Eeva Holma on mystinen meren ja tunturituulien hioma lumoojatar. Työuransa hän teki Ylikiimingin yläkoulun lehtorina opettaen kieliä ja uskontoa. Eläkevuosinaan Eeva Holma on kirjoittanut runoja ja koostanut niistä viisi runokirjaa sekä kääntänyt englanniksi taiteilijamiehensä Kari Holman runokirjan. Näiden lisäksi hän on jatkanut työikänsä harrastuksia: lausuntaa, keramiikkatöitä, maalausta ja kotonaan kokoontuvan Eevan Salonki -lukupiirin pitoa sekä joogaa, uintia ja lenkkeilyä. 

Helmasyntini

rakas kynäpiruilu 

kuurona muille. 

Säkeet ovat Eeva Holman uusimmasta runokirjasta Haikuhetkiä ja taikatankaa. Eeva innostui japanilaiseen tavurunouteen, haikun ja tankan luomiseen, 2000-luvun alussa kirjoittajakurssilla niin voimakkaasti, että kolme hänen viidestä runokirjastaan sisältävät tätä pelkistettyä ajatuskudelmaa. Jo ensimmäisestä runokirjastaan Henkosia, haiku- ja taikalangoin Eeva sai Möllärimestarikilpailussa kunniakirjan. Toisaalta hänen pidemmät runonsa ovat virtaavan valloittavia tarinan ja mystiikan mahtisanarakennelmia. Eeva Holma on kiinnostunut ihmisten erityispiirteistä, mitä varten hänellä on aina mukanaan muistiinpanovihko. Runoja syntyy matkoilla, taidenäyttelyissä ja aamupuolella yötä kotona. Viime talvena bongasin hänet erään oululaisen gallerian avajaisista istumassa ikkunapenkillä kirjoittamiseen syventyneenä. Hän synnytti näyttelytunnelmistaan runon, jonka jätti näyttelyn taiteilijalle.

Tänä iltana ajan prismassa

tanssii tummatukkainen

yön usvat aamun autereeksi. 

Sumuharsot kuoriutuvat

kynttilä kynttilältä ja

sävelessä soi puhdas blues. 

Uudet tuikut

tulessa tuleentuvat.

Eeva Holma on opiskellut lyriikan kirjoittamista Oulu-opistolla Pirkko Böhm-Sallamon oppilaana ja saanut tuotoksiaan kahdeksaan antologiaan. Kirjoittajakumppanien keskellä ja opettajan kannustuksessa Eeva Holma sai rohkeutta antaa runojaan yhteiseen ruodintaan. Kriitikkona Eeva Holma kirjoitti monta vuotta kulttuuriarvosteluja kotikuntansa Haukiputaan paikallislehteen Rantapohjaan, mutta lopetti sen, koska joutui välillä satuttamaan. Sitä hän ei halua. Eeva Holma sanoo kirjoittamisen ja esiintymisen olevan hyvin tärkeä purkautumismuoto, mitä ei saa tyrehdyttää. Lahjakkaan kirjoittamisen opettajansa hän arvelee toimineen monelle elämänuskon antajana ja itsemurhalta pelastajana. Lausuntataiteilijana Eeva Holma on esiintynyt yli 600 kertaa. Hänen esityksiinsä tulevat sellaisetkin ihmiset, jotka eivät yleensä ole runoista kiinnostuneita. Yli 30 vuotta hän on osallistunut miehensä kanssa Kajaanin Runoviikkoon, joka aiemmin tunnettiin Sana ja sävel -tapahtumana. Eeva hallitsee puheopin approbaturin ja lausunnan opiskelun sekä 30-vuotisen Oulun Seudun Lausujissa esiintymisen ansiosta lyriikan teorian. Hänen syvällinen runoanalysointinsa tehoaa vähäeleisellä koskettavuudellaan. 

Apilassa tuoksun

ruusussa hehkun,

koivunlehdissä värisen, 

kurjenpolvessa keimailen

rentukan rehevyydellä, 

annan märän itseni sinulle ja 

kielon kielin suutelen

surusilmäsi metsätähdiksi. 

Uskonnon opetustunneista Eevalle on jäänyt rakkaana mieleen keskustelut nuorten kanssa. Eevan opetus oppilailleen oli ”Kunnioita elämää ja kunnioita ihmisiä”. Lapsuudenkodissa Kuusamossa oli ovi aina avoinna yösijaa ja ruokaa tarvitseville. Elävän Sanan antiakin vieraille tarjottiin, sillä isä oli paitsi kunnallispoliitikko myös maallikkosaarnaaja, joka kävi saarnamatkoilla aina Amerikkaa ja Norjaa myöten. Eeva Holma ja hänen Kari-puolisonsa löysivät toisensa 1973. Sitä ennen Eeva oli ehtinyt olla naimisissa ja erota. Kari Holma on tunnettu ja tunnustettu kuvataiteilija ja runoilija. Hän on erikoinen ja harvinainen mies senkin vuoksi, että elättää itsensä taiteen teolla. Kari toimii Eevan taidekriitikkona ja Eeva Karin. Kysyin, onko seuraavana vuorossa molempien puolisoiden yhteinen runokirja ja kuulin, että sellaista ei vielä ole mietitty.

Pohjoisen runoilija

Eeva Holma on syntynyt Kuusamossa ja asunut 30 vuotta Haukiputaalla. Hänellä on edelleen ateljee-huvila Kuusamossa. Hän on opiskellut Jyväskylän yliopistossa ruotsia, englantia, kirjallisuutta ja kasvatusoppia sekä Oulun yliopistossa teologiaa ja puheoppia. Hän on toiminut 35 vuotta kielten ja uskonnon lehtorina Kotkassa, Ruukissa ja Ylikiimingissä, niistä 33 vuotta Ylikiimingissä. Hänen aviomiehensä on taiteilija Kari Holma. Hänellä on kaksi lasta ja neljä lastenlasta. Eeva Holma on julkaissut viisi runokirjaa ja runoja kahdeksassa Oulu-opiston antologiassa. Hän on kuulunut Suomalaisen Naisliiton Oulun osastoon vuodesta 1985 ja toiminut sen johtokunnassa pari-kolme vuotta. Hän kuuluu lisäksi 12 muuhun yhdistykseen ja pitää Eevan Salongin lukupiiriä.

Venny Soldan-Brofeldt (1863–1945) tunnettiin vuosikymmenet vain kirjailija Juhani Ahon puolisona ja Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 pronssia voittaneen Heränneitä-teoksen maalaajana. Taidehistorioitsija Riitta Konttinen, joka on tutkinut Vennyn elämää ja tuotantoa, kirjoittaa, että Venny oli tätä, mutta myös paljon muuta. Hän piirsi ja maalasi, teki kirjankuvituksia, pienoisveistoksia, kameekoruja ja jopa huonekaluja. Hän oli Taidetta kouluihin -yhdistyksen ja Naisasialiito Unionin perustajia ja osallistui vanhempana poikiensa elokuvatuotantoon ja Lallukan taiteilijatalon suunnitteluun.

Ennakkoluuloton, vapaa kotikasvatus

Miten boheemista tytöstä kasvoi rohkea naistaiteilija, taiteen monitaituri ja merta rakastava luontomaalari? Venny Soldan syntyi Helsingissä vapaamieliseen perheeseen. Isä, rahapajanjohtaja August Soldan kasvatti lapsensa, ”variksenpoikansa”, herbartilaiseen kasvatusfilosofiaan pohjaten ja tuki tyttärensä taideopintoja. Venny sai jo kotona ennakkoluulottoman, rohkean alun elämälleen. Taideopintonsa Venny aloitti Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja jatkoi niitä Pietarissa ja Pariisissa. Sieltä käsin hän kävi Italiassa, Espanjassa ja Tunisiassa, tosin perheeltään salaa. Näinä vuosina hänestä kasvoi todellinen kosmopoliitti, joka tunsi koko Euroopan kodikseen. Vuonna 1891 lähes umpiruotsalainen Venny avioitui nuorsuomalaisten kellokkaan, kirjailija Juhani Brofeldtin kanssa. Paria yhdisti suomenmielisyys, kansainvälisyys ja itsenäinen taiteilijaelämä. Venny halusi elää rohkeasti ja boheemisesti turhaa moralisointia kaihtaen. Nämä ajatukset joutuivat koetukselle puolison rakastuttua taiteilijan pikkusisareen Tillyyn ja perheen elämän muodostuttua pian avioitumisen jälkeen omanlaisekseen kolmioliitoksi.

Rantaelämä ja merimaisema mieliaiheita 

Venny Soldan-Brofeldtin 1890- luvun töille on ominaista hillityt, tummat värit. Aiheensa hän valitsi kansan elämästä ja tuli tunnetuksi varsinkin pohjoissavolaisen herännäiskansan kuvaajana. 1900-luvun puolella taiteilija innostui väreistä ja merestä. Suomenlahden rannikkomaisemia ja kalastajia hän oli maalannut jo aikaisemmin Porkkalan ulkosaaristossa, mutta perheen hankkiessa Tammisaaren saaristosta kesäpaikan, Toskan, hän alkoi maalata värikkäitä ranta- ja merimaisemia sekä perheen lapsista, Antista, Heikistä ja Nissestä, kertovia tauluja. Merestä tulikin hänen mielimaisemansa, jota hän kuvasi taidehistorioitsija Tiina Ottelan mukaan kuolemaansa saakka. Järvenpään taidemuseossa näyttäytyykin värikäs ja herkkä ulkoilmamaalari, joka kuvaa saaristomaisemia ja niitä elävöittäviä ihmishahmoja elävästi.

Intelligentti ja itsenäinen boheemi

Riitta Konttisen mukaan Venny oli omana aikanaan, etenkin 1890-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina, arvostettu taiteilija. Hän kuului niihin taidemaalareihin, jotka venäläisen hallinnon kiristäessä otettaan Suomesta puhuivat teoksillaan vahvasti suomalaisuuden puolesta. Venny Soldan-Brofeldtiä ei voi ohittaa kertomatta, että hän oli uranuurtaja lasten kirjojen kuvittajana. Eikä myöskään mainitsematta hänen boheemisuuttaan, josta Minna Canth totesi 1890-luvun alussa, että neiti Soldan on tavattoman intelligentti nainen, vaikkakaan ei kaunis eikä nuori ja käy jotenkin huolimattomasti puettuna. Venny ei todellakaan piitannut koreudesta, vaan rakasti kauhtanoitaan, kulki usein housupuvussa tupakka tai piippu hampaissaan ja ällistytti ihmiset ajamalla vielä iäkkäänäkin polkupyörällä. Itsenäisestä ajattelusta kertoo myös se, että Venny ei muuttanut koskaan sukunimeään Ahoksi. Hän ei liioin halunnut tulla haudatuksi miehensä viereen Iisalmeen vaan Soldanien sukuhautaan Helsinkiin.

“Eniten minua ilahduttavat ne yli 400 000 naista jäsenjärjestöissämme. He tekevät upeaa talkootyötä paremman huomisen puolesta. Suomi ei pärjäisi päivääkään ilman naisten työpanosta.”

Näin vastaa ministeri Sirkka-Liisa Anttila kysymykseen, mikä Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtajaa on viime aikoina ilahduttanut. Haastattelupäivä on historiallinen: valtioneuvosto antoi selonteon naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta, ensimmäisen sataan vuoteen.

Niinpä on luontevaa aloittaa keskustelu tasa-arvosta, josta on hiottu peistä naisasiajärjestöissä lähes 130 ja eduskunnassakin jo yli sata vuotta. Ilman naisten sitkeää ponnistelua Suomi ei sijoittuisi kansainvälisessä tasa-arvovertailussa, Global Gender Gap Indexissä, maailman kärkikaartiin eli kolmannelle sijalle Sveitsin ja Norjan jälkeen. Sirkka-Liisa Anttila toteaakin, että ilman naisjärjestöjä Suomen naisilla ei olisi näin vahvaa asemaa poliittisessa päätöksenteossa.

”Meillä ei olisi perhevapaita, tasa-arvolakia eikä naisia näin paljon työelämässä.”

Se on saavutus, joka ei ole sattuma ja josta voimme olla ylpeitä. Silti työtä riittää.

Asenteiden on muututtava

Suomessa naiset ovat onnistuneet erinomaisesti poliittisen vaikuttamisen saralla; ovathan presidentti ja pääministeri naisia, hallituksessa on naisenemmistö ja 200 kansanedustajastakin naisia on 84. Myös valtionyhtiöiden hallituksissa naisten osuus on kasvanut lähelle tavoitetta eli 40 prosenttia.

Yhtä hyvin ei ole talouselämässä, jossa naisia on vähän keskeisissä johtotehtävissä ja hallituspaikoilla. Viimeisten selvitysten mukaan heidän määränsä on jopa vähentynyt. Suunnan pitäisi kääntyä, sillä Suomen elinkeinoelämän huipullakaan ei ole varaa unohtaa naisten osaamista.

”Tämä korjaantuu vain asenteita muuttamalla ja naisten omalla aktiivisuudella”, Sirkka-Liisa Anttila huomauttaa.

Ministeri osuu tässä asian ytimeen. Tutkimusten mukaan nainen pyytää palkankorotusta vasta neljäntenä tai viidentenä työssäolovuotenaan, kun miehet haluavat lisää liksaa jo toisena. Naisten ja miesten palkkaerot ovat todellinen ongelma. Samasta työstä sama palkka saman työnantajan palveluksessa vaatii edelleen ponnisteluja. Tässä naisjärjestöille riittää työsarkaa.

Naisasiat agendalle!

Oikeudenmukaisen palkkauksen ja naisten johtotehtäviin etenemisen lisäksi tärkeimpiä naisjärjestöjen ajamia asioita ovat työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen, naisiin kohdistuvan väkivallan poistaminen ja tasa-arvoajattelun valtavirtaistaminen eli sukupuolinäkökulman huomioon ottaminen kaikessa päätöksenteossa.

Tulevaisuudessa myös hoivan järjestäminen nousee Sirkka-Liisa Anttilan mukaan tärkeäksi, sillä hoiva – niin lasten kuin vanhustenkin – ei voi olla vain naisten vastuulla. Nämä ns. pehmeät arvot eivät kuitenkaan saa tarpeeksi palsta- eivätkä puhetilaa. Julkisuudesta kilpaillaan ´verisesti´, eivätkä tässä kisassa naisille tärkeät asiat ole ykkössijalla. Kynnys päästä naisasioissa medioitten agendalle vaatii taitoa ja ajankohtaisuutta. Tosin asioihin voi vaikuttaa muutenkin kuin median kautta.

”Valtion hallinnossa on meneillään useita sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen liittyviä arviointi- ja kehittämishankkeita. Seuraamme aktiivisesti niiden edistymistä, annamme lausuntoja ja tiedotamme niistä jäsenjärjestöillemme”, järjestöjen ykkösnainen kertoo vaikuttamiskeinoista ja -kohteista.

Yhteistyön voimaa

Vaikuttamismahdollisuudet eivät ole vähäiset, sillä tyttäriä Naisjärjestöjen Keskusliitolla on 62 ja niissä yli 400 000 naista. Tuskinpa Aleksandra Gripenberg arvasi vuonna 1911 keskusliittoa Suomen naisille perustaessaan, että seitsemän järjestön ja muutaman tuhannen naisen yhteisö olisi sadan vuoden päästä lähes puolen miljoonan naisen mahtiverkosto. Yhteistyön voima onkin Sirkka-Liisa Anttilan mukaan poikkeuksellisen vahvaa naisjärjestöissä.

Naisjärjestön Keskusliitto täytti sata vuotta vuonna 2011 ja järjesti sen kunniaksi tapahtumia eri puolille maata. Pääpaikka oli Helsinki ja sen Sederholmin talon juhlanäyttely Naisten Huoneet, joka avautui maaliskuussa kansainvälisenä naisten päivänä.

Ministeri ja kansanedustaja

Sirkka-Liisa Anttila on ollut vuodesta 1967 lähtien naimisissa maanviljelijä Risto Anttilan kanssa ja he asuvat Forssassa. Heillä on kaksi tytärtä. Koulutukseltaan Sirkka-Liisa Anttila on hallintonotaari. Hän on ollut keskustapuolueen kansanedustaja vuosina 1983–1996 ja Euroopan parlamentin jäsen vuosina 1996–1999. Hän on ollut maa- ja metsätalousministeri Matti Vanhasen hallituksessa vuosina 2007–2010 ja Mari Kiviniemen hallituksessa 2010–2011. Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtaja hän on ollut vuosina 2007–2015. Hänen harrastuksiaan ovat lastenlasten kanssa leikkiminen, lenkkeily, lukeminen ja käsityöt. 

L. Onerva oli monella tapaa kiinnostava henkilö. Hän eli nuoren aikuisiän Venäjän vallan aikaisessa Helsingissä, aikana jolloin kansallisuusaate ja suomalaisen kulttuurin kansainväliset kontaktit olivat ajankohtaisia. Suomen itsenäistyttyä Onerva oli 35-vuotias runoilija, kirjailija, kriitikko ja kääntäjä. Hän oli naimisissa säveltäjä Leevi Madetojan kanssa ja hänellä oli suhde Eino Leinoon. Onerva oli sivistynyt ja itsenäinen kaupunkilainen nainen, joka uskoi naisen omaan vapaaseen tahtoon.

Onervasta tulee Onerva

Onerva eli oikealta nimeltään Hilja Onerva Lehtinen syntyi Helsingissä vuonna 1882. Hän oli vanhempiensa Johan ja Serafina Lehtisen ainoa lapsi. Ollessaan seitsemänvuotias hänen äitinsä joutui mielisairaalaan. Onervan isä puolestaan muutti työnsä vuoksi Kotkaan tytön ollessa yksitoistavuotias. Onervan kasvatti hänen isänsä äiti, mutta myös isä oli läheinen.

Onerva kävi koulunsa Helsingissä ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1901. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa taidehistoriaa vuodesta 1904 vuoteen 1911, mutta ei koskaan suorittanut loppututkintoa. Onervan kiinnostuksen kohteita olivat kielet – etenkin ranska – ja kirjallisuus, naisasiat, historia, kuvataide ja teatteri. Hän suunnitteli myös näyttelijän uraa.

Onervasta tuli Onerva, kun hän pääsi näyttämään runojaan J. H. Erkolle, joka keksi taiteilijanimen L. Onerva. Hänen ensimmäiset runonsa julkaistiin Nuori Suomi -nimisessä joulualbumissa, minkä jälkeen tuotanto laajeni novelleihin ja romaaneihin.

Hänet palkittiin useilla valtion palkinnoilla. Vuonna 1947 hän sai Aleksis Kiven rahaston kunniapalkinnon. L. Onerva oli siis ennen muuta runoilija ja kirjailija. Hänen elämästään ja tuotannostaan ovat kirjoittaneet muun muassa Hannu Mäkelä teoksessaan Nalle ja Moppe – Eino Leinon ja L. Onervan elämä (2003) ja Anna Kortelainen teoksessaan Naisen tie. L. Onervan kapina (2006).

Onerva aikalaisineen

Kirjailija Anna Kortelainen on myös Ateneumin Onerva – Kaupungin naiset -näyttelyn kuraattori. Ateneum-lehden artikkelin mukaan Kortelaiselle tuli näyttelyä rakentaessaan tunne, että aikansa kulttihahmo Onervalla voisi olla enemmänkin kerrottavaa meidän aikamme ihmisille. Niinpä Anna Kortelainen kokosi laajan henkilögallerian Onervan ympärille ja kutsuu näin meidät tutustumaan muun muassa Helene Scherfbeckin ja Juho Rissasen taiteeseen, näyttelijätärdiivoihin Ida Aalbergiin ja Elli Tompuriin.

Esitellyiksi tulevat kritiikin kohteina olleet taiteilijat ja näyttelijät, Onervan opettajat ja ihailijat, kuten taiteilija ja opettaja Albert Gebhard ja kuvataidekriitikko Edvard Richter, unohtamatta naisasianainen Maikki Fribergiä. Näyttely kertoo, kuvittaa ja esineellistää monipuolisesti ja inspiroivasti Onervan nuoruuden ajan, 1910-luvun Helsingin kulttuuriboheemia elämää naisen näkökulmasta. Kävijä voi unelmoida esimerkiksi kahviloiden ja ravintoloiden tarjoamista viihtyisän esteettisistä interiööreistä ja silmäillä ranskankielisiä ruokalistoja tai kuvitella kulkevansa vossikkakyydillä Helsingin keskustassa.

Onerva haastaa kävijän

Viime vuosisadalla eläneitä naisia katsellessani mietin, tunteeko nykyajan nainen edelleen itsensä epävarmaksi syödessään tai nauttiessaan lasin viiniä yksin ravintolassa. Onko käsitys naisen yksityisyydestä muuttunut julkisen näyttäytymisen osalta Onervan ajoista vai onko pikemminkin kysymys kunkin naisen omasta sisäisestä tunnosta?

Anna Kortelainen korostaa Ateneum-lehden tekstissään, että Onerva ja hänen kaltaisensa naiset olivat kulttuuriaktivisteja ja kaupunkielämän suuria selviytyjiä. Entä tavalliset tai sovinnaisuuteen sopeutuneet naiset tai ne, jotka saivat lapsia ja valitsivat äitiyden mukanaan tuoman moraalin?

Näyttely puhuttaa ja haastaa jokaisen kohtaamaan oman sisäisen Onervansa. On ihanaa tuntea kaipuuta sadan vuoden takaiseen Helsinkiin ja saada kosketus vaikkapa tuon ajan naisten pukujen ja hattujen kauneudesta. Näyttelytekstiä ja Onervaa lainaten: ”Flaneeraan ympäriinsä tummanpunaisessa laahustavassa kävelypuvussa ja päässä suuri punanauhainen kesähattu”.

Kirjailijan moraalia paheksuttiin

L. Onerva kuului 1910- ja 1920-luvuilla Naisliiton Helsingin Osastoon ja oli myös Naisten Äänen innokas avustaja ja lehden päätoimittajan, tohtori Maikki Fribergin ystävä.

Se ei miellyttänyt kaikkia lehden lukijoita. Esimerkiksi anonyymi lukija Suomussalmelta ihmettelee, kuka on Onervan puoliso, ja kirjoittaa seuraavasti: ”Kirjoittaja – MF eli Maikki Friberg – esittää Leevi Madetojan aviomiestä, mutta Suomen kansa on monta vuotta kuullut ja nähnyt, että myös kirjailija Eino Leino on Onervan puoliso. Ja sitä paitsi moni muu kuuluisa tai epäkuuluisa mies, kuka sattuu. Kuinka tämä on selitettävissä? Kuuluuko Naisten Äänen moraalisiin periaatteisiin esittää lukijakunnalleen joku kuuluisa oman sukupuolen indiviidi, joka Suomen yleisen, kirkollisen ja epäkirkollisenkin siveysopin mukaan on portto tai kuten kansa sanoo huora.”

Vastausta kysymykseensä siveellisesti loukattu lukija ei saanut Naisten Äänen palstoilla, mutta vastasiko Maikki Friberg tälle yksityisesti, sitä emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että L. Onerva avusti edelleen aikansa suurinta naisasialehteä.

Todellinen taiteen tuntija

L. Onerva toimi Helsingin Sanomien avustajana ja aika ajoin vakinaisena kirjallisuus-, taide- ja teatteriarvostelijana. Taiteilijan jäämistössä on pieniä, käsilaukkuun mahtuvia, kovakantisia muistikirjoja, joihin hän teki muistiinpanoja kierrellessään Ateneumissa ja taidegallerioissa.

Syksyllä 1917, jolloin Stenmanin taidegalleriassa oli Helena Schjerfbeckin suuri retrospektiivinen näyttely, Onerva kirjoitti Sunnuntai-lehteen kritiikin, jossa osoittautuu ennustajaksi todetessaan tuolloin vaietusta taiteilijasta, ettei ”liene tosiaan liian aikaista, jos hänet nyt vedetään esiin ja annetaan hänelle se kunniapaikka Suomen taiteen Parnassolta, mikä hänelle oikeudenmukaisesti kuuluu, jos tunnustetaan, että hän, paras naismaalarimme, on samalla maamme kaikkein ensimmäisiä maalarineroja ja että hänen taiteensa kuuluu maailman taiteeseen. Kuinka ei häntä jo kauan sitten ole nostettu kilvelle? Siksikö, että hän on nainen?”

Omakuvat lievittivät ahdistusta

Kun L. Onervan arkistot avautuivat vuonna 2002, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran varastoista löytyi tekstien ohella yllättäen piirroksia ja akvarelleja, jotka hän oli tehnyt 1940-luvulla Nikkilän sairaalassa. Kaksi vuotta myöhemmin ne olivat näytteillä Helsingin taidemuseossa Meilahdessa.

Taidehistoriaa opiskelleelle Onervalle maalaaminen ei ollut vain terapiaa, vaan sillä oli taiteelliset tavoitteet, kuten omakuvista näkyy. Koko L. Onervan sukutragedia on koottuna tuijottaviin, moittiviin silmiin: äidin mielisairaus ja sairaalassa olo, isän vararikko, oma elämäntragedia, alkoholi ja lääkkeet, painetta kestämätön puoliso, josta ei ollut tueksi. Mielisairaalaan väärin perustein joutuneelle runoilijalle piirtäminen oli tapa selviytyä vaikean kriisin lävitse.

Eija Pessinen tietää mistä puhuu kertoessaan kätilön ammatin rasittavuudesta. Työssään hän alkoi kummastella, miksi äitien piti synnyttää ”ylämäkeen”. Ja sitähän se meillä perinteisesti on ollut. Omat kokemukseni 1960-luvun Naistenklinikalta ovat hyvin karuja. Siellä sitä pötkötettiin selällään lavitsalla ja odoteltiin tilanteen kehittymistä.

Tänä päivänä synnyttäjät ovat tässä suhteessa kuin toisella planeetalla; tältä ainakin kuulostaa, kun kuuntelee kertomuksia nykyajan synnytyksistä, joissa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Tällä monimuotoisuudella on myös haittapuolensa. Eija Pessinen totesikin, että useimmat synnyttävät äidit pitävät synnytysjakkarasta, mutta kätilön selkää työskentely lattian rajassa rasittaa. Työterveyslaitos on tutkinut kätilön työn kuormittavuutta ja todennut, että yleisimmät menetelmät ovat sellaisia, joissa kätilö ei voi säätää työympäristöä ergonomisesti itselleen sopivaksi. Ammattikunnan vitsauksena ovatkin erilaiset tuki- ja liikuntaelinvaivat, ja ani harva kätilö voi eläkeikään saakka työskennellä synnytyssalissa.

Mitat naisverkostojen avulla

Kun Eija Pessinen usean vuoden tauon jälkeen palasi takaisin kätilön ammattiin, hän törmäsi ergonomiaongelmiin. Niinpä hän ideoi synnytystuen, jossa on mahdollisuuksia moniin eri asentoihin ja jossa kätilö pystyy koko ajan työskentelemään selkä suorana.

Itse laite on ergonomisesti pitkälle ajateltu; synnyttäjän on helppoa saada siitä tukea kaikissa synnytyksen eri vaiheissa. Kätilöä ilahduttaa säätömahdollisuus, jolloin työtaso on ergonominen. Samalla kätilöllä on hyvät mahdollisuudet estää vauvan pään liian nopeaa ulostuloa ja estää myös synnyttäjän välilihaa repeämästä. Synnytystuen valmistamisessa on huomioitu myös hygieenisyys ja puhdistettavuus.

Mitoituksissa Eija Pessinen käytti naisverkostojaan ja keräsi mitat yli 50 naisen jaloista, käsistä ja yläkehosta. Laite sopiikin kaikille synnyttäjille 150-senttisistä lähes parimetrisiin. Synnytystukia valmistetaan Suomessa, ja niiden oranssi-harmaat värit tuovat mieleen metrovaunun penkit. Synnytystuen lisäksi Relaxbirth-menetelmään kuuluu henkilökunnan käyttökoulutus ja synnyttäjän perheen valmennus.

Synnytystukea on tutkittu ja kokeiltu useissa suomalaisissa sairaaloissa. Eija Pessinen kertoi, että noin sadassa tuen avulla tapahtuneessa synnytyksessä vain neljässä on jouduttu turvautumaan imukuppiin, mutta ei kertaakaan keisarileikkaukseen. Vauvat ovat syntyneet hyväkuntoisina, ja äidit ja kätilöt ovat olleet tyytyväisiä.

Keksinnöllä pitkä tie markkinoille

Keksinnön saaminen valmiiksi tuotteeksi ja markkinointiin on monen vuoden prosessi. Tässäkin tapauksessa ensimmäinen prototyyppi oli valmiina syksyllä 2004, mutta vasta vuonna 2009 käynnistettiin järjestelmän myynti ja markkinointi. Laite on moniammatillisen yhteistyön tulos. Prototyyppiä valmistettaessa sitä on testattu eri sairaaloissa. On pyörryttävä luettelo, mitä kaikkea keksinnölle ennen sen julkistamista tehdään.

Onneksi Eija Pessisellä oli tukena hyviä asiantuntijoita kuten Patentti- ja rekisterihallituksen entinen pääjohtaja Timo Kivi-Koskinen, jonka asiantuntemusta ja apua tarvittiin usein. Vuodesta 2006 alkaen keksintöä on edistänyt Relaxbirth Oy.

Ihmisen sanotaan elävän neljä elämänvaihetta. Oili Kinnunen, naisliittolainen, elää nyt vahvasti niistä kolmatta. Kun työ englannin kielen lehtorina päättyi 1996, hän muutti Helsinkiin, alkoi pelata bridgeä intohimoisesti ja – kun tunsi taitavansa sitä tarpeeksi – ilmoittautui luovan kirjoittamisen kursseille.

Samaa aloitekykyä ja rohkeutta vastata uusiin haasteisiin Oili Kinnusella on ollut aina. Jo ylioppilasvuonna hän oitis lakin saatuaan lähti Lontooseen englannin kieltä oppimaan. Tuli sieltä vuoden päästä Helsinkiin, jossa pestautui agentuuriliikkeeseen ja aloitti iltaopiskelun Liikemiesten kauppaoppilaitoksessa.

Toimi sitten tukkuostajana SOK:n pääkonttorissa, valmistui merkonomiksi, meni naimisiin ja muutti miehensä työn mukana Sippolaan, Tornioon ja vuonna 1960 Kuopioon. Valmistui Jyväskylän yliopistosta filosofian kandidaatiksi ja toimi kielten opettajana eri puolilla maata, viimeksi Kuopiossa Minna Canthin lukiossa ja peruskoulussa. Veti Kuopion Suomi-Amerikka Yhdistystä ja oli matkanjohtajana ja tulkkina, kun kuopiolaiset vierailivat kahdessa ystävyyskaupungissa, USA:n Minneapoliksessa ja Kanadan Winnipegissa.

”Ne olivat rikkaita ja mielenkiintoisia vuosia”, Oili Kinnunen kertoo ja lisää, että ollessaan Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton hallituksessa hän ehdotti valtakunnallista ainekirjoituskilpailua. Ehdotus hyväksyttiin, ja Kinnunen toimi esiraadissa parikymmentä vuotta.

Bridgen taitaja

Suomalaiseen Naisliittoon Oili Kinnusen toi bridge, jonka alkeiskurssin hän veti vuonna 2006. Tuolloin bridge vei hänet vielä kuukauden pelimatkalle Amerikkaan. Peli-into laimeni, kun tilalle tuli kirjoittaminen. ”Kirjoitin ensin matkakertomuksia ja tarinoita Bridge-lehteen, muun muassa neliosaisen sarjan Bridge is fun”, hän kertoo.

Pian tuli kuitenkin tarve opiskella kirjoittamista. Ensin Orivedellä ja Anttolassa, sitten Helsingin työväenopistossa senioreiden Luovan kirjoittamisen kursseille. Sen hedelmänä ilmestyi toissa keväänä antologia Elämää ei sen vähempää. Eikä Oili Kinnusen kirjoittaminen päättynyt antologiaan; syksyllä 2008 ilmestyi muistelmateos Amalia matkalla maailmalle. Sysäyksen kirjaan antoi tyttärenpoika, joka oli saanut koulutehtäväksi haastatella isovanhempia ja kirjoittaa siitä tutkielma. Hän valitsi kohteeksi isoäitinsä Oilin ja tämän elämänvaiheet 20- vuotiaaksi saakka.

Muisteluista romaani

Muisteluiden pohjalta syntyi elämänkerta- ja muisteluromaani, joka kertoo Annan eli Amalian lapsuus- ja kouluvuosista Kymenlaaksossa, au pair -vuodesta Lontoossa ja opiskelijaelämästä Helsingissä. Kirja on nuoren naisen itsenäistymiskertomus, mutta myös ajankuva 1930–50-lukujen Suomesta. Tuon ajan eläneelle kirja palauttaa mieleen monta sota-, koulukortteeri- ja pulan-ajan muistoa.

Punaisena lankana Amaliassa kulkee kannustus versus lyttyyn lyöminen. Kannustusta Anna sai kansakoulusta ja kotoa, ennen kaikkea isältään, joka innosti tytärtään urheiluun – juoksemaan, hiihtämään, hyppäämään korkeutta – ja opetti tämän jo lapsena kuorma-autoa ajamaan. Isän kyllä se siitä -asenne valoi itseluottamusta vaikeuksissa, vaikkapa mäkilähdössä, mutta ennen kaikkea lukion jatkamisesta koulun latistamisesta huolimatta.

”Isä antoi virikkeitä, uskoi kykyihini ja rohkaisi tiedon hakuun”, Oili Kinnunen kiittelee.

Kannustus on kantanut häntä läpi elämän.

”Oili oli rohkea ja innokas kokeilemaan kaikkea uutta”, Kerttu Loukojärvi, Kinnusen Lontoon ajan ystävä muistelee. Kuten on edelleen.

Suomalaisen Naisliiton huhtikuisessa Minna Canth -seminaarissa Helsingissä rovasti-kirkolliskokousedustaja-toimittaja-äitipuoliso-uusperheen jäsen Hilkka Olkinuora puhui aiheesta ”Perhe ja totuudet”.

Esimerkkiperheeksi Hilkka Olkinuora oli valinnut perinteisen viisihenkisen perheen, joka halusi kasvattaa lapsistaan säädyllisiä, kunnon kansalaisia. Isä oli ankara periaatteen mies, joka piti itsestään selvyytenä, että hänen totuutensa olivat koko perheen totuuksia. Lasten aikuistuessa heille tuli oman elämän painotuksia ja arvoja. Kun mielipiteinä hyväksyttiin vain isän totuudet, kaikki kolme lasta lähtivät lyhyen ajan sisällä omille teilleen.

Perhe auttaa yksilöä

Perhe on tarkoitettu yksilön suojaksi, auttamaan tätä. Se on kaiken elämän ytimessä. Perhe on ollut olemassa aina, kun on ollut ihmisiä. Sanonta ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”, kertoo sääty-yhteiskunnan tavoitteista karsia turhat luulot ja pitää ihmiset omiensa parissa.

Häpeä on tehnyt tuloaan suomalaiseen yhteiskuntaan, ettei totuus paljastuisi. Kodin ulkopuolella ei puhuta perheen rahavaroista, ei isän alkoholisoitumisesta, eikä siitä, että lapsia ei saada kuriin. Nuoret sanovat, että totuus on sitä, mitä minä koen. Sinun on oltava selviytyjä. Vanhassa ei ole vara parempi. Sinun on elettävä omine totuuksinesi. Yhteiskunnan sisällä on erilaisia totuuksia. Esimerkiksi Tampereella keskustellaan islamistien vaatimuksesta poistaa alakoululaisten opetusmateriaalista ihmisten kuvat, koska koraani kieltää ihmisten esittämisen kuvin.

Miehen itsekäs rahan käyttö

Miehen totuus on usein taloudellinen totuus, naisen taas tunnetotuus. Esimerkkiperheen isä oli päätynyt ratkaisuun, että nyt on perheen yhteiset varat käytetty, ja alkoi käyttää palkkaansa vain omien arvojensa ja tarpeidensa mukaan. Vanhimman tyttären piti keskeyttää kallis koulunsa ja pojan alkaa puurtaa isän painotusten mukaisessa työssä.

Äiti puolusti lastensa oikeuksia, mutta joutui perääntymään. Kun poika sanoi, että ei voi alistua elämään vaaditulla tavalla, isä suuttui ja sanoi: ”Et ole enää poikani”. Nuori mies ja vanhin tytär muuttivat pois. Nuorin tytär jäi vielä kotiin, mutta hänkään ei pitemmän päälle kestänyt, vaan lähti. Vasta nyt isä säikähti ja lähti äidin kanssa etsimään lapsia. ”Mistä on oikein kysymys?”, tuli vain kovin myöhään. Kun on paljon pelkoa, emme etsi totuutta, vaan puolustaudumme. Eräs Ruotsin piispoista on sanonut: ”Minä en omista totuutta, minä vain sanon sen.”

Suomalaiset elävät työlleen

Omaelämäkerrat sisältävät valheen muuttamista totuuksiksi. Suomalainen perhe selittää tärkeimmiksi arvoikseen perheen, ystävät ja työn, vaikka elää työlleen. Naisyrittäjät uskovat ergonomiseen kasvuun periaatteella, että kasvulla on aikansa ja tahtinsa. Sen sijaan kukaan mies ei piirrä heinää kuvatessaan menestystä, vaan viestii kasvusta erektiivisillä käyrillä.

Esimerkkiperhe joutui elämän kovassa koulussa muuttamaan totuuksiaan. Se otti kriisissä uusiksi arvoiksi rakkauden ja vapauden. Vihaa ei suvaittu, sillä se synnyttää vihaa. Todettiin ison kirjan sanoin: ”Suurinta on rakkaus”. Vasta sen sisäistettyä osataan antaa tilaa keskinäiselle vapaudelle. Niin kuin dekkarissa, luennoija paljasti vasta lopussa esimerkkiperheeksi Minna Canthin Papin perheen.

Toimittajasta teologiksi

Hilkka Olkinuora (o.s. Kunnas) on suomalainen pappi, tietokirjailija ja toimittaja. Hän teki pitkän uran taloustoimittajana 1970- ja 1980-luvuilla kunnes ryhtyi opiskelemaan teologiaa ja vihittiin papiksi 1990-luvun puolivälissä.

Hilkka Olkinuora on toiminut muun muassa vt. kirkkoherrana Tampereella sekä kolumnistina muun muassa Aamulehdessä, Gloriassa, Kotimaa-lehdessä ja Hufvudstadsbladetissa.

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa 66-vuotias Hilkka Olkinuora oli Ruotsalaisen kansanpuolueen listan sitoutumattomana ehdokkaana Helsingissä, mutta jäi valitsematta.

Vuonna 2012 Olkinuora sai Fredrika Runebergin stipendin.

Hilkka Olkinuora oli naimisissa Kauppalehden päätoimittaja Hannu Olkinuoran kanssa, joka menehtyi vakavaan sairauteen vuonna 2012.

Suomalaisen Naisliiton Helsingin yhdistyksen marraskuun kirjalauantain aiheena oli Kaarina Lampeniuksen – kirjailija- ja tyttönimeltään Salan – toimittama Isän huone, jonka hän itse esitteli. Se on omassa lajissaan ainutlaatuinen. Kaarina Lampenius on tehnyt elämäntyönsä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, SKS:ssa. Hän tuli sinne ylioppilaskesänään kesätöihin 1957, opiskeli työn ohessa, kohosi kirjallisuusarkiston johtajaksi ja jäi 43 työvuoden jälkeen eläkkeelle 2000. Sekä työssään että opinnoissaan hän tuli tuntemaan useimmat suomen kielen ja kulttuurin vaikuttajat.

Vastakkaiset askeleet

Kirjassaan hän kertoo hauskasti, miten ensimmäisinä vuosina SKS:ssa hänen askeleensa kulkivat ahkerasti Hallituskatu 1:stä yliopistoon, kun taas hänen professoriensa ja esimiestensä askeleet kulkivat luentojen jälkeen yliopistosta Hallituskatu 1: een tutkimustyöhön. Näitä tutuksi tulleita suomen kielen, itämerensuomalaisten kielten, suomalaisen kansanrunouden, suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin vaikuttajia olivat Martti Haavio, Lauri Hakulinen, Jouko Hautala, Toivo Itkonen, Rafael Koskimies, Matti Kuusi, Martti Rapola, E. A. Saarimaa, Matti Sadeniemi, Lauri Simonsuuri, Aimo Turunen ja Toivo Vuorela.

Nimet kirjaan

Kaarina Lampeniuksen mielestä olimme tulleet aikaan, jolloin näiden vaikuttajien nimiä ei enää löytynyt uusimmista hakuteoksista. Hän halusi koota kirjan, joka kunnioittaa heidän työtään, pidentää heidän muistoaan ja valaisee sitä uudesta näkökulmasta. Niinpä hän pyysi kahtatoista tytärtä, jotka olivat tulleet vuosien varrella tutuiksi erilaisista yhteisöistä, kirjoittamaan parinkymmenen liuskan mittaisen esseen isistään. Kaikki suostuivat. Näin saatiin henkilökohtaiseen muisteluun myös naisnäkökulma. Kirjan loppuun hän kokosi isistä, äideistä ja kirjoittaneista tyttäristä ja heidän elämänkaaristaan hakemiston. Se auttaa lukijaa tarkistamaan ja yhdistelemään henkilöitä ja asioita.

Kaksi tytärtä mukana

Kirjan esittelytilaisuuteen Kaarina Lampenius oli kutsunut mukaan kaksi kirjoittajaa, Toivo Itkosen tyttären Marja Itkonen-Kailan ja Rafael Koskimiehen tyttären Anna Kerttu Wiikin. Kirjaesittelyn jälkeen käydystä keskustelusta huomasi, miten monet kirjan tarinat ja ajankuvat vertautuivat omiin muistoihimme ja kokemuksiimme ja nostivat pintaan uusia. Siksi tuntui, että kirjalla on erityisen paljon annettavaa niille meistä, jotka olemme kirjoittajien kanssa suunnilleen samaa ikäluokkaa. Nuoremmille se on valokuvineen perinpohjainen esitys helsinkiläisten kulttuuriperheiden perhe-elämästä ja arjesta menneinä vuosikymmeninä.

Kehittävä arkistonjohtaja

Kaarina Lampenius (o.s. Sala) syntyi Tampereella vuonna 1938 ja kuoli Helsingissä 2017. Hän oli kuollessaan 79-vuotias. Helsingin Sanomien Muistot-palstalla (20.03.2017) hänen työtoverinsa Ulla-Maija Peltonen kirjoittaa, että Kaarina Salan visiona oli tehdä SKS:n arkistosta tutkimusta palveleva ja tutkimusta tuottava toimija. Hän oli tekemässä SKS:n Kansallisten tieteiden kehittämisohjelmaa 1966-80, joka loi pohjaa arkistotoiminnalle sekä kirjallisuudentutkimuksen koordinoinnille ja tehostamiselle. Hän verkostoitui arkistoalan ammattilaisten lisäksi myös kirjallisuudentutkimuksen laitosten, tutkijoiden, kirjailijoiden, kääntäjien ja kirja-alan toimijoiden kanssa.

Elämänkumppani teatterista

Suurelle yleisölle Sala-sukunimellä paremmin tunnettu Kaarina Lampenius tuli tutuksi radion, satojen kirja-, elokuva- ja teatteriarvostelujen sekä mm. kirjojensa Kotien muistot talteen, Tanssilaulu ja Isän huone myötä.

Sala rakasti kirjallisuutta ja teatteria. Teatterin piiristä hän löysi myös elämänkumppaninsa näyttelijä Yngve Lampeniuksen. Yngven myötä Kaarinasta kehkeytyi loistava puutarhanhoitaja. Yngven ja tämän pojan Kaj’n ansiosta hänestä tuli myös koira-ihminen. Sen tuloksena syntyi kirja Eläköön koira.

Yngven kuoltua Sala ystävystyi urheilutoimittaja Stig Häggblomin kanssa. Elämänpiiri laajentui urheilun pariin: nyt Sala viihtyi urheilukilpailujen katsomoissa.

Sala osallistui loppuun asti mm. Suomalaisen Naisliiton ja Minna Canthin seuran toimintaan sekä veti helsinkiläisen hoivakodin kirjallisuuspiiriä. Hän oli suorapuheinen, suurisydäminen, laajasti sivistynyt ihminen.

Ritva Santavuori julkaisi vuoden 2005 lokakuussa kolmannen kirjansa Rouva Syyttäjän paluu, joka pääosin koostui hänen kolumneistaan Iltalehdessä 1998–2005. Hän kokosi kirjaansa viime vuosien parhaat ja eniten keskustelua herättäneet kolumninsa. Teos ei ollut kuitenkaan vanhan lämmittelyä, sillä Ritva Santavuori kertoo kirjassaan kirjoitustensa taustoista ja saamastaan palautteesta.

Palautetta on tullut sekä tavallisilta kansalaisilta että maan hallitukselta. Enemmän hän sai ruusuja kuin risuja. Teos alkaa laajalla kirjaa varten tehdyllä katsauksella ”Suomi ja suomalaiset tänään”, jossa Ritva Santavuori ihmettelee hyvinvointiyhteiskunnan kummallista pahoinvointia. Esimerkiksi suru, huonotuulisuus, pahatapaisuus, vanhuus tai huonot elämäntavat ovat kaikki tyynni sairauksia. Ennen maailmassa surut surtiin pois ja sitten jatkettiin elämää. Tänä päivänä syödään lääkkeitä mitä erilaisimmista syistä. Santavuoren mielestä tavallinen, normaali ihminen kestää arkielämän pienet ongelmat ilman masennuspillereitä ja terapiaa. 

Huumeiden vastustaja

Kenellekään ei ole yllätys, että Ritva Santavuorelle huumeisiin liittyvät asiat ovat tärkeitä. Hän on tehnyt huumeiden vastaista vapaaehtoistyötä 22 vuotta ja tekee sitä edelleen. Ritva Santavuori arvostelee huumausainepolitiikkaa ja liian sallivia asenteita. Santavuori kysyy, tehdäänkö Suomesta rikollisten lintukoto? Hän kirjoittaa terveydenhoidosta, koulumaailmasta ja tasa-arvosta. Mukana on myös tätä kirjaa varten kirjoitettuja tekstejä. Miksi kirjoittaminen, kantaaottaminen, osallistuminen ja ”joka puolella meuhkaaminen” on Ritva Santavuorelle tärkeää? 

”Kyllä kai se on niin, että sisälläni asuu maailmanparantaja, jota en pysty pitämään kurissa. Se saa minut puhumaan ja kirjoittamaan, vaikka tiedän, että maailmanparantaminen on epäkiitollista puuhaa”, vastaa Ritva Santavuori Editan julkaisu-uutisille antamassaan haastattelussa. 

Kysytty esiintyjä

Ritva Santavuori on huomannut, että hänen esille ottamistaan ennusteista aika monet ovat toteutuneet. Ritva Santavuori on julkaissut vuonna 1997 muistelmapainotteisen menestysteoksen Rouva Syyttäjä ja vuonna 2000 keskustelua herättäneen, ajankohtaisteoksen Rouva Syyttäjä ja mafian lait.

Ritva Santavuori ei ole eläkkeellä ollessaan levännyt laakereilla. Hän on kysytty luennoitsija ja keskustelija sekä hän on toiminut Iltalehden kolumnistina ja on vakiovieras TV1:n Jälkiviisaat -ohjelmassa. Ritva Santavuori on ollut aktiivisesti mukana Suomalaisen Naisliiton toiminnassa. Hän oli vuonna 2005 Naisliiton varapuheenjohtaja. Lisäksi hän on ollut mukana erilaisten muiden vapaaehtoisjärjestöjen toiminnassa eläkkeellä ollessaan. 

Filosofian tohtori Maritta Pohls on julkaissut useita tutkimuksia tieteenhistoriasta sekä nais- ja järjestöhistorian alalta. Hänen on monissa tutkimuksissaan painottanut naisten työnteon historiaa. Hän on ideoinut ja organisoinut näyttelyitä, oppaita ja esitteitä, joiden avulla yleisön historiatietämys on lisääntynyt. Hän on luonut Suomalaisen Naisliiton ja eräiden muiden yhteisöjen kanssa verkkojulkaisun (www.naistenaani.fi), jossa on julkaistu satojen naisten pienoiselämäkerta. Ansioistaan historioitsijana hänet kutsuttiin 2017 Suomen Historiallisen Seuran tutkijajäseneksi.

Maritta Pohls o.s. Niskanen syntyi 1955 savonlinnalaiseen opettajaperheeseen esikoisena ja sai myöhemmin kaksi sisarta. Isän johtama kaksiopettajainen koulu sijaitsi mäellä keskellä kylää. Siellä, seitsemän kilometriä Savonlinnasta, Maritta löysi kirjoista ystävän. Kotona harrastettiin lukemista ja historiaa. Lisäksi koulun kirjasto oli käden ulottuvilla. Ensin Maritta luki helppoa lasten ja nuorten kirjallisuutta ja siirtyi aikanaan vakavampaan kirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen. Siten hän tunsi maailman avautuvan ja tulevan koulumäelle. Kirjojen lisäksi metsä oli jo lapsuudessa tärkeä ja on säilynyt voimavarana koko elämän ajan.

Koulu Savonlinnan yhteiskoulussa sujui kapinoiden. Jos tuolloin olisi ollut punkkareita, Maritta olisi ollut yksi heistä. Ylioppilaaksi tulon jälkeen 1975 Maritta Niskanen hengaili kaksi vuotta Tukholmassa ja Savonlinnassa ilman selvää päämäärää.

Historian ja valtio-opin opinnot hän aloitti 1977 Tukholmassa. Pientä opintolainaa hän täydensi ansiotyöllä koko opiskeluajan. Vuoden kuluttua hän siirtyi Turun yliopistoon opiskelemaan yleistä ja Suomen historiaa sekä taloustiedettä. Humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon jälkeen 1981 hän siirtyi Helsingin yliopistoon ja valmistui 1985 pääaineenaan Suomen historia. Opintojen ohessa syntyivät lapset, Kalle 1982 ja Sofia 1990. Ensimmäisen äitiysloman aikana Maritta Pohls teki pro gradu -tutkielman ja toisella kerralla kirjoitti väitöskirjaa.

Historiantutkija

Tutkijanuran ensimmäinen kapea polku alkoi tutkimusapulaisena Postilaitoksen historia-projektissa. Tästä hankkeesta tuli myös aihe postilaitoksen naisvirkailijoita koskevaan pro gradu-tutkielmaan ja aikanaan väitöskirjaan Suvuista virkoihin – postilaitoksen virkakunta 1864–1899. Se julkaistiin Hallintohistoriallisia tutkimuksia -sarjassa 1994 laajan hallintohistoria-projektin ainoana naiset huomioivana teoksena. Siinä Pohls tuo esiin, miten yksityisten ihmisten ratkaisut vaikuttavat yhteiskuntaan ja sukujen dynamiikka siirtyi virkajärjestelmään. Teoreettisen viitekehyksen hän sai Max Weberiltä ja erityisesti tämän teoksesta Wirtschaft und Gesellschaf (1956).

Ryhmä naispuolisia tohtoriopiskelijoita kokoontui 1990-luvun alussa keskustelemaan tutkimusteemoistaan ja sparraamaan toisiaan. Siihen kuuluivat muun muassa Mervi Kaarninen, Vuokko Lepistö-Kirsilä, Maria Lähteenmäki, Pirjo Markkola, Anne Ollila ja Arja-Liisa Räisänen. He lukivat yhdessä kansainvälistä naishistoriallista kirjallisuutta kuten Gisela Bockia, Yvonne Hirdmania ja Joan W. Scottia. Maritta Pohls pitää tässä ryhmässä käytyjä keskusteluja naistutkimuksen ydinkysymyksistä itselleen tärkeämpinä kuin professorien johtamia tutkijaseminaareja. Kaikki ryhmän jäsenet väittelivät vuosina 1992–1996.

Väitöskirjan aihepiiristä kasvoi myös naisten ansiotyön historiaa käsittelevä artikkeli Women’s Work in Finland 1870–1940 teoksessa The Lady with the Bow. The Story of Finnish Women (toim. Merja Manninen ja Päivi Setälä, WSOY 1990)

Ennen väitöskirjan valmistumista Maritta Pohls teki merkittävän työrupeaman Suomen Kulttuurirahastossa. Opintojen ollessa loppusuoralla professori Päiviö Tommila veti hänet kirjoittamaan Rahaston 50-vuotishistoriaa. Se oli valtava haaste nuorelle maisterille ja siinä hän oli osaamisensa äärirajoilla. Se kuvaa Maritta Pohlsin tapaa tarttua rohkeasti haasteisiin ja suorittaa ottamansa tehtävät sinnikkäästi maaliin asti.

Kulttuurirahaston historiasta valmistui myös Maritta Pohlsin lisensiaattityö 1988 ja seuraavan vuonna WSOY julkaisi Suomen Kulttuurirahaston historian. Tämän työn rinnalla alkoi niin ikään Päiviö Tommilan ohjauksessa Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia -teoksen (Kustannuskiila 1989) toimittaminen. Siihen Pohls kirjoitti yhdessä Pirkko Rommin kanssa poliittisen fennomanian syntyä ja nousua koskevan osuuden. Kulttuurirahasto tilasi häneltä vielä 1990-luvulla Rahaston piirissä toimineiden henkilöiden ja lahjoittajien haastatteluprojektin, jossa Pohls haastatteli kymmeniä henkilöitä. Pohlsin tutkimusta ja haastatteluja on myöhemmin hyödynnetty sekä Seikko Eskolan että Teemu Keskisarjan Kulttuurirahaston historiaa käsittelevissä lähdeviitteettömissä teoksissa.

Tämän jälkeen Maritta Pohls on kirjoittanut useita merkittäviä artikkeleita, kuten kolmisenkymmentä pienoiselämäkertaa WSOY:n Kansallisgalleriaan. Hän kirjoitti myös Pellervo-seuran 100-vuotishistoriaan Kansan talous. Pellervo ja yhteisen yrittämisen idea 1899–1999 (Kirjayhtymä 1999) ruohonjuuritason osuustoimintaa koskevan osan Kansanliike Kuortaneella sekä toimitti teoksen englanninkielisen version The Pellervo Story. A Century of Finnish Cooparation 1899–1999 (1999). Pellervon historiassa Pohls toi esiin, miten osuustoimintaliike vahvisti naisten ja miesten toimintapiirien erkaantumista suomalaisen maataloustuotannon kaupallistuessa.

Maritta Pohls palasi Kulttuurirahaston maailmaan laajassa Suomen Tieteen historia-sarjan neljännessä osassa (WSOY 2002) ilmestyneessä artikkelissa Yksityiset säätiöt ja muut yksityiset tahot tutkimuksen tukijana. Niistä eli niin sanotusta ulkopuolisesta rahoituksesta on uuden yliopistolain (2009) myötä tullut yhä näkyvämpi osa tieteen rahoitusta.

Professori Päiviö Tommila kutsui Maritta Pohlsin Suomen Akatemian historia -hankkeeseen 1999 kirjoittamaan 1970- ja 1980-lukuja käsittelevää toista osaa, joka valmistui 2005. Siinä hän näki vahvana opetusministeriön ja Akatemian pyrkimyksen kansainvälisyyteen, OECD:n ja Unescon standardien mukaiseen tutkimuskulttuuriin. Teos Yhteiskunta ja tutkimus julkistettiin Pohlsin 50-vuotissyntymäpäivänä.

Näin Maritta Pohls oli tullut tunnetuksi aikaansaavana ja hyvänä kirjoittajana, joka oli historiantutkijayhteisön jäsen tutkimustensa ja henkilökohtaisten verkostojensa kautta. Hän on kirjoittanut useita monografioita nais- ja sosiaalihistoriasta. Ensin Annika Latva-Äijön kanssa teoksen Lotta Svärd – Käytännön isänmaallisuutta (Otava 2009). Teos on kokonaishistoria Lotta Svärd -järjestöstä 1921–1944, mutta sen pääpaino on sotavuosissa ja siinä on katsaus myös sodanjälkeiseen aikaan ja lottaperinnetyön uuteen tulemiseen 1990-luvulla. Teos uudisti kuvaa lottajärjestöstä käsittelemällä lottien koulutusta ja työpanosta sukupuolijärjestelmän näkökulmasta ja toi esille sen valtavan työn, jonka lotat tekivät rintamalla ja kotirintamalla. Pohls palasi sotavuosien pohdintoihin toimittamalla ja osin kirjoittamalla Aura Korppi-Tommolan kanssa kirjasen Kansalaisjärjestöt, naiset ja sota (Tammenlehvän Perinneliitto 2019).

Lottahistorian jälkeen Pohls kirjoitti elämäkertateoksen Ellen Svinhufvud. Suomalainen säätyläisnainen maalta (Otava 2011). Siinä haastetta tuotti ensikäden lähteiden puute. Ellen Svinhufvud ei jättänyt jälkeensä juurikaan omaa aineistoa. Pohls valitsi näkökulmakseen Ellen Svinhufvudin julkisuuskuvan ja pohti sen muodostumista. Hän myös analysoi puolison roolia on presidentti-instituutiossa, joka on historiamme viimeisiä parirooleja. Tämä on lukijamäärällä laskettuna Maritta Pohlsin menestynein teos, josta on otettu kolme painosta.

Presidentin puolison jälkeen Maritta Pohls sukelsi järjestö- ja sosiaalihistoriaan kirjoittamalla Tavallista rakkautta. SOS-lapsikylätyö Suomessa -teoksen. Sen kirjoittamista hankaloitti kontekstin puute. Lastensuojelun organisaatioista on kyllä kirjoitettu, mutta lastensuojelun sisällöllinen puoli odottaa tutkijaansa.

Korkeasti koulutetut naiset. Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia (SKS 2013) kertoo koulutettujen naisten tilanteesta 1920-luvulta lähtien ja heidän järjestöjensä toiminnoista. Liiton toiminnan fokus muuttui vuosikymmenien aikana, kun ammattitaitoisten ja koulutusta saaneiden naisten määrä kasvoi. Pohls sisällytti liiton paikallisten yhdistysten toiminnan yleiseen kertomukseen eikä jättänyt niitä hännänhuipuksi valtakunnallisen liiton varjoon, kuten usein järjestöhistorioissa on tapana. Pohls osoitti, että Akateemisten naisten kolme toimintatasoa tangeeraavat toisiaan hyvin vähän. Kansainvälisellä liitolla on erillinen vaikutuksensa Yhdistyneiden Kansakuntien tarkkailijastatuksensa ansiota. Suomessa valtakunnallinen liitto pyrkii vaikuttamaan kannanottojen ja seminaarein välityksellä. Paikallisyhdistykset taas ovat yksittäisten jäsenten sosiaalisen ja kulttuuritoiminnan kenttää.

Akateemisten naisten jälkeen Maritta Pohls paneutui ammattiliittotoimintaan Viini, laulu ja taustajoukot. Hotelli- ja ravintolahenkilökunnan historiassa (2016). Tässäkin tutkimuksessa on vahva näkökulma naisten ansiotyöhön, naisvaltaisen ja pienipalkkaisen ravintola-alan rankkoihin reunaehtoihin. Yksi tutkimuksen tuloksista oli, että TUPO-sopimusten kaudella naisten palkkakehitys verrattuna miehiin oli myönteisellä kurssilla. Lama 1990-luvun alussa lopetti tämän trendin. Olennainen asia naisten palkkauksessa on kuitenkin työvoiman tarve: kysynnän ja tarjonnan laki. Matalan koulutuksen aloilla naisilla ei ole miehiä paremman koulutuksen antamaa vipuvartta, joka jossain määrin suojaa ylempiä toimihenkilöitä.

Maritta Pohls toimitti yhdessä Seppo Tiihosen ja Juha Korppi-Tommolan kanssa teoksen Presidentti johtaa. Suomalaisen valtiojohtamisen pitkä linja (Siltala 2013). Teos suunniteltiin Risto Ryti -seurassa sen 20-vuotisjuhlallisuuksiin. Teoksessa on analysoitu 12 tasavallan presidenttimme johtamistapoja ja suhteutettu niitä kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tämäkin teos sai positiivisen vastaanoton ja siitä on tullut presidentti-instituution tutkimuksen perusteos.

Uusi aluevaltaus historioitsijana oli sukututkimus, kun Pohls kirjoitti isänsä suvun historian Niskasen suvun tarina (2017). Kirjassa käydään läpi Niskasen suvun kautta Suomen historiaa kaskiviljelyn ajoilta globaaliin maailmaan. Kirja poikkeaa monista sukukirjoista siinä, että Pohls tuo vahvasti esille naisten elämänpiirin ja elämisen ehdot.

Maritta Pohlsin tutkimukset ovat paljolti tangeeranneet naisten asemaa. ”Sukupuolijärjestelmän problematiikka ja sen jatkuvan uudistumisen mysteeri jaksaa yhä uudestaan kiinnostaa minua”, Pohls toteaa. Hänen otteensa on ollut nostaa naiset esiin yhteiskunnallisina toimijoina ja työelämään osallistujina.

Työelämä ja johtamisen ohjaaja

Suomen Akatemian historiahankkeen aikana Maritta Pohls alkoi suunnitella elämäänsä jotain muutakin kuin kirjoitustyötä. Olihan hän toteuttanut useita laajoja hankkeita ja elättänyt itsensä kirjoittamalla ja toimittamalla. Tutkijan työn ohessa Pohls opetti ja toimi 1990-luvulla tentaattorina Helsingin työväenopistossa ja Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa. Hän kouluttautui työelämäohjaajaksi etsiytymällä laadukkaisiin koulutuksiin. Hän suoritti useita kursseja, joista merkittävimmät olivat Helsingin yliopiston Vantaan koulutuskeskuksessa suoritettu Kasvatus- ja opetusalan konsultaatio- ja johtajuuskoulutus: Konsultatiiviset ja työnohjaukselliset työtavat ja Suomen Psykodraamayhdistyksen järjestämä toiminnallisen ryhmätyön ohjaajakoulutus. Vielä 2013–2014 Pohls täydensi johtajakonsultin taitojaan Coach of Leaders and Team -koulutuksessa.

Työnohjaajan toimeksiantoja hän alkoi ottaa vastaan 2000-luvun alussa, ja 2006 toiminta oli laajentunut niin paljon, että oli syytä perustaa yritys Tutkimuksen Aika. Yritys tarjoaa työnohjauksen ja työelämäkoulutuksen lisäksi historiankirjoituspalveluja asiakkaille. Maritta Pohls onkin toteuttanut useita kymmentä eripituisia työn- ja ryhmätyönohjauksia sekä koulutuksia. Asiakkaina ovat olleet monet järjestöt, yritykset ja kunnat. Tuoreena ammatinharjoittajana Pohls vedettiin saman tien Suomen työnohjaajat ry:n toimintaan ja sen Osviitta-lehden päätoimittajaksi. Sitä kautta hän verkostoitui nopeasti alan toimijoihin.

Historiantutkimus on kuitenkin aina ollut Tutkimuksen Aika -yrityksen toimenkuvassa ykkösenä, ja Maritta Pohls tuottanut useita historiateoksia, tutkimusartikkeleita ja lehtikirjoituksia. Ensimmäisen laskunsa yritys lähetti Naisjärjestöjen Keskusliitolle ja se koski Naisten Ääniä -näyttelyä. Historiantutkimus on edelleen varsin miehinen alue ja se näkyy myös töiden tarjonnassa. ”Naisten verkostot ovat tavattoman tärkeitä, niin minulle kuin monille muillekin naisyrittäjille”, sanoo Pohls.

Historian popularisoija

Yritystoiminta vei Maritta Pohlsin historiaosaamista tutkimuksesta popularisoinnin suuntaan, mutta hän on ollut aina sillä kannalla, että historia kuuluu kaikille ja rakentaa keskeisellä tavalla kansakuntaa. ”Se on pohja, jolta ponnistetaan” sanoo Pohls. ”Naisten historiassa on vielä isoja aukkoja.”

Maritta Pohls on jakanut historiantutkimuksen tuloksia monella tavalla. Se alkoi jo varhaisessa vaiheessa 1990-luvulla, kun hän laati väitöskirjansa pohjalta käsikirjoitussuunnitelman postilaitoksen henkilökunnan historiaa käsittelevään multimedia-esitykseen ja osallistui yhtenä käsikirjoittajana Osuustoimintaa käsittelevän CD-rom- työryhmän työhön.

Pohls kirjoitti Naisten Kulttuuriyhdistyksen kalentereihin artikkeleita ja toimitti vuoden 1998 kalenterin Töihin! — Working! ja vuoden 1999 kalenterin Yhdessä – Together.

Organisatorista osaamistaan Maritta Pohls näytti Naisjärjestöjen Keskusliiton näyttelyn suunnittelussa ja toteuttamistiimissä 2006, kun oli kulunut sata vuotta naisten äänioikeuden saamisesta. Tämä, 100 vuotta naisten ääniä ja toimintaa -näyttely oli esillä aluksi Helsingin kaupungin Jugend-salissa ja eduskunnassa sekä kiersi sen jälkeen maakuntakirjastoissa. Näyttelyssä esiteltiin suomalaista tasa-arvoa ja naisjärjestöjen toimintaa. Sen kokoaminen ja Keskusliiton jäsenyhdistysten houkutteleminen mukaan oli Pohlsin suuri ponnistus.

Näyttelyn englanninkielistä versiota kierrätettiin yhteistyössä ulkoasiainministeriön kanssa Yhdysvalloissa neljällä paikkakunnalla Washington DC:ssä, New Jerseyssä, Columbia-yliopistossa ja Seattlessa eli sekä Itä- että länsirannikolla. Demo ja ulkoasianministeriö ovat vieneet sen Nepaliin ja Sambiaan. Pohlsin kirjoittama opaskirja 100 Years of Women’s voices and in action in Finland toimii myös erillisenä Suomen naisten tasa-arvon historiateoksena.

Vielä suurempi ponnistus oli vuonna 2011 Sederholmin talossa avattu Naisjärjestöjen Keskusliiton satavuotisnäyttely Naisten huoneet, jonka Maritta Pohls suunnitteli yhdessä parinkymmenen NJKL:n jäsenjärjestön kanssa. Sederholmin talon 13 huoneessa esiteltiin laajasti naisten elämää ja naisjärjestöjen toimintaa elämänehtojen parantamiseksi. Näyttelyn yhteydessä nuorten naisten kouluahkeruus otettiin myönteisesti esille osiossa, jossa esiteltiin menestyneitä naisia eli ”kympin tyttöjä”.

Kaiken tämän lisäksi Maritta Pohlsin lukuisat esitelmät, seminaarit ja lehtiartikkelit palvelevat tieteen tuloksista tiedottamista. Järjestöjen luottamustehtävissä Pohls on ollut muun muassa johtokunnan jäsenenä Historiallisessa yhdistyksessä ja Helsingin tutkijanaiset ry:ssä sekä Opetusneuvos Hilja Vilkemaan Stipendisäätiön hallituksessa, Suomalaisen Naisliiton Helsingin yhdistyksen puheenjohtajana ja Risto Ryti seuran sihteerinä sekä P.E. Svinhufvudin muistosäätiön asianaisena.

Naisten ääni

Oma erinomainen kokonaisuus on Maritta Pohlsin ideoima ja Suomalaisen Naisliiton piirissä toteuttama Naisten Ääni -verkkojulkaisu. Naisliitto on hankkeen omistaja, mutta mukana ovat myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Työväen Arkisto, Naisjärjestöjen Keskusliitto, Nytkis sekä useita naisjärjestöjä ja muita organisaatioita. Hanke on saanut rahoitusta Suomi100 -varoista ja useilta yksityisiltä säätiöiltä.

Idea naiselämäkertojen julkaisemiseen syntyi, kun Maritta Pohls huomasi, miten myös internet kantaa naisten näkymättömyyttä. ”Internethän on lopulta kansalaisliike ja sen sisältöön voi vaikuttaa”, toteaa Pohls. Naisliitto innostui asiasta ja siitä se lähti, aluksi vahvassa yhteistyössä Naisten Kulttuuriyhdistyksen ja Naisjärjestöjen Keskusliiton kanssa, Leena Ruusuvuori linkkinä molempiin. Maritta Pohls toteutti hanketta vapaaehtoistyönä Liiton Helsingin yhdistyksen jäsenenä 2013–2016 ja toimi sitten (2016–2017) hankkeen osa-aikaisesti palkattuna koordinaattorina.

Verkkojulkaisussa oli joulukuussa 2017 noin 600 naisen pienoiselämäkerrat. Joukossa on valtakunnan merkkinaisia, paikallisia vaikuttajanaisia, yhdistysaktiiveja, naisia eri ammateissa, mutta ennen kaikkea ihan tavallisia suomalaisnaisia kaupungeista ja maaseudulta, 1700-luvulta nykypäiviin. Näiden tarinoiden avulla luodaan uutta historiakuvaa. Siinä julkaistut elämäkerrat tuovat selvästi esille, miten suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan eri muodot toteutettiin ensin paikallisten yhdistysten toimesta, miten nimenomaan äidit kannustivat tyttäriään kouluun. Naisten Ääni on tuottanut tutkimukselle aineistoa muun muassa äitiydestä, naisten koulutuspolusta, ompelukoneen merkityksestä kansannaisen itsenäistäjänä tai sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennuksesta.

Ansioistaan historiantutkijana ja popularisoijana Maritta Pohls kutsuttiin 2017 Suomen Historiallisen Seuran tutkijajäseneksi.

Vapaa-ajallaan Maritta Pohls hakee voimaa meditaatiosta, joogasta sekä metsälenkeistä kahden rescue-koiransa, Muusan ja Hipun, kanssa. Espoon kodin ja Imatran Immolassa sijaitsevan vapaa-ajan asunnon lähellä on hyvä mahdollisuus täyttää pakastin marjoilla ja sienillä. Aikuiset lapset kumppaneineen, lukuisat ystävät ja kirjat, erityisesti naisten kirjoittamat dekkarit tuovat iloa elämään.

”Olen aina ollut suuri kurssifani. Ryhmän yhteinen matka – uuden asian oppimiseen, itsetuntemukseen tai esoteerisiin sfääreihin – on uudestaan ja uudestaan kiehtovaa. Niinpä erilaisia kursseja on tullut harrastettua runsaasti. Samoin järjestyksen logiikka kiehtoo minua: historiantutkimuksessa, sukupuolten järjestyksissä ja ihmisenä olemisessa. Tätä olen saanut selvitellä koko elämäni erilaisilla tavoilla.”

Elise Angelika Keisaari, o.s. Viuhkola syntyi vuonna 1882 maanviljelijäperheeseen Alatorniolla. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi Raahen seminaarista. Hän palasi takaisin Alatorniolle ja toimi opettajana yli 38 vuotta Alatornion kunnan Pirkkiön kylän kansakoulussa. Hän solmi avioliiton 24.4.1919 Yrjö Keisaaren kanssa. Heillä ei ollut lapsia.

Aviomies Yrjo Keisaari työskenteli Kansallis-Osake-Pankin johtajana Ylitorniolla, jonne Elise muutti jäätyään eläkkeelle. Elise asui Ylitorniolla kuolemaansa saakka eli vuoteen 1960 saakka.

Kantava voima Naisliitossa

Elise Keisaari toimi Naisliiton Alatornion osaston, nykyisen Tornion yhdistyksessä sen perustamisesta lähtien yli 50 vuotta. Hän aloitti pitkän uransa Tornion yhdistyksessä ensimmäisenä varapuheenjohtajana yhdistyksen perustamisvuonna 1907. Myöhemmin hän hoiti myös sihteerin, ja puheenjohtajan tehtäviä. Elise Keisaari vaikutti monella tavalla ratkaisevasti yhdistyksen toimintoihin. Niin pitkää harrastusrupeamaa yhdistyksen piirissä kukaan ei ole tehnyt.

Naisliitossa oli toiminnan alkuvuosina niin sanottuja matkasaarnaajia, jotka kiersivät ympäri Suomea kertomassa Suomalaisen Naisliiton toiminnasta. Elise Keisaari oli yksi heistä. Alatornion (nyk. Tornio) naisliittolaiset ottivat vakavasti Naisliiton peruspäämäärän, naisten aseman parantamisen ja naisten näkyvyyden lisäämisen ja olivat hyvin aktiivisia yhteiskunnallisissa asioissa.

Yhteiskunnallisesti aktiivinen

Jo vuoden 1913 eduskuntavaaleissa Elise Keisaari asettui Naisliiton ehdokkaaksi Perä-Pohjolassa. Tämäkin kertoo hänen aktiivisuudestaan ja kiinnostuksestaan yhdistyksen toiminnan lisäksi muuhunkin naisasioita edistävään toimintaan.

Elise Keisaari kantoi raskasta vastuuta yhdistyksen henkisestä ja taloudellisesta toiminnasta. Erityisesti hän panosti voimiaan naiskotiteollisuuskouluhankkeeseen sekä tuberkuloosirahastoon. Hengen viljely ja toisista huolehtiminen oli hänelle tärkeä.

Naisasian ohella Elise Keisaarelle olivat tärkeitä raittius ja kotiteollisuus. Naisliiton Tornion (ent. Alatornio) johtokunnan lisäksi hän toimi Raittiusyhdistys Turva ry:n johtokunnassa ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton Alatornion osaston johtokunnassa useita vuosia. Hän oli Naisten raittiuskeskuksen kunniajäsen.

Elise Keisaaren siskon tytär Hilkka Kauppila muisteli Elise-tädin isänmaallista toimintaa sodan aikana. Kun Pirkkiön koululle majoitettiin sotakoulutukseen Saksaan lähteviä suomalaisia nuoria miehiä, Keisaari toimi miesten oppaana näiden siirtyessä Pirkkiön kylästä Haaparantaan Ruotsin puolelle. Sittemmin miehet palasivat jääkäreinä ja jääkäriupseereina Suomeen ja tarkemmin Vaasaan.

Saara Kanerva tuli Tornioon miehensä Teuvon kanssa syyskuun 1939 ensimmäisenä päivänä. Saara oli ollut opettajana Köyliössä, mutta oli nyt virkavapaalla. Kansakoulunopettajaksi Hämeen Kangasalan tyttö oli valmistunut vuonna 1934.

Sotilaiden kirjeiden sensurointia

Syy Tornioon muuttoon oli puolison työpaikka Tukkuliike Helmer Husa Oy:ssä, jonka osakas Teuvo oli. Torniossa Saara Kanerva työskenteli sotilaiden muonittajana ja valtion tiedotuslaitoksen valvontaosastossa, jossa hän sensuroi sotilaiden kirjeitä. Lottatyttöjen johtajana hän toimi vuosina 1942–1944, mikä innosti häntä liittymään Tornion ja Lapin Lottaperinneyhdistyksiin.

Sodan jälkeen Saara Kanerva toimi 10 vuotta Tornion yhteislyseossa opettajana. Vuonna 1957 hän sai kaupungin kansakoulunopettajan viran, jota hoiti eläkkeelle jäämiseen saakka vuoteen 1972. Hänet muistetaan lapsista huolehtivana ja äidillisenä opettajana.

Naisasia tärkeä

Saara ja Teuvo Kanerva saivat neljä lasta, jotka koulutettiin. Vanhin Tapani oli palomies, Seppo on kommodori, Liisa fysioterapeutti ja Markku kauppatieteiden maisteri. Kukaan heistä ei asu enää Torniossa. Lapsenlapsia on kuusi ja lapsenlapsenlapsia kuusi.

Saara Kanerva liittyi Suomalaiseen Naisliittoon vuonna 1959 Peräpohjolan opistolla järjestettyjen kesäpäivien jälkeen. Kanerva oli oppilaittensa kanssa valmistanut päiville kansantanhuohjelman. Tästä ohjelmasta sai alkunsa Tornion Helkatytöt.

Saara Kanerva on ollut aktiivinen naisliittolainen, jolle erityisesti Alatornion osaston äitilapsipiiri Tornion Röyttässä oli läheinen. Aseveliäitejä kustannettiin äitilapsileireille, joita oli Tornion lisäksi muun muassa Tervolassa.

Kunnalliselämän vaikuttaja

Toinen Saara Kanervalle läheinen asia oli osaston ylläpitämä kotiteollisuuskoulu. Se liitettiin sittemmin Länsi-Pohjan ammattikouluun ja sieltä Tervolaan. Koulun menetys järkytti Kanervaa kuten muitakin naisliittolaisia. Saara Kanerva kävi valittamassa asiasta Lapin läänin maaherra Martti Miettuselle, mutta päätös pysyi.

Saara Kanerva oli aktiivinen myös kunnalliselämässä. Hän toimi kunnan luottamustehtävissä 24 vuotta: kaupunginvaltuutettuna neljä ja varavaltuutettuna kahdeksan vuotta, sosiaalilautakunnan varsinaisena jäsenenä 17 ja avioliiton sovittelijana 18 vuotta. Tornion seurakunnan eri luottamustehtävissä vierähti 20 vuotta. Näissä tehtävissä Kanerva näki ihmisten arjen, mikä antoi pontta toimia lasten ja äitien hyväksi.

Eläkkeelle jäätyään Saara Kanerva perusti Tornion Kansalliset Seniorit ja on nykyään sen samoin kuin Lapin läänin senioripiirin kunniajäsen.

Saaran vapaaehtoistyö on huomioitu Tasavallan Presidentin myöntämillä kunniamerkeillä ja Tornion kaupungin myöntämällä 40-vuotiserikoisansiomerkillä. Vuonna 2017 hän sai Lapin Lottaperinneyhdistyksen 10-vuotisjuhlassa ansiomerkin.

Pitkäikäinen suku

Saara Kanervan puoliso kuoli 29 vuotta sitten, minkä jälkeen Saara on elänyt yksin. Nykyään hän asuu Torniossa Saarenvireen palvelutalossa. Korkeasta iästä johtuen maailman ja kotimaan tapahtumien seuraaminen sekä sanomalehtien lukeminen on jäänyt vähemmälle. Ajatukset ja muisti pelaavat hyvin, mutta liikkumiseen täytyy käyttää apuvälinettä. 

Pitkän elämän salaisuutena Saara Kanerva kertoo viettäneensä säännöllistä elämää, urheilleensa nuorena paljon ja syöneensä terveellisesti maalaisruokaa eli perunoita, ruisleipää, silakoita ja särkikaloja. Hän ei ole istunut ravintoloissa, ei käyttänyt alkoholia eikä polttanut tupakkaa.

Myös suku on pitkäikäistä. Hänellä on ollut 11 sisarusta, joista yksi eli 92-vuotiaaksi. Koti oli maalaistalo, jossa kaikki työt tehtiin omin voimin ja niihin osallistuttiin lapsesta alkaen.

Saara Kanervan elämänasenne on myönteinen: ”Pitää olla liikenteessä ja nauttia joka hetkestä ja päivästä”. Surut hän heittänyt pitkin teitä ja ilot ottanut mukaan, paljastaa viime toukokuussa 105 vuotta täyttänyt Saara Kanerva.

Torniolainen Elma Luokkala oli neitokaisiästä lähtien naisasia-aktivisti, tinkimättömästi kuolemaansa saakka. Toinen aktiiviharrastus oli kirkkokuoro. Eläkevuosina mukaan tulivat rintamamiesveteraanien naistoiminta ja vieläpä pitsinnypläys. Kaikista näistä hän sai ansaitusti tunnustusta.

Elma Julia Luokkala (os. Kenttämaa) syntyi 20. kesäkuuta 1912 Ylitornion Lohijärvellä. Viisilapsisen perheen esikoisena hän joutui jo lapsena huolehtimaan myös sisaruksistaan, mutta mieli paloi koulutielle. Haaveena oli opettajan ammatti. Ylitornion kirkolla asuneen Kalle-sedän luona asuen koulunkäynti mahdollistuikin, mutta sitten tuli takaisku.

Äidin kuolema synnytyksessä oli kahdeksanvuotiaalle Elmalle valtava järkytys. Se eli hänen muistoissaan kovana palana läpi elämän, ei vähiten siksi, että hänelle lankesi päätoiminen huolenpito nuoremmista sisaruuksistaan. Saman tien hän joutui heittämään kouluhaaveensa sikseen.

Kodinhoitovelvollisuudet jatkuivat Lohijärvellä. Vaikka taloon oli tullut äitipuoli, tuli myös velipuolia, joita oli hoivattava, ja karjanhoitotehtäviäkin lankesi Kenttämaan esikoiselle.

Vasta 18-vuotiaana Elma vapautui niistä. Tultuaan Tornioon kyläilemään äitipuolensa sisaren luo, hän sai erikoisen sattuman myötä ensimmäisen työpaikkansa ja palkan, vaikka pienenkin, (18 markkaa kuussa) kera jonkinlaisen itsenäisyyden.

Työpaikka Tornion yleisessä sairaalassa aukeni siten, että Elma sattui olemaan sairaalan pihamaalla ystäviensä kanssa, kun isännöitsijä tuli paikalle ja rupesi ääneen harmittelemaan, että sairaalan siivooja lähtee synnytyslomalle, eikä uutta ole saatu. ”Tässähän minä olen”, sanoi Elma. Isännöitsijä vei neitokaisen sisälle, jossa tämä saman tien tarttui ikkunanpesurättiin ja ryhtyi työhön. ”Että tällä samalla kyläreissulla tässä ollaan”, sanoi Elma-äitini 90-vuotishaastattelussaan Pohjolan Sanomissa.

Naisetko vain piikoja ja vaimoja?

Samassa haastattelussa hän kertoi jo tuolloin sydämistyneensä siihen, että naiset siihen aikaan olivat ”vain piikoja ja vaimoja tai muuten alistettuja”. Naisten asian ajaminen leimasi hänen toimintaansa noista ajoista aina elämänsä loppuun saakka. Hän liittyi Suomalaiseen Naisliittoon heti kun se oli mahdollista, ennen kahdettakymmenettä vuottaan, ja se kehysti hänen tasa-arvotyötänsä siitä pitäen.

Samaan aikaan Tornion kirkkokuoro tempaisi nuoren naisen mukaansa, ja itse asiassa kuorosta tulikin hänen rakkain harrastuksensa liki 70 vuoden ajaksi. Kun sopraano ei liki yhdeksänkymppisenä enää helissyt kirkkaimmillaan, hän jatkoi koraalikuorossa.

Tätipuolensa luona asuessaan hän tapasi Jaakko Luokkalan, joka Alatornion seurakunnan suntion työn ohella oli pienviljelijä ja hankki lisätienestiä myös hoitaen hevosineen joidenkuiden Tornion kaupungissa asuvien antamia tehtäviä. Elma ja Jaakko Luokkala vihittiin 1930.

Alatornion Putaalla sijainneen pientilan emännyyden hoitaminen ei ollut mitenkään vähäpätöinen urakka. Karjan hoito ja huushollin ylläpito olivat täysipäiväistä työtä, varsinkin, kun perheeseen syntyi viisi lasta. Siitä huolimatta Elma jatkoi naisasia- ja kuoroharrastustaan – mukaan tuli vielä toiminta maatalousnaisissa.

Sotajärkytys

Sota kohtasi kovasti koko Suomen kansaa. Jaakko Luokkalan talvisotareissu alkoi 27 vuoden iässä.

Välirauha helpotti hetkeksi, kunnes kutsu tuli jatkosotaan. Ja Lapin miehistä iäkkäämmätkin, kuten Jaakko Luokkala, joutuivat vielä karkottamaan ystävistä vihollisiksi muuttuneita saksalaisia kotikonnuiltaan. Kotirintamalla naiset kantoivat rankan taakan, jota ei ehkä ole arvostettu kylliksi. Ilman naisten panosta Suomen miehet eivät olisi selviytyneet rintamalla niin, että itsenäisyys saatiin säilytettyä. Nythän se toki tunnustetaan.

Lapin sodan alkuhetkiin osui Elma Luokkalan sotakokemuksista vaikein, järkyttävin kokemus.

Päivää ennen Tornion maihinnousua ja taisteluiden alkamista, me Elman kolme poikaa, kahdeksanvuotias Pekka, kuuden ikäinen Pentti ja minä nuorimpana, vajaan neljän ikäisenä, ryhdyimme kohtalokkaaseen leikkiin. Kahden serkkumme kanssa löysimme Röyttään johtavan radan vaihdekopista oudon, mutta erityisen kiehtovan esineen. Saksalaisen vartiomiehen poissa ollessa nappasimme sen mukaamme ja kannoimme kotiimme Kirkkoputaan ”Punasen sillan” viereen. Sulkeuduimme kärryvajaan tutkimaan löytöämme – ja PAM!

Saksalainen varsikäsikranaatti räjähti Pekan käsissä surmaten perheemme esikoisen. Me muut selvisimme joko pienin naarmuin tai mitenkään vahingoittumatta. Sen päivän minäkin muistan. Kun vuosikymmenten kuluttua kerroin siitä äidilleni yksityiskohtaisesti, hän ihmetteli: ”Miten sie poikarukka muistat, ko miekhään en muista?”

Järkytys ja shokki verottivat tietysti äidin muistikuvia. Nuorimmaisen mieliin ne syöpyivät, varsinkin kun taistelut kotitalomme liepeillä muuttuivat piiskatykkituleksi ja laukaustenvaihdoksi heti seuraavana päivänä.

Lapsuudessamme ei näistä tapahtumista juuri puhuttu jos lainkaan. Äiti suostui käsittelemään niitä vasta, kun joskus 1980-luvulla häntä niistä haastattelin, ja vaikeasti se sujui silloinkin. Lyhyeksi jäänyt evakkoretkemme Ruotsin Karsikkojärjelle olisi luku sinänsä, mutta jääköön, vaikka itsekin jotakin oman perheemme siellä olemisesta luulen muistavani.

Onneksi kotitalomme säilyi ehjänä, samoin ”Punanen silta”, vaikka saksalaiset olivat olleet aikeissa räjäyttää sen, mutta eivät ehtineet. Evakosta tultuamme pääsimme hautaamaan Pekan, ja pian Jaakkokin saatiin kotiin ja suntion tehtäviään hoitamaan. Arki alkoi palautua omiin uomiinsa, jälleenrakennus käynnistyi – ja se tarjosi myös työtä ja toimeentuloa Tornion seudullekin.

Ystäväpiiri tukena

Toistuvasti Elma Luokkala kiitteli ystäväpiirin tukea, paitsi naapuruston ja sukulaisten myös muun muassa järjestötoiminnassa syntyneiden läheisten ystävien. Erityisesti Elma arvosti Tornion apteekkarin Toini Wilénin tukea ja ystävyyttä. Se kehkeytyi läheiseksi, kun Elma lisäansioiden hankkimiseksi alkoi siivota apteekkia. Se suhde kesti Wilénin kuolemaan saakka.

Samoin Alatornion kappalaisen Olli Marttisen perheen ja Luokkaloiden ystävyys oli kestävä yli vuosikymmenten.

”Luonteeltani olen aina ollut tasainen, enkä ’riemastu’ pienistä ikävyyksistä”, sanoi Elma Luokkala syntymäpäivähaastattelussaan. Hän kesti hyvin kovemmatkin kolhut ”riemastumatta” jatkaen tyynesti arkista uurastamista, vaikka suruakin kantaen. Hän omaksui joustavasti uusia asioita, joita kehitys toi tullessaan, mutta ei niistäkään ”riemastunut”. Järkkymätön hän kuitenkin oli siinä mielipiteessä, että naisille on annettava heille kuuluva arvo. Suomalaisessa Naisliitossa hän toimi vakaumuksensa mukaisesti ja luottamusta nauttien eri tehtävissä.

1960-luvulla hän oli mukana perustamassa ja käynnistämässä rintamamiesveteraanien naistoimintaa ja toimi pitkään liiton Lapin piirin naistoimikunnan puheenjohtajana.

Eläkevuosiaan Elma piti elämänsä parhaana aikana. Kun toimeentulon vuoksi ei tarvinnut enää uurastaa, aikaa jäi entistä enemmän harrastuksille, jo aiemmin aloitetuille, mutta myös uusille. Niistä eniten opettelua ja sitkeyttä vaati varmaan pitsinnypläys, joka alkukankeuden jälkeen sujui niin sutjakasti, että hän vuosikaudet opetti sitä muillekin Tornion kansalaisopistossa. Kun hän ei enää oikein jaksanut liikkua, oppilaat saapuivat hänen kotiinsa koulutettaviksi.

Hänen pitsityönsä ovat hämmästyttävän taitavia. Kaikki perheen naispuoliset jäsenet saivat joka jouluksi uuden pitsiliinan. Pitsistä tehtiin kukkatauluja, eikä mielikuvituskaan asettanut rajoja kaikenlaiselle uudelle. Naiset saivat myös erityisen taidokkaasti nyplätyt punaiset ruusut rinnuksiinsa kiinnitettäviksi.

Luottamustehtävät toivat mukanaan paljon matkustelua – jopa siihen mittaan, että Jaakko Luokkala pisti johonkin täytettäväksi annettuun lomakkeeseen, jossa kysyttiin puolison ammattia: ”kyläluuta”. Leikkiähän se oli, sillä yhteisiäkin reissuja toki tehtiin.

Ei vanhaltakaan ilonaiheita puutu

Jaakko Luokkala kuoli 84 vuoden iässä 1996. Leskeys ja surutyö ottivat koville, ruokahalukin katosi ja monenlaiset ”krempat” rasittivat. Se jatkui ja jatkui, ei tuntunut loppuvan lainkaan. Pelättiin jo, että äiti kuihtuu olemattomiin. Hän huokaili: ”Jo mie joutasin Jaakon viehreen hautuumaalle, mutta Jumala on unohtanut minut tänne!”

Sitten miniä ja pojantytär kaivoivat kaikki reseptit esiin – ja lääkityksestähän kuihtuminen johtui. Yksi lääke vaihdettiin, elpyminen alkoi ja elämänhalu ja -ilo palasivat.

Tätä ja äitini elämänasennetta todistaakseni kerron seuraavan puhelinkeskustelumme ehkä parin kuukauden kuluttua lääkkeiden vaihtamisesta.

– Mitä kuuluu? Oleks sie jaksanu nyt paremmin?

– No, mie olen tässä aatellu, että samapa se on, vaikka ellääki, ko ei ole mikhään paikka kipeä.

– Hienoa! Ootko jo jaksanu reissata?

– Kävin mie tuossa Helsinkissä?

– Mitäs siellä?

– Nämä torniolaiset sai päähänsä, että lähettäisivät minut Tornion evustajaksi Naisliiton liittokokkouksheen. Mie sanoin, että jos ostatta mulle lentolipun, niin saatan mie vaikka lähteäkki. Olin elämäni ens kertaa lentokonheessa.

– Sillä lailla. Onko vielä muitaki matkoja ollu?

– Kävin mie tuossa Rovaniemeläki.

–  Mitäs sielä?

– Se oli näitä rintamamiestouhuja.

– Koukkouksheenko piti taasen mennä?

– Ei ko ne anto mulle sielä semmosen palakinnon.

– No sullehan semmonen jo pitiki antaa. Mikäs se on?

– En mie tiä, joku tykinhylsy se näkkyy olevan!

– Vai semmonen – saiko niitä palakintoja muutki?

–  Joo, oli meitä vishiin puolenkymmentä. Mutta ne muut oli kyllä kenraaleita.

Luulin, että taitaa mammalla päässä fiirata, kunnes seuraavalla Tornion-visiitillä näin kuvan tilanteesta. Siinä Elma Luokkala seisoo kansallispuvussaan tykinhylsy sylissä neljän kenraalin keskellä!

Siitä me jälkeenjääneet olemme iloinneet, että äitini saattoi viettää viimeiset vuoteensa kohtalaisen virkeänä. Vaikka muisti alkoi heiketä, nokkeluus ja huumori auttoivat kestämään vaivoja ja väliin naurukin helähti entiseen tapaan. Pari viime vuottaan Elma Luokkala vietti vanhainkodissa, jossa nukkui pois 92 vuoden iässä 2004.

Hilkka Kauppila on syntynyt Torniossa kotona Tornion kirkon lähellä vuonna 1930 illalla klo 22.00. Hän asuu tänäkin päivänä syntymäkodissaan. Hilkalla on yksi siskopuoli, joka oli isän tyttö. Äiti oli myös ollut naimisissa, ja hänellä oli edellisestä avioliitostaan kolme lasta. He kaikki kuolivat isältään saamaan lentävään keuhkotautiin. Isä oli saanut tartunnan vapaussodassa, jossa hän myös itse menehtyi.

Leskien avioliitto

Molemmat lesket eli äiti Hilja Suorsa o.s. Alaviuhkola ja isä Jalo Matias Hartman kohtasivat toisensa ja solmivat avioliiton 13.1.1929. He asettuivat asumaan isän, Jalo Matias Hartmanin rakentamaan taloon, jossa Hilkka-tytär syntyi seuraavana vuonna. Isän aikaisemmasta avioliitosta syntynyt tytär Elsa Maria Harjama o.s. Hartman kävi seminaarin Torniossa ja meni naimisiin Aaro Piessan kanssa. Molemmat valmistuivat kansankoulunopettajiksi. Elsa erosi miehestään ja otti sukunimekseen Harjama, joka on ”suomennos” Hartmanista.

Opettajan ammattiin

Hilkka Hartman varttui Torniossa ja kävi Naisliiton Tornion yhdistyksen, entisen Alatornion osaston omistamaa naiskotiteollisuuskoulua, jossa hän oppi muun muassa ompelemaan, kutomaan ja monia muita elämälle tärkeitä asioita.

Koulun jälkeen Hilkka Hartman haki Tornion seminaariin, johon hän tuli valituksi. Lisäpisteitä hän sai Tornion naiskotiteollisuuskoulun käynnistä. Kauppila valmistui alakansakoulunopettajaksi keväällä 1953 ja pätevöityi kansakoulunopettajaksi 1956.

Seminaariopintojen ohella Hilkka Hartman toimi useina kesinä uimakoulunopettajana Tornion lisäksi Ylitornion ja Pellon kunnassa. Hän sai opetukselleen luottamusta, koska hän toimi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lapin piirin uimaopettajien opettajana muun muassa Saariselällä.

Muonioon muutto

Hilkka Hartman tapasi tulevan puolisonsa Jouko Kauppilan Tornion Vojakkalan nuorisoseuralla tansseissa, jotka pidettiin Urho Kekkosen puhetilaisuuden jälkeen. Niinpä Hilkka Hartman ja Jouko Kauppila avioituivat 1958. Heille syntyi vuosien varrella neljä lasta, tyttö ja kolme poikaa. Kolme lasta syntyi Torniossa ja nuorin Muoniossa.

Hilkka ja Jouko perheineen muuttivat Muonioon, josta Jouko sai Muonion Osuuspankin pankinjohtajan paikan ja Hilkka kansakoulunopettajan paikan Tapojärven koululta. Myöhemmin Hilkka siirtyi Muonion kirkonkylän koululle. Kauppilan perhe viipyi Muoniossa 14 vuotta.

Lapset ja lapsenlapset tuovat iloa

Tornioon perhe palasi 1974 ja asettui asumaan Hilkka Kauppilan syntymäkotiin Tornion kirkon lähelle. Jouko sai Länsi-Pohjan ammatillisesta kurssikeskuksesta talouspäällikön paikan, jossa hän toimi eläkkeelle jäämiseensä asti. Hilkka puolestaan sai paikan Tornion kaupungin koululaitoksesta toimien kansankoulunopettajana muun muassa Kourilehdon koululla, josta jäi eläkkeelle 1990.

Hilkka Kauppila on iloinen lapsistaan, jotka ovat menneet elämässä eteenpäin. Tytär asuu Ruotsissa Jynbyssä. Hän on sairaanhoitaja ja erikoistunut dialyysihoitajaksi. Hänellä on kolme lasta, poika ja kaksi tyttöä. Toinen tyttäristä seuraa isoäidin jalanjälkiä. Hän opiskelee Malmön yliopistossa opettajaksi ja tuntee olevansa omalla alallaan.

Pojat asuvat Suomessa; Helsingissä, Klaukkalassa ja Oulussa. Yksi poika on peruskoulunopettaja, toinen diplomi-insinööri ja kolmas yhteiskuntatieteiden maisteri. Kahdella pojalla on yhteensä kolme lasta, kaikki tyttöjä. Lapsenlapset käyvät Hilkkaa viihdyttämässä ja ovat aina odotettuja.

Politiikkaa ja yhdistyksiä

Hilkka Kauppila on osallistunut jonkin verran yhteiskunnalliseen toimintaan. Muoniossa ollessaan hän kuului seurakunnan kirkkovaltuustoon ja kirkkoneuvostoon sekä lyhyen aikaa kunnanvaltuustoon. Hän toimi myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton Muonion osaston puheenjohtajana. Samoin Tornioon muuttamisen jälkeen hän toimi MML:n Tornion yhdistyksen puheenjohtajana muutamia vuosia ja on edelleen yhdistyksen jäsen.

Hilkka Kauppila on toiminut Torniossa seurakunnan kirkkovaltuustossa ja kirkkoneuvostossa useita vuosia. Tornion kaupungin luottamustoimista mainittakoon Aineen taidemuseon johtokunta, jonka jäsen hän on ollut useita vuosia sen perustamisesta vuodesta 1987 lähtien sekä Tornion Yhteislyseon vanhempainneuvosto, jonka puheenjohtajana hän on ollut yhden vaalikauden.

Hilkka Kauppila mainitsee mielenkiintoisena kokemuksena Suomen Keskustan eduskuntavaaliehdokkuuden kahteen otteeseen 1970-luvulla Lapin vaalipiirissä. Kauppila kuuluu edelleen Suomen Keskustan Tornion paikallisyhdistykseen.

Naisliitto suvun perintöä

Yhdistystoiminnastaan Hilkka Kauppila arvostaa eniten Suomalaisen Naisliiton Tornion yhdistyksen, entisen Alatornion osaston toimintaa, johon hän on kuulunut vuosikymmeniä ja kuuluu edelleen. Kauppila on toiminut Naisliiton keskusvaltuuskunnassa sekä entisessä Alatornion osastossa puheenjohtajana ja johtokunnan jäsenenä. Yhdistys on ollut hänelle tuttu lapsesta asti, sillä hänen tätinsä Elise Keisaari on ollut aktiivijäsen yli 50 vuotta.

Edellä mainituista toiminnoista Hilkka Kauppilalla on Suomalaisen Naisliiton, Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Suomen Keskustapuolueen kultainen ansiomerkki sekä Suomen Kaupunkiliiton kultainen ansiomerkki. Lisäksi on lottamuistomitali Lotta Svärd –toiminnasta ja Talvisodan muistomitali.

Laulu vaihtui vesijumppaan

Hilkka Kauppila on harrastanut monia vuosia kuorolaulua ja yksinlaulua, mutta laulu on iän myötä jäänyt. Nykyisin Kauppila harrastaa vesijumppaa, käy Raamuttupiirissä ja kuuluu Tornion Naisvoimistelijoiden kiltaan.

Hilkka ehti olla Joukon kanssa avioliitossa 48 vuotta. Aviopuoliso kuoli 2006, josta alkaen Hilkka Kauppila on asustellut yksin Tornion keskustassa sijaitsevassa kodissaan ja huolehtii vielä talon asioista kuten pihasta ja talon asukkaiden esille tuomista puutteista. Hilkalla on talossaan muutamia vuokralaisia.

Jenny Elfving oli suomalaisen puutarhaopetuksen, mutta myös naisten koulutuksen uranuurtajia. Hän perusti 1908 Antreaan Päähkjärven rannalle nimenomaan naisille tarkoitetun Järvenlinnan puutarhaopettajaopiston ja talouskoulun toimien sen johtajana vuoteen 1917.

Koulutuksen alalle hän oli hankkinut kyseisten alojen eri oppilaitoksissa ja tekemällä opintomatkoja Ruotsiin, Tanskaan ja Saksaan 1900-luvun alussa. Vaasalaisen pormestarin tyttärenä Jennyllä ei liene ollut kieliesteitä maailmalle lähtemiseen.

Kun Maanviljelyshallitus oli hyväksynyt Järvenlinnan oppilaitoksen opetussuunnitelman, koulu alkoi pian saada tukea valtion varoista. Valistunut opetusohjelma toi Antreaan opettajiksi maamme huippunimiä, kuten esimerkiksi puutarha-arkkitehti Bengt Schalinin.

Ensimmäinen maailmansota kuitenkin katkaisi opetuksen laajentamisen Elfvingin suunnitelmien mukaan. Epävarmuutta lisäsi, että Antrean aseman läheltä konsuli Robert Lydeckenin perikunnalta vuokratun kartanon vuokrasopimus loppui, ja niin koko koulun toiminta päättyi jo rauhattomana vuonna 1918.

Opistolla oli kuitenkin merkittävä vaikutus puutarhatietouden herättämisessä. Järvenlinnan koulusta valmistuivat maamme ensimmäiset puutarhaopettajat. He olivat kysyttyjä työntekijöitä muualla Suomessa perustetuissa kouluissa ja eri työpaikoissa.

Jenny Elfving levitti tietoa puutarhan merkityksestä niin taloudellisesta kuin esteettisestäkin näkökulmasta. Hän julkaisi teokset Puutarhasuunnitelmia 1913, Kukkaviljelys avomaalla 1921 ja Suomalaista puutarhataidetta 1929, missä hän käsitteli aihetta tiedon jakamisen ohella myös tunteiden kannalta.

Lisäksi hän sävelsi ja kirjoitti lauluja sekä julkaisi vuonna 1928 Ilmari Hannikaisen kanssa Laulun ja soiton Suomi sarjan ensimmäisen osan Suomen maakuntalaulut.

Jenny Elfving teki työtä eri tavoin, monella alueella, nostaakseen tuona aikana naisen itsenäiseksi toimijaksi. Hän oli muun muassa mukana käynnistämässä marttojen käytännön työmuotoja.

Filosofian tohtori Julia Donner on vuonna 2015 väitellyt aiheenaan ”Kasvitarhasta puutarhakotiin – Naiset kotipuutarhan tekijöinä Suomessa 1870–1930”. Tässä väitöksessään hän nostaa Jenny Elfvingin ja tämän Järvenlinnan puutarhakoulun suunnannäyttäjänä merkittävään asemaan.

Monena nainen, nainenkin, eläessään: Alli Nissinen oli kansanedustaja ja opettaja, koulunomistaja ja -johtaja, toimittaja, päätoimittaja, kirjailija, kääntäjä, naisasianainen ja martta; hän edisti raittiutta, lasten-, eläinten- ja ympäristönsuojelua; hän oli moderni maailmannainen, taiteen ystävä ja lahjoittaja. ─ Hän kuoli 1926 Helsingissä 59-vuotiaana, ja hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle näköyhteyden päähän Taiteilijakukkulasta. Yhdessä entiset oppilaat ja Suomalainen Marttaliitto pystyttivät hautakiven, jossa on hänen rintakuvansa ja teksti: ”On elo kaunis / Sielunsa tulta kun aatteille antaa / Ja sydämensä kultaa auliisti kaikille kantaa.” Hän testamenttasi Uudenmaankatu 24:ssä toimivan koulunsa ja koulunsa tontin Marttaliitolle, joka rakensi 1950-luvulla paikalle Marttatalon hotelleineen.

Koulumaailma ja opettajan ura

Alli Nissinen vuonna 1866 Iisalmen Ulpasmäellä Påhl (Paavo) Nissisen vauraan yhdeksänlapsisen maanviljelijäperheen kuopuksena, mutta muutti jo kaksivuotiaana perheensä mukana Koljonvirralle Virran taloon, jonka paikalla on tänään Koljonvirran leirintäalue. 13-vuotiaana hän kirjautui isältään salaa mutta äitinsä ja sisarustensa tieten ja tukemana ensimmäisenä iisalmelaisena tyttönä Kuopiossa avattuun tyttökouluun. Minna Canthin tytär Anni oli hänen luokkatoverinsa, ja Kanttilassa koulutyttö-Alli tutustui luokkatoverinsa äitiin ja vakuuttui, että naisen yhteiskunnallista asemaa tulee vahvistaa.

Allin äiti Magdalena Nissinen, o. s. Lappalainen, kuoli 1885, ja Allin isä pyysi, että 16-vuotias Alli palaisi kotiin ja ottaisi Virran talon emännyyden. Näin tapahtui: hän hoiti emännyyttä puukko vyöllään ja oli monen mielestä ”hyvä hevosmies”. Emännyyden ohella hän jatkoi Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa, erikoistui uskonnon ja maantieteen opetukseen ja suoritti opettajatutkinnon 1888; hän täydensi opiskeluaan vielä Vera Hjeltin veistokoululla.

Ensimmäisen opettajavuotensa hän opetti Lucina Hagmanin valmistavassa koulussa ja seuraavat kymmenen vuotta Hagmanin johtamassa Suomen vanhimmassa suomenkielisessä, yhteiskasvatusperiaatteeseen pohjaavassa oppikoulussa, Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa [SYK].

Vuosisadan vaihteesta itsenäisyyden aattoon opettajan työ jatkui aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan ohella Hagmanin perustamassa, omistamassa ja johtamassa Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa. Jo 1894 hän oli ostanut Hagmanilta tämän valmistavan koulun ja toimi sitten aina kuolemaansa asti Alli Nissisen valmistavan koulun omistajana, johtajana ja opettajana. Opettajana Alli Nissinen edusti koulumaailman uusia aatteita, joihin hän perehtyi Pohjoismaihin ja eri puolille Eurooppaa tekemillään opintomatkoillaan. Erityisesti häntä kiinnosti 1880-luvulla levinnyt työkouluaate, jonka mukaan opetukseen sisällytettiin veiston ja käsitöiden opetusta tasapainottamaan teoreettisten aineiden opetusta.

Niinpä hänen koulussaan tytöt ja pojat opiskelivat näitä aineita tasavertaisesti ja opettajakin kantoi omien kädentaitojensa merkkinä puukkoa vyöllään; johtaja-opettaja Nissisellä oli puukko mukanaan kansanedustajanakin, siis myös ensimmäisistä naiskansanedustajista otetussa yhteiskuvassa. Huolimatta ikäerosta pohjalaissyntyisen Lucina Hagmanin (1853─1946) ja savolaissyntyisen Alli Nissisen työtoveruus kehittyi koko elämän kestäväksi syväksi luottamukseksi, ystävyydeksi ja aatteelliseksi saman mielisyydeksi. Erityisesti yhteiskasvatusaate ja naisasia innostivat kumpaakin.

Kulttuuriharrastukset

Kulttuurilla oli tärkeä tehtävä Alli Nissisen elämässä. Ystäväpiiriin kuuluivat mm. näyttelijä Ida Aalberg, laulajattaret Alma Fohrström ja Jenny Spennert sekä taidemaalari Amélie Lundahl, jonka johdolla Alli itsekin opiskeli maalausta. Hän tuki kuvataiteilijoita ostamalla näiden töitä ja testamenttasi arvokkaan kokoelmansa ─ jossa on mm. Elin Danielson-Gambogin, Eero Järnefeltin, Amélie Lundahlin ja Alex Rappin töitä ─ Iisalmen kaupungille. Hänen lahjoittamansa kokoelman ympärille muodostui sittemmin Iisalmen kaupungin taidekokoelma. Hän oli monipuolisesti tuottelias kirjailija, joka kertasi ajan tendenssejä: jumalanpelkoa, isänmaanrakkautta, sosiaalista sääliä sekä raittius- ja eläinsuojeluaatetta. Hänen kynästään lähti lasten- ja nuorenkirjoja, runoja, näytelmiä ja oppikirjoja sekä oppikirjoja käännettyinä muista kielistä. Runon Kaks´ on kaunehinta elämässä hän omisti äidilleen, ja muista hänen runoistaan tunnetuimpia lienevät Jänis istui maassa, Piiri pieni pyörii ja Äidin silmät, joita on laulettu sukupolvesta toiseen. Hänen käännöksistään eniten huomiota herätti Bertha von Suttnerin Aseet pois (1889).

Yhteiskunnalliset harrastukset

Yhdistystoimintansa Alli Nissinen aloitti Helsingissä Suomen ensimmäisessä naisasiayhdistyksessä, Suomen Naisyhdistyksessä, mutta siirtyi 1892 monen muun yhdistyksen jäsenen tavoin Naisasialiitto Unioniin, jota hän itsekin oli perustamassa ja jonka hallitukseen hän sitten kuului yli 20 vuotta.

Vuonna 1899 Alli Nissinen oli Lucina Hagmanin rinnalla perustamassa Sivistystä kodeille -järjestöä. Hänen aloitteestaan se sai keisarillisen Suomen senaatin korvissa vähemmän vaaralliselta vaikuttavan nimen Martta-Yhdistys Uuden Testamentin toimeliaan Martan mukaan. Hän kuului järjestön keskustoimikuntaan, toimi puheenjohtajana ja varapuheenjohtajan, ja kun järjestö jakautui kahtia kielen perusteella, Allista tuli Suomenkielisen Marttaliiton puheenjohtaja.

Tottuneena kirjoittajana hän otti yhdessä järjestön sihteerin Fanny Hultin kanssa vastuulleen Emäntälehden [nykyinen Martat-lehti] toimittamisen ja kirjoitti siihen vuosina 1903─1926 lähes 250 artikkelia. Hän laajensi järjestön snellmanilaisen sivistystyön kaikkiin ikäluokkiin ja kaikkialle maahan, mutta varsinkin maaseudun naisiin. Hän korosti napakkaa taloudenpitoa ja vastuullista lastenkasvatusta osana kansallisen itsetunnon heräämistä. Lucina Hagman esitti Martta-järjestölle tulevaisuuden vision. Alli Nissinen antoi järjestölle käytännönläheisen perustan eli ”Vasta sitten, kun nainen on yhteiskunnallisissa asioissa yhtä tarkka kuin kodin hoidossa, hän on todellinen nainen, joka paikkansa elämässä täyttää”.

Poliittinen toiminta

Kun naiset saivat vuoden 1906 valtiollisen äänioikeuden, Alli Nissinen patisti naisia äänestämään: ”Herätkää siis naiset! Pitäkää huoli omasta asiastanne. Herätkää valvomaan oikeuksianne, lastenne tulevaisuutta.”

Maalisvaaleissa 1907 hänet valittiin eduskuntaan ensimmäisten naisedustajien joukossa, ja hän edusti valtiopäivillä Nuorsuomalaista Puoluetta Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä valittuna 1907─1909. Kaikkiaan kolme kertaa peräkkäin hänet valittiin edustajaksi ─ vaalikausi oli tuolloin kolme vuotta ─ mutta eduskunnan toistuvien hajotusten vuoksi hänen edustajanuransa jäi vain parin vuoden mittaiseksi.

Eduskunnassa hän vaati yhdessä muiden naisedustajien kanssa mm. tiukempia tuomioita lapsiin kohdistuvista siveellisyysrikoksista, oikeuksia avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille, naisten avioitumisiän nostamista viidestätoista vuodesta kahdeksaantoista ja aviovaimolle oikeutta hallita omaisuuttaa. Hän vaati opettajille samapalkkaisuutta, ja vaalipiirinsä puolestapuhujana hän teki anomusehdotuksen Iisalmen suomenkielisen yhteiskoulun ottamisesta valtion haltuun. Alli Nissisen elämäntyötä kunnioitettiin 17.9.2016 Iisalmen kulttuurikeskuksessa järjestetyllä juhlaseminaarilla otsikolla Marttajärjestön perustaja Alli Nissinen 150 vuotta.

Mathilda von Troil kuului sukunsa puolesta autonomisen Suomen yhteiskunnan ylimpiin: isä oli senaattori, vapaaherra Axel Gustaf Samuel (Gösta) von Troil, äidinisä senaattori, isänisä kuvernööri ja kaikki vapaaherroja. Hän kuului huipulle myös koulutuksensa ja virkansa puolesta ─ ottaen huomioon aikakauden naiselle antamat mahdollisuudet. Hänellä oli kaksi suurta rakkautta: opettajana Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu ja Bergbom-suvun jäsenenä Thalian pyhättö Kansallisteatteri.

Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu

Viisiluokkaisia tyttökouluja oli maan eri kaupungeissa, mutta vielä 1880-luvulle tultaessa ei ollut luotu tytöille varsinaisiin akateemisiin opintoihin suuntaavaa opintoväylää. 1882 alettiin suunnitella yliopistoon johtavan yksityisen suomenkielisen tyttökoulun perustamista Helsinkiin, mutta lopulta suunnittelijat kääntyivätkin Yhdysvalloista peräisin olevan yhteiskasvatuksen ja -koulumallin kannalle, josta oli jo esimerkkejä muissa pohjoismaissa

Suomen ensimmäinen suomenkielinen yhteiskoulu, Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu (SYK), aloitti syksyllä 1886 parinkymmenen oppilaan ja viiden opettajan voimin. Se tunnettiin alusta asti uudistusmielisenä kouluna, ja monet sen kokeilut siirtyivät vähitellen vakiintuneeksi käytännöksi koko koululaitokseen. Sillä on ollut tienraivaajan asema suomalaisessa koulumaailmassa ja kasvatuksen kulttuurihistoriassa.

Se opetti ”reaalitieteellisellä pohjalla” ja tarjosi suomenkielisen ja -mielisen mahdollisuuden eritoten tytöille ”laajempaan, monipuolisempaan ja syvempään kehitykseen, kuin mitä siihen saakka heillä oli ollut mahdollisuuksia”.

Koulun naispuolisena johtajana sen kolmetoista ensimmäistä vuotta oli yhteiskasvatuksesta vakuuttunut Lucina Hagman, opettaja, koulunomistaja ja naisasiainen, joka oli ehtivä vielä moneen toimeen. Kun hän riitojen saattelemana erosi virastaan keväällä 1899, tilalle kutsuttiin, kahden muun kutsutun kieltäydyttyä, vähää vaille kolmekymmentävuotias Mathilda von Troil, Tampereen Suomalaisen Yhteiskoulun johtaja.

Mathilda von Troil

SYK:n uusi johtaja oli käynyt Helsingin saksalaisen tyttökoulun, valmistunut opettajaksi Helsingin Suomalaisesta jatko-opistosta ja täydentänyt opintojaan Pariisin ja Geneven yliopistoissa. Siitä, vaikuttiko johtajan valintaan valtiollisesti vaikeassa tilanteessa von Troil-suvun poliittinen ja yhteiskunnallinen asema, ei lähteissä ole viitteitä.

Hän aloitti työnsä helmikuun manifestin vuonna, siis kesken ensimmäisiä routavuosia. Viranomaiset katsoivat erityisesti yksityiskoulujen estävän tai ainakin jarruttavan yhdenmukaistamissuunnitelmia ja halusivat nämä koulut tarkan silmän alle. Niinpä opetussuunnitelmat saattoivat muuttua, myös kesken lukuvuotta, ja johtajan oli vain soviteltava oppilaiden valinnat ja opettajien työt viranomaisten vaatimusten mukaisiksi. Erityisesti venäjän kielen opiskelua valvottiin: sen tuntimäärä saattoi vaihdella luokilla I─IX jopa 20:stä 30:een.

”Trollen koulu”

Eloisa ja persoonallisuudeltaan tulinen Mathilda von Troil toimi SYK:n johtajana kolme vuosikymmentä ja vaihdellen eri vuosina suomen kielen ja kaunokirjallisuuden, historian ja ranskan kielen opettajana. Hänestä tärkeintä opetuksessa oli elävä elämä, ei kasvatuksen tai opetuksen teoria. ”Me (opettajat) valmistamme sijaa idealismille ihmisten maailmankatsomuksessa”, sijaa jaloudelle, avuliaisuudelle ja hyvyydelle, sillä ne yksin ”erottavat meidät kaikista olennoista, jotka tunnemme”.

Oppilaiden vapaat harrastukset koulun piirissä keskittyivät toverikuntaan, johon kolmen ylimmän luokan oppilaat kuuluivat. ”Trolle” toimi toverikunnan kuraattorina parikymmentä ensimmäistä johtajavuottaan ja pyrki kasvattamaan yhdessä toimimisella tyttöjen ja poikien luontevaa toveruutta, jonkinlaista ”kouluperheen” tunnelmaa. Niinpä esim. joka toinen lauantai toverikunta järjesti koululla ohjelmallisen illan.

Toverikunnan toiminnan huippuja olivat joulu- ja kevätjuhlat, joiden ohjelmia koottaessa kuraattorin taiteilijaluonne ja koulun parhaat esiintyjät tulivat tunnetuiksi. Mathilda von Troil oli näiden juhlien primus motor. Erityisen innostuneena ja innostavana hän harjoitti näytelmiä, jotka muodostivat juhlien keskeisen osan. Ei hän, eikä liioin toverikunta pelännyt esittää isojen teatterien ohjelmistoa. Mm. Lea, Nummisuutarit, Kihlaus, Murtovarkaus, Roinilan talossa ja Valtioviisas kannunvalaja pääsivät näyttämölle.

Toverikunta järjesti jatkuvasti myös erilaisia retkiä sekä esim. lausunta- musiikki-, maalaus-, kirjoitus- ja shakkikilpailuja. Syksyllä 1914 se ryhtyi keräämään joululahjoja varattomille kansakoululaisille, ja tästä keräyksestä tuli sittemmin tapa; kevättalvella 1929 se järjesti juhlan kerätäkseen varoja sotaorvoille; kun suurmiehille pystytettiin muistomerkkejä, toverikunta osallistui hankkeeseen taloudellisesti.

Mathilda von Troilin puheista pitkäaikainen työtoveri, runoilija Lauri Pohjanpää julkaisi kokoelman nimellä Elävät liekit: Puheita. (1931).

Kansallisteatterin apulaisjohtaja

Näyttämötaide oli 1869 syntyneen Mathilda von Troilin suuri rakkaus. Kyseistä vuotta, jonka toukokuussa Aleksis Kiven Lea esitettiin ensimmäisen kerran, pidetään Suomalaisen teatterin syntyvuonna. Sen maailmassa näytelmän ohjaajan ja teatterin johtajan, tohtori Kaarlo Bergbomin sisaren Fredrika Elisabeth Bergbomin.tytär kasvoi ja oli kotonaan. Voisiko syntymävuosikin olla enne?

Kaarlo Bergbom oli siis Mathilda von Troilin eno ja Emily Bergbom hänen tätinsä. Monen mielestä sisarukset, toisiaan tukien ja täydentäen, olivat aikanaan yhtä kuin Suomalainen teatteri, myöhempi Suomen Kansallisteatteri. Myös kansallisrunoilijan puolison, kirjailija Fredrika Runebergin äiti kuului samaan Bergbom-sukuun.

Mathilda von Troil osallistui aktiivisesti teatterin toimintaan. Hän opetti teatterin oppilaskoulussa näyttämötaiteen historiaa ja toimi lähes kaksikymmentä vuotta eli vuodesta 1912 kuolemaansa asti teatterin johtokunnan jäsenenä. Kun teatterin johtoa järjestettiin uudelleen 1914, Jalmari Lahdensuosta tuli ensimmäinen johtaja ja rinnalleen hän sai apulaisjohtajiksi Eino Kaliman ja Mathilda von Troilin (vuoteen 1917). Lahdensuo oli perehtynyt uuteen näyttämötyyliin Moskovassa, lähinnä Stanislavskin koulussa, ja hänen suuntansa oli alun perin intiimiin teatteriin viittaava. Hänestä tuli 1917 teatterin pääjohtaja, ja hän toimi pääjohtajana seuraavat kolmekymmentäkolme vuotta.

Rafael Koskimiehen kirjoittaman Suomen Kansallisteatteri 1902 / 1917 (1953) mukaan ”Neiti Mathilda von Troil oli ammatti-ihminen vain sikäli, että hän Bergbomin sisarentyttärenä oli nuoresta pitäen eläytynyt suomalaiseen teatteriin. (- -) Ilmeisesti hän sai kiittää näyttelijäin taitoa ja suopeutta siitä, että hän yleensä lainkaan tällä lempialallaan menestyi. Aivan vailla merkitystä tämä toiminta ei kuitenkaan ollut, lähinnä siitä syystä, että neiti von Troil ranskalaisen kirjallisuuden tuntijana saattoi tuoda teatterin hieman kolkkoihin näyttämömuureihin intiimin ranskalaisuuden parfyymia”.

Sotilaskotityö

Syksyllä 1918 ilmestyi sanomalehtiin jääkärien kirjoittamia Sotilaskoteja perustamaan-kirjoituksia. Jääkärit olivat Saksassa tutustuneet sikäläiseen sotilaskotitoimintaan ja kaipasivat vastaavaa toimintaa suomalaisille sotilaille. Perustamistoivomukset saivat suopean vastaanoton, semminkin kun toiminta sopi ajallisena ja aatteellisena jatkumona sille työlle, jota naiset olivat tehneet itsenäisyyden saavuttamiseksi. Helsingin sotilaskotiyhdistys perustettiin 1918. Mathilda von Troil tuli heti mukaan vapaaehtoistyöhön, ja luontevaa oli, että hänet valittiin johtamaan suomenkielistä ohjelmajaostoa. Hän esiintyi itse ja ohjasi muita esiintymään, lähinnä runebergiläis-topeliaanisessa hengessä. Yhdistyksen kymmenvuotisjuhlassa havaittiin, että yhteensä suomenkielinen ja ruotsinkielinen ohjelmajaosto olivat tuottaneet yli kuusi sataa iltamaa.

Naisasia

Mathilda von Troil ei kuulunut varsinaisiin naisasianaisiin, vaikka hyvinä esimerkkeinä itsellisistä ja itsenäisistä naisista olivatkin tädit Emily Bergbom ja Augusta af Heurlin (o.s. Bergbom) ja vaikka hän vaati myös naisille äänioikeutta. Kutsuttuna hän kuului Naisasialiitto Unionin naisten äänioikeuden edistämiseksi asetettuihin toimielimiin. 1907 hän oli Nuorsuomalaisen Puolueen ehdokkaana Hämeen läänin pohjoisessa vaalipiirissä, mutta ei tullut valituksi.

Tammikuussa 1922 täytti kansakoulunopettaja Hilma Palmqvist Oulussa 70 vuotta. Syntyneenä, kasvaneena ja elämäntyönsä suorittaneena Oulussa, tuntee hän Oulun ja Oulu hänet. Hänen syntymäkotinsa on tuo kaikille tuo kaikille oululaisille hyvin tuttu talo Kirkkokadun ja Nummi­kadun kulmassa, joka talo nuoremman polven tiedon mukaan on Oulun vanhin ja joka laudoituksensa ja rakennustyylinsä puolesta niin silmiinpistävästi eroaa muista taloista.

Isänsä oli räätälimestari Gustav Palmqvist Oulusta ja äitinsä papin tytär Sofia Kristina Pipponius Kalajoelta. Hilma oli yksi kuudesta sisaruksesta. Koulunkäyntinsä aloitti hän Karin Stjerncreutzin luona, joka silloin piti pientenlasten koulua Oulussa. Siellä saadut tiedot kartutettiin ruotsalaisessa tyttökoulussa, joka kolmiluokkaisena jo muutamia vuosia oli toiminut. (Suomalaisesta tyttökoulusta ei siihen aikaan edes puhuttukaan). H.P:n luontaiset opettajalahjat otettiin käytäntöön heti tyttökoulun päätyttyä, sillä hänet pyydettiin kirkkoherra Castrenin perheeseen kotiopettajattareksi Tornioon. Tällaisessa toimessa oli H.P. sitten nelisen vuotta eri perheissä.

Hänen seminaariin menosta oli ollut puhetta jo hänen kouluaikanaan, mutta tehokkaimpana vaikutuksena päätöksen tekemiseen olivat olleet nuo sytyttävät kirjoitukset silloisessa sanomalehdessä ” Morgonbladet”, jossa Z. Topelius kehotti nuoria sivistyneitä naisia antautumaan kansan opetuksen jaloon tehtävään. Myös Alli Tryggin persoonallinen vaikutus kypsytti päätöstä, niin että H. P. lähetti hakemuksensa Jyväskylän seminaariin vuonna 1872. Hänet hyväksyttiin oppilaaksi ja hän antautui sitten täydellä tarmolla työhön. Terveys tahtoi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua tehdä tyhjäksi unelmat, ja hänen oli pakko vuodeksi keskeyttää lukunsa ja hankkia uusia voimia. Tervehtyneenä H. P. sitten palasikin seminaariin, ja sai päästötodistuksen v. 1877.

Kun opettajakokelaiden kesken seminaarissa oli kysymys mihin Suomen kolkkaan kukin tahtoi virkansa saada, niin oli Hilma Palmqvistilla kirkas tietoisuus siitä mihin hän halusi, hän vastasikin aina, että porona minä Pohjolaan. Hän ymmärsi, että kotikaupunki tarvitsi tyystin tyttäriensä työn saavutukset. Kotikaupungissa olikin, hänen päästessään seminaarista, paikka avoinna; hän sitä haki, ja siihen valittiin. Heinätorin kansakoulu tuli niin muodoin hänen työnsä ahjoksi, ensin alemmassa kansakoulussa ja sittemmin ylemmässä. Ja työaikaa riitti 42 vuotta, jonka jälkeen hän terveydellisistä syistä oli pakotettu ottamaan eron virastaan. Mutta olihan jo Oulu saanutkin käyttää uskollisen tyttärensä työtä ja apua nuorison kasvatuksessa melkein yhden ihmispolven iän.

Hilma Palmqvistin rauhallinen, hieno persoonallisuus jäi oppilaiden sieluun pysyväiseksi muistoksi. Niinpä sanoikin muudan keski-ijän mies kohdatessaan hänet: ”Te olitte aina niin laupias.” Pystyttäneekö opettaja koskaan parempaa muistopatsasta itselleen, kuin sen, että hän oppilaiden mieliin on jättänyt muiston laupeudesta, s. o. että hän rakkaudella on oikaissut virheet ja ajattelemattomuudet, rakkaudella rangaissut vallattomuudet ja huolimattomuudet, sekä antanut rakkauden kuultaa sanoissaan, jos opettajan ja lasten vanhempain välillä on erimielisyyttä sattunut. Tällainen pitkämielinen rakkaus se kantaa hedelmiä.

”Tunnen opettajan, tunnen opettajan” kuulee H. P. usein henkilöiden huulilta, joita ei tunne, mutta jotka puolestaan tuntevat tuon entisen laupiaan opettajansa.

Hilma Palmqvist on muutoin yksi noita ”maan hiljaisia”, jotka eivät melua itsestään pidä, ja joille työ uskollisuus on ”paras pään alainen”. Hänen hiljainen kotinsa on rauhan tyyssija, jossa on niin hyvä hetkisen levähtää ja ikään kuin pysähtyä ajattelemaan miten paljon turhaa humua ja levottomuutta nykyaikaisessa elämässä on.

Me sadat hänen entisiä oppilaitaan, jotka emme persoonallisesti olleet häntä onnittelemassa, yhdymme kuitenkin onnitteluihin ja toivomme, että elämän ilta olisi tosi rauhallinen kaikin puolin hyvin ansaitun päivätyön jälkeen.

Suomalaisen Naisliiton Tornion (ent. Alatornio) yhdistyksen puheenjohtaja, vuonna 1947 syntynyt Marja-Riitta Anneli Tervahauta, tuttavien kesken Markareetta, on ollut ja on edelleen aktiivinen toimija, kannustaja ja vaikuttaja sekä paikallistasolla että valtakunnallisesti.

Lapsuudesta ponnistaen opintielle

Marja-Riitta Tervahauta, naapurini ja tuttavani vuosikymmenten ajan, kohtasi elämän realiteetit jo varhain, sillä hänen äitinsä sairasti monia vuosia. Hän menehtyi Marja-Riitan ollessa 10-vuotias ja Marja-Riitan Jarmo-veljen ollessa 6-vuotias.

Menetyksestä huolimatta Marja-Riitta Tervahauta kokee eläneensä turvallisen lapsuuden Kaarlon (Kalle) -isän ja mummon sekä tätien hoivissa silloisen Alatornion (nykyisin Tornio) Könölän kylässä. Isä oli metsuri ja usein viikkoreissussa metsätöissä. Ehkäpä noista ajoista on jäänyt se, että yhteys sukuun ja sukulaisiin on tärkeä. Niin sukulais- kuin muita ihmissuhteita on hyvä vaalia ja ylläpitää, toteaa Marja-Riitta.

Syrjäisestä asuinpaikasta huolimatta opintielle teki mieli. Käytyään kansakoulun ja jatkokoulun, Marja-Riitta Tervahauta lähti kaupunkiin jatko-opintoihin. Merkantin (1966) ja merkonomin (1969) tutkinnot sujuivat vaikeuksitta ja antoivat hyvän pohjan työelämään.

Lopullinen siirtyminen kaupunkilaiseksi toteutui, kun Marja-Riitta Tervahauta muutti isänsä kanssa vuonna 1973 nykyiseen Tornion keskustassa sijaitsevaan kerrostaloasuntoon. Osat vaihtuivat ja Marja-Riitta huolehti isänsä hyvinvoinnista hänen sairastellessaan viimeiset vuodet. He asuivat yhdessä isän kuolemaan asti eli vuoteen 1992.

Työelämän tarmonpesä

Marja-Riitta Tervahauta oli tätinsä kaupassa työssä jo varhaisnuoruudessa, samoin liikealan opintojen myötä sekä Keskolla että Valiolla Kemissä. Toimistotyöt olivat jo tulleet tutuiksi ja hän sai mahdollisuuden näyttää taitonsa ja tarmonsa Tornion kaupungille mennessään opintojen aikana joululomittajaksi toimistotehtäviin ja kauppaopiston jälkeen kesälomittajaksi vuonna 1969.

Sille tielle hän jäi, sillä Tornion kaupungin ja keskushallinnon palveluksessa, toimistovirkailijasta hallintosihteeriksi, vierähti 44 vuotta 4 kuukautta. Varanotaarin opinnot (1987) ja muut oikeustieteen opinnot työn ohessa avasivat mahdollisuuden myös ammattiuralla etenemiseen.

Hänen tarmokkuutensa, asiapapereiden huolellinen käsittely sekä perehtyminen kuhunkin asiakokonaisuuteen saivat kollegat (joihin kuuluin vuosia) käyttämään ilmaisua ”kysytään Markareetalta”, ”Markareetta se tietää”, ”soitapa Markareetalle”. Ja vastaus löytyi!

Marja-Riitta Tervahauta on kantanut kaikkia toimistotyöntekijän nimikkeitä, nähnyt kuntien yhdistymisen ja kuntien kehittymisen, seurannut monen monet kuntavaalit ja eduskuntavaalit. Hän on toiminut myös työhönsä liittyen keskusvaalilautakunnan sihteerinä vuodesta 1979 alkaen aina eläkkeelle siirtymiseen vuoteen 2013 saakka. Myös kuluvan vuoden kuntavaaleissa hänelle uskottiin keskusvaalilautakunnan puheenjohtajan tehtävä.

Yhdistystoiminta tukee työtä ja työ yhdistystoimintaa

Marja-Riitta Tervahauta on ollut erittäin aktiivinen ay-toimija KVL:ssä (Kunnallisvirkamiesliitto), nykyinen Jyty (Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto) 25 vuoden ajan. Paikallistasolla hän oli sekä sihteeri että puheenjohtaja vuosia, Lapin piirin edustaja liittovaltuustossa yhden kauden ja liittohallituksessa kolme kautta.

Marja-Riitta Tervahauta on kotipaikkakunnallaan hyvin kiireinen nainen toimiessaan eri yhdistyksissä ja yhteisöissä. Hänen motiivinsa aktiivisessa yhdistystoiminnassa on palkitseva kokemus auttamisen mahdollisuudesta; olla lähellä, antaa tuki, hoitaa monen monet ”paperityöt”, olla kuulija, kannustaja, rohkaisija, innostaja.

Merkittäviä yhdistystehtäviä on monia. Alatornion Vanhainkotiyhdistys ry 1979 ja edelleen; isännöitsijä, johtokunnan jäsen ja puheenjohtaja lähes 20 vuotta, Kivirannan Asuntosäätiö, puheenjohtaja ja Tornion Asuntopalvelusäätiön jäsen. Marja-Riitalta sujuvat paperitöiden lisäksi vapautuvien asuntojen organisointi uusille kotia tarvitseville, hartaushetkien kahvinkeitot, laulutuokioiden organisoinnit ja monet muut tehtävät. Marja-Riitan kokemuksen mukaan motivoivinta ja samalla palkitsevinta tässä toiminnassa on ikäihmisten hyvinvointi ja sen tukeminen kaikin mahdollisin keinoin.

Marja-Riitta on ollut Tornion käsityötupa ry:n jäsen vuodesta 2009 alkaen ja puheenjohtaja muutaman vuoden ajan. Monet naiset pääsevät toteuttamaan käsityötuvalla omaa luovuuttaan sekä saavat sosiaalisen verkostonsa avulla pidettyä henkisen vireytensä. Ellei aina ehdikään ”väävispuiden” ääreen, niin arpojen myynti sujuu Marja-Riitalta kannatustoiminnan hyväksi.

Ja Marja-Riitta on myös ravinainen! Hän on toiminut Länsipohjan hevosurheilukeskus Oy:n toimitusjohtajana vuodesta 2002 alkaen. Myös yhtiön taloudenhoitajan tehtävät ovat hänen vastuullaan. Hän on omalta osaltaan vahvistanut raviurheilua Torniossa merkittäväksi koko perheen harrastukseksi.

Yhdessä toimiminen ja talkootyöt mm. lätyn paistajana ovat näyttö siitä, että mitään tapahtumia ei saada aikaiseksi ilman vapaaehtoistyötä. Ja oma heppakin on tai ainakin palanen siitä, sillä Team Lindaleidit, 27 naisen hevoskimpan osaomistajuus, on yksi mahdollisuus valloittaa raviurheilua, ennen niin miehistä aluetta. Marja-Riitta vartioi myös hevoskimpan rahakirstua rahastonhoitajana.

Kotipaikkakunnalla Marja-Riitalla on edellisten lisäksi monia luottamustehtäviä useissa taloyhtiöissä sekä toiminnantarkastajana että puheenjohtajana.

Suomalainen Naisliitto on ykkönen

Toimiminen Suomalaisessa Naisliitossa on ollut hyvin palkitsevaa. Se on Marja-Riitta Tervahaudan ”ykkösjuttu”. Vuoden 1987 lopulla Marja-Riitta liittyi paikalliseen Suomalaisen Naisliiton Tornion (ent. Alatornio) yhdistykseen ja valittiin parin kuukauden päästä puheenjohtajaksi. Paikallisyhdistys on yhtä iäkäs kuin valtakunnallinen liittokin, joten juhlavuoden järjestelyt työllistävät sekä Marja-Riittaa että paikallista yhdistyksen hallitusta.

Marja-Riitta Tervahauta on toiminut Suomalaisessa Naisliitossa puheenjohtajana vuosina 2004–2007. Varapuheenjohtajana on meneillään toinen kausi meneillään. Hän on ollut useita vuosia Naisliiton luottamushenkilö / talousvastaava.

Suomalaisen Naisliiton toiminnan rinnalla Marja-Riitta Tervahauta on ollut Hilja Vilkemaan Stipendisäätiön puheenjohtaja vuodesta 2004 alkaen. Opetusneuvos Hilja Vilkemaan eläessä Suomalainen Naisliitto perusti Minna Canth opistoa varten stipendisäätiön. Opisto jäi perustamatta osittain rahoitussyistä, mutta Minna Canthin nimeä kantavat seminaarit ovat jatkuneet vuosikymmeniä. Säätiön yhtenä tarkoituksena on mahdollistaa Naisliiton jäsenten osallistuminen seminaareihin, tapahtumiin ja kokouksiin.

Naisliiton toiminnan Marja-Riitta tuntee omakseen. Se on aidosti lähellä sydäntä. Paikallisyhdistyksessä ja liitossa toimiminen mahdollistaa yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttamisen, uuden tiedon ja oppimisen, erilaisiin ihmisiin tutustumisen, verkostoitumisen, ystävyyssuhteet, hyvät ja tasokkaat ajankohtaiset tilaisuudet, seminaarit, valtakunnalliset ja paikalliset tapahtumat, tiedottamisen yhdistyksen ja liiton olemassaolosta, tietoisuuden lisäämisen naisen asemasta sekä yhteydenpidon yhdistyksiin eri puolilla Suomea. Naisliiton tulevaisuudessa hän näkee tärkeänä nuorempien jäsenten mukaan saamisen.

Tunnustukset

Marja-Riitta Tervahauta on saanut useita tunnustuksia, joista valtakunnan tason huomionosoituksista tärkeimpinä ovat Kunnallisvirkamiesliiton (nyk. Jyty) kultainen ansiomerkki ja erikoisansiomerkki, Naisliiton kultainen ansiomerkki sekä Valkoisen ruusun ritarikunnan ritarimerkki.

Minkälainen persoona Marja-Riitta on?

”Teen sydämellä, ehkäpä helppo lähestyä, uskottava ja luottamusta herättävä”. Näillä ominaisuuksilla Marja-Riitta itseään kuvaa ja siihen voi helposti yhtyä. Hän tunnusta, että toisaalta kritiikkiäkin tulee ja välillä täytyy katsoa itseä peilistä. Tuliko sanottua liikaa, liian voimakkaasti, liian varmasti?

Terve kriittisyys on varmasti tarpeen. Ehkäpä Marja-Riitalla on jossain määrin aktiivisen yhdistystoimijan ”vikaa”, sillä hän haalii helposti liikaa tehtäviä. Näin käy jokaiselle, jolle kertyy kokemusta ja osaamista yhteisten asioiden hoidosta. Onneksi ympärillä on ystäviä, jotka välillä asettavat ”rajoja”.

Usein toistuvat Helsingin matkat, valtakunnallisissa luottamustoimissa, ovat luonnollisesti vieneet paljon aikaa pitkien etäisyyksien vuoksi. Samalla ne ovat antaneet monia mahdollisuuksia ja näköalapaikkoja siihen, miten naisen asemaa, ääntä ja oikeuksia saadaan vahvemmaksi ja vaikuttamaan yhteiskunnan kaikkinaiseen kehitykseen.

Marja-Riitta haluaa toimia vielä muutaman vuoden aktiivisesti järjestötyössä. Silti ajoittain on mukava vain istua, rauhoittua, ottaa aikaa itselle ja nauttia. Marja-Riitalla ei ole perhettä, mutta yhteys sukulaisten kanssa on tärkeä.

Järjestötyö korvaa monessa mielessä perheen. Hän toteaakin huumorin sävyttämänä, että ”poikaystävät oli ja meni vuonna 100, mutta uutta odotellessa!” Marja-Riitalla on terve, isältä peritty huumori, jonka avulla hän on selvinnyt monista vaikeistakin tilanteista. Valittaminen ei ole hänelle ominainen piirre, vaan myönteinen, tulevaisuuteen uskova ajattelutapa auttaa jaksamaan.

Viikoittain, etenkin talviaikana, Marja-Riittaa kutsuu jumppa, jooga ja kieliopinnot. Kulttuuri, muun muassa teatteri ja Naisliiton Tornion yhdistyksen lukupiiri ovat kiinnostavia. Hyvää hengen ravintoa ja vahvistumista myös itselle! Että sellainen nainen, Markareetta, pohjan periltä, Torniosta!

Eeva Kaupin kuuden sanan hoito-ohje: ”rajaava rakkaus, valvottu vapaus, lempeä väkivalta”

Lapsuus

Eeva Ottila Kauppi syntyi vuonna 1921 Mäntylän suurperheen kuudentena lapsena. Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista yksi poika kuoli maassa raivonneeseen espanjankuumeeseen. Isä oli torpan poika Kaarlo Vihtori Haavisto, joka toimi pehtorina Sigrid Ottilia Tammelan kotitalossa.

Sigrid ihastui talon pehtoriin ja sai alkuvastustuksen jälkeen vanhempiensa siunauksen avioliiton solmimiseen. Nuorelleparille annettiin jopa rahoitus tilan ostoon Kokemäen Kuurolasta. Silloisen tavan mukaan nuori isäntä raivasi suosta lisämaata saaden näin perheelleen keskikokoisen maatalon, jossa oli 20 ha viljeltyä ja 40 ha metsää. Sigridin isän vaatimuksesta kotivävyn oli muutettava nimensä Haavistosta Mäntyläksi.

Eevan lapsuuden koti oli silloisen ajan perinteinen maalaistalo, jossa elettiin vuodenaikojen mukaan. Arki oli uurasta työntekoa. Siihen jokainen osallistui kykyjensä mukaan. Leikitkin kuvastivat Eevan lapsuudessa aikuisten arjen askareita. Juhlapyhät vietettiin perinteitä kunnioittaen. Siihen kuului säännöllinen kirkossa käynti ja hiljentyminen. Tansseihin ja huvituksiin menoa ei sallittu. Perheessä äiti oli hallitseva ja vahvasti uskonnollinen. Hän kasvatti lapset kurissa ja herran nuhteessa. Isäkin oli uskonnollinen, mutta samalla tunteensa näyttävä ja herkkä. Satakuntalainen mentaliteetti ja kodin perintö näkyivät vahvasti Eevan elämänkaaressa.

Nuoruus

Maatila ei pystynyt elättämään kaikkia lapsia, joten vanhemmat järjestivät kaikille lapsilleen koulutusta eri ammatteihin. Hyvän kansakoulumenestyksen ja opettajan suosituksen ansiosta Eeva lähetettiin oppikouluun. Hän aloitti koulun syksyllä 1934 Kokemäen kirkolla. 16 kilometrin koulumatka taittui edestakaisin päivittäin polkupyörällä tai suksilla. Tämä kehitti fyysistä kuntoa ja sitkeyttä, mistä on myöhemmin ollut huomattava hyöty.

Oppikouluvuodet sujuivat hyvin. Eeva oli luokkansa priimus. Syksyllä 1939 Eeva siirtyi lukioon. Sodan uhka keskeytti kuitenkin koulun käynnin syyskuussa. Eeva liittyi Lotta-järjestöön ja sai tehtäväkseen jakaa reserviläisille kutsuja ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Talvisota alkoi marraskuun 30. päivänä. Lain mukaan kaikki 15 vuotta täyttäneet olivat kotirintamalla työvelvollisia. Eevan tehtäväksi tuli välittää puheluita, leipoa armeijalle leipää ja muonittaa sotilaita.

Lokakuussa 1940 aloitettiin seuraava lukukausi, joka päättyi normaalisti vuoden 1941 keväällä. Eeva lähti Föglön saarelle oppimaan Ruotsia merikapteeni Johanssonin perheeseen, mutta joutui keskeyttämään opintomatkansa jo juhannuksena jatkosodan alettua. Myös koulunkäynti keskeytyi. Jatkosodasta huolimatta koulunkäyntiä kuitenkin jatkettiin tammikuussa 1942. Toukokuussa 1942 ”sotaylioppilaat” saivat valkolakin. Eeva oli luokkansa priimus. Elämää varjosti epätietoisuus ja traagiset kohtalot.

Yliopisto-opinnot

Eevan kotikylässä oli kunnanlääkäri ja nimismies, jotka toimivat ammattivalinnan harkinnassa esikuvana. Lääkärin ammatti vei voiton. Helsingin yliopisto avasi ovensa sodasta huolimatta lokakuussa 1942. Eeva aloitti opinnot matemaattisluonnontieteellisessä tiedekunnassa, jossa oli tuolloin suoritettava kolmessa lukukaudessa medicofiilitutkinto. Sen tulosten perusteella hyväksyttiin varsinaiseen lääketieteelliseen tiedekuntaan.

Ilmapiiri oli jännittynyt ja elämä epävarmaa. Tenttejä oli pommitus uhan keskellä. Eevan sinnikkyys ja ahkerointi tuotti tulosta. Hän oli niiden 30 joukossa, jotka pääsivät jatkamaan lääkärinopintoja. Lääketieteen kandidaatin tutkinnon Eeva suoritti tammikuussa 1944.

Sota kosketti syvästi opiskelijoita. Koko kurssi komennettiin kesäkuussa 1944 sotasairaaloihin. Eeva määrättiin Rauhan sairaalaan lähelle Imatraa, jossa hän joutui kokemaan Kannaksen suurhyökkäyksen seuraukset haavoittuneiden ja kuolevien jatkuvana virtana.

Elokuussa Eeva lähetettiin haavoittuneita Mäntän sairaalaan kuljettavaan sairasjunaan. Tehtävänä oli jakaa särkyä lievittäviä heroiinitabletteja ja vettä. Seuraava työpaikka oli Hämeenlinnan sotasairaala. Potilaat olivat vaikeasti haavoittuneita. Eevan kanssa keskustellessa hän monesti muisteli: ”Nuoruuteni oli sodan kovien kokemusten sävyttämä ja opetti näkemään ihmisen pienuuden, voimattomuuden ja katoavaisuuden” Tämä näkyi Eevan suhtautumisessa työhönsä ja elämään.

Perheen perustaminen

Sodan kauheuksien vastapainona syttyi elinikäinen rakkaus, kun Eeva tapasi kesällä 1944 laihialaissyntyisen kapteenin Leevi Matias Kaupin. Vuoden kuluttua tapaamisesta ostettiin kihlat ja pari vihittiin 31.12.1945. Leevi oli heidän avioituessaan 38 ja Eeva 23 vuotias. Avioliitto kesti 55 vuotta. Perheeseen syntyi 1948 poika ja 1950 tytär.

Lääkärinä

Eeva Kauppi suoritti lääketieteen lisensiaattitutkinnon huhtikuussa 1949. Toukokuun alussa hänestä tuli laillistettu lääkäri. Hermo-ja mielitautien erikoislääkäriksi hän valmistui 1958

Eeva Kauppi sai nuorena lääkärinä laajasti kokemusta sekä yleislääkärinä että sairaalalääkärinä sekä myöhemmän erikoisalansa mielisairaiden hoidon parissa. Hän toimi 1947 Seinäjoen piirisairaalassa kiinnittäen huomiota potilaiden oloihin ja kohteluun. Puolisonsa kotikunnassa Laihialla Eeva Kauppi toimi vt. kunnanlääkärinä. Työ oli monipuolista ja elämysrikasta käsittäen ihmiselon koko kirjon. Laihialta hän siirtyi pariksi vuodeksi Harjavallan piirisairaalan osaston lääkäriksi, josta palasi Pohjanmaalle perheensä luokse 1952 aloittaen Strömbergin ja Tiklaksen työterveyslääkärinä. Lisäksi hän avasi yksityisvastaanoton.

Turussa pidetyillä lääkäripäivillä 1955 professori ja entinen kollega sai Eeva Kaupin innostumaan jättämään työpaikkalääkärintyöt ja lähtemään erikoistumaan Turun Yliopistollisen keskussairaalan neurologiselle ja psykiatriselle klinikalla. Kaupista tuli neurologian, psykiatrian ja lastenpsykiatrian laillistettu erikoislääkäri.

Toimittuaan kaksi vuotta Mustasaaren sairaalan vt. ylilääkärinä, Eeva Kauppi siirtyi Tampereen kaupungin kasvatusneuvolan ja Väestöliiton neuvottelukeskuksen psykiatriksi. Vuonna 1963 Kauppi nimitettiin Mustasaaren sairaalan ylilääkäriksi ja maamme ensimmäiseksi naispuoliseksi sairaalan johtajaksi. Siinä virassa hän oli 29 vuotta, viisi vuotta yli varsinaisen eläkeiän.

Mustasaaren sairaala oli Turun jälkeen maamme toiseksi vanhin lääninsairaala. Sairaalan potilaat olivat Eeva Kaupin astuessa virkaan Karjalan siirtoväkeä, lakkautetun Pälksaaren sairaalan potilaita, Seilin sairaalan potilaita, kuntien lähettämiä vaikeahoitoisia mielisairaita sekä kriminaalipotilaita. Kauppi aloitti laajamittaisen uudistustyön potilaitten elinolosuhteiden ja hoidon tason parantamiseksi.

Eeva Kauppi valittiin vuonna 1970 Vaasan läänin kokoomuksen edustajana kansanedustajaksi ensimmäisellä yrittämällä. Kansanedustajana hän toimi vuoteen 1983 saakka. Sinä aikana Mustasaaren sairaala eli hiljaiseloa. Sairaalaa oli lopettamisuhan alla. Kaupin palattua sairaalan johtoon, hän aloitti taistelun sairaalan puolesta. Hän sai ajettua läpi sairaalaan uudisrakennus- ja peruskorjaushankkeen, joka valmistui 5.6. 1992.

Eeva Kauppi oli tunnetusti alansa johtava asiantuntija ja peräänantamaton taistelija. Hän nosti Mustasaaren sairaalan sittemmin Vanhan Vaasan sairaalan kaksi kertaa jaloilleen. Ensimmäisen kerran tultuaan nimitetyksi sairaalan johtajaksi ja toisen kerran 1992 kun sairaala sai valtion mielisairaalan aseman.

Poliitikko

Eeva Kauppi oli lääkärin työn ohella vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja ja järjestöhenkilö. Hän oli Vaasan kaupunginvaltuuston jäsen vuodet 1969–1996 eli 27 vuotta. Valtuustoaikanaan hän toimi myös kaupunginhallituksen puheenjohtajana sekä valtuuston varapuheenjohtajana. Hän oli mukana myös lukuisissa lauta- ja toimikunnissa, joista merkittävimpinä terveys- ja sosiaalilautakunnat.

Kansanedustajana kokoomuksen riveissä Eeva Kauppi toimi kolmetoista vuotta, vuodet 1970–1983. Hän pääsi päättäväisenä henkilönä ja tunnettuna asiantuntijana heti ensimmäisenä edustajakautenaan hänelle tärkeisiin sosiaali- ja talousvaliokuntiin.

Eeva Kauppi oli yksi eduskunnan aloiterikkaimmista ja ahkerimmista kansanedustajista. Monet aloitteet liikkuivat sosiaali- ja erityisesti perhepolitiikan sekä lääketieteen alueella. Kauppi ajoi voimakkaasti myös oman kotikaupungin ja vaalipiirin asioita.

Eeva Kauppi perehtyi ja esitti perusteltuja, hyvin valmisteltuja kannanottoja ja parannusehdotuksia oikeaksi kokemiinsa asioihin. Tavoitteistaan hän kertoi näin: ” Kyllä minulla oli koko ajan ajatuksissa perheen lujittaminen, kodin merkityksen korostaminen ihmisen kasvualustana, henkisen kasvun ja terveyden pohjana. Koulu liittyy siihen kodin jatkeena ja tukena. Koti on perusta silloinkin, vaikka ollaan koulussa. Koti on perusta”

Eeva Kauppi oli innolla mukana ja vaikuttamassa myös useissa vapaaehtoisjärjestöissä. Tärkeimpänä Vaasan Suomalainen Naisklubi ry, jonka aktiivisena jäsenenä hän oli vuodesta 1969 alkaen kuolemaansa saakka. Klubin vahvana puheenjohtajana hän toimi kuusi vuotta, jonka jälkeen Eeva Kauppi kutsuttiin klubin kunniapuheenjohtajaksi. Klubista hän löysi myös aitoja ystäviä.

Kirkkovaltuutettuna Eeva Kauppi oli kolme vuosikymmentä.

Eeva Kaupille on myönnetty ansioistaan ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta lukuisia ansiomerkkejä ja huomionosoituksia. Tasavallan presidentin myöntämä lääkintäneuvoksen arvonimi Eeva Kaupille myönnettiin 1984.

Henkilö Eeva Kauppi

Eeva Kauppi on tehnyt mittavan elämäntyön lääkärinä ja yhteiskunnallisena vaikuttaja, tasa-arvon ja vähäosaisten aseman puolustajana. Hän ajoi määrätietoisesti ja peräänantamattomasti hyväksi kokemiaan asioita päätökseen. Kaupin työn on mahdollistanut kodin perintönä saatu ahkeruus, terve itsetunto, toisten kunnioittaminen ja ihmisten välinen tasa-arvo. Hänellä oli laaja verkosto ja tuttavapiiri. Tärkeimpänä oli kuitenkin aviomiehen vahva kannustus ja tuki sekä luotettava pitkäaikainen kodinhoitaja.

Kollegoiden keskuudessa Eeva Kauppi oli arvostettu oikeuspsykiatri ja pätevä lääkäri. Hän oli aina valmiina itseään säästämättä tekemään työtä potilaiden ja yhteiskunnan hyväksi. Hänen edessään ei ollut lasikattoa.

Sosiaalineuvos Ritva Karinsalo on sosiaalitoimen käytäntöjen kehittäjä ja uudistaja. Perhetyön näkökulma ja ratkaisukeskeisyys korostuvat kaikissa työtehtävissä. Ritva Karinsalon laaja-alainen toiminta ulottuu lasten ja nuorten ongelmista perhekeskeisiin ratkaisuihin, paikallistasolta valtakunnallisiin johtotehtäviin.

Virikkeinen kasvuympäristö

Ritva Karinsalon koti oli Tuiran kaupunginosa Oulujoen pohjoispuolella vastapäätä Oulun keskustaa. Se muuttui Ritvan kasvuvuosien jälkeen (aikana) vähitellen puutaloidyllistä korkeiden torni- ja kerrostalojen kaupunginosaksi.

Kotitalo oli perinteinen oululainen puutalo. Pihapiiriin kuului iso puutarha ja leikkimökki. Isovanhemmat olivat ostaneet talon 1940 – luvulla muutettuaan Ouluun Vienan Karjalan Kiestingistä jo 1920-luvun alussa.

Ritvan isä Simo oli tukkuliikkeen myyntiedustaja ja äiti Eine Maanmittauslaitoksen kartanpiirtäjä. Pikkuveli Jorma on (oli) reilut viisi vuotta nuorempi. Perhe asui ison puutalon toisessa päässä ja isovanhemmat toisessa. Väliin mahtui vielä papan pieni sekatavarakauppa sekä Karjalasta tulleiden vuokralaisten asuntoja.

Kasvu yhteisöllisyyteen alkoi jo varhaislapsuudessa. Elämä oli sosiaalista, tavallista ja turvallista, eriarvoisuutta ei koettu. Elettiin eräänlaisessa Pikku Pietarin pihassa. Ulkona pihalla leikittiin paljon. Yhteisissä leikeissä oli mukana myös kolme serkkutyttöä. Lähiympäristössä oli paljon lapsia. Kaikkien kotiolosuhteet olivat samanlaisia. Toistenkin lapsista pidettiin huolta. Vierailut äidin kotona, maalaistalossa Tyrnävällä toivat oman lisänsä muutenkin monipuoliseen kasvuympäristöön.

Liekö pienessä Ritvassa herännyt jo tällöin vastuu ja huolenpito toisista ja epäkohtiin puuttuminen opitun esimerkin mukaan?

Ahkerasta koululaisesta yhteiskuntatieteiden maisteriksi

Ritva Karinsalo on suurten ikäluokkien lapsi. Tunnollinen ja ahkera oppilas menestyi koulussa hyvin. Koulutaival alkoi Tuiran kansakoulussa. Luokat olivat isoja ja koulua käytiin kahdessa vuorossa.

Opintie jatkui läheisessä Tuiran yksityisessä yhteiskoulussa. Rehtori oli tiukka ja opettajat nuoria.

Ritvan lempiaineita olivat kielet, erityisesti äidinkieli ja ruotsi sekä ns. lukuaineet ja liikunta. Vaikka lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina olleet tärkeitä, Ritva oli erityisen hyvä urheilussa. Se innostaa häntä vieläkin kokeilemaan eri lajeja.

Koulussa oli tiivis tyttö- ja poikaporukka, pidettiin kotihippoja ja keksittiin kaikkea yhteistä, kiusaamista ei ilmennyt. Puolisoksi löytyi luokkatoveri. Ja Beatles oli kova sana!

Ammatinvalinnanohjaus tuli uutuutena mukaan koko ikäluokalle. Ritva halusi tulla juristiksi. Ammatinvalinnanohjaaja tulkitsi kuitenkin testituloksia niin, että hän katsoo asioita liian kokonaisvaltaisesti eikä kiinnitä riittävästi huomiota yksityiskohtiin. Niinpä hän suositteli sosiologin (sosiaaliohjaajan) koulutusta. Vanhemmat olivat aina kannustaneet koulunkäyntiin ja opiskeluun. Äiti toivoi tyttärestään opettajaa, isä ekonomia.

Ritva pääsi ylioppilaaksi 1969 ja pyrki Tampereen ja Jyväskylän yliopistoihin kolmeen tiedekuntaan. Hän pääsi niihin kaikkiin, mutta valitsi Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan ja sieltä sosiaalipolitiikan, sosiaalipsykologian, psykologian ja aikuiskasvatuksen. Hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi 1974.

Ritvan yliopisto-opiskeluaikana 1960 -luvun lopulla ja 1970 -luvulla opiskelijaliikkeet olivat maailmanlaajuinen ilmiö, Helsingissä Vanha vallattiin.

Yhdistys 9, naisliike, naisten asema ja tasa-arvo olivat vahvoilla. Idoleja olivat Marjatta Eskola, Brita Koskiaho, musiikkipuolella Juice ja Mikko Alatalo.

Ritva Karinsalo toteaa, että tässä muutosilmapiirissä hän koki yhteiskunnallisen avautumisen. Sosiaalipolitiikka tuntui omalta alalta. Köyhyys ja kurjuus hämmästyttivät. Vähitellen elämänkoulu opetti, että asioille pitää tehdä jotakin.

Nopeaa urakehitystä

Ritva Karinsalo suoritti opiskeluun kuuluvan harjoittelun Oulun sosiaalitoimessa ja piirimielisairaalassa. Valmistumisen jälkeen hän suoritti Oulussa yhdeksän kuukauden mittaisen kasvatusneuvolakoulutuksen.

Tälle teoriakoulutukselle tuli nopeasti käyttöä käytännön työelämässä. Ritva Karinsalo muutti Hämeenlinnaan 1.7.1974 kasvatusneuvolan sosiaalityöntekijäksi. Paikkakunnan valintaan vaikutti osaltaan myös puolison työ.

Heti viran alussa tuli shokkihoitoa. Kaksi kuukautta kasvatusneuvolan sosiaalityöntekijänä, neljä ja puoli kuukautta vastaavana sosiaalityöntekijänä ja siitä kasvatusneuvolan johtajan sijaiseksi tämän äitiysloman ajaksi.

Samoihin aikoihin Hämeenlinnan seurakunta perusti Perheasiain neuvottelukeskuksen ja kaupunki A-klinikan. Alkoi uusimuotoinen yhteistyö, jossa terveyskeskuksen lasten ja nuorten avohuolto oli mukana. Näiden tahojen työntekijät kokoontuivat säännöllisesti kerran kuukaudessa. Yhteistyön tavoitteena oli perheiden ja erityisesti lasten hyvinvoinnin turvaaminen. Työ tuntui edistykselliseltä ja omalta.

Ritva Karinsalon lapsista Johanna syntyi 1975 ja Mikko 1978, joten pienten lasten äitinä hän tiesi omakohtaisesti nuoren lapsiperheen arjen sekä perheen ja työn yhteensovittamisen vaikeudet.

Kuuden vuoden kaupunkikeskeisen työvuoden jälkeen Ritva Karinsalo aloitti apulaistarkastajana Hämeen lääninhallituksessa 1.2.1980 kohderyhmänä lapset ja perheet. Neljän vuoden työrupeama lääninhallituksessa oli kasvun ja uuden luomisen aikaa. Näihin vuosiin sisältyi paljon koulutusta erityislakien uusimisen myötä. Työ antoi vahvan ja laaja-alaisen kasvupohjan tuleville tehtäville.

Uudenlaisen hoito- ja toimintakulttuurin kehittelyä

Ritva Karinsalo valittiin ensimmäisenä naisena Hämeenlinnassa sijaitsevan Vanajan koulukodin johtajaksi vuonna 1984. Koulukoti oli aluksi 8-paikkainen, mutta muuttui myöhemmin 16-paikkaiseksi. Koulukodissa oli sekä tyttöjä että poikia, mikä oli sen ajan Suomessa ainutlaatuista. Uutta oli myös uudenlainen hoitokulttuuri, perhetyön näkökulma, ratkaisukeskeisyys ja omahoitajuus.

Koulukodissa oli myös oma koulu, jossa kävi erityisoppilaita myös koulukodin ulkopuolelta kotoa käsin.

Muut Suomen koulukotien johtajat olivat miehiä. He epäilivät naisen osaamista ja selviytymistä näin vaativassa tehtävässä.

Ritva Karinsalo oppi pitämään puolensa ja antamaan tiettyjen asioiden olla omassa arvossaan. Verkostojen rakentaminen muodostui erityisen tärkeäksi. Hän sanoo saaneensa koko ajan vahvaa tukea Sosiaalihallituksen työntekijöiltä.

Erityisesti on mainittava, että Ritva Karinsalon perhe asui koulukodin alueella ja näin koko perhe joutui näkemään äidin työn kokonaisvaltaisesti.

Ritva Karinsalo muistelee, miten koulukotiaikoina haettiin karkulaisia pitkin kaupunkia putkastakin asti. Joskus tulee yhä puheluita koulukodin nuorilta, jotka kertovat kuulumisiaan. Ne ovat usein hyviä. Hän sanoo, että se on ihan parasta. Tässä on kyse oikeiden ihmisten oikeista kohtaloista.

Kun koulukotien määrää päätettiin valtakunnallisesti vähentää, lakkautettiin Vanajan koulukotikin. Hämeenlinnan keskusvankilan Vanajan osasto aloitti toiminnan entisessä koulukodissa 1994. Ritva Karinsalo nimitettiin vankilan osastonjohtajaksi.

Vanajan osasto on avovankila, jossa on alusta lähtien ollut miehiä ja naisia. Työ oli kasvun aikaa. Kehitettiin uusia menetelmiä, käytiin dialogia ja keskustelua ihmiskäsityksestä. Näinä työvuosina Ritva Karinsalo toimi myös tutkijana Sosiaalikehitys Oy:ssä.

Verkostoituminen eteni, kun Ritva Karinsalo valittiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton kotipalvelujohtajaksi vuonna 1996. Työalueena oli koko maa. Lapsiperheiden kotipalvelu lähti nousuun ja järjestöt vahvistuivat Raha-automaattiyhdistyksen tuella. Liitto tuotti materiaalia paikallisyhdistyksien tarpeisiin ja järjesti monipuolisia koulutuksia.

Muutosjohtajaksi Hämeenlinnaan

Ritva Karinsalo palasi Hämeenlinnaan sosiaalityön johtajaksi vuonna 2002. Sosiaalitoimi eli jälleen muutosvaihetta. Tehtäväalue oli monipuolinen. Vastuualueina olivat lastensuojelu, toimeentuloturva, työvoiman palvelukeskus, perheneuvola ja päihdehuolto. Maahanmuutto.

Monenlainen hankepolitiikka työllisti myös, erityisesti palvelurakennehankkeet. Hämeenlinna oli vahvasti mukana tietojärjestelmien kehittämisessä.

Tämän työn parhaana puolena Ritva Karinsalo pitää sosiaalialan laaja-alaisuutta ja mahdollisuutta perehtyä laajasti lainsäädäntöön. Henkilöstö on osaavaa, on kehittämisen meininkiä.

Erityisen kiitoksen Ritva Karinsalo antaa hyvälle johdolle sekä sille, että yhteistyö koulun ja terveydenhuollon kanssa oli lähellä ihmisten elämän arkea. Yhteistyö myös kaupungin päättäjien kanssa toimi hyvin. Lisäksi kaikki esitykset olivat aina tarkkaan mietittyjä.

Substanssiosaamista valtakunnallisella tasolla

Ritva Karinsalo kutsuttiin Ensi- ja turvakotien liiton toimitusjohtajaksi 2006. Yli 30 hakijaa oli tavoitellut tehtävää.

Yhteistyökumppaneina olivat nyt poliittiset vaikuttajat valtakunnan tasolla. Projekteja oli runsaasti. Perheväkivalta oli noussut ajankohtaiseksi ongelmaksi. EU-sopimuksia laadittiin.

Ritva Karinsalo toteaa, että työ on asiavaikuttamista ja edellyttää substanssiosaamista. Ensi ja turvakodeissa pääsee näkemään arkea. Työssä on antoisaa, että ihmisten elämä on lähellä ja kohtaamisissa on elämisen makua.

Työn ohella Ritva Karinsalo suoritti yhteiskuntatieteiden lisensiaatin tutkinnon 2009. Hän pääsi ansiokkaalta työuralta eläkkeelle vuoden 2015 alusta lukien.

Ritva Karinsalo sai sosiaalineuvoksen arvonimen 2013.

Ritva Karinsalo antaa kiitoksen puolisolleen Lasse Toivaselle. Lasse on kautta vuosien kannustanut Ritvan urakehitystä. Hän on hoitanut kotiasiat, erityisesti silloin, kun työ on edellyttänyt kokoaikaista läsnäoloa ja tilanteiden hoitamista koulukodin johtajana sekä runsasta matkustamista Ensi- ja turvakotien liiton toimitusjohtajana.

Aktiivista yhdistystoimintaa

Yhdistystoiminta on tullut tutuksi Ritva Karinsalolle ennen kaikkea Zonta-työn kautta. Hän on ollut vuosia Hämeenlinnan yhdistyksen hallituksen jäsenenä sekä puheenjohtajana. Naisten oikeuksien toimikunnan työ järjestön sisällä on ollut lähellä sydäntä.

Tyttären taitoluisteluharrastus vei Ritva Karinsalon mukaan puheenjohtajaksi Hämeenlinnan Taitoluistelijoihin. Lasten kouluaikoina vanhempainyhdistykset ja koulujen johtokunnat tulivat tutuiksi. Lisäksi aikaa on kulunut Sporttiklubin yhteisissä urheiluharrastuksissa.

Naisjärjestöjen toiminta on aina tuntunut omalta, mutta aktiivinen osallistuminen on ollut hankalaa aikaa vaativien työtehtävien takia. (työ on haitannut osallistumista). Eläkkeelle jäätyään Ritva Karinsalo liittyi Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan yhdistykseen 2015 ja osallistuu aktiivisesti sen toimintaan.

Liikunta on aina ollut Ritva Karinsalon ykkösharrastus. Uinti ja veteen liittyvät harrastukset, hiihto, kävely, luistelu, laskettelu ja joukkuepelit kouluaikana. Liikkuminen on hänelle myös rentoutumiskeino, jossa voi ratkoa omia ajatuksiaan.

Ritva Karinsalo on eläkevuosien koittaessa paneutunut myös vanhuspalveluihin. Hän hoitaa iäkkäiden vanhempiensa asioita heidän toivomallaan tavalla. Isä kuoli 91-vuotiaana elokuussa 2016 ja 94-vuotias äiti asuu tällä hetkellä oululaisessa palvelukodissa. Isän suvun vaiheet Vienan Karjalassa ennen 1920-luvun vainoja kiinnostavat kovasti ja ehkä sukututkimus on seuraava haaste.

Onnistunut uravalinta ratkaisukeskeiseksi kehittäjäksi

Ritva Karinsalo pitää omaa taustaansa lähtökohtana uranvalinnalle. Se on antanut mahdollisuuksia myönteiseen kanssakäymiseen erilaisten ihmisten ja eri sukupolvien kanssa. Koulutus ja ammatti ovat hioneet nykyiseksi ihmiseksi. Positiivisen luonteen omaavana Ritva on aina suhtautunut avoimin mielin elämän realiteetteihin ja halunnut oppia lisää. Hän on aina halunnut toimia kehittäjänä ja asioiden selvittäjänä ja pyrkinyt ratkaisukeskeisyyteen.

Ritva Karinsalo on erittäin ylpeä sosiaalityöstä. Sitä voi tehdä monessa viitekehyksessä ja näin ylläpitää ihmisten arjessa mahdollisuuksia ja toivoa.

”Kun täytän vuosia, niin ajattelen, että olen päässyt mäen päälle, josta näkyy toinen mäki. Toivon teidän kaikkien ajattelevan näin ja rynnistävän innolla kohti seuraavaa mäkeä!” Näin kirjoittaa Hilkka 90-vuotisjuhlakutsussaan. Hilkan elämässä on ollut vastamäkeä, jos myötälettäkin. Kaikkea tätä hän muistelee kauniissa kodissaan keväisenä päivänä 2017, pian 93 ikävuotta täyttävänä tarmokkaana, monessa mukana olevana naisena. Hän on mukana Lahden Seudun Sotainvalidien, Päijät-Hämeen Osteoporoosiyhdistyksen, Lahden Yrittäjänaisten ja Lahden Seudun Lottaperinneyhdistyksen toiminnassa. Hän oli myös Suomalaisen Naisliiton Lahden osaston jäsen koko sen toiminnan ajan. Hänet on palkittu monille kunniamerkeillä ja huomionosoituksilla. Kts. Lisätiedot.

Nuoruuden uurastusta maalaistalossa

Hilkka syntyi maalaistaloon Orimattilan Heinämaalla 1924. Sisko Paula pääsi oppikouluun, mutta vaikka Hilkka kuinka itki ja porasi, oli hänen jäätävä kotiin tekemään töitä, hoitamaan 14-päistä lehmäkarjaa, kolmea hevosta, sikoja, lampaita ja kanoja vanhempiensa apuna. Monta kertaa työn raskaus itketti, työ vei kaikki voimat, pieni kun hän oli. Hän muistaa, että äiti osti hänelle Nyyrikin ja sitä hän luki paimentaessaan lehmiä odelmapellolla. Kotona tehtiin kaikki itse, perunajauhotkin. Hän muistaa tässä kylmän veden vaihdossa saaneensa joskus kädet niin kipeiksi, että lypsäminen ei enää onnistunutkaan. Parhaimmillaan piti lähteä puoli viideltä hevosella lypsyreissulle kolmen kilometrin päähän metsälaitumelle, koska maito oli jäähdytettävä ennen meijeriin lähettämistä ja se tapahtui pihassa järvestä nostettujen sahajauhokasassa säilytettyjen jäiden avulla. Lypsyllä oli palvelija tai äiti hänen kanssaan. Kun Hilkka oli suorittanut kansakoulun, pärjättiin talossa jo ilman palvelijaa. Maalaistalon töitä on vaikea luetella tyhjentävästi. Niitä on todella paljon ja aina on jaksettava, arjet ja pyhät.

Lottajärjestöön mukaan

Heinämaan kylässä oli paljon taloja ja nuoria naisia. Kauppias Ellen Lönnroth perusti lottajärjestön ja sen piti ensin toimia salassa, koska kylässä oli paljon aatetta vastustavia kommunisteja. Hilkka oli mukana jo pikkulottana ompeluilloissa. Fanny Isotalo, Hilkan täti oli vahvasti mukana lottatoiminnassa. Orimattilan suojeluskuntatalolla järjestettiin kahden viikon lääkintälottakurssi ja sinne Hilkka pyydettiin mukaan. Pian hänet lähetettiinkin Järvenpään maatalousoppilaitoksessa toimineeseen varuskuntasairaalaan, ja se oli mukavaa aikaa. Pääsi hetkeksi pois kotoa kovasta työstä toista ihmisten pariin. Armeijaan kutsutuissa pojissa oli kuitenkin tulirokkoa. Se tarttui ja hän joutui kohta palaamaan kotiin sairastamaan.

Liian varhain töihin rintamalle

Pian tuli kuitenkin kutsu rintamalle. Hilkka sai lähetteen Viipuriin. Ilmoittautua piti Viipurin linnassa olevassa toimistossa ja tarkoitus oli mennä jonnekin sotasairaalaan, ei vain tiedetty minne. Perillä selvisi, että hän joutuisikin kenttäsairaalaan. Itkuhan siinä tuli pelosta nuorelle tytölle. Autonkuljettajasotilas lohdutti ja sanoi, että minä vien sinut sinne, ei hätää. Hilkka yöpyi linnan kellarissa. Siellä oli pitkä rivi patjapusseja ja aamulla lähdettiin kuorma-auton lavalla 30-asteen pakkasessa 30 kilometrin matkalle Kivennavalle. Mukana oli toinenkin lottatyttö. Matka oli hyytävän kylmä. Seuraavana aamuna Hilkka kertoo olleensa niin väsynyt, että pyörtyi ruokaa hakiessa. Niin hänelle annettiin yksi lepopäivä. Työ oli nuorelle tytölle rankkaa. Monet pojat olivat vakavasti haavoittuneita, ja osastonhoitaja oli vihainen, jos ei osannut tehdä sidoksia oikein tai petata tarpeeksi hyvin. Olisi pitänyt osata kahden viikon kurssin jälkeen. Myöhemmin selvisi, että Hilkka oli lähetetty kenttäsairaalaan, koska eräs hoitaja oli ollut pitkän aikaa ilman lomaa ja nyt Hilkka tuli hänen lomasijaisekseen. Tunnustusta tuli kuitenkin sijaisuuden loputtua: ”Jos olisit saanut jäädä tänne, niin olisin kouluttanut sinusta leikkaussalihoitajan.” Sodan jälkeen lääkintälotta Hilkka Oijala sai palvelustodistuksen, jossa oli vain hyviä ja kiitettäviä arvosanoja.

Sodan jälkeiset pulavuodet

Sodan jälkeen oli kaikesta puutetta. Se ei kuitenkaan estänyt nuorten iloistakaan elämää, vaikka Hilkka myöntää joskus katkerana ajatelleensa, ettei hänellä oikeastaan nuoruutta ollutkaan. Se meni sodassa ja kovan työn teossa. Tanssikiellon päätyttyä Heinämaan seurantalolla järjestettiin tansseja, joihin tuli poikia lähikylistä ja silloin tanssittiin. Oltiin joka peli lattialla. Usko Viitanen, silloin pieni natiainen lauloi, ja haitaria soitti sittemmin Jätkän humpan säveltänyt Paavo Melander. Nuorisoseura esitti monia näytelmiä ja mm. Rantalassa-nimistä näytelmää käytiin esittämässä naapuritalollakin. Se oli hauskaa!

Perheen perustaminen

Elämänkumppani Olavi oli löytynyt jo ennen sotaa. Olavi joutui sotaan 18-vuotiaana ja haavoittui sirpaleista päähän Tali Ihantalassa. Hän kärsi 50%-invaliditeetista lopun elämäänsä. Hän oli kuitenkin ahkera työmies. Pula-ajasta on jäänyt mieleen, että Hilkka kävi tapaamassa Olavia Lahdessa, jossa tämä oli Häklin huonekalutehtaalla töissä. Olavi oli sanonut, ettei kehtaa viedä Hilkkaa syömään Aleksanterinkadulla sijaitsevaan ravintolaan, kun siellä ei ole edes perunaa tarjolla, on vain lanttua! Niin kova ruokapula oli kaupungissa. Ruokahäät pidettiin Oijalan talossa 1945 ja Heinämaan nuorisoseurantalolla tanssittiin. Nuoren parin oli tyydyttävä Lahdessa yhden huoneen alivuokralaisasuntoon, sillä sodan jälkeen oli kova asuntopula. Karjalaiset asutettiin ja lapsia syntyi. Joka kuukausi oli käytävä huoneenvuokralautakunnassa ilmoittamassa asunnontarpeestaan. Eikä asuntoa saanut, vaikka olisi ollut rahaakin. Heteka levitettiin alkoviin, jonka päässä oli pieni keittiökaappi ja siinä keittolevy. Jääkaapin virkaa toimitti kylmäkomero, joka ei ollut aina kylmä. Vesi tuli ja sisävessakin oli, mutta astiat oli pestävä pesuvadissa. Tähän asuntoon syntyi kaksi lasta peräkkäisinä vuosina, Tuomo vuonna 1947 ja Leena seuraavana. Synnytyslaitos oli parin kilometrin päässä ja sinne Hilkka muistaa kävelleensä sisarensa kanssa. Työssä oli yksi kätilö ja hänellä aputyttö. Synnyttäjiä oli viisi, mutta ensikertalaisena Hilkka pääsi synnytyspöydälle. Eräs karjalaisäiti joutui synnyttämään kolmannen vauvansa puulaatikon päällä. Hilkalla ei riittänyt äidinmaitoa, joten lisukkeeksi keitettiin kauralimaa. ”Kauraryynejä keitettiin vedessä, josta ne siilattiin pois ennen tuttipulloon laittoa. Äitiyspakkauksessa oli paperisia lakanoita. Tyynyliina, nuttuja ja kapaloliinoja. Vanhasta pöytäliinasta tehtiin vaippoja, ja kansanhuollosta sai vähän lakanakangasta. Pikkupyykki pestiin lavuaarissa, isompi keitettiin alakerran padassa. Jos lipeää ei saatu, käytettiin koivuntuhkaa. Myös saippuasta oli kova pula.”

Tilavampaan kotiin ja ansiotyöhön

Hämäläisten asunto-olot paranivat, kun ennen seuraavan lapsen, Eevan, syntymää ostettiin talo Villähteeltä. Samalla saatiin pulsaattoripesukone ja jääkaappi. Seuraavat kolme lasta – Markku, Riitta ja Tiina – syntyivät kotona hyvän kätilön avustamana, sillä Lahti ei mielellään ottanut Nastolan synnyttäjiä. Hilkka oli kotiäitinä ja hoiti itse lapset. Sen ajan ohjeiden mukaan vauvoja ei pitänyt liikaa helliä. Hilkka otti kuitenkin terveen järjen käyttöön kahden lapsen jälkeen huomattuaan, että vauva rauhoittui parhaiten sylissä. Myös ruokaa vauva sai, kun oli nälkä.

Villähteen Leipä – oma yritys

Ahkera aviomies vaihtoi alaa monta kertaa. Ostetun Villähteen talon alakerrassa oli ollut leipomo, siellä oli hyvä uunikin. Hilkka sai miehen suostumaan, että he perustaisivat oman leipomon, kun entisiä työntekijöitäkin oli naapurissa. Niin Hilkka pääsi ansaitsemaan omaa rahaa leipäauton kuljettajana. Hän oli toinen kuorma-autonkuljettajan ajokortin ajanut nainen Suomessa! Työ tuntui virkistävältä monen kotivuoden jälkeen. Villähteen leipä menestyi, Hilkkakin oppi kaikki leipomisen niksit. Hilkka kertoo innokkaasti, kuinka ennen leivottiin. Taikinakone oli, se alusti taikina eli teki raskaan työn. Sitten kaikki ”lyötiin ylös” ns. taikina paloiteltiin, punnittiin, riivattiin, nostatettiin ja paistettiin. Ranskanleivän teko vaati taitoa. Riivaamisen jälkeen taikina nostatettiin ensin pyöreänä, sitten pitkänä, pantiin pitkälle laudalle, tehtiin sahateräisellä veitsellä viilto leipiin ja työnnettiin ne sitten laudalla taitavasti uuniin, laudalta pudottamatta. Kuulosti jo ihan taikinataiteelta! ”Se oli taitolaji”, muistelee Hilkka. Pitkot letitettiin tietysti käsin. Voilla tehdyt viineritaikinat kaulittiin moneen kertaan. Sellaista herkkua ei enää saakaan kuin ne olivat. Vierasta työvoimaa oli aluksi viisi henkilöä. – Välillä tyttäret huutelivat äitiä tukkaa letittämään!

Lapset maailmalle

Hilkan lapset ahkeroivat kuten äitinsä ja isänsä ennen. Villähteen leipä oli aluksi Tuomon, nyt hänen lapsiensa hoidossa. Tiina on perustanut miehensä kanssa Leibomo Limbun. Riitalla on perhekoti, jossa on nyt 8 sijoitettua lasta. Eeva on koko ikänsä pitänyt second hand –kauppaa ja tekee sitä nyt Amerikassa, Leena on opettaja ja asuu Saksassa. Markku on kokki ja palvellut esim. Wienien Suomen suurlähetystössä. Lapsenlapsia on 13 ja lastenlastenlapsia 8. Heitä on levinnyt kolmelle mantereelle, Amerikkaan, Australiaan ja Eurooppaan.

Virtaa vielä vanhanakin

Hilkka asuu nyt kauniissa rivitalossaan ja osallistuu aktiivisesti monen yhdistyksen toimintaan. ”Olisin tarvinnut nämä tilat 70 vuotta sitten, mutta toki ne ovat nytkin tarpeen, kun lapset perheineen tulevat käymään.” Hilkka on jättänyt luottamustoimet yhdistyksissä, mutta käy ahkerasti kokouksissa ja tapahtumissa. Hän kertoo, että Lahden Seudun lottaperinneyhdistys toimii erittäin aktiivisesti ja se on saanut paljon uusia jäseniä viime aikoina. Lähimpänä sydäntä on sotainvaliditoiminta, olihan hänen miehensä sotainvalidi. Hilkka on iloinen hyvästä terveydestään ja hän pitää kunnostaan huolta viikoittaisella jumpalla ja osallistumalla veteraanikuntoutuksiin. Lasten mukaan äidin puhelin soi useammin kuin kenelläkään heistä! Autokortistakin hän luopui vasta pari vuotta sitten. ”Olen elämälle kiitollinen kaikesta”, toteaa Hilkka juttelumme lopuksi.

Hovioikeuden presidentti Hanni Ritva Hyöky oli Suomessa ensimmäinen nainen hovioikeuden presidenttinä, jota virkaa hän hoiti vuodesta 1975 aina vuoteen 1989 asti. Virkansa ohella Ritva Hyöky osallistui moniin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Hän oli kaupunginvaltuuston jäsen 1959–1972 ja uudelleen 1975–1976 sekä sosiaalilautakunnan puheenjohtaja 1966–1972. Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsenenä hän työskenteli 1959–1977 ja puolueen naisten Vaasan läänin piirin puheenjohtajana 1964–1981. Kirkolliskokouksissa hän edusti hovioikeutta.

Sodan aikana Ritva Hyöky työskenteli rintamalottana, ja kuolemaansa saakka hän oli Rintamanaisten liiton säätiön puheenjohtaja. Ritva Hyöky toimi Vaasan Suomalaisen Naisklubin puheenjohtajana vuosina 1971–1993.

Hän oli vähäsanainen, asiallinen mutta aina ystävällinen sekä ryhdikäs ja määrätietoinen toiminnassaan. Naisklubin kokouksissa hän pysytteli mielellään taustalla ja antoi kaikkien ilmaista mielipiteensä. Nora Lisko muistaa, kun Klubin hallituksen jäsenet vuonna 1995 vierailivat tekstiilitaiteilija Kaarina Heikinheimon ateljeessa Palosaarella valitsemassa taideteosta Naisklubin huoneistoon. Esillä oli kolme teosta, joista kukin sai sanoa mielipiteensä. Puheenjohtaja seurasi valintaa taustalla eikä halunnut, että hänen mielipiteensä vaikuttaisi siihen. Eniten kannatusta sai teos ”Mutkikas juttu”, joka hankittiin Naisklubin kerhohuoneelle.

Ritva Hyöky oli kantava voima Naisklubin ja Talouskoulun suurten muutosten aikana ja myös silloin, kun Liesi-taloa sekä Pursi-taloa suunniteltiin ja rakennettiin. Ritva Hyöky ja Saara Tyyni katsoivat, että Vaasan Talouskoulun eteen oli uhrattu niin paljon työtä, vaivaa ja rahaa, ettei sitä voinut halvalla luovuttaa.

Monia neuvotteluja käytiin siinä yhteydessä, kun peruskoulu-uudistuksen myötä Vaasan Talouskoulu myytiin kaupungille ja maksuksi saatiin tontteja, joita Ritva Hyöky ja tuleva puheenjohtaja Terttu von Weissenberg kävivät tarkastamassa. Tonteilla oli valmiina kunnallistekniikka ja uhkana oli pakkorakentaminen.

Terttu von Weissenberg kertoi: ”Kävimme kiperiä neuvotteluja kaupungin kanssa, että rakentamista voitaisiin siirtää. Suurella vaivalla saimme uhkavaatimukset muutettua. Tässäkin vaikeassa tilanteessa Ritva Hyöky kantoi suurimman vastuun.” Ritva Hyöky mainitsi itse: ”En ole koskaan ennen elämässäni ollut niin tiukassa tilanteessa kuin noiden neuvottelujen aikana.” Mutta Naisklubin jäsenet ja hallitus Ritva Hyökyn johdolla jaksoivat jatkaa kunnioituksesta menneitten naisklubisukupolvien valtavaa uurastusta kohtaan ja myös siksi, että rakennuttamalla taloja he parantaisivat vanhusten elinoloja.

Ritva Hyökyn aikana klubi-illoissa kävi 25–30 jäsentä. Tilaisuuden kulku oli aina samanlainen: teemaohjelman jälkeen laulettiin Naisklubin omista laulukirjoista muutamia lauluja ja sen jälkeen nautittiin Talouskoulun antimista. Usein Ritva Hyöky lausui Eino Leinon runoja ja Saara Tyyni lauloi.

Ritva Hyöky toimi aktiivisesti myös muissa yhdistyksissä kuten Punaisessa Ristissä, Vaasan Akateemisissa Naisissa ja Setlementissä. Vaasan Suomalainen Naisklubi oli hänelle kuitenkin sydämen asia, ja sen kunniapuheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1994.

Ritva Hyöky oli Vaasan Suomalaisen Naisklubin puheenjohtajana 22 vuotta. Hänen jälkeensä puheenjohtajaksi valittiin Terttu von Weissenberg, joka ystävystyi Ritvan kanssa. Hän kävi Ritvan kanssa konserteissa ja muistelee vieläkin lämmöllä edeltäjäänsä sivistyneenä, tietorikkaana kulttuuripersoonana.

Myös nuukuus yhdisti heitä. Terttu kertoi: ”Kuljimme Naisliiton vuosikokouksissa Ritvan kanssa ja yövyimme hänen yksiössään Töölössä, joka oli Aurorankadulla lähellä Naisliittoa. Hovioikeuden presidenttiaikanaan hän matkusti maksutta ykkösluokassa, jossa oli aamiainen. Kun presidenttiys loppui, matkustimme kakkosluokassa, söimme omia eväitä ja ostimme vain kupin teetä.”

Myös viimeinen tapaamiskerta on jäänyt Terttu von Weissenbergin mieleen: ”Olimme vuonna 1995 Jyväskylässä Naisliiton syyskokouksessa. Kävimme myös turvesaunassa, jossa sain pestä Ritvan selän.  Koin sen suurena kunniana.”

Ritva Hyökystä muistuttaa Naisklubin seinällä hänen muotokuvansa, jonka maalasi vaasalainen taiteilija Fritz Jakobsson. Muotokuvan paljastustilaisuudessa kuultiin musiikkiesityksiä ja juhlapuhe, jonka piti Helvi Rahkonen. Mukana oli lähiomaisia ja Naisklubin entisiä ja nykyisiä jäseniä. Klubin piirissä oltiin rajattoman kiitollisia Ritva Hyökylle hänen pitkään jatkuneesta raskaasta, vaativasta ja erittäin vastuullisesta työstään Vaasan Suomalaisen Naisklubin hyväksi.

Kuuntele ja katso Terttu Jokisen teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakcExEMDktZUcyVHM/view

Hovioikeudenneuvos Saara Tyyni kertoo vihkosessa ”Pala mennyttä” seuraavaa: -Asetuttuani Vaasaan liityin vuonna 1949 Vaasan Suomalaisen Naisklubin kuoroon, jota johti laulunopettaja Tyyne Hase. Kuorossa oli silloin kolmisenkymmentä laulajaa. Se oli juuri pitänyt hyvät arvostelut saaneen konsertin Helsingissä ja valmisteli nyt Turun konserttia. Vakinainen harjoituspaikkamme oli Naisklubin huoneisto, ja kuoro ja sen yksittäiset jäsenet esittivät usein maanantaisissa kokouksissa ja myös juhlissa musiikkiohjelmaa. Kuoro itsenäistyi omaksi yhdistykseksi 1957, mutta hyvä yhteistyö jatkui sen jälkeenkin. 

Saara Tyyni tuli mukaan Naisklubin työhön 1951. Erikoisen tärkeänä pidin maaseudun tytöille suotua mahdollisuutta päästä opiskelemaan Vaasan Talouskouluun. Saara Tyyni oli perustamassa Liesi-rahastoa. Hän puuhasi yhdessä muiden klubilaisten kanssa myyjäisissä, järjesti arpajaisia, näytelmäiltoja ja musiikkiesityksiä, joiden tuotto sijoitettiin rahastoon. Liesi-talon suunnittelun, rakentamisen ja rahoittamisen tiimoilta riitti Saara Tyynillä ja kaikilla klubin jäsenillä runsaasti puuhaa.

Yhdessä Anna Esteri Hokkasen kanssa hän ryhtyi toimittamaan myös Kerho-lehteä. Klubi-iltoina Saara Tyyni lauloi jäsenten iloksi ja piti esitelmiä ”Härmän häjyystä”. Saara Tyyni valittiin Naisklubin varapuheenjohtajaksi, ja siinä tehtävässä hän joutui puheenjohtaja Ritva Hyökyn kanssa kantamaan valtavan vastuun rakentamiseen liittyvistä raha-asioista ja paljosta muustakin Liesi-taloon liittyvästä työstä. Pari vuosikymmentä talon eteen tehtiin hartiavoimin töitä, koska vanhuksille tarkoitettu talo oli kaikille jäsenille tärkeä. Suunnitelmia jouduttiin muuttamaan taloudellisten vaikeuksien vuoksi, mutta nämä esteet voitettiin ja kahdeksankerroksinen talo valmistui keskustaan 1974.

Saara Tyyni valitti, että varsinainen Naisliitto unohtui kaikessa kiireessä ja työn touhussa. Kuitenkin hän osallistui Naisliiton kokouksiin muun muassa Vaasassa, Oulussa ja Pohjoismaiseen kokoukseen Oslossa. Siellä nepalilainen nainen pyysi Saara Tyyniltä apua oman maansa naisten aseman parantamiseen. Tämä pyyntö jäi vaivaamaan Tyyniä ja hän mietti, mitä me pohjoismaalaiset naiset voisimme tehdä auttaaksemme kärsiviä sisariamme. Erkki Rintala kertoo, että hovioikeudenneuvos Saara Tyyni oli tehtävissään jämpti ja todellinen vastuunkantaja, joka ei jättänyt mitään jo aloittamaansa työtä kesken. Tuomarina Tyyni perehtyi käsiteltäviin asioihin perusteellisesti ja hovioikeudessa häntä kunnioitettiin suuresti. 

Saara Tyyniä innostivat kaikki yhteiskunnalliset asiat ja Etelä-Pohjanmaan Kulttuurirahaston hyväksi hän teki merkittävän työn. Saara Tyyni sai elämänsä aikana monia kunnianosoituksia. Tasavallan presidentti myönsi hänelle sotien muistomitalin uhrautuvasta lottatoiminnasta, Mannerheimin lastensuojeluliitto palkitsi Tyynin sekä hopeisella että kultaisella ansiomerkillä, Vaasan Suomalainen Naisklubi valitsi hänet kunniajäsenekseen ja Suomalainen Naisliitto antoi hänelle kultaisen ansiomerkin.

Hanna Kivinen syntyi Oulussa. Vaasaan hän muutti miehensä Matti Kivisen kanssa vuonna 1903. Kivinen oli Vaasan Suomalaisen Naisklubin perustajajäseniä ja ensimmäisen johtokunnan jäsen. Hän kuului Naisklubin johtokuntaan aina vuoteen 1951 asti. Kivinen oli kansakoulunopettaja, innokas nais- ja raittiusasianainen, tunnettu puhuja Naisklubin piirissä ja muuallakin maassamme. Hän kuului myös Vaasan kaupunginvaltuustoon kuten Naisklubiin kuuluva Hulda Ojalakin vuosina 1934–1938. Vuonna 1936 hän oli kokoomuspuolueen kansanedustajaehdokkaana.

Hanna Kivinen kirjoitti tiedonantoja Naisklubin toiminnasta lehdistölle usean vuoden ajan. Hänen selostuksensa olivat hauskoja ja eloisia. Selostukset klubi-iltojen ohjelmista ja Naisklubin toiminnasta on koottu Liina Eeralan aloitteesta leikekirjoiksi, jotka antavat Naisklubin jälkipolville selvän kuvan Naisklubin toiminnasta. Kivinen oli Kerho-lehden päätoimittaja useita vuosia. Häntä pidetään Kerho-lehden henkisenä päätoimittajana, koska hän oli mukana joko päätoimittajana tai toimittajana vuosina 1919–1950. Kivinen oli Vaasan Suomalaisen klubin kunniajäsen.

Kivinen osallistui ensimmäisten Vaasan naisten päivien valmisteluun tarmolla, ja kaikkien käytännön asioiden lisäksi hän tutki historiaa voidakseen todistaa, miten naiset olivat vuosisatojen saatossa tehneet kaikkensa pitääkseen perheensä elossa ja yhteiskunnan pystyssä, kun miehet olivat kuolleet sodissa tai joutuneet vihollisen vangiksi. Naisten päivänä 4.4.1925 Hanna Kivinen kirjoitti vaasalaisten naisten tarmokkuudesta ja antoi tietoja Suomen ensimmäisestä naisyhdistyksestä, joka toimi Vaasassa:

”Vanhoilta ajoilta, Suomen ensimmäinen naisyhdistys Vaasassa

Isonvihan jälkeen oli maa melkein autiona, sillä miehet olivat joko kuolleet tappotanterilla tai viety vankeina vieraisiin maihin tai kulkivat kuninkaansa mukana muilla mailla. Piispat, papit ja korkeimmat virkamiehet olivat paenneet Ruotsiin. Kirkot olivat autioina, koulut samoin, liike-elämä lamassa. Vain vanhuksia, naisia ja lapsia oli jäljellä. Mutta elää täytyi silloinkin. Naisten hartioille sälytettiin raskas taakka. He saivat kyntää, hoitaa rappeutuneita viljelyksiä, hakata metsää ja yleensä tehdä raskaimpia töitä, joihin lapset ja vanhukset eivät pystyneet. Heidän varassaan oli lasten kasvatus, huolto ja muu sielun hoito. Koko maan tulevaisuus oli riippuvainen heikoimpain astiain kyvystä, sillä toistakymmentä vuotta olivat yksinomaan naiset tekijöinä tässä maassa. Historia antaakin täyden tunnustuksen naisen kyvystä.

Niinpä kun oli papeistakin puute, esiintyi yksi ja toinenkin nainen pappina, mutta saivat tästä sakkoja ja muita rangaistuksia. Tämän suuntaisia naisohjaajia mainitaan Vaasassa pari nimeltä, Beata Herrman ja Greta Skog.

Hiukan myöhemmin, noin 1700-luvun keskivaiheilla herättää taas eräs vaasalainen nainen huomiota. Hän oli asessorin rouva Margaretha Karolina Hast. Hän keräsi ympärilleen toisia virkamiesten rouvia, joista mainitaan hovioikeudenneuvosten rouvat Carp ja Stjernvald, laamannin rouva Maria Lovisa Flege, asessorin rouva Alan ja tohtorin rouva Charlotta Aejmele. Nämä ylhäisön piireihin lukeutuvat naiset kokoontuivat yhteen tutkimaan uskonnon asioita ja niistä keskustelemaan, mutta heistä sanotaan myös, että he Jumalan sanan rinnalla loivat huomionsa muihinkin opettavaisiin aineisiin. Tämä pieni piiri muodosti siis Suomen ensimmäisen naisyhdistyksen, sanoo Aleksandra Gripenberg.

Lieneekö yleisemmin yhtä tunnettua, että Vaasassa on tällaisenkin liikkeen kehto kuin on se, että täältä on järjestynyt raittiusliike saanut alkunsa – sekin naisten toimesta. Sillä kukapa ei tuntisi Hilda Hellmania ja hänen elämäntyötään.”

Hilja Vestberg oli syntynyt Savossa Rautavaaralla 1878. Käytyään kansakoulun Iisalmessa hän suoritti Kuopiossa tyttökoulun kurssin. Hän tunsi kutsumusta opettajauralle ja tyttökoulusta päästyään hän toimi kolme vuotta väliaikaisena kansakoulunopettajana Iisalmessa. Tämän jälkeen hän kävi Sortavalan seminaarin valmistuen sieltä vuonna 1901 kansakoulunopettajaksi.

Seminaarista päästyään hän oli vuoden Iisalmen yhteiskoulun johtajana sekä uskonnon ja laskennon opettajana. Vuonna 1902 Hilja Vestberg muutti Vaasaan, joka muodostui hänen monipuolisen elämäntyönsä keskukseksi. Hän toimi ensin opettajana Palosaaren kansakoulussa, joka oli silloin vielä ilman omaa koulutaloa ja työskenteli ruotsalaisen kansakoulun suojissa. Tänä aikana tämä suomalaisen koulun opettaja ja ruotsalaisen koulun johtajaopettaja Oskar Vestberg solmivat avioliiton. Myöhemmin suomalainen koulu sai oman talon, jossa opettaja Hilja Vestberg jatkoi työtään vielä toistakymmentä vuotta. Sitten hän sai siirron Raastuvankadun kansakouluun, sittemmin Keskuskansakouluun, jossa oli opettajana yli kolmekymmentä vuotta, kunnes täysinpalvelleena erosi virastaan siirtyen eläkkeelle. Hän toimi pitkän aikaa myös koulun johtajaopettajana. Opettajakutsumuksessaan Hilja Vestberg oli harvinaisen tarmokas ja taitava, ja monet oppilaspolvet muistavat häntä suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella.

Opettaja Hilja Vestbergin elämäntyö Vaasan yleisen kulttuurielämän hyväksi on harvinaisen laaja. Valistuneena, voimakastahtoisena ja aloitekykyisenä naisena hän rakensi rohkeasti suunnitelmia, otti niiden toimeenpanon harteilleen ja sai myös ympäristönsä mukaan näihin pyrkimyksiin. Erityisesti naisten yhteispyrinnöissä hän oli kyntänyt vaon, joka tulisi pysyvästi säilymään. Hänen aloitteestaan syntyi kolmisen vuosikymmentä sitten Vaasan Suomalainen Naisklubi, jonka vaiheissa ja nopeassa kehityksessä hänellä oli suurin ansio. Naisklubin puheenjohtajana hän asiallisesti ja aloiterikkaasti johti yhdistyksen toimintaa. Tämän työsaran merkittävin tulos oli Vaasan Talouskoulu, jonka menestyksellisessä toiminnassa rouva Hilja Vestberg työskenteli hyvin aktiivisesti mukana.

Naisklubin piirissä kauan vireillä ollut Lieden vanhainkotihanke oli myös hänelle läheinen. Väsymättä hän suunnitteli sen eteenpäin kehittämistä. Aikoinaan Vaasan Lottaosastoa perustettaessa Hilja Vestberg oli myös mukana sen toiminnassa. Mannerheim-liiton Vaasan suomalaisen osaston perustamisesta alkaen Vestberg oli siinä aktiivisimpia työskentelijöitä. Erityisesti osaston perustama kansakoululasten kesäsiirtola Sydänmaalla oli hänen sydäntään lähellä. Kahden vuosikymmenen ajan hän toimi kesäsiirtolan työteliäänä johtajana ja uhrasi kesän toisensa jälkeen tämän kasvavan polven virkistyskodin hoitamiseen.

Sotavuosina syntyneessä avustus- ja huoltotoiminnassa Hilja Vestberg oli myös toimeliaasti mukana osallistuen tähän uhrautuvaa mieltä vaativaan toimintaan sen monissa eri muodoissa. Hänen innokkuutensa kaikkeen hyödylliseen toimintaan ulottui monille muille aloille ja hän oli useita vuosia myös Vaasan kaupunginvaltuuston jäsen. Monipuolisella, tuloksellisella työllään koulun ja yhteiskunnan piirissä opettaja Hilja Vestberg saavutti ympäristönsä täyden luottamuksen ja nyt, kun hänen toimelias vaelluksensa on päättynyt, saamme nähdä hänen elämäntyönsä ja sen moninaisten tulosten täyden merkityksen ja kantavuuden. Hänen nimensä tulee säilymään pysyvästi laajojen kansalaispiirien kaipaavassa ja kunnioittavassa mielessä. 

Rouva Hilja Vestberg kuoli vaikean sairauden murtamana 69 vuoden iässä. Hilja Vestbergin muotokuva, jonka on maalannut Joice Swanljung, paljastettiin 6.10.1943 muistojuhlassa. Varapuheenjohtaja Pirkko Molander johti puhetta ja sihteerinä toimi hovioikeudenneuvos Elvi Eljala, silloinen asessori.

Vera Hjelt teki merkittävän elämäntyön sekä veistonopetuksen uranuurtajana että ammattientarkastajana. Myös hänen toimintansa kansanedustajana 1908–1917 sekä Sosiaalimuseon perustajana ja johtajana tähtäsi työväestön ja erityisesti naisten työolojen parantamiseen.

Turkulainen laamanni Carl Wilhelm Hjelt ei pitänyt tyttöjen koulutusta tärkeänä, mutta hänen tyttärensä Veran opinhalu syttyi äidin, Augusta Charlotta von Pfalerin, ylläpitämässä yksityisessä säätyläistyttöjen koulussa, von Pfalerska skolanissa. Perheellä ei ollut varaa kouluttaa tyttöjä enempää, joten Vera toimi isänsä apuna lääninkansliassa puhtaaksikirjoittajana ja auttoi tämän laajan kirjaston järjestämisessä julkiseksi lainakirjastoksi. Tukea ja taiteellista innostusta Vera Hjelt sai litografiveljeltään Rurikilta.

Rurik Hjelt kirjoittautui 14-vuotiaana Ekmanin piirustuskouluun, mutta vuoden kuluttua säästöt loppuivat ja hänen oli palattava töihin. Vera Hjelt harrasti soittamista ja laulamista sisarustensa ja ystäviensä kanssa, mutta koska Turusta oli vaikea saada nuotteja, hän perusti musiikkikaupan ja piti sitä menestyksellisesti kaksi vuotta.

Veistonopetuksen edistäjä

Isänsä kuoltua 1876 Vera Hjelt haki ja sai Tammisaaren ruotsinkielisestä opettajaseminaarista vapaaoppilaspaikan ja aloitti opinnot 1878. Ensimmäisen opettajan paikan hän sai Hammarlandista, mistä hän siirtyi pian Turkuun. Hän suoritti 1883 Ruotsin Nääsissä veistonopettajatutkinnon toisena naisena tämän pioneerikoulun historiassa. Palattuaan Helsinkiin hän avasi yksityisen veistokoulun. Lisäksi hän opetti ruotsinkielisessä kansakoulussa sekä Suomalaisessa yhteiskoulussa. Aikansa kielikysymykseen hän ei ottanut kantaa, vaan liikkui luontevasti niin ruotsin- kuin suomenkielisissäkin piireissä.

Vera Hjelt piti veiston ja käsitöiden opettamisen edistämiseksi tuhansia esitelmiä ja puheita. Hän oli hyvä ja innostava esiintyjä ja piti puheita vapaasti. Puhetaidosta oli hyötyä hänen ajamilleen asioille, niin veistonopetukselle kuin myöhemmin ammattientarkastukselle, sekä toiminnalleen kansanedustajana. Samoin hän oli taitava ja tuottelias kirjoittaja. Vera Hjeltin suunnittelemalle kannettavalle höyläpenkille myönnettiin patentti 1886, ja se menestyi kaupallisesti Yhdysvaltoja myöten. Veistonopetuksen edistämiseksi Vera Hjelt valmisti myös eri ikäisille koululaisille kolme sarjaa veistomalleja ja julkaisi opettajille tarkoitettuja ohjeita. Kun tarvittavia mallikappaleita ei ollut saatavissa, hän perusti Helsingin Oulunkylään saha- ja veistotehtaan (Vera Hjelts Ångsågs och snickerifabrik). Saha- ja veistotehtaassa valmistettiin mallikappaleita, pulpetteja ja höyläpenkkejä. Tehdas aloitti myös huonekalutuotannon ja ensimmäisenä maailmassa tehdasmaisen puutalojen valmistamisen. Tehtaan tunnettuja töitä olivat Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin raamit sekä Kansallis-Osake-Pankin Helsingin konttorin sisustus. Tehtaan toiminta kuitenkin päättyi, kun se tuhoutui tulipalossa 1896. Tehtaanjohtajana Vera Hjelt oli virkavapaalla opettajan tehtävistään. Veistonopetus oli saatu 1900-luvun alussa hyvin toimivaksi, ja veistosta oli tullut suosittu aine kouluissa. Tuolloin aineen kehittämisestä vastasivat Vera Hjeltin oppilaat, ja hän itse saattoi suuntautua muille aloille.

Ammattientarkastaja

Naisjärjestöjen toimintaan osallistunut Vera Hjelt oli kiinnostunut enemmänkin yleisestä valistustyöstä ja sosiaalisten olojen parantamisesta kuin muusta naisten oikeuksien parantamisesta. Hän oli Martta-järjestön perustamisen aloitteentekijöitä 1899, ja hän kirjoitti myös järjestön julkaisusarjaan. Lisäksi hän oli mukana puuhaamassa Tampereelle Varalan voimistelutaloa. Hän alkoi julkaista 1888 kaupallisia joululehtiä, Julhälsning ja Joulutervehdys, joiden yhteinen levikki oli pian noin 70 000 kappaletta. Lapsille hän julkaisi Sirkka– ja Sländan-lehtiä sekä kirjoitti kansakoulun lukukirjan ja satuja. Vera Hjelt oli perustamassa myös Raajarikkoisten auttamisyhdistystä, nykyään nimeltään Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö.

Yhdistyselämä ja kirjoittaminen jäivät kuitenkin varjoon, kun hän sai 1903 uuden haasteen ammattientarkastajana. Ammattientarkastus oli aloitettu Suomessa 1889. Englannissa oli vuodesta 1893 erikseen naispuolinen ammattientarkastaja, ja tämän esikuvan mukaisesti erityisesti Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtaja Aleksandra Gripenberg ajoi naispuolisen ammattientarkastajan viran perustamista myös Suomeen. Virka perustettiinkin 1903, ja muun muassa Aleksandra Gripenberg yhdessä miespuolisten ammattientarkastajien kanssa kehotti Vera Hjeltiä hakemaan sitä. Hjelt sai viran, jota hän hoiti vuoden 1917 loppuun asti. Naispuolisen ammattientarkastajan tehtäviin kuului teollisuustyössä olevien naisten ja lasten etujen valvominen koko maassa. Vera Hjelt oli virassaan jatkuvasti liikkeessä ja teki vuosittain lähes sata matkaa, jotka kestivät yhteensä yli 180 matkapäivää. Hän teki ehdotuksia työpaikkojen ilmastoinnin ja puhtauden parantamiseksi, lämpötilan säätelemiseksi ja asunto-olojen kohottamiseksi sekä suositteli, ettei työtiloja käytettäisi asuntona. Vera Hjelt hoiti vaikean tehtävänsä kunniakkaasti ja vaikutti vastaavan viran perustamisen myös Norjaan (1908) ja Ruotsiin (1912). Hän tuli toimeen työläisnaisten kanssa ja joutui vain kerran ristiriitaan radikalisoituvan työväenliikkeen kanssa. Tämä tapahtui Voikkaan paperitehtaan lakon yhteydessä 1904. Vera Hjeltin parannusehdotukset tarkastuskäynneillä olivat käytännöllisiä ja niin hyvin perusteltuja, että työnantajat toteuttivat ne tavallisesti joko mielellään tai ainakin mukisematta.

Kansanedustaja

Vaikuttaakseen vielä tehokkaammin olojen kohentamiseen Vera Hjelt asettui Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP) kansanedustajaehdokkaaksi. Hänet valittiin kansanedustajaksi kaikissa vaaleissa 1908–1917, minkä jälkeen hän luopui vapaaehtoisesti eduskuntatyöstä. Hän kuului eduskunnan sosiaalivaliokuntaan ja oli aloitteentekijänä muun muassa vankeinhoitoa, nuorten työntekijöiden oppisopimusta, äitiyshuoltoa, työnvälitystä ja työttömyysavustusta sekä avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten oikeuksia koskevissa asioissa. Hän yritti edistää myös naisten nimittämistä kunnallisiin lautakuntiin jo ennen kuin naiset saivat yhtäläisen äänioikeuden kunnallisvaaleissa 1917. Vera Hjelt paneutui eduskuntatyöhön yhtä innokkaasti ja perusteellisesti kuin muihinkin tehtäviinsä. Huomatessaan, miten vähän hän oli tiennyt yhteisten asioiden hoitamisesta ja miten siitä yleisesti tiedettiin vielä vähemmän, hän kirjoitti yleistajuisen oppikirjan, joka julkaistiin molemmilla kotimaisilla kielillä.

Sosiaalimuseo

Ammattientarkastuksen ja kansanedustajan työn ohella Vera Hjelt teki valtavan työn kerätessään tilastoja työntekijöiden toimeentulon ehdoista 1902–1909. Kun 1921 ryhdyttiin laskemaan elinkustannusindeksiä, laskelmien perustana olivat Vera Hjeltin julkaistut tutkimukset. Edistääkseen työolojen parantamista Vera Hjelt keräsi näyttelyaineistoa, mihin hän oli saanut idean Tukholman työsuojelunäyttelystä 1906. Ensimmäinen näyttelyesine oli Töölön sokeritehtaalla käytetty suojakäsine, mutta pian aineistoa oli tarpeeksi pysyvää näyttelyä varten. Näyttelyä varten saatiin ensimmäinen valtionapu 1909, ja se sai tilat Teollisuushallituksen (myöhemmin Kauppa- ja teollisuushallitus) tiloista. Siinä oli neljä osastoa: työtapaturmien ehkäisy, yleinen hygienia, ammattihygienia sekä työntekijöiden sosiaalinen hyvinvointi. Vera Hjelt johti näyttelyä, jota ryhdyttiin kutsumaan Sosiaalimuseoksi, aluksi muiden tehtäviensä ohella, mutta vuosina 1918–1931 päätoimisesti jäätyään ammattientarkastajan virastaan eläkkeelle. Sosiaalimuseo oli useille näyttelyvieraille merkittävä työturvallisuuden ja sosiaalisten uudistusten opinahjo ja aikanaan Pohjoismaiden merkittävin työsuojelunäyttely. Vera Hjelt sai ansioistaan intendentin arvonimen 1930.

Vielä eläkeläisenäkin Vera Hjelt kirjoitti kirjan työtapaturmien ja työperäisten sairauksien ehkäisemisestä. Hän oli teoksen ilmestyessä 82-vuotias. Vera Hjeltin kerrotaan olleen hauska seuraihminen sekä vieraanvarainen emäntä. Hän lauloi ja soitti pianoa ja haitaria sekä sanoitti ja jopa sävelsi lauluja ystäviensä iloksi. Hän kertoi vanhoilla päivillään sukulaisilleen, että hänellä oli ollut useita mahdollisia ja mahdottomia kosijoita mutta että ainoa häntä kiinnostava kandidaatti kuului jälkimmäiseen ryhmään. Niinpä hän eli naimattomana. Hänellä oli kuitenkin tiivis ystäväpiiri ja hän vietti vilkasta seuraelämää, jonka keskus oli ystävien Vänskapsbolag. Arjen askareet hän jakoi ystäviensä Fanny Tawaststjernan ja Anna Herzbergin kanssa. He perustivat 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Korkeavuorenkatu 29:een asunto-osakeyhtiö Neodomuksen, josta jokainen hankki oman huoneiston. Kesät Vera Hjelt vietti aluksi Mommolan kartanossa Kiskossa tätinsä Carin Rosellin luona. Myöhemmin hän hankki oman kesäpaikan Bromarvista, missä hän sitten sekä vaikutti Martta-yhdistyksessä että avasi paikallisen työsuojelunäyttelyn.

Agnes Sinervo-Mantereen panos lasten hoitotyön kehittämisessä oli merkittävä. Hän edisti lastenhoitajien koulutusta ja keskoshuoltoa sekä suunnitteli Helsingin Lastenlinnan rakennusta ja organisoi johtajattarena sen toimintaa. Hän perusti Lastenlinnan museon, joka palvelee edelleen terveydenhuollon opetusta Helsingin yliopistomuseon osana.

Agnes Sinervo, vuodesta 1952 Sinervo-Mantere, pääsi ylioppilaaksi Tampereen suomalaisesta yhteiskoulusta ja toimi sen jälkeen kotiopettajana Ähtärin pappilassa ja pankkivirkailijana Tampereella. Hän pääsi 1919 Helsingin yleiseen sairaalaan sairaanhoitajakouluun, palasi sieltä vuodeksi Tampereelle ja siirtyi 1923 Mannerheimin Lastensuojeluliiton hallinnoimaan Lastenlinnaan. Siellä hän toimi ensin osastonhoitajana ja vuodesta 1926 johtajattarena.

Lastenlinna oli monipuolinen lastensairaala ja hoitolaitos, eräänlainen lastenkodin ja sairaalan yhdistelmä. Hoitopaikkoja oli 65–72 lapselle. Osa oli orpoja tai muuten hoidotta jääneitä lapsia, osa sairaita tai sairaalloisia ja osa keskosia. Lastenlinnassa toimi vuodesta 1922 Suomen ensimmäinen neuvola, ja siellä koulutettiin terveyssisaria 1924–1931. Tämän jälkeen koulutus siirtyi Valtion terveydenhoitajaopistoon, ja Lastenlinnassa keskityttiin lastenhoitajien kurssittamiseen, lastenneuvolatyön kehittämiseen ja keskosina syntyneiden lasten hoidon kehittämiseen. Lastenlinna oli myös Kätilöopiston opiskelijoiden opetussairaala.

Lastenlinnaan perustettiin 1936 äidinmaitokeskus, jolle imettävät äidit saivat myydä maitoa, jota heidän omat lapsensa eivät tarvinneet. Maito kuljetettiin kylmäautoilla Lastenlinnaan, jossa sillä ruokittiin sairaita lapsia ja josta sitä toimitettiin edelleen muihin laitoksiin. Tätä ennen Lastenlinnassa oli ollut imettäjien toimia.

Agnes Sinervo toteutti 1937 erään unelmansa ja lähti vuodeksi Bedford Collegeen Englantiin suorittaakseen kansainvälisen terveydenhoitajan tutkinnon (public health nurse). Tämän tutkinnon suorittaneet sairaanhoitajat, joita olivat Agnes Sinervo-Mantereen lisäksi muun muassa Venny Snellman ja Tyyne Luoma, toivat Suomen terveydenhuoltoon yhteiskunnallisen aspektin.

Agnes Sinervo osoittautui hallinnolliseksi lahjakkuudeksi, jonka yhteistyö Lastenlinnan ylilääkärien, ensin professori Arvo Ylpön ja myöhemmin tohtori Lea Ylpön kanssa sujui hyvin. Laitoksen sotienaikainen evakuointi pääkaupungista vaati organisaatiokykyä.

Talvisodan aikana laitos oli sijoitettu Nastolaan Wrede-suvun tuolloin omistamaan Arrajoen kartanoon ja jatkosodan aikana Espoon Viherlaaksoon tiloihin, joissa myöhemmin aloitti Mannerheimin Lastensuojeluliiton Kodinhoitajaopisto. Kun kansalaisjärjestöjen ja valtion yhteistoimintaelin Suomen Huolto ry perusti sotien aikana lastenkoteja ja lastensairastupia, Agnes Sinervo vastasi näiden laitosten toiminnan suunnittelusta ja valvoi niiden toimintaa 1940–1941.

Sotien jälkeen suuri haaste oli uuden Lastenlinnan suunnittelu ja rakentaminen. Agnes Sinervon asiantuntemusta käytettiin rakennuksen suunnittelussa, ja hän myös loi yhdessä Arvo Ylpön kanssa laajentuvan Lastenlinnan toiminnan. Lastenlinna toimi itsenäisenä Mannerheimin Lastensuojeluliiton omistamana laitoksena, kunnes se myytiin 1967 yli sadan kunnan kuntaliitolle. Siitä tuli 1997 osa Helsingin yliopistollisen keskussairaalan (HYKS) Lasten ja nuorten sairaalaa.

Agnes Sinervo toi ajatuksen lastenhoitoalan museon perustamisesta Berliinistä 1925 ja aloitti museoesineiden keruun. Museonäyttelytoiminta alkoi imeväisikäisten lasten sairauksia esittävistä nukeista, jotka Arvo Ylppö toi Saksasta. Museo perustettiin uuden Lastenlinnan ylimpään kerrokseen 1948. Sen tehtävät laajenivat vähitellen palvelemaan lastenhoitoalan opetusta, ja eri oppilaitosten opiskelijat voivat tutustua siellä alansa historiaan. Nykyään museo on Lastenlinnan museon säätiön hallinnassa.

Agnes Sinervo-Mantere toimi aktiivisesti sairaanhoitajien yhdistyksissä. Erityisesti 1920-luvulla, kun suomen- ja ruotsinkieliset sairaanhoitajat jakautuivat kahteen eri yhdistykseen, hän oli mukana perustamassa suomenkielisen Suomen Sairaanhoitajaliiton toimintaa. Hän oli liiton johtokunnassa sekä sihteeri 1934. Agnes Sinervo-Mantere oli myös Suomen Lastenhoitajayhdistyksen perustajajäsen ja puheenjohtaja.

Kun Maatalousseurojen Keskusliitto juhli vuonna 1947 sitä, että Suomen Talousseuran perustamisesta oli kulunut 150 vuotta, Maatalousnaiset valmistelivat yli 400-sivuisen historiateoksensa Maatalousnaiset 1797–1947 julkaisemista. Sen oli kirjoittanut filosofian tohtori ja maataloushallituksen kotitalousosaston päällikkö Katri Laine. Hän oli Maatalousnaisten kunniajäsen ja ensimmäinen tutkija, joka oli perehtynyt maaseudun naisten ja neuvonnan historiaan.

Kirjallisen perheen tytär

Katri oli syntynyt vuonna 1891 Helsingissä kirjailija ja toimittaja Wilho Soinin perheeseen. Isä oli julkaissut jo pari näytelmää ja proosateosta ja toimi Uuden Suomettaren toimittajana ja taloudenhoitajana. Katri Helena oli perheen toiseksi vanhin tytär. Hänen pikkusiskostaan Elsa Soinista tuli myöhemmin tunnettu kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja, joka kirjoitti mm. Suomisen perhe -sarjakuunnelman ja -elokuvien käsikirjoitukset yhdessä Seere Salmisen kanssa. Hänen pikkuveljensä Yrjö Soinin jälkipolvet tuntevat parhaiten Agapetus-nimimerkillä kirjoitetuista romaaneista ja näytelmistä, joista monet on myös filmattu. Katri Soini kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuonna 1911, valmistui seuraavana vuonna kotitalousopettajaksi ja vuonna 1913 kansakoulunopettajaksi. Hän oli jonkin aikaa opettajana Jyväskylän seminaarin harjoituskoulussa, mutta palasi Helsinkiin opiskelemaan historiaa ja kansantaloutta ja toimi vuosina 1918–1921 maataloushallituksessa kotitalouden tarkastajana.

Naisten historiaa eri näkökulmista

Vuonna 1920 Katri Soini suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon ja avioitui seuraavana vuonna Hämeenlinnan lyseon historianlehtorin tohtori Eevert Laineen kanssa. Hämeenlinnan vuosina hän opetti Fredrika Wetterhofin kotiteollisuusopistossa ja kiinnostui jo silloin suomalaisen käsityönopetuksen varhaisvaiheista. Kun aviomiehestä tuli Suomalaisen normaalilyseon historian lehtori ja yliopettaja, perhe palasi Helsinkiin vuonna 1925.

Kaksi vuotta myöhemmin Katri Laine julkaisi 12 painokseen yltäneen kansakoulujen kotitalousoppikirjan Kotitalouteni sekä kaksiosaisen ruokatalousoppaan, jonka hän oli kirjoittanut yhdessä fysiologian professori Carl Tigerstedtin kanssa. Katri Laine toimi vuosina 1928–1937 mm. kouluhallituksen kotitalouden ja käsityöopetuksen tarkastajana ja historianlehtorina Helsingin suomalaisessa lyseossa ja tyttönormaalilyseossa. Vuosina 1937–1957 hän oli maataloushallituksen kotitalousosaston ensimmäinen päällikkö.

Virkauran ohella Katri Laine julkaisi useita tutkimuksia kotitalousopetuksen ja neuvonnan historiasta: Kotitalouskoulujen alkuvaiheita Suomessa (1931) Helsingin käsityökoulu 1881–1931 (1931) Otavalan pellavanviljely- ja kehruukoulu, Ruotsi-Suomen pellavanviljely- ja kehruupolitiikka 1700-luvulla. (1935, väitöskirja), Helsingin kasvatusopillinen talouskoulu (1942) Suomen Talousseura pellavanjalostuksen elvyttäjänä (1943) Maatalousnaiset 1797–1947 (1948).

Katri Laine osallistui aktiivisesti myös Lotta Svärd -järjestön toimintaan ja kirjoitti lottien opiskelukäyttöön vuonna 1942 julkaistut teokset Lotat ja isänmaan historia 1: Mannerheim ja isänmaani sekä Pikkulotat ja isänmaan historia. Lisäksi hän toimi naisten työpalvelua pohtineen toimikunnan puheenjohtajana ja laati vuonna 1943 Suomalaiselle Naisliitolle kirjasen Naisten työpalvelu.

Katri ja Eevert Laineella ei ollut omia lapsia. Talvisodan jälkeen perheeseen otettiin kasvattilapsiksi kolme siirtolaisorpoa, sinivuokoiksi kutsutut kaksostytöt ja heidän pikkuveljensä. ”Minun kotini on nyt heidän kotinsa”, kirjoitti Katri Laine keväällä 1941. Oli tuskin sattumaa, että myös Suomisen perheessä kuvattiin kahden karjalaisen orposisaruksen adoptiota. Sodan jälkeen Katri Laine kuului mm. Suomen Kulttuurirahaston ja Alli Paasikivi -säätiön johtoelimiin. 1950-luvulla hän kirjoitti säännöllisesti Maatalousnaiseen Muistatko-pakinoita nimimerkillä Kerttu-emäntä. Katri Laine kuoli 68-vuotiaana vuonna 1960.

Vaikka Olga Oinolalla oli pitkä pedagogin ura, jälkimaailma muistaa hänet naisasianaisena ja raittiusvalistajana. Aktiivinen harrastustoiminta niissä vei hänet järjestöjen johtopaikoille ja kunnalliselämän vaikuttajaksi, Oinottareksi, jonka olemukseen monitaitoisuus ja hyväntuulisuus heittivät häivähdyksen ikuista nuoruutta.

Opettajana yli 40 vuotta

Olga Adele Johansson syntyi 1865 Leppävirralla maanmittari Josef Johanssonin ja hänen vaimonsa Gustaavan perheeseen. Vanhemmat olivat edistyksellisiä ja panivat Olgan tyttökouluun. Sen käytyään hän siirtyi jatko-opistoon, josta valmistui vuonna 1887 opettajaksi.

Olga Johansson, vuodesta 1906 lähtien Oinola, opetti Helsingin kaupungin yleisessä suomenkielisessä kansakoulussa vuosina 1888–1930 eli yli neljäkymmentä vuotta. Hän toimi myös Helsingin kaupungin tyttöjen ammattikoulun äidinkielen ja terveysopin tuntiopettajana vuosina 1905–1923.  Pedagogisia taitojaan hän täydensi kansakoulunopettajien yliopistollisilla kesäkursseilla ja opintomatkoilla Saksaan.

Passiivisen vastarinnan aktiiveja

Jo nuorena Olga Oinola kiinnostui yhteiskunnallisista ja -naiskysymyksistä. Hän keräsi vuonna 1898 Korpiselässä nimiä suuradressiin ja kuului naiskagaaleihin vuoden 1902 passiivisen vastarinnan järjestäytymisestä sen viimeiseen kokoukseen 1945 saakka.  Innoitteen isänmaalliseen vastarintatyöhön hän oli saanut 1800-luvun lopulla Raja-Karjalassa, jossa kulki kollegansa Selma Hirnin kanssa poikki soiden ja salojen herätellen kansaa ymmärtämään, että he olivat suomalaisia ja heillä oli suomalaisten oikeudet.

Olga Oinola oli ensimmäisiä vuonna 1907 perustetun Suomalaisen Naisliiton Helsingin Osaston jäseniä. Ja myös uskollinen naisliittolainen: hän toimi kymmeniä vuosia liiton keskushallituksessa ja kahteen otteeseen – vuosina 1913–1922 ja 1932–1934 – sen puheenjohtajana.  Naisten Ääni -lehti kehui häntä naiseksi, jonka ei tarvinnut kokouksissa ”vaivalloisesti pyydystää ajatuksia ja sanoja, vaan jonka huulilta heruivat puheet ja esitelmät vuolaana virtana”. Hänet tunnettiin myös ”uusien ehdotusten ja monien pirteiden huomautusten esittäjänä”.

Monen alan asiantuntija

Suomalaisessa Naisliitossa Olga Oinola hankki laakereita paitsi hyvänä puhujana myös asioihin perusteellisesti perehtyvänä. Nykypäivän naista ihmetyttää hänen monipuolisuutensa ja rohkeutensa.  Hän esitelmöi Naisliiton kesäkokouksissa ja luentopäivillä yötyön poistamisesta, aviottomien lasten asemasta, raittiudesta ja ammattineuvontatoimiston perustamisesta nuorille naisille, toi terveisiä kansainvälisistä kongresseista ja osallistui siveellisyyskomitean työskentelyyn. Eli puhui asioista, joita kansanedustajasisaret ajoivat lainsäädäntöön.

Naisten yötyö oli tuolloin varsin kiistanalainen kysymys. Naisasianaiset puolustivat sitä naisen oikeudella työhön ilman rajoituksia, työläisnaiset vastustivat, koska he katsoivat oikeudekseen äitiyden eivätkä äiteinä halunneet jättää pieniä lapsiaan yksin yöksi. Myös keskiluokan naiset vastustivat yötyötä pitäen sitä vahingollisena terveydelle ja perhe-elämälle.

Aviottomien lasten asema oli 1900-luvun alussa turvaton. Jo ensimmäisessä eduskunnassa vuonna 1907 työläisnaiset tekivät ehdotuksen turvakodeista aviottomille lapsille. Nuorsuomalaiset Alli Nissinen ja Lucina Hagman kannattivat hanketta, muut porvarilliset naiskansanedustajat tyrmäsivät sen. Turvakotihanke eteni hitaasti ja takellellen, ja vielä 1920-luvulla lapsia huutokaupattiin kunnantalolla.

Komiteoissa ja kongresseissa

Olga Oinola kuului Naisliiton edustajana myös useaan Suomen Kansallisliiton asiantuntijaelimeen, komiteaan. Niistä hänen sydäntään lähinnä oli siveellisyyskomitea. Hän oli mukana pyytämässä ”eläväinkuvain” esittämiselle tarkempaa valvontaa, vastustamassa kaksinaismoraalia ja käsittelemässä ”kansanlisäykselle tärkeätä rotuhygieniakysymystä”. Vuonna 1933 siveellisyyskomitean edustajat ojensivat oikeusministerille henkilökohtaisen kirjelmän, jossa vaadittiin alaikäisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta ankarimpia rangaistuksia, esimerkiksi ”parantumattomat rikolliset olisi alistettava kastraatioon”.

1920-luvulla Olga Oinola osallistui Suomalaisen Naisliiton edustajana kongresseihin, muun muassa vuonna 1926 Pariisin äänioikeuskongressiin, josta hän kirjoitti Naisten Ääneen: ”Kaikenvärisiä ja muotoisia osanottajia on joukossamme. Edessämme istuu Australian ja Jamaican edustajat. Lähettyvillämme myös egyptittäret. Toissa iltana esitti Suomen tervehdyksen maisteri Helena Streng. Puhui vapaasti kaunista ranskaa. Kolea sateinen ilma kuten kotimaassakin lähtiessämme.”

Seuraavassa lehdessä kerrottiin, että Olga Oinola toi Sippolan kesäkokoukseen tuoreet terveiset Pariisista ja antoi eloisan kuvauksen siellä pidetystä Naisten Kansainvälisestä Äänioikeuskongressista.

Lämmin ateria varattomille

Naisliittoakin merkittävämpi on opettaja Olga Oinolan panos opettajien järjestökentässä.

Syksyllä 1913 joukko Helsingin suomalaisten kansakoulujen naisopettajia perusti yhdistyksen, joka opetti heitä kertomaan omia mielipiteitään ja ajamaan opetus- ja koulu-uudistuksia sekä valvomaan naisopettajien tasa-arvoa.

Uuteen yhdistykseen liittyi heti 38 opettajaa, ja sen puheenjohtajaksi valittiin Olga Oinola, joka johti yhdistystä 29 vuotta. Hänen aikanaan yhdistys kehitti Helsingin kansakoululaitoksen opetusta ja sosiaalisia oloja.  Kesäsiirtoloiden lapsille hankittiin ruokaa ja vaatteita, kansakoulujen varattomille oppilaille lämmin ateria. Sen saamiseksi sanomalehdissä vedottiin ”yleisön hyväntahtoisuuteen”, jaettiin keräyslistoja opettajatovereille ja järjestettiin iltamia. Toimeliaisuus tuotti tuloksia; osa oppilaista sai lämmintä keittoa myös joululoman aikana.

Vuonna 1918 kansalaissodan jälkimainingeissa Naisopettajain yhdistys käynnisti neuvottelut kouluviranomaisten kanssa lämpimän ruoan hankkimiseksi nälkää näkeville oppilaille, joista moni jakoi sanomalehtiä yöllä. Naisopettajat onnistuivatkin saamaan lämpimän maidon jakelun aamuyöllä työhön lähteville lapsille. He valmistivat myös vaatteita kehnosti pukeutuneille oppilaille ja organisoivat vaatekeräyksen laitakaupungin lapsille.

Samasta opetustyöstä sama palkka

Naisopettajain yhdistys toimi vireästi myös ammatillisesti: teki aloitteita, kehitti ja toteutti niitä. Esimerkiksi suomenkielisen kansakoulun tyttöoppilaille järjestettiin mahdollisuus urheiluharrastuksiin. Kun Helsingin rahatoimikamari esitti vuonna 1918, että kaupungin kansakouluihin palkattaisiin kaksi miespuolista voimisteluopettajaa, yhdistys puuttui asiaan, ja tytöt saivat naisvoimisteluohjaajan. Muita yhdistyksen ansioita olivat havainto- ja kotiseutuopin sekä kotitalousopetuksen ja mittausopin opetuksen saaminen myös tyttöoppilaille.

Yhdistys piti toimintansa aikana kursseja myös oppiaineissa. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan pula-aikana opeteltiin tekemään kodin tarve-esineitä ja harjoiteltiin verkonkudontaa.

Punaisena lankana yhdistyksen toiminnassa kulki naisopettajien palkkaus. Naisammateilla oli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä alhainen status, ja virkanaiset olivat yleisesti palkkahierarkian alapäässä. Naisopettajat saivat huomattavasti huonompaa palkkaa kuin miesopettajat. Jo yhdistyksen alkuvuosina pyydettiin – kuten monta kertaa myöhemminkin – opettajille samasta työstä samaa palkkaa. Asian eteneminen kangerteli, ja mies- ja naisopettajien samapalkkaisuus toteutui Helsingissä vasta 1963.

Raittiustyötä lasten parissa

Monen kollegansa tavoin Olga Oinola oli innokas raittiusasianainen. Hän työskenteli ahkerasti herättääkseen siskoja ymmärtämään kieltolain merkityksen ja korosti, että yleinen äänioikeus on naisen ase taistelussa väkijuomia vastaan.

Eniten Olga Oinolaa kiinnosti raittiustyö lasten parissa. Kiinnostus oli herännyt jo 1800-luvun lopulla kansalaiskeskusteluissa, jossa sivistyneistö näki lapset tulevaisuusprojekteina. Kansakoululapsia valistettiin Toivonliiton kokouksissa, ja raittiuskilpakirjoituksissa maalattiin synkin värein alkoholin tuhovoimaa ja pyrittiin kasvattamaan lapsista terveitä, siveellisesti puhtaita kansalaisia.

Olga Oinola otti osaa Toivonliiton työhön, opetti raittiutta kansakouluissa ja toimi muun muassa Tuusulassa perustetussa raittiusseurassa. Hänellä riitti puhtia myös työhön Suomen Opettajain Raittiusliitossa, jossa hän toimi vuosikymmenen ensin vara-, sitten puheenjohtajana.

Vuosia köyhäinhoitolautakunnassa

Olga Oinola osallistui aktiivisesti myös kunnallispolitiikkaan. Hän oli kokoomuspuolueen edustajana Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 1919–1920 ja uudelleen vuodesta 1931 vuoteen 1936. Hän oli jäsenenä köyhäinhoitolautakunnassa, mikä oli jo ammatillisestikin tärkeää. Vuosisadan alkupuolella suuri osa Helsingin kansakoulujen oppilaista tuli työväestön kodeista. Opettajilla oli tapana vierailla oppilaitten kodeissa, joissa ankea arki ja sakea elämä tulivat tutuiksi. Kohdatessaan päivittäin työläisperheiden vesoja kansakoulunopettajat toimivat sivistyneistön ja työläisten välissä.

Kun naiset saivat oikeuden äänestää kunnallisvaaleissa, Olga Oinola selosti heille uutta kunnallislakia sekä valtuuston ja maistraatin tehtäviä. Hän kuului myös lähetystöön, joka jätti kaupunginhallitukselle kirjelmän. Siinä vastustettiin kaupungin virastoihin ja laitoksiin lähettämää kirjettä, jossa kiellettiin virkoihin nimittämästä naisia, joiden ”elättäjä” pystyi huolehtimaan heistä.

Olga Oinola tuki yhdistyksensä ja muiden naisjärjestöjen kanssa myös Tammisaaren seminaarin johtajaksi hakenutta filosofian tohtori Hilma Granqvistia. Kouluhallitus oli sivuuttanut hänet, vaikka hän oli tieteellisesti ja pedagogisesti mieshakijoita ansioituneempi. Naisten tukikirje ei muuttanut päätöstä, mutta herätti yleistä huomiota.

Vaikka Olga Oinola oli kokoomuslainen, hän ei hyväksynyt varauksetta Suomessa 1920-luvulla alkanutta oikeistolaistumista ja tiukkaa suomenmielisyyttä eli aitosuomalaisuutta. Lotta- ja suojeluskuntahankkeeseenkin hän suhtautui melko kielteisesti. Maanpuolustustyöhön hän kuitenkin osallistui ja sai siitä tunnustuksena vapaudenristin.

Testamenttilahjoitukset naisten työlle

Olga Oinolan ansioihin luetaan myös hänen halukkuutensa yhteistyöhön muiden naisjärjestöjen kanssa. Hän oli julkisessa toiminnassaan sillanrakentaja, milloin heimojen, milloin taas kansanluokkien ja kansalaisryhmien kesken. Jälkimmäiseen häntä kannusti raittius, joka oli hänelle yhtä keskeinen aate kuin naisasia.

Olga Oinola täydensi työnsä Suomalaisen Naisliiton hyväksi tekemällä sille huomattavan testamenttilahjoituksen. Omistamansa huoneiston Kasarminkadulla sekä saataviaan asunto-osakeyhtiöltä hän testamenttasi Suomalaiselle Konkordialiitolle toivein, että siitä jaettaisiin apurahoja kristillis-siveellisen maailmankatsomuksen omaaville, ei-tupakoiville naisille. Eija Jämbäck kirjoittaa kirjassaan Naiset valistuksen virittäjinä, että tätä toivetta Konkordialiiton on ollut mahdoton toteuttaa, sillä apurahahakemuslomakkeissa ei kysytä hakijan maailmankatsomusta eikä suhdetta tupakointiin.

Tuskinpa Olga Oinola on tästä pahastunut, sillä oikeus, vapaus ja ihmisarvoinen elämä oli ohjenuora, jota hän itse koko elämänsä ajan noudatti.

Sirkka Lankisen tahdonvoimaa kuvaa hyvin seuraava episodi.  Keski-Lahden evankelisluterilainen seurakunta alkoi 1970-luvun alkutaitteessa suunnitella vuonna 1890 valmistuneen hirsirakenteisen kirkon purkamista ja Alvar Aallon suunnitteleman modernin tiilikirkon rakentamista sen paikalle. Hanke herätti suuressa osassa kaupunkilaisia voimakasta vastustusta. Sirkka Lankinen ryhtyi heti toimintaan ja lähetti äitinsä Anni Tukiaisen ja poikansa Matin kanssa vastustavan mielipiteen Tampereen tuomikapitulille. Museo- ja taidelautakunnan puheenjohtajana Sirkka Lankinen jatkoi seuraavina vuosina taistelua puukirkon säilyttämisen puolesta kaupungin- ja seurakunnan hallintoelimissä sekä lehdistön palstoilla.

Uuden kirkon rakennushanketta ei voitu kuitenkaan enää pysäyttää. Sirkka Lankinen lupasi estää uuden kirkon rakennustyön kiipeämällä istumaan vieressä kasvavaan puuhun, jonka kaataminen olisi välttämätöntä puukirkon purkamisen vuoksi. Tämä tapahtuma jäi kuitenkin näkemättä, sillä vanhan kirkon purkaminen aloitettiin 1.3.1977, jolloin Sirkka Lankinen oli kuukauden kestäneellä kongressimatkalla Argentiinassa.

Sirkka Lankinen (o.s. Tukiainen) syntyi 1916 Ilomantsissa. Hänen vanhempansa, kansakoulunopettajia molemmat, muuttivat perheensä kanssa Lahden seudulle 1923. Sirkka Lankinen valmistui lääkäriksi vuonna 1946, ja vuonna 1951 hänestä tuli ensimmäisenä naisena Suomessa korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri. Hän avioitui vuonna 1940 lääketieteen lisensiaatti Sakari Lankisen (1915–2000) kanssa, joka erikoistui naistentauteihin ja synnytyksiin.

Monien vaiheiden jälkeen korvalääkäriksi

Sotavuosina naispuolisia lääketieteen opiskelijoita ja lääkäreitä komennettiin tehtäviin, joista miespuoliset lääkärit olivat joutuneet lähtemään rintamalle tai sotasairaaloihin. Sirkka Lankinenkin oli hoitamassa sijaisuuksia muun muassa 8. Sotasairaalassa Lahdessa, Helsingin yleisen sairaalan korva-, nenä- ja kurkkutautien osastolla, Suomen Punaisen Ristin sairaalassa aivokirurgian osastolla, Hämeenlinnan lääninsairaalassa sekä Kannuksen kunnassa ja Lopen kunnansairaalassa.

Korva-, nenä- ja kurkkutaudit olivat alkaneet kiinnostaa Lankista opiskelun aikana, ja lääkäriksi valmistuttuaan hän hakeutui hankkimaan lisäkokemusta juuri tältä erikoisalalta. Asiaan vaikutti muun muassa se, että Lääketieteenkandidaattiseura pyysi häntä vuonna 1942 tekemään muistiinpanot professori Yrjö Meurmanin luennoista, koska alalta ei ollut olemassa suomenkielistä oppikirjaa. Kandidaattiseura kustansi luennot monistesarjana vuonna 1943 ja ansaitsi sitä myymällä rahaa, josta Sirkka Lankinenkin sai stipendin Ruotsiin vuonna 1946 tehtävää opintomatkaa varten. Vuosina 1946–1949 hän työskenteli viransijaisena Ruotsissa kolmessa eri sairaalassa ja yhdessä sveitsiläisessä sairaalassa sekä Suomessa Lapin lääninsairaalassa, Nokian kauppalansairaalassa ja Helsingin yleisen sairaalan korva-, nenä- ja kurkkutautien osastossa.

Erikoislääkärin oikeuksia varten oli suoritettava kolmen vuoden sairaalapalvelu. Suomessa oli silloin vain neljä erikoistumispaikkaa Helsingin yleisen sairaalan korva-, nenä- ja kurkkutautien osastolla. Professori Meurman oli ilmoittanut, että sinne ei oteta naisia eikä ruotsinkielisiä, mutta kaikesta huolimatta Sirkka Lankinen sai sieltä lopulta kolmivuotisen apulaislääkärin viran vuosiksi 1950–1953.

Meurmanin kertoman mukaan korvaklinikalle pääsyyn vaikutti se, että siellä tarvittiin henkilö, jolla oli sosiaalista näkemystä. Erikoisalan aikaisemmat sairaalapalvelut huomioon ottaen Sirkka Lankiselle myönnettiin korva-, nenä- ja kurkkutautien eli lyhyemmin korvalääkärin-erikoislääkärin oikeudet vuonna 1951. Sen jälkeen hän toimi yliopistoklinikassa ajoittain myös apulaisopettajan tehtävissä. Lisäksi hän edusti erikoisalaansa muun muassa Kuulonhuoltoliiton hallituksen jäsenenä ja kuntoutusjohtokunnan puheenjohtajana. Lankinen sai ansioistaan Kuulonhuoltoliiton ansiomerkin ja hänet kutsuttiin ensimmäisenä naisena Suomen Otolaryngologiyhdistyksen kunniajäseneksi vuonna 2002.

Sirkka ja Sakari Lankinen sijoittuivat pysyvästi Lahteen 1950-luvun alussa ja tekivät täällä elämäntyönsä. Sirkka Lankinen tunnettiin uutterana, tarmokkaana ja peräänantamattomana vaikuttajana yhteiskunnallisen toiminnan monilla alueilla. Hänelle myönnettiin asessorin arvonimi 1995 ja Lahti-Seura nimesi hänet Vuoden lahtelaiseksi 2001.

Sirkka Lankinen toimi yksityisenä korvalääkärinä vuodesta 1952 lähtien ja hoiti potilaita vuosina 1953–1975 myös Lahden yksityissairaalassa. Koska kaupungissa oli paljon kuulovammaisia lapsia, käynnisti koulutoimi Sirkka Lankisen aloitteesta  kuulo-vammaisten erityisopetuksen 1954. Lisäksi aloitettiin alle kouluikäisten kuulovammaisten lasten päivähoito erään lastentarhan yhteydessä 1960.

Kunnalliset luottamustoimet kiinnostivat

Sirkka Lankinen tuli mukaan kunnallispolitiikkaan 1960-luvun alussa.. Toiminta alkoi sosiaalilautakunnasta, jonka jäsen hän oli vuosina 1960–1964. Lahdessa käytiin 1960-luvulla ”suurta sairaalasotaa” siitä, toteutetaanko kaupunginsairaalan laajennushanke vai jäädäänkö odottamaan keskussairaalan tuloa. Nykyinen Päijät-Hämeen keskussairaalapiiri oli silloin ainoana ilman keskussairaalaa, mutta jäi siitä huolimatta rakennusjärjestyksessä viimeiseksi.

Synnytysten ja naistentautien hoito oli suurissa vaikeuksissa ahtaissa tiloissa. Sirkka Lankinen ja kaksi muuta valtuuston naisjäsentä kokosivat vuonna 1966 Naiset yli puoluerajojen -ryhmän, joka keräsi nopeasti yli 21 000 nimeä kaupunginsairaalan rakentamisen puolesta. Se oli päättäjille selvä osoitus kaupunkilaisten mielipiteestä. Sisäasiainministeriön lupa kaupunginsairaalan uudistamiselle saatiin heinäkuussa 1967 ja rakennustyöt valmistuivat vuonna 1970.

Sirkka Lankinen toimi kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1965–1988. Valtuutettuna hän sai hoidettavakseen useita muitakin kaupungin luottamustehtäviä. Hän oli muun muassa musiikkilautakunnan puheenjohtaja vuosina 1965–1968, teknillisen lautakunnan jäsen vuosina 1969–1972, terveyslautakunnan jäsen vuonna 1972, museo- ja taidelautakunnan puheenjohtaja vuosina 1973–1976, kulttuuritoimikunnan jäsen vuosina 1979–1980, kulttuurilautakunnan jäsen vuosina 1981–1988, taideinstituutin (vuoteen 1984 taidekoulu) johtokunnan jäsen vuosina 1981–1988, kulttuurilaitosten lautakunnan jäsen vuosina 1999–2000 sekä taiderahaston johtokunnan puheenjohtaja 1977-1980.  Lisäksi hän oli kaupungin edustajana Lahden musiikkiopiston omakotisäätiön hallituksessa vuosina 1979–1985 sekä Reumasäätiön isännistössä vuosina 1979–1984.

Laajan kannatuksen kautta kansanedustajaksi

Toiminta kaupunginsairaalan rakennushankkeen puolesta toi Sirkka Lankiselle laajan kannatuksen kaupunkilaisten ja Lahden seudun asukkaiden keskuudessa. Hänet valittiin presidentin valitsijamieheksi vuonna 1968 ja  kansanedustajaksi Hämeen eteläisestä vaalipiiristä vuosiksi 1970–1971 ja 1972–1975,   Eduskuntakautenaan hän kuului suureen valiokuntaan, II lakivaliokuntaan ja sosiaalivaliokuntaan. Eduskunnan toimintaan liittyen hän oli muun muassa Antellin valtuuskunnan jäsen vuosina 1971–1976, Pohjoismaiden neuvoston jäsen vuosina 1974–1975 ja tasa-arvoasiain neuvottelukunnan jäsen vuosina 1975–1977.

Lankinen piti tärkeänä toimintaansa rintamasotilaseläkelain säätämisen hyväksi. Lain valmistelu oli aloitettu jo ennen hänen eduskuntaan tuloaan, mutta se jatkui edelleen vuonna 1970. Laki annettiin ja tuli voimaan vuonna 1971, lähes 25 vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen. Sirkka Lankisen eduskuntakautena annettiin myös kansanterveyslaki vuonna 1972. Hän ei ollut tyytyväinen lain sisältöön ja valitti sitä, että Suomen Lääkäriliitto ei pystynyt vaikuttamaan riittävästi asioihin lain valmisteluvaiheessa.

Sorores ad optimas – parhaaseen pyrkivät naiset

Sirkka Lankinen osallistui useiden järjestöjen toimintaan, joista hän arvosti erityisesti Soroptimistijärjestöä. Minä tutustuin Sirkkaan Lahden Soroptimistiklubissa. Sirkka oli liittynyt vuonna 1952 Soroptimist Internationaliin, maailmanlaajuiseen eri ammatteja, kulttuureja ja maita edustavien naisten vapaaehtoisjärjestöön. Hänet kutsuttiin perustamamaan Soroptimistiklubia Lahteen vuonna 1953 ja vuonna 1955 Suomen Soroptimistiklubien Unionia. Sen jälkeen hän on oli Suomen Soroptimistiklubien Unionin hallituksen jäsen ja varagovernor vuosina 1958–1964. Hän oli myös Lahden Soroptimistiklubin varapresidentti vuonna 1962 ja presidentti vuosina 1963–1965.

Klubia johdettiin pitkälti Sirkan mukaan, häntä kuunneltiin ja kunnioitettiin. Riemukkaita olivat monet retket eri kohteisiin. Mieleeni on erityisesti jäänyt klubimme vierailu pietarilaisten soroptimistisisarten luona, jotka järjestivät meille unohtumattoman illan paikallisessa kulttuurikeskuksessa. Siellä Sirkka intoutui laulamaan tuttuja venäläisiä säveliä pietarilaisen soroptimistin säestäessä flyygelillä.

Välillä Sirkka pysäytti bussin jonkin taidegallerian kohdalla ja kävi ostamassa uuden teoksen taidekokoelmaansa. Kuvataiteiden harrastuksen seurauksena Lankisten kodin jokainen liikenevä tila oli täyttynyt kauniista taideteoksista.

Sirkka Lankisen taideharrastus oli alkanut posliininmaalauksesta, mutta vuosien mittaan siinä saivat yhä suuremman osan kuvataiteet, teatteri ja ooppera. Sirkka oli useiden  kulttuuriyhdistysten jäsen, kuten Suomen Taideyhdistys, Lahden taiteet, (Lahden) Nykytaiteet, Lahden Taidemuseoyhdistys, Lahden julistebiennale, Wäinö Aaltonen -seura sekä Lahden Oopperayhdistys.

Muita yhdistyksiä, joiden toiminnassa Sirkka Lankinen oli mukana, ovat Lahden Liikenaiset ja sen toiminnan jatkaja Lahden Liike- ja Virkanaiset, Lahden Akateemiset naiset, Lahden Yhteiskoulun seniorit, Lahden Purjehdusseura sekä tietysti Suomalaisen Naisliiton Lahden osasto.

Pirkko Ihari syntyi 1923 Vihdissä, mistä isän työ osuuskauppaliikkeen hoitajana kuljetti perhettä useille paikkakunnille. Nuoruusvuodet kuluivat keskellä sotaa ja Pirkkokin lähti sotilaskotisisareksi Kivennavalle Karjalan Kannaksen rintamalle.

Sodan jälkeen Pirkko Aro opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja filosofiaa. Hän valmistui filosofian maisteriksi 1946. Vuonna 1948 hän meni naimisiin toimittaja Olli Aron kanssa ja heille syntyi kolme lasta.

Pirkko Aro työskenteli 1940-luvun loppupuolelta lähtien toimittajana: Viuhka-lehden toimitussihteerinä 1947, Elokuva-aitan ja Kaunis Koti -lehtien toimitussihteerinä 1947–1951, Yleisradion freelance-toimittajana 1951–1967, Uuden Kuvalehden toimittajana 1952–1954, Tesvision freelance-toimittajana 1955–1958 ja MTV:n freelance-toimittajana 1958–1965.

Kuuden avioliittovuoden jälkeen aviomies sairastui polioon ja halvaantui hengityslaitepotilaaksi. Pirkko Aro kouluttautui apuhoitajaksi ja hoiti miestään oman työpäivänsä jälkeen iltaisin Auroran sairaalassa ja myös kotona aina aviomiehen kuolemaan saakka 1968. Samalla toimittajan työ vaihtui tiedotuspäällikön tehtäviin: 1955 Arabia-Nuutajärven tehtailla, 1961 Villayhtymässä ja 1962 Raision tehtailla.

Pirkko Aro teki myös useita kirjoja, joista aikanaan luetuin taisi olla vuonna 1970 ilmestynyt ”Eipäs vaieta seurakunnassa”.

Pirkko Aro mukana politiikassa.

Helsingin kaupunginvaltuustoon Aro valittiin 1964 Vapaamielisten Liiton edustajana. Hän jatkoi valtuustossa, myöhemmin Liberaalisen kansanpuolueen listoilla aina vuoteen 1973 saakka. Valtuutettuna hän toimi 1965–1971 kaupungin Elintarvikekeskuksen lautakunnan puheenjohtajana keskeisenä tehtävänä kouluruokailun uudistusta.

Kansanedustajan työ Liberaalisen kansanpuolueen edustajana alkoi 1966 ja jatkui Sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana 1973–1979. Siirtymiseen SDP:hen vaikutti muun muassa puolueen yhteisöllisyys ja varmasti myös vasemmiston myönteisempi suhtautuminen päivähoitolakiin.

Eduskunnassa Pirkko Aro halusi ajaa erityisesti naisten ja perheiden arkisia asioita. Tie johti ensin vuonna 1966 asetetun naisten asemaa tutkivan komitean jäseneksi. Komitean tehtävänä oli selvittää naisten asemaa yhteiskunnassa, suorittaa selvityksen tueksi tutkimuksia ja tehdä ehdotuksia naisen aseman edistämiseksi. Komitean vuonna 1970 julkaisema mietintö oli todella kattava. Siinä analysoitiin kasvatusta ja opetusta, työelämää, perhepolitiikkaa ja naisten yhteiskunnallista osallistumista. Eipäs vaieta seurakunnassa oli varmaan seurausta komiteassa käydyistä keskusteluista.

Toinen tärkeä toimiala oli päivähoidon kehittäminen. Pirkko Aro toimi lasten päivähoitokomitean jäsenenä ja myöhemmin valtakunnallisen päivähoitokomitean puheenjohtaja 1970–1972. Syksyllä 1972 eduskunnassa käytiin kiivasta keskustelua nais­ten oi­keu­des­ta ko­ko­päi­vä­työ­hön. Oi­keis­to oli päi­vä­hoi­to­la­kia vas­taan ko­ti­äi­tiy­den puo­les­ta, va­sem­mis­to taas kannatti lakia nais­ten to­del­li­sen työ­ti­lan­teen ta­kia. Nai­mi­sis­sa ole­vis­ta nai­sis­ta jo 60 pro­sent­tia kä­vi töis­sä, mut­ta las­ten­hoi­to oli kal­lis­ta ja epä­var­maa. Aro luonnollisesti kannatti uutta päivähoitolakia, joka tuli voimaan 1973.

Kansainvälisen naisten vuoden komitean puheenjohtajuus 1974–1975 sopi hyvin Aron toiminnan linjaan.

Muitakin luottamustehtäviä riitti, kuten Kotien Puolesta Keskusliiton puheenjohtajuus 1967–1973, Suomalaisen Naisliiton puheenjohtajuus 1970–1974, Helsingin Sosialidemokraattisen Naisyhdistyksen puheenjohtajuus 1977–1978 sekä Kansalais- ja työväenopistojen liiton johtajuus 1977–1982.

Monipuolinen työura lehti-, radio-, ja televisiotoimittajana avasi Pirkko Arolle hyvän yhteyden naisten arkeen. Radio-ohjelma Tilkkuvakka oli suosittu, kuuntelijat lähettivät runsaasti kirjeitä arjen epäkohdista ja antoivat oikeaa tietoa eduskuntatyöhön. Samoin television Tänään kotona -ohjelmassa hän käsitteli perheiden ja erityisesti naisten arjen ongelmia. Radio ja televisio antoivat tunnettuisuutta. Vuonna 1970 Pirkko Aro ylittikin ensimmäisenä naisena yli 10 000 äänen saaliin eduskuntavaaleissa.

Viimeisenä eduskuntakautena Pirkko Aro paneutui sivistysvaliokunnassa aikuiskoulutuslain kehittämiseen. Eduskuntauran jälkeen hän siirtyi 1979 Kankaanpään kansalaisopiston rehtoriksi ja pääsi käytännössä testaamaan säätämänsä lain toimivuutta.

Työ Sosialidemokraattisissa naisissa jatkui sekä Helsingin sos.dem. naispiirissä että Helsingin sos.dem. naisyhdistyksessä. Pirkko Aro teki myös Naisliiton historiaa. Hän haastatteli 1980-luvulta alkaen veteraaninaisia yhdessä Helvi Saarisen kanssa ja julkaisi kirjat Työläisnaisen tarina (1995) ja Kotitalousvalistusta työläisnaisille (1999). Pirkko Aro kutsuttiin demarinaisten kunniajäseneksi liiton 100-vuotisjuhlissa vuonna 2000.

Pirkko Aro korosti aina yhteisvastuullisuutta, rauhanaatetta ja tasa-arvon edistämistä. Puheessaan Naisyhdistyksen 85-vuotisjuhlissa Pirkko mainitsi: ”Nämä perusperiaatteet, jotka aikanaan virittivät Helsingin Sos.dem. Naisyhdistyksen perustamisen antavat jatkuvasti uutta sisältöä järjestön toimintaan sitä mukaa kuin uudet yhteiskunnalliset ongelmat odottavat vastaajia”.

Muistan Pirkko Aroa, aktiivista toimijaa, suurella lämmöllä, hän oli ihana ihminen, ystävä ja oppiäiti. Hän perehdytti minut Naisyhdistyksen historiaan ja toimintaan aloittaessani yhdistyksen puheenjohtajana. Pirkko oli mukana johtokunnassa neuvomassa ja tukemassa niin aatteellisissa kuin käytännön asioissakin. Siitä olen todella kiitollinen.

”Ennen kaikkea minussa on vahvistunut vuosien mittaan tunne siitä, että täällä ei eletä vain omaa minää varten, vaan että tämä elämä on meidän yhteistä ja me olemme vastuussa siitä, mihin ollaan menossa jokainen sekä pienissä että suurissa asioissa”, Pirkko Aro sanoi eräässä haastattelussa.

Pietarissa syntynyt Ada Äijälä oli harvinaisuus 1900-luvun alun naisasialiikkeessä: vapaamielinen, ennakkoluuloton ja valppaasti aikaansa seuraava. Uudistaja, joka jätti jälkensä niin Suomalaiseen Naisliittoon kuin koulumaailmaan.

Ada Äijälä syntyi joulukuussa 1886 Pietarissa, missä hänen isänsä oli Rautateiden palveluksessa. Koulunsa hän aloitti Pietarin suomalaisessa valmistavassa koulussa, jossa herätti opettajiensa huomion lahjakkaana, tottelevaisena ja vaiteliaana tyttönä.

Vanhempien muuttaessa vuonna 1898 Turkuun Ada jatkoi koulunkäyntiä Turun suomalaisessa tyttökoulussa ja sen jälkeen – vanhempien siirryttyä Helsinkiin – yksityisessä ruotsalaisessa opistossa (Svenska Privata läroverket för flickor), josta pääsi ylioppilaaksi keväällä 1905.  Hän meni Suomen Liikemiesten Kauppaopistoon, minkä käytyään työskenteli osuusliike Elannossa ja opettajana Helsingin yksityisessä kauppakoulussa.

Opinhalu ja tiedon jano vievät pitkälle

Liikemaailma ei kuitenkaan tyydyttänyt yhteiskunnallisista asioista kiinnostunutta Ada Äijälää, joka haaveili sanomalehtialasta.  Toive toteutui, kun hän pääsi ”ammattineekeriksi” ensin Kotkan ja Lahden sanomalehtiin, sitten Kuopioon Savo-lehteen.

Vaikka hän kertomansa mukaan viihtyi erinomaisesti itäsuomalaisessa ympäristössä ja sopeutui hyvin savolaisten luonteen ja tapojen vivahduksiin, opinhalu toi hänet takaisin pääkaupunkiin, jossa hän aloitti historian, kansantalouden, venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnot.

Vuonna 1914 hän suoritti Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatin tutkinnon, minkä jälkeen toimi opettajana Helsingin kunnallisessa yhdenpäivänkoulussa (yksi päivä koulussa, viisi työssä). Varsinainen virka hänellä oli rautatiehallituksessa, josta erosi vuonna 1927 mentyään naimisiin Kastorin perustajan, toimitusjohtaja Isak Räsäsen kanssa. Puoliso oli Teosofisen Seuran johtomiehiä, ja Adankin arvellaan olleen teosofi.

Samana vuonna hän perusti puolisonsa kanssa Helsinkiin Balderin saliin oman koulun, 8-luokkaisen Uuden Yksityisen yhteislyseon, ja toimi sen johtajana ja opettajana.

Synnyinlahjana terävä ja älykäs kynä

Ada Äijälä liittyi Suomalaiseen Naisliittoon 1910-luvulla. Hän tunsi omakseen sen arvomaailman, johon kuului taistelu naisten oikeuksien ja vapaiden kehitysmahdollisuuksien puolesta. Hän oli myös aktiivi naisliittolainen: kuului liiton keskushallitukseen, toimi Helsingin osaston varapuheenjohtajana vuosina 1921–1927 ja perusti Sippolaan Naisliiton osaston. Sisarpiirissä hän edusti sovittavaa, kaikkia ymmärtävää, tyyntä ja tasapuolista voimaa.

Ada Äijälä kuului myös Naisten Äänen toimitukseen ja oli sen ahkera avustaja käyttäen muun muassa nimimerkkiä Tähystäjä. Aikalaistensa mukaan hänellä oli ”terävä ja älykäs kynä” sekä erinomaiset puhelahjat.

Naisten Äänestä näkyy, että Ada oli myös haluttu puhuja. Hän esitelmöi Naisliiton iltamissa maisteriylioppilaille naisasiatyöstä, kertoi jäsenillassa Viron matkastaan, yhdessä kesäkokouksessa köyhäinhoidosta ja toisessa asiasta, joka oli ”käynyt sanomattoman polttavaksi” eli naimisissa olevan naisen kansallisuudesta. Vuonna 1924 hän esitelmöi Pohjoismaisessa naisasiakongressissa naisten titteleistä rouva ja neiti. Seuraavana vuonna häneltä ilmestyi kirja Voiko olla rouva vaikka ei ole rouva.

Poliittisesti Ada Äijälä lukeutui porvarilliseen keskustaan. Hän oli edistyspuolueen edustajaehdokkaana vuonna 1919 Uudellamaalla, mutta ei valittu.

Tuntumaa politiikkaan Ada Äijälä oli saanut jo Kuopiossa, jolloin hän – nuori ylioppilas ja toimittaja – järjesti rohkeasti kirjapainon konttoristin kanssa kokouksen, jossa valittiin nuorsuomalainen kansanedustajaehdokas.  Kehotuksen siihen hän oli saanut kahdelta koulunjohtajalta Helsingistä: Lucina Hagmanilta ja Alli Nissiseltä.

Tapaturma keskeytti elämäntyön

”Adassa oli reformaattorin vapautuneisuutta, tunteen syvyyttä ja voimaa, suurpiirteisyyttä ja ennen muuta lujaa uskoa ja intomieltä. Valmis aina ja kaikkialla vastaamaan asiastaan. Mieleltään syvästi isänmaallinen, vapaamielinen ja ennakkoluuloton.”

Näin ylistävästi alkaa vuoden 1928 Naisten Äänessä julkaistu nekrologi Ada Äijälä-Räsäsestä, joka ”oli saanut tapaturmaisen lopun työhön tullessaan Leppävaaran läheisellä ylikäytävällä”. Hänet siunattiin Hietaniemen krematorion kappelissa, ja teosofisen seurakunnan sekakuoro lauloi.

Muistotilaisuudessa Naisliiton puheenjohtaja Hilja Vilkemaa totesi, että vaikka ”inhimillisin mitoin merkittynä Ada Äijälän elämä oli suhteellisen lyhyt, hän ehti piirtää rasteja kulkemansa tien varrelle. Hän jätti ympäristöönsä jäljet persoonallisuudestaan ja työstään. Hän ei kuulunut niihin, jotka puhuvat vain puhuakseen. Ainoastaan silloin, kun jokin kysymys voimakkaasti askarrutti hänen ajatuksiaan, kun jokin epäoikeudenmukaisuus tai kierous yhteiskuntaoloissa tai ihmisten käsityksissä oli häntä syvästi loukannut, silloin hän oli arvelematta valmis esiintymään. Mihin hän kerran kiinnitti huomionsa, siinä hän ajatteli ajatuksen päähän asti ja esitti sen sellaisella persoonallisella vakaumuksella ja ponnella, että epäilijä ja vastustaja tunsi kohdanneensa väkevämpänsä.”

Adan perintö elää Klaukkalassa

Puolison lisäksi Ada Äijälää jäi kaipaamaan suuri joukko työtovereita, oppilaita ja ystäviä, joista moni naisliittolaisia. Ja koulu, joka muutti Teosofisen Seuran taloon Kansakoulukadulle. Koulun uudeksi ylläpitäjäksi perustettiin Ada Äijälän Koulu Oy. Vuonna 1938 koulu sai oman talon Arkadiankadulta ja nimeksi tuli Arkadian yhteiskoulu. 1980-luvun lopussa se siirtyi Nurmijärven Klaukkalaan ja tunnetaan nykyään nimellä Arkadian yhteislyseo.

Jo Ada Äijälän aikana koulussa oli opettajana Anni Rautiainen, Naisliiton toimijoita ja Naisten Äänen avustaja, ja heti hänen kuolemansa jälkeen koulun johtajana toimi pari vuotta Naisliiton puheenjohtaja Hilja Vilkemaa. Puoliso Isak Räsänen oli koulun johtokunnassa vuoteen 1933 saakka.

Tukea Naisten ääni -hankkeelle

Yksi nykyisen koulun taustatukijoista on Ada Äijälän Koulu Oy, jonka osakkeita Suomalainen Naisliitto omisti kevääseen 2014 saakka. Liitto oli ne ostanut 1960-luvulla varsin nimelliseen hintaan Helsingin osastolta. Osasto samoin kuin yksittäiset henkilöt – muun muassa Hilja Vilkemaa – olivat aikoinaan hankkineet osakkeita koulua tukeakseen.

Vaikka Ada Äijälän koulu Oy:n osakkeilla oli vain nimellisarvo, Naisliitto arvosti omistajuuttaan. Liiton edustaja kävi yhtiön kokouksissa ja Arkadian yhteislyseon opettajia ja oppilaita nähtiin Aurorankadulla musisoimassa ja juhlissa.

Osakkeiden omistamisesta keskusteltiin Naisliitossa aika ajoin, sillä koulun ylläpitäminen ei kuulu liiton perustehtäviin. Varsinaisesti aktivoiduttiin vuonna 2012, kun osakkeille ilmaantui ostajaehdokas. Naisliitto selvitti tuolloin asiantuntijoiden avulla niiden markkina-arvon ja alkoi etsiä ostajaa. Se löytyi, ja osakkeet vaihtoivat omistajaansa kesäkuussa 2014.  Ja kreivin – tai oikeastaan kreivittären – aikaan. Osakkeista saatujen eurojen avulla saatiin alulle Naisliiton mittava verkkohanke, Naisten Ääni.

Myös Ada Äijälä, aikansa vaikuttajanainen, on saanut siihen nyt omat sivunsa.

Itsepintaisuus palkittiin kunniamerkillä

Naisliiton omistamat Ada Äijälän koulun osakkeet ovat kiinnostaneet ulkopuolisia ennenkin. Vuonna 1957 vasemmistoliike painosti Inkeri Savolaista, Suomalaisen Naisliiton tuolloista puheenjohtajaa, myymään osakkeet. Inkeri Savolainen ja Naisliitto eivät taipuneet, joten Sirola opistoa ei perustettu koulun tiloihin Arkadiankadulle. Itsepäisyyden ansiosta Inkeri Savolaisen nimi oli itsenäisyyspäivänä tasavallan presidentin myöntämien kunniamerkkien listassa. Suomen Leijonain ritarimerkki jäi tämän koulukiistan muistoksi.

Myöhemmin Naisliiton Helsingin osasto myi osan omistamistaan osakkeista koulun osakkeita omistavalle säätiölle ja lahjoitti myynnistä saamansa rahat koulun oppilaiden stipendirahastoksi. Rahasto on edelleen olemassa, tosin sen varat on jo lähes kokonaan jaettu stipendeinä.

Liiton omistamat osakkeet pysyivät liitolla vuoteen 2014 saakka, ja yksi osake Opetusneuvos Hilja Vilkemaan stipendisäätiöllä edelleen.

Elsa Heporaudan synnyinpaikka oli Miettulan saha (nykyinen Sahanlahti) Puumalassa. Saha oli pitäjän kuuluisin teollisuuslaitos, jonka kruununvouti Johan Vilhelm Meinander perusti vuonna 1765. Se oli maakunnan ensimmäinen vientisaha ja sen ympärille muodostui elävä yhdyskunta. Siellä toimi mylly, meijeri, kauppa ja sahanvalttarin apteekki. Tämän yhdyskunnan merkkihahmo oli sahanhoitaja Juhana Koponen, vuonna 1883 perheen kuopuksena syntyneen Elsan isä.

Elsan Heporaudan lapsuuden Puumala

Juhana Koponen oli lahjakas, älykäs ja sosiaalinen. Hänellä oli työnsä ohella luottamustoimia sekä Puumalan seurakunnassa että valtionhallinnossa. Hän oli säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädyn edustajana vuonna 1899.

Elämä oli vuosisadan vaihteessa vilkasta. Tukkeja uitettiin pohjoisesta Kaitajärveä pitkin sahattavaksi. Kauppa oli auki miltei yötä päivää. Asioita hoidettiin kirkonkylällä hevospelillä. Kesällä sahanhoitaja istui kieseissä tai laivassa, talvisin reessä. Matkaa oli alle kymmenen kilometriä Hylkeenlahden maantietä pitkin kirkolle.

Nykyisin Sahanlahden päärakennuksen ulkoseinässä on Nina Sailon tekemä pronssinen Elsa Heporauta -reliefi, jonka. Kalevalaisen Kulttuurin Säätiö lahjoitti 1986 Puumalan Kalevalaiset Naiset ry:lle. Kaikki Heporaudan pojat olivat luovutustilaisuudessa paikalla.

Huittisten kautta Jyväskylään

Elsan koulutie alkoi Mikkelin Suomalaisessa tyttökoulussa, josta hän jatkoi Helsingin Suomalaisen tyttökoulun lukioon ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1903.

Elsa Koposesta kehittyi monipuolinen humanisti, jolla oli muun muassa ylempi kansakoulunopettajatartutkinto, kansanopiston opettajan pätevyys Tanskan Askovista ja lausunnan opettajan diplomi Dresdenistä. Nuori Elsa opiskeli Helsingin yliopistossa myös kirjallisuutta, filosofiaa, psykologiaa, taidehistoriaa ja ranskaa.

1900-luvun alussa Elsa Koponen toimi Huittisissa kansanopiston opettajana ja naisoppilaiden johtajattarena. Opiston johtajaksi tuli filosofian maisteri Frans Akseli Hästesko. Opettajan ja johtajan tutustumista seurasi avioliitto, ja Elsan ja Akselin häät pidettiin 1907 Puumalassa.

Hästeskot muuttivat vuonna 1910 Ilkka-poikansa kanssa Jyväskylään, missä Akseli Hästesko sai toimen seminaarin suomen kielen lehtorina. Perheeseen syntyi vielä Ilari (1914), Tuuri (1922) ja Arijoutsi (1928). Esikoispoika Ilkan varhainen kuolema vaikutti kirjailija Elsa Heporautaan koko hänen elämänsä ajan.

Hästeskot Jyväskylässä– kulttuurityön kukoistuksen aikaa 1910-1922

Hästeskon perheen panos Jyväskylän kulttuuri- ja sivistyselämään oli merkittävä. Kiinnostus kansanperinteeseen, kotiseutu- ja nuorisotyöhön sekä Kalevalaan oli yhteistä molemmille puolisoille. He toimivat nuorisoseuraliikkeen voimahahmoina järjestäen kursseja ja juhlia. He toimittivat julkaisuja ja kirjoittivat lehtiin. Nuorisoseuraliikkeen 40-vuotisjuhla Jyväskylässä vuonna 1921 oli vahva näyttö Elsa Hästeskon innostuksesta ja organisointikyvystä.

Hästeskon pariskunnan toimikautena Keski-Suomen Nuorisoseurojen Liitto oli hyvissä varoissa ja toimi aktiivisesti. Tuolloin Elsa Hästeskon toimeliaisuus ulottui myös Mikkeliin, jossa hän myötävaikutti Suomen Nuoriso-opiston perustamiseen. Kotonaan Jyväskylän Älylässä Elsa Hästesko piti lausuntaopistoa ja filosofista Veritas-keskustelukerhoa.

Elsa Hästesko hakeutui Keski-Suomen Sanomalehden sotakirjeenvaihtajaksi vuonna 1918 saatuaan Karjalan rintaman komentaja Aarne Sihvolta erityisluvan tehtävään. Hästesko kirjoitti kansalaissodan ratkaisevista tapahtumista Vuoksen rintamalla kansalaissodan viimeisinä viikkoina.

Sotatapahtumat ja katkera juopa kansalaisten välillä saivat Elsa Hästeskon toimittamaan kolmiosaisen Sankaripoikia kirjasarjan kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Se oli rohkea teko, sillä kirjaan oli koottu muistoja sekä valkoisten että punaisten puolella menehtyneistä alle kaksikymmenvuotiaista. Hästeskon tavoitteena oli rakentaa siltaa poliittisesti jakautuneessa Suomessa.

Heporaudat Helsingissä 1922-1960 – kirjailija Elsa Heporauta

Hästeskot muuttivat 1922 Helsinkiin, kun F.A. Hästesko valittiin pääkaupunkiin perustetun kansakoulunopettajia valmistavan seminaarin johtajaksi. Vuonna 1927 hänestä tuli Suomalaisen normaalilyseon yliopettaja ja myöhemmin rehtori. Elsa Hästesko oli jo Helsinkiin muutettaessa tunnustettu toimittaja, opettaja, kysytty juhlapuhuja ja kirjailija.

Heporaudat (vuoteen 1935 Hästesko) osallistuivat aktiivisesti Helsingin suomenkieliseen kulttuuri- ja sivistyselämään. Pariskunnan toiminta Suomen kulttuurin rakentamisessa oli huomattava. Heidän työnsä vaikutti kasvatuksen ja opetuksen käytäntöihin alkuopetuksesta aikuisopetukseen saakka. He toimivat aktiivisesti nuorisoseura- ja naisliikkeessä, tekivät kotiseututyötä sekä folkloristiikan ja kansatieteen tutkimusta.

Elsa Hästesko oli jo aiemmin tehnyt toimitustöitä ja kirjoitellut lehtiin. Oman kirjallisen tuotantonsa hän aloitti vuonna 1922. Elsa Heporaudan tuotannossa on tietoteoksia, näytelmiä, lastenkirjoja, eläintarinoita, novelleja, lehtikirjoituksia ja 28 romaania. Hänen päätyönään pidetään kolmiosaista omaelämänkerrallista romaania Ursula Keivaara, josta hän sai valtion palkinnon.

Kalevalaisten Naisten Liitto syntyy – karjalaisen kulttuurin renessanssi

Elsa Heporauta oli aikakauden keskeinen kulttuurivaikuttaja, jolta Kalevalan 100-vuotisjuhla vuonna 1935 ei jäänyt huomiotta. Messuhallin pääjuhlassa hän vaikuttui karjalaisten runonlaulajien esityksestä. Näyssään hän oli kertoman mukaan nähnyt vanhan naisen kysyvän: ”Ken kantaa Kalevalaa?”

Tästä kysymyksestä tuli Elsa Heporaudalle tärkeä haaste. Hän sai ajatuksen vahvistaa kansallista kulttuuria ja organisoi puolueista, yhteiskuntaluokista ja kielitaustoista riippumattoman naisten yhdistyksen. Tälle aatteelliselle pohjalle syntyi vuonna 1935 Kalevalaisen naisen Muistomerkkitoimikunta, jonka päämääränä oli pystyttää kalevalaisen naisen patsas ja voimistaa kalevalaista kulttuuria.

Kalevalaiselle naiselle pystytettävää muistomerkkiä varten kerättiin varoja. Keräysten ja lahjoitusten tulos oli kuitenkin laiha. Niinpä Heporauta esitti idean, että maan poveen aikanaan talletettu ja museoihin siirretty kulttuuriperintö kuten hautalöytöjen muinaiskorut, nostettaisiin suuren yleisön tietoisuuteen. Hän otti nimiinsä lainan, jonka turvin valmistettiin ensimmäiset Tuukkalan hautalöytöjen mukaiset, Germund Paaerin suunnittelemat korut.

Kalevala Koru –Ken kantaa Kalevalaa?

Kalevala Korun tarina alkoi Kaisa Kallion teekutsuilla 1937 presidentinlinnassa, jossa Elsa Heporaudan ja Aino-Mari Mecklinin järjestämä korunäyttely sai innostuneen vastaanoton.

Elsa Heporaudan ajatus aatteellisen toiminnan ja yritystoiminnan erottamisesta toteutettiin vuonna 1941. Tuolloin perustettiin erillinen osakeyhtiö, Kalevala Koru Oy.

Kalevala Koru on tänään yksi alansa suurimmista yrityksistä Pohjois-Euroopassa. Yritys suunnittelee, valmistaa ja markkinoi korkealaatuisia kulta- hopea- ja pronssikoruja. Kalevala Koru omistaa Lapponia Jewelry –tuotemerkin. Sekä Kalevala Korun, että Lapponian korumallistot perustuvat tunnistettavaan ja kunnianhimoiseen muotoiluun. Yritys on ylpeä omaleimaisista suunnittelijoistaan.

Kalevala Korun omistaa Kalevalaisten Naisten Liitto ry, valtakunnallinen sitoutumaton kulttuuri- ja perinnejärjestö. Liiton tehtävänä on suomalaisen kansanperinteen tunnetuksi tekeminen.

Kalevala Koru on myös vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja. Yritys ohjaa merkittävän osan tuotostaan yleishyödyllisiin kohteisiin Kalevalaisten Naisten Liiton, Kulttuurisäätiönsä sekä hyväntekeväisyyskorujen myynnin kautta.

Kalevala Korun ympäristövastuu tarkoittaa pitkälle vietyä kierrätystä, pieniä päästömääriä sekä korkeatasoista raaka-aine ja tuoteturvallisuutta. Lisäksi korut voidaan korjata ja huoltaa aina uudelleen. Yhteiskuntavastuuta yritys kantaa työllistämällä kotimaassa ja maksamalla veronsa Suomeen. Kaikki korut valmistetaan Helsingin Pitäjänmäellä.

Äitikotitoiminta

Sota-aika muutti patsashankkeen avustustyöksi. Kalevalaiset Naiset auttoivat muun muassa vähävaraisia äitejä, siirtolaisperheitä ja inkeriläisiä. Eri puolilla Suomea sijaitsevia Kalevalaisten Naisten äiti- ja evakkokoteja perustettiin vuosina 1942–1946 kaikkiaan yhdeksän. Lähes 2500 äitiä sai näissä äitikodeissa kolmiviikkoisen ilmaisen oleskelun. Tähän hyväntekeväisyystoimintaan yhdistys käytti varoja noin 4,5 miljoonaa markkaa.

Kestikartano

Kestikartano oli kansallinen suurluomus ”Elsan hengessä”. Arkkitehti Aarne Ervi sai tehtäväkseen suunnitella näyttävän hirsilinnan keskelle Helsinkiä. Ervi haki vaikutteita Kalevalasta ja Kantelettaresta. Kestikartanon kalevalaisen yleisvaikutelman ja interiöörin luomiseksi Ervi neuvotteli yksityiskohdista kansanperinteen asiantuntijoiden kuten filosofian tohtori Jouko Hautalan ja Lars Petterssonin kanssa.

Hankkeen pääperiaatteena oli kalevalaissävyinen sisustus ja suomalaiskansallinen ruokalista. Kestikartano toimi korkeatasoisena ravintolana 1945–1967 Keskuskatu 7:ssä.

Pula-ajasta huolimatta Kestikartanon rakentamista varten onnistuttiin keräämään tärkeitä tarvikkeita, kuten järeitä honkia, leivinuunin rakennustarpeet, sähköjohtoja ja pellavia eri puolilta Suomea. Ruotsista saatiin lahjaksi puuvillalankoja. Ruotsista ostettiin myös 200 kiloa nauloja, jotka Tornion Kalevalaiset Naiset salakuljettivat Suomen puolelle vaatteidensa alla.

Vaikka raaka-aineita oli vaikea saada, yksityiskohdat toteutettiin huolellisesti. Esimerkiksi tarjoilijoiden puvut suunnitteli taiteilija Laila Karttunen hautalöytöjen perusteella ja kupariset kahvipannut oli valmistettu vanhan raumalaisen mallin mukaan.

Kestikartanoon saatiin vihdoin myös Louhi-patsas, Arne Ervin suunnittelemana. Louhi on Kalevalaisten Naisten Liiton vertauskuvallinen esiäiti, peloton johtaja ja omiensa puolta pitävä äitihahmo. Elsa Heporauta näki Louhen modernin naisen esikuvana. Aikansa taloushallinnon osaaja eli taitava emäntä vertautuu nykyajan naisjohtajiin, jotka rikkovat lasikattoja.

Elsa Heporauta Amerikassa ja Mikkelin seudulla

Elsa Hästesko teki useita ulkomaanmatkoja. Keväällä 1939 hän teki laajan esitelmämatkan Amerikkaan, missä piti 75 esitelmää ja ainakin 40 puhetta. Elsalla oli mukanaan Kalevala Korun koruja ja hän luovutti kultaisen Karkun riipuksen Eleanor Rooseveltille Valkoisessa talossa.

Heporautojen kesäkodit Mikkelin Huuhonniemessä ja Ristiinan Aitoniemessä olivat kulttuurikeitaita. Kyläläiset ja ulkomaiset arvovieraat sulautuivat Heporautojen hoivissa suurperheeksi. ”Sitä kulttuuriantia, elämänrikkautta tulee ikävä, sitä ei korvaa mikään”, suri postinhoitaja Taimi Heporautojen ajan päättyessä Ristiinassa.

Elsa Heporauta on haudattu Jyväskylän Vanhalle hautausmaalle.

Hilja Vilkemaa oli Suomalaisen Naisliiton vaikuttaja ja tukipilari 66 vuoden ajan. Leimallista hänelle oli isänmaan palveleminen, naisasia ja raittius. Hän edusti sitä ikäpolvea, jonka johtoajatuksena oli ihanteellisuus ja usko tulevaisuuteen. Mieleltään, vakaumukseltaan ja koulutukseltaan hän oli humanisti, puoluekannaltaan vapaamielinen.

Esiintymistä rakastava julistaja

Oli vuosi 1972, ja osallistuin nuorena paikkaani yhteiskunnassa etsivänä maisterina Suomalaisen Naisliiton kokoukseen. Tapahtumasta on mieleeni jäänyt kolme voimahahmoa. Taka-alalla oli Suomalaisen Naisliiton entinen puheenjohtaja, maamme kirjastolaitoksen uranuurtaja Helle Kannila. Etualalla hiukan huonokuuloisena istui hauras kirjailija Tyyni Tuulio, ja oikealla eturivissä näkyi kunniapuheenjohtaja Hilja Vilkemaa pitkässä mustassa samettiasussa. He olivat kolme hyvin erilaista naista. Helle Kannilan olemus kuvasti auktoriteettia ja sivistystä, jota ei saada vain opintojen kautta. Hän piti lyhyen ja sangen asiallisen puheenvuoron. Tyyni Tuulio puhui hiljaisella äänellä tavoilleen ominaisesti erittäin kaunista kieltä käyttäen. Viimeksi nousi Hilja Vilkemaa. Hänestä näki, että esiintyminen yleisön edessä oli mieluisaa. Se oli aika teatraalista, mutta samalla vaikuttavaa. Hän oli siinäkin tilaisuudessa opettaja ja julistaja, ihanteilleen uskollinen.

Vilkkari eli pitkän ja rikkaan elämän

Hilja Vilkemaa, oppilaittensa kutsuma Vilkkari, eli pitkän elämän. Helle Kannilan yhteiskunnalliseen taustaan verrattuna Hilja Vilkemaa loi itse itsensä. Hän syntyi vuonna 1887 Turussa aviottomana lapsena, jonka kasvatusäiti, luku- ja kirjoitustaidoton hallikauppias, kasvatti ja koulutti. Kansan nainen ymmärsi, että koulutuksessa piili toivo paremmasta. Hilja Vilkemaasta tuli raittiusajatuksen innoittama opettaja ja valistaja, poliitikko ja naisasianainen. Hänen aatemaailmaansa leimasi yksi suuri aate: isänmaan palveleminen. Hän edusti sukupolvea, jonka johtoajatuksena oli ihanteellisuus. Hän uskoi tulevaisuuteen, parannuksiin, uudistusten voimaan. Hän oli vapaamielinen myös puoluekannaltaan. Hilja Vilkemaa oli Suomalaisen Naisliiton johtohahmoja vuodesta 1910 kuolemaansa, vuoteen 1976 saakka. Hän toimi sihteerinä, varapuheenjohtajana, puheenjohtajana ja vihdoin kunniapuheenjohtajana. Hänen persoonansa oli merkillisen tenhovoimainen ja sai hajanaisimmankin seurueen ryhdistymään.

Vahvojen oltava esimerkkinä

Kirjoittaessani runsas neljännesvuosisata sitten muistokirjaa Hilja Vilkemaasta minua askarrutti hänen olemuksensa vastakohtaisuus. Annos teatraalisuutta, vanhanajan ihanteellisuutta, loistava ulosanti ja toisaalta yksinkertaiset, muotia uhmaavat puvut ja koruton kokonaisvaikutelma loivat paradoksaalisen kuvan Hilja Vilkemaasta. Hilja Vilkemaalle tärkeät ihmiset olivat hänen ystävänsä. Hänellä ei ollut vanhempia, sisaruksia, puolisoa eikä omia lapsia. Hän oli perusyksinäinen, mutta monien kaltaistensa tavoin hän eli täysipainoisesti, itseään säästämättä. Hän ei kuitenkaan koskaan unohtanut omaa lähtökohtaansa, vaan huoli lapsen tulevaisuudesta oli aina hänen mielessään. Usein hän päätti puheensa tai kirjoituksensa johonkin yleismaailmalliseen rinnastukseen. Käsilaukussaan hän kantoi aina YK:n ihmisoikeuksien julistusta.

Päinvastoin kuin moni aatetoverinsa Hilja Vilkemaa oli laajakatseinen kieliasiassa. Hän puhui, kirjoitti ja jopa runoili ruotsiksi. Toisaalta Hilja oli aikansa lapsi; hän ei koskaan suostunut oppimaan venäjää. Rasismin ja sorron hän tuomitsi ankarasti, ja otti myöhemmin voimakkaasti kantaa fasismia ja muita ääriliikkeitä vastaan. Hilja Vilkemaa oli ehdoton vakaumuksessaan, raittiudessa, yhdenvertaisuudessa ja vapaudenuskossaan.

Mutta hän ei ollut fanaattinen eikä koskaan vaatinut muilta samaa kuin itseltään. Niinpä hän saattoi kehottaa pöytäseuruettaan nauttimaan viinilasillisen, vaikka oli itse ehdottoman raitis. Hiljan vakaumuksen juuret olivat luultavasti lapsuuden kokemuksissa. Hän korosti jokaisen ihmisen vastuuta. Tämä vastuu yhdessä vapauden kanssa oli ihmisen tärkein oikeus ja velvollisuus. Alkoholi väärin käytettynä sumensi vastuun ja teki ihmisen epäkelvoksi vapauteen. Siksi raittius oli eräs ihmisen velvollisuuksista. Useita kertoja hän vakuutti, että ehdoton raittius oli sekä heikkojen että vahvojen velvollisuus. Heikkojen, koska alkoholi merkitsi heille tuhon siementä. Vahvojen, koske heidän piti olla esimerkkinä muille.

Vastuullista vapautta kannattava

On selvää, että Hilja Vilkemaan kaltainen ihminen, joka itse kaipasi ja arvosti hengen vapautta yli kaiken, oli valmis suomaan sen myös muille. Mutta se oli vapautta vain, jos siihen liittyi vastuu. Hiljaisuudessa Hilja auttoi oppilaitaan rahallisesti ja henkisesti. Hän maksoi heidän lukukausimaksujaan ja avusti lahjakkaita oppilaita. Tämä oli oman lapsuuden myönteistä kompensaatiota. Hiljalla oli toki salaisia haaveita. Yksi niistä oli tulla näyttelijäksi, ja Hilja ottikin sekä puhetaito- että esiintymistunteja tunnetuilta opettajilta ja esiintyjiltä. Niinpä hänen tyylinsä oli tompurimaista, tunnetta ja käsien liikkeitä myöten. Toinen haave oli ostaa moottoripyörä, mutta sekin kariutui ajan sopivuussääntöihin. Eihän käynyt päinsä, että arvokas poliitikko ja opettaja olisi ajanut moottoripyörällä.

Kansanedustajana vain kaksi vuotta

Tullessaan vuonna 1920 kansanedustajaksi Hilja Vilkemaalla oli takanaan toistakymmentä aktiivivuotta naisasian ajajana. Hän oli tunnettu puhuja ja organisaattori, ja hän ajoi isänmaahan laillisuutta ja järjestystä. Eduskunnan jäsenenä hän oli kaksi vuotta. Kansanedustajuus ei ollut tuolloin täysipäiväistä palkattua työtä. vaan edustajille maksettiin vaatimaton palkkio ja kulukorvaukset, jotka olivat pääkaupunkilaisille mitättömät. Hän ei viihtynyt kansanedustajana huomattuaan, miten vähän pienen puolueen rivikansanedustaja sai aikaan.

Opettajan toimi ja muut yhteiskunnalliset riennot veivätkin hänen aikansa, ja aktiivipolitiikkaan hän palasi vasta sotien jälkeen ollessaan Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 1951-1965. Kunnallispolitiikassa hän keskittyi sosiaalipolitiikkaan ja koulukysymyksiin. Hän ei kuitenkaan kuulunut koululautakuntaan, luultavasti omasta tahdostaan. Poliitikkona Hilja Vilkemaa oli realistisempi kuin siviilissä. Hän tunsi tarkkaan politiikan aika kyyniset pelisäännöt ja noudatti niitä käyttäen omaa mielikuvitustaan tärkeissä ratkaisuissa. Liberaalinen puolue ei vaatinut jäseniltään tarkkaa puoluekuria, mikä vaikeutti päätöksentekoa ja sopimuksissa pysymistä. Samat politiikan säännöt elävät edelleen, vain liberaali maailmankatsomus alkaa olla vähäistä.

Hallussa Euroopan valtakielet

Hilja Vilkemaa opetti maan kuuluisimmissa tyttökouluissa, joista pisimpään Helsingin Tyttönormaalilyseossa. Opettajana hän toimi muutamaa välivuotta lukuun ottamatta miltei neljä vuosikymmentä. Hänen opetusaineensa historia ja äidinkieli eli kansakunnan vaiheet ja edellytykset niiden selvittämiseksi olivat hänen persoonalleen sangen sopivia. Hiljan historianopetus oli ajalleen hyvin uudenaikaista, kulttuuri- ja yhteiskunnallisten ilmiöiden siivittämää vastoin perinteistä kuninkaiden ja sotien kaavamaista luettelemista.

Aatepohjana hänellä oli kulttuurihistorioitsija Egon Fridellin ajatukset ihmiskunnan kehityksestä. Myös hänen äidinkielen opetuksensa noudatti samaa linjaa. Kielenkäyttäjällä oli myös vastuu sen käytöstä. Hän kannatti toisen kotimaisen kielen ja vieraiden kielten opettamista, koska ne avasivat tien toisten ymmärtämiseen. Itse hän kuului siihen suomalaisen sivistyneistön sukupolveen, jolta edellytettiin usean vieraan kielen osaamista toisesta kotimaisesta puhumattakaan.

Euroopan valtakielet eivät olleet ”pieniä, harvinaisia vieraita kieliä”, eikä englannin ylivalta ollut niin täydellinen kuin nyt. Oltakoon oppikoulusta mitä mieltä tahansa, se asetti vaatimuksia sekä oppilaille että opettajille myös minuuden kehittämisessä. Vilkkarin kaltaisille opettajille ei riittänyt vain tietopuolisen oppimäärän antaminen, vaan he kohtelivat jokaista oppilastaan persoonallisesti. Kaikki eivät sitä kestäneet, mutta parhaat puhkesivat kukkaan ja kehittyivät.

Minna Canthin hengenheimolainen

1900-luvun alku oli yleispoliittisesti rauhatonta aikaa. Yleislakko, venäläinen sortomentaliteetti ja lähestyvä eduskuntauudistus puhuttivat kaikkia valistuneita naisia koululaisista vanhuksiin. Jo vuonna 1905 Hilja kuuli Lucina Hagmanin puhuvan tämän vieraillessa Turussa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa tunnetta ja ihailua pursuavan tekstin, jota itse piti elämänsä virstanpylväänä. Lucina Hagmanista tulikin Hilja Vilkemaalle tärkeä henkilö. Kun Hilja vuonna 1910 kutsuttiin Suomalaisen Naisliiton sihteeriksi, Lucina oli sen puheenjohtaja. Naisliitto oli perustettu nuorsuomalaisten toimesta kolme vuotta aikaisemmin, koska naisten vaalimenestys oli ollut huono eikä Naisasialiitto Unionin kaksikielisyys ja keinot tyydyttäneet suomenkielisiä. Samana vuonna perustettiin myös ruotsinkielisille oma järjestö, Svenska Kvinnoförbundet.

Hilja Vilkemaa toimi Suomalaisen Naisliiton keskushallituksen sihteerinä vuosina 1910 – 1912. Hän matkusti ympäri maata Naisliiton osastoissa ansaiten kannuksensa puhujana ja kansanvalistajana. Vuonna 1914 hänet valittiin keskushallituksen jäseneksi, ja hän toimi keskushallituksessa eri tehtävissä vuoteen 1969, jolloin hänet nimitettiin Naisliiton kunniapuheenjohtajaksi.

Naisten innostaminen yleisiin asioihin oli päällimmäinen tavoite Hiljan naisasiauran alkuaikoina.  Niinpä Naisliitto aloitti laajan naisten koulutus- ja valistuskampanjan, joka jatkuu edelleen. Järjestettiin seminaareja, esitelmätilaisuuksia, kursseja ja lukupiirejä osastoihin ympäri maan. Jo vanhain Hilja Vilkemaa koki itsensä Minna Canthin hengenheimolaiseksi, ja Minna Canthista tulikin Naisliiton pyrkimysten symboli.

Myös Naisten Äänen päätoimittajana

Tiedon levittämisen tärkeyden naisasianaiset oivalsivat jo aikaisin. Hilja Vilkemaan naisasiauran alkutaipaleen tunnetuimmat lehdet olivat Maikki Fribergin Naisten ääni ja Annie Furuhjelmin Nutid. Hilja alkoi heti avustaa Naisten Ääntä. Alkuvuosien artikkelit käsittelivät varovasti kirjallisia aiheita: kirja-arvosteluja, joitakin Minna Canth -aiheisia artikkeleita, ulkomaisten lehtien referaatteja. Laajat taisteluhuudot vielä odottivat. Kun Maikki Friberg vuonna 1927 kuoli, lehden toimittaminen jäi sen kustantajalle, Suomalaiselle Naisliitolle. Ei siis ollut mitenkään outoa, että Hilja Vilkemaasta tuli sen päätoimittaja vuosiksi 1928 – 1930.

Näinä vuosina Hilja kirjoitti satoja artikkeleita, runoja, referaatteja ja kirjallisuusarvosteluja. Aatteen selkiytymisen kannalta vuodet olivat tärkeitä hänen kehitykselleen. Vuoden 1930 lopussa Naisten Äänen toimitus muuttui nelihenkiseksi, mutta jo 1934 Hiljaa tarvittiin jälleen lehden ruoriin. Nyt päätoimittajakausi kesti neljä vuotta. Hän toimitti myös mm. Raittiuskasvatus-lehteä. Kirjailijana Hilja Vilkemaa jäi opettajan ja yhteiskunnallisen uudistajan minänsä varjoon. Kansalliskirjaston kokoelmissa on antologia-artikkeleita, kuvaelmia ja joitakin nuorten kirjoja. Artikkelit käsittelevät enimmäkseen naisen aseman eri piirteitä ja historiaa, joukossa kuriositeettina kirjoitus aiheesta Kalevala ja Nibelungenlied sekä toinen Onko Kalevalan Louhi traagillinen henkilö.

Naisen kulttuurikuvan laajentaja

Aktiivisimmillaan Hilja Vilkemaa oli 1920- ja 30-luvuilla, vuosina, jolloin naisasia ei ollut muodissa ja naisasianaisiin suhtauduttiin penseästi. On ilmeistä, että se harmitti Hiljaa ja leimasi hänet ymmärtämättömien silmissä radikaaliksi ja vaikeaksi. Ajan konservatiiviselle omahyväisyydelle Hilja ei voinut mitään, mutta taistelua hän ei jättänyt kesken. Naiset olivat näennäisesti saavuttaneet paljon, ehkei yhtä paljon ollut enää saavuttamatta. Hiljan mielestä saavutukset olivat näennäisiä. Asenteissa, lainsäädännössä ja sen toteutuksessa oli vielä pahoja aukkoja.

Paitsi suoranaisia yhteiskunnallisia uudistuksia Hilja Vilkemaa oli ensimmäisiä naisen kulttuurikuvan laajentamisen ajajia. Puheissaan, esitelmissään ja kirjoituksissaan hän toi kerran toisensa jälkeen esiin unohdettuja naishahmoja ja analysoi miesten kirjojen naiskuvaa. Myös musiikkielämän miesvaltaan Hilja puuttui puhuen naissäveltäjistä ja -kapellimestareista. Hilja Vilkemaalla oli lukuisia tehtäviä erilaisissa naisten riennoissa. Suomen Naisten Kansallisliiton, nykyisen Naisjärjestöjen Keskusliiton, toimikunnan jäsen hän oli 1927 – 32 ja sen filmikomitean puheenjohtaja 1933 – 36. Viimeksi mainittu luottamustehtävä osoittaa Hiljan epäsovinnaisuutta ja uusien tuulien hyväksymistä. Myös kansainvälinen naisasia oli Hilja Vilkemaalle läheistä. Jo vuonna 1911 hän osallistui kansainväliseen naisasiakokoukseen Tukholmassa, missä pidettiin Kansainvälisen Naisten Äänioikeusliiton maailmankongressi. Vuosina 1921 – 26 hän oli liiton Suomen komitean jäsen ja kolmisenkymmentä vuotta Pohjoismaisen naisasiakomitean jäsen.

Hilja Vilkemaan perintö elää

Hilja Vilkemaa oli syntynyt naisasianaiseksi ja naisasianaisena hän kuoli. Hän osallistui tiiviisti viimeiseen kohtalokkaaseen sairastumiseensa saakka Naisliiton tilaisuuksiin ja kokouksiin. Hän käytti ahkerasti puheenvuoroja, ja hänen mielipiteensä olivat aina askeleen verran muita edellä. Erään puheensa Hilja Vilkemaa päätti kolmeen tiehen: vapauden, vastuun ja yhdessä  kuljettavaan tiehen. Ne kuvaavat hyvin hänen aatemaailmaansa. Opetusneuvos Hilja Vilkemaan stipendisäätiö, joka on perustettu Hilja Vilkemaan syntymäpäivänä 1962, jakaa stipendejä Hilja Vilkemaan ajatuksia ja päämääriä kunnioittaen. Stipendisäätiöllä on vuotuinen perinnepäivä.              

Perimätiedon mukaan Salmion kartano rakensi mökin Rautakoskelta Salon kartanoon vievän tien varteen lähelle nykyistä Torppalaa. Tammelalainen Juho Juhonpoika (s. 1846) saapui vaimonsa Ida Marian (o.s. Hjerpe, s.1851) ja kahden lapsen kanssa Lopen Salonkylään 1873. Torpan kontrahti tehtiin Carl Johan Olssonin kanssa 1887. Asuttuaan ensi Lintulassa muutti perhe Rajaojan yhden huoneen mökkiin. Perheeseen syntyi vielä viisi lasta.

Isä Juho toimi räätälinä ja teki pukuja muun muassa senaattori Yrjö-Koskiselle. Johan mainitaan myös Rautakosken tehtaan työntekijäluettelossa.

Perheen tytär, isäni täti Alma Örn halusi palavasti jatkaa opintojaan kansakoulun jälkeen. Perheellä ei ollut kuitenkaan varaa kustantaa opintoja, joten Alma lainasi Salmion kartanon Carl Johan Olssonilta varat opintojensa rahoittamiseen. Olsson rahoitti myös Alman ruotsinkielisen harjoittelun Ahvenanmaalla. Kartanon herra tunsi lievää ylpeyttä suojatistaan. Lukiessaan Alman kirjettä hän lausahtaen: ”Ganska bra svenska för att vara skrifvet af en finskatalande flicka”. Alma maksoi aikanaan velkansa takaisin lainaajalle.

Alma Örn kävi Tuhkasen alakoulu- ja kiertokouluseminaarin Hämeenlinnassa ja sai päästötodistuksen Jyväskylän seminaarista 1905. Seminaarin päästökirjassa on keskiarvona 9,13. Seminaariaikana hän kuului aktiivina toverikunnan voimisteluseuraan, luokkakuoroon, pieneen naiskuoroon ja hengelliseen kuoroon.

Hän oli vahva naisasianainen ja itsensä kehittäjä, teosofi sekä naisvoimistelun edistäjä ja kehittäjä.

Alma-täti suoritti kaksi kertaa voimistelunjohtajan kurssin Varalassa, samoin kaksi kertaa Suomen laulun opettajayhdistyksen laulunjohtajakurssin, kouluhallituksen talouskurssin, osallistui metsänistutus-, maatalous-, puutarha-, uskontopedagogiselle -, rytmiikka- ynnä muille kursseille. Hän suoritti myös yliopistollisia koulutuksia mm. yksityistutkinnon saksankielessä professori Laurilalle vuonna 1935. Vielä vuonna 1962 Alma suoritti myös englannin approbatur- opinnot Helsingin yliopistossa yhtenä yliopiston iäkkäimmistä opiskelijoista.

Kolmena kesänä hän oleskeli Eestissä sekä Saksassa Konigsbergissä oppiakseen saksan kielen. Ahvenanmaalla hän opiskeli kaksi kesää ruotsin kieltä. Hän sai useita stipendejä kuuntelumatkoihin seminaareihin ja kansakouluihin.

Alma Örnin elämäntarina

Alma Örn toimi Hämeessä opettajana useammalla koululla. Hän oli Janakkalan Vähikkälässä Pienten lasten koulun opettajana 1900, kiertokoulun opettajana Lopella 1901, kansakoulun opettajana Tytärsaarella 1905-1907, Merikarvialla 1907-1909, Lappeen Juvakassa 1909–1931 ja Lappeenrannassa kansakouluopettajattarena vuodesta 1932 eläkkeelle saakka.

Joulukuussa 1918 Alma avioitui pankinjohtaja August Reijolan kanssa. Liitto oli lapseton ja päättyi eroon 1943. Tuolloin Alma-täti otti tyttönimensä Örnin takaisin. Hän kuitenkin peri Reijolan tilan keskinäisen testamentin takia ja myi tilan Lappeenrannan kaupungille vuonna 1960. Hän teki lahjoituksia sukulaisille ja yhdistyksille, muun muassa Lappeenrannan naisyhdistykselle 50 000 mk.

Alma Örn kuului Lappeen kunnanvaltuustoon ja Lappeen kunnan työnvälitystoimiston johtokuntaan. Hän oli Kansallisen Edistyspuolueen Lappeenrannan piirijärjestön johtokunnan jäsen ja toimi puolueen sihteerinä.

Alma Örn oli Suomen vapaussodan aikana Imatran rintamalla toimien kanslia-apulaisena sotilasompelimossa ja Lappeenrannassa Kuopion 6:n täydennyspataljoonan emäntänä. Ansioistaan hän on saanut Suomen Vapaussodan muistomitalina ja Lotta Svärd Suomen Kultamitalin.

Alma Örn kiersi Etelä-Karjalaa Suomalaisen Naisliiton Lappeenrannan osaston asianaisena selostamassa vaalilakia naisille. Vuonna 1962 hän muisteli maakuntakierrostaan Lappeenrannan Marttayhdistyksen kokouksessa.

Lappeen ympäristön maalaisnaisia ja kotia 50 vuotta takaperin

Edettiin kevättä 1913 ja valmistauduttiin valtiollisiin vaaleihin ”viivan vetoon” niin kuin maalla oli tapana sanoa. Lemillä sanottiin ”viima ja viiman veto”.

Kahdesti Suomen kansa oli jo edustajansa valinnan suorittanut, mutta siitä huolimatta tämä toimitus, sen teknillinen puolikin oli vielä uutta ja vaikeata varsinkin naisille, joita harvemmin oli nähty leikkivaaleissa ja puoluekokouksissa.

Tästä syystä Suomen naisliiton Lappeenrannan osasto antoi tehtäväkseni mainitun vuoden kesäkuun ajan kiertää maaseudulla Lappeenrannan ympäristössä varsinkin syrjäkylissä selvittelemässä naisille vaalilakia ja n.k. ”viivan vetoa”.

Matkasuunnitelmaani kuuluivat Lappee, Lemi, Taipalsaari ja Savitaipale. Näistä ehdin eniten kulkea Lappeella talo kuin talo, suurimman osan Taipalsaarta sekä Lemin ja Savitaipaleen raja- ja syrjäkylät. Aloitin päiväni aamulypsyn aikoina, lopetin klo 8 tienoilla illalla ja kun polkupyörälläni niinä aikoina oli hyvänlainen vauhti, ehdin päivän kuluessa avata monta ovea. Kun sen vuoden kesäkuu lisäksi oli sateeton niin kuukauden matkani jatkui yhtämittaa. Ainoastaan lauantai illasta maanantai aamuun vietin jossain talossa, jossa oli monta miniää. Sen ajan perheet olivat patriarkaalisia, rakenteeltaan perheyhtymiä. Hirven talossa Lappeella esim. oli 42 henkeä, Saarainkalliossa 36 henkeä, Helkalassa 28 henkeä vain muutamia mainitakseni. Haapakylässä erään talon isäntä oikein ylpeänä kertoi, että suku oli asunut niin kauan yhdessä, että kotinuorison kesken oli solmittu avioliittoja. Vanha isäntä oli näissä perheissä pää. Hänen sanansa oli laki ja sitä toteltiin. Emäntä ei paljon sanonut, ei ollut sanottavaa, paitsi joskus silloin jos talo oli ollut hänen ja isäntä tullut vävyksi.

Emännän kanssa ainakin Lappeella oli vaikea päästä puheisiin, vaikka jo pihaa ja eteistä tarkastellen yritti asennoitua. Kun menit tupaan ja sanoit olevan asiaa emännälle, sait vastaukseksi ”siellä se isäkkä on pellolla” tai ”siellä se isäkkä nukkuu kamarissa”. Isäkkä haettiin ja hänen olemuksensa kyllä osoitti, että hän oli isäntä. ”Keit vieraalle kohvii” hän ensimmäiseksi sanoi emännälle. Sitten hän tuli juttusille, joka tavallisesti luisti hyvin. Viivan veto oli niin ilmassa, että se itsestään tuli esille ja naisten osuuskin. Jokainen mies oli valmis myöntämään, että on oikein ja kohtuullista, että hänen vaimonsa äänestää, mutta muitten akat ja vanhat piiat, niillä ei olisi väliä. Jokainen mies siihen aikaan oli vakuutettu, että vaimonsa äänestää, ketä hän käskee ja siten tietää mitä puoluetta. Siinä tarinoidessa kahvikin valmistui. Emäntä tuo pöytään 2 paria kuppia, pannuun ja muut tykötarpeet. Sitten hän tuli ja kuiskaa jotain isännän korvaan. Käykää vieras kohville! sanoi isäntä ja kaatoi kahvia. Emäntä mennä hipsutteli uunin luo tai navettaan töihin.

Oli tosin eräitä taloja, joissa emäntä keitti kahvin, kutsui isännän ja istui juomaan. Otin kautta rantain selkoa ja ne nyt olivat niitä taloja joissa isäntä oli tullut vävyksi. Emännän kyllä sitten myöhemmin tavoitti ja puheliaskin hän oli ja moni kiitti että oli oikein listan nähnyt ja siinä edustajaehdokkaiden tuttuja nimia Särkkä, Sinkko, Juutilainen ym.

Pyörämatkat kesäisessä maalaismaisemassa

Miellyttävää oli siihen aikaan kesäisin pyörämatkan teko. Auto ei vielä myrkyttänyt ilmaa, eikä ollut murskakuoleman uhkaa. Vieraanvaraisuus oli runsasta, aikaa oli rupatella, sillä harvoin vieras syrjäkylille sattui. Erittäin Lappeella oltiin kovin ystävällisiä. Olihan pitäjän kansankynttiläopettaja ja koulu yleensä arvostettuja. Ei vielä ollut voimassa koulupakko.

Savitaipale näytti olevan vaurasta. Talojen rakennukset suuria, useimmiten maalattuja. Kaikki mikä oli n.k. miestentoimesta näytti aika muhkealta. Mutta kun astuu taloon sisäpuolelle niin siellä ei ollut hauskannäköistä. Naisia yleensä oli huomattavan runsaasti ja tyypillinen näky oli, että heitä istui rivissä takan reunalla pomppatakki päällä vaikka oli kesäkuu. Kiirettä ei ollut ja siisteys ja muu huushollin meno sekä huoneessa että pihamaalla sen mukaista. Savitaipaleella olikin toteutettu miesten silloinen määritelmä: ”Uuni ja emäntä ovat kotona”.

Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset yleensä eivät olleet koskaan käyneet esim. Lappeenrannassa, vaikka laiva kulku oli kesäisin jokapäiväinen. Kun eräässä talossa näin kuteita olevan kankaan ostolangoista, ihmettelin kuka ne ostanut: ”Isäkkä vaan se tuo, isäkkä kaikki ostaa. Se on niin tarkka kaikess, meijän isä”, vastaa emäntä. 

Aivan erikoislaatuinen tapaus oli Savitaipaleen Kaskeinkylässä. Lieneekö taloa enää olemassa. Ei ainakaan asuinrakennusta, niin ikäloppu se oli, mutta kunnioitettava tupa oli valtavan suuri, uunin pankolle ja itse uunin olisi voinut sijoittaa vaikkapa joukon yövieraita. Valtava oli kurkihirsikin ja muut kattoa kannattavat puuosat. Mutta siivotonta oli. Tuvan nurkissa oli entisajan heinätukkojen tapaisia kasoja, roskaläjiä. Niissä oli vanhoja kenkiä, länkien ja valjaiden kappaleita, vanhoja pyttyjä, pulloja, vaatteita jne. Kievarin emäntä myöhemmin sanoikin, että tupa oli viimeksi siistitty kolme vuotta takaperin, kun talossa oli häät tulossa ja sen voi kyllä uskoa.

Mutta edelleen: Keskellä tupaa oli valtava pöytä, siinä leivät nousemassa ja uuni lämpeni. Pöydän seutuvilla istui kaksi naista siinä 30-40 ikävuotisia talon tyttäriä, kuulin sitten. Silkkipuku, käherretty tukka, lakeerikengät, upeat korvarenkaat. Virkkasivat pitsiä. Olivat palveluksessa Pietarissa, mutta tällä kertaa kesälomalla. Ystävällisiä olivat. Kahvia tarjosivat ja se oli hyvää. Kun kuulin, että olivat kirjoilla kotipitäjässään, kerroin matkani tarkoituksesta, otin esille äänestyslistankin. Mutta silloin neidit sanoivat yhteen ääneen, että ”Viimaa en vejä”. Ja sitten he selittivät, että Keisari Pietari on hyvä, hyvä on Venäjän valta, ja kyllä he olivat urhoollisia meijän pojat Japanissa, meijän pojat siis venäläiset sotilaat oli toistuva hyvin mieleinen sana. Ja joka asian perään tuli aina:” Viimaa en vejä”. No eihän niin varmoja vakaumuksia voinut järkyttää ja ehkäpä se ei olisi ollut oikein turvallistakaan.

Siinä tarinoidessa leivätkin ehtivät kypsyä ja uunista otettuna ne laitettiin sänkyyn peiton alle. Suotakoon anteeksi uteliaisuuteni, mutta kun tyttäret menivät niin noutamaan, niin kurkistin mitä muuta sängyssä olisi ollut. Näin, että leipien peite oli hyvin vanha ja hyvin likainen välly. Niiden alla oli pokka s.o. sänkymatosta tehty lakanan korvike ja sen alla pehkuiksi kuluneita olkia. Minkäänlaista lakana ei ollut, mutta tyynyssä oli höyhentä ja sängyn raot oli täynnä ruskeaa massaa, joka yön tultua varmaan oli vilkkaassa liikkeessä. Suojaava kerros likaa väritti kaiken. ”Viiman veto” olisi ollut rikos keisaria ja hyvää Venäjää vastaan. Siivoaminen ei näköjään ollut tärkeä asia.

Lemin ja Savitaipaleen rajoilla tapasin monia pieniä läjiä, jotka eivät oikeastaan ihmisasumuksilta näyttäneet, mutta ”Viiman vetoa” ei missään paheksuttu. 

Toinen huipputapaus sattui, kun kerran klo 10.00 aikaan illalla menin Lemillä erääseen taloon. Tuvan seinät olivat omituisen vaalean ruskeat, ihmettelin, että ihanko on tapiseerattu. Kun sitten sytytettiin lamppu, selveni, että yönselkään silleen lähteneet torakat aivan peittivät seinät. Tosiaan nykyisin näkee tapetteja, joiden pienet eloisat kuviot muodostavat aivan samanlaisen seinäpinnan. Pyysin ja pääsin tyttären toveriksi aittaan. Oli sielläkin luteita, mutta seiniä peitti ympäriinsä nauloista riippuvat hameet. Ihmettelin, että kenellä on niin monta leninkiä. ”Miunhan ne”, sanoi 17 –vuotias kainosti hymyillen. ”Mutta minkä tähden niitä on niin paljon?” kysyin. ”Kun viijään kylään, että niitä sitti on”. Elämän pääpolut oli selvillä. Tapa oli, että tyttärelle morsiamena varattiin niin paljon vaatetta, että riitti koko iäksi. Miehelässä ei uutta laitettu.

Tämä tapa oli yleinen, eikä vain Lemillä. Vielä 1920 erään rikkaan talon emäntä Lappeella vähän apeaina kertoi, että hänkin halusi uuden leninkin, mutta kun pyytää, niin Felix vaan sanoo jotta eikös sinulla siellä aitan naulassa vielä ole. Ja pitkissä ympäriinsä rypytetyissä kotikutoisissa emäntä edelleen sekä aitanpolkua että kirkkotietä asteli, vaikka yleensä naisilla jo oli joku ahdas polvihame tai pliseerattu leveä.

Siisteyttä koskevaan edellä kerrottuun on kuitenkin totuuden nimissä lisättävä, että tapasi joskus siistejäkin koteja. Savitaipaleen ja Suomenniemen kirkonkylien talot esim. olivat aika hyvin hoidettuja. Olipa aivan loistotalojakin esim. Suomenniemen Väärä ja Kaskeinkylän kievari. Mutta sen ajan syöpäläisten runsautta näillä seuduilla en vielä kuitenkaan voi olla ihmettelemättä. Niitä kai pidettiin ihan asiaan kuuluvina, koska oli sanontatapakin ”Missä on ihminen, siinä on lutikka” ja ”Täi mielessä, kirppu koirassa”. 

Savitaipaleen tyttäret jo siihen aikaan kyllä kävivät palvelusansioilla talvisin. Lappeenrannassakin oli määrättyinä syyssunnuntaina ”piikamarkkinat”, jolloin tyttäriä oli tullut hakemaan talousapulaisen paikkoja ja apulaista tarvitsevat heitä etsimässä. Savitaipaleen tytöt olivatkin hyvässä apulaismaineessa, mutta saavutettuja taitoja nähtävästi ei kotona seurattu.

Taipalsaaren emäntä erosi edellä kerrotusta sisarestaan. Oli valmis haastatteluun, puhui itse puolestaan, kun jotakin tarjosi, oma-aloitteisesti se teki. Oli pirteä, iloinen, ei harmaan alistuva. Kodit olivat yleensä siistejä. Erilaisuus ehkä johtui siitä, että Taipalsaaren miehet olivat yleensä kesäkauden lotjassa ym. töissä Saimaalla, jonka johdosta emännät hoitivat talon edustustehtävät, kaupunkimatkat jne. Ehkäpä sekin, että Taipalsaaren taloissa jo aikaiseen asui kesävieraita. Taipalsaaren nainen jopa uskalsi aliarvioivaa pilaa miehistä. Kun kerran kinttupolulla raahasin pyörääni yli aidan, kuului pensaiden takaa lehdeksiä tekevän ääni ihmettelevän: ”Miestäkö se raahaa vai mikä taakka sillä on?”

Mutta: Edellä kerrotusta ei saa jäädä sitä kuvaa, että esimerkiksi Lappeen nainen olisi ollut tekemätön ja saamaton. Päinvastoin, hän oli erinomaisen ahkera ja työteliäs, oikea raataja ja talon tuki. Mutta hänen työtaakkansa oli suunnaton. Miehet kulkivat markkinoilla ja rahdin vedossa, kotityöt jäivät naisille. Sellaiset työt kuin aitojen teko keväisin, lannanvedättäminen pelloille, lehdeksien teko, heinän niitto ja korjuu, elonleikkuu ja perunan nosto olivat varsinaisesti naisten töitä, puhumattakaan karjanhoidosta ym. Kesäisin esim. naisten työpäivä alkoi kello 4-5: seuduilla. Kahvin keitto. Lypsylle lähtiessä muut alkoivat nousta. Kun maitopuuha oli suoritettu ja pikkuelukat hoidettu, oli matka ulkotyöhön. Aamiaiselle tultua miehet ottivat sanomalehden ja tupakan tai olivat pitkällään kunnes ruoka oli pöydässä. Harvoin emäntä istui ja söi. Ruuan jälkeen miehet ottivat ruokalevon, naiset korjasivat pöydän, syöttivät porsaat ym. ja olivat taas valmiit lähtemään miesten kanssa ulkotyöhön. Sama uusiutui päivällisen aikana. Lämmintä ruokaa oli harvoin. Oli leipää, voita, uunilihaa, suolakalaa, piimää, pyhänseudulla rieskaa ja piirakkaa. ”Meillä on vahvaa väkeä, ei ne puuroja eikä liemiä syö, pitää olla oikein ruokaa, pitää olla voita ja leipää”, sanoi isäntä Ruokonen vuonna 1920.

Mies opetti nuorikolleen, että on vain kolme tarpeellista: lypsäminen, leipominen ja kirnuaminen. Vielä vuoden 1918 sodan jälkeen sai kuulla miesten keskustelevan siitä, miten he olivat vaimojaan opettaneet. Ja kurituksessa ja Herran nuhteessa vaimo kasvoi. ”Mies mielensä jälkeen, nainen käskystä” oli ohje. Mies edusti kaikessa niin tarkasti, että kun esim. pitoihin mennessä vietiin tuliaisiksi rieskoja ja voita, niin isäntä pitotalossa antoi tuliaisnyytin. Ja kun oli vieraita ja naiset laittoivat ruuan, piti hakea isäntä kutsumaan vieraat syömään. Kun oli pidot esim. häät, ei morsiuspöytään saanut istua muita kuin kukkaistytöt ja muut naiset saivat syödä vasta sitten, kun kaikki miehet olivat syöneet. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että ei emäntä vieraan kanssa keskusteluihin antautunutkaan.

Miehen älyä ja viisauden liikuttavaa kunnioittamista kuvaa mainiosti mm. Luumäen tädin sanonta: Meitä oli neljä ikänaista ja 17-vuotias veljenpoika, niin täti lausahti: ”Hää täs nyt on ainoa, joka jotakin ymmärtää”.

Nyttemmin on tullut paljon uusia tekijöitä, ennen muuta erittäin voimaperäinen Marttatyö ja ne ovat herättäneet ja muovanneet ympäristöseutumme naiset ja heidän kauttaan kodit aivan toisenlaiseksi. Plussaako vai miinusta? Kukin tekee omat johtopäätöksensä.

Yksi vain varmaa: Kehityksen kulkua ei kukaan voi pysäyttää.

Naisasianainen Alma Sofia

Alman ura oli häkellyttävän pitkä ja komea. Vaatimattomista oloista 1900-luvun alussa lähtenyt tyttö omalla vahvalla olemuksellaan ja viisaudellaan tunki läpi harmaan kiven, opiskeli koko elämänsä, korjasi epäkohtia ja toimi mm. naisvoimistelun uranuurtajana.

15.7.1947 Alma kirjoitti:

Tähän päivään asti en ole koskaan valittanut sitä, että olen syntynyt naiseksi. Olen asettanut ylpeästi itselleni vaatimuksen: Täytän jokaisen tehtävän yhtä hyvin kuin mies sen tekisi ja hiukan paremmin. Ja nyt kun kohta olen 67 v., niin tuntoni sanoo että, olen työni suorittanut tunnollisesti ja niin hyvin, että niissä olosuhteissa, joissa olen elänyt – suurimmalta osalta ahdingossa, köyhyydessä, väsyneenä, ei keskitason ihminen olkoon vaikka viidesti mies, olisi juuri sen paremmin voinut tehdä. Mutta tänään itken, että olen nainen, sillä koko ikäni, hamasta lapsuudestani, siitä asti, kun veljeni Kustu arvioitiin aina paljon korkeammalle, ”koska hän oli poika”, aina ja loputtomasti saa tuntea, että on ”vaan nainen”. Mikä ihmeen rangaistus meidän yllämme pitää levätä. Katsoi minne katsoi, mies marssii saappaineen ja tallaa naisen, sivuuttaa, sortaa. Palkat, luottamus, kunnia, edut, ne kuuluvat miehelle. ”Tyttö syntyi, tyhjä syntyi”, ”Se on akkamaista”, ”Se on ämmän järkeä”. Pitää olla nero saadakseen työstään edes hivenen tunnustusta, jos on sattunut naiseksi syntymään. On vaan yksi keino, jolla nainen turvaa etunsa ja menestyksensä. Pitää vedota miehen seksuaaliteettiin. Kun sen tekee taidolla, niin tiet kyllä valkenevat, mutta siihenpä en ole koskaan alentunut. Ja nyt tänään itken haikeasti. Olisihan minunkin elämässäni saanut olla jokin iloinen aika, jolloin minäkin olisin ollut muiden veroinen, en loputtomasti potkittu ja halveksittu – vaan nainen, kun minulta voidaan jotakin kiskoa, minulla voidaan jotakin teettää, mutta ihmisenä olen ”vaan nainen”.

Johdonmukaisia olivat vanhat Germaanit, heidän taivaassakin oli vain miehiä. Ja seksuaalisesti näki Muhammed, että paratiisissa oli vain kauniita mustasilmäisiä tyttöjä palvomassa miehiä. Missä on oikeus? Missä totuus? Niitä ei ole olemassakaan.

Henkilökohtaisia muistoja Täti Almasta

Täti Alman vierailut isovanhempieni Hulda ja Yrjön kotiin Örnille, Lopelle, olivat aina merkittävä tapahtuma. Mamma siivosi päivätolkulla huushollia ja parasta pantiin pöytään. Taisi vähän pelätäkin omanarvontuntoista miehensä sisarta. Meitä lapsia ei silloin huolittu kylään sotkemaan ja remuamaan.

Alma Örn haudattiin Lappeenrantaan heinäkuussa 1978. Olin perheeni kanssa hautajaisissa kauniina arki-iltana. Saattoväkenä oli Lappeenrannan Naisvoimistelijoiden edustaja, Vanhainkodin johtaja, setäni Sakari ja oma perheeni. Alma Örn haudattiin entisen miehensä pankinjohtaja August Reijolan (kuollut 1947) viereen. Tämä vahva ja viisas naisasianainen oli toivonut, että hänet haudataan hiljaisesti, jonka jälkeen vasta ilmoitetaan suvulle kuolemasta. Laki ei tätä enää sallinut, joten toimitus oli hyvin vaatimaton ja koskettava.

Äidinkieltä, kirjallisuutta ja paljon muuta

Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1938 mutta asunut koko ikäni Keski-Suomessa. Ylioppilaaksi kirjoitin Saarijärven yhteiskoulusta 1958. Kävin aluksi Jyväskylän talouskoulun, koska aioin talousopettajaksi. Aloitin kuitenkin opinnot Jyväskylän yliopistossa 1960. Valmistuttuani 1963 humanististen tieteiden kandidaatiksi tein opettajasijaisuuksia muun muassa Vaajakosken yhteiskoulussa sekä Laukaan kunnan Leinolan koulussa.

Vuonna 1966 aloitin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Keski-Suomen Opistossa Suolahdessa. Opisto oli tuolloin aatetaustaltaan grundtvigilainen kansanopisto. Käytännön- sekä opintolinjan ohella siellä oli kansankorkeakoulu sekä ammatillista koulutusta: nuorisotyölinja sekä kodinhoitajakoulutus. Opiston henki oli kristillinen. Joka ilta oli yhdeksältä iltahartaus. Auskultoinnin ja koevuosien jälkeen sain 1969 vakinaisen viran. Vuotta myöhemmin avioiduin Kalevi Tuohesmaan kanssa. Meillä on kaksi lasta, nyt jo neljä lastenlasta.

Kun ensimmäinen lapseni oli yksivuotias, anoin virkavapautta ja suoritin ylemmän korkeakoulututkinnon ja sain maisterin arvon. Aineyhdistelmäni ovat kirjallisuus, suomen kieli ja viestintä, psykologia ja kasvatustiede. Puheviestinnän yliopistollinen tutkinto kuuluu myös opintokokonaisuuteen. 1970-luvun ajan kuvaan kuului vasemmistoradikalismin ihannointi myös yliopistomaailmassa. Intellektuelleja olivat ajan aatevirtausten mukaan kuvatun aatesuunnan kannattajat.

Elinikäinen opiskelu sekä rauhanaate ovat ihanteitani. Niinpä olen työni ohella lukenut kaunokirjallisuuden ohella jatkuvasti paljon tietokirjallisuutta sekä opiskellut muun muassa luovaa puheilmaisua, työoikeutta, tiedotusoppia ja filosofiaa.

Grundtvigilaisuudesta moderniin opistoon

Jatko-opintojen jälkeen minussa korostui yhteiskuntakriittisyys. Kurssi Nordens Folkliga Akademissa Ruotsissa vuonna 1975 oli antoisa. Siellä keskusteltiin modernista aikuiskoulutuksesta.

Radikaalit aatteet olivat tulleet kansanopistoonkin. Vaikka joskus laulettiin Grundtvigin laulua: ”Kuin päivänpaistetta peltosi, niin vaatii henkesi valistusta, maan rikkauksia parempi on tietää Luojansa tarkoitusta…”, opistosta alettiin käyttää nimitystä sitoutumaton yleissivistystä ja ammatillista koulutusta tarjoava aikuisoppilaitos.

Aika muutti myös Keski-Suomen Opiston koulutustarjontaa. Se monipuolistui. Oli sivistäviä kesäkursseja ja myös nuorisotyön koulutus oli laajempaa ja tasokkaampaa. Samoin kasvatustieteen approbatur-arvosanoja suoritettiin ansiokkaasti. Opiskelijat tekivät arviointeja opetuksen tasosta. Ei ollut enää iltahartauksia eikä tiukkaa valvontaa nais- ja miesopiskelijoiden seurustelun osalta.

Kesällä 1979 pidin opistolla kirjoittajaseminaarin. Luottamusmiestehtävät tarjosivat useita kiintoisia kursseja. Rauhantyöhön kannusti Tampereella 1986 pidetty YK:n Kansainvälinen Rauhankasvatusseminaari. Si vis pacem, para bellum: Jos tahdot rauhaa, valmistaudu sotaan, totesi jo antiikin filosofi. Ihmiskunta ei ole vieläkään kypsynyt selvittämään ongelmia sivistyneesti dialogin keinoin ilman jyrkkää vastakkainasettelua.

Mutta ennen kaikkea kirjoittaja

Klassisen musiikin kuuntelun, lenkkeilyn ja lukemisen ohella kirjoittaminen on ollut pääharrastukseni. 1980-luvulla ryhdyin kirjoittamaan kalevalamittaisia runoja. Vapaamittaisista runoista Syysillan fantasia, Suolahtivalssi sekä Hiljaisuuden puhetta ovat tunnetuimmat säveltämäni runot.

Kirjoitin 1980–1990 luvulla myös kolumneja paikallislehteen ja 2000-luvulla asia-ja mielipideartikkeleita Keskisuomalaiseen. Työpaikkakulttuurin tutkimuksen tarpeellisuus, kirjallisuuden opetuksen tärkeys tai arvojen ja aatteiden merkityksellisyys vielä tämän päivän maailmassa ovat aiheita, joihin olen tarttunut.

Seniorivuosina oli sitten ollut enemmän aikaa kirjoittamiseen. Opiskelin avoimessa korkeakoulussa muun muassa taidekasvatuksen approbaturin, mikä antoi lisävirikkeitä.

Vuosina 1994–1996 kirjoitin ja ohjasin kolme kesäteatterinäytelmää Ääneseudulla Kanavakissat-ryhmäni kanssa – talkoohengen mukaisesti. Esiintymisiä oli Wanhassa Riihelässä, Suolahden Höyryfestivaaleilla sekä Wanhalla asemalla.

Ensimmäinen romaanini oli Pakastettu intohimo (2000). Ajatelmakokoelma Tähtilippu paratiisiin ilmestyi vuonna 2007. Näytelmä Arvovieraat vuodelta 2006 kertoo Akseli Gallén-Kallelan salaisesta pakoretkestä Suolahteen vuonna 1906.

Miksi pakoretki? Taiteilija joutui ”mustalle listalle”, koska oli maalannut muotokuvan vallankumouksellisesta Maksim Gorkista. Gallén-Kallela avusti Gorkia naamioidulla pakoretkellä ja joutui santarmien epäilyn kohteeksi, ja jopa hänen henkeään uhattiin. Retki Suolahteen, jossa asemapäällikkö oli ollut Gallén-Kallelan koulutoveri, naamioitiin ”ilvesretkeksi”. Ilveksiä ei löytynyt, mutta syntyi teos Ilvesluola. Jo kesällä 1904 taiteilija oli tehnyt kaksi teosta Keiteleen maisemissa. Konginkankaalla olivat syntyneet Saunatyttö ja Keitele.

Tähtien takaiset muistelmat

Suomalaisen Naisliiton satavuotisjuhlien kunniaksi kirjoitin nimimerkillä Sari Särmä Minna Canthista ja hänen ystävästään Otto Tuomesta romaanin Salattu rakkaustarina. Se on tyyliltään päiväkirja- ja kirjeromaani. Kertojan roolissa on ”tähtien takainen” muistelija. Asiat nähdään nuoren, hurmurina esiintyvän miehen näkökulmasta. Hän on ihastunut jo kypsään ikään ehtineeseen kirjailija Canthiin.

Kanttilan salongin inspiroivat keskustelut saivat aikaan henkisen kehitysprosessin köyhän kodin kasvatissa. Arvojen pohdinta, kirjallisuus ja filosofia alkoivat kiinnostaa nuorta lehtimiestä. Tuomesta tuli sittemmin, 1907 kirjailija ja kansanedustaja ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan.

Näytelmään sain inspiraatiota vuonna 2002 löydetyistä uusista lähteistä, joissa Tuomi kuvaa ystävyyden laatua ja toistuu sana erotiikka. Erotiikkaa ei kuitenkaan kuvata samaan tyyliin kuin nykykirjallisuudessa. Paljon jää arvailujen varaan. Romaanin erotiikkaa voi luonnehtia saman tyyppiseksi kuin Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin inspiroivaa yhdessäoloa. Tosin Minna Canth oli pidäkkeitä asettava, henkistä puolta korostava, Tuomi puolestaan Lemminkäisen tapainen narsisti.  Mustasukkaisuuttakin nuori hurmuri koki esimerkiksi tohtori Kaarlo Bergbomin vuoksi, joka oli usein vieraana Kanttilassa näytelmien syntyaikaan. Tuon ajan juoruämmät vastasivat tämän päivän keltaista lehdistöä. Niinpä he esiintyvät kirjassa ironisina tarkkailijoina – ironisoiden myös itseään.

Nyky-Kanteletar

Vuonna 2010 julkaisin Nyky-Kantelettaren, jonka loppuun professori Teivas Oksala kirjoitti myönteisen ja kannustavan arvionsa.

Kirjaa pidettiin radikaalina, sillä sen teemoina olivat ajankohtaiset poliittiset asiat. Olin Yle 1:n ohjelmassa keskustelemassa muun muassa Jari Halosen kanssa, jonka Kalevala-elokuva oli tekeillä. Syntyi väittelyäkin Kalevalan nykytulkinnasta. Onneksi arvostelut runokirjasta olivat myönteisen kannustavat useassakin lehdessä.

Syksyllä 2011 runo Aristoteleen perilliset oli esillä Athenis Finlandiaen kulttuuripäivillä latinaksi nimellä Heredes Aristotelis. Nyky-Kantelettaresta ilmestyi 2014 uusi, lisätty painos.

Tuija Saarinen kirjoitti arvioinnissaan Pirta-lehdessä (4/ 2010): ”Runoissaan Tuohesmaa ottaa kalevalamitalla kantaa eikä kaihda sellaisiakaan vaikeita asioita kuin laman lunnaita, työttömyyden kiroja, luonnonsuojelua ja sodan mielettömyyttä. Tuohesmaa käsittelee runoissaan yleisesti jaettuja tuntoja mutta myös paikallisesti merkityksellisiä tapahtumia. Kalevalamitta on keino vaikeiden asioiden käsittelyyn ironiaa ja satiiria unohtamatta. Ehkä löydämme siitä sanallisen sampomme Myllykirje tuonelasta -runon evästyksin:

Luovuus Luojan luottokortti,

käyntikortti kekseliään:

Sisimmässä sanomansa,

tietoisku tajunnassa.”

Löytyisikö luomuneito

Missä kaunotar Kalevan:

neito nuori, naisellinen:

lemmikki tuo lettipäinen,

hymyilevä hienohelma?

Yhä etsin rouvakseni:

vihityksi vaimokseni

Suomi-neitoa suloista:

valloittavaa viehkeätä.

Kaukaa kierrän nirppanokat:

blondit myöskin tyhmänlaiset:

töllötintä tuijottavat,

sankareita sarjafilmin:

matkivat, myös mainostavat:

seksikkyyttä sielutonta

käytöksellään korostavat

kyynisesti keimailevat,

Miksi sorja Suomi-neito

piikasielu pinnallinen,

savuketta poltteleva?

Tytön mistä löydän vielä

lempeän, myös luonnollisen:

neidon sievän sielukkahan?

Hälle Liedin laadukkahan

verannalla viulullani

soreasti soittelisin:

ladylleni laulaisinkin.

Veneretkellämme veisin

purjehtimaan Päijänteelle

huvilahan honkaisehen,

perinteiseen pirttihimme.

Näen hunnun häivähdyksen

helluntaina häissä meidän,

puhumassa pastorinkin

kotikirkon alttarilla,

kohahduksen juhlaväen

nähdessään kuin näytelmänä

parin uljaan pyörähdykset

valssissamme viehkeässä

Yhteiskuntavastuunsa kantava opettaja

Hilma Katariina Herajärvi syntyi 1895 lopulla Alatorniolla Hanna (o.s. Ponkala) ja Isak Herajärven eli Alakuijalan maanviljelijäperheeseen vanhimpana lapsena. Hilma valmistui 22-vuotiaana Raahen seminaarista kansakoulunopettajaksi. Samana vuonna 1917 Suomi itsenäistyi. Hän suoritti saamansa stipendin turvin vielä kymmenen vuotta valmistumisen jälkeen, lukuvuonna 1927–1928, kansakouluopettajien jatko-opintoja Helsingin yliopistossa. Hilma Herajärvi toimi aluksi opettajana Alatornion kunnan Kivirannan kansakoululla ja sen jälkeen Alaraumon koululla eläkeikään asti vuoteen 1959.

Hilma Herajärvi oli monien opettajien tapaan yhteiskuntavastuuta kantava nainen. Hän toimi lukuisissa kunnallisissa luottamustehtävissä, muun muassa huoltolautakunnassa koko huoltolakien voimassaoloajan sekä sitä seuranneessa sosiaalilautakunnassa yhteensä 15 vuoden ajan. Lisäksi hän osallistui kunnankirjaston johtokunnan, kunnan historiatoimikunnan ja Alatornion kunnan lastenkodin johtokunnan työskentelyyn. Hänet valittiin myös Alatornion (nyk. Tornion) kunnanvaltuustoon vuosiksi 1952-1953. Aktiivisella naisella riitti aikaa ja voimia moneen.

Hilma Herajärvi kuului Suomalaisen Naisliiton Alatornion osastoon (nykyisin Suomalaisen Naisliiton Tornion yhdistys) ja valittiin myös Suomalaisen Naisliiton valtakunnalliseen keskusjohtokuntaan ja myöhemmin myös Suomen Naisten raittiuskeskuksen johtokuntaan. Hilma Herajärvi oli myös Alatornion sekakuoron eli nykyisen kirkkokuoron perustajajäseniä laulaen kuorossa aktiivisesti yli 30 vuoden ajan. Yhtä pitkän ajan hän toimi Peräpohjolan opettajayhdistyksen johtokunnassa. Aikaa riitti Tornion ja Alatornion Kalevalaisten naisten toimintaan yhdistyksen perustamisesta lähtien. Alatornion Kalevalaisissa naisten puheenjohtajuus oli kauan Herajärven vastuulla. Kaupan alakin vaati yhteistyötä ja Hilma Herajärvi tarttui tähänkin tehtävään. Hänet valittiin Länsi-Pohjan Osuusliikkeen hallintoneuvostossa ja hän perusti yhdessä eräiden muiden naisten kanssa osuusliikkeen naistoimikunnan, jonka toimintaa hän johti. Sosiaalinen työ oli 1900-luvun alkupuolella vielä heikoissa kantimissa ja hyvinvoinnista huolehdittiin lähinnä yhdistyksen avulla. Siihenkin Hilma Herajärvi tarttui. Hän kuului Alatornion Mannerheimin Lastensuojeluliiton perustajajäseniin ja toimi yhdistyksen rahastonhoitajana ja sihteerinä hoitaen sodan aikana samoja tehtäviä Punaisessa Ristissä.

Lottatyön uranuurtaja

Hilma Herajärvi eli aikakaudella jolloin Suomi sai itsenäisyyden. Hän otti aktiivisesti osaa maamme itsenäisyystaisteluihin. Hänelle, kuten muillekin lotille vuoden 1918 sota merkitsi vapaussotaa. Raskas menetys oli 19-vuotiaan veljen, Erkki Wilhelm Herajärven eli Alakuijalan (Ville Kuijalan) kaatuminen Vesilahdella Lempäälän taistelussa 5.4 1918. Hilma itse työskenteli sodan aikana Kivirannan koulun nuorena opettajana toimien oppaana ja antaen tietoja paikallisesta tilanteesta kapteeni Jacobsonin jälkijoukoille. Hänen kotonaan oli vaatteiden valmistuskeskus, jossa vaatteet leikattiin lähetettäväksi kyläompeluseuroille ommeltavaksi. Ompelemisen jälkeen vaatteet palautettiin takaisin koululle edelleen toimitettavaksi.

Hilma Herajärvi osallistui siis monien muiden aikalaisnaisten tavoin sisällissodan valkoisten naisten toimintaan, josta muutamaa vuotta myöhemmin kehkeytyi Lotta Svärd järjestö. Luonnollisena seurauksena suojeluskuntia avustavasta työstä seurasi Alatorniolla niin kuin useilla muillakin paikkakunnilla Lotta Svärd paikallisosaston perustaminen ja Herajärvi kuului sen johtokuntaan 1923–1937 ja hänelle lankesivat tämänkin yhdistyksen puheenjohtajan tehtävät. Opettaja Herajärvi kuului myös Lotta Svärd Länsi-Pohjan piirin piirijohtokuntaan.

Talvisodan aikana lotta Herajärvi hoiti muonitustehtäviä Sallan ja Viipurin rintamilla. Hän sai muistomitalin sekä vapaus- että talvisodista ja uushopeisen maljan, jonka E/JR 40 upseerit 1940 lahjoittivat signeerauksella ”kiitollisuudella ansiokkaasta työstä”. Jatkosodan aikana Hilma Herajärvi toimi huoltolottana Alatornion lottien paikallisosastossa. Hänen vuosina 1941–1943 hoitamaansa invalidien yhdyslotan tehtäviin kuului muun muassa luetteloida sodassa kaatuneiden sotilaiden perheet, alueella olevat invalidit sekä kartoittaa avustuksen, työpaikkojen ja koulutuksen tarpeet. Samoihin aikoihin, 1941–1942 hän toimi Länsi-Pohjan lääkintäjaoston päällikkönä. Tässä tehtävässä hän toimitti työvoimaa sotasairaaloihin. Tehtävä oli vaikea ja Herajärvi pyysi tuskastuneena eroa, jotta hänen tilalleen voitaisiin valita joku ammattilainen. Kun sellaista ei löytynyt lotta Herajärven oli jatkettava. Vuonna 1942 Hilma Herajärvi oli perustamassa Alatornion aseveljet ry:n naisosastoa ja sai hoidettavakseen myös sen puheenjohtajuuden. Yhdistyksen tärkein työ oli aineellinen ja henkinen huoltotyö.

Adoptioäitini

Koin, että tätini eli voimakkaasti isänmaamme kohtaloita, oli sydänjuuriaan myöten isänmaan, uskonnon ja kodin puolustaja. Uskon, että hänen merkittävä elämäntyönsä ajoittui sotaan ja sodanaikaiseen toimintaan. Tämä tulee myös esille hänen pitämistään puheista, joita löytänyt hänen henkilökohtaisesta arkistostaan. Hilma Herajärveä käytettiin useissa tilaisuuksissa juhlapuhujana. Puheissaan hän myötäeli sotaleskien ja -orpojen kärsimystä, loi uutta toivoa sekä kannusti ja rohkaisi kotirintamalla olevia naisia ponnistelemaan kodin ja rakkaan isänmaan uudelleen rakentamiseksi. Puhuessaan sota-aikana kotirintamanaisille hän sanoi: ”Meidän on aika alkaa sisäisessä rakennustyössämme yhä enemmän luottamaan sisäisiin ja niihin korkeimpiin voimiin, joista meidän kansojen kohtalo on loppujen lopuksi riippuvainen.” Lottatytöille suunnatut sanat olivat: ”Teillä on tulevaisuus edessänne. Te olette tämän kansan kalleinta omaisuutta, elämän ja tulevaisuuden säilyttäjiä. Katsokaa rohkeasti eteenne kaikesta siitä onnettomuudesta huolimatta, mitä sota tuo tullessaan, taistelkaa, rukoilkaa ja tehkää työtä todella arvokkaiden tarkoitusperien hyväksi, niin tämä sota-aika on muuttuva siunaukseksi teidän elämällenne.”

Rintamamiehille ja kaatuneiden sankareiden omaisille hän muistutti: ”Tärkeää on se mitä aineelliseen elämään kuuluu, mutta vielä tärkeämpää ja niitten yläpuolella ovat sellaiset henkiset elämänmahdit kuin kotien ja kansojen tulevaisuus, vapaus, oikeus ja uskonto. Elämää ei viime kädessä sittenkään hallitse aine vaan henkiset aatteet ja sisäiset voimat.” Muistokirjoituksessa opettaja Hilma Herajärveä luonnehdittiin sydämelliseksi, avuliaaksi ja toimeliaaksi ihmiseksi. Läheltä seuranneena hänen työtään näin, että tätini oli kokosydämisesti isänmaan asialla antaen aikansa ja henkiset voimavaransa yhteisten asioiden hoitamiseen. Tätini oli kuolemaansa asti virkeä sekä yhteiskunnallisesti aktiivinen ja aikaansa seuraava. Syöpäsairaus oli kuitenkin voimakkaampi hänen elämänhaluansa ja hän kuoli 78-vuotiaana. Tätiäni saan kiittää hänen rakkaudestaan, huolenpidostaan ja kannustuksestaan elämässäni.

Impilahdelta veistonopettajaksi pääkaupunkiin

Helmi Tengénin vanhemmat, Salmin kihlakunnan kruununvouti Fridolf ja puolisonsa Selma Tengén kouluttivat kolme poikaansa ja kaksi tytärtään suomenkielisissä kouluissa. ”Jotakin hyvin olennaista perheestä kertoo myös se, että Helmi-tytär sai kaksitoistavuotiaana jäädä kokonaiseksi lukuvuodeksi pois Sortavalan yksityisestä tyttökoulusta osallistuakseen kotitilan uuden päärakennuksen pystyttämiseen sekä karaistuakseen ulkoilmaelämään ja ruumiilliseen työhön”, kirjoittaa Venla Sainio Kansallisbiografiassa.

Haaveet jatko-opinnoista kilpistyivät kuitenkin siihen, että perhe katsoi tyttären olevan taloudellisesti turvatussa asemassa ilman ammattitaitoakin. Saisihan hän isänsä kuoleman jälkeen vuotuiseläkkeen ja sitä paitsi oli kolme veljeä, jotka huolehtisivat hänestä, jos Helmi ei pääsisi naimisiin. Helmin unelmoima lääkärinura jäi vain haaveeksi.

Työskenneltyään viisi vuotta isän toimistoapulaisena Helmi pyrki ja pääsi Agda Blomin arvostettuun veistokouluun opiskelemaan ja täydensi opintoja Sortavalan seminaarissa. Hän jaksoi nousta jo neljältä aamulla sorvaamaan ja sai töistään korkeimman mahdollisen arvosanan. Sortavalsta hän siirtyi Helsingin yliopiston voimistelulaitokselle, missä hän valmistui voimistelunopettajaksi.

Helmi Tengén työskenteli aluksi Sortavalan seminaarin voimistelunopettajana, mistä siirtyi veistonopettajaksi Mikkelin kuurojenkouluun ja lopulta Helsinkiin. ”Silloin voimisteltiin vielä puukengin. Kun tarkastaja von Bonsdorff saapui kuulemaan tätä kamalaa kolinaa, ehdotin, että olisi aika hankkia voimistelutossut, kun Turussakin jo sellaisia käytetään. Aluksi hän tuohtui, mutta leppyi myöhemmin ja sanoi: Katsotaan, ehkä se järjestyy. Ja järjestyihän se. Sain luvan hankkia 40 paria nahkatossuja, joita oppilaat saivat lainata aina voimistelutunnin ajaksi”.

Mitä tekemistä sukupuolella on palkanmaksussa

Pisimmän työuransa Helmi Tengén teki veistonopettajana Helsingin kaupungin yläkansakoulun poikaluokilla 1904–1942. Tengén kertoo viranhaustaan: ”Veistonopettajan paikkaa hakiessani syrjäytin 9 mieshakijaa, koskapa aikaisemmat ansioni ja ulkomaanmatkoilla hankkimani lisäoppi veivät minut ehdottomasti toisten hakijoitten edelle. Kun menin nostamaan ensimmäistä palkkaani, hämmästyin suuresti, kun se oli huomattavasti pienempi, kuin se palkka, joka oli hakemusilmoituksessa mainittu. Tarkastaja v. Bonsdorff sanoi syyksi sen, että olen nainen. En voinut ymmärtää, mitä tekemistä sukupuolellani oli tämän asian kanssa. Lopulta sain tarkastajankin uskomaan, että jos kerran hoidan poikia ja opetan heidät yhtä hyvin veistämään kuin mieskolleegani, minulle on maksettava ilmoituksessa luvattu palkka ja suotava muut virkaan kuuluvat edut. Niinpä sitten olenkin koko opettajanaoloaikani nauttinut miesopettajien kanssa samaa palkkaa. Olen opettanut 40 vuoden aikana vuosittain noin 400 poikaa veistämään.”

”Ja työtä tein lujasti, jopa 48 viikkotuntia. Kerran minulla oli 10-tuntinenkin päivä, koskapa virkaveljeni eivät suostuneet sovitteluihin lukujärjestyksiä laadittaessa. Samasta syystä juoksin Nikolainkadun koulun ja Kasarminkadun koulun väliä toisinaan useammankin kerran päivässä. Muistan kuinka kerran Kasarminkadun koululle tullessani pihamaalla seisoi 6 miesopettajaa, eikä kenenkään hattu noussut tervehdykseen eikä kukaan väistänyt, vaan sain kiertää heidän ohitseen päästäkseni ulko-ovelle. Niitä pahoja poikia, jotka luvattiin lähettää op. Tengénin veistotunneille, ei tullutkaan. Ei pojilla näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Ne olivat aikuisten ennakkoluuloja. Töitämme lähetettiin näyttelyihin ja aivan viime vuosina vielä olen tavannut entisiä oppilaitani ja jutellut heidän kanssaan kadulla. He muistelevat veistotunteja ilolla. Niin minäkin. Innostus ja rakkaus työhön on paras lääke kaikkeen, silloin ei vaikeuksista lannistu, vaan jatkaa entistä innokkaammin huomaamatta vuosien kulumista ja iän karttumista.”

Autoileva naisasianainen

Helmi oli jo lapsena villivarsa. Hän kiipeili poikien perässä rakenteilla olevan Vuoksen yli johtavan sillan telineillä, joutui uintimatkallaan pyörteeseen, josta pääsi vain toisten vetämänä pois, nukahti kerran jyrkälle katollekin, mistä vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin. Helmi käytti pitkiä housuja, mikä oli tuolloin tytölle ja naisille varsin tavatonta.

Hän oli myös innokas autoilija. ”Ei, en minä ole ensimmäinen autoileva nainen Helsingissä. Ensimmäinen oli lääk. ja kir. tri Carola Eskelin, jonka kasvoille katupojat kerrankin heittivät rapaa, kun hän avoautollaan oli matkalla kaupungilla. Kotiseudullani Impilahdella olin kyllä ensimmäinen nainen, joka ratsasti, ajoi polkupyörällä ja sittemmin autolla. Olinhan jo lapsena saanut hiihtää, luistella, jopa purjehtia Laatokalla”.

Veistonopettaja Helmi Tengénistä tuli monella tavalla uranuurtaja. Helsingissä hän liittyi ihailemansa Maikki Fribergin innostamana Naisasialiitto Unionin jäseneksi ja oli Unionin aktiivisimpia ja värikkäimpiä jäseniä. Vuonna 1904 hän edusti Maikki Fribergin ja Annie Furuhjelmin rinnalla Unionia Berliinissä Kansainvälisen naisliiton (ICW) kongressissa, jossa perustettiin Kansainvälinen äänioikeusliitto (IWSA, myöhempi Kansainvälinen naisten allianssi). Suomessa nämä naiset panivat alulle äänioikeustaistelun ja vetivät siihen mukaan monia naisjärjestöjä.

Helmi Tengénille naisten äänioikeus merkitsi samalla tavoin kuin Tekla Hultinille ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta. Samoilla perusteillä hän vaati samaa palkka naisille ja miehille sekä naisten nimittämistä erilaisiin korkeisiin virkoihin tai naisten vihkimistä papeiksi.  Hän toimi naisten aseman parantamiseksi Unionin ohella Helsingin Kansakoulun Naisopettajain Yhdistyksessä, Suomen Naisopettajain Liitossa sekä Helsingin voimistelijain liitossa ja Autoklubissa. Hän oli 1907 perustamassa Suomalaista Naisliittoa ja kutsuttiin myöhemmin liiton kunniajäseneksi.

Helsingin Naisopettajain Yhdistys perustettiin, kun tehtävänsä hyvin hoitaneen Laura Haaganin tilalle nimitettiin neuvottelematta miesopettaja. ”Katsoimme, tässä ei nyt yksin kukaan voi mitään korjausta saada aikaan, meitä tarvitaan monta samalla asialla, tarvitaan oikein yhdistys”, kertoi Tengén.

”Ensimmäinen asia jonka saimme korjatuksi, oli se, etteivät miesopettajat saaneet enää ilman valtakirjaa nostaa opettajana toimivan vaimonsa palkkaa. Siitäkin asiasta sain käydä op. Hultinin kanssa oikein kaupunginjohtajan puheilla. Kun ruvettiin esittämään sellaisia mielipiteitä, että nuorison vallattomuus johtuu siitä, että on liian paljon naisopettajia, olikin meillä kova urakka, saada ihmisten silmät aukenemaan. Tuskinpa kouluateriat, terveydenhuolto, vaatetusavustus olisivat siinä pisteessä, missä ne nyt ovat, ilman naisopettajien aktiivista asiaan puuttumista.”

Opettajat kokivat erittäin loukkaavana vt. opetusministeri Oskari Mantereen 1920-luvulla esittämän väitteen, että naisopettajien määrän lisääntyminen merkitsi kansallista onnettomuutta, joka suorastaan tuhoaisi koulut ja koko suomalaisen elämän.

”Samapalkkaisuus oli sitten se kaikkein sitkein ja vaikeimmin hoidettava asia. Saimmehan sen vasta ikäänkuin yhdistyksen 50-vuotislahjaksi.” Tengén arveli samapalkkaisuuden olevan niin kiperä ja sitkeä ongelma, että ”tulee kysyneeksi kuinka monen sukupolven täytyy vielä odottaa tätä yhteiskunnallista oikeutta”. Ja oikeassa olikin!

Keväällä 1918, kun Helsinki oli punaisten miehittämä ja kaupungissa vallitsi suuri elintarvikepula, Helmi Tengén johti Unionin järjestämää päivittäistä ruoanjakelua lapsille. Hän myös valvoi ammatti-ihmisenä Unionin kiinteistöjen, kuten Minette Donnerin Unionille lahjoittaman Wilhelmina-kodin, Unionin oman huoneiston ja Ida Salinin Unionille lahjoittaman lauttasaarelaisen edustushuvilan Villa Salinin korjaustöitä. Vielä 95-vuotiaana täyttäneenä Tengén toimi Unionin kiinteistöjen isännöitsijänä. Helsingissä sijaitseva naisten vanhainkoti, Tengénin mukaan nimensä saanut Helmi-koti, perustettiin osittain Tengénin Naisasialiitto Unionille testamenttaamilla varoilla.

Helmi Tengén oli myös alusta lähtien mukana järjestämässä Naisten Joulumessuja. Nämä Maikki Fribergin ja Sigrid Heinriciuksen ideoimat myyjäiset järjestettiin ensimmäisen kerran 1922. Messuilla haluttiin tarjota mahdollisuus joulurahan hankkimiseen vähävaraisille naisille, jotka voivat messuilla myydä valmistamiaan tuotteita. Messut onnistuivat yli odotusten ja niistä tuli edelleen jatkuva perinne. Tengén toimi 30 vuotta messujen johtajana.

Voiman kaikkeen tähän Helmi Tengén sai naisverkostoista. Hänen huvilansa, ensin Impilahdella ja sotien jälkeen ystävättärensä Signe Björkellin kanssa rakentama huvila Hauholla, toimivat naisten kansainvälisenä kohtauspaikkana vuosikymmenien ajan. Siellä saatettiin puhua yhtä aikaa lukuisia kieliä. Riitti, kun puhuttiin samasta asiasta.

Lea Saarela kävi vuonna 1966 haastattelemassa suuresti arvostamaansa Helmi Tengéniä vuonna 1966, kun haastateltava oli jo 90-vuotias. ”Olin nähnyt hänet aikaisemmin kunniajäsenenä Helsingin Naisopettajain Yhdistyksen juhlakokouksissa. Olin vain etäältä pelonsekaisella kunnioituksella katsellut hänen vitivalkoista, lyhyeksileikattua tukkaansa ja vieläkin ryhdikästä olemustaan sekä kuunnellut hänen selkeitä, velvoittavia sanojaan nykyiselle naisopettajapolvelle vapaan sanan aikana. Minut otettiin vastaan kuin vanha tuttava, vaikkemme koskaan olleet tavanneet. Sain kulkea käsi kädessä Helmi Tengénin kanssa huoneesta toiseen. Katselimme taideaarteita, istahdimme välillä antiikkituoleille, tutustuimme Unionin toimistoon ja kokoussaliin, muotokuvamaalauksiin ja valokuviin. Joimme kahvia Maikki Fribergille kuuluneista punaruusuin koristetuista kahvikupeista ja keskustelimme. Kaikki jäykkyys oli alun alkaen pyyhkäisty pois. Niinkuin aina suuri persoonallisuus, Helmi Tengén otti ihmisenä ihmisen vastaan. Me suorastaan rupattelimme, niin avoimen auliisti hän kertoi kaikesta.”

Helmi Tengén piti itseään juoksupoikana, joka oli aina valmis tekemään, mitä oli tarvis tehdä. Hän ei vetäytynyt syrjään sanomalla, en osaa tai en jaksa. Tengén itse kertoi noudattavansa omantunnontarkasti kouluaikaisen muistikirjansa värssyä: Mik’ on pyhää, totta, aina puolla, vaikka tulisikin sen eestä kuolla.

YTM Liisa Marketta Päätalo täytti 70 vuotta maaliskuussa 2010 Taivalkoskella. Liisa syntyi Posion Sirniössä vain pari viikkoa talvisodan päättymisen jälkeen. Alue oli sotatoimialuetta ja suurin osa kyläläisistä oli evakossa. Hänen äitinsä Aili Alasirniö, raskaana oleva nainen jäi Sirniöön hoitamaan kotitaloa ja karjaa. Äiti oli myös lotta, joka kävi valvontavuorollaan IV:ssä eli ilmavalvonnassa. Samalla hän kantoi huolta rintamalla olevasta aviopuolisosta, omasta jaksamisestaan ja tulevasta lapsesta.

Liisa Alasirniö kävi kansakoulun Sirniössä ja kauppakoulun Kajaanissa. Hän avioitui 19-vuotiaana taivalkoskelaisen Martti Päätalon kanssa. Perheeseen syntyi kolme tytärtä, jotka Liisa hoiti kotiäitinä lasten kouluun menoon asti. Sen jälkeen hän työskenteli puhelinkeskuksessa kuusi vuotta.

Työtä Taivalkosken teknisessä keskuksessa ja opiskelua työn ohessa

Kun puhelinliikenne automatisoitiin Suomessa 1970-luvulla, oli etsittävä uusi työpaikka. Liisa tunsi olevansa onnekas kun hän pääsi Taivalkosken kunnan tekniselle osastolle toimistotyöhön. Työn ohessa hän opiskeli ja valmistui Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi vuonna 1994. Sivutoimiselle matkaoppaalle gradun aiheeksi oli looginen valinta: Minkälaiset ihmiset ovat kiinnostuneet Kalle Päätalosta ja Kalle Päätalon tuotantoon liittyvistä taivalkoskelaisista maisemista.

Kolmas työura alkoi 1995 Taivalkosken kirjastotoimenjohtajana

Liisa toimi tässä tehtävässä aluksi sijaisena ja sittemmin vakituisena. Kirjastossa käynnistettiin aineiston siirtäminen tietokantaan, olihan ATK tullut kunnalliselämään jäädäkseen. Tehtävä kirjastossa oli haastava ja työntäyteinen, mutta erittäin mielenkiintoinen. Liisa jäi eläkkeelle vuonna 2002.

Tasavallan Presidentti antoi joulukuun 6 päivänä 1995 yhteiskuntatieteiden maisteri Liisa Päätalolle Suomen Leijonan Ritarikunnan ansioristin.

Liisa Päätalo on kirjoittanut useita kotiseutuaiheisia kirjoja

Yhdessä Tuomo Horsman ja Antti Heikkilän kanssa hän on laatinut veteraanimatrikkelin Isänmaan asialla Taivalkoskelaiset sodassa (1996). Sirniön kylän historia (1993) ja Talojen ja ihmisten historiaa Metsäkylästä (1996) -teoksiin tiedot kerättiin kansalaisopiston piirissä. Kolmantena . Viimeisin kirja on Sirniöläisiä sotavuosina 1939-1944: Kirjeet kertovat (2004), jossa on Liisan isän ja äidin sota-aikainen kirjeenvaihto.

Liisa on taitava käsistään

Vuonna 2009 Liisa ompeli Eliel Saarisen suunnitteleman Ruusuryijyn, samoin Impi Sotavallan suunnitteleman Sinapinsiemen ryijyn. Käsityöharrastuksen hän on perinyt äidiltään, jonka käsitöitä on pysyvästi esillä Liisa syntymäkodissa Posion Sirniön Heikkilässä, joka oli 16 vuotta Seppäpäivien pitopaikka. Kesällä 2009 Kamaripuolen Perä- ja Suukamareihin järjestettiin pienimuotoinen viiden polven naisten käsityönäyttely.

Liikunta ja järjestötyö harrastuksena

Käsityöharrastuksen lisäksi lukeminen ja liikunta ovat Liisa Päätalolle tärkeitä, samoin aikanaan järjestötyö Päätaloseurassa ja edelleen Taivalkosken Rintamaveteraaneissa. Hän osallistuu myös Suomalaisen Naisliiton seminaareihin ja tapaamisiin. Oulun osastossa on iloittu että Taivalkoskelta on saatu jäsen tuomaan lisäväriä.

Seuraavassa esityksessäni tarkastelen Berliiniä kahden opiskelijan, myöhemmin tohtorien Maikki Fribergin ja Agnes Sjöbergin kokemusten välityksellä. Pääasiallisena lähdeaineistona ovat heidän muistelmansa. Molemmat olivat pioneereja. Maikki Friberg opiskeli ensimmäisenä ulkomaalaisena naisena Berliinin der  Friedrich Wilhelms.-Universität zu Berlin yliopistossa 1894-1895, jatkoi opiskeluja Zürichin ja Bernin yliopistoissa, jossa väitteli vuonna 1895. Agnes Sjöbergistä tuli Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri. Hän aloitti eläinlääketieteen opinnot ensin Dresdenissä 1911 ja jatkoi niitä Berliinin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa 1912. Agnes Sjöberg väitteli tohtoriksi 1918.

Valtionyliopistot (Landesuniversität) olivat suljettuja saksalaisilta naisylioppilailta aina vuoteen 1908/1909 ja vasta vuonna 1913 aukenivat eläinlääketieteellisen tiedekunnan ovet naisylioppilaille. Tuolloin naisylioppilaat voivat suorittaa eläinlääketieteen kandidaatin tutkinnon.

Uusin kaupungistumiseen ja modernisoitumiseen liittyvä tietotaito saapui suomalaisiin kaupunkeihin, esim. Helsinkiin ilman suuria viiveitä. Miksi? Suomessa oli ammattitaitoisia lääkäreitä, opettajia, insinöörejä, jotka pitivät viiteryhmänä eurooppalaisia suukaupunkeja, lukivat ja matkustivat. Monet suorittivat jatko-opintoja Keski-Euroopassa (Vuosina 1900-1912 opiskeli Saksan yliopistoissa kaikkiaan 274 suomalaista miesylioppilasta ja 11 naisylioppilasta, esimerkiksi 1910-luvulla Dresdenin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa oli 30 suomalista miesopiskelijaa ja yksi nainen Agnes Sjöberg.)

Suomalaisia miesylioppilaita opiskeli eläinlääkäriksi useissa saksalaisissa korkeakouluissa, lääkäriksi Berliinin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa suomalaiset insinöörit hakeutuivat jatkokoulutukseen saksalaisiin teknillisiin korkeakouluihin. Suomalaisten opiskelijoiden kokonaismäärää Berliinin korkeakouluissa on vaikea arvioida autonomian loppupuolella, sillä sisäänkirjoittautuneiden yhteenvetotaulukoissa suomalaiset laskettiin venäläisten opiskelijoiden kanssa samaan luokkaan. Suomalaisten opiskelijoiden määristä saa tietoa, kun tutkii yliopiston eri tiedekuntien kursseille ilmoittautuneita. Esimerkiksi lääketieteellisen tiedekunnan talvi-, kevät- ja kesäkursseille ilmoittautuneiden joukosta löytyy lukuisia opiskelijoita, jotka ovat merkinneet kotipaikakseen Finnland.

Tutkijat ovat vasta viime vuosina, ehkäpä Euroopan Unionin vaikutuksesta, olleet laajemmin kiinnostuneita opiskelijoiden ja tiedemiesten liikkuvuudesta historiallisesta perspektiivistä. Tiedemiesten liikkuvuutta viimeisten sadan vuoden aikana selvitetään allekirjoittaneen projektissa, ja Giessenin yliopistossa on menossa projekti, jossa tutkitaan ulkomaalaisten opiskelijoiden määriä Saksan keisarikunnan yliopistoissa.

Berliinin yliopisto, der Köningliche Friedrich Wilhelms Univeristät zu Berlin veti puoleensa runsaasti ulkomaisia opiskelijoita kaikista Euroopan maista, myös Yhdysvalloista ja Japanista. Erityisesti lääketieteen opiskelijat saapuivat tutustumaan Berliinin kuuluisiin klinikkoihin. Aiemmin lääketieteen uusimman tiedon lähteille oli päästy Pariisissa ja Wienissä. Berliinin vetovoimaa lisäsi, että Preussin kuninkaallinen yliopisto järjesti kesäkursseja ja jatkokursseja ulkomaalaisille opiskelijoille. Vuonna 1908 ilmoitettiin Keisarillisessa Berliinin yliopistossa olleen 4669 vierailijaa.

Tiedonkulku

Tiedonkulku ennen ensimmäistä maailmansotaa oli avointa. Tietoa muista maista ja mahdollisuuksista sai varsin yksityiskohtaisista matkaoppaista ja aikakauslehdistä Yliopistoon saapuva opiskelija voi tutustua ylioppilaille suunnattuihin lehtiin kuten Akademische Rundschau ja Berliner Akademische Wochenschrift ja Berliner Akademische Nachricten. Näiden välityksellä ulkomaalainen opiskelija sai monipuolista tietoa tärkeistä osoitteista, kunkin maan lähetystöistä ja konsulaateista, järjestöistä yhdistyksistä ja klubeista, Lehtien palstoilla käytiin myös keskustelua tieteen ja luentojen vapaasta tarjonnasta.

Nykyisiä ylioppilaslehtiä ja yliopistolehteä vastaavissa lehdissä mainostettiin halpoja hostelleita, ruokailupaikkoja ja teatteriesityksiä. Lehden sivuilta löytyi mainoksia kasvisruokaravintoloista. Tarjolla oli konekirjoitusapua opinnäytetöihin.

Ulkomaalaisille opiskelijoille asunnonvälitystiedot olivat arvokkaita, joskin niin Maikki Friberg kuin Agnes Sjöberg löysivät asunnon tuttavien ja sattumien kautta. Agnes Sjöbergiä auttoi hänen tätinsä ja tämän hyvä ystävä Maila Talvio. Maikki Friberg löysi majoituksen opettaja-asuntolasta ”Lehrerinnenheim”, jossa oli verholla erotettuja osastoja.

Berliner Akademische Nachrichten –lehden viralliseen tiedotuspuoleen kuuluivat rehtorin tervehdykset ja eri tiedekuntien opetusohjelmat, tiedot uusista väitöskirjoista ja tilastot valmistuneista ja sisäänkirjottautuneista. Lehden sivuilta löytyivät parhaat teatteriesitykset, uusimmat kirja-arvostelut sekä ajankohtaista- palstalta retki- ilmoitukset ja kävelykierrokset. Opiskelija voi lehden perusteella suunnitella jatko-opintoja koti- tai ulkomaisten yliopistojen kesäkursseilla. Lehden palstoilta löytyy tietoja kursseista eri yliopistoissa, oli sitten kiinnostunut menemään sveitsiläisiin kauppakorkeakouluihin tai Etelä-Ranskaan, Oxfordiin, Edinburghiin, Leideniin tai Firenzeen. Kesäretkiä tehtiin Itämeren rannoilla sijaitseviin kylpylöihin.

Lehdessä Berliner Akademische Wochenschrift luvattiin ulkomaalaisia auttaa kaikissa asioissa niin ettei kukaan ulkomaalainen tuntisi itseään yksinäiseksi. Lehden ilmoitusten avulla toivottiin ulkomaalaisten opiskelijoiden löytävän maanmiehensä/-naisensa.

Opiskelijoita kehotettiin tulemaan kuunteemaan ulkomaalaisia vierailevia professoreita, joista moni tuli Saksan–Amerikan vaihtosuhteiden kautta.

Maikki Friberg, “Suomen lähettiläs ulkomailla”

Maantiedonopettaja Maikki Friberg oli pitkään haaveillut voivansa opiskella jossakin ulkomaisessa yliopistossa. Henkistä kannustusta hän sai ystävältään Anna Blomquistilta ja taloudellista tukea enoltaan Uno Boijerilta. Maikki Friberg oli pitkään valmentautunut saksalaiseen kulttuuripiiriin opiskelemalla saksaa ensin Kuljun kartanossa ja kesäisin Virossa.

Maikki Fribergin matkareitti Berliiniin vuonna 1894 kulki Tanskan kautta: Sade valui virtanaan kun laiva laski maihin Kööpenhaminassa. Hänen ystävänsä olivat järjestäneet majoituksen ja yhdessäolohetken Tanskan Naisyhdistyksen huoneistoon

Kun hän saapui Berliiniin, oli hänellä mukanaan matkaopas ”Ratgeber für junge Mädchen”, joka auttoi häntä matkalla. Oppaassa oli osoitteita kaikissa maanosissa ja kaupungeissa matkustaville naisille. Maikki Friberg oli pakannut vain yhden matkapuvun ja kolme alusvaatekertaa, ettei tarvitsisi käyttää kantajaa tai ajuria. Hän kuvasi tilannetta vuonna 1927 pikakirjoittajalle sanelemissaan muistelmissa: ”Minulla oli vain matkapukuni ruskeanharmaasta kankaasta tehty, jotta se oikein kestäisi pölyt ja liat matkalla. Tässä puvussani minä liikuin sillä aikaa kun muilla naisilla oli silkkiä ja samettia.”

Maikki Friberg oli ollut tietoinen siitä, että Leipzigin yliopistoon oli otettu naisiakin, mutta muistelmiensa ”Tieni varrella tapaamia” mukaan  ”hän tahtoi tulla suurempaan sivistyskeskukseen päästäkseen luentojen ulkopuolellakin kosketuksiin sellaisten suurten mittojen persoonallisuuksien kanssa, joita siellä saattoi tavata – ihmisnälkä oli hänessä aina vähintään yhtä voimakas kuin teoreettisten opintojen halu. Eläviä ihmisiä, jotka olivat etsineet totuutta, pyrkineet toteuttamaan aatteensa, luomaan uutta ja parempaa yhteiskuntaa”.

”Tieni varrella tapaamia”-teoksessaan Maikki Friberg kertoo professori Georg v. Gizyckistä, siveysopin professorista ja eetillisen seuran sihteeristä, jonka luentoja hän pääsi kuuntelemaan. Oman kertomuksensa mukaan Maikki Friberg sai tukea ja konsistorille tarkoitetun suosituksen eetillisen seuran puheenjohtajalta, professori Foesterilta. Tämä suhtautui hyvin myötämielisesti naisten opinkäyntiin.  Maikki Friberg ei malttanut odottaa hakemuksensa käsittelyä konsistorissa, vaan matkusti tapaamaan yliopiston rehtoria teologian professori Pfeidereria kaupungin ulkopuolelle voidakseen aloittaa luentojen kuulemisen, ”ettei aikaa menisi hukkaan”.  Tapaamisessa Maikki F. puhui Saksan ja Suomen välillä vallinneista ikivanhoista kulttuurisuhteista ja kansansivistämisen tärkeydestä. Hän saikin väliaikaisen lupatodistuksen ja hän pääsi kuin pääsikin opiskelemaan etiikkaa von Gizynskin johdolla ja kuuntelemaan taidehistoriaa professori Hermann Grimmin luennoille. Maikki Friberg kuunteli kaksitoista luentoa viikossa sosiologiaa, etiikkaa, filosofiaa, taidehistoriaa ja kulttuurihistoriaa. Tiedon edessä Maikki Friberg tunsi olevansa nöyrä: ”Tunnen joka hetki, että tieto on ääretön ja minä olen tyhmä ihmislapsi.”

Berliinin ja Georg von Gizyckin vaikutuksesta Fribergin uraan, kertoo se, että Maikki Friberg piti työhuoneensa seinällä kehyksissä von Gizyckin muotokuvaa. Hän oli osallistunut von Gizyckin seminaareihin, jossa oli käsitelty siveysopin suhdetta uskontoon. Von Gizyckiltä hän sai rohkaisua, sillä tämä oli kehottanut naisia kaikkialla liittymään yhteen. Olihan naisia vain vähän tärkeillä paikoilla. Herman Grimmin luennoille oli kuunteluluvan saanut myös pari amerikkalaista naista, joiden kanssa Friberg kävi taidemuseoissa tutustuen kunkin luennon aiheena oleviin taideteoksiin.

Maikki Friberg nautti olostaan Berliinissä. Ystävälleen Anna Blomquistille kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoi: ”Nyt olen Euroopassa, ja olen kuin mato juustossa. Tämä harhaileminen suurissa kaupungeissa ja erilaisten ihmisten kohtaaminen miellyttää minua suunnattomasti” Hän kävi teattereissa ja oopperassa ja erilaisissa kokouksissa. Maikki Friberg tuli myös tuntemaan, ettei kansavalistuksen voimaan rakentuva pohjoismainen käsitys saanut juuri ymmärtämystä sen aikaisessa Berliinissä, vaan työväen ja herrasväen välillä oli syvä kuilu. Vain herrasväelle ”Nur für Herrschaft” olivat kilpiä, joihin Friberg ei ollut tottunut Suomessa.

Vuoden opiskelujen jälkeen Maikki Friberg siirtyi Berliinistä Zürichin ja Bernin yliopistoihin, joissa myös naiset voivat väitellä. Jo vuonna 1896 hän valmistui Bernin yliopistosta tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa aiheena olivat pohjoismaiset kansanopistot. Aihe herätti huomiota ja hän sai useita esitelmäpyyntöjä. Hän piti esitelmiä pohjoismaisista kansanopistoista Berliinissä, Dresdenissä ja Wienissä 1895 ja yhdeksän vuotta myöhemmin Suomen yhteiskouluista ja yhteiskasvatuksesta Berliinissä ja Wienissä. Kahta vuotta myöhemmin hän kertoi suomalaisten perustuslaillisesta taistelusta sortoaikana Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Dresdenissä ja Wienissä ja vuonna 1911 Uno Cygnaeuksesta ja Suomen kansakoululaitoksesta Kööpenhaminassa.

Maikki Friberg palasi monesti Saksaan ja Keski-Eurooppaan myös ammatillisista syistä. Hän kertoi halvoista rautatielipuista, jotka mahdollistivat kiertomatkat.

Friberg kiersi Eurooppaa laajalti etsien uudistuksia maantiedon opetukseen ja jatkoluokkiin. Vuosina 1897 ja 1906 hän teki matkat Pariisiin, Brüsseliin, Berliiniin, Dresdeniin, Leipzigiin, Wieniin, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan, millä matkoilla hän tutustui erityisesti maantiedon opetukseen ja sen havainnollistamiseen kansa- ja oppikouluissa sekä tutki maantieteellistä kirjallisuutta. Havainnollistaminen oli uusin suuntaus Euroopassa.

Maikki Friberg osallistui naisliikkeen ja raittiusliikkeen kongresseihin, joissa hän solmi lukuisia ystävyyssuhteita. Esimerkiksi naisasiakongressissa Berliinissä vuonna 1904. Maikki Friberg esitelmöi laajalle yleisölle.

Fribergin ja muiden Eurooppaan matkustaneiden opettajien päämääränä oli sivistää ja kasvattaa suomalaisia eurooppalaisten mallien ja standardien mukaan. Maikki Fribergin vaikutus ulottuu tavallista kauemmas. Hän vei tietoa Suomesta. että levitti tietoa oppimastaan. Erityisesti helmikuun manifestin aikana Friberg ulkomaisine ystävineen pyrki vaikuttamaan siihen, että tieto Suomen oikeudellisen aseman loukkauksista leviäisi eurooppalaisessa lehdistössä. Hän kirjoitti itse Suomen valtiollisesta asemasta ja sivistysoloista saksalaisiin, ranskalaisiin ja tanskalaisiin lehtiin. Friberg hän avusti ainakin 17 ulkomaista lehteä. Hänen päämääränään oli levittää tietoa eri maissa ja herättää harrastusta Suomea kohtaan. Hänen intonsa tarttui hänen ystäviinsä, kuten Auguste Fickertiin, jonka hän sai innostumaan Suomen asemasta. Auguste Fickert, Wienin vapaamielisen naisasialiikkeen johtaja sai sanomalehtimiessuhteillaan aikaan sen, että Wienin lehdissä, mm. Arbeiterzeitungissa ilmestyi artikkeleita Suomen oikeudellisesta asemasta. Fickertin ansiosta Maikki Friberg sai kutsun luennoida sortokausista Arkkitehtitalon juhlasalin kaksituhatpäiselle yleisölle. Toinen Suomen tilanteen ymmärtäjä oli norjalainen naisasianainen ja toimittaja Gina Krog.

Maikki Friberg keräsi nimiä Suureen adressiin ja hänen henkilökohtaiset suhteet yhteiskunnallisiin vaikuttajiin ja toimittajiin vaikuttivat siihen, että nimiä löytyi.

Maikki Fribergin teoksesta ”Tien varrella tapaamiani ” käy ilmi, miten lähellä eurooppalaisia intellektuelleja tai heidän perintöään hän liikkui. Lukuisten merkittävien ystäviensä kautta sai kontakteja henkilöihin jotka olivat tunteneet Friedrich Nietzschen tai Richard Wagnerin. Hän matkusti itse tapaamaan Alexander Herzenin tytärtä Olgaa ja tutustui Ilja Repiniin Kuokkalassa. Maikki Fribergin sanoin” Tuntui sangen omituiselta keskustella Olga Herzenin kanssa ajatellessa, että hän oli hamasta lapsuudestaan elänyt niissä piireissä, joiden mielipiteet ja toimet olivat painaneet leimansa kokonaisen aikakauden sivistykseen ja suuntaan. Isänsä kodissa Olga Herzen oli nähnyt kaikki sen ajan etevimmät vapauden sankarit: Pulszkyn, Louis Blancin, Ledru Rollinin, Orsinin, Garibaldin, Mazzinin, Turgenjevin jne. Kasvatusäitinsä luona ollessaan hän joutui Richard Wagnerin piiriin ja myöhemmin hän oli tutustunut Nietzscheen, joka ihaili häntä siinä määrin, että pyysi häntä vaimokseen, tietämättä että hän jo silloin oli kihloissa professori Monodin kanssa.”

Maikki Fribergin Berliinin, Zürichin, Bernin ja Wienin kokemukset kantoivat kauas ja hyödyttivät monia ihmisiä. Hän solmi laajat ulkomaiset kontaktit, mistä kertoo se, että Maikki Fribergin osoitekirjassa useimmat osoitteet ovat Suomen rajojen ulkopuolelta. Moni saapui tapaamaan Fribergiä Suomeen. Perustamassaan Naisten Äänessä ulkomainen tietotaito löysi kanavansa, herätys- ja valistustyö kohteensa. Maikki Friberg oli Suomalaisen Naisasialiiton ja sen keskushallituksen jäsen liiton perustamisesta 1906 lähtien vuoteen 1924 ja Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja  1920-1927. Maikki Friberg vaikutti esitelmöimällä ja kirjoittamalla. Hän kirjoitti naisten ajatusmaailman avartamisesta ja naisten rohkaisemisesta poimien esimerkkejä Euroopan laajuisesti. Naisten äänen toimistossa Helsingissä kokoontui naisklubi sekä ranskalainen että englantilainen klubi. Sanotaan, että siitä tuli turvapaikka yksinäisille naisille ja levähdyspaikka maaseudulta kaupunkiin saapuneille naisille.

Agnes Sjöberg, Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri

Euroopan ensimmäisen naiseläinlääkärin Agnes Sjöbergin opiskeluajan kokemukset Dresdenissä ja Berliinissä olivat varsin monisäikeiset. Ongelmia aiheutti sekä muiden suhtautuminen häneen naisena että Suomen kansalaisuus Venäjän alamaisuudessa.

Suurin odotuksin valtavassa myrskyssä hän lähti Suomesta vuonna 1912. ”Menin Wellamo-matkustajalaivalla Stettiniin ja Itämerellä raivosi myrsky. Kun pieni Wellamo oli aallon pohjalla, nousi kaksi pilvenkorkuista, vihreää vaahtopäistä lainetta laivan eteen ja taakse. Tuntui kuin laiva olisi ollut pähkinänkuoren kokoinen ja menisi pohjaan milloin hyvänsä milloin tahansa tässä luonnon kirouksessa.”

Agnes Sjöbergin piti aloittaa opinnot Zürichin yliopistossa, mutta hän päätyi opiskelemaan ensin Dresdeniin ja sitten Berliiniin. Hänen onnistui kirjoittautua Zûrichin yliopistoon, mutta paria päivää myöhemmin häneltä evättiin opiskeluoikeus, koska hän oli suomalainen ja niin muodoin Venäjän alamainen. Tällä vuonna 1911 voimaan astuneella määräyksellä haluttiin estää venäläisten nihilistien virtaaminen Sveitsin yliopistoihin. Professori Zietmanin suosituksen turvin Agnes Sjöberg lähti Dresdeniin, jossa dekaani, professori Ellenberg ihmetteli, miten Agnes Sjöberg naisena halusi tulla eläinlääkäriksi todeten kuitenkin naisten periaatteessa sopivan pienkotieläinten käsittelijöiksi. Kuultuaan tämän mielipiteen ei Sjöberg uskaltanut lausua ajatustaan siitä, että hänen huomionsa kohdistui enemmän suuriin kotieläimiin, mutta samalla myös pienimpiin. Tapaus Agnes Sjöberg alistettiin professorikollegiolle, jonka piti päättää, otetaanko Agnes Sjöberg opiskelijaksi. Tutustuttuaan Agnes Sjöbergin hakupapereihin, kollegio oli valmis ottamaan hänet opiskelijaksi. Valitsijoiden mielestä kyseessä oli koe. Tuolloin naisia ei otettu eläinlääketieteen opiskelijoiksi. Sjöberg aloitti opinnot ainoana naisena kolmensadan miesopiskelijan joukossa.

Miesopiskelijoiden ennakkoluuloisesta suhtautumisesta Agnes Sjöbergillä oli todella haittaa. Hän kuuli saksalaisten arvostelevan hänen pukeutumistaan ja värivalintojaan. Omien sanojensa mukaan hän päätti, että oli Dresdenissä vain opiskeluja varten. Lempi ja opiskelu eivät sopineet hänen mielestään yhteen. Saadakseen olla ihailijoilta ja kaikelta sellaiselta rauhassa, osti hän huonosti pukevia vaatteita. Hän upposi luentoihin eikä halunnut itseään häirittävän.

Korkeakoulussa saksalaiset miesopiskelijat yrittivät saada hänet ulos luennoilta. Esimerkiksi kun hän osallistui professori Kelloggin vapaaehtoisiin luentoihin sairauksista, joilla puhuttiin muun muassa syfiliksestä koki Agnes Sjöberg seuraavaa: ”Ylioppilaat kaapivat ja tömistivät jaloillaan ja huusivat Hinaus (ulos). Tartuin lujasti molemmin käsin penkinreunaan ja ajattelin, että jos he kantavat minut ulos, niin penkki tulee mukana. Istuin siinä, missä istuin, mutta mieluummin olisin mennyt maanrakoon, jos olisin voinut, mutta ulos en lähtenyt. Jos opiskelijat olisi olisivat saaneet minut ajetuksi ulos tältä luennolta, he olisivat karkottaneet minut kaikilta luennoilta. Luentoa pitänyt professori pyysi luennon jälkeen anteeksi käytöstään, sillä hän ei tiennyt, että naiset voivat opiskella täällä. Agnes Sjöberg osallistui kyseisen professorin luennoille ”säännöllisesti osoittaakseen, ettei hän aja minua ulos säädyttömällä tyylillään.”

Sjöberg opiskelua yritettiin hidastaa monin tavoin. Hänen kertomansa mukaan eräs professori lähetti viestin, ettei Sjöberg osallistuisi hänen luennoille, kun hän käsittelee sukupuolielinten toimintaa. Kun kurssilaiset tutkivat preparaatteja, sallittiin muiden kurssilaisten kiertää ja tutkia toistensa preparaatteja, mutta Sjöberg sai tutkia vain omaansa.

Suomalaiset, joita opiskeli tuolloin kolmekymmentä, ilmaisivat tyytymättömyytensä siitä, että Agnes Sjöberg oli valinnut elämänurakseen eläinlääkärin ammatin. ”Kun saisi tuon ensimmäisen naispirun pois, niin ettei tulisi useampia, mutta jos hän saa jatkaa, niin voi jo ensi vuonna istua monta akkaa täällä penkeillä.”

Opiskeltuaan vuoden Dresdenissä Agnes Sjöberg halusi opiskelemaan Berliinin eläinlääketieteelliseen korkeakouluun. Hän saapui Berliiniin lokakuun 18. päivänä 1912 ja majoittui hospitsiin, jonka osoitteen oli saanut serkultaan. Pian hän siirtyi erääseen maisteriperheeseen Moabitiin, joka piti täyshoitolaisia.  Hän sai erikoisluvan yliopistoon sillä perusteella, että oli jo opiskellut Dresdenissä.

Berliinissä ilmapiiri tuntui paljon keveämmältä ja iloisemmalta kuin Dresdenissä. Hänen lisäkseen vain kaksi suomalaista oli aloittamassa eläinlääkärin opintoja. Saksalaiset toverit tuntuivat paljon ystävällisemmiltä kuin Dresdenissä. ”Luennon päätyttyä kaikki ryntäsivät laumana auttamaan takkia ylleni ja tällöin pyysinkin heitä kohtelemaan minua kollegiaalisesti.”

Vuonna 1913 sai Agnes Sjöberg suorittaa kandidaatintutkinnon, johon hän valmistautui lukemalla ahkerasti. Selviydyttyään erinomaisesti tenteistä hän pääsi kesälukukaudella 1914 klinikoille. Ensimmäisenä oli kirurginen klinikka, jonka johdossa oli professori Eberlein. Hän valitsi Sjöbergin toiseksi leikkausassistentiksi, toisena toimi sotilaseläinlääketieteen opiskelija. Sjöberg sai olla assistenttina kokonaisen vuoden, mikä harmitti monia kateellisia opiskelijoita.

Vapaa-ajastaan Sjöberg käytti mahdollisimman suuren osan ulkoiluun ja kävelyyn. Sjöberg liittyi yliopiston Wandervögel-yhdistykseen, jonka mukana hän pääsi luontoretkille Berliinin ympäristöön

Kaikki ei ollut Berliinissäkään mutkatonta. Professorikunnassa oli myös monia, jotka puhuivat ivallisesti naisista. Sjöberg joutui puolustamaan myös kansalaisuuttaan ja valaisemaan Suomen asemaa Venäjän valtakunnassa, esimerkiksi kun vieraileva venäläinen eläinlääkäri puhutteli Agnes Sjöbergiä venäläiseksi ja ihmetteli ettei tämä opiskele Venäjällä, johon Suomi kuului!

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen elokuun ensimmäisenä 1914 pysäytti Agnes Sjöbergin ajatukset, lähteäkö Suomeen vai jäädäkö Berliinin Eläinlääketieteelliseen Korkeakouluun. Hän harkitsi ansiomahdollisuuksia ja vaihtoehdoiksi jäivät toimiminen apulaisena korkeakoulun klinikoilla, lypsäjänä jollakin tilalla tai ompelijana tai keittäjänä jossakin perheessä. Ratkaisu tuli sisätautiklinikan assistenteilta, jotka oli kutsuttu rintamalle. Sjöberg joutui ottamanaan vastuulleen koko klinikan ja neljän assistentin työt. Esimies, salaneuvos Fröhner, joka edellisenä vuonna oli kehottanut kollegoja ajamaan naiset pois navetoista ja talleista, salli Agnes Sjöbergin tehdä ”naiselle sopimattomia” rektaalitutkimuksia nähdessään tämän taidot.

Sodan syttymisen jälkeen Sjöbergin oli tuotava passi leimattavaksi kahdesti päivässä, olihan hän Venäjän alamainen. Rehtori vapautti myöhemmin hänet tästä ikävästä velvollisuudesta, mutta silti hän oli valvonnassa; kotona oli oltava kello kymmenen. Sjöberg oli tuolloin yleensä klinikalla. Assistentuurista oli se, hyöty, että Agnes Sjöberg pääsi asumaan assistenttiasuntoihin klinikkarakennuksen siipeen. Tämä helpotti elämää, sillä työpäivät tahtoivat venyä pitkiksi aamuyöhön saakka. Klinikkatyö oli raskasta. Sairaita hevosia tuotiin koko ajan rintamalta; joskus seitsemän, kahdeksan hevosta yhden yön aikana. Tämä oli kuitenkin itsenäistä työtä, jota Agnes Sjöberg oli kaivannut lapsuudesta alkaen. Hänen mukaansa ensimmäiset sotakuukaudet olivat hänen elämänsä onnellisinta aikaa.

Klinikoille tuotin paljon hevosia Venäjältä, ja niiden joukossa useita nk. räkätautia sairastavia. Näistä hevosista Agnes Sjöberg alkoi tehdä tutkimuksia.  Mikroskooppista tutkimusta ja rokotustyötä varten sai Sjöberg pienen laboratoriohuoneen. Kun tutkimus oli vuonna 1916 valmis, ojensi hän työnsä tarkkoine taulukkoineen salaneuvokselle. Sjöberg oli saanut tartunnan tutkimistaan eläimistä ja sairasti yhtäjaksoisesti kuukauden. Järkytys oli suuri, kun hän palattuaan työhön huomasi salaneuvos Fröhnerin julkaisseen omissa nimissään hänen työnsä eläinlääketieteellisessä aikakauskirjassa (Monatshefte für praktische Tierheilkunde 12.9.1916). Hän lähti välittömästi korkeakoulun rehtorin luo näyttämään käsikirjoitustaan ja salaneuvoksen julkaisua. Vaikka rehtori myönsi kysymyksessä olleen plagiaatin, ei mitään voitu tehdä, koska Sjöberg oli vihollismaan alamainen.

Sjöberg valmistui eläinlääketieteen kandidaatiksi arvosanalla hyvä (gnut). Hän oli toinen niistä kahdesta, jotka selvisivät näin hyvin 54 kandidaatin joukosta. Hän kirjoitti ruotsiksi kirjeen serkuilleen Ruotsiin, toimitettavaksi edelleen vanhemmilleen. Nyt hän oli saavuttanut päämääränsä.

Vuosina 1916-1917 Sjöberg työskenteli assistenttina pieneläinklinikalla. Nämä vuodet olivat vaikeimmat, sillä kiihotus suomalais-venäläistä kansalaista vastaan yltyi ja Sjöberg halusi lähteä pois. Taloudellisesti kyseiset vuodet olivat myös vaikeita, kaikki oli kortilla ja lämpöäkin puuttui. Korkeakoulun lehmistä liikeni myös puoli litraa maitoa Sjöbergille ja jouluksi 1916 Sjöberg sai hienon hanhenpaistin eräältä maalla asuvalta rouvalta. Sjöberg kuvaa oloaan:” Sinä kautena, jona minun piti elää pelkällä korttiruoalla, en jaksanut edes kaikkina iltapäivinä mennä työhön, minua pyörrytti. Minua auttoi tänä vaikeana aikana amiraalitar S., jonka mies johti Tonavan laivuetta. Amiraali lähetti usein ruokatavaroita perheelleen Romaniasta. Rouvalta sain osan näistä tavaroista, sillä ompelin hänelle vaatteita öisin.”

Sjöberg sanoutui irti pieneläinklinikalta ja otti vastaan assistentin toimen Mecklenburgista erään eläinlääkärin luota, jossa hän saattoi soveltaa oppimaansa käytäntöön ja syödä vatsansa täyteen. Niin Mecklenburgissa kuin myöhemmin Närpiössä ja Somerolla ihmiset hämmästyivät huomatessaan että heidän kotikäynnille tilaamansa eläinlääkäri olikin nainen.

Kun tiedot Suomen itsenäistymistä saapuivat Saksaan, kiirehti Sjöberg suorittamaan tohtorin tutkinnon Dresdenissä.  Sjöbergin väitöskirja käsitteli hevosten silmäeritettä. Väitöskirjaa oli puolustettava Leipzigissa, jonne kerääntyi myös monta Dresdenin Eläinlääketieteellisen Korkeakoulun professoria rehtorin johdolla. Väittely oli paikoin melko kiivasta, mutta Sjöberg pystyi puolustamaan tutkimustuloksiaan, jotka poikkesivat vastaväittäjän omista tuloksista. Seuraavana päivänä vastaväittäjä oli todennut, että hän haluaisi olla vastaväittäjänä tällaiselle naisylioppilaalle joka päivä. On syytä mainita että Aili Oksasen tutkimusten mukaan vuosina 1904-1939 väitelleistä 74 suomalaisesta eläinlääkäristä 45 väitteli Leipzigin yliopistossa. Väittelyn jälkeen Agnes Sjöberg promovoitiin heinäkuun 27. päivänä 1918 eläinlääketieteen tohtoriksi. Seuraavana päivänä oli ilo oli sangen suuri, kun Sjöberg sai kotoa itsenäisestä Suomesta, kirjeen ja rahalähetyksen Dresdeniin neljän vuoden odotuksen jälkeen.

Vuonna 1925 Sjöberg palasi tutkimustyön pariin Wieniin puoleksitoista vuodeksi ja matkusti myöhemmin Yhdysvaltoihin ja Englantiin. Taitojaan ja tietojaan Sjöberg sovelsi toimiessaan maaseutueläinlääkärinä, hän teki uransa eläinlääkärinä Närpiössä, Kauhajoella, Seinäjoella, Kokkolassa ja Vetelissä. Avioiduttuaan hän asui jonkun vuoden myös Pyhännällä. Monet Pohjanmaan rannikkopitäjien tilallisista tulivat tuntemaan hänen tietonsa ja taitonsa.

Eläinlääketieteellinen korkeakoulu aloitti toimintansa Helsingissä vasta vuonna 1945. Voidaan olettaa, että Agnes Sjöbergin tieteellisellä koulutuksella olisi ollut enemmän kysyntää kotimaassa, jos eläinlääkärien koulutus olisi aloitettu jo aiemmin.

Mitä yhteistä Maikki Fribergillä ja Agnes Sjöbergillä?

Yhteistä näille kahdelle oli päämäärätietoinen ja tavoitteellinen toiminta ja pyrkimys päästä viimeisimmän, uusimman tiedon tasolle. Selviytyminen ainokaisena ulkomaisena naisena der Königliche Friedrich Wilhelms-Universität zu Berlin-yliopistossa ja Dresdenin ja Berliinin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa vaati oma-aloitteisuutta, rohkeutta ja vahvaa itseluottamusta.

Sekä Maikki Fribergillä että Agnes Sjöbergillä oli käytännön kokemusta alalta, johon valmistautuivat. Agnes Sjöbergille oli paljon hyötyä työskentelystä kotitilalla ja siitä, että hän oli kouluaikoina työskennellyt eläinlääkärin apulaisena. Maikki Fribergillä oli takanaan opettajan ura.

Molemmille ulkomailla opiskelu oli ollut haave, joka toteutui suvun taloudellisella tuella. Rahaa ei liiennyt ylimääräiseen, ajoittain nähtiin nälkää, kuten Agnes Sjöbergin kokemukset ensimmäisen maailmansodan vuosilta osoittavat. Hän joutui lainaamaan rahaa ja myymään vaatteitaan, sillä assistentin palkka oli pieni ja elinkustannukset korkeat.

Maikki Friberg oli vakuuttunut valistustyön tärkeydestä ja naisten oikeudesta tasa-arvoon. Hän pääsi nopeasti nousevan naisasialiikkeen myötä eteenpäin. Agnes Sjöbergin tie oli vaikeampi, alalla, jolla naisiin suhtauduttiin epäillen. Hän raivasi tiensä erinomaisella opintomenestyksellä, joka Berliinissä johti moniin assistentuureihin. Berliiniläiset professorit olivat huomanneet hänen kykynsä ja häntä kehuttiin siitä, että hän osasi ajatella tieteellisesti. Ei ihme, että hänen tieteelliset mittauksensa löytyivät julkaistuna esimiehen nimissä.

Niin Maikki Fribergille kuin Agnes Sjöbergille ulkomainen opiskelu merkitsi henkisen pääoman sekä kokemuksen kartuttamista. Väitöskirjan laatiminenkaan ei auttanut Maikki Fribergiä saamaan hänen hakemaansa Helsingin kansakoulujen apulaistarkastajan virkaa. Eläinlääketieteen tohtorin tutkinto ei edistänyt myöskään Sjöbergin urakehitystä, mutta Berliinin vuodet auttoivat häntä diagnostisoimaan Suomessa tuntemattomia eläinsairauksia.

”Tuntuu ettei minulla ole ollut vaikeuksia ensinkään”, summaa erityisesti maamme sotilaskotitoiminnan uranuurtajana tunnettu Katri Bergholm elämänsä vaiheita radiohaastattelussa vuosi ennen kuolemaansa.

Jos ei omaan elämään suurempia murheita ehkä mahtunutkaan, eivät ihmiselämän moninaiset ongelmat olleet Bergholmille suinkaan vieraita. Kuudentoista vuoden ajan hän vastasi Kotiliesi-lehden sivuilla nimimerkillä ”Isoäiti” lukijoiden kirjeitse lähettämiin kysymyksiin, jotka useimmiten käsittelivät juuri elämän murheita. Lukijoitaan hän kehotti tilanteesta riippuen joko ponnistelemaan ongelmien ratkaisemiseksi tai toisaalta tarvittaessa hyväksymään ongelmat.

Rooli eräänlaisena kollektiivisena isoäitinä ja yhteiskunnallisena äitihahmona ehkä ohjasi Bergholmia vanhoilla päivillään antamaan äkkiseltään melko ihanteellisen kuvan elämänvaiheistaan, mutta toisaalta niitä tarkastelemalla voi myös hyvin todeta, että hänellä todella oli elämässään monin tavoin onni myötä. Monilla elämänaloilla aktiivinen Bergholm muistetaan paitsi sotilaskotityöstään ja roolistaan Kotilieden Isoäitinä, myös toiminnastaan Mannerheimin Lastensuojeluliitossa.

Säätyläiskoti

Bergholm (o.s. Ignatius) kasvoi helsinkiläisessä säätyläis- ja kulttuurikodissa, josta saatu kasvatus, sivistys ja sosiaalinen pääoma näkyivät läpi hänen myöhemmän elämänsä. Kotiolot lapsuudessa ja nuoruudessa olivat ilmeisen tasapainoiset ja suhde vanhempiin ja muuhun perheeseen lämmin ja arvostava.

Bergholm toteaa muistelmateoksessaan kasvaneensa perheessä, jonka vanhemmat onnistuivat ”säilyttämään nuoruudenrakkautensa” ja sen myötä luomaan kotiinsa onnellisen ilmapiirin. Säätyläisperheen tyttärenä Katrin ei juuri tarvinnut rasittaa itseään kotiaskareilla tai muulla työnteolla, joten hänen elämänsä suhteessa vaikkapa ajan työläisperheiden lapsiin oli melko vapaata ja huoletonta.

Kymmenlapsisen perheen sosiaalinen elämä oli varsin vilkasta. Isä Karl Fredrik, filosofian tohtori, senaattori ja tilastollisen toimiston johtaja, kutsui vaimonsa Amandan kanssa tilavaan asuntoonsa usein sukulaisia ja ystäviä päivälliskutsuille tai musiikki-iltoihin. Näihin tilaisuuksiin saattoi kerralla osallistua kymmeniä vieraita. Bergholm muistelee, kuinka kodissa puhuttiin paljon yhteiskunnallisista asioista. Isän senaattoriaikoina päivällispöydässä käydyissä keskusteluissa olivat usein esillä valtiopäivillä käsittelyssä olleet asiat. Myöhemmin monella yhteiskunnallisen vaikuttamisen sektorilla kunnostautunut Katri Bergholm kasvoi ympäristössä, jossa yhteisten asioiden hoitoa pidettiin arvossa.[i]

Kevätlukukaudeksi Pariisiin

Yhdeksänvuotias Katri Ignatius aloitti vuonna 1887 koulunkäynnin Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa, jossa hän omaksui oman luonnehdintansa mukaan ”todellista, epäitsekästä työtä vaativaa uskonnollisuutta ja isänmaanrakkautta”.

Päästyään tyttökoulusta vuonna 1895 hän olisi halunnut suunnata jatko-opintoihin, mutta hänen vanhempansa eivät innostuneet ajatuksesta. Pari vuotta myöhemmin hänelle tarjoutui kuitenkin säätyläiskodin kasvattina mahdollisuus kehittää itseään ja nähdä maailmaa, kun hänet lähetettiin puoleksi vuodeksi Gollege Sévignéen, pariisilaiseen sisäoppilaitokseen.

19-vuotias Katri Ignatius pääsi paitsi opiskelemaan ja kehittämään kielitaitoaan, myös tutustumaan Pariisin monipuoliseen kulttuurielämään, johon häntä muiden muassa tutustutti Pariisissa samaan aikaan oleskellut, sittemmin oopperalaulajana huomattavaa mainetta niittänyt lapsuusystävä Aino Ackté. Lukuisat mieleenpainuvat kokemukset olivat omiaan lievittämään kalvavaa koti-ikävää, joka sai hänet lopulta palaamaan kotimaahan hieman suunniteltua aiemmin.[ii]

Puumerkkejä ja salakihlat

Heinäkuista kotiinpaluuta seuranneena vuoden 1898 keväänä alkoi Suomen suuriruhtinaskunnan poliittisessa tilanteessa tapahtua muutoksia, jotka aiheuttivat huolta Ignatiuksen perheessä. Bobrikovin nimitys kenraalikuvernööriksi ja vallan vähittäinen siirtyminen venäläiskäsiin epäilyttivät ja aiheuttivat hämmennystä.

”Näin vaikealta ja epävarmalta näytti maamme tulevaisuus ja huolekkaina katsottiin eteenpäin”, kuvaa Katri Bergholm myöhemmin muistelmissaan ajan tuntoja. Huolestuneisuus sai lisäpontta helmikuussa 1899, kun keisari Nikolai II antoi manifestin, jossa määriteltiin Suomen valtiopäiville aiempaa huomattavasti heikompi, lähinnä neuvoa-antava rooli.

Manifestia seurasi Suomessa yleinen paheksunta ja sitä vastustaneeseen kansalaisadressiin alettiin kerätä nimiä ympäri maata.[iii] Tähän nimienkeruuseen osallistui myös Katri Ignatius, joka oleskeli tuolloin Saarijärvellä. Vanhemmat olivat olleet huolissaan tyttärensä terveydentilasta ja lähettäneet hänet talveksi maaseudulle. Myöhemmin hän muisteli, miten ”kynään tottumattomat, vakavailmeiset” saarijärveläisvanhukset vetivät puumerkkinsä adressiin ja hän itse perään heidän nimensä. Tämä oli hänen yhteiskunnallisen toimintansa alkusoittoa.

Vaikka ajan poliittinen ilmapiiri tuntui synkältä, oli yksityiselämän puolella sentään ilonaiheita. Tuona aikana järjestettiin runsaasti erilaisia juhlia ja hyväntekeväisyystapahtumia, joihin Katri Ignatius osallistui ilmeisen aktiivisesti.

Epileptikoiden hyväksi järjestettiin kaksipäiväiset arpajaisjuhlat ja arvanmyyjäksi lupautunut Katri Igantius tarvitsi lisävoimia työhön. Marraskuussa 1898 hän oli tavannut joissakin iltamissa ohimennen nuoren maisterin, Herman Bergholmin, jota hän nyt oikopäätä pyysi tähän tehtävään. Arvanmyynti sujui kaikesta päätellen varsin onnellisissa merkeissä.

Teatteri-illassa 1. joulukuuta, eli noin kuukautta myöhemmin, Igantius seurasi Richard III:n näytöstä Ellen Svinhufvudin aitiossa ja tunnisti alhaalta permannon yleisön joukosta tutun maisterin hahmon. Hän kuvaa suhteen nopeaa etenemistä teatteri-illan jälkeen lyhyen ytimekkäästi: ”Kiirehdin ulos heti ensimmäisellä väliajalla, missä portaissa kohtasin maisterimme ”epileptisistä”. Tiistaina joulukuun 7 p:nä olimme salakihloissa”. Katri Ignatius ja Herman Bergholm vihittiin pari vuotta myöhemmin, 4. huhtikuuta 1900.  [iv]

Petroolikeittiöstä naisklubille

Sittemmin pitkän työuran eduskunnan kirjastonhoitajana tehnyt Herman Bergholm työskenteli avioliiton alkuaikoina vastaavassa tehtävässä Tieteellisten Seurain talossa, ja tuore aviopari muutti ensi alkuun talossa sijainneeseen pieneen ja vaatimattomaan työsuhdeasuntoon, johon kyhättyä alkeellista petroolikeittiötä Bergholm myöhemmin muisteli huvittuneena. Vuoteen 1907 mennessä heille syntyi kolme lasta, Herman Bergholm väitteli tohtoriksi ja perhe muutti Antinkadulle suurempaan huoneistoon.

Katri Bergholm alkoi näihin aikoihin osoittaa enenevää kiinnostusta yhteiskunnallisten asioiden hoitoa kohtaan. Hän osallistui vuodesta 1903 Nuorsuomalaisen naisklubin toimintaan ensin johtokunnan jäsenenä ja myöhemmin varapuheenjohtajana. Säännöllisesti kokoontuvalla klubilla pidettiin alustuksia ja keskusteluja ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Vuonna 1902 perustetun Klubin syntyyn vaikuttivat Bergholmin mukaan noihin aikoihin tapahtuneet ”maata uhanneet valtiolliset tapahtumat, kuten helmikuun manifesti, laittomat kutsunnat, kotitarkastukset ja virkamiesten erottamiset”.

Venäläistämistoimien aiheuttaman levottomuuden keskellä syntyi tarve kokoontua samoin ajattelevien kanssa vaihtamaan ajatuksia ja pohtimaan tilannetta. Keskinäinen yhteiskunnallinen keskustelu ei ollut klubin ainoa toimintamuoto. Se piti päätavoitteenaan valtiollisen valistustoiminnan levittämistä ja asetti vaaleihin omia ehdokkaitaan alkaen vuoden 1906 eduskuntavaaleista, joissa naisilla oli ensimmäisen kerran oikeus äänestää ja asettua ehdolle. Klubin jäsenistä esimerkiksi Tekla Hultin toimi kansanedustajana vuodesta 1908 vuoteen 1920. Osallistuminen klubin toimintaan siis antoi jäsenille paitsi mahdollisuuden tavata samanmielisiä ihmisiä, myös valmiuksia toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana. [v]

Henkistä voimaa

Keskustelut kokouksissa olivat vilkkaita ja alun ujoutensa voitettuaan myös Katri Bergholm alkoi ottaa innokkaasti keskusteluihin osaa. Esitelmiä klubilla hän piti esimerkiksi Emile Zolan nuoruudenkirjeistä ja nuorison kasvatuksesta.

Aiheista jälkimmäinen enteili jo hänen myöhempää mittavaa elämäntyötään nuorten asioiden parissa. Puoliso Hermanista tuli vuonna 1907 eduskunnan kirjastonhoitaja ja perheen aiempi varsin epävakaa taloudellinen tilanne parani. Vakituisen tulon myötä rahaa riitti nyt muuhunkin kuin kaikkein välttämättömimpiin hankintoihin. Katri Bergholm kertoo muistelmissaan kuvaavan esimerkin elintason paranemisesta:

”Katrin päivänä, elokuun toisena, mieheni toi minulle lahjaksi mm. hienonhienon vaaleanpunaisen silkkialushameen, joka oli mustalla koristettu. Se oli taftia ja kahisi käydessä, joka seikka siihen aikaan oli tärkein ominaisuus alushameessa. Hän nautti täysin siemauksin siitä, että hänelläkin oli nyt varaa olla antajana.”

Nuorsuomalaisen naisklubin jäsenyys ja epäilemättä myös synnyinkodista saatu vahva malli yhteiskunnallisesta toiminnasta kypsyttivät Katri Bergholmia niihin tehtäviin, joista hänet erityisesti muistetaan.

Bergholmin pienoiselämäkerran toimittanut Mirja Huuhka arvioi, että ”Katri Bergholmiin oli ilmeisesti latautunut paljon henkistä voimaa ja nyt oli hänen aikansa toimia”. Huuhkan mukaan ”Bergholm oli kuin luotu johtajan tehtävään. Hänellä oli sukunsa perintönä naiselle harvinaista voimaa ja itseluottamusta”. Elettiin Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan aikoja. Vuosina 1917–1918 Katri Bergholm toimi vangittujen ja karkotettujen avustuskomitean puheenjohtajana.[vi]

Näihin aikoihin alkoi maahamme rantautua myös ajatus siitä, että sotilaat tarvitsevat muutakin huolenpitoa kuin tavanomaista muonitusta ja majoitusta. Sisällissodan myötä asia tuntui ajankohtaiselta.

Sotilaskotitoiminta käynnistyy

Lokakuussa 1918 vangittujen ja karkotettujen avustuskomitean kokoontumisessa Bergholm ehdotti sotilaskotitoiminnan aloittamista maassamme. Aloite sopi sinänsä hyvin ajan henkeen. Sisällissodassa naisilla oli varsin merkittävä rooli sotilaiden huollossa. Esimerkiksi muonitus, majoitus ja lääkinnästä sekä kaatuneista huolehtiminen oli pitkälti naisten vastuulla. Sodan myötä tällainen toiminta alkoi järjestäytyä ja laajeta.[vii] Bergholmin aloitteen myötä perustettiin Sotilaskotiyhdistys ja aloitteen tekijä valittiin sen puheenjohtajaksi. Ajatus tällaisesta toiminnasta ei sinänsä ollut uusi, sillä sotilaskotityötä oli esimerkiksi Saksassa, Ruotsissa ja Tanskassa tuolloin tehty jo vuosikymmeniä. Suomen sotilaskotitoiminnan vaikutteet tulivat kuitenkin pääasiassa Saksasta sieltä kotiutuneiden jääkärien mukana. Varusmiehille haluttiin tarjota mahdollisuus oleskella vapaa-aikanaan viihtyisässä ja kodinomaisessa ympäristössä. Samalla voitiin myös huolehtia siitä, etteivät nämä joutoaikoinaan olisi turhautuneet ja käyttäytyneet sopimattomasti. Perusajatus oli, että hyvän huolenpidon myötä sotilas palvelee maataan innokkaammin.

Mukana toiminnassa oli myös vahva uskonnollinen juonne.  Eri maissa sotilaskotitoiminnan taustavoimina olivat lähes poikkeuksetta uskonnolliset järjestöt. Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys oli usein aktiivinen toimija, mutta esimerkiksi Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana laajamittaista sotilaskotitoimintaa harjoitti yhteistyössä viisi eri kristillistä nuorisojärjestöä. Sotilaista huolehdittiin kristillisen lähimmäisenrakkauden ajatukseen nojaten ja toisaalta nähtiin myös mahdollisuus huolehtia heidän uskonnollisista tarpeistaan. Toiminnan uskonnollinen ulottuvuus näkyi myös siinä, että Suomen sotilaskotiliiton perustamiskokouksen osanottajista ja esiintyjistä huomattava osa oli kirkonmiehiä. Paikalliset sotilaskotiyhdistykset lähettivät edustajakseen 1921 pidettyyn valtakunnalliseen kokoontumiseen koko joukon pappeja.[viii]

Sotilaskotiyhdistyksen ja myöhemmin maanlaajuisen Sotilaskotiliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitulle Katri Bergholmille oli luontevaa olla käynnistämässä toimintaa, johon sisältyi uskonnollinen elementti. Lapsuuskodissa ja toisaalta myös tyttökoulussa hän sai vakaan uskonnollisen kasvatuksen. Kirkossa käytiin säännöllisesti, joko isän mukana suomen- tai äidin mukana ruotsinkielisessä jumalanpalveluksessa, ja erityisesti isän kanssa lapsuudessa käydyt uskonnolliset keskustelut jäivät pysyvästi hänen mieleensä. Bergholmin aktiivinen ja uraauurtava toiminta vangittujen, karkotettujen sotilaiden ja lasten hyväksi on nähtävissä osoituksena paitsi humaanista ja isänmaanrakkaasta mielenlaadusta, myös kristillisestä arvopohjasta kumpuavasta auttamishalusta. Bergholm näki sotilaskodin paikkana, joka oikean kodin tavoin ”varjelee nuoria kiusauksilta, kasvattaa Jumalan pelossa, isänmaanrakkaudessa, säädyllisyydessä ja hyveissä.”[ix]

Nuorisolla sija sydämessä

Lukuisista luottamustoimistaan tärkeimmäksi ja rakkaimmaksi Katri Bergholm koki nimenomaan sotilaskotityön. Hän tunsi, että hänen isänmaanrakkautensa ”löysi luontaisimman ilmenemismuotonsa” juuri tässä työssä. 70-vuotishaastattelussaan Bergholm toteaa, että nuorisolla oli erityinen sija hänen sydämessään. Tämä näkyikin selvästi hänen elämäntyössään. Lukuisten nuoriin kohdistuvien luottamustoimien lisäksi hän suuntasi nuorelle lukijakunnalle merkittävän osan kirjallisesta tuotannostaan. Hän pyrki suhtautumaan nuorisoon mieluummin ymmärtäväisesti kuin ankarasti. Tämä näkyy esimerkiksi hänen Kristinusko jokamiehen näkökulmasta -teokseen (1948) laatimassaan kirjoituksessa, jossa hän tarkastelee lasten ja nuorten uskonnollista kasvatusta:

”Ollessani läheisessä kosketuksessa aikamme nuoriin olen niin usein todennut, miten jokin asia juuri sen vuoksi, että se oli kielletty, että siihen kätkeytyi jotakin tenhoavan salaperäistä, kaikkein eniten kiihotti mieltä ja tuntui olevan saavuttamisen arvoista.”

”Mielestäni pitäisikin kasvatuksemme siinä suhteessa olla: Ei suljettuja ovia ja alituisia kieltoja, vaan avoimia ovia, joitten yllä seisoo: Tee se! Tee se! Ja yhä uudet mahdollisuudet ja yhä rikkaammat velvoitukset kohtaavat heitä tällä tiellä antaen elämälle tarkoituksen ja sisällön”

”Toimettomien rouvien puuhailua”?

Katri Bergholm toimi sotilaskotiliiton puheenjohtajana vuodesta 1921 vuoteen 1937, jonka jälkeen hän oli liiton kunniapuheenjohtaja kuolemaansa saakka. Hän matkusteli liiton johtajana säännöllisesti paikallisyhdistyksissä ja niiden ylläpitämissä sotilaskodeissa. Esiintyessään liiton lukuisissa tilaisuuksissa hän oli ilmeisen vakuuttava puhuja. Nuorsuomalaisen naisklubin ensimmäiset jännityksen kangistamat puheenvuorot olivat vuosien myötä vaihtuneet taitavaan ja vaikuttavaan sanankäyttöön. Mirja Huuhkan arvion mukaan ”vaikuttavampaa isänmaallista puhujaa kuin Katri Bergholm on tuskin ollut montakaan tässä maassa. Häntä kuuntelivat kenraalit ja sotamiehet yhtä hartaasti kuin hänen sotilaskotiväkensä tai muu yleisö”.

Sotilaskotityötä ja sen käynnistymistä arvioitiin toiminnan alkuaikoina myös ilmeisen kriittisesti. Kunniapuheenjohtaja Bergholm totesi alustuksessaan Riihimäen sotilaskotipäivillä vuonna 1943, että aluksi toiminta oli ”monen mielestä vain toimettomien rouvien puuhailua. Rouvien, joiden välttämättä piti saada sormensa sellaisiinkin asioihin, jotka eivät heitä vähintäkään koskettaneet.”[x] Ehkäpä sotilaiden miehinen toimintaympäristö näyttäytyi joillekin aikalaisille paikkana, johon naisten vaikutuksen ei pitäisi ulottua. Samassa alustuksessa Bergholm luonnehti sotilaskotisisaren suhdetta varusmiehiin varsin äidilliseksi. ”…meidän tulisi muistaa, että olemme poikiemme silmissä sijaisäitejä. Meiltäkin pitäisi aina riittää aikaa sanoaksemme jonkin ystävällisen sanan, antaa ystävällisen hymyn, tehdä jonkun pienen kysymyksen pojan elämänpiiristä.” Se, että sotilaskotitoiminta Suomessa käynnistyi tällä tavalla ”toimettomien rouvien” aloitteesta, on epäilemättä antanut sille tietyn äidillisen vivahteen. Jos asialla olisi monen muun maan tavoin ollut esimerkiksi NMKY, voi hyvinkin olla, että tämä äidillinen ulottuvuus ei olisi ainakaan samassa mitassa leimannut maamme sotilaskotityötä.

Monta vaikutusaluetta

Sotilaskotityön ohella Katri Bergholm osallistui aktiivisesti myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton toimintaan. Hän osallistui liiton perustamiskokoukseen, joka pidettiin lokakuussa 1920 kenraali Mannerheimin asunnossa.[xi]

 Hän toimi seitsemän vuoden ajan liiton työvaliokunnan jäsenenä ja liittoneuvoston puheenjohtajana aina kuolemaansa saakka. Tälläkin vaikutusalueella hänen erityisenä painopisteenään oli nuoriso, jonka asioita hän pyrki edistämään liiton nuorisokerhotoiminnan puheenjohtajana. Kenraali Mannerheimin koti ja kenraali itse tulivat Bergholmille tutuiksi, sillä liiton kanslistina hän teki työtään tämän yksityisasunnossa, jossa liiton toimintaa aluksi harjoitettiin.

Lukuisten luottamustehtäviensä lomassa Katri Bergholmilta liikeni aikaa myös kirjallisille harrastuksille. Vuodesta 1934 lähtien hän vastasi Kotiliesi-lehden lukijakysymyksiin nimimerkillä ”Isoäiti”. Hän myös laati useisiin kokoomateoksiin artikkeleja ja kirjoitti muutamia kirjojakin, joiden joukossa kaksi laajahkoa muistelmateosta. Bergholmin kristillistä katsomusta edustaa uskonnollisia aineksia sisältävä teos ”Isoäiti, kerro minulle Jeesuksesta”. Kaksi muuta julkaistua teosta, kasvatusopas nimeltä ”Perhe” ja ”Ulos elämään” -niminen teos liittyvät puolestaan kasvatukseen ja elämäntaitoon. Hänen kirjallisen tuotantonsa ja oikeastaan koko elämäntyönsä leimallinen piirre onkin tietty pyrkimys toimia yhteiskunnallisena kasvattajana ja äitihahmona. Tosin Bergholm toimi aikana, jolloin tällaista kasvatuksellista ja äidillistä otetta jossain määrin tarvittiinkin naisten yhteiskunnallisen toiminnan perusteena.

Hyvästit Isoäidille

Katri Bergholm oli Mirja Huuhkan luonnehdinnan mukaan ”tietoisesti sivistyskodin emäntä ja säätyläisrouva, älykäs, henkevä ja huumorintajuinen, ehkä melkein yltiöihanteellinen, mutta sitäkin aidosti”. Hän siis säilytti ja piti yllä monia lapsuuskotinsa ja toisaalta säätynsä piirteitä. Hänessä ikään kuin kohtasi vanha maailma säätyineen ja uusi aika lisääntyvine tasa-arvoineen ja toimintamahdollisuuksineen. Tämän tietyn kaksoisroolin hän kykeni täyttämään ilmeisen kitkattomasti. Katri Bergholm kuoli huhtikuussa 1949. Ahkeran ja arvossapidetyn puheenjohtajan ja koko kansan Isoäidin hautajaisissa oli runsaasti saattoväkeä ja osallistujien joukossa oli mm. Puolustusvoimain komentaja.[xii] Vuotta aiemmin Sotilaskotiliitto julkaisi Katri Bergholmin nimeä kantavan mitalin, jonka voi saada erityisistä ansioista sotilaskotityön rikastuttajana ja jäsenten yhteenkuuluvuuden lujittajana. Katri Bergholm jätti jälkeensä mittavan henkisen perinnön. Lukemattomat varusmiehet ovat vuosikymmenten saatossa saaneet ja saavat edelleen nauttia päivittäin hänen aloittamansa työn hedelmiä maamme lukuisissa sotilaskodeissa.

[i] Huuhka 1980, 96–97

[ii] Bergholm 1944, 430

[iii] Tommila 1999, 129–134

[iv] Bergholm 1944, 439–441

[v] Bergholm 1946, 141–147

[vi] Huuhka 1980, 99–100

[vii] Pohls ja Latva-Äijö 2009, 14–15

[viii] Lahtero, 10–11

[ix] Huuhka 1980, 100–101

Margit Borg-Sundman (1902-1992) oli ammatillisen sosiaalityön ja teollisuuden sosiaalihuollon uranuurtaja. Kokoomuksen kansanedustajana hän ajoi perhe- ja tasa-arvolainsäädäntöä ajoittain ristiriidassa oman eduskuntaryhmänsä kanssa. 1960-luvulla hän sai aikaan suuren hälyn syyttäessään kirjailija Hannu Salamaa jumalanpilkasta.

Kristillinen elämänkatsomus

Turussa, Urjalassa ja Petäjävedellä pappilan tyttärenä kasvanut Margit Borg omaksui elämäänsä voimakkaan kristillisen uskon. Siihen liittyi kiinnostus yhteiskunnallisiin kysymyksiin kansalaissodan jälkeisen kurjuuden ja espanjantaudin keskellä. Kouluvuodet Jyväskylän tyttökoulussa ja sen jatkoluokilla opettivat itsenäisyyteen, ja isän aikainen kuolema pakotti nuoren naisen omille jaloilleen. Järjestötyö puolestaan alkoi kouluvuosina partiossa.

Elämänuran valintaan vaikutti se, että kansakoulunopettajan opinnot olivat lyhyet eivätkä vaatineet suuria varoja. Ylioppilaselämään kuuluivat Ylioppilaiden kristillinen yhdistys ja Pohjalainen osakunta. Kansainvälinen yhteistyö alkoi kristillisen ylioppilasliikkeen pohjoismaisessa kokouksessa vuonna 1921.

Kasvatusneuvolan alkujuurilla

Margit Borg sai vuonna 1925 Akateemisten naisten kansainväliseltä liitolta apurahan opiskellakseen Vassar Collegessa Yhdysvalloissa yhteiskunnallista työtä. Vassarissa vietetyn vuoden jälkeen hän opiskeli toisen vuoden New Yorkin Columbia Universityn School of Social Workissa, jossa hän erikoistui mielenterveystyöhön ja teollisuuden sosiaalityöhön.

Palattuaan vuonna 1927 intoa uhkuen kotimaahan Borg jatkoi Helvi Haahden (Helvi Boothe) aloittamaa psykiatris-yhteiskunnallista työtä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Kysymyksessä oli yksilöllinen sosiaalityö (case work), jossa lähinnä koululaisten ongelmia ratkottiin tapauskohtaisesti. Kokeilusta sai alkunsa 1930-luvun lopulta lähtien kasvatusneuvolatoimintana tunnettu Mannerheimin Lastensuojeluliiton työmuoto.

Teollisuuden sosiaalityön uranuurtaja

Vuoden 1930 alussa Margit Borg siirtyi Kymin osakeyhtiön Kuusankosken ja Voikkaan tehtaille kehittämään teollisuuden sosiaalityötä. Hän oli alalla vasta toinen koko maassa, sillä ainoastaan Serlachiuksen Mäntän tehtailla Sisko Ania oli samassa tehtävässä. Työhön kuului työtapaturmien ehkäisyyn liittyvää suojalaitteiden hankintaa, ensiaputaitojen parantamista muun muassa järjestämällä työntekijöille ensiapukursseja ja perustamalla turvallisuustoimikuntia. Lisäksi Margit Borg organisoi vapaa-ajan harrastuksia, urheilu- ja pallokenttiä, pesäpalloa ja partiota. Hän ei liittynyt Lotta Svärd -järjestöön ollakseen ärsyttämättä työläisiä.

Lastensuojelun ja naistyön tarkastaja

Margit Borgin aikaansaannokset huomattiin myös pääkaupungissa. Häntä käytettiin useissa oppilaitoksissa sosiaalityön tuntiopettajana, ja hän sai vuonna 1935 perustetun sosiaaliministeriön lastensuojelun tarkastajan viran. Hänen urakakseen tuli vuonna 1937 voimaan tulleen lastensuojelulain toimeenpaneminen. Borg puolusti lastensuojelua pohtivassa komiteassa henkilökunnan yliopistotasoista koulutusta.

Sosiaaliministeriössä työskennellessään Margit Borg näki sukupuolten välisen eriarvoisuuden valtionhallinnossa, kun naispuoliselle tarkastajalle maksettiin vähemmän palkkaa kuin miehille. Tämä vaikutti hänen myöhempään poliittiseen toimintaansa, koska hänen mielestään valtion ei pitänyt maksaa ”housuista”.

Talvisodan jälkeen maassa esiintyi paljon naisten työttömyyttä. Sen helpottamiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöön perustettiin tilapäinen naistyövoiman tarkastajan virka, johon Margit Borg nimitettiin. Vastattuaan ensin työttömyyskursseista ja vanhanaikaisista työtuvista hän joutui pian jatkosodan aikana ponnistelemaan työvoimapulan ja työvoiman uudelleenjärjestelyn kanssa. Tässä työssä hän oppi lisää naisten arkielämän kovuudesta ja liittyi mukaan myös Naisten työvalmiusliittoon ja Suurtalkoisiin.

Naisten työvalmiusliitto perustettiin naisten vapaaehtoiseksi asevelvollisuudeksi auttamaan lähinnä maaseudun koteja. Kysymyksessä oli eräänlainen Lottien rinnakkaisjärjestö. Kurssitetut naiset ja niin sanotut työtytöt osallistuivat muun muassa takaisin vallatun Karjalan siivoamiseen.

Vuonna 1945 Margit Borg päätti jättää julkisen elämän solmiessaan avioliiton hammaslääkäri Waldemar Sundmanin kanssa. Yksityiselämä jäi kuitenkin syrjään, kun lukuisilla radioesitelmillään ja luennoillaan sekä sosiaalityön uranuurtajana tunnetuksi tullut Margit Borg-Sundman pyydettiin Suomen Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtajaksi. Hän oli myös naisjärjestöjen kansainvälisen liiton varapuheenjohtajana 1954 – 1963. Kun avioliitto päättyi vuonna 1953 miehen kuolemaan, kotirouvan rooli ei ollut enää vaihtoehto.

Naisjärjestöjen puheenjohtajan toiminnassa korostuivat sosiaali- ja asuntopolitiikka, naisten palkkauskysymykset, ansioäitien ongelmat ja mielenterveyskysymykset sekä asuntopolitiikka, kaikki aikansa suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä. Suuri haaste oli saada naiset äänestämään. Keskusliitto teki myös esityksen naisten määrän lisäämiseksi kunnallisissa lautakunnissa ja valtionkomiteoissa.

Kansanedustaja

Kansallinen Kokoomus pyysi Margit Borg-Sundmania ehdokkaaksi jatkosodan jälkeen pidettyihin ensimmäisiin kunnallisvaaleihin. Hänet valittiin, ja hän vaikutti pitkään Helsingin kaupunginvaltuustossa. Kansanedustajana vuodesta 1948 Borg-Sundman toimi erityisesti sivistys- ja sosiaalivaliokunnissa. Hän ajoi kansaneläkkeen laajentamista, tasa-arvoista palkkaa ja lapsilisiä. Ajoittain hän joutui vastakkain kokoomuksen johdon ja eduskuntaryhmän kanssa. Oman tiensä kulkijana ja puoluekurin vastustajana Margit Borg-Sundman ei noussut puolueessaan koskaan asemaan, joka olisi vastannut hänen asiantuntemustaan ja vaaleissa saavuttamaansa kansansuosiota. Hänellä oli kuitenkin selvästi vaikutusta kokoomuksen ja merkittävimmän taustatukensa Kokoomuksen naisten liiton suhtautumisessa sosiaalilainsäädäntöön.

Margit Borg-Sundman vedettin mukaan eduskunnan kansainväliseen työhön (parlamenttien välinen liitto IPU ja Pohjoismaiden neuvosto), koska hän oli hyvin kielitaitoinen ja ulospäinsuuntautunut seuraihminen.

Sodan jälkeen syntyneen sukupolven radikaalisuus 1960-luvulla ylitti Margit Borg-Sundmanin uudistusmielisyyden rajat. Hän nosti esiin ajan tapainturmeluksen ja otti siitä esimerkiksi kirjailija Hannu Salaman Juhannustanssit-teoksen, jota hän syytti jumalanpilkasta. Tämä johti virallisiin syytetoimiin kirjailijaa vastaan sekä sakkorangaistukseen, josta tasavallan presidentti hänet myöhemmin armahti. Julkiset sympatiat olivat enimmäkseen Hannu Salaman puolella, ja Margit Borg-Sundman sai taantumuksellisen täti-ihmisen maineen. Vielä viimeisinä elinvuosinaankin hän osallistui aktiivisesti kansainväliseen Moral Rearmament -liikkeeseen.

Margit Borg-Sundman oli ulkoilmaihminen, joka vaelsi lomillaan Lapissa jalkapatikoiden ja hiihtäen. Itse hän kutsui sitä ”tunturikuumeeksi”.

Margit Rode Sofia Borg, vuodesta 1945 Borg-Sundman

Syntyi 16.10.1902 Turku, kuoli 10.6.1992 Helsinki

Vanhemmat kirkkoherra Nathanael Borg ja Elin Fanny Calonius

Puoliso vuodesta 1945 professori Waldemar Sundman, kuoli 1953

URA. Ylioppilas 1921; kansakoulunopettaja 1923; Bachelor of Arts, Vassar College, USA 1926; sosiaalityöntekijän tutkinto, Columbia University, New York 1927; filosofian maisteri 1932. Opintomatkoja useisiin Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin.

Uskonnonopettaja Helsingin suomalaisessa tyttölyseossa 1923 – 1925; Mannerheimin Lastensuojeluliiton kasvatusneuvolan psykologi ja sosiaalityöntekijä 1927 – 1929; Kymin Oy:n huoltotyön johtaja Kuusankoskella 1930 – 1935; sosiaaliministeriön lastensuojelun tarkastaja 1935 – 1941; kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön naistyövoiman ylitarkastaja 1941 – 1945; kansakoulunopettaja 1954 – 1958; psykologian ja sosiaalipolitiikan tuntiopettaja Lastenlinnan lastenhoitajakursseilla 1927 – 1958, valtion sairaanhoitajakoulussa 1938 – 1964, valtion terveydenhuolto-oppilaitoksessa 1939 – 1964, Työväen akatemiassa 1941 – 1946, lastentarhanopettajaseminaarissa 1948 – .

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja 1948 – 1953, 1958 – 1969; Kuusankosken kunnanvaltuuston jäsen; Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1946 – 1947, 1957 – , raittiuslautakunnan puheenjohtaja 1947 – 1948. Tasavallan presidentin valitsijamies 1950, 1956, 1962, 1968.

Jäsenyydet: Helsingin kirkkoneuvosto 1938 – 1944; useiden komiteoiden jäsen.

Martta-yhdistyksen yhteiskunnallisen kerhon puheenjohtaja 1944 – 1951; Suomen Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtaja 1947 – 1966; Pohjoismaiden neuvosto 1950 – 1954; Kansainvälisen naistenliiton puheenjohtaja 1954 – 1963, kunniapuheenjohtaja 1963 – 1989; Parlamenttien välisen liiton Suomen osaston johtokunta 1962 – 1970.

TUOTANTO. Setä Samulin ylioppilaana. 1930; Lapsuusiän ongelmia. 1938; Jännittävä on elämä. 1966; Uusia uria aukomassa. 1969; Rajoja ja rajanylityksiä. 1971; Yhden naisen sota. 1977; On ilo elää. 1981. Lukuisia lehtikirjoituksia muun muassa Huoltaja sekä Lapsi ja  yhteiskunta -lehdissä.

Taidetta läpi elämän

”Jo alaluokilla koulussa minulla oli ajatus, että minusta tulee taiteilija”, kertoi Eila Saarinen. ”Osasin piirtää hyvin, osallistuin kilpailuihin ja maalasin vesiväreillä kauniita kortteja. Opettajakin kiinnitti piirustuksiini huomiota ja kannusti minua. Hän sanoi, että voisin elättää itseni piirtämistaidoillani. Taiteilijaa minusta ei tullut, mutta taidetta olen harrastanut suurimman osan elämääni. Minulla ei ollut kuitenkaan varaa taideopintoihin.”

Saarinen syntyi Karvialla kymmenlapsisen perheen kuudentena lapsena. Perheellä oli maatila, mutta isä toimi myös kylän suutarina ja teki esimerkiksi kaikki huonekalut itse. Äiti ompeli koko perheen vaatteet ja oli kylän lääkäri, ompeli haavat, pani luiskahtaneet jäsenet paikoilleen ja käytti yrttejä. Heiltä lienee periytynyt monitaitoisuus, jonka avulla Eila Saarinen on ilman kouluja selvinnyt monista ammateista.

Äiti opetti ompelutyöt ja pian Eila ompeli jo vaatteita sisaruksilleen. Töihin hän meni Reimalle ompelemaan lasten vaatteita, sitten Hyvonille, jossa hän jo opetti ompeluniksit uusille työntekijöille. Lahdessa ompelutyöt jatkuivat Luhdalla.

20 vuotta taideharrastusta

Lahdessa tulivat tärkeiksi Työväenopiston ja Harjulan opiston kuvanveisto-, keramiikka- ja lasityökurssit. Eila Saarinen teki omia malleja ja keksi valmistaa omia muotteja posliinisavesta. Yhtä niistä alettiin käyttää lasityökursseilla. Lasityötä esittelevässä opetusvideossa oli mallina Saarisen suunnittelema työ.

Eila Saarinen teki patsaita eri materiaaleista, upeita lasitöitä, kuten komeita isoja lasiovia sekä keittiön vitriinien ovia, suihkulähdepatsaan, maalasi tauluja, teki olkitöitä, ompeli turkiksia ja vaatteita, morsiuspukuja, vanhojen päivän pukuja, lasten ja nukkien vaatteita sekä tuunasi vanhasta. Kaikkea ei tässä pysty luettelemaan. Hänellä oli luova sielu. Eila osasi tehdä ihan mitä vaan, jopa remontoida oman keittiönsä ja kaakeloida kylpyhuoneensa. Ei kokopäivätyö eikä pitkäaikainen selkärankareuma estäneet palavaa taideharrastusta.

Työt menivät lahjoiksi tai hän teki niitä tilauksesta. Kaikki paikat olivat jo omia töitä täynnä. Työhuonetta hänellä ei ollut, vaan oli käytettävä kerhojen tiloja. Materiaalitkin maksoivat paljon ja sekin rajoitti töiden tekemistä.

Eila Saarinen kuului Elämystaiteilijat -yhdistykseen, joka myi tuotteitaan Heinolan elämyspuodissa. Sinne Saarinen neuloi, kutoi, virkkasi, teki mitä vain kysyttiin ja sai siten lisätuloa pienen eläkkeen lisäksi. Hänen kuolemansa jälkeen yhdistyksemme järjesti sinne hänen töidensä upean näyttelyn.

Eila Saarinen opetti pienen Suomalaisen Naisliiton Lahden yhdistyksen jäsenille paljon sekä käytännöllisillä taidoillaan että henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan. Hänen yhtäkkinen ja odottamaton poismenonsa opetti myös meille, että elämä voi päättyi nopeasti. Meistä jää vain muisto läheisillemme. Eila jätti meille hyvin kauniin ja lämpimän muiston. Hän oli avoin, rohkea, lämmin ja vaatimaton ihminen. Hän itsekin sanoi, että hän oli pitkään liiankin arka ja vaatimaton. Siihen ei ollut mitään aihetta.

Fanni (Fanny) Luukkonen oli kotoisin Oulusta, jossa hän kävi viisi luokkaa Oulun Suomalaista Tyttökoulua. Luukkonen jatkoi 16-vuotiaana opintojaan Helsingin suomalaisesssa jatko-opistossa. Hän halusi jo nuorena opettajaksi. Luukkonen valmistui kansakoulunopettajaksi Raahen seminaarista vuonna 1906 ja suoritti opettajakokeet Jyväskylässä vuonna 1912. Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli kansa- ja oppikoulussa sekä työväenopistossa Oulussa. Luukkosen pätevyys huomattiin ja koulutoimen ylihallitus kehotti häntä hakemaan Sortavalan seminaarin tyttöharjoituskoulun yliopettajattaren virkaa. Luukkonen työskenteli tässä tehtävässä vuosina 1913 – 1929. 

Venäjän rajan läheisyys lisäsi poliittisia jännitteitä Sortavalassa. Isänmaalliset naiset tukivat suojeluskuntien toimintaa ja ottivat osaa Suomen sisällissotaan vuonna 1918 järjestämällä sotilaille henkistä ja aineellista tukea. Seminaarityö oli sodan vuoksi keskeytynyt ja Luukkonen työskenteli Sortavalan kaupungin elintarvikelautakunnan toimistopäällikkönä syksystä 1917. Hän kuului myös sotilaiden henkisen huollon komiteaan.

Fanni Luukkonen valittiin juuri perustetun Sortavalan Lotta Svärd -yhdistyksen sihteeriksi vuonna 1919. Hän aloitti Lotta Svärd Sortavalan tarmokkaana piirisihteerinä vuonna 1921. Luukkonen toimi Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan jäsenenä vuosina 1925–1929 ja puheenjohtajana vuosina 1929–1944. Fanni Luukkoselle Lotta Svärd -järjestön lakkauttaminen oli erityisen raskas isku. Tilannetta pahensivat terveydelliset ja taloudelliset ongelmat. Luukkosen toimeentuloa helpotti lottavuosista myönnetty niukka eläke. Hän piti ahkerasti yhteyttä vanhoihin lottatovereihinsa Suomessa ja Ruotsissa.

Ystäviensä ansiosta hän pääsi mm. Ruotsiin hoidattamaan terveyttään. Fanni Luukkonen kirjoitti ystävälleen järjestön lakkautuksen herättämistä tunteista joulukuussa 1944: ”Olen istunut parina iltana tämän kotoisen, tutun työpöytäni ääressä ja kirjoitellut lyhyitä tervehdyksiä rakkaille työtovereilleni työssä, jonka ulkonainen ilmaus on lakannut näkymästä. Noiden rivien kirjoittaminen on rakasta, mutta samaten raskasta, niin raskasta. Sydän on vielä kaiken jäleltä kuin olisi kuolema käynyt mailla, ottanut kalleinta ja jättänyt tyhjyyden, jolle ei löydä täytettä, autiuden, mihin ei ole voinut kotiutua. Siksi ja kun ei tätä voi kertoa eikä kuvata jää sana tyhjäksi.” (23.12.1944)

Fanni Luukkonen menehtyi sydänkohtaukseen lokakuussa 1947. Hänet haudattiin Iin vanhalle hautausmaalle Kruununsaareen. Siunaustilaisuus oli kunnianosoitus edesmennyttä lottajohtajaa kohtaan sekä hiljainen mielenosoitus sodan jälkeistä ilmapiiriä vastaan. Luukkonen oli lottajärjestön johtajana erinomainen puhuja ja kasvattaja, jonka hillitty ja sydämellinen esiintyminen herätti kunnioitusta. Luukkoselle kristilliset arvot koko elämän ja toiminnan vakaa perusta. Hänelle tärkeitä aiheita olivat lisäksi naisasia, raittiusaate sekä isänmaallisuus. Fanni Luukkosen hautakiveen on kaiverrettu ”Isänmaa on Jumalan ajatus”. Lause kuvaa hyvin hänen ajatusmaailmaansa ja samalla koko Lotta Svärd -järjestön aatteellista perustaa.

Kyllikki Pohjala (1894–1979) syntyi Nakkilassa ja kirjoitti Porissa ylioppilaaksi vuonna 1914. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli sanomalehti Satakunnan toimitus, mutta toimittajan ura vaihtui sairaanhoitajakouluun.

Pohjala valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1917 ja osallistui Suomen sisällissotaan ambulanssisairaanhoitajana. Hän toimi ambulanssipalveluksessa myös Viron vapaussodassa vuosina 1918–1919. 

Pohjala jatkoi vuosina 1921–1924 sairaanhoito-opintojaan Yhdysvalloissa ja suoritti Columbian yliopistossa filosofian maisterin tutkinnon vuonna 1927. 

Hän toimi vuosina 1933–1962 kansanedustajana ja 1962–1963 sosiaaliministerinä. Pohjala oli useita vuosia Suomen Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja ja perustamansa Sairaanhoitaja-lehden päätoimittaja.

Kyllikki Pohjala kuului Lotta Svärd -järjestön Harjavallan paikallisosastoon ja osallistui mm. Satakunnan lottien ensiapukurssien organisoimiseen. 

Presidentti Herbert Hooverin aloitteesta järjestettiin talvisodan aikana Suomen hyväksi laaja varojen ja vaatevaran keräys Yhdysvalloissa. Pohjala kiersi keräyksen aikana Yhdysvalloissa pitämässä esitelmiä Suomesta ja Suomen lottatoiminnasta. Kyllikki Pohjala oli Suomen Huoltosäätiön puheenjohtaja vuosina 1944–1948. Hänelle myönnettiin kunnallisneuvoksen arvonimi vuonna 1954.

Hilja Riipinen (1883-1966, o.s. Miklin, vuodesta 1906 Metsäpolku) syntyi Oulun maalaiskunnassa. Hän pääsi kansakoulun jälkeen vapaaoppilaspaikalle Oulun Suomalaiseen Tyttökouluun, jossa myös Fanni Luukkonen opiskeli. Riipinen kirjoitti Oulun jatko-opistosta ylioppilaaksi vuonna 1902 oppiaineinaan kielet, kirjallisuus ja estetiikka. Valmistumisensa jälkeen Hilja Riipinen työskenteli toiveammatissaan opettajana opettaen mm. venäjän kieltä. Hän avioitui vuonna 1911 Lapuan yhteiskoulun opettajan Heikki ”Ale” Riipisen kanssa.

Hilja Riipinen aloitti yhteiskunnallisen vaikuttamisen 1900-luvun alussa naisasialiikkeessä, jossa hän osallistui aktiivisesti naisten äänioikeushankkeeseen. Hän oli ensimmäistä kertaa ehdokkaana vuoden 1917 eduskuntavaaleissa, joissa edusti maltillista Vanhasuomalaista puoluetta. Suomen sisällissota vuonna 1918 muutti Riipisen arvomaailmaa, kun todisteita ”punaisesta terrorista” alkoi ilmestyä. Vaikka marxilaisuuden vastustamisesta tuli hänen elämänsä tärkeimpiä suuntaviivoja, hän torjui voimakkaasti ajatuksen valkoisten naisten aseistamisesta. Naisten aseettomuudesta C.G.E. Mannerheim oli samaa mieltä.

Naisasianainen Riipiselle sukupuolten välinen yhteistyö saman päämäärän saavuttamiseksi nousi tärkeäksi. Hän alkoi harrastaa suojeluskunta- ja lottatyötä. Riipinen osallistui aktiivisesti Lotta Svärd -järjestön alkuaikoina ideologiseen työhön painottaen uskonnollis-isänmaallisia arvoja. Hänellä oli keskeinen rooli muun muassa lottien Kultaisten sanojen muokkaamisessa. Riipinen oli vuonna 1928 ilmestyneen Valkoisen kirjan toimituskunnan puheenjohtaja sekä Lotta Svärd -lehden päätoimittaja.

Hän toimi Lapuan Lotta Svärd -osaston johtajana vuosina 1920–1944 ja Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana vuosina 1927–1944. Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokuntaan hän kuului vuosina 1923–1936.

Lotta Svärd -järjestö oli isänmaallinen, mutta halusi pysyä puoluepoliittisesti sitoutumattomana. Riipinen joutui vaikeuksiin keskusjohtokunnassa oikeistoradikaalien mielipiteidensä vuoksi. Hänet jätettiin valitsematta uudelleen keskusjohtokuntaan ja erotettiin Lotta Svärd -lehden päätoimittajan tehtävistä vuonna 1936. Suhteet muihin lottajohtajiin lämpenivät talvisodan jälkeen ja Riipinen valittiin uudelleen keskusjohtokuntaan vuosiksi 1941–1944. Hilja Riipinen oli vuonna 1944 perustamassa Etelä-Pohjanmaan Naisten Huoltosäätiötä, jolle monet alueen paikallisosastot lahjoittivat varansa ennen Lotta Svärd -järjestön lakkauttamista.

Hilja Riipinen oli 1930-luvun alussa koko Suomen tuntema poliittinen hahmo. Hänet valittiin Kansallisen Kokoomuspuolueen listoilta eduskuntaan vuonna 1930. Riipinen osallistui myös Lapuanliikkeen toimintaan ja kuului äärioikeistolaiseen Isänmaalliseen Kansallisliikkeeseen (IKL). Hän toimi vuosina 1933–1939 IKL:n kansanedustajana. Riipinen oli tulisieluinen taistelija ja kiihkomielinen poliittinen julistaja, jota vastustajat kutsuivat ”Hurja Hiljaksi”. Riipinen toimi sodan jälkeen Lapuan yhteiskoulun rehtorina, josta jäi eläkkeelle vuonna 1953. Hänet nimitettiin samana vuonna kouluneuvokseksi.

Kartanpiirtäjinä

Kun teimme oppikoulun 5. luokan piirustustunneilla koristetekstejä tasaterillä, miellytti tulos piirustuksenopettajaamme ja niinpä hän neuvoi isää panemaan kaksoset kartanpiirtäjäkouluun isämme kysyessä hyvää ammattia lyhyellä koulutuksella. Ainut kartanpiirtäjiä kouluttava ammattikoulu oli Jyväskylässä. Sinnepä me sitten haimme, tulimme valituiksi ja valmistuimme kartanpiirtäjiksi 1963. Koulukuluissa auttoivat niin isä kuin Oiva-veljemme.

Pääsimme heti töihin: ensin Oulun Talousseuralle, sitten Oulun Maanmittaustoimistoon ja sitten Oulun kaupungille, jossa pitkä kunnan töissä olomme alkoi. Tulimme kaupungille 18-vuotiaina. Helinän työpaikka oli Rakennustoimiston asemakaavaosastolla ja minun insinööriosastolla kaupungintalolla.

Kaupungintalo oli ulkoa kaunis piparkakkutalo kuten vielä nykyäänkin. Olimme onnellisia viroistamme, kiinnostavasta työstä sekä ystävällisistä työkavereista ja päälliköistä. Maanantai-aamuna muistan monesti mieltä nostattaneen hyvän mielen kokemuksen astellessamme kauniiden istutusten keskeltä jyhkeitä kiviportaita pääovelle: olimme aikuisia, ansaitsimme elantomme ja kuljimme työpaikalla tyylikkäissä kävelypuvuissa ja niiden sävyyn sopivissa korkokengissä. Kampaajallakin tuli käytyä tuhkatiheään. Pitkät housut eivät pitkään aikaan kuuluneet virka-asuiksemme.

Tuohon aikaan teititeltiin vanhempia työkavereita, joista joku teki sinunkaupat heti, joku vuoden tuttavuuden perästä, joku vielä myöhemmin.

Helinä piirsi tussilla paksulle muoville kaavatilannekarttoja, puhtaaksipiirtäjänä asemakaavoja ja väritti vesiväreillä, myöhemmin puuväreillä asemakaavakarttakopioita. Ne pantiin yleisön nähtäväksi ja arkistoitiin myöhemmin pysyvästi säilytettävinä. Minä olin ensimmäinen piirtäjä insinööriosastolla. Tekemistä oli monenlaista. Piirsin puhtaaksi katu- ja tiesuunnitelmia, pohjatutkimuksia ja liikenneteknisiä suunnitelmia. Kaikki nämäkin suunnitelmat olivat pysyväsi säilytettäviä.

Molempien piirtämisiin kuului vapaankäden eri fonttisten tekstien tuottaminen. Koristetekstejä tarvittiin mm. syntymäpäiväonnitteluihin ja tärkeiden vieraiden aterioiden pöytäjärjestyspiirroksiin. Erikoisin koristetekstaukseni oli tekstata runsaan metrin leveälle pergamentille Suomen ja Oulun kaupungin hallinnon edustajien nimet. Pergamentti asetettiin Oulun Turvevoimalan perusmuuriin päivän lehden ja muiden asiaan kuuluvien asiakirjojen kanssa.

Oltuamme 13 vuotta piirtäjinä haimme Oulun teknilliseen kouluun tien ja vesirakennuksen opintosuunnalle 1977 ja tulimme valituiksi. Kolmivuotiseen kouluun ei tuohon aikaan ollut mahdollista saada noin pitkää virkavapaata. Niinpä opiskelemaan lähteminen edellytti virasta irtisanoutumista ja riskin ottamista, löytyykö rakennusmestariksi valmistumisen aikaan työtä Oulusta.

Vapaa-aikana

Oiva-veljemme on aina ollut taitavakätinen. Kasvettuaan ikään, jolloin sai suorittaa metsästäjätutkinnon, hän alkoi tuoda kodin ruokapöytään vaihtelua metsästä. Oiva pyydysti ainakin metsäkanoja, teeriä, jopa metson sekä monia jäniksiä. Äiti-kulta loihti metsänantimista herkkupaistit. Ottipa hän myös talteen lintujen untuvat ja valmisti niistä muhkeita tyynyjä. Kun Oiva jonkun kerran oli kysynyt isää kaveriksi metsälle, oli isä vastannut, että hän on riittävästi asetta kantanut, nyt hän ei enää pyssyä ota. Isä joutui sotaan 19-vuotiaana ja palasi sieltä 24-vuotiaana kahdesti haavoittuneena.

Terttu sai Jarkko-poikansa lokakuussa 1966. Hän ei rakastanut lapsensa isää, eikä mennyt naimisiin. Jarkolle löytyi päivähoitopaikka Karjasillalta, missä asuva nuori kotirouva nouti hänet aamulla ja Terttu haki lapsensa kotiin virka-ajan jälkeen. Tuo järjestely oli mainio, sillä äitiysloman lopussa Jarkko oli vajaa kaksi kuukautta ja päiväkoteihin otettiin vasta puolen vuoden täyttämisen jälkeen.

Jarkko rakasti katsella vaunusta koivun oksia, jotka kaartuivat jalkakäytävän päälle heidän kävellessään Nokelantietä. Puolen vuoden ikäisenä Jarkko pääsi Ainolan päiväkotiin ja sairasteli, perinteiseen päiväkotiin tulijan tavoin, suuren osan lastentaudeista. Lapsi oppikin sanomaan, että kyllä mummu minut terveeksi hoitaa. Terttu joutui monesti illalla soittamaan äidille, että Jarkolla on kuumetta, mihin sain vastuksen, että tulen aamulla isän kanssa noutamaan Jarkon. Tuohon aikaan ei lapsen sairastamisen vuoksi saanut olla poissa töistä.

Sisarusparvemme nuorimmilla, Sirkka-Liisalla ja Teuvolla, oli pieni ikäero Jarkkoon. Sirkka-Liisa oli häntä 10 vuotta vanhempi ja Teuvo kahdeksan. Pikkupotilas sai usein Teuvon ja Sirkka-Liisan pelikavereikseen muun muassa Afrikan tähteen.

”Se on poika jo koko kalamies”, saattoi Teuvo-veljestä sanoa jo varhain. Pienempänä hän saalisti kaloja ongella ja myöhemmin katiskalla. Alkukesästä saatiin kotiin paljon kalaa. Pienikokoisimmat kalat äiti jauhoi tahnaksi, josta valmisti kalapullia. Suurimpia ahvenia kerättiin juhannusta varten, jotta keskikesän juhlaruokana voitiin nauttia pöntössä savustettuja ahvenia. Kyllä ne maistuivat. Toihan Teuvo vesiltä kalojen lisäksi muutakin syötävää, hän nimittäin sorsasti. Aina kun sorsastus alkoi, oli veljemme passissa ja sorsapaistin saanti oli varmaa.

Sirkka-Liisalla oli pienestä alkaen vaalea, pitkä, kaunis tukka. Äiti sitoi hänen hiuksensa yöksi yöletillä ja somisti päiväksi hänelle sivuhiukset pikku leteille ja takahiukset kahdelle letille. Letittäminen oli rauhaisa rakkauden aamutoimi ja mieluisa niin äidille kuin lapselle. Äiti istui pirtinpöydän ääressä ja Sirkka-Liisa pikkujakkaralla äidin tuolin edessä.

Kun Ulla-Maija lähti ylioppilaaksi tulon jälkeen ja kotiteollisuuskoulun käytyään 1969 Hämeenlinnaan kotiteollisuusopettajaopistoon, hän kirjoitti Jarkolle satukirjeitä värikkäin piirroksin. Jarkko oli ylpeä omista kirjeistään, ja ne luettiin puhki. Ikävä kyllä, yhtäkään ei 40 vuoden takaa ole säilynyt.

Nuorina aikuisina Helinä ja minä ompelimme kaikki vaatteemme itsellemme ja Jarkolle. Palakaupasta, me 45-kiloiset sisarukset sekä taaperoikäinen Jarkko, saimme pienellä hintaa materiaalit vaatteisiimme. Muutimme omaan asuntosäästöllä rahoitettuun kolmioon Lintulaan kesäkuussa 1970. Olimme 24-vuotiaita. Jarkko oli 3 vuotta ja pääsi kilometrin päässä kotoa olevaan Allinpuiston päiväkotiin.

Isämme, Heikki Vilppo Välikangas, kuoli vuonna 1976. Hän palveli isänmaata viisi vuotta sodassa, haavoittui kaksi kertaa ja oli 56-vuotiaana kuollessaan ollut muutaman vuoden sairauseläkkeellä rankan maanviljelijänä ja Iijoen uittoyhdistyksen kymppinä toimimisen jälkeen. Hän teki kaksinkertaista päivää kesäisin: päivät uitossa, illat pellolla. Isä oli meille lapsille aika ankara, mutta äiti sovitteli. Isän elämä olikin lapsesta saakka ollut rankkaa. Hyvät numerot todistuksissamme saivat isältä hymyn ja toteamuksen, että kyllä meidän lapset pärjäävät. Parempaa ja helpompaa elämäähän vanhempamme meille pyrkivät tarjoamaan.

Kun Helinä ja minä opiskelimme teknillisessä koulussa, asuimme perheinemme Lintulan kolmiossa niin, että kummallakin perheellä oli oma makuuhuone ja yhteisenä tilanamme olohuone ja keittiö. Jarkko ja Eeva-Leena olivat kuin sisaruksia. Helinän Eeva-Leena-tytär oli 5 vuotta ”tekuun” mennessämme ja koulun ekaluokkalainen, viimeistä luokkaa käydessämme, Timo-puoliso opiskeli Oulun yliopiston Rakennusinsinööriosastolla.

Oppilaitosten kesäaikana me kaikki aikuiset tietenkin menimme töihin, niinpä Eeva-Leena joskus totesi, että ollaan me kummaa porukkaa, kun meillä ei ole koskaan lomaa. Taitoimme neljän kilometrin koulumatkan pyöräillen. 12–13 -vuotias Jarkko-poikani yllätti muutaman kerran meidät leipaisemalla kakun koulusta ja pakkasesta palaaville äideille.

Rakennusmestareina

Valmistuessamme rakennusmestareiksi 1980 ei molemmille löytynyt työtä Oulusta. Luokassamme oli runsaan parin kymmenen valmistujan joukossa meitä naisia kolme. Minä sain työsuhteisen rakennusmestarin toimen Oulun kaupungilta ja Helinä sai paikan Helsingin seudulta asettuen asumaan Porvooseen.

Hämmästytimme vuosien varrella työkavereitamme yhdennäköisyytemme kanssa. Kun Helinän tai minun työkavereita oli Kaupunkiliiton, myöhemmin Kuntaliiton kurssilla tai vaikkapa Pyöräilykuntien verkoston tapaamisissa ja he näkivät työkaverikseen luulemansa, alkoivat he ihmetellä: ”Eihän Helinä (tai Terttu) aikonut tulla tänne?”

Puolitutuille juttelemaan tuleville toisen työkavereille saattoi jonkin aikaa puhua niitä näitä, mutta sitten joutui sanomaan, että te taidatte sekoittaa minut kaksoissiskooni

Terttu-mestari töissä

Oulun kaupungilla oli minua ennen yksi naisrakennusmestari. Hän toimi talonrakennustekniikan parissa. Yhdessä hänen kanssaan edustimme Oulun kaupungilla naissukupuolta alalla 2000-luvun alkuun. Sitten alkoikin sekä teknikoissa että insinööreissä olla runsaasti naisia.

Kolmen ympäristösäädöksen muutos toi minulle työpaikan, sillä se merkitsi asiakastulvaa. Kohtasin vuoden aikana tuhansia oululaisia. Arkuus ja ujous karisivat pois. Myöhemmin suunnittelijana toimiessani saatoin olla piirustussalissa yksinkin. Erään tällaisen kerran sain asiakkaan, joka ei esittänyt asiaansa, vaan kysyi, eikö täällä ole ketään miestä. Kapea farkkutyttö ei tainnut näyttää mestarilta ja mestarillehan miehellä oli asiaa. Monesti ihmiset ihmettelivät miehistä ammatinvalintaani ja saivat vastaukseksi, että kaupungissa asuu miehiä ja naisia, niinpä elinympäristön suunnittelijoina tarvitaan sekä miehiä että naisia.

Tehtäviini kunnallistekniikan suunnittelijana kuului suunnitella katuja, kevyen liikenteen väyliä, urheilualueita, venevalkamia ja liikennetekniikan suunnittelijana suunnitella meluesteitä ja laatia liikennemerkkisuunnitelmia. Katurakenne määritetään maaperätietojen ja liikennemäärän perusteella, tiepoikkileikkaus puolestaan katuluokan ja liikennemäärän perusteella. Kadun korkeusasema suunnitellaan niin, että sadevedet tonteilta pääsevät valumaan suunniteltuihin katuojiin tai yleisimmin valumaan katua pitkin suunniteltuihin sadevesikaivoihin. Niin katupäällysteet kuin kadunkalusteet täsmennetään malliensa ja väriensä osalta kyseisen kunnan katupäällysteiden ja kadunkalusteiden yleissuunnitelman mukaan. Katu- ja kevyen liikenteen verkkosuunnittelulla varmistetaan liikennetekninen toimivuus ja turvalliset risteämiset sekä varataan asemakaavoihin riittävät tilavaraukset. Pääkatujen ja -teiden suunnitteluprosessin pituus vie monesti yli kymmenen vuotta.

Kuntalaisten palveluun kuului paljon kirjoittamista. Aloitteisiin vastattiin virkamiespäätöksillä tai lausunnoilla ja päätösehdotuksilla luottamuselimille. Monesti ennen vastauksen laatimista piti tehdä suunnitelma ja kustannusarvio, ennen kuin pystyi hahmottamaan aloitteen toteutumismahdollisuutta ja -aikaa.

Helinä-mestari töissä

Rakennusmestariksi valmistuttuani tartuin nopeasti työhönpääsemistilaisuuteen ja muutin Uudellemaalle. Työskentelin yhden vuoden Porvoossa Nesteen tuotantolaitoksen suunnitteluosastolla. Sen jälkeen olin muutaman vuoden TVH:lla Helsingissä, sitten Porvoon mlk:n ja Porvoon kaupungin kuntatekniikan suunnittelutehtävissä 26 vuotta.

Vuonna 2002 suoritin johtamisen erityisammattitutkinnon. Viimeisin tehtävänimikkeeni oli katusuunnittelija.

Terttu-mestari vapaa-aikana

Identtisen kaksospuolen muuttaminen toiselle puolelle Suomea, Porvooseen, oli kova pala. Olin askeltanut Helinän kanssa 34 vuotta lähekkäin samassa asunnossa asuen. Nyt piti osasta lähteä yksin harrastuksiin ja kyläilyihin. Vaikeuksille tuli ääripiste, kun äiti, Hilma Maria Välikangas s. Koponen, kuoli jouluna 1980. Hän oli ollut perheen kokoava voima, ilon luoja ja kannustaja. Nyt koko kuusipäinen sisarusjoukko oli ihan hukassa.

En voinut näyttää 14-vuotiaalle pojalleni, miten huonosti jaksoin. Niinpä hakeuduin Oulun Lauluun, 100-päiseen kuoroon, joka valmisti vuosittain oratorion julkkistähtien ollessa silloin kuoron solisteina. Laulu hoiti. Monesti kuoroharjoituksissa kyyneleet juoksivat pitkin poskiani ja saivat lähellä olevat sanomaan, että kylläpä sinä olet herkkä. Melodiat toivat mieleeni äidin laulamiset. Se minua itketti.

Helinä ja minä vietimme kaiken työikää perheinemme osan kesä- ja joululomista yhdessä.

Jarkko muutti kotoa 24-vuotiaana omaan osakkeeseen Karjasillalle. Siitä alkoi hänen aikuisuutensa itsenäisenä asuntovelkaisena työssäkulkijana.

Opiskelin 1980-luvulla työn ohella keskikoulupohjalta ylioppilaaksi ja muutamia vuosia tuon jälkeen insinööriksi. Sain valkolakin Kastellin iltalukiosta 1986 ja insinööripätevyyden Kuopion teknillisestä opistosta 1992.

Helinä-mestari vapaa-aikana

Seuraavana vuotena, kun minä olin tullut rakennusmestarin virkaan Porvoon maalaiskunnalla, tuli sinne toinen naismestari ja 20 vuotta myöhemmin naisdiplomi-insinööri.  Molemmat edellä mainitut ovat vielä töissä, sillä he ovat noin 10 vuotta minua ja kaksoissiskoani nuorempia. Eläkkeelle lähtiessä tilalleni valittiin naisinsinööri.

Valmistuttuani ammattiin liityin rakennusmestarien ammatillis-aatteelliseen yhdistykseen RKL:ään, joka muuttui myöhemmin AMK RKL:ksi, mikä tarkoittaa rakennusmestarien ja -insinöörien keskusliittoa. Vuosia myöhemmin sain em. liiton paikallisyhdistyksen hallituksessa varajäsenpaikan ja siten paikan varsinaisena jäsenenä. Olin em. hallituspaikoilla yli kymmenen vuotta, joista sihteerinä viisi vuotta. Puheenjohtajana toimin vuoden 2006.

Ammattiyhdistys, jossa toimin aktiivisesti, oli Kuntien Tekniikan Neuvottelujärjestö KTN. Sen keskusliitto on KTK (Kuntien Tekniikan asiantuntijat). KTN ry:n Porvoon seudun paikallisyhdistys ry:n johtokunnassa toimin yli kymmenen vuotta, josta sihteerinä viisi vuotta. Olin KTN:n työpaikkaluottamusmiehenä yli kymmenen vuotta.

Etelä-Suomeen muuton jälkeen mieheni kävi monta vuotta työssä Ruotsissa ja tuli viikonlopuiksi Porvooseen. Koululaisten kesälomalla Eeva-Leena pääsi mukaan. Timo oli silloin rakentamassa Forsmark III:a. Eeva-Leena oli työpäivän parakkikylässä, koska ydinvoimalatyömaalle ei voinut viedä lapsia. Hän sai olla alueen siivooja-Sivin kanssa ja autella, missä osasi. Välillä hän piirteli ja kirjoitti tehtäväkirjaan. Keskustelu käytiin ruotsiksi, siinäpä tuli käyttöön koko yhden vuoden aikana hankittu kelitaito, Eeva-Leenahan otti 1. kielekseen ruotsin koulun 3. luokalla.

Paluumatkalla Timo ja Eeva-Leena pysähtyivät Tukholman kiinnostavissa kohteissa. Minäkin halusin joskus päästä Tukholmaa, silloin Eeva-Leena toimi innokkaana oppaana jo ennen matkaa ja matkan aikana. Kävimme muun muassa kuninkaanlinnassa ihailemassa pihalla vahdinvaihtoa ja museossa Kustaa II:n Adolfin hevosta, joka kaatui kuninkaan kanssa taistelussa.

Kaksospojillani Samilla ja Joukolla oli koko päivähoitoajan sama, erinomainen perhehoitopaikka. Käytin heitä 4–7-vuotiaina seurakunnan kerhossa, jossa oli siihen aikaan esikoulu. Kerhon vaikutusta lienee, että Jouko halusi ennen ateriaa lukea hiljaa ruokarukouksen, meillä ei ollut se tapana. Päivähoitokavereista joku nauroi ja pilkkasi Joukoa, mutta päivähoitaja pani porukan järjestykseen ja poika sai rukoilla rauhassa.

Kun pojat olivat käyneet 1. kouluvuoden, olimme käymässä Ahvenanmaalla, Maarianhaminassa. Päivä oli kaunis ja kiertelimme ympäriinsä. Talot olivat hyvin hoidettuja ja pihat rehevän näyttäviä. Niinpä Sami totesi: ”Täällä olisi varmaan hyvä asua.”

Erään kerran, kun lapsenlapseni Rosa oli 5–6 -vuotias, hän sanoi: ”Mummu, mennään yhdessä kirkkoon. Mene sinä sinne toiselle puolelle, minä menen sinne pyhäkoulupuolelle.”

Niinhän me mentiin. Siitä alkoi lähikirkkoon tutustuminen ja hyvin on tutuksi tultu. Ennättipä Rosa, yhden kaverinsa kanssa isompana tyttönä, toimia pyhäkoulun opettajana pari vuotta. Mistä pieni tyttö osasi puhua pyhäkouluun menosta, valottaa se, että hänen päiväkodissaan vieraili eräs seurakunnan kerho-ohjaaja kertomassa uskontotarinoita.

Alle kouluikäisenä toinen lapsenlapseni Arto tahtoi mielellään juosta ja minä tietenkin ostin hänelle hyviä juoksukenkiä. Kävimme useita kertoja OP-pankin kerran kesässä järjestämissä juoksukilpailuissa. Siellä jokainen osallistuja sai lusikan, mehua ja karamellin. Ei Arto ihan parhaille sijoille yltänyt, mutta hyviin sijoituksiin kuitenkin, olihan hän 5.–7. nopein 50–60 lapsen ryhmässä. Pojat ja tytöt olivat eri kilpailuryhmässä. Jokaiselta otettiin aika ja tulokset julkaistiin Uusimaa-nimisessä päivälehdessä.

Terttu-insinööri töissä

Koska olin tehnyt insinöörityön Oulun kaupungin kadunkalusteista ja katupäällysteistä, sain olla vetämässä työryhmää, joka valmisteli yhtenäisohjeen asiasta kaupungin hallintokunnille. Hoidin insinöörinä niin liikennesuunnittelijan tehtäviä kuin oman toimen ohella työsuojelupäällikön tehtäviä.

Työsuojelupäällikkönä esittelin johtoryhmälle työsuojeluasiat. Haastavaa oli yhteistyö niin koko kaupungin kuin oman viraston työsuojeluhenkilöstön kanssa. Teknisen toimen väellä oli merkittävästi pienempi sairauspoissaoloprosentti kuin kaupungin keskiarvollinen prosentti.

Koin tulevani väärin ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Kuvaan asiaa seuraavalla sadulla:

Märät kengät

Tuossa Hannes taas tarpoo suota ja taas hänen kenkänsä hörppäävät vettä. Päivä on harmaa ja tuuli paiskoo räntää kasvoille. Tällaista silmäkkeisiin hupsahtamista hänen työpäivänsä ovat muutamat viimevuodet olleet. Hän on päällikölleen näkymätön, hajuton ja mauton: Hannesta ei ole olemassa. Vaikka pomo istuisi kahvitauolla Hanneksen viereen ainoalle tyhjälle mättäälle, hän kääntää päänsä poispäin, eikä ole kuulevinaan, jos Hannes yrittää sanoa jotakin.

Pomolla on hovi ja ainoastaan sen jäsenet kelpaavat tekemään haastavia töitä. Hoviin otetut ovat päällikön aiemmalta työpaikalta. Kelpo työntekijän on oltava nuori, viisikymppinenhän on ikäloppu. Tällä työpaikalle pitempään olleet ovat hylkiöitä, eikä pomo tietenkään niille köpöille voi karpaloita antaa.

Pomo osaa, konsultin kokemuksella, olla valheellisen ystävällinen niille suovieraille, joista tietää hyötyvänsä. Paidan helma lepattaen, hän harppoo kokouksesta kokoukseen. Kohdatessaan vaatimattomia vaeltajia ja onnettomia alaisiaan käskyttäjä näppäilee uusintauutta olevaa kännykkäänsä, eikä ole huomaavinaankaan, vaan koikkelehtii ohi ja eteenpäin. Pomo on toivoton puujalkavitsien vääntäjä, mutta luulee itse olevansa hauska ja sosiaalinen sekä ehdottomasti maan valovoimaisin johtaja.

Kunkin työpäivän lopussa Hannes sukeltaa suon vierellä välkehtivään jokeen ja upottaa sinne sen päivän puristuksensa. Rannalla on pieni parakki, jossa hän voi vaatteidenvaihdon suorittaa ja jonne hän voi jättää suotyön kostuttamat kenkänsä kuivumaan. Kotiin ei Hannes päästä ketkupomonsa ilkeyksiä, vaan lähtee vedensylissä lämmenneenä rakkaidensa luo.

Eräänä kummallisena päivänä pilvet väistyivät, aurinko tulee esiin ja alkaa lempeästi lämmittää. Hanneksen varpaita palelee kosteiksi jääneissä kengissä.

– Mitä ihmettä, kukahan tuo on!

Hannesta kohti astelee taivaansiniseen takkiin sonnustautunut naisihminen.

– Minä olen uusi pomosi.

Entinen käskyttäjäsi sai muualta kiipijän haasteita ja meni menojaan. Istahdetaanpa me kaikessa rauhassa puhumaan Sinun työssäetenemistoiveistasi.

Muutaman kuukauden päästä Hannes on uusi mies. Hän saa tunnustusta ja iloa työstään, joka on suunnattu pois suolta, oranssikylkisten mäntyjen pilaristoon, valoon ja iloon.

Jäin eläkkeelle 31.12.2010 palveltuani Oulun kaupunkia 45 vuotta.

Terttu-insinöörin vapaa-aikaa

Kun Jarkko meni armeijaan, keräsin itselleni monenlaisia tekemisiä, jotta en ripustautuisi liikaa häneen. Olin yksinäinen ja siksi tarvitsin työpäivän jälkeen muuta ajateltavaa. Kun töissä kävi raskaaksi ja pahaa mieltä aiheuttavaksi, naisjärjestötyö ja seurakunnan vapaaehtoisena toiminen antoivat voimaa ja jaksamista.

Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa sain kulttuurityön tehtävien vetovastuuta puheenjohtajana, varapuheenjohtajana ja sihteerinä. Suomalaisen Naisliiton Oulun osaston varapuheenjohtajana ja Oulun seudun NYTKISin hallituksessa ja puheenjohtajana syvennyin tasa-arvotyöhön. Vapaaehtoisena vedin Caritaksen palvelutalon runopiiriä muutamat vuodet ja toimin seurakunnan lähetystyön aktiviteeteissä.

Terttu eläkeläisenä

On ollut suuri ihme löytää päivän valoisa aika omaan käyttöön. Työhön lähdin vuosikymmenet talvisin pimeällä ja palasin kotiin pimeällä. Aivan uskomatonta ylellisyyttä on nyt kävellä auringon kirkastamassa talvipäivässä ilman kiirettä. Miten mukavaa oli aloittaa eläkeläisyys tammikuussa puolilta päivin kokoontuvassa kuorossa, jonka harjoituspaikkaan kuljin neljän kilometrin matkan lumen narskuessa kengissäni ja auringon häikäistessä silmiäni.

Uutta ihmettä kuvannee oheinen kirjoitukseni:

Talvessa on taikaa, mutta vaaraakin

Sukellan mäntyholviin. Kello on vasta seitsemän, eikä aurinko vielä ole noussut. Olen menossa terveyskeskukseen verikokeisiin syömättä ja juomatta. Pakkasta on 18 astetta. Se harmaannuttaa metsän: mäntyjen neulaset ovat harmaanvihreitä ja runkojen oranssin ja ruskeat sävyt pehmeän laveerattuja. Koska aurinko nousee kohta, taivas on hohtava ja kuulakkaan vaaleansininen. Kuljen kuin sadussa. On rauhallista heräillä metsän rauhassa, kun liukkauskaan ei ahdista, paninhan liukuesteet kenkiin kotoa lähtiessä. Heräsin, kun kännykkääni puoliseitsemältä kilahti viesti: ”Kulkuväylät paikoin vaarallisen liukkaita.”

Tämä metsä on ollut idyllinen siirtymävyöhykkeeni jo 24-vuotiaasta saakka. Kun menin töihin, aloin työpäivään valmistautumisen siellä ja kotiin tullessa jätin työasiat sinne. Pyörätien aurausvalli on runsaan metrin korkuinen. Lumi on siinä likaista, sillä auraushiekkaa pyörähtää auran työnnöllä väylän pinnasta. Tullessani metsästä kadulle kurkistelen kadun ylitysmahdollisuutta parimetristen aurausvallien takaa.

– Aikaa vierähtää ja vettä tiellä riittää, ennen kuin vappuun päästään.

Kotiin palatessa aurinko on noussut ja valtaa voimakkaalla oranssi-keltaisuudellaan taivaan reunan. Häikäisee. Hangen pinta ja pyörätie kiiltävät jäisinä. Muistan, miten lapsena sisarusten kanssa juoksimme maaliskuun hangilla ja viiletimme potkureilla. Tämä nautinto sattui monesti koulujen hiihtoloman aikaan. Merellä hullaannuimme joskus hiihtämään liian kauas. Kun aurinko keskipäivällä sulatti hangen kuoren, hanki upotti ja kotiin paluu kävi hitaasti ja vaivalloisesti.

Päivempänä käyn kylässä iäkkään ystävän luona. Talvi hehkuu ikkunoiden takana, mutta ulos hän ei uskalla. Tämä hento, hauras vanhus pelkää liukkautta. Monena talvena hän on ehtinyt satuttaa itsensä kaatumisilla. Nyt hän on kuin häkkilintu. Ulos ystävä ei lähde enää kuin välttämättömimmillä asioilla ja silloinkin jonkun, useimmiten veljensä, käsikynkässä. Päivittäisellä voimistelulla hän valmistautuu kesään uneksien Ainolanpuistoon pääsystä.

Talvessa on taikaa, mutta vaaraakin. Onneksi minä vielä pystyn liikkumaan kaikkina vuodenaikoina. Kännykkään tilaamani liukkaudesta kertovat viestit varmistavat, että sonnustaudun liukastumisvaaraa vastaan liukuestein ja varaan matkan taittamiseen tavallista enemmän aikaa.

Uutena harrastuksena vastaani tuli Naisten Pankki: vapaaehtoistyö ja kuukausilahjoittajaksi ryhtyminen kehitysmaiden naisten elinolojen parantamiseksi.

Uutta toi myös kulttuuriluotsiksi kouluttautuminen. Se merkitsi mm. eri kulttuuritilaisuuksissa käymistä vieraan ihmisen kumppanina ja parin vuoden ajan vetäjänä toimimista Oulun Palvelusäätiön Sara Wacklin -kodin muistelutuokiossa. Toimin noissa joka maanantaisissa tapaamisissa yhden puolivuotiskauden yksin ja suurimman osan ajasta toisen kumppanin kanssa vuorotellen. Yhden kesän olimme kokoontumatta, toisena kesänä tapasimme kahden viikon välein. Keskustelimme sopimamme ohjelman mukaan lapsuudesta, nuoruudesta ja työvuosista. Hanke loppui, kun sairastuin vakavasti.

Naisjärjestötyö ja seurakunnan aktiviteetit ovat edelleen voimanani.

Helinä eläkeläisenä

Eläkkeelle jäätyäni osallistuin aktiivisesti erilaisiin seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin. Sitten otin hoidettavakseni muutamia vapaaehtoistehtäviä.

Kävin parin vuoden aikana kaksoissisareni kanssa kaksi kertaa vuodessa, viikon kerrallaan, tekemässä vapaaehtoisena töitä Vivamon Raamattukylässä Lohjalla.

Noin kaksi vuotta olen käynyt, kaksi kertaa viikossa, tekemässä ruoan jakelutyötä. Työpaikalleni tulevat eri syistä huonosti pärjäävät ihmiset ja he saavat mukaansa kauppojen lahjoittamaa ruokaa. Viime aikoina on mieheni huono terveys vaikuttanut siihen, etten voi aina tehdä kokopäivätyötä, olen vain puolipäivätyöläinen.

Eläkeläisenä olen osallistunut yhdistystoimintaan vaatimattomasti rivijäsenenä.

Kansallisilla senioreilla on kiinnostavat kuukausitapaamiset, kirjallisuuspiiri ja vesijumppa, missä pyrin käymään säännöllisesti. Porvoon kaupungin työntekijöiden seniorit -yhdistyksen tapahtumiin osallistuin ennen harvemmin. Kun minut valittiin hallitukseen, osallistun tietenkin kokoustoimintaan säännöllisesti. Vastuullani on ilmoittelun hoitaminen kolmeen lehteen. Olen Porvoon seudun Diabetesyhdistyksen hallituksessa, siitä aiheutuu kohdalleni joskus pieniä vastuita.

Lisäksi olen etäjäsenenä Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset ry:ssä ja Suomalaisen Naisliiton Oulun osastossa niin kuin kaksoissisareni, hän tosin on noiden yhdistysten hallituksissa. Sähköinen tiedonsaanti toimii. Samaan liittoon kuuluvina osallistumme yhdessä valtakunnallisiin kokouksiin.

Olen yleensä onnellinen ja tyytyväinen eläkeläinen.

Elin Malin (1868–1959) omaa sukua Nikander oli tehtailijan tytär, joka kävi tyttökoulun ja suoritti suomenkielisen jatko-opiston. Opiskeluaikaan häntä kuvattiin kaunottaresi, joka osallistui aktiivisesti Suomalaisen Seuran toimintaan pääkaupunkiseudun muiden sivistyneiden kanssa. Opiskelun päätyttyä Elin toimi lyhyen ajan opettajana ja palovakuutusyhtiö Pohjolan palveluksessa.

Hallintosihteerin puolisona hän kykeni osallistumaan ilman työsitoumuksia erilaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Järjestötyö ja hyväntekeväisyys olivat hänen sydäntään lähellä. Olga Oinola kertoo Naisten ääni lehdessä Elinin 60-vuotisjuhla-artikkelissa, että martat oli kuitenkin Elinin rakkain helmalapsi.

Elin Malin oli Martta-Yhdistyksen ja sittemmin Suomalaisen Marttaliiton johtokunnanjäsen 1903–1936. Vuosina 1921–1924 Elin toimi Martta-Yhdistyksen sihteerinä (nykyisin toiminnanjohtaja). Kotimaisen marttatoiminnan ohella hän kuului vuodet 1924–1936 Pohjoismaisen Emäntäliiton (nykyisin Nordens Kvinnoförbundet) johtokuntaan.

Ennen marttauransa lopettamista Elin ehti toimia 10 vuotta myös marttaliittojen yhteisten keskustoimikunnassa hoitaen sen ulkomaankirjeenvaihtoa vuoroin varapuheenjohtajana, sihteerinä ja rahastonhoitajana. Hänen oma yhdistyksensä oli Helsingin Marttayhdistyksen vanhin marttakerho, Virike, jonka perustajajäsen hän oli, toimien milloin puheenjohtajana, milloin varapuheenjohtajana.

Luottamustoimissaan Elin Malin liikkui eri puolilla maata toimien mm. Salmin kihlakunnan marttatyön valvojana. Marttatyössä Elin Malinin nimi on jäänyt elämään monen marttayhdistyksen perustajana. Elinin ääni tuli tutuksi erilaisten esitelmätilaisuuksien ohella myös radiosta, jonne hän teki vuonna 1928 ohjelman martoista.

Muita järjestöjä, joissa Elin Malin toimi aktiivisesti olivat mm. Suomalainen Naisliitto, jonka perustajajäsen hän oli, Kirjoja sokeille yhdistys, jossa hän lisäsi merkittävästi sokeiden kirjastoa, Sokeain keskusliitto, Naisasialiitto Unioni, Z. Topeliuksen lapsuudenkotisäätiö, Kotiteollisuus Pirtti, Söörnäisten yhteiskoulun kouluvaltuusto ja Inkerin apu-komitea. Järjestötoiminnassaan hän ei ollut mikään ’takarivin tyttö’, vaan kuului yleensä aina aktiivijäsenenä johtokuntaan ja toimi lukuisissa luottamustehtävissä, ollen milloin rahastonhoitaja, sihteeri tai puheenjohtaja. Aikalaiset pitivät häntä nimenomaan tekijänä, ei niinkään visioivana puhuja. Esimerkiksi Emäntälehden ilmoituksissa Elin Malin mainittiin usein arpajaispalkintolahjoitusten vastaanottajaksi.

Elin Malinia voidaan luonnehtia myös itsenäisyystaistelijaksi, jolle suomalaisuuden aate oli hyvin tärkeä asia. Ennen Suomen itsenäistymistä sortovuosien aikana Elin Malin toimi aktiivijäsenenä vastarintaliike Naiskagaalissa, jonka rahastonhoitajana hän toimi ennen Cely Mecheliniä. Myös vuosina 1917–1918 Elin toimi aktiivisesti Suomen itsenäistymisen puolesta. Sisällissodan jälkeen Elin oli Dagmar Neoviuksen ohella yksi niistä 11 naisesta, jotka tekivät aloitteen Jääkärimerkin tekemiseksi. Toisen maailman sodan aikaan Elin oli jo eläkkeellä monista luottamustehtävistään, mutta toimi vielä aktiivisesti invalidiperheiden hyväksi.

Elin Malinilla oli kyky nähdä tärkeät asiat, joihin voi vaikuttaa ja sitten osallistua siihen. Esimerkiksi kun kieltolain aikaan luultiin kaikkien naisten kannattavan kieltolakia, olivat mm. Elin Malin Annie Furuhjelmin, Cely Mechelin sekä kaksi muuta aktiivimarttaa niiden 11 naisen joukossa, joka panivat alulle adressin kieltolain kumoamiseksi.

Luonteeltaan ja olemukseltaan Elin oli pirteä, nuorekas, rehti ja joustava. Aikalaiset kuvasivat häntä nuoremman oloiseksi mitä hän oikeasti oli. Elinin tunteneet voivat vain ihmetellä sitä vapaaehtoistyön määrää, mitä Elin teki ja arvelivat, että päiväaika ei aina riittänyt kaikkien töiden tekemiseen, vaan piti ottaa yötä avuksi. Näin oli varsinkin passiivisen vastarinnan, Naiskagaalin aikaan, jolloin työ pitikin tehdä salassa ja usein öiseen aikaan. Emäntälehdessä luonnehdittiin Elin Malinia hänen 75-vuotispäivän tienoilla ihmiseksi, jolle ”En ehdi” oli täysin vieras käsite, tämä kuvastaa hyvin sitä tarmoa, millä hän järjestötyösaralla toimi.

Tunnustuksena marttatyöstä Elin Malinin sai Marttaliiton suuren kultaisen ansiomerkin vuonna 1925. Ansioistaan järjestötoiminnan ja valtion hyväksi hänelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ansiomerkki vuonna 1948.

Lehtori Terttu von Weissenberg oivalsi jo nuorena yhdistystoiminnan merkityksen. Pian Hämeenlinnaan tultuaan hän hakeutui yhdistyksiin, joissa tutustui paikallisiin. Samoin hän toimi Vaasassa, jossa ykkösyhdistykseksi nousi Vaasan Suomalainen Naisklubi. Kun hän lähes kahdenkymmenen Vaasan vuoden jälkeen palasi Hämeenlinnaan, vastassa olivat tutut yhdistykset ja ihmiset. Verkostot, joihin hän innolla sukelsi ja jotka maan ja Pohjolan laajuisiksi laventuivat. Tukena ja taustavoimana Tertulla on kaikki vuosikymmenet ollut puoliso Mikko von Weissenberg.

Oppilaittensa rakastama lehtori

Kun Terttu von Weissenberg (os. Cajander) tuli vuonna 1965 Hämeenlinnaan, hänellä oli takanaan varhaislapsuus Vaasassa, kouluvuodet Turussa ja opiskelu Turun yliopistossa pääaineina englanti ja saksa. Graduvaiheessa hän oli avioitunut, synnyttänyt kaksi poikaa ja ollut kotona, mutta toimeliaana: ommellut kaikki omat ja poikiensa vaatteet, kerran jopa miehelleen pikkutakin, ja opetellut keittiötaidot. Vaikka anoppi ja aviopuoliso olivat olleet sitä mieltä, että äidin paikka on kotona, halu ansiotyöhön oli valtava.

Hämeenlinnassa Terttu von Weissenberg hakeutuikin opetustyöhön. Ensin kansalaisopistoon ruotsin ja englannin opettajaksi, sitten sen oheen iltatöihin Hämeenlinnan sairaanhoitajakouluun ja vuodeksi sijaiseksi oppikouluun. Kollegan innoittamana hän hakeutui Tampereelle auskultoimaan. Valmistuttuaan hän sai lehtorin viran Hämeenlinnan lyseosta.

Lyseon ajalta Terttu von Weissenbergilla on mieluisia muistoja: ”Olin nuori, ja pojat teitittelivät minua, avasivat oven ja lausuivat jopa runoja. Kun arvostelin kokeet plussapistein, kollegat moittivat helläkätisyydestä. Mutta tarkastajalta sain kehuja; hänestä oli mukavaa kuulla poikaluokan opettajan laulattavan oppilaitaan. Tapanani oli viedä koulun ainoa magnetofoni oppitunnille, jonka säestyksellä laulettiin englanninkielisiä lauluja taulun puhtaaksi pyyhinnän ajan.”

Hämeenlinnassa Terttu von Weissenberg viihtyi 11 vuotta. Kun puoliso sai vuonna 1976 siirron Vaasan osuuskaupan toimitusjohtajaksi, viisihenkinen perhe – nuorin lapsi, down-poika poika, oli syntynyt pian Hämeenlinnaan muuton jälkeen – muutti Vaasaan.

Uutta koulua rakennettiin 20 vuotta

Myös Vaasasta Terttu von Weissenberg alkoi hakea opetustyötä, mutta viran saanti osoittautui vaikeaksi. Suomessa elettiin tuolloin lamavuosia, ja kaikki opettajanvirat oli jäädytetty. Yllättäen eräs Vaasanpuistikon yläasteen opettaja lähti Lahteen, ja von Weissenberg sai koulusta ”jäätyneen” viran. Yhtä yllättäen ilmeni syksyllä, että koulu tarvitsi uuden vararehtorin. Terttu von Weissenberg vastasi myöntävästi pyyntöön, mistä seurasi, että rehtorin jäätyä äitiyslomalle von Weissenberg alkoi hoitaa myös rehtorin töitä. Seuraavana keväänä virat aukenivat, ja vararehtori nimitettiin yläasteen englannin lehtoriksi.

Suurimmaksi työkseen Vaasan ajalta Terttu von Weissenberg muistaa uuden koulun suunnittelun, johon hän osallistui rehtorin kanssa. Työ, jota kesti jarrutuksen vuoksi parikymmentä vuotta, oli mielenkiintoista ja sisälsi monta matkaa naapurimaahan. von Weissenberg oli mukana matkoilla kolportöörinä eli matkasaarnaajana ja tulkkina. ”Kävimme tutustamassa ruotsalaisiin kouluihin ja saimme niiltä paljon ideoita, joista moni toteutettiin. Niitä ovat muassa iso auditorio, kauan kaivattu sivukirjasto, oppilaille kasvihuone ja kielistudio, jota ei tosin laman vuoksi heti toteutettu.”

Uusi koulu, Variska, valmistui vuonna 1990 Ristinummelle. Nykyään se on yksi Vaasan yläasteista. Pari vuotta tämän jälkeen Terttu von Weissenberg pääsi varhaiseläkkeelle. Syynä olivat ääniongelmat, joita oli alkanut ilmaantua pian Vaasaan tulon jälkeen. Kaksi äänihuulten kaavintaa olivat tuskallisia ja toistuvat sairauslomat ongelmallisia. Oli hoidettava omat tunnit, vararehtorin työt ja välillä muidenkin opettajien tunteja.

Sopraanosta ”käheä” basso

Opettajan työ ei ollut ainoa, mistä Terttu von Weissenberg joutui ääniongelmien vuoksi luopumaan. Myös rakas harrastus, laulaminen, oli pitänyt lopettaa. Hän muistaa, että hän lauloi jo Markus-sedälle Vaasassa 5 – 6-vuotiaana. Myös Turun tyttölyseossa laulettiin paljon: saksan tunneilla opittiin Geothen ja Schillerin runoihin sävellettyjä lauluja ja virretkin osattiin lähes ulkoa. Varsinaisesti hän alkoi opiskella laulua Hämeenlinnan musiikkiopistossa, jossa oli Marja Eskolan oppilaana viisi vuotta. Hän lauloi kirkkokuorossa ja musiikkiopiston kamarikuorossa korkeaa sopraanoa. Vaasaan muutettuaan hän lauloi miehensä kanssa Irma Revellin johtamassa Vaasan oopperakuorossa.

Laulaminen loppui kuitenkin parin vuoden jälkeen, sillä Vaasanpuistikon koulu toimi Vaasan lyseon tiloissa. Talo oli homeen ja sienten valtaama ja ahdaskin oppilasmäärän kaksinkertaistuttua peruskoulun tulon myötä. Koska pientiloja ei ollut, opetusta oli jopa kellarissa, jossa ei ollut mitään tuuletusta.

Kun toinen kouluvuosi alkoi, Terttu von Weissenbergin ääni käheytyi niin, että hänen oli lopetettava laulaminen oopperakuorossa. Vickin avulla hän selviytyi opetuksesta. Tuttavuussuhteet taas auttoivat häntä pääsemään yliopistollisen keskussairaalan foniatrian klinikalle, jossa äänihuulet kaavittiin. von Weissenberg tervehtyi, mutta ääniala madaltui ja laulaminen loppui. ”Kun pojat ja isä laulavat ensimmäistä ja toista bassoa, vitsailen olevani kolmas basso. Onneksi kuulen vielä hyvin, joten voin nauttia musiikista. Englannin intonaationi on kuitenkin saanut särön.”

Silti toinen mieliharrastus, käsityöt, on säilynyt. Kipinän niihin Terttu von Weissenberg kertoo saaneensa jo lapsena. Hän teki ensin nuken vaatteet, sitten koko kouluajan omat ja myöhemmin lastensa vaatteet. Turun tyttölyseossa hän valitsi lukion ylimääräisen käsityön, kutomisen, oppi eri tekniikat ja sai samalla melkein ammatin. Vaasassa hän oli kudonta-aseman vakiasiakas, kutoi kaita- ja poppaliinoja, matkahuopia ja mattoja itselleen ja lahjaksi.

Lukiosta jäänyt pieni aukko täyttyi, kun Tettu von Weissenberg valmisti itselleen Tuukkalan kansallispuvun: kutoi kankaan ja ompeli puvun. Kun Etelä-Pohjanmaan kotiteollisuusyhdistys järjesti matonkudonnan ME-kokeen Seinäjoella Pohjanmaan maatalousnäyttelyssä 1985, häntä pyydettiin osallistumaan niihin Vaasan kudonta-aseman edustajana. Kuusi alueen harrastajaa osallistui kilpailuun, ja ME:ksi kirjattiin 31,72 metriä/vrk. Terttu von Weissenberg on siis maailmanmestari ja Guinnessin ennätystenkirjassa.

Hämeenlinnan osasto herää henkiin

Vuonna 1995 von Weissenbergin perhe palasi Vaasasta Hämeenlinnaan, entiseen remontoituun kotitaloonsa Villa Visamäkeen. Jo seuraavana vuonna, tammikuussa, Terttu von Weissenberg ”herätti” henkiin lähes sata vuotta uinuneen Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan osaston.

Perustamisajatus oli syntynyt edellisenä syksynä Jyväskylässä, jossa oli Naisliiton syyskokous ja Terttu von Weissenberg sen puheenjohtajana. Kun naiset miettivät, missä pidetään seuraava kokous, von Weissenberg ehdotti spontaanisti Hämeenlinnaa. Ehdotus hyväksyttiin, vaikka Hämeenlinnassa ei ollut jäsenosastoa. Mutta Terttu von Weissenbergin tuntien Naisliiton johtonaiset ajattelivat, että pian sellainen saadaan.

Kuten saatiinkin. Terttu von Weissenberg haravoi naisverkostonsa, joka ei ollut pieni, ja kutsui kotiinsa naisia, joita kiinnosti henkinen kasvu, itsensä kehittäminen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen. Osasto perustettiin. Puheenjohtajaksi valittiin Terttu von Weissenberg, johtokunnan jäseniksi Ritvat Hilpelä, Rysä ja Koskinen sekä Riitta Kopra. Kaikki tunnettuja ja aikaansaapia hämeenlinnalaisnaisia.

Hämeenlinnan osaston syntyä siivitti naisasialle suosiollinen ilmapiiri. 1970-luvulla virinnyt naisasialiikkeiden uusi nousu ja varsinkin vuonna 1975 alkanut YK:n Kansainvälinen naisten vuosikymmen saivat naiset kautta maapallon kiinnostumaan oikeuksistaan. Sen päätöskonferenssi pidettiin Nairobissa, ja siihen osallistui myös Naisliiton puheenjohtaja Raija Virtanen. Kaikki tämä aktivoi Naisliittoa niin, että Lahti sai uuden osaston vuonna 1986 ja Hämeenlinna 10 vuotta myöhemmin.

Uusi osasto alkoi heti toimia vireästi. Pian perustamisensa jälkeen se järjesti kevätseminaarin, Minna Canthin mukaan nimetyn. Sen teemaksi paluumuuttaja keksi Linnasta linnaan. ”Veimme vieraat ensin Wetterhoffille ja sitten Hämeenlinnan naisvankilaan. Illallisen söimme Hämeen linnassa. Esiintyjiksi olimme saaneet tuttuja, jotka tulivat palkkiotta.”

Tämä oli tärkeää, sillä uuden yhdistyksen alkuvuodet olivat taloudellisesti niukat, sillä emo ei pystynyt lamavuosina nuorikkoa auttamaan. Mutta talkoovoimin ja ystävien avulla yhdistys eli. Kerjuutakin harrastettiin, sillä jäsenmaksut eivät riittäneet alkuunkaan. Myös julkinen sana oli suureksi avuksi. Paikallislehdet ja radio uutisoivat tapahtumia, ja niinpä jäseniä oli ensimmäisen toimintavuoden lopussa jo 31.

Verkostoitumisen mestari

Uudella yhdistyksellä oli siis hyvä maine ja sen puheenjohtajalla ystäviä. Nämä olivat ajalta, jolloin Terttu von Weissenberg oli Hämeenlinnan lyseossa kielten opettajana, kaupungin seuraelämä kukoisti ja uusia yhdistyksiä syntyi. ”1970-luku oli ystävyysseurojen aikaa. Perustimme erilaisia seuroja, muun muassa Suomi-Bulgaria ja Suomi-Puola -seurat, sekä Jaarlin kansallisseuran. Kun tulin takaisin, kaikki olivat tuttuja kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilasta, maaherra Kaarina Suoniosta ja ministeri Sirpa Pietikäisestä Hämeen Sanomien päätoimittaja Terttu Häkkiseen. Kaikki arvostettuja ja asiansa osaavia naisasia- ja vaikuttajanaisia.

Ja uusia tuttuja tuli kaiken aikaa, sillä Terttu von Weissenberg on verkostoitumisen mestari. Jo Vaasassa hän oli liittynyt Vaasan Suomalaiseen Naisklubiin, kuulunut sen hallitukseen ja ollut sen puheenjohtajakin varatuomari Ritva Hyökyn jälkeen. von Weissenberg ystävystyi hänen kanssaan ja kertoo, että heitä yhdisti tarkkuus: ”Kun kävimme Helsingissä Naisliiton kokouksissa, emme yöpyneet koskaan hotellissa vaan Ritvan asunnossa Töölössä. Kun Ritva Hyökyn virka hovioikeudessa lakkasi – hän oli Suomen ensimmäinen naispuolinen hovioikeuden presidentti – vaihtuivat matkat ykkösluokassa kakkoseen, teehen ja omiin eväisiin.” Erityisesti Tertun mieleen on jäänyt Jyväskylän kokouksen tarjoama tervasauna, jossa hän sai kunnian pestä Ritvan selän turpeesta.

Kun Terttu von Weissenberg oli vetänyt kahdeksan vuotta Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan osastoa ja ollut samaan aikaan liiton varapuheenjohtajana ja Opetusneuvos Hilja Vilkemaan stipendisäätiön hallituksessa, hän jätti luottamustoimet. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Raili Toivanen, ja hänen jälkeensä Ritva Rysä, Heli Eskolin ja Maija Kauppinen. Luopuminen Naisliiton luottamustoimista oli von Weissenbergille helppoa, sillä hän toimi samaan aikaan myös Hämeenlinnan Pohjola-Nordenin puheenjohtajana. Tästä 10 vuotta kestäneestä luottamustoimesta hän luopui vuonna 2011.

Nykyään Terttu von Weissenberg on Veronmaksajain keskusliiton Kanta-Hämeen alueen hallituksessa, ja kertoo oppineensa verotuksesta paljon. Kuten on oppinut järjestötoiminnasta. Hän kertookin yrittäneensä toimia aina mahdollisimman tasapuolisesti: ”Silloin on hyvä olla, kun kaikki eivät röhni ja rohmi”.

Toisten huomioiminen pätee myös ystävyyteen: ”Ystävistä on huolehdittava, muistettava heitä ja tavattava henkilökohtaisesti, ei vain sähköpostitse”, Terttu von Weissenberg painottaa ja kertoo uusimmasta ystäväpiiristään, Hämeenlinnan Inner Wheelistä, Rotarien rouvista, joiden presidentiksi hänet on seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi juuri valittu. Vastuunpakenijaksi hän ei ole jäänyt, vaan uskaltaa ikääntyneenäkin ottaa vastuuta.

Tasa-arvo on edelleen edistettävä

Kaikesta edellä olevasta ilmenee, että Terttu von Weissenberg on ollut harvinaisen energinen ja aikaansaapa. Tämän hän tietää itsekin, eikä pidä sitä vain myönteisenä. ”Luin äsken juttua Lucina Hagmanista, Marttaliiton ja Suomalaisen Naisliiton perustajasta, joka kertoi, että hänen äitinsä istui harvoin. Tässä olen samanlainen: puuhaan koko ajan jotakin. Mieheni Mikko sanookin usein: `Istu alas ja ole laiska´”.

Paikallaan oleminen on kuitenkin vaikeaa naiselle, joka on vilkas ja tottunut siihen, että tekee kaiken itse. Ja ellei osaa, opettelee. Omapäisyydestä Terttu von Weissenbergilla on esimerkki, josta on ollut hyötyä sekä kolmen pojan kasvatuksessa että opettajana ollessaan: ”Olin yhdeksänvuotias, kun muutimme Vaasasta Turkuun. Ennen lähtöä äiti kysyi opettajalta, mitä vilkkaan tyttären kanssa tuli tehdä. Opettaja sanoi, ettei vilkkaudesta ole haittaa. `Vaikka hän on aina väärinpäin, hän osaa läksynsä.´ Sanoinkin aina pojille, ettei haittaa teette mitä teette, mutta läksyt pitää osata.” Vilkkaudesta on von Weissenbergin mukaan muutakin hyötyä: saa nopeammin kontakteja, ei ujostele vaan uskaltaa lähestyä vieraita.

Myös naisille Terttu von Weissenbergilla on tärkeä viesti: ”Älkää jääkö paikoillenne, vaan liikkukaa, kävelkää, juoskaa, tanssikaa. Elinikäinen liikkuminen antaa terveyttä, iloa ja hyvää mieltä vielä ikääntyneenäkin.” Itse hän kertoo jo oppikouluaikanaan kilpailleensa useassa eri lajissa, pelannut tennistä, tanssinut balettia ja tanhunnut. Viimeiset viisi vuotta harrastanut mummobalettia, jämptiä ja kovaa jumppaa.

Toinen viesti liittyy tasa-arvoon, jota – ja varsinkin palkkatasa-arvoa – on edistettävä. Samoin tasa-arvoa kotona, vaikka nykyinen järjestelmä on ongelmallinen varsinkin koulutetuille naisille. Itse hän kertoo olleensa onnekas: ”Menin nuorena naimisiin. Kasvatin lapset ja sitten olin vapaa. Poikien ollessa kotona teimme listan kotitöistä. Isä hoiti perussiivouksen, äiti ruokatalouden, isompi poika hoiti koiran ja pienempi pyyhki pölyt.” Tapakasvatusta parhaimmillaan!

Maria Heiko Limingassa täytti (v. 1927) viime kuun 26 p:nä 50 vuotta. Käytyään omavaraisen kodin tyttärenä kansakoulua ja Oulun kauppakoulua osoitti hän sittemmin lämmintä edistysintoa ja tahtoi olla mukana kaikkialla, missä sai enemmän tietoja ja valistusta.

Nuoruusvuosinaan liittyi hän nuorisoseuraan kuuluen kauan sen innokkaimpiin toimiviin jäseniin eikä hänen huolenpitonsa seurasta ole vieläkään loppunut, vaan tahtoo hän yhä ymmärtää ja auttaa nuoria.

Emäntä Heiko on lämmin naisasianainen. Hän on yksi niitä Naisyhdistyksemme jäseniä, jotka vuodet toisensa jälkeen omistavat rakkautensa ja työnsä sille. Useampia vuosia on hän ollut yhdistyksen puheenjohtajana, onnistuen luomaan sille henkeä ja kokoavaa voimaa; jäsenet ovat luottaneet puheenjohtajaansa ja päinvastoin.

Hän on myös yhdistyksen oman Lakeuden nainen -nimisen lehden perustaja ja hellä vaalija.

Pohjois-Suomen naisjärjestöjen toimikunnan syntysanat hän lausui Oulun naisten päivillä v. 1924, johon toimikuntaan hän on alusta asti kuulunut.

Kunnanvaltuuston jäsenenä on emäntä Heiko jo ollut 8 vuotta ja valtuuston valiokunnassa useita vuoroja, saavuttaen valtuuston miesjäsentenkin tunnustuksen.

Nykyään kuuluu hän kunnan köyhäinhoitolautakuntaan hoitaen piirinsä asiat tunnollisesti.

Suurin ja hedelmällisin on sittenkin se työ, jonka hän on suorittanut kodin piirissä aina uurastavana äitinä. Hänen vierasvarainen kotinsa on ollut kaikille avoin. Hänen suora ja rehti luonteensa on sinne vetänyt suuren ystäväpiirin, joka hänen merkkipäivänään kävi toivottamassa hänelle monta tuloksellista toimintavuotta.

Joulukuun 13 p. v 1924 täytti talonemäntä Margareta Pietarila o.s. Karvonen Pudasjärvellä 70 vuotta. Hän on syntynyt Pudasjärven Jongun kylässä Karvosen talon ainoana tyttärenä ja kun hänen kaksi veljeänsä lähti lukuteille, paloi siskonkin mieli kouluun, mutta koska sen ajan katsantokanta ei tyttöjen kouluutusta katsonut tarpeelliseksi, täytyi hänen jäädä kotiin. Jouduttuaan naimisiin maanviljelijä Aukusti Pietarilan kanssa, on hän varsinaisen elämäntehtävänsä suorittanut kodin ja perheensä piirissä.

Talonemäntänä ollen ja 8 lapsen äitinä, on hän saanut tehdä yhtämittaista työtä,  ja jäätyään leskeksi toistakymmentä vuotta sitten, sai hän ottaa koko talon ohjat omiin käsiinsä, kasvattaa ja kouluuttaa lapsensa, joista nyt jokainen kykenee omintakeisesti itsensä elättämään.

Syvästi uskonnollisena, mutta samalla tiedon ja opin haluisena, on Margareta Pietarila omannut valoisan maailmankatsomuksen ja verrattain keveästi hän näyttää sivuuttaneen kuluneet vuodet, vaikka hänellä onkin ollut paljon vastoinkäymisiä. Kaiken muun työnsä ohella on hän ollut ahkera käsitöiden tekijä, innostunut puutarhan hoitaja sekä suuri kukkien ystävä, ja ompa hänen harrastuksensa riittäneet ulkopuolelle kodinkin. Pudasjärven kunnan köyhäinhoitolautakunnan jäsenenä on hän toiminut pitemmän aikaa.

Kun Naisliitto perustettiin paikkakunnalle, liittyi emäntä Pietarila heti sen aatteen kannattajaksi. Hänen rikas elämänkokemuksensa, kirjallisuuden ja laulun harrastuksensa ovat olleet suureksi hyödyksi nuorelle liitolle.

Merkkipäivän aamuna kävi tilapäinen naiskuoro laulutervehdyksellä hänen luonaan ja illalla kokoontuivat hänen lapsensa, sukulaiset ja ystävät onnittelemaan päivänsankaria.

Lasten puolesta piti puheen emäntä Pietarilalle hänen tyttärensä, kansakoulunopettaja Elsa Pietarila, ja antoi hänelle lasten lahjana hopeisia ruokalusikoita.

Naisliiton puolesta puhui rva Hilda Koivistoinen sekä jätti Naisliiton ja ystävien puolesta hopeisia teelusikoita. Vielä sai merkkipäivän viettäjä vastaanottaa arvokasta pöytähopeaa veljiltään professori J.J. Karvoselta ja kansakoulun tarkastaja A. Karvoselta.

Paljon onnitteluja sekä lahjoja saapui juhlaan ja ilta kului hauskasti hänen vieraanvaraisessa kodissaan laulun ja puheiden vaihdellessa.

Tammikuun 19.p 1922 täytti ystävämme Mimmi Manninen 50 vuotta.

Hän on syntynyt Suomussalmella, missä isä oli kauppiaana. Suuren sisarusparven vanhimpana tyttärenä oli hänen jäätävä kotiin äidin avuksi silloin, kun vanhimmat pojat, kolme luvultaan, lähetettiin Ouluun kouluun.

Mimmi sai tyytyä siihen opetukseen, jonka tarjosi kotikylä, missä herttainen ruustinnatäti, Cilla Calamnius, piti koulua omille ja naapuriensa lapsille.

Elämänuransa alkoi Mimmi Manninen liikealalla Oulussa, jonne vanhemmatkin muuttivat, mutta työskenteleminen liikemaailmassa lienee tuskin vastannut niitä elämänarvoja, joita herttainen Cilla-täti Suomussalmen pappilassa oli kylvänyt herkkiin lapsen sieluihin. Mimmi Mannisen katse oli jo nuorena suuntautunut etsimään elämänuria, joilla voisi uhrautuvalla työllä palvella lähimmäistään.

Siksi hän lähti Tukholmaan, jossa usean vuoden toimi sairaanhoitajana. Juuri siihen aikaan Röntgen-säteet tekivät tuloansa maailmaan, ja Röntgen-koneen ääressä hän Tukholmassa ollessaan suorittikin parhaan työnsä. Sieltä palattuaan valmistui Mimmi Manninen kätilöksi toimien ensin Kouvolan synnytyslaitoksella ja sitten kunnan kätilönä Ylivieskassa, josta myöhemmin muutti Ouluun ja toimii nykyään kaupungin rokottajana.

Rokottamisen ohella hän harjoittaa vielä yksityistä sairaanhoitoa ja onpa hän jo muutaman vuoden ajan ollut työnjohtajanakin Oy Merijalin tehtaalla.

Siihen päivätyöhön, jonka Mimmi Manninen on tähän mennessä’ suorittanut, on vaadittu paljon uhrautuvaa mieltä ja lämmintä sydäntä, mutta omaten syvän ja vakaan, mutta samalla valoisan elämänkatsomuksen, ei työ ole häntä liiallisesti rasittanut.

Naisliiton Oulun osastoon, on Mimmi Manninen aina kuulunut sen perustamisesta asti ja jokainen ken v. 1920 otti osaa Liiton Oulussa pitämään kesäkokoukseen, pani varmaan merkille hänen miellyttävän, hillityn olentonsa. Missä vapaaehtoista työvoimaa on tarvittu, on Mimmi Manninen aina ollut valmis tarjoamaan apuaan, vaikkakin hänen joutohetkensä ovat paljon harvinaisempia kuin monen muun, joka aina syyttää puuttuvaa aikaa.

Naisten Äänen asiamiehenä hän niinikään jo on toiminut monta vuotta suurella menestyksellä. Hänen innostuksensa ja vakaumuksensa ei ole voinut olla vaikuttamatta moneen välinpitämättömäänkin, sillä siinä ei ole vain hetkellistä hehkua, vaan on se koko hänen olemuksensa sisältö.

Nimimerkki A.H. (Alma Hirvelä) muistelee Mimmi Mannista Naisten Äänessa vuonna 1922:

”Mimmi Manninen oli Oulun Naisliiton keskeisimpiä henkilöitä, sen perustamisesta asti kuuluen melkein aina johtokuntaan. Rikkaan henkensä antimista hän runsaasti ja napisematta antoi aina liiton jäsenille. Hänen Naisliiton kokouksissa suorittamansa ohjelma oli aina arvokasta kuultavaa, olipa se vakavaa tai leikillistä. Runo syntyi häneltä yhtä vaivattomasti kuin hauska murrejuttukin. Retkeily- ja matkakertomuksia osasi harva niin hauskasti kertoa kuin Mimmi Manninen.

Elämänkoulussa oli Mimmi Manninen oppinut antamaan arvoa toistenkin mielipiteille, suvaitsevaisuus kuului hänen olemukseensa. Mimmi Manninen oli naisasianainen sanan parhaimmassa merkityksessä. Kätilönä ja sairaanhoitajana työskennellessään hän oli jo nuoruudessaan oppinut näkemään paljon sellaista, joka opetti hänet ymmärtämään epäkohtia, joita naisen asemassa oli. Siihen aikaan, jolloin Mimmi Manninen toimi kätilönä, ensin Ylivieskassa, sitten Oulussa, ei ollut vielä upeita, ajanmukaisia synnytyslaitoksia, vain varsinkin varakkaammat hoidettiin kotona kätilön asuessa koko hoitoajan perheessä. Näin ollen oppi Mimmi Manninenkin katselemaan elämää ja naisen asemaa hiukan toisesta näkökulmasta kuin tosielämälle vieras sitä katselee. Runsaan elämänkokemuksensa samoin kuin suuren lukeneisuutensakin käytti hän muittenkin hyödyksi, joten hänen Oulun Naisliiton hyväksi tekemänsä työ on arvokas ja runsas.

Syvästi kaivaten muistavat Oulun Naisliiton jäsenet viisasta, älykästä, hyvää ihmistä ja uskollista luotettavaa ystävää.”

Oulun tyttölyseon saksan – ja englanninkielen opettaja Helena Fellman täytti 60 vuotta helmikuun 9. päivänä v.1936.

”Helena Fellman on vanhaa oululaista liike- ja virkamiessukua, niin isän kuin äidinkin puolelta. Oulussa on hän koulunsa käynyt ja monissa eri paikoissa opettajana oltuaan jälleen Ouluun opettajaksi tullut. Varsinkin on Iin Olhava, jossa on hänen lapsuudenkotinsa ”Olhavan lasibruukki” hänelle hyvin rakas. Olhavan kauniit, avarat rannat ovat lumonneet hänet iäksi Pohjolan ihailijaksi.

Hyvän kodin lapsena, hyvän kasvatuksen saaneena ja vanhan kulttuurin tukemana ovat hänellä olleet kaikki edellytykset rikkaaseen, eheään elämään. Hyvät haltijat ovat hänen kehtonsa ääressä jakaneet hänelle hyviä lahjojaan. Ne ovat antaneet hänelle hyvän sydämen, joka tuntee myötätuntoa kaikkia kärsiviä ja elämän nurjalla puolella olevia kohtaan. Hyvä sydän on hänet suonut harrastamaan kaikkia hyviä harrastuskia ja palvelemaan niitä aatteita, joista hänen aikansa ollut rikas. Ihanteellisena hän aina uskoo hyvän voittavan maailmassa. Siksi onkin hänestä tullut ”vuosisadan vaihteisen”, kaikkia hyviä harrastavan naisen tyypillinen edustaja.

Naisasia ja rauhanasia ovat ehkä kaikkein lähinnä hänen sydäntään. Helena Fellman ei ole eristäytynyt ylhäiseen yksinäisyyteensä, kuten niin monet oppineet naiset tekevät. Hän on tunnollisesti maksanut kunniavelkansa sille liikkeelle, jonka ansiosta naisille on avautunut tie tieteen maailmoihin.

Oulun Naisliitolla on yli 10 vuoden ajan ollut suuri ilo lukea hänet jäsentensä joukkoon. Monen monet ovat ne esitelmät, puheet, matkakertomukset ja keskustelukysymykset, jotka hän Oulun Naisliitossa on esittänyt. Naisliiton lehti Rasti on aina ilmestynyt arvokkaana ja runsassisältöisenä yksinomaan hänen kynästään lähteneenä. Oulun Rauhanliiton perustamisesta asti on hän ollut sen toimivimpia jäseniä.

Uskolliselle aatteiden ja ihanteiden ihmiselle toivotamme vielä kauankin onnellisia, aurinkoisia päiviä.”

Lydia Sofia Hägg täytti 50 vuotta jouluaattona 1921. Nimimerkki – s – kirjoitti  Naisten Ääni -lehteen hänestä näin:

”Pietarsaaren postikonttorin expeditööri Lydia Sofia Hägg, joka oli palvellut postilaitosta Oulussa, Pudasjärvellä, Torniossa ja Pietarsaaressa monessa eri toimessa ja asemassa m.m. moneen kertaan vt. postinhoitajana täytti jouluaattona t.k. 24 päivänä 50 vuotta.

Hän on syntynyt Oulussa ja on siis Pohjanmaan lapsia, ja Pohjanmaalla on hän elämäntyötään tähän asti suorittanutkin. Kohdakkoin joutuu hän toimineeksi Pietarsaaressa 25 vuotta. Työssään ja toimessaan postilaitoksessa on hän kaikkien yksimielisen tunnustuksen mukaan ollut ahkera ja tunnollinen, mitkä ominaisuudet ovat olleet ei ainoastaan esimerkkinä nuoremmalle polvelle, vaan myöskin aiheena siihen, että Lydia Häggiä palveluspaikkakunnallaan kunnioitetaan ja häneen virkailijana luotetaan. – Virkansa ohella on häntä käytetty julkisissa luottamustoimissakin ja on hän nykyäänkin jäsenenä Pietarsaaren suomalaisen lastentarhan ja sikäläisen suomalaisen seuran johtokunnissa. Kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa on hän niin hyvin henkilökohtaisella työllään kuin aineellisella avustuksellaan kannattanut omaksumiaan hyviä rientoja, kuten naisasiaa ja yhteiskunnan vähäosaisten aseman auttamista.

Mutta harrastuksissaan ei Lydia Hägg ole suinkaan yksipuolinen, vaan vireänä on hän seurannut paikkakunnallaan niitä henkisiä rientoja, jotka ovat olleet sopusoinnussa hänen periaatteittensa kanssa. Siksipä hänellä tasapuolisuutensa tähden on – ei ainoastaan tuttavia, vaan lukuisia henkilökohtaisia ystäviä kaikissa kansankerroksissa. Ystäville ja vieraille on hänen kotinsa ollut avoinna ja monet paikkakunnalle muuttaneet suomalaiset ovat saaneet hänestä ensimmäisen ja luotettavan ystävänsä.

Lukuisat olivat siksi ne sydämelliset onnittelut, joilla Lydia Häggiä hänen merkkipäivänsä johdosta muistettiin ja toivotettiin, että hän vielä kauan saisi toimia valtion ja yhteiskunnan hyväksi.”

Paavolan kylässä vuonna 1878 syntynyt Jenny Simelius kävi viisivuotisen Oulun suomalaisen tyttökoulun ja sen lisäksi yksivuotisen Mimmi Berghin johtaman jatkoluokan. Oulun suomalaisen lyseon rehtori Mauno Rosendahl tarjosi kuudelle tytölle mahdollisuutta osallistua poikalyseon opetukseen. Monen erikoisluvan jälkeen koulunkäynti edistyi hyvin ja Jenny kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1899.

Jenny samoin kuin hänen kuusi veljeään asuivat koko kouluajan Oulussa, josta oli vuokrattu asunto. Simeliusten lasten koulukotia hoiti täti Jenny Stenbäck. Kaikki Simeliuksen pojat saivat koulutuksen, mutta tytöistä vain Jenny, koska kahden vanhemman tytön ollessa kouluiässä suomenkielistä oppilaitosta ei ollut vielä tytöille. Pojat saivat aloittaa koulun jo 9-vuotiaana, mutta tytöt vasta 11-vuotiaana. Tyttöjen lukukausimaksu oli kaksinkertainen poikien maksuun verrattuna, paitsi lukion, jonka maksu oli sama kuin pojilla.

Jennyn isä, lukkari Josef Simelius olisi halunnut Jennistä tulevan kansakoulunopettajan, mutta Jenni kieltäytyi. Hän oli tutustunut Oulussa kuuromykkäkoulun toimintaan ja sen innoittamana halusi kuuromykkäkoulun opettajaksi. Jenny harjoitteli Kuopion Kuuromykkäkoulussa ja suoritti Jyväskylässä kansakoulunopettajan tutkinnon, auskultoi Kuopion Kuuromykkäkoulussa ja valmistui vuonna 1901 kuuromykkäkoulun opettajaksi.

Jenny Simeliuksen opettajan ura alkoi Pietarsaaren kuuromykkäkoulussa, josta hän siirtyi Oulun kuuromykkäkouluun ja toimi siellä eläkeikään saakka. Hän oli hyvin kielitaitoinen, joten hän pääsi opintomatkoille eri puolille Eurooppaa ja saattoi kehittää kuuromykkien opetusmenetelmiä.

Avioliiton Jenny Simelius solmi Samuli Paulaharjun kanssa vasta 40-vuotiaana.

Hän osallistui vuosina 1920–1942 miehensä kanssa kansanperinteen keruumatkoille haastatellen naisia. Muistiinpanoja hänelle kertyi noin 6 400. 

Naisliiton Oulun osaston arkistojen mukaan Jenny Simelius on kirjoittanut osaston perustamiskokouksen kulun ja vuosikertomuksen vuodelta 1917, joten ainakin tuolloin hän on ollut jäsen. Naisliittoon hän lienee tutustunut viimeistään vuonna 1913, jolloin oululaiset naiset olivat kutsuneet Suomalaisen Naisliiton luennoitsijan luentopäiville Ouluun ja tämä oli yöpynyt Oulun Kuuromykkäkoululla, jossa tutustunut koulun opetukseen ja toimintaan. Naisten Äänen jutussa ei mainita kenenkään opettajan nimeä, mutta oletettavasti myös kuuromykkäkoulun opettaja Jenny Simelius osallistui luentopäivien järjestelyihin. Luennoitsija vieraili myös muiden tulevien Oulun naisliittolaisten kuten Naima Kurvisen luona.

”Paras tapa edistää suomalaista kulttuuria on hankkia paljon tietoja ja itse tulla kauttaaltaan sivistyneeksi ihmiseksi.” Maikki Friberg valitsi lauseen jo nuorena elämänsä motoksi. Ja eli sen mukaan. Opettajana ja puhujana, mutta ennen kaikkea Naisten Ääni -lehden toimittajana.

Maikki Friberg syntyi vuonna 1861 Kankaanpäässä yksitoistalapsisen nimismiehen tyttärenä ja pappissukujen jäsenenä. Isä kuoli hänen ollessaan 12-vuotias, jolloin perhe hajosi. Kaksikielinen Maikki kävi koulua Tampereella, jossa myös opetti lapsia.

Sukulaisuussuhteittensa avulla – hänen tätinsä oli naimisissa senaattori Yrjö-Sakari Yrjö Koskisen kanssa – hän pääsi Helsingissä Elisabeth Blomqvistin Yksityiselle opettajatarluokalle, josta valmistui ja sai sijaisuuden Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa.

Suoritettuaan Aleksanterin yliopistossa dogmatiikan ja etiikan sekä saksan kielen ja kirjallisuuden tutkinnot hän sai nimityksen opettajaksi Lapinlahden kansakouluun, missä toimi 30 vuotta. Vuonna 1912 hän haki Helsingin kansakoulujen apulaistarkastajan virkaa, mutta ei saanut sitä, vaikka oli ylivoimaisesti kilpailijoitaan parempi: kielitaitoinen, väitellyt 1896 Bernin yliopistossa tohtoriksi kansanopistojen synnystä ja kehityksestä Pohjoismaissa (Die Entstehung und Entwicklung der Volkschochschulen in den nordischen Ländern), tehnyt lukuisia opinto- ja puhujamatkoja eri puolille Eurooppaa ja julkaissut oppikirjankin. Mutta oli sukupuoleltaan väärä: nainen.

Kohtelusta suivaantuneena Maikki Friberg jätti opettajan viran ja keskittyi naisten aseman edistämiseen.

Puhuja Jumalan armosta

Naisasiatyö oli toki jo tuolloin Maikki Fribergille tuttua. Hän oli liittynyt Suomen Naisyhdistykseen jo sen perustamiskokouksessa vuonna 1884, jonne raittius- ja rauhanaktivistina tunnettu Alli Trygg hänet houkutteli.

Naisyhdistyksen toiminta ei heitä kauan tyydyttänyt, joten he erosivat siitä ja liittyivät keskustelupiirin, jossa nuoret saivat äänensä kuuluville ja saattoivat harjaannuttaa keskustelutaitoa. Kun Naisasialiitto Unioni vuonna 1892 syntyi, Maikki Friberg oli sitä perustamassa. Ja 15 vuotta myöhemmin Suomalaista Naisliittoa.

Sen kuten myös Unionin luottamuselimissä Maikki Friberg vaikutti vuosikymmenet; hän toimi muun muassa 15 vuotta Naisliiton Helsingin Osaston varapuheenjohtaja ja viisi vuotta Unionin puheenjohtajana.

Maikki Friberg oli puhuja Jumalan armosta, Ester Hjeltin sanoin ”kansanvalistaja sanan hyvässä merkityksessä”. 1899 helmikuun manifestin jälkeen hän kuului niihin, jotka lähetettiin ulkomaille puhumaan Suomesta. Routavuosina hän käytti sanan säilää eri puolilla Eurooppa, ja hänet tunnettiin ystäväpiireissä yleisesti nimellä Suomen lähettiläs. Tärkein kenttä oli kuitenkin kotimaa, jossa hän otti naisten herättämisen ja ohjaamisen sydänasiakseen ravistellen heistä Hilja Vilkemaan sanoin ”uneliaisuutta ja ripotellen taitavasti suolaa heidän itsetyytyväisen minänsä helposti ärtyvälle hipiälle”.

Ravisteluista huolimatta – tai sen ansiosta – Maikki sai aina naisilta vastakaikua.

”Tulkaa herättämään meitä, tulkaa innostamaan meitä, tulkaa vuodattamaan meihin elävä henkemme”-pyynnöt toistuivat alinomaan. Eikä Maikki Friberg niistä kieltäytynyt, oli matka miten pitkä ja hän kuinka väsynyt. Hän tunsi velvollisuudekseen saarnata etenkin Suomalaisessa Naisliitossa, jonka tärkeimmäksi tehtäväksi näki puoluevastakohtien tasoittamisen.

Kansanedustajaehdokkaana hän halusi perustaa puolueettoman naisyhtymän, joka yhdistäisi kaikki Suomen naiset. Ajatus kuitenkin raukesi: se ei soveltunut maamme puoluejärjestelmään pohjautuvaan suhteelliseen vaalitapaan. Eikä Maikki Fribergiä koskaan valittu eduskuntaan. Sen sijaan hänen iskevät kannustuspuheensa auttoivat siskoja pääsemään kansanedustajiksi.

Päätoimittajaksi vastoin tahtoaan

Suomalaisessa Naisliitossa Maikki Friberg tunnetaan ennen kaikkea Naisten Äänestä, jolle hän keksi nimen ja jota toimitti 22 vuotta.

Aloite suomenkielisestä lehdestä tuli kuitenkin Lucina Hagmanilta, joka oli suunnitellut naisten omaa lehteä jo Minna Canthin kanssa. Pääkaupungin – ja maaseudunkin – aktiiviset naiset innostuivat omasta lehdestä, ja vastahakoinen Maikki Friberg taivuteltiin uuden lehden päätoimittajaksi.

Naisten Äänen näytenumero ilmestyi joulukuussa 1905. Sen kansilehdessä on jugendtyylinen luotsivene, joka halkoo vettä läpi kuohujen täysin purjein. Sellainen tahtoi lehti olla naisille tuona myrskyisänä aikana. Äänenkannattaja, joka oli ”korkealla puolueitten yläpuolella, korkealla yhteiskunnallisten, kielellisten ja kansallisten rajojen yläpuolella”.

Vaikka Maikki vastusti päätoimittajuutta sanoen syyksi, että lehden teko on maailman epäkiitollisinta työtä, että se nielee ajan ja voimat eikä tuota edes suolaa leipään, hän oli itse asiassa valmistautunut hyvin naisasialehden toimittajaksi. Jo vuonna 1894 hän oli Kööpenhaminassa keskustellut Tanskan Naisyhdistyksessä (Dansk Kvindesamfung) naistenlehden tarpeellisuudesta ja toimitustavasta ja ollut vuosisadan vaihteessa Skandinavian parhaiten toimitetun naisasialehden, ruotsinkielisen Nutidin toimitussihteerinä. Jo tuolloin häntä houkutti aikakauslehti, joka saisi naiset tietoisuuteen velvollisuuksista, joita heillä oli yhteis- ja ihmiskunnassa.

Lannistumattomien äänitorvi

Naisten Ääni oli ensin Naisasialiitto Unionin äänenkannattaja, mutta siirtyi pian Suomalaisen Naisliiton äänitorveksi. Unionin uutisia julkaistiin silloin tällöin.

Uuden naisasialehden piti ilmestyä vain kerran kuussa, mutta Maikki Friberg totesi pian, ettei näin harvoin ilmestyvä lehti voi seurata aikaansa eikä saada vaikutusvaltaa. Niinpä jo kahden vuoden kuluttua lehti alkoi ilmestyä kaksi kertaa kuukaudessa – päätoimittajansa vastuulla, sillä lehden johtokunta ei tahtonut ottaa taloudellista riskiä.

Tammikuussa 1908 kannatusyhdistys luovutti hänelle Naisten Äänen rahastuksen ja toimituksen. Neljä vuotta myöhemmin asia hyväksyttiin virallisesti, kun Painoasiain Ylihallitus ilmoitti, että ”Hänen Ylhäisyytensä maan Kenraalikuvernööri on suostunut, että opettaja Maria Elisabeth Friberg saa omalla vastuullaan ulosantaa Naisten Ääni -nimistä aikakauskirjaa joka toinen viikko”.

Lehden haltuunotto oli rohkea päätös, sillä lehti ei ollut kultakaivos. Maikki Fribergin onnistui kuitenkin pitkään pitää lehden menot ja tulot tasapainossa uskollisten lukijoiden ja innokkaiden asiamiesten avulla, joita päätoimittaja kannusti ”yllytyskirjein” ja kirjalahjoin. Esimerkiksi 1915 Naisten Ääni ilmestyi peräti 30 kertaa ja ilmoituksia oli jopa kansilehdellä. Kaksi vuotta myöhemmin tilaajia oli 10 000.

Silti päätoimittaja ei saanut omien sanojensa mukaan palkkaa työstään, mikä sai hänet huokaisemaan: ”Eivät ne ole hyvät kynät, jotka parhaiten palkataan ja jotka saavat lehden pysymään pystyssä, vaan kaikenlainen joutava kirjoitus ja ennen kaikkea suuri propaganda”.

Inflaation jyllätessä ja sisällissodan melskeissä lehden levikki putosi ja talous huonontui niin, että Maikki Friberg kääntyi jälleen lehden asiamiesten puoleen, joista valtaosa oli naisliittolaisia, ja pyysi – suorastaan vaati – heitä muodostamaan propagandarenkaita ja hankkimaan lehdelle uusia tilaajia. Myös Naisliiton puheenjohtajalle lähti kirje, jossa pyydettiin, että liitto yrittäisi saada jokaisen jäsenen keräämään tilauksia omalle äänenkannattajalleen.

Kustannusvastuu Naisliitolle

Tällaista vaatimusta Naisliitto ei hyväksynyt. Se ilmoitti, että vaikka Naisten Ääntä on sanottu Suomalaisen Naisliiton viralliseksi äänenkannattajaksi, päätöstä asiasta ei ole. Näin ollen liitto ei voi velvoittaa jokaista jäsentään keräämään lehden tilauksia. Naisliitossa oltiin myös pettyneitä Naisten Äänen suunnanmuutoksesta, joka poikkesi liiton kannasta.

Koska myös Naisten Äänen tilausmaksuja oli peritty leväperäisesti eikä itse lehtikään ollut ilmestynyt sovitusti, Naisliitto otti lehden kustannettavakseen ja perusti sille kannatusyhdistyksen. Maikki Friberg taipui tähän, ja niin perustettiin vuonna Rosma Oy, joka otti hoitoonsa Naisten Äänen talouden.

Yhtiö nostikin vähäksi aikaa Maikin harteilta taloudellisen taakan ja kustansi menestyksellisesti paitsi lehteä myös naiskirjailijoiden tuotteita, muun muassa Maikki Fribergin pienen elämäkertakokoelman toisen osan.

Vaikka taloudellinen vastuu lehdestä oli siirtynyt Maikki Fribergiltä pois, helpolla hän ei edelleenkään päässyt. Vuonna 1924 hän kirjoittaa, että joutuu uurastamaan yksin, olemaan oikaisuvedosten lukija ja ilmoitusten kerääjä puhumattakaan lukuisista artikkeleista, jotka on toimitettava eri aloilta. Kaikki tämä oli tehtävä ilmaiseksi, jotta tulot peittävät edes juoksevat menot: kirjapainon, kuvalaattatehtaan ja postin laskut, huoneiston vuokran ja apulaisten palkan.

Suosittu suorasuu

Vaikka Maikki Friberg otti 1920-luvulla vastaan Naisasialiitto Unionin puheenjohtajuuden ja Suomen Rauhanliiton varapuheenjohtajuuden ja vuonna 1925 naisten kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton Suomen osaston puheenjohtajuudenkin, hänen elämänsä oli nyt tyynempää. Sisällissodan vuodet olivat olleet raskaat Naisten Äänen toimittajalle, jonka ylle oli satanut iskuja ja herjauksia. Häntä syytettiin, että oli silmittömästi antautunut Mannerheim-kulttiin, ajoi kuningas-asiaa ja – kun Karl von Hessenistä oli luovuttu – otti voimakkaasti kantaa presidentin vaaliin sen sijaan että olisi pysynyt puolueettomana.

Syytökset eivät olleet tuulesta temmattuja, sillä Maikki Friberg oli kirjoittanut jo ennen sisällissotaa lehdessään tiukoin äänensävyin ”henkisen ruton vastustamisesta ja punarosvojen sakista”.

Suoraan sanomisessa olikin Maikki Fribergin kynän voima, hyvän muistin ja puhetaidon ansiota taas hänen suosionsa yhdistyksissä ja seuraelämässä. Naisten Äänen toimisto, jossa oli paljon maalauksia, lehtiä ja lainauskirjasto, oli suosittu tapaamispaikka. Päätoimittaja näki mieluusti ympärillään ystäviä, joille hänellä oli aina aikaa ja joiden kanssa mieluusti joi teetä. ”Ei jaksa laulaa, ellei kasta kaulaa”, oli hänen tunnuslauseensa.

Helle Kannila kirjoittaa vuoden 1945 Naisten Äänessä, että ”ulkomaamatkojen ohella Maikki Friberg ei paljon liikkunut Laivurinkatu 10:stä eikä liioin laajasti lukenut muita lehtiä. Sen sijaan tutut ja tuntemattomat henkilökohtaisin käynnein ja puhelinsoitoin lähestyivät häntä kertoen erilaisista vääryyksistä ja muista tapahtumista. On selvää, että tällaiselle pohjalle laaditut kirjoitukset olivat persoonallisia ja nasevia, mutta tietojen pätevyydessä ja objektiivisuudessa saattoi olla toivomisen varaa.”

Ehtymätön muistivarasto

Maikki Fribergin seurustelutaidosta on herkullinen esimerkki Naisten Äänen 20-vuotisjuhlanumerossa, jossa nimimerkki Komitean jäsen kuvailee häntä näin:

”Ikävä Naisten Äänen toimittaja ei osaa olla, vaikka tahtoisikin. ´Se lahja´ on häneltä hänen syntymässään kielletty… Hänen vilkkautensa vie hänet helposti komitean asiasta syrjään. Joku käänne tuo mieleen hauskan tapauksen, mielenkiintoisen henkilön kohtaamisen, joka antaa aihetta eloisaan kuvaukseen hänen ehtymättömästä muistivarastostaan. Silloin tällöin kuuluu huomautus: `Nyt asiaan`, mutta ennen kuin huomaammekaan, niin nauramme jo taas jollekin sukkeluudelle, joka on siitä vähän poikennut. Asiat tulevat kuitenkin siinä sivussa jotenkin pohdituiksi.”

Mutta toisenlainenkin Maikki Friberg löytyy. Tyyni Tuulio kertoo Tyttönormaalilyseon matrikkelissa, kuinka tytöt osoittivat vastenmielisyytensä opettajaansa kohtaan sylkemällä tämän kalosseihin.

Lisää ulottuvuuksia opettaja-toimittajan kuvaan tuo myös pieni Vappu Isosomppi-Hakkaraisen kirjaama anekdootti: Maikki Friberg oli käymässä Oulussa, ja matka venyi ja venyi. Maikilla oli mukanaan vain matkapuku, joten tarvittiin uutta vaatetta. Maikki oli aikuisiällä hyvin tarkka pukeutumisestaan päinvastoin kuin nuorena tyttönä, jolloin hän omien sanojensa mukaan ajatteli hyvin vähän vaatteita, eikä omistanut edes peiliä. Niinpä marssittiin porukalla Oulun suurimpaan kangaskauppaan, ostettiin sopivaa kangasta ja kaupungin paras ”tanttumaakari” ompeli uuden leningin. Tämä on Maikki Fribergin päällä myös hänen muotokuvassaan, joka on Naisliiton huoneistossa Aurorankadulla.

Kuolema saappaat jalassa

Elämänsä viimeisenä vuotena Maikki Friberg koki suuren vastoinkäymisen: toimistoapulainen kavalsi lehteä kustantaneen Rosman varat kesällä 1926 ja pakeni Amerikkaan. Päätoimittaja yritti estää yhtiötä konkurssilta ja otti vastuulleen kavalletun summan. Hän oli korvannut siitä jo valtaosan, kun kuoli seuraavan vuoden marraskuussa 67-vuotiaana.

Ja ellei saappaat, ainakin kengät jalassa. Vielä lokakuussa hän oli johtanut Unionin kokousta, osallistunut innokkaasti keskusteluun naispappeudesta ja puhunut stipendirahaston perustamisesta naispuolisille sanomalehden toimittajille. Eli seurannut edelleen valppaasti naisten asioita niin kotimaassa kuin ulkomailla. Ilman Anna-sisarta, joka vuosikymmenet hoiti yhteiskodin, tämä ei olisi onnistunut.

Maikki Fribergin hautajaiset olivat isot, ja niistä kuvalliset jutut Hufvudstadsbladetissa ja Helsingin Sanomissa. Muistojuhlia pidettiin Helsingin lisäksi Jyväskylässä. Naisasialiitto Unioni ja Suomen Rauhanliitto perustivat Maikki Fribergin muistorahaston, johon myös Suomalainen Naisliiton keskushallinto päätti ”jalon vainajan elämäntyötä kunnioittaakseen luovuttaa määrätyn summan”. Naisten Äänen kaksoisnumero 20 – 21 omistettiin kokonaan hänen muistolleen. Pääkirjoituksessa Kun kynä on kirvonnut todetaan: ”Oppaamme on poissa. Taistelija on kilpensä laskenut, tähystäjä kaukoputkensa”.

Sisäsivuilla on työn sankarille Jenny Elfvingin kirjoittama muistoruno Esitaistelija:

Esitaistelijaksi ei tule täällä se,
joka käynyt ei sotaa olemassaolostaan.

Tulisoihduksi syty se sielu ei,
jok´ ei kamppaillut valon löytämiseksi.

Majakaksi ei ikinä ylene se,
ken ei seisonut tuimassa myrskyssä itse.

Ei taakkoja muiden se kantaa voi,
joka itse ei nääntynyt taakkojen alla.

Vain se valon tien voi aukaista muille,
jola oman tien sulkivat ennakkoluulot.

Vain se voi kaikkensa muille antaa,
jolta itseltän enimmän elämän riisti.

Tammikuussa 1961, jolloin Maikki Fribergin syntymästä oli sata vuotta, järjestettiin muistotilaisuus hänen nimikkokodissaan ja kunniakäynti hänen haudallaan Vanhan hautausmaan kappelin edessä.   Molemmissa tilaisuuksissa opetusneuvos Hilja Vilkemaa piti puheen, ja muistotilaisuudessa luettiin L. Onervan vuonna 1952 Maikki Fribergille kirjoittama runo, jonka sanoman voi tiivistää lauseeseen: ”Suomen naisen toit pirtistä maailmalle, solmimaan säkeitä, johon sen lyhteen, joka aatteen voimalla, hengen työllä maan kansat kaikki saa yhteen.”

Maikki jätti mittavan perinnön

Maikki Friberg jätti vahvan jäljen sekä Suomalaiseen Naisliittoon että Naisasia Unioniin, jolle hän testamenttasi Laivurinkadun kotinsa ja sen kirjat. Nykyiseen osoitteeseen Bulevardille Unioni muutti 1963 ja nimesi huoneiston Maikki Friberg -kodiksi.

Naisten Ääni eli Maikki Fribergin jälkeen vielä 22 vuotta eli pitempään kuin yksikään toinen aikansa naisasialehti. Sen seuraajaa saatiin odottaa vuosikymmeniä, mutta sitten niitä tulikin tuplasti. Naisasialiitto Unionin Akkaväki – Naisten Ääni alkoi ilmestyä vuonna 1975 ja Naisliiton Minna vuonna 1981. Akkaväki lakkautettiin vuonna 1995, mutta sai seitsemän vuotta myöhemmin seuraajan, Tulvan. Se samoin kuin Naisliiton Minna ilmestyvät edelleen.

Myös Helsingin yliopisto muistaa Maikki Fribergiä jakamalla vuosittain hänen nimeään kantavan palkinnon tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ajavalle henkilölle tai taholle. Vuonna 2014 sen sai Sukupuolentutkimusverkosto Hilma.

Maikki Friberg on ollut esikuvana paitsi aikalaisnaisille myös seuraavalle sukupolvelle. Kirjailija Kaari Utrio kirjoittaa Naisasialiitto Unionin historiikin esipuheessa isoäidistään Annista, joka oli ollut nuoresta asti naisasialiikkeessä aktiivisesti mukana. Tyttärentyttärelleen Anni esitteli Maikki Fribergin taruhahmona, jonka älyä, huumorintajua ja tyylikkyyttä ei voinut kyllin korostaa. Kaari Utrio toteaakin, että Maikki Fribergistä muodostui kolmannelle polvelle naisliikkeen vertauskuva: älyä, oppineisuutta, iloa ja hieman naisellista turhamaisuutta. Kovaa ja pehmeää.

Marttaliiton ensimmäinen päätoiminen kotitalouskonsulentti oli Greta Kivilahti (1887-1957). Alkujaan marttatoiminnan lähtökohta oli sivistyneistön pyrkimys kohottaa Suomen kansan elin- ja sivistystasoa koulutuksen, ahkeruuden, yritteliäisyyden ja terveiden elämäntapojen avulla. Erityisesti marttatyön tarkoitus oli sivistää perheitä ja vahvistaa kodin merkitystä äidin välityksellä. Perhe oli keskeinen instituutio, jonka tehtävä oli kasvattaa kunnollisia kansalaisia.

Konsulentit kansanvalistuksen palvelukseen

Vuonna 1899 perustettu Marttajärjestö alkoi vuodesta 1909 työllistää myös kansan riveistä lähteneitä naisia neuvojiksi ja konsulenteiksi. Marttojen ensimmäinen päätoiminen neuvoja oli kananhoidon neuvoja Olga Autere.
Marttatoiminta laajeni erityisesti Karjalan kannaksella koko 1920-luvun ajan. Sen Marttapiiriliiton palkkalistoilla oli vuonna 1928 kaksitoista kotitalous- ja puutarhaneuvojaa, kuusi käsityönopettajaa sekä siipikarjanhoidon neuvoja. Pienviljelysvaltainen Tanska oli esimerkki suomalaiselle marttatoiminnalle. Siellä pientilat oli saatu kannattavaksi puutarhanhoidon, kanankasvatuksen, karjan- ja mehiläistenhoidon ja käsitöiden avulla. Tanska näytti sopivan erityisen hyvin malliksi Karjalaan, joka oli Suomen pientilavaltaisinta aluetta. Marttatoiminta pyrki innostamaan kansalaisia ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen.
Greta Kivilahti on saanut Marttajärjestön historiikeissa ja tutkimuksessa tunnustusta 1920-luvun kodinhoidonneuvonnan uranuurtajana Suomessa. Konsulentin työ oli tavalla tai toisella jatkuvaa esiintymistä, opettamista, ohjausta ja matkustamista.
Kivilahti tunnettiin selväsanaisena esiintyjänä. Emäntälehdessä ja päivälehti Karjalassa oli usein hänen kirjoituksiaan martta- ja maatalouskerhotoiminnasta. Vuosi 1927 näytti olleen Kivilahden aktiivisinta aikaa, jolloin häntä muistettiin Helsingissä Martan kultaisella jäsenmerkillä tunnustuksena ”innokkaasta ja ahkerasta työstä Marttajärjestön palveluksessa”.

Käytännön ohjaustyötä

Kotitalouskonsulentti järjesti kotitalousopetusta, kokki- ja puutarhanhoitokursseja, luentoja, opintoretkiä ja koulutusta aikuisille ja harrastustoimintaa lapsille. Kivilahti ohjasi marttayhdistyksien toimintaa Kannaksella ja oli samalla Karjalan Kannaksen Marttapiiriliiton sihteeri. Hänen marttailtansa olivat usein monipuolisia kulttuuri-iltoja.
Työ oli hänelle myös elämäntapa – ja koska hänellä ei ollut perhettä, liikkuva työ sopi hänelle hyvin. Hän ei ollut naimisissa, mutta hän asui aina naisyhteisöissä. Tunnustusta Greta Kivilahti sai erityisesti lasten kerhotoiminnan eli maatalouskerhotoiminnan edistäjänä. Karjalan kannaksesta tuli 1920-luvulla lasten maatalouskerhotoiminnan vahvin alue.
Greta Kivilahti oli jo piikoessaan Hämeessä havainnut, että martat opettivat koululaisille kasvitarhan hoitoa. Lasten kerhotoiminta lähti Karjalassa liikkeelle pikku-marttatoiminnasta ja Raja-Karjalan aktiivisten kansakoulunopettajien järjestämistä perunakerhoista. Kivilahti järjesti vuonna 1922 marttojen kodinhoitokilpailujen yhteydessä myös pikku-martoille omaa ohjelmaa ja kerhoja. Perunakerhojen lisäksi perustettiin kasvitarha- ja turnipsikerhoja sekä myöhemmin myös kana- ja possukerhoja. Lasten kerhotyö otettiin 1924 osaksi marttatoimintaa, koska se kohotti maahenkeä, säästäväisyyttä, työnhalua ja levitti maanviljelystyön onnistumisen iloa lasten keskuuteen.
Greta Kivilahti laati kasvitarha- ja kanakerhoille kaksi kerho-opasta. Lasten kerhopalstojen tuli olla esimerkkinä isännille, joilla usein oli Kivilahden mielestä sangen vanhakantaisia ja yksipuolisia viljelytapoja. ”Kerhot vetävät nuorisoa takaisin maaseudulle päin; opettavat nuorisoa rakastamaan isiensä ammattia. Vieläpä ovat kerholaiset pystyneet vaikuttamaan seutukuntansa maanviljelijän ammattitaidon kohottamiseenkin”, hän kirjoitti vuonna 1930. Marttaliiton historiaa tutkineen Anne Ollilan mukaan marttojen toiminta oli suomalaista kansanvalistusaatetta puhtaimmillaan. 

Laaja työmaa, monipuolinen työ

Karjalan marttaneuvojat tekivät vuonna 1924 kannaksella kaikkiaan 2500 kotikäyntiä, joista Kivilahti suoritti itse 280. Kotineuvontatyö onnistui parhaiten, kun konsulentilla oli tarpeeksi aikaa viipyä kodeissa. Hän siivosi taloa naisväen kanssa, hävitti syöpäläisiä, ohjasi liinavaatteiden, vaatteiden ja yleisesti koko kodin hoidossa. Kivilahti oli määrätietoinen ja komensi miehiä ottamaan kuraiset saappaansa pois, kun tulivat sisälle.
Konsulentti tuki naisia saamaan miesten arvostuksen äitien koti- ja siivoustyöhön. Innostuksen lisäämiseksi siivoustyöhön marttapiiri järjesti alueittain marttojen välisiä yksi- ja kaksivuotisia kotitalouskilpailuja. Konsulentti kävi näissä kodeissa tarkastusmatkoilla ja kirjasi ylös miten kodin ”järkiperäinen puhdistus” edistyi. Kilpailun voittajan koti julistettiin mallikodiksi, jonka emäntä sai arvostusta marttojen keskuudessa. Seuraava, korkeammin koulutettu konsulenttisukupolvi ei ollut enää innostunut kodeissa kiertämisestä ja henkilökohtaisesta neuvontatyöstä vaan pyrki siitä 1930-luvulla selvästi eroon.

Esitelmiä ja esiintymistä

Greta Kivilahti antautui täysin työlleen eikä laskenut tehtyjä työtunteja. Hän piti 96 esitelmää vuonna 1928. Sen lisäksi hänen arkipäivänsä jakaantuivat vuoden 1928 toimintakertomuksen mukaan seuraavasti: Juhlat ja kokoukset 78 Kurssipäivät 54 Maatalouskerhotyö 42 Neuvojien valvonta 39 Kirjalliset tehtävät 34 Näyttelyt, kilpailut 24 Retkipäivät 16 Matkapäivät 14 Suunnittelu 12 Neuvonta yksityisille 7 Harjoittelijoiden valvonta 4 Yhteensä 324

Liiketoimintaa ja retkiä

Karjalan martat perustivat vuonna 1925 liikeyrityksen (Karjalan Martat Oy), jolla oli myymälä Viipurin kauppahallissa. Se välitti marttojen leivonnaisia, säilykkeitä, hunajaa, kasviksia ja kymmeniä tuhansia kananmunia vuodessa. Vuonna 1927 kauppa tuotti piiriliitolle hyvän voiton, jolla marttapiiri pystyi ostamaan konsulentin käyttöön Ford-merkkisen henkilöauton ja osakehuoneiston. Greta Kivilahti nähtiin jo samana vuonna auton ratissa. Auto helpotti hänen liikkumistaan maakunnassa, mutta hän ajoi autolla myös Keski-Pohjanmaalle kotiseudulleen Pyhäjärvelle. Siellä hän oli ensimmäinen autoileva nainen.
Matkustaminen ja retkeily olivat Greta Kivilahdelle työ ja harrastus. Martat mielsivät retkeilyn osaksi kodinhoidon neuvontatyötä. Retket olivat tutustumiskäyntejä palkituissa mallikodeissa, kasvitarhoissa sekä emäntä- ja talouskouluissa. Kesäretket suuntautuivat maakunnan ulkopuolelle, Helsinkiin ja eri puolelle Suomea pidettyihin käsityö- ja maatalousnäyttelyihin.
Kovaääninen ja esiintymään tottunut Greta Kivilahti oli itseoikeutettu retkiemäntä. Hän kuljetti autollaan myös piirin johtavia marttoja tutustumaan Karjalan marttatoimintaan ja mallikoteihin. Kivilahti kävi marttojen kanssa matkoilla myös Ruotsissa ja Virossa ja tutustui maamme johtaviin naisiin.

Kansannaisen karrieeri

Greta Kivilahti kuului marttakonsulenttien ensimmäiseen sukupolveen, joka kohosi köyhistä oloista ja kansa- ja ammattikoulupohjalta konsulentiksi. Kivilahti oli joutunut lapsuudessaan Pyhäjärvellä kulkemaan äitinsä kanssa jopa kerjuulla, kun isä oli mennyt töihin Amerikkaan.
Greta Kivilahden onnistui pääsemään valtion ilmaisiin puutarha- ja maatalousalan ammattikouluihin, joista hän sai pätevyyden puutarha-alan neuvojaksi. Marttajärjestö tarjosi hänelle vakinaisen ja arvostetun työpaikan sekä sosiaalisen kohoamisen väylän. Seuraavat Marttajärjestön palkkaamat konsulentit 1930-luvulla olivat jo agrologeja sekä puutarha- ja kotitalousopettajia.
Työ kotien hyväksi oli Greta Kivilahdelle mielekästä työtä – mutta samalla myös haastavaa järjestötyötä. Hänestä tuli paitsi ammattipuhuja myös kymmenien toimintakertomusten, artikkelien ja jopa kirjan kirjoittaja. Hän teki huomattavan karrieerin ja sosiaalisen nousun marttajärjestön avulla.
Vielä eläkkeellä ollessaankin Pyhäjärvellä hän ohjasi yksinhuoltajaäidin maataloustöitä, istutti marjapensaita ja neuvoi kasvimaan laitossa. Hänellä oli piippu suussa, kun hän ajeli hevosella viljasäkkejä myllyyn. Hän kuoli kalareissullaan kesällä 1957.

Miksi Greta Kivilahden elämä on minulle tärkeä?

Hän oli äitini täti, josta lapsuudessani kuulin paljon tarinoita. En koskaan ehtinyt tavata häntä, koska synnyin samana vuonna, kun hän kuoli. Mutta jo pienenä opin tuntemaan Greta-tädin hyvät reseptit ja sain kuulla, mitkä kulhot ja lautaset olivat häneltä perittyjä. Mutta tärkein perintö häneltä jäi kirjahyllyymme: kaikki Emäntälehden ja Naisten Ääni -lehtien vuosikerrat, joita lukemalla löysin hänen artikkelinsa ja sain Greta-tädistä kirjallisen ystävän.

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. Sananlasku pätee Raija Virtaseen, Suomalaisessa Naisliitossa yli 40 vuotta vaikuttaneeseen naiseen. Ensimmäiset vuodet hän istui rivijäsenenä Helsingin Osaston tilaisuuksissa vaiti, mutta kuunteli tarkkaan, sillä kukaan ei puhunut hänelle. Kun Raija Virtanen lopulta keksittiin ja valittiin hallitukseen ja pian puheenjohtajaksi, hänellä oli paljon Helsingin Osastolle ja Naisliitolle annettavaa.

Agronomista kansakoulunopettaja

Raija Virtanen syntyi vuonna 1924 Orimattilassa, jossa kävi kansakoulun. Ylioppilaaksi hän valmistui Lahdesta ja opiskeli Helsingin Yliopistossa agronomiksi.

Ensimmäinen työpaikka agronomiksi valmistumisen jälkeen oli Brahelinnan emäntäkoulu Ristiinassa, sitten verovirasto ja maatilahallituksen vesiensuojelutoimisto Helsingissä. Tuolloin Raijassa heräsi halu vaihtaa ammattia. Hän haki opettajakorkeakouluun opettajien poikkeusvalmistukseen, joka oli tarkoitettu akateemisen tutkinnon jo omaaville, ja pääsi sinne. Kertoessaan asiasta pomolleen tämä tarjosi lisäpalkkaa ja vakanssinkin. Hän ei kuitenkaan suostunut, mistä oli vuosikymmenet opettajana ollessaan tyytyväinen.

Kansakoulun opettajaksi valmistumisensa jälkeen 1963 Raija Virtanen haki virkaa Vantaalta.  Hänelle tarjottiin työtä tarkkailuluokan opettajana Kivistön koulussa. Lähipiiriä ja häntä itseäänkin tarjous hämmästytti: tehtävään ei vaadittu akateemista koulutusta eikä hän tiennyt tarkkailuluokan opettamisesta mitään. Kun hän kysyi tarkastajalta neuvoja, tämä vastasi: ”Kyllä sinä työssä pärjäät”. Kuten pärjäsikin – ja sai samalla hyvän kasvattajakoulutuksen.

Tämän jälkeen Kivistössä vapautui luokanopettajan virka, jota hän hoiti eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Luokanopettajan työn lisäksi hän toimi koulunjohtajana 18 vuotta, sekä samaan aikaan yhdeksän vuotta sivutoimisena Uudenmaan lääninhallituksen ympäristöopin lääninkouluttajana. Eläkkeelle hän jäi 1986.

Koulutustyö oli kiinnostavaa, joskin haastavaa ja raskastakin.  Raija Virtanen kiersi ympäri Uuttamaata kertomassa opettajille ympäristöopin havainnollisesta opettamisesta ja samalla peruskoulun mukana tulevista muutoksista.  Lisäoppia hän haki kouluhallituksen Heinolan kurssikeskuksessa.

Nopea nousu puheenjohtajaksi

Peruskoulu oli ponnahduslautana myös Naisliiton johtopaikoille. Oli vuosi 1974 ja osaston vuosikokous. Raija Virtanen oli osallistunut jo neljä vuotta liiton ja Helsingin Osaston tilaisuuksiin, mutta ypöyksin. Kukaan ei ollut tullut puhumaan hänen kanssaan, eikä näin ollen tiennyt hänen nimeään. Mutta vuosikokouksessa Maini Pelli, vilkas viipurilainen, ehdotti Raijaa pöytäkirjan tarkastajaksi sanoen ”tuo kaunis nainen mutta nimeä en tiedä”. Raija sanoi nimensä, ja hänet valittiin pöytäkirjan tarkastajaksi. Kun naisliittolaiset kuulivat, että tämä oli opettaja, häntä pyydettiin Helsingin Osastoon puhumaan peruskoulun nykyvaiheesta.

Raija Virtanen on myöhemmin kertonut, että häntä hirvitti suostua. Hänellä oli tilaisuutta edeltävänä lauantaina koulutuspäivä, ja hän tiesi saavansa migreenin heti kun se on ohi. Kuten saikin, mutta sunnuntai-iltana pää oli aivan kirkas ja hän aloitti esitelmän kirjoittamisen. Tuli tilaisuuteen sitten suoraan koulusta ja toi mukanaan paljon opetuskirjoja.

Esitelmä onnistui hyvin. Erityisesti Raijan mieleen painuivat mukana olleen opetusneuvos Hilja Vilkemaan sanat: ”Minä kiitän opettaja Raija Virtasta tästä erinomaisesta esityksestä. Opettajan sydämeni aivan hätkähti, kun sain nähdä näitä oppikirjoja.”

Tämän jälkeen Raija Virtasta pyydettiin puhumaan aiheesta Koulu kasvattajana. Siitäkin tuli menestys, sillä se poikkesi totutusta. Hän oli tottunut käyttämään opetuksessa paljon draamaa, ja koska oli kansainvälinen naisten vuosi, oppilaat tekivät näytelmän aiheesta. Kuulijat olivat aivan ihastuneita. Seminaarin puheenjohtaja halusi esittää kuitenkin yhden kysymyksen esiintyjille. Se oli: mehua vai jäätelöä?”

Onnistuneiden, uutta tuovien esitelmien jälkeen tie oli avoin ensin vuodeksi keskushallitukseen Elina Haavio-Mannilan tilalle, sitten viideksi vuodeksi sihteeriksi. Naisliiton puheenjohtajaksi hänet valittiin 1980, minä hän oli vuoteen 1988. Helsingin Osaston kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1984 ja liiton kunniapuheenjohtajaksi vuonna 1989, mikä antoi oikeuden osallistua kaikkiin liiton kokouksiin. Sen lisäksi hän kuului Opetusneuvos Hilja Vilkemaan stipendisäätiön hallitukseen ja oli Naisliiton edustajana Arkadian yhteiskoulun omistavassa Ada Äijälän koulu Oy:ssä lähes kuolemaansa saakka.

Naisliitosta lentoa ajatuksille

Raija Virtanen toimi Naisliitossa näkyvästi yli 40 vuotta. Tästä ajasta hän on usein todennut, että ilman liittoa hän olisi ollut erilainen ihminen: ”Seminaarit ja keskustelut ovat antaneet ajatuksille avaruutta ja lentoa”.

Ilman naapuria hän olisi kuitenkin jäänyt tästä kaikesta paitsi. Oli vuosi 1970, kun Vantaan Martinlaaksoon juuri muuttaneen Raijan puhelin soi. Hänelle aivan tuntematon nainen soitti ja kertoi saaneensa puhelinnumeron hänen naapuriltaan. Naisella oli kolme kysymystä: Liitytkö liberaaliseen puolueeseen? Lauletaanko yhdessä? Liitytkö Suomalaiseen Naisliittoon?

Raija vastasi ensimmäiseen kysymykseen kielteisesti: hän oli opettaja ja halusi pysyä puolueettomana. Toiseen hän myönteli, että saatetaanhan laulaa, sillä hän kuului tuolloin kuoroon. Kolmas eli Suomalainen Naisliitto oli sen sijaan Raijalle aivan tuntematon, joten hän uteli, mikä se on. Ja kuuli, että sillä on elokuussa Kuopiossa seminaari, johon voisi tulla tutustumaan. Seminaarin ohjelma kuulostikin niin kiinnostavalta, että hän soitti sihteerille ja ilmoittautui.

Kuopioon Raija ei kuitenkaan päässyt, sillä elokuussa häneltä murtui käsi. Syksyllä hän meni sitten Naisliiton jäseniltaan ja liittyi jäseneksi. Raija Virtanen totesikin myöhemmin, ettei hän valinnut Naisliittoa, vaan se valitsi hänet. Hän ei ollut aktiivinen järjestöihminen, mutta tuli pian siksi.

Huomispäivä on naisten

”Huomispäivä on naisten, oli johtava teema 1980-luvulla Naisliiton toiminnassa. Keskustelimme paljon naisen asemasta ja tasa-arvosta, jonka uskoimme pian toteutuvan”, Raija Virtanen luonnehtii Helsingin Osaston 100-vuotisjuhlakirjassa vuosikymmentä 1980 – 1989, jolloin hän johti Suomalaista Naisliittoa.

Eikä toiminta rajoittunut keskusteluun. Liitto antoi julkilausumia ja lausuntoja yksin ja yhdessä muiden naisjärjestöjen kanssa muun muassa naispappeudesta, joka saatiinkin. Syntyi uusia ideoita, ja perustettiin osastot Lahteen ja Tampereelle. Hämeenlinnaankin sellaista yritettiin, mutta jouduttiin odottelemaan vielä kymmenen vuotta otollista aikaa. Kuopion osastoa yritettiin pitää hengissä, mutta ei onnistuttu.

Pian Naisliitossa kävi ilmi, että myös tiedotusta on tehostettava. Niinpä vuonna 1980 perustettiin oma lehti, Minna, ja naisasiasta järjestettiin seminaareja, jotta ”jäsenemme osaavat kysyttäessä vastata”.

Teema näkyy myös aktiivisuudessa, millä naisliittolaiset avasivat puheenjohtajansa johdolla ikkunoita Pohjoismaihin, Eurooppaan ja maailmalle. Vuonna 1988 parinkymmenen naisliittolaisen joukko osallistui Pohjoismaiden naisten Forumiin Oslossa. Tapahtuma oli jatkoa Nairobissa kolme vuotta aikaisemmin pidetylle YK:n kansainvälisten naisten vuoden päätöskonferenssille, jonka yhteydessä järjestettyyn Forumiin Raija Virtanen osallistui Naisliiton edustajana 18 muun kansalaisjärjestöihin kuuluneen naisen kanssa.

Forum ja sen yhteyteen järjestetyt retket olivat Raijalle elämyksiä, joista hän raportoi näyttävästi Minna-lehdessä ja kävi osastoille puhumassa. Forumin pääteemat – tasa-arvo, kehitys ja rauha – antoivat uutta sisältöä liiton ja Helsingin Osaston toimintaan. Ulkomaiset yhteydet poikivat myös kaksi erikois-Minnaa: Keksijä- ja Kehitys-Minnan. Molemmissa näkyy liiton puheenjohtajan kädenjälki.

Raija Virtanen olikin Naisliiton puheenjohtajana yhteiskuntaan vahvasti suuntautuva, täysin verrattavissa Liiton aikaisempien vuosikymmenten vaikuttajiin Maikki Fribergiin ja Hilja Vilkemaahan. Eikä ihme: olihan myös hän ammatiltaan opettaja.

Musiikki ja teatteri sydäntä lähellä

Musiikki oli aina osa Raijan elämää. Raija haaveili jopa laulajan urasta, mutta jätti isän tahdosta opiskelun Sibelius Akatemiassa kesken opettajien estelystä huolimatta. Isä piti ammattia maatalouden parissa taloudellisesti varmempana.  Aikuisiällä hän opiskeli yksinlaulua ja opettajansa kehotuksesta lähti myös musiikkikursseille Savonlinnaan, jonka oopperakuorossa lauloi kolmena kesänä Ludwig van Beethovenin Fideliossa ja Giuseppe Verdin Trubaduurissa. Ne olivat elämyksiä samoin kuin muistot laulajista Kim Borgista, jonka kanssa hän istui usein samassa veneessä matkalla saareen, ja Usko Viitasesta, joka tuli tervehtimään Raijaa kuultuaan, että tämäkin oli kotoisin Orimattilasta.

Raijan laulunlahjasta myös Naisliitto sai usein nauttia. Vappu Isosomppi-Hakkarainen, Maijaliisa Kaistila ja Riitta Sivenius kirjoittavat muistopuheessa, että liiton keväinen vuosikokous avartui uusiin maailmoihin, kun Raija kauniilla äänellään lauloi ennen virallisiin asiapapereihin syventymistä auringon valaisemassa Aurorankadun kokoushuoneessa Aamulaulun Kaiu, kaiu, lauluni, kaiu korkealle ja nosti kuulijat hetkeksi Toivo Kuulan sävelten siivin arjen ulottumattomiin.

Raija Virtanen rakasti teatteria. Eläkevuosinaan hän oli myös ahkera teatterissa kävijä. Hän kuului Helsingin Teatterikerhoon, oli kahdeksan vuotta sen puheenjohtajana ja kirjoitti kerhon historiikin.

Raijan idea oli kuvaelma, jonka Naisliitto valmisti 90-vuotisjuhlaansa ja jota esitettiin myöhemmin myös Aurorankadulla. Hän laati tekstin, valitsi jäsenkunnasta rooleihin sopivat henkilöt ja veti suvereenisti muutaman harjoituskerran. Mukana olijat kertovat, että vaikka heistä ei ihan näyttelijöitä tullut, Raija sai jokaisesta esiin kaiken, mihin he pystyivät.

Harrastustensa annin Raija Virtanen on tiivistänyt lauseeseen: ”Teatterikerho on merkinnyt minulle samaa kuin Suomalainen Naisliitto: kummassakaan ei ole tarvinnut olla yksin”.

Valtteina huumori ja avoimuus

Raija Virtanen on jättänyt Naisliittoon vahvan jäljen. Hänellä oli muistokirjoituksen mukaan ainutlaatuinen kyky asettua jäsenten ristiriitojen yläpuolelle. Hän oli hyvin sovitteleva ja oikeudenmukainen. Raija huomasi nopeasti, jos asiat olivat menossa väärään suuntaan, ja pelasti tilanteen.

Tätä ominaisuutta on tarvittu erityisesti liiton ja maakuntien osastojen välisissä suhteissa. Eri osastot toimivat omilla tavoillaan, ja yhteisen sävelen löytämiseen tarvittiin diplomatiaa ja neuvottelutaitoa. Kenties tarkkailuluokan opettajuus oli juuri se pohja, jota tarvittiin sangen itsepäisen naislauman ruodussa pitämiseen vihastumatta ja ääntä korottamatta.

Diplomaattisten taitojen lisäksi Raija Virtasella oli erinomainen huumorin taju ja ennakkoluuloton luonne. Näistä pari tarinaa, joista ensimmäinen liittyy edellä mainittuun opettajuuteen. Luokassa oli vain poikia, ja kun tuli aika pitää voimistelutunti, Raija pukeutui voimistelutrikoisiin ja astui luokkaan. Pojat henkäisivät: ”Oo-la-laa, mitkä linjat!”. Kun Raija kertoi tapahtumasta, viesti tuli selväksi naisliittolaisille: rohkeasti tehtävään käsiksi. Ennakkoluulottomuuteen taas liittyy tapahtuma Oslon Foorumissa, jossa Raija totesi istuvansa lesboseminaarissa, ainoana naisliittolaisena.

Hampaattomuus hylättävä 

Raija oli myös erittäin pidetty, ja hän tuli toimeen kaikkien kanssa. Hän osasi aikalaistensa mukaan kannustaa kanssasisariaan aidosti ja sai heidät uskomaan, ettei mikään ole mahdotonta. Oli hyvin raijamaista saada häneltä tervehdyskortti, jossa kirahvi kurkotti puun lehtiä, ja takana oli teksti: ”Pidetään pää pystyssä ja kurkotetaan korkealle”. Toinen tervehdys liittyi merkkipäiviin ja tuli Naisliiton viirin mukana: ”Jatketaan liput liehuen”.

Kunniapuheenjohtajana ollessaan Raija Virtanen painotti rohkeutta ja ennakkoluulotonta ajattelua ja varoitteli hampaattomuudesta. Hän siteerasi usein Paavo Haavikon sanoja: ”Missä rahat loppuvat, ajattelu alkaa”.

Helsingin Sanomat tuntee jokainen suomalainen, Eero, Eljas ja Aatos Erkonkin tietää moni. Sen sijaan toinen Erkkojen dynastian perustajista, Maissi Erkko, on jäänyt miesten varjoon. Ja aivan aiheetta, sillä hän oli vahva ja rohkea niin puolisona ja äitinä kuin isänmaan puolustajana ja naisasianaisena.

Sormukset vaihdettiin kirjeitse

Pian tämän jälkeen hän tapasi Eero Erkon, poliitikko-lehtimiehen, joka osallistui kirkolliskokoukseen Turussa. Nuoret olivat tutustuneet jo Helsingissä, mutta Eerolla ei tuolloin ollut aikaa seuraelämälle eikä Maissille, joten tunteet olivat jääneet oraalleen. Nyt niiden oli aika versoa.

Eikä Eero Erkki vitkastellut. Jo kokouksen aikana hän kirjoitti Maissille kauniin kirjeen, jossa tunnusti rakkautensa, kosi tätä ja pyysi vastausta.

Maissi oli päätöksessään lähes yhtä sukkela. Hän ehdotti tapaamista, ja kihlat solmittiin. Tuleviin sukulaisiinsa Eero tutustui Maissin synnyinsaarella Seilissä, mutta sormukset vaihdettiin kirjeitse. Eero Helsingissä ja Maissi Maarianhaminassa, josta hän oli saanut sairasvoimistelijan paikan.

Kirjeenvaihto ennen häitä kesti vuoden ja oli vilkasta, sillä Maissi halusi tutustua sulhaseensa hyvin ja painotti, että hänen piti tietää yhteisistä asioista yhtä paljon kuin tuleva miehensä. Ja edellytti, että tämä puolestaan oli kiinnostunut hänen ajatuksistaan.

Tässä Maissi poikkesi valtaosasta aviovaimoja, joiden oli tahdon-sanan jälkeen tyytyminen siihen, että mies hallitsi omaisuutta ja määräsi vaimonsa ajatukset.

Yhteiskunnallisesti aktiivinen

Erkkojen avioliitosta tulikin tasa-arvoinen ja Maissista valveutunut nuorsuomalainen. Jo kihlausaikanaan hän alkoi osallistua Turun Suomalaisen klubin juhliin ja keskustelutilaisuuksiin. Helsinkiin muutettuaan hän tutustui naisasianaisiin, joista löysi hengensisaria. Sydänystäväksi tuli Tekla Hultin, jonka kanssa hän perusti 1902 naiskagaalin eli salaisen maanalaisjärjestön, joka toimi laittomuuksia vastaan, ja jonka kanssa kuului sen keskuskomiteaan. Samoihin aikoihin syntyi hänen ehdotuksestaan Nuorsuomalainen naisklubi poliittiseksi keskustelupiiriksi. Maissi oli näihin aikoihin yhteiskunnallisesti hyvin aktiivinen. Edellä mainittujen yhdistysten lisäksi hänet oli valittu Helsingin ensimmäisen marttakerhon Töölön ompeluseuran ja sen asiamieskomitean puheenjohtajaksi, minä hän toimi vuosina 1900 – 1902.

Luottamustoimistaan Maissi Erkko luopui vuonna 1903, jolloin seurasi maanpakoon lähtenyttä puolisoaan Yhdysvaltoihin. Koska mies aikoi jäädä sinne pysyvästi, Maissi alkoi opiskella englantia, huutokauppasi irtaimen omaisuuden ja myi puolisonsa purjeveneenkin ja lähti kolmen poikansa – Eljaksen, Paavon ja Eero Olavin – kanssa Yhdysvaltoihin. Perillä Maissi sisusti kodin ja toisenkin ja otti hoitaakseen miehensä liiketoimien kirjanpidon – Eero Erkko oli perustanut Amerikan Kaiku -nimisen lehden.

Kun keisari kaksi vuotta myöhemmin salli vuoden 1903 karkotettujen palata Suomeen ja kun Juhani Aholtakin tuli viestejä, että Helsingin Sanomat kaipasi ammattitaitoista vetäjää, Erkot myivät kuitenkin lehtiyrityksensä ja palasivat Suomeen.

Paluu kotimaahan yhtä juhlaa

”Ilon päivät, Erkot palaavat maanpakolaisuudestaan”, Tekla Hultin kirjoitti päiväkirjaansa ja matkusti ruusu-sireenikimpun kanssa Tuusulaan toivottamaan tulijat naiskagaalin puolesta tervetulleiksi. Ja totesi, että sekä Maissi että Eero olivat laihtuneet ja näyttivät sen vuoksi ikään kuin nuorentuneen. Kumpikaan ei valittanut koettuja vaikeuksia, vaan ne näyttivät lujittaneen ja terästäneen heidän luonteitaan.

Erkkojen Suomeen paluu oli yhtä juhlaa. Jo samana iltana läheiset ystävät juhlivat Erkkolassa paluuta, ja seuraavana iltana isompi joukko juhli Seurahuoneella. Siellä tunnelma oli korkealla: Santeri Ingman ja K.J. Ståhlberg puhuivat kunniavieraille ja mieskuoron kvartetti lauloi. Pari päivää myöhemmin Erkot ja Ståhlbergit oli kutsuttu Tekla Hultinin luo.

Toukokuussa Nuorsuomalainen Naisklubi järjesti juhlat Maissi Erkon kunniaksi. Siellä Maissi piti puheen, jossa kertoi Yhdysvaltojen kokemuksistaan ja toivoi, että yläluokan naiset kohtelisivat alempien luokkien naisia vertaisinaan eikä alentuvaisuudella. Puhe oli varsin ajankohtainen, sillä äänioikeutta oltiin ulottamassa myös työväestölle. Mielipiteissään Maissi Erkko läheni Tekla Hultinia ja Maikki Fribergia, jotka – toisin kuin esimerkiksi Aleksandra Gripenberg – tunsivat sympatiaa työväestöä kohtaan.

Samaa aihetta Maissi Erkko käsitteli myös vuonna 1906 Naisten Ääni -lehteen kirjoittamassaan jutussa amerikkalaisista kodeista ja palvelijattarien asemasta.

Vastaanottojuhlista huomasi, kuinka tervetullut ja pidetty Maissi Erkko oli. Tämä alkoikin osallistua innolla yhteiskunnalliseen toimintaan: hän osallistui naiskagaalien kokouksiin, jatkoi aktiivijäsenenä Nuorsuomalaisessa Naisklubissa ja valittiin myös puolueen vaaliagitaatiota johtavaan keskuskomiteaan, jota johti Tekla Hultin. Kun Suomalainen Naisliitto vuonna 1907 perustettiin, hän oli sitä perustamassa. Maissi valittiin Helsingin Osaston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, Tekla koko liiton.

Monarkisteista tasavaltalaisia

Tällöin Eero Erkko oli jo kansanedustaja ja vuodesta 1908 Helsingin Sanomien päätoimittajakin. Hän toimi nuorsuomalaisen puolueen puheenjohtajana pariinkin otteeseen, mutta kuului sen varpussiipeen eli suhtautui lehtensä tavoin 1910-luvulla pidättyvästi Saksaan ja aktivismiin toisin kuin Nuorsuomalainen Naisklubi, joka laski Saksan voittavan. Kun klubilaiset olivat joulukuun 1914 alussa teekutsuilla Maissi Erkon luona, politiikka oli yksinomaisena keskustelunaiheena, ja Tekla Hultinin mukaan ”se ainoa, joka uskalsi morkata saksalaisia, sai löylynsä”.