Anni-äitimme elämäkerta hänen itsensä vapaasti kertomana 21. päivä joulukuuta 2000.
Äitimme Anni Varpu Nahkala o.s. Haikonen. Teksti on alkuperäinen kerronta ääninauhalta kaikkineen kirjoitettuna.
Lapsuus ja nuoruus
Mikä olen ja mistä tulen
”No niin! Nyt he taas tahtovat minua, että minun pitäisi jotakin sanoa. Että mikä minä olen ja mistä minä olen! Eivät he nyt näytä tietävän kuka mina olen!
No niin, niinpä minä nyt tässä sanon teille:
Minä olen karjalaisia, Räisälän pitäjästä, Särkisalon kylästä ja Marttilan kolkalla syntynyt 14.5.1920. Niin, siitä se on sitten tämä elämä alkanut. Jaakko ja Anni Haikosen pienviljelijäperheestä. Kirvesmies on isä ollut ammatiltaan myös. Jaakko Haikonen ja Anni Haikonen, omaa sukua Rakkolainen, ovat nämä minun vanhempani. Siitä se on sitten alkanut tämä elämän taival tänne kiertämään. Olen tämän perheen viides lapsi. Meitä on seitsemän lasta kaikkiaan. Viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Olen niistä tyttäristä nuorempi. Sisareni Riitta on yhtä päivää vaille kaksi vuotta vanhempi. Sitten he kolme vanhinta ovat olleet veljiä. Ilmari, Martti ja Jaakko. Sitten vielä Heikki ja Matti, jotka ovat minusta nuorempia.
Koti
Lapsuus on silloin kaksikymmentä luvulla ollut erilaista maailmanmenoa kuin nykyisin. Siitä on sitten kasvettu siihen ikään, mistä alkaa muistamaan siitä ajasta. Kolmivuotisesta alkaen minä joitakin harvinaisia tapauksia muistan, erikoisuuksia, kuten kun veli-Heikki on syntynyt -23 vuonna. Minä olen toukokuussa silloin ollut kolmevuotinen ja Heikki on ensimmäinen päivä kesäkuuta syntynyt. Siinä on sellainen varma merkki, kun on pikku veli syntynyt. Siitä muistan, en kaikkea, mutta niin kuin lapset muistavat jotakin, joka on ollut erikoistapausta. Tämä nyt on erikoistapaus, kun minä olen ollut siihen asti nuorin ja sitten jäänyt pois siitä pikkuvauvan paikalta.
Siinä sitä on oltu: isä ja äiti ja pienviljelysmaatila. Siitä on leipä saatu itselle kaikille ja sitten isä, kun on ollut kirvesmies, hyvä sellainen on ollutkin, vielä pystynyt tekemään puusta vaikka mitä. Veistämään, siihen aikaan, kun isä on ollut taloja rakentamassa, veistettiin talot hirrestä, kirveellä. Ei ollut mitään lautoja sahattu eikä sellaisia. Tehtiin hirsitaloja ja kaikkea muutakin puusta. Isä teki veneitä ja teki puusta mitä vain voi sanoa, huonekaluja ja vaikka mitä. Hän ollut Räisälän kirkkoakin, niitä puutöitä, tekemässä. Ja ollut kuulemma oikein hyväkin puutyöntekijä. Tehnyt sinne sisustuspuutyötä; parvekkeita ja penkkiä, kaikkea mitä nyt kirkossa on puusta. Hän teki meillekin penkit. Hän vei meitä silloin pienenä sinne kirkkoon, kun kirkko oli valmis. Sieltä oli nimittäin tuli turmellut sen vanhan puukirkon. Sitten on tehty tämä uusi kirkko, joka on ollut punaisesta graniitista aivan maasta asti ja koko seinät. Puusta on sitten ollut sisustus tietenkin. Minä, kun olen -20 syntynyt, niin minä olen jo ollut iso tyttö, kun kirkossa olen alkanut käymään, silloin 20-vuosiluvulla. Muistan että olen viisi vuotisena siellä kirkossa ollut, kun isä vei meitä. Me menimme veneellä, kun meillä oli järvi siinä, niin päästiin. Se oli Marttilanselkä-niminen paikka se järvi, ja sitä tietä siitä selältä pääsi ihan tuonne Käkisalmeen asti. Vuokselle ja Laatokkaan asti siitä virtasi vesi niin että siitä olisi päässyt kiertelemän kautta siis vaikka Käkisalmeen. Kävivätkin Käkisalmessa veneellä. Mentiin veneellä isän kanssa sinne liki kirkkoa myös. Sieltä mentiin sitten kävellen. Muistan että takaisin tullessa käytiin vielä ja koettiin kalapyydyksiä, verkkoja. Niin isä vei meidät sinne kirkkoon tosiaan. Sinne, jonne hän oli tehnyt, sinne eteen, sanotaanko sitä nyt kuoriksi sitä paikkaa siellä kirkossa, pieniä penkkejä. Hän vei meidät sinne ja sanoi, että isä on tehnyt teille tänne penkit.
Koulu
Että siellä sitä sitten olen lapsuuteni ollut niillä mailla. Minä olen ollut seitsemän vanha, kun minä olen kansakouluun lähtenyt. Siihen aikaan ei ollut sitä, että olisi tarvinnut niin nuorena mennäkään kansakouluun, mutta minä olen mennyt yhtä aikaa kansakouluun kuin siskoni Riitta meni. Riitta on kaksi vuotta vanhempi. Hän oli jo yhdeksän vanha ja minä olin seitsemän. Ja meillä, oli…se oli sellainen se juttu, koulujuttu myös, että ennen vanhaan, kun kansakouluja alettiin perustamaan ja tehtiin, niin tälle Särkisalon kylälle ja Myllypellon kylälle on tehty myös yhteinen kansakoulu. Ja se on tehty siihen kylien rajalle. No sitten täältä toiselta puolelta kylää sinne oli niin kauhean pitkä matka, että meillä oli seitsemän kilometriä koulumatkaa. Mutta eihän myllypeltoiset enää meidän aikanamme meidän koulussamme käyneetkään. Heillä oli jo oma koulu siihen aikaan. Mutta eihän koulua voitu siirtää ja särkisalonkyläiset joutuivat käymään niin pitkän matkan sitten kumminkin. Se koulumatka oli silloin meillä niin pitkä. Ei silloin meillä ollut mitään kulkuneuvoa eikä koululla keitetty eikä annettu mitään. Sai oma eväsreppu olla selässä ja käyden kulkea lumettomana aikana pitkin juntuja ja polkuja, sellaisia vain, ettei mitään oikein teitä pitkin. Sillä tavalla lyhennettiin sitä matkaa, kun mentiin oikoen kaikkia peltoja. Talvella sitten kuljettiin hiihtäen, kun oli suksikeli.
Ja koululla ei keitetty. Sen evään kanssa pärjättiin, vaikka aamulla piti se pitkä koulumatka mennä. Piti jo ennen kahdeksaa koettaa kiiruhtaa ja välillä juoksujalkaakin, että ehdittiin yhdeksäksi kouluun. Ja kolmeen asti oli kuusituntisiakin koulupäiviä. Niin että kotiin päästiin vasta joskus tuolla neljän jälkeen. Täytyi tulla reippaasti, jos vähän toista tuntia meni ja tuntiin sai jo oikein juosta sitä matkaa. Niin ei mitään muuta kuin koulussa syötiin se mikä itsellä oli eväänä repussa. Oliko siellä sitten maitopullo tai mikä eväspala oli. Minulle kävi vielä sillä tavalla, että kun kuljin kolmatta vuotta koulussa, niin oli syksyllä jää keli, ja siellä oli sellaisia isoja ojia myös, sellaisia kanavia, jotka sitten, kun oli vettä niin ne jäätyivät. No, tenavathan menivät sinne jäälle ja liukuivat siellä ja minä kaaduin selälleni sinne jäätikölle. Minulla oli siellä selässä se reppu ja maitopullo. Pullo meni rikki, aivan hajalle ja kaikki kirjat ja vihkot kastuivat siellä repussa. No minähän en sen jälkeen maitopulloa pannut reppuuni. Minä sitten siellä koululla, kun eteisen säiliössä oli vesi seinässä, otin vettä. Järjestäjät kantoivat sen sinne ja sieltä sai juoda. Eli se vesi oli kostukkeena leivänpalan kanssa, eli sen eväspalan kanssa, mitä kulloinkin oli eväänä, piirasta ja muuta mitä nyt oli leivottu, kuivaa muonaa kumminkin. Vettä sai kostukkeeksi. Ja sillä jaksettiin, kuulkaapas, tehdä ja kulkea sellainen koulumatka. Niin ihmettelen, kun nykyisin koululla ruokitaan ja kuljetetaan autolla muutaman kilometrin päästä. Olen oikein sitä ajatellut, että kuinka sitä ihminen ja ne lapset voi kulkea niin pitkän matkan. Se tuntuu niin kuin aivan ajattelisi olevan satua, mutta tämä on aivan totinen tosi. Se on eletty elämä. Mutta sielläpä tuli kuusi vuotta käytyä siellä kansakoulussa. Seitsemän vuotiaana alkanut ja kolmetoistavuotiaana olen sitten sieltä koulusta selvinnyt. Se on ollut se peruskoulu, eikä sitä ole paljon muuta koulua ollutkaan. Se on ollut jo sitä myöten, että sitä on pitänyt alkaa tekemään sitä työtä, mitä suinkin on vain pystynyt tekemään. Siihen aikaan pantiin lapset töihin. Jo ennen, kouluaikanakin, kun oli lomia, syksylläkin aina piti olla työhommissa, perunankaivuulla ja leikkuuhommissa ja kaikissa. Ja jos ei muuta niin paimenessa piti olla, kun tuli koulusta syksyllä kotia. Kun oli vielä lehmät pihalla, niin paimenessa piti olla. Siellä sai sitten lueskella läksyjänsäkin. Läksykirja oli siellä paimenessa. Eikä se ollut mitään, se oli aivan… kun vanhemmatkin olivat työssä niin että lapset myös teki tehtävänsä sitten.
Aikaisia menetyksiä
Sitten siinä on ollut sellainen tapaus tässä minun… että, minä olen ollut yhdentoista vanha, kun isä on kuollut, -31-vuonna. Se ollut se keuhkotautiaika siihen aikaan. Minultakin on kuollut kolme veljeä keuhkotautiin ja isä, että neljä ihmistä kaikkiaan kuollut keuhkotautiin. Mutta me toiset olemme säilyneet, että meitä on vielä sitten… no yksi poika ja me tytöt. Meitä on kolme vielä tähteinä. Neljä on kuollut, kolme keuhkotautiin ja yksi sitten vanhemmuuttaan muuten Hän oli syntynyt -12. Niin se on mennyt, että meitä kolme on vielä jäljellä. Kaikista nuorin Matti, ja sitten siskoni ja minä vielä jäljellä.
Niin isä 31-vuonna on kuollut keuhkotautiin. Kotona hän sairasti. Se oli ensimmäinen päivä kesäkuuta, kun hän on kuollut, -31-vuonna. Ja se oli päivällä. Minä satuin menemään tupaan sinne ja äidin piti mennä jotakin askaretta tekemään navetallepäin, jotakin porsaita syöttämään. Hän sanoi minulle, että ole nyt sinä täällä sisällä niin kauan kuin hän on tuolla ulkona, että jos isä jotakin pyytää. Mutta isä, hän ei sanonut mitään muuta, aivan oli vaiti ja hiljaa, sanoi vain, että kääntäkää tuota toistakin virsikirjaa. Minä menin sitten hänen sänkynsä ääreen. Hän ei sanonut tai tehnyt yhtään mitään, ei minkäänlaista elettä ollut enää. Niin hän lakkasi hengittämästä. Että sen isän kuoleman olen siinä nähnyt. Ei hänellä ollut minkäänlaista tuskaa eikä mitään. Siinä hän vain hiljalleen lakkasi henkimästä. Sydän loppui. Henki ja keuhkot ei enää pelanneet. Niin se loppui.
Elämän piti jatkua
Mutta elämähän piti aina vain jatkua. Niin meidän piti kaikkien, kun isää ei enää ollut, niin meidän piti kaikkien ruveta sitten yrittämään sitä maatouhua sitten pitää itsellensä ja pidimme myös. Aivan vielä oli niin, että vielä tämä vanhin, tämä veli-Martti, joutui siinä lähtemään sotaväkeen. Kun isä oli siinä keväällä kuollut, niin Martti joutui sotaväkeen ja me jäätiin sinne kaikki, sellainen sakki. Veli Ilmari oli jo kuollut ennen isää. Hän kuoli jo -30-vuonna. Ja tämä veli-Jaakko kuoli sitten -32-vuonna. Eli meillä kuoli kolme keuhkotautiin: siis vanhin veli ja isä ja tämä Jaakko, joka meni. Niin meillä jäi siihen niin huono sakki, että kaikki jäimme pieniksi. Mutta kyllä kun sitä pienikin maasta ponnistaa ja tekee työtä niin siinäpähän kasvettiin ja saatiin pidetyksi. Ja me suurennettiin sitä tuparakennusta. Isä sanoi aina, että kun hän oli kirvesmies, että hän tekee sitten itselle uuden tuvan. Että sitä vanhaa tupaa ei enää mitenkään ruveta remontoimaan, että hän tekee uuden tuvan. Mutta isä kuoli, hän oli 50, pikkuisen yli 50 vuotta. Hän oli niin nuori mies. Tupa jäi tekemättä, se uusi tupa. Me sitten korjattiin sitä vanhaa tupaa, tehtiin jatkorakennus, kaksi kamaria ja vähän muita tiloja siihen lisäksi. Isä on kuollut -31-vuonna, se jatke siihen tehtiin -34- ja -35-vuonna. Siihen saatiin tosiaan tehtyä ja siellä asuttiin. Meitä kun sitten oli niin paljon. Kun veli-Martti meni naimisiin niin hän toi sitten miniän kotiin. Niinkuin siihen aikaan tuotiin ja asuttiin kotona, jos sopi niin meilläkin. Kun Martti oli vanhin, niin hän asui sitten vaimoinensa kotona. Siinä oltiin.
Harjoittelijana kanalassa
Minä sitten lähdin kotoa, kun olin 15 vuotta, kuudestoista ikävuosi menossa. Meidän kansakoulunopettajallamme oli sellainen kanalahomma. Se oli sellainen tarkastuskanala ja jalostuskanala. Siellä koulutettiin, taikka siellä sai olla harjoittelemassa, he, jotka menivät siipikarjahoitokouluun. Minä menin sitten sinne kanalaan ja ajattelin että jos menisi jatkamaan tuonne siipikarjalinjalle. Minä olen ollut sitten siellä Aholan kanalassa vuoden.
Se oli silloin käsipelin, kun tehtiin kaikki. Kaikki. Ja öljyvalot. Siellä oli kyllä sellaisia petromax-kaasulamppuja, joita piti pumpata, ilma niihin ja öljyhän siinä oli polttoaineena. Spriillä ne sytytettiin, se sukka. Ne oli kaikki itse tehtävä siellä. Minä olin silloin vajaan 16 vanha. Kun aamulla mentiin, kun oli pimeän aika, siellä pimeää niin kuin täällä muuallakin, joka paikassa, piti ensin saada valot. Siellä oli kolme lamppua kanalan puolella, ja siellä nuorikkojen puolella vielä yksi eli neljä lamppua. Joka aamu piti sytyttää ja huoltaa ne lamput, panna niihin öljyt ja…Ja puilla lämmitettiin sitä kanalaa. Ei minun puita tarvinnut halkoa mutta puut piti kantaa puuladosta sinne kanalaan ja lämmittää ne uunit. Siellä oli kaksi uunia ja siellä nuorikkojen puolella yksi eli kolme uunia piti joka päivä pakkasella lämmittää. Vesi oli kaivossa. Sitten oli sellaista viherkaalia, sellaista rehua. Se oli hangessa lumen alla. Se kasvoi niin että se sai olla siellä ja hangesta kaivettiin sitten talvella ja vietiin sulamaan sinne kanalan eteiseen. En muista mitä se oli nimeltänsä mutta se oli sellaista aivan pystykaalia, vihreälehtistä. En muista sen nimeä mikä se oikein oli. Mutta kumminkin, sieltä maasta sitä kaivettiin ja vesiä ja puita piti pihalta sieltä pakkasesta vetää.
Se kanalahomma oli sellaista. Se oli iso kanala. Kanat oli numeroitu. Niillä oli sellaiset pesät, tarkastuspesät, joihin ne menivät munimaan, ja joista ne eivät päässeet pois ollenkaan itse: Ne piti ottaa ja katsoa, kun oli rengas ja numero jalassa, katsoa siitä numero ja viedä sitten, siellä oli listat pitkin käytävän seiniä, viedä sinne muistiin, että mikä kana kulloinkin on muninut. Siinä oli siis tällainen kirjanpitohomma myös. Kanat eivät päässeet itse pois sieltä pesästä, jos ei niitä ottanut. Kun luukku lapsahti kiinni niin ne eivät päässeet pois sieltä. Pesän päällä oli orret, jotka nostettiin päiväksi seinään, pesien väliseinään. Orren päällä kanat olivat yön, kun se laskettiin alas. Kun orsi nostettiin aamulla ylös, otettiin enin lanta pois sangolla siitä munimahäkkien päältä. Siihen pantiin sitten aina sahanpurua tai hiekkaa tai jotakin niin, ettei lanta tarttunut koppien kanteen. Eli siellä oli sitä hommaa. Kaikki käsipelillä tehtiin, siivoukset ja kaikki. Se oli toista, kun mitä nykyisin tehdään konetouhuilla.
Sitten oli sellainen aika, kun tuli kevättalvi, että haudotettiin. Siellä oli kaksi hautomakonetta, toinen oli 50-munan ja toinen 100-munan. Niissä pidettiin lämpö öljylampuilla, joilla lämmitettiin ne hautomakoneet. Se oli niin tarkkaa hommaa. En nyt muista sitä astemäärää, mutta jos lämpö meni sen määrätyn asteen yläpuolelle niin silloin munat paloivat ja menivät mitättömiksi. Mutta vaikka lämpötila laski vähän alemma niin että se lämpö ei ollut niin korkea niin se ei mitään haitannut. Ei ne siinä menneet pilalle. Käyhän kanaemokin pois pesästänsä, ei se yhtä mittaa haudo. Pitää välillä tuulettaakin.
Sitten tuli niitä poikasia. Poikastenhoito oli oma hommansa. Leghorn-nimistä valkoista kanaa heillä oli. Ensin otettiin ne munat. Katsottiin mikä kana ne oli muninut ja mikä kana oli eniten muninut. Muniin pantiin numerot. Minkä kanan munia ne olivat. Munat pantiin ensin sinne koneeseen sillänsä vain. Sitten niitä haudotettiin ja kun kuoriutumisen aika alkoi tulemaan, kolme viikkoa täyteen, sitten ne pantiin sellaiseen pieneen sideharsopussiin, joka muna erikseen. Kun kanapojat kuoriutuivat sinne pieneen pussiin niin ne eivät päässeet pois sieltä. Sieltä piti ottaa se poikanen ja laittaa siihen heti merkki tuonne siipipakan juureen, että näki minkä kanan poikanen se oli. Tuommoista touhua se oli ja siihen kuului se kirjanpitohomma.
Munientouhu oli myös niin kovaa koska munat piti pestä ja ne laitettiin Viipuriin, Viipurin kaupunkiin. Mikäs se nyt olikaan…joku Munayhdyskunta RY. Ne menivät linja-autossa, tavaralinja-autossa. Se oli rahtilinja-auto, joka kuljetti kaikkea tavaraa. Ne munat piti viedä siihen tienvarteen aina ja se auto meni niin varhain, puoli viiden aikaan. Se lähti Käkisalmesta neljän aikaan ja se oli siinä meidän paikkeilla puoli viiden aikaan. Niin varhain piti viedä ne munalaatikot siihen tienvarteen, jos meinasi kerran kyytiin saada ne. Kuudeksi piti pimeän aikaan viedä lamput sinne kanalaan. Ja sitten tehdä ne aamuaskareet. Jyvät piti antaa ja siivota ne munintahäkit. Nostaa pois orret niin että kanat pääsivät touhuamaan. Sitten piti laittaa juomavedet ja kaikki. Mutta siinäpähän tuo tuli kaikki touhutuksi. Sitten minulla oli se mökki, jossa sai yöpyä. Ne olivat ne opettajat, joilla se kanala oli. He asuivat itse siinä koululla. Ei minulla siellä kanalalla ollut mitään. Minun piti käydä siinä koululla syömässä, kun sain aamulla siellä työt tehtyä, pääsin itse menemään koululle syömään.
Siihen aikaan oli opettajilla sitä maata koulun puolesta, kun he asuivat koululla. Heillä oli kaksi lehmää. Heillä oli kyllä kaksi sisäkköpiikaakin siellä, mutta eiväthän he tahtoneet keritä. Heillä oli kyllä työtä siellä sisälläkin myös, kun kaikki oli puilla lämmitettävä ja vedet kannettava sisällekin niinkuin joka paikassa muuallakin. Heillähän oli aamulla siinä paljon hommaa, kun heidän piti laittaa ruoka. Opettajat söivät aamulla ennenkuin koulu alkasi. Usein he sanoivat minulle, kun tulin kanalasta sinne, että kun olin valmiiksi työtakeissa, että heillä oli vielä lehmät lypsämättä ja navetassa käymättä. Niinhän minä menin ja annoin lehmille heinät ja lypsin lehmät. Jos oli maitoa liikaa, se separoitiin. Sitten sisäpiiat tekivät ne muut hommat. Sitten minä sain ruveta syömään. Se oli tällaista. Mutten minä sano sitä, että vaikka heitä olikin kaksi ihmistä siellä. Heidän piti aamulla siellä huoneissa siivota ja petata petit ja kaikki piti laittaa ja ruoka piti kattaa oikein pöytään. Aina oli liinat pöydällä siellä opettajain ruokasalissa. Siinä oli kova homma niillä palvelijoilla siellä. Ei he siellä laiskana saaneet olla kumminkaan. Öljylamput oli siellä koulullakin, kun ei ollut muuta kuin öljylamppuvalaisimia. Heillähän oli talvenaikaan, pimeän aikaan, kova homma pitää niitä lamppujakin kunnossa. Ja pyykit pestiin kaikki käsin. Se olikin pyykittäminen kovaa. Opettajatar oli niin kauhea työntekijä, että hän oli itse pyykillä.
Minä kun kanalasta tulin illoilla, viimeiset jyvät oli laitettu puoli kuudelta ja kanalasta sammutettiin valot kuudelta talvella, niin minä menin silloin koululle. Minä tulin päiväksi töihin sinne kanalaan vain. Kävin päivälläkin syömässä koululla. Päivälla kanalassa oli kaikenlaista työtä, pesua ja siivoamista ja puun vetämistä ja muurin lämmittämistä siellä. Sitten kun menin pois illalla siinä puoli seitsemän maissa, kuuden jälkeen, kun sammuttelin valot, menin koululle, sitten syötiin. Sitten kun oli pyykkipäivä, sitten mentiin pyykille. Olin rouvan, opettajattaren kanssa yhdessä pyykillä. Välillä olivat, kuinka kulloinkin ehtivät keittiöltä, keittiöpiiatkin siellä. Pyykkihoma oli sellaista, että siellä oli saunan yhteydessä pata, ja siellä saunalla sitä pyykkiä pestiin. Pyykki keitettiin tuhkalipeässä. Rouva sanoi aina, että lipeäkivellä ei voi pestä pyykkiä. Se syövyttää vaatteet ja niinhän se tekeekin. Se polttaakin vaatteet. Me teimme tuhkalipeää ja sillä keitettiin vaatteet. Ensin pyykkilaudan kanssa kahdessa vedessä pestiin ja hinkattiin. Ja vesi oli kaivossa. Sinne oli satakunta metriä matkaa kaivolle saunasta. Sieltä sai talvella vetää kelkalla ja kesälla kannettiin kantamalla. Lumen aikana kelkalla. Minä sitä vettä hain, kun rouva oli sisällä. Rouvassa oli aikaisemmin ollut keuhkotauti mutta se oli saatu paranemaan. Hänellä ei ollut sitä enää mutta han yritti olla varovainen. Minähä sitä sitten kelkalla vedin sitä vettä ja pesin ja tehtiin sitä pyykkiä. Huuhtominen olikin sitten niin kauheaa, kun piti niin monessa vedessä huuhtoa, että vettä meni paljon. Pyykkiä oli paljon. Meitä oli paljon väkeä, petivaatteita ja pöytäliinoja ja pyyheliinoja sekä pitovaatteita niin että pyykkiä oli paljon. Sitten talvella meidän piti se pyykki, kun se oli saatu siihen kuntoon, viedä se sinne koululle yläkertaan kuivamaan. Se oli kaksikerroksinen rakennus, alhaalla pidettiin koulua ja ylhäällä oli asunto. Vinttikerrokseen, kolmanteen kerrokseen, kannettiin isoilla pärekopilla se märkä pyykki kuivamaan. Olen ajatellut, että sen jaksoi kaiken. Rouvakin, jolla oli koulupäivät pitkät. Hänella oli vihkoja niin paljon korjattavia. Miesopettajalla, Paavo Aholalla, oli kunnan asioita ja kaikkia, ja hän ei tahtonut aina ehtiä omankaan luokkansa koululaisten vihkoja korjaamaan. Opettajatar, Sanni nimeltään, hän korjasi paljon miesopettajankin oppilaiden vihkot. Ja hän jaksoi vain. Sitten kun saatiin pyykki kuivaksi sitten, haettiin se pois ja alettiin mankeloimaan. Se kesti myös aikansa ennenkuin saatiin kaikki mankeloiduksi. Oli siinä välillä keittiösisäkköjä myös mukana avussa ja pyykkiä silittämässä olivat hyvinkin paljon. Siis sitä oli sitä työtä siihen aikaan. Käsipelillä tehtiin kaikki. Ei he laiskoja olleet siellä keittiöllä. Heidän piti myöskin puut kantaa ja vedet kantaa ja tehtävä tiskit ja kaikki. Ja voi voi, siinä oli hommaa, mutta siinäpä sitä vain mentiin. Ja oli luojan kiitos niin paljon terveyttä, ettei ollut minussakaan mitään sairauksia. Vaikka oli ensin niin pitkä koulumatka kulkea, että seitsemän kilometriä. Siitä sitä varmaan tulikin sitä niin sitkeäksi, että on vieläkin tässä. Vaikka olekin jo 80. En ikinä uskonut, että näin kauan saisin elää. Minun on kaikki vanhemmat kuolleet nuorena. En tiedä, mutta nyt on ikä mennyt näin pitkälle.
Uusi suunta
Minä en ruvennut sitten siihen kanalahommaan ollenkaan. Minun otti niin aivoihin se kanan huutaminen ja rääkyminen ja kukkojen tappelu. Se oli aivan kamalaa meteliä. Minun hermoni ei kestänyt sitä. Minä en mennyt koko siipikarjahoitokouluun. Minä käännyin toiselle suunnalle. Minä pyrin Petäjärvelle Emäntäkouluun. Olin 18 vuotta vanha. Siinä oli kyllä välissä töitäkin kuudestatoista kahdeksaantoista. Olin siinä välissä tienaamassa kesätöistä koulurahaa piikana siitä keväästä, kun olin täyttänyt 18. Olin tienaamassa itselleni koulurahoja. Niinpähän sainkin koulurahoja. Eikä ollut siihen aikaan määrättyjä tuntimääriä siinä työssä. Aamulla aikaisin mentiin siinä talossa missä minä olin, töihin. Se oli yksi Matikan Antti ja Kerttu siinä meidän aivan lähellä. He pitivät apulaista, kun oma työvoimansa ei riittänyt. Heillä oli lapset aivan pieniä ja vanhin lapsi meni vasta kansakouluun silloin syksyllä, kun hän oli seitsemänvanha. Äitihän ei sieltä mihinkään oikein päässyt, kun oli muut huushollityöt myös tehtävä. Heillä oli sikoja ja vasikoita ja lampaita, mitä kaikkia nyt oli. Ja lapsien katsomista myös. Heidän viljelysmaansa olivat myös vähän kauempana ei vain tuvan ympärillä. Minä olin siellä heillä kuukausipalkalla. Kuukausipalkka oli silloin 300 markkaa. Siinä kuukaudessa ei ollut mitään vapaapäiviä. Pyhäpäivä oli niin paljon vapaa, että silloin ei tehty muuta kuin lehmät lypsettiin. Se oli kesänaika niin että lehmät vietiin hakaan. Aamulla viiden aikaan mentiin lypsylle kesällä. Maito piti jäähdyttää ja saada meijeriin. Niin silloin noustiin samaan aikaan ylös pyhänä niinkuin arkenakin. Vaikka pyhäaamuna ei viety maitoa meijeriin. Sitten tuli työajat, heiniaika ensin. Juhannukselta alettiin niittämään järvenrantoja. Talo oli järven rannassa. Sieltä niitettiin, niinkuin sanottiin lietteiltä, kortetta, jo ennen kuin mentiin muualle heinään. Sitten tuli heiniaika. Tämä Antti Matikka oli myös kunnan asioissa ja valillä oli niitä kokouksia ja hänen piti mennä myös sinne kunnan asioihin. Sitten kerrankin hän oli kokouksessa. Kerron tähän väliin lehmänlypsystä: Meillä siellä Karjalassa oli sellainen tapa, että lehmiä, jotka olivat paljossa maidossa, niitä lypsettiin päivälläkin. Mentiin hakaan lypsämään lehmiä päivälläkin. Sitten olisi se ollut piian työ mennä hakaan lypsämään. Emäntä ei mennyt hakaan lypsämään. Niin isäntä, se Antti, sanoi että jos ei emäntä-Kerttu kerkiä lypsämään lehmiä päivällä hakaan, niin Anni ei mene sinne lypsämään, sillä hänellä on myös päivällä ruokalepo. Ja niin jäi siinä talossa lehmät päivällä lypsämättä. Siihen jäi heidän päivälypsynsä tykkänään. Ei emäntä mennyt lypsämään liioin. Ei lypsetty, enkä tiedä kävikö siinä kuinkaan. Nehän antoivat illalla enempi maitoa. Eihän siinä ollut sen kummempaa. En ymmärrä mitä siellä oli sellainen kamala tapa sielläpäin, että päivälläkin lypsettiin. Siellä kärpästen kynsissä! Kun heiniaika rupesi niin silloin heitettiin se päivälypsy pois. Niin minäkin sain huilata sen jälkeen, kun ruoka oli päivällä syöty. Siinä pidettiin sellainen lepotauko. Juotiin kahvit sitten ja lähdettiin sinne työmaalle. Kerran oli niin että isäntä-Antti lähti kunnan kokoukseen. Me olimme olleet edellisenä päivänä pellolla ja isäntä oli tehnyt luokoa ja ajanut sen haravakoneella karhoille ja kävi pystyttämässä sinne seipäät kahteen pitkään peltoon. Sitten hän meni itse sinne kokoukseen kirkolle ja minä menin aamulla, kun oli syöty, niinkuin sanottiin, murkinan, aamiaiseksi ja kun lypsy ja muut karjatyöt oli tehty, muihin töihin. Minä menin ja seivästin yksistäni niitä heiniä. Isäntä tuli sitten puolenpäivä jälkeen pois sieltä kirkolta. Sitten mentiin ajamaan heiniä seipäiltä. Kuivia seipäitä. Mentiin ajamaan niitä sitten latoon. No, minä olin kuormanpäällä ja hän teki kuormia ja samaten olin ladossa ottamassa vastaan niitä heiniä, kun hän paasasi niitä sinne latoon. Hikistä hommaa. Sitten hän isäntä, rupesi ihailemaan, että kun se järvi näkyi siinä ja järveen peilasi aurinko, joka laski. Kellohan oli silloin jo yli kymmenen. Tai ainakin kymmenen. Hän alkoi ihailemaan sitä, että kylläpäs on koriaa nyt kun tuo aurinko laskee. Niin minä sanoin sille isännälle ”Ja sitten se vasta oikein koria on, kun se tuosta nousee!” Niin isäntä suuttui niin että hän heitti heinähankonsa kuormaan ja hevonen pois kuorman edestä ja niin kotia. Hän kai varmaan hoksasi, kun minä sanoin tuolla tavalla ”Sitten se vasta koria on, kun se tuosta nousee!” Ja niin jätti kuorman siihen ja lähti ja mentiin seuraavana päivänä ja ajettiin heinät latoon. Ei onneksi sadettakaan tullut. Mutta ei isäntä puhunut yhtään mitään. Hän ajatteli varmaan, että minä hänelle konstailin, kun minä sanoin, että sitten se kaunis on kun se tuosta nousee. Niinkuin se nyt olikin. Mutta hän huomasi, että minä olin jo tehnytsiihen asti pitkän päivän työn. Se oli ennen tällaista. Minun piti taas nousta viideltä jo ylös. Mutta en minä kyllä moittinut. Sitten kun tuli rukiinleikkuaika ja leikkuuaika. Sirpillä leikattiin ruiskin. Ja he olivat aina ennen joutuneet pitämään sellaisia päivämiehiä leikkuuhommissa. Mutta silloin ei heidän tarvinnut ottaa vierasta leikkuumiestä ollenkaan. Me leikattiin rukiit eikä ollut mitään vierasta päivämiestä ennen kuin vasta puintiaikana oli. Isäntä kyllä sen verran ymmärsi, että hän antoi minulle 50 markkaa siitä elokuusta, että sain 350 markkaa. Hän sanoi, että me olimme tehneet niin paljon töitä. Niin että hän hoksasi itsekin. Sellainen se oli palkka silloin. Minä olin siellä kuusi kuukautta. Menin huhtikuun lopussa ja olin lokakuun loppuun.
Emäntäkoulussa
Emäntäkoulu alkoi kolmas marraskuuta -38-syksyllä. Sitten minä menin sinne emäntäkouluun. Olin päässyt sinne vaikka sinnekin oli niin paljon hakijoita. Oli 300 hakijaa ja 42 oppilasta vain otettiin. Se oli Sakkolan pitäjässä Petäjärven Emäntäkoulu, joka on aivan siellä Venäjän likellä. Vielä Räisälän pitäjästä enempi sinne rajaan päin. Jos muistatte Sakkolan porsaita niin Sakkolan pitäjä oli ollut porsaspitäjä. Siellä oli se koulu. Sinne mentiin marraskuun 3. -38. Sitten oltiin siellä koulussa. Siellä oli niinkuin tavallisesti emäntäkouluissa oli. Sitten -39-kesällä oltiin siellä ja meidän koulumme olisi kestänyt lokakuun loppuun, kun seuraava kurssi olisi alkanut marraskuun kolmas päivä taas. Mutta… siinäpä tulikin mutta siinä sitten. Tuli tämä sota. Talvisota. Se oli silloin se liikekannalle pano jo koko kesän koska se oli niinpaljon likellä Venäjän rajaa niin siellä oli venäläisten tähystyspallot koko kesän. Näkyivät sinne koulullekin. Ja sitten jo syyskesällä tuli reservit, niitä tuli reservimiehiä niitä monttuja kaivamaan ja muuta. Se oli vireillä sellainen kaikki, kun tuolla muualla maailmassa oli sodat ja kaikki jo. Sitten olivat siinä vielä syksyllä sitten lokakuulla. Jo lokakuun alussa sinne tuli niin ankarasti, sinne rajalle meni hevoskärryjä ja autokolonneita, jotka menivät siitä emäntäkoulun ohi. Johtaja sanoi, että jos se sota syttyy ja pommitukset alkavat ja meidän pitää lähteä niin emme missään tapuksessa saa mennä siitä Kivipellon sillasta ja sinne. Että jos ne tulee ja pommittaa sen sillan niin me jäämme sinne mottiin. Mutta onneksi se ei alkanut sitten kumminkaan se sota silloin lokakuussa. Se siihen rauhoittui. En tiedä niitä selkkauksia siellä rajalla mitä heitä siellä oli, mutta kumminkin se ei alkanut silloin. No niinhän me pääsimme sieltä pois. Pois lähdettiin koulusta lokakuun lopulla. Uutta kurssia sinne ei enää alettu. Se oli se viimeinen kurssi se meidän kurssimme Petäjärven Emäntäkoululla. Niin me silloin marraskuun alussa tulimme sieltä pois. Kaikki loppui siellä kouluhomma. Sinne jäivät kaikki nämä sotilaat ja mitä sinne rajalle nyt meni se touhu sellainen.
Sota syttyi
Sitten marraskuun viimeinen päivä se sota sitten syttyi. Ja talvi alkasi samaten. Siihen asti oli hyvin kaunista syksyä mutta sitten tuli niin kova, että juuri kun se sota oli syttynyt viimeinen päivä marraskuuta. Kun oli pimeä, niinkuin jokainen tietää se on niin pimeä syksy siihen aikaan, niin valot…vaikka siitä on aika pitkä, linnuntietä meiltä oikein Venäjän rajalle, en osaa sanoa kuinka monta kilometriä, mutta kumminkin kun kaikki siellä rajalla päin paloi siellä, niin se oli aivan kaikki niin että valo kumotti sinne meille ja näkyi se valotouhu. Tietysti koneet olivat siellä ja kaikki.
Evakuointi
Siitä se alkoi se sota ja sitten sieltä tuli, vaikka sieltä oli evakoitu jo vähän ennemmin niitä ihmisiä pois sieltä aivan rajapitäjistä niitä vanhuksia ja lapsia ja kaikkia tällaista, mutta siellä oli silti karjat ja kaikki siellä niin kuin meidänkin pitäjässämme tuossa Räisälässäkin vielä ja silloin se alkasi se evakoiminen sitten. Ja sieltä tuli sitten. Sieltä tuli karjaa ja niin kuin nyt näkee, kun näytetään noita sotia ja filmiä. Meidänkin kotopaikallamme siinä, kun sieltä tuli niitä evakkoja, kun nyt Räisälä on paljon kauempana, ei se niin rajalla ole, niin mekin oltiin kotona niin että yhdeksäs päivä joulukuuta, Anninpäivänä olen lähtenyt evakkoon ensi kerran. Meiltäkin oli jo viety sieltä meidän paikaltamme lapset ja kaikki tällaiset vanhat ja sairaat pois, mutta nuori, minähän olen ollut silloin yhdeksäntoista ja puolen vuoden vanha, kun minä olen -20 syntynyt kun sota on alkanut. Minähän olin siellä kotona. Niistä naapureistakin, siellähän on ollut vain pikku taloja. Ei mitään suuria kartanoita. Pientä viljelystouhua siinä maaseudulla. Sinnehän oli jäänyt monesta paikasta eläimet vielä navettaan, kun miehet olivat rintamalla ja kun oli naisilla oli pieniä lapsia, heidät oli jo viety sieltä pois. Se oli lauantaipäivä se Anninpäivä. Niin minä kävin siellä päivällä ruokkimassa niitä naapureidenkin eläimiä. Minä tulen sieltä kotiin ja menin panemaan saunanpesään valkeaa. Siellä piti aina pimeänaikana lämmittää ja valkiat pitää niin tuvassa kuin muuallakin, mutta ei saanut valoja näkyä eikä savuja päivällä. Lentokoneet pörräsivät ja helikopterit ja pommikoneet ja voi voi. Mutta sitten tulikin näitä sotamiehiä, ketä he nyt olivat, sotilas pukeissa he olivat, jotka tulivat antamaan sen viimeisen määräyksen, että nyt pitää tämän pimeän aikana täältä lähteä. Pitää viedä kaikki eläimet ja kaikki pitää viedä asemalle. Myllypellon asemalle meiltä on yhdeksän kilometriä matkaa. Sinne piti viedä eläimet ja kaikki mitä siellä oli väkeä. Ei siinä auttanut mikään. Minä löin saunanpesään, olin jo virittänyt tulta, niin löin sinne vettä pesään. Saunan eteisessä oli iso pata, johon olin kantanut vedet kuumennettavaksi ja olin aikonut laittaa sinnekin valkiat mutta niin minä sitten kun kerran piti lähteä niin sammutin saunanpesän ja veden kannoin pois padasta. Tyhjäsin vielä padankin. Meillä oli vielä sisko-Riittakin kotona myös mutta minä niiden lehmien kanssa sitten lähdin, kun äiti ja velipojat, jotka oli vielä nuoria…no näemmäs heidät oli jo tuotu silloin edellispäivänä niin että heitä ei enää ollut kotona kuin Riitta siinä oli ja minä. Niin niiden lehmien kanssa piti lähteä. Kaikki lehmät kylästä mitä siellä oli enää loppuja niin kaikki vaan tuonne lumihankeen. Sinne mentiin. Niin mentiin asemalle ja mitä nyt joitakin jäikin. Ei niitä kaikkia sinne saatukaan. Mutta meillä nyt ei ollutkaan kuin muutama lehmä. Kolme lehmää oli silloin vain sillä kertaa. Olimme juuri siitä myyneetkin. Kolmea ja neljää lehmää vain pidettiinkin. Ei meillä sen suurempaa ollut. Hevonen ja mitä pikkukarjaa nyt sitten oli. Siellä oli sitten kun päästiin sinne asemalle niin siellähän oli sitten näitä sotilaita ja muita apuna, kun niitä pantiin sinne vaunuihin niitä elukoita. Ja pimeässä. Ja helikopterit pörräsivät tuolla päällä. Ja ei kun…mitä ne nyt ovat…konekivääri…ei kun mitä ne ovat, ei ne pommikoneita olleet, mutta mitä ne nyt ovat ne toiset koneet. Minähän en niitä enää muista. Kumminkin siellä päällä oli jotakin meininkiä, meidän päämme päälläkin. Mutta kun se oli pimeä niin ei mitään sen kummempaa sattunut siinä asemalla ja niin ne lykättiin sinne ne elukat kaikki ja sitten ihmiset itse tuli sitten samalla niissä härkävaunuissa, mutta kuitenkin eri vaunuissa ja elukat eri vaunuissa. Niitä käytiin sitten siellä välillä ruokkimassa noilla asemilla mutta sitten kun päästiin Haapamäelle…sehän kesti vaikka kuinka kauan se matka, niin Haapamäellä oltiin viimeisen kerran siellä. Sen jälkeen ei enää päässyt elukasvaunuihin, kun ne jäätyivät tykkänään. Vaununovet, kun siellä elukat teki tarpeensa, niin ne jäätyivät kaikki, ettei sen jälkeen enää päästy ollenkaan niihin karjavaunuihin. Ja ne, missä oli meidänkin elukkamme, vietiin Härmään. Voltin asemalle purettiin nämä vaunut, jossa meidänkin elukkamme oli. Meidät ihmiset vietiin Ilmajoelle. Näytettiin Ilmajokea, kun ennenvanhaan meitä tenavia peljätettiin, että jos te olette tuhmia, ja teette pahaa niin teidät viedään Ilmajoelle. Kun siellä oli se naisvankila. Niin me naurettiin sitten sitä vaan että nyt me olemme täällä Ilmajoella. Mutta siellähä ei silloin enää ollut koko vankilaa. Se oli lopetettu se vankilahomma mutta kumminkin kun meitä oli sillä peljätetty sillä Ilmajoen Vankilalla, siellähä oli se naisvankilatouhu. Meidät vietiin sitten Koskenkorvalle Ilmajoelle. Se oli myöhäinen. Oliko se jotakinn kahdentoista paikkeilla silloin kun me sinne selvittiin. Se on ollut sitten jo 13. päivä joulukuuta, kun me sinne Koskenkorvalle selvisimme.
Evakossa Pohjanmaalla
Sieltä vietiin Västilän koululle meidät ja majoitettiin. Nämä evakot, jotka sieltä silloin tuli. Oltiin Västilän kansakoululla yötä. Sieltä ne hakivat ilmajokiset meitä sieltä Koskenkorvalta taloihinsa. Kenen mihinkin haki. Oli sitten Mäki-Rahko-niminen, Frans Mäki-Rahko Koskenkorvalta, ison talon isäntä. Hän meidät sitten vei. He niitä vähän valitsikin, niitä ihmisiä sieltä, että ketä he kukin ottaa, näitä evakkoja. Semmoiseen taloon sitten jouduimme minä ja sisko-Riitta ja sitten äitikin on tullut sinne samaan paikkaan ja nämä kaksi minun nuorinta veljeäni. Sitten vielä meidän naapuristamme oli yksi, Karosen Iita, jonka mies, se oli nuori pari, se mies oli sodassa ja Iita oli yksin ja mentiin samaan taloon kaikki sitten sinne Koskenkorvalle, Mäki-Rahkon taloon. Se oli Olga, talon emännän nimi. Heillä oli sitten iso karja, lypsykarja, ja heillä oli karjakko myös. Talossa itsellä heillä oli vain tyttö ja poika. Aino-niminen tytär, joka oli jo vähän vanhempi ja Juhani-niminen poika. Ja Juhani oli vielä sellainen, että hän ei ollut vielä…ilmavalvonnassa hän oli kylläkin siellä…mutta ei missään sotahommissa muualla silloin talvisota-aikana. No me oltiin siellä, mutta he rupesivat sitten…he olivat kyllä muuten mukavaa mutta he olivat vähän ahnetta sakkia. He rupesivat meitäkin nuoria, eikä siinä mitään ollutkaan, ottamaan meitä navettaan myös niin että karjakko oli vain meillä päällysmiehenä ja me olimme tekemässä työt. Lypsy oli käsin lypsyä. Mutta kun he menivät vähän sellaiseksi, että se meni vähän piippuun se juttu. Kun me mentiin kylille vähän katsomaan muitakin joulunaikana. Me siihen jouluun asti oltiin siinä ja oikein…ei siinä mitään ollut, mutta me vähän moitimme sitä, että he meillä teetti työt ja he hakivat valtiolta meille ruokarahan. Siihen aikaanhan piti valtion maksaa näille evakoille ruokarahan. Milläs he muuten olisivat eläneet. Niin se talo kokosi sen ruokarahan ja me saimme tehdä työt vaan…eikä ruokaakaan ansaittu. No me menimme sinne kirkonkylälle silloin joulunaikaan. Siellähän oli muitakin ja siellä oli sitten kirkonkylän veistokoululla, siellä ommeltiin sotilaille alusvaatteita ja päällysvaatteita, sarkahousuja ja kaikkea, lumipukuja ja kaikkea ommeltiin siellä. Siellä oli räätäleitä, meidänkin pitäjässämme oli monta oikein hyvää räätäliä. Niin he räätälöivät siellä ja sanoivat meille, että tulkaa tänne. Niin me lähdettiin sisko-Riitan kanssa ja sen Karosen Iitan kanssa ja mentiin sinne kirkonkylään ja siellä oli siellä veistokoululla siellä ylhäällä sellainen pikku komero, jossa sitten saatiin kortteerata. Sisko-Riitta ja tämä Iita olivat siellä neulomossa toisten kanssa samassa ja minä siellä Työväentalolla, jossa muonitettiin näitä, jotka olivat siellä neulomassakin, näitä evakkoja. Niin siellä keitettiin heille ruokaa. Minä menin sinne keittämään myös. Siellä oli lottia, jotka siellä keittivät ruokaa. Minä en ollut lotta kyllä, mutta muussa työssä olin kyllä kaikessa sota-aikana joka työssä mukana. Siellä keitettiin sitä ruokaa heille ja he kävivät siellä syömässä ja äiti ja nämä nuoremmat veljet jäivät sinne Mäki-Rahkoon. Sitten se touhu sieltä loppui, kun sinne Työväentalolle tuotiin alokkaita koulutukseen. Minä olin sitten siellä vielä alokkaiden aikana, kun lotat olivat siellä keittämässä niin minä olin myös keittämässä niille armeijan miehille. Mutta sitten sisko-Riitta näki sellaisen ilmoituksen. Lapuan Kotileipomossa Koskisen Taimilla etsittiin lehti-ilmoituksella paistajaa sinne leipomoon. No Riitta soitti sinne ja niin hän oli sinne tervetullut ja meni sinne leipomoon töihin. Minä olin siellä Ilmajoella, mutta sitten se loppui se valtion homma siellä Työväentalolla niin minä lähdin katsomaan äitiä sinne Koskenkorvalle ja hän oli siellä vähän ikävällä mielellä. Juttu oli vähän sellaista, että veli-Heikki, joka oli pienestä pitäen tottunut hevosten kanssa olemaan, kun isä oli poissa, oli kuollut, ja hän oli jäänyt niin nuoreksi. Hän oli niinkuin renki sen Koskenkorvan isännän kanssa, jolla oli viisi ajohevosta. Niin hän ajoi niillä hevosilla puita ja heiniä, kun karjaa oli ja kaikki. Niin tämä isäntä oli vähän kyllä kitsas. Heillä oli poikansa Juhan vanhat kengät, jotka olisivat sopineet minun veljelleni, niin ne olisi pitänyt maksaa ne kengät, että hän ei työllään, sillä työllä mitä hän teki, ansainnut mitään vaan olisi pitänyt maksaa ne vanhat kengät. Mutta silloin sai vielä kenkiä kaupastakin niin me haettiin kengät kaupasta eikä mitään niitä vanhoja kenkiä. Se oli vähän ahnetta sakkia mutta ei siinä mitään.
Kauhavalle tulo
Sitten…minun veljeni emäntä on tullut tänne Kauhavalle ensin. Hänen tätinsä oli lapseton pari ja täti oli tänne Kauhavalle tullut jo evakkoon ja hän houkutteli sisarensa tyttären, minun veljeni vaimon tänne. Heillä oli, veljeni vaimolla, pikkulapsi. Hän oli seitsemän viikon ikäinen, kun jouduttiin lähtemään. Niin tätinsä houkutteli tämän Helmin tänne Mäenpäähän, Kauhavalle. Ville Mäenpään taloon sai sinne kortteerin. Tai hän oli siinä kansakoululla ensin alkuun. Siinä oli Nurmeksesta ja Enosta niitä siirtolaisia siinä kansakoululla majoitettuna. Minä lähdin sitten niitä lehmiä etsimään sieltä Härmästä tänne Kauhavalle. Ja täällä oli myös niin mukavaa, kun ne junat kulkivat kuinka kulkivat ja silloinhan piti olla itsellä eväs repussa ja ettei ainakaan ruoatta jäänyt. Se oli korttiaikaa. Sitten minä tulin tänne Kauhavan asemalle ensi kerran. Se oli yli yhdentoista jo kumminkin kello. No siellä he rupesivat minua neuvomaan Mäenpäähän, kun minä kysyin Mäenpään kansakoulua. He rupesivat neuvomaan Mäenpäähän lähtöä ja näyttivät sitä tietä asemalta. No minähän katselin, ja menin vähän matkaa siitä asemalta mutta minä katselin, että voi kyllä on synkkä ja lunta oli ja tie oli niinkuin nyt hevosilla ajetaan ja lunta joka paikassa. Ja joka paikassa oli pimeys, kun ikkunat piti peittää, ettei valoja mistään saanut näkyä. No minä pääsin ylikulkusillalle, joka rautatien poikki kulkee, niin minä katsoin tänne alaspäin niin täällä, joka nyt on Renko, kaupunginosa, niin siellä yhdestä talosta näkyi tulituikku. Minä ajattelin, jaa, tuonnehan minä menen. Minä en lähde tuonne tuntemattomaan metsätaipaleeseen ollenkaan. Tuonnehan minä menen. Ja menin sinne taloon. Se oli Alestalon talo. Oskari Alestalon talo. Hän oli näissä siirtoväki touhuissa ja kaikissa touhuissa mukanakin. Hän oli vielä siellä valveilla ja sieltä näkyi valo. No minä menin kopistamaan sinne. No hän tuli avaamaan Oskari sen oven. Tuntematon oli Oskari ja niinkuin minäkin Oskarille. No hän ihmetteli siinä. Ja minä sanoin, että täällä on nyt sellainen vieras, jolla kotia päin ei ainakaan ole menemistä. Sinne on tulleet muut eläjät, niinkuin nämä olivat, nämä sotatouhujen miehet ja sotilaat ja kaikki. Kotiapäin ei ole enää menoista ja eteenpäin neuvottiin niin pitkä matka Mäenpäähän, niin minä kyllä melkein toivoisin, että minä saisin täällä olla yötä. No Oskari avasi oven tupahan ja tuvassa oli sellainen penkkisänky ja siihen minä sitten… en mitään muuta kuin potkaisin monot pois jaloistani, repun otin selästäni ja karvalakin, joka minulla oli päässä, panin pääni alle ja niin talvitakissani siinä makasin ja nukuin hyvin siinä penkillä. Aamulla noustiin ylös, en nähnyt enää silloinkaan, oli vissiin naisväki menneet navettaan taikka mihinkä he menivät, mutta Oskari oli yksin siinä tuvassa kumminkin sitten aamulla, kun minä heräsin. Ja siellä oli takassa iso valkia sillä Oskarilla ja minä sitten panin kengät jalkaani ja otin eväät repustani ja söin. Minulla oli maitopullo ja leipää, mitä nyt mahtoi siellä olla sitä evästä. Niin söin evääni siinä takkavalkian ääressä ja kun aamu alkoi häämöttämään vähän päivältä niin minä aloin lähteä ja kysyin siltä Oskarilta yökortteerista maksua. Mutta hän sanoi: ”Eihän te ole ollut mitään vaillakaan, kun oli omat eväätkin.” niin minä lähdin Mäenpäätä kohti ja sinne menin Mäenpään koululle ja seuraavana päivänä Härmään Voltin asemalle ja etsimään niitä lehmiä.
Lehmät Härmästä
Minulla oli pantu ylös mikä vaunun numero oli, siihen mihin ne lehmät oli lastattu niin että tiedettiin, että se oli Volttiin purettu. Niin minä sitten sieltä etsiskelin ne lehmät. Niitä ei ollut kuin kolme lehmää. Niin minä etsiskelin ne sieltä ja tulin Mäenpäähän takaisin. Siellä oli sitten se Helmin täti myös. Sitten minä menin Ilmajoelle ja menin Koskenkorvalle äidin luo ja puhumaan, että mitä nyt tehdään, kun ne lehmät on siellä. Sitten sain Mäenpäästä paikan, jonne sai lehmät tuoda. Se oli Ville Mäenpää. Hän oli leskimies ja hänellä ei ollut mitään muuta kuin yksi vanha hevonen. Hänellä ei ollut lapsia ollutkaan. No hänellä oli tyhjä navetta siellä ja iso tupa myös. Siellä oli kyllä sieltä Nurmeksesta ja Enosta siirtolaisia, mutta sinne kumminkin sitten sopi. Niin tulin takaisin tänne Mäenpäähän ja äiti ja veljet tuli myös tänne. Minä ne lehmät kävin sieltä etsimässä ja kävin siellä Siirtoväenhuollossa. Olisin ottanut lehmiä sieltä pois. Mutta hän ei luvannut hän. Hän oli Aalto nimeltään tämä siirtoväenhuoltaja Härmässä. Mutta minä kuitenkin hain ne lehmät. Helmin täti oli minun kanssani niitä hakemassa. Me haimme ne lehmät sieltä Härmästä pois. Me päästiin niiden lehmien kanssa, se oli pyhä päivä, sellaisen matkan kun Oravaisten rajalta Juho Yliniemen talossa oli se yksi lehmä ja se oli niin kaukana siellä ja toiset olivat tässä likempänä Voltin asemaa. Niin sieltä tultiin niiden lehmien kanssa. Lumihangessa tarvottiin entistä vanhaa sotatietä, joka tuli tänne metsiä pitkin rautatien vartta se tuli niin että me kuultiin, kun junatkin menivät. Niin päästiin sinne Mäenpäähän ja sinne vietiin lehmät Mäenpäässä navettaan. Lehmät olivat aivan poikki niinkuin lehmien kuljettajatkin. No maanantaina tulee tämä Sillan Jalmari ja joku sotapoliisi oli vielä toisena hänen kanssaan. He tulivat ja kertoivat että Aalto ilmoitti, että on varastettu lehmät sieltä Härmästä. Sieltä on varastettu lehmät ja tuotu Kauhavalle. No minä sanoin tälle Jalmarille ja heille että joo, lehmät on varastettu kyllä vähän kauempaa, koska ne on varastettu jo peräti Räisälästä Särkisalosta Marttilankolkalta. Minä olin laittanut, niinkuin piti lehmillä olla, nimilaput kaulassa, nahka nimilaput lehmien kaulassa ja merkkumusteella oikein nimet kirjoitettu niihin. Näin oli aikaisemmin neuvottu, kun liikekannallepanoa valmisteltiin. No minä sanoin, että nämä lehmät ei ikinä enää kävele Härmään eikä mihinkään muuallekaan. Mutta tämä varas kyllä menee Härmään ja niin menin. Silloin pysähtyi Mikkilä pysäkillä juna. Minä menin aamulla kymmenen junalle Mikkilän pysäkille ja sielt menin Härmään Aallon puheille. Hän katsoi sieltä jo hyvin tuikeasti ja alkoi niin että lehmät on varastettu. Niin minä sanoin, että jaa, nämä lehmät on kyllä varastettu jo vähän kauempaa. Ne eivät ole täältä kyllä varastettu Voltista enään. Ne on varastettu vähän kauempaa. No hän alkoi siinä sitä jänkyttämään, että ne ei kuulu meille mitään. Ne ovat valtion lehmiä. Minä sanoin, että kuka ne on pannut valtion kirjoihin. Ei minkäänlaista kirjanpitoa ollut, kun pantiin asemalta lehmät junaan. Minä olen ollut panemassa ne junaan. Sitten hän rupesi sanomaan, että kuinka hän voi tietää, että ne ovat oikealla omistajalla niin ettei ne ole varastettu. Aina vain varkaaksi sanoi minua. Kyllä minua niin riipoi, että minä sanoin hänelle tosiaan, että lehmät eivät kyllä ainakaan tänne tule. Me syömme ne itse ne lehmät, jos se niikseen on. No hän rupesi soittamaan Vaasaan oikein vähän isommille herroille, joita nyt on näissä evakkojen touhuissa ollut. Minä istuin kolme tuntia siellä siirtoväenhuoltopaikalla. Siellä Aallon luona. Joku siirtöväenhuolto asema hänellä oli Aallolla siinä. Istuin siellä hänen firmassaan. Kolme tuntia istuin ja siellä sitten sanottiin, että tuli sellainen tieto, että jos ne on oikealla omistajalla ja he voivat ne pitää niin ne pitää antaa heille. No eihän hänen auttanut mikään muu kuin luovuttaa ne lehmät pois. Minullahan oli selvät paperit mistä ne olivat ne lehmät kotoisin. Sitten hän rupesi vaatimaan, että pitää antaa niistä, kun ne olivat, oli helmikuu kun niitä hain, olleet taloissa, että niistä pitää maksaa ruokaraha, kun ne nyt ovat olleet joulukuusta lähtien siellä, niin pitää antaa ruokaraha. Minä sanoin, jaaha, meillä oli kyllä varattu niin ihmisille kuin eläimillekin talven muona. Kun valtio korvaa meille mitä sinne on meiltä jäänyt niin sitten he saavat, mutta nyt ei kyllä ole ollenkaan. No niin hän joutui hän Aalto vain luovuttamaan ne elukat sitten pois sillä vänkäyksellä ja niin minä pääsin. Mutta sitten piti vain merkitä siirtäminen, että ne on sieltä tuotu tänne Kauhavalle. Ne piti sen huollon kautta siirtää ne tänne.
No täällä me sitten oltiin ja maaliskuun 13. päivä talvisota loppui. He, jotka olivat Enosta ja Nurmeksesta, he pääsivät kotiinsa silloin huhtikuulla. Heidän kotinsa olivat säilyneet. Ne Suomen puoleiset, mutta Räisälän pitäjä on jäänyt Venäjälle silloin talvisodan aikana niinkuin monta muuta paikkakuntaa. Meillähän ei ollut sinne mitään menoa. Se oli evakko, kun evakko. Täällä sai ruveta elämään. Sitten päästiin kesään.
Enon lehmät
Sitten minun, enoni, äidin veli, joka oli sodassa ollut mies, jolla oli vähän suurempi karja ja vielä oli kantakirja eläimiä lehmät, kun hän vähän harrasti sitä sellaista jalostushommaa eteenpäin tuon karjatouhun kanssa myös. No hän kävi sitten katsomassa siellä Härmässä niitä omia lehmiänsä. Hänellä oli yhdeksän hyvää lehmää siellä. Hän tuli sitten meille tuonne Mäenpäähän ja tiesi että minä olin niitä omia lehmiä hakenut sieltä pois. Olin kertonut siitä. Tämä eno, kun sota loppui, hän pääsi Nurmijärvelle Reinikkalan Kartanoon muonamieheksi. Ja sodassa ollut ja kotinsa jättänyt ja menee muonarengiksi. Siksi pääsi. Silloin piti ihmisten taistella itse. Ei ollut sosiaalitouhuja niinkuin nyt on, vaikka miehet olivat rintamalla ja kotinsa menettäneet. No niin hän oli eno siellä käymässä niin minä sanoin, että minä… Hän oli saanut sinne Reinikkalan Kartanoon kahdelle lehmälle laidunta ja muuta missä hän sai niitä pitää. Siinä kartanossa. Hänellä oli kyllä itsellä kaksi hyvää hevostakin. Se oli oikeastaan niiden hevosten takia hän sinne kartanoon menikin. Kun sai ne hevosensakin sinne, niin ei tarvinnut menettää niitä hevosiansa. No minä sanoin, että kyllä minä haen, minä olen varas, minä haen Härmästä ne lehmät. Mutta paperit pitää laittaa niin että paperit ovat niin että ne saa sinne Nurmijärvelle viedä. No hän laittoi minulle kaikki paperit valmiiksi ja minä lähdin sitten hakemaan niitä enon lehmiä. Kahta lehmää, niihin kahteen hän sai luvan viedä. Minä lähdin viemään niitä enon lehmiä sinne. Se oli kesäkuulla sitten, vähän ennen juhannusta. Kaksi viikkoa ennen juhannusta. Minä menin sinne Härmään, siirtolaishuoltoon niitä lehmiä ottamaan sieltä Härmästä. Kun minä menen sinne, niin hän Aalto on siellä ja katsoo hyvin tuimana. Minä sanoin, joo, tässä tämä varas nyt taas on. Mutta minä en ota enää Haikosen lehmiä, minä otan nyt Rakkolais Armaan. Minulla olisi nyt täällä sellainen juttu. Että minä ottaisin sen nimisiä lehmiä. Hän heti sitten hämmästyi, mutta eno oli jo käynyt hänen puheillaan, kun hän oli käynyt Härmässä katsomassa sitä karjaansa. Silloin hän oli käynyt Aallon puheilla jo, niin ettän siitä jo sen tiesi. Mutta hän rupesi minulle siitä taas sanomaan, että ei niitä vain niin vain voi viedä. Siinä pitää olla paperit ja kuljetusluvat ja tieto mihinkä ne viedään. Minä sanoin, vai pitää siinä sellaisiakin olla. Ja sitten minä sanoin, en minä nyt tiedä, mutta kyllä minulla täällä jotakin on ja loppujen lopuksi sanoin hänelle, että kyllä minulla täällä jotakin papereita on. Otin sitten esille ne kuljetusluvat ja kaikki mihinkä ne viedään ja hän meni niin sekaisin tämä Aalto, että hän olisi antanut kaikki ne yhdeksän lehmää, mutta kun niihin papereihin oli pantu vain kaksi niin minä en tohtinut ottaa muuta kuin ne kaksi ja viedä. No minä vein ne sitten sinne Nurmijärvelle ne lehmät. Rajamäen asemalle vietiin ja johon junalla pääsi Hyvinkäältä, jossa se oli piste sitten. Minä jouduin sinne Rajamäen asemalle niin että aurinko jo paistoi, mutta enhän minä voinut sitten mitenkään lähteä eteenpäin niitä lehmiä viemään, kun oli puheissa sovittu, että minä soitan sinne Reinikkalan kartanoon ja he tulevat sitten hakemaan. No niinhän he tekivätkin. Enon emäntä tuli polkupyörällä siellä sitten vastaanottamaan ja heidän poikansa oli myös Reinikkalan Kartanossa, keskenkasvuinen poika, Armas-enon poika. Silloin ajettiin sinne Reinikkalan Kartanoon Rajamäen Viinatehtaan sitä mäskiä elukoille. Sitten hän Vieno-poika tuli, hänellä oli iso laari siinä hevoskärryjen päällä. Hän tuli hakemaan sieltä Viinatehtaalta mäskiä ja enonemäntä ja me talutettiin ne lehmät sinne Reinikkalan Kartanoon. En muista kuinka pitkä matka siitä tuli siitä Rajamäen asemalta. Oli siitä aika pitkä matka. Sinne ne sitten vietiin ja siellä ne sitten olivat niin kauan kuin niitä sitten laitettiin niitä pika-asutus tiloja ja enokin pääsi Satakuntaan päin Köyliöön päin ja sinne tuli silloin se sijoituspaikka ja hän muutti sieltä Reinikkalasta sinne Köyliöön. Me olimme silloin täällä Mäenpäässä.
Pika-asutustila Eurassa
Täällähän myös sitten, minä olen myös sitten lähtenyt täältä -41-keväällä sinne missä meidän paikkamme oli, Eurassa, johon meillä oli se pika-asutustila. Mutta niitä ei silloin annettu itselle, vaan kun tämä jatkosotahomma oli jo silloin, se alkasi jo silloin viikkoa ennen juhannusta, silloin -41, mutta me kuitenkin menimme sinne Euraan ja olimme siellä vuokra maalla se kesä -41 ja kylvettiin keväällä siellä ja oltiin.
Paluu Räisälään jatkosodan aikana
Sitten Räisälän pitäjä on vallattu takaisin elokuussa -41. 18.-20. päivän vaiheilla. Niin me päästiin sitten jo syksyllä, syksyllä marraskuussa, kun minä olen käynyt ensimmäisen kerran Räisälässä siellä kotona katsomassa, mitä siellä on ja siellähän oli vielä silloin rakennukset ja kaikki paikoillaan. Vaikka siellä oli venäläiset asuneet silloin sen välirauhan aikana, sen -40 maaliskuun, jolloin talvisota loppui ja sen vuoden. Sen olivat venäläiset asuneet siellä. He olivat myös siellä tehneet – 41 kylvöt ja kaikki, mutta kun se tuli heillä myös se lähtö sieltä sitten kun jatkosota meni ja vallattiin sitten sitä sinne eteenpäin ja Venäjän puoltakin he valloittivat ja menivät sinne Suur-Suomea tekemään. Mutta Suur-Suomen teko oli kyllä väärä juttu. Olisivat pysyneet vain vanhoilla rajoilla. Mutta ihminen on ahne. Ihminen on ahne. No se siitä. Sitten minä marraskuulla kävin kotona katsomassa ja niin sitten sinne muutettiin asumaan juuri Annin-päiväksi, joulukuun kahdeksas päivä -41, kun me päästiin kotiin ja meillä oli samat elukatkin. Kaksi vuotta olimme sillä reissulla, kun kotoa oli lähdetty. Ja se oli kova talvi se, kun lähdettiin sinne kotiin. Siinä meidän naapurissamme olivat asukkaat jo tulleet joihinkin taloihinsa. Siinä oli yksikin isäntä, joka oli inkerinmaalainen peräti, niin että hän ei ollut näissä sodissa ollenkaan. Hän sai olla kotona ja siellä sitten, kun päästiin kerran, niin he olivat siellä ja mekin mentiin heille. Sitten siellä oli venäläisiä vankeja meidän Särkisalon kansakoululla ja niitä sai niitä vankeja ottaa töihin, jos oli vain joku sellainen joka vartioitsi ja kuljetti niitä vankeja. No juuri tämä Simo, Lierin Simo nimeltänsä siinä naapurissa ja sitten oli vielä yksi mies, Pohjalaisen Jussi, joka ei ollut sotaväessä ollut ollenkaan. En tiedä minkä vajaaman takia hän ei ollut sotaväessä ollut eikä missään sodassakaan. Hän oli keski-ikäinen mies. Meillä oli sitten itsellä se hevonen. Hevosta me myös kuljetettiin täällä evakkona. No Jussi, Vuohelaisen Jussi, kuljetti niitä vankeja meilläkin, kun heillä piti olla sellainen jämerä kuljettaja. Vaikka eihän ne vangit mihinkään, hehän olivat myös orpoja siellä, kun he olivat vankileirillä itse. Ihmisiä ne olivat venäläisetkin. No hän kuljetti heitä ja meillä…en tiedä mitä elukoita he olivat siellä navetassa meillä pitäneet, kun siellä oli niin paljon sontaa, että siellä hätinä sopi seisomaan pystyssä. No ne venäläiset, kun meillä oli se hevonen, niin ne venäläiset sitten ajoivat sitä sontaa. Niitä oli neljä miestä, jotka Jussi haki, niitä vankeja, niin he ajoivat sen sonnan sieltä pellolle sen ensimmäisen päivän. Eihän he monta tuntia siellä olleetkaan, kun se oli niin lyhyt päivä silloi joulukuussa. Ja Jussi sitten kuljetti ja vei heidät pois. Me laitoimme heille ruokaa siinä Lierin talossa ja Lieri, se Simo, oli Inkerinmaalta ja osasi venäjää. Ja ne vangit hämmästyivät, kun he olivat syömässä, kun tämä Simo rupesi heille, minä en tiedä mitä hän heidän kanssaan puhui, puhumaan, mutta venäjää puhuivat. Sitten seuraavana päivänä Jussi haki taas ne vangit ja sitten he tyhjäsivät kaivon ja kaikki muut paikat. Nuo muurit ja kaikki tuvasta, ettei siellä ole mitään, että saatiin ruveta ottamaan kaivosta vettä. He tyhjäsivät, eikä siellä kaivossa ollut mitään muuta kuin jotakin mitä tenavat olivat jotakin purkkeja, sellaisia lelujansa, mitä he nyt olivat sinne paiskineet. Hyvä vesi kaivossa.
Ja siitä se sitten alkasi se jatkosodan aika. Se oli sota päällä silloin. Jatkosotahan oli alkanut aikaisemmin. Mutta puita ei ollut ollenkaan. Kyllä oli puulatoon meiltä puut jääneet mutta puut oli poltettu ja puuladosta seinätkin, mutta nurkkapaalut oli ja katto oli siinä, mutta ei ollut puita ollenkaan. No tämä veli-Matti, kun meillä oli se hevonen, niin veli-Matti ja se Heikki…niin se oli semmoinen juttu, että puita ei siellä ollut. Puut oli poltettu. Se oli talvipakkanen ja lunta silloin niin ankaran paljon, kun me sinne silloin -41 kotiin mentiin silloin joulukuulla. Mutta meillähän oli se hevonen ja meillä oli metsääkin siellä niin ei mitään muuta kuin…siihen aikaan ei naiset pitänyt pitkiähousuja enkä minä ole pitänyt vielä nytkään mutta silloin oli pakko. Jotakin velimiesten housuja minä paikkasin ja niin piti panna paikatut housut jalkaansa ja turjustaa itsensä ja niin otettiin justeerisaha, joka oli meillä, ja niin otettiin sahat ja kirveet ja niin lähdettiin hevosella metsään ja kun pääsimme ikään omalle puolelle metsässä, niin heti silloin kun päästiin…oli niin paljon lunta, ettei siinä ollut paljon liikkumisen varaakaan, niin heti vain puu kaadettiin. Iso koivu olikin. Ja niin sillä justerisahalla, se on semmoisella kahdensahattava saha, käsisaha, ja niin vain pölliksi ja yksi pölli vain saatiin rekeen, kun siinä oli niin ankarasti lunta ei kä ollut vielä mitään jälkiä sinne metsään muuta kuin se mitä me olimme menneet. Eihän siinä voinut mitään kuormaa tehdä. Sen verran vain, että saatiin yksi iso pölli siihen rekeen ja niin kotiin. Niin sahattiin puu pätkiksi, hakattiin haloiksi ja pieniin säleisiin ja riitä ruvettiin sitten kuivaamaan. Vietiin tupaankin. Siinä oli sen verran jotakin romua mitä oli, että saatiin vähän pidettyä valkeaa, että oli saatu uunia lämpiämään jo. Siitä sitä saatiin puita sinne ja sitten pantiin saunaankin ylälauteiden päälle sellaiset orret, joiden päälle pantiin aina puita kuivamaan. Tuvassa samaten uunin päällä, kun meillä oli iso leivinuuni siinä tuvassa, niin sinne uunin päälle myös ja niin päästiin siitä alkuun. Siinä oli kyllä sellaisia katapuita, joita saatiin siitä vähän lähempää. Meillä oli sellainen kangasmetsä siinä ja siitä saatiin katapuita ja saatiin niistä paljon syttyjä. Sitten kun me päästiin kerran alkuun ja puita ruvettiin kuivaamaan, niin meillä ei ollut mitään hätää. Saimme sitten vain joka päivä polttaa isossa uunissa tuvassa ja niin vain se lähti siitä ja saatiin elukat ruokituksi ja olluksi siinä. Sitten siellä oli sillä lailla, että kun pitäjissä, niinkuin Räisälässäkin, jotka oli vallattu, oli ollut venäläiset, jotka olivat kylväneet keväällä jo, niin ne jäivät venäläisiltä sinne, kun se sota tuli. Ja heidät ajettiin pois myös. Niin he olivat, nämä suomalaiset työmiehet, työjoukkueet ja sotilaat, korjanneet sitä venäläisten kylvämää vehnää, viljaa silloin elokuulla. Meilläkin siinä mailla oli ollut vehnää. Ja niin kauhean hyviä vehniä. Ne oli koneella ajettu vain poikki ja pantu sitten seipäille kuivamaan silloin syksyllä. Ne olivat siellä pellolla seipäissä meilläkin vehnät. No siinä ketä sitten oli niitä vanhempia miehiä ja kaikkia työjoukkueita niin he hommasivat sinne sitten puimakoneet niin että mekin sitten Matin kanssa otettiin ja mentiin niitä vehniä ajamaan sieltä pellolta ja ne olivat niin hyviä. Päällimmäiset seipäiden päässä oli tietysti jäätynyt ja lumiset. Mutta kun vain siitä päältä nakkasi ne pois, niin altapäin olivat aivan hyviä vehniä. Niin hyviä vehniä niin hyviä että. Me vietiin sinne ja puitiin niiden yhteisillä koneilla ja pantiin vain vähän säkin pohjaan ja tuvan uuninpäälle sitten kuivamaan ne jyvät. Niin kuivatettiin sillä tavalla. Sitten siellä oli vehnämylly. Meiltä oli kolmekymmentä kilometriä sinne matkaa, Sairaalan vehnämylly. Sellainen nimipaikka kuin Sairaalan asemakin oli ja Sairaalan kylä siellä oli. Sinne vietiin ja jauhatettiin niistä jauhoja ja kyllä oli hyviä jauhoja. En tiedä mitä jyviä ne olivat. Venäläiset olivat tuoneet sellaista vehnää, etten ole koskaan nähnyt meillä Karjalassakaan niin suuria vehnänjyviä kuin ne olivat. Mutta se oli kyllä hyvä kesäkin silloin. Meillä oli Eurassakin silloin vehnää kylvössa ja sielläkin kasvoi kyllä mutta ne olivat vähän toisen laatuisia. No niin puitiin ja jauhatettiin ja siitä sitä saatiin. Sitten perunoita olivat työjoukkueet syksyllä kaivaneet, kun Räisälä oli vallattu ja ne muut pitäjät niin että sinne sai mennä töihin. Niin he olivat kaivaneet myös perunoita ja panneet kuoppiin ja kellareihin niin siellä oli sitten perunoita. Se oli niin sulaan maahan tullut se lumi, että maa ei ollut jäätynyt ja lumi oli tullut ja oli jäänyt kaivamatta perunoita, niin ne olivat keväällä siellä vielä aivan syöntikelpoisia, kun vain otti heti kun lumi suli ja siemenperunoita sieltä maasta keväällä sai kaivaa. Se oli niin vahva lumi, että kun se oli sulaan maahan tullut lumi niin ne eivät olleet ne perunat syksyllä kerinneet jäätymään vaan olivat siellä niin pysyneet talvella lumen alla niin että ei kyllä oikein uskoisi mutta se on niin tosi kuin minä tässä. Niin olivat vain siellä säilyneet. Moni otti siemenperunoita sieltä keväällä maasta. No se oli talvi siellä. Jokainen yritti sinne tulla, vaikka se oli sota päällä ja oli meidänkin siinä naapurissa sellaista huonoakin, oli vanhempia ihmisiä ja olivat lapsien sa kanssa tulleet myös. Ja heillä olikin sitten vähän ongelmia sitten kun ei ollut hevosta eikä ollut mitään. Mitään ei ollut, kaupat olivat pitkän matkan päässä kaikki ja teitä ei ollutkaan, kun lunta oli niin vahvalti ja mitä nyt hevosilla vähän ajettiin niin siellä ei ollut mitään sen kummempia teitä. No meillä oli se hevonen, että se oli onnen kauppaa, että sen kanssa sai kaikkea ja toisiakin käydä auttamassa ja puita metsästä hakea ja tavaroita kaupasta ja missä nyt olikaan asioita kulkea. Se oli niin suuri apu, että oli hevonen, että sen kanssa sai monta kertaa käydä kaikille tekemässä jotakin apua. Siellä oli lapsia ja sairaita ja kaikkia kun miehet olivat sodassa ja oli sotaleskiä. Siinäkin meidän naapurissamme oli sotaleski, jolla oli kaksi lasta. Toinen lapsi ei ollut vielä syntynytkään, kun mies kaatui. Toinenkaan ei ollut vielä…oliko neljän vanha vai mitä hän oli. Eli siinä oli sitä auttamista mitä piti tehdä siellä, mutta se oli jokaisen osa. Ei siellä puhuttu palkoista. Jokainen koetti toistansa auttaa miten olisi vain kaikki tultu toimeen. Siellä oli sitten miehiä, jotka kalastelivatkin niin että sieltä saatiin kalaakin. Niinkuin meilläkin kyllä isäkin ennenvanhaan, kun oltiin oikein kotona ennen sotaa, niin hän kalasti myös paljon. He veivät Käkisalmeen oikein myyntiinkin kaloja silloin kun niitä sattui oikein tulemaan. Isä oli kyllä monitoiminen ja hän kyllä teki kaikenlaista. …
Vielä isästä
…Minä menen nyt tähän isäjuttuun, kun nyt meni tuohon kala kertomukseen…ennen ei ollut noita verkkoja vaan niitä kudottiin paljon itse. Lahnaverkkojakin. Sellaisesta langasta että se oli tavallista rulla lankaa, 10-numeroista rulla lankaa. Siitä kudottiin ja isä kutoi siitä niitä verkkoja. Talvella kun oli pimeää aikaa eikä voinut tehdä töitä muualla. Hän oli metsätöissä ja kalahommissa mutta pimeän aikaan puhdetöinä tuvassa talvella hän kutoi niitä kalaverkkoja. Aamullakin kun hän nousi varhain kutomaan, niin minä sain laittaa sitä rihmaa siihen kävylle, kun se sellaiseen käpyyn puolattiin, että hän sai sillä kutoa. Minä muistan siitä sellaisen jutun, kun minä, niin kuin tenavat aina kyselevät noita päiviä, niin minä olen ollut siinä alle kouluikäinen, ehkä viiden kuuden vuoden välillä, kun minä siinä käpysin hänelle sitä rihmaa siinä ja kymmenen penniä sain kävystä, kun minä käpysin sen langan siihen kävylle. Minä aina hoin niitä päiviä, niin hän opetti minulle sellaisen lorun, että kun sanotaan, kuinka monta päivää on missäkin kuukaudessa niin: syys- huhti, kesä-, marraskuussa on päivää kolmekymmentä, kahdeksankolmatta helmikuussa vain muissa yksi neljättä. Ja se jäi minulle isästä se, eikä ole koskaan unohtunut. Jos joku kysyy, että montako päivää tuossa ja tuossa kuukaudessa on, niin heti tuo tulee, että syys, huhti-, kesä-, marraskuussa, on päivää kolmekymmentä, kahdeksankolmatta helmikuussa, vain muissa yksi neljättä. Se pitää paikkansa tänä päivänäkin.
Uskottiin että saadaan pitää Karjala
Niin…Kun niitä puita siellä saatiin niin me siellä oleiltiin se talvi ja keväällä sitten, vaikka sota oli käynnissä, kun siellä vain ruvettiin asumaan ja toisilta keiltä oli palanut koditkin, niitä taloja niin he rakensivat uusiakin. Niin Armas-enokin, kun häneltä oli palanut se kartano, ettei ollut mitään muuta kuin navetta. Kaikki ulkokartano ja tupa ja kaikki oli palanut. Niin hän kerkesi rakentaa sinne uuden tuvan silloin -42-vuonna ja – 43-vuonna. Eikä kerinnyt olla vuotta asumassa siinä talossansa, kun tuli tämä -44 syksyllä se lähtö. Lopullinen lähtö. Niin siellä uurastettiin ja niin se oli kummaa ihmisillä, kun kukaan ei ajatellut, että kun sota on päällä, että jos täältä vielä joutuu lähtemään. Mutta ne olivat niin hyväuskoisia, että he luulivat, että tässä mennään jo ja vallataan Venäjä. Hoh. Olisivat pysyneet vain omilla rajoilla niin olisi kukaties Karjalakin vielä ollut. Mutta se on nyt mennyt. En minä ole suronnut sitä Karjalaa nyt kun kyllä sitä pärjäisi täällä Suomessa, kun olisi sopu. Olisi sopu jokaisella, ettei toinen toistansa källäisi. Olisi jokainen sovussa niin kyllä täällä pärjäisi. Ja tehtäisiin työtä ja saisi rauhassa olla, ettei se venäläinen enää tulisi. Että ei sitä sopisi mitään hokea eikä…nykyisin he sitä vaatii sitä Karjalaa takaisin. Minä olen kyllä Karjalan evakko mutta minä olen sitä mieltä, että me olemme nyt olleet liian kauan sieltä poissa. Me olemme jo olleet viisikymmentä vuotta poissa, ja enemmänkin. Eihän sitä sukupolvea enää ole, ei vanhat jaksa siellä ja uudet eivät tiedä mitään, vaikka niin kaunis kuin se Karjala kyllä on mutta ei sillä kauneudella eletä. Työtä siellä pitää tehdä ja raivata. Se on nyt mennyt sellaiseksi. Joo, oltaisiin vain sovussa eikä ruvettaisi sen Venäjän kanssa millekään. Meidänkin tuo Räisälä.
Räisälä nykyisin
Minä en ole siellä käynyt kotopaikalla ollenkaan mutta veli-Matti on käynyt ja veli-Matin vaimo ja hänen toinen poikansa on käynyt. Ja he ovat käyneet jo ennenpääkin ja he kävivät tässä 1996-vuonna. Minunkin lapsistani tuo Anni ja Eeva, kun minulla on viisi lasta, Anni ja Eeva kävivät siellä ja tämä minun Heikki-poika vaimoinensa kävivät myös siellä. Siellähän on vielä Räisälässä kirkkokin pystyssä. Se on venäläisten teatterina nykyisin. Hautausmaa on siinä kirkon ympärillä ollut, niin se on kaikki otettu, kivet ajettu minne heidät on ajettu ja pantu kasvitarhojen syrjäkiviksi ja sankarivainajatkin, jotka olivat siinä kirkon edessä, niitä oli paljon niitä sankarivainajia Räisälästäkin, ne on kaikki tykkänään otettu ne merkit ja päällysteet pois ja tehty autoparkki, kun se on teatteri niin se on kaikki pantu autoparkiksi ja päällystetty ne hautapaikat siitä läheltä kirkkoa. Sellaisia kuvia sieltä on minullakin täällä, kun he olivat niitä valokuvia ottaneet. Minut on nimittäin siinä kirkossa ensin kastettukin, vaikkei siihen aikaan sellainen tapa ole ollut eikä paljon taida olla nykyisinkään. Mutta kun minä olen syntynyt perjantaina 14. päivä, niin sitten minun äitini vanhemmat, isoisä ja isoäiti ovat käyneet minua pyhänä katsomassa ja isoisä on mennyt maanantaiammuna sitten meijeriin niin sydänkohtaukseen varmaan kuollut meijerin lattialle eikä kenellekään ollut mitään puhunut, vaikka siinä oli ihmisiä ympärillä. Mutta eihän siihen aikaan ollut kukaan lääkärissä käynyt eikä lääkäriä monessakaan paikassa ollutkaan. Niin on isoisä kuollut. Sitten kun isoisä on haudattu, niin äitihän meni myös sinne isänsä hautajaisiin, niin minut on myös otettu sinne mukaan kirkolle ja sillä reissulla minut on kastettu Räisälän kirkossa. Luterilainen seurakunta se on ollut meidän siinä. Sitten minä olen ollut siellä ripillä myös siellä Räisälän kirkossa. Sitten minut on siellä vielä vihittykin -43-vuonna siellä Räisälän kirkossa kesäkuun 13. päivä -43-vuonna. Se oli se jatkosota-aika silloin kun me oltiin siellä kotona. – 41-vuonna mentiin sinne kotiin ja sieltähän on sitten lähdetty vasta -44 pois. Me asuttiin siellä. Joo-o. …Sitten kun nämä suomalaiset olivat keväällä kylväneet kaikki paikat siellä…minä en kyllä keväällä enää ollut siellä. Olin tullut silloin talvella -44 tänne Kauhavalle jo. En ollut siellä silloin kun sieltä on tullut loppulähtö sieltä kotoa. Nämä olivat siellä silloin nämä suomalaiset kylväneet kaikki ja sitten kun tämä sota loppui -44-vuonna, se oli siellä kaukana se rintama silloin aluksi. Sittenhän he saivat käydä siellä korjaamassa sitä viljaa silloin syksyllä. Ja ajettiin Suomen puolelle paljon sitä viljaa sieltä ja siellä oli sotilaat ja kaikki. Sisko-Riitta siellä on ollut sitä hommaa tekemässä sitten siellä. Suomenpuolellekin tuotiin sieltä paljon viljaa, kun se oli se korttiaika vielä. Se oli hyvään tarpeeseen. Ne olivat sitten viimeiset hommat siellä sinä syksynä. Ei siellä sitten enää sen jälkeen ole suomalaiset saaneet olla. Nythän he saavat kyllä vapaammin siellä kulkea, mutta ensin alkuunhan he eivät päässeet sinne muuta kuin jotakin salateitä, joita kulkivat. Mutta nythän sitä pääsee sinne kulkemaan, niinkuin nämä meidänkin siellä kävivät. Se on ollut -96-vuonna. Joo. Semmoista se on ollut.
Elämänkumppani
Sitten kun he aina hoputtavat, että minun pitäisi jotakin, että minkälainen se juttu täällä minulla se nuoruus täällä Kauhavalla on ollut. No se on hyvin…mitä se nyt täällä maaseudulla se evakko on. Tuolla Mäenpäässä tosiaan evakkona silloin – 40-talvesta siihen – 41-kevääseen. -40-syksy, silloinhan minä olin täällä Kauhavalla noissa taloissa kaikissa apuna, kun kaivettiin perunatkin niillä heittokoneilla ja noukittiin. Ja meillä oli se hevonen täällä Kauhavallakin. Nuo velipojat sillä kaikkia apuja tekivät. Oli hevosettomia taloja täällä, eikä täällä ollut miehiäkään, kun he olivat sodassa. Ja minä olin Mäenpään kansakoululla silloin -41 syksyllä kun alkoi koulut niin minä olin siellä keittäjänä sen talven, syksyn ja kevään. En minä sen pitempään. Sitten lähdin sieltä.
Mutta kun he ovat kysyneet aina, että minkälainen se …missä minä olen tuon Kustaan tavannut, tuon meidän isämiehemme, todesta. Niin minä olen aina sanonut, ettei sitä nyt aina tarvitse tuolla hyppyypaikoilla tavata, eikä missään tanssitouhuissa. Kyllähän sitä voi tavata ihmisen muuallakin. Ja niinhän siinä on sitten käytykin.
Siis silloin -40-kesällä juhannuksen edellä tuossa Mäenpäässä, missä me asuimme, siinä aivan lähellä oli sellainen paikka kuin Kangas Eedvartti ja hänen vaimonsa oli kuollut. Ihmiset tiesivät, että minä olin emäntäkoulussakin ollut niin he pyysivät sinne Kankaaseen hautajaisia laittamaan. Minä olen siellä sitten ollut niitä hautajaisia laittamassa silloin hautajaispäivänä. Pihalla juotiin kahvit pois lähtiessä. Me ruvettiin niitä pöytiä tyhjäämään pois. Siinä oli yksi toinenkin tyttö, Paavilaisen Alma. Me puistelimme niitä liinoja ja kaikkea. No, siihen tulee yksi nuori mies vain ja sanoo, kun me lähdettiin sieltä pois, että saako hän lähteä myös kävelylle. Minähän olen tuollainen suurisuu ja minä sanoin, että eiköhän tuolla tiellä mahtane tuota tilaa olla. Minä luulin, että hän tuli vain meidän kanssamme ja menee Alman joukkoon, mutta ei…ei, hän vaan tuli minun perääni. Hän oli tämän Kangas Edvardin serkku. Hän oli äitinsä kanssa siellä serkkunsa vaimon hautajaisissa.
Ja hänestä ei eroon enää päässytkään. Vaikka olisi kuinka eronnut. Ja hän oli kyllä rehellinen. Ei siitä mitään olekaan sanomista. Ja minä uskon, että me olemme kumpikin, ettei ole mitään muita oikein vakavasti… ketään muita ollenkaan ajatellutkaan. Minä nyt olin nuori kylläkin. Kun sota syttyi. Niitähän on 19-vuotisilla – 20-vuotisillakin niitä kavereita mutta he olivat vain kavereita ja sellaisia. Ei he olleet mitään…sanonko niin rumasti… kuin se seksihomma…se pitää olla nykyisin se seksihomma. Ei silloin ennen vanhaan. Kuulkaapa, he pitivät tytöt ja pojat itsestänsä vielä vähän parempaa huolta. Ei he menneet sellaisiin touhuihin ennenkuin he olivat vihitty pari eikä se kuulu kenellekään tuo homma muuta kuin vihityille pareille. Ei se ole mitään lasten tehtävää eikä nuorison. Irrallista. Se on aivan rivoa hommaa. Sanon sen näin vanhana ihmisenä ja olen sanonut sen monta kertaa jo nuoremmillekin että …sukupuoliyhteys ei kuulu tuohon ja eikä … muuta kuin avioparille ja avioelämässä. Ei se kuulu jokapäiv…tuollaiseen että ollaan kenen kanssa ja missä ollaan ja mitä ollaan. Ei, ei se kuulu ihmiselämään, jos ei toinen kunnioita toista sen vertaa, että se on aina vain tuo yksi asia niin ei elämällä ole mitään virkaa. Kyllä se pitää olla vähän parempaa rakkautta kuin tuota seksiä. Kyllä minä sanon näin vieläkin vanhana. Ja olen sanonut aina. Kyllä siinä pitää olla joku muu rakkaus ja sisäinen henki eikä tuo. Jokaisen pitää osata hallita lihansa. Ei saa antaa lihallensa valtaa. Ei, se on mennyt nykyisin aivan väärin. Ja niin minä luulen, että me olimme molemmat vain se ainoa pari, eikä oltu kenenkään muiden kanssa oltu yhdyselämässä. Ja ei meidän elämällämme ollut mitään puuttunut. Rakennettiin tuonne korpeen talo ja siellä elettiin ja oltiin. Ja lapsiakin on viisi lasta. Siellä oltiin.
Kun tenavat minulta välillä kysyivät, että missä te …mitä te olette…
Mutta se oli tämän minun Kustaan puolelta… hän oli siinä niin rakastunut, että siitä ei päässyt eroon ollenkaan. Hän oli sitten sodassakin vielä silloin kun se on – 41- vuonna…-40-vuonnahan se on ollut, kesällä. Niin sitten tämä jatkosota, kun tuli niin hän on ollut sodassakin sitten niin sieltäkin, vaikka me emme olleet kihloissakaan silloin vielä niin hän kirjoitti, että hänen haudallensa tuoda kukkia, jos hän kaatuu siellä. Mutta ei hän kaatunut mutta monessa paikassa haavoittui. Sitten me olemme menneet -42-vuonna lokakuulla 14. päivä kihloihin. Eli yli kaksi vuotta me pidettiin yhteyttä kirjeitse eli kirjeenvaihdossa pidettiin yhtä. Sitten meidät vihittiin -43 kesänä kesäkuun 13. päivä Räisälän kirkossa.
Elämä Kauhavalla
Sitten minä tulin – 44 talvella. Meidän on tuo Jaakko, tuo vanhin poika syntynyt kesäkuulla. Silloin ruvettiin rakentamaan. Kustaalla oli sellainen pieni maan pala tuonne ostettuna tuonne perukoille, tuonne Pelkkikankaan ja Oravan välille perukoille. Sieltä sitten ruvettiin. Rakennettiin ja sitten kun sota loppui, siellä ruvettiin asumaan ja raivattiin. Ostettiin siitä niitä metsäsarkoja, että saatiin vielä metsää ja metsästä ne on raivattu ne entisetkin maat. Työtä oli ja jaksettiin, vaikka hän oli sodassakin haavoittunut, mutta hän oli niin sitkeä Kustaakin, että niin hän vain jaksoi raataa. Raataa ja raataa. Me saimme sinne hyvän asunnon ja hyvä oli. Tenavatkin vielä jälkeenpäinkin sanoivat aina vain, että kyllä se olikin vielä elämää silloin kun oltiin kotona ja sai lapsena olla niinkuin itse halusi. Tietysti siinä oli…mutta kun he pitivät itse…näkivät että vanhemmat tekevät työtä ja ovat siinä kotona aina ja noin ja kun tulee koulusta tai vaikka mistä tulee niin…niin he ymmärsivät itsekin, että pitää heidänkin työtänsä tehdä. Ja kaikki ovat paikkansa löytäneet itsellensä. Heitä on minulla kaksi poikaa ja kolme flikkaa. Jaakko vaikka on vanhin, -44 syntynyt ja tytär on -46 syntynyt, Anni ja sitten Heikki on syntynyt -51 ja Maija -55 ja nuorin on -59 syntynyt. Että siinä he ovat meidän lapsemme. Ja kaikki ovat työnsä löytäneet. Yksi on vanhana poikana, kaikkein vanhin onkin, Jaakko. Hän onkin jo 56 nyt jo. -44 syntynyt ja nyt on 2000. Toiset ovat kaikki jo perheellisiä ja niinpä he ovat ainakin olleet tähän asti tyytyväisiä tuohon elämäänsä vaikka on näin kitsasta niin työtäkin on aina löytynyt. Niin sitä tässä on menty.
Yllättäen yksin
Tämä minun kohtaloni on tässä nyt sillä tavalla, että siellä kotona olimme niin kauan mutta minä jouduin vähän…en tiedä mistä johtuu, mutta minä olin kai heikkoa tekoa, niin minä jouduin myös vähän ennen aikaa sairaseläkkeelle. Kun se työ on ollut sellaista kovaa touhua ja kaikki käsipelillä tehtiin niin että viimeisinä vuosina vasta oli konneita sitten. Karjan pito on lopetettu 1975. Isä on sitten maata viljellyt vielä. Meillä oli sitten viljelysmaata 26 hehtaaria vaikka alettiin viidestä hehtaarista. Niin raivattiin ja ostettiin ihmisten rappiomaita ja niin jaksettiin mutta niin käytiin siinä sitten että -83- vuonna isä oli keväällä toukokuun kolmas päivä orailla, rukiin orailla, kylvämässä apulantaa. Niin ei hän sieltä pois enää tullut. Omin jaloin. Siellä hänet piti laatikkoon panna. Ei hän tullut kotiin enää. Minä hänta rupesin…Hänellä oli siinä ollut vähän kipua ennenpää mutta hän ei siitä piitannut. Ei mennyt lääkäriin eikä mitään. Hän oli edellispäivänäkin kyllä ollut kylvämässä. Se on ollut tiistai päivä, kun hän on kuollut. Toukokuun kolmas päivä on ollut silloin tiistaina. Silloin edellispäivänä hän oli vielä kylvämässä oraille apulantaa vähän kauempana kotoa. Sanottiin Huhtalankydöksi sielläpäin. Sieltä tuli pois. Silloin tiistai aamuna hän vielä …silloin edellisellä viikolla torstain ja perjantain välisenä yönä hänellä oli ollut rintakipua ja perjantaina hän ei ollut töissä ollenkaan. Mutta se taas siitä tasaantui ja hän ei lähtenyt lääkäriin. Pyhänaikana, Vappu oli silloin sunnuntaina, ja hän oli silloin Vapunpäivänä siinä mutta maanantaina hän oli niin paljon, että hän meni sitä kylvämään sitä apulantaa. Sitten tiistai aamuna myös hän teki vielä, …, hän käsin kylvi, niin tiistai aamuna hän tuvassa, kun minä laitoin jotakin syötävää niin hän teki kylvinvakkaansa uuden remmin laittoi. Sitten hän meni ja laittoi apulannat kärryille ja vielä laittoi polttoaineen traktoriin ja sitten hän lähti siihen kotovainiolle kylvämään sitä apulantaa. Se oli jotakin liki puolta päivää. Minä sitten rupesin odottelemaan, että kun ei hän tule pois sieltä edes kahville edes mitään suuhunsa ottamaan, vaikka hän oli siinä niin likellä. Eikä tullut. No sitten minä menin katsomaan siitä, sanottiin Korveksi sitä paikkaa, mutta se oli aivan tuvan likellä siinä. No siellä oli traktori siellä ja kärryt siellä mutta ei häntä itseänsä näkynyt. Minä ajattelin, että hän on mennyt…että on tullut jotakin, että hän on mennyt, kun siinä on sellainen vähän, joka tekee kaikenlaisia töitö, noita korjaustöitä niin minä ajattelin, että hän on mennyt siihen Lahden Erkkiin, että häneltä on mennyt …joku paikka pettänyt. Menin taas kotiin tupaan takaisin. No ei häntä ruvennut kuulumaan mitään. No, minä menin sitten uudestaan katsomaan sinne, mutta kaikki on samallaan siinä eikä missään ihmistä ole. Minä ajattelin, että hän on mennyt sinne vanhaan kotipaikkaansa, sinne omaan kotiinsa kun siitä ei ole kuin 700 metriä meiltä sinne matkaa. Että hän on mennyt sinne, jos on jotakin apua tarvittu. No minä menen takaiisin tupaan ja ihmettelen kun häntä ei sieltä kuulu. Ajattelin että lähden sinne katsomaan ja lähdin myös hyvinkin katsomaan sieltä vanhasta kodista, että onko hän mennyt sinne. No eihän häntä ollut siellä nähty eikä minkäänlaista mitään. Ja kaikki vehkeet olivat samallansa. Se oli hyvin kaunis päivä se tiistaipäivä toukokuun kolmas päivä. Niin minä katsoin, että siellä oli apulantoja jo siitä kärryiltä viety pois ja sitten oli hänen haalarinsa …niin hän oli haalarit heittänyt pois päältänsä siihen traktorin istuimelle ja hänellä oli muut sellaiset ohkaisemmat housut, tavalliset arkihousut siellä haalareiden alla, muuta oli niin kuuma, että hänen oli pitänyt ottaa ne haalarit pois. Sitten minä lähdin häntä sieltä etsimään. Meillä oli siellä sarat, jotka olivat niin pitkiä, 500 metriä siitä tieltä sinne luomaan, sanottiin sitä jokea, joka oli siellä, johon laski ne yhtämittaiset peltosarat. Niin minä lähdin sitten etsiskelemään häntä sieltä pellolta, kun häntä i missään muualla ollut eikä näkynyt. Menin ja siinä keskimailla, sieltä käännyin takaisinpäin ja alan tulemaan kotiapäin niin hänhän makasi siellä pellossa. Minä aloin huutaa sieltä jo kaukaa että: Mitä sinä isä olet tänne pellolle maata pannut? Mikset ole kotia tullut? Mitä sinä tänne olet maata pannut? Minä pääsin sitten siihen ääreen niin sitten näin, ettei tämä tästä nouse. Hän oli aivan…, hän oli siinä jo ollut jonkun tunnin koska häntä ei siinä kerran näkynyt siinä, kun minä kävin häntä etsimässäkin. Oli niin korea auringonpaiste, että se oli paistanut siihen ja se oli niin kuivalla siitä ja hän oli niin kuin tukki kaatunut suoraan siihen maahan. Kädet olivat aivan sivulla ja aivan suorana ja pää oli sinne ja eikä ollut suukaan maata vasten vaan se oli niinkuin poskellansa siinä. Niin ei ollut tullut suusta mitään eikä silmistä eikä mitään. Siihen hän oli nukkunut. Siihen hän oli nukkunut. Ei mitään muuta sitten kuin niin minä sitten sieltä pois ja kotia ja ajattelin että mitä minä nyt tässä teen. Niin minä otin sitten ja soitin Heikille. Minä ajattelin, että Heikki on jo tullut…Heikki asui jo täällä Lauttamuksessa, täällä Rengon perällä ja minä soitin Heikille sitten, että hän on jo töistä tullut, että kuinka on käynyt. Heikki soitti sitten terveyskeskukseen ja ambulans…tai katsomaan sinne apua. Lääkärihän sieltä sitten mukamas tuli sieltä ja ambulanssi. Heikki oli sitten jo kerennyt ennemmin sinne, kun Heikki lähti sitten heti niin hän kerkisi ennempää. Täällä oli Hellevi Honkola silloin lääkäri. Sen niminen naislääkäri. No hän tulee katsomaan sinne sitten sen ambulanssin kanssa ja sanoi että kun hän vähän viipyi, että kun hän etsi hänen papereitansa sieltä terveyskeskuksesta, mutta hän ei löytänyt mistään niitä papereita. Minä sanoin, ettei teidän paperinne ole sekaisin. Se mies ei ole ikään ollut terveyskeskuksessa. Ei hänen nimeänsä ole koko terveyskeskuspapereissa. Että kyllä teillä selvät paperit ovat. No niinhän siinä sitten oli ja mentiin Hellevin kanssa katsomaan ja niiden poikien kanssa. No hänhän oli…eihän sitä ambulanssiin laiteta kuollutta. Niinhän siihen piti sitten …ei mitään muuta kuin piti siihen sitten tulla poliisit ja kaikki ja ruumisauto sitten soitettiin siitä ambulanssista ja niinhän ne tulivat poliisit sitten sinne katsomaan. Minä sitten sanoin niille poliiseille, että kun ei ikään ennen ole meidän perheessämme tarvittu poliisia ja nyt kun on kuollut niin nyt tarvitaan poliisit. Mutta se on laki kun laki. Virkavalta on virkavalta. Sanoin että meillä ei ole ikinä poliisia tarvittu. Ei ole tarvittu minun lapsuudenkodissani eikä ole tarvittu täällä. Ei ole asiat sellaiseen piippuun menneet. Raittiit kodit ovat olleet kummassakin, ettei minun ole tarvinnut alkoholistien kanssa missään tekemisissä olla. Ei isä ole ikinä juonut, minun isäni, eikä minun velipoikani. Ovathan ne nämä velipojat, en tiedä, jos he nyt ovat jotakin vähän jossakin tilaisuuksissa, jonkun ryypyn, mutta ei mitään sen enempää, mutta isä on ollut meillä, oikein minun isäni, hän ei ole sitten tykännyt ei tippaakaan, ei missään tilaisuuksissa. Eikä tämä Kustaa liioin minun aikanani niin ei hän ole ryypännyt. Ei yhtään mitään. Että on saatu siitä olla niin rauhassa. Ja sen takia lapsetkin on aina tykänneet, että kotona oltiin kotona. Joo, sinne se isä sieltä tosiaan vietiin sitten ja se meni sitten sellaiseksi, kun hän ei ollut missään ollut ja yksin oli pellolle kuollut, niin hänhän meni ruumiinavaukseen, lainopilliseen ruumiinavaukseen. Siellähän oli sellaiset paperit, että siinä ei olisi mikään auttanut, kun se oli niin paha infarkti tullut. Se oli toisinpäin sydän kahdeksan senttiä ja toisinpäin viisi senttiä se infarkti ja vielä suuri, sentin repeämä. Hän oli heti paikalla siihen, kun se oli kerran se repeämä, kaatunut niin hän oli siinä. Hän oli siinä. Ei siinä olisi auttanut mikään apu. Hän oli siinä. Että sellainen äkkikuolema hänelle tuli siinä. Joo, se on ollut -83 toukokuun kolmas päivä.
Käytännön järjestelyjä
No minä olin sitten tuolla kotona. Kesannoissa pidettiin niitä maita. Ei niitä kukaan sitten kylvänyt, kun täällä on näillä lapsilla muuallakin hommat, että ei heitä siinä kotona enään ollutkaan niin…niin eihän niitä viljelysmaita…kaupathan valtiolla oli mutta …ei niitä…olisihan valtio niitä kyllä ostanut mutta he meinasivat, että jos ei niitä kukaan ota viljelysmaiksi, lisämaiksi niin ei valtio niistä olisi niin suurta hintaa maksanut, kun he eivät tienneet niille muuta kuin metsittää. Metsästä he olisivat kyllä korvanneet normaali hinnan mutta viljelysmaista ei. No ne tekivät sitä valtion touhua sitten ja Alaharja, hän, joka noita valtion touhuja hommaa niin hän soitti sitten ja se tuli se valtion tarjous niistä maista ja minä räknäsin ja räknäsin sitä ja oli sitten aivan viimeinen tippa, kun olisi pitänyt tehdä se kauppa. Ja nämä lapset, vaikka he olivat kaikki aikuisia, niin kukaan ei kajonnut siihen kaupan hommaan yhtään mitään. No minä siinä värkkäsin sitten yhtenä aamuna ja ajattelin että nyt kun toimisto aukeaa niin minä soitan sille Alaharjalle. Ja niin soitin myös. Minä sanoin, että kyllä asiat on niin että te olette tehnyt niin kauhean paljon tämän asian eteen ja hyvää työtä, mutta kyllä se on niin ettei me sitä nyt valtiolle tuota anna kun siihen pitäisi se metsäkin antaa. He eivät olisi muuten viljelysmaita ottaneetkaan. Siihen olisi pitänyt metsä antaa samaan kauppaan. Että kyllä se niin on, että teille tuhannet tuhannet ruusut ja kiitokset kovasti. Että kyllä minä täällä metsässä olen ja syön piimää ja leipää ja risuilla lämmittelen. Heille nauroin vain. No siihen se jäi se valtion kauppa. No ei ollut aikaakaan, oliko viikko pari aikaa, niin tuli siihen yksi viljelijä, maanviljelijä, yksi Halmeen Tapani, kysymään maata ostaa. Maata ostaa, kysyi hän. Minähän ällistyin kauheasti. Hän sanoi, että kun meillä oli sellainen kytöpaikka, 11 hehtaaria, että sitä paikkaa ostaa. Minä sanoin, että kyllä me myymme, kun kerran ei valtion kanssa sovittu hinnoista niin kyllä me olemme meinanneet hävittää, kun ei meillä ole niitä, joka viljelee. Siinä oli tavallaan sekin juttu, että kun niitä oli viisi lasta niin siinä olisi joutunut toisiltaan ostamaan niitä osakkeita niin kukas siihen nyt rupesi sillä lailla. No tämä Tapani innostui siitä mitä hän oli tullut ostamaan. Sovittiin hinta ja kaikki Tapanin kanssa. Sitten hän kysyi sitä maata, että minkälaista maata se on sitten muuten. Hän ei ollut siitä oikein tietoinen ollenkaan, että minkä arvoista se on. No minä sanoin, että kysy Kamppisen Erkiltä ja Matilta, että he ovat sen syksyllä kääntäneet sen 11 hehtaarisen maapalan tykkänään. No hän kysyi Kamppisen Erkiltä ja Matilta niin Erkkihän sanoi, että maa on mitä parasta, kivetöntä ja hyvää maata mutta siinä on villiheinää. Että se villiheinä pitäisi saada pois ja se maksaa 1000 markkaa hehtaarille se villiheinän myrkyttäminen. Niin että hänen pitäisi saada se siitä pois, 10 000 markkaa ainakin. No minä sanoin, että kyllä sinä sen saat siitä ja vielä nauraa hetkautin, että olkoon minulle yksi turkki vähemmän ostettua koska pitäähän ne villiheinät sieltä pois myrkyttää. Nauroin vain, mutta samaan juttuun perään kaduin, että mitä minä menen noin sanomaan, että jos tämän Tapanin vaimolla, Hannelella, jos hänellä on turkki niin tämä on niinkuin pilkan tekoa sitten. Kysyinkin sitten kohta Hannelelta niin Hannele sanoi, ettei hänellä mitään turkkia ole olemassakaan. Niin minä sanoin, että ollaan sitten aivan turkittomia molemmat. Tämä oli minulla vain tämmöinen vitsi. Minä olen tuollainen evakko, että minulle tulee noita tuollaisia päähänpistoja ja vitsiä. No Tapanin kanssa sovittiin kaupat. No meillä oli siinä toinen pala, 13 hehtaarin pala siinä Korvessa ja Koto-Korvessa, johon se isä kuolikin. No sitte tuli myös sitten niin ostajat. Kovaa kiirusta myös ruvettiin kyselemään, vaikka olivatkin luvanneet ensin tälle Alaharjalle ja Pollarin Antille, että he eivät tarvitse mitään lisämaita eivätkä osta mitään lisämaita. No sitten tuli kumminkin sellainen tarve sitten kun nämä lait muuttuivat, kun heidän piti saada omilta mailta karjanruokaa. Nämä asiat ovat niin sekaisin täällä Suomessa. Sellaista juttua. Niin he joutuivat sitten ostamaan niitä maita. No se Koto-Korpi, yksi Ruotsala, joka oli myös luvannut, ettei he osta mitään maata. No hehän tulivat myös kysymään ja oli kilpaa sen maan kanssa siinä Koto-Korvessa. No niin ne nuo Ruotsalan Heimo ja Marja-Leena ostivat sen Koto-Korven. No sitten oli yksi Rinta-Kummun Ville, sen niminen mies täällä Oravan kylällä. Niin hän myös innostui siihen maan ostamiseen. Niin kun hän olisi ostanut sitä samaa maata kuin mitä Halmes-Tapanikin. Hän soitti kohta, kun Tapani oli käynyt tämä Ville myös, että hän ostaisi sen maan ja hän lyö rahat pöytään. Ville oli vähän tällainen suuripuheinen. No minä sanoin, että älä nyt hosu. Meillä on tuolla Perkiössä yksi maanpala myös. Että osta sinä se Perkiö. Saat sieltä metsää sekä saat viljelysmaata. No niinhän hän innostui, Ville, Rinta-Kummun Ville, siihen Perkiöön ja niinhän hän osti, Ville sen Perkiön ja Ruotsala osti sen Koto-Korven ja niin he veivät kilpaa ne maat. Ettei niitä tarvinnut sen enempää kaupitella. Siinä ne menivät mutta kun itsellä kerran ei ollut jatkajaa, kun tämä aika on muuttunut. Ei siihen sopinut Heikinkään jäädä siihen silloin. Hänellä on muut paremmat työmahdollisuudet täällä. Hän on tässä kaupungin, Kauhavan kaupungin hommissa nyt ja työt hänen vaimollaan ja perheellään kaikki, että se meni. Metsät meillä jäi sitten itselle. Ja se kotopaikka, se asuinpaikka. Minä jouduin sitten…minä olin siellä kolme vuotta siellä kotona vielä yksistäni asuin mutta kun minä olin huono terve niin he eivät sitten lapset antaneet minun siellä yksin olla. Minä jouduin sitten -86-vuonna…Renko-niminenhän tämä on tämä paikka, Niittyrivi-niminen tämä asuinpaikka. Heikkikin asui tässä ensin ennenkuin hän rakensi oman talonsa. Hän asui silloin vielä -83-vuonna tässä ja minä sain tästä kaksion sitten ostaa niin että minä olen tullut tähän Niittyrivin kaksioon -86-vuonna elokuussa. Tässä asun nyt sitten vieläkin. Olen, ja nyt on jo 2000-vuosi. Ja joulu tässä on jo likellä. Tässäpä tätä on nyt puheltu. Tänä päivänä on jo 21. päivä joulukuuta 2000. Tässä tätä jo joulua odotellaan.
Usko ja luottamus
Ja sanon sen vieläkin, että minä olen lapsesta lähtien luottanut tuohon Korkeimpaan Taivaan Isään. Hän on niin monesta pahasta pelastanut, niin monesta suuresta vaarasta, että minä olisin hukkunutkin, jos ei siinä ollut pelastusta. Ja monta muuta, ukonilmaa ja kaikkea oikein ja sota-aikanakin vielä. Se oli nimittäin kansakouluaikanakin. Meillä on äiti ollut, on sanottu Rammasaareksi sitä saarta, josta hän on, hänen kotopaikkansa. Me menimme sinne mummolaan koulusta päin aina joskus. Oli sitten kauhea tuuli…meidän piti sitä järven jäätä mennä sinne…oli tullut vesi siihen jään päälle ja oli kauhea tuulenmyrsky ja me emme sitten huomanneet, meitä oli siinä muitakin menijöitä, muitakin koululaisia siitä niitä naapureita, jotka mentiin siellä jäällä ja luisteltiin ja oltiin. Siellä oli sellaisia suuria nuotta-avantoja, kun he kalastivat. Monta metriä kanttiinsa, sellaisia avantoja. Tuuli painoi meitä ja vesi oli jään päällä, aivan sinne avantoon. Meidän jalkamme ei pitäneet yhtään. Huomattiin että meidän piti lyödä maata siihen märkään jäätikköön ja sitä pitkin päästiin vetämään itseämme siitä poispäin niin, ettemme joutuneet siihen avantoon. Jos me emme olisi huomanneet sitä, että lyödään maata niin mikä meidät, mikä voima meidät paiskasi siihen, että lyökäähän maata. Niin me lyötiin maata ja tuuli ei vienyt meitä sinne avantoon. Se olisi meidät aivan vienyt sinne avantoon. Niin pääsimme sillä tavalla pois siitä avannon syrjältä. Että monessa paikassa on ollut niin likellä ja tässä sota-aikanakin noiden pommituksien kanssakin silloin talvisodan aikanakin. Ja ennen…kun se on ollut minulla se paimentaminen, kun me siellä Karjalassa kesällä pidettiin lehmiä metsässä niin siihen aikaan piti paimennella niitä siellä, kun oli se aitalaki rikottu, että ei ollut sitä aitalakia enää -30-luvulla. Niin siellä paimenessakin niin siellä oli kerrankin niin kauhean suuri ukonilma, että joka puolelta löi ukkonen ja salamoitsi ja minä olin yksin siellä. Minulla oli sellainen tuohirove, sellainen marjakoppa ja minä olin mustikoita siihen jo noukkinut ja minä en uskaltanut mennä mihinkään puun juurelle eikä mihinkään. Minä rupesin olemaan vain siellä aukealla paikalla ja minulla oli se marjarove puolellansa ja se satoi ja se ukkonen löi vettä sen ropeenkin täyteen ja marjat vain senkuin menivät joka paikkaan ja minä vain olin ja rukoilin siinä paikassa. Ja salama löi joka puolelta. (Itkee) Mutta ei vain mitään vaaraa sattunut sen kummemmin. Että se on ollut monessa paikassa niin likellä, monta kertaa. Ja aina tähän asti on vain…ja tämän sairaudenkin kanssa niin minä uskon että tässä on ollut…lääkärithän tähän on antanut…minulla on tämä Parkinsonin tauti se oikein se pääsairaus ja sepelvaltimoahtautuma ja kaikki muut sellaiset taudit tässä on ollut ja sydänhommat ja kaikki, mutta tähän Parkinsonin tautiin minä olen saanut niin ihmeelliset lääkkeet että tähän kaikkeen…että tämä on nyt kolmatta vuotta minulla tämä Parkinsonin tautikin ollut niin minä olen tullut niin että jos olisi tämän aikaa mennyt tämä sairaus eteenpäin niin minä en enää pystyisi mitään. Minä en silloin enää kaksi vuotta takaperin en enää saanut kunnolla puetuksikaan. Minulla kädet vapisivat niin kauheasti ja kaikki meni niin toimettomaksi, jalat ja nyt näiden lääkitysten kautta minä pystyn liikkumaan ja tekemään tämän oman huushollini, vaikka kuinka. Ja olen tullut paljon paremmaksi kuin mitä sitä ennen oli, koko tautia ennen. Ja tämä on kaikki Jumalan johdatusta ollut. Lääkäreille hän voi antaa viisautta, että he osaavat antaa oikeita lääkkeitä ja oikean…tuntevat sen taudin laadun ja saavat sen selville. Että kaikesta johdatus on Jumalalta. Ei ihminen täällä itse ole muuta kuin pieni maan hiukkanen. Hänellä ei ole itsellänsä mitään valtaa. Vaiika joku luulee olevansa kuinka suuri herra niin ei…hänellä on määrätyt päivät korkeimmasta ja kaikki. Hän ei voi itsellensä eikä omin päin tehdä mitään. Ei minkäänlaista mitään. Vaikka olisi kuinka. Se on kaikki Korkeimman kädestä. Niinhän se oli sota-aikana…kuulkaa kun ne olivat nuo sodat, pitkät sodat, niin siellä jokainen rukouksen voimalla meni. Niin siellä rintamilla kuin joka paikassa ja selvittiin tässä Suomen maassa, että se vielä jäi vielä itsenäiseksi. Se ei vielä menettänyt sitä. Mutta sitä ei tiedä tämän ajan…hetken päästä. Mutta sen näkee se sukupolvi, joka näkee. Joka sukupolvella on omat kohtalonsa. Se on ollut niin tämä Suomi sellaista…kun on minun vanhempani ja esivanhemmat sitä kertoneet tuolla että…ja aina sanoivat sitä, että voi hyvät lapset, kun vain ei tulisi koskaan sotaa. Sen he olivat itse kokeneet, itsenäisyyssodat ja veljessodat kaikki. Ne olivat kauheita. Vanhemmat niistä kertoivat meillekin. Kun ne olivat niin likellä minunkin syntymääni kun 1917 oli rauhat sovittu niin minähän olin vasta kolmen vanha (???) kun he niitä toimittelivat niitä kaikkia entisiä sotia niin ei sitä silloin lapsena ymmärtänyt ollenkaan, mutta nyt sen tietää mitä se on. Silloinhan ei tarvinnut ihmisten kotoa lähteä mutta kun se oli se veljessota niin se on ollut kauheaa. Että kun säästyttäisi vain täällä Suomen valtiossa, ettei tulisi mitään veljesriitoja, että tämä kansakunta pysyisi yhtenäisenä. Ja ajattelisi toisiansakin, ettei vain aina itseänsä. Ajattelisi aina heikompiansa ja huoltaisi heitä ja näkisi siinä lähimmäisessänsä, että mitä se lähimmäinen tarvitsee. Että jos minulla on yltäkylläisyys niin pitäisi lähimmäistänsä auttaa aina. Se olisi ihmisrakkautta, kun rakastaa toisiansa ja lähimmäisiänsä. Ja yrittää toistensa eteen aina parhaansa. Se on ollut minulla ollut aina se päämäärä. Mutta ihminen on ihminen. Minäkin olen tehnyt paljon virheitä ei ole aina kaikkea voinut sen mukaan toimia niinkuin olisi mieli tehnyt. Mutta nyt tässä ajattelee vanhempana, että kyllä se on oikea sellainen, joka rakastaa lähimmäisiään ja vihollisiaan ja antaa anteeksi. Siitä tulee itsellekin rauha. Siitä tulee rauha elämään, elämän rauha ja sisimpäänsä. Ja se ahneus on ihmisten pahin juttu. Niin se on ollut minun niinkuin monen muunkin. Mutta kun sitä yrittää vain, että mitä minä nyt vain saan itselleni ja itselleni. Ei ihminen tarvitse tässä maailmassa muuta kuin kun hänellä on koti. Että hänellä on asunto ja lämmin ja ruoka ja vaatteet ja se välttämätön toimeentulo. Ei ihminen tarvitse mitään suuria. Ei mitään suuria. Se nähtiin tässä sota-aikanakin, kuinka pienellä tultiin toimeen, niin kuin mekin evakot. Ei sitä ollut sitä kamaa mitään. Ne olivat selkärepussa ne tavat. Kun kotoa lähdettiin, sanottiin, että viiden päivän ruoka piti ottaa evääksi. Se oli siitä ruoasta vain kiinni. Sen verran sitten vaatteita, kun jaksoi kantaa, kun lähdettiin talvisotaan. Ja niinhän sitä sitten kun tuli ne pulavuodet kaikki niin niinhän sitä sitten kuljettiin eikä kaupoissa ollut mitään ja niin vähällä tavaralla pärjättiin. Ettei tätä kaikkea tavaran kamaa tarvita mikä nyt on. Ei. Ja niinkuin nyt tämä joulu nytkin tulee, niin minä vieläkin toivon, että tämä olisi meille rauhan aika ja katsoisimme sinne seimen valoon. Ja sieltä saataisiin se oikea rauha. Oikea rauha, joka meille on tämä joulujuhla. Ja ihmisille hyvä tahto lähimmäisiänsä kohtaan. Niin siinä rauha. Toivotaan nyt, että tämä joulurauha tulisi joka kotiin ja joka lapselle ja joka vanhemmalle oikeaksi rauhaksi. Ja vielä tuonne ulkomaillekin, kun saataisiin, vaikka kuinka rukoilee ja kaikkea, mutta kun Jumala näkee vain, että minkä rukouksen hän ottaa ja minkä rukouksen mukaan hän johdattaa ja antaa meille. Näin ajattelen minä kyllä ja olen lapsillenikin sanonut, että koittakaa aina ajatella toisia ja olkaa rehellisiä. Älkää itsellenne olko ahmuamassa ja keräämässä sitä omaisuutta. Ei ihminen tarvitse kuin sen välttämättömän. Ruoka on kaikki ja se sovinto ennen kaikkea. Että sovitaan niin perheet ja niin lapset ja kaikki avioparit ja kaikki. Että olisivat vain toisillensa anteeksi antavia, jos tulee vääryyksiä.
Yhteenvetoa
Että tämmöinen on tämä ja näin on menty. Siellä ovat minun vanhempani ja esivanhempani. He ovat Räisälän hautausmaassa ja äiti on tuolla Euran hautausmaassa, kun hän eli vielä sodan jälkeen. Hän kuoli tuonne Hinnerjoelle silloin -47-vuonna. Ja meillä oli sitten äidillä ja heillä ostettuna paikka tuonne Euraan. Äiti kuoli myös sydänkohtaukseen niin että ei lääkärikään ehtinyt siihen eikä mitään. Sinä päivänä, kun hänet tuotiin Euran hautausmaahan niin sinä päivänä he olisivat muuttaneet Euraan asumaan. Niin se loppui hänen elämänsä siihen myös. 61 vuotta, yksi kuukausi ja viisi päivää hänellä oli elinikää. Hän meni myös niin äkkiä. Siellä on äidin hautausmaa ja isovanhemmat ja isä ja veljet ovat tuolla Räisälän hautausmaassa ja nyt tämä minun mieheni on tässä Kauhavan hautausmaassa, että kotipitäjän maassa ja tännehän sitä minutkin varmaan joskus sinne viedään. Se on ihmiselle aivan varma. Se joka tänne on syntynyt, niin se joskus täältä lähtee. Hän lähtee nuorempana tai vanhempana. Ja minä olen oikein kiitollinen, että minä olen tähänkin asti…minä en ole koskaan uskonut, että minä näin vanhaksi elän, 80, mutta näin on Jumala siunannut elämää ja vielä antanut tämän elämän nyt, että minä jaksan tässä kotona vielä olla. Tässä kyllä lapset auttavat ja tuovat kaupantavarat ja kaikki mutta itse olen jaksanut huushollin, vielä ruokani laittaa ja tässä hommata. Olen oikein kiitollinen kaikille ihmisille. Joka paikassa olen evakkona tavannut aivan hyviä ihmisiä. Ei ole tarvinnut kenenkään kanssa rähistä. Aivan kaikki vielä muistelevat, että missä on evakkona ollut, että ne vanhat, jotka vielä elää niin muistelevat, että kyllä oli mukavaa silloin ja silloin. Että näin on tämä aika kulunut. Se on ihmisellä aivan se lähimmäisenrakkaus suuri asia. Ja lähimmäisen kunnioitus.
Niin että näin sitä on menty. Joo. En tiedä kuinka kauan sitä tässä jaksaa. Veli-Matti vielä elää. Hän on -26 syntynyt ja joka jäi viiden vanhaksi, kun isä kuoli. Silloin kun isä on -31 kuollut. Hän elää vieläkin Säkylässä. Samassa työpaikassa hän on ollut elämänsä. Säkylän Lännen Tehtailla. Ja perheensä kasvattanut siellä. Ja sisko-Riitta on ollut Helsingissä Auroran Sairaalassa kylvettäjänä 24 ja puoli vuotta ja sieltä hän on eläkkeellekin päässyt ja ostanut itsellensä oman kodin sinne Säkylään veli-Matin likelle sinne Lännen Tehtaiden likelle ja siellä asuu vielä yksistään ja on 82 vuotta täyttänyt jo keväällä, niin että 83. vuosi ja vielä pystyy itse siellä huoltamaan huushollinsa. Että näin Jumala on siunannut meitä ja meidänkin elämäämme. Ja kaikki riippuu Taivaan Isän suojeluksesta ja varjeluksesta. Meillä on se varjelus ylhäällä, vaikka joku luulee, että mitään ei ole. Mutta minä ainakin uskon, en luule ollenkaan, vaan minä uskon tähän, että se on tosi, että meillä on. En ketään kyllä pyydä. Jokainen saa omalla uskollaan ja omalla ajatteluisillaan tulla toimeen. En minä mene ketään siihen tukkimaan mutta minun ajatukseni on tämä ja meidän isämme, Kustaa Nahkala, niin kauan me rukoiltiin aina iltarukous aivan niin kauan, kun siinä tuli sitten sellainen tenkkapoo, kun siinä …ruvettiin niitä teitä tekemään ja vääryyksiä niin hän sanoi, että hän ei enää usko mihinkään. Mutta minä uskon kyllä vieläkin. Mutta isäkin kyllä oli aivan siihen asti. Ja kyllä hän ajatteli sen vielä sen jälkeenkinpäin mutta hän siinä vain yhdessä välissä meni noiden…kun se vääryys…vääryydellä tehtiin jotakin. Se ei mennyt hänen mielestänsä oikein niin hän siitä vaan kärsi. Mutta siinä mentiin.
Että minä en nyt tähän enää enempää tällä kertaa. Jos tässä nyt tulee vielä joskus niin voin teille vielä jotakin kertoa, mutta olkoon nyt tältä kertaa.
Hyvää yötä!
Tämän kertomisen jälkeen äitimme sai elää vielä kahdeksan vuotta. Syvä ja nöyrä kunnioituksemme hänen muistolleen.