Hanna syntyi armonvuonna 1901 Viitasaarelaisen tilallisen perheen toiseksi vanhimmaksi lapseksi. Hanna sai jo nuoren oppia tekemään raskasta työtä ja hänen piti katsoa nuorempien sisarusten perään, vanhempien ollessa navetalla töissään. Hanna oli kova tekemään työtä ja ei jättänyt asioita puolitiehen vaan vei ne loppuun asti. Koulua Hanna ei ehtinyt käydä kuin muutamia aikoja kiertokoulua, joka oli pitäjässä joka syksy ja kevät. Sinne hän meni aina kun töiltään ehti. Oppi olisi kiinnostanut Hannaa, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Työ oli tärkeämpi, ja sen tekivät selväksi isä ja äiti jo hyvissä ajoin. Kuusilapsisen perheen elämä oli kovaa, ja jokainen, joka vähänkin kynnelle kykeni, niin joutui hankkimaan lisätienestiä minkä taisi. Aika kului ja vuodet vierivät.

Rippikoulun käytyään Hanna löysi kiinnostavan nuoren miehen, joka kiinnitti hänen huomionsa ja aikansa seurusteltuaan hänet vihittiin Johanneksensa kanssa avioliittoon vuonna 1920. Nuori pari tuli asumaan erään keskisuomalaisen pikku kunnan syrjäkylään, ja elämä oli auvoista siihen asti, kunnes Hannan näkö alkoi heiketä, ja hän salasi asian aluksi. Viimein hänen oli pakko mennä tohtorin pakeille, joka kertoi sen tosiasian, että näkö menetettäisiin, jos Hanna ei menisi kalliisiin tutkimuksiin pääkaupunkiimme. Mistäpä Hannalla olisi moisia rahoja ollut matkustaa ja niin Hanna sokeutui.

Hanna sai Johanneksen kanssa kuusi lasta, joista yksi oli isäni. Hän raivasi miehensä kanssa pienen maatilansa pellot korvesta, ja lypsi lehmät sekä hoiti kodin, vaikka ei nähnytkään. Sokean elämä oli kovaa, ja jokainen heidän lapsistaan tiesi sen, että äitiä piti auttaa, jokaisessa tilanteessa. Aviomiehen sairastellessa, Hannan taakka kasvoi entisestään, ja sota-aika ei tuonut siihen helpotusta, päinvastoin se lisäsi taakkaa tuntuvasti. Rauhan tultua Hanna sai saattaa rakkaan aviomiehensä maanpoveen, ja nyt hän jäi yksin kaikkien velvollisuuksien kanssa. Ruokaa oli niukasti ja lapsista vanhimmat joutuivat kerjuulle saadakseen ruokaa koko perheelle.

Hanna teki sen minkä pystyi ja sisulla vei asioita eteenpäin. Pieni mökki, jossa oli vain tupa ja yksi kamari oli hatara, vetoinen sekä ahdaskin. Toisaalta siskonpetissä oli lämpimämpi nukkua, kuin yksikseen. Halla vei sadon,  mutta se ei Hannaa lannistanut, päinvastoin se antoi lisää tarmoa tehdä työtä ja yrittää. Hän sanoi lapsilleen katsoessaan menetettyä satoa – sittenkin, me kylvämme sen sittenkin, meitä ei lannista halla, ei kato, ei milloinkaan. Hän taisteli ja pojat oppivat taistelemaan paremman elämän puolesta. Hanna eli yli 90- vuotiaaksi ja antoi oppinsa meille jälkipolville, olla antamatta periksi sanomalla yhdelle jos toisellekin – älä milloinkaan periksi anna, vaan taistele, se kannattaa.