Ester Immonen - kummitätini

Kummitätini syntyi 110 vuotta sitten Pälkjärven Iljalassa syyskuussa 1906 Anna o.s. Kuosmasen (1881–1955) ja Mikko Immosen (1868–1940) perheen esikoisena. Alahovin torppareina toimivat vanhemmat olivat avioituneet yhdeksän kuukautta aikaisemmin. Kirkkoherra Johannes Paavali Leivonen kastoi Annan ja Mikon tyttären syyskuun viimeisenä päivänä, nimeksi tuli Lydia Ester. Kutsumanimeksi vakiintui Ester. Kummeiksi lapselle oli valittu lukkari Johan Viktor Eriksson ja hänen vaimonsa Hanna Räihä, sekä Annan veli Heikki Kuosmanen ja Mikon Jaakko-sedän tytär Iida Immonen.

Esterin jälkeen perheeseen syntyi kaksi tyttöä ja neljä poikaa; Selma (1908–1990), Onne 1910 (eli vain puoli vuotta), Elsa (1911–1993), isäni Niilo (1912–2000), Uuno (1914–1918) ja Viljam (1917–1984). Esterin kuusivuotissyntymäpäivän lähestyessä Immoset muuttivat Iljalasta Makarin kylään, mistä he olivat ostaneet Viistola-nimisen tilan.

Ester varttui ”iässä ja armossa”, kuten vanha sanonta kuuluu. Työtä oli opittava tekemään pienestä pitäen ja perheen esikoisena hänelle lankesi luonnostaan pienempien sisarusten kaitseminen ja muutoinkin äidin apulaisena toimiminen. Tämä sisaruksista huolehtiminen näkyi hyvin vielä myöhemmälläkin iällä etenkin naimattoman Selma-siskon kohdalla.

Kansakoulun Ester aloitti Iljalassa. Makarin koulun valmistuttua ja aloitettua toimintansa syksyllä 1919 Ester siirtyi sinne. Anni Lahtisen (myöh. Kilpiranta) allekirjoittama päästötodistus on päivätty viides kesäkuuta 1920. Kaunokirjoituksesta ja voimistelusta Ester on saanut arvosanaksi yhdeksän todistuksen keskiarvon ollessa kahdeksan.

Herrasväen palvelija

Kuudentoista ikäisenä Ester muutti naapuripitäjään Värtsilään vuonna 1922. Hän sai palvelijan paikan pankinjohtaja Raino Hallbergin perheestä. Ester oli hyvä ja uskollinen palvelija. Työsuhde kesti talvisodan päättymiseen saakka. Evakkomatka johti Esterin Maaningalle, mutta minulla ei ole hänen osaltaan siitä enempää tietoa. Jatkosodan aikaan Hallberg oli pankinjohtajana Sortavalassa ja Ester palveli perhettä myös siellä.

Esterin aloittaessa työsuhteensa Hallbergilla perheessä oli kaksi lasta, kaksivuotias Raili ja vuoden ikäinen Arno, jonka kaksoisveli oli kuollut synnytyksessä. Muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli Arnokin. Kesällä 1925 perheeseen syntyi vielä poika Kaarlo, jota kutsuttiin nimellä Kai. Hallbergin vaimo oli pälkjärveläinen Aili Hendunen Raivionhovista.

Jatkosodan loppuvaiheessa Ester toimi muonitustehtävissä Makarissa. Se on oikein merkittynä Siirtokarjalaisten tie -kirjaan. Samaisessa kirjassa on myös maininta käydystä talouskoulukurssista. Immosten entinen naapuri, Aino Valonen (os. Hämäläinen) kertoi, kuinka he Ainon kotona Hämäläisessä valmistivat ruokaa sadonkorjuutöissä olleelle väelle ja nukkuivat vierekkäin Hämäläisen kammarissa. Viistolasta mummo ja Selma olivat lähteneet jo evakkoon ja isä ja Ville olivat vielä armeijan leivissä. Jatkosodan päätyttyä Esterin tie vei Joensuuhun. Siellä hän oli palvelijana ensin kauppias Hallmanilla ja sen jälkeen apteekkari Mannelinilla. Ester arvosti sitä, että sai palvella herrasväkeä.

Pankin emännöitsijä

Ester sai emännöitsijän paikan 1950-luvun alkupuolella Pohjois-Karjalan Säästöpankista. Muistan, kun joskus pääsin isän mukana Joensuuhun ja poikkesimme tädin luokse kahville torin laidassa olevaan pankkitaloon. Mentiin ensin ison pankkisalin läpi ja sitten portaat toiseen kerrokseen. Siellä oli tädin valtakunta, jossa hän puuhakkaana hääräsi. Ruoka, jota hän pankkineideille ja herroille tarjoili, ei ollut mitä tahansa pöperöä. Se oli aamulla torilta ja hallista tietyiltä myyjiltä hankituista tuoreista raaka-aineista valmistettua herkullista kotiruokaa. Ja leivän piti ehdottomasti olla Kahilan ruisleipää. Sitä hän osti aina itselleenkin. Työpäivät venyivät pitkiksi, sillä iltaisin Ester vielä siivosi pankin.

Ester oli pidetty emännöitsijä pankissa. Tunnustuksena työstään hän sai toukokuussa 1972 Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan II luokan mitalin. Pian sen jälkeen hän jäi eläkkeelle. Läksiäislahjaksi hän sai paksun sileän kultaisen rannerenkaan.

Joulukirjeessään 1985 täti kertoo olleensa Säästöpankin juhlissa: ”Kirjeellä oikein kutsuttiin. Niillä on ihan uuden uutukainen hieno pankki. Siellä oli entisiä eläkkeellä olevia työntekijöitä. Hyvät olivat tarjoukset, syötiin ja juotiin.”

Luoja teitä kun työ meitä

Kun olin lapsi, Ester-täti kävi usein meillä Kiihtelysvaarassa. Hänellä oli aina jotain tuliaisia sisaruksilleni ja minulle. Äiti sai hallista ostetun lihapaketin; karjalanpaistilihat, soppalihat tai paistijauhelihaa ja syksyllä lammasta kaalisoppaa varten. Pois lähtiessä äiti pakkasi mukaan maaseudun antimia: perunoita, juureksia, marjoja, sieniä, leipää yms. Täti kiitteli äitiä sanoen: ”Luoja teitä, kun työ meitä.”

Jouluksi sain tädiltä aina ihan oikean piirustuslehtiön ja värikynät. Voi miten onnelliseksi tuommoinen lahja teki lapsen 50-luvulla! Koko joulun istuin sitten piirtämässä ja värittämässä aina, kun pöytä oli vapaana. Viisivuotissyntymäpäivänäni sain tädiltä ensimmäisen hienon hopeisen jälkiruokalusikan, johon oli kaiverrettu nimeni. Sen jälkeen tuli lusikka joka vuosi kymmenvuotiaaksi saakka. Tuskinpa kovin moni maalaislapsi omisti 50-luvulla puolta tusinaa hopealusikoita, joita säilytettiin vaaleanpunaisella kankaalla vuoratussa hienossa laatikossa.

Naimaton yksineläjä

Ester oli naimaton yksineläjä. Vanhapiika, niin kuin silloin sanottiin. Kerrottiin, että joskus keski-ikäisenä hänellä olisi ollut ihan kihlattu sulhanen. Ester oli kuitenkin pelännyt, että jos sulhanen vie hänen rahansa. Niinpä hän oli sitten purkanut kihlauksen.

Ester oli taitava ja siisti talousihminen. Tapakulttuuri oli tullut tutuksi herrasperheitä palvellessa. Luonteeltaan Ester oli aika ehdoton. Hänellä oli varmat mielipiteet asiasta kuin asiasta. Pitkävihainenkin hän oli. Tarkka rahan käytössä, melkein nuuka. Pienestä palkastaan hän säästi asuntorahat ja vielä pahan päivän varallekin.

Ester osti ensimmäisen oman asuntonsa 53-vuotiaana vuonna 1959, pienen yksiön Sepäntuvasta. Ollessani talouskoulussa syksyn 1964, täti majoitti minut yksiönsä sohvalle. Vuokraa hän ei minulta tahtonut. Kotona käydessäni äiti lähetti tädille milloin mitäkin maaseudun antimia korvaukseksi asumisestani. Minä puolestani ompelin tädille kanavatyön hänen valitsemastaan aiheesta; avoin raamattu, kynttilä ja maljakossa tulppaanikimppu. Kehystettynä se pääsi tädin yksiön seinälle. Piirongin päällä oli hänen vanhempiensa kehystetty kuva. 60-luvun loppupuolella Ester myi yksiönsä ja osti vähän isomman Papinkadulta, läheltä luterilaista kirkkoa.

Eläkkeellä ollessaan Ester matkusteli jonkin verran. Kävi ainakin Israelissa, Visbyssä, Ahvenanmaalla ja Lapissa. Kävipä kerran minunkin luonani Helsingissä muutaman päivän visiitillä. Vasta eläkkeellä ollessaan Esterillä oli aikaa lukea kirjoja. Laila Hietamiehen kirjat olivat hänen suosikkejaan. Täti ilahtui kovasti, kun ostin hänelle joululahjaksi aina uusimman Hietamiehen. Minulle hän puolestaan lähetti vielä 80-luvun lopullakin jouluksi satasen kehottaen ostamaan sillä joulukukan ilokseni.

Hattu

Esterin mielestä naisen pukeutumiseen kuului ehdottomasti hattu ja käsineet. Soitin 17-vuotiaana Helsingistä joululomalle tullessani aamuvarhaisella Esterin ovikelloa paljain päin. Oven avattuaan tätini löi kämmenet yhteen ja parkaisi ensimmäisiksi sanoikseen: ”Eikö sillä ou ies hattuu piässä?”

Kävin tädin luona kerran vuodessa Helsinkiin muutettuani, ensin yksin ja myöhemmin perheeni kanssa. Pöytä oli aina koreana tarjoomuksista käydessämme. Viimeiset kaksikymmentä vuotta ennen kuolemaansa hän kysyi joka kerta pois lähtiessäni: ”Tulethan sie sitten miun hautajaisiin, kun mie kuolen?” Ja itkeä tirautti sitten kysymyksensä päälle. Ja minä lupasin tulla.

Viimeisen elinvuotensa täti asui Koivupihan vanhainkodissa. Hän kuoli yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä naistenpäivänä 1997. Kevätpäiväntasauksen aikaan saatoimme hänet haudan lepoon Selma-siskonsa viereen Joensuun hautausmaalle. Eikä minulla vielä silloinkaan ollut hattua.

Puoli lasta kummiinsa

Olen kuullut sanottavan, että ”puoli lasta kummiinsa”. Pälkjärvi oli pieni pitäjä kirjassa Veikko Nousiainen kirjoittaa Ilmakan asukkaista ja Esterin kummista Iida Immosesta hän mainitsee mm. seuraavaa: ”Iida oli kotitalouskoulun käynyt ihminen. Muistan kun meillä oli kerran pettuleiväntekokurssi, niin Iida oli kurssin vetäjänä. Iida ei tietääkseni koskaan avioitunut, vaan vanhanapiikana eleli ja hoiti yksin taloutensa.”

Minusta ei tullut vanhaa piikaa kuten tädistäni ja Iidasta, mutta eron jälkeen olen elellyt yksin jo kaksikymmentäyksi vuotta. Herrasperheitä olen minäkin palvellut nuoruudessani, käynyt talouskoulun ja emännöitsijäkurssin ja toiminut emäntänä henkilökuntaruokaloissa.

Esterin valokuvat

Esterin kuoltua otin haltuuni hänen valokuvansa. Harmikseni kuviin ei ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta merkitty ketä kuvat esittävät ja missä ne on otettu. Esteristä on useita kuvia pienten lasten kanssa. Oletan, että lapset ovat niiden perheiden lapsia, joissa Ester on ollut palvelijana. Kuvien joukosta löytyi myös kuva lempeännäköisestä kiharatukkaisesta miehestä. Olisikohan hän ollut se kihlattu sulhanen?