Elsa Turpeinen (o.s. Turpeenoja) oli avojalakanen raahelainen. Hän oli syntynyt Gellmanin sairaalassa 24.11.1928 ja asunut melkein koko ikänsä Katinhännässä. Hänen kotitalonsa Saaristokadun ja Kirkkokadun kulmassa on ollut vuodesta 1914 Turpeenojan suvun omistuksessa. Sota katkaisi lapsuuden, mutta elämä jatkui lähes normaaliin tapaan.

Ei me osattu sotaa pelätä

”Minä olin 11-vuotias, kun sota alkoi. Kävin koulua Pitkässäkarissa. Me oltiin ojanäkkisillä, kun opettaja tuli sanomaan, että Helsinkiä on pommitettu. Ei me osattu pelätä sotaa. Koulua käytiin muistini mukaan normaalisti. Minä olin osastoluokalla, ja meillä oli opettajana Katri Hamara.

Rehulan Elsa ja Eeva, jotka asu Kirkkokadulla, oli samanikäisiä ja me leikittiin yhdessä. Raahessa ei tarvinnut pelätä autoja, niitä oli niin vähän. Me pelattiin nelimaalia Kirkkokadulla meidän talon kohdalla. Toisinaan pelattiin kirkon ruohikolla. Kerran Hurnasen Kalle löi pallolla kirkon ikkunan rikki, ja nehän joutu maksamaan sen. Meillä oli vene. Se oli iso, kun se oli ollut kalastajavene. Pikkulahdella käytiin ongella, saatiin ahvenia ja särkiä. Särjet päästettiin takaisin mereen”, Elsa muisteli lapsuuttaan vuonna 2013 kirjoitettua Naamatuttuja-kirjaa varten.

Eino Turpeenoja (Elsan isä 1904-1953) ajoi ihmisille vettä Jaakopin kaivosta ja muitakin ajoja tilauksesta, esimerkiksi polttopuita. Santaholman sahalla oli mestarina Virta, häneltä kaupunkilaiset tilasivat polttopuiksi kilipukoita, joita Turpeenoja sitten heille ajoi. Kaikilla kun ei ollut hevosta. Kilipukoita myytiin kuutiokaupalla, yhestä kuutiosta tuli neljä hevoskuormaa. Keväällä Santaholmalta ostettiin riipinpäitä (sahausjätteitä). Ne pinottiin pihalle kesän ajaksi kuivumaan ja siirrettiin syksyllä liiteriin.

Turpeenoja ajoi myös ruumisvaunuja. Ihmiset tilasivat hautojen koristeeksi punaista hiekkaa. Sitä ajettiin Relletistä. Kyllä sitä punaista hiekkaa vieläkin näkee Haaralassa. Kun kirkko huusi tulipalon, ja Turpeenoja isä sattui olemaan ajossa, niin hän vei palopaikalle piipullisen vettä ja sai kaupungilta kaksinkertaisen maksun. Nuorena miehenä 1920-luvulla hän oli ollut Rautakaupassa hevosmiehenä. Hän sai lopputilin, kun Rautakauppa myi hevosen pois.

Ruoka omasta pellosta

”Meillä oli 7 lehmää, 2 hevosta, lampaita, kaneja ja kanoja. Madetojan aitaan asti oli pihalla rakennuksia: navetta, talli, puusee ja liiteri. Tinkimaitoa myytiin naapureille. Tontilla oli niin iso perunamaa, että siitä saatiin talven perunat. Perunamaa on kaijjennu sitä mukaa, kun väki on vähentynyt. Nykyisen Pitkänkarinkadun kohdalla oli rinti, josta lehmät päästettiin laitumelle. Toinen rinti oli Ouluntiellä Kartion pajan tykönä.

Toinen hevonen, Urho, vietiin sotaan. Se piti viedä rautatieasemalle. Isä oli syntynyt 1904, joten hänen ei tarvinnut lähteä rintamalle. Hän meni myöhemmin työpalvelukseen ja oli Syvärillä, ajoi siellä moottorivenettä. Isän kaksoisveli Lauri oli rättimikkona.

Meillä oli kaupungin vuokramaita Ouluntien kahta puolta. Kun isä ei ollut kotona, äiti ajoi niittokonetta ja haravakonetta. Heinät koottiin latoon, viljat puitiin Ryskyllä. Elomaan myllyssä, joka oli aseman takana Yritysperällä, jyvät jauhettiin jauhoiksi.

Minun piti niittää ketojen päät ja osaan vieläkin liipata viikatteen ja niittää sillä. Kaikki työt piti saada tehtyä ilman miehiä. Kyllä äitin piti ajaa vettäkin ihmisille.

Meillä ei ollut puutetta ruuasta, kun oli omasta takaa maitoa, perunoita, jyviä ja kananmunia. Moni asia oli kortilla: jauhot, voi, vaatteet, kengät. Lihaa piti luovuttaa kansanhuollolle.

Itse kirnuttiin voita. Voikukan juuria kerättiin, pestiin ja kuivattiin. Ne paahdettiin rännärissä, että saatiin kahvin korviketta. Perunoita raastettiin ja ne laitettiin veteen likoamaan. Perunajauhot laskeutuivat pohjalle”, Elsa muisteli vuonna 2013.

Ilmahälytyksiä ja pommitus

Kirkko huusi aina, kun tuli ilmahälytys. Ruonaniemen Santeri niitä hälytyksiä hoiti. Turpeenojalle tuotiin pilli, jota sen ois pitänyt puhaltaa, kun ilmahälytys tuli. Mutta sehän oli monesti ajossa, ja Elsa sitä pilliä puhalsi Saaristokadun kulmalla. Ei kai se mihinkään kuulunut.

Alakartanoon kaivettiin sirpalesuoja. Se oli niin iso, että Eino ja Lauri (1904-1966) Turpeenojan väki mahtui sinne. Katto oli lankuista, ja niiden päällä oli hiekkaa. Sirpalesuojaan mentiin aina, kun tuli ilmahälytys.

Vihollinen puotti Lehmirannalle yhen pommin. Justiin sinä päivänä Erkkilän Vappu tuli Turpeenojalle ja kysy, että saisko Elsa lähtiä mukaan viemään arvopapereita Erkkilän Matille Pattijoelle. ”Me mentiin Vapun hevosella, ei minun tarvinnut muuta tehdä kuin istua reessä vällyn alla ja pitää sylissä salkkua, jossa ne paperit oli. Silloin se pommi putosi, ja me kuultiin kova pamaus. Mutta ei meille käynyt mitenkään.”

Sodan aikana kaupungilla oli puutetta polttopuista. ”Mekin mentiin Kosken Helvin kans Ruottalon tälle puolelle sahan ja kirveen kans. Me kaadettiin mäntyjä ja hakattiin ne haloiksi. Kumpikin teki kaupungin tarpeisiin kaksi mottia halkoja. Motti oli metri kertaa metri. Me saatiin rintamerkki palkinnoksi.” Helvi oli Osuuskaupassa myyjänä. Se oli Elsaa vähän vanhempi. Se meni naimisiin ja muutti Etelä-Suomeen.

Sodan jälkeen Urho-hevonen saatiin takaisin sodasta. ”Isän kanssa menin sitä hakemaan asemalta. Se rupesi hirnumaan vaunussa, kun kuuli meidän äänet. Kyllä se tunsi meidät.” Se oli nähnyt nälkää rintamalla ja oli laiha. Elsa teki sille hyvät appeet: silppusi olkia ja laittoi jauhoja ja vettä sekaan. Näin vankkaa ruokaa sille ei olisi pitänyt antaa, sehän palijehtu. Mutta kukaan ei neuvonut. Eläinlääkäriltä saatiin ohje, että sitä pitää liikuttaa. Elsa kävelytti sitä Pitkässäkarissa ja sehän parani.

Kotiaskareita, koulua

Saaristokadulla ei ollut mukulakiviä. Aina lauantaina piti laasta katu puhtaaksi lehmänlannasta ja hevosenkakkaroista. ”Meillä ei ollut kellaria. Rukoushuoneella Kirkkokadulla oli iso perunakellari, jossa meidän perunoille oli vuokrattu säilytyspaikka. Ovet oli auki torstaisin kello 12-14, ja silloin sai käydä hakemassa perunoita.”

Maitopääläri laskettiin narulla kaivoon. Siellä maito säilyi. Toiseen pääläriin laitettiin lihat ja makkarat ja sekin säilytettiin kaivossa. Oman kaivon vettä käytettiin pesuvedeksi ja juotettiin eläimille. Jaakopin kaivosta tuotiin ruokavesi. Eino Turpeenoja kuoli vuonna 1953. Sen jälkeen annettiin pois vuokrapellot ja kotieläimien pito lopetettiin. Einon veli, Lauri, ajoi vettä ja ruumisvaunuja.

Kansakoulun jälkeen Elsa kävi jatkoluokat. Siellä opetettiin keittämään. SOK:n pihassa Pekkatorilla oli rakennus, jossa jatkoluokkia pidettiin. Sen jälkeen hän meni Lybeckerille, jossa opettajana toimi Sarkkilan Olga. Sillä luokalla oli kuusi tyttöä. Sitten hän kävi vielä kauppakoulunkin. Rehtorina oli Kankaanrinta.

Talo Saaristokadun ja Kirkkokadun kulmassa, omistajia

Johan ja Maria Turpeenoja (Elsan isovanhemmat) muuttivat vuonna 1914 Raaheen ja ostivat Frans Hassilta Saaristokadulta vuonna 1905 rakennetun talon piharakennuksineen. Isovanhempien kuoltua Elsan vanhemmat, Eino ja Martta Turpeenoja, asuivat talossa perheineen.

Elsa meni naimisiin Veikko Turpeisen kanssa ja muutti pois kotitalostaan. Vuonna 1957 Elsa ja Veikko Turpeinen ostivat talon. Elsan täti Saimi asui piharakennuksessa elämänsä loppuun saakka.

Aviomiehensä Veikon kuoltua Elsa asui talossa yksinään. Lapset kävivät auttamassa raskaimmissa töissä. Elsan lapsia on viisi.

Kotityöt ja liikunta olivat Elsan elämää

Elsan tärkein työpaikka on ollut koti. Kirkkokadun iso tontti 1600 neliötä on vaatinut työtä ja huolenpitoa ympäri vuoden. Peruna- ja kasvimaa ovat vuosien mittaan pienentyneet, mutta pihan kauneus on ollut tärkeää. Myös nurmikon leikkuu on vaatinut viikoittaisen työpanoksen, samoin kuin lumityöt kolan avulla talvisin. Isossa kulmatontissa lumitöitä riitti lumisateen jälkeen tuntien ajaksi. Marjapensaita on myös aina ollut runsaasti. Tutut ohikulkijat ovat tulleet ihastelemaan pihan kukkaloistoa ja ovat halutessaan saaneet kukkatietämyksen lisäksi pistokkaita mukaansa omien pihojensa koristeeksi. Useasti laitettiin kahvipannu tulelle ja Elsan leivonnaiset kelpasivat kaikille. Pihalla oli pöytä ja tuolit aina valmiina.

Liikunta oli Elsalle hyvin tärkeää. Keväthankien ja -jäiden aikaan hiihtolenkki Taskun saareen oli lähes päivittäinen tapa. Alkukesästä Pitkänkarin-mökillä riitti työtä ja toimintaa. Pihatöiden jälkeen sauna lämpesi useasti ja uiminen oli tavanomainen tapa.

Nuorempana Elsa oli töissä pukutehtaalla siihen saakka kun se meni konkurssiin. Myöhemmin Elsalla oli useita paikkoja siivottavana.

Äitinsä Martta ja miehensä Veikko tarvitsivat viimeisinä vuosinaan huolenpitoa ja hoitoa, joten omaishoitajuuden vaatima aika lopetti muut työt kodin ulkopuolella.

Elsa sai asua kotonaan Kirkkokadulla lähes loppuun saakka. Aivan viimeiset elinkuukaudet sujuivat sairaalassa ja vanhusten palvelutalo Mainingissa. Elsan elämänkaari päättyi 10.5.2018.

Kirkkokadun talo säilyi suvussa, kun Kaija-tytön leski Pentti Peltoniemi osti talon itselleen. Hän on kunnostanut taloa ja ulkorakennuksia ja talo on ollut lyhyitä aikoja vuokrattuna.