Helle Kannila: tasa-arvon ja kirjastojen puolesta

Ehkä monetkin – varsinkin vanhemman polven suomalaiset – kuullessaan Helle Kannilan nimen osaavat yhdistää hänet suomalaiseen kirjastolaitokseen. Helle Cannelin (vuodesta 1938 Kannila) valittiin 1921 perustetun Valtion kirjastotoimiston johtajaksi, eli rakentamaan Suomeen yleistä kirjastolaitosta. Hän oli tuolloin vain 25-vuotias eikä hänen valintansa suinkaan ollut itsestäänselvää. Naisen – ja vielä nuoren naisen – valinta korkeaan valtion virkaan oli tuohon aikaan harvinaista, eikä hänellä lienee ollut valtionhallinnossa kovinkaan monta kanssasisarta. Luultavasti kaikilla kirjastoalalla toimivillakaan ei kuitenkaan ole selkeää käsitystä siitä, kuka oli ja mitä teki Helle Cannelin ennen merkittävää kirjastouraansa? Hän oli yhteiskunnallisesti valveutunut tasa-arvoaktivisti, joka toimi ja vaikutti useissa naisjärjestöissä.

Perhe

Helle Cannelin syntyi vuonna 1896 kaksikielisen Cannelinin perheen esikoisena. Isä Einar Cannelin oli syntyisin Pohjanmaalta. Hänen isänsä Gustaf Cannelin oli sekä teologian että filosofian tohtori ja merkittävä kansanvalistaja, jonka muun muassa Lönnrot on maininnut apulaisekseen. Gustaf Cannelin toimi Einar Cannelinin syntymän aikoihin 1860-luvulla Sääksmäen kirkkoherrana. Suku polveutui Huittisten Kannilan talon isännästä Tuomaasta. Helle Cannelin ottikin talon nimen Kannila sukunimekseen vuonna 1938. Isä Einar Cannelin kävi Vaasan ruotsinkielisen lyseon ja valmistui voimistelunopettajaksi. Myöhemmällä iällään menetettyään sairauden seurauksena kävelykykynsä hän vielä opiskeli kasvi- ja eläintieteen opettajaksi. Äiti Karin Cannelin (o.s. Sahlin) oli kotoisin ruotsinkieliseltä Uudeltamaalta, Ruotsinpyhtäältä pienviljelijäperheestä.

Kun Helle syntyi, perhe asui Savonlinnassa, jossa hän kouluikään tultuaan aloitti ruotsinkielisessä valmentavassa koulussa. Isä Einar Cannelin oli voimistelunopettajana Savonlinnan lyseossa ja toimi myös hierojana Savonlinnan kylpylässä. Hän oli ulospäinsuuntautunut ja oli oli mukana monenlaisessa kansanvalistustoiminnassa ja poliittisessa toiminnassa Savonlinnassa. Hän sairastui vaikeaan lihasrappeumasairauteen ja joutui lopulta pyörätuoliin ja jättämään työelämän. Hän jatkoi kuitenkin sairaudestaan huolimatta yhteiskunnallista toimintaansa varhaiseen, 66 vuoden iässä tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Äiti Karin Cannelin oli miestään ujompi ja hiljaisempi, mutta osallistui hänkin erilaisiin yhteiskunnallisiin rientoihin. Hän toimi rauhanliikkeessä, Martoissa ja sukupuolten tasa-arvoa ajavissa yhdistyksissä. Hän oli myös Naisten Äänen tilaaja ja ahkera lukija.

Hilkka M. Kauppi, Helle Kannilan elämäkerran kirjoittaja, mainitseekin että Helle kasvoi valistuneessa säätyläiskodissa, jossa ”seurattiin päivänpolitiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä ja harrastettiin kirjallisuutta” (Kauppi 1977, 220). Helle lienee saanut luonteenpiirteitä molemmilta vanhemmiltaan. Toimittaja Ida Pekari, Helle Kannilan läheinen ja pitkäaikainen ystävä, arvelee hänen perineen isältään elämänhalun ja reippaan leikkimielen, äidiltään ennenkaikkea yhteiskunnallisen valveutuneisuuden (Kauppi 1977, 116). Kodin ja erityisesti äidin perua lienee myös hänen rakkautensa kirjoihin ja lukemiseen.

Hellen jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi tyttöä ja yksi poika. Savonlinnasta perhe muutti ensin Ouluun ja sitten Tampereelle, jossa Helle valmistui ylioppilaaksi Tampereen suomalaisesta tyttökoulusta. Koulun jälkeen hän jatkoi opiskelua Helsingin yliopistossa (Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto vuoteen 1919). Hän erikoistui kirjallisuuden historiaan ja valmistui maisteriksi vuonna 1919.

Elämän pohdiskelijasta maailmanparantajaksi

Helleä on kuvattu pikkuvanhaksi lapseksi, joka ei sopeutunut perinteisen tytön rooliin. Lukeminen oli hänen lempiharrastuksensa jo lapsena. Nuorena ja opiskelijana hän kyseenalaisti asioita ja pohti ehkä muille ikäisilleen enemmän yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, moraalikysymyksiä ja uskontoon tai uskontoihin liittyviä ristiriitaisuuksia. Helle muun muassa kieltäytyi konfirmaatiosta, koska hän ei ollut varma omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan. Omaan elämään ja elämäntapaan liittyvissä kysymyksissä hän vaati itseltään ehdottomuutta ja ahdistui helposti, kun huomasi esimerkiksi toimineensa jollakin tavoin vastoin omaa moraaliaan.

Koulu ja myöhemmin opiskelu sujuivat häneltä hyvin ja hän saavutti helposti asettamansa päämäärät. Toisaalta hän myös toi voimakkaasti ilmi, jos hän oli tyytymätön saamaansa opetukseen tai opettajiin. Helle Cannelin osallistui mielellään kaikenlaisiin koululais- ja opiskelijarientoihin ja oli niitä myös itse usein järjestämässä.

Helle Cannelin oli ennen valintaansa kirjaston johtoon ollut jo mukana monessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Perheessä yhteiskunnalliset asiat ja osallistuminen olivat arkipäivää. Mahdollisesti kotoa saadun kasvatuksen ja vaikutteiden ansiosta Helle Cannelinista tuli Lucina Hagmanin, Maikki Fribergin, Aili Nissisen ja Minna Canthin kaltainen naisasia-aktivisti ja naisten tasa-arvoisten oikeuksien puolustaja. Tasa-arvokysymys ei ollut heille vain naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys, kuten Minna Canth tasa-arvoaatteen muotoili.

Helle Cannelin osallistui aktiivisesti myös puoluepolitiikkaan Kansallisen Edistyspuolueen riveissä ajaen sielläkin ennen muuta naisten ja tasa-arvon asiaa. Erityisesti naisten palkkakysymykset olivat Cannelinille läheisiä edistettäviä poliittisia kysymyksiä. Kannilan kirjallisesta jäämistöstä käy ilmi, että hän ei ollut vain rivijäsen, vaan otti kantaa puhujana ja oli laatimassa puolueen ohjelmia.

Naisasia edellä

Cannelinille läheisiä yhteiskunnallisia, uudistusta vaativia aiheita olivat naisten oikeus koulutukseen ja palkkatyöhön, naisten palkkojen jälkeenjääneisyys sekä naisten oikeus toimia kaikissa ammateissa, muun muassa pappeina. Kaikki kysymyksiä, jotka osittain ovat ratkaisematta vielä tänä päivänäkin. Suhtautuminen naisasiaan ja naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon aiheuttaa sekin vielä nykyäänkin ristiriitaisia kommentteja ja tunteita. Niinpä ajatuksia herättävää onkin Helle Cannelinin vuonna 1935 esittämä kysymys: Olisiko syytä lakata puhumasta naisasiasta?

”Sille ei voi mitään. Naisasia on edelleenkin useimpien sekä sekä miesten että naisten mielestä vastenmielinen käsite. Tuon sanan lausuminen nostettaa heissä kademielisen miesvihan, naurettavan hosumisen ja ties minkälaisen hullutuksen mielikuvan. Se, mikä viisikymmentä vuotta sitten oli vastustettavaa hurjan uudenaikaisuutensa vuoksi, on monesta nyt sopimaton vanhanaikaisuutensa vuoksi. Harva haluaa tunnustaa ajavansa tai harrastavansa naisasiaa, ”naisasianainen” on edelleenkin omituinen, epänormaali olio terveessä yhteiskunnassa.

Tosin ei ole oikein ottaa toimintansa ohjenuoraksi joukkojen virheellisiä ennakkoluuloja. Mutta ehkä kuitenkin olisi syytä lakata puhumasta ja kirjoittamasta naisasiasta.

Huomattakoon: olisi lakattava puhumasta naisasiasta, ei ajamasta naisasiaa. Jollei haluta oloja johdettavan aivan umpikujaan on suorastaan välttämätöntä nimenomaan nykyaikana käsitellä ja ajaa monia naisten erityistä oikeutta ja vapautta, edesvastuuta ja velvollisuutta koskevia kysymyksiä. Mutta ei ole välttämätöntä mainita tuota pahennusta herättävää sanaa. Ei nyt enää koskaan puhuta naisemansipatiotsioonista, yhtä hyvin voidaan siirtää sana ”naisasia” historiaan.” (H. C. 1935a, 170.)

Helle Cannelin valittiin jo 19-vuotiaana Suomalaisen Naisliiton johtokuntaan. Samana vuonna hän aloitti toimittajana Maikki Fribergin perustamassa Naisten Ääni lehdessä. Hän liittyi varhain myös feministiseen Naisasialiitto Unioniin (per. 1892) ja toimi muun muassa Naisjärjestöjen keskusliiton johtokunnan puheenjohtajana yhdeksän vuotta. Helle Cannelinia muutamaa vuotta vanhemmat Maikki Friberg ja Lucina Hagman olivat hänen esikuviaan. Erityiseksi esikuvaksi hänelle kuitenkin muodostui kirjailija Minna Canth, josta hän opiskelijana vuonna 1916 teki laudaturtyönsä (Minna Canth ja Ibsen). Myöhemmin eläkkeelle jäätyään Helle Kannila kirjoitti Minna Canthin teosten bibliografian (1967) sekä kokosi ja toimitti Minna Canthin kirjeet (1973). Helle Kannila oli vuonna 1946 perustamassa Minna Canthin seuraa, ja toimi seuran puheenjohtajana 1949-1960. Vuonna 1960 hänet kutsuttiin seuran kunniapuheenjohtajaksi.

Kirjastoasiasta elämäntehtävä

Kirjastoasiaan hän vihkiytyi jo nuorena tyttönä. Helle Cannelinin perheessä paitsi aktiivinen yhteiskunnallisten asioiden seuraaminen ja niihin osallistuminen myös lukeminen oli arvostettua. Kirjastoasiassakaan ei ollut tuohon aikaan kuitenkaan kysymys vain lukemisen edistämisestä vaan siihen sisältyi myös yhteiskunnallista tasa-arvoa edistäviä pyrkimyksiä. Helle Cannelin oli ahkera kirjastonkäyttäjä, mutta hän myös kritisoi kirjastolaitoksen huonoa tilaa. Hän kirjoittikin 17-vuotiaana Tampereen Sanomiin kirjoituksen, jossa arvosteli Tampereen kirjaston ”viheliäistä” tilaa:

”Sen viheliäisyydestä on jo useasti lehdissäkin puhuttu, mutta tuloksetta. Ajatelkaahan vaan: pienehkö kolkonnäköinen huone, muutama penkki seinävierillä (näillä ei kuitenkaan saa istua, koska ehtimiseen hätistetään poikia kotiinsa kirjastossa istuskelemasta), seinillä koristuksina jokusia ilmoituksia: Älä sylje lattialle j.m.s. Luukusta, tai miksi sitä kutsuisi, ojennetaan lainaajajoukolle, jossa tosiaankin alaikäiset ainekset ovat enemmistönä, sangen epäsiistin näköisiä kirjoja, mustiin, rumiin kangaskansiin sidottuina ja likaisina. – – Kuitenkin on Tampereen kaupungilla ollut varoja rakentaa erittäin komeita ja ajanmukaisia kansakouluja, mutta kirjastoihin, jotka ovat ainakin yhtä tärkeitä, ei riitä.” (Tampereen Sanomat, 23.3.1913.)

”Kirjastonhoitaja minusta tulee, ei siinä mikään auta” kirjoitti Helle Cannelin (Etsijä 1915) 19-vuotiaana. Hän osallistui jo 16-vuotiaan tyttökoulun 8. luokkalaisena Kansanvalistusseuran järjestämälle kaksiviikkoiselle kirjastokurssille Tuusulassa. Näiden kurssien vetäjänä ja opettajana hän itse myöhemmin toimi. Kun kirjastoalan koulutus Suomessa vakiinnutettiin Helle Kannilasta tuli Yhteiskunnallisen korkeakoulun kirjasto-opin lehtori, jota tointa hän hoiti eläkkeelle jääntiinsä saakka.

Kun Helle Cannelin valittiin Valtion kirjastotoimiston johtajaksi vain 25-vuotiaana, hän otti suuren haasteen vastaan. Kirjastoja oli sekä maalla että kaupungeissa, mutta tilat olivat huonoja ja niiden hoito oli usein tilapäisten ja ammattitaidottomien henkilöiden käsissä. Hänen vaativa tehtävänsä olikin organisoida ammattimainen kirjastotoiminta koko maahan. Tultuaan vallituksi, hän kirjoitti kotiväelle:

”Ehkä olette jo huomanneet sanomalehdestä, että minut on sitten virkaan valittu. Siinä toimessa voin varmaan olla suurimmaksi hyödyksi ja tulevaisuuden paikka se on joka tapauksessa. Uskon, että työ on hauskaa ja vaihtelevaa, jos vaan onnistun. – – Onhan se huomattava ja tärkeä toimi. – – Virka on erittäin vastuunalainen ja toimintamahdollisuudet rajattomat.” Muistikirjassa on tunnelmia kuvaava merkintä ”Heikkopäistä hirvittää.” (Kauppi 1977, 55.)

Nuori Helle Cannelin ryhtyi työhön innolla ja antaumuksella. Hän laati Kirjastonhoidon oppaan, joka ilmestyi jo seuraavana vuonna. Hän alkoi myös valmistella ensimmäistä kirjastolakia (hyväksyttiin 1928). Vuonna 1929 hän julkaisi kirjasen Johdatus kirjallisuuteen, joka oli tarkoitettu Suomen nuorisolle koulu- ja itseopiskeluun. Kirjassa esitellään helppotajuisesti suomalaisia kirjailijoita. Siinä myös esitellään kirjastoja, neuvotaan lukemaan sanomalehtiä ja varoitetaan kevyistä aikakauslehdistä ja lukemistoista.

Kriittinen suhtautuminen kevyeen, lähinnä naisille tarkoitettuun kirjallisuuteen oli johdonmukainen seuraus Kannilan aiemmasta vihkiytymisestä naisten yhteiskunnallisen osallistumisen lisäämiseen. ”Kirjallisuuden vaikutus ihmiseen voi olla mittaamattoman suuri. Siksipä ei naistemme kehittymiseen ja kohottamiseen pyrkiessä sovi unohtaa sitäkään, mitä naiset lukevat” kirjoitti Helle Cannelin Naisten Äänessä 1923 (Cannelin 1923). Helle Kannilaa ovat jälkipolvet arvostelleet tästä naiskirjallisuuteen liittyvästä vieroksunnasta, jota on pidetty jopa sensuurina. Kannila on kuitenkin omissa kirjoituksissaan perusteellisesti valottanut taustoja, miksi hänen mielestään kirjastojen pitäisi keskittyä hankinnoissaan ”hyvään” kirjallisuuteen ja korostaa kirjastojen kasvatusluonnetta koulun rinnalla. Kansanvalistus oli kirjastotyössäkin ajan henki.

Morakka

Helle Cannelin/Kannila oli myös ahkera lehtinainen. Kirjastolehden ja Naisten Äänen lisäksi hän kirjoitti artikkeleita ja muita kirjoituksia moniin eri lehtiin. Naisten Ääneen hän kirjoitti lähes 30 vuotta vuodesta 1919 aina vuoteen 1949, jolloin lehti lakkasi ilmestymästä. Kirjastolehdessä hän toimi päätoimittajana lähes 20 vuotta. Kirjoitukset käsittelivät pääasiassa tasa-arvokysymyksiä ja kirjastoimeen ja kirjallisuuteen liittyviä aiheita. Kaikkiaan erilaisia lehtikirjoituksia on hän jättänyt jälkeensä satoja. Hän käytti kirjoituksissaan muun muassa nimimerkkejä Morakka ja Lehtirouva. Morakka (Eenokki kuvasi Herrojen Eevaa ”tuittupää, tuiskea, näetkös, morakka” Aleksis Kiven Kihlauksessa) kuvastanee hänelle ominaista itseironiaa. Helle Kannila ei ollut ”rouva”, mutta Lehtirouva-nimimerkki taas saattaa liittyä hänen kannanottoonsa neiti/rouva -nimitysten epätasa-arvoisuudesta. Tässäkin asiassa hän oli reippaasti aikaansa edellä – ristiriitaahan ei ole vieläkään ratkaistu!

”Se vaatimus, että aikuisia naisia on nimitettävä samalla yleistittelillä heidän naimisissa tai naimattomana olostaan huolimatta, on niin järkeen menevä ja käytännön vaatima, että se pakostakin tulee toteutumaan vieläpä riippumatta siitä, ”ajaako” sitä jokin määrätty ryhmä vai ei. (…) Naisten yhä runsaammin osallistuessa julkiseen elämään käy lopulta ihan mahdottomaksi aina ottaa selvää siitä, kuka on naimisissa, kuka ei. Yhä useammat alkavat myös pitää sietämättömänä sekaantumisena yksityiselämään tuota naurettavaa kysymystä ”rouvako vai neiti”. Ja periaatteessa on kerrassaan luonnotonta ja sopimatonta jakaa naiset jyrkästi kahteen ryhmään sellaisen seikan mukaan, onko asianomainen kerran mennyt naimisiin (kuten tunnettua ei se, joka on ollut naimisissa, vaikka sitä ei enää ole, saa neiti- nimeään takaisin). Naimattomien äitien ja nimenomaan heidän lastensa asema on tässä yhteydessä myös muistettava.” (H. C. 1935b.)

Ystäviä kotimaassa ja maailmalla

Helle Kannila ei mennyt koskaan naimisiin eikä perustanut omaa perhettä, mutta hänellä oli laaja ystäväpiiri, johon kuului myös useita muita kirjastoalalla työskenteleviä. Työlle omistautuminen sekä kirjastonjohtajana että alan opettajana vei hänet useille ulkomaanmatkoille, ja näiden matkojen seurauksena hänellä oli myös runsaasti ulkomaisia ystäviä. Helle Kannilan laaja kirjeenvaihto sisältyy hänen arkistoonsa.

Yhteiskunnallista vastuuta hän kantoi myös sodan aikana ja sen jälkeisissä vaikeissa oloissa. Naisten Kansallisliiton puheenjohtajana hän muun muassa kutsui kotiinsa 1939 muiden naisjärjestöjen edustajia tarkoituksena perustaa Suomen Naisten Vapaaehtoinen Työvalmiuskeskus, jonka varapuheenjohtajaksi hänet myös valittiin. Vuonna 1941 hän matkusti yhdessä Lotta Svärd -järjestön Fanni Luukkosen kanssa ulkoministeriön lähettämänä Berliiniin kansainväliseen naiskokokoukseen, jossa pohdittiin naisten olosuhteita ja mahdollisuuksia sodan oloissa. Helle Kannilalla oli voimakas velvollisuudentunto, ja sota-aikana hän lähetti kirjeitä ja paketteja tuntemattomille sotilaille. Hän myös lähetti kirjapaketteja pohjoiseen lastenkotiin ja otti kummitytön Pohjois-Suomesta.

Ystävätär Ida Pekari muistelee elämäkerran kirjoittaja Hilkka M. Kaupille Helle Kannilaa uskollisena ja ymmärtäväisenä ystävänä, joka esitti ”eriävän mielipiteensä aina avoimesti ja sieti myös toisen suoraa puhetta. Hänellä oli harvinaisen kehittynyt myötätuntoinen toisen ihmisen kuuntelukyky.” Hän piti arvossa vanhoja ystäviään, joille hänellä oli aina aikaa. Helle Kannila oli luonteeltaan harkitseva, jopa varautunut. Ida Pekari arvelee Hellen vasta 1960-luvulla muuttuneen seurallisemmaksi ja avoimeksi myös vieraita kohtaan. ”Helle Kannilan elämä oli ainaista kehittymistä, ainaista pyrkimystä yhä suurempaa avartuneisuuteen”. Ida Pekari arvelee, että ”vuosi vuodelta hän tuli yhä suvaitsevammaksi kaikkea ja kaikkia kohtaan. – – Hänen tinkimätön rehellisyytensä itseään kohtaan velvoitti hänet luopumaan vanhentuneiksi havaitsemistaan aikaisemmista katsomuksista ja tästä jotkut hänen paikoilleen jähmettyneistä entisistä aatetovereistaan joskus pahastuivat.” (Kauppi 1977, 115 – 117.)

On katsottava tulevaisuuteen

Syksyllä 1966 Helle Kannilalla todettiin virtsarakon syöpä. Hänelle ominaisella itseironialla hän oli Hilkka M. Kaupin mukaan todennut olleensa harvinaisen terve koko ikänsä, joten oli aika jo hänenkin sairastella. Järjestelmällisenä luonteena hän oli myös nähnyt hyviä puolia siinä, että sairaus oli krooninen. Hän ajatteli, että ehtii saada asiansa ja keskeneräiset työnsä järjestykseen. (Kauppi 1977, 128.) Sairastumisen jälkeen hän eli vielä kuusi vuotta ja kuoli 76-vuotiaana vuonna lokakuussa 1972. Hautajaisiin osallistui noin 200 henkeä.

Muistopuheen siunaustilaisuudessa piti Suomen Kirjastoseuran silloinen puheenjohtaja Kari Turunen. Puheensa aluksi hän siteerasi 23-vuotiaan Helle Kannilan omia sanoja kirjastokokouksessa vuonna 1919.

”- – on uskallettava katsoa kauas tulevaisuuteen, on uskallettava ajatella suuresti ja rohkeasti, silloin ehkä uskoen voidaan päästä pieni askel eteenpäin suurta ihannepäämäärää kohti. Jos itsekin epäilemme, – – silloin ei suunnitelmiamme kukaan muukaan ryhdy toteuttamaan. – – elleivät kaikki muut vielä näe niin kirkkaasti kuin me, tekevät he sen vielä kerran ja silloin he myöskin ymmärtävät itsepintaisuutemme ja uudistushalumme.” (Kauppi 1977, 129.)