Eveliina Pyykkö syntyi Kivennavalla Ylentelän kylässä. Kivennapa sijaitsi vain 60 kilometrin päässä Pietarista. Se oli suurin Kannaksen rajapitäjistä, sillä oli pisin yhtenäinen Venäjän vastainen raja, 54 kilometriä. Ylentelän kylä sijaitsi Kivennavan pitäjän koillisnurkassa. Eveliina syntyi suureen talonpoikaisperheeseen, tila oli ollut Pyykön suvun hallussa kolmattasataa vuotta. Suvun varhaisimpia vaiheita ei tiedetä, kirkonkirjat tuhoutuivat Isossa vihassa.
Kodin henki
Perheessä vallitsi edellisen vuosisadan patriarkaalinen henki: Jumalanpelko, työ, kuri, kodin- ja isänmaanrakkaus olivat ne kulmakivet, joiden varaan elämä rakentui. Eveliinan isä oli yksi seitsemästä veljeksestä. Eveliina oli nuorin isänsä neljästä tyttärestä. Isoisä Juhana (1833–1910) oli isäntä, joka määräsi talossa kaikesta arkena ja pyhänä, ja 30 henkinen perhe totteli. Jos aikamiespojat olivat sunnuntai-iltana lähteneet huvittelemaan ennen yhteistä illallista, he saivat maanantaiaamuna marssia pellolle ilman ruokaa. ”Etsi sielt murkinais mist sait iltaseiskii”, jyrähti isä ja siihen poikien piti tyytyä.
Lapsuuden paratiisi
Eveliinan isä Yrjö Pyykkö (1867–1934) ja äiti Helena s. Kaukonen (1871–1922) muuttivat neljän tyttärensä kanssa, Eveliinan ollessa yksivuotias, puolentoista kilometrin päähän vanhast koist, Kivennavan ja Raudun pitäjien rajajoen, Saaenjoen kosken rannalle Anttolaan vanhalle myllylle. Isä perheineen toimi kymmenen vuotta arentimyllärinä, myllyn vesirattaat hienonsivat leipäviljan sadoille perheille.
Eveliina Pulliainen kertoo: ”Vehmaasta myllynotkosta muodostui meille lapsille paratiisi kukkineen ja lintuineen. Vanha sadunomainen punaseinäinen sammalkattoinen mylly kosken äyräällä syvän laakson pohjassa, kuohuva koski, kukkaniityt, metsät, kukkulat. Siinä lapsuuteni Paratiisin puitteet. Siellä vietin elämäni onnellisimmat kymmenen vuotta. Ja punahonkainen myllytupa valtamaantien poskessa kaukana kylän kiireistä ja riidoista. Mikä vapaus, luonnon läheisyys, yksinkertaisuus, hiljaisuus, sopusointu ja rauha siellä asustikaan.
Raudun puoleisella rannalla ulottui tumma metsä vedenrajaan. Kivennavan puolella niityt ulottuivat veteen asti. Valkovuokko, kullero, kevätesikko, päivänkakkara valloittivat niityn. Ylempänä rinteen alla missä kirkassilmäiset lähteet puhkaisivat maan kuoren, kasvoi villinä siehtarlainen (viinimarja) ja vaapukka, kukki vaaleanpunainen tuoksuva näsiä, kuusama, paatsama, vaahtera, pihlaja ja tuomi.
Kukkulat kohosivat aina 135 metriin merenpinnasta ja ne olivat jonona joen varressa. Myllylaakso oli keväisin kuin morsian valkein hunnuin, sillä joka puron varteen pesiytyi tuomipehko ja tienoo täyttyi hurmaavista tuoksuista. Rentukkaseppele reunusti keväällä ojanvartta ja vetisellä maalla kohosi maariankämmekkä eksoottisin kukin ja oudoin tuoksuin. Kuivalla kanervikkokankaalla hohti harvinainen kangasvuokko (pulsatia vernalis) sametinpehmein sinisilmin.
Aikana, jolloin omistusoikeuden ongelmat eivät vielä mieltä askarruttaneet, oli tuo kaikki ikiomaa. Siitä sai nauttia! Sinitaivas ja leivon laulu, kukan tuoksu ja kosken kohina, kuka ne omisti? Hän, joka ne näki, aisti, kuuli – iloitsi. Koski tulvi keväisin valtavana kyminä, mikä kumu kuului peninkulmien päähän saaden ihmiset suurin joukoin saapumaan sitä mahtavaa näytelmää ihailemaan. Tulva katkaisi valtamaantien liikenteenkin viikkomääriksi. Sama koski, mikä kesähelteillä lirisi niin uneliaasti, että uskalsimme mennä helmisimpukoita komustamaan sen kivien koloista. Monta arvokasta helmeäkin löysimme. Lohi ui Laatokasta asti peninkulmamäärin vastavirtaan kisaillakseen myllykoskessa, mutta monesti löysi matkansa pään isän taitavasti asettamasta volssista (vitsamerta) hätärännin (varasulku) alta.
Luonnon lisäksi lukemattomat ihmiset olivat myötäkasvattajiamme. Anttolan myllyn asiakaspiiri ulottui 10 km:n säteellä Kivennavan, Raudun ja Lempaalan pitäjiin. Myllytupa oli usein täynnä myllymiehiä ja me lapset vetäydyimme verholla eristettyyn leikkinurkkaamme, mutta kuulimme kaiken verhon läpi ja tietysti höristimme korviamme milloin mielenkiintoisia tarinoitiin. Valtamaantie, minkä poskessa mylly ja myllytupa sijaitsivat, jatkui aina Pietarin kaupunkiin asti. Valkjärveläiset säkkimiehet ajoivat Raasulin tullista Pietariin vieden sinne valmistamiaan säkkejä. Myllytupa oli sopivalla paikalla, kotoa oli tultu 25 kilometriä ja saman verran oli matkaa Myöhäsen sainoihin Raasulissa. Hevoset saivat puhalaija, miehet joivat saijuu ja söivät eväitään. Nämä vilkkaat Pietarin kävijät osasivat kertoa tositarinoita tuosta salaperäisestä miljoonakaupungista. Sitä lapsenkorvat kuuntelivat henkeä pidätellen.
Ja sitten tulivat tukkilaiset, he olivat meidän lasten parhaimpia ystäviä. He tulivat keväällä, viipyivät kesään, keinuttivat meitä polvellaan, lauloivat kansanlauluja, kertoivat tarinoita, muistelivat omia lapsiaan. Kaikista kulkijoista jäi meihin jotain, tottahan me korvat hörössä kuuntelimme kaikkien matkalaisten juttuja.
Kesällä tulivat heinäntekijät jokivarsiniityille viikon eväineen Raudun puolelle. Tytöt lauloivat kansanlauluja ja piirileikkilauluja heleillä äänillään. Me lapset kuuntelimme tarinat ja kummitusjututkin elivät kesäiltoina. ”Ei maantie millonkaa makkaa” sanotaan. Valtatiellä vaelsi harjaukkoa, Aunuksen ämmää pitseineen, lasiukkoa, tinuria, pottikupsaa, varvaria, saksenliippaajaa, kulkukauppiasta, reissusälliä, parisniekkaa, pyhiinvaeltajaa Valamon ja Konevitsan luostareihin, kalaukkoa, posetiivariakin, kuka ne kaikki muistaisikaan luetella. Ne tulivat, olivat, menivät lapsensielua muovaten, kuka höyhenkevyesti sipaisten, kuka rautaraspein raapaisten tuskan tunnoin.
Ero tästä lapsuuden laaksosta – ensimmäinen evakuointi, tuntui raskaalta. Eihän aavistanut kymmenkesäinen, että niitä tulisi monta paljon vaikeampaa. Kun muutimme takaisin kylään kummastelimme ettei kylän tyttöjä kiinnostanut, he eivätkä edes tietäneet kuinka kuusi kukki punaisin kukin, miten kataja savusi, miten teeri kukersi keväisinä hankiaamuina ja kuinka huuhkaja huhusi syksyilloin. Kuinka kevyesti koski rallatti kauniin ilman edellä, mutta miten raskaasti huokaillen se kohisi sateen ja myrskyn lähestyessä. ”
Rakennettiin uusi koti
Isä oli ostanut Ylentelän kylästä Ukkolan tilan vuonna 1911. Valopuoli oli, että uusi kotimme sijaitsi aivan kylän laidassa metsän reunassa. Kylän juorut eivät sinne yltäneet, äiti ei pitänyt juoruista.
Eveliina Pulliainen kertoo: ”Rakennettiin uusi koti, raivattiin peltoa, aidattiin laidunta, istutettiin vaahterakuja pihamaalle. Äiti oli kaiken sieluna ja tekijänä sillä isä viipyi sen jauhatuskauden vielä Anttolan myllyllä. Lehmät laidunnettiin väl’metsäl ja keväällä pääsi paimeneen kunnes lehmät tottuivat toisiin karjoihin. Kevään herääminen oli yhtä ihanaa kuin lapsuuden laaksossa, paimenen päivä ei pitkältä tuntunut. Heinäntekoon pääsi Saaenjoen rannalle ja myöhään syksyyn sai lehmiä paimentaa samaisella niityllä. Siellä sai piirtää, kirjoittaa tai tehdä käsitöitä. Sadesäällä sai mennä latoon heinien lämpimään.
Kansakoulussa
Vuonna 1911 Eveliina pääsi kansakouluun. Kolme vanhempaa siskoa olivat jo koulunsa käyneet. Siihen aikaan ei oppikirjoja uudistettu kuin nykyaikana. Silloin maailma pysyi vankkumatta paikoillaan.
Eveliina Pulliainen kertoo: ”Olin kuunnellut kun siskot pänttäsivät päähänsä läksyjä, olinpa auttanut heitä löytämään kartalta ihmeellisiä outoja paikkoja. Hyvän muistini ansiosta osasin melkein ulkoa kaikki koulukirjat. Opettajani huomasi, että tiesin enemmän kuin oppiasteeni edellytti ja sain purkaa energiaani vastaamalla yläluokkalaisten asemasta jos he eivät tienneet asiaa. Kolmessa vuodessa suoritin kansakoulun oppimäärän. Muuan vanha ystäväni Sofia Rakkolainen kertoi opettajan sanoneen: ”Minulla on koulussa tyttö, en osaa kysyä sellaista, mihin hän ei tiedä vastausta!”
Maalaistalon arkea
Eveliina Pulliainen kertoo: ”Arkipäivät maalaistalossa kuluivat ahkerassa työssä. Kausiluontoisina olivat keväällä lannanajo pellolle ja pellon muokkaus, kylvö, vastanteko ja leppäkerppujen taittelu lampaille talveksi. Kesällä heinänteko ja syksyllä viljan korjuu. Heinä lyötiin viikatteella, haravoitiin saatoille, kuivattiin karheilla ja koottiin latoihin. Viljat niitettiin sirpillä, puitiin riihessä varstalla tai riusalla, massinoitettiin, jauhatettiin myllyssä ja leivottiin joka viikko tuoretta hapanleipää. Pellavaa kasvatettiin runsaasti. Se kitkettiin, nyhdettiin, liotettiin, loukutettiin, lipsuttiin, harjattiin, tehtiin kuontalolle ja kehrättiin, kudottiin ja ommeltiin pukineiksi. Lampaita hoidettiin villansaantia varten. Lampaanvillalangasta valmistettiin sukkia, kintaita, lapasia, villapaitoja, pukukankaita, sarkaa ym. asusteita. Muutakin karjaa hoidettiin, niin että työtä riitti jokaiselle perheenjäsenelle.
Meillä oli viisi naista, äiti ja neljä tytärtä. Kudoimme kankaita myytäväksikin. Huivit ja esiliinat kauniine viiruineen olivat kysyttyjä. Usein kuljimme itsekin naapuripitäjissä myymässä kävellen kilometrikymmenet. Talvisin oli asuintuvassa kahdet kangaspuut, kesäisin yhdet. Näin hankimme rahaa vaatteiden ostoon, kaikkea kun ei voinut kotona kutoa. Näin arkisin.
Mutta arjen perästä tuli pyhä – vapaapäivä. Pyhäaamuna olin ensimmäisenä jalkeilla. ”Ei hää malta suntakaamunkaa maata!” torui isä, vaikka hymy karehti toisessa suupielessä, kun pistin ruskean käteni hänen kainaloonsa ja pitkillä tytönkoivillani harpoin hänen vierellään pellonpiennarta tarkastaen, joko oras oli hauvinhampaal tai kaura kakskorval, joko ruis hielmoo. Pian istuin isän keralla leppoisena sunnuntaiaamuna tuuhean kotikoivun varjossa, milloin en sattunut juoksemaan yksinäni metsään missä linnut lauloivat, käki kukkui, aurinko paistoi ja kanervikko tuoksui medelle.
Iltaisin meillä isän kanssa oli usein soittohetkemme. Isä oli entinen viulunsoittaja, oikein kylän kisojen pelimanni, vaikka olikin sitten ”vaihtanut viulun vaimoon ja lapsiin” – rakkaus musiikkiin oli tallella. Häneltä olen saanut tartunnan kansanmusiikkiin, josta en vieläkään ole vapautunut, vaikka olen 79 vuotias ja rampa. Nautin yhtä aidosti soitto- ja kansantanhuesityksistä, joita en enää voi opettaa enkä niihin osallistua. Olimme isän kanssa herttaisen kaikkiruokaisia. Saatoimme alkaa iki-ihanista virsistä siirtyen marsseihin, kansanlauluihin, jopa kauniisiin valsseihin. Isä soitti virsikanteleella minä mandoliinilla. Silloin ilo oli ylimmillään kun poikamies Mikko-setä tuli ja soitimme yhteen.”
Opettajaseminaarissa ja opettajana
Eveliina Pulliainen kertoo: ”Opettajani Oskar Tannerin ansiosta pääsin seminaariin. Siihen aikaan ei tyttöjen koulutusta pidetty tarpeellisena vallankaan maalaiskylässä. Opettaja tuli väsymättä kerta kerran jälkeen vuosi vuodelta taivuttelemaan isää: ”Tyttö on saatava seminaariin!” Isällä oli vastaus valmiina: ”Ko käytät hänet kalleen koulun, sit ko mil suutari sällil männöö akaks, ni koulu män hukkaa.” Lopulta opettajani vuosikausien toistuvat yritykset kantoivat hedelmää, pääsin lähtemään Jyväskylän seminaarin historialliseen luokkaan. Olimme näet viimeiset kansakoulupohjalta valmistuneet opettajat. Meidän aikanamme kokeiltiin jo lukioluokkalaispohjaa ja v. 1937 laitos muuttui Kasvatusopilliseksi korkeakouluksi ja myöhemmin yliopistoksi.”
Käytyään Jyväskylän opettajaseminaarin 1919–1924 Eveliina Pyykkö toimi opettajana Kivennavan Kanalan kansakoulussa 1924–1939 ja 1942–1944. Evakkoaikana hän opetti Karvian pitäjän Tuulenkylässä 1940–1942, Vampulan pitäjän Huhtaalla syksyn 1944, Vampulan Kukonharjassa kevään 1945 ja Sauvon pitäjän Alsilassa keväästä 1946 syksyyn 1947, jolloin jäi eläkkeelle sairastuttuaan polioon kesällä 1945.
Opettaessaan Kanalan koulussa Eveliina asui sisarensa Hilma Seppäsen kotona Siiranmäen kylässä. Siiranmäki-nimisen naapuritilan oli äskettäin ostanut Uudeltakirkolta kotoisin, Helsingistä lamakauden takia maalle muuttanut Pulliaisen maalariperhe (isä ja kaksi poikaa olivat maalareita), joka alkoi opetella uutta ammattia maanviljelystä. Eveliina avioitui perheen pojan Juho Pulliaisen (1908–1994) kanssa vuonna 1931. Näin hän meni miniäksi taloon, jossa perhevahvuus oli 10 henkeä, olihan hän tottunut suurperheen oloihin. Heille syntyi kaksi lasta, Kyösti 1937 ja Helena (1939–2012).
Kulttuuriharrastuksia ja perinteenkeruuta
Koulutyön ohella Eveliina Pulliaisen kulttuuriharrastuksia olivat nuorten opintokerhotyö, marttatyö, laulukuoro, Lotta Svärd järjestö ja naisvoimisteluseura, jonka hän perusti ja osallistuivat Eveliinan tekemällä ja harjoittamalla ohjelmalla kansainväliseen urheilujuhlaan Helsingissä vuonna 1929. Eläkkeelle jäätyään hän oli kuusi vuotta valtakunnallisen ”Polioinvalidi”-lehden päätoimittaja. Hän kirjoitti ahkerasti artikkeleita myös lukuisiin sanoma- ja aikakauslehtiin. Pääharrastukseksi hänelle tuli lopulta kuitenkin kansanperinteen keruu, joka oli alkanut jo vuonna 1935 ja jatkui 51 vuotta.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle hän lähetti 15 044 liuskaa Kivennavan murretta selityksin ja esimerkein.
”Liina Pulliaisen lähettämät sanatiedot osoittavat oivallista murteentuntemusta. Hän hallitsee erinomaisesti syntymäpitäjänsä vanhan kansankielen niin sanastollisesti kuin muoto- ja lauseopillisesti. Hänen muistiinpanonsa sisältävät runsaasti havainnollisia selityksiä ja kielitieteelliselle tutkimukselle ensiarvoisen tärkeitä lause-esimerkkejä. Kaikista lähettämistään murretiedoista hän on saanut parhaan arvosanan. Sanakirjasäätiön v 1960 järjestämässä murresanojen keräämisen ”Sananuotta”-kilpailussa, johon osallistui yli 2 000 kansalaista, hän sai ensimmäisen palkinnon.” (2.2.1976 Sanakirjasäätiön johtaja Tuomo Tuomi.)
Nimistöarkistolle hän lähetti 5 878 liuskaa Kivennavan paikannimiä kuvauksin.
”Opettaja Pulliaisen kokoelmat ovat runsastietoiset ja osoittavat kerääjän taitoa ja harrastusta; niiden arvoa lisää suuresti vielä se, että kyseessä on häviävän muistitiedon viimetinkainen taitava talteenotto. Kokoelmat palvelevat tieteellistä tutkimusta.” (2.2.1976 Eeva Maria Kärki arkistonhoitaja) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon hän lähetti 5 175 liuskaa kansanperinteen kuvauksia. ”Opettaja Liina Pulliainen on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston ansioituneimpia karjalaisen perinteen kerääjiä” (12.2. 1976 Pekka Laaksonen SKS:n kansanrunousarkiston johtaja)
Museovirastolle hän lähetti vastauksia sen kyselyihin 3338 liuskaa.
”Opettaja Eveliina Pulliaisen kansatieteelliset muistiinpanot ovat luotettavia ja tutkimukselle erittäin käyttökelpoista aineistoa.” (2.2.1976 Hilkka Vilppuja, toimistopäällikkö)
Näille neljälle laitokselle hän lähetti 51 vuoden aikana keräämäänsä muistitietoa yhteensä 29 435 liuskaa. Tämän lisäksi hän osallistui lukuisiin muihin keräyskilpailuihin ja kyselyihin ja oli yleensä sekä määrällisesti että varsinkin laadullisesti kärkijoukossa. Tästä työstä hänelle myönnettiin Kotiseutuneuvoksen arvonimi vuonna 1984.
Kyösti Pulliainen kertoo:
”Ei äitini tietystikään omasta päästään näitä tietoja ammentanut. Hänellä oli hyvin monipuolinen ja laaja ”informanttijoukko” tuttuja ja tutuksi tulleita kivennapalaisia. Muistan elävästi vieläkin kouluaikani Helsingissä vv. 1947 – 1955. Melkein jokaisena koulupäivänä kotiin tullessani olohuoneessamme äiti istui sängyllä poikittain, jalat tuolilla, edessään kirjoitusteline ja vieressä joku tai useampia evakkoja, joilta hän kyseli ja kirjoitti lyijykynällä vastauksia muistiin. Illalla hän kirjoitti alkuaikoina kauniilla käsialallaan, myöhemmin kirjoituskoneella muistiinpanonsa puhtaaksi.”
Kyösti jatkaa vielä äidistään:
”Omasta äidistä kertominen on iso haaste. Kun nyt olen itsekin jo 80-vuotias, uskallan kuitenkin yrittää.
Äidin vakava sairastuminen mullisti koko perheemme elämän ja suunnitelmat totaalisesti. Äiti oli ollut yhdeksän vuotta ennen Talvisotaa miniänä Siiranmäen suurperheessä ja sotien välissä miltei kaksi vuotta. Evakkomatkoilla äiti kulki lasten kanssa vieraissa nurkissa paikkakunnalta ja kortteerista toiseen lyhyin välein: ensimmäisellä evakkomatkalla neljällä, toisella seitsemällä paikkakunnalla. Useimmilla niistä hän rintamalla olleiden opettajien viransijaisena opetti jonkin aikaa. Äiti sai vakinaisen opettajan viran Sauvon Alsilan koulussa elokuussa 1945.
Muutimme sinne perjantaina. Perhe tuli ensimmäiseen omaan kotiinsa, äiti ajatteli pitää koulua siinä 20 vuotta, eläkkeelle asti. Olimme kaikki onnellisia perjantain ja lauantain, tulevaisuutta suunniteltiin innostuneesti, me lapset saimme oman huoneen. Sunnuntaina äiti ei jaksanut nousta sängystä kovan päänsäryn takia. Maanantaiaamuna soi puhelin, autoin äitiä raahautumaan vastaamaan: ”Koulua ei saa aloittaa kahteen viikkoon, kunnassa on polioepidemia”. Soitettiin lääkäri, seuraavana aamuna varhain tuli auto. Äiti vietiin Turkuun sairaalaan.
Äidin halvaantuminen oli minulle ja kaksi vuotta nuoremmalle sisarelleni elämämme saranakohta. Äiti oli pitänyt meistä hyvää huolta aivan uskomattomissa oloissa, vaiheissa ja vaaroissa kahdella evakkomatkalla ja asemasodan aikana rintaman lähellä Siiranmäellä jossa asuimme keskellä Mannerheim-linjan esteitä, kaivantoja ja varustuksia. Talomme aitassa oli ammusvarasto ja pommituslennot olivat jokapäiväistä seuraamme. Sieltä sitten tunnin varoitusajalla kahden polkupyörän päällä lähdimme toisen kerran evakkoo.
Äiti tuotiin sairaalasta vuoden lopulla, hän piti koulua pyörätuolissa puolitoista vuotta, kunnes sai eläkepäätöksen ja muutimme Helsinkiin 1947. Muutto oli iso askel eteenpäin koko perheelle. Äiti sai parempaa hoitoa Invalidisäätiön kuntoutuslaitoksessa, me lapset työnsimme hänet kotoamme sinne pyörätuolissa kilometrin matkan kahdesti viikossa edestakaisin. Pääsimme oppikouluun ja isä perusti maalausliikkeen, joka takasi perheelle toimeentulon.
Helsingissä äiti tarvitsi apua hyvin monissa arjen tekemisissä, välillä enemmän, toisina aikoina vähemmän. Isän ollessa töissä ja meidän koulussa oli suunniteltava tarkkaan, miten äiti pärjää sen ajan. Koulun päätyttyä meistä jommankumman tai molempien piti olla tarvittaessa apuna. Kun silloin ei ollut kännyköitäkään, järjestelyt olivat toisenlaisia. Tämä rajoitti meidän olemistamme enemmän kuin koulutovereidemme. Ymmärrän nyt, että kun me olimme kokeneet myös sodan ja kaksi evakkomatkaa, me suhtauduimme rauhallisen arkipäivän asioihin eri tavalla kuin he, joilla ei tällaisia äärikokemuksia ollut.
Äiti näytti meille esimerkkiä. Hän ei koskaan valittanut, ei kohtaloaan, ei hankaluuksia, ei pienempiä eikä suurempiakaan vaikeuksia. Hän pyysi apua silloin kun sitä tarvitsi ja jos emme itse huomanneet, ja kiitti apua saatuaan aina. Lapsuudenkotinsa perintönä hän oli harras uskovainen koko ikänsä. Helsingissäkin kirkossa käytiin mutta harvoin, joka sunnuntain Jumalanpalvelukset radiosta kuunneltiin. Pyhät hän pyhitti, sunnuntaisin hän ei edistänyt edes rakkainta harrastustaan, kansanperinteen keruuta, ei hän silloin järjestellyt eikä kirjoittanut puhtaaksi muistiinmerkintöjään. Kirjeiden kirjoittamisen sukulaisille ja tuttaville hän kuitenkin pyhänä salli itselleen. Hän luotti Jumalan varjelukseen, ilman iltarukousta ei nukkumaan menty.
Äitini kertoi, että hän sopeutui vammaisuuteensa, vaikean ajan yli häntä auttoivat luottamus Jumalaan ja iloinen optimismi. Hän kirjoitti sairaalassa syksyllä 1945 yhden lukuisista runoistaan:
”Usein nousee esiin kysymys miksi,
miksi juuri minä,
miksi sairaudella minut löit
toisten ollessa tervehinä?
Vain kulta tulessa kuumennetaan,
puun saattaa kylmänä vuolla,
kun timanttia hiotaan,
siitä kiven täytyy kuolla.
Isä, en tahdo olla kivi, en puu,
en turhaan kysele: ”Miksi?”
Vaan pyydän, tuskien tulessa
hio sieluni timantiksi.”
Kirjoittaja
Kyösti Pulliainen
Lähteet
Äitini muistiinpanot, omat muistikuvat.
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.