Lapsuus

Äitini Elsi Annikki syntyi elokuun 30. päivänä vuonna 1933 nivalalaiseen viljelijä-työmiesperheeseen. Perheeseen kuului jo kolme isoa siskoa ja äitini jälkeen syntyi vielä poika. Perhe asui omassa pienehkössä talossa, joten tunne oli sellainen, ettei oltu rikkaita eikä köyhiä, koska oli aina ruokaa pöydässä ja oma koti. Talous oli lähes omavarainen.

Äidin äiti hoiti karjaa ja taloutta sekä huolehti perheestä. Isä kävi ansiotyössä kodin ulkopuolella ja hoiti viljelyyn liittyvät asiat. Äidin isä teki monenlaista työtä, esimerkiksi rakennustöitä ja erilaisia lapiotöitä. Myös vesikaivojen rakentaminen oli hänelle tuttua.

Äidilleni tärkeä sukulainen oli Pistosmummuksi kutsuttu isänäiti. Myös tädit olivat läheisiä. Usein vierailtiin puolin ja toisin. Silloin puhuttiin läpikotaisin arkiset ja hengelliset asiat. Näiden tapaamisten aikana itkettiin ja naurettiin. Lapset kuulivat mitä erilaisimpia juttuja elämän eri aloilta. Elsi-tyttösen mieleen jäivät muun muassa sanat: ”Pönkäsin pihkanokan savusaunaan, kun se kiusasi.”

Sota varjosti 1930-luvun lopun elämää ja äitini mieleen on jäänyt, miten asukkaat joka talossa odottivat peläten riviin kutsua. Äidin isä joutui kotirintamatyöhön, koska hänen kuulonsa oli niin heikko, ettei hän voinut lähteä rintamalle.

Lapsen elämä tuntui vapaalta, vaikka vapaa-aikaa ei ollut ollenkaan. Lapset auttoivat perheen askareissa ja paimensivat kesällä lehmiä tienvarsilla tai muualla, missä vain eläimille syömistä riitti, sillä aitauksia ei karjalle ollut. Ilo ja leikki löytyivät työnteon keskellä. Elämä oli mukavaa, vaikka työ ei tuntunut loppuvan koskaan.

Koulu

Äitini kävi kotia lähellä sijaitsevan kansakoulun. Monet sota-ajan lapset jättivät koulun kesken. Äidin mielestä koulunkäynti oli mielenkiintoista. Hän olisi halunnut mennä silloiseen keskikouluun – opettajakin oli suositellut – mutta varojen puute ja pitkä koulumatka tulivat esteeksi 12-vuotiaalle tytölle. Koulu toimi iltakouluna, joten matkan taittaminen yksin kävellen oli mahdotonta.

Niinpä äiti kävi keskikoulua vain syyslukukauden. Oppivelvollisuuden mukaisen kansakoulun ja kaikki jatkokurssit hän kuitenkin suoritti. Koulussa opittiin paljon yleistietoa, mutta myös käytännön taitoja. Varsinkin jatkokurssit valmensivat tyttöjä kodinhoitoon, keittotaitoihin, käsitöiden tekemiseen ja karjanhoitoon. Oppiminen oli hauskaa. Opettajaa kunnioitettiin – hän oli esikuva. Opetuksessa korostui oikean ja väärän erottaminen ja se, että jokaisella pitää olla moraalinen selkäranka.

Ennen rippikoulua jokaisen nuoren piti osallistua lukukinkereihin, joissa pappi ja kanttori kuulustelivat katekismuksen kokonaisuudessaan. Piti osata. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Rippikoulun jälkeen nuorten oli lupa osallistua yhteisiin piirin pyörimistapahtumiin, joissa voitiin tavata muita nuoria.

Oma perhe

Äiti tapasi miehensä Ension jo hyvin nuorena. He menivät naimisiin. Ensimmäinen lapsi syntyi, kun äiti oli 17-vuotias. Esikoispojan ollessa puolivuotias pieni perhe lähti ansiotyöhön isolle maatilalle Etelä-Suomeen, Tuusulaan. Äiti oli hommannut työpaikan sekä itselleen että miehelleen lehdessä olleen ilmoituksen perusteella.

Äitini, nuori nainen, hoiti ison karjan ja kaikki navettahommat miehen ollessa peltotöissä. Perheen toinen lapsi, tyttö, syntyi Tuusulassa. Äitiyslomaa ei tuolloin ollut, joten äidin oli mentävä navettahommiin heti, kun mahdollista, ja otettava lapset mukaan töihin.

Tällainen kotiseudulta muualle lähtö koko perheen kanssa oli epätavallista siihen aikaan, mutta äitini mielestä se oli hyvä ratkaisu. Pariskunta lapsineen oli Tuusulassa töissä kolme vuotta. Sen jälkeen perhe muutti takaisin kotiseudulleen Nivalaan miehen kotitaloon. Siellä nelihenkisen perheen käytössä oli yksi kamari. Samassa pihassa asui muitakin miehen suvun perheitä. Miniänä äitini hoiti karjaa ja teki kaikkia mahdollisia maatilan töitä, myös pellolla. Tuo aika oli sekä fyysisesti että henkisesti raskasta.

Oma koti

Omaan kotiin perhe pääsi muuttamaan kahden vuoden kuluttua Tuusulasta tulon jälkeen, vuonna 1955. Helpotus oli suuri. Vihdoinkin sai itse määrätä asumisensa rajat. Aluksi oli muutama lehmä, mutta karja kasvoi koko ajan.

Elettiin sodan jälkeistä jälleenrakennuksen aikaa. Työtä oli paljon, mutta elämänintoa vielä enemmän. Äiti hoiti kaikki navettatyöt, kotityöt, lapset ja oli mukana aina heinäpellolla, elonleikkuussa, perunannostossa – kaikessa missä ikinä ehti. Hevosta ei ollut, joten kaikki piti tehdä käsipelillä. Joskus naapurin hevonen jouti lainaksi. Silloin äiti meni perunannostoon tai muuhun työhön, jotta laina tuli maksetuksi. Mies kulki ansiotyössä, joten nuorella äidillä oli paljon vastuuta kotihommissa.

Ystävät

Naapurin emännät olivat ystäviä ja keskustelukumppaneita. Varsinkin lähimmän naapurin kanssa äiti puhui tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat. Hän vei naapuriin jokaisesta leipomuksesta lämpimän leivän tai jos ei itse ehtinyt, lähetti jonkun meistä lapsista viemään. Äidin ohjeen mukaan piti aina muistaa sanoa, että äiti lähetti lämpimän leivän. Leipää ei saanut jättää pöydälle tuppisuuna, vaan mieluiten antaa emännälle henkilökohtaisesti.

Oma suku oli äidilleni todella tärkeä tuki ja henkireikä. Sisarukset olivat keskenään läheisiä ja heidän kanssaan saattoi jakaa ilot ja puhua kaiken mieltä painavan. Heiltä saattoi pyytää tarvittaessa myös apua.

Äitini itse oli aina valmis auttamaan niitä, jotka apua tarvitsivat. Hän lähti lypsämään naapurin lehmät, jos emäntä itse ei kyennyt tai voinut. Niinpä monet naapurit saivat äidiltäni avun navettahommissa. Myös lastenhoitoapua ja pyykinpesuapua naapurit tarvitsivat usein. Äitini oli neuvokas ja nopea, joten häneltä luonnistuivat kaikki maatilan askareet – vieraitten lehmien lypsykin. Monet eivät sellaiseen suostuneet, sillä karjassa oli aina ainakin yksi vikuroiva tai potkurilehmä.

Toisten auttaminen ja huomioon ottaminen on ollut ja on äitini luonteenpiirre. Niinpä hän toimikin diakoniatoimikunnassa useita vuosia.

Lisää lapsia

Kolmannen lapsen, tyttövauvan, synnyttyä sairaus varjosti äitini elämää, mutta siitä selvittiin. Äidin sisko otti vauvan hoitoonsa. Isommat lapset ja navettatyöt hoiti kodinhoitaja. Perheeseen syntyi vielä kymmenen vuoden kuluttua kolmannen lapsen syntymästä poika.

Myöhemmin lasten perheiden myötä äitini on saanut ison liudan lastenlapsia, jotka ovat yhtä tärkeitä ja rakkaita kuin omat lapset.  Tällä hetkellä äiti on jo monen pienen isomummu.

Harrastuksia

Äidin elämä oli työntäyteistä ja kiireistä. Siksi nuoruuden harrastus, päiväkirjan kirjoittaminen jäi taka-alalle. Äidin tapana on kuitenkin ollut kirjoittaa omia, pieniä runoja, tekstejä ja toivotuksia lähettämiinsä kortteihin. Tekstinpätkiä löytyy yhä lipaston laatikosta.

Käsityöt ovat säilyneet nuoruudesta asti äidin rakkaana harrastuksena. Niiden tekeminen säästi pitkän pennin talousrahoista, sillä äiti valmisti itse lasten vaatteet, ompeli ja kutoi kodin tekstiilit. Mieluinen muistoni lapsuudesta onkin rukin rauhoittava hyrinä, kun äiti kehräsi lankaa neuleita varten. Ennen kehräämistä oli tietenkin ollut monta työvaihetta: äiti oli kerinyt lampaat, kuivattanut ja putsannut villat sekä karstannut ne.

Tärkeää on myös se, että käsitöiden avulla äitini sai toteuttaa luovuuttaan kokeilemalla mitä erilaisimpia töitä ompelemisesta huovuttamiseen ja kaikkea siltä väliltä. Myöhemmin eläkkeellä, kun aikaa oli, äiti solmi ryijyjä. Niinpä kaikilla lapsilla ja lapsenlapsilla on oma ryijy, kaksikin, jokaisella erilainen. Ryijyihin on koottuna monenlaiset äidin ajatukset: ilot ja murheet, koko elämän aarreaitta. Jokainen on saanut rakkaudella solmitun, omanlaisensa ryijyn. Vielä nykyäänkin äiti neuloo sukkia kokeillen eri kuvioita ja vintillä odottaa säkillinen lampaanvillaa käsittelijäänsä.

Perintö

Oma perhe on ollut ja on kaikkein rakkain äidilleni. Myös lapsuuden perhe, naapurit ja ystävät pysyvät hänen ajatuksissaan. Yleensäkin ihminen kaikkinensa, olipa hän millainen tahansa, on äidin sydäntä lähellä. Pienistä teoista ja ajatuksista on kasvanut rakkaudellinen, hyväksyvä elämänpiiri.

Äiti itse ei voinut käydä koulua niin paljon kuin olisi halunnut, mutta hän on pontevasti innostanut lapsiaan opiskelemaan. Naisasia on ilmennyt sillä tavalla, että äitini on halunnut ehdottomasti tyttärilleenkin, samalla tavalla kuin pojilleen, ammatin ja sitä kautta itsenäisyyttä. Vähäisestä varallisuudesta huolimatta vanhempamme mahdollistivat meidän, lastensa koulunkäynnin. Kaikki neljä lasta ovat korkeasti koulutettuja ja äidin panos koulutuksen toteutumisessa on merkittävä.

Nykyisin äitini iloitsee siitä, että taloustöiden ja karjan hoitaminen on helpompaa kuin ennen. Ei tarvitse noutaa kilometrin päästä savikolosta pyykkivettä eikä kuskata käsikärryillä juomavettä niityllä laiduntaville eläimille.

Vankka luottamus Jumalaan on kantanut äitiäni kaikissa hänen elämänsä vaiheissa. Äidin mielestä usko tuo hiljaista ja pysyvää iloa elämään. Äitini haluaakin kannustaa jokaista sekä nuorta että vanhaa sinnikkyyteen, toisen ihmisen huomioon ottamiseen, tyytyväisyyteen ja lujaan luottamukseen, että elämä kantaa.