Helena Lastumäki (o.s. Putaansuu) asui lapsuusvuotensa Kummatin kaupunginosassa Raahessa. Hän oli syntynyt 25.1.1952 ja on Putaansuun lapsiparven keskimmäinen. Isä, Heikki, oli ammatiltaan nuohooja. Äiti, Helmi, työskenteli kunnalliskodissa.
Lapsuus Kummatissa
Asemakaava-arkkitehti Niilo Mattilan laatima asemakaava Kummatin kaupunginosan kortteleille 110–135 vahvistettiin 18.1.1956. Tämän asemakaavan mukaan rakennettiin Nahkalakinkadun alkupäähän 16 omakotitaloa. Ensimmäinen perhe muutti uuteen kotiin jouluksi 1956.
Kaavassa Nahkalakinkatu jatkuu Ruonanojaan saakka kaartuen ja muuttuen sitten Puusillankaduksi, joka päättyy Saloistentiehen. Asemakaavaan piirretty Saloistentie Nahkalakinkadun päästä Raahe Oy:lle rakennettiin vasta vuosien kuluttua. Tie on nykyään nimeltään Varikkotie eikä sitä pitkin pääse enää Kummattiin.
Kummatin asukkaat kulkivat vuositolkulla tonteilleen ja koteihinsa kinttupolkuja ja kärryteitä pitkin. Kärrytie Kummattiin luikerteli Mettalankatua vanhan meijerin luota. ”Me kuljettiin kouluun junarataakin pitkin”, Helena kertoo tammikuussa 2026.
Autoja oli vähän ja puhelin vain muutamilla. Putaansuulla oli kaupungin puolesta puhelin Heikin ammatin vuoksi. Kun jollakin oli asiaa Nahkalakinkadulla asuvalle henkilölle, hän soitti Putaansuulle ja lapsi lähetettiin viemään viestiä. ”Yleensä vietiin ilmoitus, milloin tulee uusi puhelinsoitto, jolloin naapurin tuli olla Putaansuulla vastaamassa puhelimeen”, Helena kertoo.
Lasten harrastukset olivat omassa ympäristössä ja niitä keksittiin ja järjestettiin itse. Lapset touhusivat paljon ulkona. Kenelläkään ei olisi tullut mieleenkään kuskata lapsia mihinkään.
Nahkalakinkadun päähän pojat rakensivat urheilukentän. Ahon Pentti siinä oli jonkulaisena ohjaajana. Kentälle tehtiin pituushyppypaikka ja korkeushyppytelineet. Tarvikkeita saatiin kaupungilta. Martinmäen tontin takana kaupungin kenturalla oli lentopallokenttä. Siellä pelasivat myös aikuiset.
Talvella 1965 järjestetyt Kummatin talviolympialaiset ovat jääneet lapsijoukon mieleen, koska kaikki osallistujat palkittiin karkkipussilla. Luultavasti juuri Ahon Pentti järjesti palkinnot.
Kansakoulusta oppikouluun
Helena kertoo, että Helmi oli nuorena käynyt käsityökoulun Oulussa. Hän oli taitava käsistään ja ompeli vaatteet kaikille lapsille. ”Kaikki meillä tekivät käsitöitä”, Helena muistelee. Äidin Singeri surisi ahkerasti.
Helena asteli opintielle Keskuskouluun ja viidenneltä luokalta hän pääsi oppikouluun. Toiseksi vieraaksi kieleksi hänelle arvottiin saksa. Tästä seurasi lukiossa pitkän saksan opinnot, jotka osoittautuivat hyödyllisiksi myöhemmin elämässä. Ylioppilaslakin hän sai vuonna 1973.
Kouluvuosien käsitöistä Helenalla ovat jääneet mieleen varsinkin merkkaustyöt, joita hän on sitten aikuisena paljon tehnyt. Käsityöpussin ompeli jokainen tyttö.
Kotona hän sai ohjausta sukkien ja vanttuiden kutomiseen. Äidin ompelukonekin oli tyttären käytössä jo kouluvuosina. Edelleenkin toimintakuntoinen Singeri on Helenan omistuksessa mutta ei toki aktiivisessa käytössä.
LM-Ericssonille ja avioliiton satamaan
Ylioppilaaksi päästyään Helenalla oli kesätyöpaikka Lemminkäisen toimistossa. Pestin päätyttyä hän sai niin hyvän työtodistuksen suosituksineen, että vakituinen toimistotyöntekijän työpaikka heltisi LM-Ericssonilta. Työn ohella hän suoritti Raahen Porvari- ja Kauppakoulussa ylioppilasmerkonomin tutkinnon vuonna 1978. Hän ahersi Ericssonilla vuodet 1973–1979.
Helena asteli papin aamenille Mikko Lastumäen kanssa vuonna 1976. Pariskunnan lapset syntyivät vuosina 1977 ja 1978.
Vuoden 1979 jälkeen Helena teki pätkätöitä sekä yksityisellä että kuntasektorilla. Hän osallistui useille yrittäjäkursseille.
Ateljé Anne Ky – työharjoittelun kautta omistajaksi
Seija Majaniemi oli hankkinut neulekoneita ja aloittanut miehensä kanssa vuonna 1974 neulealan yritystoiminnan Varvissa. Yritys siirtyi ensin Pattijoelle Pyhtilän alueelle ja myöhemmin Alakkalan teollisuusalueelle. Ateljé Anne Ky:n päätuotteena olivat neulepipot ja muut asusteet.
Elettiin vuotta 1986, kun Helena oli päässyt työharjoitteluun Ateljé Anne Ky:lle. Hän omisti neulekoneen, mutta teollisten neulekoneiden käyttö oli opeteltava työssä. Henkilökohtaisista syistä Majaniemi halusi luopua yritystoiminnasta ja tarjosi yritystä Helenalle.
Majaniemi myi yrityksensä tiloineen ja neulekoneineen. Helena sai kaupassa valmiin tuotteen ja asiakaskunnan. Päätuotteena olivat edelleen pipot. Niitä myytiin ympäri Suomea tukkuliikkeisiin ja suoraan jälleenmyyjille. Asiakkaana oli myös Suomen Hiihtoliitto. Suomen olympiahiihtäjät kisailivat Ateljé Anne Ky:n pipo päässä. Mainostoimistot oli tärkeä asiakaskunta.
1990-luvulla Helena aloitti yhteistyön Muhoksen Villan kanssa. Hän neuloi Muhoksen Villalle alihankintana neuleita.
Helena oli yritystoiminnan alusta asti korjannut ja huoltanut itse teolliset neulekoneensa. Neulekoneet olivat saksalaisia ja ohjekirjat saksan kielisiä. Lukion pitkän saksan opinnot tulivat nyt hyötykäyttöön.
Hän kävi huoltamassa myös Muhoksen Villan neulekoneita. Hän kaavoitti ja leikkasi tuotteita sekä ompeli niitä. Yhteistyö Muhoksen Villan kanssa jatkui sukupolven vaihdokseen asti. Ateljé Anne Ky:n toiminnan hän lopetti virallisesti vuonna 2025.
Kun Helena oli siirtynyt eläkkeelle yritystoiminnasta muutamia vuosia sitten, hänen käsityöuransa suuntautui uusille urille kuten nukkekotinäpertelyyn, käsin neulomiseen ja virkkaamiseen.
Taito Tuottamaan -projekti 1996–1999
Taito tuottamaan oli Kauppa-ja teollisuusministeriön rahoittama valtakunnallinen käsi- ja taideteollisuusalan kehittämisprojekti, johon valittiin muutamia käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksia mukaan. Projektipäällikkönä toimi Kaija Asp. Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusoppilaitos pääsi neulealan kehittämisprojektiin sen vuoksi, että Helena Lastumäellä oli neulealan yritys ja hän lähti mukaan projektiin. Tarkoituksena oli kehittää uusia tuotteita, tuotannon kannattavuutta ja markkinointia. Mukana olleille yrittäjille järjestettiin kaavoitus- ja sarjontakoulutusta.
Helena oli mukana valmistamassa mallineuleita, neulekokeiluja ja tekemässä neuletuotteita. Teollistamisyhtiö perusti Kniteam Oy:n, jonka Helena osti itselleen. Kniteam Oy valmisti tyylikkäitä meriaiheisia neuletuotteita. Toiminta jatkui muutaman vuoden.
Nukkekotinäpertäjät – pikkuriikkisten talojen rakentajat
Nukkekotinäpertäjät syntyi Paula Pirisen ajatuksesta viime vuosituhannen lopulla. Hänen perustama ryhmä toimi aktiivisesti useita vuosia järjestäen viikoittain kerhoillan Heikun talossa (Brahenkatu 2). Paulan jälkeen toimintaa ohjasi Tuula Lehtonurmi. Eläkevuosinaan Helena on toiminut kerhon vetäjänä.
Näpertelijät rakensivat nukkekoteja kalusteineen ja asukkaineen. Nukkekodin tarvikkeita voi ostaa valmiina tai näprätä itse. Helena kertoo, että on esimerkiksi virkannut 0,4 mm virkkuukoukulla isoäidin neliöistä tuotteita omiin nukkekoteihinsa. Hän on kutonut millin puikolla asusteita ja vaatteita nukkekotien asukkaille.
Ryhmä järjesti monena vuonna näyttelyn Wanhan Apteekin näyteikkunaan. Katselijoiden iloksi he askartelivat ikkunanäyttelyn esimerkiksi teemalla Satumetsän joulu.
Helenalla on kotonaan iso kokoelma nukkekoteja huonekaluineen ja asukkaineen. Nimeltä hän mainitsee Jannen talon, joka on rakennettu Saaristokadulla sijaitsevan vanhan puutalon mukaan. Erityisellä lämmöllä hän esittelee lapsuuden kotiaan Nahkalakinkadulla. Minikokoiset huonekalut on sijoitettu omille paikoilleen. Helmi-äiti seisoo keittiössä tiskaamassa astioita.
Helena nimeää koronan yhdeksi syyksi kerhotoiminnan loppumiselle mutta myöntää, että näpertelijöiden ikääntyminenkin on vaikuttanut asiaan.
Paula Pirinen Naisten Äänessä: https://www.naistenaani.fi/paula-pirinen-raaheen-tykastynyt/
Kirpputoreilta löytyy aarteita
Kun kirpputorit ilmestyivät Suomeen, Helena säntäsi tutkimaan tarjontaa. ”Käyn kirppareilla ahkerasti”, hän myöntää tammikuussa 2026. ”Kun myynnissä on kauniita astioita lähes ilmaiseksi, eihän niitä voi vastustaa. Kyllä ne mukaan lähtevät.”
”Arabia, Iittala, Nuutajärvi, Riihimäen lasi”, Helena luettelee muutamia valmistajia. Suuri määrä maitokannuja, kahvikuppeja, Muumi-mukeja, kynttelikköjä ja muita ihania esineitä on saanut uuden kodin Helenan huushollissa.
Muumi-mukeja Helena kerää lastenlapsille. ”Saavat sitten myydä, kun tarvitsevat rahaa esimerkiksi opiskeluun”, hän paljastaa.
Suupuhalletut Arabian kahvikupit 1970-luvulta ovat Helenan kokoelman arvokkaimpia esineitä. (Kuvio kahvikupin pintaan on tehty suupuhaltamalla.) Hän on ostanut ne muutamalla eurolla ja nykyinen (2026) myyntihinta on noussut kymppeihin.
Pontsoja ja peittoja hyväntekeväisyyteen
Juuri nyt (2026) Helena käy torstaisin virkkaamassa isoäidin neliöitä Praatissa, Raahen kaupungin olohuoneessa. Kaupungin perustamassa ryhmässä eläkeläiset virkkaavat pontsoja ja peittoja jämälangoista. Tuotteet menevät hyväntekeväisyyteen. Helmikuussa vanhusten palvelukodit saavat ne käyttöönsä.
Isoäiti Helena haluaa siirtää käsityötaidon lapsenlapsille. Yhdelle heistä on jo ostettukin ompelukone. ”Minulla ei tule aika pitkäksi, kun saan tehdä käsillä jotakin”, Helena Lastumäki summaa tammikuisen (2026) haastattelutuokion päätteeksi.
