Emilie Bergbom loi veljensä Kaarlo Bergbomin rinnalla suomenkielisen Suomalaisen Teatterin. Emilietä on kutsuttu teatterin sieluksi, joka yli kolmenkymmenen vuoden ajan vastasi teatterin epävarmasta taloudesta ja puvustosta. Ruotsinkielisestä Emiliestä tuli suomenmielinen ja suomenkielisen kulttuurin suuri ystävä ja toteuttaja.
Suku Pohjanmaan tunnetuimpia
Emilie Bergbomin suku on Pohjanmaan tunnetuimpia ja arvossapidetyimpiä sukuja monine lakimiehineen. Mahdollisesti suku on tullut 1700-luvun alkupuolella Södermanlandista Ruotsista. Emilien isä, sittemmin Vaasan hovioikeuden asessori ja senaattori Johan Erik Bergbom (1796-1869), syntyi Raahessa. J. E. Bergbom oli naimisissa vuodesta 1833 tuomarintyttären Fredrika Juliana Roschierin (1816-1854) kanssa. Suvun tunnetuimpia henkilöitä on eittämättä kansallisrunoilija J. L. Runebergin puoliso Fredrika Runeberg (1807-1879), jonka äiti Anna Margareta Tengström oli omaa sukuaan Bergbom.
Bergbomit saivat seitsemän lasta, kolme tytärtä ja neljä poikaa, joista tunnetuin on suomalaisen näyttämötaiteen perustaja, filosofian tohtori Kaarlo Juhana Bergbom (1843-1906), Augusta af Heurlin o.s. Bergbom (1847-1918) ja Emilie Sofia Bergbom (1834-1905), joka oli perheen lapsista vanhin ja syntyi Vanhassa Vaasassa.
Kaikki lapset menestyivät hyvin joko avioliittojen kautta tai saivat hyvän koulutuksen. Veljeksistä Ossianista (1845-1917) tuli senaattori isänsä tapaan ja Axelista (1848-1900) pankinjohtaja. Vanhin veli Leonard (Lennart) oli everstiluutnantti (1838-1876) Venäjällä ja hänen velkojaan perhe joutui maksamaan äärimmäisyyksiin asti. Velat nielivät varakkaan kodin varoista suurimman osan.
Emilie joutui hankkimaan elantonsa palkkatyössä. Hän toimi ranskankielen opettajana vuonna 1866 perustetussa teatterikoulussa ja J. V. Snellmanin tuella sai kirjanpitäjän toimen Suomen Hypoteekkiyhdistyksessä 30 vuodeksi.
Aleksis Kiven näytelmä Lea esitettiin vuonna 1869. Tästä vuodesta alkaa suomenkielinen teatteri. Juuri samana vuonna Emilien 73-vuotias isä kuolee köyhänä. Sisarukset olivat jo aikuisia ja Emilien elämässä alkaa uusi luku.
Lähes 40-vuotiaan Emilien elämäntehtäväksi valikoitui kansallisen teatterin luominen ja kehittäminen yhdessä veljensä Kaarlon rinnalla. 33 vuotta meni teatteria johtaessa.
Emiliestä tuli kielitaitoinen, sivistynyt nainen
Bergbomin perhe muutti vuonna 1839 Viipuriin, koska J. E. Bergbom nimitettiin Viipurin vastaperustettuun hovioikeuteen asessoriksi. Viipurissa he viihtyivät vuoteen 1847. Viipuri jätti ruotsinkieliseen Emilieen omat jälkensä, myönteiset sellaiset. Siellä hän oppi kolme eri kieltä: saksan, englannin ja ranskan. Saksankielinen Viipurin tyttökoulu oli niitä harvoja nuorille tytöille tarkoitettu oppilaitoksia maassamme. Vuonna 1847, jolloin Emilie oli 13-vuotias, oli vuorossa muutto Helsinkiin, josta tuli perheen loppuiän kotikaupunki.
Emilie jatkoi koulunkäyntiään Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Hän opiskeli tyttökoulun jälkeen ranskaa entisen Napoleonin armeijan sotilaan yksityisoppilaana. Emilie opiskeli myös omin päin ja perehtyi suurten sivistyskansojen kirjallisuuteen. Mutta suomea hän ei vielä ollut opiskellut. Siihen tarvittiin Tengströmin salongin keskustelut ja täällä syntyi kansallinen innostus ja merkille pantavaa on, että Emilie tahtoi oppia lukemaan Kalevalaa suomeksi. Emilien suomen kielestä ei koskaan tullut täydellistä ja kirjeenvaihto oli etupäässä ruotsinkielistä. Mutta suomenmielinen ja suomenkielisen kulttuurin ystävä ja taistelija hän kyllä oli veljensä tavoin.
Salongissa hän tutustui melkein ”kaikkiin”, nykykielellä sanottuna verkostoitui, ja erityisesti ystävystyi huomattavasti vanhempien kuten J. V. Snellmanin ja Fredrik Cygnaeuksen kanssa. Snellmanilta hän sai kansallisen herätyksen aatteet ja Cygnaeukselta innostuksen teatteriin. Emilien ja Cygnauksen ystävyys kesti jälkimmäisen kuolemaan asti. Testamentissaan Cygnaeus antoi Suomen kansalle lahjoittamansa taidekokoelman Emilien ja oman veljensä hoidettavaksi. Cygnaeuksen galleria avattiin Suomen ensimmäisenä taidemuseona vuonna 1882 ja kokoelma käsitti yli 450 taideteosta.
Snellman toimitti vuodesta 1846 perustamaansa Litteraturbladetia ja Emilie oli lehden apulaisena kääntäen kirjoituksia ruotsiksi. Snellmanin jäädessä leskeksi vuonna 1857 kosi hän 1860-luvun alussa Emilietä. Ikäeroa oli 28 vuotta. Emilie oli luvannut aikaisemmin syöpää sairastaneelle äidilleen tämän kuolinvuoteella vuonna 1854 olla äidin sijainen kuudelle alaikäiselle sisarukselleen ja jättää runoilijan haaveet. Tämä lupaus piti ja ohjasi Emilien suuntaa. Hän ei uskaltanut vastata myöntävästi kosintaan ja ottaa vastaan äitipuolen roolia. Emilie ei koskaan mennyt naimisiin. Ei myöskään veljensä Kaarlo. Ottajia kyllä olisi ollut.
Emilien taloudellinen tilanne oli suorastaan sanoen heikko veljensä Leonardin velkojen vuoksi, jotka Bergbomin perheen isä joutui maksamaan. Pelastus tuli sisareltaan Augusta af Heurliniltä. Hän oli nimittäin jäänyt leskeksi vuonna 1875 ja hänen isoon huoneistoon Antinkatu 4:ään muuttivat Emilie ja Kaarlo sekä myöhemmin Sofie-täti ja hänen aviopuolisonsa, lääkintäneuvos Sanmark. Sanmarkit lahjoittivat varoja pariinkin otteeseen Suomalaiselle Teatterille ja huomattavilla rahasummilla. Sofie-tätistä oli tullut todellinen fennomaani, joka ei edes osannut eikä ymmärtänyt suomen kieltä, mutta rakkaus sisarenlapsiin oli kaikki kaikessa.
Kiitos sukulaisten, Emilien henkilökohtaiset taloushuolet jäivät. Sisar Augusta vastasi täysihoidosta ja avusti teatterikärpäsen saaneita sisaruksiaan myös rahallisesti. Teatterin vaatteiston intendenttinä Emilielle maksettiin vaatimatonta palkkaa, joka sekin meni etupäässä teatterin velkojen lyhennykseen.
Suomenkielinen teatteri syntyy
Pääkaupungin valistuneissa piireissä 1850- ja 1860-luvuilla puhuttiin ja toivottiin kotimaista teatteria. Kiertävät ulkomaalaiset teatteriseurueet lähinnä Ruotsista olivat suosittuja. J. V. Snellmanin Saimaassa virisi keskustelu suomenkielisten ja ruotsinkielisten parissa oman teatterin perustamisesta. Ratkaisevin oli P. Paciuksen säveltämä ooppera ”Kaarle kuninkaan metsästys”, joka esitettiin Helsingin ränsistyneessä puuteatterissa 24.3.1852 harrastajien toimesta. Ooppera oli menestys ja usko suomalaiseen näyttämötaiteeseen alkoi vahvistua.
Aleksis Kiven kirjoittama näytelmä Lea esitettiin Kaarlo Bergbomin ohjaamana 10.5.1869 Uudessa Teatterissa. Pääosassa oli ruotsalainen Hedvig Charlotta Raa, joka oli opetellut näytelmän suomeksi. Tätä päivämäärää pidetään suomenkielisen teatterin syntyhetkenä. Suomen kielestä tuli näyttämökieli ja se tarvitsi oman teatterinsa.
Kaarlo Bergbomin aloitteesta Suomalainen Teatteri perustettiin toukokuussa 1872 Porissa, jossa suomen- ja ruotsinkielinen väestö tuli keskenään hyvin toimeen toisin kuin Helsingissä. Teatterin johtajiksi valittiin sisarukset Kaarlo ja Emilie Bergbom. Teatteri jakautui puheosastoon ja laulu- eli oopperaosastoon.
Teatterin toimittua Arkadia-teatterin tiloissa vuodesta 1873 lähes kolmekymmentä vuotta sai Suomalainen Teatteri oman talon. Onni Törnquist-Tarjanteen suunnittelema teatteritalo vihittiin käyttöön 9.4.1902. Samalla Suomalainen Teatteri sai nimekseen Suomen Kansallisteatteri ja on yhä suomenkielisen näyttämötaiteen päänäyttämö. Kansallisteatteri juhli uutta rakennustaan Rautatietorin kupeessa 2.4.1902 Elias Lönnrotin satavuotismuistopäivänä. Avajaisissa esitettiin Pohjolan häät (J. H. Erkko & Erkki Melartin) ja Lea (Aleksis Kivi). Teatterin johtajat Kaarlo ja Emilie vastaanottivat kiitokset ja kunnioitukset, mutta Ylioppilastalolla jatkojuhlilla he vetäytyivät juhlasalin lehterille ja unohdettuina katselivat juhlijoita.
Puoluepolitiikka pääsi soluttautumaan myös teatterilaisiin ja johtokuntaan. Vuonna 1899 tapahtui maassamme poliittinen ja yhteiskunnallinen jakaantuminen vanhasuomalaisiin ja nuorsuomalaisiin. Nämä olivat poliittisia ryhmiä, jotka erosivat toisistaan suhtautumisessaan Venäjän sortopolitiikkaan ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Ennen niin yksimieliset suomenmieliset teatterilaiset jakaantuivat kahteen vastakkaiseen ryhmään ja se tulisi tietämään ikävyyksiä eritoten Bergbomeille.
Tästä hyvänä esimerkkinä voi mainita Juhani Ahon Panun ensi-ilta vuonna 1903, jonka jälkeen oli Seurahuoneelle kutsuttu Juhani Ahon kunniaksi joukko teatterin ystäviä ja taide-elämän vaikuttajia. Mutta Emilietä ja Kaarlo Bergbomia, siis teatterin johtajia, ei ollut kutsuttu.
Toinen esimerkki katkeroitti Emilien mielen jälleen kerran nuorsuomalaisia kohtaan vuosisadan alussa ja se johtui Päivälehden (Nuorsuomalaisten äänenkannattaja) teatteriarvostelijasta Eino Leinosta (1878-1926). Leino vähän päälle parikymppinen oli alkanut lehden palstoilla ankaran ja vihamielisen kampanjansa Suomalaista Teatteria kohtaan. Hän syytti teatterin ohjelmistoa vähemmän arvokkaaksi, taiteilijuutta ei pidetty silmällä ja ettei teatterissa tehty tarpeeksi työtä. Lehden sisällöstä vastasi tietysti lehti itse ja sen kustantaja.
Suomalainen Teatteri perustettiin toukokuussa 1872 Porissa, jossa teatterin johtajiksi valittiin sisarukset Kaarlo ja Emilie Bergbom. Keväällä 1905 he erosivat Kansallisteatterin johdosta. Heille järjestettiin Kansallisteatterissa isänmaallinen ja juhlava erojaisjuhla huhtikuussa. Kokonaista 33 vuotta suomenkielisen teatterin johtajina oli pitkä aika.
Emilien osuus Suomalaisessa Teatterissa
Emilie ja veljensä Kaarlo johtivat Suomalaista Teatteria vuodesta 1872 vuoteen 1905. Ensimmäiset viisi vuotta toiminta sijoittui venäläisiltä vuokrattuun Arkadiateatteriin. Syntyi ajatus tilojen ostamisesta ja kauppa syntyi vuonna 1875. Uusi osakeyhtiö lunasti 90 000 markalla Arkadiateatterin, jossa Suomalainen Teatteri toimi lähes 30 vuotta oman katon alla. Velkaa oli paljon. Vasta vuonna 1899 tilinpäätökseen tuli voittoa. Kaikkina näinä vuosikymmeninä, tarkalleen ottaen 27 vuotta, velkataakka painoi Emilietä. Hän joutui kaiken harmin lisäksi veljensä kanssa maksamaan osan teatterin veloista, jonka he olivat harteilleen ottaneet tosin vapaaehtoisesti.
Emilietä on kutsuttu teatterin sieluksi, joskus äidiksi ja tohtorin oikeaksi kädeksi. Joka tapauksessa hän vastasi teatterin rahastonhoitajan tehtävistä. Teatterin velkataakka painoi ja taloudelliset huolet aiheuttivat unettomia öitä. Ja pitää myös muistaa, että hän kävi aamupäivisin töissä Suomen Hypoteekkiyhdistyksessä. Iltapäivät ja illat hän oli teatterilla. Hänen käsien kautta kulki melkein kaikki teatterin asiat.
Kesäisin teatterin ollessa maaseutukierroksilla hankki Emilie tulevan vuoden näytelmien suomentajia, teki sopimuksia henkilökunnan kanssa, maksoi palkat ja hoiti vekselit. Ja vielä kaiken lisäksi hän hoiti puvuston, hankki kesän aikana uusia pukuja Euroopasta.
Kun Kaarlo oli ulkomailla hoitaen terveyttään ja ennen kaikkea tuoden Suomeen näytelmiä ja hankkiessaan vaikutteita teattereista etenkin Saksasta, johti Emilie harjoituksia ja näytäntöjä. Kaarlo oli saksalaisen draaman asiantuntija, olihan hän väitellyt filosofian tohtoriksi vuonna 1868 ja aiheena oli ollut Om det historiska dramat i Tyskland.
Ja kaiken lisäksi tuotti oopperapuoli päänsärkyä ja oli viedä 1870-luvun loppupuolella Suomalaisen Teatterin vararikkoon. Oopperan, ”surunlapsen”, viimeinen näytös oli 27.2.1879. Haikea mutta myös helpottava hetki Bergbomin sisaruksille.
Työ taiteilijoiden parissa lisäsi kuormitusta. Tunnettuahan on, että luovan taiteen tekijät ovat vahvoja persoonia, itsekeskeisiä ja oikukkaita. Teatterin suurin tähti Ida Aalberg (1857-1915), tunnettu ulkomaita myöten, tuotti joskus päänvaivaa teatterin johdolle.
Ystävyys ja välirikko Minna Canthin kanssa
Kesällä 1878 oli Kaarlo Pariisissa ja Emilie vastasi Suomalaisen Teatterin puheosaston maaseutukiertueesta. Tällä kertaa kohteena oli Kuopio, johon Emilietä odotettiin innokkaasti, koska paikallislehdessä Tapiossa oli aikaisemmin jo hänestä kirjoitettu hauskalla tavalla. Tällä matkalla Emilie tapasi Minna Canthin ja heistä tuli hyvät ystävät.
Kaarlo Bergbom oli ollut kirjeenvaihdossa Minna Canthin kanssa jo vuodesta 1880 ja kesällä 1883 Emilie vieraili Kanttilassa Minna Canthin luona. Ystävyys oli molemmille mieluista. Se näkyi Minnan kirjeissä ja myös Emilien. Emilie on kirjoittanut: ”Hän on ’naisasian’ innokkaimpia ja parhaimpia esitaistelijoita, ehkäpä, ei, ehdottomasti kaikkein paras, mitä minun tielläni on sattunut.” Se on paljon sanottu henkilöltä, joka tunsi suomalaisen kulttuurin ja sen vaikuttajat.
Suomalainen Teatteri esitti vuonna 1885 Minna Canthin Työmiehen vaimon. Bergbomit kutsuivat Minnan Helsinkiin seuraamaan esitystä. Työmiehen vaimo herätti paljon keskustelua ja melua niin sanomalehdissä kuin yksityisten henkilöiden parissa.
Minna kirjoitti Emilielle Kuopioon palaamisen jälkeen: ”Pienen pieni sija sydämissänne on tuhatta vertaa suurempiarvoinen. Kiitos ystävyydestänne, kiitos siitä, että olette juuri semmoisia kuin olette, että herätätte niin suuria rakkauden, ihailemisen ja kunnioituksen tunteita.”
Bergbomit tukivat Minna Canthia, seisoivat hänen puolellaan ja olivat hänelle uskollisia. He myös kunnioittivat Minna Canthia ja hänen vakaumustaan taistella sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolesta.
Sitten tuli Minna Canthin näytelmä Kovan onnen lapsia, jonka ensi-ilta oli marraskuussa 1888. Suomalaisen Teatterin johtokunta päätti lakkauttaa näytelmän esitykset senaatin painostuksen takia heti ensi-illan jälkeen. Emilie ja Kaarlo eivät kannattaneet johtokunnan päätöstä. Emilietä loukkasi juuri se, että kotimaisia näytelmiä ei ollut tarjolla ja kun Minna Canth kirjoitti niitä, esitys peruutettiin.
Minna Canthilta tuli kynällä kirjoitettu vastareaktio. Hän kirjoitti näytelmän Sylvi ruotsiksi ja Ruotsalaista teatteria varten 1893, teatteria joka oli hankaloittanut vuosikausia Suomalaisen Teatterin toimintaa. Tästä aiheutui syvä juopa Canthin ja Bergbomin sisarusten välille. Kaksi vuotta myöhemmin välit lämpenivät osittain ja Minna Canthin täyttäessä 50 vuotta Emilie ja Kaarlo lähettivät syntymäpäiväsankarille sähkösanoman ja kukkia.
Sairaudet piinaavat Emilietä
Veljensä Kaarlo sai halvauskohtauksen kesällä 1903 Genovassa Italiassa. Hänen puhekykynsä ei palautunut koskaan ennalleen. Emilie matkusti pitääkseen huolta veljestään. Hän oli koko elämänsä ajan huolehtinut Kaarlosta jo pienestä pitäen. Kaarlo oli ollut 11-vuotias äitinsä kuollessa. Emilie yritti pitää ikävät ja teatterin taloudelliset ja arkiset asiat loitolla säästäkseen veljeään. Teatteriin saatiin Jalmari Finne johtajaksi siihen asti, kunnes Bergbomit palaisivat ulkomailta kotiin ja jatkaisivat teatterin johtajina.
Toukokuun lopussa 1905 Emilie Bergbom osallistui teatterin johtokunnan kokoukseen selostaen hänelle annettuja tehtäviä. Hän oli huonovointinen ja sai sydämenkouristuskohtauksen kotonaan. Koko kesän hän oli sairas ja kärsi hengenahdistuskohtauksista. Emilie Bergbom kuoli Diakonissalaitoksella 28.9.1905. Hänen kuolemastaan uutisoitiin koko valtakunnassa.
Lokakuun alussa Emilie Bergbom siunattiin Vanhassa kirkossa suuren ihmisjoukon kunnioittaessa vainajan muistoa. Tilaisuudessa puhui mm. Suomen kansallisteatterin johtokunnan puheenjohtaja, professori O. E. Tudeer.
Suomalaisen Teatterin pitkäaikainen näyttelijä Benjamin Leino lausui arkun äärellä kirjoittamansa runon, josta viimeinen säkeistö kuuluu näin:
Kiitos sulle neuvoistasi,
kiitos kasvatuksestasi,
kiitos uhrauksistasi,
kiitos kaikesta hyvästä,
kaunihista, kallihista,
mit’ olet meille antanunna,
emomme jalo, ylevä,
tytär suuri Suomi-äidin!
Koska sisarukset asuivat kirkkopuistikon vieressä, kannettiin arkku kotoa surumarssin soidessa kunniakujan muodostaneen ihmisjoukon läpi.
Emilie Bergbom sai viimeisen leposijansa Hietaniemen vanhalla hautausmaalla, jota tuohon aikaan kutsuttiin vanhaksi luterilaiseksi hautausmaaksi. Samaan perhehautaan siunattiin myös Kaarlo Bergbom vuonna 1906.
Kyläkirjaston Kuvalehdessä lokakuun 1. päivänä 1905 julkaistiin muistokirjoitus Emilie Bergbomista. Muistokirjoitus alkaa seuraavasti: ”Yhä harvenevat niiden rivit, jotka olivat mukana kansallisen suomalaisen sivistyksemme kevätkylvöä tehtäessä. Emilie Bergbom, joka viime syyskuun 28 p:nä nukkui kuoleman uneen useita kuukausia sairastettuaan, oli yksi niistä, jotka aikaisin uskalsivat ajatella suuria tämän sivistyksen tulevaisuudesta ja omistivat sille lämpimän sydämen rakkauden sekä pitkien vuosien uhrautuvaisen työn, paljoksumatta vaivojaan ja pyytämättä itselleen palkkaa tai mainetta.”
