Naisen elämä on merkityksellinen, vaikka hän ei yltäisi suuriin sankaritekoihin eikä niittäisi mainetta taistelukentillä. Ester Mellberg, Pikku-Esteri, oli yksi maan hiljaisia. Hänen elämäntehtävänsä ja kutsumuksensa oli toisenlainen, hän oli kulkukoirien ystävä.
Ester eli purjelaivakaudella
Kun Ester Maria Ernestintytär Mellberg syntyi 19.11.1866, Raahessa elettiin purjelaivakauden kukoistusvuosia. Samuli Paulaharju kertoo Esterin isästä Kilian Mellbergistä (1826–1888) Wanha Raahe -kirjassa: ” Köyhtynyt Kilian joutui lopuksi Raaheen Reinin liikkeeseen konttoristiksi. Katinhännässä pikku talossaan Mellberg sitten asui, nai emännöitsijänsä, Maria Björnströmin, ja sai yhden tyttären. Sivutoimenaan Mellberg piti koulua, »Melpärin koulua», ensin Möllerin talossa, sitten kotonaan, opettaen porvarien poikia sekä merimiehiä, jotka aikoivat kapteeneiksi, ja valmistaen oppilaita Oulun kouluun, vieläpä myöhemmin Raahen kauppaopistoonkin. Mellberg oli niin oppinut, että hän osasi »kaikki kielet», samoin myöskin kaikenlaiset »räknäykset», ja niitä taitoja hän etupäässä pojille opetti.” Mellbergin nimi nousee usein esille Raahen historiassa.
Koulumestarin tyttärenä Ester lienee saanut kohtalaisen hyvän koulutuksen. Historian kirjojen lehdillä ei hänestä kerrota eikä hän juuri paistattele lehtien palstoilla, mutta ainakin yhdessä artikkelissa hänet mainitaan vuonna 1935: ”Rouvasväenyhdistyksen ehdotuksesta päätettiin Viktor Sovelluksen korkovarat jakaa rouville Emmy Sovelias ja Bertta Swanljung sekä neiti Ester Mellberg.”
Esterillä oli vaikutusvaltaisia ystäviä. Hänen kummisetänsä oli Isak Gellman (1800–1872), joka muistetaan Raahessa testamenttilahjoituksesta sairaalan perustamista varten. Gellman muisti kummityttöään testamentissaan.
Ester eli vaatimatonta ja hiljaista elämää eikä ollut yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kerttu Kastelli vertaa Esteriä kaupunkilehti Raahelaisen artikkelissa vuodelta 1999 ranskalaiseen runoilijaan, Carmen Bernos de Casztoldiin, joka kirjoitti runoja luostarissa. Runoilijan henkinen sisar kulki Raahen katuja pienenä ja huomaamattomana.
Elämänsä ehtoovuosia Ester vietti Leufstadiuksen sisarusten perustamassa vanhainkodissa. Hän oli ympäristölleen Pikku-Esteri. Anna ja Hans Johan Leufstadius olivat havainneet, että monien ikääntyneiden naisten vanhuus oli turvaton. Köyhäintalo ei ollut sopiva paikka kaikille ikääntyneille. He perustivat testamenttimääräyksellä kodin säätyläisnaisia varten nimellä ”De Gamlas hem”. Toiminta alkoi vuonna 1909. Rantakadulla sijainnut paikka oli ikääntyneen Pikku-Esterin koti. Hänen maallinen vaelluksensa päättyi 28.9.1952.
Esterin elämäntehtävä
Kastellin mukaan Pikku-Esteri voidaan rinnastaa edellä mainittuun runoilijaan, koska hän toteutti käytännön elämässä sen mitä runoilija tuo esille eläinrunoissaan. Esterillä ei ollut koiraa mutta koirilla oli Esteri. Hän ruokki kaupungin kulkukoirat, jotka olivat kodittomia ja nälkäisiä. Myös kissoilla oli sija hänen sydämessään mutta koirat olivat suurin huolenaihe sekä rakkauden ja hoivan kohde.
Esteri ei ollut yksinäinen. Hänellä oli monia ystäviä, jotka arvostivat hänen tekemäänsä laupeudentyötä. He kutsuivat Esterin kahvipöytään ja juhlille. Kahvipöytien herkkuja Ester ei itse nauttinut, vaan hän kääri ne nenäliinaan ja jakoi porttikongissa odottaville koirille. Ystävällisten ihmisten avulla hänen oli mahdollista toteuttaa kutsumustaan.
”Meidän niin sanottujen koiraihmisten rakkauden ja huolenpidon reviiri on perin pieni verrattuna pikku-Esterin huollettaviin, joita oli ehkä kymmenittäin”, Kastelli kirjoitti artikkelissaan.
”Pikku-Esteristä ei ehkä ole jäljellä minkäänlaista kirjallista dokumenttia, ei edes pientä runoa. Mutta hänen elämäntehtävänsä oli kuin ranskalaissisarensa runo. Tosi ja karun realistinen, mutta niin herkkä ja kaunis, rakkautta ja hellyyttä tulvillaan.”
Koiran rukous.
Herra, minä valvon.
Jos minua ei olisi,
kuka vartioisi heidän
talojaan?
Kuka paimentaisi heidän
lampaitaan?
Kuka olisi heille uskollinen?
Ei ole muita sinä
ja minä
joka ymmärtää, mitä on
uskollisuus.
He sanovat minulle, hyvä
koira, kunnon koira.
Sanoja…
Otan vastaan heidän
hyväilynsä
ja ne vanhat luut, joita he
minulle heittävät,
ja näytän tyytyväiseltä.
He uskovat todella
tekevänsä minulle hyvää.
Otan vastaan myös potkut
kun on niiden vuoro.
Ei sillä ole mitään väliä.
Herra, älä salli minun kuolla
ennen kuin kaikki vaara
on väistynyt heidän tieltään.
Carmen Bernos de Casztold (Ääniä Nooan arkista.)
