hänen luovin kautensa. Hän maalasi posliinia. Syntyi monta käsinmaalattua kahvikalustoa lapsille ja lapsenlapsillekin, kymmenittäin pikku tauluja ja pieniä koriste-esineitä. Hän kävi joogaamassa, yritti opetella englantiakin.

Hän matkusti Israeliin nähdäkseen Raamatun pyhät paikat ja kellui Kuolleessa meressä. Hän kävi minun perheeni kanssa Kosilla, Rhodoksella ja Kreetalla nauttien lämmöstä ja uusista paikoista. Kreetalla vietimme äidin 75-vuotis- ja minun 50-vuotispäivää.

Meillä oli hauskaa yhdessä. Äiti innostui syntymäpäivänäni tanssimaan kanssani parvekkeella kreikkalaisen musiikin säestyksellä. Pimeää iltaa valaisi täysikuu – me tanssimme oman koreografian mukaan ja saimme raikuvat aplodit ympäröivien hotellien parvekkeilta. Tätä en unohda koskaan.

Aivan uusi juttu äidille oli kortinpeluu. Meillä oli aikoinaan ollut hauskoja kortti-iltoja sukulaisten kanssa. Äiti ei tykännyt kortinpeluusta. Hän varmaan yhdisti siihen rahapelin. Kuinka ollakaan hän alkoi seurata takapiruna pelaamistamme ja lopulta hänkin halusi tulla mukaan – ja pelasi oikein hyvin.

Mummin ja isomummin toimet

Lapsenlapsille mummilla oli aina aikaa. Hän tuli matkojenkin päähän lapsenlikaksi, ja kaikki lapsenlapset olivat aina tervetulleita mummilaan ja ukkilaan. Mummi neuloi tai osti heille monet vaatekappaleet. Myös lapsenlapsenlapset saivat isomummin rakkaudesta ja anteliaisuudesta osansa. Lasten kanssa touhutessaan äiti oli vapautunein ja parhaimmillaan. Hän viihdytti heitä samoin leikein, loruin ja lauluin kuin aikoinaan omia lapsiaan. Perinne siirtyy polvelta toiselle.

Perhejuhlia ja vierailuja

Äiti järjesti Talvikkitiellä meille monet juhlat, muun muassa minun ja sisarieni Tertun ja Liisan häät, ja monet juhlapyhät vietämme siellä perheinemme nauttien äidin ja isän vieraanvaraisuudesta.

Myöhemmin äiti oli itseoikeutettuna vieraana läsnä kaikissa lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten juhlissa ja tuli puolestaan meidän vieraaksemme juhlapyhiksi. Tässä täytyy mainita äidin kunniaksi, ettei hän koskaan vieraillessaan lastensa kodeissa puuttunut meidän elintapoihimme tai tapaamme hoitaa kotia.

Pälkjärvi oli äidille rakas

Äidille lapsuudenkoti ja synnyinseutu olivat hyvin rakkaita. Jo lapsena saimme kuulla paljon äidin kertomana Pälkjärven Kurikan kylän ihmisistä ja elämästä. Äiti liittyi Pälkjärven pitäjäseuraan, kävi ahkerasti tarinailloissa, ja ryhtyi kehotuksestani kirjoittamaan muistojaan. Syntyi runoa ja proosaa. Hän myös vieraili synnyinseudullaan kahdesti pitäjäseuralaisten matkoilla 1990 ja 1991. Minä olen toimittanut nauhoittamiani äidin ja isän muistelmia pitäjäseuran Pälkjärveläinen-lehteen.

Isä menehtyy sydänkohtaukseen

Puolison äkillinen kuolema 1993 merkitsi monessa mielessä äidin elämän muuttumista ja elämänpiirin supistumista. Omakotitalosta oli pakko luopua parin vuoden jälkeen, samoin harrastuksista, koska äiti ei uskaltanut liikkua yksin iltaisin. Lauri oli häntä siihen asti aina saatellut. Tuolla äidin turvattomuuden tunteella lienee juuret jo lapsuuden tapahtumissa ja sitten sota-ajassa.

Äiti ei tuntunut löytävän enää turvallista asuinpaikkaa itselleen, vaan hän muutti yhtenään. Hän asui kahdessa eri osakkeessa ruutukaava-alueella. Yksin asuminen alkoi tuntua turvattomalta, ja hän muutti Niinivaaralle Kuntohoviin. Sielläkin hän ehti asua kahdessa eri huoneistossa. Siellä oli mahdollisuus saada monenlaista palvelua, mutta äiti ei halunnut käyttää niitä. Minä ja mieheni muutimme Joensuuhun. Liisan perhe ja me olimme äidin tukena.

Sairaudet vaivasivat entistä enemmän ja rajoittivat elämää. Itse hän halusi kuitenkin hoitaa omia asioitaan niin kauan kuin suinkin pääsi liikkeelle eli syyskuuhun 2004. Silloin hän kaatui kotonaan Kuntohovissa, ja lonkka murtui ja vääntyi pahoin. Hän oli juuri luopunut turvarannekkeen käytöstä eikä voinut kaaduttuaan saada apua heti. Kun hänet sitten löydettiin makuuhuoneen lattialta, hänet toimitettiin Keskussairaalaan. Hänellä todettiin pitkälle edennyt virtsatietulehdus. Se vei jalat alta, ja aiheutti sekavuustilan. Lisäksi hänellä oli jo aiemmin todettu osteoporoosi.

Äidistä tuli potilas Siilaisen sairaalan vuodeosastolle. Lonkkaa ei voitu leikata osteoporoosin takia. Äiti ei siis enää päässyt liikkeelle omilla jaloillaan. Lonkka oli niin kivulias, että hän kieltäytyi fysioterapiasta. Aluksi hän vielä jaksoi istua rullatuolissa, mutta sitten kun jalat alkoivat mennä koukkuun lihasten surkastuessa, hän joutui kokonaan vuoteenomaksi.

Sairaalassa hän vielä vietti rullatuolissa istuen 90-vuotispäiviään 21.9.2004 ja tapasi silloin melkein kaikki läheisensä. Hän oli vielä aika virkeä. Syksy ja vuodenvaihde kuluivat vaihtelevasti. Me lähimpänä asuvat, sisareni Liisa ja minä, kävimme säännöllisesti äitiä tervehtimässä. Välistä hän oli tuskainen ja levoton, välillä oli rauhallisempia jaksoja. Hänelle ei ruoka ja juoma oikein maistunut, ja kun sisareni kerran koetti houkutella häntä syömään, kun tuli niin hyvä ruuan tuoksu, hän sanoi älä tehosta.

Niin kuin pitkäaikaisille vuodepotilaille yleensä käy, äitikin sai keuhkokuumeen helmikuun alussa 2005. Hän toipui vielä siitä ja hänelle annettiin mahdollisuus siirtyä Kiihtelysvaaraan Lehmuskotiin. Hän halusi lähteä, koska siellä pääsisi kahdenhengen huoneeseen ja vielä saunaankin. Lehmuskoti oli kodikas ja hoito hyvää.

Palmusunnuntaina kävimme vielä häntä virpomassa tuoreeks terveeks, mutta se ei enää auttanut. Äiti oli iloinen käynnistämme. Sitten maanantaiaamuna soitti hänen lääkärinsä, että äiti oli saanut toisen keuhkokuumeen peräjälkeen. Lääkäri sanoi, ettei uusista lääkekuureista olisi hyötyä. Äiti oli hoitotestamentissaan määrännyt, että jos toivoa toipumisesta ei ole, häntä ei pakkohoideta. Niinpä noudatettiin hänen toivettaan. Kun menimme sisareni kanssa äitiä katsomaan maanantaina, hän ei enää reagoinut mihinkään. Aloimme jättää hänelle jäähyväisiä. Äiti oli siirretty yhdenhengen huoneeseen, jossa oli lisäsänky.

Valvoimme yötä päivää vuorotellen hänen luonaan. Soitimme musiikkia, juttelimme hänelle ja lauloimme hänen lempivirsiään. Silitimme vielä ruskeaa tukkaa ja pidimme kädestä. Hän ei reagoinut mitenkään, mutta kuka tietää, jospa hän kuitenkin tajusi jotain.

Äiti lähti kiirastorstai-iltana lähellä puoltayötä, kun hoitajat tulivat häntä kääntämään. Me olimme tuntia aiemmin menneet kotiin lepäämään, kun tuli jo soitto, että äiti on nukkunut rauhallisesti ikiuneen. Tuli surullinen ja tyhjä olo. Oli kiirastorstai 24. maaliskuuta 2005. Viiden päivän kuluttua äidin kuolemasta menehtyi hänen Erkki-veljensä sydänkohtaukseen Joensuun keskussairaalassa.

Pitkä vaiherikas elämä päättyi

Äiti sai elää pitkän elämän ja säilyttää toimintakykynsä lähes loppuun saakka. Millaisia mullistuksia hän joutuikaan elämänsä aikana kokemaan. Täytyy vain ihmetellä hänen uudistumis- ja joustamiskykyään.

Maailma, johon äiti syntyi 1914, oli täydellisesti erilainen kuin tänä päivänä. Silloin elettiin omavaraistaloudessa maaseudulla. Käsillä ja miesvoimalla tehtiin lähes kaikki työt. Hän joutui kokemaan kolmen sodan seurauksia. Mikä määrä tekniikkaa onkaan tullut maailmaan hänen elinaikanaan. Ei äiti nyt ihan kaikkien nykyajan vempeleiden kanssa sinut ollut, mutta muistan esimerkiksi markan vaihtuessa euroiksi ajatelleeni, oppiikohan hän niitä käyttämään. Nyt voin sanoa – ihan hyvin.

Äiti oli työteliäs, huolehtiva, energinen – ja voimakastahtoinen. Lapsena en uskaltanut vastustaa häntä enkä olla eri mieltä. Silloin piti olla kiltti ja kuuliainen. Kun vanhemmiten yritin tuoda esille muuta näkökulmaa äidin mielestäni joskus jyrkkiin ja ennakkoluuloisiinkin käsityksiin, sain huomata, että äiti pysyi kannassaan. Me molemmat vain pahoitimme mielemme.

Koin myös nuorempana, että äiti vaati minulta aika paljon, mutta ehkäpä se oli esikoisoikeus ja koitui varmasti myöhemmin parhaakseni. Ymmärrän nyt, että molemmat vanhempani ovat yrittäneet parastaan kovina ja vaikeina aikoina. He rakastivat meitä tekemällä kaikkensa, että meillä olisi helpompaa kuin heillä. Enempää ei voine vaatia. Oli asioita, jotka aiheuttivat ristiriitoja äidin ja minun välille, mutta ne olen jo unohtanut. Minullekin on jo karttunut ikää, ja olen huomannut, että nyt ymmärrän äitiäni yhä paremmin ja paremmin.

Muistan äitiä kaivaten ja kiitollisena siitä, mitä hän eteeni teki. Muistan kantavana voimana sen hyvän ja arvokkaan, mitä hän minulle opetti. Aika on rakentanut vähitellen muistoista lohdutuksen.

Lauri Viidan sanoin:

Kiitos elämästä, äiti.

Pari riviä tein kirjaimia tänään.

Siinä kaikki. Olen onnellinen.