Eva Hänninen-Salmelin: tutkija ja mentori

Elämäntaidon opit Eva Hänninen-Salmelin sai Kouvolan tyttölyseossa, työelämän alkeet kesätöissä Ruotsissa ja eväät historian tutkimukseen Helsingin yliopistossa. Kiinnostus yhteiskunnalliseen muutokseen, naisten asemaan ja hallinnon uudistamiseen heräsi 1970-luvulla Suomen Akatemiassa ja 1980-luvulla Tampereen yliopistossa, jossa hän osallistui Kansainvälisen Naisjohtajainstituutin perustamiseen. Seuraavalla vuosikymmenellä syntyi hänen koulutus- ja konsulttiyrityksensä, jonka ohjelmaan kuuluivat johtamiskoulutus ja mentorointi. Niillä hän edisti naisten ja myös miesten ammatillista osaamista ja johtamista yli 30 vuotta. Yhteistyökumppaneina oli yrittäjiä, tutkijoita, julkista sektoria, yliopiston asiantuntijoita ja tietysti naisjärjestöjä. Niistä Evalle olivat rakkaimmat soroptimistit ja akateemiset naiset, mutta yhteistoimintaa muiden, myös Suomalaisen Naisliiton jäsenten kanssa oli.

Tasa-arvo, naisten asema, feminismi ja johtajuuden edistäminen sekä niistä kirjoittaminen leimasivatkin Evan työ- ja vapaa-aikaa vuoteen 2016, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Mutta ei työ tähän loppunut; hän toimii edelleen aika ajoin yrityskummina ja mentoroinnin asiantuntijana.

Uskalluksen kohdata erilaisia ihmisiä ja kulttuuria Eva Hänninen-Salmelin on hankkinut laajoilla Suomen, Euroopan, Yhdysvaltojen ja Afrikan matkoillaan. Matkakumppanina on ollut usein puoliso.     

Eva Onerva Hänninen syntyi vuonna 1947 Lahdessa. Isä Olavi (1914–1983) oli syntynyt Mikkelissä ja työskenteli pääosan elämästään Kouvolan VR:llä veturin asentajana. Värtsilässä syntynyt äiti Eila (1921–2016) oli sähköliikkeen myyjä ja kotona hän, joka teki kaikki sähkötyöt. Sisaruksia Evalla on kymmenen vuotta nuorempi Ulla, joka loi elämänuransa matkailualalla ja on sisarensa tavoin ratkaisukeskeinen.                              

Elämäntaidon opit Kouvolan tyttölyseosta

Vuonna 1955 Eva aloitti kansakoulun, josta siirtyi vuonna 1959 maineikkaaseen Kouvolan tyttölyseoon. Sen emokoulu oli Viipurin toinen tyttökoulu, joka siirtyi sodan jaloista Kouvolaan. Henkisenä perintönään koulu toi mukanaan saksalaishenkisen Bildung-ajattelun, jota jo Saksassa opiskelleet Johan Vilhelm Snellman ja Uno Cygnaeus olivat Suomessa opetukseen soveltaneet. Sen mukaan koulutuksen tuli pyrkiä paitsi luku- ja laskutaidon opettamiseen myös oppilaan kokonaisvaltaiseen itsensä kehittämiseen. Siihen kuuluivat taide- ja taitoaineet.

– Koulumme halusi kasvattaa tytöt vahvoiksi, itsenäisiksi toimijoiksi, joilla on laajan yleissivistyksen lisäksi oma ammatti, Eva tiivistää koulunsa rehtorin ja historian opettaja Ester Kähösen periaatteen. Tätä oppia myös hän, innokas kirjastokävijä, noudatti.

Jo tyttölyseoaikana Eva kävi kesäisin luokkatoveriensa kanssa Ruotsissa töissä.

– Opin tuolloin käytännön ruotsia, mutta sain myös rohkeutta matkustaa vapaapäivinä Tanskan Århusiin. Tässä Evalla oli esikuvina täti, serkut ja tietysti oma isä, joka oli nuorena merimiehenä seilannut eri puolilla maailmaa. Isä tuli toimeen suomen lisäksi englannilla ja espanjalla, luki paljon historiaa ja keskusteli lukemastaan perheensä kanssa. 

Pääaineeksi valikoituu valtio-oppi

Ylioppilaslakin Eva sai keväällä 1968 ja aloitti syksyllä opiskelun Helsingin yliopiston historialliskielitieteellisessä tiedekunnassa. – Historia kiinnosti ja – kun olin kirjoittanut siitä laudaturin, jolla pääsi suoraan yliopistoon – valinta oli itsestään selvä. ”Sinulla on hyvät perustiedot historiassa, ja siitä on hyvä jatkaa”, tokaisi historian professorini ensi tapaamisella. Opiskelija-asunto löytyi Lönnrotinkadulta kolmen opiskelijatytön yhteisöstä.

Vuonna 1971 Eva valmistui Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisestä tiedekunnasta hum. kandiksi pääaineinaan yleinen historia sekä Suomen ja Skandinavian historia. Sen jälkeen hän siirtyi valtiotieteelliseen tiedekuntaan, josta kaksi vuotta myöhemmin valmistui valt. maisteriksi pääaineina valtio-opin hallinto ja kansantalous. Noilta ajoilta Eva muistaa erityisesti samoja kursseja käyneet nuoret, tulevat poliitikot, jotka käynnistivät mielenkiintoisia keskusteluja. – Heidän uraansa olenkin mielenkiinnolla seurannut. 

Opintonsa Eva rahoitti lainoilla, ensin korkeakorkoisella, mutta jo seuraavana vuonna valtion takaamalla sekä työllä.  – Tein koko ajan töitä muun muassa Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastolle ja Kymen lääninhallitukselle inventoiden alueen yhteiskunnallista tai talouspoliittista tutkimus- ja suunnittelutyötä. Valmistumisvuotenani valvoin ATK:lle vietyjen, ensimmäisten ylioppilaskirjoitusten arvosanojen vertailua sensoreiden papereihin. Solmin tuolloin myös ensimmäisen salassapitosopimuksen.

Työkokemusten ohella Eva sai näistä opiskeluaikanaan tuttavia, ystäviäkin, joiden kanssa on jakanut elämäänsä näihin päiviin. Vaikka hän kävi alkuvuosina joka viikonloppu Kouvolassa, myös aikaa ja kiinnostusta jäi Helsinkiin tutustumiseen.

– Erityisesti minua kiinnosti Katajanokan kallioilla sijaitseva Uspenskin katedraali; olihan isoisäni  alkujaan ortodoksi. Myös teatteri ja konsertit yliopiston juhlasalissa rikastuttivat elämääni, samoin elokuvat ja Ateneum taidenäyttelyineen. 

Tampereesta tulee kotikaupunki 

Eikä opiskelu päättynyt tutkintoon. – Lisäkoulutusta olen hankkinut pitkin elämääni, tarpeen ja kiinnostuksen mukaan, Eva huomauttaa ja lisää, että jo opiskelujensa loppuvaiheessa kesällä 1971 hän osallistui työvoimaministeriön harjoittelijavaihtotoimiston ja The Wisconsin Institute of Scandinavian Culture Inc:n järjestämään kieliharjoitteluun Yhdysvalloissa Illinoissa.  

Yhdysvaltoihin Eva matkasi myös viisi vuotta myöhemmin, mutta nyt poikaystävänsä Henrik Salmelinin luo. – Olimme opiskelutovereita, ja Henrik oli jo edellisenä syksynä matkannut sinne. Kiersimme yhdessä Missisipin itäpuolta, kävimme New Orleansin jazzpaikoissa, katselimme vanhoja kreoliaikaisia taloja ja tutustuimme kreoliruokiin. Kävimme St. Lousissa, jossa ihailimme arkkitehti Eero Saarisen töitä, ja Bostonissa, jossa osallistuimme kaupungin 200-vuotisjuhliin usalaisten ja kreikkalaisten ystäviemme kanssa.

Yhdysvalloista palattuaan Eva muutti Tampereelle, Henrikin kotikaupunkiin. – Parin vuoden päästä päätimme virallistaa susipari-suhteemme ja käväisimme eräänä iltapäivänä maistraatissa, hän muistelee ja lisää, että hän alkoi tuolloin tutustua myös bisnesmaailmaan; kuuluihan hänen miehensä tunnettuun teolliseen tamperelaissukuun. Evan itsenäisyydestä kertoo, että hän halusi säilyttää oman sukunimensä eli on siitä lähtien tunnettu nimellä Hänninen-Salmelin. Vuonna 1980 heille syntyi poika. Vaikka koti oli nyt Tampereella, Eva kävi pari, kolme kertaa viikossa Helsingissä. – Pendelöin vuosia Tampereelta Helsinkiin ja takaisin. Matkan aikana valmistui monta projektia. Junamatkailu jatkui ja jopa tiivistyi 2000-luvulla, jolloin lapsenlapsia syntyi.    

Naisjohtajainstituutti WOMan syntyy 

Koska tutkijan työ kiinnosti Evaa, hän siirtyi pian valmistuttuaan tutkimusapulaiseksi Suomen Akatemian Demokratian ja tasa-arvon projektiin ja sieltä edelleen Korkeakoulu- ja Tiedepoliittiseen tutkimussäätiöön. Vuonna 1979 hän toimi tutkijana Tampereen yliopiston hallintotieteen ja politiikan laitoksella, jonne oli järjestänyt kolme vuonna aikaisemmin 14 tunnin luentosarjan Nainen ja politiikka. Puhujina oli seitsemän naista, muun muassa professori Elina Haavio-Mannila. 

Keskustelu tasa-arvosta ja naisten oikeuksista oli alkanut jo 1960-luvulla ja voimistunut naisten kiinnostuessa asemastaan ja yhteisistä asioista. Naisten aktiivisuus ja merkitys työelämässä kasvoi. Naiset äänestivät aktiivisesti, ja moni halusi myös päättäjäksi. Naiset liittyvät yhteen etsiessään vertaisiaan niin ammateissa kuin työyhteisöissä. Esimerkkinä tästä on Kansainvälinen Naisjohtajainstituutti WoMan ry, jonka perustajajäseniin Eva kuuluu. Sen perustivat tamperelaiset naiset vuonna 1988 kumminaan Hämeen läänin kauppa- ja teollisuuspiirinpäällikkö Risto Rautkoski. Hän oli osallistunut 1980-luvun puolivälissä OECD:n Oslon talouskokoukseen, jossa oli keskusteltu suunnitteilla olevasta naisten johtaja- ja yrittäjäkoulutuksesta Englannissa ja Norjassa.  

– Risto Rautkoski lupasi alkurahoituksen selvitystyöhön, Eva muistaa ja lisää, että hallituksessa heillä oli monta pätevää ja kyvykästä naista, muun muassa Tampereen apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suonio, varatuomari Helvi Sipilä, kauppatieteitten maisteri Eila Kivekäs ja professori emerita Liisa Rantalaiho, joka koordinoi Suomen Akatemian rahoittamaa Nainen ja työ -yhteistyöverkostoa, johon Evakin kuului.

Kilometrin päässä keskustassa olevassa Pyynikinlinnassa toiminut Naisjohtajainstituutti ja sen työ alkoivat kiinnostaa niin paikallisia yrittäjä- ja virkanaisia kuin naisjärjestöjä ja -opiskelijoita. Eva esitteli heille tutkimuksia tyttöjen ja naisten tutkinnoista ja ammatinvalinnoista sekä kertoi myös, millaisia opintoja ja taitoja työmarkkinat kaipaavat.

– Ensimmäisiä koulutuksia olivat yrittäjänaisille järjestetyt iltakurssit viestinnästä, markkinoinnista ja rahoituksesta, hän muistelee. – Esitelmien ja luentojen avulla levitin tietoa, miten voimme toimia yhteistyössä muiden kouluttajien kanssa. Seurasin jatkuvasti tutkijanaisten työn tuloksia ja esittelin niitä kuulijoille. Myös moni opinnäyte alkoi instituutin tiloissa, johon olimme koonneet ajankohtaista tutkimustietoa. 

Alkuvuosina toiminta ei ollut aivan helppoa, sillä naisten johtajuus herätti ennakkoasenteita ja kielteisiä tunteita sekä naisissa että miehissä. Eva kertoo ymmärtäneensä aiheen herkkyyden etukäteen ja varautuneensa aina hyvin.

– Käytin uusimpia tilastotietoja jaotellen miehet ja naiset erikseen. Etsin lehdistä ytimekkäitä pilakuvia, tekstejä ja kuvia, jotka kertoivat enemmän kuin puhe. Mikä nainen -kirjasta luin esimerkkejä, miten miespomo esittelee vierailleen mieskollegansa nimeltä mainiten, mutta naiset ovat vain ”toimiston tyttöjä”. Mitä näemme, mitä havaitsemme, ketä kuulemme, ketä siteeraamme, kenen aloitetta kannatamme, muistammeko viestiä asioista kokouksesta poissa olleille….?  Näitä kysymyksiä riitti loputtomiin.

Tieto koulutuksesta kiiri, ja Naisjohtajainstituutilla oli 1990-luvulla yhteistyöhankkeita työvoimaviranomaisten ja yliopistojenkin kanssa. Tässä kaikessa Eva saattoi hyödyntää tutkimustyössä hankkimiaan taitoja. Pian häntä pyydettiin Tampereen ulkopuolelle, ja Suomen tiestö tuli tutuksi. – Suunnistin kartan avulla, sillä googlemapsia ei tuolloin ollut. Lahjaksi sain kaupunkien kaavoitetut reitit ja taidon liikkua siellä.   

KERTAUS ON OPINTOJEN ÄITI 

Lupaudun puhumaan kaupan rakennemuutoksista ja lisääntyvän kansainvälisen kilpailun vaikutuksista  suomalaisten kauppiaitten yritystoimintaan. Seminaarin kuulijat ovat ison suomalaisketjun kauppiaita, miehiä, naisia ja pariskuntia, yhteensä kolmatta sataa.

Valmistaudun huolellisesti. Luen systemaattisesti alan kotimaisia ja ulkomaisia tutkimuksia sekä edellisviikkojen aikakausi- ja sanomalehtiä. Teen täsmälliset muistiinpanot. Vertailen tilastotietoja niin kauppiaitten kuin kuluttajien näkökulmasta. Jäsennän puhettani monta kertaa tiiviimmäksi ja luullakseni selkeämmäksi.  Ajomatka taittuu aamuvarhain Tampereelta pohjoiseen. Tilaisuus pidetään suuren järven rannalla sijaitsevassa hotellissa. Aurinko paistaa, ja mieleni on kevyt. 

Ensin puhuu tuntemani professorimies. Hän maalailee reippaalla puhetyylillään kaupan trendejä. Kuuntelen tarkasti, jotta voin sitoa puheeni jatkumoksi. Voi, ei! Syvä kauhu hiipii sisääni. Huimaa ja pääni sumenee. Puheeni on kuultu!  Alleviivaan automaattisesti muistiinpanoistani poikkeamia puhujan esitykseen. Viivauksia tulee. ”Kertaus on opintojen äiti”, aloitan puheeni. Puhun liioitellun hitaasti verrattuna normaaliin puhetapaani. Otan rauhallisesti esille epätavanomaisia esimerkkejä samoista trendeistä, joista edellinen puhuja puhui.

Jostain kaukaa kuulen aplodit. 

PUHUJAPÖNTTÖ  

Eräs itsenäisyyspäivä 1980-luvun lopulla on syöpynyt syvälle muistiini. Nuhakuumeeseen sairastunut professoriystäväni pyytää minua sijaisekseen. Lupaudun. Tiedän olevani ensimmäinen nainen pienen kaupungin virallisen itsenäisyyspäivän puhujana. Se terästää ennakoimaan asioita. Ymmärrän, että minulta odotetaan sisällöltään omaleimaista puhetta. ”Naisetkin ansaitsevat kunnianosoituksia itsenäisyyspäivänä”, otsikoin esitykseni. Harjoittelen peilin edessä puhuakseni rauhallisesi ja selkeästi, mutta en liian nopeasti.

Pukeudun tumman siniseen jakkupukuun ja valkoiseen puseroon. Kaapista valitsen korkeakorkoisimmat kengät näyttääkseni pitemmältä. Paikallinen järjestäjä neuvoo, missä istun, miten saan valoa puhujapönttöön ja miten mikrofoni toimii. Suomen liput koristavat puhujapönttöä molemmin puolin. Kookas valkoinen kukka-asetelma on pöntön toisessa laidassa. Nousen puhumaan Maamme-laulun jälkeen. Katson yleisöön päin. En näe ketään. Puhujapönttö on korokkeeton. Epäröimättä hetkeäkään astun Suomen lipun eteen. Katson juhlayleisöä. Edessäni istuu rintamamiehiä kunniamerkeissään puolisot rinnallaan ja muita kuulijoita. Nyt puhun heille silmäkkäin. 

Ammattitaitoa päivitetään Tampereella 

Naisjohtajainstituutti WoMan työskenteli perustamisestaan alkaen koulutuslaitosten ja suuryritysten kanssa eri puolilla Suomea, mutta erityisesti Tampereella. Yhteistyö yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen TYT:n  ja silloisen Tampereen Teknillisen korkeakoulun Edutechin kanssa oli alkanut jo 1990-luvun alussa ja vahvistui lamavuosina. Tarve työttömien uudelleen koulutukseen kasvoi työmarkkinoiden supistuessa ja tietotekniikan muuttaessa työtä. Suomen liityttyä Euroopan Unioniin sosiaalirahasto avusti myös suomalaisia kouluttajia, jotka edistivät naisten ammatillista osaamista ja yrittäjyyttä sekä kannustivat tasa-arvoiseen henkilöstöpolitiikkaan.

Eva Hänninen-Salmelin osallistui tähän kaikkeen kouluttajana, ohjausryhmän jäsenenä ja konsulttina. 

– Työvoimaviranomaiset ja korkeakoulut alkoivat tuolloin suunnitella eri aloille useamman kuukauden pituisia työvoimapoliittisia koulutuksia, joissa saattoi suorittaa tietokoneajokortin ja perehtyä yritystoimintaan, Eva kertoo ja lisää, että Tampereella Hämeen työvoimapiirin päällikkö Aino Riihentupa käynnisti naisten yrittäjäkoulutuksen alueellaan.

– Kun osallistujat hakeutuivat kursseille, haastattelimme heitä. Näin varmistimme, että opiskelijat haluavat paitsi tietoa myös kehittää taitojaan. Itse koulutus antoi heille työkalut tuotannon organisointiin, markkinointiin ja rahoitukseen. He laativat yritykselleen liiketoimintasuunnitelman, markkinointiesitteet, nimikortit ja rahoituslaskelmat, joiden kera saattoi mennä pankkiin neuvottelemaan. Eri alojen yrittäjät vierailivat koulutuksessa ja kertoivat kokemuksistaan. Samalla opiskelijat haastattelivat heitä.

Naisten yrittäjäkursseja järjestettiin vuosina 1993–2003 kaikkiaan yhdeksän, muun muassa Langat yritysmaailmaan sekä Uusi ura hoivayrittäjänä ja Hoivayrittäjyysklinikka täydennyskoulutuksineen. Kurssit ennakoivat vahvasti väestön ikääntymiseen liittyviä terveys- ja sosiaalialan tarpeita ja resurssien välistä murrosta.

–  Kurssit kustannuksineen, rahoituksineen ja markkina-analyyseineen nostivat monen osallistujan yrityksen vastuu- ja esihenkilöksi, Eva kertoo. – Joitakin uusia yrityksiä syntyi tekstiili-, koulutus- ja puhtaanapidon aloille. Tosin muutama koulutettava totesi realistisesti, ettei hänen liikeideansa kanna. 

Muutama kurssimatka suuntautui ulkomaille. Neuvosto-Virossa tutustuttiin suomalaisten yritystoimintaan ja kuultiin, millaista tietotaitoa ja luovuutta se vaati. Toinen matka taas suuntautui Irlantiin, jonka yrittäjänaiset kertoivat seuraavansa katukyselyin markkinatarpeita.

Tietotekniikan kouluttajina toimivat usein yliopiston opettajat. Naiset opettivat myös toisiaan, koska eivät tohtineet kysyä aina uudestaan opettajalta. Tapahtui vertaisoppimista ja -opettamista. 

– Viestintäkasvatusseuran ideoima viestintäleiri taas opetti, miten tekniikkaa otetaan haltuun, Eva muistelee ja lisää, että he keskustelivat myös laitteiden käytössä tapahtuvista mokista ja miten niiden kanssa tullaan sinuiksi.  Mokien hyväksyminen edisti rohkeutta oppia.

– Sitä edisti myös viestintäleiri, jossa joka päivä tehtiin lehti, video ja radio-ohjelma sekä arvioitiin yhdessä päivän työt. Jokainen leiriläinen osallistui niihin, mikä edellytti laitteiden monipuolista hallintaa. Leirillä opittiin tiimityötä, oma-aloitteisuutta ja arvostamaan myös toisten työtä. Siellä opitut taidot rohkaisivat monen käyttämään laitteita uudella tavalla ja avasivat ovia uusiin ammatteihin. Muutama kurssilainen innostui opiskelemaan jopa tietotekniikan opettajaksi, toinen taas kirjoittamaan ja kuvittamaan. Joku löysi tiensä radiojuontajaksi.

Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus tarjosi johtamis- ja täydennyskoulutusta myös yhdistyksille ja liitoille. Tästä ovat oiva esimerkki professori Olavi Borgin aloitteesta järjestetyt viisi kolmivuotista, 40 opintoviikon pituista järjestöjohtamisen erikoistumiskoulutusta. Niihin osallistui Evan mukaan yli 200 järjestöjohtajaa ja -asiantuntijaa. He edustivat yhteiskunnan ydinalueita: sosiaali- ja terveysalaa, ammatillisia järjestöjä, nuoriso- ja naisjärjestöjä….

– Keskustelut ja lopputyöt osoittivat oivallisesti, miten dynaamisia ja uusiutumiskykyisiä osaajia toimi tuolloin eri puolilla Suomea.          

MUOTINÄYTTELY EDUSKUNNASSA

Laman seurauksena vähenivät varsinkin Tampereen seudulla tekstiili-, vaatetus-, nahka- ja kenkäteollisuuden työpaikat. Arkkitehti Marjatta Leskisen aloitteesta syntyi kaupungissa tuolloin TEVANAKE-hanke, johon moni yrittäjäkurssilainen osallistui naisjärjestöjen ohella. Oli näyttelyjä ja muotiesityksiä, mutta niiden oheen syntyi myös tietoverkosto, joka auttoi tarvittaessa.

Toimintaa tunnettiin Tampereella, mutta pian laajemminkin, sillä Hämeen vaalipiirin kansanedustajanaiset ja -miehet esittelivät alan tuotteita eduskunnan muotinäyttelyssä. Samalla he kertoivat seutunsa työllisyydestä. Se oli tärkeää, sillä naisvaltaisten teollisuusalojen työttömyys jäi lehdistössä usein huomaamatta.      

Mentoroinnista työuran valtavirtaa

Pitkäaikaisin ja muistiin painunein vaihe Evan työuralla on ollut mentorointi.

– Aloitin mentorointiohjelmien suunnittelun ja ohjauksen vuonna 1993 ja tein sitä 2020-luvulle saakka eli 32 vuotta, Eva kertoo ja lisää, että yhteistyökumppaniksi tuli jo seuraavana vuonna kauppatieteen maisteri Anneli Mäkinen, joka johti Kansainvälisen Naisjohtajainstituutin koulutusyksikköä. 

– Ohjasimme yli 60 mentorointiohjelmaa, jotka kestivät 8–12 kuukautta. Niihin osallistui 600 aktoria eli oppijaa ja 600 kokenutta mentoria. Aluksi osallistujat olivat naisia, jotka halusivat kehittää uraansa ja ammatillista osaamistaan, mutta pian mukaan tuli myös miehiä, laskujeni mukaan yli sata. Mentoreina toimi sekä miehiä että naisia.

Kun Eva ja Anneli aloittivat mentoroinnin, pahimmat lamavuodet alkoivat väistyä. Ihmiset etsivät uusia uomia työhönsä ja/tai ammattiaitonsa täydennykseksi. – Pohdimme usein, miten tavoitamme ”kehityshaluiset ihmiset” keskustelemaan, Eva muistelee. Usein ihmisten oppimishalua varjostivat nuoruuden ajan koulukokemukset. Tässä mentorointikeskustelu auttoi.

Ideoita ja tietoa mentoroinnista oli tullut Suomeen useasta suunnasta. Wärtsilä Oy:ssä oli kokeiltu jo 1980-luvulla, voiko mentorointi edistää henkilöstön ammatillista osaamista. European Women’s Management Development Network, EWMD-verkostoon kuulunut Eva kertoo lukeneensa Ison Britannian mentorointikokeiluista. Kansainvälisen Naisjohtajainstituutin silloinen toiminnanjohtaja Leena Lahti-Kotilainen tutustui asiaan opintojensa ohessa Yhdysvalloissa. Tasa-arvovaltuutettu Tuulikki Petäjäniemi taas vauhditti mentor-toimintaan herännyttä kiinnostusta antamalla haastatteluja.

– Kun osallistuin Annelin kanssa elokuussa 1994 Pohjoismaiseen Naisten Forumiin Turussa, huomasimme  iloksemme, että myös naisia – heitä osallistui tapahtumaan peräti 15 000 – asia alkoi kiinnostaa, Eva muistelee. – Myös nimekkäitä politiikan naisia tuli mukaan, samoin fiksuja miehiä. Ja jos kuulijoiden joukossa oli tyttöjen isiä, pääsin hyvään keskusteluun kysymällä, miten he rohkaisevat tyttäriään työmarkkinoille. 

Esitelmiä mentoroinnista parivaljakko piti kiinnostuneille ryhmille eri puolilla Suomea. Alussa kohteina olivat naiset, työelämään siirtyvät naisopiskelijat ja yrittäjänaiset. Hiljalleen mentorointi alkoi kiinnostaa myös yrityksiä ja julkista hallintoa. Yrittäjäyhdistykset, urheiluorganisaatiot, ammatillisesti kouluttautuneiden työmarkkina- ja edunvalvontajärjestöt tilasivat mentorointiohjelmia edistääkseen jäsentensä uraa. Myös valtion hallinnon kehittämiseen upotettiin mentorointia, samoin yliopistojen täydennyskoulutuksen ammatillisiin ohjelmiin. Mentorointiohjelmat olivat osa johtamiskoulutusta, johon liitettiin uusia tutkimustuloksia ja johtajien kertomia käytännön esimerkkejä.                                                                                                                        

Työnsä vaikutusta Eva ja Anneli seurasivat palautteiden avulla, mutta myös uutisista. – Oli ilo lukea ”tutuista” ihmisistä ja heidän nimityksistään uusiin tehtäviin. Työssämme yhdistyivät tutkimus, kokemus ja vertaiskeskustelu. Ne loivat myös perustan laajalle verkottumiselle. 

Yhteistyökumppanuus Anneli kanssa oli Evalle antoisaa oppimista, parhaiden käytäntöjen luomista ja sisältöjen kehittämistä jatkuvassa muutoksessa. Tavoitteena oli saada mentorointiohjelmat toimimaan niin, että ihmiset löytävät sellaisen oppimisen taidon, jota voivat itsenäisesti toteuttaa elämässään. 

Anneli ja Eva tulivat keskenään hyvin toimeen. –  Kerroimme toisillemme ihmetyksemme, vaihdoimme havaintojamme ja osasimme pähkimisen taidon. Emme tarrautuneet ensimmäiseen vaihtoehtoon, vaan maltoimme punnita eri vaihtoehtoja. Didaktiikkaan, opetusoppiin perehtynyt Anneli mallinsi ratkaisumme oitis oppimisen ja tekemisen tasolle.                                                                                                                                  

Mentorointi on oppimistapa, joka on yleistynyt henkilöstön kehittäjänä. Se muistuttaa kummijärjestelmää, mestari-kisällisuhdetta, työnohjausta ja tutorointia. Jokaisella niistä on oma piirteensä ja sovelluksensa. Yhteistä on ammatillista ja henkilökohtaista kasvua hakeva ihminen, joka uuden tehtävän, alan vaihdoksen, uralla etenemisen tai oman muutostarpeensa takia haluaa kehittyä ja/tai hakee itseään kokeneemman ja osaavamman ihmisen tukea.                                                                                                                                      

Mentorointiin sisältyy ammatillisia ja yritystaloudellisia osioita, mutta myös sosiaalisia ja emotionaalisia tietoja, taitoja, suosituksia, esittelyjä, uusiin verkostoihin tutustumista ja epäviralliseen johtamiskulttuuriin perehtymistä. Se perustuu kahden ammatilliselta iältään eri-ikäisen henkilön luottamukselliseen keskusteluun, jossa he etukäteen sovitun ajan pohtivat kehittyjän/oppijan asettamia haasteita ja/tai tavoitteita sekä hahmottelevat tälle sopivia toimintamalleja. Kokenut mentori kysyy vaihtoehtojen perusteluita ja arvioita. Jokainen aktori tekee kuitenkin ratkaisun itse ja vastaa seurauksista, ei mentori.                                                  

Naisjohtajilla ja -päättäjillä oli 1990-luvulla työpaikalla harvoin kannustavaa keskustelukumppania, jonka kanssa pohtia ajankohtaisia tai pidempiä kehityslinjoja. – Mentorointiin pyrkivät kirjoittivat meille työstään tai tavoitteistaan, joista halusivat keskustella kanssamme. Etsimme sitten hänen tavoitteisiinsa ja teemoihinsa sopivan, kokemuksen omaavan mentorin, Eva kertoo ja lisää, että sen löytäminen ja työn käynnistäminen oli vaativaa ja vei aikaa, mutta oli antoisaa.

– Vakuutimme Anneli kanssa, että aina – kun asia on hyvin perusteltu – meihin voi ottaa yhteyttä. Kutsu mentoriksi saattoi hämmentää johtajaa, mutta perustelujemme jälkeen hän suostui, mikäli aikataulu sen salli. 

MENTOROINTI KIINNOSTAA LEHDISTOÄ                                                                                                                   

Mentorointi eli työkummitoiminta kiinnosti myös lehdistöä. Jo vuonna 1994 Woman Uutisissa kerrottiin kolme vuotta aiemmin Suomeen rantautuneesta mentor-toiminnasta, jossa siirtyvät kokemus ja toiminnan mallit, sekä WoManin omasta ohjelmasta ja siihen osallistuneista mentorista ja aktorista. Naisten kokemukset olivat olleet rohkaisevia.

Pari vuotta myöhemmin Anna-lehti julkaisi laajan artikkelin ”Naisjohtajat toistensa tukena”, jossa oli haastateltu Anneli Mäkisen ja Eva Hänninen-Salmelinin lisäksi yhtä helsinkiläistä mentori-aktor -paria, johtajaa ja päällikköä.  Vuoden kestäneen suhteensa ajan nämä tapasivat toisensa kerran kuussa Ekbergin kahvilassa tai lähistön lounasravintolassa. Mentoroinnin päättyessä he totesivat, että lämpimästä ystävyydestä huolimatta heidän suhteensa oli ollut ammatillinen, toisin sanoen keskustelu oli pysynyt työasioissa. 

Myös Eeva-lehti kertoi mentor-aktor -parista, mutta edellistä tunnetummasta. Elinkeinoelämän valtuuskunnan, Evan johtaja Tuulikki Petäjäniemi kertoi saaneensa mentor-ohjausta ollessaan pankkielämässä 1980-luvun lopulla esimieheltään Jaakko Iloniemeltä. Jutussa korostetaan myös sitä, että mentor-toiminta antoi miesjohtajalle mahdollisuuden tutustua naisten toiminta-, ajattelu- ja jopa puhetapaan.   

Yhdistystoimintaa rikastaa elämää   

Jo opiskeluaikanaan Eva oli liittynyt usean tieteellisen seuran – muun muassa valtio- ja hallintotieteellisen seuran – jäseneksi ja seurasi aktiivisti niiden antia. Monella seuralla oli oma lehti, joka tuli postitse kotiin. Se helpotti Tampereelta matkatyössä käyvän naisen ja äidin ajan käyttöä.

– Tieteellisten yhdistysten aikakauskirjat ja lehdet kertoivat uusimmista tutkimusaiheista ja näkökulmista. Eva avaa kiinnostuksensa tärkeyttä. – Artikkeleihin liittyvät lähdeluettelot helpottivat omaa tiedon etsintää ja uusiempien ulkomaisten kirjojen hankintaa, sillä niitä oli harvoin suomalaisissa kirjastoissa ja kirjakaupoissa.    

– Jo työni Tampereen yliopiston opintotoimistossa oli opettanut minut löytämään uusinta tietoa myös professoreiden ja tutkijoiden matkaraporteista, joissa he kertoivat seminaarien ja konferenssien annista. Tämä oli tärkeää, sillä vielä 1990-luvulla tutkimustulosten muotoutuminen kirjaksi vei vuosia.

Tuolta ajalta Evan mieleen nousee kaksi lehteä, joita hän seurasi aktiivisti: valtioteellisen seuran Politiikka ja hallintotieteellisen seuran Hallinto, johon hän kirjoitti muutamia artikkeleita yksin ja professori emerita Sirkka Sinkkosen kanssa. – Kansantaloudellisen yhdistyksen jäsenenä seurasin politiikka- ja talouskeskusteluja päätösten perusteluista.                                                                                                                                             

Eva kertoo pitäneensä itsensä perillä uusimmista tieteen ja käytännön myötätuulista, keksinnöistä ja innovaatioista käymällä säännöllisesti myös yleisissä kirjastoissa, joissa selasi ja luki lehtiä. – Summittainen valintani perustui kuvaan tai otsikkoon, hän muistelee ja jatkaa, että moni tuntematon julkaisu sisälsi kiinnostavia ja hauskoja juttuja.                                                                                                                                 

Suomalainen yhteiskunta tarjosi tuolloin – ja tarjoaa edelleen – verovaroin ilmaisen palvelun lukusaleineen. 

Naisjärjestöt laajentavat toimintakenttää

Tampereen akateemisiin naisiin ja heidän yhdistykseensä Eva oli tutustunut jo syksyllä 1983 Suomen Akateemisten Naisten syysseminaarissa, jonne hänet oli kutsuttu esitelmöimään. – Se oli tärkeä tapahtuma, sillä Tampereelle juuri muuttaneena minulla ei ollut siellä ystäviä eikä koulukavereita. Halusin kuitenkin tutustua tamperelaisiin työssä käyviin ja kouluttautuneisiin naisiin.                                                                                      

Tämä toteutui seminaarissa, jossa Eva piti esitelmän Keskeneräinen kansanvalta – naiset pohjoismaiden politiikan -kirjan teemoista. Sitä seuranneen keskustelun aikana hän tutustui paikalla olleisiin Tampereen akateemisiin naisiin, jotka kertoivat vuonna 1949 perustetusta yhdistyksestään ja sen toiminnasta.                 

Pian tämän jälkeen Eva liittyi Tampereen Akateemisten Naisten yhdistykseen, Tanryyn, jonka jäsen on edelleen. Se taas kuuluu Suomen Akateemisten Naisten Liittoon, SANL:iin, joka on vuonna 1922 perustetun korkeakoulututkinnon suorittaneiden naisten kansainvälinen verkosto. Liitto edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja siihen kuuluu tällä hetkellä 17 paikallisyhdistystä Suomessa. Sisarjärjestöjä on yli 60 maassa.                                                                                                                Alkuvuosina Eva osallistui Tampereen Akateemisten Naisten toimintaan vain kuukausikokouksissa, mutta aika pian myös hallituksen jäsenenä, puheenjohtajana ja toiminnantarkastajana. Puheenjohtajana hän muistaa suosineensa yhteistyötä muiden naisjärjestöjen kanssa. – Esimerkiksi syksyllä 2010 järjestimme Suomalaisen Naisliiton kanssa Tampereen Yliopistolla Median tarinat ja tärinät -seminaarin, jonka annin Naisliitto toimitti julkaisuksi. Pääpuhujana seminaarissa oli oikeusministeri Tuija Brax, joka puhui tuon ajan huolestuttavista ilmiöistä: internetissä leviävästä vihapuheesta ja rasismista. Tietokirjailija Petter Järvinen avasi Wikipedian ja Googlen saloja, Aamulehden uutispäällikkö Matti Posio taas painotti totuuden etsimistä mediassa. 

Seuraavana vuonna Evan yhdistys osallistui Naisjärjestöjen satavuotisjuhliin Sederholmin talossa, jossa sillä oli sisaryhdistysten eli Suomalaisen Naisliiton, Naistoimittajien ja Suomen Naisyhdistyksen kanssa yhteinen Kympin tyttöjen huone. Sen sisältö viestitti kävijöilleen, että taloudellinen itsenäisyys, pääsy koulutukseen ja ammatteihin sekä oikeudenmukainen kohtelu kaikilla elämänalueilla ovat naisille edelleen tärkeitä.

Eva kirjoitti aktiivisesti yhdistyksensä toiminnasta Suomen Akateemisten Naisten Liiton Minerva-lehteen ja oli muutaman kerran Tampereen yhdistyksen edustajana myös liiton keskushallituksen työryhmissä.  

Soroptimisteista tärkein yhdistys 

Naisjärjestöistä Evalle tärkeimmäksi yhdistykseksi kehkeytyi Soroptimist International Tammerkosken klubi, joka kutsui hänet jäsenekseen vuonna 1993. – Jo samana vuonna pidin klubilla tutkimustyöhöni perustuvan vuosijuhlaesitelmän Naisten monet äänet, hän kertoo ja lisää, että vuosien ja vuosikymmenten aikana hän on toiminut monissa klubin eri tehtävissä: varapresidenttinä, presidenttinä, varainhoitajana, tilintarkastajana, klubin edustajana… Viime vuodet hän on koostanut klubin historiaa ja käynyt siitä kertomassa.

–  Esimerkiksi klubimme täyttäessä 50 vuonna pidin sen toiminnasta esitelmän, jossa totesin klubin tukeneen monin eri tavoin tyttöjä ja naisia. Pohjautuuhan jo Itse nimi latinankielisiin sanoihin soror ja optimum, jotka tarkoittavat sisarta ja parasta.                                                                                                                                      Tampereen ohella Eva on toiminut aktiivisesti myös valtakunnallisen Soroptimist International Finland ry:n, aiemmalta nimeltään Soroptimistiklubien Union ry:n, monissa eri tehtävissä. – Olin unionin hallituksessa vuosina 1998–99, presidenttinä 2000–2002 ja past-presidenttinä 2002–2004, hän tiivistää johtovuotensa. Unioniin kuului 57 klubia, joissa oli noin 1 400 jäsentä.  

Tuolloin Eva kirjoitti pääkirjoituksia Soroptimisti-lehteen. Esimerkiksi vuonna 2004 hän esitteli siinä klubin toimintaa näin: ”Klubi on jäsenten yhteinen forum, tila ja aika tulla, pysähtyä ja kohdata toinen ihminen. Järjestömme elinvoima on klubeissa, niiden itsenäisissä jäsenissä ja heidän kyvyssään tuottaa ideoita ja ryhtyä toimeen. Yhdistys- ja järjestötoiminta on Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, demokraattisen yhteiskunnan ydintä.”                                                                                                                                                 

Tärkein tapahtuma vaikuttaja-ajalta on kesällä 1999 Helsingissä pidetty Convention. – Konferenssi, jota valmisteltiin kahdeksan vuotta, oli suurin tuona vuonna Helsingissä pidetty tilaisuus. Siihen osallistui 2 055 soroptimistia 79 eri maasta.                                                                                                                                     

Soroptimistijärjestön ehdokkaana Eva valittiin Naisjärjestöjen Keskusliiton, NJKL:n hallitukseen kahdeksi kaksivuotiskaudeksi vuosina 2007–2011. Tuolloin hän toimi liiton järjestö- ja tiedotustoimikunnan puheenjohtajana sekä talous- ja tiedotusvaliokunnan jäsenenä. Eva osallistui myös NJKL:n satavuotisjuhlien järjestelyihin vuonna 2011 – ja tietysti itse tapahtumaan.

Soroptimisteilla on myös oma lehti, Soroptimisti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Sen tärkein tavoite on kertoa, mitä soroptimismi on tänään eri puolilla Suomea, Eurooppaa, maailmaa. – Esimerkiksi Unionin infosivuilla kerrotaan tiiviisti perustietoa järjestöstä ja ajankohtaisista tapahtumista, Eva kertoo ja lisää, että tietopaketti ”Mitä jokaisen jäsenen on hyvä tietää” löytyy joka numerosta. – Myös klubivierailut ovat tärkeitä, sillä niissä saa sisarilta ohjausta moniulotteiseen soroptimismiin. Samoin tietoa avoimesti jaetuista kokemuksista ja keskusteluista. 

SOROPTIMIST INTERNATIONAL syntyi samana vuonna kuin Kansainliitto eli vuonna 1921. Valveutuneet naiset halusivat rakentaa yhteisen keskustelufoorumin, jossa kohdata eri kulttuuria, kieliä, uskontoa ja ammattia edustava sisar. Maailman ongelmat haluttiin ratkaista sotien sijaan neuvotteluin, luoda yhteiset perussäännöt ja kehittää ihmisoikeuksia.  Soroptimistijärjestö on nykyään maailman laajuinen eri ammatteja, kulttuureja ja maita edustava naisten verkosto, joka edistää naisten ja tyttöjen asemaa ja tasa-arvoa kouluttamalla ja rohkaisemalla heitä uusiin tehtäviin. Sillä on neuvoa antava asema Yhdistyneiden Kansakuntien, YK:n, talous- ja sosiaalineuvostossa sekä laajat mahdollisuudet osallistua niiden työskentelyyn. Toiminnan painopiste on YK:n vuosituhattavoitteiden kolmas kohta: tasa-arvon edistäminen ja naisten aseman parantaminen. Vuosittain se jakaa stipendejä ja apurahoja. Järjestöllä on lähes 100 000 jäsentä ja 3 000 klubia 126 maassa. Suomessa jäseniä on noin 1 000, klubeja 47, ja se kuuluu Naisjärjestöjen Keskusliittoon.                                                         

Namibiassa naisyrittäjyyttä edistämässä    

2010-luvun alussa Tampereen Seudun Yrittäjänaiset päättivät edistää naisyrittäjyyttä Namibiassa. Ulkoministeriö tuki hanketta rahoittamalla sitä vuosina 2012–14. Siihen osallistui kymmenen naista, joista yhtenä Eva.                                                                                                                                                             

– Hanke oli nimeltään Promoting Women´s Entrepreneurship in Namibia, Eva kertoo ja jatkaa, että yhteistyökumppanina oli Namibian kauppakamari Windhoekissa. – Käytännön toteuttajaksi palkkasimme paikallisen koordinaattorin, koulutetun naisen. Hän suunnitteli hanketta kahden suomalaisen konsultin ja ohjausryhmän kanssa Suomessa marras-joulukuussa 2012.                                                                                   

Yhteinen sävel projektin toteuttamiseksi syntyi nopeasti. – Päätimme, että yrittäjäkoulutusta ei järjestetä pääkaupungissa, jossa on oppilaitoksia ja yritysneuvontaa, vaan Keetmanshoopissa. Se sijaitsee noin 300 kilometriä etelään pääkaupungista, neljän-viiden tunnin ajomatkan päässä. Ensimmäisellä matkallamme, keskellä ei mitään auton kumi puhkesi ja aikaa sen korjaamiseen kului. Ilta hämärtyi, ja mielessä kummitteli Namibian kartta, jossa itään avautui Kalaharin, länteen Namibian autiomaa! Olimme oudossa ympäristössä, tienristeyksessä ilman valoja, ja meitä oli varoitettu törmäämästä eläimiin.                                                            

Itse työ alkoi Keetmanshoopissa, jossa koordinaattori tapasi yrittäjiksi haluavat ja selvitti heidän tietonsa ja taitonsa.  – Niiden perusteella arvioimme, millainen koulutus heitä hyödyttäisi. Koulutettaviksi valikoitui kahdeksan yrittäjää tekstiili-, ravitsemus-, puu- ja kivenleikkausaloilta. Näiden lisäksi otimme mukaan pari sosiaalista työpajaa, joista toisessa kymmenkunta huumevieroituksessa oleva naista ompeli sisustustekstiilejä sekä pöytä- ja lautasliinoja. Koordinaattori vieraili työpaikoilla muutaman kerran ja auttoi kaikkia tuotteiden markkinoinnissa. Kaksi viikkoa kestäneen teollisen kurssin jälkeen osallistujat olivat tyytyväisiä opetukseen ja tulevaisuutensa suunnitelmiin. Esimerkiksi eräälle puusepälle saatiin mentoriksi suuren rakennusliikkeen asiantuntija.

 Toisella Namibian matkallaan Eva ehti tutustua enemmän maahan, sen pääkaupunkiin ja maaseutuun.

 – Pääkaupungin elämässä oli tuttua kiirettä, sen sijaan ihmiset etelässä, keskellä karua kivimaisemaa ja hiekkaa, olivat ainutlaatuisen sydämellisiä. Naiset ottivat meidät vastaan vitivalkoisiin puseroihin ja esiliinoihin pukeutuneina, kauniista laulaen. Jokainen esitteli itsensä ja lapsensa, taitajat tekemänsä korut, helmet ja rannerenkaat. Taloja ympäröi taidokkaasti suunniteltu kivipuutarha. Suurin ylpeyden aihe oli kuitenkin yhteistyönä kunnostettu kaivo, mikä helpotti veden saantia. Tämän kaiken keskellä tunsimme itsemme nöyriksi. 

Ahkera ja ajassa elävä kirjoittaja    

Jo opiskeluaikanaan Eva oli kirjoittanut julkaisuihin ja lehtiin yksin tai tutkijoiden kanssa. Aktiivinen kirjoittaminen jatkui työvuosina ja jatkuu edelleen. Niiden pääosissa ovat naiset ja heidän työnsä, jota tarkastellaan tutkijan silmin.                                                                                                                                          Ensimmäinen julkaisu, missä Eva oli mukana, on vuonna 1972 ilmestynyt Selvitys Kymen lääniä koskevista toimielimistä. Kirjoituskumppanina oli Simo Hirvinen. Viimeisimpiä ovat Hyvä akateeminen sisar vuodelta 2024, missä Eva muisteli Helena Karennon ja Lea Henrikssonin kanssa Tampereen akateemisten naisten yhdistysvaihetta, sekä Pirkanmaan yrityskummitoiminnasta kertova, Annakaisa Knuutilan ja Mika Setälän kokoama kirja Kokemus auttaa, jossa haastateltava Eva kertoo, miten kummius kasvattaa yrittäjän resilienssiä. Niiden väliin mahtuu lähes 50 julkaisua, joista valtaosa on naisten kanssa kirjoitettuja. Myös naisjärjestöjen ja muissakin lehdissä on julkaistu kymmeniä Evan haastatteluja ja kirjoituksia. 

Yhteistyönä naisten kanssa toimitetuista isoista julkaisuista Eva poimii muutaman esimerkin: – Vuonna 1983 ilmestyi laaja, yli 300-sivuinen teos Keskeneräinen kansanvalta – Naiset Pohjoismaiden politiikassa, jonka kirjoitti kymmenen pohjoismaalaista eturivin naistutkijaa. Suomesta mukana olivat Elina Haavio-Mannila, Sirkka Sinkkonen ja Eva Hänninen-Salmelin, joka avustamisen lisäksi kirjoitti norjalaisen politiikan tutkijan Helga Hernesin kanssa naisista korporatiivisessa järjestelmässä eli järjestäytyneiden eturyhmien vaikutuskanavissa. Naisilla oli tuolloin niissä suhteellisen vähän valtaa, koska he puuttuivat keskeisiltä johtajapaikoilta. 

Naisjohtajuus oli pääosassa myös vuonna 1994 ilmestyneessä teoksessa Naiset huipulla, selvitys naisista elinkeinoelämän johtotehtävissä, johon Eva kirjoitti Sinikka Vanhalan kanssa nais- ja miesjohtajien eriytyneistä  työmarkkinoista. ”Vallan ytimessä” eli yhteiskunnan korkeimmissa asemissa ja päätöksenteossa naisia oli tuolloin 13 prosenttia, mutta elinkeinoelämän eliitissä vain neljä. 

Samoja teemoja pohdittiin myös vuonna 1999 ilmestyneessä Eeva-Sisko Veikkolan toimittamassa teoksessa Onko huipulla tyyntynyt, johon Eva kirjoitti järjestöjohtajien työmarkkinoista ja Helena Karennon kanssa julkisen sektorin johtajista. Vaikka julkisen sektorin työmarkkinoilla naisia oli tuolloin jo 40 prosenttia, valtion keskushallinto pysyi miesvoittoisena. Korkeimmissa valtion ja kuntien virka-asemissa samoin kuin elinkeinoelämän johdossa naiset olivat ainokaisia.                                                                                                     

Myös järjestöjen toimintaa Eva on valottanut kirjoissa ja lehdissä. Vuonna 2021 julkaistiin Soroptimisti-lehdessä hänen juttunsa soroptimistin suurlähettiläästä Antonietta Toini Nikanderista, vuonna 2004 kirja Soroptimist 50 vuotta. Eikä sovi unohtaa, että vuonna 2019 Kalle Päätalo -kirjoittajakilpailun palkittu julkaisu Antologia Tiellä sisälsi kolme Evan juttua.                                                                                                                

Eva on ollut myös kahden naisyhdistyslehden, Minervan ja Soroptimistin avustaja, jälkimmäisessä myös pääkirjoittaja. Ne ovat hänellä tallella samoin kuin juhlapuheet, mentorointi-ohjelmat ja lehtihaastattelut, joissa hän ottaa railakkaasti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Esimerkiksi vuonna 1991 Eva moitti Aamulehden haastattelussa suomalaisia naispolitiikkoja, jotka eivät paneutuneet naisten etenemistä estävien rakenteiden analyysiin. Yhdeksän vuotta myöhemmin Iisalmen Sanomissa hän rohkaisi kunnallisvaaliehdokkaita vaikuttamaan koko persoonallaan pistämällä kokemuskellarinsa järjestykseen ja käyttöön.    

Matkoja mielen ja kehon rakentamiseksi   

Jo lukiolaisena Eva oli matkustanut monen oppikoululaisen tavoin Ruotsiin, jossa työskenteli parina kesänä ravintolassa ja hoitokodissa. – Ensin laivalla Turusta Tukholmaan, josta junalla Örebrohon tai Göteborgiin.  Kesätienisteillä rahoitin talven vaatteet sekä elokuva- ja teatterikäynnit. Englannin kielen kurssi Brightonissa ja asuminen brittikodissa laajensivat taas tietoisuuttani maan tavoista ja sisustuksesta. 

Ensimmäisen matkansa Yhdysvaltoihin Eva teki vuonna 1972. Chicagon mellakoista oli tuolloin vain neljä vuotta, mikä näkyi kaikkialla. – Kauppojen kyltit olivat puolaksi, saksaksi, italiaksi… ja kanssakäymistä eri kansalaisuuksien kesken välteltiin. Myös rotusyrjinnän ääneen lausumattomat rajat heijastuivat arkeen. Kahta valkoihoista autoilevaa naista saatettiin heittää kivellä.                                                                                            

Chicagossa Eva asui sveitsiläis-texasilaisessa perheessä puistomaisessa pikkukaupungissa, jossa kävelijät olivat harvinaisuus. – Iltalenkillä moni pysähtyikin kohdalleni ja tarjosi apua, hän muistelee ja lisää, että onneksi perheen koira tarjosi hyvän perusteen liikunnalle. 

Opiskelujensa loppuvaiheessa Eva pääsi vuonna 1971 Suomen Association Internationale des Etudiants en Sciences economiques et commerciales, AIESECn päätöksellä taloustieteiden opiskelijoiden vaihto-ohjelmakurssille Antwerpeniin. Kurssilaiset olivat eri puolilta Eurooppaa, muutama Meksikostakin. 

– Kuulimme kurssilla asiantuntijoita ja tutustuimme itse kaupunkiin. Kävimme muun muassa Antwerpenin huippumodernissa satamassa, jossa näki maailman kaupan ja tavaraliikenteen vilkastumisen. Näin kurssilla myös ensimmäistä kertaa, miten autoja valmistettiin liukuhihnalla Fordin Euroopan tehtaalla eli lähellä markkinoita. Meille järjestettiin ainutlaatuinen tilaisuus vierailla myös Antwerpenin vanhoissa juutalaiskortteleissa ja Diamantessa eli kansainvälisen timanttikaupan keskuksessa.                                              

Tutkijatyöhönsä liittyvät matkat Eva kertoo suuntautuneen ensin Pohjoismaihin, sitten Eurooppaan. Niistä on hänen mieleensä jäänyt Bonnissa Friedrich Eber -instituutin naisten asemaa ja työtä valottava konferenssi, jonka kutsui koolle länsisaksalainen perhe-, naisten- ja terveysasioiden liittoministeri Rita Sussmuth. – Kuunnellessani tuolloin intialaisia ja sudanilaisia tutkijanaisia ymmärsin uskonnon tärkeyden naisten elämän arjen raamittajana. Samalla törmäsin omiin ennakkoluuloihini ja ajatusrajoihini.

Puolison, silloisen poikaystävän stipendi oli vienyt Evan jo 1970-luvulla Yhdysvaltoihin Statesboron pikkukaupunkiin ja Georgia Southern Collegehen (nykyisin Georgia Southern University). Sieltä hänellä on paljon ikimuistoja: – Keväällä etelävaltion elämä tuoksui ja uhkui Tuulenviemää-elokuvan henkistä arkkitehtuuria ja vihreitä puistoja, joissa kasvoi korkeita riippuvaoksaisia puita sekä kukkivia sinisiä ja valkoisia tuoksupensaita. Saimme tuta myös rotujen välisen railon, sillä ryhmässämme oli vain valkoisia opiskelijoita. Tunnistimme tuolloin myös kaupunkilaisten ja maaseudun sekä rikkaiden ja köyhien väliset erot.                         

Opiskelujensa päätteeksi pariskunta autoili Mississippi-joen itäpuolella. – Vierailimme tulevan puolisoni työn kannalta kiinnostavissa yrityksissä. Vietimme myös Yhdysvaltojen itsenäisyyden 200-vuotisjuhlaa 4. heinäkuuta Bostonissa, jossa oli käynnistynyt itsenäisyystaistelu vuonna 1776. Koti-ikäväämme helpotti Sibeliuksen viulukonsertto.                                                                                                                                            Perhematkojen Eva kertoo liittyvän liikuntaan: talvella lasketteluun ja kesällä golfiin. – Rantalomia Kreikan saaristossa vietimme lähinnä poikamme ollessa alle kouluiän. Lämpimät vedet, hyvä välimerellinen ruoka ja muutama historiallinen nähtävyys riittivät vilkkaan pojan uintiharjoituksia valvovan huoltajan iloiksi. Murtomaahiihto sujui kotona Tampereella, mutta laskettelulomat ystäväperheen kanssa suuntautuivat Keski-Eurooppaan. Poikamme oppi nopeasti laskettelemaan ja hiihtämään kylästä toiseen.                                             

Kun latinaa lukenut poika kiinnostui Roomasta ja sen nähtävyyksistä, perheen matkat suuntautuivat Italiaan. 

– Poikamme toimi oppaanamme kirkoissa, joiden lattioissa oleva teksti kääntyi nopeasti. Joskus mittailimme, pitävätkö latinan oppikirjan kuvaukset Circus Maximista paikkansa. Myös Keski-Euroopan museot, erityisesti tekniset, tutkimme yhteisvoimin. Samalla perehdyimme tekniikan historiaan.

Myös pienen valkoisen pallon lyöminen vehreillä kentillä on antanut ja antaa edelleen Evalle voimia. Samalla se karkottaa työstressin. – Golfmatkat ystäväni kanssa Roomaan ovat olleet upeita elämyksiä, hän muistelee kaiholla. – Aamu vihreällä nurmella, iltapäivä vihreillä kukkuloilla, jotka nähtävyyksineen valloitettiin yksi kerrallaan.                                                                                                                                                                      

Keski-Euroopan vuoristojen kirkkaus ja vehreys ovat houkutelleet Evan myös vaeltamaan. – Tukevat, nahkaiset nilkkaa suojaavat kengät jalkaan, villapusero ja ohut takki reppuun, kasvoihin aurinkorasvaa… Ensimmäiset nousut ohuessa ilmassa kertovat heti peruskunnon. Muutaman päivän jälkeen nouseminen sujuu jo niin helposti, että kotiin palattua kapuaa huomaamattaan seuraavaan kerrokseen.

Lukeminen ja teatteri rakkaita harrastuksia 

Keskustelun siirtyessä matkailusta Evan kahteen muuhun mieliharrastukseen eli lukemiseen ja teatteriin hän mainitsee ensimmäiseksi innoittajakseen oppikoulunsa suomen kielen opettajan, joka johdatti oppilaansa suomalaisen kaunokirjallisuuden ohella käännöskirjallisuuteen. – Hänen työtään vahvisti Tammen keltainen kirjasto uutuuksineen, joita lainasin Kouvolan kaupungin kirjastosta. Vanhempani täyttivät kirjatoiveeni jouluna, mutta muutoin turvauduin kirjaston antiin lukiessani tyttökirjoja ja historiallisia romaaneja.

Opinnot johdattivat Evan tietokirjojen pariin, samoin kiinnostus eri maiden ja maanosien kulttuurihistoriaan. 

 – Vuosien mittaan kirjallisuusmakuni on toki moninaistunut ja laajentunut. Hyvät arvostelut saanut kirja houkuttelee nykyään lukemaan ja tarkistamaan, olenko samaa mieltä. Luen mielelläni myös naisten kirjoittamia ja naisista kirjoitettuja kirjoja, hän kertoo ja lisää keräävänsä suomalaisten naisten elämänkertoja, koska ne vahvistavat tasa-arvon tärkeyttä.                                                                                                                                

Pojalleen Eva muistaa lukeneensa ääneen niin suomalaisia kuin ulkomaalaisiakin kirjoja, esimerkiksi Kirsi Kunnaksen runoja, jotka sopivat niin lapselle kuin aikuiselle. – Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket luimme ja katsoimme yhdessä TV:stä. Pekka Töpöhäntä -kirjoja löytyi puolisoni kotoa ja antikvariaateista. J.R.R. Tolkienin Sormusten herran luimme ääneen, samoin skotlantilaisen Kenneth Graham´n Kaislikossa suhisee. Lastenlasten kanssa virittelen nykyään ääneen lukemista. Heidän ihmettelynsä ja kysymykset ovat uusiutumisemme lähde. Pelaamme heidän kanssaan muistipelejä, potkimme jalkapalloa, luemme kirjoja ja pohdimme yhdessä sanoja ja sanontoja sekä niiden merkityksiä. Tutkijana innostuin lukemaan science-fictioneita uusien näkökulmien löytämiseksi.                                                                                                               

Koska liikkuvan työelämän vuoksi Eva ei ehtinyt kirjastoon, hän alkoi työpaineita lieventääkseen ostaa niitä. – Luen ruotsiksi ruotsalaisia dekkareita, sillä ne palauttavat muistikuvia kesätyöpaikoista ja niiden miljöistä. Brittikirjailija Alexander Mc Call Smithin kirjasarja Naisten etsivätoimisto on helppoa ja sydämellistä, hyvän mielen tuovaa luettavaa. Nyt eläkeläisenä luen myös kirjahyllyni teoksia uudelleen.

Teatteri tuli Evalle tutuksi jo oppikouluaikana, kun viikonlopun näytäntöihin sai edullisia paikkoja. Myös opiskeluaikoina hän kävi usein Kansallisteatterissa edullisin opiskelijahinnoin. Tampereella hän kertoo olevansa nykyisin miehensä kanssa vakikatsojia niin Tampereen kuin Tampereen Työväen teatterissa. – Puhuttelevat, tekstiin perustuvat tulkinnat ovat nousseet entistä kiinnostavimmiksi, Eva erittelee ja jatkaa, että Tampereen Teatterikesä tarjoaa läpileikkauksen muidenkin teattereiden ohjelmistoon. – Helsingin Kaupunginteatterissa samoin kuin Kansallisteatterissa käymme muutaman kerran vuodessa.                                        

Vuosikymmenten työt luetteloksi 

Pian eläkkeelle siirryttyään Eva alkoi tyhjentää Klingendahlin vanhassa tehdasrakennuksessa olevaa työhuonettaan. Työ ei ollut vähäinen, sillä hän on säilyttänyt kaikki esitelmänsä, puheensa ja luentonsa vuodesta 1976 lähtien. Vanhempien tutkijoiden tavoin perfektionisti Eva on luetteloinut lokitiedostoonsa ne kaikki eli yli 500 tapahtumaa. Sen lisäksi hän on koonnut julkaisunsa, esitelmänsä, puheensa ja haastattelunsa luetteloksi. Mikä aarre Evan laajan elämäkerran kirjoittajalle!                                                                                    

Toimiston tyhjennys opetti Evan myös karsimaan ”aikanaan tärkeitä” papereita. – Silppuri ahmi niitä niin ahkerasti, että lopulta sen moottori sammui, hän kertoo ja jatkaa, että työläintä oli erotella tietosuojalain alaiset asiakirjat ja hävittää ne asianmukaisesti. – Kysyin itseltäni, mitä säilytän, onko kukaan kiinnostunut niistä jälkeeni, mikä kiinnostaisi lapsenlapsiani? Missä muodossa säilytän tallenteita, mappeina, kansioina vai ”tikuilla”? Onko niistäkään mitään hyötyä ilman sisällysluetteloita, kun ne on tehty eri ohjelmilla? Luopuminen vie aikaa.                                                                                                                                                                       

Eva on toiminut – ja toimii edelleen – aktiivisti vuonna 2013 perustetun Kouvolan tyttölyseon perinneyhdistyksessä. Juuri ennen Ukrainan sotaa hän vieraili sen emokoulussa Viipurissa. 

Puolisonsa kanssa Eva on elänyt nyt – vuonna 2026 – arkea ja juhlaa lähes 55 vuotta. – Asumme edelleen Tampereella, ja tänään elämämme rakentuu tulevaisuuteen katseen vievistä kolmesta lapsenlapsesta. Nyt on myös aikaa ilman määräaikoja puuhailla maalla metsää hoitaen ja kirjoja lukien.

Oppaana ja tulevien vuosien esimerkkinä Evalla on yli satavuotias, kirkasälyinen täti ja hänen äskettäin lähettämänsä kortti, jossa luki: ”Ei haittaa, vaikka välillä muistaa, että on unohtanut jotakin, eikä muista mitä on unohtanut”.