Emilia Kristina Appelgren syntyi 9-lapsiseen ruotsinkieliseen pappisperheeseen vuonna 1840 Pudasjärvellä ja hän kuoli 95-vuotiaana vuonna 1935 Helsingissä. Hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 90 vuotta vuonna 2025. Hänen tuotantonsa koulutettuna naistaiteilijana ja ensimmäisen polven lappilaisena taiteilijana kirkollisen kuvataiteen leviämisen jälkeen on jäänyt aika tuntemattomaksi.
Lapsuudenkoti oli pappila ja isä lääninrovasti
Emilia Appelgrenin isä oli Kemin kirkkoherra, lääninrovasti Gustav Wilhelm Appelgren ( 1805-1878) ja äiti Paltamossa syntynyt Carolina Mathilda Heickell (1806-1865). He olivat menneet naimisiin Torniossa 1833. Mathildan isä oli nimeltään Mathias Heickell ja hän oli Alatornion nimismies ja taloustirehtööri. Isänisä Simon Appelgren oli autonomian ajan ensimmäinen Alatornion kirkkoherra.
Appelgrenin perheen isä Gustaf Wilhelm toimi kirkollisissa viroissa Perä-Pohjolassa vuosina 1827-1836. Appelgrenit muuttivat Pudasjärvelle 1836 isän saatua kappalaisen viran. Pudasjärvellä syntyi neljä lasta lisää, joista yksi oli Emilia Kristina. Isä harrasti puusepän töitä ja kirjoitteli runoja ruotsiksi. Seuraavaksi oli muutto Ouluun vuonna 1843 ja siellä syntyi perheeseen vielä kolme lasta. Tunnetuin Appelgrenien lapsista on Emilian pikkuveli, valtionarkeologi ja professori Hjalmar Appelgren-Kivalo (1853-1937), joka tunnetaan Suomen ensimmäisenä täysimittaisena muinaisjäännösten kaivajana. Tyttäristä ainoastaan Ida solmi avioliiton.
Kappalaisen virka ei ollut kovin hyvin palkattua, joten taloudellinen tilanne parani huomattavasti, kun G. W. Appelgren valittiin Kemin pitäjän kirkkoherraksi 1855. (Kemin kaupunki perustettiin vasta 1869.) Appelgrenin kirkkoherrakausi ajoittuu juuri siihen aikaan, kun lohesta saatiin hyvä hinta ja pohjoisen ”lohipastoraatit” olivat haluttuja paikkoja kirkkoherroille lohikymmenysten ansiosta. Lisäksi seurakuntalaiset maksoivat papille palkkaa tuomalla viljaa, voita, pääsiäisrahaa jne. Appelgrenilla oli varaa kouluttaa lapsensa ja hänen kuoltuaan perintö takasi turvallisen elämän aikuisille lapsille.
Kemin pitäjän väkiluku vuonna 1860 oli 3160 henkeä. Pappila oli täälläkin herrasväen ja ns. paremman väen kulttuuripiirien kohtaamispaikka. Kemi oli emäseurakunta ja siellä oli enemmän säätyläisiä kuin muissa pohjoissuomalaisissa kunnissa.
Appelgrenin perheen lapsilla oli hyvä kasvuympäristö, jossa sai sivistää itseään ja omaksua isänsä ihannoimaa kansankasvatusta.
Kemiin saatiin kansakoulu 1872 Appelgrenin ollessa keskushahmona. Sitä ennen oli kirkkoherran tyttäret pitäneet koulua köyhille tyttölapsille pappilassa vuosina 1862-1872. Itse he olivat saaneet kotiopetusta seurakunnan kappalaisen apulaiselta maisteri Calamniukselta.
Tukholmaan taidetta opiskelemaan
Kemin uutta ja tilavaa pappilaa oltiin rakentamassa ja olisikohan osa perheestä käytännön syistä lähtenyt ”häiritsemästä” rakennustöitä. 18-vuotias Emilia Appelgren lähti äitinsä ja kahden sisaruksensa kanssa Tukholmaan vuonna 1858.
Emilia pääsi opiskelemaan Tukholman käsiteollisuuskoulussa (Svenska Slöjdföreningens söndags- och aftonskola) ja äiti ruustinna rentoutui Södertäljen kylpylässä. He matkustivat höyrylaivalla Haaparannalta Tukholmaan. Suora laivayhteys Tukholmaan oli luontaista lohenkalastuksen ansiosta, koska rautatie valmistui etelästä Ouluun vasta vuonna 1886 ja Tornioon 1903, jolloin laivaliikenne tyrehtyi ja ei enää kannattanut taloudellisesti.
Opiskelua Tukholman käsiteollisuuskoulussa
Naisten koulutusmahdollisuudet lisääntyivät Ruotsissa 1850-luvulla. Esim. ensimmäinen kansakoulunopettajatarseminaari avattiin 1859. Tukholman käsiteollisuuskoulun opetus avautui naisille keväällä vuonna 1858. Koulun maine oli hyvä samoin opettajat ja sen opetus arvostettua. Emilia Appelgren oli koulun ensimmäisiä naisopiskelijoita. Opetuksen painopiste oli piirustuksessa: viivapiirustus, ornamenttipiirustus, figuuri- tai hahmopiirustus. Uutena oppiaineena oli maalaaminen vesiväreillä, liimaväreillä ja öljymaaleilla. Täällä Emilia oppi soikeiden maisemapiirusten tekemisen. Käsiteollisuuskoulun oppilastöiden yhteinen piirre oli ääriviivojen varmuus, koska oppilaat oppivat piirtämään mallin mukaan.
Emilian isä lupasi tyttärelleen rahoittaa vielä lisävuoden ja kesäkurssin, jossa opiskeltiin maalausta ja kukka-asetelmien tekoa. Emilia ehkä perustaisi piirustuskoulun kotiin palattuaan ja kukkaopintoja voisi hyödyntää tulevassa ammatissa.
Kesäkuussa 1860 Emilia sai 3. palkinnon ornamenttipiirustuksesta luonnon mukaan.
Vuosina 1855-1860 naisopiskelijoita oli 242 ja miehiä 3220, joten mistään pienestä käsiteollisuuskoulusta ei ollut kyse.
Emilia Appelgren suuntautui kuvataiteisiin; maalaukseen ja piirustukseen. Hänen tuotannolleen on luonteenomaista pienet maisemataulut. Vuonna 1862 Emilia palasi takaisin kotiin Kemiin opiskeltuaan Tukholmassa neljä vuotta.
Koulu köyhille tytöille
Samana vuonna, kun Emilia palasi Kemiin Tukholmasta 1862, pappilaan perustettiin pieni koulu köyhille tytöille Kemin seurakunnan naisten toimesta. Keskustelu kansakoulun perustamisesta oli jatkunut pitäjässä pitkään eikä varsinaista päätöstä oltu saatu aikaiseksi. Kirkkoherra Appelgrenhan oli lämmin kansansivistyksen kannattaja, joten tilat pappilasta järjestäytyivät ensimmäisinä vuosina. Opettajina toimivat (ilman palkkaa) Appelgrenin tyttäret Emilia mukaan lukien ja varsinkin Amalia oli kaikki kaikessa.
Amalia Appelgren (1834-1915) kävi vuosina 1864-1865 seitsemän kuukautta kestäneen kurssin Sophie Gardbergin yksityisseminaarissa Gävlessä opiskelemassa opettamista. Hänestä tuli vuonna 1893 Kemin Naiskäsityökoulun johtajatar.
Koulussa opetusta annettiin perjantaina ja lauantaina, neljä tuntia päivässä, oppilaina kymmenisen tyttöä. Opetettavia aineita olivat mm. sisäluku, katekismus, kirjoitus, uskonto, ompelu ja sukankutominen. Varat opetustarvikkeisiin naiset hankkivat keräämällä tuttaviltaan markan jos toisenkin, kirkkoherrakin avusti. Vuonna 1872 koulu lakkautettiin, koska kansakoulu oli vihdoin alkanut toimintansa.
Ensimmäinen näyttely 1863
Onko sattumaa, että kaikki varhaisemmat Lapin taiteilijat ovat Peräpohjolasta? Ensimmäisen polven lappilaiset taiteilijat kirkollisen kuvataiteen leviämisen jälkeen olivat naisia, Ingeborg Malmström o.s. Wallenius (1832-1919) ja Emilia Appelgren. He tunsivat toisensa ja Walleniukset olivat Appelgrenien perhetuttuja. Seuraavan polven edustaja oli Ingeborgin veli, oopperalaulaja ja taiteilija Otto Vallenius (1855-1925) ja kolmannen sukupolven taiteilijoita Edvard (Eetu) Isto (1865-1905), J. K. Kyyhkynen (1875-1909) ja Alfred Selim Töyrä (1875-1958).
Emilia Appelgren osallistui ensimmäistä kertaa Suomen Taideyhdistyksen näyttelyyn 1863 Margelinin talossa Helsingissä. Samoin seuraavana vuonna Emilia pääsi mukaan tuomalla kaksi öljyvärimaalaustaan: maisemakopion ja maiseman. Samana vuonna Taideyhdistyksen Kuopion näyttelyssä oli esillä hänen maisemakopionsa.
Emilian taiteessa korostuu ”düsseldorfilainen” kotiseutumaalaus. Hän maalasi kuvia kotiseutunsa kirkoista, erityisesti Kemin keskiaikaisesta kivikirkosta sellaisenaan tai maisemaan liittyneenä. Hän kuvasi myös Kemi-Tornion alueen muita kirkkoja ja lyijykynäpiirustuksia Tornion seudulta. Yksi hienoimmista maalauksista on vuodelta 1862, jossa hän kuvaa omaa kotiaan, Kemin pappilaa Kemijoen rannalla, sen uutta, isoa päärakennusta ja talousrakennuksia.
Keskeinen ala Emilian taiteessa maalaamisen ohella oli taulukopioiden tekeminen. Kopioimista pidettiin merkittävänä erityisesti taideopetuksessa. 1800-luku oli kopioimisen vuosisata. Kopioiden tarkoituksena oli alkuperäistöiden esittely opetuksessa, sivistyksessä ja propagandassa. Maalaustaiteen uranuurtajan Werner Holmbergin ja akateemikon arvonimen saaneen maisemamaalari Hjalmar Munsterhjelmin teoksia Emilia sai kopioida. Emilia Appelgreniä pidettiin hyvänä kopioijana ja saihan siitä lisätuloja.
Jälleen Tukholmaan 1866 ja 1874
Ruustinna Carolina Mathilda Appelgren oli kuollut vuonna 1865 ja pappilan hoito lankesi tyttärien vastuulle. Koska koulu oli suhteellisen pieni, ei kaikkien Appelgrenien tyttärien työpanosta tarvittu. Emilia päätti pikkusiskonsa Ida Beatan (1846-1927) kanssa lähteä jälleen Tukholmaan saadakseen lisäoppia taiteessa. Siellä hän opiskeli yksityisopissa Alfred Wahlbergin johdolla. Hänen opetustaan Emilia piti parhaimpana, mitä koskaan oli saanut.
Wahlberg tähdensi luonnossa oppimista ja hän oli saanut vaikutteita Düsseldorfissa, missä hän oli viipynyt useita vuosia. Palattuaan jälleen kotimaahansa Emilian taiteessa näkyi maalauksia ja maalaustutkielmia luonnon helmassa.
Heinäkuussa 1874 Emilia matkustaa jälleen Tukholmaan. Tällä kertaa mukana on vanhempi sisar Sofia Matilda (1838-1875), jonka terveys ei ollut paras mahdollinen. Hänellä oli hengenahdistusta ja Emilialla itsellään oli huonossa kunnossa olevat jalat. Mutta he vaeltelivat kaupungilla, nauttivat näkemästään ja matkustivat jopa Göteborgin lähistöllä olevaan Strömstadin kylpylään. Sofia Matilda kuolee Tukholmassa toukokuussa 1875. Emilia järjestää hautajaiset ja hän on hyvin väsynyt, joten maalaamiseen ei noissa olosuhteissa voinut keskittyä.
Isän kuolema ja muutto Helsinkiin
Kirkkoherra Gustav Wilhelm Appelgren kuoli varakkaana miehenä tammikuussa 1878 oltuaan heikkona koko talven. Perunkirjoitus pidettiin Kemissä ja kaikki elossa olevat rintaperilliset olivat läsnä. Jos perinnönjaossa noudatettiin maalakia saivat pojat, Johan ja Hjalmar, kaksi kertaa niin paljon kuin tyttäret Amalia, Fanny, Emilia ja Ida. Jos taas kaupunkilakia, kaikkien osuus oli sama. Pekka Rönkkö ei mainitse väitöskirjassaan kumpaa lakia käytettiin. Emilia peri joka tapauksessa niin paljon, että hän sai omistautua taiteeseensa ilman taloudellista huolta.
Seuraavana vuonna Emilia muutti Helsinkiin. Sisarensa Fanny seurasi perässä hiukan myöhemmin. Kesät he viettivät veljensä Johanin perheen luona Espoossa ja talvet asuivat kaksistaan Helsingissä eri osoitteissa, pisimpään osoitteessa S. Magasing. 6 Juseliuksen talossa kolmen huoneen asunnossa. Pitkä yhdessäasuminen loppui Fannyn kuolemaan diakonissalaitoksella vuonna 1912.
Veljentytär, Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun saksankielen opettaja, Helmi Appelgren-Kivalo oli ostanut asunnon Töölöstä koulun läheltä Runeberginkatu 31:stä ja tänne Emilia muutti. Hän jatkoi maisemien maalaamista eri puolella Suomea ja taulujen kopioimistyötä aina 80-vuotiaaksi saakka.
Veli Hjalmar Appelgren-Kivalo kirjoitti vuonna 1935 tyttärelleen ja kertoi Emilian voinnista: ”Emilia-sisar täytti eilen 95 vuotta! Makuulla tietysti on niin kuin on ollutkin ja heikko. Puhelahja oli huonoa, niin että vaivoin sai selvää, mutta ajatukset ovat selvät…”
Emilia Appelgren kuoli 95-vuotiaana kesäkuussa 1935. Sisaruksista vain Hjalmar oli enää elossa. Sanomalehti Uudessa Suomessa kesäkuun 12.6. numerossa julkaistiin kuolinilmoitus.
Emilia Appelgren siunattiin haudan lepoon Hietaniemen kappelissa ja hänet haudattiin Appelgrenien sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle kesäkuun 13. päivänä 1935.
Lahjoitus ja väitöskirja
Vuonna 1992 Kemin taidemuseo vastaanotti lahjoituksena Emilia Appelgrenin kokoelman, johon kuuluu 25 maalausta ja yksi painokuva sekä perheenjäsenten välistä kirjeenvaihtoa. Lahjoittajat olivat Ilta ja Elsa Kivalo, joiden isä oli Emilia Appelgrenin veljenpoika.
Lahjoitus on erittäin merkittävä Pohjois-Suomen vanhemman taidehistorian täydentäjänä sekä varsin tuntemattomaksi jääneen kemiläisen naistaiteilijan tuotannon esille tuojana.
Tohtori Pekka Rönkkö on tutkinut maisemamaalari Emilia Appelgreniä ja hänen väitöskirjansa on julkaistu nimellä Maisemamaalari Emilia Appelgren (1840-1935); Varhaisimmat rekrytoitumiset kuvataideammattiin pohjoisimmassa Suomessa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Ars Nordica 12. Pohjoinen 2001.
Teoksessa on metsä- ja vesistömaisemien kuvaluettelo yhteensä 48 teoksesta.
