Elli Karsikko - selviytyjä

Tapaaminen

On jo syyskuun puoliväli, hyytävän kylmä tuuli suhisee korvissani, vaikka musta neulelippis suojaa päätäni. Tahtoisin huutaa, kuten nuo Kummatin koulun pihalla välituntiaan viettävät lapset. Omatunto soimaa: tiedän että minua odotetaan.

Keväällä poimin Ruonankadun tienvarrelta ison kimpun puna-ailakkeja tuliaisiksi. Kun olin lapsi, äiti kertoi, että ne ovat taivaanavaimia. Myöhemmin kesällä olen vienyt äidilleni puna-apiloita tai poiminut mukaan kotipihalta nappikukkia ja nyt syksymmällä kultapalloja. Asfaltissa on kuoppia, isot punaiset puolukat hypähtelevät pakasterasiassa kassin pohjalla. Viimeiseksi lähtökiireissäni kävin poimimassa ne ja huuhtelin siivilässä. Kesällä vein maistiaisiksi mansikoita, mustikoita ja vadelmia. Vastatuuli tuo mereltä muistoja. Käännyn Palvelukeskus Mainingin pihaan. Sopulassa, käytävän päässä, oikealla ensimmäisenä ovenpielessä, lukee isoin kirjaimin Elli.

Täysvillaisen torkkupeiton alta pilkistävät punaiset Orto Bio tossut tarrakiinnityksellä. Ennen täytyi olla aina korkokengät, koska sataviisikymmensenttinen nainen pitkän miehen rinnalla näytti kuulemma pieneltä. Istun tuolille sängyn viereen ja sivelen etusormellani nukkujan kämmenselkää.

– Äitii…, kuiskaan kuuluvasti hänen vasempaan korvaansa.

– Voi Tuula rakas!

Kosketusta janoavat kädet hapuilevat ja rakkautta säteilevät silmät loistavat. Pehmeät posket koskettavat hetken toisiaan. Siirrän harmaat kiharat pois otsalta ja annan suukon.

– Ihana kun tulit! Minulla oli jo niin ikävä, että ihan ääneen huusin sinua. Viime kerralla karkasit, kun nukuin, ethän nyt karkaa.

– Fysioterapeutti lähti vähän aikaa sitten. Hierottiin jalat keveästi, viime kerralla hartiat. Hyvältä se tuntuu.

Tarkistan pöydällä olevasta kalenterista, Oikein äiti muisti ajat ja asiat. Sotainvalidin leskenä hän on jo jonkin aikaa saanut nauttia ilmaisista fysioterapia- ja jalkahoidoista. Äidin silmät painuivat väkisin kiinni. Unen tuloa ei voi vastustaa.  Kieli liikkui suussa ja yritti muodostaa puhetta, sitten silmät rävähtivät auki sepposen selälleen.

– Voi, voi, ei kai ne vaan ole vanhentuneita nuo kalat. Ei ole nyt jälkiruokaakaan, vai onko se soppa loppunut?

– On sitä, totesin hiljaa.

En olisi halunnut myöntää, mutta joskus on ihan pakko vaikka se sisintä kirpaiseekin.

– En syönyt eilen kuin kahdentoista aikaan ja sitten oli jo kello kuusi.

Päätin antaa äidin nukahtaa vielä kerran, koska hieronnan jälkeen on niin taivaallisen ihana levähtää.

Lapsuus

Äitini, Elli Ester Karsikko os. Viirret syntyi Pyhäjoella Viirteen kylässä 1921, kotisynnytyksessä, kuten kaikki seitsemän muuta sisarusta. Jo pienestä pitäen Elli hoiti isänsä kanssa talon hevosta huolella, ruokki kanoja ja lakaisi pihapolut puhtaiksi, teki mitä pyydettiin. Hän oli isän tyttö.

Sitten paikkakunnalle ilmestyi saarnaaja, joka etsiskeli pankkilainalleen takaajaa. Ellin hyväsydäminen isä ja hänen serkkunsa lupasivat taata lainan. Melko pian saarnaaja muutti pois paikkakunnalta ja jätti lainansa täysin hoitamatta. Aina lainan erääntyessä myytiin metsää, peltoja, lehmä tai milloin mitäkin. Erityisen raskaaksi Elli koki kauniiden kiesien myynnin. Koti kuitenkin säilyi.

Kylälle perustettiin koulu ja opettaja saatiin Etelä-Suomesta. Hänen täysorvosta ottotyttärestä tuli Ellin paras kaveri. He kiikkuivat koulun urheilusalin köysissä ja välillä kiipeilivät niitä pitkin kattoon asti. Leikit kävivät hyvin yhteen. Elli lypsi myös opettajan lehmät, hoiti puutarhaa ja sai näin pientä palkkaa.

Nuoruus

Perheen esikoinen, joka oli tulossa miehen ikään, sairastui keuhkotautiin ja menehtyi siihen. Isä ja äiti surivat. Herkkänä ihmisenä Elli otti kaikkien surut omikseen. Kaksi vanhinta sisarta lähti Tampereelle palvelukseen. Elli vuodatti katkeria kyyneleitä, kun ei ollut varaa jatkaa koulunkäyntiä. Hänen piti lähteä vuodeksi erääseen perheeseen Kalajoelle lapsia ja kotia hoitamaan.

Vuonna 1937 isä vei Ellin junalle, siitä alkoi matka Tampereelle, jossa vanhin sisko otti hänet sydämellisesti vastaan. Elli pääsi vuorineuvoksettarelle palvelijaksi, siskonsa loma-ajan tuuraajaksi. Vuorineuvoksettaren palveluksessa Elli näki ylellisen elämän loistoa. Vieraat puhuivat ruotsia ja kaapit olivat täynnä kalliita viinoja. Kun eräs tuttava näki ne, hän tuumasi, että jos isäsi tämän tietäisi, hän hakisi tyttärensä kotiin.

Kesäksi muutettiin hienolle huvilalle Tampereen Ylöjärvelle. Sielläkin Elli huolehti keittiöstä ja tarjoilusta. Kampasi ja laittoi vuorineuvoksettaren hiukset joka aamu ja piti hänelle seuraa. Elli sai nauttia Ylöjärven kauniista luonnosta ja maisemista koiraa ulkoiluttaen. Kaikesta loistosta huolimatta koti-ikävä ja itku joskus yllättivät. Kerran Ellin piti käydä viinakaupassa, mutta toista kertaa hän ei aikonut lähteä. Vuorineuvoksetar osti Ellille kauniita hamekankaita ja lehtiä luettavaksi, koska halusi pitää Ellin siellä. Ylöjärven huvilan isosta puutarhasta huolehtiville työntekijöille emäntä sanoi, että jos ette jotain tiedä, niin kysykää Elliltä, hän on 4H-kerhossa palkittu parhaana puutarhanhoidosta. Näillä reissuilla äidin arkuus ja oikeudenmukaisuus suojelivat häntä elämän isoimmilta kolhuilta.

Kun Elli vuoden kuluttua palasi Tampereelta Viirteeseen, Pohjanmaan Puu pyysi häntä Pyhäjokisuun uittoyhtiön emännäksi. Elli otti työn vastaan, vaikka tiesi sen raskaaksi. Heti ensimmäisenä päivänä johtaja teki selväksi uittomiehille, että Elliin ette sitten koske. Se oli helpotus, ja työrauha oli taattu.

Isolle mieslaumalle (70 miestä) ruoanlaitto sujui tottuneesti, vaikka puitteet olivat alkeelliset. Keittiöön oli kannettava vesi joesta. Sitä tarvittiin paljon, koska siihen tehtiin ruoka, kahvit ja sahti. Tietysti myös tiski- ja muut siivousvedet haettiin joesta. Perunoiden kuoriminen oli oma hommansa. Siinä oli joskus apuna johtajan tytär. Puita hellanpesään ja kohta oli jono nälkäisiä miehiä jonottamassa ruokaansa. Joskus tuli limsaa myyntiin. Se meni heti.

Kolme vuotta vierähti Pohjanmaan Puun palveluksessa. Vuonna 1941 Elli lähti uudelleen Tampereelle palvelukseen siskojen jalanjäljille. Sota-aikana siskokset tekivät paljon käsitöitä, kutoivat sukkia, lähettivät niitä tutuille ja tuntemattomille sotilaille. Kirjeposti kulki ahkerasti omille ja vieraille.

Avioliitto

Sodan jälkeen Iikka Karsikon ja Elli Viirteen katseet kohtasivat Pyhäjoella iltamissa. Ellin äiti, Emilia Viirret tapasikin sanoa. ”Sinne sitä väkiä koittaa, missä Sorvarit soittaa”. Pari vihittiin Pyhäjoen kirkossa 27.7.1947. Äiti muutti miniäksi Karsikkoon Parhalahdelle, ahkeroi pelto- ja navettatöissä. Ensimmäisen raskauden aikana puhkesi munuaistauti. Isoveljeni syntyi 1950 kesällä. Lääkäri varoitti seuraavan raskauden vaaroista. Anoppi pyyteli, että älkää tehkö paljon lapsia. Hänellä oli käsitys, että Iikka ei ollut terve.

Perhe muutti 1952 Saloisten Savolahteen.  Minua odottaessaan äidillä oli jalassa veritulppa. Sain kuitenkin syntyä 14.10.1954 tähän maailmaan kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Saman vuoden lopulla tuli muutto keskeneräiseen omakotitaloon uudelle asutusalueelle, Miljoonaperälle Raaheen. Isä ajoi veljensä kanssa yhteisesti omistamaa kuorma-autoa kahta vuoroa.

Yksinhuoltaja

Tammikuun alussa 1955 tuli kirje, jossa Iikka Karsikko määrättiin heti lähtemään Oulaisiin, Oulaskankaan keuhkotautiparantolaan. Hänellä oli todettu tuberkuloosi. Molemmissa keuhkoissa oli varjostuma.

Parantolareissusta tuli vuosia kestävä. Äiti oli aina rakastanut siisteyttä, mutta nyt hänestä tuli kuulemma naapurien mielestä suorastaan ylisiisti. Iikalla oli jonkinlainen perintötili, josta äiti maksoi sairaalakulut. Elli eli kahden lapsensa kanssa pitämällä talossa vuokralla ”semiskoita” eli opettajaopiskelijoita. Ompelukone surisi tai kudelmapuikot kilisivät talviolympialaisia radiosta kuunnellessa. Joskus ihan alkuaikoina hän virkkasi jopa yökaudet hartiahuiveja ihmisille.

Syksyllä äiti hommasi polttopuut, pieni ne kirveellä ja nakkeli liiteriin suojaan. Talvella lämmitti talon pönttöuunit, pyykkäsi, siivosi ja huolehti perheen ravinnosta. Kellari oli täynnä itse kasvatettuja perunoita, porkkanoita ja punajuuria. Mustikat oli säilöttynä pulloihin, puolukat lasipurkeissa ja oman pihan mansikat hilloiksi keitettyinä. Kellarin lattialla oli puisessa astiassa (kepes tai napes) tönkkösuolattuja silakoita, iso kivi painona päällä. Niitä äiti paistoi halstarissa hiilloksella, teki ”lagsloovaa” (silakkaperunalaatikkoa) tai herkutteli siltään leivän päällä sipulin ja pippurin kera. Työtä riitti niin paljon, että suremaan ei ehtinyt. Naapurit eivät pelänneet, sukulaiset eivät hyljänneet, vaan olivat tukena ja auttoivat monella tavalla.

Työ

Iikka Karsikko parani ja palasi työelämään, ensin Raahe Oy:lle hitsariksi, myöhemmin Rautaruukki Oy:lle erikoishitsariksi. Hän oli arvostettu ammattimies. Myöhemmin Iikka toimi Rautaruukin konepajakoulun hitsauksen työopettajana.

Vasta eläkkeelle jäädessään hän sai diagnoosin ja astmalääkityksen. Oireiden perusteella lääkäri totesi, että Iikalla oli ollut astma jo lapsesta asti. Parantolassa Iikan molempien keuhkojen alaosasta oli poistettu palaset. Hengästymiset ja muut limaisuudet oli aina päätelty johtuvan tästä. Tuli aika jolloin Elli hoiti päivähoitolapsia, harrasti työväenopistolla maalausta ja myöhemmin jaksoi vielä innostua lähtemään Raahen viinakaupan siivoojaksi. Siivoustyö päättyi kuitenkin ennen aikojaan, koska pitkään jatkunut hoitamaton verenpaine alkoi väsyttää. Ellillä todettiin vakaa sepelvaltimotauti, sydämen laajentuma ja siitä seurasi siirtyminen eläkkeelle.

Helpoin aika

Omakotitalosta oli muutettava rivitaloon. Nyt jäi maalausharrastukselle aika runsain mitoin ja tauluja syntyi. Innostuksesta ei päässyt irti, kun kärpänen oli kerran puraissut.  Ellin osaavissa ja ahkerissa käsissä osakkeen piha puhkesi kukka- ja marjaloistoon.

Iikka ja Elli osallistuivat aktiivisesti Sotainvalidien toimintaan. Oli voimistelu- ja lentopalloharrastusta, talkoita, ilmaista kuntoutusta, kokoontumisia kahvien ja seurustelun merkeissä. Myös invalidien järjestämillä ulko- ja kotimaan retkillä he kävivät monta kertaa vuodessa. Lastenlapsien elämän asiat ja niiden seuraaminen olivat Iikalla ja Ellillä sydämen asia.

Vuonna 1996 Oulaisten Taukokankaan kuntoutuslaitoksessa miehensä kanssa ollessaan Ellillä meni oikeasta korvasta kuulo yhden yön aikana. Lääkäri tarkisti heti aamulla korvan, määräsi erikoiskorvalääkärille ja kirjoitti antibioottikuurin.  Myöhemmin Elli sai kuulolaitteen, koska kuulo oli mennyt oikeasta korvasta lähes täysin.

Vanhuus

Tammikuun alussa 2006 Elli jäi leskeksi. Hän toivoi saavansa elää vielä niin kauan, että saisi kokea yhden oikein kuuman ja rentouttavan kesäajan. Toive toteutui runsain mitoin. Vaikka ikää oli jo kertynyt, innostus ruoanlaittoon ja leipomiseen ei laantunut ja kaikki onnistui hyvin. Leipomukset tehtiin hyvistä aineista, kuten hän usein vakuutteli. Omille 90-vuotispäivilleenkin Elli halusi leipoa itse täytekakun.

Lasten ja lastenlasten avustamana asuminen rivitalossa onnistui vuosia. Kun läheisten voimavarat eivät enää tahtoneet riittää, piti tehdä iso päätös ja siirtyä Kummattiin senioriasuntoon vuokralle. Se oli paras vaihtoehto siinä tilanteessa, vaikka senioritalo Feenixissä ei ollutkaan yövalvontaa. Päivät olivat kuitenkin pitkiä, vaikka sai asua oman siskon kanssa samassa huoneistossa. Sisko Eeva oli vajaan kolme vuotta Elliä vanhempi, seurallinen ja puhelias. Kummallakin oli omat sänkyhuoneet, muut huoneet yhteisiä. Lasitettu parveke oli kovassa käytössä, mutta se oli parasta, kun pääsi useamman kerran viikossa sauvakävelylle lähimaastoon veljeni ja minun saattamana vuorotellen.

Yhtenä kesäaamuna, kun hoitaja tuli tuomaan aamupuuroa, Elli istui oma sänkynsä reunalla, hän kurkisteli keittiön suuntaan ja pudota kopsahti lattialle. Pian ambulanssihoitajat olivat paikalla ja kiidättivät potilaan Ouluun leikattavaksi, koska reisiluu oli murtunut. Tästäkin sitkeä ja aina liikkumaan tottunut Elli toipui kävelykuntoon. Paikka palvelukoti Maininkiin avautui ja täällä hän on ollut jo yli kaksi vuotta.

Äidin pikkutorkuilta heräämistä odotellessani kastelen ja siistin purkkikukat. Siirrän rollaattorin sivummalle, että pyörätuoli mahtuu sängyn viereen.

– Tehän saatte alkaa syömään, jos kaikki on parraimmillaan. Tuleekohan se isä? äiti jutteli heti herättyään ja kurtisti kulmiaan avuttomana.

Pelokas harhaileva katse muuttui naurahdukseksi kun puistin pienesti päätäni.

– Jaa, taisinpa taasen nähdä niitä unia, on se kumma, kun ne ovat aina niin toden tuntuisia.

– Tässä olisi pyörätuoli valmiina, nousepa ylös, niin lähdetään?

Autan äitiä jaloista, siitä hän pikkuhiljaa hivuttamalla ja varman päälle ottamalla siirtyy itse pyörätuoliin.  Noin vuosi sitten äidiltä meni näkö kokonaan vasemmasta silmästä, verkkokalvo oli irronnut täysin ja mennyt myttyrälle. Sille ei voinut tehdä mitään.

– Onhan se mukava, kun joku kyytiä antaa. Käydään kävelyllä toisella kertaa. Nyt en jaksa.

Elli hymyilee hyväntahtoisesti ja sanoo vastaantuleville hoitajille kohteliaasti päivää. Vien äidin parturin ison peilin eteen. Entuudestaan tiedän, että siinä hänen päänsä selviää täysin tähän päivään. Keskustelemme jokapäiväisistä kuulumisista. Kyselen entisistä asioista ja äiti kertoo rehellisesti, niin hän on aina tehnyt. En voi lakata ihmettelemästä miten hyvin äiti asiat muistaa, vaikka on Alzheimer diagnoosi.