Motto: Herrasmies ei hukkaa tyyliään tungoksessakaan! Äitini, Elvi Granlund syntyi vuonna 1920 Pudasjärvellä Sakarin ja Katrin (o.s. Leinonen) kolmantena lapsena. Sisaruksia oli lopulta viisi, kolme siskoa ja yksi nuorempi veli. Kotitalo on Livojoen Hautaniemessä. Lähimmät kylät ovat ylävirran puolella Sarajärvi, lähin pikkukylä alavirran puoleinen Kose.

Koulunkäynti ja lapsuus

Elvi kävi kansakoulun ja jatkokoulun sekä rippikoulun Sarajärvellä. Rippikoulua piti vanha ja äreä kanttori, joka välillä hermostui äidin ja muutaman hänen kaverinsa takapenkiltä kuuluvaan teini-kikatukseen. ”Takapenkki ulos” komensi kirkonmies – ja tytön heilakat ottivat penkin kainaloihinsa ja kuuliaisesti kantoivat sen pihalle. Nuoruus kului normaalisti, sillä karjatalossa piisasi töitä jokaiselle. Jos oli joutilasta aikaa, se kului kavereitten ja suurelta osin Toivo-veljen poikaporukan kanssa.

Ilmavalvonnassa sotien ajan

Syksyllä 1939 alkoi talvisota. Elvi liittyi Lotta-järjestöön ilmavalvontalotaksi. Sota-ajan hän palveli Oulussa. Valvontapaikkana oli jonkin osaksi lasikattoisen rakennuksen yläkerta. Sirpalevaaran takia täytyi pitää kypärää päässä koko valvontatuurin ajan. Desanttien varalta oli lotille jaettu italialaiset Terni-kiväärit, jokaiseen peräti viisi kpl kovia panoksia. Ternit olivat varsinaisia ”sohloja”… ne eivät olleet ”kasevia” edes kävelykeppeinä.

Venäläiset pommittivat Oulua useaan kertaan, mutta äiti selvisi tuurillaan siitäkin savotasta. Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 äiti jatkoi ilmavalvontapestiä, tällä kertaa Pudasjärven lentokentän reunassa. Kenttää piti tukikohtanaan mm. saksalainen Stuka-geschwader, päätehtävänään Murmanskin pommittaminen. Iv-lottien porukassa palveli kaksi Raunio-sukunimistä lottaa. Erotukseksi kaimastaan, kutsuttiin äidin kämppäkaveria ”ihmis-Raunioksi”.

Saksalaisten muonitukseen kuului myös tupakka-annokset. Koska tytöt eivät vielä alkusyksystä tupakoineet, alkoi molempien sängynalustat olla täynnä Juno – ja R6 – askeja. Kaverukset tuumivat, että mitä hittoa – aletaanpa polttelemaan! Siitäpä sekin tapa alkoi jatkuakseen seuraavat 40 vuotta. Eräänä alkutalven hämäränä iltapäivänä vuonna 1942 äiti oli valvontavuorossa iv-tornissa. Hän kuuli lähestyvän lentokoneen äänen ja näki vilahdukselta pilvien välistä 3-moottorisen Junkers-52:n. Puhelimella heti hälytys lennonjohtoon ja torniin kapusi hengästynyt ja puuskuttava oberfeldwebel. Hän tiiraili niska kenossa pilvistä, tyhjää taivasta ja murahti: ” Da gibt’s keine!”. Hän otti otteen äidin kauluksesta ja manttelivyöstä ja oli leikisti heittävinään hänet tornin kaiteen yli alas. Samassa kuitenkin kenttää kiertävä Junkers ilmaantui uudelleen näkyviin ja ofw:llä tuli tuhannen kiire järjestämään laskeutumista koneelle. Köningsbergistä tulleen rahtikoneen lasku onnistui ja episodi kuitattiin illemmalla kahvikupilla ja kohteliaalla anteeksipyynnöllä.

Saman vuoden kevättalvella kenttää tuli suojaamaan pieni suomalainen it-yksikkö, peiteluvultaan IVAK-555. Sen mukana kiivitteli kuvaan myös mukaan muuan 40-millisen Bofors’in tykin johtaja. Hän oli Tuomas Ilmari (Palle) Paldanius, tuleva isäni. Seurustelua siitä tietenkin seurasi, nuoret ihmiset… Luftwaffelle valmistui keväällä 1942 uudet lentokentät lähemmäksi itärintamaa Pontsalenjoelle ja Alakurttiin. samoin suomalaisten vuonna 1938 valmistunut Yläluostarin kenttä Petsamossa otettiin käyttöön. IVAK-555 sai komennuksen ensin Kolosjoen nikkelisulaton suojaamiseen, sitten Yläluostarille. Isä-Palle järjesti kerran äidille ja itselleen Ju-52 kuriirikoneeseen reissun Kirkkoniemen kentälle Hoybuktmoen:iin. Laskeutumisen jälkeen he liftasivat saksalaiseen kuorma-autoon Kirkkoniemen upseerikasinolle. Äiti ujosteli ulko-ovella kovasti jalassaan olevia kookkaita huopikkaitaan. Saksalainen portsari totesi leveästi hymyillen: ”Nämä ovat ainoat oikeat jalkineet täällä arktiksessa, sydämellisesti tervetuloa!” Nuoripari meni sisälle syömään ja palasi aikanaan samalla koneella.

Sota-ajan avioliitto

Juhannuksena 1943 äiti ja isä menivät Taivalkoskella naimisiin. Nuoripari asui alivuokralaisina silloisen nimismiehen talon yläkerrassa. Häävieraita oli runsaat 40 henkeä. Isä oli hommannut soittajiksi silloin paikalla olleesta kolonne Schmidt:stä trion: haitari, viulu ja kitara. isä ei osannut silloinkaan tanssia valssia ja niinpä he tanssivat häärumban, kappale oli Tico-tico. Hääjuhlajuomiksi oli hankittu 15-litrainen pikkutynnyri ranskalaista konjakkia. Lisäksi oli loppuillan janokaulojen varalta 40 litraa isän tekemää kiljua nimeltään ”voima-olut Goljat”. Häistä tuli onnistuneet ja rempseät juhlat, loppuillasta vuokraisäntäkin tanssia vemputti paita housujen päällä. Taivalkosken kultasepänliikkeessä oli jäljellä vain yksi kultasormus, se pantiin morsiamen sormeen. Sulhasen oli tyydyttävä rautasormukseen, mikä mustutti sormen pahoin muutamassa päivässä. Isäni heitti mitättömän sormuksen menemään eikä sen jälkeen vihkisormusta nähty hänen nimettömässään.

Elämän järjestäminen sotapalvelujen loputtua

Jatkosota ja Lapin sotakin loppuivat aikanaan. Mikäpä sitten tuli eteen? Isä muisti, että hänhän oli ostanut kesällä 1942 Inarista eräältä paikalliselta Maunu Verkoniemeltä 2,1 ha maata Juutuanjoen Harriniemestä. Alkutalvesta vuonna 1945 äiti ilmoitti, että perheenlisää on tulollaan ja oma talous olisi suorastaan suotavaa. Isä rakensi jokirantaan ensin pienen ”losokämpän” tilapäiskortteeriksi itselleen ja rakennusmiehinä olleille vuokselaisille Käpin veljeksille, Eerolle ja Taunolle. Äiti asui odotusaikanaan vanhassa Pudasjärven kotitalossaan Tyyne-siskon ja Toivo-veljen kanssa. Minä synnyin Oulussa ”Vanhalla läänillä” lokakuussa 1945. Äidillä oli viikon verran itsepintaista, lievää kuumetta. Kyllästyttyään makaamiseen äiti naputteli salaa mittarin elohopeaa alaspäin ja totesi, että nyt lähdettiin. Paluumatka Koselle alkoi Nevakiven häkäpönttö-Sisussa. Auto oli tupaten täynnä, kuinkas muutenkaan. Linjuri hyytyi ensimmäisessä vastamäessä ennen Pudasjärveä. Kuski komensi karskisti: ” Kaikki ulos ja miehet työntämään!” Ulkona oli pimeä ilta ja räntämyrsky. Äiti kysyi, että saisiko olla sisällä, kun on tämä vastasyntynyt poikakin. Kyyninen kuski totesi: ”Ulos vaan, tullee lujempi poika ku näkkee heti alakuunsa tämän perän ilimat.” – Saapi sanoa, että siinä oli Nevakiven kuski oikeassa.

Perhe omaan kotiin

Äiti ja minä tulimme ensikerran uutisrakennukselle Inariin alkukesällä 1947. Koti oli pelkkahirsistä salvettu, kaksihuoneinen rossipohjalla oleva talo. Keittiön seinät oli vuorattu Enso-pahvilla, pirtin seinät oli Kankaisen Pelle höylännyt sisäpuolelta. Siitä se vain elämä jatkui… Isä sai töitä Metsähallituksen Luiron hoitoalueesta pikku-pomona. Äiti teki hanttihommia, milloin mitäkin, kunnes pääsi virkailijan apulaiseksi Inarin postiin syksyllä 1955. Minä käydä jytyytin kansakoulua ja äiti pääsi kuin pääsikin sentraalisantraksi puhelinkeskukseen 1960. Se oli 3-vuorotyötä, mutta palkkakin parani.

Lapsuusmuistoja

Kesälomien aikaan kävimme useasti isän Kukka-Markulta ostamalla vanhalla keskimoottoriveneellä isolla Inarilla kolmistaan kalareissuilla. Silloin kortteerattiin Kärppäsaaren autiotuvalla keskellä järveä, Kasari- ja Sammakkoselän välissä. Isä kalasti verkoilla ja pitkäsiimalla, uistelikin välillä. Äidin kanssa käytiin marjassa ja hillassa Suova- ja Varttasaarilla. Saapi sanoa, että se oli hienoa aikaa. Äiti oli parhaissa voimissaan ja isälläkin pysyi kessuttelu ja ryyppyhommat vielä kohtuuden rajoissa. Niin – lapsuus- ja nuoruusmuistoissa oli aina hyvät ilmat: kesät kuumia ja talvella lunta ja ravakat pakkaset.

Vapaa- ajan elämää

Inarin puhelinkeskus automatisoitiin syksyllä 1979 ja äiti pääsi varhennetulle työeläkkeelle. Myös isä eläköityi Metsähallituksesta samoihin aikoihin. Kun vanhemmillani oli nyt aikaa ja vähän varojakin, niin ulkomaan matkailu alkoi kiinnostaa, tosin eri aikaan ja eri paikkoihin. Äiti kolusi Arkelan Astan ja Marjatan kanssa Euroopan melko tarkkaan ja tekivät pari reissua Pohjois-Afrikankin puolelle. Isäkin innostui käymään pari reissua Saksassa, waffenbgudereita moikkaamassa. Espanjaankin tuli hänellä tehtyä kolme reissua. Olla, miten olla, isän alkoholin käyttö eskaloitui ajan mukana ja omin päin espanjalaisista apteekeista ostetut lääkkeet nopeuttivat tulevaa romahdusta. Talvella 1986 tupakan, viinan ja uni- ja särkylääkkeitten Bermudan kolmio sai lopulta isoremmin lyömään heveliä, ja isä vietiin Muurolan parantolaan, siis suomeksi lataamoon. Neljän kuukauden kuluttua isä tuotiin kotiin takaisin täysin psyykelääkkeiden nutistamana ja totaalisen toistaitoisena. Itse olin silloin jo vaimoni kanssa Tampereella töissä ja isä jäi täysin äidin huollettavaksi vesijohdottomassa talossa. Tätä olotilaa kesti lopuille neljä vuotta, kuinka ihmeessä äiti kaiken jaksoi? Lieneekö osasyynä V. A. Heikkilän osuva luonnehdinta: ” Elvillä on lehmän hermot ja intiaanin kärsivällisyys”.

Isän muistoissa

Isä kuoli kesällä 1990. Ennen hautajaisia, eräänä kauniina kesäyönä, istuimme äidin kanssa kahdestaan keittiön pöydän ääressä. Muisteltiin tähän mennessä elettyä ja otettiin siinä muutama konjakkijumpsonenkin. Siinä sitten hihiteltiin, että laitetaanko isän seppelenauhaan teksti: ”Rauhan sait – me myös”. Loppuillasta idea kuitenkin hylättiin turhan totuudenmukaisena ja radikaalina. Nauhoihin tuli lopulta ne iänikuiset ja tavanomaiset. Isän haudalla äiti lausui vaimolleni ja minulle suuren totuuden päättyneestä avioliitostaan: ”Pallen kanssa ei tullut koskaan aika pitkäksi, kun se ei suututtanut, se nauratti.”

Äidin lopputaival

Syyskesällä 1995 äiti koki lievän aivoverenvuodon, sen seurauksena meni muisti. Tampereella geriatrian professori Hervonen totesi magneettisiivukuvia silmäiltyään: multippeli-dementia. Kesällä 1997 oli jo pakko laittaa äiti Ivaloon Koivikon palvelukotiin suljetulle puolelle. Tammikuussa 2000 palvelutalon käytävällä äiti mätkähti tapaturmaisesti ahterilleen – seurauksena hiusmurtuma lonkkaluussa ja kävelykyvyn menetys. Se oli lopun alkua. Viimeiset kaksi vuottaan äiti oli Ivalon terveyskeskuksen kroonikkopuolella rullatuolissa… ennen niin jalkava ihminen. Lopulta kuolema korjasi nukkujan 13.2.2002. Äiti ei koskaan tykännyt termeistä mummi, isoäiti tai mummo. Niinpä hän oli ja ikuisesti on vaimolleni, kahdelle pojalleni ja minulle rakastettava ja ikimuistoinen Iso-Elviira.