Eva Anttila – oman tiensä löytäjä ja kulkija

Eva Anttila toimi 1900-luvun alussa yhtenä modernin suomalaisen tekstiilitaiteen tienraivaajista. Hän kuului ikäpolveen, joka aloitti elämänuransa Suomen itsenäisyyden alkuvuosina. Aluksi Anttila toimi taidemaalarina, mikä näkyy selvästi hänen myöhemmin luomistaan kuvakudoksista. Muita 1900-luvun alkuvuosina tekstiilitaiteen pariin siirtyneitä taiteilijoita olivat muun muassa Margareta Ahlstedt (Ahlstedt-Willandt), Greta Skogster (Skogster-Lehtinen) ja Laila Karttunen. He suunnittelivat taidekäsitöitä ja käyttötekstiilejä. Tekstiili oli kotien ja juhlatilojen sisustuksen olennainen osa sekä liittyi vaatetukseen vastaten ihmisten kodikkuuden ja kauneuden kaipuuseen.

Kuitenkin nämä tekstiilitaiteilijat murtautuivat vanhan kansanperinteen tai koristeellisen taidekäsityön perinteestä pyrkien tietoisesti siirtämään sisäisen näkemyksensä kankaaseen kudotuksi aiheeksi, ainutkertaiseksi taiteelliseksi työksi, jonka tarkoituksena on antaa katsojalle visuaalinen elämys ja henkinen sanoma.

Eva Anttilan kehitykselle tekstiilitaiteilijana on ollut ominaista ennen kaikkea uniikkien kangaspuilla kudottujen ”maalausten” mestarillinen luominen. Hän on onnistunut yhdistämään kuvakudoksissaan tekstiilille ominaisen ilmaisukielen ja taidemaalarin tunnelmallisen värikylläisyyden.

1800-luvulla muutamat käsityöläiset alkoivat tietoisesti opiskella taidetta. He pestautuivat taideakatemioihin oppiakseen suunnittelua, värienkäyttöä ja koristelua. Näin sai alkunsa moderni käsityöllinen esinesuunnittelu, joka ei enää perustunut vanhoihin malleihin.

Sen sijaan 1600-luvun lopussa taas eräät kuvataiteilijat lähestyivät käsityötä. Perustettiin taideteollisuus- yhdistyksiä, jotka halusivat yhdistää korkeataiteen ja käsityön. Nämä useimmiten miespuoliset taitelija-suunnittelijat eivät valmistaneet itse suunnittelemiaan tuotteita. Näin luotiin perustaa suunnittelun erottamiseksi itse tuotteen valmistuksesta teollisuuden tarpeita varten.

Samoihin aikoihin syntyi myös toinen uusi toimintatapa alalla, kun yleisimmin naiset yhdistivät teknisen osaamisen ja taiteellisen kompetenssin valmistaen itse suunnittelemansa tuotteet. Nämä naiset toteuttivat näkemystään studiotyyppisen taidekäsityön muodossa. Käsityöt olivat tuolloin juuri naisille luontaisia, koska kutominen, neulominen ja kirjonta olivat osa keskiluokan tyttöjen kasvatusta.

Eva Anttilan pitkä ura tekstiilitaiteilijana

Eva Anttila syntyi Tampereella 1894 ja kuoli Espoossa 1993. Hänen uransa kuvataiteilijana ja tekstiilitaiteilijana Suomessa ulottui kahdeksalle vuosikymmenelle. Hän oli erittäin tietoinen taiteilijan kutsumuksestaan.

Jo nuorena Eva Anttilan kiinnostus heräsi piirustukseen ja kuvataiteeseen, jotka kuuluivat tuolloin nuoren naisen koulutukseen. Kiinnostus syveni ja johti elinikäiseen uraan taiteilijana. Anttila sai taidemaalarin koulutuksen Helsingissä Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1913–1914 ja Helsingin yliopiston piirustussalissa vuosina 1914–1917 mm. Hugo Simbergin ja Eero Järnefeltin ohjauksessa. Anttilan taideopinnot 1910-luvulla alkoivat aikana, jolloin Suomessa ei vielä koulutettu tekstiilitaiteilijoita.

Eva Anttilan hankkima koulutus Taideteollisessa keskuskoulussa vuosina 1914–1917 ja Fredrika Wetterhoffin kutomakoulussa vuonna 1917 merkitsivät hänelle läpimurtoa taidekäsityön maailmaan aluksi suunnittelijana ja myöhemmin kuvakudosten tekijänä.

Eva Anttilalta löytyy Aalto yliopiston ARTS-koulun (Aalto yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, englanniksi Aalto University, School of Arts, Design and Architecture) kuvatietokannasta seitsemän sommittelupiirustuksen oppiaineessa tehtyä piirustusta vuosina 1914–1916. Aiheina olivat mm. ”teatterilaukun” suunnitelma, nauhaornamentteja sekä kasviaiheisia piirustuksia.

Käden taidot olivat Eva Anttilalle jo sukuperintöä. Isoäiti Ulrika Helander, sepän vaimo Orimattilan Luhtikylästä, oli osaava kutoja ja erityisesti värien taitaja. Myös Anttilan töissä näkyy vahva koloristinen osaaminen ja lahjakkuus. Kangaspuilla toteutettava tekstiilitaide liittyy elimellisesti ikivanhaan suomalaiseen käsityöperinteeseen, jonka toteuttajana olivat naiset.

Eva Anttilan debyytti taiteilijana oli vuonna 1915. Aluksi hän maalasi pastelli-, vesi- ja öljyvärimuotokuvia. Ensi alkuun malleina esiintyivät hänen omat veljensä sekä perheen tuttavien lapset. Anttilan varhaisten maalausten ja piirrosten aiheina eivät yleensä olleet maisemat. Vasta myöhemmin kuvakudoksiin ilmestyi metsäaihe syvyysvaikutelmineen.

Matkoillaan esimerkiksi Islannissa 1940-luvulla taiteilija maalasi maisemakuvia. Vähitellen Eva Anttila maalasi nuorena taiteilijana vaativampia öljyväritöitä aikakaudelle ominaiseen realistiseen tapaan: esimerkiksi 1920-luvulta mainittakoon teokset ”Ukko Artjärveltä”, ”Interiööri kodista” sekä teos nimeltä ”Nuori mylläri”. Anttila osallistui Suomen taiteilijain ryhmänäyttelyihin vuosina 1915-18, 1926 ja 1928.

1920-luvulla Eva Anttila alkoi maalaustensa toteuttamisen myös kangaspuilla. Hän oli naimisissa sisustusarkkitehti Arttu Brummerin kanssa vuosina 1923–1926. Brummeria on luonnehdittu ”Suomen taideteollisuuden isäksi” Hän oli energinen ja intomielinen taideteollisuuden esitaistelija, joka innosti opiskelijoita ja alkavia taiteilijoita taideteollisuuden suuntaan.

Arttu Brummer on tunnettu erityisesti huonekalujen ja lasiteosten suunnittelijana. Hän vastasi Domus-lehdestä vuosina 1930–1932 , joka oli sisustustaiteen, taideteollisuuden ja taidekäsiteollisuuden äänenkannattaja. Hän esitti taideteollisuutta koskevia käsityksiään alan lehdissä, kuten esimerkiksi Käsiteollisuuslehdessä, ja Ornamon vuosikirjoissa. Myös Eva Anttila kirjoitti tekstiilitaiteesta lehtiin ja Ornamon vuosikirjoihin sekä toimi järjestöaktiivina.

Eva Anttila perusti oman tekstiilistudionsa vuonna 1928 ja toimi Taideteollisuuskeskus- koulun taidetekstiilialan ensimmäisenä opettajana vuosina 1926–1928. Tekstiilitaiteen osasto perustettiin vuonna 1929 Taide-teollisuuskeskuskouluun (Taideteollinen korkeakoulu, joka muutti nimensä 2010 Aalto yliopiston ARTS-kouluksi).

Ammattiaineiden opettajat olivat alusta lähtien naisia ja myös opiskelijoiksi hakeutuivat pääosin naiset. Ensimmäinen miespuolinen tekstiilitaiteilija sai paperit vuonna 1948 ja vuoteen 2005 mennessä osastolta oli valmistunut vain kuusi miestä. Vuonna 1931 valmistuneen eduskuntatalon huonekalujen suunnittelijana toimi Arttu Brummer. Eva Anttila suunnitteli ja kutoi niihin tarvittavat kankaat.

Taideteollisuusliikkeen sosiaalisista päämääristä keskusteltiin vilkkaasti 1920- ja 1930-luvuilla. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa taideteollisuuden päämääränä oli ylemmän keskiluokan kaupunkilaiskotien kaunistaminen.

Art nouveu -tyylisuuntaus korosti taidekäsityötä, kun taas 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, varsinkin Saksassa, korostui modernismin tyylisuuntaus ja joukkotuotanto. Aikaisempina vuosisatoina taitavimmat käsityöläiset olivat tehneet tuotteitaan hovien ja eliitin tarpeisiin. Sen sijaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä oli tavoitteena kansan enemmistön kotien kaunistaminen.

Sosiaalinen suuntautuminen liittyi teollistumiseen, jonka perustana oli standardointi ja rationalisointi. Haluttiin teollisesti taiteen avulla syrjäyttää ”krääsän” tuottaminen ja ylenpalttinen koristelu. Lähtökohtana oli, että aiheita ei saa kopioida menneisyydestä, vaan niiden tuli löytyä omasta ajasta. Modernin teollisen tuotannon ydin oli voittojen tavoittelussa. Tuotanto saattoi kehittyä jopa suurteollisuudeksi, jolloin tähdättiin mahdollisimman suureen myyntimäärään ja tavaroiden kulutukseen.

Sosiaalisen reformin ajatus liittyi taideteollisuuteen. Kauneutta haluttiin tuottaa kaikille – ei vain yläluokalle. Kuitenkaan Suomessa taideteollisuus ei vielä 1900-luvun alussa toteutunut, vaan taideteollisuustuotteet olivat pääasiassa ammattikäsityötä, taidekäsityötä ja manufaktuurituotteita, ehkä lasi- ja keramiikkateollisuuden tuotantoa lukuun ottamatta.

Eva Anttila totesi 1933, että ”demokraattiset suuntaviivat” ohjaavat tekstiilitaiteilijoiden työtä: ”Nykyään tietää jokainen aikaansa seuraava tekstiilitaiteilija ´prikulleen´, mitä tarveaineet maksavat ja painavat, mikä laatu ´kävelee´ itsestään ja mikä jää hyllylle. Hän tietää, että kauniskin on suhteellinen käsite ja psykologinen näkemys arvokkaampi kuin naiivi ihanteen palvonta.” Anttila osoitti näin ollen liiketoimintaosaamisen ja markkinoinnin perusperiaatteiden tuntemusta.

Sotien välisenä aikana Suomen taide-elämässä vallitsi kiivastahtinen kollektiivinen luomisvaihe. Suomen taide-elämän piirit eri taidealoilla olivat erittäin suppeat. Helsingissä voitiin sanoa kaikkien tuntevan tai tienneen toisistaan. Helsingin kahviloissa kokoontuivat ajan nuoret taiteilijat erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla. Heidän joukossaan oli arkkitehteja, sisustusarkkitehteja, muotoilijoita sekä kuvataiteen, kirjallisuuden ja musiikin edustajia. Naisarkkitehdeista on Eva Anttilan yhteydessä erityisesti mainittava Salme Setälä ja Aili-Salli Ahde.

Arttu Brummer ja Eva Anttila itseoikeutetusti kuuluivat tähän iloiseen joukkoon. Pojan Paavo Anttilan mukaan Anttila tuolloin jopa harrasti tenniksen pelaamista. Ryhmässä keskusteltiin vilkkaasti taiteen kansainvälisistä virtauksista: modernismista, Saksassa syntyneestä Bauhaus- liikkeestä, funktionalismista, art deco-suuntauksesta jne. Ryhmä kokoontui myös vuonna 1928 toimintansa aloittaneessa Helsingin Nervanderinkadun Taidehallissa. Ryhmä teki yhdessä myös junamatkan Pariisiin tutustuakseen Pariisin taide-elämään. Osallistumisella ko. taide-elämään tarkoitetaan tässä yhteydessä rahanpuutteen vaatimaa muotokuvapiirrosten laatimista kadunvarressa.

Eva Anttila osallistui useaan taideteollisuutta koskevaan näyttelyyn ulkomailla. Maininnan arvoisia kansainvälisiä näyttelyitä olivat maailmannäyttelyt Pariisissa 1925, Barcelonassa 1929, Brysselissä 1935, Pariisissa 1937 ja New Yorkissa 1939. Eva Anttila osallistui myös Milanossa pidettyihin triennaaleihin vuosina 1933, 1951 sekä 1954. Pohjoismaisiin näyttelyihin Eva Anttila osallistui Göteborgissa vuonna 1939 ja Tukholmassa 1946. Näyttelyitä oli myös kaukaisemmissa maissa, kuten USA:ssa pidetyt Design in Scandinavia – näyttelyt 1954–1957 ja näyttelyt Rio de Janeirossa ja Sao Paulossa vuonna 1958 sekä näyttely USA:ssa 1964.

Vähitellen Eva Anttilan nimi tekstiilien suunnittelijana ja kuvakudostaiteilijana iskostui etenkin taidealaa seuraavien suomalaisten mieliin. Anttilan pojanpoika Veikko kertoi seuraavan suvun piirissä esiintyvän anekdootin. Kerran arkkitehti Alvar Aalto osui samaan junavaunuun kuin Anttila. Hän kysyi: ”Oletko sinä se tyttö, joka tekee niitä röijyjä?”

Oman kutomonsa Eva Anttila perusti 1940-luvulla. Hänellä oli silloin työssä kutojia, jotka kutoivat käyttötekstiilejä. Uniikin työskentelyn ja sarjatuotannon yhdistäminen samaan uraan on tyypillistä Suomen suppeilla markkinoilla. Anttila tunsi kuitenkin olevansa enemmän uniikkiteosten laatija kuin kutomon johtaja ja kutomoa varten suunnitteleva taiteilija. Hänen mallina toimineet maalauksensa olivat sitä paitsi liian monimuotoisia ja yksityiskohtaisia sopiakseen teollisen kutomossa tapahtuvan sarjatyöhön.

Kyseessä on kaksi erilaista strategiaa toimia tekstiili- ja kuvakudos-taiteilijana. Toisaalta tekstiilitaiteilija Dora Jung (1906–1980) onnistui menestyksekkäästi toimimaan yrittäjänä oman toimiston puitteissa ja laatimaan rakastettuja malleja sarjatuotantoa varten. Eva Anttila omistautui uniikkien kuvakudosten tekemiseen 1950-luvulla täyspäiväisesti, kun se tuli taloudellisesti kannattavaksi. Tilanne kuvastaa myös tämän taidemuodon tulemista aikaisempaa hyväksytymmäksi.

Eva Anttila laati luonnoksen tai paremminkin taidemaalauksen värillisen piirroksen pohjalta, tai myöhemmin värillisistä papereista laaditun mallin pohjalta.  Seuraavassa vaiheessa hän oikeastaan loi kuvakudoksen mallin uudestaan huomioiden lankojen värien ja kangaspuiden asettamat vaatimukset.

Lankojen värjäys tapahtui erikseen hänen työtiloissaan Katajanokan Luotsikadulla käyttämällä niissä saksalaisia tehdasvärejä. Eva Anttila kertoikin valmiiden kuvakudosten kestävän pesua niiden kerättyä pölyä ja likaa aikojen saatossa. Hän toistamalla toisti kuvakudosten värien säilyvän ennallaan pesun jälkeen.

Eva Anttila kehitti oman kutomistekniikkansa niin, että luonnoksen maalaukselliset muodot ja yksityiskohdat oli mahdollista toteuttaa. Kutomisen tuloksena olivat eläväpintaiset kuvakudokset, joihin liittyi lämmin ja pehmeä tekstiiliteoksen kosketeltavuus. Nykyiset tekstiilitaiteilijat ovat saattaneet saada esiin kuvakudosten kolmiulotteisuutta kutomistekniikan ja erityisten lankojen avulla. Anttila suunnitteli ja valmisti kuvakudoksensa lankojen värjäyksestä asti valmiiksi teokseksi itse uniikkityönä.

Jos kuvakudosta tilaava asiakas osoitti jotakin Eva Anttilan aikaisempaa työtä ja halusi ostaa samanlaisen, taiteilija koki tilanteen kiusalliseksi. Vastaavasti, jos teoksen olisi pitänyt väreiltään sopia asiakkaan sisustuksen väreihin, tilanne oli jälleen taiteilijalle haasteellinen.

Kuvakudosten, etenkin suurten teosten, luominen oli hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa työtä monine vaiheineen. Kuvakudostekniikan opettajana Eva Anttila valitti, että opiskelijat oppivat kyllä tekniikan, mutta teoksen onnistuminen vaati lisäksi taiteellista näkemystä aiheesta. Opiskelijalle esteen ryhtyä vaativammassa mielessä kuvakudostaiteilijaksi saattoi muodostaa työskentelyn hitaus ja pitkäjänteisyys.

Aikaisempina vuosikymmeninä kuvakudosten arvostus ei ollut etenkään suuren yleisön keskuudessa sitä luokkaa kuin oli varsinaisten taidemaalausten. Ennakkoluulojen syynä saattoi olla epäily työn kestävyydestä materiaalin suhteen, vanha kutomisen perinne liittyen maaseudun elämään tai tottumattomuus nähdä tekstiilitaideteoksia uudella tavalla. Uudenlaista tekotapaa usein aluksi vierastetaan taiteessakin.

Suomessa ihannoitiin 1900-luvun alkuun tultaessa kansallismielistä taidetta ja harmaansävyistä maisemamaalausta. Eva Anttila sen sijaan edusti värikästä, urbaania kaupunkilaiseen kulttuuriin liittyvää aihepiiriä tai suorastaan fantasia-aiheita. Henkilökuvat hänen kuvakudoksissaan olivat kirjallisuudesta, teatterista tai oopperasta peräisin olevia tyyliteltyjä hahmoja. Naishahmoilla oli usein korostetun komeita entisajan hattuja ja pitkähelmaisia entisajan pukuja. Aiheina oli myös satuolentoja tunnetuista tarinoista.

Tyypillisiä Eva Anttilan kuvakudosten aiheita henkilöaiheiden ohella olivat kaupunkikuvat – yleensä muistuttaen Katajanokan jugendarkkitehtuuria. Yksittäiset erityyliset talot tai romanttiset huvilat olivat hänelle myös mieluisia aiheita. Tosin Anttila saattoi huvittuneesti selittää rakennusten arkkitehtuurin olevan hieman sinne päin viitteellistä.

Värit olivat pehmeitä tai kirkkaita, väriyhdistelmät yllättäviä ja villalangan pehmeys korosti värien soinnukkuutta. Arkkitehti Ilmi Haapio, Eva Anttilan hyvä ystävä, korosti erityisesti sinisen värin käyttöä Anttilan kuvakudoksissa.

Tilaustöissä, esimerkiksi kirkkotekstiileissä, esiintyi pelkistettyä tyylittelyä tai maalauksellista valaistuneisuuden vaikutelmaa alttaritaulussa. Vasta myöhempinä vuosikymmeninä Eva Anttilan kuvakudoksissa tuli esiin maisema- tai abstrakteja aiheita. Pienissä teoksissa näkyi kasvi- tai kukka-aiheita.

Eva Anttilan metsää esittävissä kuvakudoksissa näkyi hienosti toteutettuna syvyysvaikutelma. Toisenlaisia maisema-aiheita olivat esimerkiksi ne eskapistiset etelän fantasiamaisemat, joissa katsoja pääsee pois pohjoisesta maahan tai saareen, jossa on valoa ja värejä.

On mielenkiintoista vertailla Eva Anttilan samasta aiheesta laatimia kuvakudosten variaatioita. Väreillä pystyy luomaan todella vaikuttavia ja intensiivisiä tunnelmia. Myöhemmällä iällä Eva Anttila usein laatikin kuvakudoksia varioiden aikaisempia aiheitaan. Eva Anttilan mielikuvitusta ja luomisvoimaa vuosikymmenestä toiseen jatkuneen uran aikana täytyy ihailla.

Kun jokin uusi taideteollisuuden muoto – kuten maalaukselliset kuvakudokset – ilmaantuu tekstiilitaiteen piiriin Suomessa, kestää aikansa ennen kuin se löytää paikkansa ja tulee hyväksytyksi. 1930-luvulta lähtien esiintyi kritiikkiä Eva Anttilan kangaspuilla toteuttamaa maalauksellista kuvakudostaidetta kohtaan. Osittain kysymys saattoi olla sukupuoliasenteista, toisaalta moderni pelkistetty ilmaisu taiteessa alkoi saada osakseen yleistä ihailua.

Eva Anttilan ”impressionistinen kuvakudonta” vaikutti joidenkin kriitikoiden mielestä väärään materiaaliin toteutettuna taiteena. Lyyrisen ”naisellisen” otteen sijaan kaivattiin ”miehekkäämpää” lujaa otetta. Anttilan kuvakudoksia saatettiin pitää ”taruilevina” tai ”tunnelmoivina”, vailla selkeää objektiivista sanomaa. No, aikanaan impressionismiakin ihmeteltiin maalaustaiteessa.

Suomen modernin tekstiilitaiteen varhaisista edustajista on mainittava esimerkiksi Laila Karttunen (1895-1980). Hänen kehityksessään kuvakudosten osaajaksi on paljon yhtymäkohtia Eva Anttilan uran kanssa eikä vain uran pituuden suhteen. Karttunen toimi ennen kaikkea Fredrika Wetterhoffin työkoulussa (koulun nimi on useasti vaihtunut viime vuosikymmeninä) piirustuksen opettajana, suunnittelijana ja taiteellisena johtajana kaikkiaan 26 vuoden ajan. Myös hän toimi uuden tekstiilitaiteen kehittäjänä, vaikka hän myös laati malleja kutojille ja johti ammattikutomoa.

Laila Karttunen pitäytyi perinteisissä suomalaisissa työtavoissa ja osittain myös perinteisessä aihemaailmassa. Hän kokeili mielellään erilaisia aiheita ja työtapoja. Hänen laatimissaan henkilöhahmoissa ilmenee kangaspuilla kutomisen takia tietynlainen vertikaalisuus (eli kudottuna vaakasuoraan aiheen sivusta käsin). Päin vastoin kuin Eva Anttilan henkilöhahmoissa näkyvät enemmän kaarevat linjat, monimuotoisuus ja keveys. Hänellä on maalauksenomaisuus ensisijainen asia kangaspuiden asettamien vaatimusten edellä. On yleisesti todettava, että Suomen tekstiilitaiteen naisedustajat ovat usein olleet huomattavan pitkäikäisiä säilyttäen luomisvoimansa monen vuosikymmenen ajan vahvana.

Eva Anttilan tekstiilitaiteen yksityisnäyttelyitä olivat näyttelyt vuosina 1943 ja 1949 Helsingissä, Tampereella 1948, Anglo French Art Centressä Lontoossa 1949, Röhsska Museetissä Göteborgissa 1949, Helsingissä 1956 ja Pinx gallerian näyttelyt Helsingissä vuosina 1962 ja 1971. Tampereella hän piti yksityisnäyttelyn vuonna 1979, ja viimeiseksi Anttila piti 89-vuotiaana näyttelyn Helsingissä Kluuvin galleriassa 1983. Näissä viimeisissäkin näyttelyissä oli esillä runsaasti uusia teoksia, joissa ilmeni kehitystä ja kokeilevuutta tavanmukaisempien töiden rinnalla. Eva Anttila vastaanotti vuonna 1961 Pro Finlandia -palkinnon.

Eva Anttilan kansainvälinen toiminta

1800-luvun lopussa Norjassa, Ruotsissa ja myös Venäjällä oli käynnissä kansallisesti suuntautunut taideteollinen uudistusliike. Vuonna 1879 perustettu Suomen Käsityön Ystävät pyrki kehittämään suomalaista tyyliä.

Sen sijaan C. G. Estlanderin kannattamassa Taideteollisuusyhdistyksessä ja sen koulussa ei ilmaistu halua kansallisen tyylin luomiseen. Estlander ajatteli, että kansallisilla tyyleillä ei ollut taloudellista merkitystä eivätkä ne olleet vientiteollisuutta muinaispohjalaisuuden ja vastaavien kansallisten piirteiden korostamisineen.

1930-luvulla Domus lehden toimituksen nimissä Arttu Brummer totesi, että pula-ajasta, poliittisista jännitteistä ja taantumuksesta huolimatta nuoren itsenäisen Suomen valtion on kyettävä luomaan omaperäistä kulttuuria. Hän halusi, että luotaisiin uusi suomalainen kulttuuri. Domuksen toimituksen tehtävänä oli edistää Suomen taidekulttuuria sekä toimia taideteollisuutemme ja tehdastaiteemme hyväksi.

Eva Anttilan tekstiilitaiteen tyyli noudatti yleismaailmallisia ihanteita. Se ei ollut luonteeltaan entisajan käsityöperinteeseemme liittyvää kansallista tyyliä. Asiantilaan on vaikuttanut suuresti Anttilan halu olla mukana kansainvälisissä virtauksissa yleispätevällä tavalla, alleviivaamatta muodissa olleita taiteen ismeja ja trendejä.

Tähän kehitykseen lienee vaikuttanut Eva Anttilan monet opintomatkat ulkomaille. Tosin matkustaminen tuolloin ei ollut suinkaan kovin tavallista. Anttilan vanhemmat matkustelivat ulkomailla useaan otteeseen, esimerkiksi isä Werner Anttila (1869-1954) kirjallisuuden kääntäjien kokouksissa ja kirjailijaäiti Selma Anttila (1867-1942) monien kiinnostuksen kohteidensa (mm. rauhanaate, raittiusliike ja teosofia) tilaisuuksissa ja konferensseissa.

Eva Anttilan vanhemmat olivat erittäin kielitaitoisia, kielten oppiminen oli myös Eva Anttilalle luontaista. Sitä paitsi Helsinki oli kielellisesti varsin moninainen. Suomen sivistyneistön 1900-luvun alkupuolella oli vaivattomasti esiinnyttävä suomen ja ruotsin kielellä. Myös venäjänkielistä puhetta kuuli Helsingissä useammin kuin nykyisin.

Eva Anttilan opintomatkat suuntautuivat seuraavasti: Saksa 1923, Italia 1923, Ranska 1925, 1937 ja 1958, Englanti 1949, 1952 ja 1960, Ruotsi 1933, 1946 ja 1949, Hollanti 1960 sekä Yhdysvallat 1963 ja 1966. Ne eivät olleet pelkästään opintomatkoja. Hän toimi myös pysyvämmässä mielessä kuvakudostekniikan opettajana eri kohdemaissa, kuten Reykjavikissa vuonna 1947, Lontoossa 1949 sekä Yhdysvalloissa Michiganissa ja Montanassa 1964. Samalla kun Anttila opetti, hän loi rinnalla kuvakudoksiaan. Niitä hankittiin usein kohdemaan joihinkin museoihin ja yksityiskokoelmiin.

Yhdysvalloissa ollessaan opetustehtävissä Eva Anttila loi kuvakudoksia aiheena esimerkiksi pilvenpiirtäjiä rivistönä veden äärellä. Kyseinen klassinen aihe sopi kangaspuilla helposti toteutettavaksi. Varsinaisen ihailun kohteena ja aiheena olivat kuitenkin Yhdysvalloissa Crand Canyonin värikylläiset maisemat erilaisissa valaistuksissa. Tätä aihetta Anttila työsti vielä Suomessa Yhdysvalloista palattuaan.

Eva Anttila kertoi kerran matkustaneensa Yhdysvalloissa ollessaan Crand Canyonissa toimineen arkeologisen ryhmän luo nähdäkseen dinosaurusten luulöytöjä niitä koskevan kaivauksen yhteydessä.

Hän sai kaivausryhmältä lahjaksi pyöreiksi hioutuneita dinosaurusten vatsassa olleita kiviä. Dinosaurukset käyttivät kiviä vatsassa ruoansulatuksen helpottamiseksi, siellä ne kivet hioutuivat sileäpintaisiksi. Myöhemmin Suomessa Eva Anttila piti dinokiviä aarteitaan kotonaan Katajanokan Luotsikadun asunnossa kirjahyllyn päällä. Niitä hän sitten lahjoitteli taiteilijakollegoilleen vierailujen tuliaisina vierailujen yhteydessä.

Matkustelu pitkiä matkoja ulkomailla henkilöautossa ystävien hoitaessa ajamisen sai Eva Anttilan miettimään autonajotaidon opettelemisen tarpeellisuutta. Hän hankkikin ajokortin ollessaan noin 70-vuotias.

Naistaiteilijoiden yhdistys Minna Canth Seura perustettiin vuonna 1946. Siihen kuului eri alojen naistaiteilijoita etupäässä Helsingistä kirjailijoista kuvataiteiden edustajiin. Seuran jäsenet olivat entuudestaan usein ystäviä keskenään, Helsingin eri taiteen alojen piirit kun olivat suhteellisen pienet.

Yhdistyksen tilaisuuksissa oli mahdollista tehdä tuttavuutta taiteilijoiden kanssa, joita ei entuudestaan tuntenut. Tämä johti vuosikymmeniäkin kestäneisiin ystävyyssuhteisiin. Vielä 1980-luvulla Eva Anttila kävi seuran tilaisuuksissa. Hänellä oli koko elämänsä ajan erittäin hyvä terveys. Hän saattoi lähes päivittäin vielä 1990-luvullakin kävellä reippaasti naistaiteilijakollegan kanssa Katajanokalta Cafe Ursulaan Helsingin Kaivopuistoon.

Minna Canth Seura järjesti 30.3.1984 Eva Anttilan 90-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kansallispäivälliset iltapukujuhlana Helsingin Seurahuoneen kabinetissa. Juhlavaan tilaisuuteen osallistui noin 80 vierasta juhlimaan pitkän uran tehnyttä taiteilijaa.

Seuran tyylikäs ja kunnianarvoisa puheenjohtaja kirjailija Aale Tynni edusti seuraansa samoin kuin valkotukkainen kirjailija Tyyni Tuulio, teatterin historian asiantuntija Ritva Heikkilä ja arkkitehti Ilmi Haapio. Tekstiilitaidetta edusti tilaisuudessa mm. professori Kirsti Rantanen Taideteollisesta korkeakoulusta. Tilaisuuteen osallistui myös taideteollisuuden ja tekstiilitaiteen alan yhdistysten johtohenkilöitä sekä luonnollisesti Eva Anttilan sukulaisia ja ystäviä.

Eva Anttilan kuvakudoksia on Helsingin Designmuseon kokoelmissa. Taiteilijan kuoltua 99-vuotiaana vuonna 1993, järjestettiin Helsingin Designmuseossa muistonäyttely keväällä 1994, 100 vuotta taiteilijan syntymästä. Seuraavana vuonna se pidettiin Tampereella. Anttilan kuvakudoksia on Malmön taidemuseossa Ruotsissa, Port Waynen taidemuseossa Indianassa Yhdysvalloissa, Victoria ja Albert museossa Lontoossa, Cooper Union museossa New Yorkissa ja Hurschler Collection museossa Pasadenassa Kaliforniassa.

Eva Anttila vastaanotti opiskelijoita ja opiskelijaryhmiä mielellään kotonaan Luotsikadulla Katajanokassa. Nuorison pyrkimysten kuunteleminen ja tukeminen oli hänestä tärkeää. Näin tapahtui erityisesti pojanpoikien Veikon ja Mikon ollessa kyseessä. He auttoivat isoäitiään erinäisissä askareissa alkaen kuvakudosten kehystämisestä aina kodissa tarvittavaan apuun tai autolla ajamiseen.

Eva Anttila oli säästäväinen perheen yksinhuoltaja, taloudellisissa asioissa tarkka kautta sotavuosien ja erinäisten taiteen luomisen eri vaiheiden ollessa kyseessä. Vanhemmiten hän piti aina käsilaukussaan kohtalaisen hyvää käteissummaa kaikenlaisten tilanteiden varalta. Hän antoi myös tarpeen tullen taloudellista tukea pojanpoikien käyttöön. Näin hän esimerkiksi kannusti pojanpoikaa Veikkoa matkustamaan ulkomaille. Sehän oli ollut Eva Anttilan elämässä erittäin merkittävä ideoita ja kokemuksia antava tekijä.

Lopuksi

Eva Anttila kuului ikäpolveen, joka aloitti elämänuransa Suomen itsenäisyyden alkuvuosina. Vaikka uuden tekstiilitaiteen alkuna pidetäänkin yleensä Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemaa Liekki-ryijyä ja hänen muita vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyä varten suunnittelemiaan kansallisromanttisia ja jugendtyylisiä tekstiilejä, nämä tekstiilit jäivät tavallaan irrallisiksi ilmiöiksi Suomen tekstiilitaiteessa.

Tekstiilien pariin siirtyi varhain joukko naistaiteilijoita, joiden toiminta taiteenlajin kehittäjinä jatkui monen vuosikymmenen ajan. Eva Anttila heidän joukossaan sukeutui kuvataiteilijasta täysveriseksi ja täysaikaiseksi kuvakudostaiteilijaksi, joka loi värikylläisiä maalauksia uniikkitaideteoksina kangaspuilla. Entisaikojen työvälineestään huolimatta Anttilan kuvakudokset edustivat ajatonta modernia, jopa yleiskansainvälistä otetta. Kangaspuut eivät asettaneet kuvakudoksissa ilmaisulle estettä, vaan niiden maalauksellisuus oli vapaata ja sävykästä vedoten suoraan katsojan tunteisiin.