Pyytäessäni isoisoäitini Fannyn ainoaa elossa olevaa lasta, 97-vuotiasta Annikkia kertomaan äidistään hän sanoi: ”Voi, mammalla oli niin kurja elämä”. Vastasin, että hän oli kuitenkin aina valoisa ja elämänhaluinen. Muistikuvani hänestä on lempeä ja rauhallinen, enkä lapsena tiennyt, mitä kaikkea hän pitkän elämänsä aikana oli kokenut. 

Torpparin flikan koulutie 

Tämä on tarina torppari Jaakko Jaakonpojan ja Tildan (os. Syl) tyttärestä, joka syntyi kuusilapsiseen perheeseen. Vanhemmilla oli torppa ja tila Kajalan Kankareella Maarian pitäjässä (myöhemmin liitetty Raisioon ja sitten Turkuun). Tilalla viljeltiin maata ja pidettiin lehmiä. Elämä oli tiukkaa, mutta toimeen oli tultava sillä, mitä maa antoi. Vuoden 1898 valtiopäivät hyväksyivät koulupiirijakoa koskevan muutoksen, jotta kaikilla halukkailla olisi oikeus ja mahdollisuus päästä kansakouluun, vaikka oppivelvollisuutta ei ollut. Kansakoulua käytiin yleensä kaksi vuotta alakoulussa ja kaksi vuotta yläkoulussa. Fannykin pääsi Ihalan kouluun, jossa hän kävi neljä luokkaa. Siellä hän oppi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Muistan, kuinka hän lausui lorua: ”Ii sanoi ii, sain kissan kii, Aa sanoi aa, ann mennä vaan, Oo sanoi oo, se meni jo”. Näin siihen aikaan opeteltiin tavaamaan. Kouluaineena oli myös laulu, jota Fanny muisteli jälkeenpäinkin. Hän ei ollut suostunut avaamaan suutaan laulukokeessa, eikä saanut siitä numeroa. Myöhemmin hän oli haravoimassa koulun pihalla ja alkoi laulaa sen ajan suosittua balladia: ”Yksi ruusu on kasvanut laaksossa ja se kauniisti kukoistaa. Yksi kulkijapoika on nähnyt sen, eikä voi sitä unhoittaa. Ja sen olisi kyllä hän poiminut, ja sen painanut povelleen. Mutta köyhänä ei ole tohtinut, vaan on jättänyt paikoilleen.” 

Opettaja oli Fannyn huomaamatta kuullut tytön laulavan ja sanoi, että osaahan se Fanny laulaa ja antoi laulunumeron todistukseen. 

Elämä edessä

Fannyn nuoruusvuosista ei ole paljonkaan tietoa. Kouluvuosien jälkeen hän oli töissä Barkerin tehtaassa ja Ryssänpellolla Turussa. ”Ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä”, sanottiin. Päivät olivat pitkiä ja töihin kuljettiin jalkaisin. Fannyn jalkoja kivisti liian pienissä kengissä, varpaat olivat niissä sykkyrässä päällekkäin. Suvea hän rakasti ja odotti. Silloin sai kulkea paljain jaloin ja aurinko lämmitti ihanasti. Luonto puhkesi kukkaan niin kuin Fannykin. Tulevan miehensä Kosti Sylvester Suomisen Fanny tapasi Maarian palokunnantalolla, jossa nuoret ja vanhemmatkin tapasivat kokoontua. Kosti oli komea, mustakiharatukkainen nuorukainen ja esiintyi näytelmässä. Fanny oli viehättävä, sanavalmis neitonen ja tuona iltana kohtalo sitoi heidän elämänlankansa yhteen. Nuoret vihittiin avioliittoon helmikuussa 1914 ja he muuttivat Maariasta Raisioon pian vihkimisen jälkeen. Fanny odotti esikoistaan, jonka nimeksi oli tuleva Onni Ensio. Kosti oli muurarin opissa, elämä oli toivoa täynnä. 

Nälkää ja puutetta 

Saman vuoden kesänä tykit jylisivät Euroopassa, I maailmansota oli alkanut. Ruokaa alettiin säännöstellä ja kansalaisten liikkumista rajoitettiin. Elintarviketuotannosta suuri osa tarvittiin Venäjän armeijan sotilaitten ruokkimiseen. Suomessa nähtiin nälkää, eikä maataloista saanut ruokaa edes rahalla. Valion meijerillä syntyi kapina ja pian levisi tieto, että siellä jaetaan köyhille voita. Fanny sieppasi verkkokassin mukaansa ja kiiruhti paikalle. Puutynnyristä, rihtelistä leikattiin iso kimpale voita, mutta pahaksi onneksi oli lämmin päivä ja voi alkoi sulaa. Vaikka Fanny kuinka kiirehti askeleitaan, voita alkoi valua verkkokassin rei’istä. Turun voimellakka levisi muihin kaupunkeihin ja johti hallituksen eroon. Otan esille vanhan, mustan Perheraamatun, jota on ahkerasti luettu. Kannet ovat reunoistaan rispaantuneet. Kellastuneitten lehtien välissä on kuolinilmoituksia, lehtileikkeitä, kirje, narulla sidottu hiustupsu, kankaanpalanen, pitkä valkoinen nauha ja kuivattu neliapila. Etusivulla olevien, poismenneiden kohdalle on piirretty risti. Vuonna 1915 perheeseen syntyi tytär Haagar Helena ja kahden vuoden kuluttua Helvi Hellin. 

Kansalaissodan kauhut

Maaliskuussa 1917 Venäjän tsaari Nikolai II syöstiin vallasta. Lokakuun vallankumous johti myös Suomen itsenäistymiseen. Vuoden vaihduttua alkoi valkoisten ja punaisten välinen kansalaissota, joka kesti huhtikuuhun 1918 jättäen syvät arvet monen elämään. Osa kansasta uskoi Neuvostoliiton antavan työtä, leipää ja tasa-arvon myös köyhille. Kostikin sitoi punaisen nauhan käsivarteensa ja lähti taistelemaan oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta. Hän päätyi Tammisaaren vankileirille, jossa hänen nuorin veljensä kuoli nälkään 19-vuotiaana. Sisko oli viety Hämeenlinnan vankilaan. Kosti palasi Tammisaaresta jalkaisin Turkuun metsien kautta lahtareita pakoillen. Perheraamatun kohtaan ”Muita tärkeämpiä perhetapauksia” on kirjoitettu mustekynällä, koukeroisin kirjaimin: ”Kosti joutui kapinan kukistamisen jälkeen vankilaan ollen Turun vankilas 1 kuukauden ja Tammisaaren vankilas 2 kuukautta (yht. 3 kk) ja tuomittiin valtionpetoksesta 5 v ehdonalaisuuteen Tammisaaren sotavankilaan 26 heinäkuuta 1918.” 

Suunnaton suru 

Kansalaissodan ja Suomen itsenäistymisen jälkeen elämä rauhoittui joksikin aikaa. Kohtalo kuitenkin koetteli taas, kun vaarallinen influenssaepidemia rantautui maahamme. Fannyn pienet 2- ja 4-vuotiaat tyttäret sairastuivat pelättyyn kuristustautiin, espanjantautiin ja molemmat kuolivat kahden viikon aikana vuonna 1920. Raskas on ollut suru, kun Fanny on lapsensa haudan lepoon saattanut. Lohtua ja toivoa toi varmasti se, että Fanny oli pieniin päin ja perheeseen syntyi parin kuukauden kuluttua tytär Helvi Annikki. Seuraavat tyttäret, Martta Lemmikki (isoäitini) ja Anna-Liisa syntyivät vuonna 1922 ja 1924. Nuorin tytär ja viimeinen lapsi Eeva Kyllikki syntyi vuonna 1931. Fanny koki omien lastensa menetyksen, mutta tragedia toistui myöhemmin hänen tyttärensä kohdalla: ”Tyttönen kuoli epäkuntoisen auton murskattua lastenvaunut”. Vaunuissa ollut tyttären tytär kuoli ja vaunuja työntänyt sisko loukkaantui. 

Elämä koettelee 

Kosti joutui joukkotappeluun ja puolusti veljeään lyömällä Ihanderin Akselia kirveellä selkään, tosin hamarapuolella, kuten hän myöhemmin puolustautui. Vallesmannin kultaiset napit heijastuivat Annikin pelokkaista silmistä, kun isää tultiin hakemaan. Mies ei ollut kuollut, mutta Kosti tuomittiin seitsemäksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen. Fanny jäi taas yksin lasten kanssa ja meni Barkerin tehtaaseen Linnankadulle töihin. Vanhin poika Onni ja isovanhemmat huolehtivat lapsista. Työ oli raskasta, ja työpäivät 10-12-tuntisia, työmatkat kaupunkiin kuljettiin jalan. Fanny työskenteli kahdella, monta metriä pitkällä puuvillakoneella, joilla kehrättiin lankaa. Emssaaja otti täydet rullat pois ja pani tyhjät pupinat tilalle. 

Naisen osa 

Kosti oli paljon poissa kotoa töitten takia. Kerran Fanny tästä valittikin anopilleen, joka vastasi: ”Mies on luotu kulkijaksi, nainen tuvan vartijaksi.” Tästä närkästyneenä Fanny ei koskaan enää valittanut asiasta. Kunnon mies hänellä oli, vaikka joskus juopottelikin, ja lapsille hyvä isä. Muistan mamman laulaneen toisenlaisesta miehestä: ”Tilutalu tappeli muijansa kanssa, veteli väliin koukkarin kanssa, makasi siinä viikon ja kaksi, eikä se tullut sen paremmaksi.” 

Omaan kotiin 

Haaveena oli rakentaa oma talo tontille, jonka Fannyn isä oli luvannut tyttärelleen. Se olikin kaunis kallioinen tontti, jolla kasvoi koivuja, mäntyjä, kuusia ja havisevia haapoja. Mäntykankare oli Pläkkikaupungin hienoin paikka. Perhe asui ensin vuokralla, mutta kun Kosti alkoi rakentaa perheelle taloa, he muuttivat Fannyn vanhempien tilalle, jotta rahaa säästyisi. Asumus oli maakuopassa sijaitseva vanha sauna, jonka lauteilla vanhemmat ja neljä lasta nukkuivat. Ainoa huonekalu oli pieni pöytä. Omaan kotiin perhe muutti jouluaaton aattona. Vain tupa oli valmis ja puuhella hehkui lämpöä, mutta oma koti tuntui saunassa vietetyn ajan jälkeen paratiisilta. Talo oli rakennettu kallion päälle, se oli jyrkkäkattoinen, valkoiseksi rapattu, ikkunanpielet ja räystäslaudat olivat taivaansiniset. Elämä oli taas toivoa ja tohinaa täynnä. Raju-koira vahti pihapiiriä niin, että Paavo Nurmikin sai lisävauhtia harjoituslenkeillään läpi Pläkkikaupungin. Perunamaa, porsaat ja kanat turvasivat elannon niukkoina aikoina niin, että selvittiin pula-ajan ja työttömyysvaiheiden yli. Omena-, väskynä- ja kriikunapuiden sekä marjapensaiden sato toivat arkeen juhlan tuntua, sokeri oli monen muun elintarvikkeen ohella kortilla. Pyhänä syötiin kaalisoppaa, jossa oli sianluita. 

Huoli huomisesta 

Fannyn isän kuoltua, veli Jussi peri maat ja alkoi myydä tilaan kuuluneita tontteja. Kosti sanoi vaimolleen, että lainhuudatus on tehtävä nopeasti, ettei heiltä mene talo alta. Toisin kävi Fannyn Iida-siskolle. Tämän perheellä oli komea talo Kuninkojalla, siellä oli salikin sohvineen. Siskon mies Frans oli mennyt takaamaan toisen miehen lainaa ja väärentänyt velkakirjaan Iidan nimen. He menettivät talonsa ja mies ampui itsensä. Iida olisi saanut puolet talosta, jos olisi myöntänyt väärennöksen, mutta ei halunnut saattaa miehensä nimeä suurempaan häpeään, vaan joutui lähtemään syntymättömän lapsensa kanssa pois. Pula-aika 30-luvulla oli varsinkin työläisperheille koettelemuksia täynnä: ei ollut työtä, eikä ruokaa. Onneksi pula-ajastakin selvittiin ja tulevaisuus näytti taas valoisammalta. Poika Onni oli muurarin opissa, tyttäristä oli jo kehkeytynyt nuoria neitoja, jotka pääsivät töihin kaakelitehtaalle ja Barkerille. Elämä alkoi helpottaa, mutta maailmalta alkoi kuulua pahaa enteileviä uutisia Saksasta ja fasismin noususta.  

Sodan synkät pilvet 

Toinen maailmansota alkoi Euroopassa syksyllä 1939, Suomen ja Neuvostoliiton välinen talvisota marraskuun lopulla. Onni lähti sotaan. Pian kävi ilmi, että yksi tyttäristä oli raskaana, eikä avioliitto juutalaisen miehen kanssa ollut mahdollista. Aviottomat lapset eivät tuohon aikaan olleet harvinaisia, mutta moraalisäännöt olivat tiukat ja Jumalanpelko kova. Äitini syntyi kesällä 1940 ja jäi Fannyn hoitoon. Suomi varautui uuteen sotaan ja Kostikin lähti Viipuriin linnoitustöihin. Jatkosota käytiin vuosina 1941 – 44. Fanny päätti lopettaa työt tehtaassa. Ehkä hän ei kestänyt ajatusta, että hän menettäisi lapset tai lapset äitinsä pommituksissa, sillä vihollisen pommikoneet tulittivat raskaasti Turkuakin. Hälytyssireenien soidessa juostiin maakellarin suojaan. Lehtileikkeissä on kuvia talojen raunioista ironisin kuvatekstein: ”Ja venäläiset väittävät rakastavansa Suomen kansaa…, Venäläisten lentäjien sankariteko: moni varaton pieneläjä on menettänyt kotinsa, Upea kivitalokin on saanut bolshevikkien joulutervehdyksen, Stalinin syntymäpäivän kunnioittamisen aikaansaannosta Turussa”. Sota-aikana ja pitkään sen jälkeenkin elämä oli niukkaa ja kaikesta oli puutetta. Onni teki äidilleni kengät paperista. Fannylla oli nyt hoidossaan kahden tyttären lapset, joista omat äidit eivät kyenneet huolehtimaan. Toinen tytöistä sairastui yksipuolisen ruokavalion aiheuttamaan riisitautiin. 

Toivoa ja uskoa tulevaisuuteen 

Suomi selviytyi sodasta ja säilytti itsenäisyytensä, mutta maksoi siitä kalliisti alueluovutusten ja sotakorvausten muodossa. Alkoi jälleenrakennuskausi ja Suomen teollista kasvua kiihdyttivät osaltaan myös Neuvostoliitolle toimitettavat teollisuushyödykkeet. Sota-aikana alkanut elintarvikkeiden säännöstely jatkui vielä 50-luvun puolelle. Fannyn perhe ja läheiset olivat säilyneet hengissä, töitä riitti ja tulevaisuus näytti valoisalta. Palaan lapsuuteni maisemaan, taloon, jota ei enää ole. Avaan vihreän ruostuneen portin ja kuljen sireenipensaiden reunustamaa polkua taloon. Nousen portaita ja kosketan seinän karheanvalkoista rappausta. Avaan oven ja astun kylmän porstuan läpi valoisaan öljykamiinan tuoksuiseen pikkuhuoneeseen, jossa seinäkello tikittää elämän vääjäämätöntä kulkua. Tuvan puolella on hämärää, aurinko ei ole vielä kiertänyt nurkan takaa. Keskellä huonetta on mamman keinustuoli, seinustalla sivustavedettävä sohvasänky. Ikkunan edessä on tummaksi lakattu ruokapöytä, seinällä lasiovinen kaappi, jossa säilytettiin mm. sydänvaivoja lievittäviä kamferitippoja. Seinäkaapin vieressä on kaappikello, jonka sisällä pitää vahtia pieni keraaminen tonttu. Huonekalut on hankittu huutokaupasta. Tuvassa on puuhella, jolla mamma valmistaa herkullisia ruokiaan: kaalikääryleitä, lihapullia, prötköä. Avaan kamarin oven: koivuklapien liekit räiskyvät kakluunissa ja heijastuvat sängyn yläpuolella olevan taulun lasipinnasta saaden painokuvan hopeisen kuun hohtamaan synkänsinisten pilvien lomasta. 

Taivaan kotiin 

Aviomies Kosti sairastui vakavasti ja Fanny jäi leskeksi 60-luvun lopulla. Ei Fannyn elämä kurjaa ollut, se oli kovaa: surua, pelkoa ja huolta, mutta myös iloa ja toivoa. Hän eli pitkän ja vaiherikkaan elämän, enkä muista hänen koskaan valittaneen kohtalostaan. Päinvastoin hän oli kiitollinen ja nöyrä itse elämälle. Fanny toivoi aina, että näkisi vielä seuraavan suven. Hän risti kätensä viimeisen kerran Isä meidän-rukoukseen ja nukkui pois 89-vuoden iässä helmikuussa 1981. Kuka tietää, ehkäpä pienet enkelit, Haagar Helena ja Helvi Hellin, tulivat noutamaan äitiä kotiin.