Kolme vahvaa naista johti 1900-luvun alkupuoliskolla sitä voimakasta kehitystä, mikä tapahtui naisten erityisen harrastuspiirin, kotitalousalan, opetuksessa. Nämä naiset olivat, vanhimmasta nuorimpaan lueteltuina Laura Harmaja, Ella Kitunen ja Elli Saurio. He kaikki toimivat kotitalousopettajien opettajina, Harmaja ja Kitunen kotitalousopettajia kouluttavissa oppilaitoksissa ja Saurio Suomalaisen Marttaliiton konsulenttikunnan esimiehen roolissa. Syntymävuosissa on noin kymmenen vuoden erot. Harmaja oli yhteiskuntatieteilijä (kansantalous), Kitunen luonnontieteilijä (kemia) ja Saurio yhteiskuntatieteilijä (kansantalous). Harmaja oli taitava tutkija ilman julkituotua tavoitetta väitellä. Kitunen pyrki kohti tohtorinarvoa professori R. Pihkalan suojeluksessa ja professori A.I. Virtasen ohjauksessa. Kitusen tutkimus valmistui, mutta Kitunen ei väitellyt. Vasta Saurion onnistui luoda riittävä ja kiistaton tieteellinen meriitti ja päästä viranhaltijaksi ensimmäiseen kotitalousprofessuuriin. Saurio oli naimaton, mutta sekä Harmajalla että Kitusella oli tiedemiespuoliso ja lukuisia lapsia. Näistä kolmesta naisesta Harmajalla ja Kitusella oli Sauriota enemmän uranuurtajan kohtalo. Saurio jatkoi tutkijana siitä, mihin Harmaja jäi.

Saurion toimintakenttä oli laaja

Elli Saurio aloitti matkustamisen aikaisin. Hän syntyi 31.12.1899 Nurmeksessa mutta hänet kastettiin 26.2.1900 Lapinjärvellä eteläisessä Suomessa, kuten Lapinjärven seurakunnan marraskuussa 1999 kirjoittama virkatodistus vieraitten seurakuntalaisten toimitusten kirjasta osoittaa. Aikuisiässä Saurio tapasi merkitä asiapapereihin Lapinjärven syntymäpaikakseen.

Saurio asui ja työskenteli eri puolilla Suomea perehtyen laajasti suomalaiseen elämänmenoon mutta varsinkin suomalaisen naisen tilanne tuli hänelle tutuksi, sillä hän teki väitöstutkimuksen maalaisemäntien ajankäytöstä ja toimi johtotehtävissä Suomalaisessa Marttaliitossa. Professorikausi täydensi Saurion näkemystä suomalaisesta yhteiskunnasta naisten kannalta, sillä nimenomaan naisylioppilaat eri puolilta Suomea innostuivat kodin taloustieteen opiskeluun. 

Elli Saurio varttui kymmenvuotiaaksi Nurmeksessa mutta vanhempien kuoltua hänet siirrettiin sukulaisperheeseen Kokemäelle. Kirjoitettuaan Rauman Yhteislyseosta ylioppilaaksi Saurio aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa. Ammatillisen puutarhaopettajan koulutuksen Saurio hankki Reitkallin Puutarha- ja Maatalouskoulusta.

Varsinaisen tulikasteen maantuntemuksessa Elli Saurio sai pitkäaikaisessa työssään Suomalaisen Marttaliiton piirissä, ja ulkomaanmatkojen tekeminen alkoi tänä kautena. Aluksi Saurio toimi konsulenttina mutta vuodesta 1934 lähtien hän palveli järjestöä ensin sihteerinä ja sitten toiminnanjohtajana 1935–1947. Suomalainen Marttaliitto laajeni voimakkaasti toiminnanjohtaja Saurion kaudella ja tälle ajalle osuivat myös haasteelliset talvi- ja jatkosodan vuodet. Vuonna 1939 järjestön nimi lyhennettiin muotoon Marttaliitto.

Kun Elli Saurio erosi Marttaliiton palveluksesta 1947, hän jätti jälkeensä elinvoimaisen järjestön, jonka jäsenmäärä kasvoi, jonka talous oli hyvässä kunnossa ja jolle oli tiedossa pätevä uusi toiminnanjohtaja. Saurion edessä olivat yksinäiset uranuurtajavuodet uuden tieteenalan johdossa, sillä vuonna 1946 perustettu kodin taloustiede oli ensimmäinen kotitaloustiede Euroopassa. Kansantaloustieteessä ja yrityksen taloustieteessä (liiketaloustiede) jo tutkittiin, miten yhteisön hyvinvointia voitaisiin parantaa markkinahintaisen hyödyketuotannon lisäämisen kautta, mutta kodin taloustieteessä näkökulmaa pyrittiin avartamaan, sillä uskottiin, että on hyödykkeitä ja resursseja, jotka vaikuttavat hyvinvointiin vaikka niillä ei olisi markkinahintaa. Kotitaloudet tuottavat hyödykkeitä suoraan kulutukseen viemättä niitä markkinoille ja inhimillistä ajattelua voi pitää talousresurssina. − Saurio piti tieteenalansa peruselementtinä yksilön kykyä taloudelliseen suunnitteluun. tieteen ja epäilemättä suunnittelu edustaa ajattelua.

Lapsuusvuodet Nurmeksessa

Laamila

Pohjois-Karjalassa Nurmeksen kauppalan liepeillä asuneille Hilja ja Ivar Sauriolle syntyi 1800-luvun viimeisenä päivänä tytär, jolle annettiin nimeksi Elli. Tyttö osoittautui päättäväiseksi ja älykkääksi, mutta elämässä onnistumiseen tarvitaan usein suotuisien luonteenpiirteiden lisäksi myös hyvää onnea. Sitäkin tällä lapsella oli. Elli sai aloittaa oppikoulun, mikä oli erittäin tärkeää hänen tulevaisuutensa kannalta. 1900-luku toisi paljon lahjoja tullessaan koko Suomen kansalle, mutta erityisen runsaat antimet ja entistä rikkaammat mahdollisuudet uusi vuosisata tarjoaisi Suomeen syntyville tyttölapsille. Koulutusväyliä avautuisi heille ja suomalaiselle naiselle suotaisiin sekä valtiollinen äänioikeus että taloudellinen itsenäisyys vailla miespuolisen sukulaisen holhousta.

Sen maatilan nimi, jossa Elli Saurio vietti varhaislapsuutensa, oli asiakirjoissa Rantala. Rantala oli suurehko, vauras maatila, jota joskus kutsuttiin jopa maakartanoksi mutta nimitys oli liioiteltu, sillä kartanoksi sanottiin kansanomaisesti yksittäistä kylän ulkopuolella olevaa taloa, jossa oli vähintään viisi torppaa ja viisikymmentä hehtaaria viljelyalaa sekä vähintään viisisataa hehtaaria metsää. 1900-luvun alun Rantala ei näitä ehtoja täyttänyt.

Rantala sijaitsi Nurmeksen maalaiskunnan alueella lähellä Nurmeksen vuonna 1876 perustettua kauppalaa, mutta tavallisesti puhuttiin Laamilasta. Nykyisestä Nurmeksen kaupungista löytyy Laamilan kaupunginosa, johon johtaa Laamilantie. Nurmeksen maalaiskunta liitettiin kauppalaan vuoden 1973 alussa ja seuraavan vuoden alussa alueesta muodostettiin Nurmeksen kaupunki. Uuden kaupungin pinta-ala oli miltei 1500 neliökilometriä.

Ellin varsinaista lapsuuskotia eli Laamilan tilan vanhaa, joskus ennen 1900-luvun alkua rakennettua päärakennusta ei enää ole olemassa, eikä Saurion sukua enää asu Laamilassa. Jäätyään vuonna 1961 leskeksi, emäntä Liisa Tuisku, Laamilan viimeinen Saurio, myi tilansa Nurmeksen kauppalalle.  Liisa Tuisku oli Elli Saurion nuorempi sisar.

Laamila oli historiansa aikana ollut usein kruununtilana ja nimi Laamila on mahdollisesti lyhennelmä sanasta Laamannila, sillä omistajina oli ollut sekä lukkareita että nimismiehiä. Laamilan tai siis Rantalan tilan historiasta on tietoja 1700-luvulta asti. Rantalan omistajina ovat vuosisatojen mittaan esiintyneet nimismiehet Boisman, Planman ja Strömmer sekä siltavouti Järnefelt. Rantala, rekisterinumeroltaan 26, muodostui kahdesta tilasta rekisterinumeroiltaan 22 ja 24. Pienemmän numeron tila oli Toppi-suvulla vuosina 1726–1783, ja tätä tilanomistajasukua seurasivat omistajina Antti Turunen 1783–1795, nimismies C.D. Boisman 1795–1805, Hedvig E. Strömmer 1805–1806 ja nimismies A. J. Planman vuosina 1806–1809.

Myös rekisterinumeroa 24 kantavan tilan omistajat olivat 1600- ja 1700-luvuilla tiheään tahtiin vaihtuneet. Nimismies Planman osti tilan n:o 24 vuonna 1805, ja seuraavana vuonna hän hankki omistukseensa myös tilan n:o 22. Nimismies Planmanilla ei kuitenkaan tuolloin ollut enää paljon elinaikaa jäljellä. Rantalan omistajaksi tuli nimismies Planmanin leski vuonna 1809. Rantalan seuraavat omistajat olivat siltavouti O. Järnefelt 1827–1833 ja nimismies Strömmer 1833–1840. Rantala muuttui uudemman kerran perintötilaksi vuonna 1860.

1800-luvun lopulla Rantalan verotila, rekisterinumeroltaan 26, oli Stiina ja Juhana Hakkaraisen omistuksessa. Nämä jättivät tilan perinnöksi pojilleen. Kaksi pojista, Matti Erik ja Tuomas Edvard, lunastivat toisten veljien osuudet itselleen, ja Rantalan kantatila oli heidän hallussaan jälleen suurena kokonaisena mutta kauppakirjalla 8. lokakuuta 1899 kantatila jaettiin jälleen kahteen osaan, joista eteläinen Männikkö-niminen tila tuli ostaja Olli Heikuralle ja Hakkaraisille jäivät Rantalan alueet: Kotipalsta, pohjoisosan Metsäpalsta ja Karsikon, Tervakorven sekä Heinäojan niittypalstat. Uusimmasta lohkomistoimituksesta oli päätetty toukokuussa 1899. Rantalan kantatilan 222 hehtaarin pinta-alasta lohkotulle uudelle Rantalalle jäi 209 hehtaarin osuus.

Seuraava Rantalan maatilaa koskeva kauppakirja allekirjoitettiin 27. heinäkuuta 1900. Kauppakirjan allekirjoittajia olivat agronomi Josef Ivar Saurio ostajana ja Matti Erik Hakkarainen sekä Tuomas Edvard Hakkarainen ja viimeksi mainitun veljen vaimo Riitta o.s. Ahonen myyjinä. Tilan myyntihinta oli 23 000 markkaa (noin 88 605 euroa vuoden 2008 rahassa). Ivar Saurion aikana Laamilan pinta-ala kasvoi, sillä Saurio osti marraskuussa 1904 Nurmeksen pitäjän Ylikylän kylässä sijainneen Tervakorven verotilan – rekisterinumerona 22I – talollinen Juhana Pyyköseltä ja tämän vaimolta Kaisa Pyyköseltä o.s. Pennanen. Agronomi Ivar Saurio tehosti tilan maataloutta. Hän muun muassa rakennutti tilalle navetan ja muitakin talousrakennuksia.

Hilja ja Ivar Saurio kuolivat molemmat vuonna 1910 ja Laamilan tila jäi jakamattomaksi kuolinpesäksi Saurioiden lasten täysi-ikäiseksi tuloon asti. Tilan pehtoriksi palkattiin Kokemäen maamieskoulun käynyt Kustaa Ilmari Tuomola (1886–1972).  Vapaussota jätti vahvan muiston Nurmeksen seuduille, sillä jääkäreiden värväyksen aikana Nurmeksen kautta kulki salainen etappitie, ja vapaussodan valkoisen armeijakunnan sotilaista nurmeslaisia oli suhteellisesti paljon muuhun maahan verrattuna. Pehtori Tuomola oli eräs heistä, jotka vahvistivat etappitietä Nurmeksen seudulla.

Laamilan tila vaihtoi 1920-luvun lopulla jälleen omistajaa, ja uusi isäntä Feliks Tuisku jatkoi edeltäjänsä työtä tilan kunnostamiseksi ja nykyaikaistamiseksi. Hirsinen päärakennus korvattiin uudentyylisellä kaksikerroksisella rakennuksella, jonka pääportaikolta avautui näkymä Haapalahden suuntaan. Alkuaan vanha päärakennus oli ehkä suojannut neliöön rakennettua pihapiiriä, sillä 1900-luvun alussa kaksi kulmittain sijainnutta hyvin vanhaa ja kookasta rakennusta oli muodostanut Laamilan pihan.

Liisa Saurio, Hilja ja Ivar Saurion toiseksi vanhin tytär, solmi täysi-ikäiseksi vuonna 1925 tultuaan avioliiton jääkäri, komppanianpäällikkö Feliks Waldemar Tuiskun (1891–1961) kanssa. Feliks Tuiskua innosti ajatus ryhtyä maanviljelijäksi. Vuonna 1927 Tuisku erosi kapteenina vakinaisesta palveluksesta armeijassa ja muutti perheineen Nurmekseen, josta oli ostanut vaimon kotitilan Laamilan.

Liisa ja Feliks Tuiskun hallintakaudella Laamilassa oli parhaimmillaan neljäkymmentä lypsylehmää ja yhdeksän hevosta. Myös tiilituotanto elvytettiin. Tilalla oli vanhastaan tiilitehdas ja jo agronomi Ivar Saurion kautena Laamilassa oli harjoitettu tiiliteollisuutta ainakin ajoittain. Tuisku osallistui aktiivisesti paikkakunnan järjestöelämään ja toimi puheenjohtajana maataloustuottajayhdistyksessä, manttaalikunnassa sekä Nurmeksen Metsänhoitoyhdistyksessä. Jääkärimajuri Tuisku osallistui tiettävästi Nurmeksessa 1930-luvulla Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) paikallisosaston toimintaan.

Felix (Feeliks) Tuisku oli lähtenyt vuoden 1916 alussa monien muiden nuorten suomalaismiesten tapaan jääkärikoulutukseen Saksaan ja osallistunut jääkäripataljoonan mukana Missejoen, Riianlahden sekä Aa-joen taisteluihin. Jääkäripataljoonan pääosa, 1130 miestä, palasi Suomeen Vaasan kautta 25. helmikuuta 1918. Jääkärien johdolla ”valkoinen” rintamakunta pysäytti ”punaisten” etenemisen ja saksalaisten tuella otti maan pääkaupunkia myöten nopeasti hallintaansa. Vapaussodan jälkeen Felix Tuisku palveli Kajaanin Sissipataljoonassa, osallistui vuonna 1920 Petsamon retkikuntaan komppanianpäällikkönä ja haavoittui Salmijärvellä 1.4.1920. Hän toimi samassa joukko-osastossa komppanianpäällikkönä ja talouspäällikkönä vuoteen 1927 asti. Sotien välisen ajan Tuisku toimi Lieksassa komendanttina ja talvisodassa Pohjois-Karjalan Ryhmän täydennyspataljoonan komentajana. Jatkosotaan hän osallistui Rukajärven suunnalla. Felix Waldemar Tuisku ylennettiin majuriksi vuonna 1941.

Sen jälkeen kun oli myynyt Laamilan maatilan Nurmeksen kauppalalle, Liisa Tuisku muutti pois Nurmeksesta mutta ensi alkuun hän pidätti omistuksessaan kesäasuntotontin ja palasi silloin tällöin lapsuutensa maisemiin. ”Kiire on kohdallani loppunut”, Liisa Tuisku kirjoitti tammikuussa 1962 martoille Nurmeksen Nurmeskylään. Emäntä Liisa Tuisku oli ollut Nurmeskylän marttayhdistyksen puheenjohtajana monet vuodet. Liisa ja Felix Tuiskun kolme tytärtä olivat jättäneet Nurmeksen jo 1950-luvun kuluessa. Vanhin tyttäristä, Terttu Tuulikki, oli syntynyt Hämeenlinnassa mutta kaksi nuorempaa tytärtä, Leena Tellervo ja Ulla Maija Anneli, syntyivät Nurmeksessa. Liisa Tuisku eli huomattavan korkeaan yli sadan vuoden ikään mutta viimeisinä vuosina, jotka hän vietti Tampereella, hänen elämäänsä rajoittivat liikuntakyvyn heikkeneminen ja aina vaikeammaksi kehittyvä kuurous.  

Elli Saurion isä Josef Ivar Saurio ja isän suku

Ivar Saurio toimi opettajana Nurmeksen vanhimmassa maamieskoulussa Haapalahden rannalla, Laamilaan nähden lahden vastakkaisella puolella. Sukunimi ”Saurio” oli uunituore, sillä Ivar Saurio oli saapunut Nurmekseen Ivar Janssonina huhtikuun ensimmäisenä päivänä 1898 Oulun läänin Pyhäjärveltä, jonne oli muuttanut 13. kesäkuuta 1894. Tuolloin oli hyvin tavallista, että suomalaismieliset ylioppilaat suomensivat vierasperäisen sukunimensä. Ensimmäinen suomalaistamisen vaihe oli 1870-luvulla, toinen vuonna 1906 ja kolmas vuonna 1935. Nimien ensimmäisessä suomalaistamisvaiheessa vaikuttajia olivat muun muassa Matti Äyräpää (vuoteen 1876 Europaeus) ja Lauri Kivekäs (Stenbäck). Toisessa vaiheessa ihmisiä innostivat Johannes Linnankosken alias Vihtori Peltosen kirjoitukset.

Saurio-nimi ei ollut aluksi suojattu ja Suomen kaikki Sauriot eivät ole keskenään verisukulaisia. Eri Saurio-sukuja esiintyi lähinnä Pohjanmaan ja Tampereen seudulle. Ylöjärvellä, aika lähellä Tamperetta, on ollut olemassa myös kaksi Saurio-nimistä taloa. Vuonna 1904 valmistui seurojentalo nimeltä ”Saurio” arkkitehti Yrjö Sadeniuksen (Sadeniemi vuodesta 1906 alkaen) piirustusten mukaan. Sinervät asuivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella seurojentaloa vanhemmassa Saurio-talossa, joka nykyään on jäänyt moottoritien alle. Tämän vanhemman Saurio-talon mailla oli ollut ihana, kirkas Saurio-niminen luonnonlähde, joka ei kuivunut talvellakaan ja josta Soppeenmäen asukkaat hakivat käyttöveden. Lähde kuivui vasta sen jälkeen, kun sen yläpuolelle rakennettiin kaivo.

Kumpi sai ensiksi Saurio-nimen, lähde vai talo? Luontevalta tuntuisi otaksua, että luontoon liittyvä elementti olisi rakennettua ilmiötä vanhempaa perua. Tässä tapauksessa Saurio-talo, joka on ollut olemassa jo 1800-luvulla, sai nimensä ehkä hyvinkin vanhan, ympäri vuoden auki pysyvän, ”kiehuvan” lähteen mukaan. Tampereen seutu on vanhaa pirkkalaisaluetta ja Saurio lähteen nimenä saattaisi olla ”kiehuvan” lähteen lapinkielisen nimitystavan – sávrres – suomalaistettu muoto (päätelmä kirjoittajan). Adjektiivina ”sávrres” merkitsee kestävää ja hyväkuntoista. Verbit sávrudit ja sávrut tarkoittavat kestäväksi tekemistä ja kestäväksi tulemista. 

Veljekset Josef Ivar Jansson (1969–1910) ja August Julius Jansson (1871–1931) uudistivat sukunimensä Saurioksi 1890-luvun kuluessa. Tieto lähteestä tai tarkemmin sanottuna tieto Saurio-käsitteestä kykeni kantautumaan poikien korviin monia eri reittejä pitkin. Ensiksikin poikien isä, nahkuri Jansson, asui Tampereen liepeillä Messukylässä lapsuutensa ja nuoruutensa. Messukylä liitettiin Tampereen kaupungin alueeseen vasta vuonna 1947. Toiseksi Josef Ivar kävi Tampereella oppikoulua, jonka rehtori Karl J. Sadenius oli Ylöjärven raittiusseurantalon suunnitelleen arkkitehti Yrjö Sadeniemen veli.
Ivar Saurion vaellusvuodet päättyivät Nurmekseen, sillä hän avioitui paikallisen kauppiaan tyttären kanssa, mutta kauppiasta hänestä ei tullut. Hänestä tuli nurmeslainen suurtilallinen Laamilan maatilan oston myötä. Opiskelut ja työpaikat olivat kuljettaneet häntä eri puolilla Suomea pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Josef Ivar Saurio, joka vuoteen 1898 asti käytti isänsä sukunimeä Janson – nimen näkee myös muodoissa Jansson tai Jahnsson tunnetaan – oli tamperelaisen nahkuri Henrik August Berthilinpoika Jansonin (1838–1874) kolmas lapsi ja samalla ensimmäinen perheeseen syntynyt poikalapsi. Henrik August Jansonille ja hänen vaimolleen Johannalle o.s. Willgrén (1844–1873), joka oli ollut tamperelaisen tehdastyöläisen tytär, syntyi yhdeksän avioliittovuoden aikana yhteensä kuusi lasta, neljä tyttöä ja kaksi poikaa.  Tyttäristä ensimmäinen Maria eli vain neljä päivää. Pitkäikäinen ei ollut toinenkaan Maria, sillä perheen nuorin, kolmiviikkoisena äidistään orvoksi jäänyt Anna Maria kuoli kuusi ja puolivuotiaana. Henrik August Jansonin pojantytär, Elli Saurio, kuoli päivälleen 92 vuotta myöhemmin kuin isänsä isä.

Jansonien lapsiparvi menetti molemmat vanhempansa. Äiti kuoli 14. syyskuuta 1873 lapsivuodekuumeeseen, joka noihin aikoihin raivosi Tampereella ja nahkurimestari Janson eli vain viisitoista kuukautta vaimonsa jälkeen. Kuolinpesän selvittäjäksi ja orpojen holhoojaksi määrättiin nahkurimestari Numminen. Holhoojapäätös ei ehkä ollut paras mahdollinen, koska lapset hajotettiin aikaa myöten eri perheisiin kasvatettavaksi.

Jansonien lapsia voitaneen toisaalta pitää hyväonnisina orpoudesta huolimatta, sillä kaikki neljä aikuisiän saavuttanutta lasta koulutettiin ammattiin. Jopa tyttäret koulutettiin, mikä ei 1800-luvulla ollut itsestäänselvyys. Vanhin tytär Julia (1865–1891) sai päästötodistuksen Jyväskylän opettajaseminaarista vuonna 1888 ja toimi kolmisen vuotta kansakoulunopettajana Tampereella. Julia Janson oli kuollessaan perheetön. Kätilöksi opiskellut Josefina (1866–1929) avioitui 21-vuotiaana kirjanpitäjä Karl Alexander Gästrinin kanssa, mutta liitto purkautui lapsettomana huhtikuussa 1899, ja saman vuoden heinäkuussa Josefina eli Fiina (Fiinu) Saurio (entinen Gästrin o.s. Janson) muutti Tampereelta Jyväskylään, jossa toimi vuosikymmeniä kaupungin kätilönä. Sukunimen suomalaistaminen tapahtui vuosien 1901–1910 aikana. Henrik Jansonin pojista tuli agronomeja ja molemmat perustivat perheen.

Ivar Jahnsson (Janson) kävi Tampereen ja Hämeenlinnan lyseota. Ylioppilaaksi hän tuli Oulun suomalaisesta yksityislyseosta keväällä 1889 ja sai arvosanaksi approbatur. Ylioppilastodistuksen mukaan hän oli aloittanut lukion oppimäärään perehtymisen yksityisopetusta nauttien ja kirjoittautui Oulun suomalaiseen yksityislyseoon kuudennelle luokalle vasta tammikuun puolivälissä 1888. Keväällä 1888 hänet siirrettiin seitsemännelle luokalle, mutta hän luki tämän luokan yli yksityisesti. – Henrik Jansonilla oli kaksi lahjakasta poikaa, mutta Ivarin ilmeinen kyky tehokkaaseen opiskeluun omin päin luokkaopetuksen ulkopuolella antoi hänelle erityisen lahjakkaan ihmisen maineen.

Oulun suomalainen yksityislyseo oli perustettu vuonna 1874 ja lakkautettiin luokka luokalta vuosina 1883–1890 valtion lyseon perustamisen jälkeen. Syksystä 1883 oppilaiden tulo suurin piirtein lakkasi. Kuutena viimeisenä vuonna koulu otti vastaan vain kolmetoista oppilasta, niistä viisi vuonna 1883. Viimeiset uudet oppilaat olivat Iwar Josef Jahnsson ja Karl Fredrik Micklin. Iwar Jahnssonin ylioppilastutkintoa on pidettävä kunnioituksen ansaitsevan sitkeyden tai lahjakkuuden osoituksena, sillä vain yksitoista prosenttia yksityislyseon nimikirjaan merkityistä oppilaista tuli käsityöläiskodeista ja noin puolet oppilaista lopetti opiskelun ilman tutkintoa. Oulun suomalaisen yksityislyseon epäilemättä kuuluisimmat oppilaat ovat olleet presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg ja kirjailija Teuvo Pakkala, joista viimeksi mainittu aloitteli Oulussa kirjallista uraansa kirjoittelemalla yksityislyseon vuonna 1879 perustetun oppilaskonventin lehtiin. Oppilaiden viikoittain ilmestyvä lehti ”Toivon Tähti” oli perustettu samana vuonna kuin konventtikin. Myöhemmin kirjoittelufoorumi laajeni, kun perustettiin vielä pilalehti ”Veitikka”. Josef Ivar Jansson oli konventin varapuheenjohtajana ja ”Veitikan” toimittajana keväällä 1888.

Suomalaisen yksityislyseon opettajistoon kuului muun muassa Konrad Fredrik Kivekäs (vuoteen 1876 Stenbäck), joka opetti historiaa, maantietoa sekä suomen ja ruotsin kieltä vuosina 1876–1882. Konrad Kivekäs oli August Saurion apen Karl Emil Stenbäckin veli. Veljesten vanhemmat olivat kirkkoherra Karl Fredrik Stenbäck ja Emilia Ottilia Kristina von Essen.

Ylioppilas Josef Ivar Jahnsson kirjoitettiin 9.6.1889 Oulun suomalaisesta lyseosta Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston nimikirjaan. Ivar Jahnssonin opiskelu yliopiston filosofisen tiedekunnan fyysillis-matemaatillisessa osastossa kesti yhden lukuvuoden, jonka jälkeen hän haki Mustialan maanviljelys- ja meijeriopistoon osoittaen hakukirjeen opiston johtajalle ”K. K. Herra Tirehtöörille ja Ritari C. A. Zittingille”:

Myötä liittäen Ylioppilastodistukseni, Papintodistukseni ja Lääkärintodistukseni, pyydän nöyrimmästi päästä oppilaaksi agronomi ja meijeriosastoon Mustialassa. Saan myöskin ilmoittaa, että olen tämän vuoden laboreerannut Yliopiston Kemiallisessa laboratoriumissa. Sekä, että myös olen täysi-ikäinen. Odottaen kutsumustanne, pyydän vastausta.
Suurimmalla kunnioituksella Ivar Josef Jahnsson
Tampereella 17 p:nä Toukokuuta 1890
 
Ivar Jahnsson valmistui Mustialasta 20. lokakuuta 1892 ja muutti 12. heinäkuuta 1893 Orimattilaan agronomiksi Vähä-Latola -nimiselle maatilalle. Täällä Ivar viihtyi vuoden, jonka jälkeen muutti 13. kesäkuuta 1894 Oulun läänin Pyhäjärvelle ja sieltä Nurmekseen huhtikuun alussa 1898.  Suomalaisissa agronomimatrikkeleissa esitetään, että Ivar Jansson on ollut Tikkalan meijerikoulun opettaja ja johtaja, Latokartanon maanviljelyskoulun johtaja ja Haapapuron maanviljelyskoulun opettaja. Karkussa hän oli omistanut Kosken kartanon.

Jahnssonin tarkoituksena oli aloittaa opetustyö Haapapuron maamieskoulussa. Tilallinen Mikko Heikura oli tehnyt vuonna 1860 ensimmäisen aloitteen maatalousalan koulutuksen aikaansaamiseksi Nurmekseen, mutta tosimielessä koulun suunnitteluun ryhdyttiin vasta vuonna
1890, ja maamieskoulun ensimmäinen kurssi alkoi marraskuussa 1897. Samana vuonna alkoi Kopraksen karjanhoitokoulu. Molemmat koulut lakkautettiin kymmenen vuoden kuluttua valtionavun saannin tyrehdyttyä, ja maatalousalan koulutus pääsi Nurmeksessa uudelleen käyntiin vasta vuonna 1947.

Nurmeksen maamieskoulun sijoituspaikka voitiin valita useasta tarjolla olleesta vaihtoehdosta. Parhaaksi tarjoukseksi katsottiin tilallisen Olli Heikuran tarjous. Koulu sijoitettiin Haapalahden rannalla sijainneelle Haapapuron tilalle. Haapalahden vastakkaisella rannalla pienehköllä kumpareella noin puolen kilometrin päässä oli Laamilan maatila. Olli Heikurasta tuli koulun johtaja. Koulu alkoi marraskuussa 1897 Heikuran sitä varten hankkimassa talossa, joka oli siirretty 1880 lakkautetusta Luostan työlaitoksesta. Kouluun palkattiin pehtorin lisäksi kaksi opettajaa, ensimmäisinä agronomit Blomgren ja Saurio. Oppilaita oli oltava 7–12 ja oppiaika oli kaksivuotinen. Oppilaaksi pääsyn vähimmäisvaatimuksena oli luku-, kirjoitus- ja laskutaito. Oppiaineita oli yhteensä viisitoista, ja niihin kuuluivat muun muassa maanviljelysoppi, karjanhoito, kasvitarhanhoito, anatomia, maanviljelyskemia ja laskento. Apuopettajina toimivat ulkopuoliset luennoitsijat ja käsitöiden opettajat. Haapapuron maamieskoulu oli alallaan aikakautensa tärkein kansanvalistaja Pohjois-Karjalan alueella.

Opetus ja täysihoito olivat oppilaille maksuttomat mutta työpäivät olivat raskaat. Opetus alkoi aamukuudelta teoriajaksolla ja työskentely käytännön töineen ja teoriatunteineen jatkui myöhään iltaan. Vapaa-aika käytettiin opiskeluun tai ajanvietetoimintaan. Huvittelu ja opiskelu voitiin myös yhdistää, kuten tehtiin keväällä 1898, jolloin oppilaat järjestivät juhlan oppikirjaston hankkimiseksi koululle.

Lokakuussa 1898 maamieskoulun oppilaat järjestäytyivät toverikunnaksi ja valitsivat puheenjohtajaksi agronomi Ivar Saurion. Toverikunnan kokouksissa keskusteltiin alustusten pohjalta. Teemat sovittiin etukäteen. Aiheet käsittelivät maanviljelystä, karjankasvatusta ja hevostenhoitoa, kahvinjuontia sekä väkijuomien ja tupakan käyttöä. Kun ensimmäiset pienet iltamat suunniteltiin järjestettäväksi 6. marraskuuta 1898, Saurio yritti innostaa oppilaskunnan jäsenet jopa lavaesiintyjiksi.

Koulun illanvietot tulivat vähitellen nurmeslaisten suosimiksi ja ehkä juuri niissä agronomi Saurio tapasi ensimmäisen kerran tulevan puolisonsa Hilja Hukan tai sitten hän oppi tuntemaan Hiljan kaupoissa asioidessaan. Kauppias Hukan kaksi aikuista tytärtä, joista Rosa oli vanhempi ja Hilja-niminen nuorempi, avustivat varmaankin isäänsä puodin pidossa. Ainakin kerrotaan, että seutukuntalaiset kävivät Hukan puodissa katsomassa kaunista Rosaa. Rosa Hukka ja Ivar Saurio olisivat olleet ikätovereita, mutta niin vain kävi, että 2. huhtikuuta 1899 Ivar Saurio vihittiin Hilja Hukan kanssa.

Erimielisyyksiä syntyi Saurion ja paikkakuntalaisten välillä. Agronomi Saurio oli uudistusmielinen mutta hän eteni kovin nopeasti ottamatta riittävästi huomioon pohjoiskarjalaisen maaseudun vanhoillisuutta. Saurio käsitteli antamissaan esitelmäaiheissa tulenarkoja kysymyksiä ja ongelmia. Varsinkin isäntien ja palkollisten välisten suhteiden käsittely maamieskoulun oppilaskunnan kokouksissa ärsytti isäntämiehiä, sillä pelättiin että nuoret ja ajattelemattomat oppilaat yllytettäisiin keskustelujen kautta liian myötätuntoisiksi palveluskuntaa kohtaan. – Haapapuron maamieskoulun oppilaat olivat alkaneet ehdotella palkollisten oloja parannettavaksi entistä lyhemmän työajan, paremman ruoan ja aamukahvin avulla.

Agronomi Ivar Saurio oli tuliluonteinen mies mutta opettaja Erkki Peltonen oli sitä samaa ja meijeriasioissa he olivat eri mieltä. Yrjö Tolvasen, nurmeslaisen kauppias Lauri Tolvasen (1842–1899) pojanpojan, näkemyksen mukaan agronomi Saurio ja opettaja Peltonen riitautuivat. Riidan seurauksena Saurio lopetti työnsä maamieskoulussa ja muutti syksyllä 1899 hetkeksi pois Nurmeksesta. Saurio oli kannattanut pienten meijerien perustamista mutta opettaja Peltonen oli ollut osuusmeijerin perustamisen kannalla. Opettaja Erkki Peltonen Askolasta, joka toimi Nurmeksen Ylikylään vuonna 1884 perustetun kansakoulun ensimmäisenä opettajana vuodesta 1885 alkaen, oli maineikkaan kirjailija Johannes Linnankosken alias Vihtori Peltosen veli. Ylikylän kansakoulu oli järjestyksessä toinen Nurmeksen kuntaan perustetuista kansakouluista. Sitä vanhempi oli vain syksyllä 1880 toimintansa alkanut Nurmeksen kirkonkylän kansakoulu.

Muitakin syitä saattaa olla sille, että agronomi Ivar Saurio jätti syksyllä 1899 Haapapuron maamieskoulun ja Nurmeksen. Haapapuron maamieskoulu oli köyhä. Oliko johtaja Heikuralla varaa maksaa opettajien palkkoja? Kenties huhtikuussa 1899 avioitunut agronomi Saurio muutti Etelä-Suomen rintamaille Lapinjärven maamieskoulun johtajaopettajaksi parantaakseen toimeentuloaan. Arviota vahvistaa agronomi Saurion mukanaolo vuonna 1901 Nurmeksen osuusmeijeriä suunniteltaessa. Saurio oli ostanut Laamilan edellisenä vuonna ja palannut kohta sen jälkeen Nurmekseen. Varakkaan kauppias Hukan tuki saattoi tilanostossa olla merkittävä. Nahkurin poika, agronomi Ivar Saurio toimi elämänsä viimeiset kymmenen vuotta viljelemällä suurta maatilaa Nurmeksessa.

Elli Saurion äidin Hilja Vilhelmiina o.s. Hukan suku

Elli Saurion äidinisä Kiihtelysvaaralta kotoisin oleva Juho Hukka (1831–1902) ja rääkkyläläinen Elisabet Hirvonen (1845–1902) vihittiin avioliittoon joulukuussa 1865 ja pariskunta muutti Nurmekseen. He saivat kolme tytärtä: Rosa Marian (1873–1911), Ida Aurora Elisabetin (1875) ja Hilja Vilhelmiinan (1876–1910). Ida-tytär kuoli puolivuotiaana.

Elisabet Hukka o.s. Hirvonen oli Rääkkylästä Jaamanhovin Hirvosia. Jaamanhovi eli Hirvola. Vuonna 2003 Hirvola oli yhä saman suvun hallussa (haastattelu). Tuolloin tilaa isännöivät Helka ja Pentti Hirvonen. Hirvolan pinta-ala on noin 200 hehtaaria, josta metsää on yli puolet. Tilalla harjoitettiin yhä maanviljelystä mutta karjanpidosta oli luovuttu.

Elisabeth Hukan isovanhemmilla, Michel Hirvosella (1774–1833) Rääkkylän pitäjän Jaaman kylästä ja Maria Päivisellä (1782–1863), oli ollut seitsemän lasta, joista kolme kuoli pikkulapsina: Bengt (1802–1832), David (1806–1811), Maria (1807–1811), Michel (1810–1896), Staffan (1813–1816), Petter (1813–1864) ja Anna (1816–1876).

Elisabeth Hukan vanhemmat olivat yllä mainittu Michel (1810–1896) ja Eva (Eeva) Stina Hirvonen Rääkkylän pitäjän Jaaman kylästä. Myös heillä oli seitsemän lasta, neljä tyttöä ja kolme poikaa: Maria Christina eli Maja Stina (1839), Michel eli Mikko (1841), Bengt eli Pentti (1842–1928), Elisabeth eli Liisa (1845–1902), Wilhelmina Sofia (s. 1848), Johannes (s. 1850) ja Ida Charlotta (1855–1928). Kaikki nämä lapset selvisivät elossa naimaikäisiksi asti ja ehtivät Micheliä lukuun ottamatta avioitua. Kaksi nuorinta jäi tahoillaan leskeksi ja vihittiin uuteen avioliittoon 1890-luvun aikana. − Mainittakoon, että Kansallisarkistoon sijoitettuun Elli Saurion yksityisarkistoon kuuluu harvinaisuutena pitäjänneuvos Pentti Hirvosen tyttären suppea kotitalouskirjanpito 1940-luvulta.

Kauppias Juho Hukan isovanhemmat olivat Anders Hukka (1773–1836) ja Anna Kauppinen (1773–1845). Vanhin heidän seitsemästä lapsestaan, Mathias eli Matts (1794–1856), avioitui Maria Määttäsen kanssa ja heille syntyi viisi lasta: Matts, Juho eli Johan (1831–1902), Anna Kristina, Anders ja Simon (1841–1887).

Veljekset Juho Hukka ja Simon Hukka perustivat yhteisyrityksenä hyvin menestyvän kauppaliikkeen Nurmekseen. Maakauppa-asetus 19.12.1859 oli tehnyt mahdolliseksi maaseutukauppojen perustamisen, mutta kauppiaiksi aikovilta vaadittiin tietty pätevöityminen. Vasta vuoden 1879 elinkeinovapauslaissa pätevyysvaatimukset poistettiin ja kauppaluvan saanti muutettiin elinkeinoilmoituspohjaiseksi. Juho Hukka haki lupaa kaupan perustamiseen vuonna 1866. Pohjois-Karjalan ensimmäinen maaseudun sekatavarakauppa oli aloittanut toimintansa vuonna 1860 Nurmeksen kirkonkylässä. Rääkkylän ensimmäinen kauppias, talollisen poika Pentti Hirvonen oli myös pitänyt puotia.

Pentti Hirvonen (1826–1878) sai vuonna 1860 luvan perustaa kaupan Rääkkylän kylään. Kauppias Pentti Hirvonen oli Tahvo Hirvosen (1770–1816) pojanpoika. Tahvo Hirvosen nuorempi veli oli Mikko (Michel) Hirvonen (1774–1833). Mikko Hirvosen puolison nimi oli Maria Päivinen ja hän oli siis Elli Saurion isoäidin isoisä. Pentti Hirvonen ja Elli Saurion isoäiti Elisabet Hukka o.s. Hirvonen olivat olleet serkukset. Siihen sisarusparveen, johon Tahvo Hirvonen ja Mikko Hirvonen lukeutuivat, oli kuulunut yksitoista poikaa. Heillä ei ollut yhtään sisarta. Pojat olivat syntyneet yhdelle ja samalle äidille vuosina 1767–1790. Neljä pojista kuoli pienenä.

Maakauppa-asetuksessa määrättiin, että luku-, kirjoitus- ja laskutaidon lisäksi kauppaluvan hakijan piti esittää todistus kirjanpidon hallinnasta. Joensuun suurkauppiaat kirjoittivat Pohjois-Karjalassa näitä kauppiastaidon todistuksia. Vuonna 1848 perustetun ja 1860-luvulla tapulioikeudet saaneen Joensuun kaupungin suuret tukkuliikkeet, kuten Petter Parviainen & Co, Gustaf Cederberg & Co sekä F. Neppenström, toimivat uusien maaseudun sekatavarakauppojen luotottajina. Simon Hukka oleskeli Joensuussa vuosina 1862–1967 luultavasti hankkiakseen siellä itselleen ammattipätevyyden kauppiaan ammattiin. Juho Hukan mainitaan olleen Kiteen Puhoksessa Parviaisen kaupassa kauppiaanopissa.

Talollisten pojilla ei ollut valmiina suhteita suuriin kauppahuoneisiin, ja niinpä he turvautuivat yhteistoimintaan asemiaan vahvistaakseen. Hukan veljekset liittoutuivat ja heistä tuli suurkauppiaita. Hukan veljesten kauppaliike kuului Pielisjärven kihlakunnan alueen kahdeksan suurimman kauppaliikkeen joukkoon. Tyypillistä oli, että menestyneimmät maaseutukauppiaat toimivat monella alalla. Lisäksi he antoivat ulos luottoa ja vaikuttivat kunnallisissa luottamustehtävissä. Hukan veljesten elämää Nurmeksessa leimasivat menestyksen merkit: heidän toimeentulolähteitään olivat sekatavarakauppa, maanviljelys, karjatalous, maatila- ja metsäkaupat, osakeomistus ja oma lotja. Osakeomistus käsitti muun muassa höyrylaiva- ja oluttehdasosuuksia sekä puolikkaan viinatehtaasta ja tislaamosta. Lisäksi Juho Hukka toimi useissa kunnallisissa luottamustehtävissä. – Juho Hukan puoliso vaikutti kulttuurin saralla. Rouva Elisabet Hukka kuului Nurmeksen kirkonkylän syksyllä 1880 toimintansa aloittaneen ensimmäisen kansakoulun johtokuntaan. Koulun ensimmäisiksi opettajiksi valittiin Anni Korhonen Kuopiosta ja Juho Pitkänen Ruskealasta. Ensimmäisen kansakoulun rakennus paloi poroksi Nurmeksen kirkonkylän suuressa tulipalossa vuonna 1891.

Kauppias Simo Hukka kuoli naimattomana ja jätti jälkeensä huomattavan omaisuuden, johon kuului sekä kiinteää että irtainta omaisuutta. Perunkirjoituksessa pesän säästö arvioitiin yli 40 000 markaksi (40 000 markkaa vuoden 1887 rahaa olisi noin 196 606 euroa vuoden 2008 rahassa). Testamentti oli tehty kuolinpesän ”ylösantajan” eli ilmoittajan, vainajan veljen, kauppias Juho Hukan, alaikäisten tyttärien hyväksi. Testamentin mukaan Rosa Hukka saisi kaksi kolmasosaa ja Hilja Hukka yhden kolmasosan kaikesta niin kiinteästä kuin irtaimesta omaisuudesta, joka edesmenneellä Simo Hukalla oli ollut. Kiinteää omaisuutta olivat muun muassa Nurmeskylässä sijaitseva kauppakartano, perintötila Siirajärven kylässä ja puolet perintötilasta Ylikylän kylässä. Kauppatavarat kuuluivat kauppias Simo Hukan irtainomaisuuteen taloustavaroiden ohella.

Simo Hukka tiesi, mitä teki, kun jätti omaisuutensa veljentyttärille, jotka olivat sedän kuollessa 13- ja 10-vuotiaat. Tytärten perintö oli sellaisen holhoojan hoivissa, joka ymmärsi talouden päälle ja rikastui rikastumistaan. Kauppias Juho Hukan kuoltua huhtikuussa 1902 hänen omaisuutensa arvoksi ennen poistoeriä arvioitiin 109 428,49 markkaa109 428,49 markkaa vuoden 1902 rahaa olisi noin 427 337 euroa vuoden 2008 rahassa). Leski Elisabet Hukka, joka edusti pesää, kuoli joulukuussa 1902, ja kauppiaspariskunnan kaikki omaisuus jäi heidän kahdelle tyttärelleen, joista ainoastaan nuorempi, Hilja o.s. Hukka, oli naimisissa. Elisabeth Hukan kuoleman hetkellä Elli eli Hilja ja Ivar Saurion esikoinen, oli miltei kolmevuotias. Myöhemmin perheeseen syntyivät vielä tyttäret Liisa ja Eeva.

Juho Hukan taloudelliset toimet olivat yleensä olleet hyvin ajoitettuja, ja onni oli lisäksi ollut hänelle myötäinen. Maakaupan vapauduttua vuonna 1859 ja uuden kunnallislain tultua vuonna 1864 voimaan Juho Hukka tarttui nopeasti tilaisuuteen ja oli ensimmäisten mukana, jotka perustivat kauppaliikkeen Nurmekseen. Hän aloitti puodinpidon keskeisellä kauppapaikalla Vanhakylässä Rekulanlammin lähellä Rekulan tilan maalla, mutta sieltä hän siirtyi Nurmeksen kauppalaan, kun kauppala vuonna 1876 perustettiin. Kauppias Hukka ei siten joutunut kärsimään taloudellisia menetyksiä Nurmeksen kirkonkylän suurpalossa 20. heinäkuuta 1891, jossa tuhoutui 38 torin ympärillä ja samalla Rekulanlammin lähellä sijainnutta taloa – myös kauppias Hukan entinen talo. Vanhakylän nimimuutos Porokyläksi oli tulipalon jälkiseurauksia. 

Nurmeksen kauppalassa Juho Hukka asui talossa, joka sijaitsi osoitteessa Pielisenkatu 3 (Kirkkokatu 29). Hän oli ostanut tontin elokuussa 1880, ja rakennuspiirustukset ovat vuodelta 1881. Talo myytiin vuonna 1908 kauppias Igor Juutiselle, jolta se siirtyi asessori E. Wahlbergille kaksi vuotta myöhemmin. Nurmeksen museolaitoksen ilmoituksen mukaan tämä entinen kauppias Hukan talo on edelleen pystyssä mutta ”kovasti muutetussa asussa”.

Nurmeksen kauppala itsenäistyi omaksi kunnakseen vuonna 1901, ja Juho Hukka oli tehnyt työtä myös tämän tavoitteen toteuttamiseksi, mutta taloudellisesti vaikeat ajat olivat tällöin jo lähellä: Savon radan valmistuminen, sotavuodet ja valtakunnanrajan sulkeutuminen vähensivät Nurmeksen liikenteellistä ja kaupallista merkitystä. Hukka-veljesten kauppiasura sijoittui toisin sanoen Nurmeksen kunta-alueen taloudellisen kasvun vuosiin ja oli osa tätä kasvua.

Myös kunnallisten luottamustoimien kautta veljekset vaikuttivat Nurmeksen kehitykseen. Heillä oli vaikutusvaltaa, koska vaalitilanteissa ratkaisevana tekijänä oli äyrimäärään perustuva äänimäärä. Ennen vuotta 1880 oli voimassa manttaaliverotus ja yksi manttaali oli verotusarvoltaan 64 äyriä, mikä merkitsi tämänsuuruisen tilan omistajalle 64 ääntä. Hukat olivat suurmaanomistajia, mikä näkyy heidän äänimääristään: esimerkiksi kunnallislautakunnan esimiehen vaalissa toukokuussa 1877 vastakkain olivat kauppias Juho Hukka 414 äänellä ja tilallinen Mikko Heikura 305 äänellä. Saman vuoden marraskuussa kilpailivat paikasta kauppias Simo Hukka (103 ääntä), kauppias Tuomas Kuittinen (54 ääntä) ja valituksi tullut tilallinen Mikko Mustonen (190 ääntä). Juho Hukan kunnallispoliittinen aktiivisuus jatkui Nurmeksen kauppalassa. Mikonniemelle perustetusta uudesta kauppalasta tontin lunastaneet valitsivat syyskuussa 1880 kauppalan ensimmäiseen hallitukseen apteekkarin ja viisi kauppiasta, joista yksi oli kauppias Juho Hukka.

Elli Saurion koulunkäynti alkaa

Elli Sauriolla oli tapana merkitä syntymäpaikakseen Lapinjärvi, sillä vaikka hän oli syntynyt 31.12.1899 Nurmeksessa, hänet oli kastettu 26.2.1900 Lapinjärvellä Etelä-Suomessa

Ivar Saurio oli aloittanut syksyllä 1899 opettajan- ja koulunjohtajan toimensa Latokartanon maamieskoulussa Lapinjärvellä. Hilja Saurio jäi Nurmekseen mutta seurasi miestään Etelä-Suomeen niin pian kuin matkustaminen vauvan kanssa kävi mahdolliseksi.

Sjökullan maamieskoulu sijaitsi seurakuntana jo vuonna 1575 itsenäistyneen Lapinjärven (Lappträsk) alueella. Kartano sai Sjökulla-nimensä 1800-luvulla. Lappträskin säteritila oli perustettu 1600-luvun alussa. Tila oli ollut aikaisemmin Pernajan Tjusterbyn karjatilana ja oli siksi toiselta nimeltään Latokartano (Ladugården). Lapinjärven kartano valittiin vuonna 1749 Kymenkartanon läänin maaherran puustelliksi. Tilasta käytettiin sen jälkeen tavallisesti nimitystä Lapinjärven latokartano. Yksikään läänin maaherroista ei kuitenkaan asunut Latokartanossa, ja tila oli vuokramiesten tai pehtorien hoidossa. Latokartano pysyi kruunun omistuksessa vuoteen 1839, jonka jälkeen tilaa vuokrattiin. Kruununvuokraajia olivat Adolf Grenman 1839–1853, Gustav Grenman 1853–1866, Johan Johansson 1866, nimismies Karl Hoffström 1867–1882, eläinlääkäri Ernst Fredrik Fabritius 1882–1899 ja tämän leski Alina (Alma) Fabritius vuoteen 1904.

Lapinjärven kartano sijaitsi ja sijaitsee pienellä korkealla niemellä Lapinjärven etelärannalla. Tilasta erotettiin vuoden 1918 maanvuokralain nojalla 14 torppaa ja 24 mäkitupaa, yhteensä 512 hehtaaria maata. Tilan kokonaispinta-ala oli 1930-luvun lopulla 400 hehtaaria, josta viljeltynä 250 hehtaaria. Lapinjärven kartanotila oli siis noin tuhannen hehtaarin laajuinen 1900-luvun alussa eli vaiheessa, jolloin Elli-vauva asui hetken aikaa kyseisen kartanon mailla.

Ernst Fredrik Fabritius perusti Latokartanon maamieskoulun, mutta sama henkilönimi liittyy myös 1897 perustetun Uudenmaan maanviljelysseuran syntyyn yhtenä aloitteentekijöistä ja ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1897–1898. Maamieskoulut olivat maatalouden kehittämisessä edelläkävijöitä, ja niiden tilusten tuotantoluvut pyrittiin saamaan suuriksi, koska niiden avulla haluttiin konkreettisesti osoittaa esimerkiksi järkiperäisen ja hyvin valvotun karjanhoidon kannattavuus.

Lapinjärven kartanon päärakennus oli pitkänomainen, kalkittu, yksikerroksinen satulakattoinen talo, joka oli rakennettu vuonna 1896 arkkitehti Bruno Granholmin piirustusten mukaan. Talossa oli yksitoista huonetta alakerrassa ja viisi huonetta yläkerrassa. Rakennuksen seinät oli tehty savesta ja kanervista ristipuurungon varaan. Tällainen rakentamistapa oli ollut hyvin suosittu eläinrakennuksissa 1860-luvulta aina vuosisadan vaihteeseen saakka. Samantapaista rakentamistapaa kuin Lapinjärven kartanon päärakennuksessa on käytetty esimerkiksi Jokioisten pappilassa, jonka vapaaherra von Willebrand rakennutti vuonna 1800. Pappila pantiin kasaan savesta, oljesta ja sammalesta, mutta rakennus piti vuorata tiilikerroksella, koska savi ei kestänyt sään rasituksia. Nykyään museona oleva savipappila on entinen kappalaisen talo.

Agronomi Ivar Saurion johtajuuskausi Latokartanon maamieskoulussa kesti vain vuoden. Heinäkuussa 1900 Saurio piti lomaa, jonka aikana osti Nurmeksesta Rantalan eli Laamilan tilan veljeksiltä Matti Hakkarainen ja Edvard Hakkarainen. Elokuussa 1900 Saurio jäi taas lomalle ja marraskuussa 1900 Sjökullan maatalouskouluun nimitettiin uusi opettaja.

Elli Saurio aloitti oppikoulun Nurmeksessa. Oppikoulun pääsykokeen hän oli onnistuneesti selvittänyt, joten riittävän alkuopetuksen hän oli jossakin saanut – mahdollisesti kotonaan. Kansakoulupakkoa ei vielä ollut ja opetuksen puitteet vapaaehtoispohjalla perustetuissa kansakouluissa olivat vaihtelevat. Nurmeksessa kansakouluun mentiin kymmenvuotiaina ja kunnan yhteiskoulun aloittavat lapset olivat suurin piirtein samanikäisiä.
 
Nurmeksen kunnan ensimmäinen kansakoulu sijaitsi ensin Nurmeksen kirkonkylällä, alueella, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Porokylä. Koulu oli yhteinen Nurmeksen kauppalan kanssa mutta vuonna 1891 tapahtuneen kirkonkylän palon jälkeen uusi kansakoulu rakennettiin Nurmeksen kauppalaan Mikonniemelle lähelle Nurmesjärven rantaa. Talo oli valmis kesällä 1894. Opettajakunta pysyi samana. Pisimmän työpäivän teki opettajatar Anni Söderström o.s. Korhonen, joka jatkoi opettajatoimessaan vuoteen 1927 eli eläkeikänsä alkamiseen asti. Miesopettaja vaihtui: 1891–1897 opettajana toimi Juho Laitinen ja 1897–1914 Leonard Söderström, 1914–1924 J. O. Ahola. – Koska kansakoulu oli tarkoitettu sekä tyttö- että poikaoppilaille, oli koulussa oltava sekä naisopettaja että miesopettaja.

Kun Nurmeksen kauppalan kehitys pääsi kunnolla alkuun ja asukkaat alkoivat vaurastua, heräsi ajatus oppikoulun perustamisesta ja toivomus kohdistui nimenomaan reaalikouluun, jossa opittaisiin luonnontieteitä ja uusia, eläviä kieliä. Nurmeksen yhteiskoulu avasi ovensa syyskuun alussa 1898, ja ensimmäiselle luokalle hyväksyttiin kolmekymmentäyksi oppilasta, vaikka Nurmeksen kauppalan hallituksen anomaa virallista perustamislupaa vielä odoteltiin.  Keisarillinen Suomen senaatti myönsi luvan 6. joulukuuta 1898. Nurmeksen suomenkielisen yhteiskoulun kannatusyhdistys perustettiin 4. huhtikuuta 1903. Valitusajan päätyttyä kannatusyhdistys haki säännöilleen vahvistuksen, jonka samoin kuin oikeuden laajentaa koulu täysiluokkaiseksi yliopistoon johtavaksi oppilaitokseksi senaatti myönsi päätöksellään 7. marraskuuta 1903.

Alkuvaiheen väliaikainen johtokunta, johon kuuluivat metsänhoitajat Aksel Brander ja Gustaf Harlin, Juho Pitkänen, Olli Heikura, kansakoulunopettajatar Anni Korhonen ja asessorinrouva Anna Andelin, valitsi koulun opettajaksi ja johtajattareksi Helsingin Suomalaisesta Jatko-opistosta opettajaksi valmistuneen neiti Aino Aleksandra Granbohmin Turusta. Opettajattaret Anni Söderström o.s. Korhonen ja Aino A. Granbohm olivat tärkeät seudun marttatoiminnan alkamiselle.

Nurmeksen marttayhdistys, joka perustettiin 31.1.1912, sai ensimmäiseksi pitkäaikaiseksi puheenjohtajakseen opettajatar Anni Söderströmin ja ensimmäiseksi sihteerikseen opettajatar Aino Granbohmin. Opettajatar Granbohm hoiti sihteerin tehtäviä viisitoista vuotta kuolemaansa asti. Aluksi yhdistys käsitti koko pitäjän mutta jaettiin 1920-luvulla useaksi alueyhdistykseksi. Elli Saurion sisar, emäntä Liisa Tuisku o.s. Saurio toimi Nurmeskylän marttojen puheenjohtajana aina vuoteen 1961 asti.

Yhteiskoulun rakennus pystytettiin lahjatonteille Kirkkokatu 15 – Mariankatu 9 ja valmistui syksyksi 1905. Aluksi koulu oli toiminut opettaja Granbohm ainoana vakinaisena opettajanaan. Laulua ja poikien voimistelua opetti kansakoulunopettaja Leo(nard) Söderström. Opettajia lisättiin, kun luokkia tuli lisää. Vuonna 1902 kouluun tuli hetkeksi tohtori A. S. Kilpeläinen, ja hänen jälkeensä tuli kielten opettajaksi ja koulun rehtoriksi maisteri Juho Lähteenmäki, joka toimi koulun johtajana aina vuoteen 1919 asti. Paikalliset papit vastasivat uskonnon opetuksesta. Ensin tätä tehtävää hoiti rovasti G. A. Rossander ollessaan vielä kappalainen, sitten hänen seuraajansa samassa virassa, tohtori A. Oravala. Opettajatar Emmy Rosberg toimi yhteiskoulun alaluokkien ”esimiehenä” niinä vuosina, jolloin Elli Saurio aloitti koulunkäyntinsä.  

Nurmeksen yhteiskoulun opettajakuntaan liittyi vuoden 1905 paikkeilla kaksi uutta opettajaa: Elis Palander ja Olli Koistinen. Palander toimi Nurmeksessa parikymmentä vuotta mutta Koistinen miltei kaksi kertaa sen ajan. Originelli Koistinen, joka opetti suomen kieltä ja historiaa, oli tutkinut Nurmeksen seudun lähihistoriaa ja julkaisi vuonna 1912 kirjan nurmekselaisen maamiehen elämästä.

Elli Saurio kävi Nurmeksen yhteiskoulua kaksi ensimmäistä luokkaa syksystä 1909 toukokuun loppuun 1911. Tämän aikajakson kuluessa hän menetti molemmat vanhempansa.  ”Nurmeksen Reaali-Yhteiskoulu” jakoi siihen aikaan oppilailleen lukuvuodessa kolme todistusta. Saurio sai ensimmäisellä luokalla todistuksen 1. marraskuuta 1909, 11. maaliskuuta 1910 ja 2. toukokuuta 1910. Jokaisessa todistuksessa oli yhdeksän arvosanaa. Toukokuussa 1910 Elli sai käytöksestä 10 ja kaikki muut numerot olivat yhdeksäisiä, vaikka molemmat vanhemmat olivat nukkuneet pois kevättalven 1910 aikana. Täti Rosa Hukka teki todistukseen holhoojamerkinnän toukokuussa 1910.

Elli Saurio jää orvoksi

Perheen isä Ivar Saurio sairastui ensiksi vakavasti. Oireet olivat selvät kesällä 1908. Sairaan muisti heikkeni huolestuttavasti. Vierailukäynnillä Saurio saattoi lähteä hevosineen pois ja unohtaa perheensä kyläpaikkaan. Välistä Ivar Saurio kehitteli suuria, utopistisia suunnitelmia, joiden perusteella ryhtyi harkitsemattomiin liiketoimiin ja aiheutti velkaantumalla taloudellista vahinkoa itselleen ja omaisilleen. Heinäkuussa 1908 Saurio toimitettiin Kammion sairashuoneeseen Helsinkiin. Kammion huvila maa-alueineen, joka oli sijainnut nykyisen Stenbäckinkadun tienoilla, joutui vuonna 1892 tohtorinna Lybeckin haltuun. Lybeck siirsi Kammioon aikaisemmin Leppäsuolla sijainneen yksityisen mielisairaalan. – Nykyisen Seurasaarentien alkuosa oli 1800-luvun lopulla nimeltään Kammionkatu.

Ivar Saurion tauti oli varsin tuttu lääkäreille mutta parannuskeinoa siihen ei vielä tuohon aikaan tunnettu. Sairaskertomukseen, joka kirjoitettiin Kammiossa syyskuussa 1908, merkittiin sairauden syyksi ”lues” eli syfilis. Syfiliksen eli kupan myöhäisvaihe aiheuttaa vaikeita keskushermostomuutoksia. Halvaava tylsistyminen on niistä yleisin ja tuhoisin. Hoidotta tauti johtaa nopeasti kuolemaan. Kuppaa oli yritetty 1800-luvulla hoitaa elohopealla ja jodilla mutta tuloksena saattoi olla tuskalliseen kuolemaan johtava elohopeamyrkytys. Vasta penisilliini tehosi.

Ivar Saurio kotiutettiin syyskuun puolivälissä 1908, mutta sekavaa potilasta ei voitu enää hoitaa kotioloissa. Hänet teljettiin vankikoppiin, mutta tunnin kuluessa Saurio rikkoi koppinsa uunin ja ikkunat. Sitten sairas teljettiin koppiin, johon Nurmeksen kauppalassa mielisairaat väliaikaisesti sijoitettiin odottamaan mielisairaalaan siirtämistä. Josef Ivar Saurio kuoli Kuopiossa Niuvanniemen sairaalassa 16. maaliskuuta 1910 ja potilaan kuolinsyyksi merkittiin ”dementia paralytica”. August Saurio vieraili Niuvanniemessä veljeään tapaamassa.

Hilja ja Ivar Saurio kuolivat tahoillaan tietämättä toisen kuolinhetkeä. Hilja Vilhelmiina Saurio oli menehtynyt 8. helmikuuta, runsas kuukausi ennen miestään. Nurmeksessa kuoltiin keväällä 1910 keuhkokuumeeseen.

Ivar Saurion sairaskertomuksessa korostettiin sitä, että Saurion lapset olivat terveet. Yhdeksännentoista vuosisadan lääketieteessä tunnistettiin kupan tartuntavaarallisuus ja vanhempien sairastamaa kuppaa pidettiin vaarana lasten terveydelle. Asia hallitaan nykyään paremmin. Kupan erityiset tartuntatavat tiedetään, eikä Ivar Saurion kohdalla ollut missään tapauksessa kyse periytyvästä mielisairaudesta.

Nurmeksen kunnan holhouslautakunnan esimies maanviljelijä Olli Heikura saattoi oikeuteen tiedon Saurion puolisoiden kuolemasta sekä lasten holhousasiasta ja esitti, että Saurioiden kolmelle alaikäiselle lapselle määrättäisiin kaksi holhoojaa, koska kuolinpesä oli suuri talous. Holhoojiksi Heikura suositteli lasten äitivainajan sisarta Rosa Hukkaa ja kansakouluopettaja Leo Söderströmiä. Rosa Hukka ilmoitti suostuvansa ottamaan holhoojantoimen vastaan, mutta Leo Söderström vastusti ehdotusta kiireisiinsä vedoten. Opettajantoimensa ohella hänellä oli hoidettavana kauppalantalo, kaksi omaa maatilaa ja Mikonniemen kylpylaitos, jonka oli vuokrannut vuonna 1908.

Opettaja Söderströmin vastaan hangoittelu ei auttanut. Holhouslautakunnan esimies Heikura ilmoitti tyynesti, että edesmenneen Hilja Wilhelmiina Saurionkin tahto oli ollut, että opettaja Söderström määrättäisiin toiseksi holhoojaksi, ja holhouslautakunta häntä tähän toimeen esittää, koska pitää häntä ehdokkaista sopivimpana ja tarmokkaimpana. Kihlakunnan oikeus vahvisti holhoustoimen tekemän päätöksen ilmoittaen, ettei ollut ilmennyt pätevää syytä vapauttaa kansakoulunopettaja Leo Söderströmiä holhoustoimesta. Oikeus kehotti päätöksessään lopuksi holhoojia tarkoin noudattamaan lakia ja voimassa olevia asetuksia sekä katsomaan holhottiensa etua.

Ivar ja Hilja Saurion omaisuuden perunkirjoitus pidettiin toukokuun puolivälissä 1910. Pesää nimitettiin asiakirjoissa neiti Rosa Hukan ynnä Elli, Liisa ja Eeva Saurion yhdyspesäksi. Holhoojien, Leonard Söderströmin ja Rosa Hukan, valaehtoisen ilmoituksen mukaan pesän puhdas omaisuus oli velkojen ja muiden lyhennysten jälkeen 12 935, 99 markkaa (45 525 euroa vuoden 2008 rahana). Kiinteää omaisuutta oli 32 500 markan (114 380 euroa vuoden 2008 rahana) arvosta, ja tähän kuuluivat 0,9632 osaa Laamilan verotilasta n:o 26 Nurmeksen pitäjän Nurmeksen kylässä (rek.n:o 26²), Tervakorpi-niminen tila (rek.n:o 22¹) saman pitäjän Ylikylän kylässä ja puolet talosta ja tontista n:o 5 Nurmeksen kauppalan XVI korttelissa; toisen puolikkaan kiinteistöstä omisti Rosa Hukka. Irtaimeen omaisuuteen oli luettu myös karja. Velkoja tilalla oli jokseenkin paljon, yli 31 000 markkaa, mikä rasitti omaisuuden arvoa. Saamisia oli 44 543 markkaa.

Pesänselvityksen jälkinäytöksessä 1920-luvulla virkaholhooja A. Oravala moitti Elli, Liisa ja Eeva Saurion vuonna 1910 perimää Laamilan kiinteistöä irtaimistosta aivan tyhjennetyksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kiinteistöä ollut myyty aivan tyhjäksi kevääseen 1910 mennessä. Arvokasta irtaimistoa oli tallella erilaisina laitteina, työ- ja kulkuvälineinä (esimerkiksi ompelukone, telefooniapparaatti, kaksi polkupyörää, 12 rysää, viisi venettä), vaatetavarana (kolme turkkia, neljä matrassia, kolme höyhenpolsteria, 28 höyhentyynyä, kolme tusinaa lakanoita ja vastaavasti tyynyliinoja, viisi naisen villapukua jne.), huonekaluina (seinäpeili 25 markkaa, kirjakaappi 50 markkaa, pianino 250 markkaa, piironki 35 markkaa, viisi keinutuolia yhteensä 19 markkaa, kirjoituspöytä ja tuoli 15 markkaa jne.), kyökkikalustona (kuusi kahvipannua ja sumppipannu, kaksi kahvimyllyä, kaksi silitysrautaa, kahdeksan kastrullia ynnä muuta) ja suoranaisesti kulta- ja hopeaesineinä (taskukello vitjoineen 200 markkaa, naisten kultakello perineen 75 markkaa, hopeisia aterimia yhteensä 129 markkaa ynnä muuta).

Opettaja Leo Söderströmin vastuiden taakka kävi entistä raskaammaksi Rosa Hukan kuollessa kesällä 1911.

Elli Saurion toisen luokan kevätlukukausitodistuksen on allekirjoittanut 31.5.1911 Nurmeksen yhteiskoulun johtaja J. Lähteenmäki mutta holhoojan allekirjoitusta siinä ei ole. – Saurion orpojen lasten silloisen elämäntilanteen murheellisuus kuultaa läpi holhooja Rosa Hukan käsialanäytteistä. Maaliskuun 1911 alussa Hukka kirjoitti nimensä vielä tasaisella, varmalla käsialalla, mutta 2. toukokuuta 1911 piirretyssä nimikirjoituksessa kynän jättämä viiva vapisee rajusti ja häipyy välillä pois, eikä Elli-tyttö saanut enää holhoojan nimikirjoitusta lukukausitodistukseensa. Rosa Hukan voimat olivat loppumassa ja 3. kesäkuuta 1911 hänkin nukkui pois. Keuhkokuume saattoi koitua sekä Hiljan että Rosan kohtaloksi.

Opettaja Ierenius Ferdinand Leonard Söderström oli jäänyt yksinään Saurion tytärten holhoojaksi. Tilanne korjattiin siten, että Rosa Hukan tilalle otettiin toiseksi holhoojaksi Leo Söderströmin puoliso, rouva Anni Söderström o.s. Korhonen. Anni ja Leo Söderström olivat lapseton pariskunta mutta kolmen orpolapsen hoivaajaksi ei opettajatar Anni Söderströmiä asetettu, vaan Ivar ja Hilja Saurion tyttäret jaettiin kolmeen eri kasvatuskotiin.

Nuorin Eeva jäi Nurmekseen Söderströmien huostaan ja asui kauppalan kansakoululla. Keskimmäinen Liisa toimitettiin tätinsä, kätilö Fiina Saurion, holhoukseen Jyväskylään. Lapsista vanhin, Elli, matkusti kauimmaksi ja muutti setänsä August Saurion perheeseen Kokemäelle, josta käsin oppikoulun käynti jatkui. Pian myös Liisa siirrettiin Jyväskylästä Kokemäelle. Lapseton Josefina (Fiina) Saurio oli työnsä ja harrastustensa takia paljon poissa kotoaan ja lapsi joutui olemaan liikaa yksikseen. Mutta Kilkussa oli vastassa uudet hankaluudet.

Elli Saurio oli vielä kovin nuori joutuessaan jättämään lapsuuskotinsa ja lähtemään sukulaisperheeseen maan toiseen ääreen. Vaikka on erittäin todennäköistä, että Kokemäki ja Kilkku, Lilli ja August Saurion kotitila, olivat jo entuudestaan tutut Ellille, muutoksen on täytynyt olla psyykkisesti huomattavan koetteleva. Tästä huolimatta pikkuinen yksitoistavuotias Elli joutui isonsisaren rooliin nuoremman Liisa-sisaren saapuessaan vuorollaan Kokemäelle. Tarina kertoo, että Liisa ikävöi ja oli onneton. Illalla, kun ruvettiin maata, Liisan oli vaikea saada unta ikävältään ja peloltaan. Hänen nukkumapaikkansa oli etäällä Ellistä ja hän pyyteli päästä sisarensa luo. Elli keksi ratkaisun. Hän katkaisi pitkän langan ja sitoi sen toisen pään Liisan sormeen ja toisen pään omaan sormeensa. Liisa rauhoittui ja nukahti. Aamulla Liisa kuitenkin herättyään mielipahakseen havaitsi, että Elli oli irrottanut langan sormestaan ja sitonut sen sängyn jalkaan. Liisa muisti tapauksen koko lopun elämäänsä. Elli oli nokkeluudesta huolimatta vielä ajattelematon lapsi, eikä lapsesta ole aikuisen rooliin toiselle turvan antajaksi.

Elli, Liisa ja Eeva Saurion siteet lapsuuskotiin eivät katkenneet, eikä Laamila ei jäänyt autioksi. Tilaa hoitamaan oli palkattu pehtori Tuomola. Tilan tuotosta suoritettiin korvaukset holhoojille ja siitä maksettiin myös tyttöjen koulutus aina näiden täysi-ikäiseksi varttumiseen asti. Holhoojat kirjoittivat toisilleen ja pitivät lapset ajan tasalla Laamilan tapahtumista. Kokemäellä asuvat sisarukset viettivät Nurmeksessa loma-aikojaan.

1910-luvulla Elli Saurio kasvatusvanhempien luona Kokemäellä

Setä August Julius Janson

August Janson tuli ylioppilaaksi vuonna 1891 Porin suomalaisesta lyseosta, valmistui agronomiksi Mustialan maanviljelysopistosta vuonna 1895 ja filosofian kandidaatiksi Keisarillisesta Aleksanterin-Yliopistosta vuonna 1897. Saatuaan akateemiset tutkintonsa päätökseen hän avioitui.

Ylioppilas August Janson oli muuttanut Tampereelta Ulvilan seurakuntaan jo 7. toukokuuta 1894 ja lokakuussa 1895 hän suomalaisti sukunimensä Saurioksi ilmoittaen päätöksestä ”Finlands Allmänna Tidning” -lehdessä. Niinpä lääninrovasti, kirkkoherra Karl Emil Stenbäckin tytär Lilli Lydia, vihittiin 21.8.1897 maisteri August Saurion kanssa. Lilli Stenbäck oli ollut oppilaana Porin tyttökoulussa ja tutustunut silloin itseään kaksi vuotta vanhempaan lyseolaiseen August Jansoniin.

Ulvilan seurakunnan vihittyjen luettelon mukaan filosofian maisteri August Julius Saurio ja kirkkoherran tytär neiti Lilly Lyydia Stenbäck, molemmat ”Pappilasta”, vihittiin Paraisilla Lill-Mälön saarella sijainneessa ”Tuulensuu”-nimisessä huvilassa, jonka kirkkoherra Karl Emil Stenbäck oli rakennuttanut.

Kirkkoherra K. E. Stenbäck, joka valittiin Ulvilan kirkkoherraksi vuonna 1978, tuli toimineeksi kirkollisessa virassaan yhteensä 41 vuotta. Valtiopäiville osallistumisen kautta hänen vaikutuksensa ulottui laajalle yhteiskuntaan mutta rakentavia olivat hänen toimensa myös oman seurakunnan ja pappilan asioissa.

Ulvilan seurakunnan kirkkoherran pappila ”Gammelgård” käsitti yhdeksän huonetta, ja pappilaan kuului viljelys- ja niittyalaa miltei 25 hehtaaria. Kun Ulvilan kirkkoherra oli vaihtunut vuonna 1878, pidettiin seuraavana vuonna taloustarkastus, jolloin pappilan rakennuskannassa huomattiin paljon korjattavaa. Gammelgårdin maataloutta ja metsien hoitoa ruvettiin kohentamaan kirkkoherra Stenbäckin johdolla. Pappilan metsiä hoitamaan otettiin vuonna 1882 kaksi metsänvartijaa ja laadittiin metsien hoitosuunnitelma. Harmaakivinavetta, jossa oli tilaa 34 lehmälle ynnä pienkarjalle sekä kymmenelle hevoselle, valmistui vuonna 1881. Marraskuussa 1891 päätettiin pappilan päärakennuksen uusimisesta ja työ valmistui kolme vuotta myöhemmin. Kultahäittensä muistoksi 11.8.1911 lahjoittivat rouva Selma Josefiina Stenbäck ja rovasti K. E. Stenbäck lahjoittivat pohjarahaston Ulvilan pappilan maalle rakennettavaa rukoushuonetta varten. Piirustukset ja työselitykset lahjoitti arkkitehti Joosef Stenbäck, kirkkoherra K. E. Stenbäckin veli. Rukoushuone vihittiin syyskuussa 1912.

Vuonna 1905 suoritetussa taloustarkastuksessa havaittiin yhä pientä huomautettavaa rakennusten kunnossa mutta pappilan pellot ja niityt olivat nyt erinomaisessa kunnossa sekä viljelyksen että lannoituksen puolesta. Metsä oli jaettu sataan lohkoon ja hoidettu huolellisesti senaatin marraskuussa 1901 vahvistaman hoitosuunnitelman mukaan. – Agronomi August Saurion osaamisella oli ehkä ollut oma vaikutuksensa pappilan erinomaiseen tulokseen pääsemisessä maatalouspuolella.

August Saurio opetti maatalouskouluissa. Jo opiskellessaan Mustialan maanviljelys- ja meijeriopistossa August hankki lisätuloa toimimalla koulussaan syyslukukausien aikana vt. alkeisopettajana vuosina 1894 ja 1895. Lisäksi hän opetti Mustialassa lukuvuoden 1896–1897 aikana alkeisopettajana maatalouteen kuuluvien aputieteiden perusaineita. Saurio oli opiston alkeisopettajista viimeinen. Ensimmäisenä alkeisopettajana vuosina 1856–1959 toiminut Carl Anders Zitting oli valittu myöhemmin Mustialan maanviljelysopiston johtajaksi. – Lisättäköön, että Mustialan maanviljelysopiston lukuvuosi alkoi marraskuun alussa ja päättyi lokakuun lopussa.

Kesällä 1897 agronomi Saurio tutki viiden kuukauden ajan valtion matka-apurahan turvin Saksaan, Tanskaan ja Ruotsiin suuntautuneella opintomatkalla maanviljelystä ja sen opetusta noissa kolmessa maassa. Matkan konkreettisia tuloksia oli Ødegaardin maanviljelysopin suomentaminen ja Suomen oloihin soveltaminen vuonna 1897. August Saurio ei kuitenkaan jatkanut opettajantyötään Mustialassa niin kauan, että olisi ollut mukana todistamassa vuonna 1908 tapahtunutta korkeimman maatalousopetuksen siirtymistä Helsingin yliopiston yhteyteen.  

Opettaja, filosofian kandidaatti August Saurio muutti joulun jälkipäivinä 1897 vaimonsa kanssa Ulvilasta Virolahdelle Harjun maanviljelyskoululle vt. apuopettajaksi hoitamaan muun muassa kirjanpitäjän ja meijeriopettajan tehtäviä. Harjusta siirryttiin Kiukaisiin tammikuussa 1901 ja sieltä Kokemäelle vuoden 1905 viimeisenä päivänä. Vuosien mittaan perhe oli kasvanut kolmella lapsella ja lapsia syntyi yhteensä viisi: Matti 1898, Katri 1900, Anni 1905, Mikko Heikki Carolus 1907 ja Maria 1913. Nuorin poika kuoli vajaan puolentoista vuoden ikäisenä. Kasvattilapset nostivat kuitenkin perheen lapsiluvun lopulta kuudeksi. Vanhemmistaan orvoksi jäänyt Elli Saurio saapui setänsä perheeseen Nurmeksesta kesällä 1911 ja Liisa Saurio seurasi sisartaan vähän myöhemmin. Liisa siirrettiin Kokemäelle sen jälkeen, kun sijoituspaikka tiukan uskonnollisen ja työteliään Fiina-tädin luona osoittautui ajan oloon vähemmän onnistuneeksi.

Lilli ja August Saurio asettuivat asumaan perheineen Kokemäen pitäjän Tulkkilan kylässä sijaitsevalle Kilkun tilalle. August Saurio oli aikaansaapa, kekseliäs ja aloitekykyinen mies. Karjatalouskonsulentin toimessa ollessaan hän oli ollut erityisen kiinnostunut meijerien perustamisesta ja kehittämisestä ja Kokemäellä hän jatkoi aloitteiden tekijän ja tienraivaajan työtä. Saurio vaikutti muun muassa Kokemäen osuusmeijerin ja Kokemäen Sähkö osakeyhtiön perustamiseen. Sähkömylly rakennettiin Tulkkilassa Kilkun maalle, ja maaliskuussa 1913 Tulkkila alkoi saada sähkövirtaa.

Mittavan ansioluettelonsa mukaan agronomi August Saurio oli ollut Satakunnan maanviljelysseuran karjanpidon ja meijerihoidon neuvojana vuosina 1900–1908 ja saman seuran johtokunnan jäsen vuosina 1900–1906. Länsi-Suomen karjanjalostusyhdistyksen puheenjohtaja hän oli vuodesta 1911 alkaen ja Kokemäen osuusmeijerin hallituksen puheenjohtaja vuosina 1907–1916. Valion hallintoneuvoston varajäsen hän oli 1910–1913 ja jäsen 1913–1924. Kokemäen maamieskoulun johtajana ja opettajana hän aloitti lokakuussa 1908.

Kokemäen maamieskoulu oli perustamisvaiheessaan Kokemäenjokilaakson ainoa maatalouskoulu. Niinpä koulun avaamista kiirehdittiin. Määräraha maamieskoulun perustamiskustannuksia varten oli vuodeksi 1909, mutta koulun ensimmäinen kurssi aloitettiin jo syksyllä 1908 Kokemäen kunnantalolla vuokrahuoneistossa. Pian ryhdyttiin rakentamaan Kilkun tilalle varsinaista koulurakennusta, johon johtaja Saurio Satakunnan maanviljelysseuran kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti rakennutti tilat myös meijerikoulua varten. Uusi oppirakennus valmistui syksyllä 1909 ja oli alkuperäisessä käytössään kuusitoista vuotta, jonka jälkeen se keväällä 1925 jäi meijerikoulun käyttöön maamieskoulun siirtyessä muualle.  Maisteri Saurion vaikutus tuntui myös maamieskoulun uuden koulutalon sijoitusratkaisussa.

Lukuvuonna 1909–1910 Kokemäen maamieskoulun oppilaisiin lukeutui muun muassa Kustaa Ilmari Tuomola Ulvilasta. Hänestä saatiin pitkäaikainen pehtori Laamilan tilalle Nurmekseen ja Nurmekseen hän jäi pysyvästi asumaan perheineen.

Kilkun tila, jonka agronomi Saurio oli ostanut vuonna 1904, oli maamieskoulun havaintotilana, ja harjoittelu suoritettiin talvikurssin päättymistä seuranneena kesänä. Saurion tilan pinta-ala oli 297 hehtaaria. Tästä oli viljeltyä 88 hehtaaria, josta alasta talon omassa viljelyksessä noin puolet. Koulun näytekentän ala oli 60 aaria. Kilkun tilan karja oli vuonna 1910 valtaosaltaan maatiaiskarjaa. Lehmiä oli viisitoista. Lisäksi oli viisi hiehoa ja sonni. Karjan keskituotos oli 2 297 kiloa ja keskimääräinen voitto lehmää kohti 83,54 markkaa.

Kasvatusäiti Lilli Saurio o.s. Stenbäck ja serkut

August Saurion vaimo, Lilly Lyydia o.s. Stenbäck, oli tunnettua sukua. Hänen isänsä Karl Emil Stenbäck oli aloittanut Ulvilan kirkkoherrana 1.3.1878 ja lääninrovastina 23.5.1879. Rovasti Stenbäck oli syntynyt marraskuussa 1834 Utsjoella. Hänen vanhemmillaan, Ottilia Stenbäckillä (o.s. von Essen) ja Karl Fredrik Stenbäckillä oli ollut kolmetoista lasta, joista Karl Emil oli esikoinen. Myös K. E. Stenbäckin omassa perheessä oli paljon lapsia. Hänen puolisonsa nimi oli Selma Josefina Grönberg ja heillä oli yhteensä yksitoista lasta, kuusi tytärtä ja viisi poikaa. Tytärten nimet olivat: Elsa Katarina, Lilly Lydia, Selma Ottilia, Elli Josefina, Helmi Olivia ja Aino Emilia. Pojat olivat: Yrjö Ilmari, Einar Kaarlo, Lauri Johannes, Kaarlo Jooseppi ja Väinö.

Rovasti Karl Emil Stenbäck tuli ylioppilaaksi Vaasan kymnaasista lokakuussa 1854. Papiksi hänet vihittiin Turussa vuonna 1857. Rovasti K. E. Stenbäck oli monien muiden toimiensa ohella kansakoulujen piiritarkastaja Vaasan pohjoisessa piirissä huhtikuusta 1878 alkaen, mutta valtiollisesti merkittävimmän panoksen lienee antanut valtiopäivämies K. E. Stenbäck. Valtiomiesurallaan Karl Emil Stenbäck seurasi isänsä jalanjälkiä, kuten teki myös hänen nuorempi veljensä Lauri Kivekäs.

Rovasti Karl Fredrik Stenbäck, joka oli valittu säätynsä edustajaksi vuosien 1863–1864 valtiopäiville – niille ensimmäisille sitten Porvoon valtiopäivien – oli paitsi hengenmies myös liberaali talousmies, joka kannatti maatalouden ja liike-elämän edistämistä. Kirkon ja kansanopetuksen asioita ajoivat 1800-luvulla usein samat miehet. Niin kävi myös Alavudella rovasti Karl Fredrik Stenbäckin seurakunnassa, johon Karl Emil tuli vuonna 1857 apupapiksi. Nuori pappismies, apupappi Karl Emil Stenbäck tutustutti alavutelaiset pyhäkouluaatteeseen ja sai aikaan kyläkirjastojen perustamisen, mutta kansan lukutaito oli heikko. Kansakoulu pojille perustettiin viimeisenä nälkävuotena 1868, ja kuuden vuoden päästä alkoi myös tyttöjen kansakouluopetus. Tyttökoulun perustamiseen alavutelaiset myöntyivät vasta kun rovasti Karl Fredrik Stenbäck oli luvannut vastata suurimmasta osasta opettajattaren palkkaa. – Opettajattarena toimi rovastin oma tytär Ottilia Stenbäck, joka oli ensimmäisiä Jyväskylän opettajaseminaarin kasvatteja.

Rovasti, valtiopäivämies Karl Fredrik Stenbäckin (k. 1875) lasten joukosta nousi merkittäviä kulttuurivaikuttajia: arkkitehti Josef Stenbäck, koulunjohtajatar Ottilia Stenbäck, Konrad Fredrik Kivekäs, Lauri Kivekäs – sekä valtiopäivämies Karl Emil Stenbäck.
Ottilia Stenbäck ja Elli Saurio ovat molemmat syntyneet 1800-luvun viimeisenä päivänä mutta koulunjohtajatar Stenbäck eli korkeaan ikään. Kun johtajatar Stenbäck oli 90-vuotias, oli hänen vanhemmillaan Ottilia ja Karl Fredrik Stenbäckillä jo 250 jälkeläistä.

Lääninrovasti Karl Emil Stenbäckin ja hänen puolisonsa Selma Josefina o.s. Grönbergin lapsista Elli Josefina ja Selma Ottilia opiskelivat Porin yksityisessä tyttökoulussa. He aloittivat toiselta luokalta vuonna 1881 ja saivat molemmat päästötodistuksen kuudennelta luokalta vuonna 1887. Kirkkoherra Karl Emil Stenbäckillä oli paljon lapsia ja paljon tyttäriä heidän joukossaan, mutta hän toimitti myös tyttärilleen hyvät lähtökohdat elämää varten.  Porin suomalaisen tyttökoulun syntysanat oli lausuttu edellisvuonna poikaoppilaille tarkoitetun yksityisen suomenkielisen Porin lyseon avajaispäivän iltana pidetyillä juhlapäivällisillä. Yksityinen tyttökoulu perustettiin tammikuussa 1880, ja lääninrovasti K. E. Stenbäck kuului perustajajäseniin. Koulu aloitti toimintansa saman vuoden syyskuun alussa. Eräät perustajajäsenistä jatkoivat johtokunnan jäseninä mutta ehdottomasti ennätysuran tässä mielessä teki lääninrovasti Stenbäck, joka oli Porin tyttökoulun johtokunnan jäsenenä kokonaista 37 vuotta. Tyttökoulu oli yksityinen vuoteen 1919 asti, jonka jälkeen se valtiollistettiin ja muutettiin nimeltään Porin tyttölyseoksi.

Selma Josefina ja Karl Emil Stenbäckin tytär Selma Ottilia Stenbäck avioitui ylitarkastaja Juhana Oskari Peurakosken (vuoteen 1905 Renfors) kanssa. Ylitarkastaja Peurakoski oli syntynyt Porissa, ja hänen isänsä oli ollut kauppias Johan Gustaf Renfors. Metsähallituksen vt. ylijohtajana Peurakoski toimi vuosina 1921–1933 ja eduskunnan jäsen hän oli vuosina 1909–1918. Selma Stenbäck oli hankkinut laajan koulutuksen ja ollut monenlaisissa työtehtävissä ennen avioitumistaan J. O. Renforsin kanssa. Selmasta tuli piirustuksenopettaja ja hän opiskeli yliopistolla pedagogiikkaa. Suoritettuaan sairaanhoidollisia kursseja hän muun muassa toimi 1895–1897 Oulun diakonissalaitoksen johtajattarena.

Tytär Helmi Olivia avioitui kirkkoherra Jakob Eliel af Hällströmin kanssa vuonna 1893 mutta liitto katkesi vaimon kuollessa vuonna 1915. Myöhemmin kirkkoherra af Hällströmistä tuli Raaseporin rovastikunnan lääninrovasti. Vuonna 1897 syntyneestä Erik Mikael af Hällströmistä tuli tiedemies. Vuonna 1940 hänet nimitettiin siviilioikeuden professorin virkaan Helsingin yliopistoon.

Tytär Maria Emilie avioitui Alavudelta kotoisin olevan seminaarilehtori Eero Mäkisen kanssa, joka toimi Sortavalan seminaarissa piirustuksen ja käsitöiden lehtorina. Lehtori Mäkinen oli myös maan ensimmäisen urkuharmonitehtaan perustaja ja johtaja sekä ensimmäisen ammattikoulun perustaja. Pariskunnan poika, filosofian tohtori Eero Mäkinen avioitui vuonna 1910 Else o.s. Westerholmin kanssa ja muutti vuoden 1916 alussa perheineen Helsinkiin osoitteeseen Albertinkatu 27 B mutta insinööri Mäkisen työtehtävät Outokumpu osakeyhtiössä veivät perheen pian Pohjois-Karjalaan. Tohtori Mäkinen oli Outokumpu Oy:n toimitusjohtaja vuosina 1921–1953 eli kuolemaansa asti.

Tytär Elsa Katariina (Katri) syntyi Ulvilassa 18.6.1881 ja avioitui huhtikuussa 1904 lakitieteen kandidaatti Heikki Ritavuoren (vuoteen 1906 Rydman) kanssa, joka valittiin vuonna 1913 eduskuntaan nuorsuomalaisten edustajana. Sisäasiainministerinä hän toimi 15.8.1919–15.3.1920 ja 9.4.1921–14.2.1922. Liikemies, äärioikeistolainen kiihkoilija K. E. R. Tandefelt murhasi ministeri Ritavuoren 14. helmikuuta 1922. Vainajaa jäivät kaipaamaan leski ja kolme lasta: Kaarlo Jalmari, Anna-Kerttu ja Ilpo. Vuonna 1927 leski avioitui teollisuusneuvos Lauri Kuoppamäen kanssa, ja tästä avioliitosta hän jäi leskeksi vuonna 1935. Katri Ritavuori aloitti ”Koteja kodittomille lapsille” -yhdistyksen taloussihteerinä vuonna 1924. Järjestön nykyinen nimi on ”Pelastakaa lapset”.

Tytär Lilly Lydian (Lillin) koulutus oli hämmästyttävän hyvä aikakausi huomioon ottaen. Alkuopetuksen hän sai Ulvilan kansakoulussa. Porin suomalaisen tyttökoulun hän aloitti syksyllä 1883 ja valmistui vuonna 1890. Kauppias Johan Gustaf Renforsin tyttärt Iida Elisabet ja Anna Cecilia kävivät samanaikaisesti Lillin kanssa Porin suomalaista tyttökoulua. He aloittivat Porin tyttökoulun syksyllä 1885 ja saivat päästötodistuksen 1891 ja 1892 mainitussa järjestyksessä. Annasta tuli diakonissa ja Iidasta kansakoulunopettaja.  Tyttökoulun jälkeen Lilli Saurio kävi Helsingin suomenkielistä jatko-opistoa (1891–1892) ja Musiikkiopistoa (1891–1893). Laulunopettajatutkinnon hän suoritti yliopistolla vuonna 1893 käyden samana vuonna vielä samariittikurssin. Oulussa hän kävi käsityö- ja kutomakoulukurssin 1894–1895 ja suoritti opettajakurssin Helsingin kasvatusopillisessa talouskoulussa vuonna 1896.

Monipuolisesti koulutettu Lilli Saurio oli yhteiskunnallisesti aktiivinen. Hän oli Kokemäen kansakoulun johtokunnan, Kokemäen yhteiskoulun kouluneuvoston ja Satakunnan nuorisoliiton johtokunnan jäsen ja ”Kokemäen naisten” puheenjohtaja sekä ”Suomen naisen” asiamies. Hän oli myös Lotta Svärd -järjestön paikallisosaston ensimmäinen puheenjohtaja. Lotta Svärd Kokemäki perustettiin 15.10.1919 mutta jo ennen vapaussodan puhkeamista oli Kilkun tilalla Lilli Saurion johdolla varauduttu sotatilanteeseen ja tehty muun muassa sidontatarvikkeita.

Kun Elli Saurio ja Liisa Saurio asuivat Kokemäellä Kilkun talossa, sedän perheeseen kuului yhteensä kuusi lasta: Matti, Katri, Anni, Maria, Elli ja Liisa. Katri ja Elli olivat samanikäisiä. Matti Saurio pääsi ylioppilaaksi, jatkoi kadettikouluun ja sieltä sotakorkeakouluun, josta valmistui vuonna 1927. Sotilasarvoltaan Matti Saurio oli vänrikki ja luutnantti (1920), kapteeni (1924), majuri (1928), ja everstiluutnantin arvon hän sai vuonna 1935. Puoliso vuodesta 1933 lähtien oli Signe Karin Elisabet o.s. Böök, ja perheeseen syntyi neljä lasta: Matti-Kristian (1934), Kai-Markus (1937), Anja-Riitta (1941) ja Klaus-Olavi (1948). Myöhemmin Matti Sauriosta tuli yrittäjä.

Niinä vuosina, jolloin Matti Saurio kävi kadettikoulua, koulu sijaitsi entisessä venäläisessä kymnaasissa Arkadiankadun ja Nervanderinkadun kulmassa. Katri ja Heikki Ritavuori olivat muuttaneet vuonna 1914 taloon nimeltä Oiva, joka sijaitsi Nervanderinkadun ja Dagmarinkadun kulmassa. Koska Oiva oli lähellä kadettikoulua, Matti Saurio vietti siellä paljon aikaansa ja asuikin siellä sotakorkeakoulussa opiskellessaan.

Katri Saurio jäi naimattomaksi, kuten myös Lilli ja August Saurion nuorin tytär Maria. Perheen naimattomat tyttäret on haudattu vanhempien viereen perheen sukuhautaan Kokemäelle.

Anni Saurio muutti syyskuussa 1925 Helsinkiin ja meni pian naimisiin diplomi-insinööri Onni Jalmari Pohjasen kanssa. Heille syntyi kolme lasta: Perttu Taavetti (1929), Yrjö Jalmari (1936) ja Anna Maria (1942). Elli Saurion sisar Eeva Saurio asui vuonna 1934 vähän aikaa Pohjasten luona Helsingin Töölössä osoitteessa Temppelikatu 13. Anni Pohjanen kirjoitti vuonna 1978 talteen sukunsa muistitietoa. Kertomuksensa omista vanhemmistaan hän lopetti jylhiin sanoihin: ”Olen viimeinen elossa oleva heidän perheestään ja kun minä olen mennyt, ei kukaan tiedä heidän vaiheistaan edes sen vertaa kuin minä.”

Ylioppilas Elli Saurio

Edistyksen keskiarvo Ellin todistuksissa pysytteli kahdeksan paikkeilla. Neljäs luokka päättyi keväällä 1913. Oppilas Elli Sauriolla oli tällöin käytöksessä kymmenen mutta huolellisuudessa oli tullut vain yhdeksän. Edistyksen keskiarvo oli 8,3. Oppiaineiden arvosanoja oli yhteensä viisitoista. Täysiä kymppejä ei ollut näiden joukossa. Venäjän kielessä ja voimistelussa arvosana oli seitsemän. Kasvatusäiti kirjoitti todistukseen holhoojan merkinnän. Lukuvuoden 1913–1914 todistukset puuttuvat. Elli Saurio valmistui keskikoulusta keväällä 1914 ja jatkoi Rauman yhteislyseoon saman vuoden syksyllä. Ylioppilaaksi hän tuli normaaliin tapaan kolme vuotta myöhemmin.

Rauman vuosisataiset perinteet koulukaupunkina juonsivat juurensa luostarikoulusta, joka oli perustettu katolisella ajalla fransiskaaniluostarin yhteyteen. Pedagogio, joka tuli luostarikoulun paikalle uskonpuhdistuksen aikana, korvattiin vasta 1800-luvun puolivälissä kaksiluokkaisella ala-alkeiskoululla. Alkeiskoulu lakkautettiin kokonaisuudessaan elokuun lopussa 1893, kun Rauman viisiluokkainen lyseo eli niin sanottu porvarikoulu tuli todellisuudeksi. Rauman porvarikoulu laajennettiin kahdeksanluokkaiseksi ja koulu omaksui viralliseksi nimekseen Rauman yhteislyseo. Kesällä 1900 annetun hallituksen päätöksen mukaan Rauman yhteislyseo sai lähettää oppilaansa suorittamaan ylioppilastutkintoa, ja tämä tapahtui ensi kerran kevätlukukauden 1901 lopussa.

Elli Saurio oli lukiovuosina selvästi luokkansa keskitason ylittävä oppilas. Kevätlukukaudella 1916 koko luokan edistyksen keskiarvo oli 7,86 ja Sauriolla se oli 9,24. 

Elli Saurio sai päästötodistuksen Rauman yhteislyseosta 16. toukokuuta 1917. Opettajakunnan puolesta todistuksen allekirjoitti J. A. Halonen. Oppilas oli osoittanut kiitettävää käytöstä sekä kiitettävää ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta. Todistuksessa oli yhteensä kaksikymmentäneljä arvosanaa, joista numeroa yhdeksän oli neljätoista kappaletta ja numeroa kymmenen seitsemän kappaletta. Kaunokirjoituksesta oli tullut kahdeksan, kirjanpidosta seitsemän mutta terveysopista vain välttävä viisi. Myös englannin kielestä annettiin arvosana ja englantia Elli osasi opettajien mielestä kahdeksikon edestä.     

Elli Saurio kuului sellaiseen etuoikeutettuun koulutettujen ihmisten ryhmään, joka toistaiseksi oli Suomessa pieni, mutta lukion päästötodistuksen saaneiden henkilöiden – naiset mukaan lukien − määrä kasvoi koko ajan. 1880-luvulla heitä oli tullut lisää keskimäärin 250 vuodessa ja vuosina 1911–1917 määrä oli noussut keskimäärin yli 1100 henkilöön vuodessa.

Saurio tuli ylioppilaaksi 1800-luvulta periytyvien sääntöjen mukaisesti, sillä uusi asetus ylioppilastutkinnosta annettiin vasta 15.12.1919. Uudessa asetuksessa tutkinto siirrettiin oppikoulujen lukioasteen päättötutkinnoksi, joten ylioppilastutkinto ei muodostanut enää akateemista alkeiskuulustelua yliopistoon kirjoittautumista varten. Viisi kirjoituskoetta vastasi entisiä kirjallisia näytteitä  ja uutta oli reaalikoe. Nimi ”reaalikoe” perustui termiin reaalitieteet, joilla tarkoitettiin muodollisten tieteiden vastakohtaa eli luonnontieteitä, historiaa ja uskontoa. Reaalikoe painottui siis soveltavien taloudellis-yhteiskunnallisten tieteiden ja luonnontieteiden suuntaisesti.

Käytännössä ylioppilastutkinto oli alkanut muuttua jo ennen vuotta 1919 yliopiston sisäänpääsykokeesta lukion päästötutkinnoksi. Vuosisadan vaihteen jälkeen enää vain 30–40 prosenttia ylioppilastutkinnon suorittaneista suoritti myös yliopistollisen loppututkinnon muun muassa siksi, että osa uusista ylioppilaista hakeutui teknillisen tai kaupallisen alan korkeakouluihin tai suoraan työelämän palvelukseen. Lisäksi opinto- ja kurinpitosäädökset olivat sellaiset, että ylioppilas saattoi läsnäoloilmoitusta tekemättä pysyä matrikkelissa kaksi vuotta ilman, että rehtorin oli mahdollista poistaa häntä. Kaikista niistä, jotka 1902–1905 jätettiin pois matrikkelista, noin puolet poistettiin siksi, että he olivat olleet kaksi vuotta poissa ilman rehtorin lupaa. Jakson lopulla toteutettiin organisatorinen uudistus, jonka mukaan ylioppilaiden oli viimeistään kaksi viikkoa lukukauden alkamisen jälkeen ilmoittauduttava läsnä oleviksi, jos he halusivat pysyä Yliopiston luetteloissa. Vuosina 1905–1910 ylioppilastutkinnon suorittaneista noin 60 prosenttia ilmoittautui läsnä oleviksi kahden ensimmäisen lukukauden aikana.

Viisiluokkaista keskikoulua ryhdyttiin perustamaan Kokemäelle vuonna 1907, jolloin seudulla oli jo kuusi toiminnassa olevaa kansakoulua. Asianharrastajat kokoontuivat 2. kesäkuuta 1907 kunnantalolle. Aluksi A. Saurio ja nimismies R. Rosenlind selostivat valtionavun saantiehtoja. Kokous valitsi 19-jäsenisen komitean asiaa selvittämään. Mukaan nimitettiin sekä August että Lilly Saurio. Muita jäseniä olivat muun muassa Setälät sekä Aalto-Setälät. Päätös avata syksyllä 1907 yhteiskoulu Kokemäellä tehtiin heinäkuussa 1907. Mainituista suunnittelukomitean jäsenistä maanviljelijäpariskunta Aalto-Setälät, kirkkoherran rouva Emma Setälä ja Saurion pariskunta tulivat valituiksi myös yhteiskoulun kouluneuvostoon.  Maisteri August Saurio oli johtokunnan jäsen vuosina 1907–1917 ja rouva Lilli Saurio oli vanhempainneuvoston jäsenenä 1907–1918.

Kun Elli Saurio syksyllä 1911 jatkoi oppikoulunkäyntiään Kokemäen yhteiskoulussa, koulun johtajana oli Oskari Segerman. Ellin serkut kävivät samaa koulua. Matti Saurio kävi Kokemäen viisiluokkaista yhteiskoulua vuosina 1908–1913. Katri kävi keskikoulun ja kaksi luokkaa lukiota. Anni tuli Kokemäen yhteiskouluun kirjoille 1916 ja erosi kolme vuotta myöhemmin. Maria valmistui ylioppilaaksi Kokemäen lukiotasoiseksi muutetusta yhteiskoulusta vuonna 1933.

Elli Saurio kirjoitettiin 29.5.1917 Suomen Aleksanterin yliopiston nimikirjaan Satakuntalaiseen osakuntaan kuuluvaksi ylioppilaaksi, minkä todisti allekirjoituksellaan yliopiston rehtori Waldemar Ruin. Uusi opiskelija oli saanut todistuksen Rauman yhteislyseosta ja säännönmukaisesti ylioppilastutkinnon suorittanut sekä siinä osoittanut omaavansa kiitettävät tiedot. Syksy 1917 oli kuitenkin uusille ylioppilaille vaikea Suomessa, sillä sodan uhkan ja Helsingin vaikean elintarviketilanteen takia yliopisto pidettiin suljettuna koko syyslukukauden 1917.

Sisällissodan kausi

Kokemäelläkin valmistauduttiin sotaan ja 6. elokuuta 1917 Porissa pidetyssä maakuntakokouksessa, johon oli ottanut osaa noin 400 miestä, alettiin suunnitella Kokemäen suojeluskuntaa. Maisteri August Saurio tuli yhdeksi jäseneksi suojeluskunnan sääntöehdotusta valmistelevaan valiokuntaan ja sääntövaliokunta kokoontui jo kolmen päivän kuluttua Kokemäellä, Tulkkilassa Kilkun talolla. Ehdotus Satakunnan järjestyskunnan säännöiksi saatiin nopeasti valmiiksi. Kilkun asukkaat olivat aktiivisia suojeluskuntalaisia. August Saurio esimerkiksi toimi keväällä 1918 suojeluskunnan ensimmäisen päällikön sijaisena yhdessä rakennusmestari Uuno Rydin kanssa suojeluskuntavääpeli Kalle Horellin ollessa muissa tehtävissä.

Elämä Kilkun tilalla vaikeutui hyvin paljon sotatalvena 1917–1918. Maamieskoulua ei avattu syyslukukauden 1917 aikana, ja venäläinen sotaväki käytti koulua kanslianaan. Oppilaiden olisi tosin ollut vaikeaa saada asuntoja, sillä sotaväkeä oli majoittunut paljon Kokemäen seudulle. Maamieskoulun johtokunta päätti siirtää koulun avaamisen seuraavaan vuoteen. Niin tapahtui. Koulu aloitti toimintansa tammikuun puolivälissä 1918 mutta sulki ovensa jo saman kuukauden lopussa, ja punakaartilaiset majoittivat sinne vuorostaan joukkojaan. Yhteensä noin vuoden päivät kestänyt venäläisen sotaväen ja punakaartilaisten oleilu maamieskoululla painoi siihen selvät merkkinsä. Paljon arvokasta havaintovälineistöä ja korvaamatonta arkistoa hävisi.

Johtaja August Saurio vangittiin. Häntä pidettiin vangittuna ensiksi kirkolla, mutta sitten hänet siirrettiin kotiarestiin. Saurio säästyi hengissä perheineen, kasvattityttäret mukaan lukien. August Saurion eloon jäämistä on pidettävä pienenä ihmeenä, olihan hän ollut toimelias suojelukuntalainen. Pelastuminen oli kuitenkin täpärällä, ja huhtikuun 1918 puoliväli oli erityisen kriittinen ajankohta Saurioiden kannalta.

August Saurion pelastukseksi koitui vanginvartijaksi osuneen punakaartilaisen myötämielisyys vangittuja kohtaan. Työmies Kalle Sainio oli vartioinut kirkolla. Virallisessa kuulustelussa 8.5.1918 August Saurion myötämielinen lausunto kuului Sainion asiassa annettuihin puoltaviin todistajanlausuntoihin. Sainion tuomio oli kuitenkin ankara: kahdeksan vuotta kuritushuonetta ynnä kansalaisluottamuksen menetys kahdeksitoista vuodeksi. Valtiorikosylioikeudelta Sainio anoi 12. joulukuuta 1918 lähettämässään kirjelmässä tuomionsa alentamista perustellen anomustaan sillä, että oli yleensä vastustanut väkivaltaisuuksia ja pelastanut punakaartilaisten vankeina olleet maisteri Saurion ynnä muut varmasta kuolemasta kuljettamalla nämä turvalliseen piilopaikkaan. Tästä syystä hän oli joutunut henkensä säilyttämiseksi piilottelemaan metsissä. Tuomiota lievennettiin ja Sainio päästettiin ehdolliseen vapauteen eduskunnan 30.1.1920 säätämän armahduslain nojalla. Lievennyspäätökseen vaikuttivat Sainiosta annetut myönteiset lausunnot, mutta vankileirielämä oli jättänyt jälkensä ja Kalle Sainio menehtyi kurkkutulehdukseen muutaman kuukauden kuluttua.

Sainion asiassa antamassaan lausunnossa August Saurio kuvaili vaaran päivien tapahtumia. Sainio oli ensinnäkin koko putkassa olon ajan kohdellut vankeja erittäin hyvin, eikä ollut heitä loukkaavasti puhutellut. Lopulta Sainio oman turvallisuutensa uhalla oli pelastanut Saurion ja muut vangit varmasta kuolemasta viemällä heidät Artturi Rostedtin kanssa vankiputkasta Saurion kotiin, jossa heidän oli käsketty pysytellä. Kun Sainio Kilkulla kuuli, että Saurion palvelusväkeä oli kielletty siinä talossa olemasta, kuljetti Sainio Saurion ja Sievarin veljekset turvalliseen paikkaan kahden kilometrin päähän, missä neuvoi heidät lymyämään porilaisia murhamiehiä. – Varmaa oli ollut, että Saurion talo oli tarkoitus polttaa ja vangit joko polttaa tahi muulla keinoin tappaa.

Ylioppilas Matti Saurio oli valkoisen armeijakunnan riveissä, ja rintamalta hän 7. helmikuuta 1918 lähetti kirjeen äidilleen, Lilli Sauriolle:

Rakas äiti! Kertokaa varovasti meistä. Olen taas täällä pohjoisessa. Viime sunnuntaina saavuin Kokemäelle ja piti minun tulla käymään kotona. Kun en kotiin päässyt, kiertelin metsäkulman torpissa muutamien muitten kokemäkeläisten kanssa. Eilen sitten päätimme lähteä pohjoiseen, asema jo sielläkin alkoi käydä epäterveelliseksi. Onnellisesti kuitenkin päästiin läpi. Kuulin, että Ilmari-eno on kuollut…

Ylioppilas Elli Saurio oli samoin rintamalla poissa kotoaan. Valkoisten armeijassa oli Kokemäeltä kolmenkymmenenkahden miehen lisäksi kaksi naista, Anna Potila ja Elli Saurio. Tytöt olivat lähteneet Kokemäeltä valkoisten mukana Kankaanpäähän, jossa työskentelivät sairaanhoitajattarina kenttäsairaalassa. Kokemäen valtauksen jälkeen molemmat palasivat kotiseudulleen. Elli Sauriolle myönnettiin vapaussodan muistomitali.

1920-luvun vuosina Elli Saurio itsenäistyi

Holhous päättyi kanteluun

Elli Saurio hankki ammatillisen koulutuksen ennen tuloaan täysi-ikäiseksi, joten holhooja vastasi vielä kuluista. Yliopistollisen tutkinnon suorittamiseen ja tieteelliseen jatkotutkintoon hän sai varoja myymällä perintöosuutensa Laamilasta.

Hilja ja Ivar Saurion lasten tultua täysi-ikäisiksi kuolinpesä jaettiin pesänosakkaiden kesken. Jääkärikapteeni Felix Waldemar Tuisku puolisoineen saivat Laamilan tilan haltuunsa oston ja vaimonsa, Liisa Tuiskun o.s. Saurion perinnön kautta vuonna 1927. Kaupantekohetkellä Laamilan pinta-ala oli 170 hehtaaria, josta viljeltynä oli 35 hehtaaria.

Kauppa Elli Saurion ja Tuiskujen välillä sujui kitkatta vuonna 1925. Kaupan ehtojen mukaan 90 000 markan kauppahinnasta suoritettiin käteisenä 55 000 markkaa ja jäännös 35 000 markkaa siten, että ostajat antoivat tästä määrästä velkakirjan, joka oli maksettava vaadittaessa kahdeksan prosentin vuotuisine korkoineen. Ostajat saivat myydyt tilanosat heti hallintaansa ja suorittivat niistä menevät verot ja ulosteot sekä vastasivat kaikista rasituksista, mikäli myyjä oli ollut niistä vastuussa. Ostajat suorittivat myös lainhuudatuskulut.

Hankalammaksi osoittautui maakauppa Tuiskujen ja Eeva Saurion välillä. Paperit allekirjoitettiin 25. syyskuuta 1926 mutta kauppa lykkääntyi tuomioistuimessa myyjän alaikäisyyden takia. Nurmeksen kunnan holhouslautakunnan puheenjohtajan Olli Ikosen lausunnon mukaan kauppahinta 125 000 markkaa (34 600 euroa vuoden 2008 rahana) oli lisäksi niin alhainen, että se vastasi vain irtaimen ja tilalla kasvavan metsän arvoa, joten itse maalle ei jäänyt mitään hintaa. Holhouslautakunnan lausunnon mukaan kauppahinta ei ollut alaikäisen Eeva Saurion edun mukainen, ja kihlakunnanoikeus jätti 7.12.1926 tekemällään päätöksellä kaupan hyväksymättä, hyväksymistä hakeneen Feeliks Waldemar Tuiskun toivomuksen vastaisesti. Asiaa ei auttanut vetoaminen siihen, että Tuiskut jo omistivat rouva Tuiskun osuuden (1/3) ja opettajatar Elli Saurion samansuuruisen osuuden.  – Oikeudenkäyntiasiakirjojen mukaan Elli Saurion ja Eeva Saurion osuudet vanhempien perinnöstä olivat samansuuruiset ja yhtä arvokkaat.

Oikeuden pöytäkirjojen mukaan F.W. Tuisku olisi halunnut ”ryhtyä tilalla suuriin viljelysyrityksiin, jotka nielevät paljon rahaa”, ja siksi Tuisku ”tahtoi olla yksin isäntänä tilalla saadakseen johtaa ja määrätä töistä mielensä mukaan”. Vuonna 1927 maakauppa Eeva Saurion ja Liisa ja Feeliks Tuiskun välillä kuitenkin toteutui. Tuiskun pariskunnasta tuli Laamilan ainoa omistaja ja armeijan palveluksesta Feeliks Tuisku erosi toukokuussa 1927.

Elokuussa 1904 syntynyt Eeva Saurio oli Laamilan osaomistaja vuoteen 1927 asti mutta hänestä ei tulisi maanviljelijää, vaan voimistelunopettaja ja taiteilija. Ensinnäkin Eeva Saurio jäi naimattomaksi toisin kuin sisarensa Liisa, jonka puoliso kiinnostui maanviljelyksestä. Toisekseen Eeva Saurio oli jo syksyllä 1926 aloittanut opiskelun Helsingissä ja vuoden 1927 alussa hän muutti sisarensa Elli Saurion luo osoitteeseen Vladimirinkatu 17 A 5 eli nykyiselle Kalevankadulle. Vanhimman ja nuorimman Saurion sisaruksen helsinkiläisyys jatkuisi 1960-luvulle saakka.

Eeva Saurio asui Nurmeksessa ylioppilaaksi tuloonsa asti, jonka jälkeen opiskeli Helsingin yliopistossa vuosina 1926–1929 valmistuen voimistelunopettajaksi. Hän jatkoi Suomen Taideteollisuusyhdistyksen vuodesta 1875 omistaman Taideteollisuuskeskuskoulun graafisella linjalla ja Helsingin Leikkuuakatemiassa vuonna 1933. Taideteollisuuskeskuskoulu (myöhempi nimi Taideteollinen korkeakoulu) oli kauppa- ja teollisuusministeriön ylläpitämä, käsittäen taideteollisen ammattikoulun iltakouluna ja taideteollisuusopiston, joka valmisti muoti-, sisustus-, lavastus-, keramiikka-, metalli-, tekstiili- ja kamerataiteilijoita, graafikkoja ja kuvaamataidon opettajia. Vapaata taidekoulua Eeva Saurio kävi 1950-luvun loppupuolella.

Vuonna 1934 Eeva Saurio perusti Helsinkiin pukuateljeen, joka sijaitsi hänen asunto-osoitteensa Arkadiankatu 37 A 2 yhteydessä. Sinisävyinen niin sanottu marttapuku oli Saurion pukuateljeen tuotantoa vuodelta 1937 mutta marttojen vaatettaminen ei jäänyt pelkästään marttapuvun varaan. Monet Suomalaisen Marttaliiton toiminnanjohtaja Elli Saurion tyylikkäistä puvuista lienevät peräisin sisaren suunnittelupöydältä. Pukutaiteilija Eeva Saurio oli erittäin laatutietoinen ja käytti pukutuotannossa parhaita saatavissa olevia materiaaleja ja ajattomia kuoseja, joita sitten yksilökohtaisesti muunteli. Eeva Saurio toimi ateljeeyrittäjänä neljännesvuosisadan 1960-luvun alkuun saakka, jonka jälkeen muutti Helsingistä. Viimeiset vuotensa hän asui Joensuussa mutta on haudattu Nurmeksen uudelle hautausmaalle.

Eeva Saurion tarkoitus oli myydä 25. syyskuuta 1926 omistamansa kolmasosa Rantalan verotilasta rekisterinumerona 262 Nurmeksen pitäjän Nurmeksen kylässä, sekä kolmasosan Tervakorven verotilasta (rek.n:o 221) saman pitäjän Ylikylän kylässä kaikkine irtaimistoineen sisarelleen Liisa Tuiskulle ja tämän miehelle jääkärikapteeni Felix Tuiskulle 125 000 markan kauppahinnasta (noin 34 600 euroa vuoden 2008 rahassa). Kaupan ehtoihin kuului, että ostajat olivat velvolliset kustantamaan Eeva Saurion koulutus ja elatus Laamilan tilan tuotosta kuten ennenkin 12.8.1927 saakka eli Eevan täysi-ikäiseksi tuloon asti. Ylioppilas Eeva Saurio ryhtyi maakauppaan holhooja August Oravalan suostumuksella.

Holhooja Oravala oli 30. syyskuuta 1926 hyväksynyt Eeva Saurion päätöksen myydä perintöosuutensa, mutta tuomioistuin vahvisti joulukuussa 1926 Nurmeksen huolehtivaisen holhouslautakunnan 6. lokakuuta 1926 antaman kielteisen kannanoton Eeva Saurion tekemään kiinteistökauppaan nähden. Kauppa toteutui tästä syystä vasta Eeva Saurio saavuttaessa täysi-ikäisyyden.   

Saurion Sisarusten välisiä maakauppoja käsiteltiin uudelleen tyttöjen holhouksen päättymisen jälkinäytöksenä holhoojaa vastaan nostetun kannejutun yhteydessä. Kanteen nostamisessa kapteeni Tuisku oli aktiivinen.

Liisa Saurio ja Felix Tuisku olivat avioituneet marraskuussa 1925 ja aluksi perhe asui Hämeenlinnassa. Kapteeni Tuiskua kiinnosti Laamilan tilan taloudenhoito yksityiskohtia myöten, hän seurasi Laamilan tilannetta kirjeiden välityksellä mutta tietoja ei ollut aivan helppo saada. Osoittautui, että tilan kirjanpito oli hoidettu erittäin leväperäiseen tapaan. Tammikuussa 1926 Felix Tuisku kirjoitti taas pehtori Ilmari Tuomolalle:

Me täällä uudessa kodissamme viihdymme oikein hyvin, meillä on ollut sen seittemät tupaantuliaiset pitoineen. Täällä ovat olleet molemmat sisaret, Elli oli lähes kaksi viikkoa ja Eva on vielä toistaiseksi kunnes koulu alkaa kiirehtimään. Niin kiitos vain lähetyksistä, kun tuli Evan mukana. Sieltä aikaisemmin lähetetyt ovat myös onnellisesti perillä kiitos niistäkin.
Olen jo vähän odotellut vuositilejä. Nyt tästä alkain lähetä joka kuukauden kymmenenteen päivään mennessä ote kirjanpidosta edelliseltä kuukaudelta mistä selviää yksityiskohtaisesti tulot ja menot, että olen siten tilaisuudessa kuten on luonnollista näinollen seuraamaan talouden hoitoa siellä. Oli ikävästi, kun en ollut tilaisuudessa, vaikka sitä pyysin tapaamaan tohtori Oravalaa kun hän oli Helsingissä, olisi ollut yhtä ja toista puhuttavaa hänen edesottamuksistaan arvoisana holhoojana. No kun se ei hänelle sopinut, olen kaiketi vielä tilaisuudessa järjestämään tapaamisen myöhemminkin.
Uskoen, että Sinä siellä järjestät asiat omantuntosi mukaan piirrän, toivottaen hyvää jatkoa alkavalle vuodelle. Monet kiitokset Iidalle sekä langoista että kakusta!

Kirjeestä näkyy, että Saurion sisarusten väliset siteet olivat aikuisiässä kiinteät. Elli ja Eeva Saurio asuivat vuosikaupalla yhteisosoitteessa ja Liisa Tuiskun kotona vierailtiin sekä Hämeenlinnassa että Nurmeksessa. Kannejuttu holhooja Oravalaa vastaan oli yhteinen ponnistus suvun etujen ajamiseksi.

Elli Saurion näkemyksiin Laamilan hoitoa koskevassa kiistassa vaikuttivat sekä henkilökohtaiset syyt että kansantaloustieteen opiskelu yliopistossa ja työ Suomalaisen Marttaliiton konsulenttina. Viimeistään pastori Oravalan holhoustointa koskevan kannejutun yhteydessä talouskirjanpidon merkitys lienee kirkastunut Elli Sauriolle. Näkemys syveni myöhemmin kirjanpidon taustojen ymmärtämisen suuntaan. Kirjanpito oli yleistä taloussuunnittelua palvelevaa tekniikkaa. Tekniikka oli suhteellisen helppo oppia mutta miten opettaatalous suunnittelua, jossa kaivattiin omaa harkintaa ja kokonaisvaltaista näkemystä talouteen vaikuttavista tekijöistä. Kodin taloustieteen professori Elli Saurio pohtisi tulevaisuudessa taloussuunnittelun opettamisen ja oppimisen ongelmia.

Kustaa Ilmari Tuomola oli syntynyt 20.1.1886 Ulvilassa maanviljelijä Juho Kustaa Kustaanpoika Tuomolan esikoispoikana. Perheessä oli ollut yhteensä viisi lasta. Perhe oli asunut lähellä Gammelgårdin pappilaa, jota isännöi lääninrovasti K. E. Stenbäck.

Oltuaan lähes vuoden maatalousharjoittelijana Tanskassa Kustaa Tuomola aloitti syksyllä 1909 edellisenä vuonna perustetun Kokemäen maamieskoulun. Tuomola opiskeli maamieskoulussa lukuvuoden 1909–1910 ja muutti Nurmekseen Laamilan pehtoriksi marraskuussa 1912. Kirkonkirjojen mukaan myös kolme nuorinta Kustaa Tuomolan sisarusta muutti Nurmekseen. Martti Emil Tuomola muutti perheineen marraskuussa 1919 ja Martta Aurora Mikkola o.s. Tuomola muutti perheineen joulukuussa 1921. Ilmeisesti myös Kustaa Tuomolan nuorin veli, vuonna 1894 syntynyt Lauri Sikstus muutti perheineen jossakin vaiheessa Nurmekseen.   

Seuraavan vuoden syyskuussa pehtori Tuomola avioitui nilsiäläisen Iida Maria o.s. Korhosen kanssa ja perheeseen syntyi vuosien 1914–1928 kuluessa kaksi poikaa ja kolme tytärtä: Matti Kustaa (1914–1998), Rauha Eliina Kokkonen o.s. Tuomola (s. 1917), Tuomo Ilmari (1924–2000), Toini Kyllikki Oksman o.s. Tuomola (s. 1927) ja Liisa Marjatta Leivonen o.s. Tuomola (s. 1928). Iida ja Ilmari Tuomola olivat tärkeitä ihmisiä Saurion sisaruksille. Tavallaan hekin olivat tyttöjen kasvattivanhempien asemassa.

Osoittautui, että Kustaa Tuomola oli hyvä ja työteliäs tilanhoitaja. Tammikuussa 1971, kun Kustaa Tuomola täytti 85 vuotta, sanomalehti Karjalaisessa syntymäpäiväänsä juhlivaa kiitettiin uskolliseksi vanhan ajan pehtoriksi. Iida-vaimonsa avustamana Ilmari Tuomola oli Laamilassa pehtorina 18 vuotta, jonka jälkeen osti itselleen rappioituneen Simolan tilan Nurmeksen Jokikylästä ja kunnosti sen tuottavaksi. Simola oli seudun ensimmäinen tila, jossa kaikki pellot salaojitettiin. Rappiolle päässeen Laamilan tilan Tuomola kohotti kannattavaksi 64 hehtaarin tilaksi. Tuomolan Laamilan-vuosiin sisältyi sekin juhlahetki, kun pitäjän ensimmäinen yksityinen traktori tuli tilalle. Vaikka tilanhoito Laamilassa vei paljon aikaa, oli Ilmari Tuomola myös laajemmassa mittakaavassa yhteiskunnallisesti aktiivinen. Tämän osoittaa esimerkiksi Tuomolalle jääkäriliikkeen hyväksi etappiportaassa tehdystä työstä myönnetty ansiomerkki.

Vihdin pitäjään kirkkoherraksi muuttanut jumaluusopin tohtori Aukusti (August) Oravala haastettiin holhoustilin moiteasiassa Pielisjärven tuomiokunnalle 7. lokakuuta 1929 osoitetulla ja allekirjoitetulla haasteella. Haastajina olivat opettajatar Elli Saurio ja ylioppilas Eeva Saurio Helsingistä sekä jääkärikapteeni Felix Tuisku ja hänen vaimonsa Liisa Tuisku o.s. Saurio Nurmeksesta. Kirkkoherra Oravala haastettiin Nurmeksen käräjäkunnan 9. joulukuuta 1929 alkavaan toiseen yleiseen istuntoon kuulusteltavaksi ja vastaamaan tytärten entisen holhoojan ominaisuudessa tytärten omaisuuden hoidosta.

Kun Pastori Oravalan virkaholhousaika päättyi tytärten tullessa täysi-ikäisiksi, Laamilan maatilan tilit osoittivat 12 169,73 markan saldoa tilintekijän eli pastori Oravalan hyväksi. Haastajat olivat toista mieltä. Kun tilit oli haastajien toimeksiannosta tarkastettu, kirjanpidon vaillinaisuus oli käynyt selvästi ilmi. Tuloja oli jäänyt merkitsemättä ja liki kuudestakymmenestä menoerästä vuosilta 1917–1927 puuttuivat tositteet kokonaan. Tositteettomia menoja oli yhteensä 150 000 markan edestä. Haastajat ilmoittivat epäilevänsä, oliko tositteettomat menot todella käytetty pesän omistajien omaisuuden hoitoon, ja vaativat saamisenaan 139 070,06 markkaa.

Holhouslautakunta, joka ilmoitti lopullisen agronomi Ivar Saurion pesän tilien tarkastuksen kokouksessaan 3. huhtikuuta 1929, ei voinut myöntää tilinpitäjänä toimineelle ehdotonta tilivapautta tilitositteiden puutteellisuuden vuoksi. Meno- ja tulotositteiden hankkiminen ja säilyttäminen olisi ollut välttämätöntä vierasta omaisuutta hoidettaessa. Holhouslautakunta totesi asiasta sopimisen jäävän täysi-ikäisten pesänosakkaiden ja holhoojan sekä vastuunalaisen tilanhoitajan väliseksi asiaksi. Lopputarkastuksessa tilanhoitaja herra Tuomola oli holhouslautakunnalle vakuuttanut, ettei ollut halunnut tieten tahtoen pimittää penniäkään, vaan kaikessa oli yrittänyt hoitaa taloutta niin kuin huolellinen mies omaa talouttaan.

Holhousasiassa oli kieltämättä epämääräisyyksiä. Holhooja Oravala oli vuosien mittaan luopunut vastuustaan tilien hoitoasiassa ja siirtänyt vastuun pehtori Tuomolalle. Menettelyn vuoksi niukan koulutuksen läpikäynyt käytännön mies joutui huolehtimaan tehtävistä jotka olisivat kuuluneet paremminkin ammattikirjanpitäjälle. – Pastori Oravala piti kirjallisista töistä, kirjailijakin kun oli mutta kirjanpitoasioista hän ei ollut erityisen innostunut.

Pastori Oravala oli puolustuksessaan omaan toimintaansa ylen tyytyväinen. Saurion aviopuolisoiden kuoltua keväällä 1910 oli Laamilan tilan taloudellinen tilanne ollut todella kehno. Rouva Saurio oli vähän ennen kuolemaansa ehtinyt muuttaa tilan kaiken vähänkin arvokkaamman irtaimen omaisuuden rahaksi, esimerkiksi karjan kokonaisuudessaan. Puolisoiden kuoltua myytiin vielä romutkin, joten talo oli lopulta ilman irtaimistoa. Rahaa oli ollut pesässä tällöin 56 markkaa ja velkoja 42 000 markkaa. Pastori Oravala oli vähitellen nostanut surullisessa kunnossa olleen Laamilan jaloilleen:

Mutta vasta minun holhousaikanani talo vähitellen vaurastui vaurastumistaan, hankittiin vähitellen karjaa lisää, maatalouskoneita, muun muassa traktori, maksettiin velat, hankittiin säästöjäkin, esimerkiksi 1920 vaiheissa oli säästöjä 60 000–70 000 markkaa. Holhoustoimeni päättyessä oli tila ensiluokkaisessa kunnossa.

Apteekkari M. Calonius todisti 7. helmikuuta 1930 Nurmeksessa pyynnöstä, että Laamilan ja Juutilan kartanot ostivat suoraan Amerikasta kaksi traktoria vuonna 1923. Todistaja oli maksanut traktorien tulli- ynnä muut kulut henkilölle nimeltä Krogiukselle (”Muistaakseni maksoin Krogiukselle.”) ja veloittanut puolella Laamilan kartanoa. Todistaja valitti laskujen puuttumista ja ilmeisesti myös suorituksen kuitit puuttuivat (”Laskut nyt puuttuvat vaan muistelen maksaneen 2 348 markkaa.”).

Holhooja nostaa Saurioiden Elli-tyttären erikoisasemaan muistamalla hänet etunimeä myöten:

Kaikki lapset kouluutettiin ylioppilaaksi sekä parin vuoden ajan yliopistossa Helsingissä. Elli Saurio kouluutettiin ylioppilaaksi sekä senjälkeen kävi pari vuotta puutarhakoulua. Kaikki nämä kalliit opintomaksut suoritettiin pesän varoilla. Tulkoon tässä mainituksi, että tyttäret eivät asuneet Laamilassa ja mikäli he siellä kävivät, oli syynä pääasiassa rahan hakeminen. Kun tilan hoito kesäkuun 1. päivänä 1927 siirtyi kapteeni Tuiskulle, oli tilan tiilitehtaalla noin 60 000 markan arvosta tiiliä. Metsää ei koko holhousaikanani myyty, joten saavutettu tulos on pidettävä erinomaisena. Tästä kaikesta huolimatta ovat kantajat kiittämättöminä nostaneet tämän kunnialleni käyvän kanteen. – – Sellainen kanne minua vastaan, joka olen palkatta saattanut pesän niin hyvään asemaan kuin se on! Kun kanteessa on kielletty sellaistenkin erien oikeellisuus, jotka jo holhouslautakunta on hyväksynyt, ei voi muuta kuin todeta, että tavoitellaan laittomin keinoin taloudellista etua.
  
Laamilan tilan tilejä koskeva tilintarkastuskertomus, joka käsitti 29 sivua, oli päivätty 23. helmikuuta 1930, ja tilit oli tarkastanut Savo-Karjalan Osake-Pankin prokuristi Lahja Piironen. Tarkastuskertomuksen mukaan esimerkiksi vuonna 1925 oli Saurion tytärten käyttöön suoritettu huomattavia rahasummia – ilman kuittia:

Liisa Sauriolle on annettu rahaa kaikkiaan Smk 16 175:-, Elli Sauriolle Smk 10 000:- ja Eeva Sauriolle siihen luettuna jo mainittu Fiina Sauriolle (Eeva Saurion puolesta) annettu Smk 400:-, Smk 6 651:-, joista suorituksista ainoastakaan, pehtoori Tuomolan ilmoituksen mukaan, ei ole kuittia otettu. (Lähde: Holhousasiain pöytäkirjat 1926 / Nurmeksen käräjäkunta / Pielisjärven tuomiokunta / Joensuun maakunta-arkisto).

Yksinomaan pehtori Tuomolan ääni kuuluu vastaajan paikalta prokuristin kysellessä Laamilan taloudenhoitoon kuuluvien tulojen ja menojen historiaa. Kustaa Tuomola turvautuu yksinkertaiseen tilikirjaansa sekä muistiinsa.

Riita Laamilan kuolinpesän hoidosta oli seuraavan kerran esillä Nurmeksen käräjäkunnan talvikäräjien ensimmäisessä yleisessä istunnossa toukokuussa 1930. Vastaaja oli jättänyt vastineensa ja kantajat esittivät siihen yhteisen kannanoton.

Kantajat totesivat, ettei pesän tila Hilja ja Ivar Saurion kuoltua ollut mitenkään huolestuttava, koska pesän suurin saamamies oli läheinen sukulainen Rosa Hukka. Lisäksi Rosa Hukka pian kuoli, eikä saaminen joutunut ollenkaan maksettavaksi.  Kun holhooja Leo Söderstöm kuoli vuonna 1914, oli säästöjä pesässä yli 5 000 markkaa, mikä vastasi yli 50 000 markkaa vuoden 1930 rahaa. Toisin olivat asiat, holhooja Oravalan luopuessa holhoojantoimesta:

Kun vastapuolemme luopui holhoustoimesta, oli pesässä velkoja noin 47 000 markkaa, eikä pesään kuitenkaan oltu hankittu esimerkiksi maanviljelyskoneistoa muuta kuin traktori, vaan olivat kaikki muut koneet ja maanviljelyskalusto I. Saurion aikuisia, minkä vuoksi ne olivatkin allekirjoittaneen F. V. Tuiskun otettua pesän omaisuuden huostaansa uusittavat ja täydennettävät. Ja kuitenkin on vastapuolemme saanut toimia mitä suotuisimmissa olosuhteissa maailmansodan ja sen jälkeisinä aikoina, jolloin oli maatalouden kulta-ajat.

Riita jatkui tiukkana. Syyskuuhun 1930 mennessä kantajien vaatimus oli noussut ja oli nyt kolmesataa seitsemänkymmentäkuusi tuhatta viisisataa yhdeksänkymmentäyksi markkaa seitsemänkymmentä penniä (376 591,70 markkaa) kuuden prosentin vuotuisine korkoineen alkaen 8. elokuuta 1927 sekä oikeudenkäyntikulujen korvaaminen. Kantajat olivat tehneet sen uuden huomion, että vastaajan laskelmista puuttuivat menotositteet kaikista työmiesten ja palvelijoiden palkoiksi merkityistä eristä vuodesta 1917 alkaen. Tileistä oli mahdotonta saada käsitystä omaisuuden hoidosta ja kantajat syyttivät holhooja Oravalaa suorastaan rikollisesta huolimattomuudesta.

Kohonnutta korvausvaatimusta kommentoi vastaajan edusmies varatuomari Y. Kautia todeten kantajien syyllistyvän vastaajaa vastaan tehtyyn kunnianloukkaukseen, mikäli syyttävät tätä Laamilan tilan huonosta hoidosta. Tilithän puhuivat selvää kieltä Laamilan tilan hyvästä hoidosta samoin kuin silmin havaittavat tosiasiatkin. Varatuomari Kautia anoi kanteen täydellistä hylkäämistä ja vastaajan kulujen korvaamista. – Tuomari Kautian antamista tiedoista voi vetää ainakin sen johtopäätöksen, että pehtori Tuomola oli todella hoitanut Laamilaa uskollisesti ja niin kuin omaa tilaa. Hän ei ollut koko Laamilassa oloaikanaan pitänyt vuosilomaa tai vaatinut lomien edestä rahallista korvausta. Pehtori Tuomola oli tehnyt työtä Laamilassa seitsemäntoista vuotta ja Tuomolan vaimo oli myös tehnyt palkatta työtä Laamilan hyväksi.

Vuoden kuluttua, 29. syyskuuta 1930 vastaaja Oravala, joka ei kertaakaan ollut tullut oikeudenistuntoihin, osoitti ensi kertaa syvällisempää kiinnostumista asiaan pyytäessään asiamies Kautian välityksellä käyttöönsä otteen oikeudenistuimen riita-asiaa koskevista pöytäkirjoista.

Asiassa päästiin viimein sovintoratkaisuun syyskuussa 1931. Kyseisen vuoden ensimmäisessä yleisessä istunnossa kantajat olivat vielä kerranneet kanteen uudistamiskirjelmässään holhoustilin moiteasian etenemisen pääpiirteet ja ne seikat, joista olivat valittamassa. Keskeiseksi nousi virkaholhoojan virheellinen menettely holhoojatehtäviensä hoidossa, kun hän oli jättänyt tilan kirjanpidon hoitamisen pehtori Tuomolalle ja tämä puolestaan oli uskonut sellaisia tehtäviä, jotka olisivat kuuluneet hänelle, Olli Juutiselle. Kantajien valituksille antoi pontta se seikka, että he ikäväkseen joutuivat epäilemään Tuomolan kirjanpidon laatua ja pätevyyttä:

Tilien tekemiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä emme voi kutsua sitä, että Tuomolan, aivan syrjäisen henkilön, taskukirjoista kootaan joitakin numeroita – vuonna 1925 tehtyihin tileihin viideltä eri vuodelta – tehdään niistä yhteenvetoja ja nämä esitetään lopullisina tileinä. Miten huolimaton Ilmari Tuomola itse asiassa on ollut esimerkiksi työpalkkoja suorittaessaan käy selville muun muassa viime syyskuun 29. päivänä pöytäkirjan 81 §:n kohdalla kuulustellun Antti Turusen todistuksesta, hän kun kertoi Tuomolan kieltäytyneen ottamasta kuittia rahansuorituksesta, vaikka hänelle sitä tarjottiin ja holhoteista allekirjoittanut Elli Saurio nimenomaan huomautti kuittien tärkeydestä.

Riita holhousasiassa kärjistyi syyttelyn ja puolustautumisen kehäksi. Pastori August Oravala, kuuluisa Erämaan profeetta -kirjan kirjoittaja, oli närkästynyt kunniansa puolesta, mutta kantajien mukaan omaisuutta oli hoidettu leväperäisesti ja tilan tuotto oli kaukana parhaasta mahdollisesta. Pehtori Ilmari Tuomola jäi pahaan välikäteen kiistelevien osapuolten väliin ja Tuomolan muistikirjat eli hänen kirjanpitotekniikkansa joutuivat oikeusasteessa aivan kohtuuttoman huomion kohteeksi vaatimattomuuteensa nähden. Kaikesta huolimatta pehtori oli ollut käytännössä taitava taloudenhoitaja, sillä iso joukko ihmisiä oli saanut liki kahdenkymmenen vuoden ajan Laamilan tilasta elantonsa. Holhousriita ratkesi lopulta siten kuin Nurmeksen holhouslautakunta oli toivonut: osapuolet sopivat asian.

Sauriolle puutarha-alan ammattikoulutus

Elli Saurio muutti syyskuun puolivälissä 1918 Kokemäeltä Helsinkiin osoitteeseen Kauppiaskatu 10 ylitarkastaja J. O. Peurakosken perheeseen. Perhe oli saapunut Pieksämäeltä huhtikuussa 1917 ja asui Kauppiaskadulla vuoden 1922 loppuun asti. Jos ylioppilas Elli Saurio olisi viihtynyt Helsingissä, hänellä olisi ollut tilaisuus läheltä seurata maan korkeakoulupolitiikan toteuttamista, sillä vt. ylijohtaja Peurakoski oli nimitetty jäseneksi korkeimman maatalousopetuksen kehittämistä suunnittelevaan niin sanottuun Kairamon komiteaan, jonka valtioneuvosto asetti 2. helmikuuta 1921. Myös maata kuohuttanut sisäministeri Ritavuoren murha tapahtui Peurakoskien asuessa vielä Kauppiaskadun varrella.

Ammattiopinnot pitivät kuitenkin Saurion poissa Helsingistä. Kesällä 1920 hän opiskeli Heimarissa ja marraskuussa 1920 hän aloitti Reitkallin puutarha- ja maatalouskoulun. Yliopistokursseja hän suoritti syksyllä 1918 mutta yliopisto-opiskelu katkesi välillä useaksi vuodeksi ammattikoulutuksen hankkimisen takia.

Kasvatusvanhempien voimakas vaikutus voidaan nähdä Elli Saurion koulutusvalintojen taustalla. Kasvatusisä August Sauriolla oli kaksi akateemista tutkintoa, sillä hän oli sekä filosofian maisteri kemia pääaineenaan että agronomi Mustialan maatalousoppilaitoksesta eli ”mustialiitti”.  Kasvatusäiti Lilli Sauriolla oli muun muassa kotitalousopettajan ammattikoulutus. Elli Saurio linjasi koulutuksensa kasvatusvanhempien koulutusurien suuntaisesti mutta valitsi koulutuksensa sisällön omiin mieltymyksiinsä paremmin sopivaksi. Hänestä tuli puutarhaopettaja ja yliopisto-opinnot puolestaan painottuivat alusta alkaen selvästi yhteiskuntatieteisiin.

Ammattikoulutuksen hankkimisen varsinainen syy lienee ollut taloudellinen. Jakamaton kuolinpesä oli maksanut Saurion alaikäisten tytärten koulutuksen mutta Elli tulisi täysi-ikäiseksi vuoden 1921 viimeisenä päivänä. Nimenomaan ammattikoulutuksen hankkiminen oli tässä tilanteessa järkevää. Elli Saurio opiskeli yliopistossa, mutta sieltä valmistuminen vaatisi vielä monen vuoden opiskelun. Näin Saurio opiskeli Heimarissa ja suoritti Reitkallissa puutarhaopettajan tutkinnon ja sai näihin opintoihinsa ehkä vielä varoja kuolinpesästä, Laamilan tilalta.

Elli Saurio suoritti kesällä 1920 Heimarin kotitalouskoulun kesäkurssin. Kurssi kesti huhtikuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Kurssilla opiskeltiin talousaineita, puutarha-aineita sekä kirjanpitoa ja asioimiskirjoitusta. Talousaineissa oli tietopuolisina aineina ruoka-aineoppi, terveysoppi ja lastenhoito-oppi. Käytännöllisiin talousaineisiin kuuluivat oppiaineet ”ruuan valmistus ja taloudenhoito”, ”säilykkeiden valmistus” ja ”järjestys ja siisteys”. Puutarha-aineissa oli annettu sekä käytännön että tietopuolista opetusta – esimerkiksi kananhoitoa koskenut tietopuolinen opetus kuului puutarha-aineisiin.

Päämäärätietoinen Elli Saurio ei mennyt Heimariin sattumalta. Kun opetus lähti kehittymään Reitkallin puutarha- ja maatalousoppilaitoksessa alkuvaiheen puutarhakurssista eteenpäin, perustettiin tälle puutarhakurssille ensiksi jatkokurssi, jonka osanottajilta vaadittiin talouskoulu- tai puutarhakoulukurssin suoritus. Jatkokurssi oli tarkoitettu niitä oppilaita varten, jotka tahtoivat valmistua kiertäviksi puutarhanhoidon ja ruoanlaiton neuvojiksi. Neuvojakurssin omat oppiaineet olivat keittiökasvi- ja juurikasviviljelys, hedelmä- ja marjanviljelys, lannoitusoppi, maanlaatuoppi, mineralogia ja geologia, kasvitaudit ja tuhohyönteiset. – Yliopisto-opinnoissaan Elli Saurio tulisi keskittymään yhteiskuntatieteiden opiskeluun mutta ammatillisella puutarhaopettajan kurssilla hän opetteli luonnontieteiden perusteita.

Myöhemmin Reitkallissa muodostettiin vielä opettajakurssi neuvojakurssin laajennuksena. Opettajakurssin ohjelmaan kuuluivat neuvojakurssin aineiden lisäksi kasvatus- ja opetusoppi, yhteiskuntaoppi, kansantalous, kasvimaantiede, opetusharjoitustunnit, havaintotunnit, esitelmät ja keskustelunalustukset. Reitkallin kurssit kehittyivät käsittämään lopulta lyhyen kesäkurssin omaa tarvetta opiskelevia varten, neuvojakurssin ja opettajakurssin. Opettajatarkurssi kesti vuoden ja yhdeksän kuukautta ja käsitti opetusta puutarhanhoidon ja taloudenhoidon käytännöllisissä ja tietopuolisissa aineissa. Myös kemiaa ja kasvatusoppia opetettiin sekä harjoiteltiin esiintymistä havaintotuntien ja esitelmien pitämisen avulla sekä käytännöllisen puutarha- ja taloustyön johtamisen kautta.

Elli Saurio aloitti Reitkallin puutarha- ja maatalouskoulun marraskuussa 1920 päätellen siitä, että hänen päästötodistuksensa Reitkallista on allekirjoitettu 13. joulukuuta 1922. Reitkalliin otettiin uusia oppilaita sekä huhtikuussa että marraskuussa, ja oppilaat valmistuivat joko maalis- tai lokakuussa. Ne, jotka aloittivat huhtikuussa, suorittivat kurssinsa yhtä mittaa, mutta ne, jotka aloittivat marraskuussa, olivat toisen talven välillä poissa ja jatkoivat huhtikuussa.

Reitkallin puutarha- ja maatalouskoulun johtajattarena toimi everstinna Alma Forstén o.s. Lönnroth. Hänen miehensä, eversti Karl Lennart Torsten Forstén, oli käynyt nuoruudessaan ensin Haminan kadettikoulun ja jatkanut opintojaan vuonna 1861 Pietarissa Mihailowin tykistöopistossa, josta valmistui loistavin arvosanoin. Vuonna 1877 eversti Forstén haki vaimokseen 19-vuotiaan Alman Mäntsälästä kappalaisen pappilasta. Alman isä oli pastori Lönnroth.

Everstiluutnantti Forstén jätti sotilasuran 1890-luvulla ja siirtyi perheineen Sippolaan maanviljelijäksi kreivitär Suchtelénilta ostamaansa Liikkalan hoviin. Eversti oli edistysmielinen. Kuntakokouksen puheenjohtajana hän oli 2–3 vuotta ja hänen ansiokseen lasketaan, että kunnan kansakouluverkko kehittyi nopeasti. Kun Läntisen Viipurin läänin Maanviljelysseura perustettiin 1895, eversti Forstén valittiin sen puheenjohtajaksi ja seuran esimieheksi. Maanviljelysseura anoi paikkakunnalle meijerikoulua. Se saatiin ja perustettiin Liikkalan hoviin marraskuussa 1896. Seuraavana vuonna otettiin Liikkalan tilalle myös karjanhoitokoulu. Eversti Forstén toimi näiden koulujen johtajana.

Kun Liikkalan hovissa aloitettiin huhtikuun alussa 1898 entisten maataloudellisten koulujen rinnalla myös talous- ja puutarhakoulu, kartanon emännästä everstinrouva Alma Forsténista tuli tämän koulun johtaja ja hän jatkoi tehtävässä kuolemaansa saakka. Seuraavana vuonna perustettiin Sippolan marttayhdistys, jonka puheenjohtajaksi valittiin everstinna Forstén. Liikkalan hovista muodostui näin Kymenjokilaakson koti- ja maataloudellisen valistustyön keskus. Vuonna 1924 everstinna Forstén sai Maatalousseurojen keskusliitolta liiton suuren kultamitalin, ja samana vuonna hänelle myönnettiin myös suurempi kultainen marttamerkki kiitollisuuden osoitukseksi siitä työstä, minkä hän oli eturivin marttana suorittanut, kerrottiin Emäntälehdessä eli lehdessä, joka oli everstinna Forsténin aloitteesta perustettu. – Everstinna Forstén kuuluu myös niihin harvoihin naisiin, joiden työlle valtiovalta on osoittanut kunnioitusta Suomen Valkoisen Ruusun II luokan ansiomerkin myöntämisellä.

Forsténit ostivat myöhemmin lyhyeksi aikaa Sippolan kartanon, mutta vasta vuonna 1906 koulu vihdoin siirrettiin vakinaiseksi osoittautuvalle paikalle. Forsténit ostivat senaattori Arajärveltä jaetun Reitkallin kartanon pääpalstan, vanhan herraskartanon komeine puistoineen. Kartano sijaitsi puolitoista kilometriä Haminan–Inkeroisten radasta ja noin kymmenen kilometrin päässä Haminasta. Kun maatalous- ja puutarhakoulu siirrettiin Sippolasta Reitkalliin, nimi muuttui asianmukaisesti.

Sippolan puutarha- ja maatalouskoulu oli kouluharvinaisuus Suomessa ja oppilaita saapui kaukaa. Esimerkiksi kurssilla 1901–1902 opiskeli muuan Pohjois-Savosta Peltosalmelta saapunut Aini Lagus, ja Nurmeksesta saapui Anni Heikura vuosikurssille 1903–1904. Elli Sauriokin, joka opiskeli vuosikurssilla 1921–1922, ilmoitti saapuvansa Nurmeksesta. Samalla vuosikurssilla opiskeli lappeenrantalainen Aili Simola ja hänen sekä Elli Saurion välille syntyi elinikäinen ystävyyssuhde.

Reitkallin oppilaitos oli suosittu vierailujen kohde ja juhlien viettopaikka. Oman alueen maanviljelysseura ja martat viettivät vuosijuhliaan Reitkallissa, mutta myös koko maan käsittävät marttojen ensimmäiset emäntäpäivät ja lomakurssit pidettiin täällä. Reitkalliin saapui matkailijoita paitsi Suomesta myös ulkomailta, naapurimaista ja kauempaakin. Vieraskirjan mukaan koululla oli ennen vuotta 1922 vieraillut 272 retkikuntaa, mikä tarkoitti yli 6000 retkeilijää. Koulu oli maanviljelyshallituksen tarkastuskohteita. Tarkastusmatkoja suorittivat esimerkiksi ylitarkastajat Uno Brander ja Juho Emil Sunila sekä tarkastaja Elina Kanervio.

Reitkallin puutarha- ja maatalouskoulusta valmistumisensa jälkeen Elli Saurio aloitti palkkatyöt toden teolla. Oli syytäkin, sillä täysi-ikäiseksi tultuaan hän oli pääasiallisesti omien tulojensa varassa. Helsingin kaupunginpuutarhalla hän oli muutaman kuukauden kevättalvella 1923 mutta lopetti tämän työn päästyään Vehmaan Rautilaan Vakka-Suomen kotitalouskoululle varsinaiseen ammattiinsa puutarhaopettajaksi kesäkaudeksi 1923. Vehmaalta Elli Saurio palasi Helsinkiin, jossa asui Peurakoskien luona Laivastokadulla seuraavan vuoden kesäkuuhun asti. Tänä aikana hän suoritti yksityisesti kasvatusopin approbaturin professori Albert Liliukselle.

Yliopistollisen kasvatusopin laudatur-arvosanan suorittamisen aloittaminen oli Elli Sauriolta jälleen erinomaisen järkevä teko.  Puutarha-alan opettajapaikkoja ja opettajavirkoja oli kotitalousalan kouluissa mutta Järvenpään valtiollisen kotitalousopettajaopiston perustaminen nosti pätevyysvaatimuksia kotitalousalan virkoihin. Kotitalousopettajia oli vuosikymmenet koulutettu Helsingissä, oppilaitoksessa, joka nimellisesti oli vain koulutasoa. Helsingin Kasvatusopillisen Keittokoulun nimi oli vuonna 1904 muutettu kuulumaan Helsingin Kasvatusopillinen Ruuanlaittokoulu. Seuraavana nimenä sillä oli Helsingin Kasvatusopillinen Talouskoulu mutta ”kouluna” kyseinen laitos pysyi vakaasti aina 1940-luvun lopulle saakka, jolloin se äkkinykäyksellä korotettiin kotitalousopettajaopistoksi. – mikä se asiallisesti oli jo kauan ollut. Jo Helsingin Kasvatusopillisessa Keittokoulussa ja Kasvatusopillisessa Ruuanlaittokoulussa oli oppilaiden joukossa ollut runsaasti ylioppilaita. Jos opiskelijoiden lähtötaso olisi otettu asiallisesti huomioon, olisi esimerkiksi Kasvatusopilliseen Ruuanlaittokouluun muodostettu ylioppilasluokka ja siitä alusta mahdollisesti kehitetty kotitalouskorkeakoulu. Tällä tapaa oli toimittu liiketalousalalla, jossa Helsingin suomenkielinen kauppakorkeakoulu syntyi Liikemiesten Kauppaopiston ylioppilasluokasta.

Maatalous oli pääelinkeino nuoressa Suomen tasavallassa, ja maatalousministeriöllä oli sananvaltaa, koska maatalous oli maan taloudellisen itsenäisyyden ja sitä myötä myös muun itsenäisyyden selkäranka. Maataloushallituksen valvonnan alaisina toimivien kotitalousoppilaitoksien oloja kohennettiin. Valtion rahoituksella perustettiin ensimmäinen kotitalousopettajaopiston nimeä kantava oppilaitos Järvenpäähän. Tasavallan presidentti vahvisti asetuksen kotitalousopettajaopistosta helmikuussa 1929. Tämä asetus perustui vuonna 1922 annettuun lakiin kotitalousopettajaopiston menosäännöstä ja opiston käyttämisestä suoritettavien maksujen perusteista. Asetuksen mukaan kotitalousopettajaopistossa oli sekä talousopettajien että puutarhaopettajien valmistamista varten osasto. Opettajakunnassa oli seitsemän vakinaista opettajan virkaa, joista lehtoraatteja viisi: kasvatus- ja opetusopin, luonnontieteiden ja ruokatalousopin, kotitalouden, maatalous- ja yhteiskunta-aineiden sekä puutarhanhoidon lehtorinvirat. Lisäksi oli kaksi opettajanvirkaa: toinen puutarhahoidossa ja toinen käsitöissä.

Järvenpään kotitalousopettajaopiston lehtorinvirkoihin vaadittiin korkeakoulututkinto, ja kasvatusopin arvosana kuului opiston kaikkien virkojen – sekä lehtorinvirkojen että opettajavirkojen – vaatimuksiin. Puutarhanhoidon lehtorin ja opettajan virkoihin vaadittiin molempiin puutarhakorkeakoulussa suoritettu tutkinto, käytännön kokemusta ja kotitalousalan tuntemusta. Puutarhakorkeakoulua ei ollut Suomessa, joten kotitalousopettajaopiston puutarhaopetuksen viroista kiinnostuneen oli matkustettava pätevöitymään ulkomaille. Vaatimukset olivat lievimmät kotitalouden lehtoraatissa, johon riittivät pelkkä talousopettajatutkinto, opetustehtäviin tarpeellinen yleissivistys ja kotitalouden perustieteiden tuntemus sekä käytännön kokemus kotitalousalalla.

Maataloushallituksen valvonnan alaista kotitalousopetusta koskenut yleislaki säädettiin samoihin aikoihin valtion kotitalousopettajaopistoa koskevan asetuksen kanssa ja vähän myöhemmin kuin vuonna 1927 annettu maatalouskouluja koskeva laki. Lakia kotitalousoppilaitoksista, joka tuli voimaan vuoden 1930 alusta ja vakiinnutti kotitalousoppilaitosten taloudellisen aseman, kutsuttiin leikilliseen tapaan kotitalousalan perustuslaiksi. Laki kotitalousoppilaitoksista oli vahvistettu toukokuussa 1929 ja pohjautui toukokuussa 1926 asetetun kotitalousopetuskomitean kolmiosaiseen mietintöön. Mietinnön kolmatta, heinäkuussa 1930 valmistunutta osaa varten kuultiin yhtenä asiantuntijana Suomalaisen Marttaliiton konsulentti Elli Sauriota. Paljon oli siihen mennessä tapahtunut Saurion elämässä. Yliopisto-opinnot etenivät hyvin ja hän oli työskennellyt haasteellisessa kotitalouskonsulentin toimessa. – Häntä pidettiin kotitalousalan asiantuntijana.
 
Puutarhaopettaja Elli Saurio varmisti tutkintonsa pätevyyden kotitalousopistoissa, emäntäkouluissa ja kotitalouskouluissa anomalla maatalousministeriöstä joulukuussa 1930 erivapautta hakea ja taitonsa ja kykynsä mukaan tulla nimitetyksi puutarhaopettajan virkoihin ja toimiin näissä oppilaitoksissa. Erivapaus myönnettiin 15. tammikuuta 1931.

Elli Saurion korkeakoulututkinto

Elli Saurio valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1932 ja filosofian lisensiaatti maisteri Sauriosta tuli keväällä 1947. Hän väitteli kansantaloustieteessä mutta väitöstutkimus koski kotitalouksia.  

Ylioppilas Elli Saurion maisteriopintojen kausi jakaantuu selväpiirteisesti kahteen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe alkoi, kun hän muutti Kokemäeltä Helsinkiin syyskuun puolivälissä 1918 ja ilmoittautui parin päivän jälkeen yliopistolla syyslukukauden opetukseen. Hän opiskeli aktiivisesti suoritusmerkintöjä saaden syyslukukauden 1918 loppuun saakka, mutta sitten seurasi pitkä välijakso, jolloin opintokirjaan ei kertynyt merkintöjä. Toinen opiskeluvaihe, joka alkoi ylioppilas Saurion palatessa yliopisto-opintojen pariin syyslukukaudella 1927, ei enää katkennut kesken, vaan Saurio suoritti viiden vuoden opintojen jälkeen filosofian kandidaatin tutkinnon.

Syksyllä 1918 Elli Saurio otti alku- ja loppumerkinnän yhteensä kahdeksasta luento- tai harjoitussarjasta. Hänen opettajiinsa lukeutuivat kirjallisuushistorian ja estetiikan dosentti Jalmari Hahl, kreikkalaisen filologian dosentti John Edvard Rein ja yleisen historian ylimääräinen professori Magnus Gottfrid Schybergson. Ansioluetteloissaan Elli Saurio myöhemmin ilmoitti harjoittaneensa tämän opintojensa alkuvaiheen aikana filologisia opintoja. Hän suorittikin kaksi pro exercitio -koetta, opiskeli puhetekniikkaa ja kuunteli lisäksi tulevan tutkintonsa kannalta vähemmän keskeisiä aineita, kuten Hahlin kirjallisuushistorian ja estetiikan luentoja. Hän haki vielä opinnoilleen suuntaa. Määrätietoinen opiskelija Elli Sauriosta kehittyi vasta muutaman vaellusvuoden, parin ammatillisen tutkinnon ja useiden työssäolovuosien jälkeen.

Vuotta 1919 koskevat tiedot Elli Saurion elämästä ovat hyvin niukat. Ylioppilas Saurio ei kirjoittautunut yliopistolla läsnä olevaksi vuoden 1919 aikana mutta ammatillisen opiskelun hän aloitti vasta vuonna 1920. Työtodistuksia vuodelta 1919 ei ole hänen omassa suppeassa yksityisarkistossaan, johon vieraat kädet vuoden 1967 alussa valitsivat kuolinpesän papereista kodin taloustieteen opiskelijoiden professori Saurion muistoksi suunnitteleman artikkelisarjan aineistoksi sopivaa materiaalia.

Suvun piirissä säilyi muisto Ellin ylenpalttisen voimakkaasta rakastumisesta joskus nuoruusiässä. Muistitiedon mukaan Elli meni miltei sekaisin rakastumisen ja turhautumisen takia. Hän rakastui Kilkun tilan komeaan maatalousharjoittelijaan nimeltä Gunnar Hausen. Saurion arkistossa on useita kuvia nuoresta ryhdikkäästä miehestä ja kuvista voi erottaa merkintöjä nimestä, joka hyvinkin saattaisi olla yllä mainittu. Elli Saurio oleskeli olosuhteiden pakosta ylioppilaskevään jälkeen vuosia Kokemäen seudulla ja hän oli sisällissodan aikoihin juuri siinä iässä, jolloin rakastutaan ensimmäsen kerran. Tunnemyrskyn episodi ajoittuu luultavasti vuosiin 1917–1919. Myöhemmin sille ei olisi ollut enää oikein tilaa Ellin elämässä.

Jos Elli Saurio olisi mennyt ensirakkaudesta sekaisin, hänestä tuskin olisi tullut ensimmäinen rakkauden takia seonnut ihminen maailmassa, mutta Saurio selvisi ja kehittyi varsin toimintakykyiseksi ja määrätietoiseksi ihminen. Koska varma tieto Elli Saurion vaiheista vuonna 1919 puuttuu, on kyseinen vuosi jätettävä avoimeksi ja samalla huhujen leimaamaksi. Sukulaiset muistavat Ellin tulleen torjutuksi mutta torjujana ei välttämättä ollut mies, vaan miehen äiti, joka ei pitänyt Elli Sauriota kyllin arvokkaana pojalleen. – Ehkä Elli säästyi sitoutumiselta nahjukseen.

Elämänura kirkastui Elli Sauriolle 1920-luvun kuluessa, ja hänen tarttuessaan yliopisto-opintojensa toisessa vaiheessa määrätietoisin ottein kansantaloustieteen pääaineopintoihin opiskelussa ei ollut enää tapailun tuntua. Mikä sai ylioppilas Elli Saurion innostumaan kansantaloustieteestä niin lopullisesti, että hän sen innostuksen voimalla kykeni yltämään ensimmäisenä naisena Suomessa tohtoriarvoon taloustieteiden alalla? Kysymys on ehkä tarkennettava toiseen muotoon. Mikä sai Elli Saurion innostumaan kotitalousalasta? Saurion väitöstutkimus koski kotitalouksia ja tohtori Elli Saurio valittiin ensimmäiseen Suomeen perustettuun kotitaloustieteitä edustaneeseen professuuriin.

Kysymystä voi tarkentaa vielä tästäkin ja etsiä vastausta siihen, miksi Elli Saurio hakeutui ammatilliseen puutarhaopettajan koulutukseen. Ammatilliseen koulutukseen osallistuminen saattoi riippua elämäntilanteesta mutta koulutusalan valinta oli kaiketi henkilökohtaisen harkinnan tulosta. Elli Saurio halusi tehdä hyödyllistä työtä ja hän halusi auttaa yhteiskunnan vähäosaisia. Konsulentin työssään Saurio törmäsi naisten aseman epäkohtiin ja moniin muihin kotien ongelmiin. Suurena ryhmänä naiset olivat vähäosainen kansanryhmä. Naisten oikeuksia ja toimintavapautta oli sorrettu ajasta aikaan. Suomessa 1900-luvulla köyhän maalaistalon ylipitkää työpäivää puurtava emäntä saattoi olla luku- ja kirjoitustaidoton. Monella tavalla alas painetun asemasta ihmisen on vaikea nousta ilman ulkopuolista apua. Saurio halusi auttaa osattomia.

Työ Suomalaisessa Marttaliitossa oli omiaan johdattamaan Elli Saurion kotitaloustutkijaksi, mutta oli muitakin syitä. Yksi selitys on löydettävissä Laamilan kuolinpesän purkamiseen liittyneestä vuosikausia jatkuneesta kannejutusta. Toinen selitys liittyy Saurion työhön kotitalousalan oppilaitoksissa. Hän tutustui Orimattilan kotitalousopiston etevään johtajattareen Fanny Syrjänteeseen, joka teki häneen vaikutuksen. Perimmäisen ja vahvimmin vaikuttaneen tekijän laatua voidaan vain arvailla, mutta mainitut syyt jo tuovat esiin kotitalouksien talousongelmat sekä teoriassa että käytännössä.

Laamilan tilanhoitajien erittäin puutteellisesti pitämä kirjanpito ja Hilja ja Ivar Saurion kolmen tyttären holhoojan leväperäisyys valvontatehtävässä johtivat kanteeseen holhoojaa vastaan. Elli Saurio oli yksi jutun kantajista. Vastaajana oli kuulu kirkonmies August Oravala. Kiistan kestäessä Sauriolle aivan varmasti selvisi kotitalouden hoidossa tarvittavien teknisten taitojen tärkeys, mutta vähitellen hänelle selvisi myös kaikkein tärkein asia, joka vaikuttaa kodin taloudenhoitoon. Myöhemmin Saurio kirjoitti, että kotitalouskirjanpito on talousasioiden tekniikkaa ja verrattavissa ruoanlaiton tekniikkaan luonnontieteiden puolella. Tekniikka palvelee yleensä korkeampia tarkoitusperiä. Kirjanpito palvelee budjetointia niin kodin taloudessa kuin yrityksen taloudessa ja koko maan taloudessakin. Budjetointi pitää sisällään suunnittelun, Saurio kirjoitti 1940-luvun alussa. Kirjanpidon opettaminen on helppoa siihen nähden, mitä on taloussuunnitelman laatimisen opettaminen ja vaikeus piilee suunnittelun opettamisessa. Ensisijaisesti vaikeus liittyi opettajakuntaan. Talouden opettaminen oli siinä määrin vaativa, näkemyksellisyyttä kaipaava tehtävä, ettei se onnistunut keneltä hyvänsä. Toissijaisesti vaikeus liittyi oppilaisiin, sillä itsenäinen ajattelu on vaikeaa. Oppilaan tulisi löytää teorioihin ikään kuin oma näkökulma ja jokaisen tulisi toimia oman todellisen etunsa mukaisesti palvelematta vieraita tarkoitusperiä.

Johtajatar Fanny Syrjänne korosti kokonaisnäkemyksen merkitystä kotitalouden hoidossa ja Elli Saurio palasi kokonaisuus-teemaan vielä professorivuosinaan ollessaan vastuussa kodin taloustieteen kehittämisestä. Saurion mukaan johtaja Syrjänteen osoittamaa kokonaisuuden tajua oli pidettävä erityisenä lahjana, jonka vaikutukset näkyivät hänen työssään ja johtamassaan laitoksessa. Johtaja Syrjänne oli epäilemättä kyvykäs. Hänen johdollaan toimineesta Orimattilan emäntäkoulusta tuli ensimmäinen valtion haltuunsa ottama kotitalousopisto Suomessa, ja valtion kotitalousopettajaopiston sijoittamista Orimattilaan suunniteltiin vuonna 1922. Johtaja Syrjänne oli myös yksi 20.5.1926 asetetun kotitalousopetuskomitean jäseniä.

Sattumalta Elli Saurion ammatinvalinta ja kouluttautumisen puutarhaopettajaksi tuki hänelle myöhemmin syntynyttä näkemystä talousasioiden suuresta kokonaisuudesta tai ehkä syyn ja seurauksen paikka voidaan vaihtaa ja todeta, että puutarhaopettajan koulutus johdatti nuoren Saurion talousasioiden maailmaan. Väite tuntuu ihmeelliseltä ja keinotekoiselta mutta on kuitenkin looginen.

Puutarha-alan koulutus sivusi kotitalousalan koulutusta niin kuin pihapuutarhat kotitaloja jokapäiväisessä konkreettisessa käytännön elämässä ja puutarhanhoito (kasvitarhanhoito) oli suomalaisen kotitalousneuvonnan alkuvaiheessa keskeinen neuvonta-aihe. Esimerkiksi Tampereen kaupungin vuonna 1919 perustetun kunnallisen kotitalousvaliokunnan ohjesäännöissä määrättiin valiokunnan tehtäväksi edistää tarkoituksenmukaista kotitaloudenhoitoa vähävaraisten kuntalaisten keskuudessa panemalla toimeen kodinneuvojan johdolla keitto-, käsityö-, kasvitarhanviljelys- ja pienkarjan hoitokursseja sekä edistämällä kotien järjestystä, siisteyttä ja terveydellisten olojen parantamista.

Tampereen Naisyhdistys oli jo vuonna 1905 palkannut erityisen kodinhoidonneuvojan, joka piti varsinkin esikaupunkialueilla kasvitarha-, keitto- ja käsityökursseja. Kun Tampereen valtuusto vuoden 1919 lopulla päätti kunnallisen kotitalousvaliokunnan perustamisesta kaupunkiin ja myönsi sitä varten määrärahan, Tampereesta tuli yksi Suomen ensimmäisiä kuntia ja kaikkein ensimmäinen kaupunki, joka alkoi harjoittaa kotitaloudellista valitustyötä.  Huomion ansaitsee, että vuoden 1921 aikana neuvoja – ohjesääntöä soveltaen – pani toimeen kodinhoitokilpailun, joka kesti toukokuusta lähelle joulua ja johon otti osaa 58 työläisperheen emäntää. Kilpailun alkamisajankohdasta päätellen kodin kasvitarhanhoito oli keskeinen kilpailutehtävä. Kesällä 1923 Tampereen kotitalousvaliokunta järjesti erityisen kasvitarhanhoitokilpailun. – Toimiessaan Suomalaisen Marttaliiton piirissä Elli Saurio suosi erityisesti kodinhoitokilpailuja ja edisti niiden kautta talousasioiden opettamista.

Ylioppilas Elli Saurion ammatinvalinta merkitsi samalla myös sille elämänuralle kääntymistä, joka aikanaan johtaisi hänet kodin taloustieteen professorin virkaan. Kasvitarhanhoito, josta nimike muuttui vähitellen muotoon puutarhanhoito, sisällytettiin kotitaloustyön kokonaisuutta erilaisten työtehtävien mukaan sektoreihin jaettaessa kodinhoitosektoriin. Kodinhoito toimi eräänlaisena kaatosektorina, joka sisälsi myös talousasiat. Kodin talousopin vanhinta teoriakerrostumaa edusti kirjanpito säästäväisyyden palveluksessa. Saurion ymmärtämys kirjanpidon – yleisemmin taloussuunnittelun – mahdollisuuksia kohtaan lisääntyi vähitellen.

Elli Saurion nuoruudessa kotitalousala oli vastikään tullut entistä runsaamman yhteiskunnallisen keskustelun kohteeksi. Vuonna 1915 oli valmistunut laaja naisten kotitalouden hoito-opetuksen järjestämistä koskeva mietintö, ja kotitalouskoulujen verkko tiheni koko ajan. Sotavuodet ja maan itsenäistyminen aiheuttivat muun muassa sen, että kotitalouksien toiminta vaikeutui ja ongelmat kärjistyivät. Elintarvikkeista syntyi pulaa, kun tuotteiden saatavuus markkinoiden kautta vaikeutui levottomissa oloissa. Valtiovalta pyrki lievittämään tilannetta esimerkiksi kotitalousneuvonnan organisoimisen kautta ja myös kunnallista neuvontaa harjoitettiin, mutta olojen rauhoituttua maatalousseurojen perustamat naisosastot ja varsinaiset kotitalousalan naisjärjestöt osoittautuivat tärkeimmiksi kotitalousneuvonnan harjoittajiksi.

Kotitalousjärjestöjen neuvonta noudatteli maanviljelys- ja maamiesseurojen organisoiman maatalousneuvonnan muotoja. Neuvojakunta jakaantui useimmiten kotitalous- tai puutarhaopettajan tutkinnon suorittaneisiin konsulentteihin ja kotitalousteknikon tutkinnon suorittaneisiin neuvojiin. Neuvojan peruskoulutus oli tavallisesti puutarha- tai kotitalouskoulu. Kotitalouskonsulentteja koulutettiin 1910-luvulla lähinnä Sippolan Puutarha- ja Maatalouskoulun opettajakurssilla sekä Helsingin Kasvatusopillisessa Talouskoulussa. – Maatalousjärjestöissä oli kotitalouskonsulentin nimikkeellä työskennelleitä toimihenkilöitä jo 1910-luvun alkupuolella.

Ylioppilas Saurio törmäsi kotitalousasiaan tuon tuostakin. Valtion kotitaloustoimikunta oli asetettu heinäkuussa 1917 ja koitalousopettajat aloittivat järjestäytymisen elokuussa 1917, jolloin nimittivät väliaikaisen toimikunnan valmistelemaan sääntöjä ja huolehtimaan perustamiskokouksen koollekutsumisesta. Maan poliittinen tilanne siirsi kuitenkin järjestäytymisen seuraavaan vuoteen. Helsingissä marraskuussa 1918 pidetyssä tilaisuudessa päätettiin perustaa Kotitalousopettajayhdistys, jonka tarkoituksena oli yhdistää kotitalouden eri aloilla työskentelevät opettajat yhteiseen työhön kotitalouden ja ammatillisen kehityksen edistämiseksi sekä pitää huolta kotitalousopettajien yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman parantamisesta. Uusi yhdistys merkittiin yhdistysrekisteriin 28. kesäkuuta 1919.

Elli Saurio kuunteli yliopistoluentoja syyslukukaudella 1918, ja Valtion kotitaloustoimikunnan 18.–23.11. järjestämä säilyke- ja vastinnäyttely aivan Helsingin keskustaan ulottuvan rautatien pääteasemalla kiinnitti varmasti hänen huomionsa. Useita kotitalousopettajia oli järjestämässä näyttelyä, joten Kotitalousopettajien liiton perustava kokous pidettiin näyttelypäivien aikana. Kokouksen osanottajia oli 117. – Uutta, komeaa, arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelemaa rautatieasemaa rakennettiin vuonna 1918 ja asema otettiin käyttöön hieman keskeneräisenä vuonna 1919.

Kotitalousopettajien yhdistyksen ensimmäinen vuosikokous pidettiin heinäkuussa 1919 Reitkallin puutarha- ja maatalouskoululla, ja Kotitalousopettajien yhdistys järjesti ensimmäiset täydennyskurssit jäsenilleen marras-joulukuussa 1920 Helsingissä. Tällöin Elli Saurio oli jo saanut todistuksen Heimarin kotitalouskoulusta eli mitä ilmeisimmin hän oli jo päättänyt valita kotitaloudet toimintansa kohteeksi ja puutarhaopettajan ammatin ammatikseen. – Puutarhaopettajan ammatti tosin laajeni Saurion kohdalla nopeasti opettajan ammatiksi ylimalkaan. Hän aloitti Suomalaisen Marttaliiton konsulenttina lokakuussa 1925 ja kotitalouskonsulentin työ on sisällöllisesti verrattavissa kotitalousopettajan toimenkuvaan. Suomalaisen Marttaliiton toiminnanjohtajana Saurio oli konsulenttien esimies ja siten tavallaan kotitalousopettajien opettaja. Opettajien koulutuksen oli perustuttava vankalle teorialle ja koska kodin taloustieteen professuuria suunniteltiin Suomeen, Elli Saurio pätevöityi hakemaan kyseistä virkaa ja sai sen. Käytännön kenttätyöstä kokoamansa monipuolisen tiedon pohjalta hän oli valmis luomaan uutta tieteellistä teoriaa.

Tehokkaan ja tuloksellisen yliopisto-opiskelun kevään 1917 ylioppilas Elli Saurio aloitti syyslukukaudella 1927, jolloin hän samalla jäi palkkatyöstä virkavapaalle. Syksyn kurssien alkumerkinnät on tehty ilman poikkeusta vasta 4. lokakuuta. Elli Saurio kuunteli seitsemää luentosarjaa ja pääaine oli hänelle tässä vaiheessa selvinnyt. Hän aloitti kansantaloustieteen opiskelun professori Vennolan johdolla ja kuunteli O. K. Kilven kansantaloustieteen historian luentoja mutta ehti lukuvuoden 1927–1928 aikana opiskelemaan myös Tanskan historiaa ja ehkä myös tanskan kieltä vuoden 1927 lopulla.

Opinnot etenivät hyvin ja Saurio seurasi kevätlukukaudella 1928 menestyksekkäästi yhdeksää luentosarjaa. Kansantaloustiedettä hän opiskeli samojen opettajien johdolla kuin syksyllä 1927. Lukuvuoden 1928–1929 aikana Saurio oli opintojen ohella kotitalouden vt. apulaistarkastajana maataloushallituksessa apulaistarkastaja Katri Antilan virkavapaan aikana. Tarkastaja Antila oli saanut virkavapaan opiskelua varten Pillnizin korkeimmassa puutarhaopistossa lähellä Dresdeniä Saksassa. Saurion uusi työ alkoi 1. heinäkuuta 1928 eli heti sen jälkeen, kun konsulenttityö Suomalaisessa Marttaliitossa oli päättynyt. Palkkatyön ohessa Saurio suoritti teoreettisen kansantaloustieteen ja Pohjoismaiden historian kursseja.

Heti kun viranteko maataloushallituksessa oli loppunut, Elli Saurio jatkoi toisen puutarhaopettajan virassa Orimattilan kotitalousopistossa. Kausi olisi jatkunut huhtikuun alusta 1929 seuraavan vuoden toukokuun alkuun asti mutta tästä työpaikasta Saurio oli virkavapaana marraskuun 1929 alusta lähtien opintojensa takia.

Elokuussa 1930 Elli Saurio vieraili Latviassa tutustumassa sikäläiseen kotitalousopetukseen. Hän saapui Tallinnaan 11.8.1930 ja matkusti seuraavana päivänä Latvian puolelle Valkan kautta. Latvian kierros kesti nelisen päivää, ja Saurio ylitti 16.8.1930 paluumatkallaan uudelleen Latvian ja Viron rajan Valkassa. Matka oli vastavierailu. Latvialaiset talousopettajat olivat tutustuneet suomalaiseen kotitalousopetukseen ja marttatyöhön elokuussa 1928. Saurio kirjoitti Emäntälehdessä, että vierailu oli ollut laatuaan ensimmäinen, sillä Latvian kotitalousopetus oli vain kuusi vuotta vanha.

Syyslukukaudella 1930 Saurio oli jälleen opettamassa Orimattilan kotitalousopistolla. Kotitalousväkeä innosti tuona syksynä eduskunnassa jätetty toivomusaloite kotitalouden taloustieteen ja puutarhatieteen opettajavirkojen perustamiseksi yliopistoon. Kansanedustaja, tohtori Kaino Wilhelmiina Oksanen ym. jättivät aloitteen 3.11.1930 ja tämä oli tohtori Oksaselta toinen yliopistollista kotitalousvirkaa koskeva toivomusaloite. Syksyn 1930 aloitteessa mainitut virat olisivat toteutuessaan helpottaneet ja virtaviivaistaneet Järvenpään kotitalousopettajaopiston lehtorinvirkojen pätevyysvaatimuksia. Puutarhanhoidon lehtoriksi pyrkivä olisi voinut pätevöityä kotimaassa, ja kotitalouden lehtorinviran pätevyysehdot olisi nostettu opiston toisten lehtoraattien tasolle.

Saurio osallistui syksyllä 1930 yliopistolla vain marras–joulukuussa pidettyihin seminaariharjoituksiin, jotka kuulusteli K. I. Kovero.  Kevätlukukaudella 1931 Saurio opiskeli kansantaloustieteen erikoiskysymyksiä Koveron johdolla ja Baltian historiaa professori A. R. Cederbergin johdolla. Jyväskylän kesäyliopistossa puutarhaopettaja Elli Saurio opiskeli heinäkuussa 1931 kemiaa ja orgaanista kemiaa muutamien päivien ajan. 

Syksy 1931 kului seminaarityön merkeissä. Elli Saurio osallistui 21.9. alkaen aina 8.12. asti professorien Karsten ja Landtman seminaariharjoituksiin ja kuunteli viimeksi mainitun luentosarjaa sosiologiasta. Kirjoitusnäytteen filosofian maisterin tutkintoa varten Elli Saurio suoritti 19. joulukuuta 1931, ja tutkintoon vaaditut opintokokonaisuudet valmistuivat kevätlukukauden 1932 kuluessa. Professori R. Karsten hyväksyi 6. helmikuuta 1932 käytännöllisen filosofian merkinnällä ”hyvät tiedot”. Kansantaloustieteen laudatur oli koossa 13.4.1932, ja professori J. H. Vennola ilmoitti ylioppilas Elli Sauriolla olleen myös tässä aineessa hyvät tiedot. Professori G. Landtmanilta Saurio sai 21. toukokuuta 1932 merkinnän sosiologiassa hyvin tiedoin suoritetusta laudatur-arvosanasta.

Julkinen päätös Elli Saurion suorittamasta filosofian kandidaatin tutkinnosta Helsingin yliopistossa sen filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisessä osastossa julistettiin 22.4.1932, ja kandidaatti Saurion tiedot arvosteltiin siten, että hänelle myönnettiin kansantaloustieteessä arvosana laudatur (hyvät tiedot), käytännöllisessä filosofiassa laudatur (hyvät tiedot), taidehistoriassa arvosana approbatur ja Suomen historiassa arvosana approbatur. Tutkinnon arvosanaksi tuli approbatur yhdeksällä puoltoäänellä sekä puoltoääniin perustuvaksi arvolauseeksi clarissimus. Todistuksen allekirjoitti filosofisen tiedekunnan puolesta dekaani Edwin Linkomies.

Laudatursuoritusta varten ylioppilaan oli laadittava pro gradu -tutkielma. Elli Saurio kirjoitti kansantaloustieteeseen aiheesta Vähenevän tuoton laki. Käytännöllisessä filosofiassa aiheena oli ”Muinaissuomalaisten ruoka uskomusten valossa” ja sosiologiassa ”Naisen asema eri talousmuodoissa”. – Sosiologian laudaturin Saurio suoritti toukokuussa 1932 eli vasta huhtikuussa 1932 tapahtuneen filosofian kandidaatin tutkinnon valmistumisen jälkeen. Saurio suoritti kaksi muutakin lisäarvosanaa: Suomen historian cum laude approbaturin joulukuussa 1932 ja kasvatusopin laudaturin vähän myöhemmin.

Kasvatusopin ja opetusopin professori emeritus Albert Lilius todisti 18.2.1940 Tukholmassa epävirallisesti, että ”filosofian maisteri Elli Saurio on vuonna 1934 tai 1935 minulle suorittanut tutkinnon kasvatusopin laudatur-arvosanaa varten osoittaen omistavansa varsin hyvät tiedot”. Laudaturarvosanaa varten vaadittavaa tutkielmaa Saurio ei kuitenkaan jättänyt professori Liliukselle tarkastettavaksi. – Maisteri Saurio jätti jossakin vaiheessa mahdollisesti myös tutkielman, koskapa mainitsee ansioluetteloissaan kasvatusopin laudaturkokonaisuuden. Tutkielman aihe ei ole kuitenkaan tiedossa.

Ansioluetteloihinsa nuori Saurio tapasi merkitä kielitaidokseen hyvän saksan kielen taidon – myös suullisena – ja kyvyn käyttää englanninkielistä kirjallisuutta. Kodin taloustieteen professori Elli Saurion kielitaito käsitti kokonaisuudessaan siis saksan ja englannin kotimaisten kielten lisäksi sekä ranskan ja venäjän alkeet. Se, missä määrin professori Saurio hallitsi tanskaa, norjaa ja esperantoa, on epävarmaa.

Jatkotutkimuskausi

Tutkimusaineiston keruu kesti kauan

Kun puutarhaopettaja Elli Saurio aloitti Suomalaisen Marttaliiton keskustoimikunnan valtakunnallisena konsulenttina joulukuun alussa 1925, hänen yhteistyökumppaneitaan oli ollut muun muassa konsulentti Greta Kivilahti, joka oli jo vuosia ollut innostunut erityisesti kodinhoidon neuvonnasta. Uutta työmuotoa vastustettiin aluksi, sillä monen mielestä se kajosi liikaa kotien arkoihin yksityisasioihin. Mutta piiriliiton johto asettui konsulentin kannalle ja eräät ennakkoluulottomat martat, muun muassa Kannaksen ensimmäisen mallitilan Lehtolan emäntä Helena Virkki, avasivat kotinsa kodinhoidonneuvonnalle. Vähitellen kodinhoitokilpailuista tuli Etelä-Karjalan piiriliiton jatkuva työmuoto. Ensimmäinen kodinhoitokilpailu julistettiin vuodeksi 1921. Maanviljelysseura auttoi kilpailun järjestelyssä ja antoi varoja rahapalkintoja varten. Jaetun ensimmäisen palkinnon toinen saaja oli emäntä Helena Virkki Vuokselan Virkkilästä.

Tiedettiin, että kotitalouden hoito oli monessa kodissa puutteellista. Orimattilan kotitalousopiston johtaja Fanny Syrjänne kirjoitti vuonna 1925 Emäntälehteen naisten kotitaloustaitojen kohentamisen välttämättömyydestä ja rinnasti koulutustarpeen puolesta kotitaloustyön elinkeinotoimintaan. Kaikessa elinkeinotoiminnassa tarvittiin paitsi suunnitelmallisuutta ja ammattitaitoa myös tarkoitukseen sopivia huoneita ja muita työn apuvälineitä, jotka säästivät aikaa ja kallista ihmistyötä.

Marttayhdistys oli jaettu vuoden 1925 kevättalvella. Yhden yhdistyksen paikalla jatkoi kaksi liittoa: Suomalainen Marttaliitto ja Svenska Marthasförbund (Ruotsalainen Marttaliitto). Puutarhaopettaja Elli Saurio palkattiin Suomalaisen Marttaliiton Keskustoimikunnan konsulentiksi toiminta-alueenaan periaatteessa koko maa. Konsulentteja oli kaksi ja heidän tehtävänään oli tarkastaa, seurata ja auttaa ”koko Martan” toimintaa. Saurio oli puutarhaopettaja mutta hänet todettiin päteväksi muillakin marttatyön aloilla.

Neiti Elli Saurio astui toimeensa 1. joulukuuta 1925 ja hänen havaittiin olevan hyvin innostunut kodinhoidonneuvontaan ja kilpailuihin. Saurio kirjoitti kotitalousharjoittelijoiden järjestävän Saksassa työtehokilpailuja, ja Tanskassa erään kotitalousopiston toimesta taloissa laadittiin ruokatalouslaskelmia.

Saurion kiinnostus kodinhoitokilpailuihin jatkui hänen ollessaan vt. kotitalouden tarkastaja maataloushallituksessa. Toinen kodinhoitokilpailu oli päättynyt Etelä-Saimaan piiriliiton alueella, tarkastaja Saurio kirjoitti Emäntälehdessä, ja kilpailu oli keskittynyt Taipalsaaren–Vehkataipaleen alueelle sekä Nuijamaalle Kummallakin paikkakunnalla oli ollut kuusi kilpailevaa taloa. Lappeella oli kolme taloa ottanut osaa kilpailuun.  Saurio arveli kirjoituksessaan, että mielenkiintoa näihin kilpailuihin kyllä oli, mutta kilpailujen sisällössä oli syventämisen varaa. Ruokatalouslaskelmien ja yleensä laskelmien laatimista oli lisättävä. Siisti talo ei vielä ollut samaa kuin järkiperäisesti hoidettu talo. Oliko ruokatalous järjestetty säännölliseksi, säästäväksi ja terveyden vaatimuksia vastaavaksi? Kotitalouden hyvä hoito edellytti suunnitelmallisuutta mutta suunnitelmat perustuivat riittävän tarkasti tehtyyn kirjanpitoon. Jo kirjanpidon riittävä hallinta edellytti monen emännän kohdalla aivan uusien asioiden oppimista.

Lappee oli ollut ennakkoluuloton. Etelä-Saimaan marttayhdistysten piiriliiton alueella Lappeen marttayhdistys valitsi erikoisalakseen kodinhoidonneuvonnan jo yhdeksisen vuotta ennen kuin idea omaksuttiin koko Etelä-Saimaan piiriliiton alueella. Edelliseen liittyen Lappeen alueella järjestettiin vuonna 1926 muiden kurssien ohella ensimmäinen vuoden kestänyt kodinhoitokilpailu. Tulokset olivat siinä määrin rohkaisevia, että kodinhoitokurssi- ja kilpailutyö otettiin myös Etelä-Saimaan piiriliiton ohjelmaan. Keskustoimikunnalta saatiin apua sekä ohjelmain laadinnassa että käytännön suunnittelutyössä. Etelä-Saimaan piiriliiton alueella havaittiin keskustoimikunnan konsulentin Elli Saurion suuri innostus tähän työhön.

Suomalaisessa Marttaliitossa Saurio tarttui pitkän työuransa aikana pelotta vaikeana pidettyyn kirjanpito-käsitteeseen ja totutti tavallisen suomalaisnaisen tuntemaan enimmillään jopa kiintymystä ruokatalouskirjanpitoa, ajankäyttökirjanpitoa ja yleensä kirjanpitoa kohtaan. Saurio kirjoitti vuonna 1931 Emäntälehteen artikkelin kirjanpidosta ja pyrki osoittamaan siitä koituvan taloudellisen hyödyn. Varsinkin menojen kehittymistä oli seurattava, mutta ei tarvinnut käydä niin kuin entiselle kilpailutalon emännälle, joka parin kuukauden kirjanpidon jälkeen kauhistui niin kovasti karttuneiden summien suuruutta, että – lopetti kirjanpidon.

Vuoden 1932 huhtikuussa Elli Saurio valmistuisi filosofian kandidaatiksi kansantaloustiede pääaineenaan. Vielä vuosi ja hänet otettaisiin mukaan Suomalaisen Marttaliiton ”johtotiimiin” eli Keskusjohtokuntaan, ja vuonna 1934 Saurion toimiessa Marttaliiton sihteerinä Emäntälehdessä julistettaisiin alkavaksi laaja, monivaiheisena etenevä emäntien ajankäyttökilpailu. Vuoden 1931 artikkelissa Elli Saurio puuttui työajan arviointiin kotitaloudessa. Täydellinen kotitalouskirjanpito ilmoitti, miten paljon työtunteja kotitalouden eri töihin oli kulunut. Tiedot panivat pakostakin säästämään työtä ja suuntaamaan sitä ei vain kulutuksen eniten hyötyä antaviin, vaan myös tuottaviin toimiin. ”Säästäminen” oli emännille tuttu termi. Alli Nissinen oli vuonna 1923 luetellut kodinhoitoon kuuluvat tärkeimmät asiat ja pitkän luettelon viimeisenä sanana oli ollut juuri säästäväisyys. Se oli luettelon ainoa termi, joka suoranaisesti viittasi talousasioihin ja jopa taloustieteeseen. ”Säästäväisyys” sisälsi umpuna niin kodin talousopin kuin kaukana tulevaisuudessa Suomen yliopistolaitokseen syntyvän kodin taloustieteen. – Kotitalouden työajalle saatiin arvo palkatun työväen työtunnin hinnan avulla. Näin saatiin laskettua kotona valmistettujen tarvikkeiden hinta. Myös ruokailupäivälle saatiin hinta-arvio.

Elli Saurio opasti emäntiä kirjanpitoon ja yritti saada nämä kiinnostumaan ajankäytöstään; Suomessa oli ajan arviointia kotitaloudessa suoritettu vain vähän, mutta ulkomailla asia oli ollut tutkimuksen kohteena. Ulkomailla harjoitettuun kotitaloustutkimukseen voi tutustua kansainvälisissä kotitalousopetuskongresseissa. Esimerkiksi Rooman kongressissa marraskuussa 1927 kaikki esitelmät, keskustelut ja päätökset olivat tähdänneet kotitaloustyön kohottamiseen opettajattarien perusteellisen ja yhtenäisen koulutuksen avulla sekä kotitaloustiedekunnan aikaansaamiseen eri maiden yliopistoihin. Viidennessä kotitalouskongressissa, joka pidettiin elokuussa 1934, esitelmät koskivat kotitaloustyön tieteellisen järjestämisen ja rationalisoinnin välttämättömyyttä. Kilpailujen avulla voitiin ehkä edistää myös talouksien rationalisointia. Kilpailuja, joiden arveltiin juontavan juurensa Belgiasta, puollettiin, koska ne herättivät nuorten tyttöjen mielenkiintoa ja antoivat opettajalle erinomaisia mahdollisuuksia sekä opetus- ja neuvontatyössä.

Järvenpään luonnontieteiden ja ruokatalouden lehtori Ella Kitunen (1890–1988) kirjoitti Berliinin kongressista uudessa Kotitalous-lehdessä. ”Kotitalous” oli vuonna 1934 perustettu tieteellinen kotitalousalan ammattilehti, joka jaksoi ilmestyä vuoden verran. Lehden toimituksen muodostivat lehtori Ella Kitunen, joka edusti kotitalouden luonnontieteellistä ja maisteri Elli Saurio, joka edusti taloudellis-yhteiskunnallista puolta.

Berliinin kotitalousopetuskongressin tapahtuma-aikaan, vuoden 1934 elokuuhun mennessä oli jo tapahtunut Suomalaisen Marttaliiton sääntöjen muutos, ja liiton sihteeri Elli Saurio oli alustanut Marttaliiton vuosikokouksessa 26. huhtikuuta 1934 neuvojakysymyksen järjestelystä suosittaen kilpailujen ottamista neuvontamuodoksi.

Emäntien valpastuttaminen kirjanpidon suhteen ei oikeastaan vielä riittänyt. Oli vaikutettava myös siihen, että Suomalaisen Marttaliiton konsulentit koulutettiin kirjanpitoa taitaviksi ja kirjanpidon neuvontaan kykeneviksi. Sitäkin ennen oli vahvistettava marttatoiminnan yleistä kurinalaisuutta ja suunnitelmallisuutta. Monia vanhoja sääntöjä oli uudistettava ja monia uusia sääntöjä luotava. Järjestön koko organisaatiota oli kehitettävä entistä joustavammaksi ja toimintakykyisemmäksi. Suomalainen Marttajärjestö uudistui voimakkaasti sinä aikana, jolloin Elli Saurio oli marttatyöhön tavalla tai toisella sidoksissa. Vahva Saurio taivutteli tavallaan suurta naisjärjestöä mielensä mukaan, mutta Saurion pyrkimykset ja tahto olivat hyvät.

Jo ensimmäisessä yleisessä konsulenttikokouksessa 16. kesäkuuta 1931 konsulentti Greta Kivilahti oli alustanut keskustelukysymyksen ”Mihin suuntaan nykyinen kotitalousneuvonta olisi ohjattava?” Alustuksen vuoksi syntyneen vilkkaan keskustelun jälkeen valittiin kolmihenkinen valiokunta, jonka tehtävänä oli laatia ponnet neuvontatyötä varten ensisijaisesti taloudellisuus ja pula-ajan vaatimukset huomioiden. Ensimmäinen hyväksytyistä ponsista opasti parantamaan kotitalouksien työtehoa muun muassa työkilpailuja järjestämällä. Kurssitoiminta Suomalaisessa Marttaliitossa oli ollut laajaa. Esimerkiksi ruokatalouskursseja oli vuoden 1931 kuluessa ollut 656 mutta vain yhdeksän kirjanpitokurssia oli pidetty. Kirjanpito oli yleisen kodinhoidon apuvälineitä ja 123 kodinhoitokurssia oli järjestetty vuonna 1931. Kilpailuista olivat olleet huomattavimpia yksi- ja kaksivuotiset kodinhoitokilpailut ja näyttikin siltä, että kodinhoitokilpailut kodinhoitokursseihin yhdistettyinä olivat voimakkain vipusin kotitalouden yleisessä kohottamisessa. Vuoden 1931 kuluessa Suomalaisen Marttaliiton alueella oli järjestetty 238 kilpailua ja kilpailijoita on ollut 1992.

Samana vuonna, jolloin Suomalaisessa Marttaliitossa alettiin järjestää konsulenttikokouksia, kaksi asiantuntijaa, puutarhaopettaja, entinen Suomalaisen Marttaliiton kotitalouskonsulentti Elli Saurio sekä maataloushallituksen kirjanpitotoimiston johtaja maisteri Aarne Virtamo laativat maalaisemäntien käyttöön kirjanpito-oppaan. Kirja oli tarkoitettu käytettäväksi talouksissa, joissa kulutuksen ohella harjoitettiin myös emäntäväen valvonnan alaista tuotantoa. Näitä koskevien laskelmien avulla emäntä voi nähdä, että hänen hyörinänsä tuotti suoranaista rahatuloa. Hän sai nähdä työtuntinsa raha-arvon ja tämä oli uutta kotitaloudellisessa kirjanpidossa, samoin kuin käsitöiden kannattavuuslaskelmat. Vuonna 1931 valmistuneessa kirjanpito-oppaassa oli tilejä neljäätoista eri lajia ja kassakirja vuosiyhdistelmineen.

Suomalaisen Marttaliiton sihteeri Elli Saurio käytti ”Maalaisemännän kirjanpito” -julkaisuaan konsulenttikurssien oppikirjana. Suomalaisen Marttaliiton vuosikokous 1933 ja konsulenttikokous pidettiin Helsingissä huhtikuun viimeisenä viikonloppuna. Perjantaina 28.4. kokoonnuttiin vuosikokoukseen Säätytaloon. Kokoukselle esitettiin muun muassa pääkohdat vuoden 1932 toiminnasta ja osanottajille jaettiin juuri painosta tulleet vuosikertomukset. Kahvitauon jälkeen keskusteltiin esitettyjen alustusten pohjalta. Ensimmäisenä keskustelukysymyksenä oli maalaiskodin ylivelkaantuneisuus ja aiheen alusti emäntä Bertta Leppälä. Toisena, maisteri Elli Saurion alustamana keskustelukysymyksenä oli suunnitelmallisuus neuvontatyössä ja kolmanneksi keskusteltiin Maili Laitisen alustuksen pohjalta maatalous- ja kotitalousneuvonnan keskittämisestä.

Keskustelut lopetettiin perjantaina kello 16, sillä vuosikokouksen osanottajat oli kutsuttu Presidentinlinnaan rouva Ellen Svinhufvudin vieraiksi. Marttaparven kokoonnuttua Linnan suureen saliin tervehti talon emäntä, maan ensimmäinen martta, jokaista vierastaan erikseen ja seurusteli heidän kanssaan hyvin toverillisesti tarjoten kahvit ja näytellen kaunista huoneistoa.

Lauantaina 29.4. alkoi konsulenttikokous Helsingin Marttayhdistyksen töölöläisessä huoneistossa osoitteessa Tunturikatu 2. Sihteeri Elli Saurio asui siinä lähellä osoitteessa Museokatu 34 B 26. Kesäkuussa 1933 hän muutti samassa porraskäytävässä huoneistoon B 19. Vuokranantajan nimi oli mahdollisesti Leiviskä. Lokakuussa 1932 Eeva Saurio oli aloittanut itsenäisen Helsingissä asumisen ja muuttanut sisarensa Ellin luota Albertinkadulle osoitteeseen 44 B 12. Ellillä ja Eevalla oli vuosina 1927–1930 yhteinen asunto ja yhdessä muutettiinkin. He asuivat tänä aikana osoitteissa Vladimirinkatu 17 A 5, Läntinen Satamakatu 5 B 15 ja Runeberginkatu 56 C 35. Viimeksi mainitusta osoitteesta Eeva Saurio muutti ulos samana päivänä 17. joulukuuta 1930, jolloin eduskunta käsiteltyään kansanedustaja Kaino W. Oksasen toivomusaloitteen yliopistollisten opetusvirkojen perustamisesta Helsingin yliopistoon, lausui toivomuksen kodin taloustieteen ja puutarhatieteen ottamisesta yliopistolliseksi opetusaineeksi.

Konsulenttikokouksen oli määrä tehdä päätös neuvontatyössä noudatettavasta yleissuunnitelmasta. Kokous jatkui sunnuntaina. Kokousohjelmaan kuului kymmentuntinen luentosarja, jonka aiheena oli maalaisemännän kirjanpito ja jonka luennoi maisteri Elli Saurio. Kurssiin kuului luentojen ohella käytännön kirjanpitoharjoituksia, joita varten kustannusosakeyhtiö WSOY oli lahjoittanut tarvittavat kirjanpitokirjat. Konsulenttikokouksen kuluessa hyväksyttiin lopullisesti monen käsittelyn alaisena ollut ohjekokoelma neuvojia varten. – Elli Saurion edessä oli mittava urakka. Konsulentit ja neuvojat oli ensiksi opastettava kirjanpidon saloihin. Sitten vasta voitiin asettaa kirjanpitotehtäviä tavallisille emännille.

Konsulentti Elli Saurion kiinnostus kodinhoidon neuvontaan ja kodinhoitokilpailuihin, kirjanpitoa koskevan opaskirjan julkaiseminen ja konsulenttien kurssittaminen kirjanpidon taitaviksi olivat osia siitä pohjatyöstä, jonka Saurio joutui tekemään saadakseen kootuksi tilastoaineiston suunnittelemaansa yliopistollista jatkotyötä varten. Sopivia tilastoja ei ollut valmiina.

Maalaisemäntien ajankäyttöä koskevaa tilastoaineistoa alettiin kerätä perheenemännille suunnattuna kilpailuna kevättalvella 1934. Aikeesta tiedotettiin Emäntälehden lukijoille otsikolla ”Miten käytän vuorokauden 24 tuntia?” Kilpailu, joka osanottajan piti aloittaa viimeistään 1.4.1934, kesti vuoden. Taulukoita, jotka olivat yksinkertaiset täyttää ja joihin kuhunkin sopi yhden viikon merkinnät, sai tilata joko piiriliittojen tai Suomalaisen Marttaliiton toimistosta. Kilpailijalle, joka palautti kolmen kuukauden taulukot, annettiin ilmaiseksi taulukot kilpailun loppuaikaa varten. Ne, jotka säännöllisimmin ja totuudenmukaisimmin olivat tehneet merkinnät, palkittaisiin rahapalkinnoin. Emäntälehden ilmoituksessa mainittiin, että ”tätä koko kotitaloutemme kannalta tärkeää kilpailua varten” oli saatu rahalahjoitus. Lahjoittajan nimeä ei ilmoitettu.

Kilpailuun ilmoittautui 58 osanottajaa ja valtaosa heistä jaksoi vuoden ajan merkitä ajankäyttönsä puolitunneittain lomakkeisiin. Urakka on kunnioitettava, mutta 52 emäntää sen suoritti. Vuonna 1935 julistettuun viisiviikkoiseen emännän ajankäyttökilpailuun otti osaa yhteensä 154 henkilöä, joista 90 suoritti kilpailun loppuun. Vielä yksi kilpailu seurasi. Toukokuussa 1936 ilmoitettiin kaksitoista viikkoa kestävästä kilpailusta, jossa kilpailuviikot olivat tarkoin määrätyt. Ensimmäinen kilpailuviikko alkoi 25.5.1936 ja viimeinen 18.1.1937. Mahdollisimman monen emännän vastaamista toivottiin, sillä kotitalouden tutkija saisi vastauksista arvokkaan perustan ja ohjeen kotitalousalan vastaiselle kehittämiselle. Kilpailuun voi osallistua kuka tahansa perheenemäntä riippumatta siitä, toimiiko hän suuremman tai pienemmän maatilan, työläis- tai virkamieskodin emäntänä. Kilpailijan ei tarvinnut olla martta eikä Emäntälehden lukija.

Arvostelulautakuntaan kuuluivat emäntä Helena Virkki, agronomi Laina Vehanen, puutarhaopettaja Hertta Linkola ja maisteri Elli Saurio.

Mitä ilmeisimmin ”kotitalouden tutkija” tarkoitti maisteri Elli Sauriota ja jotakuinkin varmana voidaan pitää, että myös tuntemattomana esiintynyt lahjoittaja oli Saurio. Varaton hän ei ollut. Vaihtuvien palkkatöiden lisäksi hänellä saattoi vielä olla Laamilan maakaupasta virrannutta rahaa sijoitettavaksi tutkimustyöhön.

Palkinnot emäntien viisiviikkoisesta ajankäyttökilpailusta ja vuonna 1934 julistetusta koko vuoden kestäneestä ajankäyttökilpailusta jaettiin Suomalaisen Marttaliiton määräaikaisessa edustajakokouksessa 24.3.1936 Helsingissä Tieteellisten Seurojen talossa. Kokouksen sihteerinä toimi Elli Saurio. Läsnä oli 101 valtuutettua edustajaa ja noin 150 muuta marttaa. Kokouksessa puhui kolme suomalaisen kotitaloustieteellisen tutkimuksen pioneeria: professori Rurik Pihkala puhui vaatetaloudesta, tohtori Kaino Oksanen esitelmöi aiheesta ”Miten valtio tukee maatalous- ja kotitalousjärjestöjä?” ja maisteri Elli Saurio piti alustuksen kotitaloustieteellisestä tutkimuksesta ja opetuksesta kotitalousopetuksen ja -neuvonnan palveluksessa. Puheessaan Saurio pohti kotitaloustieteen ominaislaatua ja piti tärkeänä oikean lähtökohdan ja näkökulman määrittämistä. Saurio luonnehti kotitaloustieteen tieteeksi, joka tutkii ihmistä, ihmisen tarpeita ja niiden tyydyttämistä. Suomessa oli jo tuhathenkinen kotitalousopettajien ja -neuvojien armeija. He olisivat kaivanneet kipeästi kotitaloustieteellisen tutkimuksen antamaa varmaa perustaa ja johtoa.

Mainitut kolme puhujaa edustivat kotitaloustieteellisen tutkimuksen yhteiskuntatieteisiin painottuvaa suuntaa. Tohtori Oksanen teki ensimmäisen yliopistollista kotitalousopetusta koskeneen eduskunta-aloitteen, professori Pihkala oli laatimassa ensimmäistä Helsingin yliopiston omaa virkaehdotusta kotitalousopetusta varten, ja maisteri Saurio nimitettiin ensimmäiseen kotitalousprofessuuriin Suomen yliopistolaitoksessa. 

Sotavuodet 1939–1944 hidastivat tutkimuksen valmistumista ja Elli Saurio väitteli vasta keväällä 1947, jolloin ensimmäisestä ajankäyttökilpailun lehti-ilmoituksesta oli kulunut runsaat kymmenen vuotta ja tutkimusaineisto oli jo hivenen vanhentunut. Suomen elinkeinorakenne muuttui nopeasti sotien seurauksena. Toiminnanjohtaja Saurio oli ollut kauan julkisuuden henkilö ja hänen väitöstilaisuutensa herätti huomiota lehtien palstoilla. Artikkeleissa palattiin tutkimusaineiston keruuvaiheeseen ja kokoamisessa käytettyyn tutkimusmetodiin. Helsingin Sanomissa nimimerkki ”Sami” kirjoitti otsikolla ”Uusi naistohtori”. Oli tarkastettu väitöskirja ”Maalaisemännän ajankäyttö suhteessa talouden laatuun ja henkilörakenteeseen”. Kyseessä oli ”Samin” mukaan sekä Suomessa että koko Euroopassa uraauurtava tutkimus. Tohtori Saurio kertoi innostuksensa juuri tähän aiheeseen olevan peräisin konsulenttivuosiltaan. Tutkimusaineistossa käytettiin tilanteen vaatimaa, sovellettua metodia, joka poikkesi aikaisemmissa vastaavissa tutkimuksissa esimerkiksi Amerikassa käytetystä metodista. Emäntien ei tarvinnut päiväkirjanpidossaan kirjoittaa mitään, vaan ainoastaan piirtää työn eri laatuja merkitseviä yksinkertaisia hieroglyfejä. Tämä oli oleellisen tärkeää, sillä usea emäntä ei ollut käynyt kansakouluakaan.

Elli Saurion ajankäyttötutkimuksessa käyttämä metodi oli osoitus myös siitä, että hänellä oli harvinaisen syvällinen korpiseutujen ihmisten tapojen tuntemus. Hän oli ollut valpas kierrellessään rajaseutujen mökeissä konsulenttivuosinaan. Hän oli pitänyt korvansa auki ja kerännyt muistiinsa tietoa kansanperinteestä ehkä jo lapsuusvuosinaan Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa. Vaikka Saurio vuonna 1947 väitöskirjassaan (s. 20) kertoi tutkija Marie Baumin viikkotaulukon olleen kyselylomakkeen mallina, niin yksinkertaisten ”hieroglyfien” käyttäminen työn eri laatujen merkitsemisessä muistuttaa suomen heimoon kuuluvan kirjoitus- ja lukutaidottoman rahvaan vanhaa tapaa pitää kirjaa tekemisistään puuhun leikattujen lovien ja kolojen avulla. Eino S. Rahikaisen mukaan tällainen ”pärekirjanpito” oli ollut käytössä vielä 1900-luvun puolella Suomen nykyisen itärajan takaisessa Karjalassa (Rahikainen 1969). 

Elli Saurio oli konsulenttivuosinaan havahtunut huomaamaan ne monet epäkohdat, jotka maalaisemäntiä rasittivat ja hän tahtoi tehdä jotain heidän hyväkseen. Tässä pyrkimyksessään hän kohosi näkyville paikoille yhteiskunnassa mutta valtaa ja asemaa hän ei sinänsä tavoitellut. Aino Lampinen oli aikoinaan tiedustellut Marttaliiton toiminnanjohtaja Sauriolta syytä, mikä oli saanut hänet innostumaan marttatyöstä. Oli juuri katsottu marttojen toimista kertova elokuva. Vastaukseksi Saurio oli ottanut valokuvakokoelmasta esille valokuvan, jossa yksi elokuvan martoista katsoo rajakarjalaisen pirtin päätyikkunasta innostuksen välke silmissä tuikkien kuvassakin, ja sanonut Lampiselle:

Luulen, että suurin vaikutus on tällä emännällä. Kun ensi kertaa kävin paikkakunnalla, oli tämä emäntä niin innostunut, että annoin hänelle lahjaksi kirjan. Hän puhkesi itkemään ja sai sanotuksi, ettei hän osannut lukea. Silloin ajattelin, että heidän kanssaan on tehtävä jotakin, enemmän kuin mitä on tehty. Se tapaus ei koskaan unohdu mielestäni.

− Keski-Suomen kotitalousopettajaopiston rehtori Aino Lampisen professori Elli Sauriosta laatima muistokirjoitus julkaistiin Kotitalous-lehdessä vuoden 1967 ensimmäisessä numerossa.  

Elli Saurion väittely lykkääntyi

Rauhallisen kehityksen vuosikymmen, 1930-luku, huipentui erityisesti Suomalaisen Marttaliiton kohdalla ja siten myös liiton toiminnanjohtaja Elli Saurion elämässä neljäkymmentävuotisjuhlallisuuksiin toukokuussa 1939. Juhlavalla tapahtumalla oli omat erityiset vaikutuksensa Elli Saurion tulevaisuudelle. Vaativa toiminnanjohtajan työ ja viime kädessä marttaliittojen suurjuhlan järjestelyt viivästyttivät Saurion yliopistollisen tutkimuksen valmistumista. Suomalaisen Marttaliiton toimesta kerätty emäntien ajankäyttöä koskeva aineisto odotti tilastollista käsittelyä mutta toimenpiteet lykkääntyivät ensiksi kesään 1939 ja sitten jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen, sodanjälkeiseen aikaan saakka.

Taistelujen vuodet 1939–1944 ja niitä seurannut väestösiirtoja ja monenlaista muuta ahdinkoa Suomeen mukanaan tuonut kausi päättyivät kansan itsenäisyyden säilyttävään rauhaan. Elli Sauriolla oli syksyllä 1944 vielä edessään oma ylimääräinen ”jatkosota” väitöstutkimuksen esitysvalmiiseen muotoon saattamisessa. Pian sen jälkeen, kun aselepo oli solmittu Suomen ja Neuvostoliiton välillä syksyllä 1944, toiminnanjohtaja Saurio jäi tutkimusvapaalle ja virkavapaa jatkui kesään 1947 saakka.  Tutkimus valmistui. Oman väitöstutkimuksen onnistunut puolustaminen oli se kynnys, joka oli välttämättä ylitettävä ennen kuin Elli Saurio voisi tavoitella kodin taloustieteen professuuria ja se yliopistollinen opetusvirka hänellä oli jo kauan ollut tähtäimessä. – Maisteri Saurion ura oli kestävästi nouseva. Käytännöllistä neuvontatyötä tekevässä organisaatiossa hän oli yltänyt johtajan asemaan jo kolmekymmentäviisivuotiaana. Kymmenen vuotta myöhemmin hän alkoi tavoitella johtavaa asemaa sekä teoreettista tutkimustyötä tekevässä että käytännöllistä opetustyötä suorittavassa yliopisto-organisaatiossa ja hän saavutti tavoitteensa, kun hänet nimitettiin kodin taloustieteen professorin virkaan ja samalla kodin taloustieteen laitoksen johtoon. Ennakkoluuloton yritys oli onnistunut; tohtori Saurio oli ensimmäinen taloustieteissä Suomessa väitellyt nainen ja hänestä tuli taloustieteiden alalla ensimmäinen naisprofessori Suomessa.

Filosofian maisteri Elli Saurio aloitti jatkotutkimuksen tekemisen professori K. T. Jutilan ohjauksessa mutta ohjaaja vaihtui ilmeisesti vaiheessa, jolloin tohtori Jutila siirtyi yliopistovirasta Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi vuoden 1939 alusta alkaen. Saurion väitöstilaisuudessa kustoksena toimi kansantaloustieteen professori Bruno Suviranta. Jos maisteri Saurio olisi ehtinyt kokoaikaisesti paneutua tutkimuksentekoon, hän olisi hyvinkin saattanut saada työn valmiiksi vuoden 1938 loppuun mennessä. Eräät maataloustieteiden professorit yliopistolla mahdollisesti odottivat näin tapahtuvan, sillä maataloustieteitä haluttiin laajentaa muun muassa kotitaloustieteen linjalla ja Saurio olisi väitelleenä sopinut hakemaan yhteiskunnallista eli taloustieteisiin painottuvaa virkaa. Jo kansanedustaja Oksanen oli vuonna 1930 jättämässään toivomusaloitteessa esittänyt kodin taloustieteen perustamista. Hieman aikaisemmin professori Jutila oli jakanut suomalaisille tietoja yhdysvaltalaisesta yliopistollisesta kotitalousopetuksesta kirjoittamalla asiasta artikkeleita muun muassa Emäntälehteen. Yhdysvalloissa kodin talouden opetus sisältyi kodinhoidon opetukseen.

Viranhaltijoiden mahdolliset odotukset huomioon ottaen ei ole ihme, että maisteri Saurio pohti 1930-luvun lopulla kirjoituksissaan kotitalouden olemusta ja esitelmöi kotitaloustieteellisestä tutkimuksesta ja opetuksesta.  Esimerkiksi Suomalaisen Marttaliiton määräaikaisessa edustajakokouksessa 24.3.1936 Saurio piti alustuksen aiheesta Kotitaloustieteellinen tutkimus ja opetus kotitalousopetuksen ja -neuvonnan palveluksessa. Kokouksessa esitelmöivät myös tohtorit Rurik Pihkala ja Kaino Oksanen. Samassa kokouksessa jaettiin palkinnot vuoden 1934–1935 kestäneestä emäntien ajankäyttökilpailusta.

Ei ole myöskään ihme, että Suomalaisen Marttaliiton konsulentti Elli Saurio osoitti 1920-luvulla erityistä innostusta juuri kodinhoidon neuvontaan ja kodinhoidon kilpailuihin.

Agraaripolitiikan professori Kalle Teodor Jutila oli Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan maatalousprofessoreita, ja agraaripolitiikka oli yhteiskuntatieteisiin painottunut oppiaine. Muita vastaavia taloustieteilijöitä maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa olivat maanviljelyksen taloustieteen professori Rurik Jonatan Pihkala ja metsäpolitiikan professori Eino Saari. Agraaripolitiikka tarkoitti kansantaloustieteen ja maanviljelyksen taloustieteen välistä suhdetta, sillä agraaripolitiikassa tutkittiin maanviljelyksen merkitystä kansantalouden kannalta. Vastaavasti kotitalouspolitiikka olisi tieteenä tarkoittanut kodin taloustieteen suhdetta kansantaloustieteeseen ja kuluttajapolitiikka tarkoittaisi kuluttajaekonomian suhdetta kansantaloustieteeseen. – Helsingin yliopistossa on vuodesta 1995 alkaen opetettu kuluttajaekonomiaa kodin taloustieteen sijasta.

Kun Helsingin yliopiston filosofiseen tiedekuntaan perustettiin 1800-luvun lopulla kolmanneksi osastoksi maanviljelystaloudellinen osasto, siihen perustettiin alusta alkaen luonnontieteellinen opetuslinja ja yhteiskuntatieteellinen opetuslinja. Ensimmäiset kaksi maataloustiedettä olivat maanviljelyskemia ja maanviljelysfysiikka toisaalta sekä maanviljelystalous ja maanviljelysoppi toisaalta. Osasto eriytettiin vuonna 1924 omaksi tiedekunnakseen ja syntyi maatalous-metsätieteellinen tiedekunta. Kun tähän tiedekuntaan 1940-luvulla luotiin kotitaloustieteiden tiederyhmä, historia toisti ensiksi itseään, sillä perustettiin yhteiskuntatieteellinen kodin taloustiede ja luonnontieteellinen ravintokemia. Mutta yhtenevyys loppui pian ja kotitaloustieteitä ei koskaan eriytetty omaksi tiedekunnakseen saati erilliseksi kotitalouskorkeakouluksi.

Varhaisin tieto maisteri Saurion väitöstutkimusta varten hakemasta apurahasta on 1940-luvun alusta. Hän haki 11. marraskuuta 1941 opetusministeriöltä apurahaa emännän ajankäyttöä koskevaan tutkimukseen ja ilmoitti hakemuksessaan, ettei ollut saanut työtänsä varten apurahoja muualta. Hakemuksen liitteenä oli maataloushallituksen kotitalousosaston päällikön kotitalousneuvos Katri Laineen antama suositus. Suosittelijan mukaan Suomessa vallitsi täydellinen puute korkeamman yliopistollisen oppiarvon suorittaneista kotitalousalalla, vaikka yliopistoon samalla suunniteltiin kotitalouden taloustieteen opetusvirkaa. Oli siis välttämätöntä helpottaa tieteelliselle kotitalousalalle aikovien työskentelyä. – Tieteellinen keskuslautakunta antoi kuitenkin torjuvan lausunnon opetusministeriölle maisteri Saurion apuraha-anomuksesta.

Vaikka Suomen Kulttuurirahasto myönsi Elli Sauriolle 2.5.1944 päivätyn hakemuksen perusteella apurahan perheenäitien ajankäyttöä käsittelevään väitöskirjatyöhön (Suomen Kulttuurirahaston tiedonanto 23.8.2005/psta sihteeri ja toimistoesimies Lispe Palotie), oli toiminnanjohtaja Saurion yhä vaikea irrottaa aikaa tutkimukselleen ja tiivis tutkimuskausi voi alkaa vasta tilanteen rauhoituttua sota- ja kotirintamalla. – Mainittakoon, että Suomen Kulttuurirahaston hallintoneuvoston esimiehenä vuosina 1942–1953 toiminut Eero Mäkinen kuului äitinsä puolelta Stenbäck-sukuun. Äiti, Marie Emilie o.s. Stenbäck, oli August Saurion puolison Lilly Saurio o.s. Stenbäckin sisar. 

Tammikuussa 1946 tutkimus oli jo siinä vaiheessa, että Saurio saattoi lähettää anomuksen Suomen Kulttuurirahastolle apurahan saamiseksi perheenemäntien ajankäyttöä koskevien tutkimusten loppuun suorittamista varten. Suosituksen antoi tällä kertaa sosiologian vt. professori Heikki Waris. Tutkimuksen valmistumisella alkoi olla kiire, sillä asetus 99/1946 kodin taloustieteen kiinteän ylimääräisen professorin viran perustamisesta Helsingin yliopistoon annettiin tammikuun viimeisenä päivänä 1946. Seuraava kotitalousprofessuuri, ravintokemian varsinaisen professorin virka, perustettiin 14.3.1947 asetuksella n:o 200/1947.

Kun kodin taloustieteen kiinteää ylimääräistä professorin virkaa koskeva asetus oli annettu, virka julistettiin haettavaksi ja sitä hakivat maatalous- ja metsätieteiden tohtori, agronomi Nils Christian Westermarck ja filosofian maisteri Elli Saurio. Koska molemmat hakijat olivat pyytäneet lisäaikaa hakemustensa täydentämistä varten, maatalous-metsätieteellinen tiedekunta myönsi heille kokouksessaan 25.4.1946 respiittiaikaa normaalin vuoden eli tässä tapauksessa 12.4.1947 asti laskettuna siitä päivästä, kun heidän hakupaperinsa oli kirjattu yliopistolle saapuneiksi. Lisäpätevöitymiseen oli molemmilla syytä. Tohtori Westermarck oli väitellyt maanviljelyksen taloustieteestä, ja Saurio oli oppiarvoltaan vasta maisteri.

Vajaan vuoden kuluttua sosiaalipolitiikan vt. professori Waris, joka oli tarkastanut Elli Saurion väitöskirjaksi aikoman tutkimuksen, saattoi jo lähettää lausuntonsa yliopiston historiallis-kielitieteelliselle osastolle. Professori Waris esitti lausunnossaan 28.2.1947, että osasto myöntäisi tutkimukselle painatusluvan. Myös työn toinen esitarkastaja vt. professori V. R. Lindberg puolsi 28.2.1947 omassa lausunnossaan painatusluvan myöntämistä. 

Filosofian maisteri Elli Saurio puolusti väitöskirjaansa ”Maalaisemännän ajankäyttö suhteessa talouden laatuun ja henkilörakenteeseen” yliopiston pienessä juhlasalissa 23. huhtikuuta 1947. Virallinen vastaväittäjä oli kansantaloustieteen professori Bruno Suviranta, ja kustoksena toimi suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori Albert Hämäläinen. Vastaväittäjä allekirjoitti kahdeksansivuisen lausuntonsa 6. toukokuuta 1947, ja julkinen päätös maisteri Elli Saurion filosofian lisensiaatin tutkinnosta 19. toukokuuta 1947. Ylioppilas Saurio oli opiskellut filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisessä osastossa, ja osaston 25.1.1947 myöntämällä erikoisluvalla hän myös väitteli vanhassa tiedekunnassaan valtiotieteellisen tiedekunnan jo tapahtuneesta perustamisesta huolimatta.  Maisteri Elli Saurion tiedot arvosteltiin siten, että hänelle myönnettiin lisensiaattitutkintoa varten kansantaloustieteessä arvosana cum laude approbatur ja sosiologiassa arvosana lubenter approbatur.

Nainen väittelijänä oli 1940-luvulla harvinaisuus, ja naisten kotitaloustyö oli ainutlaatuisen harvinainen väitöskirjan aihe. Svenska Pressen kirjoitti 19.4.1947 otsikolla: ”Från Emma Irene till Elli Saurio” Saurion olevan 64. nainen Suomessa, joka oli yltänyt tohtoriarvoon saakka. Marttaliiton toiminnanjohtaja Elli Saurio oli lisäksi julkisuuden henkilö ja väittelytilaisuudesta kirjoittaneiden lehtien joukkoon kuuluvat ainakin: Helsingin Sanomat, Aamulehti, Uusi Suomi, Hufvudstadsbladet, Maaseudun Tulevaisuus, Sosiaalidemokraatti, Keskipohjanmaa, Maakansa, Yhteishyvä, Yhteistyö (Pienviljelijäin Keskusliiton järjestölehti), Hopeapeili, Emäntälehti, Svenska Pressen, Husmodern.

Mutta kaiken kiinnostuksen kohdistuessa lehdistössä väittelijän erikoiseen tutkimusaiheeseen (kotitalous), unohdettiin tosiasia, että Saurion väitös oli tehty kansantaloustieteeseen. – Itse asiassa lehdistössä sivuutettiin vaitiololla varsinainen uutisaihe, sillä Elli Saurio oli ensimmäinen Suomessa taloustieteissä väitellyt nainen. Seuraava nainen, joka väitteli taloustieteissä, oli Liisa Sauli, joka vuonna 1952 puolusti maanviljelystalouteen tehtyä tutkimustaan. Meeri Saarsalmi väitteli vuonna 1972 ensimmäisenä naisena Suomessa liiketaloustieteissä. Kauppatieteiden tohtori Saarsalmen väitöstutkimuksen aiheena oli kestokulutushyödykkeiden hankinta kotitalouksissa.

Väitöstutkimus oli nyt valmis, mutta väitöskirja ei kuitenkaan yksin riittänyt meriitiksi kodin taloustieteen professuuria varten. Kun maisteri Elli Saurio oli 10.4.1946 lähettänyt hakemukset kodin taloustieteen kiinteää ylimääräistä professorin virkaa varten, oli hakemusliitteinä ollut vain papinkirja, ansioluettelo ja julkaisut ”Maalaisemännän kirjanpito” ja ”Kodin kirja”. Kun toisena kyseistä virkaa hakenut maatalous- ja metsätieteiden tohtori Nils Westermarck perui hakemuksensa keväällä 1947, myös filosofian maisteri Elli Saurio perui hakemuksensa. Saurio sai lisää pätevöitymisaikaa, ja talousopettaja Martta Koiranen aloitti kesäkuun alussa 1947 vielä kerran tohtori Elli Saurion tutkimusapulaisena. Avustustehtävä jatkui syyskuun 1947 puoliväliin saakka. Elokuun lopussa 1947 tiedekunnassa oli ryhdytty uudelleen toimiin kodin taloustieteen ylimääräisen professorin viran täyttämiseksi.

Tieteellisesti merkittävimmät tutkimuksensa Elli Saurio kirjoitti 1940-luvun kuluessa, ja hänen väitöstutkimuksensa liitettiin kodin taloustieteen ensimmäisiin, keväällä 1947 laadittuihin varsinaisiin tutkintovaatimuksiin. Maisteri Laura Harmajan pääteos ”Kotitalous kansantalouden osana (1946) ja professori Rurik Pihkalan laatima maanviljelyksen taloustieteen oppikirja (1943) kuuluivat myös kodin taloustieteen tutkintovaatimuksiin mutta approbaturtasolla. − Kodin taloustieteen opiskelijat käyttivät ahkerasti ”Maalaisemännän ajankäyttö” -kirjaa pro gradujensa lähteenä professori Elli Saurion virkakaudella.

Kun tohtori Elli Saurio haki kodin taloustieteen kiinteää ylimääräisen professorin virkaa toisella hakukierroksella, hän ilmoitti ansioluettelossaan seitsemän julkaisua. Vuosien 1947–1948 aikana näistä oli valmistunut viisi nimikettä: 1) Maalaisemännän ajankäyttö suhteessa talouden laatuun ja henkilörakenteeseen, 2) Maakunnallisista ateria-ajoista ja niiden vaihteluista, 3) Miten usein eri maakunnissa leivotaan? 4) Maanviljelijäkodin ruokataloudesta ja 5) Maalaisemännän ajankäytön ajoittaisista vaihteluista. Aino Lampinen luetteli vuoden 1967 ensimmäisessä Kotitalous-lehden numerossa lisäksi kolme muuta julkaisematonta Saurion tutkimusta: ”Ajankäytön ajoittaisista vaihteluista”, ”Maalaisperheiden ruoka-aineiden kulutuksesta 1937–1938” ja ”Perheiden elintasoon vaikuttavista tekijöistä”. Saurio julkaisi tutkimustensa tuloksia Emäntälehdessä vuoden 1949 aikana moniosaisena artikkelisarjana ”Miten paljon aikaa menee kodin hoitamiseen?”

Elli Saurion konsulenttikausi Suomalaisen Marttaliiton palveluksessa

Puutarhaopettaja Elli Saurion lyhyiden työjaksojen kausi katkesi, kun hän aloitti Suomalaisen Marttaliiton konsulenttina joulukuun alussa 1925. Kesät 1924 ja 1925 Saurio oli työskennellyt Peräpohjolan kotitalouskoulun puutarhaopettajana Alatorniolla. Syyskuun 1924 alusta toukokuun loppuun 1925 Elli Saurio toimi vt. opettajana läheisessä Kivirannan kansakoulussa. – Pohjoismaiden kotitalousopettajilla oli neljäs yhteinen kokoontuminen 3.8.1925 Helsingissä. Mukana oli 220 kotitalousopettajaa, joista ruotsalaisia 46, norjalaisia 13, tanskalaisia 17, islantilaisia 1, virolaisia 3 ja loput eli 140 olivat suomalaisia. Yksi virolaisista oli Alma Martin, josta pian oli tuleva maansa ensimmäinen kotitaloustieteilijä. Martin valmistui kotitaloustieteiden maisteriksi Yhdysvalloissa.

Elli Saurio jatkoi konsulenttina kesäkuun 1928 loppuun asti mutta oli talvikauden 1927–1928 virkavapaana yliopisto-opintojaan varten. Konsulentin työ oli itsenäisempää kuin neuvojan työ ja yleensä edellytti neuvonnan organisoimista toimialueella. Kotitalousjärjestöissä neuvontaorganisaation kehittämisen tarve tiedettiin, mutta kun Suomalaisen Marttaliiton keskustoimikunta aloitti keskustelun ammattikoulutuksen saaneen konsulentin ottamiseksi, sopivaa henkilöä ei aluksi löydetty.

Viimein löytyi sopiva ehdokas konsulentiksi. Puutarhaopettaja Elli Saurio löydettiin Peräpohjolan kotitalouskoululta. Saurion löysi maataloudellisen rajaseututoiminnan johtajan paikalle vuonna 1923 nimitetty Uno Brander, entinen maataloushallituksen ylijohtaja. Näin asia on tavallisesti kerrottu, mutta totuus lienee arkipäiväisempi. Rajaseututoiminnan johtaja Brander oli ilmeisesti jo aikaisemmin tiennyt Elli Saurion olemassaolon, sillä tämä lukeutui Branderin perhetuttavien tuttaviin.

Rouva Hedvig Gebhard oli kotitalousväkeä siinä missä marttajärjestön luottamushenkilöihin lukeutuva johtaja Uno Branderin Helena-vaimokin. Rouvat Helena Brander o.s. Karttunen ja Katri Ritavuori o.s. Stenbäck olivat ystäviä jo ”naiskagaalin” ajalta. Gebhardeja, Brandereita ja Heikki ja Katri Ritavuoren perhettä yhdisti asuminen samassa Oiva-nimisessä talossa Helsingin Töölössä. Kotilieden toimituksen jäsenenä rouva Gebhard tiesi puutarhaopettaja Elli Saurion, koska tämä kirjoitteli pieniä juttuja Kotiliesi-lehteen Lehden ahkeria avustajia olivat henkilöt: Laura Harmaja, Mandi Hannula, Eva Somersalo ja Alli Wiherheimo, mutta Kotilieden avustajiin voidaan lukea myös  rouva Helena Brander. Lisäksi rouva Augusta Laine, eräs Martta-Yhdistyksen perustajajäseniä, oli ministeri, maanviljelysneuvos Uno Branderin sisar. Rouva Augusta Laine oli kansanedustaja vuosina 1917–1919 ja 1922 sekä vuodesta 1908 Martta-Yhdistyksen, sittemmin Suomalaisen Marttaliiton keskushallituksen jäsen.

Marraskuussa 1925 tapahtui paljon Elli Saurion ja hänen sisartensa elämässä. Elli oli löytänyt pitkäaikaiseksi osoittautuvan työpaikan Suomalaisessa Marttaliitossa ja muutti pysyvästi Helsinkiin. Hän myi omistamansa osuuden lapsuudenkotiinsa sisarelleen Liisa Tuiskulle ja tämän miehelle. Osuus käsitti kolmasosan Rantalan verotilasta Nurmeksen kylässä ja kolmasosan Tervakorven verotilasta Nurmeksen pitäjän Ylikylän kylässä. Kauppahinnaksi sovittiin 90 000 markkaa ja kiinteistökaupan kauppakirja allekirjoitettiin 19. marraskuuta 1925. Liisa Saurio ja jääkärikapteeni Feliks Valdemar Tuisku Hämeenlinnasta oli vihitty edellisenä päivänä. Asiantuntija-arvion mukaan myyntihinta oli alhainen, sillä se kattoi vain irtaimiston ja metsänkasvun.

Vuoden 1926 alussa Elli Saurio muutti Helsinkiin, Laivastokadulle. Uusi asunto oli samassa talossa, jossa Peurakosket asuivat mutta erillinen. Maaliskuussa 1926 konsulentti Elli Saurio sai maatalousministeriön myöntämän matka-apurahan kaksi kuukautta kestävää ulkomaanmatkaa varten. Matkan tarkoituksena oli tutustua kotitalouteen ja kotitalousneuvontatyöhön Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Matkaa varten tarvittiin viisumit. Ruotsin viisumin Saurio sai ajalle 2.4.–1.7.1926, Tanskan viisumin aikajaksoksi 3.3.–1.8.1926 ja Norjan viisumi avoimeksi aikajaksoksi 4.4.1926 alkaen. Viisumien lisäksi ylioppilas Saurio sai passiinsa leiman ”Passin omistaja on esteetön matkustamaan ulkomaille”.

Ylioppilas Elli Saurio lähti opintomatkalleen Turun kautta 10.4.1926 ja palasi matkaltaan suoraan Helsinkiin 24.6.1926. Matka merkitsi Ellille varmaan elämän avartumista, sillä se oli hänen tiettävästi ensimmäinen ulkomaanmatkansa. Saurion matkan aikana kotimaassa tapahtui merkittävää kehitystä kotitalousopetuksen saralla, sillä maatalousministeriön esittelystä valtioneuvoston 20.5.1926 asettama kotitalousopetuskomitea alkoi laatia ehdotusta kotitalousopetuksen ja kotitalousneuvonnan uudelleen järjestämistä varten. Komitean jäseniä olivat kotitalousopiston johtajat Hanna Saikku ja Fanny Syrjänne sekä tarkastaja Elina Kanervio. Komitean puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Hedvig Gebhard ja sihteerinä toimi Hilma Jahnsson.

Syyskuussa 1927 Elli Saurio matkusti Kööpenhaminan puutarhanäyttelyyn ja kirjoitti tanskalaisesta Ankerhusin kotitalousopistosta Emäntälehteen seuraavan vuoden alussa. Saurio havaitsi, että Ankerhusissa opetuksen pääperiaate oli taloudellisuus ja oppilaita ohjattiin taloudellisuuteen opettamalla heitä tekemään laskelmia. Kemia oli ensimmäisellä sijalla tietopuolisessa opetuksessa.

Suomalaisen Marttaliiton ylimääräinen liittokokous pidettiin Helsingissä maatalousviikon yhteydessä 13.12.1927. Marttaliiton keskustoimikunnalla oli ollut kaksi konsulenttia koko maata varten. Näistä oli Olga Autere toiminut koko vuoden, mutta Elli Saurio oli jäänyt kesken vuotta opintovapaalle. Vuoden 1927 toimintakautena konsulentti Saurio oli pitänyt 172 esitelmää ja kuulijoiden lukumäärä esitelmää kohti oli ollut keskimäärin 87. Matkoihin oli kulunut 201 päivää. Konsulentintyö totutti esiintymään yleisön edessä ja tästä taidosta Sauriolle oli oleva paljon hyötyä. Vuoden 1927 vajaaksi jääneen kauden aikana hän ilmoitti toimineensa kaikkien piiriliittojen alueella, Pohjois-Karjalaa, Läntistä Viipurin lääniä ja Keski-Suomea lukuun ottamatta. Eniten toimintapäiviä oli tullut Etelä-Karjalan, Etelä-Saimaan, Perä-pohjolan ja Pohjois-Pohjanmaan osalle. Esitelmiä hän oli pitänyt useiden maatalousseurojen järjestämissä kokouksissa ja juhlissa ja avustanut tai järjestänyt neljän piiriliiton ja kuuden yhdistyksen vuosikokoukset, kahdet neuvojain valmennuskurssit, kuudet 2–5 päivää kestäneet kotitaloudelliset luentokurssit sekä monia emäntäpäiviä.

On huomionarvoista, että Saurio kertoi varsinaisessa konsultintoimessaan keskittäneensä työnsä kodinhoidon-neuvonnan tunnetuksi tekemiseksi ja järjestämiseksi sekä maatalouskerhojen aikaansaamiseksi alueille, missä niitä ei ennestään ollut. Tohtori K. T. Jutila oli vuonna 1927 kirjoittanut Emäntälehdessä kotitalousalan kehityksestä Yhdysvalloissa ja ulkomailla. Tohtori Jutila oli vieraillut Cornellin yliopistossa, joka oli vuonna 1925 itsenäiseksi muodostettu New Yorkin valtion kotitalousoppilaitos. Cornellissa tutkimustyö oli erikoistunut, ja sitä suoritettiin seitsemällä osastolla: ruoka-aine- ja ravitsemisosasto, laitoshoito-osasto, vaatetus- ja kangasosasto, huone- ja piirustusosasto, kotitalouden hoito-osasto, naisten yhteiskunta- ja ammattiasiain osasto sekä kotitalousneuvonnan opetusosasto. Kotitalouden hoito-osastolla kotitaloutta tutkittiin taloudellisesta näkökulmasta. Tutkimuskohteina olivat tulon muodostuminen ja käyttö eri kulutustarkoituksiin, kotitalouskirjanpito, kotitaloushistoria sekä kodin terveysoppi. Tohtori Jutila valitti sitä, että Suomesta yhä puuttui yliopistollinen kotitalousopetus sekä kotitalouden tutkimus- ja koetoiminta.
 
Koska Saurio oli työvuoden 1927 aikana keskittynyt tietoisesti kodinhoidon asioihin, hän oli erikoistumassa ammattialansa mukaisesti; kuuluihan puutarhanhoito suomalaisen kotitalousopetuksen alkuvaiheessa lähinnä kodinhoidon piiriin. Toisaalta tohtori K. T. Jutila oli juuri vuonna 1927 kertonut korkeakoulutasoisen kodinhoidon opetuksen Yhdysvalloissa keskittyvän kodin talouden opettamiseen. Jossakin vaiheessa konsulentti Elli Saurion keskittyminen kodinhoidon neuvontaan alkoi merkitä keskittymistä kotitalouden talouteen puutarhanhoidon sijaan ja kun Saurio syksyllä 1927 jäi konsulentintyöstä opintovapaalle, hän oli valmis aloittamaan tehokkaan yliopisto-opiskelun pääaineena kansantalous. Opiskelu johtaisi jatkotutkimuksen tekemiseen ja tutkimustyötä ohjaisi alkuvaiheessa agraaripolitiikan professori K. T. Jutila.

Jotain tiedetään siitä, miten Elli Saurion näkemykset kodinhoitoneuvonnan sisällöstä kehittyivät kiitos erään lehtiartikkelin vuodelta 1927. Konsulentti Sauriota haastateltiin Karjala-lehteen sen jälkeen, kun Suomalaisen Marttaliiton ensimmäinen vuoden kestänyt kodinhoitokilpailu Lappeella oli ohi ja kilpailuun osallistuneiden kodit tarkastettu. Tiedetään myös, että Suomalaisen Marttaliiton konsulentti Elli Saurio osoitti 1920-luvulla erityistä innostusta juuri kodinhoidon neuvontaan ja kodinhoidon kilpailuihin. Kotitalousasioiden ”kaatoluokka” kodinhoito sisälsi arvaamattomia mahdollisuuksia mutta oli laiminlyöty tai hitaasti kehittyvä, tutkimusta kaipaava alue. Saurion esittämän tilaston mukaan vuonna 1925 Suomalaisen Marttaliiton puitteissa järjestettiin 40 kodinhoitokurssia mutta esimerkiksi ruokatalouskursseja kokonaista 356 kappaletta. Vuonna 1938 kodinhoitokursseja oli 309 kappaletta ja ruokatalouskursseja 1850. – Kodinhoitokurssien järjestäminen oli toisin sanoen yleistynyt hieman voimakkaammin kuin ruokatalouskurssien järjestäminen. Lukujen voi perustellusti sanoa kuvaavan Saurion työpanosta kodinhoidon opetuksen kehittämiseksi.

Etelä-Saimaan piiriliiton alueella Lappeen marttayhdistys oli pioneeri, josta kodinhoidonneuvonta lähti laajenemaan lopulta koko piiriliiton alueen käsittäväksi ja siitä tehtiin jopa Etelä-Saimaan piiriliiton erikoisala. Konsulentti Elli Saurion suuri innostus nimenomaan kodinhoidonkursseihin ja -kilpailuihin jäi ihmisten mieleen ja muistettiin vielä vuosia myöhemmin:

Niin jatkettiin kurssitoimintaa edelleen kunnes vuonna 1926 kurssien lisäksi otettiin ohjelmaan ensimmäiset vuoden kestävät kodinhoidonkilpailut. Mainittakoon varsinkin silloisen keskustoimikunnan konsulentin Elli Saurion suuri innostus tähän työhön.

Saimaan etelärannalla sijaitsevan Lappeen pitäjän kirkkoherran rouva Eeva Simola oli huomannut pitäjämatkoillaan, miten alkeellista kodinhoito Lappeella oli ja ehdotti marttayhdistyksen perustamista. Rouva Simola oli aloittanut marttatoimintansa Kaavilla vuonna 1908, jolloin hän oli perustamassa Kaavin Marttayhdistystä. Toimintakenttä siirtyi Lappeelle vuonna 1919.

Lappeen marttayhdistyksellä oli perustamisvuodesta 1921 lähtien kotitalousneuvoja ja neuvonnan tulosta oli, että jo viiden vuoden kuluttua järjestettiin ensimmäinen kilpailu. Vuosien 1926–1927 aikana pidettiin koko vuoden kestävä kodinhoitokilpailu, joka oli alallaan ainutlaatuinen koko maassa. – Rouva Eeva Simola kuljetti pappilan hevosella kilpailun tarkastajia talosta taloon kulkien itse uupumatta mukana. Hänellä olikin kilpailutaloissa paljon annettavaa, koska hän taisi kotitaloudessa jokaisen työn, jonka joutui apulaisiltaan vaatimaan.

Lappeen Marttayhdistyksen puheenjohtaja, rouva Eeva Simola muisti tammikuussa 1927, vuoden 1926 toimintakertomuksessa, erityisellä lämmöllä konsulentti Elli Saurion, joka oli vieraillut yhdistyksessä:

Kuluneen vuoden aikana on ollut käynnissä yhden vuoden kestävä kodinhoitokilpailu Lappeella 22 talossa. Tammikuun 23 p:nä 1927 päättyi tämä toiminta emäntäpäivän ja loppujuhlan vietolla, jossa jaettiin palkinnot. Erityisemmin on toiminta saanut vireyttä sen kautta, että Suomalaisen Marttaliiton konsulentti Elli Saurio on yhdistyksen alueella kahden viikon ajan työskennellyt saattaen monet hämärät ja epäselvät asiat valaistuiksi ja oikeaan ohjatuiksi.

Vuoden 1927 toimintakertomuksessa rouva Eeva Simola mainitsee uudelleen konsulentti Saurion:

Aloittaessamme tätä toimintavuottamme vuosi takaperin tammikuulla olimme kodinhoitokilpailujen lopettamishommissa. Heti joulun jälkeen alkoi kilpailutalojen viimeinen tarkastus. Kahden viikon ajan kierteli paksuista lumihangista huolimatta automatkue, johon kuuluivat konsulentti Elli Saurio, rouvat Eeva Simola ja Karin Ekman sekä silloinen Lappeen neuvoja, neiti Anni Tukia, eri puolilla pitäjäämme tehden tarkastusta niissä 22 talossa, mitkä vuoden ajan olivat tähän kilpailuun osallistuneet. Tarkastuspäivien jälkeen vietettiin sitten kodinhoitokilpailujen päättäjäisiksi kaksipäiväiset emäntäpäivät Lappeenrannan kaupungin kansakoululla tammikuun 22 ja 23 p:nä 1927.
Ilahduttavan runsaan osanoton saaneet juhlamme olivat kuin virkistävä keidas tämän paikkakunnan marttatyömaalla. Sitä ne olivat erityisesti sen kautta, että Suomalaisen Marttaliiton keskustoimikunnan konsulentti, neiti Elli Saurio sydämellisellä lämmöllä osaaottaen ohjasi näiden päivien ja kodinhoitokilpailujen saattamisen onnelliseen päätökseen, ollen hän emäntäpäiviemme ohjelmapuolen mitä tärkein järjestäjä. Siitä vieläkin vuoden päästä lausuttakoon hänelle sydämellinen kiitos ja tunnustus.

Konsulentti Elli Saurio lähetti Lappeen Marttayhdistykselle kirjeet 23.10.1926 ja 4.12.1926. Joulukuulla 1926 tapahtuva lopputarkastus olisi sopinut konsulentille erinomaisen hyvin, koska tammikuu 1927 oli monella tapaa kiireinen mutta niin siinä kävi, että konsulentti Saurio saapui 9.1.1927 Lappeelle ja viipyi kaksi viikkoa. Kodinhoitokilpailun palkinnoiksi taloustyökaluja ehdottanut konsulentti Saurio oli kierrellyt Helsingin Stockmannin tavaratalossa erään talousopettajan kanssa katselemassa mitä oli saatavilla. Tutkimuksen tuloksena hän lähetti Lappeelle listan tarkoitukseen sopivista esineistä: talousvaaka, alumiininen pesuastia (aluminiumi-pesuastia) ynnä pesuharja ynnä saippuaverkko, astiankuivatusteline ynnä sinkkilevy alle, käsienpesuteline ynnä vati ynnä saippua-astia ynnä pyyheliinapidin, kolmen silitysraudan sarja, hedelmäpuristin, veitsien ja kahvelien pitolaatikko (verkkoa) ynnä veitsien kiillotuslevy.

Suomalaisen Marttaliiton pirteää konsulentti Elli Sauriota haastateltiin Karjala-lehteen, kun kodinhoitokilpailun tarkastus Lappeella oli suoritettu. Tuli ilmi, että mainittu kilpailumuoto oli todella uusi työmuoto, jota vasta maataloushallitus oli pari kolme toimeenpannut siinä tarkoituksessa, että voitaisiin kilpailujen kautta luoda harjoittelutiloja kotitalouskouluihin aikoville. – Kotitalouskouluihin pyrittäessä vaadittiin ennakkoharjoittelu mutta pyrkijöitä oli paljon ja harjoittelutaloja vähän. Konsulentti Saurion mukaan Lappeen Martat olivat itsenäisesti tehneet aloitteen kodinhoitokilpailujen toimeenpanemiseksi ja tämän vuoksi tapaus oli suuri ilonaihe. Kilpailu aloitettiin Lappeella jo kolmisen vuotta sitten mutta kaksi ensimmäistä vuotta asiaa valmisteltiin pitämällä kursseja eri tahoilla pitäjää. Lappeen Marttayhdistyksen neuvoja, neiti Anni Tukia, kulki jatkuvasti kylästä kylään neuvomassa ja opastamassa. Varsinainen kilpailu alkoi kolmantena vuonna.

Lappeen kilpailu oli laatuaan ensimmäinen, sillä kodinhoito oli vasta aivan äskettäin otettu Marttojen ohjelmaan. Kotitalous oli laaja ja monipuolinen käsite, johon kuuluu useita eri aloja, Saurio selitti toimittajalle. Kotitalous piti sisällään esimerkiksi ruokatalouden, puutarhanhoidon, lastenhoidon ja käsityöt. Saurion mukaan Martat olivat aikaisemmin kiinnittäneet huomiota pääasiassa puutarhanhoitoon ja käsitöihin. Vasta viime vuosina oli siirrytty kodinhoidon ja ruokatalouden neuvontaan, konsulentti Elli Saurio tiesi vuoden 1927 alussa.

Elli Saurio, joka oli havahtunut huomaamaan kodinhoidon merkityksen, vakuutti haastattelijalle, että kodinhoito oli oikeastaan se perusta, jonka hyvästä menestyksestä koko talous riippui. Kodinhoito tähtäsi taloudelliseen edistymiseen sekä käytännöllisyyden ja viihtyisyyden lisääntymiseen. Nämä seikat oli pidetty mielessä Lappeen kilpailussa, jossa oli kiinnitetty huomiota seuraaviin asioihin: huoneiden siistinä pitäminen, vuodevaatteiden hoito ja kunnossa pitäminen, liinavaatteiden valmistus ja hoitaminen, talouskaluston hoito, kasvitarhan hoito, kasviksien käyttäminen ruokataloudessa, ruoka-aineiden säilyttäminen ja säilytyspaikkojen hoito, keittiökomposti, ruukkukasvien hoito ja talouskirjanpito.

Talouskirjanpidon paikka kodinhoitokilpailun listalla valaisee hyvin kotitalousopetuksen tilannetta ennen kuin kodin taloustieteen varsinainen teoria alkoi hiljalleen kehittyä ja siihen kehitykseen antoi oman panoksensa myös Elli Saurio. 1940-luvun alussa maisteri Saurio kirjoitti, että kotitalouskirjanpito oli kodin talousarvion laadinnan oivallinen väline mutta vain väline. Laajemmin ottaen se oli taloussuunnittelun väline ja vielä laajemmasta näkökulmasta yksi yleisen inhimillisen suunnittelun, elämänhallinnan apuvälineitä. Kirjanpito oli tekniikkaa ja sellaisena sitä oli paljon helpompi opettaa kuin taloussuunnittelua. Talous oli sinänsä vaikea opetettava. Se tarkoitti oikeastaan samaa kuin ajattelemaan opettaminen. Suunnittelun osalta kodin taloustiede alias kotitalouden taloustiede muuntui vääjäämättömästi yhden ihmisyksilön taloustieteeksi, sillä ihmistä ei voi tiedonkäsittelijänä jakaa pienempiin osiin. Ryhmä – useita henkilöitä käsittävä kotitalouskin – voidaan jakaa jäsentensä luvulla.

Elli Saurio tunsi kestävää kiinnostusta kokonaisvaltaista taloussuunnittelua kohtaan mutta arvoitukseksi jää, miten hän olisi häiriötekijöistä vapaana tieteenalaansa, kodin taloustiedettä, kehittänyt. Hänen edessään suomalaisen tieteen maailmassa ei ollut valmista polkua, vaan hänen olisi sellainen tullut raivata jäljessä tuleville. Hänen taipaleelle lähtönsä viivästyi vaativien työtehtävien ja sota-ajan vuoksi. Kun hän aloitti yliopistollisessa virassaan, hän oli jo viisikymmenvuotias ja osoittautui, että hänen tieteensä ala oli tieteen piirissä vähintään yhtä arkaluontoinen asia kuin kodinhoito oli ollut kotitalousneuvonnan alkuvaiheessa. Vuonna 1927 konsulentti Elli Saurio sanoi haastattelijalle:

Vasta viime vuosina on siirrytty kodinhoidon ja ruokatalouden neuvontaan. Nämä kaksi viime mainittua ovatkin arkaluontoisia asioita, ihmiset kun eivät aina mielellään näe toisen puuttuvan näin läheisiin askareisiin, minkä vuoksi on ollut oikeampaa aloittaa neuvontatyö puutarhanhoidosta.

Samalla tavoin kuin kodinhoito koettiin neuvonnan kannalta vaikeaksi, huomattiin kodin taloustieteen opit jo olemassa olevien taloustieteiden kannalta hankaliksi ja haastaviksi. Kodin taloustieteessä korostettiin inhimillisen taloussuunnittelun merkitystä ja tutkittiin markkinoilla hinnoittelematonta kotitaloustuotantoa, koska sen katsottiin muodostavan varteenotettavan osan kansan kokonaistuotannosta mutta tämä näkemys ei vastannut kansantaloustieteessä ja liiketaloustieteissä omaksuttua näkökantaa.

Taloustieteissä oli jo olemassa ratkaisut ihmisen hyvinvoinnin perusongelmiin. Hyvinvoinnin toisi markkinoiden kautta kulkevan tuotannon kasvu. Kotitalous nähtiin kuluttajana ja hyvinvointi oli mahdollista saavuttaa hyödykkeiden avulla. Tuotannon kasvua pidettiin päämääränä. Tärkeää oli, että markkinat toimivat tehokkaasti. Sivuvaikutukset, esimerkiksi saastuminen ja luonnonvarojen liikakäyttö, voitiin unohtaa Puhuttiin bruttokansantuotteesta. Bruttokansantuotteen suuruuden mukaan eri valtiot voitiin asettaa paremmuusjärjestykseen alkaen korkean bruttokansantuotteen maista ja päättyen sellaisiin maihin, joiden bruttokansantuote oli vähäinen. Jälkimmäisessä kuitenkin kotitalouksissa tapahtuva jokapäiväisten hyödykkeiden tuotanto kätkeytyi verottajan ja tilastoijan silmiltä näkymättömiin. Kotitaloustuotanto saattoi kuitenkin olla arvaamattoman laaja-alaista ja vaikuttavaa, mutta tieteellisiä tutkimuksia asiasta puuttui.

– Suomeen vuonna 1946 perustettava kodin taloustiede olisi kiistanalainen jo sisältämiensä muutoselementtien takia ja sellaisena omiaan herättämään vastustusta.. Kotitaloustuotannolle ei ollut paikkaa virallisessa kansantalouden tilinpidossa, ja vastaavasti inhimilliselle suunnittelulle, jonka avulla ongelmiin jo tarjolla olevat perinteiset ratkaisut voitaisiin aika ajoin harkita uudelleen, ollut oikein kysyntää uutena tieteenä. Mutta Saurion professorinviran hoito vaikeutuisi muutenkin. 

Sihteeristä toiminnanjohtajaksi: toimenkuvan muotoilu

Todistus Elli Saurion filosofian kandidaatin tutkinnosta allekirjoitettiin perjantaina 22.4.1932 ja seuraavana maanantaina hänet valittiin Suomalaisen Marttaliiton vuosikokouksessa Helsingin Säätytalossa samaisen Marttaliiton keskustoimikunnan jäseneksi edellisvuonna kuolleen opettaja Zaida Buurin tilalle. Erovuoroiset vakinaiset jäsenet rouvat Helmi Nylander ja Helga Mattsson sekä johtaja Fanny Syrjänne valittiin uudelleen, samoin erovuoroiset varajäsenet agronomi Hanna Karttunen ja rouva Aili Tallgren. Vuosikokouksen ohjelmasta huolehti osaltaan myös professori K. T. Jutila esitelmöimällä kotimaisista ruoka-aineista. Joulukuun alussa 1933 Saurio siirtyi hoitamaan Suomalaisen Marttaliiton sihteerin tointa edellisen sihteerin Maili Laitisen erottua. Työsuhde vakinaistettiin vuoden 1934 alussa. Suomalaisessa Marttaliitossa ryhdyttiin maisteri Saurion sihteerikauden aikana suomalaisten maalaisemäntien ajankäyttöä koskevan tilastotiedon suurkeräykseen.

Maisteri Elli Saurio toimi Suomalaisen Marttaliiton sihteerinä vuoden 1934 alusta seuraavan vuoden maaliskuun loppuun saakka ja tästä ajankohdasta eteenpäin samaisen Marttaliiton toiminnanjohtajana. Saurion voimakas vaikutus opittiin tuntemaan heti, sillä jo Saurion sihteerikauden aikana Suomalaisen Marttaliiton organisaatiota uudistettiin ja perustettiin muun muassa toiminnanjohtajan vakanssi, jota sihteeri Elli Saurio sitten menestyksellä haki.

Myös neuvojajärjestelmää muutettiin. Maisteri Saurio ja konsulentti Lemmikki Henriksson (myöh. Heikki) pitivät alustukset neuvojakysymyksen järjestelystä. Alustaja Saurio kertasi neuvojajärjestelmässä havaitut puutteet ja esitti laatimansa suunnitelman järjestelmän uusimiseksi paikallisyhdistysten ja piiriliittojen neuvontaan käyttämien varojen pohjalta. Uusi tehokas järjestelmä olisi edullinen sekä neuvojien että koko järjestön kannalta. Neuvojien palkkaus ja pätevyys kohentuisivat. Neuvontatyön yhtenäisyys helpottaisi valvontaa ja järjestelyllä olisi omat suotuisat vaikutuksensa varojen hankinnalle. − Työ oli pitkälti omavaraista. Esimerkiksi vuonna 1938, kun Suomalainen Marttaliitto käytti työhönsä yhteensä 5,5 miljoonaa markkaa, valtionapu kattoi siitä vain noin kymmenen prosenttia. Paikallisyhdistykset hankkivat saamiensa avustusten ohella omatoimisesti 3,7 miljoonaa markkaa.

Henriksson puolestaan käsitteli neuvojakysymystä niiden kokemusten valossa, joita Karjalan piiriliitossa oli hankittu, sillä siellä oli jo toteutettu samantapainen neuvojajärjestelmä kuin mihin alustaja Saurio oli suunnitelmassaan tähdännyt. Kokous hyväksyi alustajien laatimat kuusi pontta:

1. Neuvojatoimet ylivuotisiksi. Palkkaus paremmaksi.
2. Entistä vähemmän neuvojia. Piirit laajemmiksi. 
3. Ruokatalouden ja kodinhoidon neuvontaa lisättävä. 
4. Suosittava keskitettyä neuvontatapaa (kurssit ja kilpailut).
5. Neuvojien erikoistuttava.
6. Tähdättävä neuvottavien omatoimiseen selviytymiseen.

Saurion suunnitelma sisälsi ajatuksen kodinhoidon neuvonnan tärkeydestä. Kodinhoidon neuvonta sisälsi yhtenä juonteena talousasiat, vaikka neuvonnan alkuvaiheessa taloudellisia kysymyksiä ei hahmotettu selkeästi erilliseksi neuvonnan aiheeksi. Saurio kykeni näkemään ehkä jo tässä vaiheessa talousasioiden epävarman hallinnan koulutuskysymyksenä ja suuntasi ponnistelunsa tähän suuntaan. Neuvontatyö oli onnistuessaan sysäys uusien asioiden oppimisen ja opiskelun alkuun. Saurio tähtäsi itsenäiseen oppimiseen esimerkiksi kilpailujen ja kurssien kautta. Aikaa myöten opiskelun pontimeksi luotiin käytännöllinen ja teoreettinen marttatutkinto. 

Kurssit olivat suosittu toimintamuoto mutta talouskursseja oli niukasti. Esimerkiksi vuonna 1931 oli ruokataloudesta pidetty 656 kurssia mutta kirjanpitokursseja oli ollut vain yhdeksän. Kilpailuja oli järjestetty 238, ja kilpailijoita oli ollut 1992. Varsinkin yksi- ja kaksivuotisiin kodinhoitokilpailuihin asetettiin suuria toiveita. Vuoden 1933 lopussa Marttaliiton alueella oli ollut 143 kotitalousneuvojaa, 45 tilapäistä kotitalouskurssien pitäjää ja 38 käsityönopettajaa. Konsulentteja oli ollut yhteensä 17, joista 3 keskusliitossa ja piiriliitoissa 14.

Ehdotus Suomalaisen Marttaliiton uusiksi säännöiksi oli esillä vuosikokouksessa huhtikuussa 1934 ja asiasta päätettiin 28.3.1935 ylimääräisessä edustajakokouksessa. Uusien sääntöjen mukaan liiton hallintoeliminä olisivat valtuuskunta ja johtokunta. Valtuuskuntaan kuuluisivat piiriliittojen valitsemat edustajat ja edustajakokouksen valitsemat jäsenet ja näiden varajäsenet. Valtuuskunnan tuli vuorostaan valita johtokunnan kuusi jäsentä ja näiden lisäksi toiminnanjohtaja. Hallintoelinten toimiaika olisi kaksi vuotta. Edustajakokous kokoontuisi kerran vuodessa, valtuuskunta vähintään kaksi kertaa vuodessa.

Suomalaisen Marttaliiton valtuuskunta kokoontui 29.3.1935. Kokous pidettiin Säätytalossa Helsingissä. Saurio kilpaili uudesta toiminnanjohtajan paikasta yhtenä hakijana muiden joukossa, sillä osoittautui, että uuteen toimitusjohtajan toimeen oli seitsemän hakijaa: 1) filosofian kandidaatti M. Elisabet Skyttä Ylitorniolta, 2) tekniikan ylioppilas Meeri Degert Yläneltä, 3) filosofian maisteri, agronomi Eva-Maija Svanberg Iisalmesta, 4) lakitieteen kandidaatti Elisabet Lisitzin Helsingistä, 5) filosofian kandidaatti, agronomi Maili Laitinen Helsingistä, 6) agronomi Martta Martimo Hämeenlinnasta ja 7) filosofian maisteri, puutarhaopettaja Elli Saurio Helsingistä. Kokouspöytäkirjan mukaan maisteri Saurio sai suoritetussa vaalissa kymmenen ääntä, agronomi Martta Martimo viisi ääntä ja Maili Laitinen yhden äänen, joten valituksi tuli maisteri Saurio.

Pian nähtiin, että maisteri Saurio tiesi arvonsa. Kokouksessa päätettiin ehdottaa toiminnanjohtajan kuukausipalkaksi 3500 markkaa mutta Saurion palkkavaatimus oli 4 000 markkaa kuukaudessa. Neuvottelujen tuloksena valtuuskunta päätti toistaiseksi maksaa toiminnanjohtajalle 3 500 markan suuruista kuukausipalkkaa, mutta heti kun liiton rahavarat sallisivat, hänelle alettaisiin maksaa 4000 markan kuukausipalkkaa ja mahdollisesti myös taannehtivasti. Kokouksessa puhetta johtivat emäntä Helena Virkki ja rouva Inez Lindeberg ja pöytäkirjaa pitivät maisteri Elli Saurio ja rouva Tyyne Nissinen.

Maisteri Saurio oli mukana, kun päätettiin toiminnanjohtajan ohjesäännöstä eli Sauriolla oli mahdollisuus vaikuttaa alusta alkaen oman tulevan työnsä sisältöön. Suomalaisen Marttaliiton valtuuskunnan kokouspöytäkirjaan kirjattiin 12. lokakuuta 1935 edellisessä valtuuskunnan kokouksessa väliaikaisesti hyväksytty toiminnanjohtajan ohjesääntö lopullisesti hyväksytyksi. Pöytäkirjan allekirjoitti Elli Saurio, ja puhetta johti Marttaliiton valtuuskunnan puheenjohtaja emäntä Helena Virkki. Suomalaisen Marttaliiton toiminnanjohtajalla oli uuden ohjesäännön mukaan laaja ja vastuunalainen tehtäväkenttä hoidettavanaan. Molemminpuolinen irtisanomisaika oli kolme kuukautta.

Ohjesäännön mukaan toiminnanjohtajan tuli toimeenpanna johtokunnan päätökset sekä huolehtia valtuuskunnan ja edustajakokouksen päätösten toimeenpanosta sekä valvoa liiton rahavarainhoitoa ja tilinpäätöstä. Hänen tehtävänään oli valmistaa asiat johtokunnan ja valtuuskunnan kokouksiin ja pitää niistä pöytäkirjaa sekä järjestää ja valvoa liiton konsulenttien ja muiden virkailijoiden toimintaa. Toiminnanjohtaja kirjoitti luonnollisesti liiton vuosikertomuksen ja valmisti työsuunnitelman johtokunnan harkittavaksi. Lisäksi hän hoiti liiton kirjeenvaihdon ja laati johtokunnan ohjeitten mukaan tarvittavia lausuntoja, esityksiä ja anomuksia sekä huolehti järjestötoiminnan rahoittamisesta ja hedelmällisestä vuorovaikutuksesta sen eri elinten kesken ja suunnitteli liiton toiminnan tehostamista ja kotitalouden edistämistä tarkoittavia aloitteita.  

Toiminnanjohtaja tarkkaili määräajoin piiriliittojen rahavarainhoitoa ja toimintaa joko itse tai Marttaliiton konsulenttien kautta. Toiminnanjohtajan tuli myös esitelmien ja kirjallisen toiminnan avulla vaikuttaa Suomalaisen Marttaliiton tarkoitusperien saavuttamiseksi ja neuvonta- ja järjestötoiminnan kehittämiseksi. Hän piti yllä tarkoituksenmukaisia suhteita viranomaisiin ja sanomalehdistöön ja siinä tarkoituksessa toimitti julkaistavaksi uutisia ja kirjoituksia. Avoimena yleisohjeena oli, että Suomalaisen Marttaliiton toiminnanjohtajan piti tarkkuudella ja harrastuksella hoitaa Liiton asioita sekä ryhtyä siinä suhteessa kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin.

Voidaan ajatella Suomalaisen Marttaliiton hyötyneen ja vahvistuneen toiminnanjohtaja Saurion älykkäästä toimintatarmosta. Viimeisenä kokonaisena rauhanvuotena 1938 Suomalaisessa Marttaliitossa oli 63 667 jäsentä. Vuonna 1931 jäsenmaksun maksaneiden jäsenten lukumäärä oli ollut 31 836, joista yli 90 prosenttia oli maalaisia. Vuonna 1924, jolloin kaksikielinen Marttayhdistys oli lakannut olemasta ja olivat syntyneet Suomalainen ja Ruotsalainen Marttaliitto, Suomalaisessa Marttaliitossa oli ollut 20 997 jäsentä. Kun vertaa toisiinsa seitsemän vuoden jaksojen 1924–1931 ja 1931–1938 jäsenmääriä, huomaa, että kasvu kolminkertaistuu. Ensimmäisellä jaksolla uusia jäsenmaksun maksaneita jäseniä saatiin 10 839. Toisella jaksolla heitä tuli 31 831. – Tosin oma vaikutuksensa kehitykseen oli varmaan myös yleisellä elintason nousulla; yhä useammalla oli varaa jäsenmaksun maksamiseen.

Elli Saurio Suomalaisen Marttaliiton toiminnanjohtajana

Johtokunnan kokoonpano pysyi miltei samana Saurion toiminnanjohtajakaudella 1935–1944. Puheenjohtajana toimi rouva Ester Reinius Tampereelta ja varapuheenjohtajana lehtori Saara Hyrkäs Järvenpäästä. Muita jäseniä vuonna 1936 olivat rouvat Emmi Hämäläinen ja agronomi Hilkka Kivinen Helsingistä, emäntä Hertta Mukula Iitistä ja rouva Emmi Pullinen Antreasta. Seuraavana vuonna emäntä Anni Säisä Tyrnävältä tuli jäseneksi agronomi Kivisen tilalle.

Maisteri Elli Saurio oli alusta alkaen hyvin aktiivinen Suomalaisen Marttaliiton johtoryhmän jäsen. Ensimmäisenä sihteerivuotenaan hän oli jäsen työ-, neuvottelu- ja sääntövaliokunnissa sekä Emäntälehden neuvottelukunnassa ja hän edusti Suomalaista Marttaliittoa maatalouskerholiiton edustajakokouksessa, puutarhaviikkotoimikunnassa, juusto- ja siipikarjantuotenäyttelytoimikunnassa, valistusjärjestöjen opintotoimikunnassa, yleisen osuuskauppojen liiton edustajakokouksessa ja maatalousnaisten ja marttojen yhteistyövaliokunnassa.

Suomalainen Marttaliitto jakoi sivistystä kodeille muun muassa opintokerhotoiminnan avulla. Opiskeluaihe vaihtui teemavuosittain. Vuoden teema, esimerkiksi vesi vesivuotena, ohjasi kaikkea opiskelua ja neuvontaa Marttaliiton piirissä. Opiskelua kehitettiin ja se käsitti lopulta mahdollisuuden suorittaa sekä teoreettinen että käytännöllinen niin sanottu marttatutkinto. Tavalliset kansannaiset voisivat opiskella tiettyä itselleen läheistä aihetta sekä teorian että käytännön näkökulmasta ja suorittaa tietojensa perustalta muodollisen tutkinnon! Oli Sauriolle luonteenomaista aloittaa hengenviljely jokseenkin raivaamattomalla alueella. Kodin taloustieteen professorina hän oli ensimmäisen alansa professuurin haltija koko Euroopassa.

Toiminnanjohtaja Elli Saurion ei kuitenkaan tarvinnut keksiä teemavuosien ideaa tai marttatutkintoja. Suuret valistusjärjestöt, esimerkiksi Kotikasvatusyhdistys, olivat jo 1910-luvulla alkaneet perustaa opintokerhoja tarkoituksena opiskella vuosittain vaihtuvia opintoaiheita. Saksalainen käytäntö kouluttaa ”mestariemäntiä” antoi puolestaan esikuvan marttatutkinnoille. Ensimmäinen mestariemäntäkurssi oli pidetty Saksassa vuonna 1926. Toiminnanjohtaja Saurio tiesi kertoa kevättalvella 1944 Emäntälehden lukijoille, että mestariemäntien kouluttaminen oli Saksassa jo asetuksella vahvistettu virallinen jatkokoulutusjärjestelmä.

Valistusjärjestöjen opintotoimikunta oli perustettu 31.1.1923 yhteiseksi keskuselimeksi, jossa olivat edustettuina monet keskeiset valistusta jakavat järjestöt: Kansallismielisen Nuorison Liitto, Kansanvalistusseura, Kotikasvatusyhdistys, Kristillisen Työväen Nuorisoliitto, Raittiuden Ystävät ja Suomen Nuorison Liitto. Nämä valistusjärjestöt olivat ottaneet opintokerhotoiminnan uudeksi työmuodokseen. Esikuva oli poimittu Amerikkalaisen Chautauqua-opintoliikkeen kesäkursseista. Valistusjärjestöjen opintotoimikunnan tarkoituksena oli olla kotiopintoalalla toimivia valistusjärjestöjä yhdistävänä elimenä, valmistaa kotiopinto-ohjelmia ja määrätä yhteinen opiskeluaine ja luettavat kirjat, järjestää ja toimeenpanna yhteisiä opintojohtajakursseja, laatia ja julkaista opinto-ohjeita kerhoja ja itsekseen opiskelijoita varten, samoin kaavakkeita kerhoille valtioavustuksen anomista, vuosikertomusta yms. varten. Jos jokin edustetuista järjestöistä halusi opiskeluaineeksi erikoisaineen, suositteli toimikunta sitä yhteisen opiskeluaineen ohella. Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattajan ”Koti” -lehden ensimmäisessä numerossa, joka ilmestyi vuonna 1912, esiteltiin amerikkalaista kotiopintoliikettä.

Kotikasvatusyhdistyksessä pyrittiin amerikkalaisen mallia seuraten opiskelemaan samaa oppiainetta samojen kirjojen avulla samana ajanjaksona kaikissa paikallisyhdistyksissä. Ensimmäisenä kirjana oli tohtori O. A. Hainarin ”Suomen yhteiskuntaoppi”. Muutamia tutkintoja suoritettiin jo vuonna 1914. Toiseksi opintokaudeksi saatiin varsinaista, nuorisolle aiottua kotiopintotyötä varten oma kirja, M. Telan ”Kansantalouden alkeita”. Esimerkiksi Sippolassa opiskeltiin paljon sekä kansantaloustiedettä että yhteiskuntaoppia ja tutkintoja suoritettiin. Sippola nousi oikein opiskeluinnon esikuvaksi. Kysyttiin mistä Sippolalle jatkoa. Kotikasvatusyhdistyksen piirissä arvioitiin, että kotiopintoja suorittavia oli talvikautena 1915–1916 kaikkiaan 11 000–12 000. M. Telan tälle kaudelle kirjoittama ”Isien töitä, piirteitä suurmiestemme elämästä” oli suuri menestys. Syksyllä 1917 saatiin valmiiksi kotiopintotyössä käytettäväksi ”Maahengen ja kotitalouden kirja”, mutta työ jäi kesken sodan vuoksi, ja syksyllä 1918 opintokerholaisia kehotettiin ottamaan uudelleen luettavaksi mainittu kirja. Rinnalla oli tarkoitus lukea kasvatuskirjallisuutta.

Suomalaisen Marttaliiton toimisto sijaitsi vuoden 1937 huhtikuun loppuun saakka niin sanotussa Maalaisten Talossa osoitteessa Simonkatu 6, Helsinki ja 1.5.1937 lähtien Maalaiskuntien Talo -osakeyhtiön talossa, osoitteessa Albertinkatu 34. Toimisto oli asiakkaille avoinna 4–6 tuntia kaikkina arkipäivinä alkaen klo 10.

Toiminnanjohtaja Elli Saurion tehtäviin kuului Suomalaisen Marttaliiton toiminnan yleisjohto, tiedottaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, vuoden neuvontaohjelman ja siihen liittyvien tehtävien samoin kuin näyttelyiden suunnittelu sekä erilaiset edustustehtävät. ”Yleisjohto” tarkoitti tarkastus- ja esitelmämatkoja piiriliittojen alueille sekä osallistumista piiriliittojen vuosikokouksiin, kesäjuhliin, neuvojien valmennuskursseille, emäntäpäiville, näyttelyihin ynnä muihin tilaisuuksiin. 

Liittotason kokoukset, monien toimikuntien kokoontumiset ja vierailut eri piiriliittojen alueella asettivat kymmenen vuoden ajan puitteet Suomalaisen Marttaliiton toiminnanjohtaja Elli Saurion elämälle. Varsinkin talvi oli kiireistä aikaa, mutta suurjärjestön johtajalle eivät kesätkään merkinneet varsinaisesti lomakautta. Piiriliitot pitivät kesäisin kesäjuhlia, joihin liittotason edustajia toivottiin puhujiksi. Saurio esiintyi esimerkiksi kesällä 1937 Hämeen-Satakunnan Marttapiiriliiton kesäjuhlassa, joka pidettiin Ruovedellä 18. heinäkuuta. Juhlassa oli marttoja kaikkiaan 44 marttayhdistyksestä eri puolilta maakuntaa. Maisteri Elli Saurio piti juhlapuheen illaksi järjestetyssä juhlailtamassa. Juhlasta päätettiin lähettää tervehdys muun muassa kotitalousneuvos Katri Laineelle, joka oli 12. kesäkuuta 1937 nimitetty maataloushallituksen kotitalousosaston osastopäälliköksi ja joka oli astunut toimeensa heinäkuun alusta. – Suomessa oli pienellä viiveellä seurattu Viron antamaa esimerkkiä.

Vuoden 1935 kotitalousalan suomalaisiin merkkitapauksiin oli kuulunut filosofian maisteri Katri Helena Laineen väitöstilaisuus 12.10.1935, jossa hän puolusti julkisesti historian alaan kuuluvaa tutkimustaan ”Otavalan pellavanviljely- ja kehruukoulu, Ruotsi-Suomen pellavanviljely- ja kehruupolitiikkaa 1700-luvulla.” Marraskuun 8. päivänä 1935 maisteri Laine valmistui filosofian lisensiaatiksi, ja 29.11.1935 hän sai filosofian tohtorin arvon. Vuonna 1947 tohtori Laine haki kodin taloustieteen kiinteää ylimääräisen professorin virkaa Saurion ohella.

Suomalainen Marttaliitto järjesti kesäisin lomakursseja perheenemännille ja liiton johtoa edusti näissä tilaisuuksissa usein toiminnanjohtaja Elli Saurio. Hänet nähtiin juhlapuhujan paikalla ensimmäisen kerran lomakursseilla, jotka pidettiin Vehmaan Rautilassa Vakka-Suomen maamies- ja kotitalouskoululla 27.6.–1.7.1935.

Kesäkursseille hakeutui väkeä satamäärin. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla 1937 Rovaniemellä pidetyt emäntien lomakurssit kokosivat varsinaisina kurssipäivinä osanottajia keskimäärin 215 henkeä, mutta piiriliiton kesäjuhlan päivänä, sunnuntaina 4.7.1937, osanottajien lukumäärä kohosi lähes viiteensataan. Kurssit pidettiin Rovaniemen Rantavitikan kansakoululla, joka vanhoine tyylikkäine rakennuksineen, jyrkkine, vehmaine rantatörmineen, jättiläiskoivuineen ja rantaa kiertävine polkuineen oli kuin luotu lomakursseja varten. Juhlapäivänä maisteri Saurio esitelmöi aiheesta ”Kotitaloutemme tulevaisuus”.

Sattui niin, että yhdysvaltalainen neiti Evelyn Nance oli Suomessa vierailulla juuri Rantavitikan kurssien aikaan 1.7.–17.7.1937. Neiti Nance tutustui Rovaniemellä emäntien lomakursseihin ja otti osaa myös retkeilyihin. Kursseihin liittyi useita retkiä. Maanantaina 5. heinäkuuta retkeiltiin linja-autoilla Kemijokivarressa. Menomatkalla poikettiin Kaihuan kalanviljelyslaitokselle ja siitä matka jatkui Auttinkönkäälle, jossa katseltiin könkään tukinuittoväyliä ja nautittiin virvokkeita tukkikämpän edustalla. Könkäältä siirryttiin Surmanivan taloon, jonne retkeilijöille oli järjestetty ateria. Paluumatkalla tutustuttiin kahteen peräpohjolaiseen taloon. Sallan retkeily oli vuorossa 6. heinäkuuta. Sallan kirkolle saavuttiin keskiyöllä, ja päivällisen jälkeen alkoi vaellus kohti tunturia, joka aluksi näytti olevan aivan kuin vieressä mutta jonne olikin paljon matkaa.

Elli Saurio oli vieraillut vuoden 1937 aikana Rovaniemellä jo kerran aikaisemminkin, sillä hän oli osallistunut Peräpohjolan marttapiiriliiton vuosikokoukseen, joka pidettiin Rovaniemen yhteiskoululla 21. helmikuuta. Kokouksessa oli edustettuna 26 yhdistystä kyseisen piiriliiton alueelta. Kokouspäivän illan vuosijuhlassa maisteri Elli Saurio esitelmöi aiheesta ”Martoilla oli lämpövuosi”.

Matkallaan kohti pohjoista Saurio oli osallistunut Pohjois-Karjalan Marttapiiriliiton marttapäiville, jotka pidettiin Joensuun kaupungintalossa 9.–10.2. Tällöin Saurio oli esitelmätilaisuudessa puhunut vuoden 1937 toimintaohjelmasta ja iltajuhlassa esitelmöinyt kasvatuksesta taloudellisuuteen. Illan juhlapuhujana oli toiminut kansanedustaja Tilda Löthman-Koponen. Pohjois-Karjalan Marttapiiriliiton neuvojien valmennuskursseilla, jotka oli järjestetty marttapäivien yhteyteen 11.–13.2., toiminnanjohtaja Saurio luennoi ruokataloussuunnitelmista ja aiheesta ”Hyvä neuvoja” sekä selosti varjokuvin erilaisia lämmityslaitteita.

Matkallaan Itä-Suomen teitä pitkin Rovaniemeltä takaisin kohti maan eteläosaa toiminnanjohtaja Saurio vieraili useissa piiriliitoissa. Etelä-Saimaan Marttapiiriliiton ylimääräinen edustajakokous ja sääntömääräinen vuosikokous järjestettiin 28. helmikuuta Lappeenrannassa. Illalla oli piiriliiton vuosijuhla, jossa juhlaesitelmän piti maisteri Elli Saurio aiheesta ”Kasvatus taloudellisuuteen”. Väliajan jälkeen ohjelmaan kuului muun muassa rouva Alli Simolan pitämä ja varjokuvin elävöittämä esitelmä lämmityslaitteista. − Alli Simola ja Elli Saurio olivat opiskelleet samaan aikaan Reitkallissa ja ystävystyneet. Alli o.s. Simola avioitui Yrjö Leinon kanssa ja pariskunnan ainoa lapsi, Lieko Tuuli, syntyi elokuussa 1927. Myöhemmin Alli ja Yrjö Leino erosivat.  – Liisa ja Feliks Tuiskun esikoinen, Terttu Tuulikki, oli syntynyt helmikuussa 1927.

Maaliskuun 1. päivänä 1937 maisteri Elli Saurio puhui lämpövuoden ohjelmasta Läntisen Viipurin läänin Marttapiiriliiton vuosikokouksessa Haminassa ja Pohjois-Savon Marttapiiriliiton viettäessä kaksikymmentävuotisjuhlaansa 5.–7.3.1937 Kuopiossa, maisteri Elli Saurio piti juhlaesitelmän aiheesta ”Mitä kotitaloudeltamme vielä puuttuu?” Lauantain esitelmätilaisuudessa 6. maaliskuuta maisteri Saurio puhui jälleen lämpövuoden ohjelmasta.

Keski-Suomen Marttapiiriliiton ja Keuruun Marttayhdistyksen järjestämät kesäjuhlat pidettiin Keuruulla 8. elokuuta 1937. Läsnä oli noin 300 henkeä. Juhlapuheessa maisteri Saurio kertoi aiheesta ”Mitä kotitaloudeltamme vielä puuttuu?”. Ennen iltajuhlaa tutustuttiin Keuruun nähtävyyksiin. Iltajuhla aloitettiin musiikkiesityksellä. Väliajan jälkeen esitelmöi Kastor Oy:n konsulentti, rouva Alli Simola aiheesta ”Puun säästö kotitaloudessa” ja valaisi esitelmäänsä heijastuskuvin. Juhlia suosi kaunis sää.

Kesäjuhlat ja emäntien lomakurssit pyrittiin järjestämään lomavieton kannalta suotuisaan ympäristöön, jotta niin yleisö kuin ohjelmansuorittajatkin saattoivat nauttia kesästä. Kun toiminnanjohtaja Elli Saurio vieraili Terijoen Tyrisevällä 25.–30.6.1938 ja toi lomakursseille kokoontuneille emännille Marttaliiton terveiset, hän ehkä tunsi olevansa kesälomalla siinä missä emännätkin. – Tyrisevän kursseilla maisteri Saurio esitelmöi sunnuntaina 26.6.1938 aiheesta ”Kotitavat ennen ja nyt”.

Myös tiedottaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli toiminnanjohtaja Saurion vastuulla. Hän teki Suomalaista Marttaliittoa tunnetuksi kirjoittamalla ahkerasti sekä Marttaliiton julkaisemaan Emäntälehteen että päivälehtiin. Hän kirjoitti sekä nimellä että nimimerkillä ja myös monet anonyymin kirjoittajan laatimat tiedotteet ynnä muut tekstit voidaan katsoa Saurion työpöydältä lähteneiksi. Rohkeutta ja uudistusintoa maisteri Elli Sauriolta ei puuttunut. Vuoden 1934 ajan maisterit Ella Kitunen ja Elli Saurio julkaisivat kotitalousalan ensimmäistä tieteellistä aikakauslehteä nimeltä ”Kotitalous”. Lehden toimituksen muodostivat Järvenpään kotitalousopettajaopiston lehtori Ella Kitunen, joka edusti kotitalouden luonnontieteellistä puolta ja Suomalaisen Marttaliiton sihteeri, maisteri Elli Saurio, joka edusti kotitalouden taloudellis-yhteiskunnallista puolta. Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa valmistauduttiin siihen, että näistä kahdesta kotitalousalan johtohenkilöstä yliopisto saisi ensimmäisten kotitalousprofessuurien viranhaltijat. Professori Jutila ohjasi ensi alkuun Saurion väitöskirjatyötä ja Kitunen hakeutui 1930-luvun lopulla professori Rurik Pihkalan assistentiksi. Yliopistolla oli alettu suunnitella kahta kotitalousvirkaa: luonnontieteellistä kodin teknologiaa ja yhteiskuntatieteellistä kodin taloustiedettä. – Saurion tutkimustyön ohjaaja vaihtui professori Jutilan siirryttyä yliopistolta muihin tehtäviin.

Maisteri Elli Saurio nousi Suomalaisessa Marttaliitossa sellaiseen asemaan, että voi jokseenkin vapaasti käyttää Emäntälehteä julkaisukanavanaan. Keskustoimikunnan jäsenenä Elli Saurio oli Emäntälehden toimituksen neuvottelukunnan jäsen. Huhtikuussa 1933 neuvottelukuntaan kuuluivat maisterit Maili Laitinen, Elli Saurio ja Kaarina Ruohtula sekä talousopettaja, vuoden 1930 alusta lähtien konsulenttina toiminut Kerttu Olsoni. Emäntälehden toimituskunnan muodostivat tuolloin Helmi Nylander vastaavana toimittajana, Elli Grotenfelt ja Rauha Ruohtula. Lehden neuvottelukunnan jäsenet vaihtuivat parin vuoden sisällä maisteri Sauriota lukuun ottamatta ja vuonna 1935 neuvottelukuntaan kuuluivat puutarhaopettaja Hertta Linkola, talousopettaja Maire Pohjanlehto ja maisteri Elli Saurio. Vuoden 1937 alussa Emäntälehden toimituksen muodostivat Saara Hyrkäs, Hertta Linkola, Saara Virtanen ja Elli Saurio, viimeksi mainittu toimitussihteerin ja vastaavan ominaisuudessa. Maaliskuussa 1939 toimitukseen kuuluivat päätoimittaja Elli Saurio, toimitussihteeri Irja Kalajoki, Saara Hyrkäs ja Hertta Linkola. – Samassa vuosikokouksessa, jossa Elli Saurio valittiin keskustoimikuntaan Zaida Buurin tilalle, valittiin Viipurista puutarhaopettaja Irja Calamnius (Kalajoki) Viipurista konsulentti Olga Auteren tilalle. Autere erosi Suomalaisen Marttaliiton toimestaan täysin palvelleena ja sai valtion ylimääräisen eläkkeen.

Radio ja filmit olivat muita vaikuttamisen kanavia.   Vuonna 1939 toiminnanjohtaja Saurio teki Marttaliittoa tunnetuksi suunnittelemalla ja ohjaamalla marttojen toiminnasta kertovan filmin. Kymmenen vuotta myöhemmin Marttafilmin aineiston pohjalta julkaistiin kirja ”Marttojen toimia”, johon tekstin laati Elli Saurio.

Suomalainen Marttaliitto oli myös aktiivinen aloitteiden tekijä. Toimintavuoden 1938 aikana liitto teki aloitteen kotitalousopettajaopiston opetusvirkojen uudistamiseksi ja antoi lausunnon suunnitelmasta valtion kotitalouskeskukseksi. Liiton näkemyksen mukaan Järvenpäässä sijaitsevan valtion kotitalousopettajaopiston kasvatus- ja opetusopin lehtorin toimeen olisi tullut yhdistää yhteiskunta-aineiden opetus, koska nämä aineet aineyhdistelmänsä puolesta filosofian kandidaatin tutkinnossa kuuluivat samaan aineryhmään eli ryhmään, jonka muodostavat teoreettinen ja käytännöllinen filosofia, kasvatusoppi, sosiologia, Suomen historia ja kansantalous. Toisaalta kotitalousopettajaopiston luonnontieteiden lehtorin virkaan olisi pitänyt vaatia sellainen filosofian kandidaatin tutkinto, johon olisi sisältynyt korkein arvosana kemiassa sekä arvosana fysiikassa, eläin- ja kasvitieteessä. Kotitalousopettajaopiston puutarhanhoidon lehtorin ja opettajan pätevyysehdoista olisi puolestaan pitänyt poistaa vaatimus puutarhakorkeakoulun suorittamisesta, koska sellaista laitosta ei Suomessa ollut.

Helmikuussa 1938 maataloushallitus pyysi Suomalaiselta Marttaliitolta lausuntoa valtion kotitalouskeskusta koskevasta suunnitelmasta. Suunnitelman mukaan kotitalouskeskus perustettaisiin maataloushallituksen kotitalousosaston yhteyteen neuvottelevaksi, kotitalouspolitiikkaa harjoittavaksi elimeksi ilman hallinnollisia oikeuksia. Keskus seuraisi esimerkiksi hintojen muodostumista perheen ja suurtalouden kannalta katsottuna, edistäisi kotitalouden työtapoja ja työvälineiden rationalisoimista, tekisi aloitteita kokeilu- ja tutkimussarjojen suorittamiseksi kotitalouden eri aloilta, levittäisi tutkimusten tuloksia sekä tekisi aloitteita ja antaisi pyydettäessä lausuntoja kotitalousopetusta ja -neuvontaa koskevissa asioissa. Vastauksessaan liitto ilmoitti näkemyksenään, että suunnitellun kotitalouskeskuksen tehtäväluetteloon oli otettu kotitalousalan edistämiselle keskeiset asiat.

Toiminnanjohtajan tehtäviin kuului myös vuosittain vaihtuvien neuvontaohjelmien suunnittelu ja siihen liittyvät tehtävät. Työssään Suomalaisessa Marttaliitossa Elli Saurio paneutui opintokerhotoiminnan kehittämiseen, ja tällä linjalla edettiin ”marttatutkinnon” perustamiseen saakka. Saurio oli kehottanut jo vuonna 1927 marttoja perustamaan opintokerhoja, sillä kerhot olivat eräs tehokas neuvonnan muoto.

Syksyllä 1936 alkaneena talvikautena martat opiskelivat lainopillisia kysymyksiä. Aiheen vuoksi Emäntälehti julkaisi hovioikeuden auskultantti Hilma Jahnssonin kirjoittaman ”Mikä lainpykälä koskee minua?” -nimisen artikkelisarjan. Opintovuonna 1937–1938, jolloin valistusjärjestöjen opintotoimikunnan yleisenä opintoaineena oli maantiede, marttayhdistyksissä toimi seitsemän valtionapua nauttivaa opintokerhoa, ja niissä oli 88 jäsentä. Ilman valtionapua toimineita kerhoja oli 70, ja niissä oli 347 opiskelijaa. Opintokautena 1938–1939 opiskeltiin yleistä opintoaihetta ”Suomalainen koti” ja opintokirjana oli maisteri Elli Saurion kirjoittama ”Kodin kirja”. Tällöin Suomalaisessa Marttaliitossa oli 73 valtionapua nauttivaa opintokerhoa, joissa oli jäseniä yhteensä 936, ja 129 ilman valtionapua toimivaa kerhoa, joissa oli 941 opiskelijaa. Lisäksi melkein kaikissa marttayhdistysten ja kyläkerhojen marttailloissa luettiin Kodin kirjaa. Suomalaisen kodin opiskelu muodosti samalla ensimmäisen vuotuistehtävän niin sanotun tietopuolisen marttatutkinnon suorittamisessa, jonka Suomalainen Marttaliitto kertomusvuonna 1938 pani alulle ja jonka oli tarkoitus käsittää viisi vuotuistutkintoa kotitalouden alaan kuuluvissa, liiton vuosittain määräämissä aineissa. Viiden vuoden ajan opintoihin osallistuvan martan oli mahdollista suorittaa niin sanottu tietopuolinen marttatutkinto ja saada suorituksestaan ansiomerkki. Elli Saurio esitteli opintokauden 1938–1939 opintoaiheen Suomalaisen Marttaliiton määräaikaisessa edustajakokouksessa, joka pidettiin Turun marttayhdistyksen kutsusta Turussa kaupungintalolla 29.3.1938. Alustusta seuranneessa keskustelussa uusi työmuoto hyväksyttiin. Kertomusvuoden 1939 aikana Marttaliitto pani alulle myös käytännöllisen marttatutkinnon suorituksen ja valitsi aiheeksi siivoustyöt. Tämän siivousvuoden hyvään alkuun päässeet suoritukset jäivät kuitenkin sotatilanteen takia kesken.

Opintokauden 1939–1940 opintoaiheeksi suunniteltiin ravintoa. Toiminnanjohtaja Saurio oli yhdessä konsulentti Toini Syvälahden kanssa suomentanut oppikirjaksi Edith Klarinin teoksen ”Lyhyt ravinto-oppi” sekä laatinut kirjaan opiskeluohjelman, jonka Marttaliitto julkaisi. Ohjelman painos oli 1500 kappaletta.

Suomalaisen Marttaliiton toiminnanjohtajalla oli runsaasti edustustehtäviä ja Saurio rutinoitui esitelmien ja puheiden pitäjänä sekä kirjoittajana. Esimerkiksi vuonna 1938 hän oman ilmoituksensa mukaan piti 27 esitelmää, toimi Suomalaisen Marttaliiton valtuuskunnan ja johtokunnan sihteerinä ja hoiti pääasiallisesti Suomalaisen Marttaliiton kirjeenvaihdon.

Marttajärjestö oli historiansa aikana aktivoinut mukaan toimintaansa laajat kansankerrokset ja järjestö piti yhteyttä kansainvälisiin kotitalousalan järjestöihin. Täten toiminnanjohtaja Elli Saurion edustustehtäviin kuului Suomalaisen Marttaliiton liittotason edustaminen niin kotimaassa kuin ulkomailla alkaen yksittäisten vierailijoiden kohtaamisesta ja suomalaisten perheenemäntien kesäkursseista aina osallistumiseen suuriin kansainvälisiin kongresseihin.

Toukokuussa 1935 Suomalaisen Marttaliiton tuoreen toiminnanjohtajan, Elli Saurion ohjelmaan kuului muun muassa tallinnalaisen vierailijaryhmän vastaanottaminen. Tallinna Perenaiste Seltsin retkikunta, johon kuului 26 perheenemäntää, tutustui viiden päivän ajan Marttaliiton konsulentin johdolla Helsinkiin ja Järvenpäässä sijainneeseen kotitalousopettajaopistoon. Viimeisenä vierailupäivänä 30.5.1935 Suomalainen Marttaliitto yhdessä Helsingin Marttayhdistyksen kanssa oli kutsunut vieraat kahville Kulosaaren kasinolle. Sieltä siirryttiin Marttaliiton toimistoon, jossa vieraille selostettiin marttojen toimintaa.

Vuosi 1935 oli Viron kotitalousväelle tärkeä. Viron maaseudulla toimivat kotitalouskoulut (Kehtna, Särevere, Antsla, Vasula, Salu, Mödriku, Orgita, Karja) siirrettiin 1. huhtikuuta 1935 maatalousministeriön alaisuudesta opetus- ja sosiaaliministeriön alaisuuteen. Uuden järjestelyn yhteydessä perustettiin opetus- ja sosiaaliministeriöön opetusneuvoksen virka, johon nimitettiin Viron ensimmäiseksi naisopetusneuvokseksi rouva Alma Martin.

Agronomi Alma Martin oli opiskellut Rockefeller-stipendin turvin puolitoista vuotta kotitaloustieteitä Iowan yliopistossa ja valmistunut maisteriksi. Palattuaan Viroon maisteri Martin opetti Kehtnan kotitalousopettajaopistossa metodioppia keväästä 1927 lähtien ja julkaisi vuonna 1931 ulkomaisten esikuvien mukaan perheen tilikirjan. Kehtnan vuosinaan maisteri Martin toimi myös asiantuntijatehtävissä ja tarkastajana maatalousministeriössä. 1940-luvulla hän pakeni Yhdysvaltoihin ja hänestä tuli alansa professori Iowan yliopistoon. – Ruotsiin sotavuosina muuttanut ja Ruotsissa uran luonut Joosep Nõu, joka oli ollut opetusneuvos Martinin työtovereita Viron maatalousministeriössä, nimitti entiselle kollegalleen vuonna 1969 laatimassaan muistokirjoituksessa Alma Martinia Viron ensimmäiseksi kotitaloustieteilijäksi.

Lokakuussa 1935 opetusneuvos Alma Martin tuli viikon kestäneelle tutustumisvierailulle Suomeen. Liikenne Viron ja Suomen välillä oli tuolloin miltei yhtä vilkasta kuin millaiseksi se on muodostunut vuonna 1991 tapahtuneen Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen. Helsinkiin pääsi Tallinnasta laivalla tai lentokoneella. Neljä laivaa hoiti vuonna 1938 Viron ja Suomen välistä laivaliikennettä. Virosta saattoi matkustaa Suomeen myös Viipurin tai Kotkan kautta saksalaislaivoilla. Lentokuljetuksista oli huolehtimassa neljä lentoyhtiötä, ja Suomenlahden yli lennettiin kolme kertaa päivässä niin kesällä kuin talvisaikaan.

Alma Martin kiitteli vuonna 1936 Eesti kool -lehdessä suomalaisen kotitalousopetuksen korkeaa tasoa. Kauniin Tuusulanjärven rannalla sijainneen Järvenpään kotitalousopettajaopiston mainiossa koekeittiössä oli mahdollista tehdä jopa tieteellistä tutkimustyötä. – Järvenpään kotitalousopettajaopistossa oli tuolloin viisi lehtoraattia ja kuusi opettajan virkaa. Opiston johtajana toimi kasvatus- ja opetusopin lehtori, filosofian maisteri Aino Voipio, ja koekeittiötä johti luonnontieteiden lehtori, filosofian maisteri Ella Kitunen.

Opetusneuvos Alma Martin tapasi matkallaan maatalousministeri K. T. Jutilan, joka kertoi hänelle kotitalousalan tulevaisuuden näköaloista Suomessa. Valmistelevaa työtä yliopistollisen kotitalousopetuksen aloittamiseksi oli Jutilan mukaan jo tehty. Helsingin yliopistoon oltiin kaavailemassa kahta uutta opetusvirkaa. Toinen uusista viranhaltijoista olisi ollut fysiologian ja ravitsemustieteen asiantuntija ja toinen olisi ollut kotitaloustieteilijä. Suunnitelmat toteutuivat Suomessa aikaa myöten siten, että Helsingin yliopistoon perustettiin ensiksi vuonna 1946 kodin taloustieteen oppituoli ja vuotta myöhemmin professuuri ravintokemiaan.

Opetusneuvos Alma Martin kävi tutustumassa suomalaisen kotitalousopetuksen tilanteeseen vähää ennen kuin Virossa säädettiin laki erillisestä kotitalousvirastosta (Kodumajanduskoja seadus). Viron tasavallan presidentin määräyksellä 1.11.1935 perustettu ”Kodumajanduskoda” avattiin Tallinnassa 13.5.1936. Opetusneuvos Martin piti uutta lakia merkittävänä saavutuksena, sillä siinä kotitaloustyö määriteltiin Virossa ensimmäisen kerran virallisesti tutkimusta ja koulutusta vaativaksi ammattityöksi. Vaikka kotitalouksissa työskenteli suurin piirtein yhtä paljon väkeä kuin maataloudessa ja kansan hyvinvointi syntyi kotitalouksien hyvinvoinnista, Virossa oli edellisen väestönlaskun aikana kotityötä tekevät emännät rinnastettu työttömiin ikään kuin he nauttisivat perheessä vastikkeetonta ylläpitoa.

Toimintavuoden 1936 aikana suomalainen kotitalousväki, johon Suomalainen Marttaliitto tiiviisti kuului, vastaanotti ulkomaisia vieraita niin läheltä kuin kaukaa. Viron maatalousnaisten keskusjärjestön (Eesti Maanaiste Keskselts) retkikunta, johon kuului 32 perheenemäntää, vieraili Suomessa kesäkuun lopulla. Vieraat retkeilivät Marttaliiton konsulentin johdolla muun muassa Järvenpään kotitalousopettajaopistossa, kotiteollisuusopistossa Hämeenlinnassa, ja Högvallan kotitalousseminaarissa. Martat tekivät vastavierailun Viroon elokuussa 1936.  Pohjoismaiden Emäntäliiton puheenjohtaja rouva Maria Michelet vieraili Suomessa suomen- ja ruotsinkielisten marttojen kutsumana ja Perheenemäntien Maailmanliiton uusi sihteeri neiti Joan White oli viikon kestäneellä vierailulla syyskuussa 1936. Neiti White vieraili Uudenmaan Marttapiiriliiton emäntäpäivillä ja toi Australian kotitalousnaisten tervehdykset Suomen martoille.

Kesäkuussa 1937 tanskalainen Agneta Lundstedt kävi tapaamassa suomalaista kotitalousväkeä, ja heinäkuussa Suomeen saapui eräs amerikkalaisen kotitaloudellisen valistustyön johtohenkilöitä New Yorkin osavaltiosta,  neiti Evelyn Nance. Upsalan kotitalousseminaarin opettaja neiti Rigmor Lychou retkeili lokakuun kahden ensimmäisen viikon ajan ruotsalaisen marttaliiton sihteerin, neiti Hedvig Bjurströmin kanssa Laatokan-Karjalan, Saimaan ja Kymenlaakson suunnalla. Marraskuussa 1937 Norjan maatalousdepartementin kotitaloustarkastaja E. Svestad ja talousopettaja Aslaug Sandvik retkeilivät Suomessa ja olivat läsnä muun muassa Suomalaisen Marttaliiton konsulenttikokouksessa.

Martat kävivät 12. kesäkuuta 1938 Viron maatalousnaisten kymmenvuotisjuhlassa. Rouva Emmi Hämäläinen, emäntä Aino Pihanen ja maisteri Elli Saurio edustivat Suomalaista Marttaliittoa. Maisteri Saurio esitti liiton onnittelut Sakun emäntäkoulun puistossa vietetyssä pääjuhlassa. Marttojen retkikunta teki juhlan jälkeen konsulentti Aune Paajasen ja konsulentti Aino Lampisen opastuksella lähes tuhannen kilometrin pituisen, Viljantiin ja Tarttoon asti ulottuneen matkan autobussilla. Neljä päivää kestäneen matkan aikana tutustuttiin virolaisiin maalaiskoteihin, Kehtnan kotitalousopettajaopistoon, Põllun maanviljelyskouluun ja Helmen kotitalouskeskikouluun. Retkeilyn maaseudulle martat tekivät yhdessä maatalousnaisten retkikunnan kanssa. Marttaliiton edustajat vierailivat lisäksi Viron uudessa kotitalousvirastossa. Kotitalouskodan puheenjohtajana toimi rouva Linda Eenpalu ja sihteerinä talousopettaja Hilda Ottosen.

Maailman Maalaisnaisten Liiton puheenjohtaja rouva Alfred Watt kävi Suomessa elokuun lopulla 1938. Rouva Watt selosti vuoden 1939 kesäkuussa Lontoossa pidettävää kongressia, jonne hän toivoi edustajia myös Suomesta. Tilaisuus pidettiin Kalastajatorpan ravintolassa. Syyskesällä 1939 Marttaliitolla oli jälleen vieras Baltian alueelta. Konsulentti Anna Rone tutustui Latvian kotitalouskamarin lähettämänä suomalaiseen neuvontatyöhön ja seurasi maisteri Sauriota Laatokan-Karjalan ja Karjalan, konsulentti Lampista Etelä-Saimaan ja konsulentti Kujanpäätä Kymenlaakson piiriliittojen alueilla. Vierailu kesti puolitoista kuukautta.

Paitsi kotimaassa maisteri Elli Saurio edusti Suomalaista Marttaliittoa myös ulkomaille suuntautuneilla matkoilla, joihin Marttaliiton toiminnanjohtajan ominaisuudessa osallistui. Oslossa pidettiin 25.5.–28.5.1937 Pohjoismaiden Emäntäliiton kongressi. Suomalaista Marttaliittoa edustivat kongressissa johtokunnan puheenjohtaja rouva Ester Reinius ja liiton toiminnanjohtaja maisteri Elli Saurio. Suomen ruotsalaista marttaliittoa edustivat rouvat Aili Wessberg ja Ruth Borgström. Maatalousministeriö oli myöntänyt molemmille marttaliitoille matka-avustusta edustajien kongressimatkaa varten, ja lisäksi Suomalainen Marttaliitto kustansi yhden esitelmöitsijän matkan kongressiin.

Pohjoismaiden Emäntäliiton kongressin avajaistilaisuus Oslossa alkoi hartaushetkellä Vapahtajan kirkossa, minkä jälkeen siirryttiin yliopiston juhlasaliin, joka oli ristilippujen ja kukkien koristama ja ääriään myöten täynnä juhlapukuista yleisöä. Norjan kuningas kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Lämpimiä tervehdyssanoja lausuivat puheissaan Norjan emäntäliiton puheenjohtaja A. Øvergaard sekä Pohjoismaiden Emäntäliiton monivuotinen puheenjohtaja M. Michelet. Viimeinen kongressipäivä oli omistettu kodin ja kotitaloustyön kansantaloudelliselle merkitykselle. Aiheesta esitelmöivät Suomalaisen Marttaliiton johtokunnan jäsen maisteri Saurio, joka puhui perheenemännän työn kansantaloudellisesta merkityksestä, ja Norjan emäntäliiton puheenjohtaja rouva Øvergaard, joka kuvaili esityksessään aviovaimon taloudellista ja oikeudellista asemaa. Kongressin lopettajaistilaisuudessa Pohjoismaiden Emäntäliiton puheenjohtaja Maria Michelet jätti toimensa ja puheenjohtajaketjunsa Tanskan emäntäliiton puheenjohtajalle rouva Ingeborg Richterille, sillä nyt oli Tanskan vuoro ottaa vastaan tämä tehtävä. Samassa tilaisuudessa kutsuivat Suomen edustajat seuraavan Pohjoismaiden Emäntäliiton kokouksen Suomeen vuonna 1939.

Kolmekymmentäluvun rauhallisen kehityksen vuodet huipentuivat Suomalaisen Marttaliiton kohdalla toukokuussa 1939 vietettyyn neljäkymmentävuotisjuhlaan. Syksy 1939 toi suuret muutokset tullessaan, eikä entiseen ollut enää paluuta.

Suomalaisen Marttaliiton ylimääräinen edustajakokous pidettiin Helsingissä Tieteellisten Seurojen talossa 15.5.1939. Kokouksessa, jossa pöytäkirjaa pitivät Irja Kalajoki ja Manja Haltia, käsiteltiin toisen kerran esillä oleva liiton sääntöjen muutosehdotus, jonka mukaan sääntöjen seitsemännen pykälän viides kohta ”määräaikainen edustajakokous pidetään joka vuosi ennen huhtikuun loppua” tuli kuulumaan ”määräaikainen edustajakokous pidetään joka vuosi ennen kesäkuun loppua”. Kevään edustajakokous käsitteli ensimmäisen kerran sääntömuutosehdotuksen, jonka mukaan liiton tähänastinen nimi ”Suomalainen Marttaliitto” muutetaan kuulumaan ”Marttaliitto”. Molemmat muutosehdotukset hyväksyttiin yksimielisesti.

Marttaliiton määräaikainen edustajakokous pidettiin Helsingissä maanantaina 15.5.1939 liiton ylimääräisen edustajakokouksen jälkeen. Tilaisuus muodostui liiton neljäkymmentävuotisjuhlan vuoksi tavallista juhlallisemmaksi. Juhlantuntua oli omiaan lisäämään myös samanaikaisesti pääkaupungissa alkava Pohjoismaiden Emäntäliiton kongressi, jonka ulkomaalaiset osanottajat saapuivat jo marttaliittojen juhlakokouksiin ja niiden yhteyteen järjestettyihin tilaisuuksiin. Kokouspöytäkirjan laativat Elli Saurio ja konsulentti Irja Kalajoki. Kokouksen jälkeen oli Bio Rex -elokuvateatterissa kaksi filmiesitystä toinen klo 16 ja toinen klo 17, joissa saatiin nähdä katkelmia valmisteilla olevasta marttatyötä kuvaavasta filmistä.

Suomalaisen Marttaliiton/Marttaliiton neljäkymmentävuotisjuhla vietettiin Messuhallissa Helsingissä. Jo syksyllä 1938 oli aloitettu marttaliittojen neljäkymmentävuotisjuhlan ja Suomessa samanaikaisesti vietettävän Pohjoismaiden Emäntäliiton kongressin valmistelut ja valmistelutyö saatettiin päätökseen kevätkaudella 1939. Neljäkymmentävuotisjuhlaa suunniteltiin neljän toimikunnan voimin, ja toiminnanjohtaja Saurio oli jäsenenä juhlatoimikunnassa.

Pohjoismaiden Emäntäliiton kongressin järjestämistä varten asetettiin seitsemän eri toimikuntaa, joiden puheenjohtajat kuuluivat keskusvaliokunnan jäsenten, liittojen toiminnanjohtajien ja kongressin yleissihteerin ohella kongressin päätoimikuntaan. Päätoimikunnan puheenjohtajana toimi rouva Lisi Wahl ja kongressin yleissihteerinä rouva Agneta Olin. Marttaliiton toiminnanjohtaja Elli Saurio oli jäsen päätoimikunnassa ja sanomalehtitoimikunnassa. – Vuonna 1939 keskusvaliokunnan jäseniä olivat: Marttaliitosta rouvat Ester Reinius, Helmi Nylander ja Inez Lindeberg sekä Finlands Svenska Marthaförbund -järjestöstä rouvat Lisi Wahl, Alli Wessberg ja Elsa Bonsdorff. Valiokunnan puheenjohtajana toimi rouva Reinius ja sihteerinä rouva Wahl.

Toukokuun 15. päivän iltana klo 20 noin 7000 henkeen nouseva juhlajoukko keräytyi köynnöksin, kukin ja Suomen, Pohjoismaiden ja Viron lipuin koristettuun Messuhalliin. Rouva Kaisa Kallio kunnioitti juhlaa läsnäolollaan, ja kutsuvieraiden joukkoon kuuluivat muun muassa maan hallituksesta pääministeri ja maatalousministeri, Pohjoismaiden ja Viron ministereitä puolisoineen, Pohjoismaiden Emäntäliiton kunniapuheenjohtaja rouva Linda Eenpalu sekä Ruotsin, Norjan ja Tanskan emäntäliittojen johtohenkilöitä ja edustajia. Eduskunnan varapuhemies Viljami Kalliokoski piti juhlapuheen. Tervehdysten sarjan aloittivat tasavallan presidentin ja sotamarsalkka Mannerheimin tervehdykset. Seuraavana päivänä Marttaliiton neljäkymmentävuotisjuhlat jatkuivat retkeilyinä. Vierailtiin muun muassa valtion kotitalousopettajaopistossa Järvenpäässä.

Helsingin Töölön kaupunginosassa sijaitsevaan Messuhalliin järjestetty Pohjoismaiden Emäntäliiton kongressi alkoi 17. toukokuuta 1939. Tapahtumaan osallistui 200 pohjoismaisen vieraan lisäksi noin 2 000 marttaa. Suomen Marttaliittojen keskusvaliokunnan puheenjohtaja rouva Ester Reinius lausui kongressin osanottajat tervetulleiksi, minkä jälkeen Pohjoismaiden Emäntäliiton puheenjohtaja rouva Ingeborg Richter piti kongressin avauspuheen. Sitten alkoivat esitelmät päivän keskustelukysymyksen ”Perheenemäntäjärjestöt ja yhteiskunta” pohjalta. Esitelmiä pitivät maisteri Elli Saurio Suomesta, rouva Ingeborg Richter Tanskasta, rouva Gertrud Viklund Ruotsista ja rouva Rannveig Olsen Norjasta. Iltapäivän ohjelmassa oli professori A. I. Virtasen esitelmä ”Suomen kansan ravinto nykyaikaisen ravitsemusopin valossa”.

Professori A. I. Virtanen oli kansanravitsemuskomitean jäsen. Komitea asetettiin 23. tammikuuta 1936, ja 490-sivuinen mietintö valmistui 16. syyskuuta 1940. Komitean puheenjohtajana toimi aluksi kansanedustaja, tohtori O. B. Reinikainen ja jäseniä oli kahdeksan: sotaväen ylilääkäri V. F. Lindén, professorit A. I. Virtanen ja Yrjö Reenpää, kotitalouskonsulentti Martta Kuusela, maisteri Elli Saurio, tarkastaja Arvo Vartia, agronomi Paavo Viding ja kansanedustaja, rouva Aino Lehtokoski. Ylilääkäri Lindén valittiin komitean varapuheenjohtajaksi ja puheenjohtaja hänestä tuli 22.9.1938 tohtori Reinikaisen siirryttyä lääkintöhallituksen pääjohtajaksi. – Puheenjohtajana toiminut Lindén julkaisi vuonna 1972 teoksen ”Špalernajasta talvisotaan. Sotilaslääkäri muistelee”, jonka kuvaliitteessä on kuva kansanravitsemuskomitean yhdeksästä jäsenestä. Mukana on kolme naista ja eräs naisjäsenistä on maisteri Elli Saurio.

Professori Virtasen esitelmän jälkeen kongressin osanottajat tekivät retken Suomenlinnaan, missä nautittiin ”kenttäpäivällinen” sotilaskodin sotilaiden avustamana. Suomenlinnan jälkeen retkeiltiin presidentinlinnaan, missä rouva Kallio tervehti kongressiväkeä. Seuraavan kokouspäivän keskustelukysymyksenä oli nuorison suhde yhteiskuntaan. Kongressin lopettajaispäivälliset olivat Kalastajatorpassa, jossa puheet, pöytälaulut ja rannalle sytytetty kokko muodostivat illan ohjelman. Tilaisuuteen osallistui noin 600 henkeä. Vierailla oli lisäksi mahdollisuus osallistua 19.–24.5.1939 retkille, joista pisin ulottui Salmiin, rajalle saakka.

Kotirintaman riveissä

Suomessa elettiin 1930-luvulla rauhan aikaa, mutta koko Eurooppaa ajatellen uuteen maailmansotaan johtavalle tielle astuttiin kohta vuosikymmenen alun maailmanlaajuisen talouspulan jälkeen. Adolf Hitleristä tuli valtakunnankansleri tammikuussa 1933. Runsas neljä vuotta myöhemmin, 26.4.1937, saksalaiset tukivat sisällissotaa käyvässä Espanjassa kenraali Francisco Francon joukkoja tuhoamalla kolme neljäsosaa Guernican kaupungista Pohjois-Espanjan baskialueella. Kului vielä puolitoista vuotta ja Saksassa alkoi marraskuun 11. päivän iltana 1938 niin sanottu kristalliyö. Juutalainen kansanosa havaittiin moneen pahaan – ehkä talouspulaankin – syylliseksi, ja kostotoimet käynnistyivät.
 
Suomessa oli vähin erin alettu varautua sotaan. Vuonna 1935 oli ryhdytty uudelleen laatimaan uutta entistä laajempaa perushankintaohjelmaa, jonka eduskunta hyväksyi samana vuonna. Toukokuun 3. päivänä 1938 eduskunnan hyväksyi lopullisen, alkuperäistä ohjelmaa huomattavasti laajemman perushankintaohjelman, joka koski vuosien 1938–1943 hankintoja puolustuslaitoksen tarpeisiin. Uusi ohjelma sai lainvoiman ja Suomen puolustuslaitoksen kasvanut rahantarve vaikutti supistavasti valtion muihin menoihin, joita jäädytettiin. Pelkoa herätti Saksan ja Neuvostoliiton 23.8.1939 tekemä etupiirijako, jossa Suomi, Viro ja Latvia sovittiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluviksi ja Neuvostoliitto esitti 5. lokakuuta Suomelle neuvottelukutsun.

Yleinen liikekannallepano Suomessa alkoi. Neuvottelut kariutuivat tuloksettomina. Mainilan laukaukset ammuttiin ja 26. marraskuuta 1939 Neuvostoliitto lähetti nootin, jossa syytti Suomea rajaloukkauksesta. Helsingissä kuultiin ensimmäinen ilmahälytys 30.11.1939. Sota oli syttynyt. – Varustautumisyritykset olivat olleet aiheellisia, vaikkakin riittämättömiä. 

Kun vihollinen uhkasi rajaa, kansan oli oltava puolustautumisessaan mahdollisimman yksimielinen. Pelättiin vasemmistolaisten sodanvastaista toimintaa ja mahdollista yhteistoimintaa vihollisen kanssa.  Marttaliiton toiminnanjohtaja Elli Saurion ystävyyssuhde puutarhaopettaja Alli Simolaan joutui sotavuosina koetukselle. Jotain salamyhkäistä Alli Simolan toiminnassa oli. Levittikö hän propagandaa? Valpas Elli Saurio teki Simolasta ilmiannon 26.10.1939 mutta ilmeni, ettei Valpolla ollut ilmiannon kohteesta ennestään mitään poliittisia tietoja. Asia ei kuitenkaan päättynyt tähän.

Sodan sytyttyä toiminnanjohtaja Elli Saurio edusti Marttaliittoa kansanhuoltoministeriön koolle kutsumassa neuvontajärjestöjen toimikunnassa ja Vapaan Huollon keskuksessa sekä toimi Maan Turvan siirtoväelle järjestämien radio-ohjelmien kotitaloudellisena ohjaajana.

Sekä marttapiiriliitoilla että yhdistyksillä oli edustajansa syksyllä 1939 perustetun Vapaan Huollon elimissä. Martat toimivat kylissään usein Vapaan Huollon ”piirinaisina”, jotka kävivät kodeissa ja jakoivat avustuksia tarvitseville. Tähän työhön asetettiin vuoden 1939 lopulla niin sanottuja huoltoemäntiä, jotka antoivat myös kotitalousneuvontaa. Martat osallistuivat kylissään myös siirtoväen huoltotehtäviin. Elli Saurio kirjoitti huoltoemäntätoiminnasta Emäntälehteen. Kyseinen toiminta tarkoitti jonkin martta-alueen vähävaraisten perheiden kotitaloudellista huoltamista. Huoltoemäntä oli välittäjä paikallisten huoltoelimien, Vapaan huollon keskuksen, huolto- ja terveydenhoitolautakuntien sekä tämän alan toimihenkilöiden ja kodin välillä. Tehtävä oli arkaluontoinen mutta erittäin arvokas. Huoltoemänniksi voivat ilmoittautua kaikki ne kotitalouden hoitoon perehtyneet ja valveutuneet naiset, jotka halusivat tehdä jotain ympäristönsä kotien hyväksi.

Martat avustivat sekä siviiliväestöä että rintamalla olijoita. Naisten vaatetukseen kuuluvia esineitä valmistettiin, kerättiin tai kunnostettiin ja jaettiin tarvitseville. Reserviläisille Martat ryhtyivät hankkimaan vaatevarustuksia heti sen jälkeen, kun nämä kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Usein martat toimivat yhteistyössä muiden naisjärjestöjen kanssa, minkä vuoksi marttojen paikallisyhdistysten oli joskus vaikea tilastoida avustustoimintaansa. Vuonna 1939 yhdistykset ilmoittivat lähettäneensä 8 229 kenttälahjapakettia. − Naisjärjestöjen sodanaikainen hyödyllinen yhteistyö vauhditti Kotitalouskeskuksen perustamista vuonna 1941 kotitalousalan järjestöjen pysyväksi yhteistyöelimeksi.

Marttaliiton kehotuksesta marttayhdistykset ja kyläkerhot pesivät reserviläisten vaatteita seuduilla, joilla joukko-osastoja oli majoitettuina. Sotilaille järjestettiin ohjelmallisia tilaisuuksia varsinkin syrjäseuduilla. Näissä tilaisuuksissa oli yleensä vapaa tarjoilu. Erikoisen paljon sotilaskotityötä teki Laatokan-Karjalan piiriliitto perustamalla alueelleen Suomen sotilaskotiliiton alaisen Laatokan-Karjalan sotilaskotiyhdistyksen, jonka johdossa alueella toimi kaikkiaan 47 paikallisasemaa. Näistä parisenkymmentä oli varsinaisia sotilaskoteja, loput kanttiinityyppisiä.

Sotasyksy 1939 lisäsi entisestään Marttaliiton kiireisen toiminnanjohtaja Saurion velvoitteita, vaikka sotatila vähensi varsinaista marttatoimintaa. Syksyllä 1939 ei voitu pitää esimerkiksi tavanomaista konsulenttikokousta. Vuodesta 1940 oli aiottu ”talousvuotta” mutta siitä tulikin työohjelmaltaan ”sotavuosi”. Vasta vuodesta 1941 tehtiin ”talousvuosi”, jolloin edistettiin kodin talouden neuvontaa. Saurio piti vuoden 1939 aikana ilmoituksensa mukaan yhteensä 33 esitelmää.

Marttaliiton määräaikainen edustajakokous pidettiin 29.6.1940 Tampereella. Liiton valtuuskunnan puheenjohtaja, kotinsa Karjalassa menettänyt emäntä Helena Virkki avasi kokouksen.  Kokouksessa vahvistettiin kuluvan vuoden toimintasuunnitelma sekä hyväksyttiin ”talous” vuoden 1941 yleisneuvonta-aiheeksi. Maaherra Mattssonin puheen jälkeen oli alustuksia säästäväisyydestä. – ”Kodin talous” oli marttojen oma oppiaine. Valistusjärjestöjen opintokerhojen yhteisiä opintoaineita oli opiskelukautena 1941–1942 kaksi: maanpuolustus ja virsitieto. Martat voivat valtion avun vaarantumatta vapaasti valita opiskeltavaksi yhteisen aiheen tai  marttojen oman oppiaineen.

Toiminnanjohtaja Elli Saurio suunnitteli oppikirjan kirjoittamista kodin talouden opiskeluun mutta aie ei toteutunut, vaikka tulevasta kirjasta ehdittiin Emäntälehdessä antaa tarkat tiedot: 

”Marttojen omana opintoaiheena tulee olemaan kodin talous maisteri Elli Saurion tarkoitusta varten kirjoittaman ja opintokauden alkuun ilmestyvän teoksen ’Kodin talousoppi’ johdolla.’”Kodin kirjan’ tapaan ja tavallaan sen jatkona teos käsittelee kotitalouden tarkoitusperää, järjestelyä ja hoitoa taloudelliselta kannalta arvostellen. Teos tulee olemaan 200 sivun laajuinen ja kuvitettu. Hinta nidottuna 20 markkaa ja sidottuna 25 markkaa (vero mukaan luettuna).”

Kodin talouden oppikirjalta puuttui kotimaisia esikuvia. Kirjan luonnostelu oli epäilemättä pitkällä siinä vaiheessa, jolloin asiasta martoille tiedotettiin heidän omassa lehdessään. Sauriolla ei lopultakaan liiennyt kirjoitustyölle riittävästi aikaa tai sitten hän oli liian kriittinen omaa tekstiään kohtaan. Jälkimmäistä epäilyä vahvistaa se, ettei Saurio koskaan julkaissut omalla nimellään kodin taloustiedon teoriaesitystä kirjana. Vuonna 1954 ilmestyi Elli Saurion suomentamana ja Suomen oloihin sovittamana Orvar Josephssonin ”Hur man sköter sin ekonomi?” suomenkieliseltä nimeltään ”Kuinka saan rahani riittämään?”. Käännös noudattelee luonnollisesti alkuperäisen kirjan rakennetta ja on siten epäitsenäinen, vaikka Kotitalouslehden kirja-arvostelussa mainitaan, että Josephssonin kirjan suomennos oli vaatinut koko alkuperäisen tekstin tarkistamisen.

Marttaliiton määräaikainen edustajakokous Tampereella 29.6.1940 päättyi illalla pidettyyn suvivesperiin, johon osallistui yli tuhat henkeä ja Varalassa järjestettyyn ulkoilmajuhlaan, jossa maisteri Elli Saurio piti lopettajaispuheen. Puhuja aloitti kertomalla muinaisten roomalaisten kaksikasvoisesta ajanjumalasta, jonka toiset kasvot katsoivat taaksepäin menneisyyteen ja toiset eteenpäin tulevaisuuteen. Ajanjumalan temppelin ovet avattiin vain sodan aikana. Puheessaan Saurio käytti varsin komeaa kieltä sanoen:

Seisomme aina kahden ajan, menneen ja tulevan, kynnyksellä. Tavallisuudessa emme pysähdy niiden eroa katselemaan. Mutta sodan ja suurien koettelemusten hetkellä meidät heitetään kuin korkealle näköalapaikalle, josta näemme odottamatta selvästi ja suurena kokonaisuutena sen taipaleen, jonka jätimme taaksemme, samoin voimme ottaa suunnan, jota meidän on kuljettava eteenpäin, vaikkakaan vaelluksen yksityiskohtia ja vaikeuksia emme kykene erottamaan. Suomen kansa on sodan heittämänä tällä hetkellä joutunut tavallista korkeammalle ajan kynnykselle. Lähdemme uudelle taipaleelle, jonka suunta on nyt viitoitettava. On syytä katsoa taakseen, jotta voisi välttää kaiken sen, mikä tähän mennessä on kulkua jarruttanut ja vaikeuttanut.

Puhuja kiinnitti huomiota niihin taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja moraalisiin näkökohtiin, joissa uusi ajatustapa ja pyrkimys oli tarpeen. Kodit eivät voineet jäädä sivustakatsojiksi, vaan niistä oli aloitettava. Kodeissa oli kasvatettava uutta, tilanteen vaatimukset huomioon ottavaa ajattelutapaa ja elämänkatsomusta.

Välirauhan aikana suomalaiset pääsivät jälleen matkustamaan ulkomaille ja Suomeen saapui ulkomaisia vieraita. Rohkeimpia tulijoita tosin sotakaan ei estänyt. Ruotsin emäntäliiton puheenjohtaja rouva Eleonor Lilliehöök oli Suomessa helmikuussa 1940 marttaliittojen vieraana ja syksyllä 1940 täällä vierailivat Ruotsista rouvat Gertrud Viklund ja Ingegerd Englund. Marttafilmi valmistui vuoden 1940 kuluessa ja viiden ensimmäisen kuukauden aikana toiminnanjohtaja Saurio huolehti Maan Turvan siirtoväelle järjestämien radio-ohjelmien kotitaloudellisesta osuudesta. Vuoden alkupuolella, helmi–maaliskuun vaihteessa hän teki noin kaksi viikkoa kestäneen matkan Ruotsiin mainostarkoituksessa ja saman vuoden lopulla hän osallistui Saksaan suuntautuneeseen opintomatkaan.

Matka Saksaan tapahtui marras–joulukuun vaihteessa 1940 ja matka kesti kymmenen päivää. Maatalousministeriö oli myöntänyt matkaa varten neljä apurahaa. Ruotsalaista Marttaliittoa edusti kaksi henkilöä: Ryhmään kuului neljä henkilöä: keskusvaliokunnan jäsen rouva Aili Wessberg ja sihteeri neiti Hedvig Bjurström. Suomalaista Marttaliittoa edusti toiminnanjohtaja Elli Saurio yksinään, sillä toinen Marttaliiton matka-apuraha luovutettiin maataloushallituksen kotitalousosaston päällikölle tohtori Katri Laineelle. Saksasta haettiin oppia. Opintomatkailijat tutustuivat ”Deutsches Frauenwerk” -järjestön yhdeksään eri osastoon ja varsinkin osasto ”Kansantalous-kotitalous” kiinnosti vieraita. Matkalaiset kävivät myös Leipzigissä sijaitsevassa kotitaloudellisessa tutkimuslaitoksessa ja mallikodiksi järjestetyllä neuvonta-asemalla Köthenissä. Myös Saksan huoltojärjestöön ja Saksan Työrintaman naistoimintaan tutustuttiin.

Sotavuosi asetti neuvonnalle erikoisvaatimuksia, ja elintarviketilanteen huonontuessa esimerkiksi kansanhuoltoministeriö esitti kotitalousjärjestöille omia toivomuksiaan. Uusia kiireellisiä tehtäviä olivat muun muassa puutarhatuotannon tehostaminen, luonnonvaraisten tuotteiden kerääminen ja säilöntä, pula-ajan ruokakurssit, kotoisten puhdistusvälineiden ja puhdistusaineiden käyttöönotto, pellavan viljely, vanhasta uutta -idean suosiminen ja tallukoiden ja käsineiden valmistaminen. Opaskirjasia ilmestyi Kotitalouskeskuksen julkaisusarjassa. Kotitalouskeskus perustettiin syksyllä 1941 ja tammikuuhun 1942 mennessä keskus oli julkaissut jo kaksi pula-ajan opasta: ”Uusia pukuja vanhoista” ja ”Lämmintä käteen”. Taiteilija Eeva Saurio oli suunnitellut ja piirtänyt ensiksi mainitun kirjasen mallit. Tallukat ja käsineet olivat toiminnanjohtaja Elli Saurion erikoisala.

Sisarukset Elli Saurio ja Eeva Saurio esitelmöivät kotitalouskeskuksen neuvojapäivillä 18.–20.12.1941 Kauniaisissa. Päiville oli saapunut lähes sata neuvojaa ja konsulenttia aina Kainuuta ja Peräpohjolaa myöten. Maisteri Elli Saurio esitteli kotitalouskeskuksen tekeillä olevaa ”Lämmintä jalkaan” -kirjasta varten tehtyjä tallukoita ja aamutohveleita ja pukutaiteilija Eeva Saurio pani näytteille oman ateljeensa tuotantoa.

Tallukat eivät suinkaan olleet uusi keksintö. Suomessa oli edellisen kerran turvauduttu kangaskenkiin ensimmäisen maailmansodan aikaan sisällissodan vuonna 1918. Lauri Mäkinen kirjoitti tuolloin sekä puupohjakengistä että tallukoista Kansanvalistusseuran kalenteriin otsikolla ”Halvempia jalkineita” ja antoi ohjeet tallukan tekoa varten. Puupohjia oli alettu käyttää ”gummin” asemasta Ruotsissa mutta Mäkinen epäili niiden kaupallista arvoa, sillä puupohjien valmistaminen oli hidasta käsityötä. Aikaa meni hyvältäkin tekijältä ainakin kaksi kertaa se, mikä kului ammattimieheltä nahkakengän tekoon. Mäkinen antoi ohjeet tallukoiden tekoa varten, sillä kangaskenkien etuna oli se, että niitä voitiin valmistaa vaatejäännöksistä joka kodissa. Kengittä ei tarvinnut olla. 

Toiminnanjohtaja Elli Saurion tehtävänä oli entiseen tapaan liiton toiminnan yleisjohto, vuoden työohjelman ja kokousohjelmien valmistaminen sekä pöytäkirjanpito valtuuskunnan ja johtokunnan kokouksissa. Lisäksi hän hoiti sihteerin tehtävät valtuuskunnan ja johtokunnan kokouksissa ja toimi edelleen Emäntälehden päätoimittajana. Tehtävien hoitaminen hankaloitui suuresti, kun välirauhan kausi katkesi kesäkuussa 1941 ja Suomi joutui uudelleen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Matkustus piiriliittojen alueille ja piiriliittojen vuosikokouksiin ja muihin tilaisuuksiin osallistuminen oli sotavuosina hankalaa, mutta esimerkiksi vuonna 1941 Saurio piti oman ilmoituksensa mukaan 23 esitelmää ja kävi seitsemän piiriliiton alueella ja teki syksyllä 1941 heti Karjalan takaisinvaltauksen jälkeen matkan sekä Laatokan-Karjalan että Karjalan piiriliiton alueille. Marttaliiton pitkäaikainen konsulentti Irja Kalajoki jäi eläkkeelle huhtikuun alussa 1941, ja kaksi viikkoa myöhemmin Annikki Salomaa aloitti liiton uutena konsulenttina. Piiriliittojen palveluksessa oli vuoden 1941 aikana 20 konsulenttia, ja kotitalousneuvojia oli samaan aikaan yhteensä 189. Marttaliiton piirissä järjestettiin 56 pitempiaikaista kilpailua vuoden 1941 aikana.

Vuoden 1941 ainoa Marttaliiton valtuuskunnan kokous pidettiin joulukuun puolivälissä Helsingissä. Kokoukseen osallistui kuusitoista valtuuskunnan jäsentä ja lisäksi johtokunnan jäseniä. Kokouksessa käsiteltiin työsuunnitelma ja talousarvio vuodeksi 1942, johtokunnan toiminta, varatilintarkkailijoiden vaali sekä selvitys syksyllä 1941 tapahtuneesta kotitalouskeskuksen perustamisesta ja toiminnasta. Tälle perustamistoimenpiteelle valtuuskunta antoi yksimielisen hyväksymisensä.

Konsulenttikokous pidettiin Marttaliiton valtuuskunnan kokouksen jälkeen 16.–17.12.1941. Kokoukseen otti osaa kaksikymmentäneljä konsulenttia ja joukko valtuuskunnan ja johtokunnan jäseniä. Emäntä Helena Virkki piti kokouksen avauspuheen, ja maisteri Elli Saurio selosti kotitalouskeskuksen toimintatavoitteita.

Syksyllä 1941 perustettu kotitalouskeskus työllisti toiminnanjohtaja Sauriota sotavuosina mutta keskuksen luominen oli eräs Elli Saurion marttajärjestökauden onnistuneita, kauaskantoisia ratkaisuja. Varmuutta ei ole, oliko aloite juuri toiminnanjohtaja Saurion. Tiedetään vain, että päätös kotitalouskeskuksen perustamisesta tehtiin Marttaliiton johtokunnan kokouksessa 30.8.1941 niiden myönteisten tulosten rohkaisemana, joita Marttaliitolla oli ollut viimeisten sota- ja pulavuosien aikana yhteistoiminnasta muiden kotitaloudellisten järjestöjen kanssa. Johtokunta päätti tehdä esityksen kiinteän yhteiselimen, kotitalouskeskuksen, perustamisesta.

Pienviljelijöiden Keskusliitto, Pienviljelijäin Liitto ja Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto hyväksyivät ehdotuksen ja 30.9.1941 pidetyssä yhteiskokouksessa perustettiin kotitalouskeskus ja vähän myöhemmin päätettiin kysyä mukaan vielä ruotsalainen marttaliitto ja Maatalousnaisten Keskusjohtokunta mutta näistä kahdesta järjestöstä vain ruotsalainen marttaliitto tuli mukaan yhteistyöhön. Järjestöt valitsivat edustajikseen Kotitalouskeskukseen seuraavat henkilöt: maisteri Elli Saurio Marttaliitosta, konsulentti Maiju Gebhard Pienviljelijäin Keskusliitosta, agronomi Ragni Karlsson Pienviljelijäin Liitosta, kansanedustaja Elli Nurminen Sosiaalidemokraattisesta Työläisnaisliitosta ja sihteeri Hedvig Bjurström ruotsalaisesta marttaliitosta (Finlands Svenska Marthaförbund).

Keskus valitsi puheenjohtajaksi konsulentti Gebhardin, vara-puheenjohtajaksi rouva Nurmisen, taloudenhoitajaksi agronomi Karlssonin ja sihteeriksi maisteri Saurion. – Sihteerin ominaisuudessa Elli Saurio toimitti muun muassa keskuksen julkaisemat opaskirjaset. Keskuksen julkaisusarja tehosti huomattavasti neuvontajärjestöjen julkaisutoimintaa. – Maisteri Saurio toimi Kotitalouskeskuksen sihteerinä vielä vuoden 1942 kaksi ensimmäistä kuukautta, jonka jälkeen työtä jatkoi talousopettaja Aino Lampinen.

Marttaliitot vastasivat joustavasti ajan vaatimuksiin ottamalla käyttöön uusia työmuotoja. Vuonna 1941 esimerkiksi alettiin perustaa neuvonta-asemia mutta kansaa valistettiin myös maata kiertävän ”Pula-ajan näyttelyn” avulla.

Karjalan takaisinvaltauksen alettua Karjalan kaksi piiriliittoa ryhtyi päämajan sotilashallinnollisen osaston pyynnöstä perustamaan kuntien keskuksiin ja vilkkaimpien kulkuteiden risteyspaikkoihin huoltopaikkoja eli niin sanottuja marttamajoja, joissa takaisin kotiseuduilleen palaava siirtoväki voi ruokailla ja tarvittaessa yöpyäkin. Ensimmäinen maja perustettiin rajatoimiston yhteyteen Kaurilaan 8.8.1941. Muutamassa kuukaudessa majojen lukumäärä kasvoi niin, että vuoden 1941 lopussa Karjalan kahden piiriliiton alueella oli 42 majaa, näistä 25 majaa Laatokan-Karjalan piiriliiton alueella. Näitä majoja oli syksyn 1941 kuluessa käyttänyt kaikkiaan 1 003 783 henkeä. Majoista tuli vähitellen, paitsi muonitus- ja majoituspaikkoja, myös kylän yhteinen virkistys- ja tapaamispaikka. Vuoden 1941 lopulla marttamajoilla työskenteli 161 marttaa.

Marttamajatoiminta supistettiin hiukan liian aikaisin. Vuoden 1942 aikana oli rajan pinnassa toiminnassa 52 marttamajaa ja 42 niistä oli perustettu jo syksyn 1941 aikana. Majojen yhteinen toimintakausi vuoden 1942 aikana oli 13 547 päivää, ja tänä aikana majoja käytti 2 046 525 henkeä. Vuonna 1943 marttamajoja oli toiminnassa enää 26, sillä katsottiin, että kotiin palaava väki oli onnellisesti sijoittunut entisille asuinpaikoilleen.

Rintamasotilaille oli perustettu huoltoasemia jo ennen kuin marttamajoja alettiin avata. Ensimmäinen asema avattiin Tampereelle 15.7.1941, seuraava Riihimäelle 5.8., sitten huoltopiste saatiin Kouvolaan 8.11., Lappeenrantaan 10.11. ja Kemijärvelle vuoden 1941 lopussa. Vuoden 1942 alussa tiedettiin, että 5 452 rintamasotilasta ja 413 junapartioihin kuuluvaa sotilasta oli majaillut vuoden 1941 loppuun mennessä Tampereen huoltopisteellä. Huoltoemäntätoiminta, joka oli alkanut jo syksyllä 1939, jatkui vuonna 1941. Edellisen vuoden aikana oli kuuden marttapiiriliiton alueella ollut lähes 600 vapaaehtoista kotien huoltajina ja opastajina toiminutta marttaa.

Saksassa vierailtiin ja Saksasta saapui vierailijoita jatkosodan kuluessa. Lauantaina 18. huhtikuuta 1942 Suomeen saapuivat maataloushallituksen kotitalousosaston ja molempien marttaliittojen kutsumina tohtori Else Vorwerck ja rouva Barbara Apelt. Tohtori Vorwerck oli Deutches Frauenwerk organisaation kansantalous-kotitalousosaston päällikkö ja virkailija Apelt edusti Frauenwerkin ulkomaalaisosastoa. Samana päivänä vieraat ottivat osaa kotitalouskeskuksen pulantorjuntapäiviin Helsingin Työväentalossa, tutustuivat pulantorjuntanäyttelyyn ja olivat mukana korvikeillassa. Sunnuntaina 19. huhtikuuta oli Kino-Palatsissa esitelmätilaisuus, jossa molemmat vieraat puhuivat. Tohtori Vorwerck esitelmöi Saksan kotitaloudesta. Tilaisuuden lopuksi esitettiin elokuva ”Marttojen toimia”. Vieraat kävivät muun muassa Lohjalla, Järvenpäässä ja Högvallassa. Lohjalla, jossa tarkastaja Katri Antila ja maisteri Elli Saurio olivat mukana, tutustuttiin Lohjan Marttalaan ja eräisiin työläiskoteihin. Samana vuonna heinä–elokuussa 1942 maisteri Saurio teki Deutsches Frauenwerkin kutsumana kolme viikkoa kestäneen opintomatkan Saksaan.

Vuosi 1943 nimettiin Marttaliitossa omavaraisvuodeksi. Toiminnanjohtaja Saurion tehtävät eivät ainakaan vähentyneet, sillä tavanomaisten vastuullaan olevien tehtävien lisäksi hän edusti Marttaliittoa kotitalouskeskuksen hallituksessa ja oli kertomusvuoden aikana myös kotitalouskeskuksen puheenjohtajana. Kotitalouskeskuksen toimisto muutti 1.11.1943 Uudenmaankatu 24:ään Marttaliiton omistamaan taloon, josta sai käyttöönsä huoneiston. Siihen asti oli toimittu yhdessä huoneessa Pienviljelijäin Keskusliiton toimistotiloissa. Saurio suunnitteli Marttaliiton seuraavan tilivuoden ”Vaatetusvuoden” ohjelman, jota varten kehitti muun muassa tallukka- ja tohvelisarjan sekä valmisti kaksi tämän alan opaskirjasta. Hän oli opettajana neljällä neuvojia valmentavalla työkurssilla ja kaksilla neuvojien valmennuspäivillä, viiden piiriliiton vuosikokouksessa, edusti liittoa useissa eri elimissä ja tilaisuuksissa sekä piti 26 esitelmää ja 12 havaintoesitystä.

Tilastoluvut osoittavat Marttaliiton toiminnan massiivisuuden. Vuonna 1943 Marttaliitossa oli 15 piiriliittoa ja 811 paikallista marttayhdistystä. Kyläkerhoja oli 766. Jäsenmäärä 66 294 oli yhä kasvussa; edellisenä vuonna maksaneita jäseniä oli ollut 59 456. Jäsenistä 66,5 prosenttia oli maanviljelijöihin ja 34,5 prosenttia palkannauttijaväestöön kuuluvia. Jäsenistä asui maaseudulla 86,5 prosenttia ja asutuskeskuksissa 13,5 prosenttia. Konsulentteja oli kertomusvuonna 25 ja kotitalousneuvojia kaikkiaan 162. Neuvojien valmennuskursseja oli ollut seitsemässä piiriliitossa. Valmennuskurssit olivat kestäneet yhteensä 65 päivää ja niille oli osallistunut yhteensä 223 neuvojaa. Kursseilla oli käsitelty vuoden ohjelmaan kuuluvia asioita. Tämän lisäksi eri piiriliittojen toimihenkilöt, yhteensä 21 konsulenttia ja neuvojaa, olivat osallistuneet Kotitalouskeskuksen järjestämille valmennuspäiville. Yleisiä kokouksia oli pidetty vuoden 1943 kuluessa 2 749 ja niissä oli ollut yhteensä 52 994 osanottajaa. Johtokuntien kokouksia oli ollut 4 095 ja niissä osanottajia 25 444. Marttailtoja oli ollut 12 531 ja niissä kävijöitä 293 334. Juhlia, iltamia ja emäntäpäiviä järjestettiin yhteensä 2 753 osanottajamäärien noustessa yhteensä 301 644:een. – Kokouksien määrästä oli piiriliittojen edustajakokouksia ollut 15, osanottajia yhteensä 2 731, johtokunnan kokouksia 71, joissa jäseniä 519 ja johtokuntien työvaliokunnan kokouksia 58, joissa jäseniä 273.

Kursseja järjestettiin vuonna 1943 kaikkiaan 3 424. Ne kestivät yhteensä 11 210 päivää ja osanottajia oli niissä ollut yhteensä 54 449. Käsityökursseja oli 1 114, ruokatalouskursseja 942, kodinhoitokursseja 812 ja puutarhanhoitokursseja 389.

Pitkäaikaisia, vuoden tai useita vuosia kestäviä kilpailuja oli ollut käynnissä yhteensä 88 ja niissä oli ollut yhteensä 1 899 osanottajaa. Työkilpailuja pidettiin 153 ja niissä oli ollut osanottajia 1 182. Syksyllä 1943 otettiin tutkintoaiheeksi kehruu ja kasvivärjäys uuteen toimintavuoteen, ”vaatetusvuoteen” liittyvänä. Vuonna 1943 suosituin kilpailuaihe oli ollut omavaraisohjelmaan liittyvä kotoisten puhdistusvälineiden valmistus. Teema oli myös niin sanotun käytännöllisen marttatutkinnon aihe. Tutkintoa suoritettiin 17 marttayhdistyksessä yhteensä 247 martan voimin. Muita kilpailuaiheita olivat olleet sukan neulominen, kintaan teko kinnasneulalla, parsiminen ja paikkaaminen, tallukanpohjan tikkaus, napinreiän ompeleminen, kehruu, köydenteko, astiainpesu, piirakoiden leipominen, juurikasvien harvennus, heinän seipäälle paneminen ja marjojen poimiminen. Myös tietokilpailuja ja hiihtokilpailuja järjestettiin. Tietopuolisen marttatutkinnon aiheena oli opintovuonna 1942–1943 J. Semjonovin teos ”Maan antimet”.

Paikallisten marttayhdistysten hoitamia kotitaloudellisia neuvonta-asemia oli vuoden 1943 aikana ollut toiminnassa Helsingissä, Kuopiossa, Kokkolassa, Jyväskylässä, Joensuussa ja Sortavalassa. Esimerkiksi Helsingissä neuvonta-asemalla oli vieraillut vuoden aikana 8 590 kävijää. Asemien vastaavina hoitajina toimivat talousopettajat.

Rintamasotilaiden huoltoasemia oli vuonna 1943 ollut marttojen hoidossa Riihimäellä, Tampereella, Kouvolassa ja Lappeenrannassa sekä Oulussa. Muut näistä olivat toiminnassa koko vuoden mutta Lappeenrannan maja lopetti toimintansa toukokuun viimeisenä päivänä 1943. Majat olivat olleet ympäri vuorokauden avoinna paitsi Lappeenrannassa vain yöaikaan. Loma- ja komennusmatkoilla olleet sotilaat olivat saaneet majoilla peseytyä ja levätä joutuessaan odottamaan junien tai autojen lähtöä. Riihimäen, Kouvolan ja Oulun sotilasmajoilla oli ollut lisäksi kanttiini. – Majojen ylläpidon ohella paljon muutakin työtä tehtiin sotilaiden tukemiseksi. Jouluksi 1943 esimerkiksi lähetettiin yhteensä 8 736 tuntemattoman sotilaan lahjapakettia.

Siviiliväestön auttamista varten martat toteuttivat monipuolista toimintaohjelmaa. Kotien huoltoa varten oli 464 huoltomarttaa eli niin sanottua huoltoemäntää. Neuvonnan piiriin kuului kaikkiaan 23 371 kotia, joista 10 706 asutuskeskuksissa ja 12 665 maaseudulla. Niistä oli 4 958 kaatuneiden, 2 219 invalidi-, 12 360 aseveli- ja 3 834 kotiin palaamattomaan siirtoväkeen kuuluvaa kotia. Myös inkeriläisperheitä oli marttojen huoltoneuvonnan piirissä, samoin perhelisää nauttivia perheitä. Palautetulla alueella suoritettiin lisäksi laajaa huoltotyötä. Huoltokoteihin tehtiin vuoden 1943 aikana yhteensä 34 597 kotikäyntiä, joista 1 521 konsulenttien, 22 289 neuvojien ja 10 787 huoltoemäntien suorittamia. Konsulenttien ja neuvojien vetämillä kursseilla oli ollut huoltokotien emäntiä ja tyttäriä yhteensä 13 456. Erityisesti vaatetusalan kursseille oli näiden kotien jäseniä kutsuttu. Huoltoemännät olivat koettaneet myös hankkia vaateavustuksia kodeille ja huolehtia siitä, että pellavasato saatiin jalostetuksi vaikka marttayhdistyksen loukkua ja lihtaa käyttäen.

Paitsi, että Marttayhdistyksillä ja marttakerhoilla oli rajaseudulla asuvia kummiperheitä, monet yhdistykset ottivat itselleen kummilapsia sotaorvoista tai hädänalaisista perheistä. Yhteisvastuun tunne oli voimakas kaikissa kansankerroksissa. Esimerkiksi professori Eevert Johannes Laine ja puolisonsa tohtori Katri Helena Laine adoptoivat lapsettomaan perheeseensä kolme täysorvoksi jäänyttä siirtolaislasta. – Maataloushallituksen kotitalousosaston päällikkö, kotitalousneuvos Katri Laine ja filosofian tohtori Elli Saurio hakivat vuonna 1947 kodin taloustieteen kiinteää ylimääräisen professorin virkaa. Kotitalousneuvos Laineen osallistumista on ehkä pidettävä hyväntahtoisena eleenä sen varmistamiseksi, että edes joku hakisi avoinna olevaa virkaa. Mutta sitten entinen hakija, Saurio, ilmestyi tohtorina uudelleen kodin taloustieteen professuurin hakijaksi.

Kotitalousneuvonta valtakunnan yhteyteen liitetyssä Karjalassa vaati erityishuomion. Vuoden 1943 alussa Marttaliitto oli saanut 1,3 miljoonan markan suuruisen määrärahan ja sillä rahalla muun muassa palkattiin seitsemän konsulenttia ja 48 varsinaista kotitalousneuvojaa. Neuvojat kiinnittivät paljon huomiota terveyshuoltoon. Esimerkiksi vuonna 1942 toimitettu ”täi- ja rottasota” uusittiin vuonna 1943. Kursseja järjestettiin yhteensä 1 566 ja konsulenttien sekä neuvojien huollon piirissä oli vuonna 1943 yhteensä 8 045 huollettavaa kotia.
Marttamajoja oli vuonna 1943 jäljellä enää 26 ja niillä oli kävijöitä vuonna 1943 yhteensä 803 192, joista sotilaita 365 437 ja siviilihenkilöitä 437 755. Majat palvelivat väestöä monipuolisesti. Useimmilla marttamajoista oli radio, jota keräännyttiin kuuntelemaan. Majat toimivat valistus- ja virkistystoiminnan keskuksina. Niillä pidettiin jumalanpalveluksia ja rippikoulua, hautajaisia ja perhejuhlia sekä kokouksia. Muutamat marttamajat pitivät yllä lääkevarastoa ja majoilta käsin suoritettiin jopa veronkantoa ja terveystarkastuksia. Majoille keskittyi myös marttojen oma toiminta. Paljon harrastettiin muun muassa talkootoimintaa.

Marttaliiton toiminnanjohtaja Elli Sauriolle vuosi 1943 oli työn puolesta hyvin vilkas. Liiton yleisen johtamistyön lisäksi hän vastasi Emäntälehden sisällöstä päätoimittajan roolissa ja hänellä oli runsaasti jäsenyyksiä ja edustustehtäviä. Hän oli jäsen esimerkiksi asutuskeskuksissa toimivien marttayhdistysten toimikunnassa ja käsityötoimikunnassa. Marttaliiton vuoden 1943 vuosikertomuksen mukaan maisteri Elli Saurio edusti liittoa Kotitalouskeskuksen hallituksessa ja edustajakokouksessa, Helsingin Marttayhdistyksen neuvonta-aseman johtokunnassa, Naisten Työvalmiusliitossa, Kansanhuoltoministeriön Yhteishyvän valiokunnassa, Suomen Huolto ry:n keskushallituksessa, Suomen Kotiteollisuusjärjestöjen edustajakokouksessa, Yleisen Osuuskauppojen Liiton edustajakokouksessa, Opintotoiminnan keskusliitossa, Väestöliitossa ja Suomen Yleisradion ohjelmaneuvostossa.

Maisteri Elli Saurio jatkoi Marttaliiton toiminnanjohtajana 1.10.1944 asti, jonka jälkeen jäi tutkimustyön takia kolmeksi vuodeksi virkavapaalle. Hän oli hakenut Suomen Kulttuurirahastolta apurahaa perheenemäntien ajankäyttöä käsittelevään väitöskirjatyöhön jo 2. toukokuuta 1944, ja apuraha hänelle myönnettiin, mutta kireä sotatilanne viivästytti virkavapaan ottamista. Vuoden 1944 alusta syyskuun loppuun Saurion tehtävät olivat vastaavanlaiset kuin edellisenäkin vuonna mutta edustustehtäviä oli niukalti. Toiminnanjohtaja Saurio vieraili vain kolmen piiriliiton vuosikokouksessa. Hän piti vain kaksitoista esitelmää. Vuosi oli vaativa niin martoille kuin koko kansalle asemasotavaiheen muuttuessa kesällä 1944 kiivaaksi puolustussodaksi venäläisten 9.6. alkaneen suurhyökkäyksen edessä.

Helsinki joutui kevättalvella 1944 kolme kertaa keskitetyn pommitusaallon kohteeksi. Venäläiset lentokoneet tekivät suurhyökkäyksen 6.2.1944 illalla, ja pommitus, joka jatkui koko yön, aiheutti kaupungissa suuria tulipaloja sekä hävitystä ja ihmishenkien menetyksiä. Kymmenen vuorokauden kuluttua venäläiset pommittivat Helsinkiä toistamiseen. Hälytystilaa kesti nytkin koko yön. Kolmanteen pommitukseen kului aikaa jälleen kymmenisen vuorokautta. Helmikuun 26. päivän pommituksissa monet Helsingin keskustan rakennuksista vaurioituivat pahoin. Palopommeja putosi yliopiston päärakennuksen vanhaan osaan, ja esimerkiksi Siltasaarenkatu 8–10 eli Osuusliike Elannon talo, jossa Helsingin Kasvatusopillinen Talouskoulu silloin vuokralaisena sijaitsi, vaurioitui niin pahoin, että kyseisen koulun toiminta oli keskeytettävä yhden kuukauden ajaksi.

Toukokuussa 1944 itärintamalla oli vielä hiljaista, ja maisteri Elli Saurio teki edustus- ja esitelmämatkan Tukholmaan, jossa 10.5.1944 vietettiin Ruotsin emäntäliiton 25-vuotisjuhlaa.  Rouvat Helena Virkki ja Ester Reinius sekä maisteri Elli Saurio edustivat Marttaliittoa ja rouvat Lisi Wahl ja Aili Wessberg sekä johtaja Elsa Bonsdorff Finlands svenska Marthaförbundia. Talousneuvos Virkki esitti juhlassa Marttaliiton tervehdyksen maisteri Saurion tulkitsemana. Seuraavina päivinä marttojen edustajia oli kutsuttu eri tahoille kokouksiin ja juhliin. Maisteri Saurio esitelmöi Upsalassa.

Maan korkein johto vaihtui ennen rauhan solmimista. Suomen sotavoimien ylipäällikkö marsalkka Mannerheim valittiin presidentiksi 4.8.1944, ja aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välillä asui voimaan 4.9.1944. Rauhanteosta oli ehtinyt kulua vain muutamia päiviä, kun Marttaliitto järjesti kaikille siirtolaisuudessa oleville marttapiiriliitoille yhteisen neuvottelu- ja valmennustilaisuuden Tampereella 8.–9. syyskuuta. Aiheena oli siirtoväen huoltokysymys. Tilaisuudessa esitelmöi maaherra Sigurd Mattsson vapaan huoltotyön muodoista. Talousneuvos Helena Virkin puhe koski siirtoväen mielialoja, ja maisteri Elli Saurio luonnehti puheessaan marttayhdistysten sodanaikaista toimintaa sekä siirtomarttojen ajankohtaisia toimintamuotoja ja -mahdollisuuksia. Kokemuksiaan kenttätyöstä siirtoväen keskuudessa esittivät alustuksissaan konsulentit Maire Kähönen, Maija Pekkarinen, Maija Ojapuska ja Aili Vinhanen. Kotitalouskeskuksen toiminnanjohtaja Aino Lampisen esityksen aiheena oli kotitaloudellisten järjestöjen yhteistyö neuvontatyömaalla.

Vuonna 1944 maisteri Saurio edusti edelleen Marttaliittoa kotitalouskeskuksen hallituksessa ja toimi hallituksen puheenjohtajana. Keskuksen sihteerinä ja rahastonhoitajana toimi konsulentti Aino Lampinen. Kotitalouskeskuksen vuosikertomuksen laati sihteeri Lampinen. Vuosikertomuksessa mainittiin kotitalouskeskuksen uusi työmuoto, kotitaloudellinen kokeilutoiminta, jonka hoitajana toimi vuoden 1944 jälkipuoliskolla talousopettaja Lemmikki Heikki. Tarkoituksena oli toisaalta tehdä yhteistoimintaa elintarviketeollisuuslaitosten kanssa, toisaalta olla aloittamassa yleisiä kotitalouskysymyksiä tutkivaa ja kehittävää työmuotoa. Kotitalouskeskukselle avustuksia myönsivät vuonna 1944 Suomen Kulttuurirahasto, Huhtamäki-yhtymä ja Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta, ja useat liikkeet lähettivät tuotteitaan kokeiltavaksi.

Toiminnanjohtaja Saurio jää virkavapaalle

Sihteeri Annikki Salomaa jatkoi lokakuun alusta lähtien vuoden 1944 loppuun asti Marttaliiton vt. toiminnanjohtajana ja Emäntälehden päätoimittajana. Konsulentti Sirkka Kouki, joka aloitti Emäntälehden toimitussihteerinä 1.10.1944, oli hoitanut 1.9.1944 alkaen Marttaliiton ruokatalouden ja kodinhoidon neuvontaan kuuluvat asiat. Marttaliiton toimisto sijaitsi Maalaiskuntien Liiton talossa osoitteessa Albertinkatu 34 C.

Päätös toiminnanjohtaja Elli Saurion virkavapaudesta tehtiin Marttaliiton valtuuskunnan kokouksessa 19. marraskuuta 1944. Kokouspöytäkirjan mukaan valtuuskunnan puheenjohtaja emäntä Helena Virkki avasi kokouksen toivottaen piiriliittojen edustajat tervetulleiksi sekä kiittäen liiton toiminnanjohtajaa, maisteri Elli Sauriota siitä suunnitelmallisesta, tuloksellisesta työstä, jonka hän oli tehnyt oltuaan kuluvan vuoden alkuun mennessä kymmenen vuotta liiton toiminnanjohtajana. Kokous päätti antaa maisteri Sauriolle läksiäislahjaksi rahalahjan esinelahjan ostamisen sijaan.

Marttaliiton valtuuskunnan kokouksessa 19.11.1944 hyväksyttiin liiton vuosikertomus vuodelta 1943 ja tilinpäätös 31.12.1943 tilintarkastajien lausunnon perusteella vuosikokoukselle esitettäväksi sekä käsiteltiin johtokunnan esittämä talousarvio vuodeksi 1945. Vaatimattoman suuruinen talousarvio, 693 400 markkaa, hyväksyttiin vuosikokoukselle esitettäväksi. Talousarvion loppusumma oli pieni sen takia, että piiriliittojen valtionapu ei vuonna 1945 enää kulkisi Marttaliiton tilin kautta, vaan maksettaisiin suoraan piiriliitoille. Tilintarkastuskertomuksen mukaan tilinpäätös osoitti ylijäämää 56 269 markkaa 85 penniä. Koska edellisestä vuodestakin oli ylijäämää jäljellä 54 929 markkaa 45 penniä, tilillä oli säästöä yhteensä 111 199 markkaa 30 penniä. − Jos Sauriolla oli esikuvia toimilleen, Oriveden emäntäkoulun johtajatar Fanny Syrjänne saattoi olla yksi näistä. Syrjänne oli luovuttanut valtiolle vauraan ja miltei velattoman koulun valtiollistamisen yhteydessä. Vastaavasti, kun Marttaliiton toiminnanjohtaja Saurion tehtävä siirtyi seuraajalle, liiton talous oli kunnossa. 

Marttaliiton toiminnanjohtaja Elli Sauriolle myönnettiin liiton suurempi kultainen kunniamerkki. Ssääntöjen mukaan suuri kultamerkki myönnettiin henkilölle, joka erityisen ansiokkaasti oli toiminut koko maan tai maakuntansa marttatyön ja kotitalouden edistämiseksi.

Toiminnanjohtaja Saurio luopui työstään Marttaliitossa omasta päätöksestään ja siirtyminen oli sulava. Uusi pätevä johtaja löytyi liitolle helposti, sillä Saurion virkavapauskauden aikana seuraava toiminnanjohtaja oli valikoitunut tehtävään. Saurio oli pitänyt huolta järjestön kokonaisvaltaisesta kehittämisestä ja toiminnan laadukas jatkuminen ei ollut enää hänen henkilöstään riippuvainen, joten hän voi jättää paikkansa ja lähteä kohti uusia haasteita.

Maisteri Saurio jätti kirjallisen eroanomuksen Marttaliiton valtuuskunnalle 1.11.1946, ja valtuuskunnan kokouksessa 16.5.1947 ero päätettiin myöntää tohtori Sauriolle. Eropäätöksen tehneen kokouksen sihteerinä toimi Sirkka Kouki. Marttaliiton toiminnanjohtajan toimi oli haettavana kesäkuun 1947 aikana, ja toimeen valittiin syyskuussa yksimielisesti ainoa hakija talousopettaja Sirkka Kouki Marttaliiton toimitusjohtajalle määrätyin palkkaeduin. Maataloushallitus vahvisti vaalin. Valtuuskunnan 18.9.1947 laaditun pöytäkirjan tarkastivat ja hyväksyivät 30.9.1947 Irja Viding ja Hilkka Kivinen. – Rouva Hilkka Kivisen puoliso, maanviljelyskemian ja -fysiikan professori Erkki Kivinen, tuli myöhemmin olemaan yksi professori Elli Saurion kollegoista Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa.

Professori Elli Saurio

Saurio asetettiin ehdolle yksimielisesti

Kun kodin taloustieteen kiinteä ylimääräisen professorin virka julistettiin syksyllä 1947 uudelleen hakuun, sitä hakivat lokakuun kuluessa filosofian tohtorit Katri Helena Laine ja Elli Saurio. Jo ensimmäisellä hakukierroksella tohtori Katri Laine oli ollut hetken aikaa mukana asiantuntijan roolissa.

Huhtikuussa 1947 maantalous-metsätieteellinen tiedekunta pyysi asiantuntijoiksi arvostelemaan kodin taloustieteen ylimääräisen professorin viran hakijoiden pätevyyttä Helsingin yliopiston professori Bruno Kaarle Suvirannan, Teknillisen korkeakoulun professori Leo Harmajan, Helsingin yliopiston dosentti, vt. professori Heikki Tapio Wariksen ja kotitalousneuvos, filosofian tohtori Katri Helena Laineen. Tohtori Warista lukuun ottamatta muut, joita oli pyydetty, lupautuivat asiantuntijoiksi mutta tällä erää heille ei ollut käyttöä, sillä toukokuussa 1947 molemmat viranhakijat, Westermarck ja Saurio, peruuttivat hakemuksensa.

Syksyllä 1947 viranhakijoille Laine ja Saurio myönnettiin pätevöitymisaikaa vuoden 1948 marraskuun alkuun saakka. Tänä aikana tohtori Elli Saurio laati väitöskirjaa varten keräämänsä aineiston pohjalta kaksi uutta tutkimusta: ”Maanviljelijäkodin ruokataloudesta” ja ”Maalaisemännän ajankäytön ajoittaisista vaihteluista”. Koeluento, jonka hän oli pitänyt jo 10. huhtikuuta 1947, oli koskenut varhaisinta kotitalousbudjettitutkimusta. Tohtori Katri Laine piti kodin taloustieteen professorin virkaa varten koeluennon 28. lokakuuta 1948 aiheesta ”Niin sanottu emännänpalkka kansaneläkkeensaajan lisäeläkkeeseen vaikuttavana tekijänä”.

Pätevöitymisajan lopussa hakija Katri Laine esitti näytteenä kirjallisesta toiminnastaan seitsemäntoista nimikettä ja lisäksi joukon lehtiartikkeleita. Hakija Saurio ilmoitti ansioluettelossaan seitsemän laajaa tutkimusta mutta lehtiartikkeleita, joita hänellä olisi ollut paljonkin, hän ei ilmoittanut.

Kahta kansantaloustieteen professoria, Leo Harmajaa ja Bruno Suvirantaa sekä kodin taloustieteen professuuria viransijaisena hoitavaa professori Rurik Pihkalaa pyydettiin antamaan asiantuntijalausunto toisella hakukierroksella kodin taloustieteen kiinteän ylimääräisen professorin viran kahdesta hakijasta. Kaikki kolme suostuivat toimimaan asiantuntijoina mutta henkilövaihdoksiin jouduttiin silti professori Leo Harmajan kuoleman johdosta. Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta päätti pyytää professori Harmajan tilalle kolmanneksi asiantuntijaksi Hugo Edvard Pippingin. Siltä varalta, että professori Pipping kieltäytyisi, asiantuntijaksi päätettiin pyytää joko professori Heikki Waris tai professori Klaus Waris. Parin viikon kuluttua, toukokuun puolivälissä 1949, tiedekunnan dekaani, professori Erkki Kivinen ilmoitti, että sekä professori Pipping että professorit Heikki Waris ja Klaus Waris olivat kieltäytyneet tarjotusta asiantuntijatehtävästä. Tällöin tiedekunta määräsi tohtori Nils Westermarckin toimimaan asiantuntijana täytettäessä kodin taloustieteen professorin virkaa. 

Professori Suviranta allekirjoitti asiantuntijalausuntonsa 10.6.1949 mutta professorit Rurik Pihkala ja Nils Westermarck olivat koko lailla hitaammat lausunnon valmistamisessa ja jättivät lausuntonsa vasta marraskuun 1949 alussa. Kodin taloustieteen professuurin täyttö oli esillä maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa 10. marraskuuta 1949 ja uudelleen viikon kuluttua, jolloin tiedekuntakokouksessa olivat läsnä dekaani, professori Erkki Kivinen ja varsinaiset professorit Eino Saari, Erik Lönnroth, Erkki Laitakari, Lauri Paloheimo, Kaarlo Uolevi Pihkala, Matti Jalava, Onni Pohjakallio, Unto Vartiovaara ja Valter Keltikangas. Suljettuina säilytetyt tiedekunnan jäsenten antamat arvostelut kodin taloustieteen professorin viran hakijoiden pitämistä koeluennoista esitettiin 17. marraskuuta 1949.

Joulukuun 1. päivänä 1949, jolloin kodin taloustieteen professorin viran täyttäminen oli jälleen jatkokäsittelyssä, tiedekunnan varsinaisten professorien kokouksessa tutustuttiin professori K. U. Pihkalan antamaan lausuntoon tohtori Saurion tieteellisestä pätevyydestä ja äänestettiin hakijoiden Laine ja Saurio kelpoisuudesta kodin taloustieteen virkaan, mutta asian käsittely jäi yhä kesken, koska professorit Saari ja Storgårds olivat matkan vuoksi kokouksesta poissa ja heidän lausuntoaan jouduttiin odottamaan.

Asian käsittely jatkui 8.12.1949. Käytettävissä olivat silloin maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan kaikkien varsinaisten professorien äänestyslausunnot kodin taloustieteen professorin viran hakijoista. Professorien Saari ja Storgårds kirjalliset lausunnot noudattelivat tiedekunnan muiden jäsenten omaksumaa linjaa, jonka mukaisesti hakija Sauriota pidettiin äänin 12–1 pätevänä hakemaansa virkaan, mutta hakija Laine katsottiin yksimielisesti epäpäteväksi. Ainoan kielteisen kannanoton tohtori Saurion pätevyyden suhteen esitti professori Nils Westermarck.

Ehdokassijoista äänestettäessä tiedekunta yksimielisesti päätti ehdottaa hakijoista tohtori Elli Saurion ensimmäiselle ja ainoalle ehdokassijalle hakemaansa virkaan ja asian käsittely julistettiin 15.12.1949 päättyneeksi. Tasavallan presidentin J. K. Paasikiven allekirjoittamalla nimityskirjalla filosofian tohtori Elli Saurio nimitettiin 27. tammikuuta 1950 kodin taloustieteen professorin virkaan.

Professori Elli Saurio johti kodin taloustieteen laitosta

Kun kodin taloustieteen laitos aloitti toimintansa syksyllä 1946, siinä oli yksi professuuri ja yksi ylemmän palkkaluokan assistentin toimi. Ylemmän palkkaluokan assistentin toimi tarkoitti sitä, että assistentin olisi kuulunut olla lisensiaatin tutkinnon suorittanut henkilö mutta tästä vaatimuksesta jouduttiin kodin taloustieteen kohdalla joustamaan vuosikymmenien ajan. Laitos sijoitettiin aluksi maanviljelyksen taloustieteen laitoksen tiloihin osoitteeseen Kirkkokatu 4 – siis tilaan, joka oli osoitettu alun perin vain ja ainoastaan maanviljelyksen taloustieteelle. Maanviljelyksen taloustieteen tarvitsema huonepinta-ala oli arvioitu ja tämä tarve ei ollut ainakaan pienentynyt siihen mennessä, kun kodin taloustiede perustettiin, koska oppiaineiden opiskelijamäärät alkoivat kasvaa jo ennen viime sotia ja kasvu nopeutui sotien jälkeen. On vielä otettava huomioon 1940-luvun lopulla tapahtunut ruotsinkielisen professuurin perustaminen rinnakkaisprofessuuriksi maanviljelyksen taloustieteeseen laitokselle.

Kodin taloustieteen laitoksen hankala sijoitusratkaisu on jossakin mielessä ymmärrettävä, sillä koko maatalous-metsätieteellistä tiedekuntaa vaivasi opetustilojen niukkuus aina siihen saakka, kunnes maataloustieteiden uudet laitosrakennukset rakennettiin 1960-luvun kuluessa Helsinkiin Viikin peltoaukeille. Metsätieteet jäivät kaupungin keskustaan, sillä niiden käyttöön ydinkeskustaan oli vähän ennen sotia valmistunut suuri ja ajanmukainen Metsätalo.

Kun Viikin maataloustieteellisten laitosten valmistuminen eteni A-taloksi kutsuttuun korkeaan toimisto- ja talousrakennukseen asti, kodin taloustieteen laitos sai tornin ylimmästä kerroksesta käyttöönsä suurehkon huoneiston, mutta muutos ei ehtinyt toteutua professori Elli Saurion virkavuosien kuluessa ja professori Saurio ratkaisi tilaongelman omintakeisesti tarjoamalla kodin taloustieteen laitokselle toimintatilat kodissaan Albertinkadulla. Kodin taloustieteen laitos muutti syyslukukauden 1958 lopussa osoitteesta Kirkkokatu 4 maanviljelystalouden laitostiloista professori Saurion kotiin osoitteeseen Albertinkatu 44 B 15. Elli Saurio oli asunut monissa vaihtelevissa osoitteissa Helsingin alueella mutta Albertinkadulta hän ei enää muuttanut muualle. Jo edellinen asunto osoitteessa Museokatu 9 B 19 oli ollut pitkäaikainen, sillä Elli Saurio oli asunut siinä kesäkuusta 1933 alkaen aina vuoden 1953 loppuun saakka.

Albertinkatu 44 sijaitsi 1950-luvulla ja sijaitsee yhä Albertinkadun ja Eerikinkadun kulmauksessa. Talon portaikkoon A ja portaikkoon B käydään Albertinkadulta. Professori Saurio omisti huoneiston numero 15 B-rapussa kolmannessa kerroksessa. Huoneiston ikkunat ovat pääsääntöisesti Eerikinkadulle päin. Vain niin sanotun palvelijanhuoneen pienestä ikkunasta avautuu sisäpihanäkymä. Pääsisäänkäynti huoneistoon tapahtui B-rapusta mutta huoneistoon oli myös erillinen sisäänkäynti C-portaikosta keittiön takana olevan huoneen eli edellä mainitun ”palvelijanhuoneen” eteiseen. Professori Saurion huoneiston pinta-ala oli runsas sata neliömetriä ja ala käsitti keittiön ja kylpyhuoneen lisäksi neljä muuta huonetta. Tämänkokoisen ja Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevan huoneiston vuokra oli 1960-luvulla 600 markan suuruusluokkaa.

Albertinkadun huoneisto oli aluksi professori Elli Saurion omistuksessa, mutta loppuvuosina hän asui siinä vuokralla yliopiston maksaessa laitoksen osalta vuokran ja muut menot. Rahapula vaivasi ajoittain professori Sauriota. Hän oli joutunut turvautumaan velkarahoitukseen jo 1940-luvulla vuosia jatkuneen tutkimusvapaan aikana ja lainojen takaisinmaksu rasitti hänen talouttaan kuusikymmentäluvulle asti. Taloudellisesti tiukimpina aikoina hän panttasi korujaan ja myi irtaimistoaan käyttörahaa saadakseen. Laamilasta perityt raskaat ja tummat antiikkihuonekalut, jotka aikoinaan oli tuotu Nurmekseen Pietarista, menivät myyntiin siinä vaiheessa, jolloin Albertinkadun huoneistossa järjestettiin tilaa kodin taloustieteen laitokselle. Pianonsa Saurio oli myynyt jo aikaisemmin kyetäkseen kustantamaan väitöskirja-aineiston käsittelyn. – Elli Saurio oli musikaalisesti lahjakas.

Professori Saurion asunnon sisustus uudistettiin 1950-luvun puolivälissä mutta varsinkin kodin taloustieteen laitokselle varattu huone kalustettiin värikkäästi, kevyesti ja uudenaikaisesti. Nuoret opiskelijat ansaitsivat saada innostavan opiskeluympäristön. Toimittajat olivat lehtiartikkeleissa kiinnittäneet huomiota yliopiston rapistuneisiin ja värittömiin luentosaleihin. Professori Saurio koki vähentää värittömyyttä.

Oikeastaan kodin taloustieteen laitoksen toimet oli keskitetty Albertinkadun huoneistossa yhteen ainoaan huoneeseen, mutta vieraansa, joihin oppilaatkin tietyissä tilanteissa lukeutuivat, professori Saurio otti vastaan omalla puolellaan. Vierailuja oli vaikea unohtaa. Huoneistossa oli monia mieleen painuvia yksityiskohtia ja ainakin kodin taloustieteen opiskelijat – ”ellistit” – muistivat elävästi vielä vuosikymmenien kuluttua professori Saurion asunnon. – Saattaa olla, että professori Saurion elämän värikkyys oli kaukaa viisaan professorin huolella harkittu teko. Siinä missä ihmiset muistivat Elli Saurion eksoottiset edesottamukset, he hyvällä onnella muistivat myös hänen tieteenalallaan jakamansa opetuksen.

Hilja ja Ivar Saurion lapset olivat poikkeuksellisen älykkäitä ja taiteellisesti lahjakkaita. Eeva Sauriosta tuli pukutaiteilija, taulujen tekijä ja tekstiilitaiteilija, mutta värit kiinnostivat myös professori Elli Sauriota, joka lienee ollut yleislahjakas. Assistentti Eva Oittilan mukaan professori Saurio tunsi värien teoriaa.

Kodin taloustiedettä pääaineenaan lukenut maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti Eva Oittila, joka toimi kodin taloustieteen ensimmäisenä laitosassistenttina laitoksen toimiessa Albertinkadulla, piti professori Saurion pyynnöstä kesällä 1961 Lappeenrannan kesäyliopiston oppilaille uusimpaan kansainväliseen tietämykseen perustuvan värikurssin.  Assistentti Oittila oli vuonna 1960 osallistunut puolen vuoden ajan kansainväliseen maatalousnuorisovaihto-ohjelmaan (IFYE) ja saanut Yhdysvalloista palatessaan tuomisinaan J. C. Penney Companyn julkaisemat 4H-kerhojen opetuskäyttöön laaditut rainat ja niihin liittyvät opettajan oppaat: 1) ”Take look at color”, 2) ”Color and you” ja 3) ”Color as you wear it”. – Rainojen perustana oleva väritietämys oli sama kuin niin sanotussa värianalyysissä, joka rantautui Suomeen myöhemmin ja saavutti paljon suosiota.

Professori Saurion huoneiston värit olivat huolella harkittuja. Laitoshuoneen lautalattia oli maalattu ultramariinin siniseksi. Värin täsmällinen, värioppien mukainen nimitys oli ehkä kuninkaan- tai egyptinsininen. Nahkainen korkeaselkäinen nojatuoli oli krapinpunainen. Sohvan päällinen oli kiinan- tai sinapinkeltainen. Laitoksen arkisto järjestettiin erottamalla värien avulla eri aihepiirit toisistaan. Mappien ja laitoksen julkaisujen selkämykset oli valittu tietyn värikoodin mukaan. – Ehkä kylpyhuoneen vaaleanpunainen värikuosikin oli värien kirjan mukainen.

Professori Saurio perehtyi kansainvälisiin sisustusalan lehtiin ja taloyhtiön iäkkäänpuoleisen talonmiehen tehtäväksi jäi konkreettisen muodon antaminen sisustusideoille. Talonmies Auvinen, taitava puuseppä ja remonttimies, kykeni nikkaroimaan esimerkiksi sohvapöydän, jonka keskellä olevassa syvennyksessä oli valaistu suihkulähde. Komeus oli keskellä olohuonetta. Olohuoneen kattoon professori Saurio oli suunnitellut suuren laakean valaisimen, jonka rungon muodosti lannevanne eli silloin muodissa ollut ”hula-hula-rengas” varjostinosan ollessa vaalean vihreää tylliä. Olohuoneen ikkunaa verhosi valaisimen tavoin vaaleanvihreä ja nauhakujien ruutuihin rajaama verho, joka laskostui nuorasta vetämällä kauniisti yli ikkunan poimuuntuville laskoksille. 1950-luvulla tällaiset verhot olivat jotain aivan uutta.

 Huoneistossa monista mieleenpainuvista yksityiskohdista mainittakoon eteishallia somistanut käytetty, kuivunut ja halkisahattu joulukuusi, joka oli maalattu punaruskeaksi ja kiinnitetty sitten koristuselementiksi seinään.

 Kaikkia kotitaloustieteiden kehittämistä koskevia ideoitaan professori Saurio ei kuitenkaan onnistunut toteuttamaan oman asuinhuoneistonsa puitteissa, sillä esimerkiksi kodin teknologian tutkimuslaitokseksi huoneistosta ei ollut. Kevättalvella 1959 filosofian tohtori, keksijä Veikko Havanto, joka opetti Lappeenrannan kesäyliopistossa koneoppia, teki konekokeiluja Albertinkadulla kodin taloustieteen laitoksella – tai itse asiassa professori Saurion olohuoneessa – ja kokeili vesijohtoveden paineella toimivan Upon pyykinpesukoneeseen liitettävän vedenpoistolaitteen käyttöä mehun puristamiseksi omenoista. Tohtori Havannon lisäksi professori Saurio ja molemmat väliaikaisesti jaetun assistentuurin haltijat: maisteri Leo Salovaara ja kodin taloustieteen opiskelija Eva Oittila olivat läsnä kokeilutilanteessa. Tohtori Havanto lisäsi vähitellen veden painetta, kunnes – koko laite halkesi ja omenat sinkosivat lattialle, seiniin ja kattoon.

Assistentti Oittila siivosi onnettomuuden jäljet parhaansa mukaan ja lähti sitten professori Saurion pyynnöstä Metsätalolla pidettävään seminaariin. Professori voi pahoin ja jäi itse kotiin vuoteeseensa lepäämään, mutta omenaräjähdys sai vielä jälkinäytöksen.

Syksyllä 1959 Helsingissä pidettiin Akateemisten naisten maailmankongressi ja professori Saurio kutsui kongressivieraita illalliselle kotiinsa. Huoneistossa oli tehtävä keväisen räjähdyksen jäljiltä pintaremontti illallistilaisuutta varten. Talonmies Auvinen aloitti työn, mutta hänet hälytettiin kiireelliseen vesijohdon korjaukseen kesken remontin. Joukko ihmisiä, jotka olivat saapuneet professori Saurion huoneistoon kutsuja valmistelemaan, viimeisteli huoneet edustuskuntoon. Assistentti Eva Oittila jatkoi tapetin yläreunaan tulevan reunanauhan eli boordin kiinnittämistä ja sen jälkeen professori Saurio ja assistentti Oittila maalasivat olohuoneen katon. Suuret pinnat maalattiin telalla ja reunat ja nurkkakohdat huoliteltiin siveltimellä. Valkoinen kattomaali loppui kesken, mutta kekseliäs professori ehdotti ikkunan puolelle maalaamatta jääneen vajaan metrin levyisen kaistaleen maalaamista vaaleanpunaiseksi. Taiteellinen lopputulos herätti parin tunnin kuluttua saapuneiden ulkomaisten vieraiden ihailun. Vesiliukoinen maali ehti kovan tuuletuksen avulla juuri ja juuri kuivua ennen vierasjoukon tuloa.

Lisähämminkiä aiheutti professori Saurion etukäteen esille ottaman puvun katoaminen. Pukua etsittiin raivoisasti, mutta sitä ei löytynyt ja kutsujen emännän oli mietittävä itselleen uusi asu. Hän valitsi puvukseen mustan samettihameen ja vaaleanvihreän silkkisen puseron. Vasta jälkeenpäin tohtori Anitra Karsten muisti siivonneensa näkyvillä lojuneen puvun komeroiden kätköihin.

Akateemisille naisvieraille tarjottiin Albertinkadulla sinä iltana karjalanpaistia ja vihreää salaattia. Professori Saurio oli etukäteen opastanut tarjoilijoina toimivia Kyllikki Korpea ja Eva Oittilaa – oppilaitaan – ettei pidä kirjaimellisesti noudattaa tarjoilusääntöä ”Ota, anna oikealta, tarjoa aina vasemmalta”, vaan sääntöä piti soveltaa joustavasti tilanteen mukaan. – Sokeaa, orjallista valmiiden sääntöjen noudattamista professori Elli Saurio ei missään tilanteessa suosinut. Sääntöjen soveltuvuus elämäntilanteeseen oli itsenäisesti, oman harkinnan avulla tutkittava. Itsenäisyyteen professori Saurio yritti joka käänteessä opastaa oppilaitaan mutta kodin taloustieteen – ja kaiken taloustieteen – ydinasian opettaminen oli vaikeampaa kuin esimerkiksi kirjanpitotekniikan opettaminen. Itsenäinen ajattelu oli korvaamattoman arvokas kodin taloustieteen opetuksen kannalta, sillä ihmisen omalle ajattelulle perustui kodin taloudellisen suunnitelman eli kotitalousbudjetin laadinta, mutta miten ohjata oppilas aikuismaiseen itsenäisyyteen? 

Elli Saurio kodin taloustieteen teorian kehittäjänä

Maisteri Laura Harmajan antama esimerkki saattoi aikanaan innostaa ylioppilas Elli Saurion juuri taloustieteen teoriaopintojen pariin mutta maisteri Harmaja keskittyi omassa tutkimustyössään etupäässä kotitalouden ja kansantalouden välisen suhteen selvittelyyn. Tästä Harmajan tutkimustaipumuksesta kertoo esimerkiksi Kirsti Niskanen vuonna 2002 artikkelissaan ”Hushållet och nationalekonomin – Laura Harmajas vetenskapliga utmaning”.

Maisteri Saurio taas piti taloussuunnitelman laatimista keskeisen tärkeänä kodin talouden ja kodin taloustieteen kannalta. Kodin talouden suunnittelussa voitiin suuremmassa tai pienemmässä määrin ottaa huomioon rahatalouden ohella muitakin talouden eri osatekijöitä. Eräs tulokseen vaikuttava tekijä oli kotitalouden reaalitalous. Laadukas kodin talouden kokonaissuunnittelu edellytti myös kotitaloustuotannon huomioon ottamisen. Kotitaloudet tuottivat hyödykkeitä, ihmisiä ja työvoimaa. Ne kuluttivat taloudellisia resurssejaan ja tavoittelivat hyvinvointia kotitalouksissa tapahtuvan taloudellisen prosessin – viime kädessä kulutuksen – kautta.

Professori Sauriolla oli virkaansa astuessaan selvä näkemys kodin taloustieteen teorian olennaisista piirteistä, sillä hän oli vuosikymmenet sitä asiaa pohtinut. Hän oli joutunut miettimään käytännön ja teorian suhdetta, arkisten askareiden ja taustalla vääjäämättä vaikuttavan taloudellisen periaatteen suhdetta varmasti jo konsulenttikaudellaan Suomalaisessa Marttaliitossa, mutta pohdinta terävöityi Saurion noustua konsulenttien esimiehen asemaan. Toiminnanjohtaja Sauriolla oli vastuu koko konsulenttikunnan koulutuksesta. Saurion näkemys kodin taloustieteen olemuksesta kehittyi hänen suunnitellessaan jatkotutkimustaan ja oli jokseenkin valmis 1940-luvun alussa. Teorian muotoutumista voi seurata Saurion laatimien kirjoitelmien ja puheiden pohjalta. Varsinaista alansa oppikirjaa Saurio ei koskaan kirjoittanut.

1930-luvun alussa Saurio keskittyi kirjanpidon opettamiseen niin emännille kuin konsulenteille. Siinä samalla kotitalouden taloustieteen teoria alkoi hahmottua hänelle. Kotitalouskirjanpito osoitti miten paljon työaikaa eri tehtäviin kului, ja opasti emännät suuntaamaan pääoman ja työn eniten hyötyä tuottaviin toimiin taloudessaan. Koska tiedettiin, paljonko palkatun työväen työtunti maksoi, saatiin kotona tehtyjen työtuntien avulla laskettua kotitalouskirjanpidon tärkein tulos eli niin sanotun ruokailupäivän hinta. Kirjanpito oli taloussuunnittelun apuväline, joka johti järkiperäiseen taloudenpitoon. Saurio huomasi, että taloudellisten periaatteiden tuntemus johti hyvään tekniseen suoritukseen. (Lähde: Mitä hyötyä emännillä on kirjanpidosta? Emäntälehti 11/ 1931).

Mutta taloudellisten periaatteiden tuntemus ei ollut virkamiestenkään hallussa saati tavallisten perheenemäntien. Saurio havaitsi uuden oppikoulusuunnitelman vanhakantaiseksi. 1930-luvun alkuvuosina istunut oppikoulukomitea oli painottanut kotitalouden tärkeyttä ja ehdottanut sille entistä suurempaa tuntimäärää ja kemian alkeiden opettamista kotitaloustunneilla. Nämä olivat hyviä uudistuksia, mutta komitea oli ehdottanut teknillisen opetuksen tapahtuvan pääasiallisesti keskikouluasteella ja teoreettisen, ennen kaikkea taloudellisen opetuksen, vasta lukioasteella. Saurio huomautti, että tässä noudatettiin vanhaa kaavaa: ensin valmistetaan ruokalajeja, sitten sommitellaan niitä yhteen aterioiksi ja lopuksi lasketaan, paljonko ateria on tullut maksamaan (n.s. aterialaskelmat), vaikka ensin pitäisi tarkastaa, paljonko varoja on käytettävissä, sitten suunnitella ateria ja sitten se vasta valmistaa. (Lähde: Kotitalous uudessa oppikoulusuunnitelmassa. Kotitalous 1/194). – Näissä näkemyksissään Saurio ehkä tukeutui Laura Harmajaan, joka välitti saksalaista kotitaloustutkimusta Suomeen. Saksassa kotitaloustieteen ytimenä pidettiin yhteiskunnallista taloustiedettä. Luonnontieteeseen pohjautuvat kotitaloustieteen lajit olivat välinetieteitä taloudellista tulosta tavoiteltaessa.

Saurio totesi lisäksi, että yksinomaan keskikoulunkäyneille, siis oppilaiden suurimmalle joukolle, ei talousopetusta lainkaan tarjottaisi, vaikka juuri kodin taloudessa ja sen järjestelyssä suomalaiset kipeästi kaipasivat opetusta, joten tämän opetuksen jos minkään pitäisi kuulua keskikoulusivistykseen. Komiteanmietinnössä oli myös muita vikoja. Kotitalouden käsite ei nähtävästi ollut komitealle täysin selvä. Niinpä komitean tälle opetusaineelle ehdottama nimike ”Kotitalous ja kodinhoito” oli sopimaton, koska yleisen kaikissa maissa käytetyn terminologian mukaisesti kotitalous on kokonaiskäsite, joka sisältää käytännöllisinä osakäsitteinä ruoanvalmistuksen, kodinhoidon, lasten hoidon, kodin käsityöt ja niin edelleen. Saurio oli tullut tässä vaiheessa siihen tulokseen, että läpi koulun kulkeva ”kotitalousoppi” olisi ainenimi ryhmälle, johon kuuluisivat terveysoppi, käsityöt, piirustus ja muovailu, kansantalous, yhteiskuntaoppi sekä suureksi osaksi luonnontieteelliset aineet. Kotitalous, joka samalla kertaa sekä talouden että kodin näkökulmasta käsittelisi suurta määrää opetusaineita, toisi oppikoulun kotien ja samalla elävän todellisuuden yhteyteen. (Lähde: Kotitalous uudessa oppikoulusuunnitelmassa. Kotitalous 1/194).

Vuonna 1935 Saurio käytti käsitettä kodin talous- eli liikeoppi ensimmäisen kerran. Neuvontatyössä kaivattiin erikoistumista kotitalouteen ja lisäksi itse kotitaloudessa, sillä kotitalouden päähaarat, ruokatalous ja kodinhoito olivat teknisesti kaukana toisistaan. Edelleen neuvontatyössä kaivattiin syventymistä kodin talous- eli liikeoppiin, mikä antaisi puitteet kaikelle neuvonnalle, mutta koulujen opetusohjelmiin kodin liikeoppi ei kuulunut. Kukaan ei kyennyt kertomaan noin 700 henkeä käsittävälle neuvojien joukolle, miten sen tuli kansalle opettaa kotitaloutta. Kaiken lisäksi talouden neuvominen oli vaativampaa kuin tekniikan. Kaikelle neuvontatyölle suuntaa antava tieteellinen tutkimus puuttui kotitalousalalta. Kotitalouden saattaminen yliopistoaineeksi olisi ainakin neuvonnan kannalta hyvin tärkeää, Saurio sanoi. (Lähde: Marttaliiton arkiston leikekansioihin talletettu artikkeli, 18.12.1935, lehden nimi ei ole tiedossa).

Vuonna 1937, puhui Oslossa Emäntäliiton kongressissa 28.5. perheenemännän työn taloudellisesta merkityksestä. Hän oli tässä vaiheessa sulatellut eri tahoilta saamiaan vaikutelmia ja omaksunut ajatuksen kotitalousliikkeestä, mutta arvosteli liikkeen näkemyksiä rahataloudesta. Kun siirryttiin luontoistaloudesta raha- eli vaihdantatalouteen, tuli yksityistalouden päämääräksi tulojen so. rahatulojen hankkiminen. Huomio siirtyy ihmisestä tuotantoon, joka tekee mahdolliseksi ansaita rahaa. Näin taloudellisessa ajattelussa toiminnan päämääräksi tuli raha, välikappale. Päämäärän ja välikappaleen roolit vaihtuivat. Ei riitä, että kotitalouden tulos arvioidaan ”miljaardiliikkeeksi”, sillä perheenemännän työn arvo ja hänen toimintansa tulos on mitattavissa vain siinä, miten paljon kodissa on saatu aikaan ruumiin ja sielun terveyttä, työkykyä, ruumiillista ja henkistä työvoimaa, tyytyväistä mieltä ja onnellisuutta.

Saurio käytti vuonna 1937 termiä ”kodin talous”. Kodin talouden hoidossa puuttui järkiperäistä suunnitelmaa ja metodia. Tarvittiin eksaktia tiedettä ja tutkimus- ja koelaitoksia, jotta perheenemännän työn taloudellinen merkitys kyettäisiin arvioimaan ja sitä myöten kotitaloustyön arvo ammattina määrittämään. Saurio esitti avoimen kysymyksen: Miten voisimme lisätä perheenemännän taloudellisen toiminnan arvoa? ja vastasi siihen puolittain: Edistyksemme välttämätön ehto on kotitaloustiede, mutta mitä on kotitaloustiede?

Kului vielä kolme vuotta ja Sauriolle selvisi, mitä kodin talouden opetus tarkoitti. Hän kirjoitti aiheesta Kotitalousopetus -lehdessä (5/1940, s. 118−121). Samassa numerossa (s. 126−127) ilmoitetaan yleisen ravinto-opin olevan Helsingin yliopistossa uusi tutkintoaine syyslukukauden 1940 alusta alkaen. Sovelias toimintaympäristö suunnitteilla oleville kotitaloustieteille alkoi hahmottua. Saurion mukaan kaivattiin oppiainetta, jossa tarkasteltaisiin kodin eri puolia samasta ja yhteisestä näkökulmasta ja joka tavallaan määrittelisi rajat eri kotitaloudellisten opetusaineiden laajuudelle. ”Kodin talous” voisi olla tämä kokonaisuuden kartoittava oppiaine. Saurio pohti edelleen:

Koska kodin talouden opetukseen kuuluu käsittääkseni 3 kohtaa: kansantaloudellinen näkökohta, kodin talouden suunnittelu (talousarvio) ja suunnitelman toteutumisen tarkistus (kirjanpito). Kuten tunnettua, on näihin asti opetukseemme liittynyt vain viimeksi mainitut. Luulen, että juuri tässä piilee syy siihen, miksi opetus on tuntunut vaikealta, joka tapauksessa kuivalta sekä oppilaista että opettajista. (ibid.)

Kansantaloudellisella näkökohdalla olisi kaksi puolta. Ensiksikin sen tulisi selvittää kotitalouden päämäärä ja toiminnan tulos ja mikä tehtävä kotitaloudella koko kansakunnan kannalta on. Toisaalta opetuksella olisi sosiaalinen tehtävä, sillä sen tulisi osoittaa, millaiset edellytykset kansalla kokonaisuudessaan on kotitalouksien tasoon ja laatuun nähden, millaiset edellytykset eri väestöryhmissä ja tuloluokissa. Sosiaalisen käsittelyn avulla vasta päästäisiin käsittelemään perhetaloutta.

Sauriolle oli vuonna 1940 selvää, että taloussuunnitelma merkitsi opetuksen ydin- ja pääkohtaa.  Suunnitelma loi perustan tulevaisuudelle ja myös kirjanpidolle. Kirjanpito eli suunnitelman tarkistus oli vain katsaus jo tapahtuneeseen. Suunnitelma oli tavallaan myös opetuksessa juuri se kohta, jossa kodin piiriin kuuluvat eri asiat asetetaan ikään kuin omille paikoilleen muodostamaan kauniin ja sopusointuisen kokonaisuuden, jossa jokaisella osalla on oma tärkeä osuutensa ja merkityksensä. Saurio huomauttaa, että kodin talouden opetuksen vaikeudet olivat suuremmat koulussa kuin neuvontatyömaalla, koska koulujen oppilailta puuttui kokemus kodin talouden järjestelystä ja hoidosta ja oppilaat voivat joutua myöhemmin kovin erilaisiin olosuhteisiin. − Ei voida luoda yleispätevää ohjetta elämää varten. Ylimalkaan, kaikissa tapauksissa, kodin talouden opetus vaati opettajalta sekä vaivannäköä että itsenäistä ajattelukykyä, jota ilman, esimerkiksi jotakin annettua kaavaa koneellisesti seuraten, opetusta ei voitu tehdä riittävän selväksi ja havainnolliseksi.

Kodin taloustieteen kursseja opetettiin kesäyliopistoissa

Professori Saurion näkemykset kodin taloustieteen kehittämisen mahdollisuuksista ja kehittämislinjauksista poikkesivat Helsingin yliopiston virallisista kodin taloustieteen opintovaatimuksissa ilmaisemista näkemyksistä mutta kokeiluluontoiseen opetukseen ei ollut tilaa yliopiston lukuvuosien aikana toteutetun tiukan ohjelman aikana. Vaihtoehtoisia kursseja voitiin kuitenkin ottaa ohjelmaan yliopistollisten kesäkurssien puitteissa. Kodin taloustieteen arvosanaopetusta annettiin professori Elli Saurion virkakauden kuluessa Lappeenrannan, Kokkolan ja Seinäjoen kesäyliopistoissa. Lappeenrannan kesäyliopistossa kodin taloustiedettä luennoitiin vuosina 1957–1966, Seinäjoella vuonna 1961 perustetussa Etelä-Pohjanmaan kesäyliopistossa 1963–1966 ja Kokkolassa kesällä 1966 Keski-Pohjanmaan edelliskesänä perustetussa kesäyliopistossa.

Kesäyliopistotoiminta ennakoi usein yliopiston perustamista paikkakunnalle. Jyväskylässä oli pidetty kesällä 1912 Suomen kautta aikojen ensimmäiset yliopistolliset kesäkurssit. Osanottajista noin kolmasosa oli ollut ylioppilaita, loput opettajia. Seuraava kesäyliopisto perustettiin vasta vuonna 1936 Turkuun ja kesäkurssit tasoittivat tietä Turun yliopiston syntymiselle.  Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopisto perustettiin vuonna 1951 Ouluun Suomen kolmantena kesäyliopistona. Myöhemmin Oulu sai ensiksi opettajakorkeakoulun, sitten yliopiston. Tampereella kesäyliopisto aloitti toimintansa vuonna 1955. Myös se toi mukanaan yliopiston tai oikeastaan korkeakoulun, kun Yhteiskunnallinen korkeakoulu siirrettiin vuonna 1960 Helsingistä Tampereelle. Kuutisen vuotta myöhemmin Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta tuli yksityinen Tampereen yliopisto ja vuonna 1974 siitä muodostettiin valtion ylläpitämä yliopisto. Kuopioon ja Lappeenrantaan perustettiin kesäyliopistot vuonna 1956.

Maaliskuulla 1956 maata vaivannut yleislakko saattoi olla hidastamassa Lappeenrannan kesäyliopiston alkuunpääsyä ensimmäisenä kesänä, sillä opiskelijoita ilmoittautui aluksi niukasti Lappeenrannan kesäyliopiston kursseille, mutta nopeasti uuden kurssipaikan suosio kasvoi ja Lappeenrannan maine miellyttävänä opiskeluympäristönä vakiintui. Lappeenranta oli viehättävä kesäkaupunki ja on sitä yhä edelleen. Oli mahdollista viettää lomaa ja opiskella samalla. Opiskelussa vallitsi viehättävä tunnelma. Kaupunkilaiset – välittömät karjalaiset – pitivät vieraistaan hyvää huolta. Asunnon sai helposti. Kesäyliopiston luennoijat olivat korkeatasoisia ja luennot koskivat kiinnostavia aiheita. Osa luennoista annettiin lisäksi maksuttomina yleistieteellisinä iltaluentoina. 

Toiminnanjohtaja Elli Saurio oli saattanut 1930-luvulla Suomalaisen Marttaliiton voimakkaan kasvun uralle, ja samaan hän olisi luultavasti kyennyt myös Helsingin yliopistolla, jos hänellä olisi ollut vapaus toimia, mutta toimintaympäristö oli täysin toinen kollegoiden ollessa pääsääntöisesti mieshenkilöitä. Uusien kesäyliopistojen puitteissa professori Saurion organisointikyvylle oli käyttöä, ja kesäyliopistoissa annettua kodin taloustieteen opetusta koskevat tilastoluvut osoittavat ehkä sen, miten kotitaloustieteet olisivat erillisenä tiedekuntana kasvaneet ja kukoistaneet Saurion ohjauksessa.

Kodin taloustieteen opetus alkoi Lappeenrannan kesäyliopistossa varovaisesti mutta pian opetus laajeni arvosanoihin johtavaksi ja professori Elli Saurion viimeisten virkavuosien aikana kodin taloustiede oli Lappeenrannan kesäyliopiston vahvin opetusala sekä oppilaiden lukumäärällä että kurssien lukumäärällä mitattuna. Niistä monista tekijöistä, jotka vaikuttivat kodin taloustieteen suosioon, ei 1960-luvun alussa toteutettu lainsäädäntömuutos ollut varmaankaan vähäisin. – Oli kuin professori Saurio olisi kyennyt ennakoimaan muutoksen lainsäädännössä aloittaessaan kodin taloustieteen arvosanaopetuksen Lappeenrannassa kesällä 1956.

Kodin taloustieteen kesäopiskelijoiden määrä kohosi huippuunsa vuonna 1962, jolloin heitä oli Lappeenrannassa yhteensä 89 opiskelijaa. Kodin taloustieteen opiskelijoiden määrää kasvattivat oppikouluihin perustetut kotitalouden ja tyttöjen käsitöiden nuoremman lehtorin virat, joihin alettiin vaatia vuonna 1961 tapahtuneen asetusmuutoksen vuoksi kaksi approbatur-arvosanaa. Kotitalouden lehtorin virkoihin oli toisena pakollisena aineena kodin taloustiede ja toisena ravintokemia. Käsitöiden lehtorin virkoihin voitiin hankkia approbatur-arvosana kodin taloustieteessä, kansatieteessä tai taidehistoriassa. Vuoden 1963 asetusmuutoksella arvosanavaatimus sekä kotitalouden että käsitöiden lehtorin viroissa rajoitettiin yhteen tieteeseen mutta opiskelijamäärää piti yhä korkeana se, että osa opiskelijoista tähtäsi approbaturia korkeampiin arvosanoihin, sillä niitä vaadittiin opettajavalmistuslaitosten joihinkin lehtorin virkoihin. – Vuosina 1959–1966 kesäyliopistojen tarjoamaan kodin taloustieteen arvosanaopetukseen osallistui 476 eri henkilöä.

Niistä kesäyliopistojen opiskelijoista, jotka suorittivat jotain kodin taloustieteen opintokokonaisuutta, valtaosa eli 67,6 prosenttia oli talousopettajia. Aineesta oli näin ollen muodostunut ammatillisen opettajatutkinnon suorittaneiden yliopistollisen jatkokoulutuksen muoto. Seuraavaksi suurimmat ryhmät olivat Helsingin kotitalousopettajaopiston oppilaat (9,3 %), käsityönopettajat (8,1 %) ja laitosemännät (4,8 %). Yliopiston opiskelijoita oli vain 2,8 prosenttia kesäyliopisto-opiskelijoista. Kodin taloustieteen kesäkurssista ei voinut kehittyä yliopisto-opiskelun kolmatta lukukautta, koska pakollinen harjoittelu täytti yliopiston kotitalousylioppilaiden kesiä ja heidän oli lisäksi suoritettava kesäaikaan sijoittuva, kolme kuukautta kestävä teknis-taloudellinen kotitalouskurssi, jonka opetus oli alkanut kesällä 1957. Teknis-taloudellisella kurssilla korvattiin kotitalousylioppilailta aikaisemmin vaadittu kotitalouskoulukurssi.

Kesällä 1957 Lappeenrannan kesäyliopistossa oli 372 kirjoittautumismaksun maksanutta opiskelijaa. Opiskelijoista oli naisia 66,4 prosenttia, ylioppilaita 39,5 prosenttia, akateemisen loppututkinnon suorittaneita 19,7 prosenttia ja kansakoulunopettajia 16,8 prosenttia. Luennoitsijoista, joita oli yhteensä 26, kymmenen oli professoria. Suurin osa luennoitsijoista saapui Helsingin yliopistosta. Sieltä olivat muun muassa professorit Elli Saurio, Theodor Wegelius, Karl Bruhn ja vt. professori Erik Allardt. Professori Saurio oli ainoa naisprofessori Lappeenrannan kesäyliopiston kurssinpitäjien joukossa kesällä 1957.

Koska kodin taloustieteen kesäyliopisto-opetus oli käytännössä muodostunut jo toimessa olevien ammattihenkilöiden jatkokoulutukseksi tietyn virka-aseman saavuttamiseksi, Helsingin yliopiston opintovaatimuksia noudatettiin sovelletusti, tarkoituksenmukaiseksi katsotulla tavalla. Vieraskielisen kirjallisuuden sijasta esimerkiksi rajoituttiin alan keskeiseen vierasperäiseen terminologiaan. Vastapainoksi tälle muutokselle vaatimuksia oli täydennetty tukiaineilla, jotka olivat ajankohtaisia yleinen yhteiskunnallinen kehitys huomioon ottaen tai joiden puutteellisen hallinnan opiskelijat olivat ilmaisseet.

Kesäyliopiston kesäopetusta täydensi kirjeopiskelu talvisin. Kirjekurssien opettajina toimivat valtiotieteiden lisensiaatti Leo Salovaara, valtiotieteiden maisteri Helvi Tuomi, maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti Eva Oittila, filosofian maisteri Salli Havanto, filosofian tohtori Veikko Havanto ja diplomi-insinööri Aino Bergholm.   

Ehkä ulkomailta saadun esikuvan mukaisesti professori Saurio jakoi kodin taloustieteen kurssien tiedonalat viiteen ryhmään: 1) talous, josta oli eniten luentoja, 2) perheenjäsenten väliset suhteet, 3) asunto ja koneet, 4) vaatetus ja 5) ruoanpito. − Yhdysvaltojen koululaitoksessa oli suunnitteilla kotitalousopetuksen jakaminen viiteen aineryhmään: ravinto, asunto, vaatetus, perhepsykologia, ja kodin talous, joista viimeksi mainittu oli yhdistävänä elementtinä. Lappeenrannassa opetusohjelmaa täydennettiin kesäyliopistojen muun kurssitarjonnan avulla. Opiskeltiin tilastotiedettä, psykologiaa, biologiaa ja esperanton alkeita. Vierailevat opettajat: filosofian kandidaatti Ursula Wallberg, professori Carin Boalt ja arkkitehti Hans Örnhall saapuivat Ruotsista luennoimaan kodin taloustieteen opintovaatimuksiin kuuluvia kursseja.

Professori Saurio oli kekseliäs ja ennakkoluuloton. Hän havaitsi, että myös ei-ylioppilaat kykenivät suoriutumaan yliopistotasoisesta opetuksesta. Niinpä hän ohjasi kesäopetuksen puitteissa neljä laudaturopintojen pro gradu -työtä ja liitti tutkielmat kotitalousylioppilaiden laatimien tutkielmien luetteloon, vaikka kyseessä olevien tutkielmien laatijoilta puuttui ylioppilastutkinto.

 Vieraiden kielten taito oli usein heikohko kansakoulu- tai keskikoulupohjalta opiskelevilla, mutta tähän ongelmaan professori Saurio kehitti esperanton opiskelusta omaperäisen ratkaisun. Hän ehdotti esperanton otettavaksi Lappeenrannan kesäyliopiston ohjelmaan, ja esperanton opetus alkoikin kesällä 1963. Esperanton oppi nopeasti, ja se oli kansainvälinen kieli. Karjala-lehdessä kerrottiin, että professori Saurio aikoi julkaista laitoksensa tutkimustulokset tällä kielellä, kunhan terminologia vakiintuisi. Filosofian maisteri Vilho Setälä luennoi esperanton peruskurssin 1.–12.7.1963 ja peruskurssi vastasi jossakin määrin pro exercitio -kielikoetta. Kodin taloustieteen cum laude -opiskelijoiden oli suoritettava myös talousesperanton jatkokurssi, joka pidettiin 8.–12.7.1963. Kodin taloustieteestä maaliskuussa 1958 valmistuneen Eeva-Liisa Luokkasen vuonna 1963 laatima ja esperantoksi käännetty kirjoitus ”Osamaksukaupan kehityksestä USA:ssa” oli jatkokurssin kurssimateriaalina. – Maisteri Luokkasen teksti suomenkielisenä muodosti samalla kodin taloustieteen laitoksen julkaisusarjan ensimmäisen osan. Sarjan toisena osana oli sama tutkimus esperantonkielisenä: La evoluo de partuma aĉetado en usono, Instituto de mastrumada ekonomio.

Itä-Suomesta puuttui yliopisto ja Lappeenrannan kesäyliopiston opettajakuntaa elähdytti alun alkaen varmuus tai vähintään vahva toive opetuksen laajenemisesta kokovuotiseksi. Epävarmaa oli vain se, minkä alan korkeakoulun uudet kesäyliopistokaupungit saisivat.

Syyskuussa 1955 Lappeenrannan raatihuoneella perustetussa Itä-Suomen Yliopistoseura ry:ssä – Lappeenrannan kesäyliopiston taustajärjestössä – oltiin sitä mieltä, että seuraavana syntyvän suomalaisen yliopiston tai korkeakoulun olisi tullut sijaita Itä-Suomessa. Lappeenrantaan toivottiin 1950-luvulla lääketieteellistä tiedekuntaa ja Kuopioon historiallis-kielitieteellistä tiedekuntaa. Toiveet eivät toteutuneet aivan tässä muodossa mutta sekä Lappeenranta että Kuopio ja vielä Joensuukin saivat korkeimman tason oppilaitoksen.

Itä-Suomen kulttuurikomitea, jonka valtioneuvosto oli asettanut marraskuussa 1958, ehdotti vuonna 1961 valmistuneessa mietinnössään Itä-Suomen yliopiston sijoittamista Lappeenrantaan. Komitean puheenjohtajana oli toiminut professori Martti Joeli Mustakallio, Lappeenrannan kesäyliopiston rehtori vuosina 1956–1965. Komitea kuuli professori Elli Sauriota yhtenä asiantuntijoistaan.

Itä-Suomen kulttuurikomitea oli kuitenkin käsitellyt vain Itä-Suomen korkeakoulutarvetta ja valtioneuvosto asetti 20.6.1963 uuden komitean, jolle annettiin tehtäväksi tutkia yliopistojen ja korkeakoulujen koulutuskapasiteetin lisäämistä laajemmasta näkökulmasta ja mahdollisten uusien korkeakoulujen, erityisesti Itä-Suomen korkeakoulun perustamista ja tehdä esitykset näissä suhteissa tarpeellisiksi katsottavista järjestelyistä. Tämän uuden komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin professori Paavo Suomalainen. Mietinnössä, joka jätettiin 9.6.1965 eli tasan kymmenen vuotta myöhemmin kuin Lappeenrannan yliopistoajatus oli herätetty, ehdotettiin sekä yliopiston että korkeakoulun perustamista Lappeenrantaan siten, että ne aloittaisivat toimintansa vuonna 1969. Teknillinen korkeakoulu perustettaisiin sekä Tampereelle että Lappeenrantaan ja Itä-Suomen yliopisto perustettaisiin Lappeenrantaan matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan ja humanistisen tiedekunnan käsittävänä.

Päätös asiassa tehtiin syksyllä 1965 ja ongelma ratkaistiin tunnetulla tavalla: Kuopio sai lääketieteen, Joensuu humanistit, ja Lappeenrantaan perustettiin Teknillinen korkeakoulu. Kodin taloustiedettä opetettiin tämän jälkeen enää yhtenä kesänä Lappeenrannan kesäyliopistossa. Professori Saurion kasvuhakuiset suunnitelmat olivat sillä suunnalla särkyneet mutta hän aloitti viimeisen virkavuotensa kesäkuukausina kodin taloustieteen opetuksen Kokkolan kesäyliopistossa. Hämmästyttävää Lappeenrantaan aiottuun korkeakouluun ja kodin taloustieteen opetukseen liittyvissä suunnitelmissa oli ollut se, että kodin taloustiede olisi ilmeisesti tullut sijoitetuksi – ainakin alkuvaiheessa – humanistiseen tiedekuntaan, jos ehdotus Lappeenrannan kaksi tiedekuntaa sisältävästä yliopistosta olisi toteutunut. Idea taloustieteestä humanistisena tiedonalana tuo ajatuksiin ehdottomasti kodin taloustieteen taustalla häämöttävän ja syntyvuoroaan odottavan yksilön taloustieteen. – Taloustieteessä on perinteisesti viljelty valtion ja yritysten näkökulmia.

Professori Saurio tahtoi saada kotitaloustieteet kasvamaan normaalisti

 Tilaongelma vaivasi Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellistä tiedekuntaa oikeastaan aina siitä asti, kun tiedekunta sai alkunsa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä filosofisen tiedekunnan kolmantena osastona. Ongelma ratkaistiin suunnittelupöydällä jo 1940-luvun lopulla, kun päätettiin maataloustieteiden laitosrakennusten sijoittamisesta Helsingin Viikkiin, mutta suunnitelmien toteutuminen käytännössä tapahtui vasta parinkymmenen vuoden kuluttua. Kaksi tiedekuntaan 1940-luvulla perustettua kotitaloustiedettä kokivat tila-ahdingon ja resurssipulan, josta riittämättömät opetustilat olivat seurausta, varsin eri tavalla. Ravintokemiaa resurssipula ei oikeastaan satuttanut mutta yhteiskuntatieteellinen kodin taloustiede kärsi siitä raskaasti.

Ravintokemian varsinainen professorin virka perustettiin 14. maaliskuuta 1947 annetulla asetuksella ja filosofian tohtori Paavo Kultimo Roine nimitettiin viran ensimmäiseksi haltijaksi 27. tammikuuta 1949. Ravintokemian laitokselle luovutettiin omat toimitilat Viikin ”vanhan puolen” koetilan laboratoriorakennuksesta ja tilaa myönnettiin avokätisesti, sillä laitos sai käyttöönsä viisitoista huonetta kahdessa kerroksessa. Huoneiden lattiapinta-ala oli yhteensä 410 m². Luvussa on mukana ruuanvalmistusopin ja kodinhoito-opin opetusta varten varatut neljä huonetta, pinta-alaltaan 94 m².

Ravintokemian laitoksen ajanmukaiseen varusteluun sijoitettiin niin suuria summia, että huomattavien investointien tuloksena ravintokemian laitoksesta muodostui yksi maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan parhaiten varustettuja laitoksia ja laitoksen korkealuokkaisuus säilyi vuodesta toiseen kiitos anteliaasti myönnettyjen määrärahojen. Jos maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan laitokset sijoitettaisiin järjestykseen niille vuosittain myönnettyjen määrärahojen suuruuden mukaan, tiedekunnan kaksi kotitaloustiedettä asettuisivat vuosi vuodelta suuruusjärjestykseen jonoon samoille kohdille. Onnekas ravintokemia oli säännönmukaisesti yksi tiedekunnan runsaimmin rahoitetuista laitoksista – jollei peräti sijaluvultaan ykkönen. Kodin taloustieteen kohdalla säästettiin resursseja ja vastaanottamiensa määrärahojen puolesta se sijoittuisi rahoitusjonon häntäpäähän. Sen paikka vastaisi rahoituksen vähäisyydessä suurin piirtein ravintokemian paikkaa rahoituksen suuruudessa.

Omien laitostilojen puuttuminen kodin taloustieteeltä ajanjaksona 1946–1967 on täysin looginen seuraus tiedekunnan rahanjaosta päättävien henkilöiden yleisestä asennoitumisesta sitä kohtaan. – Luonnontieteiden arvostus oli korkealla kautta sivistyneen maailman. Puhuttiin kahdesta kulttuurista. Sir Charles Snow luennoi 7.5.1959 Cambridgessa Englannissa aiheesta ”Kaksi kulttuuria ja tieteellinen vallankumous” ja pani luennollaan alulle myrskyisen keskustelun. Suomen tieteessä, kun maataloustieteiden tieteellisyyttä haluttiin voimistaa, painotettiin luonnontieteellisen aineksen ja eritoten kemian osuutta oppiaineksessa – yhteiskunnallisen näkökulman kustannuksella.

Oppilasmäärillä ja perustutkintojen lukumäärillä mitaten kodin taloustiede ja ravintokemia eivät erityisemmin poikenneet toisistaan. Hakijamäärien jatkuvasti kasvaessa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa oli jouduttu turvautumaan – opetustilojen rajallisuuden ja opetushenkilökunnan vähälukuisuuden vuoksi – alalle pyrkivien ylioppilaiden sisäänoton karsintaan. Kotitaloustieteitä lukemaan otettiin vuosittain yhteensä vain viisitoista uutta opiskelijaa ja tämä pieni joukko jakaantui pääainevalintansa mukaan vielä kahteen osaan. Osa opiskelijoista valitsi pääaineekseen kodin taloustieteen ja osa ravintokemian kotitaloustieteellisen suunnan.

Ravintokemian laitoksessa annettiin nimittäin opetusta miltei alusta alkaen kahdella linjalla ja kotitaloustieteiden opiskelijakiintiö koski vain ravintokemian kotitaloustieteellistä suuntaa.  Professori Roine oli lukuvuonna 1948–1949 stipendin turvin tehnyt opintomatkan Yhdysvaltoihin ja vasta tämän matkan jälkeen, syksyllä 1949, aloittanut virkansa hoidon. Heti alkajaisiksi hän jakoi ravintokemian kahteen linjaan: biokemialliseen ja kotitaloustieteelliseen. Niiden opiskelijoiden, jotka olivat valinneet biokemiallisen suunnan, ei tarvinnut suorittaa kodin taloustieteen approbatur-opintoja, koska biokemiallista linjaa ei laskettu kotitaloustieteisiin kuuluvaksi. Harjoittelu alkoi molemmilla linjoilla cum laude tasolta mutta biokemiallisen suunnan opiskelijoilta vaadittiin harjoittelua nimenomaan elintarviketeollisuudessa. – Elinvoimainen elintarviketieteiden tiederyhmä, joka syntyi maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan 1960-luvulla, kehitettiin juuri ravintokemian biokemiallisen suunnan tai linjan pohjalta.  

Kodin taloustieteen professori Elli Saurio jaksoi suunnitella kotitaloustieteiden lukumäärän laajentamista ja kaavailla maataloustieteiden agronomitutkintoon verrattavan kotitaloustieteiden virkatutkinnon käyttöön ottamista, vaikka toimi erittäin niukan rahoituksen turvin ja ilman omia erillisiä laitostiloja. – Kotitaloudellisen virkatutkinnon mahdollisuutta harkittiin, koska vähitellen oli käynyt selväksi, että maatalous- ja metsätieteiden kandidaatin tutkinto jompikumpi kotitaloustiede pääaineena, oli poikkeuksellisen hidas ja kallis suorittaa. Jo pakollinen harjoittelu vei vuoden ja kotitaloustieteiden opiskelua rasitti eräs harvinainen piirre: luonnontieteellinen ravintokemia ja yhteiskuntatieteellinen kodin taloustiede olivat approbatur-tasolla tiukasti toisiinsa sidotut. Kotitalousylioppilaiden oli suoritettava approbatur-opinnot molemmista kotitalousaineista mutta kotitaloustieteellisen tutkinnon poikkeuksellisen rasittavuuden varmisti se, että kotitalousylioppilaiden oli suoritettava asiallisesti ottaen approbatur-opinnot kolmesta kotitalousaineesta, sillä keskeinen kodin teknologia -tiedenimikkeen oppiaines oli kursseina sisällytetty kodin taloustieteen ja ravintokemian approbaturtason opintoihin. Kun kodin teknologian kiinteää ylimääräisen professorin virkaa koskeva asetus annettiin vuonna 1969 ja kodin teknologian laitos perustettiin maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan ruuanvalmistusopin ja kodinhoito-opin kurssit siirrettiin kodin teknologian ydinsisällöksi.

Maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan kotitaloustutkinnon tutkintovaatimukset olivat erittäin raskaat verrattuna tiedekunnan muiden pääaineiden tutkintovaatimuksiin, sillä kotitalousylioppilaat joutuivat suorittamaan – asiallisesti ottaen − kolmen kotitalousaineen perusopintojen lisäksi opintokokonaisuuden vielä yhdestä muiden tiederyhmien aineesta. Kotitaloustieteitähän oli virallisesti vain kaksi: kodin taloustiede ja ravintokemia, vaikka ne sisälsivät paljon kodin teknologian kursseja, ja maatalous-metsätieteiden kandidaattitutkintoon vaadittiin tutkintoaineen laudaturkokonaisuuden lisäksi opintokokonaisuuteen soveltuvista kahdesta aineesta toisesta vähintään approbaturopinnot ja toisesta vähintään cum laude -opinnot. 

Kodin taloustieteen pääaineekseen valinneella kotitalousylioppilaalla kului paljon aikaa ravintokemian ja kodin teknologian luonnontieteille perustuvien kurssien parissa ennen kuin hän pääsi syventymään valitsemaansa yhteiskuntatieteelliseen talous-aiheeseen. Opintojen ensimmäisen vuoden lopussa kotitalousylioppilaan ravintokemian opinnot olivat jo hyvällä alulla ja ravintokemian valinta pääaineeksi alkoi helposti vaikuttaa järkevimmältä ratkaisulta. Ihmetellä sopii, että kodin taloustieteestä valmistui professori Saurion virkakaudella sentään runsaat kahdeksankymmentä kandidaattitutkintoa. – Valmistuneiden laudatur-arvosanojen lukumäärä oli tutkintojen lukumäärää suurempi, sillä kodin taloustieteestä suoritettiin myös sivuarvosanoja ja sitä opiskelivat kesäyliopistoissa myös ei-ylioppilaat, joiden ei ollut mahdollista ylioppilastutkinnon puuttumisen vuoksi suorittaa yliopistollista kandidaattitutkintoa.

Kodin taloustieteen professori Elli Saurio piti Amerikan Yhdysvalloissa jo 1800-luvun puolella hahmotellun yliopistollisen kotitalousopetuksen rakennetta esikuvanaan suunnitellessaan suomalaisten kotitaloustieteiden jatkokehittämistä. Hän nimesi luonnostelemansa kotitaloustieteellisen virkatutkinnon domonomitutkinnoksi ja teki 13. lokakuuta 1955 maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle oman ehdotuksen kodin taloustieteen tutkintovaatimuksiksi maatalous- ja metsätieteiden kandidaattitutkinnossa. Ehdotus olisi toteutuessaan aiheuttanut tarpeen huomattavasti lisätä kodin taloustieteen laitoksen opettajakuntaa, mikä puolestaan olisi merkinnyt kodin taloustieteen voimakkaan kasvun ja laajenemisen alkamista. Ehdotus ei toteutunut.

Professori Saurion tehdessä ehdotuksensa, tiedekunnassa noudatettiin syyslukukauden 1952 alussa voimaan astuneita tutkintovaatimuksia. Seuraavista tutkintovaatimuksista päätettiin 1.9.1960. Vuoden 1952 vaatimuksissa kodin taloustieteen opetukseen ei sisältynyt linjavaihtoehtoja. Syksyllä 1960 voimaan tulleissa tutkintovaatimuksissa kodin taloustiede jakaantui cum laude approbatur-tasolta alkaen kahteen eri suuntaan: 1) kotitaloudelliseen ja 2) yhteiskunnalliseen. Ravintokemia oli jaettu kahteen linjaan vastaavalla tavalla jo yksitoista vuotta aikaisemmin ja jaosta tuli pysyvä, mutta kodin taloustieteen linjajako oli lyhytaikainen ilmiö, joka poistettiin jo syksyllä 1968 voimaan tulleissa tutkintovaatimuksissa.

Professori Saurio oli toivonut amerikkalaisen mallin mukaista paljon monipuolisempaa linjajakoa. Lokakuussa 1955 jättämässään linjajakoehdotuksessa hän esitti kodin taloustieteen jakamista viiteen linjaan tai suuntaan cum laude -tasolta alkaen. Erikoistumissuunnat olisivat olleet seuraavat: 1) perhetaloudellinen suunta, 2) laitostaloudellinen suunta, 3) kodinhoito-opillinen suunta, 4) kasvatusopillinen suunta ja 5) opetusopillinen suunta. Perhetaloudellinen suunta vastasi kodin taloustieteen syvintä ydintä, sillä vain sillä linjalla olisi vaadittu kotitalouden kirjanpitojärjestelmiin perehtymistä. Kodin taloustieteen erikoisluennot sisältyivät ehdotuksessa vain kahden ensimmäisen linjan vaatimuksiin. Kodinhoito-opillinen suunta olisi vastannut sisällöltään varsin pitkälle Helsingin yliopistoon vuonna 1969 perustettua oppiainetta kodin teknologia. Kaksi viimeksi mainittua linjaa, joissa pääpaino oli psykologiassa ja kasvatustieteessä, viittasivat kotitalousopettajakoulutukseen. – Vasta siinä vaiheessa, jolloin Suomessa siirryttiin peruskoulujärjestelmään ja opettajakoulutus siirrettiin yliopistoon, myös kotitalousopettajien koulutuksesta tuli yliopistotasoista.

Jos professori Saurion ehdotus olisi toteutettu, kodin taloustieteeseen olisi aluksi tarvittu muutamia uusia virkoja mutta myöhemmin kodin taloustieteen linjajakoisuus olisi voinut johtaa joko erillisen uuden tiedekunnan syntymiseen Helsingin yliopistoon tai kerrassaan uuden kotitalousyliopiston syntymiseen Suomeen.

Kotitalousopetuksen itsenäistymistä oli uumoiltu jo 1930-luvun alussa, kun maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan tulevaisuuden näkymiä oli pohdittu Korkeimman maatalous- ja metsäopetuksen kehittämistä harkitsemaan asetetussa komiteassa professori A. K. Cajanderin puheenjohdolla ja oli mietitty maataloustieteiden alan laajentamista kotitaloustieteen linjalla, vaikka ”kotitalous ei ole maatalouteen tämän sanan laajimmassakaan merkityksessä kuuluva opinala” (Komiteamietintö 1930:2, 29).

Professori Elli Saurio laatima luonnos kodin taloustieteen tutkintovaatimuksiksi oli erään virkaehdotuksen liite asiaan kuuluvien asetusehdotusten ohella.

Professori Elli Saurio jätti 13. lokakuuta 1955 maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle esityksen seitsemän uuden vakinaisen viran ja toimen saamiseksi vuoden 1957 varsinaiseen talousarvioon kotitalouden virkatutkintoa varten. Kotitalouden virkatutkintoa ja ylipäänsä kotitaloustieteiden kehittämistä maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa hän pohti samaisen tiedekunnan toimeksiannosta.  

Tiedekuntakokouksessa toukokuun viimeisenä päivänä 1955 oli asetettu toimikunta kotitalousaineitten alan virkatutkinnon ja näiden aineiden akateemisten tutkintojen muotoilemiseksi ja edelleen kehittämiseksi. Toimikuntaan kuuluivat professori Elli Saurio puheenjohtajana ja muina jäseninä professorit Eino Saari, Unto Vartiovaara, Paavo Roine ja Antti Mäki. Professori Saurion tuli valmistaa toimikunnalle työsuunnitelma syksyyn 1955 mennessä. – Samassa tiedekuntakokouksessa esitettiin professori Saurion kirjelmä, jossa hän pyysi tiedekuntaa ryhtymään toimenpiteisiin isomman laitostilan saamiseksi kodin taloustieteen laitokselle.

Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta toki tunsi kodin taloustieteen laitoksen hädänalaisen tilanteen. Rakennustoimikunta, joka huolehti maataloustieteiden uudisrakennuskompleksin rakentamisesta Viikkiin puheenjohtajanaan professori Erkki Kivinen ja sihteerinään professori Antti Mäki esittivät 3.4.1956, että tiedekunta ehdottaisi otettavaksi vuoden 1957 varsinaiseen menoarvioon aikaisemmin myönnettyjen määrärahojen lisäksi 292 miljoonan markan suuruisen siirtomäärärahan Viikin tilalle tulevien laitosrakennusten, lämpökeskuksen, välttämättömien henkilökunnan asuntojen sekä alueen sisäisten vesi- ja viemärijohtojen sekä tieyhteyksien rakennustöiden aloittamista varten. Vuoden 1953 varsinaisessa menoarviossa oli myönnetty 30 miljoonan markan suuruinen siirtomääräraha Helsingin yliopiston maataloustieteellisten laitosten uudisrakennustöiden aloittamista varten Viikin tilan alueella. Tästä määrärahasta oli 5,6 miljoonaa markkaa käytetty viemäreiden puhdistuslaitoksen ja viemärin rakennustöihin ja 24,4. miljoonaa markkaa oli edelleen käyttämättä. Rakennustoimikunta kuvaili kirjelmässään maataloustieteellisten laitosten tilannetta Helsingin keskustassa. Muutamia tiedekunnan laitoksia oli jo tuotu Viikin alueelle väliaikaisiin tiloihin, koska keskustan vanhoja taloja oli purettu yliopiston uudisrakentamisen tieltä. Kotieläintieteellinen laitos ja kasvipatologinen laitos oli siirretty Viikin tilalle muiden maataloudellisten laitosten sijaitessa edelleen Helsingin keskustassa – rakennuksissa, jotka odottivat omaa purkuvuoroaan, sillä kemian laitosta aiottiin laajentaa. Viikin rakennustoimikunnan lausuman mukaan korkeimman kotitalousopetuksen rakennuskysymys oli ratkaistu vasta Viikissä olevaan laboratoriorakennukseen väliaikaisesti sijoitetun ravintokemian laitoksen osalta. Kodin taloustieteen laitos puolestaan sijaitsi edelleen Helsingin keskustassa ”erittäin ahtaissa ja täysin epätyydyttävissä oloissa”. Toimikunnan mukaan tällainen hajanaisuus alensi työtehoa ja oli erittäin haitallista sekä opiskelijoiden että opettajien kannalta. – Kotitalousylioppilaat joutuivat jatkuvasti matkustamaan Helsingin keskustan ja Viikin välillä; laitosten hajanaisuus oli kallista opiskelijoille.

Maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan toukokuun viimeisenä päivänä 1955 asettama kotitalousaineiden virkatutkintoa ja näiden aineiden muiden tutkintojen muotoilemista ja edelleen kehittämistä pohtinut toimikunta, johon kuuluivat professorit Mäki, Roine, Saari, Saurio ja Vartiovaara, jätti tiedekunnalle mietintönsä 19. huhtikuuta 1956. Mietintöön liittyi professori Saurion kirjallisesti esittämä eriävä mielipide. Toimikunta oli valinnut puheenjohtajakseen metsäpolitiikan professori Eino Saaren. Professori Elli Saurio oli maaliskuusta 1956 alkaen ollut sivussa toimikunnan työstä ”sairauden vuoksi”. Kutsuttuna sihteerinä oli 5.3.1956 alkaen toiminut ruoanvalmistusopin opettaja, diplomi-insinööri Rakel Kurkela.

Oliko professori Elli Saurio todella sairastunut maaliskuussa 1956 vai päättikö maatalous-metsätieteellinen tiedekunta yksinkertaisesti siirtää hänet näkemyksineen sivuun kotitaloustieteiden kehittämistä harkinneen toimikunnan yhteistyöstä? Olivatko professori Saurion näkemykset kotitalousalan kehittämisestä hankalia tiedekunnan omaksuman linjan kannalta? Tiedekunnan linjanvetoja, vaikka ne ohjasivat päätöksentekoa, ei välttämättä kirjattu tiedekunnan julkisiin pöytäkirjoihin. Merkkejä sen taistelun rajuudesta, jota käytiin nimenomaan kotitaloustieteiden kohtalosta yliopiston piirissä, säilyi muissa dokumenteissa. Lähiomaisten professori Sauriolle lähettämä tietty kirjelappunen säilyi tuholta ehkä erikoisen säilytyspaikkansa ansiosta. Lisäksi professori Saurio tallensi Helsingin yliopiston korkeimmalle johdolle osoittamansa laajan kantelun. Kanteluun kuului neljäkymmentäkuusi liitettä!

Professori Elli Saurion lämpiminä säilyneet suhteet lähisukulaisiin viilentyivät ja oikeastaan katkesivat kokonaan 1950-luvun puolivälin jälkeen. Sukulaiset eivät enää olleet tervetulleita professori Saurion kotiin. Kodin taloustieteiden laitoksen hän otti kotiinsa. Älykäs ja päämäärätietoinen professori Saurio kävi taisteluun oppiaineensa ja oppilaidensa puolesta. Henkilökohtaiset tunnesiteet saivat jäädä omaan arvoonsa. Professori Saurion käsitys taloudellisia etujaan ajavan yliopiston menettelytavoista ja taktiikasta oli selkiytymässä. Tieteellistymisen ja kasvun toiveet elivät vahvoina maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Luonnontieteiden ja etenkin kemian opetusta oli edistettävä. Kemian pääaineopetus alkoi tiedekunnassa 1960-luvulla. Maataloustuotteiden jatkojalostuksen tieteellistä käsittelyä oli tuettava. Elintarviketieteiden ensimmäiset edustajat kuroutuivat 1960-luvun alkupuolella ravintokemiasta ja saivat alkuvaiheessa tuekseen amerikkalaisen elintarvikealalla toimivan W. K. Kellogg -säätiön elintarviketieteelliselle opetukselle ja tutkimukselle osoittaman suurlahjoituksen. Vuoden 1967 aikana uusi elintarvikeopetus muodostettiin itsenäiseksi elintarvikekemia ja -teknologia -nimiseksi loppututkintoaineeksi ja elintarviketieteistä syntyi aikaa myöten maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan kolmas laaja tiederyhmä – kotitaloustieteiden tiederyhmän sijaan. 

Taiteilija Eeva Saurio ja terveydenhoitaja Terttu Lankila o.s. Tuisku, joka oli Liisa ja Feliks Valdemar Tuiskun tytär, kirjoittivat kevättalvella 1956 Elli Sauriolle yhteisen kirjeen, jossa houkuttelivat tätä alistumaan tutkimuksiin ja hoitoon psyykkisen sairauden vuoksi. Kirjeen allekirjoittajat ”Terttu ja Eeva” olivat huolissaan Ellin ”karriääristä”. Taho nimeltä ”Yliopisto” oli ottanut naisiin yhteyttä professori Saurion erikoislaatuisten toimien johdosta. ”Katastroofin uhka” oli edessä, joten Elli Saurion psyykkiseen hoitoon meno oli välttämätön.

Professori Saurio oli entisensä, kirkasjärkinen. Hänen psyykkinen terveytensä ei kaivannut psykiatrin vahvistusta. Lisäksi Saurion lakimies varoitti häntä noudattamasta sukulaisten ohjeita. Sukulaiset oli ohjattu tarkoituksella harhaan. Kyse oli – nykykielellä ilmaistuna – rankasta kiusaamisesta, mutta miksi häntä kiusattiin ja kuka häntä kiusasi? Kuka oli nostanut lähiomaisetkin Sauriota vastaan? Assistentilleen professori Saurio mainitsi lyhyesti – mutta kyynel silmässä – yliopiston häneen kohdistaman vainon. Hän ei selittänyt vainon syitä.

Eeva Saurio muutti Helsingistä 1960-luvun alussa ja tilanne rauhoittui sitä myöten, mutta tomera Terttu Lankila seurasi professori Saurion liikkeitä sitkeydellä katkeraan loppuun asti. Professori Saurion voimat hupenivat ja kuolema lähestyi. Hän kutsui lakimiehensä luokseen ilmoittaakseen viimeisen tahtonsa, mutta ei enää jaksanut sanella sitä. Sukulaiset pääsivät loppuvaiheessa Albertinkadun huoneistoon kynnyksen yli ja järjestivät professorin tavarat ja asiat mieleiselleen tolalle. Arvaamattoman paljon paperitavaraa hävitettiin, mutta yksinäinen ”Tertun ja Eevan” lähettämä kirjelappunen säilyi, sillä se oli pistetty erääseen kotitaloustieteitä opiskelemaan haluavien neitokaisten hakupapereita sisältävään mappiin asiapapereiden väliin.

Myös professori Elli Saurion laajan kantelun teksti on paljastavaa kerrontaa.  Professori Saurio laati kantelunsa toukokuussa 1955 ja osoitti sen yliopiston kanslerille. Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta antoi lokakuussa 1956 professori Saurion kantelun johdosta lausunnon yliopiston kanslerille. Lausunnossaan tiedekunta esitti käsityksenään, että kantelukirje oli aiheeton ja asia sai lopullisen ratkaisun tiedekunnan kannan mukaisesti.

1930-luvulla oli haluttu maataloustieteiden opetustarjontaa laajentaa kotitaloustieteen – tarkennettuna kodin taloustieteen ja kodin teknologian – avulla mutta 1950-luvulle tultaessa mieliala tiedekunnassa oli rajusti muuttunut. Kodin teknologia oli perustamisvaiheessa korvattu ravintokemialla, jota opetti nobelisti A. I. Virtasen kouluttama biokemisti Paavo Roine. Ravintokemian nimi haluttiin 1950-luvulla muuttaa – ilmeisesti tieteenalan tosiasiallista oppisisältöä paremmin vastaavaksi – biokemiaksi ja kodin taloustiede haluttiin siirtää kehitteillä olevan kotitalouskorkeakoulun oppiaineeksi pois maatalous-metsätieteellisestä tiedekunnasta. – Suomalaisen kotitalouskorkeakoulun suunnittelu jäi suppeiden piirien tehottomasti suoritetuksi harrastukseksi eikä johtanut näiden suunnittelijoiden toivomaan lopputulokseen.

Kotitalouskorkeakoulun suunnittelu liittyi elimellisesti kotitalousopettajien jatkokoulutusongelmaan. Ponnistelut kotitalousopettajien jatkokoulutuskysymyksen ratkaisemiseksi saivat kulminaationsa vuosina 1955–1958, jolloin istui maisteri Ella Kitusen puheenjohdolla toiminut Kotitalousopetuksen yhtenäistämiskomitea. Tämän komitean istuntokaudella päätettiin oppilaitoksesta, jossa korkeakoulutasoista kotitalousopetusta vastaisuudessa Helsingissä annettaisiin ja keskusteltiin yliopistollisen kotitaloustutkinnon rakenteesta. Kävi ilmi, että oli olemassa kaksi toisistaan poikkeavaa suunnitelmaa kotitalousopettajien jatkokoulutukseksi Helsingin yliopistolla. Lisäksi oli olemassa muuan kolmas suunnitelma, jossa erillisen kotitalouskorkeakoulun mahdollisuus nostettiin oppilaitosvaihtoehdoksi Helsingin yliopiston oheen. Suunnitelmat voidaan nimetä seuraavaan tapaan: 1. professori Saurion virkatutkintosuunnitelma, 2. professori Roineen lyhennetyn opetusohjelman suunnitelma, 3. kotitalouskorkeakoulusuunnitelma.

Kaikki kolme kehittämissuunnitelmaa mainitaan 1950-luvulla valmistuneessa maisteri Kitusen puheenjohdolla toimineen Kotitalousopetuksen yhtenäistämiskomitean mietinnössä.   Maisteri Ella Kitunen, joka muodosti pikkuruisen yhdenmiehen komitean, kirjasi arkistojen uumeniin talletettuun, julkaisematta jääneeseen mietintöönsä kotitalouskorkeakoulun suunnittelun vaiheita.

Valtioneuvosto asetti 17.6.1955 kouluhallituksen esittämänä ja opetusministeriön puoltamana komitean kotitalousopetuksen yhtenäistämiseksi ja opetussuunnitelmien tarkistamiseksi sekä uusimiseksi kaikissa kouluhallituksen alaisissa oppilaitoksissa ottamalla lisäksi huomioon sille pohjautuvan maataloudellisen sekä kauppa- ja teollisuusministeriön alaisen ammattiopetuksen ja yliopiston kotitalouden. Tehtävä uskottiin maisteri Ella Kituselle ja hänet oikeutettiin ottamaan sihteerin ja kuulemaan asiantuntijoita. Komitea kutsui sihteeriksi kouluhallituksen kotitalouden tarkastajan, maisteri Sievä Karttusen. Kotitalouden yhtenäistämiskomitea otti nimekseen Kotitalouden opetussuunnitelmakomitea ja kokoontui neljäkymmentäyksi kertaa vuosien 1955–1957 aikana. Komitea kuuli useita asiantuntijoita, muun muassa professori Sauriota ja otti kirjeitse yhteyttä kouluhallitukseen ja opetusministeriöön Ruotsissa, Norjassa ja Saksassa. Komitea lakkautettiin 20.3.1958, minkä jälkeen komiteaa koskeva virallinen tilitys jätettiin opetusministeriölle.

Helsingin kotitalousopettajaopiston ottaminen valtion haltuun oli suunnitteilla. Avoin kysymys oli kohdistuisiko haltuun ottaminen opistoon vai kotitalouskorkeakouluun. Komitean kokoontuessa 5. maaliskuuta 1956 mietittiin, mitä valtion haltuun ottaminen korkeakouluna olisi vaikuttanut Helsingin kotitalousopettajaopiston virkoihin. Yksitoista lehtorinvirkaa olisi ainakin tarvittu ja yksi niistä olisi ollut rehtorin virka. – Asia kiinnosti henkilökohtaisesti maisteri Ella Kitusta, sillä hän oli Helsingin kotitalousopettajaopiston säätiön sekä hallituksen että johtokunnan jäsen vuosina 1949–1958. Hän oli samalla säätiön hallituksen puheenjohtaja 1951–1958, johtokunnan varapuheenjohtaja 1949–1953 ja johtokunnan puheenjohtaja 1953–1958. Kun kotitalousopettajaopiston uutta koulurakennusta hankittiin, maisteri Kitunen oli vuosina 1953–1956 rakennustoimikunnan jäsen. Myös professori Erkki Kivinen oli rakennustoimikunnan jäseniä. Vuosina 1944–1949 Kitunen oli ollut Helsingin Kasvatusopillisen Talouskoulun johtoelimissä. − Helsingin kotitalousopettajaopiston aikaisemmat nimet olivat Helsingin Kasvatusopillinen Talouskoulu (1914–1949), Helsingin Kasvatusopillinen Ruuanlaittokoulu (1904–1913) ja Helsingin Kasvatusopillinen Keittokoulu (1891–1903). Helsingin yksityinen kotitalousopettajaopisto otettiin valtion haltuun vuonna 1959 ja tilanne jatkui tällaisena aina vuoteen 1975 asti, jolloin Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen kotitalousopettajan koulutuslinja (1975–1990) aloitti toimintansa.

Maaliskuun puolivälissä 1956 oltiin siinä pisteessä, että neljälle ehdotettavista Helsingin kotitalouskorkeakoulun lehtoreista harkittiin ylemmän palkkaluokan mukainen palkkaus: kasvatus- ja opetusopin, luonnontieteiden ja ravitsemusopin, kodin talouden, kansantalouden ja yhteiskuntaopin sekä dietetiikan lehtoreille. Yksi näistä lehtoreista toimisi rehtorina kolmivuotiskausittain. Kouluhallituksesta ehdotettiin, että myös alemman palkkaluokan lehtori voisi toimia rehtorina. Suunnitelmaan kuului, että vanhemmat lehtorit olisivat olleet filosofian ja/tai teologian kandidaatteja mutta suunnittelu edistyi.

Toukokuun alkupuolella 1956 ounasteltiin, että Helsingin kotitalousopettajaopistoon, sen muuttuessa kotitalouskorkeakouluksi, tulisi neljä ylemmän ja seitsemän alemman palkkaluokan lehtorin virkaa ja yhdeksän ammattiopettajan virkaa, yhteensä kaksikymmentä virkaa. Opetus kaksinkertaistuisi mutta osa vakinaisiksi ehdotetuista viroista oli sellaisia, joihin kuuluva opetusta oli jo olemassa tuntiopetuksena, joten lisäys ei ole niin suuri kuin ensi näkemältä näytti. – Kustannukset huolestuttivat suunnittelijoita. Esimerkiksi oppiainetta ”kodin talous” hoidettiin jo tuntiopetuksena, samoin oppilasruokalan ja neuvontakurssin opetusta ja käsityön opetusta.

Kelpoisuusehdot muuttuivat suunnittelutyön edistyessä. Ylemmän palkkaluokan (30 pl) eli vanhemman lehtorin virkoihin tahdottiin nyt lisensiaatin tutkinto mutta nuoremman lehtorin virkoihin riittäisi joko kotitalousopettajan tutkinto erikoisarvosanoineen tai kotitalouskandidaatin tutkinto, sopivat arvosanat pääaineina. Lisensiaattitutkinto oli tullut kasvatus- ja opetusopin, luonnontieteiden ja ravitsemusopin, kodin talouden ja yhteiskuntaopin sekä dietetiikan lehtorin virkojen vaatimuksiin.

Suunnittelu eteni monessa pisteessä. Asiaan keskeisinä kuuluvia tahoja olivat viranomaiset ja kotitalousaineita opettavat oppilaitokset. Maisteri Ella Kitunen koki selvittää eri suunnitelmat ja harmonisoida ne toisiinsa nähden mikäli mahdollista. Ilmeni kuitenkin, että jo Helsingin yliopistolla oli olemassa kaksi toisistaan kovasti poikkeavaa suunnitelmaa.

Huhtikuun puolivälissä 1956 Kotitalouden yhtenäistämiskomitean puheenjohtaja, maisteri Ella Kitunen oli saanut ”luottamuksellisesti käsiteltäväksi” kahdet yliopistolliset domonomi-tutkinnon suunnitelmat, toiset professori Roineelta ja toiset professori Elli Sauriolta. Suunnitelmat poikkesivat toisistaan siinä määrin tuntuvasti, että komitea tahtoi ensin ”sekreetisti” ilman julkistamista perehtyä niihin. Oli syytä kutsua komitean asiantuntijoiksi sekä professorit Saurio ja Roine että kotitalousopettajaopiston rehtori Kerttu Sihvonen.

Syyskuussa 1956 puheenjohtaja Ella Kitunen kävi keskusteluja professori Paavo Roineen kanssa ja tämä ilmoitti ottavansa yhteyden puheenjohtajaan, kun ”asiat yliopistossa pian alkavat käydä ajankohtaisiksi”. Kotitalousopettajien jatkokoulutuskysymyksellä oli pohjoismainen ulottuvuus, koska myös yhteispohjoismaista kotitalouskorkeakoulua suunniteltiin.

Lokakuussa 1956 puheenjohtaja Kitunen kutsuttiin Helsingin yliopiston kotitalousopetuksen uudistusta käsittelevässä komitean vakinaiseksi asiantuntijaksi. Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta oli 24.5.1956 asettanut komitean, johon tulivat kuulumaan professori Kaarlo Uolevi Pihkala puheenjohtajana ja professorit Vartiovaara, Roine, Mäki ja Saurio muina jäseninä, käsittelemään 7.4.1956 annetun mietinnön ja professori Elli Saurion 30.4.1956 jättämän eriävän mielipiteen. Uuden komitean sihteerinä toimi lehtori Rakel Kurkela. Jo 31.5.1955 asetettu kotitalousopetuksen virkatutkintoa harkitseva toimikunta oli kuullut maisteri Kitusta asiantuntijana.

Kitusen kootessa mietintöään, Suomessa oli viisi kotitalousopettajain valmistuslaitosta, joista neljä suomenkielistä ja yksi ruotsinkielinen. Högvalla seminarium oli yksityinen, samoin Helsingin kotitalousopettajaopisto, vaikkakin viimeksi mainittu oli saanut vuodesta 1949 osittaisesti valtion tukea ja joutui valtion huostaan elokuussa 1959. Muut kolme suomenkielistä oppilaitosta: Järvenpään kotitalousopettajaopisto, Keski-Suomen kotitalousopettajaopisto lähellä Jyväskylää ja Savonlinnan seminaarin kotitalousopettajien valmistuslinja, olivat perustamisestaan asti olleet valtion hallussa.

Maisteri Ella Kitunen päiväsi mietintönsä helmikuussa 1959. Mietintöä ei painettu. Voidaan sanoa, että korkeimman kotitalousopetuksen suunnittelun painopiste siirtyi 1950-luvulla opistotasolta pysyvästi yliopistotasolle ja maisteri Kitunen oli siirtymävaiheen eräs keskeisimpiä henkilöitä. Kitunen työskenteli samanaikaisesti sekä oman mietintönsä parissa että asiantuntijajäsenenä yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan asettamassa kotitalousopetusta pohtivassa toimikunnassa. Lisäksi hän oli toiminut kotitalousopettajaopistossa johtotehtävissä ja professori Rurik Pihkalan assistentin toimessa ollessaan hän oli perehtynyt yliopiston todellisuuteen. Kaiken kukkuraksi hänestä oli yliopistolla kaavailtu 1940-luvun alkupuolella kodin teknologian professuurin haltijaa. Maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan kunniatohtorin arvon maisteri Ella Kitunen sai vuonna 1958.

Helmikuussa 1959, jolloin Kitunen päiväsi ja luovutti mietintönsä opetusministeriölle, oli jo päätetty tavasta, jolla kotitalousopettajien jatkokoulutus aiottiin toteuttaa yliopistolla. Opetus oli pantu käyntiin professori Roineen laatiman ehdotuksen mukaan alkaen syksystä 1957, jolloin numerus clausus -järjestelmää noudattaen kymmenelle kotitalousopettajalle avautui mahdollisuus yliopistollisiin kotitalousopintoihin.

Kitunen oli tyytyväinen syntyneeseen ratkaisuun, sillä hänen mukaansa se tarjosi hyvän täydennyksen kotitalousopettajille ja muille kotitalousalan ylemmille edustajille, joiden on seminaariluontoista koulutusta laajemmin syvennyttävä johonkin erikoisaineeseen. Yhdistelmä: kotitalousopettaja-kandidaatti oli toivottava hakeuduttaessa kotitaloudellisten tutkimuslaitosten palvelukseen sekä neuvontajärjestöjen palvelukseen tai johtoon.

Toimikunta, jonka tehtäväksi toukokuussa 1956 annettiin professori Saaren puheenjohdolla toimineen komitean mietinnön tarkistaminen ja johon kuuluivat professori Pihkala puheenjohtajana, jäseninä professorit Vartiovaara, Roine, Mäki, ja Saurio, vakituisena asiantuntijajäsenenä FM Ella Kitunen sekä sihteerinä dipl.ins. Rakel Kurkela, jätti tiedekunnalle lausuntonsa helmikuun 13 päivänä 1958. Professori Saurion huomautukset toimikunnan esityksen johdosta ja maisteri Ella Kitusen kaksisivuinen selonteko kodin teknologian olemuksesta sekä kuusi sivua käsittänyt luonnostelma kodin teknologian opetussuunnitelmasta olivat lausunnon liitteinä. Tiedekunta päätti toimikunnan lausunnon perusteella mm. sen, että sidonnaisuus ravintokemian ja kodin taloustieteen välillä säilytetään. Muutoksia voimassa oleviin tutkintovaatimuksiin ei tehty myöskään perusaine: kansantalouden kohdalla tai harjoittelun suhteen. Muut toimikunnan ehdotukset, kuten psykologian sekä koti- ja laitostalouden laskennan kurssit, tiedekunta päätti ottaa käsiteltäväksi anottaessa opetusmäärärahoja vuodeksi 1960.

Professori Elli Saurio kuului myös Konsistorin 16.2.1955 asettamaan ravintolatoimikuntaan ja hänellä oli omat näkemyksensä myös yliopiston ravintolatoimen järjestelystä. Vastakkain olivat näkemykset joko ravintolan vuokraamisesta tai sen toteuttamisesta liikelaitoksena ja opetuslaitoksena. Toukokuussa 1956 professori Saurio kirjasi laajaan kanteluunsa tiedon saamastaan vaikutelmasta, että ravintolatoimikunta ehdoin tahdoin halusi voittaa aikaa. Professori Roine oli maininnut syksyllä 1955, ettei ravintolatoimikunnan työ valmistuisi ennen kuin helmikuussa 1956. Miksi professori Roine korosti juuri helmikuuta? Mitä professori Roine odotti?

Odottiko professori Roine radikaalia muutosta Helsingin kotitalousopettajaopiston statuksessa?

Helsingin kotitalousopettajaopiston säätiön hallituksen jäsen, kansanedustaja Aune Inkeri Innala teki 16. helmikuuta 1956 lakiasia-aloitteen (n:o 59/1956) opiston valtion haltuun ottamisesta. Kouluhallituksen, lähinnä kansakoulunopettajien valmistuksesta vastaavan kouluneuvos Alfred Salmelan toivomuksesta aloite muotoiltiin Helsingin kotitalouskorkeakoulua koskevaksi lakiehdotukseksi. Heti lakiluonnoksen ensimmäiseen pykälään asetettiin toivomus, että Helsingin kotitalousopettajaopisto otettaisiin valtion haltuun ja muutettaisiin Helsingin kotitalouskorkeakouluksi elokuun alusta 1957. Vedottiin siihen, että oppilaitos täytti korkeakoulun kriteerit.

Helsingin kotitalousopettajaopisto oli jo ylioppilaspohjainen oppilaitos ja opintojen keston suhteen se oli saavuttamassa korkeakoulutason. Opetus oli tarkoitus laajentaa kolmevuotiseksi, johon kuuluisi lisäksi vuoden käytännöllinen harjoittelu ja opetusharjoittelu. Kiireellä kouluhallituksessa, ilman virallista yhteyttä säätiöön valmisteltu lakiehdotusteksti ei kuitenkaan ehdottanut Helsingin kotitalouskorkeakoulun opettajakuntaan korkeampia kuin ylemmän ja alemman palkkausluokan lehtorin virkoja ja opettajan virkoja. – Ylioppilaat opiskelijoina eivät vielä tehneet opistosta korkeakoulua, professori Elli Saurio naurahti oppilailleen. Opettajien oli oltava tohtoreita.

Eduskunta käsitteli lakialoitetta 17.12.1956 maatalousvaliokuntansa 30.11.1956 suorittaman valmistelevan käsittelyn pohjalta. Maatalousvaliokunta oli kuullut ainoina asiantuntijoina kotitalousneuvos Katri Lainetta maataloushallituksesta ja kouluhallituksesta kouluneuvos Alfred Salmelaa. Valiokuntakäsittelyssä lakiasia-aloitteeseen liitettiin lause:

”Olisi harkittava, olisiko ehkä tarkoituksenmukaista muodostaa kotitalousopettajaopistosta ja Helsingin käsityöopettajaopistosta yhdessä Helsingissä toimivan opettajakorkeakoulun kanssa yksi korkeakouluasteinen opettajainvalmistuslaitos”.

Sen jälkeen, kun lakiasia-aloite virallisesti jätettiin eduskunnassa, yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa alkoi tapahtua. Otteet professori Sauriota kohtaan kovenivat häikäilemättömyyteen saakka. Hän oli jo osoittautunut hankalaksi omine kodin taloustieteen opintosuunnitelmineen ja yliopistollisen kotitalousopetuksen laajentamistoiveineen. Päätösten jarrutus oli ohi. Oli tullut suoran toiminnan aika. Professori Saurion yksinäistä ”rintamaa” vastaan hyökättiin monelta suunnalta. Professori Saurion lähiomaisetkin vedettiin harhaan johdattamalla mukaan vihollisrintamaan. Professori Saurio teki viikon kestäneen matkan Ruotsiin helmikuun ja maaliskuun vaihteessa vuonna 1956. Hän sairastui matkan aikana ja sairauteen vedoten hänet syrjäytettiin kotitaloudellista virkatutkintoa suunnitelleen toimikunnan työstä. Hän jäi oppositioon.

Jo vuonna 1944, kotitalousvirkojen suunnitteluvaiheessa, Helsingin yliopiston konsistorin asettama toimikunta esitti, että erillisen kotitalouskorkeakoulun perustaminen olisi parempi ratkaisu sekä kotitalousopetukselle että yliopistolle. 1950-luvun puolivälissä, professori Elli Saurion vastustaessa kodin taloustieteen siirtämisideaa Helsingin kotitalousopettajaopistoon, oli helppo leimata hänet häiriköksi etsittäessä kotitalousalan parasta kehittämistapaa (yliopiston ulkopuolella) ja yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan menestyksen kannalta korkeinta hyvää (elintarviketieteet).

Oppositioasemaan ajetun professori Saurion viranhoito muuttui vaikeasta lohduttoman tukalaksi. Opetustilojen puutteeseen ei tulisi helpotusta ja professori Saurio otti kodin taloustieteen laitoksen kotiinsa. Virkaehdotukset eivät saaneet vastakaikua ja esimerkiksi kodin taloustieteen ensimmäiselle dosentille, filosofian tohtori Anitra Linnea Christina Karstenille, ei syntynyt opetusalaa, kun perhepsykologian opettajan virkaa ei saatu kodin taloustieteeseen. Professori Saurio teki vielä lokakuussa 1958 tiedekunnalleen – turhaan – seitsemän uutta virkaa koskeneen virkaesityksen. 1960-luvulla professori Saurio ei enää tehnyt virkaesityksiä tai sitten niitä ei enää kirjattu pöytäkirjoihin. Jo lokakuussa 1958 jätetty esitys poistettiin varsinaisesta tarkastetusta pöytäkirjatekstistä ja löytyy vain pöytäkirjan luonnoksesta.

– Tohtori Anitra Karsten haki kuluttajapsykologian dosentuuria vuonna 1956 mutta anomuksen käsittelyyn kului tiedekunnassa kolme vuotta ja hakemus hyväksyttiin vasta vuonna 1959. Aika oli tällöin jo ajanut dosentuurin ohi mutta tohtori Karsten opetti kuluttajapsykologiaa muutamina kesinä Lappeenrannan kesäyliopistossa.

Normaalijakauma ei toteutunut arvosteltaessa kodin taloustieteen ja ravintokemian opiskelijoiden kandidaattitutkinnon tutkielmia – kodin taloustieteen opiskelijoiden tappioksi ja ravintokemian opiskelijoiden eduksi. Jatkotutkintojen tekeminen kodin taloustieteeseen kävi mahdottomaksi.

Ensimmäinen kodin taloustieteen lisensiaattiseminaari kokoontui 1950-luvun puolivälin maissa mutta hajosi tuloksia tuottamatta. Valtiotieteen maisteri, maa- ja metsätaloustieteiden kandidaatti Leo Salovaaran kodin taloustieteeseen tekemien jatkotutkimusten puolesta professori Saurio taisteli kiivaasti mutta tuloksetta. Salovaara kirjoitti ensin väitöstutkimuksen mutta sitä ei ehditty arvioida ennen kuin lakimuutoksen vuoksi maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa alettiin vaatia lisensiaattitutkinnon suorittamista ennen tohtorintutkintoa. Salovaara kirjoitti lisensiaattitutkimuksen mutta myös tämä työ hylättiin maatalousprofessorien vastustaessa hyväksymistä. Esimerkiksi kansantaloustieteen professori Mikko Tamminen hyväksyi kandidaatti Salovaaran lisensiaattitutkimuksen ja 1950-luvun lopulla Salovaaran maatalous- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa hylätty lisensiaattityön teksti hyväksyttiin valtiotieteellisessä tiedekunnassa sellaisenaan lisensiaattityönä.

Suomalainen versio kodin taloustieteestä tai kotitalouden taloustieteestä säilyi yliopistotasoisena 1950-luvun kriisikauden yli professori Elli Saurion toimenpiteiden ansiosta. Kodin taloustieteen professorin virka oli samalla kodin taloustieteen laitoksen johtajan virka ja Elli Sauriossa, jos kenessä, oli johtaja-ainesta. Otettuaan vastaan jonkin johtotehtävän, hän kykeni etenemään ja edistämään asiaansa häiritsevistä tekijöistä huolimatta ja hän kykeni karsimaan elämästään tehtävänhoidolle haitallisia seikkoja. Tässä jos missä vaadittiin itsenäistä ajattelua ja päättäväisyyttä. 1940-luvulla koko Suomen kansan kohtalo oli vaakalaudalla ja Marttaliiton toiminnanjohtaja Elli Saurio ei epäröinyt ilmiantaa ystäväänsä, joka suosi salaista, valtionvastaista toimintaa. Johtajan oli oltava valmis ystävyyssuhteiden katkeamiseen, mikäli ne vaikeuttivat päämäärän saavuttamista mutta tämä ei ollut vielä kylliksi. Myös siteet sukulaisiin ja jopa perheeseen oli kyettävä tarvittaessa katkaisemaan. Professori Elli Saurio oli elämänsä viimeisinä vuosina hyvin yksinäinen ihminen. Tokko hänen omat oppilaansakaan, joiden puolesta hän oli työtä tehnyt ja paljon uhrannut, häntä kaikin ajoin ymmärsivät. Työn jatkajakysymys oli eräs asia, johon professori Saurio puuttui 1960-luvulla kovin ottein.

Professori Saurion oli määrä jäädä eläkkeelle vuoden 1967 alusta lukien mutta jatkotutkimusten puuttumisen vuoksi kodin taloustieteen omasta piiristä ei ollut nousemassa kodin taloustieteen professorin viran potentiaalisia hakijoita. Filosofian maisteri, maa- ja metsätieteiden kandidaatti Vappu Niinimäki-Eräjää jätti 22. marraskuuta 1962 lisensiaattitutkimukseksi tarkoitetun kirjoituksen ”Pyykin työntutkimus” maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekaanille, professori Unto Vartiovaaralle. Maisteri Niinimäki-Eräjää toimitti työnsä dekaanille itse. Professori Saurio ei sitä jättänyt, koska tiedekunnan hyväksyminen puuttui vielä Niinimäki-Eräjään lisensiaattitutkimuksen aineyhdistelmältä ja oli muitakin syitä.

Maisteri Niinimäki-Eräjää toimi kodin taloustieteen laitosassistenttina syksystä 1959 alkaen kolmena lukuvuotena. Kesäisin hän opetti Lappeenrannan kesäyliopistossa ja sieltä hän keräsi aineistoa jatkotutkimukseensa. Professori Saurion ehdoton tuki jatkotutkimuksen tekemiselle maisteri Niinimäki-Eräjäältä kuitenkin puuttui. Professori Saurio ajatteli kodin taloustieteen tulevaisuutta. Hän tiesi ja tunsi kodin taloustieteen laitoksen olemassaolon vaarat yliopistolla. Laitoksen johtajan oli oltava vahva ja itsenäinen. Professorilla oli epäilyksiä maisteri Niinimäki-Eräjään suhteen ja hän asetti assistenttinsa koetteelle. Koska hän epäili maisteria liiallisesta perhekeskeisyydestä, hän kutsui itsensä useana jouluna jouluvieraaksi maisteri Niinimäki-Eräjään kotiin.

Vanha, viisas professori Saurio oli oikeassa. Ongelmiin joutuessaan maisteri Niinimäki-Eräjää turvautui perheeseensä. Kokonainen perhe ei sopinut kodin taloustieteen vaikeaan johtajan rooliin. Professori Saurio ei erityisen aktiivisesti ohjannut maisteri Niinimäki-Eräjään tutkimuksentekoa. Professori sanoi assistentin kirjoituskoneen nakutuksen häiritsevän häntä kodin taloustieteen laitoksella, ja kevätlukukaudella 1962 professori kehotti maisteria menemään kotiin työtään tekemään. Tämä ei enteillyt maisterille hyvää.

Kun maisteri Niinimäki-Eräjään lisensiaattityö hylättiin – professori Saurio oli mukana hylkäämässä assistenttinsa tutkimusta – maisteri tahtoi tutkimuksensa käsikirjoituksen ja muut tutkimusaineistonsa takaisin itselleen mutta yllättäen professori Saurio kieltäytyi niitä luovuttamasta. Professori oli saanut toukokuussa 1963 maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan notaarin toimiston kautta kuittia vastaan maisteri Niinimäki-Eräjään sittemmin hylätyn lisensiaattityön alkuperäisaineiston, jonka hän halusi muutamaksi päiväksi lausuntonsa antamista varten. Laina-aika venyi venymistään ja maisteri turvautui kanteluun.

Ehkä myös alkuperäisaineiston outo jääminen professorin haltuun oli jonkinlainen koe. Ehkä professori Saurio halusi vielä kerran tutkia, miten assistentti käyttäytyisi ongelmatilanteessa? Ja jälleen maisteri Niinimäki-Eräjää hakeutui yhteistyöhön perheensä kanssa. Kiistan kuluessa Vappu Niinimäki-Eräjään aviomies soitti monta kertaa professori Sauriolle, ja viimein koko perhe lähti yhdessä haeskelemaan tutkimusaineistoa professori Saurion asunnolta. Assistentti Niinimäki-Eräjäällähän oli asunnon avain. Professori oli kesäisin viikkoja poissa Helsingistä. Perheen äiti oli ovella vahdissa sillä aikaa, kun tytär ja isä etsivät papereita (Vuokko Eräjään haastattelu 14.9.2003).

Ei professori Saurio aivan armoton ollut yritteliään assistenttinsa suhteen mutta hän tiesi liian hyvin kodin taloustieteen todellisuuden. Maisteri Niinimäki-Eräjäälle jäi mahdollisuus tehdä uusi tutkimus mutta uusi sen oli oltava, joten aikaa se veisi. Entinen aineisto ei kelvannut korjailtunakaan. Uusi teema tarpeellisine selvityksineen oli esitettävä ja professori Saurio ehdotti teemaksi kotitaloustyön energiakustannuksia. Oli käytettävä yhteiskuntatieteellisiä ja erityisesti taloustieteellisiä tutkimusmetodeja. Kodin tekniikkaa tai työntutkimusta koskevat opinnäytteet kuuluivat lähinnä ravintokemian vastuulle.

Tiedekunnan pöytäkirjaan kirjattiin 31.10.1963, että professori Saurio jätti tiedekunnalle filosofian maisteri, maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti Niinimäki-Eräjään hänelle lisensiaattityönsä tarkastamisen yhteydessä jättämän alkuperäisaineiston ja lisensiaattitutkimuksen toimitettavaksi takaisin. Maisteri Vappu Niinimäki-Eräjää luopui leikistä tarttumatta uuteen teemaan. Erikoinen episodi kodin taloustieteen laitoksella oli päättynyt.

Saurio oli elämänsä aikana vastannut moniin haasteisiin, ja kilpailutilanteista, vaikkapa kilpailtaessa toiminnanjohtajan vakanssista Suomalaisessa Marttaliitossa, hän oli yleensä selviytynyt voittajaksi, mutta voitot eivät hänen kohdallaan merkinneet työn ja taistelun vähenemistä, päinvastoin. Professorin viran vastaanottaminen oli merkinnyt vaikeaa asemaa ainokaisena miespuolisten työtovereiden yhteisössä, ja viranhoito jatkui Saurion viimeisiin elinpäiviin asti.

Elli Saurio poistuu elämän näyttämöltä

Professori Elli Saurio sairastui 1950-luvun lopulla. Ensin hänellä oli jalkavaivoja ja kesällä 1960 ne todettiin vakaviksi. Professori Martti J. Mustakallio, joka oli Lappeenrannan kaupunginsairaalan lääkäri, kirjoitti 11. heinäkuuta 1960 professori Sauriolle lähetteen röntgentutkimuksiin. Nilkan kyhmystä otettiin näyte ja havaittiin pahanlaatuinen melanooma. Kyhmyn poistamista suositeltiin.

Professori Elli Saurio luennoi Lappeenrannan kesäyliopistossa 18.7.–30.7.1960 joka toinen päivä kuluttajan markkinaoppia ja johti joka toinen päivä proseminaariharjoituksia.

Heinäkuun 27. päivänä 1960 professori Elli Sauriolle suositeltiin sairaalaan menemistä. Aika oli varattu tohtori Arppelle. Professori M. J. Mustakallio allekirjoitti suosituksen Lappeenrannassa Etelä-Saimaan keskussairaalan puolesta. Ilmeisesti nilkan kyhmy operoitiin, sillä Sauriota viimeiset viikot vuonna 1966 hoitaneen sairaalan potilaskertomuksen mukaan ihosta oli leikattu kasvain useita vuosia sitten.

Syöpä levisi. Marraskuun 11. päivänä 1960 professori Mustakallio antoi professori Sauriolle jälleen lähetteen röntgentutkimuksiin ja suositteli professorille leikkausta vatsassa olevan kasvaimen takia. Tähän leikkaukseen Saurio ei enää suostunut. Professori Saurio mahdollisesti harkitsi jatkohoidon turhaksi. Syöpä ei ollut parannettavissa. Jos hän olisi jäänyt pitkäaikaiselle sairauslomalle, opetus ja oppilaat olisivat kärsineet ja oppiaineen koko olemassaolo olisi kenties vaarantunut ilman, että hoidosta olisi ollut varsinaisesti hyötyä. Saurio harkitsi paremmaksi vaihtoehdoksi yrittää hoitaa virkansa virkakauden loppuun asti. Kykenisikö hän siihen? Hän oli voittanut monet taistelut, mutta nyt oli edessä yksinäinen kamppailu aikaa ja omaa tuhoutumista vastaan.  Ei liene kovin liioiteltua sanoa, että Saurio uhrasi elämänsä laitoksensa opiskelijoiden edun vuoksi, mutta opiskelijatkaan eivät tekoa ymmärtäneet, vaan pyysivät vapaapäiviä luennoista kevyin perustein.

Myös assistentti Eva Oittilan kirjallisen ilmoituksen mukaan Saurio ei suostunut ehdotettuun vatsaleikkaukseen, vaan matkusti Italiaan, jossa koetti parannella itseään hyvällä, maukkaalla ja ravitsevalla ruoalla. Matkan jälkeen Saurio tunsikin olonsa paljon entistä paremmaksi. – Tekemällä toiviomatkan Italiaan Saurio menetteli itsensä Goethen tavoin. Koskenniemi kertoo vuonna 1944 ilmestyneessä kirjassaan ”Goethe, keskipäivä ja elämänilta”, että Goethe oli vuonna 1786 tehnyt pitkän matkan Etelä-Eurooppaan vaiheessa, jolloin haki elämälleen uutta suuntaa.

Huomattakoon, että Helsingin Kotitalousopettajain liiton väli oli useana vuotena halunnut valita luentopäiviensä paikaksi Kivelän sairaalan eli juuri sen sairaalan, johon ”yliopisto” nimimerkin ”Terttu ja Eeva” lähettämässä kirjeessä esitetyn väittämän mukaan oli yrittänyt professori Saurion toimittaa. Kotitalousopettajat kokoontuivat Kivelään vielä sen vuoden syksyllä, jolloin professori Saurion syöpäkasvain diagnosoitiin. Lokakuun kahtena ensimmäisenä päivänä vuonna 1960 pidettiin Helsingissä Kotitalousopettajain liiton syysluentopäivät luentopaikkoina Tieteellisten Seurain talo ja Kivelän sairaalan juhlasali. Lehti-ilmoituksen mukaan ohjelmassa oli luentoja sellaisista aiheista kuin mielenterveys ja suhdetoiminta, keskustelua aiheena pikkulasten opetus, ryhmäkokouksia ja niin edelleen. Varsinaisessa tarkassa ohjelmaluettelossa mielenterveyttä koskevia luentoja ei kuitenkaan enää mainittu.

Saurio oli hoitanut vahvasti luonnonkiharaa tukkaansa hennalla, ja vähitellen tukan väri muuttui punertavaksi ja lopulta punaruskeaksi. – Hennaa epäillään nykyään karsinogeeniseksi aineeksi, mutta hennan lisäksi Elli Saurion elämässä oli muitakin syövälle altistavia tekijöitä. Tuhoeläinmyrkkyjä käyteltiin surutta esimerkiksi sotavuosina torjuttaessa syöpäläisiä asumuksista, ja juuri kotitaloudellista neuvontaa harjoittavat järjestöt opastivat väestöä siisteyteen. Periaatteena oli levittää DDT:tä runsaasti huoneistoihin ja jopa päällä olevat vaatteet pölytettiin DDT-pulverilla sisäpuolelta. Väisänen kirjoitti vuonna 1947 Emäntälehdessä aiheesta ”DDT-valmisteiden käyttö syöpäläisten torjunnassa” ja huomautti, että huonetta kohti tarvittiin jopa puoli kiloa DDT-pulveria. Jo Emäntälehden vuosien 1945 ja 1946 numeroissa opastettiin DDT:n käyttöön.

Luultavasti kuitenkin ensisijainen syy Saurion sairastumiseen oli hänen harrastamansa yletön auringonotto. Hän oli jo nuoruudessaan uinut mielellään, ja aikuisiässä hän kuului jäsenenä Lauttasaaren saunaseuraan. Hän piti vedestä ja ulkoilmaelämästä. Hän saattoi nukahtaa vaikkapa rannalle suoraan auringonvaloon. Professori Sauriolla oli vaalea, kesakkoinen, niin sanottu punatukkaisen iho. Auringonotto ei ollut sille hyväksi. Syöpä alkoi ihosyöpänä, levisi sisäelimiin ja johti kuolemaan. Mutta Saurio onnistui pysymään hengissä miltei virkakautensa loppuun asti.  Tammikuussa 1966 hän pyysi kahden kuukauden sairausloman, sillä hän oli kaatunut ja loukannut kätensä. Kipsissä oleva käsi haittasi viranhoitoa. Sairausloma myönnettiin. Muuta lomaa hän ei anonut virastaan, vaan hoiti virkatehtävänsä syyslukukauden loppuun asti tai melkein loppuun asti, sillä hän jätti kotinsa 13. joulukuuta 1966 ja lähti sairaalaan. Sairaalan potilaskirjauksen mukaan hän oli ollut sairaalaan tullessaan erittäin huonossa kunnossa.

Saurio ei ollut sairauslomalla, joten opiskelijat kävivät sairaalassakin noutamassa kurssisuorituksistaan merkinnät. Oli Sauriolta uskomattoman sitkeyden osoitus, että hän jaksoi yhä pitää opiskelijoista huolta, mutta hän oli kodin taloustieteen laitoksen johtaja ja yritti vastata laitoksensa toiminnasta niin kauan kuin oli välttämätöntä. Rouva Avilalle, joka avusti toimistotehtävissä Albertinkadun asunnolla, Saurio oli sanonut. ”Tulee pitkä loma.” Joululoma lähestyi, ja vuodenvaihteessa professori Saurio olisi jäänyt eläkkeelle. Kodin taloustieteen uusi viranhaltija valittaisiin tavanomaiseen tapaan, joten tavallaan Saurio  voitti viimeisenkin taistelunsa: kodin taloustieteen olemassaolo ei vaarantunut aineen ainoan professorin paikaltaan väistymisen takia. Professori Saurion virkakauden loppumisen ja uuden virantäytön välinen kausi oli pitkä, mutta ei epänormaalin pitkä. Vt. kodin taloustieteen professorina toimi oman virkansa ohella maanviljelystalouden professori Nils Westermarck.

Saurion viimeiset elinviikot olivat tuskien takia vaikeat ja voidaan sanoa, että kuolema armahti hänet joulunpyhien aikaan. Professori Elli Saurio kuoli 26.12.1966 Helsingissä Diakonissalaitoksen sairaalassa ja hänet siunattiin 8.1.1967 Helsingissä, krematorion kappelissa. Siunauspuheen piti kenttärovasti Eino I. Alitalo aiheenaan psalmi 39: 3–14. Puhujan mukaan tahdonvoimaa professori Sauriolla oli ollut runsain mitoin. Hän oli toimittanut virkaansa siihen hetkeen asti, jolloin viimein läksi omasta päätöksestään sairaalaan. Orimattilalaissyntyinen rovasti Alitalo, professori Saurion pitkäaikainen ystävä, kohdisti sanansa siunaustilaisuudessa poisnukkuneelle:

Elli Saurio, opettajani ja ystäväni. Sinun taistelusi on päättynyt. Sinä olet nyt käynyt läpi sen tutkinnon, joka meillä muilla on edessäpäin.

Professori Elli Saurio on haudattu Nurmeksen uudelle hautausmaalle. Lähellä lepäävät hänen vanhempansa, Ivar ja Hilja Saurio. Aivan lähellä on myös Eeva-sisaren hauta. Nurmeksen hautausmaa on lähellä Elli Saurion ja Eeva Saurion lapsuuden maisemia, Laamilan kartanon maita.
 
Kotitaloustieteiden opiskelijajärjestö Kotitalouden Kandidaatit ry. oli läsnä professori Elli Saurion siunaustilaisuudessa. Yhdistystä edustivat puheenjohtaja Vuokko Juhola, Anneli Pranttila ja Pirkko Vesterinen. Kukkalaite laskettiin ja muistopuheessaan maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti Juhola lausui:

Professori Elli Saurio on yksi maamme kotitalouden ja yliopistollisen kotitalousopetuksen uranuurtajista. Hänen nimensä tulee säilymään kotitalouden historiassa ja hänen muistonsa, elävä ja voimakas persoonallisuutensa sekä loistava älynsä hänen entisten oppilaidensa mielessä.

Oli kulunut vain kuukauden päivät siitä, kun professori Elli Saurio oli vapisevalla kädellä piirtänyt nimensä Kotitaloustieteiden Ylioppilaille lähettämäänsä jäähyväiskirjeeseen, joka oli samalla hyvän uuden vuoden toivotus. Professori kirjoitti siirtyvänsä vuoden vaihteessa eläkkeelle ja toivoi aktiivisuutta nuorilta heidän omassa asiassaan. ”En ole enää teidän etujanne valvomassa ja suojelemassa”, professori huomautti lopuksi.

Professori Elli Saurion muotokuva maalattiin postyymisti kodin taloustieteen laitokselle. Toimeksiannon teki kotitaloustieteiden opiskelijajärjestö Kotitalouden Kandidaatit ry. Asia oli pantu vireille kandidaattijärjestön hallituksessa jo vuonna 1964 mutta varojen keruu oli hidas prosessi. Taiteilijan valinta toi lisäksi omat ongelmansa. Pukutaiteilija Eeva Saurio oli ehdolla muotokuvan maalaajaksi, samoin harrastemaalari Alitalo. Kun maisteri Leena Tuisku-Reinilä oli ottanut järjestöön yhteyttä ja tarjonnut professorin valokuvia muotokuvamaalausta varten, hän oli ehdottanut juuri kenttärovasti Eino Alitaloa. Valinta kohdistui kuitenkin lopulta taiteilija Sonja Jäämereen. Jäämeri oli valmistunut Ateneumista ensiksi kuvaamataidonopettajaksi, mutta erikoistunut myöhemmin muotokuvamaalaukseen.

Professori Elli Saurion muotokuva paljastettiin 2. lokakuuta Helsingin Viikissä. Tilaisuudessa puhui Vuokko Juhola ja muotokuvan otti vastaan Helsingin yliopiston puolesta maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekaani, professori Aarne Nyyssönen. Taiteilija Sonja Jäämeren ja tiedekunnan professori- ja opettajakunnan lisäksi tilaisuudessa oli kutsuvieraina runsas joukko kotitalousalan edustajia.

Taiteilija Sonja Jäämeri (1910−1988) oli syntynyt Rovaniemellä ja päässyt siellä ylioppilaaksi vuonna 1928. Marttatyö oli eräs Jäämeren harrastusala ja hän kuului marttoihin. Sukuperinne saattoi velvoittaa Jäämeren martta-harrastukseen. Manja Haltia kertoi vuonna 1952 Sonja Jäämeren äidistä Verna Jäämerestä o.s. Bergroth kirjassaan ”Eteläkarjalainen marttatoiminta 1899−1952”. Verna oli nuoruudessaan pitänyt sisarensa Evan kanssa ilta- ja sunnuntaikoulua perheen kesäkodissa Antrean Seipon talossa. Vernan ja Evan äiti taas, rouva Bergroth, oli toiminut marttatoiminnan alkuaikoina paikallisen marttaliiton tarmokkaana sihteerinä Viipurin alueella. Rouva Ester Hällström (sittemmin presidentinrouva Ståhlberg) oli ollut eräs Viipurin marttojen puheenjohtajista noina vuosina. Vuonna 1929 kaksi Kannaksella toiminutta marttapiiriliittoa yhdistyivät. Hammaslääkäri Verna Jäämeri toimi vuodesta 1937 alkaen yhdistyneen Karjalan marttapiiriliiton johtokunnan varajäsenenä.

—————
Elli Saurion tutkijanuraa ja elämän viime vaiheita on tarkasteltu myös seuraavissa artikkeleissa:

Kervinen, A. 2005. Kansantaloustieteen piiristä kadonnut väitös. Tiedehenkilö Saurion tapaus. Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/2005, s. 231−245.
Kervinen