”Suomen pelasti rukouksen voima. Ilman harrasta rukousta emme olisi kestäneet. Jumala on palkinnut meidät, kun olemme olleet hänelle uskollisia.” Tätä mieltä ovat sisarukset Elisabet Haapamäki o.s.Asu, 87, ja Matilda Aho o.s.Asu, 86, Ylistarosta.

Nämä Asun sisarukset olivat siellä missä miehetkin. He olivat vapaussodassa muonittajina ja sitoivat haavoja.

”Sodan kasvot ovat rumat, veljessodan vielä rumemmat. Me emme lähteneet veljessotaan taikka kansalaissotaan. Lähdimme veljiemme avuksi karkottamaan vieraan vallan sotilaita pois maastamme”, sisarukset sanoivat. ”Vasta rintamalla meille selvisi totuus. Toisella puolella rintamaa oli oman kansan jäseniä.”

Ylistarossa oli vuonna 1917 Rodas-niminen lääkäri. Hän kokosi pienen ryhmän nuoria tyttöjä ja opetti heille ensiaputaitoa. Heitä oli kaksitoista ja he opettelivat alkeet haavojen sitomisessa tietämättä, kuinka pian tuota taitoa tarvittaisiin.

Asun sisarukset olivat kasvaneet isänmaallisessa kodissa, he olivat koko ajan tietoisia, mitä oli tapahtumassa. Tammisunnuntain he kokivat suurena voittona. Pohjanmaa oli venäläisestä sotaväestä vapaa. Etelässä tapahtumat eivät sujuneet yhtä hyvin. oltiin ajauduttu sotaan ja kaiken lisäksi veljessotaan.

”Vaasan rykmentti oli menossa rintamalle. Sen komentaja Oskari Peltokangas ja ylistarolaissyntyinen Pekka Heiska halusivat meidät mukaan ja heidän mukaan me lähdimme”, sisarukset sanoivat.

Se oli raskas reissu. Vaasan rykmentti kulki tuon vaikean tien. Filppulasta Tampereelle ja Viipurin valloitukseen saakka. Ja Asun sisarukset olivat mukana.

”Työtä riitti. Matilda oli pääasiassa muonittamassa, mutta minä olin lääkärin mukana sitomassa haavoja. Kaiket väliajat leikoimme ja silitimme sideharsoja ja pakkasimme sidonta-aineita, Elisabet muistelee.”

”Messukylän kirkkoa vallattaessa Vaasan rykmentin komentaja Peltokangas kaatui. Se oli raskas isku rykmentille, oli kun hyökkäys olisi tyrehtynyt siihen. peltokankaan jälkeen rykmenttiä johti Lennart Nordenswan.”

Kun Tampere oli vallattu, aikoivat Asun sisarukset palata kotiseudulleen, mutta rykmentin johto pyysi jäämään. heitä tarvittiin vielä Karjalassakin.

Niin mentiin junalla Antreaan ja sieltä pitkä kierros Heinjoen ja Laatokan kautta Viipuriin. ”Monta kertaa tuli kranaatteja aivan keittiön ääreen. Joskus sai juosta kuulasateessa”, sisarukset muistelivat.

Joskus he muonittivat myöskin sotavankeja. ”Kohtelimme heitä kuin omiamme. Kävi surku noita usein niin hiljaisia ja komeita poikia, jotka olivat harhautuneet venäläisten puolelle”, sisarukset sanoivat.

Elintarvikkeista ei ollut pulaa. Oli lihaa ruhoittain ja perunoita runsaasti. On eri asia, tavoittiko muona aina nälkäisiä, metsissä taikka peltojen reunoilla poteroissa makaavaa soturia.

”Asulasta oli matkassa neljä henkilöä. Oli Jussi-veljemme, renki ja me”, sisarukset muistelivat. Näin se oli Etelä-Pohjanmaalla, myöskin palvelusväki oli isänmaan asialla. renki lähti myöhemmin Amerikkaan ja elää siellä vieläkin 86-vuotiaana. Talvisodan aikana saimme Amerikasta viestin, jossa Asulan entinen renki eli voimakkaasti Suomen kohtaloissa ja tuomitsi hyökkäyksen.

Kuuntele ja katsele Eeva Pertun teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakZy1oRXFyMlJhU0E/view