Elsa Ryti oli maamme naislääkäreistä ensimmäinen, joka omistautui vakavasti lääketieteellisen perustutkimuksen harjoittamiseen. Siten hänellä on merkittävä sija Suomen naislääkärien ammatillisen tehtäväkuvan laajentamisessa.

Elsa Maria Ryti syntyi vuonna 1895 Huittisissa ja kuoli naimattomana 1931 tuberkuloosiparantolassa Saksan Württembergissä. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Karl Evert Karlinpoika Ryti (aik. Mauriala) ja emäntä Ida Vivika Ryti (aik. Junttila). Perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta, kahdeksan poikaa ja kaksi tytärtä. Elsa Ryti oli lapsista seitsemäs. Neljäntenä syntynyt Risto Heikki Ryti (1889–1956) oli Suomen tasavallan presidentti maamme kohtalokkaina vuosina 1940–1944. Toinen tyttäristä, Hanna Maria (1901–1922), oli lapsista nuorin eli kymmenes. Lisätietoja perheen vanhempien ja lasten syntymäajoista on tämän kirjoituksen lopussa.

Elsa Ryti tuli ylioppilaaksi Rauman yhteislyseosta toukokuussa 1913. Hän aloitti heti lääkärinammattiin tähtäävät opinnot Helsingin yliopistossa Satakuntalaisen osakunnan jäsenenä. Hän suoritti lääketieteen alkututkinnon eli medikofiilitutkinnon joulukuussa 1914 ja lääketieteen kandidaattitutkinnon vuoden 1917 alussa. Kansalaissota–vapaussodan jälkeen hän oli toukokuun puolivälistä 1918 Tampereella punaisten sotavankileirin lääkärinä joulukuun loppuun 1918 saakka.

Lääketieteen lisensiaatin tutkinnon Elsa Ryti suoritti toukokuussa 1921. Hän jatkoi työtään bakteriologis-serologisessa laboratoriossa, mutta sen ohella hän aloitti myös yksityislääkärin praktiikan pitämisen Helsingissä. Hän oli kesällä 1921 lyhyen ajan Helsingin toisen kaupunginlääkärin sijaisena ja Helsingin Diakonissalaitoksen vt. alilääkärinä. Elo-syyskuussa 1921 Elsa Ryti oli vt. apulaisopettajana Helsingin yleisen sairaalan sisätautien poliklinikassa ja sen jälkeen hän oli avustajalääkärinä II sisätautien osastolla 1.10.1921–1.10.1923, viime mainitusta ajasta 4,5 kk vt. apulaisopettajana. Näin hän sai varsin perusteellisen koulutuksen ja kokemuksen sisätautien erikoisalalla. Hän on toiminut myöhemmin vielä I sisätautien osastolla assistenttilääkärinä vuoden 1926 alusta (ajanjakson pituus ei ole tiedossa).

Samalla kun Elsa Ryti työskenteli bakteriologis-serologisessa laboratoriossa ja II sisätautien osastolla, hän valmisteli väitöskirjaansa Studien über das kulturelle und agglutinatorische Verhalten des Proteus vulgaris unter besonderer Berücksichtigung der x-Stämme. Hänen tohtorinväitöksensä tapahtui joulukuussa 1923, ja hänelle myönnettiin lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvo huhtikuussa 1924 viidentenä suomalaisena naisena.

Elsa Ryti nimitettiin vuonna 1926 Helsingin yliopiston bakteriologian ja serologian dosentiksi ja tässä asemassa hänestä tuli Suomessa myös ensimmäinen nainen yliopistollisen väitöstilaisuuden vastaväittäjänä.

Hän oli kolmas naispuolinen dosentti Helsingin yliopistossa ja toinen sen lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hänen edeltäjiään dosentteina olivat yleisen historian dosentti Alma Söderhjelm (1870–1949) vuosina 1906–1927, sekä synnytysten ja naistentautien dosentti Laimi Leidenius (1877–1938) vuosina 1925–1930. Todettakoon samalla, että Alma Söderhjelm oli vuosina 1927–1937 Åbo Akademin yleisen historian ylimääräinen professori ja siten maassamme ensimmäinen nainen professorina. Laimi Leidenius oli vuosina 1930–1938 Helsingin yliopiston synnytysten ja naistentautien professorina Suomessa ensimmäinen nainen varsinaisessa professorin virassa.

Elsa Ryti oli varsin uuttera tutkija ja hän teki myös opintomatkat vuonna 1926 Kööpenhaminaan ja vuonna 1927 Pariisiin. Hän julkaisi lääketieteellisissä ammattijulkaisuissa huomattavan määrän tutkimuksia ja kirjoituksia, jotka käsittelivät bakteriologian ja serologian lisäksi myös sisätauteja sekä yleislääketiedettä. Vuosina 1923–1930 julkaistuista bakteriologis-serologisista tutkimuksista viisi on syntynyt yhteistyössä hänen esimiehensä Oswald Strengin kanssa.

Elsa Rytin tutkimusaiheista on aiheellista mainita kaksi tuolloin ajankohtaista ja maailmanlaajuisesti mielenkiintoa herättänyttä kysymystä. Toinen niistä oli bakteeritautien kemoterapia eli kemiallisilla lääkeaineilla hoitaminen. Erityisesti tutkimuksen kohteena olivat eräät metallien kemialliset yhdisteet. Kultaa sisältävä lääkevalmiste Sanokrysin (natriumaurotiosulfaatti) oli herättänyt suuria toiveita tuberkuloosin hoidossa, mutta tulokset eivät vastanneet odotuksia. Elsa Ryti julkaisi muutaman kirjoituksen tästä aihepiiristä, joka oli hänelle omakohtainen hänen sairastamansa keuhkotuberkuloosin vuoksi. Hän käsitteli aihetta myös juhlaesitelmässään Duodecim-seuran vuosijuhlassa 17.11.1928.

Toinen Elsa Rytin tutkimuskohteista oli pernisiöösi anemia (eli näivetysveritauti), joka oli 1920-luvun lopulle saakka kuolemaan johtava sairaus. Ennen maksapitoisen ravinnon ja B 12 -vitamiinin parantavan tehon keksimistä siihen menehtyivät esim. Suomessa vuonna 1922 psykiatrian professori Christian Sibelius ja vuonna 1927 sisätautiopin professori Theodor Tallqvist, joka oli tutkinut tautia lähes 30 vuoden ajan.

Elsa Ryti esitti jo vuonna 1927, että pernisiöösin anemian syynä olisi jokin puutos maha-suolikanavassa eikä jokin myrkkyvaikutus, kuten yleisesti arveltiin. Hän julkaisi Duodecim -aikakauskirjassa aiheesta kaksi kirjoitusta, vuonna 1927 otsikkona ”Suoliresektio ja pernisiöösinen anemia” ja vuonna 1930 otsikkona ”Mahalaukun bakteerifloora ja pernisiöösin anemian patogeneesi”.

Yhdysvaltalainen William Bosworth Castle (1897–1990) selvitti vuonna 1929, että pernisiöösin anemian syitä olivat yhdessä jonkin ulkoisen, ravintoon liittyvän tekijän puute sekä jonkin sisäisen, mahalaukun seinämän erittämän tekijän puute. Teorian yksityiskohdat saatiin kuitenkin varmistetuksi paljon myöhemmin. Mahalaukun seinämän autoimmuunisairauden lisäksi pernisiöösiä anemiaa muistuttavan häiriön syynä saattoivat olla suolistossa loisiva leveä heisimato, suolistoleikkauksesta johtuva häiriö sekä vasta vuonna 1982 tunnistettu helikobakteerin aiheuttama tulehdus mahalaukun seinämässä.

Elsa Ryti teki myös varsin merkittävän työn kansalaisten terveydenhoidon valistajana. Hän kirjoitti mm. vuosina 1923–1925 yksitoista yleistajuista artikkelia Kotiliesi -lehteen. Samoin hän laati neljä kirjoitusta vuonna 1929 julkaistuun, Karolina Eskelinin toimittaman Kotilieden Lääkärikirjan ensimmäiseen painokseen. Nämä artikkelit julkaistiin ruotsinkielisinä Karolina Eskelinin ja Josua Tillgrenin toimittamassa teoksessa Hälsa och sjukdom. Den moderna läkarboken, joka julkaistiin vuonna 1930.

Aivan samoihin aikoihin eli vuonna 1930 Elsa Ryti toimitti yhdessä Gösta Beckerin kanssa uuden, 4. painoksen teoksesta Kodin lääkärikirja: neuvonantaja terveille ja sairaille. Esipuheen mukaan Elsa Rytin tehtävänä oli ollut teoksen painokuntoon järjestäminen ja painatuksen valvominen. Tässä teoksessa oli myös kolme Elsa Rytin artikkelia. Teoksen ensimmäisen, kaksiosaisen painoksen olivat toimittaneet Max Oker-Blom ja Gustaf Väinö Levander vuonna 1907 Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemana. Neljännen painoksen kirjoittajista Yrjö Levander oli ensimmäisen painoksen toimittajan Gustaf Väinö Levanderin poika.

Elsa Rytin elämää varjosti useita vuosia kestänyt keuhkotuberkuloosi, johon ei ollut tuohon aikaan olemassa mitään parantavaa hoitoa. Hänelle oli tehty Suomessa osittainen thoracoplastia eli rintakehänmuovausleikkaus tuberkuloottisen keuhkopussintulehduksen vuoksi.

Hänen vointinsa näytti korjaantuvan ja hän lähti keväällä 1931 Saksaan opinto- ja virkistysmatkalle. Sen aikana Elsa Ryti oli hoidettavana Württembergissä tuberkuloosiparantolassa (Schönberg–Neuenburg), jossa hänelle suoritettiin laajennettu thoracoplastia. Hän kuoli odottamatta leikkauksen jälkeisenä päivänä 16.7.1931 aivoveritulppaan viittaavin oirein. Todettakoon samalla, että hänen nuorempi sisarensa Hanna oli kuollut keuhkotuberkuloosiin jo vuonna 1922.

Elsa Rytin jatkuvaa tutkimusintoa osoittaa se, että hän oli vielä Württembergissä viimeisen parantolahoitonsa aikana tehnyt joitakin tutkimuksia hoitolaitoksen varsin alkeellisessa laboratoriossa.

Elsa Ryti oli Suomen Lääkäriliiton, Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen patologiyhdistyksen ja Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. Lisäksi hän oli Pohjoismaisen patologiyhdistyksen ja Pohjoismaisen sisätautilääkäriyhdistyksen jäsen.