Kun aamu sarastaa Vaasan yllä, Hellevi istuu kaikessa rauhassa kahvikupin ääressä antaen ajatusten vaeltaa. Ansaittu vapaus yli viidenkymmenen vuoden työelämän kiireistä eivät ole sammuttaneet hänen jo lapsuudessa syttynyttä paloa ymmärtää maailmaa. Nyt hänellä on vihdoin aikaa ”fundeerata” – nauttia siitä uteliaisuudesta, joka on toiminut hänen elämänsä moottorina läpi vuosikymmenten.
Juuret Varsinais-Suomen viljavilla mailla
Hellevin tarina alkaa Paimiosta, missä hän syntyi Majankalman maa- ja metsätilan esikoisena. Kaksilapsinen lapsuuden koti oli onnellinen, turvallinen ja ahkeruuteen kannustava. Siellä työnteko ei ollut vain velvollisuus vaan kunnia-asia ja elämäntapa, periaatteena ”kaikilta kykyjensä mukaan, kaikille tarpeidensa mukaan”.
Kodin ilmapiiri oli yhdistelmä käytännön ahkeruutta ja sivistyksen arvostamista. Vaikka vanhemmilla oli vain peruskoulutus, heidän sydämensä sykkivät tieteelle ja kulttuurille. Isä lahjoitti varoja yliopistolle ja äiti kulttuurirahastolle – konkreettinen osoitus siitä, miten he arvostivat tiedon ja taiteen merkitystä yhteiskunnassa.
Majankalman tuvassa käytiin avoimia yhteiskunnallisia keskusteluja, eikä naisten tarvinnut vaieta. Kotiin kokoontui usein sukulaisvieraita ja naapureita erilaisiin tilaisuuksiin – kinkereihin, lähetysompeluseuroihin ja Marttojen kokouksiin. Näissä keskusteluissa syntyi Hellevin oikeudentaju ja luonteva tapa osallistua keskusteluun.
Sodan vuodet jättivät jäljen myös Majankalmaan. Äiti osallistui lotta-toimintaan ja tilalta luovutettiin tarpeistoa armeijan käyttöön. Sodan päätyttyä vuonna 1945 tilasta oli luovutettava maata siirtolaisten käyttöön pientilaksi – konkreettinen muistutus siitä, miten sota muovasi koko yhteiskuntaa.
Lapsuuden Hellevi oli aktiivinen 4H-harrastaja. Hän osallistui myös metsänleimauskilpailuihin. Mieliharrastus oli kuitenkin lukeminen. Mielikirja oli lastenkirjaklassikko Pollyanna, jonka päähenkilö pyrki näkemään kaikissa asioissa jonkun valoisan puolen. Sitä mallia Hellevi pyrkii edelleen noudattamaan.
Pihaleikeissä Hellevin kanssa olivat mukana myös evakkoperheen lapset – kokemus, joka kasvatti jo lapsena ymmärrystä siitä, mitä nykyään kutsutaan maahanmuuttajien kotouttamiseksi. Koulumatkat kolmen kilometrin etäisyydellä olevaan kansakouluun sujuivat pyöräillen ja hiihtäen, luontoa havainnoiden. Oppikouluun oli bussikuljetus. Kouluruokailun maksun Hellevi hoiti pesemällä ruokailuastiat koulutoverin kanssa.
Perheessä tyttären kouluttamista pidettiin itsestään selvyytenä, kun taas maatilan jatkajana nähtiin poika. Ylioppilaaksi Hellevi pääsi Paimion Yhteiskoulusta, ja edessä oli uusi vaihe elämässä.
Tie lääkäriksi – ja yleissivistyksen kautta laaja-alaiseksi ihmiseksi
Ennen kuin valkoinen takki vakiintui työasuksi, Hellevi opiskeli kieliä ja humanistisia aineita. Kahden vuoden jälkeen tiedekunta Turun yliopistossa vaihtui lääketieteeksi.
Vuodet humanistisessa tiedekunnassa antoivat Helleville arvokasta yleissivistystä. Ne tekivät hänestä sen lääkärin ja ihmisen, jollaisena hänet tunnetaan – laaja-alaisen generalistin, joka näkee ihmisen numeroiden ja diagnoosien takana. Tämä kyky ymmärtää ihmistä osana laajempaa kokonaisuutta tuli olemaan keskeinen vahvuus koko hänen urallaan.
Samaa yleissivistystä Hellevi on hankkinut koko elämänsä ajan jatkuvalla opiskelulla kesäyliopistoissa ja yhteiskunnan tarjoamissa koulutustilaisuuksissa. Oppiminen ei hänelle ole koskaan ollut vain ammattitaidon päivittämistä, vaan tapa ymmärtää maailmaa yhä syvemmin.
Pitkä ja monimuotoinen työura
Kun esihenkilöt ehdottivat uraa tutkimuksen ja tieteen parissa, Hellevi valitsi toisin. Hän halusi keskittyä siihen, mikä häntä todella kiinnosti: potilastyöhön ja ihmisten konkreettisten ongelmien ratkaisemiseen. Hellevi erikoistui sisätauteihin ja työterveyteen sekä hankki myös hallinnon pätevyyden – yhdistelmä, joka antoi hänelle ainutlaatuisen näkökulman ihmisten työkyvyn ja terveyden kysymyksiin.
Hellevin työura lääkärinä kesti puoli vuosisataa. Se oli pitkä, monimuotoinen ja vaativa. Nuorena lääkärinä hän teki lomatöitä Rovaniemellä ja Kuopiossa ennen kuin vakiintui Vaasaan. Siellä hänen uransa ulottui sisätauteihin, työterveyshuoltoon, työkykyselvityksiin, päihdehuoltoon, hallintoon, kuntoutustutkimuksiin sekä julkiselle että yksityiselle sektorille.
Pitkäaikaistyöttömien puolestapuhuja
Hellevin työura vei hänet sinne, missä yhteiskunnan rakenteet ja yksilön elämä kohtasivat usein kivuliaalla tavalla. Työterveyshuollon ja sisätautien erikoislääkärinä hän kohtasi uransa aikana parisen tuhatta moniongelmaista pitkäaikaistyötöntä – ihmisiä, joiden työkykyä jouduttiin punnitsemaan tilanteissa, joissa vastaus ei ollut koskaan yksinkertainen.
Asiantuntijalääkärinä Hellevin tehtävänä oli arvioida, oliko ihminen vielä kuntoutettavissa takaisin työelämään vai oliko kyseessä pysyvä työkyvyttömyys ja oikeus eläkkeeseen. Työ vaati paitsi lääketieteellistä osaamista myös ymmärrystä työelämän vaatimuksista ja ihmisten elämäntilanteista. Työterveyshuollosta saatu kokemus ja humanistiset opinnot antoivat hänelle poikkeuksellisen hyvän näkymän siihen, mitä työpaikoilla todellisuudessa edellytetään – ja mihin suuntaan ihmisiä oli realistista kuntouttaa, niin lääketieteellisesti kuin ammatillisestikin.
Vähitellen Hellevin työterveysvastaanotolle alkoi tulla yhä enemmän myös päihdeongelmaisia potilaita. Lääkärikoulutus ei ollut häntä tähän työhön riittävästi valmistanut. ”Voidakseni kohdata asianmukaisesti myös näitä henkilöitä, hakeuduin osapäivätyöhön Vaasan kaupungin päihdehuoltoon”, hän kertoo.
Päihdehuollossa Hellevi näki arjen karuimmillaan. Palvelujen piirissä oli paljon alkoholisteja, joiden työkyky ei ollut enää kuntoutuksen keinoin palautettavissa. Usein taustalla oli myös muita sairauksia – kasaantuneita ja hoitamattomia. Hellevi pyrki ymmärtämään jokaisen ihmisen kokonaistilanteen: mistä elämänpolku oli lähtenyt, mitkä olivat olleet käännekohtia, ja mikä oli nyt realistisesti mahdollista.
1990-luvun lopulla yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttui. Työvoimatoimistot alkoivat ”siivota” kortistojaan työkyvyttömistä ihmisistä, ja tämä merkitsi työkyvyn arvioinnin uudenlaista ja systemaattisempaa tarvetta. Hankkeisiin tarvittiin lääkäreitä, jotka ymmärsivät sekä sairautta että työelämän realiteetteja.
Päihdehuollon asiantuntija, dosentti Ilkka Taipale oli tuolloin maan tunnetuimpia työkyvyn arvioijia, ja hänet kutsuttiin keskustelemaan myös Vaasaan. ”Todettiin, että meillä oli selvitystyö päihdehuollossa jo aloitettu”, Hellevi muistelee. ”Toki saimme tarvittaessa häneltä taustatukea ja opastusta.”
Myös paikallinen työvoimatoimisto tarjosi Helleville arviointityötä. Hanke kiinnosti häntä erityisesti siksi, että hän pystyi hyödyntämään koko työkokemuksensa ja koulutuksensa. Tästä alkoi pitkä ja tiivis yhteistyö työvoimaviranomaisten kanssa. Työkykyarvioiden tekeminen laajeni vähitellen koko vanhan Vaasan läänin alueelle ja myöhemmin vielä laajemmalle. Asiakkaita ohjasivat ensin työvoimatoimistot, sittemmin TE-toimistot ja myös kaupungit, kuten Seinäjoki.
Hellevi muistuttaa, että kuntoutustutkimus ei ole koskaan yhden ihmisen varassa. Se edellytti moniammatillista, toimivaa yhteisyötä julkisen ja yksityisen terveydenhuollon kanssa. Keskussairaaloiden useiden erikoisalojen poliklinikat, terveyskeskukset, yksityiset erikoislääkärit ja neuropsykologit muodostivat verkoston, jonka varassa arvioinnit tehtiin.
Uransa aikana Hellevi teki arviolta pari tuhatta työkykyarviota. ”Onhan se aika paljon”, hän toteaa itse lakonisesti. Nykyisin pitkäaikaistyöttömien kuntoutustutkimukset ovat siirtyneet julkiseen työterveydenhuoltoon.
Kuntoutusarvioiden yhteydessä Hellevi kohtasi lukemattomia ihmiskohtaloita. ”Monessa olisi ainesta vaikka romaaniksi”, hän sanoo. Työssään hän oppi tunnistamaan syrjäytymisen toistuvan kaavan: vähäinen koulupohja, heikko koulumenestys, koulupudokkuus, lyhyet työsuhteet vähän ammattitaitoa vaativissa tehtävissä ja lopulta sairaudet. Alkoholi saattoi olla mukana jo työelämän aikana, mutta usein tilanne paheni ratkaisevasti työttömyyden myötä – erityisesti miehillä.
Vuosien työ kuntoutustutkimusten ja työkykyarviointien parissa opetti Helleville paljon paitsi ihmisistä myös yhteiskunnasta. ”Työ oli mielenkiintoista ja palkitsevaa, kun työkyvyttömät ihmiset saivat oikeutensa ja eläkkeensä”, hän sanoo. Samalla työ antoi hänelle vahvan pohjan yhteiskunnallisten luottamustehtävien hoitamiseen. ”Tiesin, miten asiat maassa ovat monien sen heikoimpien jäsenten osalta.”
Hellevin työ pitkäaikaistyöttömien parissa ei ollut vain lääkärintyötä. Se oli hiljaista, sinnikästä oikeudenmukaisuuden puolustamista – sen varmistamista, että ihminen tuli nähdyksi kokonaisena, ei tilastona tai hallinnollisena ongelmana.
Vaikuttaja ja yhteistyönrakentaja
Hellevin elämäntyö ei rajoittunut vain lääkärin vastaanottohuoneeseen. Hän uskoi vahvasti Kaizeniin – jatkuvaan parantamiseen. Tämä filosofia vei hänet lukuisiin järjestöihin, yhdistyksiin sekä Vaasan kaupungin valtuustoon, kaupunginhallitukseen ja moniin lautakuntiin.
Jo Vaasan keskussairaalassa työskennellessään Hellevi huomasi epäkohdan: työajat ja päivystykset olivat kohtuuttomia. Viikonloppupäivystykset saattoivat alkaa perjantaina normaalin työajan jälkeen ja jatkua yhtäjaksoisesti maanantaiaamuun saakka, jolloin alkoi normaali päivätyö ja koko jakso päättyi vasta maanantaina iltapäivällä. Tämä innosti Hellevin liittymään Suomen Lääkäriliiton alaosastoon, jolloin hän yhdessä kollegan kanssa hakeutui SAK:n lauantaisin ja sunnuntaisin järjestämään paikalliseen ammattiyhdistyskoulutukseen ”SAK:n pyhäkouluun”.
Koulutuksen seurauksena alaosaston säännöt muutettiin Metalliliiton mallin mukaisiksi. Myös lääkäriliitto uudisti valtakunnalliset sääntönsä vastaaviksi. Näin avautui selkeämpi toimintatapa esittää lääkärien toiveita ja vaatimuksia työolojen korjaamisesta työehtosopimusneuvotteluihin eli valtakunnan tasolle asti. Tämä oli konkreettinen esimerkki siitä, miten yksilön havaitsema epäkohta voi johtaa laajempiin rakenteellisiin muutoksiin.
Vaasan kaupunginvaltuustossa ja – hallituksessa Hellevi toimi kolme kautta. Hän oli aktiivinen aloitteiden tekijänä, esteettömyyden edistäjänä ja ideoijana. Hänen aloitteitaan olivat esimerkiksi Kuntsin museon hissin toteuttaminen – konkreettinen parannus esteettömyyteen – sekä Mobilen, etsivän nuorisotyön, käynnistäminen. Jälkimmäinen on matalan kynnyksen auttamispalvelu, joka nyt toimii Vaasassa lainsäädännön velvoittama ja tavoittaa nuoria siellä, missä he ovat.
Valtuustoaikana Hellevi toimi monissa lautakunnissa sekä Vaasan kaupungin edustajana Vaasan sairaanhoitopiirin hallituksessa. Lisäksi hän oli mukana Kuntaliiton valtuustossa ja Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahaston hoitokunnassa – organisaatioissa, jotka kaikki liittyivät hänen arvoihinsa: oikeudenmukaisuuteen, kulttuuriin ja ihmisten hyvinvointiin.
Hellevi on Vaasan Lääkäriyhdistyksen aktiivijäsen ja on toiminut muun muassa puheenjohtajana. Hän osallistui Vaasan lääketieteellisen säätiön perustamiseen ja Vaasan lääkäriyhdistyksen ruotsin- ja suomenkielisten historiikkien tuottamiseen. Ansioistaan hän on saanut kunniajäsenyyden – tunnustuksena pitkästä ja ansiokkaasta työstä lääkärikunnan hyväksi.
Hellevi on toiminut aktiivisesti myös Vaasan Yliopistoseurassa, Vaasan oopperayhdistyksessä, Tikanojan taidekodin ystävissä, Vaasan porvarillisessa kulttuuriyhdistyksessä sekä Vaasan setlementtiyhdistyksessä, jonka hallituksen jäsen hän edelleen on.
Kaizen elämäntapana
Hellevin elämää yhdistää punaisena lankana jatkuvan parantamisen periaate – Kaizen. Se ei ole hänelle vain japanilainen johtamisfilosofia, vaan elämäntapa. Jokainen kohtaaminen, jokainen päätös, jokainen luottamustehtävä on ollut mahdollisuus tehdä maailmasta hieman parempi paikka.
Hellevi seuraa edelleen Pollyanna-kirjan mallia ja etsii positiivisia näkökulmia kussakin tilanteessa: ”Mitä hyvää tästä hetkestä voidaan kehittää?” Tämä ei ole naiivia optimismia vaan aktiivista, käytännöllistä ongelmien ratkaisua.
Hellevin tarinassa voi nähdä, että yksilökin voi käynnistää prosessin, joka johtaa monille myönteiseen tilanteen muuttamiseen. Yksi lääkäri, joka päättää ymmärtää työolojen epäkohdat, voi muuttaa koko ammattiliiton sääntöjä. Yksi valtuutettu voi tehdä kulttuurista saavutettavaa useammille. Yksi asiantuntija, joka näkee pitkäaikaistyöttömän, päihdeongelmaisenkin, kokonaisena ihmisenä, voi auttaa lukuisan joukon saamaan oikeutta ja asianmukaisen toimeentulon
Lopuksi: Uteliaisuus jatkuu
Nyt, kun aamu sarastaa Vaasan yllä ja Hellevi istuu kahvikupin ääressä, hän ei mieti menneisyyttä nostalgialla. Hän pohtii, mitä elämä on opettanut, ja miettii, mitä vielä voisi oppia.
Yli viisikymmentä vuotta lääkärintyötä, tuhannet työkykyarvioinnit, lukemattomat luottamustehtävät – kaikki tämä on muovannut Hellevistä sen ihmisen, joka hän on.
Hellevin elämä on ollut todistus siitä, että sivistyneisyys, empatia ja toiminta voivat yhdistyä. Että voi olla sekä tieteellisesti pätevä että syvästi inhimillinen. Että voi tehdä uraa ja samalla tehdä maailmasta parempaa paikkaa – pieni pala kerrallaan.
Ja tämä työ jatkuu, Setlementtiyhdistyksen hallituksessa, keskusteluissa, ”fundeerauksessa”. Hellevi ei ole lopettanut maailman parantamista. Hän on vain saanut lisää aikaa miettimiseen.
