Valoisat lapsuusvuodet

Helena Sainio syntyi 2.11.1925 suomenkielisten vanhempien lapsena Maalahdessa. Kun Helena oli kaksivuotias, perhe muutti Vaasaan isän valmistuessa poliisiksi. Helenalla muistaa lapsuuden valoisana, minkä hän arvelee johtuvan siitä, että ihmissuhteet perheen ja sukulaisten kesken olivat hyvät. Helena vietti lapsuuden kesät Maalahdessa ja kertoo, että ennen sotia oli suomenkielisiä kielletty seurustelemasta ruotsinkielisten kanssa ja päinvastoin.

Helena kävi viisi vuotta Raastuvankadun kansakoulussa. Siellä ei ollut kurinpidollisia ongelmia, sillä kaikki tehtiin niin kuin opettaja sanoi. Kansakoulun jälkeen Helena aloitti kahdeksanvuotisen yhteiskoulun. Se oli yksityiskouluna vähän herrasväen koulu. Kirjat piti itse ostaa ja jokaisesta lukuvuodesta oli maksut. Sotavuosina opiskeluvuodet olivat lyhyitä. Yhden sota-ajan kesän Helena toimi sairaalakoulun juoksutyttönä.

Sota-aika oli vaikea. Oli pelottavaa kuulla radiosta, että Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen. Helenan isä lohdutti lapsiaan sanomalla: ”Suomi kestää.” Helenan kaksi vuotta vanhempi veli oli 17-vuotiaana ilmatorjunnassa keskuskoulun katolla. Hän kaatui sodassa 1944. Äiti ei tahtonut päästä yli poikansa kuolemasta. Helena hoiti äidin pientä ruokatavarakauppaa Vaasan Rantakadulla, kun äiti ei kyennyt siihen.

Kasarmin kenttää Vaasassa pommitettiin rajusti. Neuvostoliitto ei onnistunut tuhoamaan kasarmia. Kaikki kentän puut kuitenkin tuhoutuivat, mutta kaikkien ihmeeksi ortodoksikirkko säilyi ehjänä. Myös Helenan kotipihalle tuli palopommi, joka onneksi oli suutari eli ei räjähtänyt. Helena muistaa, kuinka isä herätti yöllä ja sanoi: ”Kaikki hyvin. Suomalaiset pitävät puolensa.”

Ylioppilaaksi Helena kirjoitti heti sotien jälkeen. Hän reputti saksankielessä, mutta isä lohdutti: ”Helena sinä olet elossa, mutta naapuri menetti tyttärensä.” Isällä ei ollut tapana haukkua tytärtään laiskaksi, eikä muutenkaan moittia. Helena ei koskaan saanut piiskaa. Hänet kasvatettiin sanan voimalla, jonka Helena on kokenut oikeaksi kasvatusmenetelmäksi.

Kansakoulun- ja kansantanssinopettaja

Sodan jälkeen oli kova pula opettajista, ja Hämeenlinnaan perustettiin ylioppilaille opettajaseminaari, jossa valmistui kahdessa vuodessa opettajaksi. Helena pääsi seminaariin oltuaan Jurvassa vuoden sijaisopettajana. Opettajaura alkoi Vaasan keskuskansakoulusta, jossa Helena toimi opettajana ainoastaan yhden kuukauden. Helena halusi päästä maalle opettajaksi ja lähti Kauhajoelle, vaikka isä arveli, ettei Helena ei pärjää niin pienellä palkalla. Kauhajoella hän opetti kaksi vuotta ja siirtyi sieltä viideksi vuodeksi Kurikkaan.

Sitten Helenan oli tultava Vaasaan, koska hänen isänsä ja äitinsä olivat huonossa kunnossa. Vaasassa Helena toimi Raastuvankadun kansakoulussa ja myöhemmin Vöyrinkaupungin kansalaiskouluun. Se muuttui aikanaan yläasteeksi, jossa Helena toimi yleisaineiden opettajana opettaen pääasiassa historiaa ja äidinkieltä. Opetustyö oli mieluisaa ja Helena sai pidettyä hyvin kurin ilman mitään rähinöitä.

Helena valmistui myös kansantanssinopettajaksi ja opetti vapaa-ajallaan kansantansseja kaiket illat: ensin Vaasan nuorisoseuralla, sitten Vaasan senioreissa ja Vasamattarissa, jossa hän osallistui myös kansantanssikilpailuihin. NNKY:ssä (Nuorten Naisten Kristillinen yhdistys) Helena on ollut mukana vuodesta 1956 lähtien ja melkein koko tuon ajan hän toimi johtokunnassa. NNKY:n toimintaan hän sai mukaan oman luokkansa tytöt hyvän käytöksen kurssille. Tällaista kurssia tarvittaisiin tänäkin päivänä. Näiden 60 vuoden aikana hän on ollut harvoin poissa NNKY:n toiminnasta. Keskuskoulussa oli kahdeksan nuorta naisopettajaa, joista vain kaksi oli naimisissa. Helena pyysi heidät NNKY:hyn, ja kaikki kahdeksan tulivat mukaan toimintaan. Näistä opettajista elossa on enää Helena.

Kaikki menee niin kuin on tarkoitettu

Nykyään 90-vuotias Helena käy kerran viikossa kuntosalilla ja kerran viikossa vesivoimistelussa.  Kesäisin hän on maaseudun rauhassa sijatsevalla mökillään. Vaikka etäisyydet toisiin taloihin ovat pitkät, siellä autetaan toisia ja ollaan jatkuvasti yhteydessä, mitä ei tehdä kaupungissa. Naapureiden kanssa käydään kaupassa. Naapurit hoitavat postin ja käyvät säännöllisesti tapaamassa, mikä Helenasta on suuri kiitoksen aihe.

Helena on kiitollinen ja onnellinen siitä, kun pystyy vielä hoitamaan itseään. Hän ei pelkää kuolemaa, sillä hän on vahvasti kokenut, että hänellä on suojelija. Rukoukset ovat kantaneet häntä koko elämän ajan. Ainoa pelko, jonka hän pystyy tällä hetkellä määrittämään, on pelko, ettei enää kykenisi hoitamaan itseään.

Parisuhdetta Helenalla ei ole ollut: Isän ja äidin hoitaminen vei aikaa ja se tuntui tärkeältä tehtävältä. Lisäksi Helena adoptoi serkun tyttären. Avioliitto jäi myös siksi, että sodan jälkeen ei ollut saman ikäluokan poikia, sillä niin paljon oli poikia kuollut rintamalla.

Helena on kaiken kaikkiaan tyytyväinen elämäänsä. Tuleville sukupolville hän haluaa sanoa: ”Turha murehtiminen pois! Toivon, että ihmiset luottaisivat ja uskoisivat, että kaikki menee, niin kuin pitää mennä. Itsesääli on aivan turhaa.”