Helena Rantala (o.s. Kultala) pyöräili Raahessa lumituiskussa ja auringonpaisteessa jakaen aamulehtiä kolmen vuosikymmenen ajan. Hän oli pientilan tyttö Kultalanperältä, joka on vain reilun kymmenen kilometrin päässä Raahen keskustasta. Matka oli pitkä 1950- ja 1960-luvuilla, kun se piti taittaa polkupyörällä tai linja-autolla. Maaseudun lapsilta puuttuivat kaupungin huvitukset kuten elokuvat ja luistinradat. Ilotonta ei lasten elämä kuitenkaan ollut.

Iida ja Hannes Kultala – Helenan vanhemmat

Iida (o.s. Laakso 1908-1970) ja Hannes (1905-1967) Kultala asuivat Parhalahdella avioliittonsa alkuvuosina, ensimmäinen lapsikin merkittiin kirkonkirjoihin Pyhäjoella. Heistä tuli Kultalanperän asukkaita vaihtokaupan kautta. Entiset asukkaat Heikki ja Taimi Kultala muuttivat Parhalahdelle ja Hannes ja Iida Kultalanperälle, johon he juurtuivat lopuksi elämäkseen. Perhe kasvoi, syntyi 11 lasta: Elsa (s. 1928), Väinö, Veikko, Aune, Olavi, Anna-Liisa, Kerttu, Reino, Juhani, Martti ja Helena (s. 1950).

Kultalan talossa oli tupa, kamari ja porstua. Sopu antoi sijaa, kun tilaa oli vähän. Pihapiirissä oli muuttohetkellä hyvä kaivo, josta myös naapurit hakivat talousvettä. Tällä alueella vesi tahtoo olla ruosteista, ja usein kaivot kuivuivat. Kultalan talon läheisyyteen piti kaivaa vuosien saatossa useita kaivoja. Kahvivesi haettiin merestä. Kahviin lisättiin suolaa, jos se oli keitetty kaivoveteen.

Talon ympärillä oli peltomaata. Navetassa ammui kolme lehmää, 1950-luvulla lehmiä oli kuusi, ja maitoa myytiin meijeriin. Omat pellot tuottivat leipäviljaa ja rehua eläimille vaihtelevalla menestyksellä. Eläinten talviruokintaan niitettiin heinää omien vainioiden lisäksi sydänmaiden luonnonniityiltä. Hanhikivelle mentiin heinätöihin Röningin veneellä. Heinät laitettiin suovaan ja niitä haettiin talvella jäitä myöten.

Lasten oli lähdettävä leivän perässä maailmalle. Kultalan vanhimmat tytöt menivät Etelä-Suomen suurille maatiloille ja kartanoihin töihin, löysivät sieltä elämänkumppanin ja jäivät etelään.

Kukaan pojista ei halunnut jäädä viljelemään pientä tilaa. ”Minun siihen piti jäädä”, on Reino sanonut. Eikä hänkään maatilan tuotolla elänyt, vaan jatkuvasti piti olla muuallakin töissä.

Työn tekoon opittiin lapsena

Heinäntekoon kaikki lapset osallistuivat pienestä pitäen. Harava annettiin käteen ja lasten urakkana oli pellonpyörtänöiden ja heinäseipäiden ympärysten haravointi. Ojanvarret notkuivat täynnä ihania mehukkaita vatukoita (mesimarjoja), joita työn lomassa poimittiin ja syötiin. Sateen sattuessa mentiin heinälatoon kuuntelemaan sateen ropinaa ja syömään eväitä.

Lasten tehtävänä oli myös heinien polkeminen ladossa. Heinien sekaan nakeltiin suolaa, etteivät heinät kelpaisi hiirille. Sisiliskoja lekotteli aurinkoa ottamassa heinälatojen seinillä. ”Niitä hätistelimme ja meistä oli hauskaa, kun ne paetessaan irrottivat häntänsä.” Käärmeitä varottiin ja pelättiin. Marjoja poimittiin paljon, varsinkin puolukoita survottiin huupaksi saavikaupalla. Helena myi osan poimimistaan marjoista ja tilasi marjarahoilla kameran Anttilasta.

Hippasilla, piilosilla, kauppasilla, kotisilla

Vaikka talon töihin osallistuttiin, aikaa jäi toki leikillekin. Kaikilla naapurin tytöillä oli monta nukkea ja niillä leikittiin ahkerasti. Äitien ompelemat vaatteet vaihtuivat vähitellen omatekoisiin taitojen karttuessa. Nuketkin olivat äitien tekemiä, niillä oli vain kaupasta ostettu pää.

Helena oli perheensä kuopus ja hän sai Etelä-Suomessa asuvilta siskoiltaan hienoja leluja. Hänen Olavi-veljensä oli merillä ja toi ulkomailta upeita nukkeja.

Kultalan pihapiirissä asui paljon lapsia. Hippasilla leikittiin usein. Piilosilla-leikki oli mieluista ja ruispelto oli hyvä piilo. Palloakin lyötiin, pelattiin nelimaalia. Pallolla myös koppeiltiin: pallo heitettiin navetan seinää vasten tai katolle ja otettiin koppi. Kinkkaaminen oli tyttöjen mieleen. Pihalle tai kujalle piirrettiin ruudukko, jonka päällä yhdellä jalalla kinkaten siirrettiin laudankappaletta.

Leikkikaupan myyntituotteet ja kotileikin vierasvarat löytyivät vilkkaan mielikuvituksen avulla milloin mistäkin. Tyhjät karkkilaatikot ja kahvipaketit olivat täyttä tavaraa kauppaleikissä. Särkyneet kahvikupit kuviteltiin ehjiksi. Voikukan kukat kävivät pikkuleivistä, kun leikkikotiin tuli vieras.

Kesällä juostiin rannalla ja poimittiin rantakukkia (ruijanesikko). Voi sitä kukkien määrää ja tuoksua. Siihen aikaan kylän mullikat laidunsivat rannalla ja pitivät alueen puhtaana aluskasvillisuudesta.

Helena kertoo uineensa Simppukivelle, joka nyt on kokonaan maalla. Martinin aikuiset tytöt Helsingistä tulivat usein viettämään kesälomaa Kultalanperälle ja makoilivat rantahietikolla aurinkoa ottaen. ”Maata nyt keskellä päivää rannalla”, sitä sopi ihmetellä.

Lepopäivä pyhitettiin. Kirkonmenojen aikana ei saanut tehdä mitään. Pyhäpäivinä sai tehdä vain sen, minkä välttämätön tarve ja kristillinen rakkaus vaativat. ”Pyhätyöllä ei ole siunausta.”

Sunnuntaisin käytiin pyhäkoulussa Röningillä tai Kultalan Iidan luona. Vihkoon saatiin liimattava merkki. Pitkätperjantait ja joulupäivät olivat vuoden pisimmät päivät. Silloin ei saanut mennä kylään. Paitsi jouluna, jos lähti kiertämään resupukkina talosta taloon.

Rippikoulun kautta kohti aikuisuutta

Kouluun meno mullisti maalaistytön elämän. Opintielle Kultalanperän lapset harppasivat Piehingin keskikylän kansakouluun. Kansakoulun jälkeen oli vuorossa kansalaiskoulu Nurkkalan koulussa.

Rippikoulua pidettiin Saloisten kirkossa. Sinne oli pyöräiltävä jokainen arki-ilta. Pappina toimi Ruotsalainen ja hän opetti katekismusta ja opinkappaleita Raamatusta. Helena muistelee, että pappi esitti kysymyksiä kaikkien kuullen. Onneksi hän tiesi vastaukset. Virsiä opeteltiin kanttori Verrosen johdolla.

Vuonna 1971 Helena solmi avioliiton Antti Rantalan kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta. Nuoren parin ensimmäinen asunto oli Yritysperällä Helenan veljen, Olavin, piharakennuksessa. Sieltä he muuttivat Lapaluotoon Riipakan taloon. Vuonna 1992 tehtiin kaupat Lapaluodon-talosta, jossa Rantalat edelleenkin vuonna 2024 asuvat.

Kolme vuosikymmentä postilaisena

1980-luvun alkupuolella Helena pääsi ensin kesälomittajaksi postiin. Sitten hän tuurasi postinkantajien vapaapäiviä. Kun hän sai tietää, että naapuri otti lopputilin, hän otti asian puheeksi esimiehensä Esko Saukon kanssa ja niin järjestyi vakituinen työpaikka postinkantajana.

Helena jakoi aamuisin ilmestyviä sanomalehtiä, ei kirjepostia, 2. piirin alueella: Prisma – Rantakatu – seminaari – sairaala – Kauppakatu, siis kaupungin keskustassa liikuttiin. Jossakin vaiheessa Velkaperä vaihtui sairaalan tilalle.

Herätys oli aamulla kello yksi tai puoli kaksi. Jos Helena ei siihen aikaan pompannut sängystä, koira ja kissa tulivat herättelemään. Perheen lemmikit olivat tottuneet emäntänsä aikatauluihin. Työpäivä päättyi yleensä kuuden aikaan aamulla. Mutta ei aina.

Pyörän selkään oli hypättävä joka säällä. Talvella pyöräteitä ei aamuyöstä vielä oltu auratttu ja oli ajettava auton renkaiden jälkiä pitkin. Eikä sateenkaan takia voinut jäädä rokuliin. Kesäaamuisin pyöräilystä saattoi nauttia. ”Kunto pysyi hyvänä”, Helena tuumii.

Posti sijaitsi Rankakadulla virkailijatalona tunnetussa rakennuksessa. Samassa talossa pitivät toimistoa myös poliisi ja tulli. Sinne tulivat häkit, joissa oli numeroidut niput jokaiselle jakajalle. Nimettyjä lehtiä olivat Pohjolan Työ, Kansan Tahto ja Liitto. Nimettömiä olivat Kaleva ja Raahen Seutu. Jakaja tiesi tilaajien osoitteet. Työmatkalle tuli lisää pituutta, kun posti muutti Tokmannin nurkille.

Kun lehtien toimitus toisinaan viivästyi, postinkantajat joutuivat odottelemaan. ”Pullan ja kahvin voimalla siitä selvittiin. Meillä oli mukava porukka. Juttua riitti.”

Myrskyöitä, löytötavaroita

Luonnonvoimat tulivat pyöräilevälle postinjakajalle tutuiksi. Kovalla myrskyllä aallot roiskivat vettä Rantakadun jalkakäytävälle asti. Silloin oli pyörä pönkättävä jollakin konstilla pystyyn siksi aikaa, että sai vietyä lehdet tilaajille. Talvisin oli liukasta. Kerran Helena tuiskahti pyörän kanssa kumoon, mutta onneksi paikalle sattui ystävällinen yökulkija, joka nosti hänet jaloilleen. Matka pääsi jatkumaan, kun luita ei ollut katkennut. Kerran hänen pyöränsä lehtineen päivineen varastettiin. Se löytyi myöhemmin Lehmirannalta.

Helena on löytänyt pikkujoulun viettäjiä värjöttelemästä seminaarin saunan ulkopuolelta. Avaimet ja kännykät olivat jääneet sisälle, kun ovi oli pamahtanut kiinni. Hän lainasi saunojille kännykkäänsä, jolla he saivat yhteyden sisällä oleviin kavereihin. Kesäyössä hän on nähnyt saunasta vilvoittelemaan lähteneitä kylpijöitä juoksemassa Kauppakadulla ilman rihman kiertämää.

Kerran hän uskoo pelastaneensa miehen melko varmalta kuolemalta, kun hän huomasi erään rivitalon edessä makaavan ihmisen. Mies ei ollut päässyt asuntoonsa ja makasi jo pahoin kylmettyneenä portailla. Hän soitti ambulanssin paikalle. ”Toivottavasti mies siitä tokeni.”

Kerran eräs poikaporukka lauloi Helenalle serenadin. ”Olivat tulossa kapakasta iloisessa mielentilassa.”

”Olen löytänyt kännyköitä ja käsilaukkuja rahoineen ja papereineen. Olen toimittanut ne aina poliisille.” Kerran liikennemerkissä roikkui takki, jonka taskussa oli kännykkä ja lompakko. ”Pysäytin ohi ajavan poliisin ja luovutin löydön hänelle.” Joskus hän on saanut toiminnastaan löytöpalkkion.

Pihatöitä ja yökyläilijöitä

Helenan eläkepäivät koittivat vuonna 2013. Antti ja Helena asustelevat nyt Lapaluodon-talossa kaksistaan. Kissa ja koira ovat poistuneet tuonpuoleiseen. ”Uusia lemmikkejä en ota”, Helena painottaa, vaikka joskus mieli tekisi. ”Koira piti huolen lenkkeilystä.” Lintujen ruokkiminen on mieluinen talviharrastus.

Omassa pihassa riittää puuhaa sekä kesällä että talvella. Marjoja poimitaan entistä vähemmän. Oikeastaan vain Parhalahdella käydään poimimassa tyrnejä ja viinimarjoja.

Lastenlapset viipyvät usein yökylässä. Heille valmistuu joululahjaksi sukkia ja kuviolapasia.