Pulkkisen perheen neljäs lapsi
Oli maaliskuun kolmas päivä vuonna 1918. Aurinko killotti puhtaaseen hankeen. Lieveen tuvassa Määttälänvaaran huipulla oli kiireinen tunnelma. Perheen äidin, Hildan, synnyttämisen aika kuulosti olevan tuona päivänä. Äiti oli lämmittänyt liedellä kuumaa vettä, repinyt pestyjä vaateriekaleita pyyhkeiksi ja kapaloiksi sekä käskenyt Ainon, perheen esikoisen, hakea lapsenpäästäjä naapurista paikalle.
Antti-isä oli lähtenyt jo aamusta hevosella metsään puita hakemaan. Miesten oli tapana häipyä talosta synnyttämisen ajaksi tuohon maailman aikaan. Isommat sisarukset pälyilivät myös mieluummin ulkona kuin pirtissä. He eivät halunneet kuulla äitinsä valitusta ja kovaäänistä vauvan rääkäisyä.
Perheessä oli 13-vuotias Aino, Anna ja Uuno. Antti-isä kulki talvella savottahommissa ja oli usein kuukauden kerrallaan tienestissä poissa perheen luota. Hilda-äidin oli tultava toimeen kotona lasten avustamana. Kyllä lapset oppivatkin tarttumaan sekä keittiön että navettapuolen tehtäviin.
Aikanaan Elli pystyi käymään koulua Määttälänvaarassa, koska kylälle oli juuri perustettu kansakoulu. Isommat lapset kävivät aikuisina kirkolla kansanopiston. Hilda-äiti piti koulunkäyntiä tärkeänä.
Elli sai kiitettävän kansakoulun päästötodistuksen. Hän oli ahkeroinut läksyjen parissa, koska aikoi pyrkiä opettajaseminaariin ja valmistua kansakoulunopettajaksi. Elli oli liikunnallinen tyttö. Kesäisin hän kävi uimassa usein monta kertaa päivässä. Marjametsään ja suolle Elli halusi lähteä äidin mukana. Talvisin hiihtäminen oli koko perheen kulkutapa kirkolle ja kauppaan. Aino-sisko haki hiihtäen kylän postin kirkolta parinkymmenen kilometrin päästä ja jakoi taloihin.
Tienestiin savottakämpälle, jossa rakkaus roihahtaa
Ensimmäisenä talvena kansakoulun jälkeen Hilda-äiti otti nuorimman tyttärensä savottakämpälle emännän apulaiseksi keittiöhommiin. Miehiä oli ehdottomasti kielletty seurustelemasta savottakeittiön väen kanssa. Tämä kirjoittamaton laki takasi naisväelle työrauhan ja karkotti kotona olevien puolisoiden turhat epäluulot.
Elli huomasi yht’äkkiä, että Arvi-niminen nuorimies katsoi häntä pitkään ja olisi halunnut keskustella. Tytön eleet paljastivat, että kiintymys oli molemminpuolista. Kun savotta loppui, myös keittiö suljettiin. Kirjeenvaihto Määttälänvaaran tytön ja Tahkolanvaaralta Rukajärven kylästä kotoisin olevan Arvin kanssa alkoi. Jouluna 1937 19-vuotias Elli vihittiin avioliittoon juuri kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneen Arvi Sihveri Tahkolan kanssa.
Ellistä tuli ison talon perheenjäsen. Häntä kyllä arvelutti asettua mökin tyttönä ison talon miniäksi. Rakkaus Arvia kohtaan karkotti kuitenkin vähitellen pelon. Työtä hän ei pelännyt, kunhan tulisi toimeen uusien sukulaisten kanssa. Arvin rinnalla oli turvallista elää.
Sodan varjot
Avioliiton onni joutui koetukselle, kun Arvin piti lähteä vuodeksi Viipuriin saakka sotaväkeen. Ensimmäinen lapsi syntyi vuoden kuluttua häistä. Sitten alkoi talvisota ja perään jatkosota. Arvin oli oltava puolustamassa rakasta isänmaata vihollisen hyökkäyksiltä.
Elli-äiti joutui Mari-miniän ja vanhusten kanssa lähtemään evakkoon. Talvisodan aikana he olivat Kiimingissä ja jatkosodan ajaksi heidän oli mentävä karjoineen Pyhäjoelle saakka. Kun sota loppui, palattiin Kuusamoon. Matkan varrella evakot näkivät palaneita kyliä. Kuusamon kirkonkin saksalaiset polttivat. Kirkonkellot oli jostain syystä haudattu maahan. Ne löytyivät saksalaisen turistin ilmoittamasta paikasta ja voitiin nostaa soimaan kellotapuliin. Rukajärven kylän talot seisoivat polttamattomina paikoillaan. Syttymätön sytytin oli isän kotipirtin pöydällä. Oliko saksalaisille tullut kiire?
Muutto Siikajoen varteen
Ellin ja Arvin perhe oli sodan loppuessa viisihenkinen. Arvin Veikko-veli kaatui jatkosodassa, joten isossa talossa oli enää kaksi poikaa talon pitoon ryhtymässä. Arvi myi osuutensa tilasta ja osti Ellin veljen kanssa yhteisen tilan Siikajokivarresta, Ruukin kylästä, Paavolan pitäjästä. Haapajärvelläkin oli tila, mutta siitä luovuttiin.
Sota loppui. Elli menetti pikkuveljensä, Villen, vihollisen vangiksi. Hilda-äidin sydän suri menettämäänsä poikaa. Häntä harmitti ajatus, että rakasta poikaa pidettäisiin nälässä ja simputettaisiin. Kun sodasta oli kulunut vuosia, sai Hilda-äidille kirjeen valtion virastosta. Paperissa todettiin lyhyesti, että Ville Pulkkinen oli kuollut vatsatautiin Neuvostoliitossa. Mummu tokaisi, että nälkään ne naapurissa olivat hänen poikansa tappaneet.
Elli ymmärsi Hilda-mummun ajatukset täysin. Kuusamossa sotavuosina eläneinä naiset tiesivät, miten naapurivaltion desantteja, metsissä kierteleviä vakoilijoita, kotirintamalla pelättiin. Elliä houkuteltiin kymmeniä vuosia myöhemmin Viipurissa käymään, hän ei halunnut Arvi isän ja minun mukaan itäiseen naapuriin. Oli kuulema tarpeeksi tutustunut sota- aikana neuvostoliittolaiseen elämänmenoon.
Rauha tuo toivoa paremmasta
Sodassa Suomi menetti kymmeniä tuhansia nuoria miehiä kalmistoihin. Vauvoja toivottiin syntyvän, jotta maa pääsisi jaloilleen. Ellin ja Arvin perheeseen saatiin kaksoset, tyttö ja poika. Äiti oli onnellinen, mutta usein hyvin väsynyt ennen kaikkea siksi, että poikavauva kuumeili ja valvotti öisin.
Kymmenen Ruukissa asutun vuoden jälkeen Arvi-isä sai aluevartijan paikan Oulu Oy:ltä. Perhe muutti Kempeleeseen, koska isolle lapsilaumalle tuli olla koulu- ja työpaikkoja. Ruukissa oli vain juuri aloittanut keskikoulu ja työpaikoistakin puute. Monen kylän asukkaat muuttivat Ruotsiin toiset Australiaan saakka. Jälleen isän ja äidin ajatukset olivat koko perheelle ja ennen kaikkia lapsille rohkeita ja onnea tuottavia.
Yhteiskunta oli lapsiystävällinen. Lapsilisiä maksettiin, verohelpotuksia saatiin lapsista, lapsivähennyksen nimisenä. Äidiksi tuleva sai äitiyspakkauksen, jos kävi neuvolassa kertomassa raskaudestaan. Vauvakuolleisuus väheni Suomessa koko ajan toimivan neuvolakäytänteen vuoksi.
Äiti ja isä kannustavat lapsia koulunkäyntiin
Vanhemmat halusivat lapsilleen seesteisen tulevaisuuden. Koulunkäyntiä arvostettiin, ja lapsia toimitettiin oppikouluun, vaikka toiselle paikkakunnalle. Keskusammattikouluja syntyi suuriin kaupunkeihin. Yksityisiäkin kouluja perustettiin.
Ellin ja Arvin perheessä yhdestätoista lapsesta vain esikoinen meni suoraan jatkokoulusta työelämään. Koska asuttiin Kempeleessä, kaupungin tuntumassa, lapset siirtyivät kansakoulusta Ouluun oppikouluun. Vain kuopus kävi keskikoulun kotikylällään. Ellin ja Arvin kodissa oli lopulta merkonomeja, ekonomi, terveyssisar, maistereita, kandidaatti, silmälääkäri, asentaja ja teknikko. Moni lapsista perusti oman yrityksen.
Vanhemmiltaan perimänsä pitkäjänteisen ja sisukkaan luonteen ja elämäntavan turvin ahkera työnteko tuottielannon perheelle. Koulunkäyntiin ja opiskeluun kannustaminen kuului Ellin kodin puheenaiheisiin. Lapset osallistuivat maatilan töihin kesätöiden lisäksi myös kouluaikana. Äidin kiinnostus sikojen porsittamiseen ja porsaiden kasvattamiseen toi lisätehtäviä ennen kaikkea pojille. Me kolme tyttöä kävimme vuorollamme iltalypsyllä. Pojat ajoivat traktorilla ruuantähteitä, laskeja, kaupungista sikojen ravinnoksi. Hiihtolomalla lanta ajetaan hyvien kelien aikaan pellolle. Kesällä koululaiset ja opiskelijat osallistuivat kesäduunin ohella heinän seivästykseen ja ajoon. Viljanleikkuu ja perunanosto tapahtuivat myös yhteisvoimin. Viidelle lehmälle olin oltava viisisataa seivästä heiniä talveksi. Muukin karja tarvitsi kuivaa heinää.
Arjen sankaritar
Äitini oli todellinen organisaattori. Samalla kellonlyömällä hän rupesi aamuisin keittämään ohrapuuroa kouluun ja yliopistoon sekä kauppaopistoon lähteville. Sitten äiti häipyi hiljaa aamulypsylle. Kun hän saapui pirttiin, hän kiersi herättämässä väen puurolle ja matkaan. Perjantaisin äiti leipoi pullaa ja leipää sekä kuusamolaista ohrarieskaa. Kuumaan uuniin hän nosti vielä lihaperunapadan kypsymään. Lauantai oli siivouspäivä. Kun koululaisilta loppui lauantaiopiskelu, olivat he tietysti siivouksessa kaverina.
Oppikoululaisilla oli kerran kuukaudessa maanantai vapaata. Silloin äiti ja isot tytöt menivät saunaan pyykille. Koko päivä siellä kului, ja hikisen työpäivän jälkeen pyykkärien oli mieluista nousta saunan lauteelle. Marjametsissä totuimme kulkemaan. Äiti suosi kotimaisia vitamiininlähteitä. Appelsiineihin ynnä muihin ulkomaisiin hedelmiin hän ei ollut elämässään tottunut.
Äiti itse oli oiva kasvimaan hoitaja ja toteutti seitsemänkymppiseksi saakka Määttälän maatalouskerhossa oppimiaan taitoja. Taas opimme häneltä organisoinnin tärkeyttä. Kasvimaa tuli kitkeä ja harventaa ennen kesä-heinäkuun vaihdetta. Silloin äiti ja isä, kuten me lapsetkin lähdimme suviseuroihin jonnekin päin Suomea.
Äiti ei turhia valittanut. Hän tyytyi vallitseviin olosuhteisiin. Hänen mielestään oli turhaa märehtiä asioita, joihin ihminen ei voinut vaikuttaa. On elettävä tätä päivää ja nautittava siitä.
Äiti piti uusien asioiden oppimista mahdollisena kaiken ikäisenä. Hyvä esimerkki tästä oli emakkojen hankkiminen sikalaan lähes kuudenkymmenen vuoden ikäisenä. Äiti meni ystävänsä yllyttämänä kurssille ja toteutti asian. Amerikassa käyminen oli sekä isän että äidin haave. Niinpä seitsenkymppisillä vanhempani voivat kertoa lännen kokemuksiaan.
Käsitöiden tekeminen; ompeleminen, kangaspuissa kutominen, sukkien neulominen ja verhojen virkkaus olivat äidille tärkeitä. Ahkeralla ihmisellä syntyi töitä, joista edelleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua äidin poismenosta voimme nauttia.
Elli-äiti muuttaa taivaan kotiin
Oli kirkas kevätpäivä. Pyörähdin töihin mennessä äidin ja isän juttusilla. Kävin naapurikunnasta vähintään kerran viikossa vanhempieni luona. Tuona keskiviikkopäivänä äiti istui tapansa mukaan keinutuolissa ja virkkasi verhoa. Kaikki oli talon asukkailla hyvin. Hyvästelin ja jatkoin matkaa työpaikalle, jossa oppituntien pitäminen alkoi tuona päivänä puolilta päivin. Kun olin kolmen oppitunnin jälkeen huoneessani, puhelin soi. Kotoa soitettiin, että äitini on halvaantunut ja viety sairaalaan. Ajoin tietysti sairaalan kautta kotiin. Äitini oli sanonut sanottavansa. Kättä voin puristaa potilaalta, vastauksia en kysymyksiini saanut.
Kymmenen päivän kuluttua rakas äitimme lähti juuri seitsemän vuosikymmentä täytettyään. Hautasimme hänet helatorstaina. Päivä oli juhlallisen lämmin. Aurinko paistoi. Koivuissa näkyi uuden elämän vihreitä alkuja. Sinne jätimme sankarittaren, sodan kauhut ja rauhan ajan toivot, kokeneen matkalaisen lepäämään. Kiitosjuhlaan oli totisesti meidän perheellä aihetta.
Kirjoittaja
Maija Ahola
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.