”Emilia Ansarannan runot ja pakinat ovat Saloisten ja Raahen elävää historiaa 1930-luvulta 1950-luvun alkuun. Paikallishistoria valottaa myös suuria maailmaa mullistaneita tapahtumia.” (Saloisten koulun kotiseudun valinnaisaineryhmä 2003)
Korpiloukon Kustaava
Emilia Kustaava Juhontytär Ansaranta (o.s. Mattila) syntyi 3.3.1892 Saloisissa monilapsisen perheen toiseksi nuorimpana. Isä Juho Niklas Jaakonpoika Mattila (1850–1916) oli Pohjois-Pohjanmaalla laajalti tunnettu maallikkosaarnaaja ja maanviljelijä. Äiti: Kaisa Matintytär Rantala (1804–1867). Elannon antoivat maanviljely ja kalastus.
Juho Mattilan viimeisistä päivistä kirjoitti Kolkuttaja-lehti vuonna 1916: ” Maanantaina tammikuun 31 päiwänä lähdin Oulusta Raaheen, mutta juuri lähtiessä sain kuulla, että Etelä-Pohjanmaalla laajalti tunnettu ystäwämme, saarnaaja Juho Mattila Saloisista, on saarnamatkallaan Kalajoella äkkiä sairastunut aiwohalwaukseen. (…) Mattila eli kuitenkin wielä sen jälkeen nelisen päiwää waimonsa ja wanhimman poikansa hoitamana.”
Emilia solmi avioliiton 18-vuotiaana Uuno Ansarannan (1886–1941) kanssa. Pariskunta sai 12 lasta. Ansarannat asuivat Saloisissa Peltomaanperällä pienessä mökissä. Emilia nimesi paikan Korpiloukoksi. Navetassa ammui kaksi tai kolme lehmää. Lisäksi he pitivät paria lammasta ja muutamaa kana. Pellot tuottivat viljaa omiksi tarpeiksi. Korpiloukossa elettiin pääasiassa omavaraistaloudessa. Uuno kävi satamassa hankkimassa lisätienestiä. Työmatka Lapaluotoon oli talsittava jalkaisin.
Ensi alkuun maatilalle johti vain kapea kinttupolku ja myöhemmin kolakärrytie. Saloisten kirkonkylälle matkaa kertyi noin 10 kilometriä.
Asiointireissuille kauppaan oli käveltävä noin 3,5 kilometrin päähän Haapajoelle tai 4,5 kilometrin päähän Arkkukariin. Kun oli päästävä Raaheen tai Saloisten kirkonkylälle joko postiin tai muille asioille, matka taittui enimmäkseen linja-autolla joko Haapajoelta tai Arkkukarista.
Emilia runoilee ja Korpiloukon Kustaava pakinoi
Ensimmäisen säilyneen runonsa Emilia kirjoitti vuonna 1918 kuolleen sisarensa muistolle. Hänen tuotannossaan, joka ulottuu 1920-luvulta hänen kuolinvuoteensa 1952, on paljon muistorunoja. Kirjoittajauransa alussa hän kirjoittikin vain runoja. 1940-luvulla hän ryhtyi kirjoittamaan pakinoita. Runot on julkaistu hänen omalla nimellään. Pakinat julkaistiin Raahen Seudussa nimimerkillä Korpiloukon Kustaava. Vaikka elannon eteen oli tehtävä kovasti työtä, hänellä liikeni aikaa myös kirjoittamiseen, johon hänellä on täytynyt olla luontaiset lahjat, koska hän ei ollut käynyt kouluja.
Kerrotaan, että hänellä oli aina kynä ja paperia mukana – kun ei koskaan tiennyt mistä aihetta kirjoittamiseen putkahtaa esille. Hän on kertonut, että tekstit syntyivät sisäisen pakon sanelemina. Hän oli hyvin perillä aikansa tapahtumista ja tarkkaili maailmanmenoa Korpiloukosta käsin hyvin värikkäästi kirjoittaen. Pakinoiden kieli on eloisaa ja mutkatonta. Vaikka elämä oli aineellisesti puutteellista, Emilian pakinat ovat usein päivänpaisteisia. Hänellä oli myönteinen ote ikäviinkin tapahtumiin.
Hänelle läheisiä aiheita olivat kotipiiri, naapurit, luonto, oman elämän tapahtumat sekä ajankohtaiset maailman tapahtumat ja kirkolliset juhlat.
Tuloja runoista ja rikkaasta luonnosta
Runojen ja pakinoiden kirjoittamisesta saadun pienen korvauksen lisäksi tienestit olivat vähäisiä ja toisinaan lähes olemattomia. Ehkä ympärillä olevasta rikkaasta luonnosta kerätyistä marjoista ja poikien kiskomista parkeista (pajun kuorista) riitti myytäväksikin ja perhe sai hiukan ”taskurahaa”.
Lapset joutuivat jo nuorina käymään naapuritaloissa töissä ja jopa renkeinä ja saivat ruuan lisäksi ehkä pientä korvaustakin. Iän karttuessa he pääsivät muihinkin tilapäisiin töihin kuten paikallisiin metsätöihin, parkkuulle, uittoihin Piehinkijoelle tai lähellä virtaavalle Hörskönjoelle, laivan lastaukseen Siniluodon tai Lapaluodon satamaan.
Välttämättömät ruokaostokset perhe joutui tekemään enimmäkseen velaksi ”vastakirjalle”. Vastakirjavelan maksaminen saattoi tuottaa vaikeuksia niin, että meni jopa luotto. Silloin oli nälän pakottamana vaihdettava kauppaa. Liekkö aika kullannut muistoja, kun yksi pojista on kertonut: ”Ei kai meillä nälkää nähty.”
Toisenlaisen kuvan antaa yhden pojista julkaisema kuvaus Raahen Seudussa 8.2.1985 N:o 22, jossa hän vastaa Eeli Yli-Mattilan kirjoitukseen Raahen Seudussa 21.8.1981 toteamalla, että ”Minulta meni välistä neljäkin vuorokautta, etten saanut suuhuni muuta kuin puhdasta happea ja hyvää vettä —”.
Emilian jäätyä leskeksi 49-vuotiaana vuonna 1941 lapsista yhdeksän oli vielä elossa, osa alaikäisiä. Hän jäi lastensa kanssa asumaan pientä Takalon tilaa, jossa peltoa oli noin 3 hehtaaria ja metsää noin 20 hehtaaria. Metsä oli suurelta osalta hakattua, mutta ehkä perhe sai polttopuut omasta metsästä.
Pakinoiden kertomaa
Vuonna 1930 Emilia runoili Saloisten kirkon palosta: ”Savuna kiirii, sanat taivahalle, / kun pappein majesteetti pauhaapi. / Jo liekit roihuaapi korkealle, / hän ylväs pappi, puhuu raskahasti.
On raunioina ikivanha huone, / tuo kirkko kotiseudun – muistojen. / On seissyt siinä monet sadat vuodet, / nyt sijaas katsoo silmä kaihoten.”
Vuonna 1941 Työnjohtaja sotamies Heikki Albert Puusti In memoriam: ”Hän, kärsimysten, työn ja sodan sankari näki päivänvalon silloin kerran lokakuun kuudentena tuossa etelämaantien varrella sijaitsevassa pienessä tupasessa, joka siinä nytkin herättää ohikulkijan huomiota vain pienuutensa ja autiutensa vuoksi ja pysähdyttää väkiselläkin ajattelemaan, että kuinkahan paljon lieneekään Suomen armeijan riveissä jaloja uhrivalmiita sankareita, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet juuri tämänlaisissa kodeissa, ja joiden sieluissa soi puhtaana tuo pyhän aatteellinen sävel, että ’Ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.’”
Vuonna 1943 Mottitöitä ja korviketta. Naapuri pistäysi kylään ja valitti olleensa kolhoosihommissa. Hän viittasi pakollisiin mottitalkoisiin. ”Mutta teillekinhän kuuluu kunniallinen kansalaisvelvollisuus, tietysti sen kernaasti täytätte ja kun sen kerran kykenette täyttämään”, Emilia vastasi naapurille. Kahvi oli kortilla. Oli juotava korviketta ja sitä hän tarjosi vierailleen.
Helmikuussa 1952 Runollinen kynäni. ”Niin, niin se on. Mutta voi siunaus, sinä runollinen kynäriepuni, sinähän liityit minuun jo varhaisessa lapsuudessani isäni saarnatessa ja äitini laulaessa, ja näyttää siltä, että sinä uskollisesti haluat seurata minua läpi elämäni kaikkien vaiheiden hamaan hautaan asti. Ja nyt kun tämä maallisen vaellukseni viimeinen virstanväli näyttää olevan vain kulkemista sairaalasta toiseen niin sinä vuottelet vuoteeni reunalla koska aivoni jälleen jaksavat antaa määräyksen ja silloin sinä vuodatat jonkun säkeen paperille ja joku ihminen lennättää sen postin avaraan syliin ja toimitusherrat pränttäävät sen julkiseen sanaan ja siitä sen lukee, joka lukee.”
Emilia oli sairastellut sydäntautia ja ollut kevättalvella sairaalahoidossa. Kesän tullen hän oli päässyt rakkaaksi käyneeseen Korpiloukkoonsa. Hän kuoli sydänkohtaukseen kotinsa pihalla 6.7.1952.
Tuijun valossa
Emilia Ansarannan runojen ja pakinoiden kokoelman (Tuijun valossa) keräsi ja toimitti Saloisen koulun kotiseudun valinnaisaineryhmä Jari Hietala, Ville Minkkinen, Maria Nurkkala, Kaisa-Mari Ojala, Heli Saarela, Eeva Salmela, Toni Sarkkinen, Janika Uusitalo ja Jenni Vaihoja opettajinaan Tapani Kemi ja Hilkka Kortet. 31.10.2003. Tekstilainat Tuijun valossa -kirjasta.
