Helena Haapakoski – Raahen Vesaa edustanut pikajuoksija 1960-luvulla

”Vuonna 1963 Katinhännän nopeakinttuinen lettipää Helena Turpeinen voitti Suomen mestaruuden tyttöjen 17-vuotiaitten 100 metrin juoksussa ajalla 12,4. Seuraavana vuonna hän saavutti kaksi Suomen mestaruutta.” (Teuvo Virtanen)

Katinhännän lapset liikkuivat käskemättä

Helena Haapakoski (o.s. Turpeinen) syntyi Raahessa 25.4.1947. Helenan lapsuudenkoti sijaitsi Saaristokadulla Katinhännässä kirkon välittömässä läheisyydessä. Hän muistelee, että lapset olivat lähes aina ulkona. Kun heitä ei kuskattu harrastuksiin, he liikkuivat ja keksivät itse omat harrastuksensa: oltiin hippasilla, piilosilla, juostiin kilpaa kaduilla. Oltiin poliisia ja rosvoa. Katinhännän kadut toimivat turvallisina leikki- ja urheilupaikkoina kesäisin, koska autoliikennettä ei juuri ollut. Talvella luisteltiin luistelukentällä ja hiihdettiin jäällä. Helenan siskosta kehittyi kilpatason taitoluistelija.

Kirkonmäellä pelattiin pallopelejä. ”Silloin siinä oli kaivo, jonka puukannen alla asusti Näkki. Sitä oli syytä pelätä.” Kun naapureissa asui samanikäisiä lapsia, pelijoukkueen kasaaminen ei ollut ongelma.

Helenan kotona oli vain yksi pyörä, joten koulumatkat taittuivat kävellen. Hän aloitti koulutaipaleensa Pekkatorin laidalla sijaitsevassa Friemanin talossa. Kansakoulun toisesta luokasta alkaen hän kävi Seminaarin mallikoulua ja pääsi oppikouluun, Raahen yhteislyseoon, viidenneltä luokalta.

Lapset saivat vapaasti harrastaa ulkoleikkejä, kunhan huolehtivat läksyistä. Televisiota ei ollut, sen sijaan kirjastosta lainattiin ahkerasti kirjoja.

Turpeisilla oli kesämökki Ilolinnalla. Siellä ei ollut kaivoa eikä vesijohtoa. Käyttövesi kuskattiin sinne maitokärryillä. Mökkipihassa lapsille oli laitettu korkeushyppytelineet. ”Myös naapureiden lapset tulivat pihalle urheilemaan”, Helena muistelee.

Helenan lapsuuskodissa, kuten ei muissakaan Katinhännän taloissa, ollut suihkuja eikä sisävessoja. Sauna oli sekä ihmisten että pyykkien pesupaikka. ”Äidillä on ollut kädet täynnä työtä”, Helena huokaa nyt vuosikymmenien päästä. Isä oli usein viikot poissa, koska teki reissutöitä.

Mauri Pirilän urheilutunnit

Eräänä kesänä Raahen kaupungin nuoriso-ohjaaja Mauri Pirilä järjesti maanantaisin Pitkänkarin urheilukentällä yleisurheiluvalmennusta lapsille. ”Äiti komensi perheen kaikki lapset sinne. Ehkä hän ajatteli, että olemme pois jaloista pyörimästä”, Helena kertoo. Mauri Pirilästä tuli Helenalle tärkeä urheiluvalmentaja. ”Ilman häntä en olisi menestynyt urheilijana”, hän sanoo.

Pitkänkarin kentälle ilmaiseen valmennukseen kertyi lapsia kantakaupungin alueelta. Tyttöjä oli niin paljon, että heistä saatiin kasaan viestijoukkue. Myös pojille oli valmennusta. Helenan veli, Pentti, oli lahjakas monessa lajissa. Helena oli niin nopea juoksija, että voitti monet pojatkin Raahessa.

Seminaarin-vuosina Helena sai harjoitella juoksua koulun liikuntatunneilla. Pitkänkarin urheilukenttä oli kadun toisella puolella. Oppikouluun siirryttyään Helena haki harjoitteluohjelman Raatihuoneelta Pirilältä ja teki harjoituksia itsenäisesti. Kesäisin Pirilä oli kentällä paikan päällä ja katsoi kellosta aikoja. Helena edusti koko urheiluaikansa Raahen Vesaa. Hän sanoo, että maksuton valmennus oli hänelle tärkeä tuki. Juoksu-uran taustalla oli luontainen taipumus, lahjakkuus, jonka valmentaja osasi ohjata juuri oikeaan suuntaan. Maksullista valmennusta perhe ei olisi pystynyt tarjoamaan.

Oppikouluvuosina Helena osallistui koulun omiin kilpailuihin sekä Oulainen-Haapavesi-Raahe-koulujen välisiin kisoihin, joista tuli menestystä vuosi toisensa jälkeen sekä yksilölajeissa että viestissä. ”Meillä oli Raahessa oma viestijoukkue ja hyvän ankkurin ansiosta kisoja voitettiin.” Raahelassa alkoi myös talviharjoittelu kerran viikossa Mauri Pirilän ohjaamana.

Kilpailumatkoja ja ennätyksiä

Helena muistetaan mitalisijoista ja ennätyksistä juoksulajeissa. 1963: SM-pronssia Tyttöjen yleisurheilupäivät 60 m 7,9 ja Suomen mestaruus Tyttöjen yleisurheilupäivät 100 m 12,4. 1964: Suomen mestaruus Tyttöjen yleisurheilupäivät 60 m 8,0 ja Suomen mestaruus Tyttöjen yleisurheilupäivät 100 m 12,9. 1965: SM-hopeaa Kalevan kisat Naiset 200 m 25,9 ja SM-pronssia Kalevan kisat Naiset 100 m 12,4. Hän teki Suomen ennätyksen 4 × 100 metrillä kokoonpanolla Helena Turpeinen – Aura-Liisa Laihorinne – Sirkka Norrlund – Maija Koivusaari Helsingissä vuonna 1965 aikaan 47,8 s. Helenan varsinaiset kilpailumatkat ja parhaat ajat olivat 60 m 7,5, 100 m 12,00 ja 300 m 41,5.

Nuorista urheilijoista huolehtiminen ei ollut kovin hyvällä tolalla Raahen Vesassa, vaan nuori joutui itsenäistymään nopeasti. Helena kertoo, että hänen oli 16-vuotiaana matkustettava yksin kisoihin. Ensin Raahesta junalla Tuomiojalle, siellä oli vaihdettava junaa ja perillä itse löydettävä majapaikka, Urheiluliiton toimisto ja Otaniemen urheilukenttä. ”Minä en laskisi 16-vuotiasta yksin tuollaiselle matkalle”, hän miettii nyt vuosikymmenien jälkeen. Vaihtoehtoja oli vain kaksi: oli pärjättävä tai jäätävä kotiin.

Menestys kotimaan kilpailuissa johti siihen, että hän pääsi Suomen naisten maajoukkueeseen. Ja valmentajakin vaihtui. Ensi esiintyminen Ruotsi-maaottelussa oli unohtumaton kokemus: piti juosta täyden katsomon, yli 45 000 katsojan, edessä. ”Kyllähän se jännitti valtavasti”, Helena kertaa ensi kokemustaan olympiastadionilla.

Kalottimaaottelut Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosien välillä olivat tärkeä ja merkittävä tapahtuma aikoinaan. Kalottimaaottelussa Helena joutui kerran juoksemaan 400 metrin matkan. ”Se ei kuulunut harjoitusohjelmaan. Mutta pärjäsin hyvin ja hävisin vain rinnanmitalla.”

Hyvä urheilumenestys toi kotiväellekin unohtumattomia hetkiä. Keravalla juostusta Suomen ennätyksestä kerrottiin STT:n uutisissa, jota kotona kuunneltiin radiosta. Televisiota ei vielä tuolloin ollut.

Helena sanoo, että pääsi maaotteluiden mukana matkustamaan ympäri Eurooppa. ”Ei se olisi ollut muuten mahdollista. Unohtumattomia matkoja tehtiin useita. Erityisesti matka Pariisiin pienellä yksityiskoneella on painunut mieleen.” Konetta piti tankata välillä, ja miljoonakaupunki Pariisi, Eiffeltorni, Riemukaari ja muut nähtävyydet lumosivat niin hänet kuin muutkin Suomen naiset.

Helena kertoo, että urheilu-ura loppui ”penikkatautiin”, joka olisi vaatinut leikkauksen, mutta opiskeluun keskittyminen siirsi leikkausta ja urheilu-ura jäi taka-alalle.

Kansakoulunopettajaksi seminaarista

Helena pääsi Raahen seminaariin opiskelemaan unelma-ammattiinsa vuonna 1966 ja valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1970. Hänen ensimmäinen työpaikkansa opettajana oli Keskuskoulussa vuosina 1970–1971. Sen jälkeen hän sai vakituisen opettajan paikan Parhalahden kansakoulusta ja opetti Parhalahden lapsia eläkevuosiin saakka.

Urheilussa hankittu itsevarmuus auttoi Helenaa myös työuralla opettajana. Monet opetuskokeilut toivat mielekkyyttä. Viimeisinä työvuosina yhteistyö etelä-saksalaisen Radolfzellin koulun kanssa huipensi työuran. ”Enpä olisi uskonut pitäväni oppitunteja saksan kielellä monien vuosien ajan”, Helena toteaa.

Kilpakentille hän palasi yhden ja vain sen ainoan kerran, kun hän osallistui opettajien yleisurheilukilpailuihin. ”Elämään tuli urheilua tärkeämpiä asioita: työ ja perhe.” Urheilu antoi omana aikanaan Helenalle paljon ja hän sanoo syyskuussa 2025, että Mauri Pirilällä oli ratkaiseva osuus tässä.

Vaikka Helenaa ei kilpakentillä nähty, se ei tarkoita, että hänestä olisi tullut sohvaperuna. Päinvastoin. Monipuolinen liikunta on aina kuulunut ja kuuluu hänen elämäänsä.