Äitini Elsa Maria syntyi Kurkijoella Laatokan rannalla sijainneessa kodissaan maaliskuun alkupäivinä 1917. Samoihin aikoihin alkoivat Pietarissa vallankumouksen melskeet, mutta elämä Kurkijoen Riekkalassa jatkui vielä entisessä uomassaan keisarivallan alla. Elsalla oli tuolloin 6-vuotias isoveli Jaakko. Vanhemmilla, isä- Jaakolla ja äiti-Beatalla o.s. Tenhonen, oli ollut myös kaksi muuta poikaa, vuonna 1913 syntynyt Viljo ja 1915 syntynyt Antti, mutta nämä olivat kuolleet kahden kuukauden välein keväällä 1916. Lasten kuolema pienenä oli siihen aikaan yleistä.
Perhe oli todellinen suurperhe, sillä samassa talossa asui paitsi isännän sisaruksia, myös hänen serkkunsa perhe. Elsalle syntyi lisäksi kaksi siskoa, Helmi vuonna 1919 ja Aino vuonna 1921. Niinpä vuonna 1923 Elsan vanhemmat perheineen ostivat muutaman kymmenen kilometrin päästä Kaukolan pitäjästä itselleen tilan ja muuttivat sinne oman perheensä kanssa. Muutto ehkä arvelutti Elsaa, kun kuulin isäni joskus luonnehtineen sitä Elsan ensimmäiseksi evakkoon lähdöksi.
Kaukolassa syntyi perheeseen lisää lapsia, Eeva vuonna 1926 ja Veikko vuonna 1929. Nuorin lapsi ei ollut vielä vuoden vanhakaan, kun perheen isä kuoli tuberkuloosiin vuonna 1930. Kahden vuoden kuluttua tästä kuoli myös heidän äitinsä samaan tautiin.
Äitini puhui vain vähän vanhemmistaan. Joskus joulun aikaan hän muisteli päässeensä usein isänsä mukana moneen paikkaan. Erityisesti oli vaikutuksen tehnyt yhteinen matka joulukirkkoon kauniisti valaistuun Kurkijoen kirkkoon. Äitinsä viimeiset vaiheet nousivat hänelle mieleen, kun siskoni aikoinaan eli vakavasti sairaana viimeisiä aikoja. Äiti kertoi tällöin, että oli hoitanut äitiään tämän kuolinvuoteella ja luonnehti tätä hyväksi, rauhalliseksi ihmiseksi. Kokemus ja äidin menettäminen on ollut varmasti kova paikka ja ikuisen ikävän aihe 15-vuotiaalle tytölle.
Tähän loppui lapsuus ja alkoi Jaakko-veljen kanssa vastuu nuoremmista sisaruksista, perheen ja talon töistä ja asioista. Äiti kertoi, että rippikouluun lähtiessään hän paistoi leipää, ettei nuoremmille tule sillä aikaa nälkä. Yhteishenki ja sopu oli kuitenkin hyvä ja niin selviydyttiin eteenpäin.
Perhe oli musikaalista. Elsalla oli kansakoulun päästötodistuksessa kymppi laulusta. Jaakko-veli johti ja harjoitti itseoppineena menestyksekkäästi useita kuoroja. Kun Jaakko kävi pitäjällä pitämässä kuoroharjoituksia, oli Elsa kotona nuorempien sisarusten kanssa. Hän ehti kuitenkin itsekin laulaa kuorossa ja osallistua kuoron mukana Sortavalan laulujuhliin.
Aikanaan tuli lottatyö harrastukseksi. Siitäkään äitini ei paljon kertonut, totesi vain, että ehtiväthän nämä karjalaistytöt. Hän toimi lennoston muonituslottana Utissa, Porin lentokentällä ja Suur-Merijoella.
Joku kaunis uudenvuoden aikainen kuutamoilta taisi sinetöidä yhteisen tulevaisuuden naapurinpojan, isäni Erkin kanssa. Heidät vihittiin pikaisella aikataululla elokuussa 1942. Löysin äskettäin isäni lähettämän sähkösanoman ”Sain loman, tule asemalle vastaan”. Se oli päivämäärästä päätellen vihkiloma.
Reilu kuukausi heidän häidensä jälkeen kuoli Elsan 13-vuotias pikkuveli Veikko nopeasti edenneeseen tulehdukseen. Se oli joko aivokalvontulehdus tai pahaksi päässyt korvatulehdus. Tämä oli raskas asia kaikille sisaruksille.
Sota-aikaa jatkui tästä vielä yli kaksi vuotta. Erkki oli sodassa ja Elsa muutti uuteen perheeseen miniäksi. Tästä alkoi lähes 30 vuotta kestänyt aika anopin kanssa samassa taloudessa. Kun nuoremmat miehet olivat sodassa, jäivät kaikki maatilojen työt naisille ja talojen vanhemmalle väelle. Työvoimana oli lisäksi venäläisiä sotavankeja, joiden saattaminen talon ja majapaikan välillä oli myös Elsan tehtävä.
Juhannuksen aatonaattona 1944 piti lähteä muiden karjalaisten tavoin toiselle evakkomatkalle.
Alkuun tehtiin päiväkausia matkaa jalan. Lehmät kulkivat mukana ja niille yritettiin löytää aina jostain laidun tai haka ja ruokaa. Samoin ihmisten yöpymispaikat olivat hakusessa ja väliin yövyttiin kenttätulilla. Kuljetuksien järjestymistä odotellessa Elsa kävi sukulaismiehen kanssa Parkanossa etsimässä perheelle asuntoa,tuloksetta. Parkano oli määrätty heidän evakuointipaikakseen. Viimein saatiin junavaunu, johon karja, tavarat ja ihmiset voitiin lastata ja vuorokauden odottelun jälkeen päästiin liikkeelle. Ei lastausasemalla eikä junassa ollut ruokaa eläimille ja niillä oli nälkä.
Sitten juna pysähtyi Huutokosken asemalle, johon huolto oli järjestänyt reilusti heiniä. Elsan ja anoppinsa ollessa hakemassa heiniä juna lähti yllättäen ja he jäivät asemalle, kun muu perhe jatkoi matkaa junan mukana. Seuraavalla junalla he sitten tapasivat muut Pieksämäen asemalla. Samaan junaan oli löytänyt myös heidän kulustaan kuulopuheiden perusteella tiedon saanut, lomalle päässyt isäni Erkki. Parkanossa oli edessä asunnon etsintä ja tavaroiden ajo asemalta hevosella sinne 18 km matkan päähän.
Elokuussa tuli lupa palata kotiin Kaukolaan sadonkorjuuseen. Elsa lähti sinne edeltä hevosen kanssa ja appivanhemmat myöhemmin toisen hevosen kanssa perässä. Syyskuun loppupuolella tuli käsky poistua Moskovan linjan taakse. Elsa ja appiukko Simo kulkivat hevospelillä Pieksämäelle asti, mistä odottelun jälkeen pääsivät jatkamaan junalla syyssateessa avovaunussa matkaa Parkanoon. Kaikkien näiden matkojen ajan Elsa odotti ensimmäistä lastaan.
Marraskuussa perhe muutti Kiukaisiin Vähä-Jaakkolan taloon. Siellä syntyi maaliskuussa esikoinen, veljeni Eero. Kevättalvella 1946 oli muutto Simo-papan omaksi ostamaan Laurikan taloon Parkanoon. Siskoni Maire syntyi siellä kesällä 1946 ja minä talvella 1955. Talossa oli ennestään paljon asukkaita, evakkoja ja eläkeläisiä, mutta vähitellen he muuttivat omiin asuntoihinsa. Elsan veli Jaakko ja sisko Eeva asuivat myös Laurikassa jonkin aikaa. Talossa oli paljon korjattavaa ja kunnostettavaa.
Vuonna 1952 vanhempani ostivat tilan isovanhemmiltani Simolta ja Anna-Marialta, jotka saivat elinikäisen asumisoikeuden ja ylläpidon. Sodan rasitukset painoivat, ihmisillä oli hermot riekaleina ja sairasteltiin paljon. Erkki sairasti sodan loppuvaiheessa kurkkumätää sairaalassa kolme kuukautta.
Eero joutui tulirokon takia kulkutautisairaalaan ja muutenkin oli paljon sairaana. Keväällä 1956 perhe muutti Somerolle, missä maa- ja karjatalous jatkuivat Juholan tilalla. Tila oli tyypillinen siirtolaistila, 15 hehtaaria peltoa ja saman verran metsää. Lehmiä oli 6-7, lisäksi nuorta karjaa ja sikoja, alkuvuosina lampaitakin. Työt tehtiin paljolti ihmisvoimin eikä enää ollut ulkopuolista palkattua väkeä niin kuin usein aikaisempina aikoina. Koneistumisesta oli vasta vähän apua eikä sitäkään naisten töissä. Karjanhoidon lisäksi emännällä riitti ison perheen taloudessa työtä ja pellollekin piti ehtiä. Leivät, pullat ja piiraat leivottiin kotona ja ruoan laitto ja tiskaus olivat jatkuvaa. Pyykinpesussa oli paljon käsityötä ja vaatteita ommeltiin pitkään kotona.
Työ oli jatkuvaa, sillä maataloudessa ei vielä ollut lomitusjärjestelmää, mikä olisi antanut edes karjanhoidosta joskus taukoja. Isälläni oli paljon luottamustehtäviä. Niiden hoito oli mahdollista, koska äiti hoiti yksin isomman osan kotitöistä. Muistan hänen mieltään lämmittäneen, kun isäni vanhoilla päivillään huomasi asioiden tämän laidan.
Naapurissa asunut Elsan nuorin sisko kuoli yllättäen ja häneltä jäi suuri perhe. Kuudesta lapsesta neljä oli vielä alaikäisiä ja nuorin, ainoa tyttö kuusi vuotias. Elsa yritti tukea heitä milloin lämpimäisillä, milloin hienovaraisilla neuvoilla. Itse samanlaisen tilanteen kokeneena hänellä oli ymmärrystä.
Vielä iso suru oli, kun sisareni sairastui rintasyöpään, mikä ei ollut parannettavissa. Lapsen, vaikka aikuisen lapsen kuolema on vanhemmalle kova paikka. Taas oli äiditön perhe tuettavana, sillä siskollani oli kaksi poikaa, joista nuorempi täytti äitinsä kuollessa vasta 16 vuotta.
Vaikka äitini elämässä oli paljon vastoinkäymisiä tai ehkä sen takia, hän oli rauhallinen ja myönteinen ihminen. Joskus ajattelen, että oliko hän joutunut pitämään liian paljon surua sisällään ja se sitten aiheutti paljon fyysisiä kulumia ja kipuja.
Ilon aiheet äiti osasi etsiä kodin piiristä. Hän teki käsitöitä ja hoiti puutarhaa ja kasvimaata. Lukeminen oli tärkeä harrastus. Lastenlapset olivat iso ilo.
Äiti oli monella tavalla taitava ihminen pienellä koulutuksella. Kansakoulun lisäksi hän oli käynyt kudonta- ja puutarhakurssit ja saanut niistä hyvät perustaidot ja innostuksen. Häntä varmaan harmitti, että oli jäänyt vaille emäntäkoulua tai jotain pidempää ammattikoulua, minkä kaikki sisaret ehtivät käydä.
Me kaikki kolme lasta saimme käydä lukion ja suorittaa tutkinnot yliopistossa tai korkeakoulussa. Se vaati vanhemmilta panostusta. Äiti evästi opiskelijoita aluksi jopa lähettämällä linja-autossa ruokapaketteja. Minäkin opiskelin äidin ruisleivän voimin.
Kun aikanaan jatkoin vanhempieni jälkeen viljelijänä heidän tilallaan, halusi äiti edelleen asua kotona maatilalla. Hän halusi osaltaan auttaa töissäni ja laittoi ruokaa aikalailla elämänsä loppuun asti, korkeaan 89-vuoden ikään. Toisaalta uskon, että evakkotausta ja monet kodista luopumiset eivät houkutelleet häntä enää muuttamaan uuteen ympäristöön.
Kirjoitus perustuu omiin muisteluksiin, äidin sukuselvitykseen ja toisaalta pappani Simo Rouhiaisen muistiinpanoihin evakkoajoilta.
Kirjoittaja
Mirja Rouhiainen
Lähteet
Kirjoitus perustuu omiin muisteluksiin, äidin sukuselvitykseen ja toisaalta pappani Simo Rouhiaisen muistiinpanoihin evakkoajoilta.

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.