Torpan tyttö

Elma Inkeri Rautio syntyi 21.3.1932 Ala-Temmeksellä. Elma-nimen hän sai Amerikassa syntyneen äitinsä serkun Elma Kukkosen mukaan, joka toimi opettajana Finlandia Yliopistossa Houstonissa. Äitini kotikunta oli Liminka, vaikka Temmeksen kirkonkylä oli Raution perheelle varsinainen kauppa- ja asiointikeskus. Äitini asui varhaisimmat elinvuotensa kolmen sukupolven taloudessa – torpassa, jonka isoisä, torppari Heikki Rautio oli rakentanut vuokraamalleen tilalle ja jonka oli lunastanut omakseen Punttalan perintötalosta torpparilain tultua voimaan vappuna 1919. Äitini vanhemmat Pekka ja Elsa Rautio lunastivat torpan perikunnalta 1938. Äidilläni oli viisi sisarusta, joista yhden pojan kohtaloksi oli tullut kätkytkuolema kahden kuukauden iässä ja toisen pojan kurkkumätä kuuden vanhana. Aino-sisar oli äitiäni viisi vuotta vanhempi, Paavo-veli yhdeksän vuotta nuorempi ja Aulikki-sisar syntyi samana kesänä, kun äitini pääsi ripille.

Koulu ja sota

Äitini aloitti oppivelvollisuuden suorittamisen Temmeksen kirkonkylän kansakoulussa syyskuun 17. päivänä 1939. Samana syksynä liikekannallepano alkoi. Pekka-isän oli ilmoittauduttava palvelukseen Oulussa, lokakuussa 1939 palvellen sekä talvi- että jatkosodassa eläinlääkintätehtävissä. Pekka kotiutettiin iän perusteella juhannuksena 1944.

Sota-aikana koulunkäynti ja toimeentulo Rautiolla oli ankeaa ruoan niukkuuden ja kehnon vaatetuksen vuoksi. Torpan ikkunoihin oli asetettu ’Molotovin verhot’ – puukehikkoon naulatut pinkopahvit, etteivät viholliskoneet näkisi pommittaa. Kaikesta huolimatta äitini suoritti kahdeksan lukuvuoden oppivelvollisuuden. Kahden lukuvuoden alakoulua seurasi neljän lukuvuoden yläkoulu ja lopuksi jatkokoulua kahtena talvena. Koulussa opetuksessa vallitsi aikaa myötäilevä isänmaallis-kristillinen henki. Muusta, lähinnä körttihenkisestä kasvatuksesta piti huolen koti.

Temmeksellä oli kirjasto, jonka palveluksia äitini käytti ahkerasti. Koska arki Rautiolla oli vaatimatonta, nuorella tytöllä oli mahdollisuus laajentaa elinpiiriään sukeltamalla kirjojen maailmaan. Äitini kertoi, kuinka hän luki moneen kertaan Anni Swanin kirjan Iris-rukka, joka on tarina orvosta Iris-tytöstä. Kirjassa korostuu kaupunkilaisten ja maalaisten välinen ero. Tarinassa on myös tuhkimomaisia piirteitä.

Rippikouluajoista on muistona katekismus, jonka välistä löytyy mietelauseita ja rakkausrunoja, osin itse kirjoitettuja ja osin lainattuja. Paavo Cajanderin kirjoittama runo Kuva on puhuttanut äitini suvun naisia kahdessa polvessa ennen äitiäni ja on nyt menossa perintönä kuudennessa polvessa. Tämä runon arvostus antaa kuvan siitä, että naiset polvesta polveen ovat rakastaneet ikuisesti omia äitejään.

Raution elinpiiri

Raution pihapiirin rakentaminen oli aloitettu torppari, isoisä Heikki Raution aikana. Se käsitti pienen asuintorpan, jossa oli pirtti ja kamari. Asuintorpan valmistuttua lisärakennuksia oli syntynyt sitä mukaa, kun varat olivat sallineet. Kaikki rakennukset olivat tehty Raution isäntien omin käsin hirsistä, riu’uista ja päreistä. Rakennusten annettiin maalaamattomina kelottua.

Elämä Rautiolla perustui pääasiassa omavaraistalouteen. Aluksi lehmien maito ja eläinten lihat käytettiin itse. Maitoa ei viety meijeriin jalostettavaksi. Jonkin verran itse kirnuttua voita myytiin naapureille. Ruista viljeltiin leipäviljaksi. Ruoka oli yksinkertaista, pääasiassa perunoita sekä erilaisia ryyni- ja jauhovellejä. Velaksi ei ostettu. Kaikkia isompiakin hankintoja varten ensin säästettiin rahat ja vasta sitten ostettiin.

Maanviljelys tapahtui hevostyökaluilla. Kaikkiin töihin piti ryhtyä pienestä pitäen. Äitini oppi jo varhain, ettei ollut erikseen miesten eikä naisten töitä. Elsa-äidin ja tyttöjen piti osata käsitellä hevosta, tehdä viljakuhilaita, puida riihessä ja kirnuta voita. Saunavastojen tekemisen taito oli myös noilta ajoilta. Metsissä ei kasvanut myytävää puuta. Lehmät ja vasikat laidunsivat metsiä, joista kerättiin risuja lämmityspuiksi.

Jossakin vaiheessa Nurkkaperälle, joksi kutsuttiin Rautiota ja muita maantielle johtavan tilustien varrella olevia torppia, tilattiin sanomalehti Kaleva. Se kiersi torpasta toiseen. Sanomalehti ja kylällä kuullut uutiset hoitivat tiedonvälityksen.

Leivän syrjään maailmalle

Äitini oli saanut hyvät arviot kahdeksanvuotisen kansakoulun päättötodistuksessa. Hänellä olisi ollut kovat halut jatkaa koulunkäyntiä ja saada ammatti. Hän näki päiväunia siitä, että voittaa veikkauksessa ja käyttää voittorahat itsensä kouluttamiseen. Myöhemmin hän kyynisesti totesi, että elämä kansakoulun ja rippikoulun päättymisen jälkeen syksyllä 1947 oli niin köyhää, ettei toki ollut rahaa koulunkäyntiin puhumattakaan veikkaukseen.

Olosuhteet ja äitini lahjat olivat ohjanneet häntä käsitöiden tekemiseen jo varhaisessa lapsuudessa. Hän oli oman äitinsä ja äidinäidin, Mari-mumman, opastuksella pienestä pitäen ommellut vaatteensa ja neulonut pässinpökkimät villaisensa. Koulussa käsityöt olivat olleet mieluinen aine. Opettaja olikin palkinnut hänet kiitettävällä arvosanalla. Pattijoella asuva täti Viia tiesi näistä veljentyttärensä käsityölahjoista. Niinpä hän kutsui äitini luokseen ja järjesti siellä hänet oppitytöksi ompelimoon, jota kaksi ikäneitoikään ehtinyttä sisarusta piti.

‘Kisälliaika’ ei juuri ehtinyt alkaakaan, kun äitini sai kirjeen omalta äidiltään, että pitäisi palata kotiin. Kotona tarvittiin työvoimaa pientilan ulkotöihin, kun issiaskipu oli ajanut Isä-Pekan sängyn pohjalle. Maatyöt uhkasivat jäädä tekemättä. Iltatähdeksi syntynyt nuorin sisar Aulikki oli juuri oppinut konttaamaan. Pekka ei pystynyt edes kaitsemaan tyttöä sillä aikaa, kun muut olivat ulkotöissä. Tuolit oli kaadettu lattialle esteeksi paikkoihin, joihin tytön ei ollut hyvä mennä.

Kun tilanne kotona parani, äitini sai Sanna-tädin suorituksella kotiapulaisen paikan oululaisesta perheestä, joka asui Rautatalossa, Kirkkokatu 16. Vuonna 1947 valmistuneessa kerrostalon alakerrassa sijaitsi rautakauppa H W Snellman, Kuusisen takkikauppa, Sampo Vakuutus ja Osuuskassa. Kotiapulaisen pesti jäi kuitenkin lyhyeksi, kun äitini palasi yllättäen kotiinsa joulun jälkeen. Perheen isä oli lähennellyt äitiä, josta äitini oli suuttunut ja joko ottanut tai saanut lopputilin.

Uusi työpaikka äidille löytyi kevään kuluessa Limingan Osuusmeijeriltä, jossa hän työskenteli meijeriapulaisena. 50 litran maitotonkkien siirtelyt ja nostelut osoittautuivat kuitenkin liian raskaaksi äidin selälle, joten edessä oli työpaikan vaihto. Kymmenien vuosien päästä, kun äiti oli jäämässä vuonna 1987 yksilölliselle eläkkeelle, hänen selkärankansa kuvattiin. Kuvissa näkyi vanha Limingan meijerissä saatu selkävaurio.

Oulussa Hupisaarten vieressä, Oulujoen ja kaupungin keskustan tuntumassa oli Veljekset Åström Oy:n nahkatehdas, jossa valmistettiin valjaita ja kenkiä. Sanna-tädin mies Yrjö Heteperä oli töissä kyseisellä tehtaalla ja sai järjestettyä sieltä sukulaistytölle työtä. Äitini tehtävänä oli liimata kenkiin nahkaisia kengänpohjia. Tehdastyössä tienasi hyvin. Äitini kirjoitti kotiinsa, että hän on kohta säästänyt tarvittavat rahat polkupyörän ostoon. Hän asui alivuokralaisena Sannan ja Yrjön luona Yläsiirtolassa, josta työmatkaa kertyi tehtaalle neljä kilometriä. Muutaman viikon päästä tuli uusi kirje kotiin, että äiti ei ostanutkaan pyörää, vaan on ostanut kihlat.

Oma tupa – oma lupa

Äitini meni naimisiin Paanajärveltä evakkoon lähteneen isäni Tauno Kyllin kanssa. Meitä lapsia syntyi kaikkiaan kuusi. Kysyttäessä äidiltä suurperheestämme, hän teki vastakysymyksen, että kenet teistä olisi pitänyt jättää tekemättä. Yksi veljistäni syntyi kuurona 1955, jolloin kuurojen lasten ja vanhempien nykyisenkaltaista tukea ei käytännössä ollut. Veljeni kuitenkin sai hyvän perusopetuksen Jyväskylässä ja valmistui ammattiin Turussa kuurojen ammattikoulussa. Lyhyitä lomautuksia lukuun ottamatta hän on saanut olla palkkatyössä, vaikka yhteiskunnassa on ollut vaikeita aikoja ja siitä johtuen työttömyyttä. Äitini ja isäni uhrasivat meihin lapsiin omasta elintasostaan, että saimme mennä maksulliseen oppikouluun ja lukioon. Kaikki me perilliset olemme ansiotöissä ja veronmaksajia. Käsittääkseni äitini oli tavattoman onnellinen, että hänen lapsensa saivat käydä koulua ja päästä paremmille päiville – sisähommiin. Tätä hän ei kuitenkaan koskaan kehuskellut kodin ulkopuolella.

Eräs neuvo äitini perintönä on jäänyt erityisesti mieleen. Hän sanoi, että ensin pitää maksaa verot, korot ja lainat ja sitten vasta muuta, jos jää rahaa. Äitini oli hyvä leivän leipoja ja käsitöiden tekijä. Hän on kutonut satoja sukkapareja ja vanttuita sekä ommellut pitovaatteita. Ruuhkavuosien helpottaessa hän toteutti unelmansa valmistaa itselleen Siikajokilaakson kansallispuvun tykkimyssyineen. Kun hän oli tehnyt yhden kansallispuvun kansalaisopiston ohjauksessa, niin hän valmisti samanlaiset puvut myös kahdelle tyttärelleen Anna-Kaisalle ja minulle.

Alenevan polven pohdintoja

Äidin jälkeen meille on jäänyt valtava määrä runokirjoja ja ruutuvihkoja, joihin äiti on kirjoittanut omia ajatuksiaan, elämänohjeita, toisten kirjoittamia mietelmiä ja runoja sekä lainauksia raamatusta. Niistä olen sisarusteni kanssa luotaillut äidin henkistä perintöä. Niistä ilmenee, että hän oli elämänkulkuunsa tyytyväinen. Hän murehti kuitenkin eläkepäivinään, kun navetta oli purettu, joka oli ollut hänen elämänsä keskipiste. Hän muisteli ruostuvaa auraa pihalla, joka oli aikoinaan ostettu osamaksulla. Hän seurasi kellarin kulmalla olevaa punaisen ruusupensaan elämää, kun se syksyllä varisutti lehvästönsä, keväällä pukeutui jälleen vihreään ja teki hehkuvan punaiset kukkansa heinäkuun puoliväliin mennessä – juuri minun syntymäpäiväkseni. Äitini istutti viisi vuosikymmentä sitten pihalle kuusen taimen. Se on kasvanut tuuheaksi korkeaksi puuksi ja ilahduttaa nykyistä talon emäntää kolmannessa polvessa. Kolme vuotta isäni poismenon jälkeen äitini nukkui ikiuneen 12.4.2011. He olivat naimisissa lähes kuusi vuosikymmentä.