Elsa Maria Korhonen syntyi 2.7. 1903 Rautalammin Saikarilla Jussi (Johannes) Korhosen ja Lyyti (Anna Lydia) Björnin toisena lapsena. Jussi oli tuolloin Kymin lauttausyhtiön laivassa kipparina. Lyyti oli suuren talon tytär samalta kylältä. Heidät oli vihitty joulukuun lopulla 1901. Perheen esikoinen oli 1902 syntynyt Vilho. Myöhemmin syntyi vielä kuusi muuta lasta, joista Elsan lisäksi vain kolme tytärtä Tyyne, Aune ja Siiri elivät vanhuusikään. Vuonna 1903 Jussi osti Kilkasen torpan pyhäkoulunopettaja Oittiselta 150 markalla perheelleen kodiksi.
Elsan koulukäynnistä on muistona rihvelitaulu luultavasti kiertokouluajalta ja muutamia vesiväripiirustuksia kansakoulusta. Koulunkäynti oli mahdollista tytöllekin, kun Saikarin koululle ei ollut koulumatkaa kuin vajaat kolme kilometriä. Elsa piti oppimisesta. Hän olisi halunnut käydä koulua enemmänkin, mutta se ei vielä tuolloin ollut mahdollista syrjäkylältä, mistä kirkolle oli kolmatta kymmentä kilometriä. Eikä edes maantietä ollut, vaan alkumatka olisi ollut kuljettava vesitietä. Esteenä oli myös se, että vanhinta tytärtä tarvittiin kotona nuorempien hoitamisessa ja muissa kotitöissä.
Elsa kävi rippikoulun 1920. Vuosilta 1921–1929 on tallessa hänen omakätisiä muistiinpanojaan, ei säännöllistä päiväkirjaa, vaan mietteitä ja kuvauksia harvakseltaan. Usein säämuistiinpanoja. Ruoassa pysyttiin hyvin. Kevätruis kylvettiin 1921 jo huhtikuun lopulla. Kaloja tuli myös. Eräänkin kerran 8,5 kg kaloja, mukana hauki 3,6 kg. Huhtikuussa 1921 oli pääsiäisen tienoilla tanssit Mikkolassa. Aina lapsia ei kuitenkaan päästetty kylille. Uuden vuoden aaton 1923 sisarukset viettivät kotosalla, vaikka ”Peltolassa olis ollu tinan valu, vaan isä ei laskenut minua, 20-vuotiasta pienokaista sinne.”
Välistä merkinnöissä on kipeitä, suorastaan runollisia sävyjä, esimerkiksi syksyltä 1923. ”Keväästä en syyskesällä muistanut mitään. Mutta nyt vähitellen muistoni selvenee. Muistan paljon, paljon, ja — sellaistakin jota ei voi kenellekään kertoa, ei ilkiä — eikä kukaan ymmärtäis. Jota en itsekään aina kohta … Joka vähitellen kai unohtuu, haihtuu … Sekin joka vielä nyt ajatellen kirveltää, nimetön tuska — muiden tietämätön, jota ei iloisessa ja äksyssä tytössä luulla olevankaan … ja jonka hän vain itse tietää. — Tiedän että kerran voin nauraa sille, käyköön, miten käyneekin, en kokemaani kadu, en. – Ihana elämä, Sinä joka annat ihmislapsosen siemaista salaakin riemujesi runsaudesta … annat ilosi kohista hurjaa rakkautta yltäkylläisenä vähäpätöisimmänkin suonissa. Annat tuntea maan lapsen autuuden. onnea — ja sen tuskaa …”
Maaliskuulla 1924 Elsa lähti palvelukseen Pornaisiin, ensin Halkian osuuskauppaan ja sitten taloudenhoitajaksi saman kylän Tuomaalan taloon. Taloudenhoitaja oli maalaistalossa tarpeen, sillä emäntä oli kunnankätilö. Koti-ikävä oli kova jo kuukauden päästä. Etelänkokemus jäi vain vuoden mittaiseksi, sillä Elsa pääsi talouskouluun Kuopioon 1925.
Paksussa vahakantisessa muistivihossa on kurssitovereiden muistovärssyjä, lukujärjestyksiä, yleisohjeita ruoka-aineista ja ruoanvalmistuksesta sekä yksityiskohtaisia reseptejä. Vihon etusivulle Martta Heikkinen Ristijärveltä on kirjoittanut elämänohjeen: ”Rukoile ja työtä tee, /työsi onnistuupi. /Mökistäkin matalasta /Linna valmistuupi.” Mitenkähän nykysuihin sopisi maaherrankeitto: ”4 dl ohraryynejä, 6 l vettä, 2 l tuoreita omenia, sokeria, 2 munankeltuaista, 4 dl paksua kermaa”?
Talouskoulun jälkeen Elsa pääsi töihin Peuran kahvilaan Iisvedelle. Vuosikymmenen lopulla hän oli metsäteknikkoveljensä Vilhon taloudenhoitajana Maaningalla ja Leppävirralla. Elokuulla 1928 Elsa kirjoitti näin: ”Nyt minä olen jo vanha, ainakin luulen olevani, onhan sitä ikää jo kokonaista 25 vuotta. Aika on valanut jo lyijyä jäseniin, vaikka ei olekaan vielä hapsissa hopeaa. – – Nuorena minä osasin edes nauraa. Se oli helppoa, ilo kumpusi itsestään surujenkin seasta, vaikka riemun syytä ei mun nuoruudessani muuta ole ollutkaan kuin terve, viaton nuoruus sinänsä. Nyt ei nouse nauru syystäkään juuri. Hymy huulille pakosta kohoo, vanhalta muistilta, vaikka kyyneleet helpommin irtois. Hyvästi kultainen nuoruus! Vain helmojesi hulmahdukset minä ehdinkin vaan huomata Sinusta!” Tämä aikajakso päättyi vielä suurempaan suruun vuonna 1930, kun Vilho ampui itsensä.
Kippariuransa jälkeen Elsan isä oli saanut siltavahdin viran Säynätsalmen kääntösillalta Saikarintieltä vuonna 1925. Hänen jäätyään eläkkeelle vuonna 1942 Elsa sai määräyksen vt. siltavartijaksi. Virkamääräys päättyi vuoden 1944 lopussa, kun virat tarvittiin Saimaan kanavan lakkautettujen virkojen haltijoille. – Elsa oli vihitty jo sodan aikana syyskuussa 1942 isänsä serkun Kalle Reinhold Korhosen kanssa, s. 1905. Välit olivat olleet läheiset jo ennen sotia, sillä Elsa ja Kalle olivat kirjeenvaihdossa jo talvisodan aikana ja Kallen kantakorttiin on merkitty lähimmäksi omaiseksi setä Jussi Korhonen, siis Elsan isä.
Kalle oli haavoittunut heti talvisodan alkupäivinä, mutta oli toipunut ja palveli jatkosodassakin rintamajoukoissa. Elsan rintamalta saamia kirjeitä on tallessa kesältä 1944. Kirjeenvaihto on ollut vilkasta molemmin puolin, kaksikin kirjettä viikossa. Elsa lähetteli rahaa ja ruokaakin, jopa muikkuja, joista Kalle kiitteli kovasti ja valitteli samalla ikäväänsä. Elsan kirjeet eivät ole säilyneet, mutta Kalle kirjeistä näkyy, että kyllä kotirintamallakin puuhaa riitti. Puhuttelut olivat lämpimiä: ”Rakas”, ”Rakkaani”, ”Rakas Elsa”, ”Rakkaani Elsa”, vaikka aiheet olivatkin arkisia. Näin Kalle kirjoitti 20.7.44: ”Onhan tuo hyvä että olet saanut etes vähän sivussa tehdä heinätöitä sillä sinulla on siellä ollut liikaa sivuhommia.” Olivatko sivuhommat muutakin kuin taloudenpitoa, ei käy ilmi. Elsa oli nimittäin liittynyt Lotta-järjestöönkin, mistä on muistona Lotta-merkki, vaikka toiminnasta ei olekaan muistikuvia.
Tulevaisuus oli jo mielessä: 24.7.44 ”Pistähän siellä muutamia salakoita talveksi säilöön jos olet niitä saanut kiinni sillä ovat varmasti kovin kysyttyä ja tarpeellista tavaraa vaikka voi tuntua siellä tällä kertaa hyvin halpa-arvoselta mutta joka tapauksessa sen tulemme huomaamaan ensi vuoden puolella. Jos saa nelikon suolaan niin tuntee itsensä hyvin rikkaaksi”; 1.8.44 ”Joko lienet saanut rehun siellä korjatuksi en voinut sitäkään seurata sen perään kun sain siemenen maahan. mitä lie kasvanut epäilen veden haitanneen kun oli niin märkä kesä. Onhan sinulla ollut siellä paljon touhua siinä taloudessa kun on pitänyt yksin hoitaa kaikki tehtävät”; 6.9.44 ”Onpa hyvä juttu kun on se lehmäsi näin aikaseen poikinut sillä onhan nyt vielä kai heinää laitumella”; 10.9 44 ”Kyllähän olis hyvä jos saisit ne tupakkasi kuivaksi sillä nehän on kovin kalliita myydä saahan niillä hakattuna 400 mk kg voit saunaan laittaa orret jossa on sukkela saada ne kuivaksi koko rungot muuten ovat hitaita kuivata paremmin tuottaa varmasti kuin peruna jos on vähänkin kasvanut”.
Kalle kotiutettiin lokakuussa 1944. Perhettä ruvettiin kasvattamaan välittömästi, sillä siltavartijatehtävänsä päättyessä Elsa odotti jo ensimmäistä lastaan. Molemmille aukeni työpaikka Saikarin koululta, Elsa keittäjänä ja Kalle talonmiehenä. Ensimmäinen lapsi syntyi elokuussa 1945 ja toinen poika keväällä 1947. Koululla asuttiin kesään 1947 asti. Tällöin perhe muutti Niittylän mökkiin Elsan lapsuuden kodin Kilkasen eli Kangasharjun viereen. Paikka oli heille tuttu ennestään, sillä he olivat olleet korjaamassa sieltä heinää muun muassa vuoden 1945 auringonpimennyksen aikana. Rautalammin Saikarin kylä sattui nimittäin olemaan hyvin lähellä täydellisen pimennyksen keskiviivaa.
Kalle sai rintamamiestontin Saikarintien varresta. Talon hän rakensi 1950-luvun alkuvuosiin mennessä vesikattoon asti. Talo on edelleen olemassa: Lepola, Saikarintie 772. Asiat olivat kuitenkin saaneet uuden käänteen. Kallen vanhin sisko Elsa Lydia oli käynyt karjakkokoulun Elisenvaarassa, päässyt karjakoksi Äänekoskelle Mannilan taloon ja sieltä talonemännäksi Kovalan Harjuntaukseen. Hänen miehensä Viljam Kovanen oli niin nivelreuman runtelema, että talonpidosta ei tullut enää mitään, ja kun lapsiakaan ei heille ollut siunaantunut, niin Kallelle ja Elsalle tarjottiin mahdollisuutta tulla talonpitäjiksi.
Pelkästä sukurakkaudesta ei ollut kyse siinä, että Elsa ja Kalle tarjoukseen tarttuivat. Eikä ehkä taloudestakaan, vaikka olihan talo – pientilakin – teollisuuskylän lähellä toista kuin pieni mökki ja hehtaarin peltopläntti maalaispitäjän syrjäkylällä. Muuttamisen vahvimpana puolestapuhujana oli ehkä vähän yllättäen Elsa. Häntä houkutteli se, että tällä tavalla pojat saataisiin koulutielle. Saikarinkylällä sellaista tulevaisuutta olisi ollut vaikea kuvitella. Suhtautumiseen vaikutti varmaan voimakkaasti myös se, että Elsa olisi halunnut itse käydä koulua pitempään, mutta ei ollut saanut siihen mahdollisuutta.
Niinpä alkukeväästä 1949 lehmä ja lautaset, muutamat kirjat ja vaatteet sekä verkot, vene ja Kallen kirvesmiehen työkalut pakattiin kahteen kuorma-autoon ja lähdettiin kohti uutta tulevaisuutta. Matka sujui muuten hyvin kelirikosta huolimatta, mutta häälahjoiksi saaduista värikkäistä Kesäkukka-kahviastioista ja sinisistä Maisema-sarjan ruoka-astioista olivat monet menneet rikki Elsan suruksi, kun niitä ei ollut osattu pakata riittävän hyvin. Ehjinä säilyneitä käytettiin taloudessa ja pojat sirpaleita leikeissään, mutta korvaavia astioita Elsa ei koskaan saanut.
Pienessä talossa asui muuton jälkeen seitsemän henkeä: Elsan ja Kallen perhe sekä Elsa ja Viljam Kovanen ja tämän vanha äiti Miina, viimeksi tulleet yläkerran pienessä kamarissa. Viljam kuoli jo loppuvuodesta 1949. Vuonna 1950 Elsa Kovanen myi Harjuntauksen tilan Kallelle ja Elsalle. Osa kauppasummasta jäi suoritettavaksi Elsa Kovasen ja Miinan eläkettä vastaan. Miina kuoli kevättalvella 1951. Elsa Kovanen muutti pian sen jälkeen Vaajakoskelle.
Elämä sujui työntäyteisenä niin kuin oli suunniteltu. Elsa hoiti karjan, kotitaloustyöt ja pojat, Kalle peltotyöt ja kalastuksen. Talonpito perustui koko ajan vanhakantaiseen omavaraismaatalouteen. Suurimpiin rahantarpeisiin myytiin metsää hankintakaupalla, jotka Kalle teki itse hevosineen. Valtaosa elintarvikkeista tuotettiin itse. Talossa oli 3–4 lehmää ja hevonen.
Maidosta myytiin suuri osa, aluksi tinkimaitona naapureihin, myöhemmin suoraan kauppaan ja loppuaikoina Valion Äänekosken meijeriin. Verannan penkillä oli 1950-luvulla joka ilta ja aamu rivi maitohinkkejä. Näistä Elsa teki aluksi pieniä muistiinpanoja almanakkaan, kuka osti ja mitä, maidon lisäksi munia, jauhoja ja perunoitakin. Muistiinpanot tarkentuvat vähitellen ja niistä alkaa koostua talouskirjanpito. Myöhemmin 1970- ja 1980-luvuilla, kun käytössä on isompia kalentereita, muistiinpanoissa tuli päivittäisiä, pitempiä ja tarkempia.
Niistä näkyvät sekä kotityöt ja merkkitapahtumat että kylän elämä. Lehmät olivat tärkeitä: Vasi, Tähti, Sopu, Ansa, Lystikki. Poikimiset ja astutukset Elsa kirjasi tarkasti. Sian osto ja teurastus. Suopaa Elsa keitti ainakin vielä 1952. Separaattori hankittiin vuonna 1952. Tinkiläiset Elsa nimesi ja heidän ostoksensa kirjasi välistä hyvinkin tarkasti: Tiaiset, Tirkkoset, Mäkiset, Hiekkaset, Kinnuset, Lehtoset, Metsolat, Huuskoset, Kuorelahdet, Niemiset, Laineet, Kautot, Rautiaiset. Samoin kasvien kylvöt ja istutukset, heinänteko, viljan korjaaminen ja puinti, perunannosto. Myös muita merkkitapahtumia, esimerkiksi ”olympiasoihtu Äänekoskella” 14.7.1952 ja kesävieraat. Esimerkiksi Kallen sisko Mainikki oli useana kesänä muutaman viikon ja osallistui talon töihin. Elsan sisar Siiri oli viikon lokakuun lopulla 1952. Leppäsen vanha isäntä haudattiin 16.8.1953 ja Tirkkonen 22.8.1954. Rouva Saarikivi kävi asemalta ja otti valokuvia pojista ja talon töistä. Veneen teko huhtikuulla 1959 kesti kaksi viikkoa.
Omat pellot tuottivat tarvittavan heinän, perunan ja viljan. Pitkään viljelyksessä olivat kaikki neljä viljalajia: ruis, ohra, kaura ja vehnä; aivan viimeisinä vuosina vain ruista. Viljat leikattiin käsin ja puitiin varstoilla omassa riihessä, ruis koko ajan, muut lajit myöhemmin vuokrakoneella. Myllyssä käytiin hevosella Suolahdessa. Taidon ja taipumusten ansiosta talouden omavaraisuus ulottui tavanomaistakin pitemmälle. Kalle rakensi itse tarvittavat ladot. Kattoina käytettiin oman pellon ruisolkea. Veneet hän myös teki itse oman metsän puista sahatuista laudoista. Maatalouden laitteiden korjaamista ja kunnostamista varten Kalle rakensi pajan. Pyykit Elsa pesi käsin muuripadassa suonlaidan lähteellä.
Talouskoulun opit näkyivät Elsan ruoanlaitossa. Leivät leivottiin itse omien peltojen viljasta, suuria juureen tehtyjä ruisleipiä, jotka säilytettiin aitan orsilla, ohra-, lituska- ja perunarieskaa sekä ”leettavehnästä” ja ”ässiä” eli pullataikinasta tehtyjä solmupullia. Monenlaisia kasviksia viljeltiin, tomaattia ja kurkkua jopa omassa kasvihuoneessa. Marjoja sekä viljeltiin että kerättiin metsästä. Kellari oli syksyllä täynnä hilloja ja mehuja. Tappaiskeittoa ja vattuhilloraidoituksella koristeltua maitokiisseliä enää harvoin saa mistään. Vielä 1960-luvulla pyydettiin kalaa myös myytäväksi.
Heinää korjattiin myös Keitele-järven takana olevalta suoniityltä. Siellä se kuivattiin haasialla, vaikka kotipelloilla käytettiinkin heinäseipäitä, ja ajettiin niittyladosta kotiin vasta talvella jäätietä pitkin. Lehmät olivat kesällä pariin, kolmeen otteeseen pari viikkoa kerrallaan usean kilometrin päässä olevalla Säynätkiven niityllä. Siellä ne käytiin lypsämässä aamuin illoin. Maito tuotiin veneellä ja rannasta kantamalla polkua pitkin.
Kodin ilmapiirissä näkyivät yhtäältä äidin kotikasvatus yläsavolaisella herännäisalueella ja toisaalta uudenaikaisempaan elämänmuotoon suuntautuvat henkiset harrastukset ja koulutusmyönteisyys. Säännölliset iltarukoukset ja joulukirkossa käynti hevosella kuuluivat asiaan. Sunnuntaiaamuisin vanhemmat kuuntelivat radiojumalanpalveluksen siinä, missä uutiset sekä päivällä että illalla. Poikia ei kuuntelemaan velvoitettu, mutta saarnat ja virret tulivat tutuiksi. Korttipeli oli syntiä ja siten kiellettyä.
Sanomalehtiä tuli säännöllisesti kaksikin: maalaisliittolaisesti painottunut uutislehti Keskisuomalainen ja maaseudun ammattilehdeksi luonnehdittava Maaseudun tulevaisuus. Rahan niukkuudesta huolimatta tilattiin myös aikakauslehtiä, Suomen Kuvalehteä ja Viikkosanomia, Valittuja Paloja sekä poikien luettavaksi kristillistä arvopohjaa edustavaa Joka Poikaa, jossa kuitenkin oli pääosin maallista luettavaa, askarteluohjeita, jatkokertomuksia ja sarjakuvia. Kirjoja arvostettiin. Äiti Elsa olisi lukenut enemmänkin kuin aikaa ja voimia oli. Vieläkin on tallessa Elsan ennen sotia hankkimia kirjoja: Pieni tietosanakirja (Otava 1926), Suomen kansan aikakirjat (Otava 1928), elokuvakuvilla kuvitettu Vänrikki Stoolin tarinat (Otava 1928), Seitsemän veljestä (1928), tulevaisuusromaani Kohtalon kolmas hetki (Aarno Karimo 1926) ja Muinaisajan ihmeet, osa I (WSOY 1934). Vasta vanhoilla päivillään hänellä oli taas aikaa lukea ja varaa hankkia kirjoja, esimerkiksi Päätaloa ja Valittujen Palojen kirjavalioita.
Äiti-Elsan mielessä ollut Äänekoskelle muuton perimmäinen tavoite toteutui. Vuoron perään pojat menivät oppikoulun pääsykokeisiin, joka niinä aikoina 1950-luvulla ei ollut yksinkertainen juttu, sillä kouluun pyrkijöitä oli ainakin kaksinkertainen määrä aloituspaikkoihin verrattuna. Teollisuuspaikkakunnan tehtaiden tarjoamat melko varmat ja elinikäiset työpaikat eivät olleet koskaan todellisena vaihtoehtona. Samoin vanhemmat antoivat ymmärtää, ettei Harjuntauksessa ja pienviljelyksessä ollut tulevaisuutta lasten elämänurana. Kouluun poikia ohjattiin, ei ehkä niinkään suoraan kehottamalla tai kannustamalla, vaan jotenkin muuten asiat vain ohjautuivat siihen suuntaan. Kouluvuosina paineet tulivat lukukausimaksuista, kirjoista ja muista opintovälineistä. Yksityisoppikoulun vapaaoppilaspaikoista oli apua. Viimeisinä oppikouluvuosina tarjolle tulleeseen kouluruokaan rahat eivät riittäneet. Lukiokin meni loppuun eväiden voimalla; vaikka lähes kaikki muut luokkatoverit kävivät maksullisessa kouluruokailussa. Ylioppilaiksi pojat pääsivät 1960-luvun puolenvälin tienoilla.
Elämä alkoi muuttua 1960-puolenvälin tienoilta lähtien. Maito vietiin meijeriin. Maanviljelys alkoi muutenkin sopeutua pieneviin tarpeisiin ja voimien vähenemiseen. Latoja purettiin. Viljoista viljeltiin lopulta vain ruista. Luopuminen lehmistä oli Elsalle kova paikka. Maatalousyrittäeläke alkoi tukea taloutta. Ruoanlaittoon tuli sähköliesi ja säilytykseen jääkaappi kellarin asemesta, pyykinpesuun pesukone muuripadan asemesta. Pojat perustivat perheet, Hannu Jyväskylään ja Vesa Joensuuhun. Puhelimesta tuli yhteydenpitoväline sisariin kirjeiden sijaan. Televisio tuli 1970-luvulla.
Vuosi 1983 oli erityisen raskas Elsalle. Sisar Siiri kuoli heinäkuussa. Kalle sairasteli koko kesän, oli pitkään sairaalassakin, kuoli syyskuussa. Kalenteriinsa Elsa kirjoitti, että ”tuntuu toivottomalle”. Muutaman kuukauden hän vielä sinnitteli yksinään Harjuntauksessa, mutta muutti marraskuulla Hannun perheen luokse Jyväskylään. Siellä hän sitten asuikin seuraavat talvet, vaikka halusi tulla kesiksi Äänekoskelle niin kauan kuin tuli yksin toimeen; muutaman vuoden sitten kokonaan Jyväskylässä. Viimeiset vuotensa Elsa vietti vanhainkodissa Äänekoskella. Hän kuoli 91-vuotiaana 7.6.1995.
Kirjoittaja
Hannu Korhonen
Lähteet
Elsa Korhosen päiväkirjamerkinnät vuosilta 1921–1929. Puhtaaksikirjoitettuina 10 sivua. Julkaisematon.
Elsa Korhosen muistiinpanovihko Kuopion talouskoulukurssilta 1925.
Kalle Korhosen rintamakirjeet jatkosodan ajalta.
Elsa Korhosen almanakka- ja kalenterimuistiinpanot vuosilta 1950–1983.
Kirjoittajan muistikuvia ja hänen äitinsä Elsan suullisesti kertomasta tekemiään muistiinpanoja.
Korhonen, Hanna ja Sällinen, Elina: Elämää jatkosodan aikana. Wanha Tuomas 2000, s. 6–9.
Mummo 100. Jussi ja Lyyti Korhosen jälkeläisten tapaaminen Äänekosken Kovalan Harjuntauksessa 2.8.2003. Julkaisematon moniste, 24 sivua.
Korhonen, Hannu, Vesa, Miia ja Hanna: Mummo 100. Wanha Tuomas 2004 s. 10–14.
Korhonen, Hannu: Talouskoulun oppeja. Wanha Tuomas 2017 s. 43.
Korhonen, Hannu: Kilkasen Korhoset. Jussi ja Lyyti Korhosen jälkeläiset Rautalammin Saikarilta. Julkaisematon moniste, 30 sivua.

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.