Hanna Kivinen syntyi Oulussa. Vaasaan hän muutti miehensä Matti Kivisen kanssa vuonna 1903. Kivinen oli Vaasan Suomalaisen Naisklubin perustajajäseniä ja ensimmäisen johtokunnan jäsen. Hän kuului Naisklubin johtokuntaan aina vuoteen 1951 asti. Kivinen oli kansakoulunopettaja, innokas nais- ja raittiusasianainen, tunnettu puhuja Naisklubin piirissä ja muuallakin maassamme. Hän kuului myös Vaasan kaupunginvaltuustoon kuten Naisklubiin kuuluva Hulda Ojalakin vuosina 1934–1938. Vuonna 1936 hän oli kokoomuspuolueen kansanedustajaehdokkaana.

Hanna Kivinen kirjoitti tiedonantoja Naisklubin toiminnasta lehdistölle usean vuoden ajan. Hänen selostuksensa olivat hauskoja ja eloisia. Selostukset klubi-iltojen ohjelmista ja Naisklubin toiminnasta on koottu Liina Eeralan aloitteesta leikekirjoiksi, jotka antavat Naisklubin jälkipolville selvän kuvan Naisklubin toiminnasta. Kivinen oli Kerho-lehden päätoimittaja useita vuosia. Häntä pidetään Kerho-lehden henkisenä päätoimittajana, koska hän oli mukana joko päätoimittajana tai toimittajana vuosina 1919–1950. Kivinen oli Vaasan Suomalaisen klubin kunniajäsen.

Kivinen osallistui ensimmäisten Vaasan naisten päivien valmisteluun tarmolla, ja kaikkien käytännön asioiden lisäksi hän tutki historiaa voidakseen todistaa, miten naiset olivat vuosisatojen saatossa tehneet kaikkensa pitääkseen perheensä elossa ja yhteiskunnan pystyssä, kun miehet olivat kuolleet sodissa tai joutuneet vihollisen vangiksi. Naisten päivänä 4.4.1925 Hanna Kivinen kirjoitti vaasalaisten naisten tarmokkuudesta ja antoi tietoja Suomen ensimmäisestä naisyhdistyksestä, joka toimi Vaasassa:

”Vanhoilta ajoilta, Suomen ensimmäinen naisyhdistys Vaasassa

Isonvihan jälkeen oli maa melkein autiona, sillä miehet olivat joko kuolleet tappotanterilla tai viety vankeina vieraisiin maihin tai kulkivat kuninkaansa mukana muilla mailla. Piispat, papit ja korkeimmat virkamiehet olivat paenneet Ruotsiin. Kirkot olivat autioina, koulut samoin, liike-elämä lamassa. Vain vanhuksia, naisia ja lapsia oli jäljellä. Mutta elää täytyi silloinkin. Naisten hartioille sälytettiin raskas taakka. He saivat kyntää, hoitaa rappeutuneita viljelyksiä, hakata metsää ja yleensä tehdä raskaimpia töitä, joihin lapset ja vanhukset eivät pystyneet. Heidän varassaan oli lasten kasvatus, huolto ja muu sielun hoito. Koko maan tulevaisuus oli riippuvainen heikoimpain astiain kyvystä, sillä toistakymmentä vuotta olivat yksinomaan naiset tekijöinä tässä maassa. Historia antaakin täyden tunnustuksen naisen kyvystä.

Niinpä kun oli papeistakin puute, esiintyi yksi ja toinenkin nainen pappina, mutta saivat tästä sakkoja ja muita rangaistuksia. Tämän suuntaisia naisohjaajia mainitaan Vaasassa pari nimeltä, Beata Herrman ja Greta Skog.

Hiukan myöhemmin, noin 1700-luvun keskivaiheilla herättää taas eräs vaasalainen nainen huomiota. Hän oli asessorin rouva Margaretha Karolina Hast. Hän keräsi ympärilleen toisia virkamiesten rouvia, joista mainitaan hovioikeudenneuvosten rouvat Carp ja Stjernvald, laamannin rouva Maria Lovisa Flege, asessorin rouva Alan ja tohtorin rouva Charlotta Aejmele. Nämä ylhäisön piireihin lukeutuvat naiset kokoontuivat yhteen tutkimaan uskonnon asioita ja niistä keskustelemaan, mutta heistä sanotaan myös, että he Jumalan sanan rinnalla loivat huomionsa muihinkin opettavaisiin aineisiin. Tämä pieni piiri muodosti siis Suomen ensimmäisen naisyhdistyksen, sanoo Aleksandra Gripenberg.

Lieneekö yleisemmin yhtä tunnettua, että Vaasassa on tällaisenkin liikkeen kehto kuin on se, että täältä on järjestynyt raittiusliike saanut alkunsa – sekin naisten toimesta. Sillä kukapa ei tuntisi Hilda Hellmania ja hänen elämäntyötään.”