Sinnikäs. Periksi antamaton. Selviytyjä. Ennakkoluuloton. Utelias. Ahkera. Kunnianhimoinen. Motivoitunut. Pätevä. Palkittu…

Kainuussa syntynyttä, kansainvälisen tutkijauran Suomessa tehnyttä Sirkka Kerästä luonnehtimaan ei yksi adjektiivi riitä. Eikä edes kymmenen, sillä niin tiivis ja mielenkiintoinen on ollut hänen työuransa laborantista virusten molekyylibiologian kautta hiiva- ja solubiologian tutkijaksi. Eikä intohimo ole haihtunut eläkevuosina. Kiinnostus hiivaan on vain vaihtunut kulttuuriin, puutarhapalstan viljelyyn ja sieniin.

Evakkoon sodan jaloista

Sirkka Keränen syntyi elokuussa 1940 Suomussalmella. Perhe, johon kuului isä Frans Isak eli Iikka, äiti Anna Stiina eli Anni ja 2,5-vuotias esikoistytär Anja, oli alkukesästä palannut Utajärveltä talvisodan evakosta. Isä toimi tuolloin poliisina ja joutui eri puolille laajaa pitäjää. Niinpä Sirkka asui ensimmäisten elinvuosiensa aikana seitsemässä eri paikassa, kunnes perhe muutti vuonna 1942 isän entiseen kotitaloon, jossa kuopus Elsa syntyi. Seuraavana kesänä sieltäkin piti lähteä pois jatkosodan jaloista. Uusi koti löytyi Hyrynsalmen Paljakan kylästä, josta Keräset saivat pientilan, Lohelan, ja sen myötä 75 hehtaaria metsää ja suota.

Mutta jo vuoden päästä oli jälleen edessä evakkotaival, nyt Kokkolan lähelle Kaarlelaan. Syynä olivat saksalaiset, joilla oli majoitusalueita ja varikko Hyrynsalmella, rautatien pääteasemalla, ja jotka piti nyt ajaa pois. Evakkomatkasta nelivuotias Sirkka muistaa sen innon, kun pääsi kylään. Ja tietysti aikuisten surun, kun palattiin ja nähtiin, että koko kirkonkylä oli poltettu ja sillat tuhottu. Vain kirkko oli säästynyt, samoin koti Paljakassa.

Paljakan asutusalue oli perustettu 1930-luvun lopulla. Synkkään kuusimetsään oli rakennettu tie ja sen varrelle 26 pientä asuintaloa navettoineen. Asutustilallisen velvollisuus oli neljän vuoden aikana suurentaa taloa ja navettaa sekä raivata peltoa viisi hehtaaria. Ellei niitä tehnyt, joutui pois. Näin oli käynyt Lohelassa, ja siksi Keräsen perhe muutti sinne muita kyläläisiä myöhemmin.

Opettajan kannustus ratkaisevaa

Kansakoulun Sirkka aloitti vuonna 1947 ns. supistetussa kansakoulussa, jota pidettiin naapuritalon pirtissä. Alakoululaiset kävivät koulua syys- ja toukokuun, yläkoululaiset niiden välin. Kolmannelle luokalle hän pääsi uuteen, vielä keskeneräiseen Paljakan kansakouluun. Sinne oli kotoa viiden kilometrin matka metsäpolkuja pitkin. Sirkka piti koulunkäynnistä ja haaveili keskikouluun pääsystäkin, vaikka tiesi isänsä sitä vastustavan. Eihän tyttöjä kannattanut kouluttaa!

Opettaja, Mauno-Olavi Saariaho, oli toista mieltä. Hän alkoi prepata Sirkkaa muutaman muun oppilaan kera keskikouluun pääsyä varten antaen heille ylimääräistä opetusta laskennossa ja äidinkielessä. Hyrynsalmella oli tuolloin supistettu kolmevuotinen ”pimeä” keskikoulu eli ilman valtion lupaa perustettu. Koska opettaja tiesi Sirkan isän vastustuksen, hän ehdotti, että Sirkka menisi kouluun Raaheen, jossa opettajan isällä oli kenkäkauppa ja jonka luona tyttö voisi asua. Kevätkauden loppuessa opettaja kutsui Sirkan isänsä kanssa kotiinsa kahville ja puhui isän ympäri. Isä antoi tyttärelleen luvan lähteä Raaheen oppikoulun pääsykokeisiin.

Keväällä 1953 Sirkka Keränen matkusti junalla Raaheen. Asemalla häntä vastassa oli opettaja, ja juoksujalkaa mentiin koululle, jossa oli jo laskennon tentti menossa. Mitä muita tenttejä oli, sitä Sirkka ei muista. Sen sijaan hän muistaa, että opettaja oli paljon jännittyneempi kuin hän, kun mentiin kuulemaan tuloksia ja toteamaan, että kainuulaistyttö oli hyväksytty oppikouluun.

Raahessa kainuulaistyttö näki elämänsä ensimmäisen elokuvan, kun opettaja vei hänet katsomaan elokuvaa nimeltä Hän tanssi kesän. ”Ehkäpä se on varoitus maailmalle lähdössä olevalle nuorelle tytölle”, Keränen kertoo tuolloin ajatelleensa.

Vain sunnuntait kotona

Samana syksynä Hyrynsalmella aloitti viisivuotinen keskikoulu. Vaikka se oli yksityinen eikä siis ilmainen, Sirkka Keräsen isä suostui, että tytär sai aloittaa koulun.

Aivan vaivatta koulunkäynti ei suinkaan sujunut. Koska kotiin oli koululta matkaa yli 20 kilometriä, Keräsen piti asua kirkonkylällä. Kahtena ensimmäisenä vuonna hän asui muiden syrjäkyläläisten kanssa tyhjillään olevassa opettajan asunnossa ja söi päivällä omia eväitä. Illalla sai onneksi ruokaa jatkokoululaisten asuntolassa.
Viikonlopuksi piti mennä kotiin. Koska Paljakan kylälle ei ollut edes postiautoliikennettä, matka taittui miten milloinkin.”Joskus kävelin koko matkan, joskus pääsin 10 kilometriä kuorma-auton lavalla ja kävelin loput, joskus osan matkaa naapurin isännän tukkireen pankolla tai täyteen ahdetussa postiukon Popedassa. Varmin vaikka ei helpoin tapa päästä kotiin oli Puolangalle menevä iltapostiauto”, Keränen kertoo ja lisää vieläkin muistavansa ankeat iltapäivät, jotka hän kulutti kylän raitilla koulun loputtua puolilta päivin. ”Postin odotushuone haisi tupakalle ja ihmisten likaisille vaatteille, mutta pakko sinne oli mennä talvella lämmittelemään.”

Postiautokaan ei mennyt perille saakka, joten loppumatka – kahdeksan kilometriä – oli käveltävä tai hiihdettävä. ”Jos hyvin kävi, oli latu puoliväliin, mutta loppumatka oli umpihankea. Jos mitään merkkejä tiestä tai polusta ei näkynyt, oli suunnistettava koirien haukunnan mukaan. Joskus kylän pojat pelottelivat minua Paljakan susilla, mutta en uskonut heitä.”

Koska Keränen oli kertomansa mukaan huono hiihtäjä ja varusteetkin olivat puutteelliset, kotona jo nukuttiin ennen kuin hän oli perillä. Maanantaiaamuna taas piti lähteä hyvin aikaisin. ”Äidillä oli määräys herättää minut viideltä. Hän keitti aina kahvit ja sitten varovasti herätteli. Vaikka olin aamu-uninen, en kertaakaan jäänyt koulupäivänä kotiin.”

Kolmantena kouluvuonna Sirkka Keränen asui tuttavaperheen luona. Talon isäntä oli ollut joskus töissä hänen isällään, eikä näin ollen perinyt muuta kuin ruokamaksun. ”Läksyjen lukuun pääsin vasta kun talon väki oli käynyt nukkumaan.”

Koulun penkiltä ”tekniskaksi”

Kolmannen luokan jälkeen isä Iikka Keränen ei enää halunnut päästää Sirkkaa kouluun, koska siihen ”ei ollut varaa”. Tämä ei ollut kuitenkaan tottelevainen tytär, vaan otti syyskuun ensimmäisenä päivänä talon ainoan polkupyörän, jolla ajoi kouluun. Kustannuksia säästääkseen hän meni serkkunsa luo pikkupiiaksi.”Tein kaikenlaisia kotitöitä, kävin ruokakaupassa, siivosin, laitoin ruokaa, pesin lapsen pyykit ja lämmitin saunan. Lopulta tämä kävi niin raskaaksi, että kevään tenttikauden alettua muutin pois ja asuin loppuajan edellä mainitun tuttavaperheen luona.”

Viimeisen keskikouluvuotensa ja sitä seuraavan Sirkka Keränen asui luokkatoverinsa kodissa.

Lukioon meno ei tullut kuuloonkaan, mutta Keränen pääsi töihin Hyrynsalmen Apteekkiin teknillisen apulaisen äitiysloman sijaiseksi. Työ siellä osoittautui onnenpotkuksi. Vaikka apteekkarilla oli ankaran työnantajan maine, kaikki meni hyvin. Työtoverit auttoivat hänet hyvään alkuun teknillisenä apulaisena eli ”tekniskana”, jonka työt olivat moninaiset. ”Tärkeä ja aina käsillä oleva tehtävä oli pussittaa särkypulvereita pieniin papereista taitettuihin kapseleihin”, Keränen muistelee. ”Pulvereita oli kahta päälajia: tavallista särkypulveria ja paprikauutteella punertavaksi värjättyä, pahanmakuista Hota-pulveria, jota pakattiin intiaanipäällikön kuvalla somistettuihin pusseihin. Muita töitä oli pitää yllä järjestystä ja siisteyttä, täydentää lääkehyllyt kellarin varastosta ja olla paikalla aina kun apua tarvittiin.” Ja tekniskaa todella tarvittiin. Kun apteekkari kuuli, että apulainen aikoi hakea laboranttikouluun, hän kimmastui: ”Kuka täällä sitten työt tekee, kun te lähdette pois?”

Turun kautta laborantiksi Helsinkiin

Syksyllä 1959 kainuulaistyttö lähti Turkuun yksivuotiseen sairaalalaboranttikouluun. Sinne pääsyssä häntä auttoi sukulainen koulukodista, sairaanhoitaja Alli Taival. Koulu oli ilmainen, ja oppilaat saivat sairaalasta kaksi ateriaa päivässä. Vaikka asuminen tuttujen luona oli edullista, Sirkka Keränen muistelee rahapulan olleen melkoinen etenkin syyslukukautena. Kevätlukukauden hän oli harjoittelijana Kuopion uudessa keskussairaalassa.

Laboranttikoulun päätyttyä Sirkka pääsi tohtori Pekka Halosen tutkimusavustajaksi Helsingin yliopiston virusopin laitokselle. Esimieheltään, josta tuli myöhemmin Turun yliopiston virologian professori, Sirkka Keränen oppi tutkimustyön perusperiaatteet, tinkimättömän tarkkuuden ja ehdottoman rehellisyyden.

Pääkaupunkiin muutto oli ratkaiseva nuoren laborantin opintiellä, sillä täällä oli iltaoppikoulu. Keränen ei kuitenkaan hakeutunut sinne heti, vaan halusi tutustua ensin työhön ja kaupunkiin. Alivuokralaisasunto löytyi Katajanokalta.

Syksyllä 1961 Sirkka Keränen aloitti lukion Valtion iltaoppikoulussa, josta pääsi ylioppilaaksi keväällä 1964.

Iltaopiskelu vaati säännöllistä ja kurinalaista elämää: ”Töitä tein arkisin klo 8 – 16. Sen jälkeen menin kouluun 17 – 20. Lauantaina työpäivä päättyi jo kello 13, mutta tenttejä ja ainekirjoitusta oli usein sen jälkeen.”

Ylioppilaaksi päästyään Sirkka jatkoi tutkimusavustajana, nyt Lääketehdas Orionin tutkimuslaboratorion virusosastolla. Työn ohella hän suoritti Helsingin yliopistossa saksan pro excercition ja taidehistorian approbaturin. Seuraavana syksynä hän pyrki ja pääsi opiskelemaan kasvi- ja eläintiedettä.

Oppivuodet Buffalossa ja New Yorkissa

Opiskelua Helsingin yliopistossa tuore ylioppilas ei kuitenkaan aloittanut heti, sillä Keräselle tarjoutui tilaisuus lähteä töihin Yhdysvaltoihin suureen, Buffalossa olevaan syöpätutkimuslaitokseen (Roswell Park Memorial Institute). Keränen oli siellä puolitoista vuotta ja opiskeli iltaisin sikäläisessä yliopistossa englantia ja antropologiaa. ”Jälkimmäistä, koska kurssi oli tarjolla aloittajille ja edullinen. Siitä jäi elinikäinen kiinnostukseni ihmisen esihistoriaan.”

Seuraavana vuonna Sirkka Keränen muutti New Yorkiin työskentelemään isossa syöpätutkimuslaitoksessa (Sloan Kettering Institute for Cancer Research), jossa hän viipyi runsaan vuoden. Työ osoittautui tulevan tutkijan kannalta tärkeäksi, sillä Keränen oppi molekyylibiologian modernit tutkimusmenetelmät, jotka olivat Suomessa tuolloin lähes tuntemattomia. Iltaisin hän opiskeli läheisessä Hunter Collegessa, joka oli osa yliopistoa (City University of New York). Laitos maksoi puolet kursseista, jotka liittyivät Keräsen tutkimusaiheeseen. ”Onneksi näin, sillä minulla ei olisi ollut varaa maksaa kursseja kokonaan itse”, Sirkka Keränen toteaa ja kertoo ihastuneensa kursseilla molekyyligenetiikkaan niin, että palattuaan Suomeen keväällä 1968 alkoi lukea genetiikkaa, jonka opiskelu pääaineena oli nyt mahdollista. Aiemmin se oli ollut biologisten aineiden sivuaine.

Molekyylibiologian menetelmät Suomeen

Aloittaessaan genetiikan opinnot syksyllä 1968 Sirkka jatkoi työtään Helsingin yliopiston virusopin laitoksella. Esimies, lääketieteen tohtori Leevi Kääriäinen, joka oli ollut samassa laboratoriossa New Yorkissa oppimassa molekyylibiologian tutkimusmenetelmiä ja myös auttanut Sirkka Kerästä pääsemään sinne, salli opiskelijan käydä luennoilla ja kursseilla, kunhan hän korvasi tunnit työskentelemällä iltaisin, viikonloppuisin ja lomien aikana. ”Itse asiassa se oli ehtona, että palasin Suomeen enkä jäänyt kumpaankaan laboratorioon, joihin minua oli pyydetty.”
Keräsen opinnot etenivät joutuisasti, sillä ne liittyivät saumattomasti työhön, johon hän oli omien sanojensa mukaan ”erittäin motivoitunut”. Olihan hän esimiehensä kanssa tuomassa Suomeen molekyylibiologian moderneja tutkimusmenetelmiä. ”Leevi Kääriäinen oli tietenkin primus motor, mutta minulla oli tärkeä rooli käytännön laboratoriotöiden vetäjänä ja nuorempien opastajana”, Sirkka tiivistää työnjaon.

Myös pro gradu -tutkielma haastoi tulevan tutkijan tiedot ja taidot. Tutkielman aiheena oli lämpöherkkien mutanttien eristäminen Semliki Forest -viruksesta. Sirkka kertoo, että työ oli hänelle varsinainen kypsyyskoe, sillä ”genetiikan professori ei mielestään tiennyt viruksista riittävästi ohjatakseen työtä ja lääkäri-esimies taas ei ollut perehtynyt genetiikkaan. Oli siis selvitettävä ja opeteltava kaikki itse.”

Työ onnistui kuitenkin hyvin, ja mutantit osoittautuivat myöhemmin erinomaisiksi työkaluiksi viruksen ja eläinsolujen molekyylibiologian tutkimuksissa myös toisten tutkijoiden käsissä.

Maisteriksi Sirkka Keränen valmistui vuoden 1972 lopussa ja väitteli 4,5 vuotta myöhemmin tohtoriksi. Välillä hän pistäytyi Heidelbergissä pystyttämässä solu- ja virusviljelmät Euroopan molekyylibiologian laboratorioon (EMBL), jonne biokemian professori Kai Simons oli ryhmineen Helsingistä siirtynyt. Tässä vaiheessa hän toimi myös Valtion eläinlääketieteen laitoksen viruslaboratorion eläinlääkärin ja johtajan sijaisena 1,5 vuotta. Väitöskirjansa Sirkka teki edellä mainittujen mutanttien avulla tutkimalla viruksen RNA- ja proteiinisynteesiä. Molekyyligenetiikan dosentuurin hän sai vuonna 1980.

Hyppy uuteen tutkimusalueeseen

Sirkka Keräsen työ molekyylibiologian tutkijana jatkui Leevi Kääriäisen työryhmässä Helsingin yliopiston virusopin laitoksella. 1970 – 80-lukujen vaihteessa tutkimusarsenaaliin tulivat DNA ja ns. geenitekniikka, joita varten perustettiin Sitran rahoituksella Yhdistelmä-DNA-laboratorio. Siitä kehittyi Biotekniikan Instituutti.

Geneetikkona Sirkka Keränen oli jo vuosia perehtynyt hiivakirjallisuuteen. Häntä viehättivät elegantit geneettiset tutkimusmenetelmät, jotka tavallinen leipomohiiva mahdollisti. Mutta tarvittiin vielä lievä painostus kollegoilta, ennen kuin hän päätti siirtyä virustutkijasta hiivatutkijaksi. Suomessa ei tällaista hiivatutkimusta tehty, joten  vuonna 1983 Keränen lähti jälleen Yhdysvaltoihin, nyt Yalen yliopiston biologian laitokselle. Opittuaan siellä hiivagenetiikan ja geenitekniikan tutkimusmenetelmät hän palasi Suomeen ja pystytti ne Helsingin yliopistolle. Keränen alkoi myös opettaa hiivan genetiikkaa yliopiston genetiikan laitoksella.

Työurastaan Sirkka Keränen toteaa, että siirtyminen hiivatutkijaksi melko varttuneella iällä osoittautui lopulta hedelmälliseksi, vaikka hyppy uuteen alueeseen oli tuntunut uhkarohkealta: ”Hiivatutkimukset olivat tuolloin ajan hermolla. Leivinhiiva oli ensimmäinen eukaryootti, jonka koko genomin, perinnöllisen aineksen rakenteen, emäsjärjestys, saatiin selvitetyksi.”

Solubiologiasta keskeinen tutkimusaihe

Geeni- ja hiivatutkijan tärkeimmäksi tutkimusaiheeksi muotoutui lopulta solubiologia, erityisesti proteiinien erittyminen solusta. Näissä tutkimuksissa leipomohiiva oli erinomainen malli ja työkalu lukemattomine mutantteineen ja helppoine menetelmineen. Sirkka Keräsen onnistui eristää hiivasta muutamia avaingeenejä, joiden toiminta on säilynyt hyvin evoluutiossa hiivasta ihmisen hermosoluihin. Tämä herätti kiinnostusta monissa johtavissa solubiologian tutkimusryhmissä ja toi tutkijalle esiintymiskutsuja eri puolille maailmaa. Vuonna 1987 Keränen kutsuttiin kolmen kuukauden vierailulle Japaniin, seitsemän vuotta myöhemmin vuodeksi vierailevaksi tutkijaksi Yalen yliopistoon ja vuonna 2002 Saksan Göttingeniin. Suomessa hänen hiivatuntemuksensa auttoi muun muassa varmentamaan toiminnan eräälle mitokondrion eli solun hengityskeskuksen geenille, jonka maailmankuulut tutkijamme Anu Wartiovaara ja Leena Palotie olivat eristäneet.

Vuonna 1988 Sirkka Keränen siirtyi VTT:n Biotekniikan laboratorioon, jossa tutkimustyöhön tuli mukaan biotekniikka. Tutkimukset, jotka proteiinien erityksen lisäksi keskittyivät hiivan aineenvaihduntaan ja homeiden entsyymeihin, toivat hänelle muun muassa kuusi erillistä patenttia.

Sirkka Keräsen ahkeruutta ja pätevyyttä osoittavat myös yli sata tieteellistä julkaisua, joista suurin osa on vertaisarvioituja alkuperäisjulkaisuja. Yhteistyökumppaneina oli muun muassa kaksi myöhemmin Nobelin palkinnon saanutta kollegaa.

Ansioistaan tutkijana Keränen sai vuonna 1997 Suomen Kemian seuran Emmanuel Merck -palkinnon ja kaksi vuotta myöhemmin Suomen Leijonan I-luokan ritarimerkin.

Eläkkeelle Sirkka Keränen jäi vuoden 2005 alussa, kahdeksan kuukautta virallisen eläkeiän jälkeen, mutta jatkoi vielä muutaman vuoden tutkimustyötä kahdessakin ryhmässä Helsingin yliopistolla. Tämän lisäksi hän toimi asiantuntijana väitöskirjojen esitarkastajana ja vastaväittäjänä.

Yhdysvalta-vuodet rikastuttivat monin tavoin

Yhteenvetona vuosikymmenten tutkijatyöstään Sirkka Keränen toteaa, että se on ollut mieleistä ja mielenkiintoista. Erityisen kiitollinen hän on niille ystäville ja kollegoille, jotka ovat pukanneet häntä uusille urille.

Tutkimustyö on myös sopinut hänen luonteelleen: ”Olen ollut kokeellisen tutkimuksen tekijä enemmän kuin opettaja. Jonkin verran olen pitänyt dosenttiluentoja ja antanut kurssiopetusta virusten molekyylibiologiasta ja hiivan genetiikasta sekä ohjannut pro gradu- ja väitöskirjatutkimuksia. En liioin hakenut professorin virkaa Helsingin ulkopuolelta, vaikka minua siihen usein kehotettiinkin. Helsingissä ei paikkoja juuri ollut jaossa.”

Yhdysvalta-vuosien Sirkka Keränen toteaa olleen nuorelle tutkijalle monin tavoin hyödyllisiä ja opettavia. Ammatillisen oppimisen, yliopisto-opiskelun aloittamisen ja oman alan löytymisen lisäksi oli kiehtovaa tutustua suureen maailmaan. Tutustuminen ihmisiin maailman eri kolkilta opetti ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja kulttuureja.

Vaikka esimiehet sekä Buffalossa että New Yorkissa halusivat hankkia Sirkalle viisumin työskentelyä ja opiskelua varten, hän päätti palata Suomeen. Syitä oli monia: ”Buffalo ei viehättänyt minua, sillä sikäläinen elämänmeno oli helppoa ja joutavanpäiväistä. Töissäkään en oppinut mitään uutta, pikemminkin sain ohjata toisia laboratoriossa. New Yorkiin olisin voinut jäädäkin tuolloin. Työtoverini, osa ulkomaalaisia, olivat mukavia ja auttavaisia, laboratorion ilmapiiri innostava. Opin siellä paljon ammattiini kuuluvaa. Kansainvälisessä keskuksessa (International Center) tutustuin nuoriin, eri maista oleviin opiskelijoihin, joista tuli hyviä ystäviä. Opin pitämään myös New Yorkista, jossa oli – ja on edelleen – mahtava kulttuuritarjonta. Pieninkin kustannuksin pääsi näkemään ja kuulemaan maailmankuuluja taiteilijoita. Kutsun sitä vieläkin entiseksi kotikaupungikseni, jossa on kiva käväistä.
Päätökseeni palata Suomeen vaikuttivat paljon suomalaistutkijat, joiden mielestä oli parasta opiskella Suomessa, jos sinne halusi joskus palata. Näin oli silloin – ja näin on edelleen.”

Puutarhanhoito vie aikaa sienestykseltä

Sirkka Keränen ei koskaan solminut avioliittoa, mutta eli avoliitossa lähes 40 vuotta ymmärtäväisen ja sopeutuvan miehen, kauppatieteiden maisteri Esa Virtasen, kanssa. Puoliso tiedosti kumppaninsa työn tärkeyden: antoi tutkijalle hänen tarvitsemansa vapauden ja tuki tätä kaikin tavoin. Mies hoiti hyvin myös kodin ja kaksi kissaa puolisonsa ollessa ulkomailla. Esa Virtanen kuoli vuonna 2010.

Sirkkaa on aina kiinnostanut kulttuuri – musiikki, teatteri ja kuvataiteet – ja se on edelleen tärkeällä sijalla hänen elämässään. Kainuun ”korvessa” tällaisia rientoja ei tietenkään ollut tarjolla, joten rintamaille tultuaan hän aloitti itsensä ”sivistämisen”. Jo Turussa hän osti vähillä rahoillaan lipun kiinalaiseen oopperaesitykseen Turun Ruotsalaisessa Teatterissa ja ensimmäisinä Helsingin vuosinaan hankki kausilipun joskus teatteriin, joskus taas oopperaan tai operettiin. Myös kuvataidenäyttelyt kuuluivat sivistymisprojektiin, samoin taidehistorian opinnot, jotka loivat hyvän pohjan taidenautinnoille eri puolilla maailmaa.

Nykyään Sirkka Keräsellä on kausikortti Radion sinfoniaorkesterin konsertteihin. Hän seuraa aktiivisesti pääkaupungin teatteritarjontaa ja kuuluu myös Ateneumin ystäviin ja Helsingin yliopiston alumneihin.
Nyt eläkeiässä palstaviljely on noussut oleelliseksi osaksi kesää ja häirinnyt samalla sienestystä, jota hän on harrastanut vuosikymmeniä, alussa miehensä innostamana. Sirkka Keränen kertoo tuntevansa jo yli 60 ruokasientä, joten montaa hyvää ei ole enää oppimislistalla. Keskuspuiston länsilaidalla olevaa puutarhapalstaa, jonne on viiden minuutin polkupyörämatka hänen kotoaan Länsi-Pasilasta, Keränen viljelee samalla antaumuksella kuin aikanaan rakasti tieteellistä tutkimusta.

Elämäntaidon opit Eva Hänninen-Salmelin sai Kouvolan tyttölyseossa, työelämän alkeet kesätöissä Ruotsissa ja eväät historian tutkimukseen Helsingin yliopistossa. Kiinnostus yhteiskunnalliseen muutokseen, naisten asemaan ja hallinnon uudistamiseen heräsi 1970-luvulla Suomen Akatemiassa ja 1980-luvulla Tampereen yliopistossa, jossa hän osallistui Kansainvälisen Naisjohtajainstituutin perustamiseen. Seuraavalla vuosikymmenellä syntyi hänen koulutus- ja konsulttiyrityksensä, jonka ohjelmaan kuuluivat johtamiskoulutus ja mentorointi. Niillä hän edisti naisten ja myös miesten ammatillista osaamista ja johtamista yli 30 vuotta. Yhteistyökumppaneina oli yrittäjiä, tutkijoita, julkista sektoria, yliopiston asiantuntijoita ja tietysti naisjärjestöjä. Niistä Evalle olivat rakkaimmat soroptimistit ja akateemiset naiset, mutta yhteistoimintaa muiden, myös Suomalaisen Naisliiton jäsenten kanssa oli.

Tasa-arvo, naisten asema, feminismi ja johtajuuden edistäminen sekä niistä kirjoittaminen leimasivatkin Evan työ- ja vapaa-aikaa vuoteen 2016, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Mutta ei työ tähän loppunut; hän toimii edelleen aika ajoin yrityskummina ja mentoroinnin asiantuntijana.

Uskalluksen kohdata erilaisia ihmisiä ja kulttuuria Eva Hänninen-Salmelin on hankkinut laajoilla Suomen, Euroopan, Yhdysvaltojen ja Afrikan matkoillaan. Matkakumppanina on ollut usein puoliso.     

Eva Onerva Hänninen syntyi vuonna 1947 Lahdessa. Isä Olavi (1914–1983) oli syntynyt Mikkelissä ja työskenteli pääosan elämästään Kouvolan VR:llä veturin asentajana. Värtsilässä syntynyt äiti Eila (1921–2016) oli sähköliikkeen myyjä ja kotona hän, joka teki kaikki sähkötyöt. Sisaruksia Evalla on kymmenen vuotta nuorempi Ulla, joka loi elämänuransa matkailualalla ja on sisarensa tavoin ratkaisukeskeinen.

Elämäntaidon opit Kouvolan tyttölyseosta

Vuonna 1955 Eva aloitti kansakoulun, josta siirtyi vuonna 1959 maineikkaaseen Kouvolan tyttölyseoon. Sen emokoulu oli Viipurin toinen tyttökoulu, joka siirtyi sodan jaloista Kouvolaan. Henkisenä perintönään koulu toi mukanaan saksalaishenkisen Bildung-ajattelun, jota jo Saksassa opiskelleet Johan Vilhelm Snellman ja Uno Cygnaeus olivat Suomessa opetukseen soveltaneet. Sen mukaan koulutuksen tuli pyrkiä paitsi luku- ja laskutaidon opettamiseen myös oppilaan kokonaisvaltaiseen itsensä kehittämiseen. Siihen kuuluivat taide- ja taitoaineet.

– Koulumme halusi kasvattaa tytöt vahvoiksi, itsenäisiksi toimijoiksi, joilla on laajan yleissivistyksen lisäksi oma ammatti, Eva tiivistää koulunsa rehtorin ja historian opettaja Ester Kähösen periaatteen. Tätä oppia myös hän, innokas kirjastokävijä, noudatti.

Jo tyttölyseoaikana Eva kävi kesäisin luokkatoveriensa kanssa Ruotsissa töissä.

– Opin tuolloin käytännön ruotsia, mutta sain myös rohkeutta matkustaa vapaapäivinä Tanskan Århusiin. Tässä Evalla oli esikuvina täti, serkut ja tietysti oma isä, joka oli nuorena merimiehenä seilannut eri puolilla maailmaa. Isä tuli toimeen suomen lisäksi englannilla ja espanjalla, luki paljon historiaa ja keskusteli lukemastaan perheensä kanssa. 

Pääaineeksi valikoituu valtio-oppi

Ylioppilaslakin Eva sai keväällä 1968 ja aloitti syksyllä opiskelun Helsingin yliopiston historialliskielitieteellisessä tiedekunnassa. – Historia kiinnosti ja – kun olin kirjoittanut siitä laudaturin, jolla pääsi suoraan yliopistoon – valinta oli itsestään selvä. ”Sinulla on hyvät perustiedot historiassa, ja siitä on hyvä jatkaa”, tokaisi historian professorini ensi tapaamisella. Opiskelija-asunto löytyi Lönnrotinkadulta kolmen opiskelijatytön yhteisöstä.

Vuonna 1971 Eva valmistui Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisestä tiedekunnasta hum. kandiksi pääaineinaan yleinen historia sekä Suomen ja Skandinavian historia. Sen jälkeen hän siirtyi valtiotieteelliseen tiedekuntaan, josta kaksi vuotta myöhemmin valmistui valt. maisteriksi pääaineina valtio-opin hallinto ja kansantalous. Noilta ajoilta Eva muistaa erityisesti samoja kursseja käyneet nuoret, tulevat poliitikot, jotka käynnistivät mielenkiintoisia keskusteluja. – Heidän uraansa olenkin mielenkiinnolla seurannut. 

Opintonsa Eva rahoitti lainoilla, ensin korkeakorkoisella, mutta jo seuraavana vuonna valtion takaamalla sekä työllä.  – Tein koko ajan töitä muun muassa Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastolle ja Kymen lääninhallitukselle inventoiden alueen yhteiskunnallista tai talouspoliittista tutkimus- ja suunnittelutyötä. Valmistumisvuotenani valvoin ATK:lle vietyjen, ensimmäisten ylioppilaskirjoitusten arvosanojen vertailua sensoreiden papereihin. Solmin tuolloin myös ensimmäisen salassapitosopimuksen.

Työkokemusten ohella Eva sai näistä opiskeluaikanaan tuttavia, ystäviäkin, joiden kanssa on jakanut elämäänsä näihin päiviin. Vaikka hän kävi alkuvuosina joka viikonloppu Kouvolassa, myös aikaa ja kiinnostusta jäi Helsinkiin tutustumiseen.

– Erityisesti minua kiinnosti Katajanokan kallioilla sijaitseva Uspenskin katedraali; olihan isoisäni  alkujaan ortodoksi. Myös teatteri ja konsertit yliopiston juhlasalissa rikastuttivat elämääni, samoin elokuvat ja Ateneum taidenäyttelyineen. 

Tampereesta tulee kotikaupunki 

Eikä opiskelu päättynyt tutkintoon. – Lisäkoulutusta olen hankkinut pitkin elämääni, tarpeen ja kiinnostuksen mukaan, Eva huomauttaa ja lisää, että jo opiskelujensa loppuvaiheessa kesällä 1971 hän osallistui työvoimaministeriön harjoittelijavaihtotoimiston ja The Wisconsin Institute of Scandinavian Culture Inc:n järjestämään kieliharjoitteluun Yhdysvalloissa Illinoissa.  

Yhdysvaltoihin Eva matkasi myös viisi vuotta myöhemmin, mutta nyt poikaystävänsä Henrik Salmelinin luo. – Olimme opiskelutovereita, ja Henrik oli jo edellisenä syksynä matkannut sinne. Kiersimme yhdessä Missisipin itäpuolta, kävimme New Orleansin jazzpaikoissa, katselimme vanhoja kreoliaikaisia taloja ja tutustuimme kreoliruokiin. Kävimme St. Lousissa, jossa ihailimme arkkitehti Eero Saarisen töitä, ja Bostonissa, jossa osallistuimme kaupungin 200-vuotisjuhliin usalaisten ja kreikkalaisten ystäviemme kanssa.

Yhdysvalloista palattuaan Eva muutti Tampereelle, Henrikin kotikaupunkiin. – Parin vuoden päästä päätimme virallistaa susipari-suhteemme ja käväisimme eräänä iltapäivänä maistraatissa, hän muistelee ja lisää, että hän alkoi tuolloin tutustua myös bisnesmaailmaan; kuuluihan hänen miehensä tunnettuun teolliseen tamperelaissukuun. Evan itsenäisyydestä kertoo, että hän halusi säilyttää oman sukunimensä eli on siitä lähtien tunnettu nimellä Hänninen-Salmelin. Vuonna 1980 heille syntyi poika. Vaikka koti oli nyt Tampereella, Eva kävi pari, kolme kertaa viikossa Helsingissä. – Pendelöin vuosia Tampereelta Helsinkiin ja takaisin. Matkan aikana valmistui monta projektia. Junamatkailu jatkui ja jopa tiivistyi 2000-luvulla, jolloin lapsenlapsia syntyi.    

Naisjohtajainstituutti WOMan syntyy 

Koska tutkijan työ kiinnosti Evaa, hän siirtyi pian valmistuttuaan tutkimusapulaiseksi Suomen Akatemian Demokratian ja tasa-arvon projektiin ja sieltä edelleen Korkeakoulu- ja Tiedepoliittiseen tutkimussäätiöön. Vuonna 1979 hän toimi tutkijana Tampereen yliopiston hallintotieteen ja politiikan laitoksella, jonne oli järjestänyt kolme vuonna aikaisemmin 14 tunnin luentosarjan Nainen ja politiikka. Puhujina oli seitsemän naista, muun muassa professori Elina Haavio-Mannila. 

Keskustelu tasa-arvosta ja naisten oikeuksista oli alkanut jo 1960-luvulla ja voimistunut naisten kiinnostuessa asemastaan ja yhteisistä asioista. Naisten aktiivisuus ja merkitys työelämässä kasvoi. Naiset äänestivät aktiivisesti, ja moni halusi myös päättäjäksi. Naiset liittyvät yhteen etsiessään vertaisiaan niin ammateissa kuin työyhteisöissä. Esimerkkinä tästä on Kansainvälinen Naisjohtajainstituutti WoMan ry, jonka perustajajäseniin Eva kuuluu. Sen perustivat tamperelaiset naiset vuonna 1988 kumminaan Hämeen läänin kauppa- ja teollisuuspiirinpäällikkö Risto Rautkoski. Hän oli osallistunut 1980-luvun puolivälissä OECD:n Oslon talouskokoukseen, jossa oli keskusteltu suunnitteilla olevasta naisten johtaja- ja yrittäjäkoulutuksesta Englannissa ja Norjassa.  

– Risto Rautkoski lupasi alkurahoituksen selvitystyöhön, Eva muistaa ja lisää, että hallituksessa heillä oli monta pätevää ja kyvykästä naista, muun muassa Tampereen apulaiskaupunginjohtaja Kaarina Suonio, varatuomari Helvi Sipilä, kauppatieteitten maisteri Eila Kivekäs ja professori emerita Liisa Rantalaiho, joka koordinoi Suomen Akatemian rahoittamaa Nainen ja työ -yhteistyöverkostoa, johon Evakin kuului.

Kilometrin päässä keskustassa olevassa Pyynikinlinnassa toiminut Naisjohtajainstituutti ja sen työ alkoivat kiinnostaa niin paikallisia yrittäjä- ja virkanaisia kuin naisjärjestöjä ja -opiskelijoita. Eva esitteli heille tutkimuksia tyttöjen ja naisten tutkinnoista ja ammatinvalinnoista sekä kertoi myös, millaisia opintoja ja taitoja työmarkkinat kaipaavat.

– Ensimmäisiä koulutuksia olivat yrittäjänaisille järjestetyt iltakurssit viestinnästä, markkinoinnista ja rahoituksesta, hän muistelee. – Esitelmien ja luentojen avulla levitin tietoa, miten voimme toimia yhteistyössä muiden kouluttajien kanssa. Seurasin jatkuvasti tutkijanaisten työn tuloksia ja esittelin niitä kuulijoille. Myös moni opinnäyte alkoi instituutin tiloissa, johon olimme koonneet ajankohtaista tutkimustietoa. 

Alkuvuosina toiminta ei ollut aivan helppoa, sillä naisten johtajuus herätti ennakkoasenteita ja kielteisiä tunteita sekä naisissa että miehissä. Eva kertoo ymmärtäneensä aiheen herkkyyden etukäteen ja varautuneensa aina hyvin.

– Käytin uusimpia tilastotietoja jaotellen miehet ja naiset erikseen. Etsin lehdistä ytimekkäitä pilakuvia, tekstejä ja kuvia, jotka kertoivat enemmän kuin puhe. Mikä nainen -kirjasta luin esimerkkejä, miten miespomo esittelee vierailleen mieskollegansa nimeltä mainiten, mutta naiset ovat vain ”toimiston tyttöjä”. Mitä näemme, mitä havaitsemme, ketä kuulemme, ketä siteeraamme, kenen aloitetta kannatamme, muistammeko viestiä asioista kokouksesta poissa olleille….?  Näitä kysymyksiä riitti loputtomiin.

Tieto koulutuksesta kiiri, ja Naisjohtajainstituutilla oli 1990-luvulla yhteistyöhankkeita työvoimaviranomaisten ja yliopistojenkin kanssa. Tässä kaikessa Eva saattoi hyödyntää tutkimustyössä hankkimiaan taitoja. Pian häntä pyydettiin Tampereen ulkopuolelle, ja Suomen tiestö tuli tutuksi. – Suunnistin kartan avulla, sillä googlemapsia ei tuolloin ollut. Lahjaksi sain kaupunkien kaavoitetut reitit ja taidon liikkua siellä.   

KERTAUS ON OPINTOJEN ÄITI 

Lupaudun puhumaan kaupan rakennemuutoksista ja lisääntyvän kansainvälisen kilpailun vaikutuksista  suomalaisten kauppiaitten yritystoimintaan. Seminaarin kuulijat ovat ison suomalaisketjun kauppiaita, miehiä, naisia ja pariskuntia, yhteensä kolmatta sataa.

Valmistaudun huolellisesti. Luen systemaattisesti alan kotimaisia ja ulkomaisia tutkimuksia sekä edellisviikkojen aikakausi- ja sanomalehtiä. Teen täsmälliset muistiinpanot. Vertailen tilastotietoja niin kauppiaitten kuin kuluttajien näkökulmasta. Jäsennän puhettani monta kertaa tiiviimmäksi ja luullakseni selkeämmäksi.  Ajomatka taittuu aamuvarhain Tampereelta pohjoiseen. Tilaisuus pidetään suuren järven rannalla sijaitsevassa hotellissa. Aurinko paistaa, ja mieleni on kevyt. 

Ensin puhuu tuntemani professorimies. Hän maalailee reippaalla puhetyylillään kaupan trendejä. Kuuntelen tarkasti, jotta voin sitoa puheeni jatkumoksi. Voi, ei! Syvä kauhu hiipii sisääni. Huimaa ja pääni sumenee. Puheeni on kuultu!  Alleviivaan automaattisesti muistiinpanoistani poikkeamia puhujan esitykseen. Viivauksia tulee. ”Kertaus on opintojen äiti”, aloitan puheeni. Puhun liioitellun hitaasti verrattuna normaaliin puhetapaani. Otan rauhallisesti esille epätavanomaisia esimerkkejä samoista trendeistä, joista edellinen puhuja puhui.

Jostain kaukaa kuulen aplodit. 

PUHUJAPÖNTTÖ  

Eräs itsenäisyyspäivä 1980-luvun lopulla on syöpynyt syvälle muistiini. Nuhakuumeeseen sairastunut professoriystäväni pyytää minua sijaisekseen. Lupaudun. Tiedän olevani ensimmäinen nainen pienen kaupungin virallisen itsenäisyyspäivän puhujana. Se terästää ennakoimaan asioita. Ymmärrän, että minulta odotetaan sisällöltään omaleimaista puhetta. ”Naisetkin ansaitsevat kunnianosoituksia itsenäisyyspäivänä”, otsikoin esitykseni. Harjoittelen peilin edessä puhuakseni rauhallisesi ja selkeästi, mutta en liian nopeasti.

Pukeudun tumman siniseen jakkupukuun ja valkoiseen puseroon. Kaapista valitsen korkeakorkoisimmat kengät näyttääkseni pitemmältä. Paikallinen järjestäjä neuvoo, missä istun, miten saan valoa puhujapönttöön ja miten mikrofoni toimii. Suomen liput koristavat puhujapönttöä molemmin puolin. Kookas valkoinen kukka-asetelma on pöntön toisessa laidassa. Nousen puhumaan Maamme-laulun jälkeen. Katson yleisöön päin. En näe ketään. Puhujapönttö on korokkeeton. Epäröimättä hetkeäkään astun Suomen lipun eteen. Katson juhlayleisöä. Edessäni istuu rintamamiehiä kunniamerkeissään puolisot rinnallaan ja muita kuulijoita. Nyt puhun heille silmäkkäin. 

Ammattitaitoa päivitetään Tampereella 

Naisjohtajainstituutti WoMan työskenteli perustamisestaan alkaen koulutuslaitosten ja suuryritysten kanssa eri puolilla Suomea, mutta erityisesti Tampereella. Yhteistyö yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen TYT:n  ja silloisen Tampereen Teknillisen korkeakoulun Edutechin kanssa oli alkanut jo 1990-luvun alussa ja vahvistui lamavuosina. Tarve työttömien uudelleen koulutukseen kasvoi työmarkkinoiden supistuessa ja tietotekniikan muuttaessa työtä. Suomen liityttyä Euroopan Unioniin sosiaalirahasto avusti myös suomalaisia kouluttajia, jotka edistivät naisten ammatillista osaamista ja yrittäjyyttä sekä kannustivat tasa-arvoiseen henkilöstöpolitiikkaan.

Eva Hänninen-Salmelin osallistui tähän kaikkeen kouluttajana, ohjausryhmän jäsenenä ja konsulttina. 

– Työvoimaviranomaiset ja korkeakoulut alkoivat tuolloin suunnitella eri aloille useamman kuukauden pituisia työvoimapoliittisia koulutuksia, joissa saattoi suorittaa tietokoneajokortin ja perehtyä yritystoimintaan, Eva kertoo ja lisää, että Tampereella Hämeen työvoimapiirin päällikkö Aino Riihentupa käynnisti naisten yrittäjäkoulutuksen alueellaan.

– Kun osallistujat hakeutuivat kursseille, haastattelimme heitä. Näin varmistimme, että opiskelijat haluavat paitsi tietoa myös kehittää taitojaan. Itse koulutus antoi heille työkalut tuotannon organisointiin, markkinointiin ja rahoitukseen. He laativat yritykselleen liiketoimintasuunnitelman, markkinointiesitteet, nimikortit ja rahoituslaskelmat, joiden kera saattoi mennä pankkiin neuvottelemaan. Eri alojen yrittäjät vierailivat koulutuksessa ja kertoivat kokemuksistaan. Samalla opiskelijat haastattelivat heitä.

Naisten yrittäjäkursseja järjestettiin vuosina 1993–2003 kaikkiaan yhdeksän, muun muassa Langat yritysmaailmaan sekä Uusi ura hoivayrittäjänä ja Hoivayrittäjyysklinikka täydennyskoulutuksineen. Kurssit ennakoivat vahvasti väestön ikääntymiseen liittyviä terveys- ja sosiaalialan tarpeita ja resurssien välistä murrosta.

–  Kurssit kustannuksineen, rahoituksineen ja markkina-analyyseineen nostivat monen osallistujan yrityksen vastuu- ja esihenkilöksi, Eva kertoo. – Joitakin uusia yrityksiä syntyi tekstiili-, koulutus- ja puhtaanapidon aloille. Tosin muutama koulutettava totesi realistisesti, ettei hänen liikeideansa kanna. 

Muutama kurssimatka suuntautui ulkomaille. Neuvosto-Virossa tutustuttiin suomalaisten yritystoimintaan ja kuultiin, millaista tietotaitoa ja luovuutta se vaati. Toinen matka taas suuntautui Irlantiin, jonka yrittäjänaiset kertoivat seuraavansa katukyselyin markkinatarpeita.

Tietotekniikan kouluttajina toimivat usein yliopiston opettajat. Naiset opettivat myös toisiaan, koska eivät tohtineet kysyä aina uudestaan opettajalta. Tapahtui vertaisoppimista ja -opettamista. 

– Viestintäkasvatusseuran ideoima viestintäleiri taas opetti, miten tekniikkaa otetaan haltuun, Eva muistelee ja lisää, että he keskustelivat myös laitteiden käytössä tapahtuvista mokista ja miten niiden kanssa tullaan sinuiksi.  Mokien hyväksyminen edisti rohkeutta oppia.

– Sitä edisti myös viestintäleiri, jossa joka päivä tehtiin lehti, video ja radio-ohjelma sekä arvioitiin yhdessä päivän työt. Jokainen leiriläinen osallistui niihin, mikä edellytti laitteiden monipuolista hallintaa. Leirillä opittiin tiimityötä, oma-aloitteisuutta ja arvostamaan myös toisten työtä. Siellä opitut taidot rohkaisivat monen käyttämään laitteita uudella tavalla ja avasivat ovia uusiin ammatteihin. Muutama kurssilainen innostui opiskelemaan jopa tietotekniikan opettajaksi, toinen taas kirjoittamaan ja kuvittamaan. Joku löysi tiensä radiojuontajaksi.

Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus tarjosi johtamis- ja täydennyskoulutusta myös yhdistyksille ja liitoille. Tästä ovat oiva esimerkki professori Olavi Borgin aloitteesta järjestetyt viisi kolmivuotista, 40 opintoviikon pituista järjestöjohtamisen erikoistumiskoulutusta. Niihin osallistui Evan mukaan yli 200 järjestöjohtajaa ja -asiantuntijaa. He edustivat yhteiskunnan ydinalueita: sosiaali- ja terveysalaa, ammatillisia järjestöjä, nuoriso- ja naisjärjestöjä….

– Keskustelut ja lopputyöt osoittivat oivallisesti, miten dynaamisia ja uusiutumiskykyisiä osaajia toimi tuolloin eri puolilla Suomea.          

MUOTINÄYTTELY EDUSKUNNASSA

Laman seurauksena vähenivät varsinkin Tampereen seudulla tekstiili-, vaatetus-, nahka- ja kenkäteollisuuden työpaikat. Arkkitehti Marjatta Leskisen aloitteesta syntyi kaupungissa tuolloin TEVANAKE-hanke, johon moni yrittäjäkurssilainen osallistui naisjärjestöjen ohella. Oli näyttelyjä ja muotiesityksiä, mutta niiden oheen syntyi myös tietoverkosto, joka auttoi tarvittaessa.

Toimintaa tunnettiin Tampereella, mutta pian laajemminkin, sillä Hämeen vaalipiirin kansanedustajanaiset ja -miehet esittelivät alan tuotteita eduskunnan muotinäyttelyssä. Samalla he kertoivat seutunsa työllisyydestä. Se oli tärkeää, sillä naisvaltaisten teollisuusalojen työttömyys jäi lehdistössä usein huomaamatta.      

Mentoroinnista työuran valtavirtaa

Pitkäaikaisin ja muistiin painunein vaihe Evan työuralla on ollut mentorointi.

– Aloitin mentorointiohjelmien suunnittelun ja ohjauksen vuonna 1993 ja tein sitä 2020-luvulle saakka eli 32 vuotta, Eva kertoo ja lisää, että yhteistyökumppaniksi tuli jo seuraavana vuonna kauppatieteen maisteri Anneli Mäkinen, joka johti Kansainvälisen Naisjohtajainstituutin koulutusyksikköä. 

– Ohjasimme yli 60 mentorointiohjelmaa, jotka kestivät 8–12 kuukautta. Niihin osallistui 600 aktoria eli oppijaa ja 600 kokenutta mentoria. Aluksi osallistujat olivat naisia, jotka halusivat kehittää uraansa ja ammatillista osaamistaan, mutta pian mukaan tuli myös miehiä, laskujeni mukaan yli sata. Mentoreina toimi sekä miehiä että naisia.

Kun Eva ja Anneli aloittivat mentoroinnin, pahimmat lamavuodet alkoivat väistyä. Ihmiset etsivät uusia uomia työhönsä ja/tai ammattiaitonsa täydennykseksi. – Pohdimme usein, miten tavoitamme ”kehityshaluiset ihmiset” keskustelemaan, Eva muistelee. Usein ihmisten oppimishalua varjostivat nuoruuden ajan koulukokemukset. Tässä mentorointikeskustelu auttoi.

Ideoita ja tietoa mentoroinnista oli tullut Suomeen useasta suunnasta. Wärtsilä Oy:ssä oli kokeiltu jo 1980-luvulla, voiko mentorointi edistää henkilöstön ammatillista osaamista. European Women’s Management Development Network, EWMD-verkostoon kuulunut Eva kertoo lukeneensa Ison Britannian mentorointikokeiluista. Kansainvälisen Naisjohtajainstituutin silloinen toiminnanjohtaja Leena Lahti-Kotilainen tutustui asiaan opintojensa ohessa Yhdysvalloissa. Tasa-arvovaltuutettu Tuulikki Petäjäniemi taas vauhditti mentor-toimintaan herännyttä kiinnostusta antamalla haastatteluja.

– Kun osallistuin Annelin kanssa elokuussa 1994 Pohjoismaiseen Naisten Forumiin Turussa, huomasimme  iloksemme, että myös naisia – heitä osallistui tapahtumaan peräti 15 000 – asia alkoi kiinnostaa, Eva muistelee. – Myös nimekkäitä politiikan naisia tuli mukaan, samoin fiksuja miehiä. Ja jos kuulijoiden joukossa oli tyttöjen isiä, pääsin hyvään keskusteluun kysymällä, miten he rohkaisevat tyttäriään työmarkkinoille. 

Esitelmiä mentoroinnista parivaljakko piti kiinnostuneille ryhmille eri puolilla Suomea. Alussa kohteina olivat naiset, työelämään siirtyvät naisopiskelijat ja yrittäjänaiset. Hiljalleen mentorointi alkoi kiinnostaa myös yrityksiä ja julkista hallintoa. Yrittäjäyhdistykset, urheiluorganisaatiot, ammatillisesti kouluttautuneiden työmarkkina- ja edunvalvontajärjestöt tilasivat mentorointiohjelmia edistääkseen jäsentensä uraa. Myös valtion hallinnon kehittämiseen upotettiin mentorointia, samoin yliopistojen täydennyskoulutuksen ammatillisiin ohjelmiin. Mentorointiohjelmat olivat osa johtamiskoulutusta, johon liitettiin uusia tutkimustuloksia ja johtajien kertomia käytännön esimerkkejä. 

Työnsä vaikutusta Eva ja Anneli seurasivat palautteiden avulla, mutta myös uutisista. – Oli ilo lukea ”tutuista” ihmisistä ja heidän nimityksistään uusiin tehtäviin. Työssämme yhdistyivät tutkimus, kokemus ja vertaiskeskustelu. Ne loivat myös perustan laajalle verkottumiselle. 

Yhteistyökumppanuus Anneli kanssa oli Evalle antoisaa oppimista, parhaiden käytäntöjen luomista ja sisältöjen kehittämistä jatkuvassa muutoksessa. Tavoitteena oli saada mentorointiohjelmat toimimaan niin, että ihmiset löytävät sellaisen oppimisen taidon, jota voivat itsenäisesti toteuttaa elämässään. 

Anneli ja Eva tulivat keskenään hyvin toimeen. –  Kerroimme toisillemme ihmetyksemme, vaihdoimme havaintojamme ja osasimme pähkimisen taidon. Emme tarrautuneet ensimmäiseen vaihtoehtoon, vaan maltoimme punnita eri vaihtoehtoja. Didaktiikkaan, opetusoppiin perehtynyt Anneli mallinsi ratkaisumme oitis oppimisen ja tekemisen tasolle. 

Mentorointi on oppimistapa, joka on yleistynyt henkilöstön kehittäjänä. Se muistuttaa kummijärjestelmää, mestari-kisällisuhdetta, työnohjausta ja tutorointia. Jokaisella niistä on oma piirteensä ja sovelluksensa. Yhteistä on ammatillista ja henkilökohtaista kasvua hakeva ihminen, joka uuden tehtävän, alan vaihdoksen, uralla etenemisen tai oman muutostarpeensa takia haluaa kehittyä ja/tai hakee itseään kokeneemman ja osaavamman ihmisen tukea. 

Mentorointiin sisältyy ammatillisia ja yritystaloudellisia osioita, mutta myös sosiaalisia ja emotionaalisia tietoja, taitoja, suosituksia, esittelyjä, uusiin verkostoihin tutustumista ja epäviralliseen johtamiskulttuuriin perehtymistä. Se perustuu kahden ammatilliselta iältään eri-ikäisen henkilön luottamukselliseen keskusteluun, jossa he etukäteen sovitun ajan pohtivat kehittyjän/oppijan asettamia haasteita ja/tai tavoitteita sekä hahmottelevat tälle sopivia toimintamalleja. Kokenut mentori kysyy vaihtoehtojen perusteluita ja arvioita. Jokainen aktori tekee kuitenkin ratkaisun itse ja vastaa seurauksista, ei mentori.                                                  

Naisjohtajilla ja -päättäjillä oli 1990-luvulla työpaikalla harvoin kannustavaa keskustelukumppania, jonka kanssa pohtia ajankohtaisia tai pidempiä kehityslinjoja. – Mentorointiin pyrkivät kirjoittivat meille työstään tai tavoitteistaan, joista halusivat keskustella kanssamme. Etsimme sitten hänen tavoitteisiinsa ja teemoihinsa sopivan, kokemuksen omaavan mentorin, Eva kertoo ja lisää, että sen löytäminen ja työn käynnistäminen oli vaativaa ja vei aikaa, mutta oli antoisaa.

– Vakuutimme Anneli kanssa, että aina – kun asia on hyvin perusteltu – meihin voi ottaa yhteyttä. Kutsu mentoriksi saattoi hämmentää johtajaa, mutta perustelujemme jälkeen hän suostui, mikäli aikataulu sen salli. 

MENTOROINTI KIINNOSTAA LEHDISTOÄ  

Mentorointi eli työkummitoiminta kiinnosti myös lehdistöä. Jo vuonna 1994 Woman Uutisissa kerrottiin kolme vuotta aiemmin Suomeen rantautuneesta mentor-toiminnasta, jossa siirtyvät kokemus ja toiminnan mallit, sekä WoManin omasta ohjelmasta ja siihen osallistuneista mentorista ja aktorista. Naisten kokemukset olivat olleet rohkaisevia.

Pari vuotta myöhemmin Anna-lehti julkaisi laajan artikkelin ”Naisjohtajat toistensa tukena”, jossa oli haastateltu Anneli Mäkisen ja Eva Hänninen-Salmelinin lisäksi yhtä helsinkiläistä mentori-aktor -paria, johtajaa ja päällikköä.  Vuoden kestäneen suhteensa ajan nämä tapasivat toisensa kerran kuussa Ekbergin kahvilassa tai lähistön lounasravintolassa. Mentoroinnin päättyessä he totesivat, että lämpimästä ystävyydestä huolimatta heidän suhteensa oli ollut ammatillinen, toisin sanoen keskustelu oli pysynyt työasioissa. 

Myös Eeva-lehti kertoi mentor-aktor -parista, mutta edellistä tunnetummasta. Elinkeinoelämän valtuuskunnan, Evan johtaja Tuulikki Petäjäniemi kertoi saaneensa mentor-ohjausta ollessaan pankkielämässä 1980-luvun lopulla esimieheltään Jaakko Iloniemeltä. Jutussa korostetaan myös sitä, että mentor-toiminta antoi miesjohtajalle mahdollisuuden tutustua naisten toiminta-, ajattelu- ja jopa puhetapaan.   

Yhdistystoimintaa rikastaa elämää   

Jo opiskeluaikanaan Eva oli liittynyt usean tieteellisen seuran – muun muassa valtio- ja hallintotieteellisen seuran – jäseneksi ja seurasi aktiivisti niiden antia. Monella seuralla oli oma lehti, joka tuli postitse kotiin. Se helpotti Tampereelta matkatyössä käyvän naisen ja äidin ajan käyttöä.

– Tieteellisten yhdistysten aikakauskirjat ja lehdet kertoivat uusimmista tutkimusaiheista ja näkökulmista. Eva avaa kiinnostuksensa tärkeyttä. – Artikkeleihin liittyvät lähdeluettelot helpottivat omaa tiedon etsintää ja uusiempien ulkomaisten kirjojen hankintaa, sillä niitä oli harvoin suomalaisissa kirjastoissa ja kirjakaupoissa. 

– Jo työni Tampereen yliopiston opintotoimistossa oli opettanut minut löytämään uusinta tietoa myös professoreiden ja tutkijoiden matkaraporteista, joissa he kertoivat seminaarien ja konferenssien annista. Tämä oli tärkeää, sillä vielä 1990-luvulla tutkimustulosten muotoutuminen kirjaksi vei vuosia.

Tuolta ajalta Evan mieleen nousee kaksi lehteä, joita hän seurasi aktiivisti: valtioteellisen seuran Politiikka ja hallintotieteellisen seuran Hallinto, johon hän kirjoitti muutamia artikkeleita yksin ja professori emerita Sirkka Sinkkosen kanssa. – Kansantaloudellisen yhdistyksen jäsenenä seurasin politiikka- ja talouskeskusteluja päätösten perusteluista.

Eva kertoo pitäneensä itsensä perillä uusimmista tieteen ja käytännön myötätuulista, keksinnöistä ja innovaatioista käymällä säännöllisesti myös yleisissä kirjastoissa, joissa selasi ja luki lehtiä. – Summittainen valintani perustui kuvaan tai otsikkoon, hän muistelee ja jatkaa, että moni tuntematon julkaisu sisälsi kiinnostavia ja hauskoja juttuja.

Suomalainen yhteiskunta tarjosi tuolloin – ja tarjoaa edelleen – verovaroin ilmaisen palvelun lukusaleineen. 

Naisjärjestöt laajentavat toimintakenttää

Tampereen akateemisiin naisiin ja heidän yhdistykseensä Eva oli tutustunut jo syksyllä 1983 Suomen Akateemisten Naisten syysseminaarissa, jonne hänet oli kutsuttu esitelmöimään. – Se oli tärkeä tapahtuma, sillä Tampereelle juuri muuttaneena minulla ei ollut siellä ystäviä eikä koulukavereita. Halusin kuitenkin tutustua tamperelaisiin työssä käyviin ja kouluttautuneisiin naisiin. 

Tämä toteutui seminaarissa, jossa Eva piti esitelmän Keskeneräinen kansanvalta – naiset pohjoismaiden politiikan -kirjan teemoista. Sitä seuranneen keskustelun aikana hän tutustui paikalla olleisiin Tampereen akateemisiin naisiin, jotka kertoivat vuonna 1949 perustetusta yhdistyksestään ja sen toiminnasta.                 

Pian tämän jälkeen Eva liittyi Tampereen Akateemisten Naisten yhdistykseen, Tanryyn, jonka jäsen on edelleen. Se taas kuuluu Suomen Akateemisten Naisten Liittoon, SANL:iin, joka on vuonna 1922 perustetun korkeakoulututkinnon suorittaneiden naisten kansainvälinen verkosto. Liitto edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja siihen kuuluu tällä hetkellä 17 paikallisyhdistystä Suomessa. Sisarjärjestöjä on yli 60 maassa.

Alkuvuosina Eva osallistui Tampereen Akateemisten Naisten toimintaan vain kuukausikokouksissa, mutta aika pian myös hallituksen jäsenenä, puheenjohtajana ja toiminnantarkastajana. Puheenjohtajana hän muistaa suosineensa yhteistyötä muiden naisjärjestöjen kanssa. – Esimerkiksi syksyllä 2010 järjestimme Suomalaisen Naisliiton kanssa Tampereen Yliopistolla Median tarinat ja tärinät -seminaarin, jonka annin Naisliitto toimitti julkaisuksi. Pääpuhujana seminaarissa oli oikeusministeri Tuija Brax, joka puhui tuon ajan huolestuttavista ilmiöistä: internetissä leviävästä vihapuheesta ja rasismista. Tietokirjailija Petter Järvinen avasi Wikipedian ja Googlen saloja, Aamulehden uutispäällikkö Matti Posio taas painotti totuuden etsimistä mediassa. 

Seuraavana vuonna Evan yhdistys osallistui Naisjärjestöjen satavuotisjuhliin Sederholmin talossa, jossa sillä oli sisaryhdistysten eli Suomalaisen Naisliiton, Naistoimittajien ja Suomen Naisyhdistyksen kanssa yhteinen Kympin tyttöjen huone. Sen sisältö viestitti kävijöilleen, että taloudellinen itsenäisyys, pääsy koulutukseen ja ammatteihin sekä oikeudenmukainen kohtelu kaikilla elämänalueilla ovat naisille edelleen tärkeitä.

Eva kirjoitti aktiivisesti yhdistyksensä toiminnasta Suomen Akateemisten Naisten Liiton Minerva-lehteen ja oli muutaman kerran Tampereen yhdistyksen edustajana myös liiton keskushallituksen työryhmissä.  

Soroptimisteista tärkein yhdistys 

Naisjärjestöistä Evalle tärkeimmäksi yhdistykseksi kehkeytyi Soroptimist International Tammerkosken klubi, joka kutsui hänet jäsenekseen vuonna 1993. – Jo samana vuonna pidin klubilla tutkimustyöhöni perustuvan vuosijuhlaesitelmän Naisten monet äänet, hän kertoo ja lisää, että vuosien ja vuosikymmenten aikana hän on toiminut monissa klubin eri tehtävissä: varapresidenttinä, presidenttinä, varainhoitajana, tilintarkastajana, klubin edustajana… Viime vuodet hän on koostanut klubin historiaa ja käynyt siitä kertomassa.

–  Esimerkiksi klubimme täyttäessä 50 vuonna pidin sen toiminnasta esitelmän, jossa totesin klubin tukeneen monin eri tavoin tyttöjä ja naisia. Pohjautuuhan jo Itse nimi latinankielisiin sanoihin soror ja optimum, jotka tarkoittavat sisarta ja parasta.

Tampereen ohella Eva on toiminut aktiivisesti myös valtakunnallisen Soroptimist International Finland ry:n, aiemmalta nimeltään Soroptimistiklubien Union ry:n, monissa eri tehtävissä. – Olin unionin hallituksessa vuosina 1998–99, presidenttinä 2000–2002 ja past-presidenttinä 2002–2004, hän tiivistää johtovuotensa. Unioniin kuului 57 klubia, joissa oli noin 1 400 jäsentä.  

Tuolloin Eva kirjoitti pääkirjoituksia Soroptimisti-lehteen. Esimerkiksi vuonna 2004 hän esitteli siinä klubin toimintaa näin: ”Klubi on jäsenten yhteinen forum, tila ja aika tulla, pysähtyä ja kohdata toinen ihminen. Järjestömme elinvoima on klubeissa, niiden itsenäisissä jäsenissä ja heidän kyvyssään tuottaa ideoita ja ryhtyä toimeen. Yhdistys- ja järjestötoiminta on Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, demokraattisen yhteiskunnan ydintä.”

Tärkein tapahtuma vaikuttaja-ajalta on kesällä 1999 Helsingissä pidetty Convention. – Konferenssi, jota valmisteltiin kahdeksan vuotta, oli suurin tuona vuonna Helsingissä pidetty tilaisuus. Siihen osallistui 2 055 soroptimistia 79 eri maasta.

Soroptimistijärjestön ehdokkaana Eva valittiin Naisjärjestöjen Keskusliiton, NJKL:n hallitukseen kahdeksi kaksivuotiskaudeksi vuosina 2007–2011. Tuolloin hän toimi liiton järjestö- ja tiedotustoimikunnan puheenjohtajana sekä talous- ja tiedotusvaliokunnan jäsenenä. Eva osallistui myös NJKL:n satavuotisjuhlien järjestelyihin vuonna 2011 – ja tietysti itse tapahtumaan.

Soroptimisteilla on myös oma lehti, Soroptimisti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Sen tärkein tavoite on kertoa, mitä soroptimismi on tänään eri puolilla Suomea, Eurooppaa, maailmaa. – Esimerkiksi Unionin infosivuilla kerrotaan tiiviisti perustietoa järjestöstä ja ajankohtaisista tapahtumista, Eva kertoo ja lisää, että tietopaketti ”Mitä jokaisen jäsenen on hyvä tietää” löytyy joka numerosta. – Myös klubivierailut ovat tärkeitä, sillä niissä saa sisarilta ohjausta moniulotteiseen soroptimismiin. Samoin tietoa avoimesti jaetuista kokemuksista ja keskusteluista. 

SOROPTIMIST INTERNATIONAL syntyi samana vuonna kuin Kansainliitto eli vuonna 1921. Valveutuneet naiset halusivat rakentaa yhteisen keskustelufoorumin, jossa kohdata eri kulttuuria, kieliä, uskontoa ja ammattia edustava sisar. Maailman ongelmat haluttiin ratkaista sotien sijaan neuvotteluin, luoda yhteiset perussäännöt ja kehittää ihmisoikeuksia.  Soroptimistijärjestö on nykyään maailman laajuinen eri ammatteja, kulttuureja ja maita edustava naisten verkosto, joka edistää naisten ja tyttöjen asemaa ja tasa-arvoa kouluttamalla ja rohkaisemalla heitä uusiin tehtäviin. Sillä on neuvoa antava asema Yhdistyneiden Kansakuntien, YK:n, talous- ja sosiaalineuvostossa sekä laajat mahdollisuudet osallistua niiden työskentelyyn. Toiminnan painopiste on YK:n vuosituhattavoitteiden kolmas kohta: tasa-arvon edistäminen ja naisten aseman parantaminen. Vuosittain se jakaa stipendejä ja apurahoja. Järjestöllä on lähes 100 000 jäsentä ja 3 000 klubia 126 maassa. Suomessa jäseniä on noin 1 000, klubeja 47, ja se kuuluu Naisjärjestöjen Keskusliittoon.                                                         

Namibiassa naisyrittäjyyttä edistämässä    

2010-luvun alussa Tampereen Seudun Yrittäjänaiset päättivät edistää naisyrittäjyyttä Namibiassa. Ulkoministeriö tuki hanketta rahoittamalla sitä vuosina 2012–14. Siihen osallistui kymmenen naista, joista yhtenä Eva.

– Hanke oli nimeltään Promoting Women´s Entrepreneurship in Namibia, Eva kertoo ja jatkaa, että yhteistyökumppanina oli Namibian kauppakamari Windhoekissa. – Käytännön toteuttajaksi palkkasimme paikallisen koordinaattorin, koulutetun naisen. Hän suunnitteli hanketta kahden suomalaisen konsultin ja ohjausryhmän kanssa Suomessa marras-joulukuussa 2012.

Yhteinen sävel projektin toteuttamiseksi syntyi nopeasti. – Päätimme, että yrittäjäkoulutusta ei järjestetä pääkaupungissa, jossa on oppilaitoksia ja yritysneuvontaa, vaan Keetmanshoopissa. Se sijaitsee noin 300 kilometriä etelään pääkaupungista, neljän-viiden tunnin ajomatkan päässä. Ensimmäisellä matkallamme, keskellä ei mitään auton kumi puhkesi ja aikaa sen korjaamiseen kului. Ilta hämärtyi, ja mielessä kummitteli Namibian kartta, jossa itään avautui Kalaharin, länteen Namibian autiomaa! Olimme oudossa ympäristössä, tienristeyksessä ilman valoja, ja meitä oli varoitettu törmäämästä eläimiin. 

Itse työ alkoi Keetmanshoopissa, jossa koordinaattori tapasi yrittäjiksi haluavat ja selvitti heidän tietonsa ja taitonsa.  – Niiden perusteella arvioimme, millainen koulutus heitä hyödyttäisi. Koulutettaviksi valikoitui kahdeksan yrittäjää tekstiili-, ravitsemus-, puu- ja kivenleikkausaloilta. Näiden lisäksi otimme mukaan pari sosiaalista työpajaa, joista toisessa kymmenkunta huumevieroituksessa oleva naista ompeli sisustustekstiilejä sekä pöytä- ja lautasliinoja. Koordinaattori vieraili työpaikoilla muutaman kerran ja auttoi kaikkia tuotteiden markkinoinnissa. Kaksi viikkoa kestäneen teollisen kurssin jälkeen osallistujat olivat tyytyväisiä opetukseen ja tulevaisuutensa suunnitelmiin. Esimerkiksi eräälle puusepälle saatiin mentoriksi suuren rakennusliikkeen asiantuntija.

Toisella Namibian matkallaan Eva ehti tutustua enemmän maahan, sen pääkaupunkiin ja maaseutuun.

 – Pääkaupungin elämässä oli tuttua kiirettä, sen sijaan ihmiset etelässä, keskellä karua kivimaisemaa ja hiekkaa, olivat ainutlaatuisen sydämellisiä. Naiset ottivat meidät vastaan vitivalkoisiin puseroihin ja esiliinoihin pukeutuneina, kauniista laulaen. Jokainen esitteli itsensä ja lapsensa, taitajat tekemänsä korut, helmet ja rannerenkaat. Taloja ympäröi taidokkaasti suunniteltu kivipuutarha. Suurin ylpeyden aihe oli kuitenkin yhteistyönä kunnostettu kaivo, mikä helpotti veden saantia. Tämän kaiken keskellä tunsimme itsemme nöyriksi. 

Ahkera ja ajassa elävä kirjoittaja    

Jo opiskeluaikanaan Eva oli kirjoittanut julkaisuihin ja lehtiin yksin tai tutkijoiden kanssa. Aktiivinen kirjoittaminen jatkui työvuosina ja jatkuu edelleen. Niiden pääosissa ovat naiset ja heidän työnsä, jota tarkastellaan tutkijan silmin.                                                                                                                                          Ensimmäinen julkaisu, missä Eva oli mukana, on vuonna 1972 ilmestynyt Selvitys Kymen lääniä koskevista toimielimistä. Kirjoituskumppanina oli Simo Hirvinen. Viimeisimpiä ovat Hyvä akateeminen sisar vuodelta 2024, missä Eva muisteli Helena Karennon ja Lea Henrikssonin kanssa Tampereen akateemisten naisten yhdistysvaihetta, sekä Pirkanmaan yrityskummitoiminnasta kertova, Annakaisa Knuutilan ja Mika Setälän kokoama kirja Kokemus auttaa, jossa haastateltava Eva kertoo, miten kummius kasvattaa yrittäjän resilienssiä. Niiden väliin mahtuu lähes 50 julkaisua, joista valtaosa on naisten kanssa kirjoitettuja. Myös naisjärjestöjen ja muissakin lehdissä on julkaistu kymmeniä Evan haastatteluja ja kirjoituksia. 

Yhteistyönä naisten kanssa toimitetuista isoista julkaisuista Eva poimii muutaman esimerkin: – Vuonna 1983 ilmestyi laaja, yli 300-sivuinen teos Keskeneräinen kansanvalta – Naiset Pohjoismaiden politiikassa, jonka kirjoitti kymmenen pohjoismaalaista eturivin naistutkijaa. Suomesta mukana olivat Elina Haavio-Mannila, Sirkka Sinkkonen ja Eva Hänninen-Salmelin, joka avustamisen lisäksi kirjoitti norjalaisen politiikan tutkijan Helga Hernesin kanssa naisista korporatiivisessa järjestelmässä eli järjestäytyneiden eturyhmien vaikutuskanavissa. Naisilla oli tuolloin niissä suhteellisen vähän valtaa, koska he puuttuivat keskeisiltä johtajapaikoilta. 

Naisjohtajuus oli pääosassa myös vuonna 1994 ilmestyneessä teoksessa Naiset huipulla, selvitys naisista elinkeinoelämän johtotehtävissä, johon Eva kirjoitti Sinikka Vanhalan kanssa nais- ja miesjohtajien eriytyneistä  työmarkkinoista. ”Vallan ytimessä” eli yhteiskunnan korkeimmissa asemissa ja päätöksenteossa naisia oli tuolloin 13 prosenttia, mutta elinkeinoelämän eliitissä vain neljä. 

Samoja teemoja pohdittiin myös vuonna 1999 ilmestyneessä Eeva-Sisko Veikkolan toimittamassa teoksessa Onko huipulla tyyntynyt, johon Eva kirjoitti järjestöjohtajien työmarkkinoista ja Helena Karennon kanssa julkisen sektorin johtajista. Vaikka julkisen sektorin työmarkkinoilla naisia oli tuolloin jo 40 prosenttia, valtion keskushallinto pysyi miesvoittoisena. Korkeimmissa valtion ja kuntien virka-asemissa samoin kuin elinkeinoelämän johdossa naiset olivat ainokaisia.

Myös järjestöjen toimintaa Eva on valottanut kirjoissa ja lehdissä. Vuonna 2021 julkaistiin Soroptimisti-lehdessä hänen juttunsa soroptimistin suurlähettiläästä Antonietta Toini Nikanderista, vuonna 2004 kirja Soroptimist 50 vuotta. Eikä sovi unohtaa, että vuonna 2019 Kalle Päätalo -kirjoittajakilpailun palkittu julkaisu Antologia Tiellä sisälsi kolme Evan juttua. 

Eva on ollut myös kahden naisyhdistyslehden, Minervan ja Soroptimistin avustaja, jälkimmäisessä myös pääkirjoittaja. Ne ovat hänellä tallella samoin kuin juhlapuheet, mentorointi-ohjelmat ja lehtihaastattelut, joissa hän ottaa railakkaasti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Esimerkiksi vuonna 1991 Eva moitti Aamulehden haastattelussa suomalaisia naispolitiikkoja, jotka eivät paneutuneet naisten etenemistä estävien rakenteiden analyysiin. Yhdeksän vuotta myöhemmin Iisalmen Sanomissa hän rohkaisi kunnallisvaaliehdokkaita vaikuttamaan koko persoonallaan pistämällä kokemuskellarinsa järjestykseen ja käyttöön.    

Matkoja mielen ja kehon rakentamiseksi   

Jo lukiolaisena Eva oli matkustanut monen oppikoululaisen tavoin Ruotsiin, jossa työskenteli parina kesänä ravintolassa ja hoitokodissa. – Ensin laivalla Turusta Tukholmaan, josta junalla Örebrohon tai Göteborgiin.  Kesätienisteillä rahoitin talven vaatteet sekä elokuva- ja teatterikäynnit. Englannin kielen kurssi Brightonissa ja asuminen brittikodissa laajensivat taas tietoisuuttani maan tavoista ja sisustuksesta. 

Ensimmäisen matkansa Yhdysvaltoihin Eva teki vuonna 1972. Chicagon mellakoista oli tuolloin vain neljä vuotta, mikä näkyi kaikkialla. – Kauppojen kyltit olivat puolaksi, saksaksi, italiaksi… ja kanssakäymistä eri kansalaisuuksien kesken välteltiin. Myös rotusyrjinnän ääneen lausumattomat rajat heijastuivat arkeen. Kahta valkoihoista autoilevaa naista saatettiin heittää kivellä.

Chicagossa Eva asui sveitsiläis-texasilaisessa perheessä puistomaisessa pikkukaupungissa, jossa kävelijät olivat harvinaisuus. – Iltalenkillä moni pysähtyikin kohdalleni ja tarjosi apua, hän muistelee ja lisää, että onneksi perheen koira tarjosi hyvän perusteen liikunnalle. 

Opiskelujensa loppuvaiheessa Eva pääsi vuonna 1971 Suomen Association Internationale des Etudiants en Sciences economiques et commerciales, AIESECn päätöksellä taloustieteiden opiskelijoiden vaihto-ohjelmakurssille Antwerpeniin. Kurssilaiset olivat eri puolilta Eurooppaa, muutama Meksikostakin. 

– Kuulimme kurssilla asiantuntijoita ja tutustuimme itse kaupunkiin. Kävimme muun muassa Antwerpenin huippumodernissa satamassa, jossa näki maailman kaupan ja tavaraliikenteen vilkastumisen. Näin kurssilla myös ensimmäistä kertaa, miten autoja valmistettiin liukuhihnalla Fordin Euroopan tehtaalla eli lähellä markkinoita. Meille järjestettiin ainutlaatuinen tilaisuus vierailla myös Antwerpenin vanhoissa juutalaiskortteleissa ja Diamantessa eli kansainvälisen timanttikaupan keskuksessa.

Tutkijatyöhönsä liittyvät matkat Eva kertoo suuntautuneen ensin Pohjoismaihin, sitten Eurooppaan. Niistä on hänen mieleensä jäänyt Bonnissa Friedrich Eber -instituutin naisten asemaa ja työtä valottava konferenssi, jonka kutsui koolle länsisaksalainen perhe-, naisten- ja terveysasioiden liittoministeri Rita Sussmuth. – Kuunnellessani tuolloin intialaisia ja sudanilaisia tutkijanaisia ymmärsin uskonnon tärkeyden naisten elämän arjen raamittajana. Samalla törmäsin omiin ennakkoluuloihini ja ajatusrajoihini.

Puolison, silloisen poikaystävän stipendi oli vienyt Evan jo 1970-luvulla Yhdysvaltoihin Statesboron pikkukaupunkiin ja Georgia Southern Collegehen (nykyisin Georgia Southern University). Sieltä hänellä on paljon ikimuistoja: – Keväällä etelävaltion elämä tuoksui ja uhkui Tuulenviemää-elokuvan henkistä arkkitehtuuria ja vihreitä puistoja, joissa kasvoi korkeita riippuvaoksaisia puita sekä kukkivia sinisiä ja valkoisia tuoksupensaita. Saimme tuta myös rotujen välisen railon, sillä ryhmässämme oli vain valkoisia opiskelijoita. Tunnistimme tuolloin myös kaupunkilaisten ja maaseudun sekä rikkaiden ja köyhien väliset erot.                         

Opiskelujensa päätteeksi pariskunta autoili Mississippi-joen itäpuolella. – Vierailimme tulevan puolisoni työn kannalta kiinnostavissa yrityksissä. Vietimme myös Yhdysvaltojen itsenäisyyden 200-vuotisjuhlaa 4. heinäkuuta Bostonissa, jossa oli käynnistynyt itsenäisyystaistelu vuonna 1776. Koti-ikäväämme helpotti Sibeliuksen viulukonsertto.

Perhematkojen Eva kertoo liittyvän liikuntaan: talvella lasketteluun ja kesällä golfiin. – Rantalomia Kreikan saaristossa vietimme lähinnä poikamme ollessa alle kouluiän. Lämpimät vedet, hyvä välimerellinen ruoka ja muutama historiallinen nähtävyys riittivät vilkkaan pojan uintiharjoituksia valvovan huoltajan iloiksi. Murtomaahiihto sujui kotona Tampereella, mutta laskettelulomat ystäväperheen kanssa suuntautuivat Keski-Eurooppaan. Poikamme oppi nopeasti laskettelemaan ja hiihtämään kylästä toiseen.                                             

Kun latinaa lukenut poika kiinnostui Roomasta ja sen nähtävyyksistä, perheen matkat suuntautuivat Italiaan. 

– Poikamme toimi oppaanamme kirkoissa, joiden lattioissa oleva teksti kääntyi nopeasti. Joskus mittailimme, pitävätkö latinan oppikirjan kuvaukset Circus Maximista paikkansa. Myös Keski-Euroopan museot, erityisesti tekniset, tutkimme yhteisvoimin. Samalla perehdyimme tekniikan historiaan.

Myös pienen valkoisen pallon lyöminen vehreillä kentillä on antanut ja antaa edelleen Evalle voimia. Samalla se karkottaa työstressin. – Golfmatkat ystäväni kanssa Roomaan ovat olleet upeita elämyksiä, hän muistelee kaiholla. – Aamu vihreällä nurmella, iltapäivä vihreillä kukkuloilla, jotka nähtävyyksineen valloitettiin yksi kerrallaan.

Keski-Euroopan vuoristojen kirkkaus ja vehreys ovat houkutelleet Evan myös vaeltamaan. – Tukevat, nahkaiset nilkkaa suojaavat kengät jalkaan, villapusero ja ohut takki reppuun, kasvoihin aurinkorasvaa… Ensimmäiset nousut ohuessa ilmassa kertovat heti peruskunnon. Muutaman päivän jälkeen nouseminen sujuu jo niin helposti, että kotiin palattua kapuaa huomaamattaan seuraavaan kerrokseen.

Lukeminen ja teatteri rakkaita harrastuksia 

Keskustelun siirtyessä matkailusta Evan kahteen muuhun mieliharrastukseen eli lukemiseen ja teatteriin hän mainitsee ensimmäiseksi innoittajakseen oppikoulunsa suomen kielen opettajan, joka johdatti oppilaansa suomalaisen kaunokirjallisuuden ohella käännöskirjallisuuteen. – Hänen työtään vahvisti Tammen keltainen kirjasto uutuuksineen, joita lainasin Kouvolan kaupungin kirjastosta. Vanhempani täyttivät kirjatoiveeni jouluna, mutta muutoin turvauduin kirjaston antiin lukiessani tyttökirjoja ja historiallisia romaaneja.

Opinnot johdattivat Evan tietokirjojen pariin, samoin kiinnostus eri maiden ja maanosien kulttuurihistoriaan. 

 – Vuosien mittaan kirjallisuusmakuni on toki moninaistunut ja laajentunut. Hyvät arvostelut saanut kirja houkuttelee nykyään lukemaan ja tarkistamaan, olenko samaa mieltä. Luen mielelläni myös naisten kirjoittamia ja naisista kirjoitettuja kirjoja, hän kertoo ja lisää keräävänsä suomalaisten naisten elämänkertoja, koska ne vahvistavat tasa-arvon tärkeyttä. 

Pojalleen Eva muistaa lukeneensa ääneen niin suomalaisia kuin ulkomaalaisiakin kirjoja, esimerkiksi Kirsi Kunnaksen runoja, jotka sopivat niin lapselle kuin aikuiselle. – Selma Lagerlöfin Peukaloisen retket luimme ja katsoimme yhdessä TV:stä. Pekka Töpöhäntä -kirjoja löytyi puolisoni kotoa ja antikvariaateista. J.R.R. Tolkienin Sormusten herran luimme ääneen, samoin skotlantilaisen Kenneth Graham´n Kaislikossa suhisee. Lastenlasten kanssa virittelen nykyään ääneen lukemista. Heidän ihmettelynsä ja kysymykset ovat uusiutumisemme lähde. Pelaamme heidän kanssaan muistipelejä, potkimme jalkapalloa, luemme kirjoja ja pohdimme yhdessä sanoja ja sanontoja sekä niiden merkityksiä. Tutkijana innostuin lukemaan science-fictioneita uusien näkökulmien löytämiseksi.

Koska liikkuvan työelämän vuoksi Eva ei ehtinyt kirjastoon, hän alkoi työpaineita lieventääkseen ostaa niitä. – Luen ruotsiksi ruotsalaisia dekkareita, sillä ne palauttavat muistikuvia kesätyöpaikoista ja niiden miljöistä. Brittikirjailija Alexander Mc Call Smithin kirjasarja Naisten etsivätoimisto on helppoa ja sydämellistä, hyvän mielen tuovaa luettavaa. Nyt eläkeläisenä luen myös kirjahyllyni teoksia uudelleen.

Teatteri tuli Evalle tutuksi jo oppikouluaikana, kun viikonlopun näytäntöihin sai edullisia paikkoja. Myös opiskeluaikoina hän kävi usein Kansallisteatterissa edullisin opiskelijahinnoin. Tampereella hän kertoo olevansa nykyisin miehensä kanssa vakikatsojia niin Tampereen kuin Tampereen Työväen teatterissa. – Puhuttelevat, tekstiin perustuvat tulkinnat ovat nousseet entistä kiinnostavimmiksi, Eva erittelee ja jatkaa, että Tampereen Teatterikesä tarjoaa läpileikkauksen muidenkin teattereiden ohjelmistoon. – Helsingin Kaupunginteatterissa samoin kuin Kansallisteatterissa käymme muutaman kerran vuodessa.                                        

Vuosikymmenten työt luetteloksi 

Pian eläkkeelle siirryttyään Eva alkoi tyhjentää Klingendahlin vanhassa tehdasrakennuksessa olevaa työhuonettaan. Työ ei ollut vähäinen, sillä hän on säilyttänyt kaikki esitelmänsä, puheensa ja luentonsa vuodesta 1976 lähtien. Vanhempien tutkijoiden tavoin perfektionisti Eva on luetteloinut lokitiedostoonsa ne kaikki eli yli 500 tapahtumaa. Sen lisäksi hän on koonnut julkaisunsa, esitelmänsä, puheensa ja haastattelunsa luetteloksi. Mikä aarre Evan laajan elämäkerran kirjoittajalle!                                                                                    

Toimiston tyhjennys opetti Evan myös karsimaan ”aikanaan tärkeitä” papereita. – Silppuri ahmi niitä niin ahkerasti, että lopulta sen moottori sammui, hän kertoo ja jatkaa, että työläintä oli erotella tietosuojalain alaiset asiakirjat ja hävittää ne asianmukaisesti. – Kysyin itseltäni, mitä säilytän, onko kukaan kiinnostunut niistä jälkeeni, mikä kiinnostaisi lapsenlapsiani? Missä muodossa säilytän tallenteita, mappeina, kansioina vai ”tikuilla”? Onko niistäkään mitään hyötyä ilman sisällysluetteloita, kun ne on tehty eri ohjelmilla? Luopuminen vie aikaa.

Eva on toiminut – ja toimii edelleen – aktiivisti vuonna 2013 perustetun Kouvolan tyttölyseon perinneyhdistyksessä. Juuri ennen Ukrainan sotaa hän vieraili sen emokoulussa Viipurissa. 

Puolisonsa kanssa Eva on elänyt nyt – vuonna 2026 – arkea ja juhlaa lähes 55 vuotta. – Asumme edelleen Tampereella, ja tänään elämämme rakentuu tulevaisuuteen katseen vievistä kolmesta lapsenlapsesta. Nyt on myös aikaa ilman määräaikoja puuhailla maalla metsää hoitaen ja kirjoja lukien.

Oppaana ja tulevien vuosien esimerkkinä Evalla on yli satavuotias, kirkasälyinen täti ja hänen äskettäin lähettämänsä kortti, jossa luki: ”Ei haittaa, vaikka välillä muistaa, että on unohtanut jotakin, eikä muista mitä on unohtanut”.   

Johanna Maria Sahlberg (Mia) syntyi vuonna 1849 Yläneellä yksitoistalapsiseen perheeseen. Isä Reinhold Ferdinand Sahlberg (1811-1874) oli koulutukseltaan lääkäri ja yliopistotutkija, äiti Pyhäjärven kirkkoherran tytär Christina Sofia Brusin (1823-1877). Heidät oli vihitty 1843. Sahlbergit olivat muuttaneet Yläneelle ennen Mian syntymää Helsingistä vuonna 1848. Isästä oli tullut yliopistouran päätyttyä Uudenkartanon kartanonomistaja, maanviljelijä ja lopulta myös suurperheen isä. 

Reinhold Ferdinand Sahlberg oli saavuttanut työelämässä paljon. Hän oli ollut Aleksanterin yliopiston luonnonhistorian museon inspehtori, biologian professori ja nuorena tiedemiehenä hän teki pitkän luonnontieteellisen tutkimusmatkan matkustaen laivalla vuosina 1839–1843 mm. Alaskan Sitkaan, Rio de Janeiroon, Chilen Valparaisoon keräten hyönteisiä ja lintuja kokoelmiinsa. Hän palasi Suomeen Aleuttien, Ohotskin ja Siperian kautta. Hän viipyi jopa vuoden verran Baikalin alueella Dauriassa, josta hän keräsi runsaat luonnontieteelliset kokoelmat. 

Sahlbergin lapset kasvoivat vauraassa sivistyneessä kodissa, jossa koulutusta arvostettiin. Tunnetuin Sahlbergin lapsista lienee entomologian professori, hyönteistutkija FT John Reinhold Sahlberg. 

Mian koulutus

Helsingin koulutarjonta 1800-luvun puolenvälin jälkeen oli vaatimatonta. Siellä oli mm. ruotsalainen valtion ylläpitämä tyttökoulu, johon johtajattareksi tuli Elisabeth Blomqvist vuonna 1865 ja jossa Helsingin lukuisat virkamiehet kouluttivat tyttäriään. Blomqvist perusti koulun yhteyteen myös opettajatarluokan ns. jatko-opiston 1868. Yliopiston professori R. F. Sahlbergin tyttäret kävivät tyttökoulun ja suorittivat jatko-opiston oppimäärän.

Koulusta tuli suosittu ja tilat kävivät ahtaaksi. Tästä johtuen Mia Sahlberg perusti yhdessä Emilia Backmanssonin kanssa vuonna 1870 oman ruotsinkielisen yksityisen tyttökoulun (Privata fruntimmersskolan), ns. Sahlbergska skolan, joka oli aluksi nelivuotinen ja laajeni myöhemmin seitsemänvuotiseksi. Koulu sai hyvän maineen ja oppilasluku kasvoi. Mia Sahlbergiä pidettiin etevänä opettajana ja arvossapidettynä koulun johtajattarena, jona hän oli vuodet 1870-1888. 

Uskonto puhutteli

Syksyllä 1879 saapui Englannista evankelinen saarnaaja lordi Radstoc Helsinkiin. Hän saarnasi Vanhassa kirkossa tulkin välityksellä ja Mia päätti ihan uteliaisuuttaan mennä kuuntelemaan. Saarnamiehet eivät olleet ylhäällä saarnatuolissa vaan alttarikehän eteen oli asetettu pöytä, jonka takana molemmat saarnaajat seisoivat. Lordi Radstock puhui tuhlaajapojasta.

Saarna kosketti Miaa syvältä. Hän halusi toisenlaisen vaihtoehdon kuin nykyinen elämä koulun johtajattarena ja opettajana. Lordi halusi keskustella hengellisistä tarpeista lähemmin sakaristossa ja tänne Mia meni. Tämän tapaamisen ansiosta uskonto tuli vaikuttamaan ja ohjaamaan Mia Sahlbergin elämää. Kun Helsinkiin saapui saarnaajia toisilta seuduilta ja ulkomailta järjesti Sahlberg heille kokouksia omassa koulussaan ja muuallakin. Yksi näistä saarnaajista oli saksalainen tohtori ja evankelista Friedrich Wilhelm Baedeker. Hänet Mia tulee tapaamaan uudestaan Berliinissä kohtalokkain seurauksin. 

Suomeen heräsi kahdeksankymmentäluvulla yhteiskasvatuksen aate, mikä merkitsi, että tytöt ja pojat alkoivat opiskella yhdessä. Ensimmäinen näistä oli Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu, maamme vanhin suomenkielinen yhteiskoulu, joka aloitti toimintansa Lucina Hagmanin johdolla vuonna 1886. Uusi koulu houkutti tyttöoppilaita ja tästä johtuen oppilasmäärä laski Mia Sahlbergin tyttökoulussa ja hän luovutti koulunsa toiselle henkilölle.  

Venäjälle

Vuonna 1889 Mia Sahlberg oli ulkomaanmatkalla ja hän tapasi vanhan tuttavansa tohtori Baedekerin Berliinissä. Tohtori Baedeker toimi venäläisen eversti Paschkoffin suuren omaisuuden taloudenhoitajana. 

Eversti Paschkoff oli saanut uskonnollisen herätyksen ja hän halusi lahjoittaa koko mittavan omaisuutensa köyhille. Tohtori Baedekerin neuvoja noudattaen everstin maatilalle Wetoschkinan kylään Nižni Novgorodiin Venäjälle rakennettiin ja perustettiin sen sijaan yksityissairaala, joka tarvitsi johtajattaren. Sopivan henkilön löytäminen oli annettu Baedekerin tehtäväksi. Ja sitten hän tapasi Mia Sahlbergin Berliinissä.

Mia ei voinut kieltäytyä lähetystyöstä, tämä oli hänen elämänsä kutsumus. Ja niin hän matkusti uudelle työpaikalleen Wetoschkinan kylään evankeliseen hospitaaliin johtajattareksi. Sairaalan lääkäri oli tarmokas ja taitava tohtori Van Assendelft, joka oli hollantilaista ritarisukua. Mies oli uskovainen, ankara luterilainen, velvollisuudentuntoinen mutta kuuro. Mia ei ollut koulutukseltaan sairaanhoitaja, joten hän alkoi tohtorin avustuksella opiskella sairaanhoitajattareksi ja myöhemmin koulutti itselleen myös apulaisia. Nämä eivät tahtoneet pysyä työpaikassaan, vaan olivat tulleet oppimaan hyödyllisiä taitoja löytääkseen itselleen hyvän aviopuolison. 

Sisar Sahlberg ei ollut ainoastaan sairaanhoitaja vaan myös laitoksen johtajatar, taloudenhoitaja, proviisori ja jopa ompelijatar. Potilaiden ei tarvinnut maksaa hoidostaan ja muitakaan maksuja ei tullut. Lähtiäislahjaksi jokaiselle potilaalle annettiin Uusi testamentti ja Psalttari. Sairaala oli suunniteltu 16-20 potilaalle, mutta koska maalaissairaaloita ei ollut lähettyvillä, potilaita oli joskus jopa 30 ja sama määräraha piti silti riittää. Tämäkin kuului Mian taloudenhoitajan tehtäviin. 

Työtä oli paljon. Venäjän ajasta jäi silti hyvät muistot. Työ sairaiden hyväksi kaukana Venäjän maaseudulla oli elämäntehtävä, hänelle määrätty korkeammalta taholta vuosikymmeniksi.

Venäjän vallankumous

Vuonna 1917 tapahtui Venäjällä vallankumous ja se mullisti täydellisesti yhteiskunnalliset olot. Wetoschkinan sairaala jouduttiin sulkemaan. Mutta onneksi lääkärin perhe ja Mia saivat jäädä asuntoihinsa. Mia elätti itsensä neulomalla talonpojille ja he toivat vastalahjaksi viljaa, herneitä, jauhoja, munia, maitoa ja hunajaa. Hoitajattarien huoneistoon sijoittui 30 punakaartilaista, jotka kohtelivat Miaa kohtalaisen hyvin. Myös ruokapula oli ankara. Sotilaat antoivat omista annoksistaan sisar Mialle, joka jakoi omistaan edelleen lääkärin lesken perheelle.  

Eikä posti tietenkään toiminut kunnolla. Ei edes Suomeen voinut lähettää kirjeitä ja Mia tyytyi eristettynä olemiseen. Sodan päätyttyä Suomessa vaihdettiin venäläisiä suomalaisiin, jotka olivat jääneet vallankumouksen takia Venäjälle. Yksi Sahlbergin suvun jäsen pisti Mian nimen listoille ja vuonna 1920 sisar Sahlberg sai matkustaa Suomeen. Hän oli jo 70-vuotias. Kaiken kaikkiaan 30 vuotta Venäjällä laupeudentyötä tehden, olihan se saavutus suomalaiselta naiselta!

Evankelisten ystävien julkaisemassa Armon Sanomissa 1.12.1930 nimimerkki K. A. (Kustaa Asp) kirjoittaa laajassa artikkelissa Herran Palvelijatar näin: ”Vanhuuden päivänsä on sisar Sahlberg asunut Helsingissä omaistensa läheisyydessä, eläen vahvana siinä armossa, jonka nuorena lahjaksi omisti ja joka koko hänen elämänsä ajan on häntä kantanut ja pelastanut ynnä odottaen autuaallista toivoa korkeampaan palvelukseen pääsemiseksi Herramme saapuessa.”

Viimeiset vuotensa Mia Sahlberg vietti Vanhojenkodissa Eläintarhan tiellä. Vapaanlähetyksen 50-vuotisriemujuhlaan ei hän voinut ottaa osaa tilapäisen sairauden takia. Lähetystö kävi tervehtimässä sairasta ja sisar Sahlberg oli tästä luonnollisesti iloinen. Mia kirjoitti viimeisinä vuosina vielä sunnuntaikatsauksia eli hartauskirjoituksia Lasten pyhäkoululehteen. 

Viralliselta nimeltään Johanna Maria eli Mia Sahlberg kuoli Helsingin diakonissalaitoksella 82-vuotiaana vuonna 1931. Vainajaa jäivät kaipaamaaan sisarukset perheineen, entiset oppilaat ja ystävät. Hän lepää Hietaniemen hautausmaalla sukuhaudassa.

Muutto Saarijärvelle

Kasteessa Lilli Rainio, ent. Lilius, sai nimekseen Alfhild Amalia. Hän syntyi kahdeksantena lapsena Liliuksen suureen perheeseen Hattulan pappilassa joulukuussa 1861. Kodissa vallitsi jumalanpelko, ahkeruus ja säästäväisyys. Isä, pastori ja valtiopäivämies Anton Lilius (1822-1893), tuli vanhasta virkamiessuvusta ja oli kotoisin Rainion talosta Karkun pitäjästä. Äiti Amanda Sofia o.s. Perdén (1830-1924) oli taas hämäläistä talonpoikaissukua ja kirkkoherran tytär Pertelän talosta Ikalisista. Heidät oli vihitty vuonna 1848. 

Lapsista Axel August Listosta (ent. Lilius) tuli kansanedustaja, Arthur Anshelm Liliuksesta kaupunginviskaali, Selma Rainiosta ensimmäinen lääkäri Ambomaalle, Anna Liliuksesta Jyväskylän seminaarin johtajatar ja Hämeenlinnan tyttökoulun johtajatar sekä Lillistä tuli tunnettu kansanperinteen kerääjä, kääntäjä, suomen kielen sanaston kehittäjä ja opettaja. Lilli vaihtoi sukunimensä muotoon Rainio vuonna 1906. 

Perhe muutti vuonna 1867 Saarijärvelle Tarvaala-nimiseen kappalaispappilaan. Tässä pitäjässä Lilli vietti suurimman osan elämästään. 

Muutto Hattulasta tapahtui juuri suurten nälkäkuolemien aikaan. Lilli muisteli Kotiseutu; Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisussa vuonna 1939 näitä lapsuuden aikoja:

”Muistan vielä, kuinka kerjäläisiä kulki laumoittain kylästä kylään ja kuinka niitä kyydittiin hevosellakin, kun eivät jaksaneet kävellä, kuinka petäjänkuorista, herneenvarsista ja jäkälistä leivottiin hätäleipää ja kuinka sairaita ja kuolevia hoidettiin riihessä.” 

Kuumetauti vaivasi myös Liliuksen perhettä sekä aikuisia että lapsia. 

Siitäkin ajanjaksosta selvittiin ja elämä jatkoi kulkuaan Tarvaalassa. Pyhäaamuisin lähdettiin kirkkoon. Perheen tyttäret puettiin kotokutoisiin pumpulipukuihin ja pojat itse tehtyihin kesävaatteisiin.

Opintiellä

Kuten pappiloissa oli tapana siihen aikaan sivistys oli kunniassaan ja Lillin opinalkeet tuli näin ollen saatua kotoa vanhempien sisarten toimesta. Paikkakunnan ensimmäinen tyttökansakoulu perustettiin pappilan lähistölle vuokrahuoneisiin ja täältä sai Lilli lisäeväitä matkan alkuvaiheessa. 

Lilli jatkoi 13-vuotiaana opintojaan Jyväskylässä, johon oli perustettu maamme ensimmäinen suomalainen yksityinen tyttökoulu vuonna 1864. Jyväskylän seminaarissa opiskeli Lillin vanhin sisar Anna, joka myötävaikutti ja vei Lillin tyttökoulun johtajan puheille. Näin Lilli pääsi suoraan kolmannelle luokalle ja opiskeli kaiken kaikkiaan neljä vuotta. Opettajien pätevyys oli vaihtelevaa ja vaihtuvuus samoin. Ja ei ollut edes valtakunnallisia opetussuunnitelmia. Pääaineet olivat ruotsin, saksan ja ranskan kielet. Onneksi koulussa opetti seminaarin ja lyseon opettajia, jotka olivat koulutettuja ja päteviä. Eräs opettaja teki syvän vaikutuksen Lilliin nimittäin uskonnonopettaja, lehtori Cleve, joka kuului raamatunkäännöskomiteaan. Hän oli Lillin rippikouluisä ja vaikutti tämän hengelliseen herätykseen. 

Liliuksen perheestä opiskeli muitakin Jyväskylässä: kaksi sisarusta seminaarissa, kaksi veljeä lyseossa ja useampi tyttö tyttökoulussa. He asuivat yhteisessä koulukodissa kaupungissa ja kotoa tuotiin ruokavarat. Olisikohan palvelija ollut myös taloudessa? 

Entä mitkä  mahdollisuudet aukenivat tyttökoulun jälkeen? Ei ollut monta vaihtoehtoa. Seminaari ja opettaminen eivät kiinnostaneet Lilliä.

Hänellä oli halu jatkaa opintoja, oppia vieraita kieliä kunnolla ja alkaa suomentaa kirjallisuutta, koska sitä oli niukasti tarjolla äidinkielellä. Lilli aloitti suomen kielen yliopisto-opiskelut itsenäisesti ja sai veljeltään kurssikirjoja. Arvosanan hän suoritti professori August Ahlqvistille vuonna 1884, 23-vuotiaana. Laudaturtyönään hän teki tutkielman Elias Lönnrotin julkaisemasta arvoituskirjasta. Nähtävästi laudaturtyö oli korkeatasoinen, koska se julkaistiin myöhemmin Valvojassa. Ja ei se yliopisto-opiskelu vielä tähän päättynyt. Hän tentti pohjoismaiden historian laudaturkurssin professori Ernst Gustaf Palménille. 

Satujen keräys SKS:n arkistoon

1880-luvulla elettiin Suomessa kansallisen ja isänmaallisen herätyksen aikaa kuten muuallakin Euroopassa. Osa ruotsinkielisistä perheistä vaihtoi jopa kotikielensä suomeen. 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistossa oli vuonna 1879 vain 750 satua. Tämä oli vähän ja siksi päätettiin lähettää stipendiaatteja Suomen niille seuduille, joista ei ollut aikaisemmin satuja kerätty talteen. Yksi näistä oli nimeltään Kaarle Krohn, joka kierteli Pohjois-Hämeessä ja Savon pitäjissä ja hän tiedotti lehdissä kansalaisia keräystyöhön. 

Tältä sadunkeruun ajalta on peräisin Lilli Liliuksen itse keräämä laaja kansanrunouskokoelma. Hän lähetti ensimmäisen erän kansanrunoja vuonna 1886 ja sai kaiken lisäksi palkinnoksi SKS:n kustantamia kirjoja mm. K. Krohnin Eläinsadut.

Eräästä runonkeruumatkasta vuonna 1887 veljensä kanssa kirjoitti Lilli Kotiseutulehteen tammikuun 1939 numerossa näin: ”Lapinlahdella pysähdyimme useaksi viikoksi ja asuimme eräässä talossa lähellä kirkonkylää. Varsin miellyttävää oli täällä kansa, puheliasta, vieraanvaraista ja sukkeluuksia rakastavaa. Mutta paljon oli köyhää loiskansaa. Savutuvissa vielä elettiin ja uusiinkin asumuksiin tehtiin savu-uunit; ne muka antoivat hyvän lämpimän talvella ja olivat terveellisiä, vaikka silmätaudit olivat yleisiä, luultavasti savun aiheuttamia. Mutta runous ja satujen maailma ilahdutti vielä silloin ihmisten mieliä ja laulut kaikuivat yhteisissä perhejuhlissa, talkoissa, häissä ym.”

Samalla matkalla Lilli tapasi Kuopiossa myös kirjailija Minna Canthin, joka toivoi Lillin lähettävän hänelle keräämiään kansanlauluja ja sananparsia käytettäväksi näytelmiinsä ja kertomuksiinsa. Tämän myös Lilli teki.

Vuonna 1888 sai Lilli professori Krohnin ansiosta avustusta kansanrunouden keräämiseen Päijänteen rantapitäjissä. Hän oli SKS:n ensimmäinen naisstipendiaatti. Matkan pituudeksi tuli useampi viikko ja Lilli matkusti yksin milloin veneellä, milloin hevoskyydillä. Uuteen Suomettareen hän kirjoitti matkastaan.

Ja taas lähdettiin matkalle. Onneksi tällä kertaa oli mukana matkaseuraa, entinen asuintoveri Helsingistä Signe Sirén, joka opiskeli Suomalaisessa jatko-opistossa ja valmistui sittemmin opettajaksi. 

Tällä kerralla oli vuorossa Laatokan länsiranta. Valamosta tuli merkittyä muistiin kansanrunoutta, Karjalassa suhtauduttiin erittäin lämpimästi runouden kerääjiin. Lilli pani myös merkille, että talot olivat pieniä ja epäsiistejä.

Kansansadut ja Kokkola työllisti

Kansansaduista tuli myös työ. Professori Kaarle Krohn rupesi toimittamaan kansansatuja painettavaksi ja tarvitsi rinnalleen luotettavan ja asioista perillä olevan henkilön. Tämä työ oli kuin Lillille räätälöity. Hän alkoi lyhentää toisintoja ja järjestää satuja tutkimuksia varten. Työstä ei kuitenkaan tullut kovin pitkäaikaista, koska suuritöinen yritys tuli liian kalliiksi ja vain pieni joukko tiedemiehiä käyttäisi tuloksia hyväkseen. Kaksi nidettä kuninkaallisia satuja kuitenkin painettiin.

Mistä oli sadut ja tarinat päätyneet Lillin muistiin? Silloin kun Lilli kävi tyttökansakoulua myös torpparien lapset pääsivät kouluun ja osa koululaisista majoittui pappilassa.

Lilli itse kertoo tästä ajasta seuraavasti: ”Silloin tuli myös pappilan torpparien lapsia kouluun, ja kun kodit olivat kaukana, hekin saivat asunnon meillä. Heidän joukossaan myös satuja kerrottiin, arvoituksia arvailtiin ja kansanomaisia vanhoja leikkejä leikittiin. Varsinkin pyhäiltoina, jolloin palvelijoillakin oli aika ottaa osaa leikkeihin, oli rattoisaa. Näin perehdyin jo lapsena kansanelämään ja kansanrunouteen.”

Työ Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa päättyi 1898 ja Lilli lähti Kokkolaan veljensä Arthur Anshelm Liliuksen (1860 – 1904) luo, joka toimi kaupunginviskaalina ja perheettömänä tarvitsi huolenpitoa.     

Koska Lilli ei ollut koulutukseltaan opettaja, hän ei päässyt yhteiskouluun opettamaan mutta valmistavaan kouluun kyllä. Hän piti kotonaan koulua suomalaisten perheiden lapsille ja kun yhteiskoulu sai oman rakennuksen, myös valmistava koulu pääsi samoihin tiloihin. Myöhemmin alakansakoulusta hän sai opettajan toimen, koska lapsia oli paljon. Hän piti suomalaisille lapsille pyhäkoulua, aikaa kului myös Suomalaisen raittiusseuran tilaisuuksissa. Raittiusasiasta hän piti esitelmiä myös Kokkolan raittiuspiirin alueella. 

Suomen Naisyhdistys julkaisee kansannaisen elämästä

Koska Lilli oli saanut matkaltaan paljon vaikutteita, hän otti yhteyttä Suomen Naisyhdistykseen, joka Kuvauksia kansannaisen elämästä maalla painatti yhdistyksen toimittamaan Excelsior-kalenteriin. Eräs lukija piti näitä kertomuksia epätodenmukaisina. Lilli kirjoitti todellisista olosuhteista ja se on joskus lukijan vaikea sulattaa. Tästä Naisyhdistys sai idean pyytää eri puolilta maata lähettämään kirjoituksia naisten elämästä. Nämä kirjoitukset Naisyhdistys julkaisi sitten eri kirjana nimeltä Kuvauksia kansannaisen elämästä maalla vuonna 1890.

Lilli Liliuksen kokoelma SKS:n arkistossa

Lilli Liliuksen vuosina 1885-1940 luovuttamia aineistoja ovat mm. itse kerättyjä satuja sekä kanteleensoittaja ja kansanlaulaja Kreeta Haapasalon elämäkerta, jonka Lilius on ylöskirjoittanut. Muut luovutukset ovat vuosilta 1948, 1990 ja 2004. Nämä sisältävät Liliuksen satu- yms. muistiinpanot, jotka löytyivät Turun yliopistosta. Aineisto on tutkittavissa SKS:n arkiston tutkijasalissa. Aineistojen sijainnit SKS:n arkistossa: E 65-66, E 154. Hänen perinnekeräyksensä sisältävät yli 2600 muistiinpanoa.

Kokoelmassa on satuja, tarinoita, vanhoja runoja, loitsuja, arvoituksia jne. ja kerätty aineisto taltioitiin noin viidestäkymmenestä pitäjästä Hämeestä, Savosta ja Karjalasta. Arvokkain osa on kolme nidosta satuja, tarinoita ja syntytaruja, yhteeensä 825 kappaletta.

Kodin sanasto julkaistaan vuonna 1896

Joulukuussa 1885 Lilius ehdottaa Uudessa Suomettaressa seuraavasti:

”Suomen naiset ja ehkä muutkin keräisivät kukin paikkakunnallaan näitä suomalaisia taloussanoja ja ehkä saisivat ne lähettää Kotikielen Seuralle, joka sitten toimittaisi painosta tämän luettelon.”

Kotikielen Seura, joka oli perustettu 1876, lupasi valmistaa selkeän suomenkielisen sanaston ja Lilli osallistui innokkaasti seuran puheenjohtajan professori Emil Nestor Setälän opastaessa käännöstöissä. 

Ja ei hän ollut yksin. Vaan rinnalle tuli naisasianainen ja kansanedustaja Ilmi Hallstén (1862-1936), joka oli erittäin kiinnostunut kotitaloudesta ja miten kotitalouksissa laitettiin taitavasti ruokaa ja säästeliäästi. Lilli Lilius ja Ilmi Hallstén kirjoittivat yhdessä Kodin sanaston, jossa he suomensivat ruotsinvoittoisen kyökkisuomen kotitaloussanat. Sanasto sisältää 4 000 sanaa, joista muutama esimerkki: Ei: kahveli VAAN: haarukka; EI: servietti VAAN: lautasliina; EI: tohveli VAAN: kotikenkä. 

Halsten, Ilmi & Lilius, Lilli: Kodin sanasto. Söderström 1896

Halsten, Ilmi & Lilius, Lilli: Kodin sanasto = Svensk-finsk ordbok för hemmet. Söderström 1896.

Lilius ja Hallstén tekivät myös samalla naishistoriaa Kotikielen Seurassa. He nimittäin pääsivät syksyllä 1886 seuran historian ensimmäisiksi naisjäseniksi.

Käännöksiä ja muita julkaisuja

Pohjanmaalla vaikutti kanteleensoittaja Kreeta Haapasalo ja hänen oman kertomuksensa mukaisesti Lilli kirjoitti Kreetan elämäkerran ja julkaisi sen Aleksanda Gripenbergin toimittamassa Koti ja Yhteiskunta -lehdessä.

Lilli myös suomensi mm. vironkielistä kirjallisuutta, josta voi mainita esimerkiksi Lilli Suburgin kertomuksen Liina ja Eduard Bornhöhen Kostaja. Bornhöhe ei ollut mikään rivikirjailija, vaan hän loi Viron historiallisen romaanin. 

Lilli Rainio halusi tietää enempi Virosta ja sen kansasta ja lähti sisarensa Selma Rainion kanssa Tartton lähettyville Keerimöisä-nimiselle maatilalle tutustumaan veljeskansan oloihin. Selmasta tuli sittemmin ensimmäinen lääkäri Ambomaalle. Hänestä voi lukea lisää Naisten äänen artikkelitietokannasta.

Kokkolassa asuessaan Lilli suomensi kertomuksia ja hartauskirjoja Sortavalan Evankeliselle yhdistykselle ja hän kirjoitti juttuja Kokkola-lehteen. Hän opiskeli kaiken puuhan lisäksi myös englannin kieltä ja suomensi Mark Twainin Johanna d’Arcin elämäkerran ja Hudson Taylorin elämäkerran.

Vielä kerran Lilly sai asua Virossa kesällä 1898. Hän oli saanut tehtävän Gummeruksen kustannusliikkeeltä suomentaa Eduard Wildenin Mahtran sota -nimisen romaanin. Wilden oli A. H. Tammsaaren ohella Viron kirjallisuuden merkittävimpiä realisteja. Teoksen myöhempi nimi oli Kapina Moisiossa. 

Muita julkaisuja:

Suomalaisia kansansatuja 2 osa : Kuninkaallisia satuja: 1 vihko ; toim. Kaarle Krohn ja Lilli Lilius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1892, 1893.

Tapahtumia kristillisen elämän alalta : lapsille ja nuorisolle kodeissa ja pyhäkouluissa kerrottaviksi ; tekijät Anna Augusta ja Lilli Lilius. Söderström, Helsinki 1895

Nimimerkillä Ainio. Elämän aallokossa. Gummerus 1913.

Hän käytti myös nimimerkkejä -li-li ja Ainio.

Paluu Helsinkiin ja muutto Saarijärvelle

Veljensä Arthur Anshelm Liliuksen kuoltua 1904 Kokkolassa Lilly muutti etelään sukulaisten ja tuttavien lähettyville. Raittiusseura oli tullut jo tutuksi ja hän pääsi jäseneksi Suomen Valkonauhaliittoon. Ja niinhän siinä kävi, että hän pääsi liiton sihteeriksi ja toimitti kerran kuukaudessa ilmestyvää Valkonauha-lehteä. Myös hänen pitämänsä raittius- ja siveellisyysesitelmät jatkuivat.

Syksyllä 1914 Lilli joutui jättämään Helsingin ja muutti kotiseudulleen Saarijärvelle hoitamaan vuoteen omaksi joutunutta äitiään. Äiti eli vielä kymmenen vuotta ja kuoli 94 vuoden iässä vuonna 1924. Lilli oli huolehtinut jo veljensä taloudesta Kokkolassa ja hoiti vielä äitiäänkin pitkään Saarijärvellä. Lillillä ei ollut omaa perhettä, joten yksinäisen naisihmisen luontainen osa lapsuuden perheessä oli auttaa sisaruksia ja iäkkäitä vanhempia. Täälläkin hän oli aktiivinen raittiusseuralainen ja toimi Saarijärven Raittiusyhdistyksen puheenjohtajana.

Sisä-Suomi -lehti kirjoitti toukokuun 1925 numerossa arvokkaasta kirjalahjoituksesta. 

”Jyväskylän tieteellinen kirjasto, joka kuten tunnettua on nykyisin aivan ensiluokkainen, on jälleen saanut arvokkaan lisän. Neiti Lilli Rainio Saarijärveltä on nim. lahjoittanut kirjastolle noin 300 teosta käsittävän kokoelman Saarijärven ent. kirkkoherran Anton Liliuksen kirjastosta. Kirjasto sisältää vanhempaa kirjallisuutta, etupäässä viime vuosisadan alkupuolelta. Osa näistä on 1700-luvultakin.”

Vuonna 1931 Lilli Rainio täytti 70 vuotta. Sisä-Suomi onnitteli päivänsankaria: ”Kansan syvien rivien sivistäminen on hänelle ollut rakas tehtävä ja on hän ollut mukana Saarijärvellä kansakoululaitostakin perustettaessa, toimien lyhyemmän aikaa opettajanakin paikkakunnan ensimmäisessä kansakoulussa. Nasiasian hyväksi on hän myöskin paljon tehnyt. Yleensä kaikki hyvä ja jalo on saanut hänessä lämpimän kannattajan. Hiljaisena ja vaatimattomana hänet vieläkin tapaamme siellä missä hänen nuoruusvuosiensa ihanteiden merkeissä toimitaan. 70-vuotias taakka ei tunnu lainkaan painavan ylivoimaisena hänen harteitaan.”

Lilli Rainio on haudattu Saarijärven läntiselle hautausmaalle. 

Hänet tunnettiin Yhdysvalloissa nimellä Maggie J. Walz (1861-1927), joka toteutti amerikkalaisen unelman. Hänestä tuli onnistuneiden kauppojen ansiosta amerikansuomalainen menestyjä, jonka elämä päättyi kuitenkin köyhyyteen ja kurjuuteen. Maggie J. Walz oli ainoa nainen monien miesten joukossa, joka perusti suomalaisten utopiayhteisön. Hänen ansiotaan on, että Drummondin saarelle rakennettiin ”paratiisi”, joka ristittiin perustajansa mukaan Kreetaniksi. 

Greta (Kreeta) Johanna Wälivainio syntyi lehtolapsena 2.12.1861 laestadiusseudulla Kuivakankaan kylässä Ylitorniolla. Hänen äitinsä oli Helena Christina Isaksdotter Iivari (1839-1913), joka vuonna 1865 meni naimisiin Abraham Isaksson Myllymäen kanssa. Aviopuoliso oli kotoisin Ruotsin Övertorneålta, jonne vastavihityt ja Kreeta muuttivat samana vuonna. Helena ja Abraham saivat toimeentulonsa maata viljellen omistamallaan Wälivainion maatilalla Orasjärven kylässä Ruotsissa. Heille syntyi kaksi yhteistä lasta. Kreeta kävi Montellsin alkeiskoulua Mataringissä ja kesäisin Suomen puolella yksityistä kesäkoulua. Hän oli älykäs ja energinen koululainen.

Helena Christinasta tuli leski vuonna 1874. Hän meni uusiin naimisiin 1880 Pehr Nilsson Wälikosken kanssa, josta tuli uusi Wälivainion isäntä. He saivat kaksoset Laura Christina ja Fia Katharina vuonna 1880. Kaksoset lähtivät Yhdysvaltoihin siirtolaisiksi 1896.

Parempaan elämään Yhdysvaltoihin

Michiganin osavaltion Calumetin kuparikaivospaikkakunnalle sekä Houghtonin kauntissa sijaitsevaan Hancockiin muutti vuosisadan molemmin puolin runsaasti suomalaisia siirtolaisia ja alueesta muodostui merkittävä amerikansuomalaisten keskus. Kreeta oli yksi niistä lukuisista suomalaisista siirtolaisista, jotka etsivät parempaa elämää Yhdysvalloista.

Kaksikymmentävuotiaana Kreeta matkusti Keweenawniemellä sijaitsevaan Hancockiin kesällä 1881 taskussaan seitsemän dollaria ja laestadiolaisen kodin antama hengellinen perintö. 

Ihan aluksi hän pestautui varakkaan sukulaisensa ja Tornionlaaksosta muuttaneen tulevan suurmaanviljelijän Jacob Ojanperän maatilalle hoitamaan taloutta viideksi vuodeksi. Maatila sijaitsi Oskar-kylässä lähellä Houghtonia. Olisikohan osa Maggien menestyksen edellytyksistä tullut juuri häneltä?

Kuinka Kreetasta tuli Maggie

Kreeta halusi eteenpäin elämässään ja tähän hänellä oli luontaiset edellytykset: sinnikkyys, liikemiehen kyvyt, menestymisen halu ja erinomaiset puhujalahjat. 

Häntä ei nähty suomalaisten järjestämissä illanvietoissa. Hänellä ei ollut sellaiseen aikaa. Hän opiskeli vapaa-aikanaan kieltä iltakoulussa, meni töihin kauppaliikkeeseen oppiakseen puhumaan hyvää englantia ja hoiti siinä samalla yksityisiä myynti- ja välitysliikkeitä. Hän halusi amerikkalaistua nopeasti. 

Kreetalle työ vaatekauppaliikkeessä ei ollut ainoa varallisuutta kartoittava tulonlähde. Sivutoimenaan hän hoiti rahanvaihtoa ja matkapilettien myyntiä sekä toimi maayhtiöiden asiamiehenä. Hän vaihtoi nimeään tiuhaan tahtiin mm. sukunimi Niirasta hän käytti lähtiessään ensimmäiselle matkalle Suomeen. Lopulliseksi nimeksi valikoitui täysin englanninkielinen Maggie J. Walz. 

Hyvistä viljelysmaista oli useita myynti-ilmoituksia paikallisissa suomalaislehdissä ja näissä näkyy asiamies Maggie J. Walzin nimi. Hän tiedotti myös Teksasin alueen myyntikohteista ja ilmoitti järjestävänsä tutustumismatkan ostohalukkaille.

Maggie pääsi opiskelemaan vuonna 1893 Valparaison yliopiston kauppakouluun Indianaan. Siellä englannin opiskelu jatkui ja perustiedot liike-elämästä tulisivat hyödyntämään uraa.

Hän pääsi Calumetissä tunnetun Cardnerin sikäläisen vaatekaupan hoitajaksi, missä viipyi kuusi vuotta.

Värväysmatkoja Tornionlaaksoon

Maggie eli säästeliäästi ensimmäisinä Amerikan vuosinaan. Jopa niin että säästössä oli rahaa kotimaan matkaa varten. Hän palasi Suomeen keväällä 1887. Vaikuttaa siltä, että hän ei tullut vain sukuloimaan vaan värväämään maanmiehiään siirtolaisiksi.

Hän oleskeli Suomessa ja Ruotsissa puolitoista vuotta ja sai mukaansa 14 nuorta naista, joille hän lainasi matkarahat. 

Maggie, nuo nuoret naiset ja velipuoli Johan ostivat laivaliput päämääränä Kuparisaaret vuonna 1888. Amerikassa Johan Abraham (1872-1946) vaihtoi nimensä muotoon John A. Walls. Maggie auttoi nuoret naiset elämän alkuun etsimällä jokaiselle naiselle kotiapulaisen paikan Calumetista. Vuonna 1888 hän järjesti nuorille naisille iltakursseja, joissa opiskeltiin englantia, keittiötaitoja ja amerikkalaista kotitaloutta. 

Maggie teki useita matkoja Tornionlaaksoon ja värväsi mm. miehiä Calumetin kuparikaivoksille. Roland Juntti kirjoittaa, että jopa 500 henkilöä sai mahdollisuuden siirtyä leveämmän leivän ääreen. Jos ei ollut rahaa lippuihin, Maggie menestyvänä liikenaisena järjesti osamaksun tai lainasi. 

Maggie järjesti matkoja myös Amerikasta kotiseudulle. Kuten Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn, jossa Suomi esittäytyi omalla paviljongilla ja jossa oli esillä suomalaista arkkitehtuuria ja muotoilun historiaa. Iäkkäiden amerikkalaistuneiden tornionlaaksolaisten matka jatkui Pariisista Helsinkiin ja Aavasaksalle, jossa ihailtiin juhannuksena keskiyönaurinkoa. 

Samalla matkalla Maggien houkutteli Tornionlaaksosta nuoria siirtolaisiksi Amerikkaan. Värväystoiminta sai murskakritiikin paikallisessa lehdessä, missä Maggieta haukuttiin ahneeksi naiseksi, joka houkutteli köyhiä Amerikkaan valheellisin lupauksin ja vakuuksin. 

Haparandabladet kirjoitti 4.8.1900 värväystoiminnasta ja otsikoi artikkelin Amerikans humbuk i Tornedalen:

”Det är något förhastligt, när tidningar angripa enskild person och klandra dess göranden och låtanden, äfves om dessa icke strida mot borgerlig lag. Det synes oss emellertid vara på tid, att någon allvars ord säges med anledning af den agitation, som i sommar utövas af ’miss Maggie Walz från Calumet, Mich.’ Såsom det står på hennes med porträtt försedda visitkort, som nu finnas på snart sagt hvar enda bondgård i socknarna uppåt älven till och med Öfver-Torneå och älven längre upp. Annars heter hon Greta Välivainio och är Öfver-Torneå, därifrån hon emigrerat för många år sedan…Hänför använder hon en mängd löjliga amerikanska reklammedel, målar förhållandena i Amerika i rosenrödt och slösar med braskande löften och försäkringar.”

Naisten Lehti alkaa ilmestyä

Mottona: edistys, raittius, koulutus, hyväntekeväisyys 

Vuonna 1895 Calumet Finnish Women’s Society ryhtyi julkaisemaan Naisten lehteä Calumetissa. Toimittajina olivat Hanna Järnefelt ja Linda Mahlberg, taloudenhoitajana ja kustantajana kukapas muu kuin Maggie J. Walz. Naisten Lehti mainosti itseään amerikansuomalaisten naisyhdistysten äänenkannattajana.

Naisten Lehti ilmestyi yhden vuoden edellä mainittujen toimittamana 8-sivuisena vihkosena neljä kertaa vuodessa. Myöhemmin se alkoi ilmestyä Päivälehden lauantain numerossa, jota julkaisi Päivälehti Kustannusyhtiö Duluthissa. 

Maggie J. Walz pääsi jäseneksi Michigan Pressin naisten klubiin vuonna 1904. Hän kirjoitti myös Amerikan Suometar -lehteen ja samalla toimi lehden osakkaana.

Siirtolaisessa, Amerikan suomalaisen kansan äänenkannattajassa,  tammikuussa 1909 ilmestyi pieni uutinen Naisten lehdestä: ”Se tulee käsittelemään naisasiaa, naisten äänioikeuden saamista, raittiusasiaa y.m. tarpeellisia kysymyksiä.” 

Uranuurtaja ja järjestöjen perustaja

Pohjantähti

Vaikka Maggie sulautui amerikkalaiseen yhteiskuntaan jouhevasti, ei hän unohtanut apua tarvitsevia maanmiehiään. Hän oli perustamassa alueen ensimmäistä suomalaista raittiusseuraa Pohjantähteä vuonna 1885. Seura kuului jäsenenä Good Templareihin, sen skandinavialaiseen osastoon. Se oli myös Hancockin ensimmäinen kirkollisen toiminnan ulkopuolella oleva seura. Maggiehan oli kiihkeä raittiusihminen ja kerrotaan, että hän olisi ollut särkemässä pulloja Calumetin saluunoissa.

Calumetin suomalaisten naisten yhdistys

Vuonna 1894 Maggie J. Walz perusti yhdessä Linda Malmbergin kanssa Calumetin suomalaisten naisten yhdistyksen (Calumet  Finnish  Women’s Society), joka oli vasta toinen suffragettiyhdistys USA:ssa. Vuonna 1902 yhdistyksessä oli jo 225 jäsentä ja se kuului jäsenenä Michiganin yleiseen naisliittoon. 

Yhdistys piti kokouksen tammikuussa 1909 Maggien kotona Pine-kadulla. 

Suomalaiset naiset saivat ensimmäisinä maailmassa sekä vaalioikeuden että vaalikelpoisuuden vuonna 1906. Uuteen eduskuntaan valittiin eduskuntavaaleissa 15.-16.3.1907 19 naisedustajaa, jotka olivat maailman ensimmäiset naispuoliset kansanedustajat. Tämä rohkaisi Maggieta ehdottamaan kokouksessa nimien keräämistä naisten äänioikeuden saamiseksi myös Amerikassa. Nimet aiottiin luovuttaa Yhdysvaltain kongressille.

Hänet myös valittiin liittovaltion yleisen äänioikeuden seuran puheenjohtajaksi Houghtonin kauntiin.

Valkonauhaliike

International Women’s Christian Temperance Union, jonka perustana on kristillinen arvopohja, sai alkunsa Yhdysvalloissa 1870-luvulla. Calumetissa toimiva Valkonauhayhdistys toimi paikkakunnalla suomalaisena haaraosastona. Sen tehtävänä oli epäsiveellisyyden poistaminen ja raittiuden edistäminen.

Valkonauhayhdistyksen toimivin jäsen ja sen vireillä pitäjä oli Maggie J. Walz.  

Hänen elämänsä kohokohtia vuonna 1910 oli, kun hän sai osallistua International Women’s Christian Temperance Unionin (suom. Valkonauhaliike) Glasgown maailmankongressiin Yhdysvaltojen valtuuskunnan jäsenenä, ja pääsi itsensä USA:n presidentin vastaanotolle Valkoiseen taloon.

Women’s Home, College and Sanatorium

Auttaakseen nuoria kielitaidottomia naisia Walz perusti siirtolaisnaisten vastaanottokeskuksen (Women’s Home, College and Sanatorium), joka toimi Marquetten vanhassa  Superior-hotellissa 1909-luvun tietämissä. Hänellä oli jo aikaisempaa kokemusta iltakurssien järjestämisestä ja koulutuksesta. Myös täällä opetettiin tytöille ja nuorille naisille englannin kielen lisäksi musiikkia, kotitaloustaitoja, erityisesti amerikkalaista ruoanlaittoa.

Maggie J. Walzin on laskettu toimineen aktiivisesti 22 järjestössä, joista suurin osa oli raittius- ja naisjärjestöjä. Hän oli jäsen myös paikallisessa Tornionlaakso-yhdistyksessä.

Michiganin osavaltio arvosti myös amerikansuomalaista naisasianaista Maggieta. Vuonna 2015 hänen nimi lisättiin Michiganin Women’s Hall of Fame -luetteloon. https://miwf.org/celebrating-women/michigan-womens-hall-of-fame/maggie-walz

Maggie perusti Drummond Islandin suomalaissiirtolan

Vuosisadan vaihteessa sai Maggie J. Walz mielenkiintoisen ehdotuksen Marquetissa olevalta maakonttorin hoitajalta. Michiganin  pohjoisosassa sijaitsevalle Drummondin saarelle pitäisi perustaa siirtola. Saari oli harvaan asuttu ja tuumasta toimeen Maggie hyväksyi ehdotuksen. Hänen suurin haave oli ollut rakentaa tyhjästä suomalaiskylä, jota johdettaisiin raittius- ja osuustoimintaliikkeen ja apostolisluterilaisin periaattein. Apostolic Lutheran Church (suom. rauhansanalaisuus, pikkuesikoisuus) on perusnäkemyksiltään vanhoillislaestadiolainen ryhmittymä, mutta on pääuomaa opillisesti väljempi suuntaus. 

Utopiayhteisö pohjautui siis kristilliseen raittiusajatteluun, feminismiin ja vähäosaisten amerikansuomalaisten auttamiseen.

Maggie sai ison maa-alueen Drummond Islandin saarelta ja viereiseltä Sugar Islandilta välitettäväksi. Hänelle myönnettiin ”land agentin” asema 1902. Hän siis ryhtyi kiinteistönvälittäjäksi hallituksen nimissä. Tonteista tarvitsi maksaa 14 dollarin toimistopalkkio ja 5 dollarin kartoitusmaksu. Tontteja piti viljellä viisi vuotta, jonka jälkeen tontti luovutettiin omistuskirjalla sen raivaajalle ja tontille piti rakentaa talo ns. homesteadact. Rahaa ei siis tarvittu, vain kovaa työtä kivisillä ja metsäisillä tonteilla. Maa oli laihaa: kuivaa, vähämultaista, kivistä.

Ensimmäiset tulokkaat majoittuivat Scammon’s Coven lahdella vanhaan rakennukseen, joka oli saatu kaupanpäällisiksi. Maggie matkusti suomalaisten asuinpaikoille ja värväsi asukkaita kommuuniinsa. 12. toukokuuta 1905 ensimmäiset parisenkymmentä asukasta saapuivat höyrylaivalla. Vuonna 1913 asukkaita oli noin sata suomalaista, enimmillään jopa kaksisataa.

Asutus lisääntyi ja olot järjestyivät. Asukkaat elivät maaviljelyksestä ja karjanhoidosta, mansikanviljely oli kannattavaa. Lisätuloja saatiin metsätöistä. Saarelle rakennettiin sahalaitos, lastauslaituri, jauhomylly, tiilitehdas, koulu, kirkko. Kaikki osuustoiminnallisia laitoksia.

Maggie itse toimi postiaseman hoitajana viisi vuotta. Muutettuaan myöhemmin Kuparisaarelle toimi hän sieltä käsin useita vuosia saaren siirtolaisten hyväksi. 

Asukkaat kunnioittivat Maggieta. Drummond Islandin ensimmäisen kaupungin nimeksi tuli Kreetan, genetiivi sanasta Kreeta. Nimi oli asukkaiden itsensä kyläkokouksessa valitsema vuonna 1905.

Politiikka sotki tämänkin kokeilun. Ihanneyhteiskunnan rakentaminen ei onnistunut ja Maggie tunnusti vuonna 1913 epäonnistuneensa. Radikaaleja kommunisteja muutti työttömyyden vaivaamalta Kuparisaarelta. Nämä sosialistit ottivat johdon Kreetanin koloniassa 1914 ja perustivat sinne sosialistisen järjestön osaston. He valitsivat vaaleilla kaikkiin johtaviin tehtäviin omat päättäjät.

Vaaleilla syrjäytetty Maggie palasi pysyvästi Calumetiin. Tästä alkoi amerikkalaisen unelman alamäki.

1930-luvun  alkuvuosina suomalaisyhteisö lakkasi olemasta sosialistijohtoinen. Drummond-saaren suomalaisasutuksesta muistuttaa enää hautausmaa ja sinne haudatut suomalaissyntyiset.

Maggie J. Walzista tuli varakas nainen

Tornionlaaksossa syntynyt Maggie eli täysillä amerikkalaista unelmaa. Kuten yllä on luettavissa, hän oli monessa mukana, uskomattoman ahkera ja hyvän liikemiesvaiston omaava.  

Hän rakennutti omilla varoilla ja pankkilainan turvin 35 000 dollarin arvoisen kolmikerroksisen kivitalon vuonna 1902 Calumetiin Pine-kadulle. Talosta muodostui Calumetin amerikansuomalaisten oma kauppakeskus, (The commercial center of Calumet’s Finnish community). Arkkitehtinä toimi Charles K. Shand, joka oli suunnitellut myös Red Jacket Opera Housenin, tunnetaan nyt Calumet Theatre -nimellä.

Kivitalon alakerrassa oli kauppoja, Maggien omistama naisten leninkiliike, muissa kerroksissa vuokra-asuntoja ja amerikansuomalaisille oli tarjolla monenlaista palvelua: laivalippujen myyntiä, työvoimavälitys, valtion uudisasukasagentin tehtäviä. Maggie oli kääntäjä, tulkki, notaari, kiinteistönvälittäjä ja tässä talossa toimitettiin lisäksi Amerikan Suometar -lehteä, jonka taloudesta Maggie vastasi.

Maggie J. Walz oli aina muodinmukaisesti pukeutunut. Hän rakasti koruja ja turkiksia ja kukkahattuja. Mutta varsinainen lady hän ei ollut, ei ainkaan Keweenaw People -artikkelisarjan mukaan. ”She was often described as unladylike, if not downright masculine. ’She may wear skirts, but she’s no lady!’” 

Elämä toi suuren muutoksen, kun tulipalo tuhosi Walzin komean liiketalon ja samalla hänen arkistonsa. Maggie myös avusti hätääkärsiviä, mikä osaltaan myös aiheutti taloudellista vahinkoa. Lopullinen niitti tuli Kuparisaaren kaivososakkeiden romahduksessa, jossa Maggie J. Walz menetti koko omaisuutensa. Amerikkalainen unelma sai surullisen lopun. 

Keweenaw People – Maggie Walzista kertova artikkeli päättyy seuraavasti: ”She acted locally, nationally, and internationally to advance women’s rights, and was a powerful advocate for new American citizens.”

Maggie Johanna Walz kuoli 65-vuotiaana 9.11.1927 keuhkokuumeeseen Laurium sairaalassa Houghton Countyssä Michiganin osavaltiossa. Hänet on haudattu Calumetiin.

Lisätietoja:

Maggie J. Walzin nimi ja syntymäpaikka esiintyy eri muodoissa mm. Lauri Toiviaisen artikkelissa ”Torniossa 1861 syntynyt Margareeta Johanna Kontra Niiranen” ja NPS.gov -sivustolla ”Margareeta Johanna Konttra Niiranen”.

Tässä artikkelissa käytetään nimeä Greta (Kreeta) Johanna Wälivainio, joka myös esiintyy Roland Juntin artikkelissa ja Ylitornion seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelossa 1860-1880 sekä rippikirjoissa 1855-1864.

Aurinkoisena talvipäivänä menin jännittyneenä tapaamaan Hilkka Lankista hänen lapsuudenkotiinsa Vojakkalaan Tornionjoen varrelle. Vastassa oli hymyilevä, helposti lähestyttävä ja lämmin ihminen – kaukana siitä etäisestä ja arvokkaasta tiedenaisesta, jollaiseksi olin hänet mielessäni kuvitellut. Heti kohtaamisen alussa Hilkka kertoi jännittäneensä tapaamistamme ja nukkuneensa huonosti, mikä rikkoi viimeisetkin muodollisuuden rajat. Tarkoitukseni oli riisua tutkijan valkoinen takki ja kohdata ihminen tieteen saavutusten takana. Hilkka suhtautui haastatteluun avoimesti ja kunnioittavasti, jopa uteliaasti, ja oli perehtynyt myös haastattelijansa taustaan – ele, joka kertoi hänen tarkkuudestaan ja kiinnostuksestaan ihmisiä kohtaan yhtä lailla kuin tieteellistä työtään.

Kotiseudun merkitys

Hilkka Lankinen syntyi 16. joulukuuta 1951 Alatorniolla. Hilkan äiti Aune oli ensin Alavojakkalan kyläkaupassa ansiotyössä, isä Antti asui syntymäkodissa samassa kylässä. Isän vanhemmat olivat perustaneet myös lastensa apua tarviten, kyläpaakarin, jota Antti ja Aune jatkoivat vuodesta 1953. Lankisen Leipomon toiminta lähti laajenemaan toisaalle Vojakkalan kylässä ja edelleen 1970 Tornion Miukkiin. Leipomon oheen syntyi matkailutoimintaa 1960-luvulla. Lankisten yritysten palveluksessa oli parhaimmillaan 100 työntekijää.

Alatornio ja pohjoinen lapsuus 6-lapsisessa perheessä loivat perustan Hilkan elämänarvoille, tarkkuudelle, rauhallisuudelle, kuuntelemiselle ja toisen huomioimiselle. Tornionlaaksolainen tausta näkyy pohjoisena suoruutena ja vahvana työmoraalina, vaikkakin hän on tehnyt elämäntyönsä akateemisissa keskuksissa Suomen ulkopuolella ja Etelä-Suomessa Helsingissä.

Hilkka kirjoitti ylioppilaaksi Tornion yhteislukiosta, jossa hänen biologian ja maantiedon opettajansa Liisa Koskela kannusti ahkeraa oppilastaan biokemian opintoihin.  Isän tuki ja taloudellinen kannustus oli myös merkittävä.  ”Saat lukea niin kauan kuin pää kestää”, oli isä ilmoittanut tyttärelleen.

Biokemistin tutkimusmatkailua maailmalla

Hilkka opiskeli Helsingin yliopistossa biokemiaa valmistuen filosofian kandidaatiksi vuonna 1978.  Opintojen välissä Hilkka oli kesäharjoittelijana Lapin Kullan Tornion panimossa ja Sveitsissä.  Pro gradu -työnsä hän teki leivinhiivasta Alkon Keskuslaboratorion käymiskemiallisella osastolla Salmisaaressa.

Hilkka pääsi jatkamaan tutkimustyötä Tukholman Wennergren instituutissa, jossa hän ei kuitenkaan viihtynyt rottatutkimusten parissa. Molekyyli- ja DNA-tutkimus houkutteli Hilkan Karoliinisen instituutin Biokemian osastolle (Medicinska Nobelinstitutet), josta hän valmistui filosofian tohtoriksi 1986.

Hilkka halusi jatkaa jatko-opintojaan ulkomailla vastustuksesta huolimatta. ”Palaat Suomeen ja haet suomalaiseen tutkimustyöhön Helsingissä”, ilmoitti opinto-ohjaaja. Hilkka haaveili erikoistumisesta USA:ssa ennen kotimaahan paluuta. Mahdollisuus asua sisaren luona Englannissa ja hakea sieltä post doc (tutkijatohtori) paikkaa tuli kuvioihin. Nähtyään pienen hakuilmoituksen hän haki ja tuli valituksi parin haastatteluun kutsutun joukosta tutkijaksi lääkekehitys-projektiin Glasgown yliopistoon Skotlantiin 1987–1991, samaan tutkimuskohteeseen mistä hän oli väitellyt. Hilkka toimi Britannian Medical Research Councilin (MRC) herpes- ja molekyylivirologiastaan tunnetun Glasgown yliopiston Virologian laitoksen (MRC Virology Unit, Institute of Virology) asiantuntijatehtävässä (proteiinikemisti/enzymologi). Yhteistyössä lääkefirman kanssa kehitettiin löydettyä herpesviruksen lisääntymistä estävää peptidiä lääkkeeksi. Hilkka oli tehnyt väitöstyönsä Karoliiniseen instituuttiin herpesvirusten DNA-metaboliasta ollen niiden joukossa, ketkä löysivät kyseisen, solujen jakautumisille välttämättömän entsyymitoiminnan myös herpesvirusten perimästä.

Britanniassa hän sai peptidiasiantuntijan uralleen ratkaisevan pohjan, jonka jälkeen hän päätti palata Suomeen. Hilkalle myönnettiin 1991 Suomen Akatemian Tutkijoiden kotimaahan paluun apuraha Helsingin yliopiston Kliinisteoreettisen laitoksen (Haartman-instituutti) Virologian osastolle myyräkuumetta aiheuttavan Puumala-virustutkimuksen pariin.

Muutkin Lankisen sisarukset lähtivät maailmalle: Englantiin, Ruotsiin ja Helsinkiin. Lankisen leipomolle ei ollut enää jatkajaa, mistä vanhemmat olivat toki surullisia.

Työ ja tieteen tekeminen, asiantuntijuus

Hilkka Lankinen on pitkän linjan suomalainen tutkija, jonka asiantuntemus sijoittuu biotieteiden, erityisesti biokemian ja virologian alueille. Hänestä oli kehittynyt kansainvälisesti ja kotimaisesti koulutettu tutkija, jonka tieteellinen tuotanto perustuu sekä omiin tutkimuksiin että yhteistöihin ollen lääke- ja biotieteellisiltä taustoiltaan laaja-alainen.  Hän toimi biokemian dosenttina ja on tehnyt merkittävän osan tutkimustyöstään Helsingin yliopistossa Haartman-instituutissa vuoteen 2012.

Hilkan työ on ollut luonteeltaan hyvin teknistä ja perustutkimukseen painottunutta, mikä on luonut pohjaa uusien diagnostisten menetelmien ja lääkeaineiden sekä rokotekomponenttien kehittämiselle. Hän on ollut mukana kansainvälisissä tutkimusryhmissä, jossa on muun muassa selvitetty solujen viestintää ja virusten vaikutusta isäntäsolun kanssa.

Hänen tutkimusintressinsä ja julkaisunsa liittyvät vahvasti peptideihin ja niiden merkitykseen virustutkimuksessa. Samalla hän oli myös opettaja ja tiedon välittäjä – ihminen, joka osasi selittää monimutkaisen ilmiön selkeästi ja ymmärrettävästi. Hilkka tunnettiin lämpimänä, vaatimattomana ja vuorovaikutusta arvostavana henkilönä. Hän suhtautui sekä tieteeseen, että toisiin ihmisiin kunnioittavasti ja perinpohjaisesti, yhdistäen tutkimustyönsä ihmisläheiseen ajatteluun.

Hilkka Lankinen on Biobio-seuran (htttps://biobio.org) alajaostona toimivan Peptidiseuran (Finnish Peptide Society – FIPS) perustaja. Yksi kohokohdista uralla oli Euroopan Peptidisymposiumin (EPS 2008 – 30th European Peptide Symposium) järjestäminen Helsingin Finlandia-talossa, mannerten välisesti tunnetussa, joka toinen vuosi järjestettävässä alan symposiumissa oli 1000 osanottajaa. Hilkan Euroopan Peptidiseuralle (The European Peptide Society – EPS) kokoaman symposiumjulkaisun (EPS Symposia Proceedings – 30th EPS, Helsinki 2008) ”Peptides 2008, Chemistry of Peptides in Life Science, Technology and Medicine” peptidien tutkimuksesta hän sai valmiiksi lopetettuaan jo työnsä Haartmanilla 2012.

Työn merkitys yhteiskunnalle

Hilkka Lankinen on uransa aikana tutkimusyhteistyössä tuottanut 82 tieteellistä artikkelia, joista merkittävä osa Helsingin yliopiston Virologian osastolla ja johtamassaan Haartman-instituutin Peptidi- ja proteiinilaboratorion tutkimuspalvelulaboratoriossa.

Hänen tutkimuskenttänään oli proteiinien rakenteen ja vuorovaikutusten kartoittaminen etenkin peptidikemian, biokemiallisin ja biofysikaalisin menetelmin. Päämääränä oli selvittää valituin menetelmin paitsi vuorovaikutusten rakenteita myös voimakkuuksia ja biologisia merkittävyyksiä tautimekanismien selvittämiseksi ja potentiaalisiin diagnostiikka-, lääkekehitys- ja rokotekehityshankkeisiin kuten syöpäbiologiaan ja infektiotauteihin. Merkittäviin tutkimuskohteisiin hänen omassa ja ohjaamassaan tutkimuksessa lukeutuivat herpesviruksen lisääntymiskemia ja hantaviruksiin lukeutuvan Puumala-viruksen pintaproteiinien kokoonpano, pakkautuminen, neutralointikemia vasta-ainekartoituksin ja solubiologinen merkittävyys.

Hilkka Lankinen teki myös opetustyötä yliopistolla, ohjaajana, mentorina ja luennoitsijana Suomessa, vieraillen myös Ruotsissa.

Eläkkeelle jäätyään

Hilkka Lankinen on palannut maailmalta kotiseudulleen Alatorniolle. Hän asuu lapsuudenkotiaan, jossa oli muinoin leipomo ja baari. Isossa kiinteistössään hänellä on myös vuokralaisia. Talon vanhassa leipomossa kokoontuvat kuukausittain Tornion radioamatöörit.

Sukulaiset ja perhe ovat Hilkalle tärkeitä ja rakkaita, ja hän laajentaa äitinsä aloittamaa sukututkimusta ja kirjaa myös isänpuolen serkulta perimäänsä laajempaa aineistoa. Eli tutkimustyö jatkuu edelleen. Hilkka seuraa mahdollisuuksien mukaan alansa kehitystä, hän haluaa olla mukana tiedemaailmassa ja seuraa kiinnostuneena millaisia ovat olleet ”hänen poikiensa” urakehitykset.  Hän kertoi myös tekevänsä tarvittaessa taustatutkimusta.  ”Näin myös oman työni jälki konkretisoituu.”

Kesäisin Hilkka harrastaa viinimarjojen poimintaa, ollessaan terve myös marjastaa ja ui omassa rannassa Tornionjoen laskujoessa.

Kysyin Hilkalta, onko virologia edelleen perinteisesti ”miesten ala” ja sain seuraavan vastauksen: ” Naisvirologit ovat aiemmissa sukupolvissa osin jääneet miesten varjoon. Tutkijan laatu on kuitenkin hänen tutkimustuloksissaan, ja asiantuntemuksessaan mikä ei katso sukupuoleen.  Minun sukupolvessani oli Suomessa ja Skotlannissa menestyneitä naisvirologeja, myös nykysukupolvessa heitä löytyy. Oma kokemukseni on, että uranäkökulmasta on yliopistossa tiedekunnan omilla kasvateilla enemmän painoarvoa, koska heillä on tutkimustyön ohessa pätevyys opettaa.”

Haastatteluni lopuksi Hilkka Lankinen mainitsi vaatimattomasti saaneensa kutsun Helsingissä järjestettävään Suomen peptidiseuran (Finnish Peptide Society – FIPS) kattojärjestö Biobio-seuran 80-vuotisjuhlaan. Ja samalla tapaamaan peptidikemiasta palkittua nobelistia tanskalaista Morten Meldalia!

Hilkka oli Helsingissä ChemBio Finland 15–16 April 2026 tapahtumassa. Hän osallistui juhlaan kesken raskaiden syöpähoitojen ja tapasi kemian nobelistin Morten Meldalin. Meldal on merkittävä molekyylien syntetisoija biologian toimintamekanismien tutkimuksessa.  Hilkka sai nobelistilta paljon vastauksia omiin kysymyksiinsä siitä missä mennään hänen ja kahden kollegan kehittämässä synteesikemiassa.

”Haluan nostaa biokemian arvoa”, toteaa Hilkka Lankinen haastatteluni lopuksi.

Tuleva taidekasvattaja ja kulttuurikodissa kasvanut Lilli Wilhelmina Törnudd syntyi Ylistarossa vuonna 1862. Hänen isänsä oli rovasti ja pappisstäätyä valtiopäivillä edustanut Anders Oskar Törnudd (1824-1898) ja äiti Turussa syntynyt Augusta Wilhelmina o.s. Rönnbäck (1834-1912), joka oli Turun lukion matematiikan opettajan tytär ja taitava pianisti. Ruotsinkielisessä perheessä oli kymmenen lasta, joista Lilli oli neljänneksi vanhin. Lillin isän kuoltua äiti Augusta muutti Sortavalaan, jossa Lilli työskenteli opettajana. 

Äiti oli taitava pianisti ja lisäksi suvussa oli kuuluisa taiteilija, Lillin isoäidin veli. Nimittäin Lillin äidin sukuun kuului kuvataiteilija Robert Wilhelm Ekman (1808–1873), joka maalasi nationalististen ihanteiden mukaisia kansankuvauksia ja kalevalaisia aiheita. Hänen kuuluisin teoksensa on Väinämöisen soitto. Ekman maalasi Turun Tuomiokirkon kuoriosan freskot ja oli perustamassa Turkuun ensimmäistä piirustuskoulua, jossa hän myös opetti. 

Musiikki ja kuvataide tuli Lillille veren perintönä. Perheen kahdesta lapsesta tuli kouluhallituksen tarkastajia. Lillistä tuli ensimmäinen piirustuksen ja käsitöiden koulutarkastaja ja hänen veljestään, Aksel Törnuddista (1874-1923) tuli kouluhallituksen ensimmäinen musiikinopetuksen koulutarkastaja. Perheet muut pojat koulutettiin virkamiehiksi, tytöistä ei ole mainintaa paitsi Lillistä. 

Piirustuksenopettaja

Koska perheen isä Anders Törnudd sai Tampereen kaupunginsaarnaajan toimen vuonna 1873 alkoi Lilli opiskella Tampereen ruotsalaisessa tyttökoulussa ja sai päästötodistuksen 14-vuotiaana vuonna 1876.

15-vuotiaana Lilli muutti Helsinkiin ja aloitti taideopinnot Suomen taideyhdistyksen ylläpitämässä piirustuskoulussa ja opiskeli siellä vuosina 1877-1880. Olisiko näin, että Lilli pääsi taideopiskelijaksi sen tähden, että äiti Augusta tunsi musiikki- ja taideharrastuspiirit? 

Taideyhdistyksen piirustuskoulut Helsingissä ja Turussa olivat saaneet tehtäväkseen kouluttaa piirustuksenopettajia Suomen kouluihin. 

Vuonna 1880 Lilli sai päästötodistuksen taideyhdistyksen Helsingin piirustuskoulusta. Piirustuskoulun matrikkeleissa mainitaan Lillin opiskelijatovereiksi kuvataiteilijat Elin Danielson, Anna Sahlsten, Helena Schjerfbeck, Helena Westermarck ja Gösta Sundmann. Kaikki erittäin tunnettuja ja arvostettuja taiteilijoita vielä tänäkin päivänä.

Lilli opiskeli myös taiteilija Hjalmar Munsterhjelmin yksityisoppilaana 1886-1888.

Sortavalan seminaarin opettaja

Helsingin piirustuskoulusta valmistuttuaan vuonna 1880 Lilli jatkoi Aleksanterin yliopistossa. Hän opiskeli piirustuksen lisäksi akateemisia perusopintoja mm. pedagogiikan, dialektiikan, pedagogiikan ja dialektiikan historian opintoja sekä ruotsin että suomen kieltä.

Opetus kiinnosti ja pätevyyden hankkiminenkin onnistui. Vuonna 1882 Lilli Törnudd auskultoi Hämeenlinnan normaalilyseossa ja seuraavana vuonna suoritti piirustuksenopettajan opettajapätevyyden. Opettamisen hän aloitti Mia Sahlbergin Helsinkiin perustamassa tyttöjen yksityiskoulussa, Sahlbergska skolanissa ja Hilja Tavastsjernan tyttökoulussa. Näissä hän opetti vuosina 1883-1889. Myös muu opiskelu työn lomassa onnistui. 

Hän suoritti kaunokirjoituksen opintokokonaisuuden vuonna 1887 ja parin vuoden päästä oli vuorossa käsityöopettajatutkinto. Tutkinto sisälsi vaadittavat oppikoulukokeet seminaarin piirustuksen ja käsitöiden opettajattaren virkoja varten. Hänen käsityöopettajakoulutuksensa vastaava opettaja oli Ida Godenhjelm (1837-1913), naisten koulutuksen uranuurtaja, ja joka perusti miehensä kanssa Helsinkiin ensimmäisen suomenkielisen tyttökoulun 1869. 

Tutkinnon suorittamisen jälkeen Lilli siirtyi kouluhallituksen määräyksestä käsityön ja piirustuksen opettajattareksi Sortavalan seminaariin vuonna 1891, jolloin hän oli 29-vuotias. Tästä valinnasta tehtiin valitus itselleen keisarille. Valituksen tehnyt yritti osoittaa, että pappilan tytär ei ollut voinut oppia kutomaan. Lilli Törnudd sai viran ja valitus hylättiin.

Toimiessaan Sortavalan seminaarissa opettajana hänen asiantuntemustaan käytettiin hyväksi seminaarien ja kansakoulujen piirustuksenopetusta käsittelevässä komiteassa jäsenenä vuonna 1904 sekä myös jäsenenä käsityönopetuskomiteassa 1911. 

Lilli Törnudd oli myös ahkera asiantuntijakouluttaja. Hän järjesti käsityö- ja piirustuskursseja kansakoulunopettajille.

Vuonna 1891 alkanut ura Sortavalan opettajakoulutusseminaarissa päättyi kaaokseen sisällissodan takia 1917-1918. Ruoka loppui ja opettajat joutuivat lähtemään pois. Lilli Törnuddin suunta oli nyt Helsinki.

Kouluhallituksen tarkastaja ja metodiikan opettaja

Vuonna 1918 Lilli Törnudd nimitettiin Helsinkiin kouluhallitukseen piirustuksen ja tyttöjen käsitöiden koulutarkastajaksi, joka myöhemmin muutettiin käsitöiden ja kotitalousopetuksen tarkastajan viraksi. Vuonna 1927 virkalain nojalla hänen oli otettava ero. 

Törnudd aloitti tarkastajan viran rinnalla opettamisen piirustuksenopettajain valmistusosastolla piirustuksenopetuksen metodiikan opettajana Ateneumin rakennuksessa sijaitsevassa Taideteollisuuskeskuskoulussa vuonna 1918. Kevätlukukaudella opetusta ei voitu järjestää täydellä panostuksella, sillä toukokuussa valkoisten joukko-osastot majoittuivat pitkäksi aikaa Ateneumiin. Lukuvuonna 1919–1920 työrauha palautui ja opetustyö jatkui normaalisti. 

Julkaisutoiminta

Virkamiehen ja kouluttajan lisäksi Lillillä oli laaja kirjallinen alaansa liittyvä julkaisutoiminta. Hän kirjoitti sekä suomeksi että ruotsiksi. Hän oli kielitaitoinen, matkusti ulkomailla ja valppaasti seurasi alansa uutisvirtauksia ja osasi soveltaa näitä oppeja myös suomalaiseen koulujärjestelmään.

Vuonna 1889 hän teki omilla varoilla opintomatkan Saksaan ja Ranskaan ja vuonna 1894 opintomatkan stipendin turvin Ruotsiin, Saksaan, Tanskaan ja Italiaan. Vuonna 1897 Lilli Törnudd sai Sortavalasta virkavapaata ja matkusti Ruotsiin, Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan. 

Naiskäsitöiden uudistettu opetus sekä piirustuksen ja kaunokirjoituksen opetuksen oppikirjat ja opetuskysymyksiä käsittelevät kirjoitelmat tekivät hänestä tunnetun ja arvossa pidetyn asiantuntijan. Tähän sopii tieto siitä, että kaunokirjoitus kuului piirustusopintoihin ja opetuksesta vastasi tuohon aikaan piirustuksenopettaja. 

Lilli Törnuddin kirjoittamat kirjat, joista osa löytyy yhä antikvariaateista ovat:

Naiskäsitöiden oppikirja kansakoulun opettajattaria varte, WSOY 1902

Piirustusopetuksen ohjeita, Werner Söderström 1903

Kuuluisia taideteoksia, K. J. Gummerus 1923

Kuuluisia taideteoksia; ohjeita niiden ymmärtämiseen, K. J. Gummerus 1923

Kirjoituksen opetus uusien psykologisten ja fysiologisten periaatteiden mukaan, 1924

Kuvaanto-opetuksen metodiikka, 1926

Yhdistystoimintaa

Lilli Törnudd oli Sortavalan museon johtokunnan jäsen

Itä-Karjalan kotiteollisuusyhdistyksen johtokunnan jäsen 1909–1918

Piirustuksenopettajayhdistyksen perustaja ja varapuheenjohtaja 1906

Taidetta kouluihin -yhdistyksessä sihteeri

Väitöskirja

Väitöstutkimuksessaan Alma Muukka-Marjovuo löytää 1920-luvun suomalaisen taidekasvatuksen avantgarden. Tänä kautena eri taidekasvatuksen lajit olivat läheisesti tekemisissä toistensa kanssa. 

Väitöskirja esittelee fenomenologisten menetelmien avulla Lilli Törnuddin (1862-1929) ja hänen kehittämänsä taidekasvatuksen metodiikan. Törnudd pyrki perustamaan ”Uuden koulun”, joka pohjautuisi käsillä tekemisen, yksilöllisen ilmaisun ja oman ajattelun opettelemisen arvostamiseen. Törnudd halusi uudistaa koulua oppilaskeskeisemmäksi ja tuoda taiteen ja taiteellisen ajattelun tieteen rinnalle.

Lisätietoja Lilli Törnuddista ja hänen metodiikasta saa väitöskirjasta. Muukka-Marjovuo, Alma: Taidetunteen kasvattaminen: Lilli Törnudd; taidekasvatuksen maailmoja luomassa. Väitöskirja. Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, taiteen laitos 2014.

Kuolema korjasi uupuneen

Lilli Törnudd kuoli kotonaan Helsingissä vaikean sairauden uuvuttamana 67-vuotiaana. Kansakoulun Lehti kirjoitti muistopuheessaan marraskuussa 1929 seuraavasti:

”Pimeänä syksyisenä päivänä, marraskuun kahdeksantenatoista, levisi Helsingissä suusta suuhun tieto, että täysin palvelleena toimestansa eronneen Kouluhallituksen piirustuksen ja naiskäsitöiden opetuksen tarkastajan Lilli Törnuddin käsi on ijäksi kangistunut, silmä sammunut. Hänen ei tarvinnut odottaa tuskallisen taudin hivuttavaa loppua; äkillinen keuhkokuume oli 1/2 10 aamulla lyönyt tomuksi voimakkaan elämisen tahdon.”

Rovasti Walter Lampén siunasi Lilli Törnuddin 23.11.1929 Helsingin Vanhan hautausmaan kappelissa. Valkea arkku oli koristeltu liljoin. Läsnä olivat surevat omaiset, Sortavalan seminaarin entisiä opettajia, virkamiehiä Kouluhallituksesta ja Opetusministeriöstä, Helsingin taideteollisuuskeskuskoulun piirustuksenopettajaosaston nykyisiä oppilaita ja opettajia jne.

Kouluhallituksen piirustuksen ja käsitöiden tarkastaja Lilli Törnudd lepää Malmin hautausmaalla. 

”Kehitysvammalaitos Rinnekodin johtajatar 1938–1959, alan kehittäjä ja visionääri. Ennen tätä työuraa hän työskenteli oppilaiden huoltajana 1918–1937. Ehtoollisleipien valmistua aloitettiin hänen aloitteestaan.” (Diakonissalaitos)

Lapsuus Karjalassa

Aino Ilmatar Miettinen, joka tunnetaan myös nimellä ”Sisar Aino”, syntyi 14.10.1885 Helsingissä.

Isä: kansakoulunopettaja Samuli Heikki Miettinen (s. 1855 Nilsiä – k. 1912 Jaakkima), äiti: kansakoulunopettaja Karoliina Vappu Miettinen (o.s. Pelkonen s. 1857 Tuusniemi – k. 1918 Jaakkima).

Ainon vanhemmat: ”Samuel valmistui ylioppilaaksi ja oli ainakin opiskelemassa agronomiksi. 7.10.1885 hän meni Helsingissä naimisiin tuolloin Terijoella työskennelleen kansakoulunopettajan Karoliina Vappu Pelkosen kanssa – ja viikon päästä syntyi heidän esikoisensa Aino Ilmatar. He muuttivat 22.3.1896 Nilsiästä Impilahdelle. Samuelkin työskenteli rippikirjojen mukaan kansakoulunopettajana. Lokakuussa 1905 perhe muutti Jaakkimaan. Samuel kuoli keuhkotautiin 6.3.1912.” (Geni)

Ainolla oli kaksi veljeä ja sisko. Henkikirjan mukaan Miettisten kaikki neljä lasta kirjoittivat ylioppilaaksi.

Sisar Aino oppilasosaston johtajana

Aino kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1907: ”Uusia ylioppilaita. Suullisissa ylioppilastutkinnossa on Turun suomalaisesta jatkosta hywäksytty m. m. Aino Ilmatar Miettinen, Jaakkimasta.” (Laatokka)

Ylioppilastutkinnon jälkeen hän opiskeli matemaattisia aineita Helsingin yliopistossa, mutta vaihtoi alaa ja ryhtyi vuonna 1913 opiskelemaan Helsingin Diakonissalaitoksella. Syyskuussa 1918 hänet vihittiin diakonissaksi.

Tämän jälkeen hän työskenteli lähes 20 vuotta Helsingin diakonissalaitoksen oppilasosaston johtajana eli nuorten sisarten opettajana ja kasvattajana. Hän piti tärkeänä, että diakonissat saisivat mahdollisimman hyvän koulutuksen. Hänen aloitteestaan Diakonissalaitoksella aloitettiin ehtoollisleipien valmistus vuonna 1926.

Aino esitti niin radikaaleja uudistuksia koulutukseen, että hänen puheitaan pidettiin tuona aikana rohkeina ja diakonissalaitoksen johdon taholta niin pöyristyttävinä, että hänet passitettiin pakkolomalle.

”Aino Miettinen oli johtanut diakonissalaitoksen oppilasosastoa 20 vuotta, mutta pakkoloman jälkeen hänet siirrettiin kehitysvammaisten hoitolaan, sillä ’mielenhäiriöstä epäillyn katsottiin sopivan vajaamielisten joukkoon.’ Vaikka siirto oli tarkoitettu kurinpitotoimeksi, käänsi sisar Aino sen voitoksi ja hän tulikin tunnetuksi kehitysvammatyön uranuurtajana.” (Wikipedia)

Rinnekoti kehitysvammaisille

Aino Miettinen perusti Diakonissalaitoksen yhteyteen ensimmäisen kehitysvammaisille suunnatun hoitokodin vuonna 1927. Ennen toiminnan aloittamista hän teki opintomatkan Skandinaviaan ja Saksaan. Pienessä maalaiskylässä Tanskan Brejningenissä sijaitseva Kellerin tylsämielislaitos teki häneen suuren vaikutuksen. Hän jopa asui eri osastoilla perehtyäkseen hoitoon.

Opintomatkat: Viro 1919; Skandinavian maat 1919, 1927–1928 ja 1958; Itävalta 1923; Saksa 1923 ja 1936.

Turunmaa-lehti uutisoi vuonna 1928 Turussa pidetystä Suomen köyhäinhoitoväen kesäkokouksesta: ”Diakonissa Miettinen teki selkoa siitä, miten tylsämielisten huolto on järjestetty Saksassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Puhuja mainitsi, että sanotuissa maissa on tylsämielisten huoltotoiminta paljon korkeammalla tasolla kuin meillä ja saavat tällaiset kohtalon kovaosaiset esimerkiksi Tanskassa mitä parhaimman hoidon ja kohtelun.”

Uutinen Epione-lehdessä 1.10.1930: ”— Diakonissalaitoksen tylsämielisten lasten koti ’Rinnekoti’ Eläintarhan huvila N:o 9 vihittiin tarkoitukseensa t. k. 4 p:nä. Kun virsi oli laulettu, piti kirkkoherra Edvin Virén vihkijäispuheen, johtona Matth. 18. 10. Professori Hj. v. Bonsdorff kertoi kodin synnystä. Ajatus sellaisen kodin perustamisesta on aina ollut laitoksen kaukaisena tulevaisuudenunelmana. Muodon aatteelle hän sanoi sisar Aino Miettisen antamaksi, joka oli Tanskassa alaa tutkinut. Kodin lääkäri tri S. Donner esitelmöi tylsämielisyydestä, sen syistä, eri asteista ja mitä sen parantamiseksi voi tehdä. Päättäjäispuheen ja loppurukouksen piti rovasti Palmroth.”

”Loppuvuodesta 1939 Rinnekoti muutti Espooseen toimintaa varten hankitulle Skogbyn tilalle. Helsinkiin jäi vain vastaanotto-osasto. Skogbyn hankintaan vaikutti vahvasti sisar Ainon kokemukset tanskalaisesta kylämäisestä omavaraisesta yhteisöstä, jossa harjoitettiin myös maataloutta.” (Diakonissalaitos)

Aino toimi Rinnekodin johtajattarena aina vuoteen 1959. Eläkkeelle jäätyään hän jäi asumaan Rinnekotiin Muistola-nimisen rakennuksen pohjoispäässä olevaan huoneistoon, josta hän seurasi hyvin tarkasti Rinnekodin elämää vielä eläkevuosinaankin aina elämänsä loppuun asti. Sisar Aino käytti diakonissaksi tultuaan koko elämänsä ajan pitkähelmaista diakonissan pukua.

Lomat Raahessa

Ainon sisar, Lyyli Miettinen, toimi Raahen seminaarissa lehtorina vuodet 1919–1954. Hänellä oli kesämökki Ruottalossa. Aino vietti loma-aikoja ja eläkepäiviä Lyylin mökillä. Hän herätti Raahen katukuvassa huomiota täydellisessä diakonissan asussaan.

Aino Miettinen kuoli 19. lokakuuta 1980 Diakonissalaitoksen sairaalassa Helsingissä. Hän nukkuu ikiunta Raahen Haaralassa yhdessä Lyyli-sisarensa kanssa.

Museo ja tunnustuspalkinto

Espoossa kehitysvammaisia hoitavan Rinnekodin yhteydessä toimii kaksi museota, jotka kertovat kehitysvammaisten parissa tehdystä merkittävästä työstä. Muistola-rakennuksen Rinnekodin historiaa esittelevä näyttely kertoo sekä hoidettavien että työntekijöiden elämästä. Viereisestä puurakennuksesta löytyy Rinnekodin pitkäaikaisen johtajan, sisar Aino Miettisen museoitu koti, jossa on esillä hänelle kuuluneita työpukuja ja henkilökohtaisia tavaroita.

Kotimaa nimesi Miettisen 100 merkittävimmän itsenäisyyden ajan kirkollisen vaikuttajan joukkoon Suomessa vuonna 2017.

Kehitysvammaliitto on jakanut vuodesta 1992 Aino Miettinen -tunnustuspalkintoa. Palkinto myönnetään ideasta, toimintatavasta, aloitteesta tai ratkaisusta, joka toimii suunnannäyttäjänä kehitysvamma-alalla, merkitsee innovaatiota tai edistää kehitysvammaisten ihmisten tasa-arvoa ja yhteiskunnassa selviytymistä merkittävällä tavalla.

Elsa Boreniuksesta tuli lastentarha-alan vaikuttaja ja lastentarhatyön valistaja ja kehittäjä.
Tuleva sosiaalineuvos Elsa Maria Gustava Borenius (1881-1958) syntyi Helsingissä. Isä, hovioikeuden presidentti Henrik Gustaf Borenius (1840-1909), oli koulutukseltaan lakimies ja äiti Maria oli omaa sukua Pesonius (1854-1932). Heidät oli vihitty vuonna 1877 ja perheessä oli kolme lasta. Lakiopintojensa lisäksi Henrik Borenius myös sävelsi pienimuotoisia yksin- ja kuorolauluja.
Taloudellisesti turvatussa lapsuudenkodissa arvostettiin sivistystä ja koulutusta. Elsa sai käydä Helsingissä tyttökoulua, josta valmistui 1898 ja Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa hän opiskeli vuodet 1900-1902.
Jätettyään jatko-opiston Elsa päätyi umpikujaan ja henkiseen romahdukseen. Suhteet äitiin olivat monisyiset. Elsa oli yrittänyt tasapainoilla äitinsä miellyttämisen ja omien tuntemusten välillä. Hän pakeni ulkomaille ja aloitti lastentarha-opinnot. Merkityksellinen opiskelu ja työ mahdollistivat mieleisen elämän ja irtiotto äidin lujasta otteesta toteutui.

Fröbeliläinen lastentarha-aate tuli Suomeen

Miten lastentarha-aate tuli Suomeen ja miksi se oli fröbeliläinen? Saksankielentaitoiset Elisabeth Alander (1859-1940) ja Hanna Rothman (1856-1920) opiskelivat vuosina 1891–1892 ja valmistuivat lastentarhanopettajiksi berliiniläisestä Pestalozzi-Fröbel Hausista, jonka oli perustanut saksalainen pedagogi ja esikoulu-uudistaja Henriette Schrader-Breymann (1827-1899) miehensä kanssa. Koulutus perustui fröbeliläisen lastentarha-aatteen kehittäjän, saksalaisen aktiivisuuspedagogi Friedrich Fröbel (1782–1852) kasvatusperiaatteisiin.
Elisabeth ja Hanna toivat Saksasta Suomeen fröbeliläisen lastentarha-aatteen, joka yksinkertaisuudessaan tarkoittaa puutarhan kaltaista lastentarhaa, jossa lapset pääsevät kukoistamaan ja oppivat toisiltaan taitoja ja yhdessä toimimista. Kasvatusperiaatteet olivat hyvin käytännöllisiä. Lapset osallistuivat tuona aikana tarhan arkisiin töihin: siivoukseen, ruoanlaittoon ja kukkien hoitoon.

Lastentarhatyön kehittäjä sai kansainvälisen koulutuksen

Elsa Boreniuksesta tuli lastensuojelun ja lastentarha-alan vaikuttaja ja lastentarhatyön kehittäjä, fröbeliläisen lastentarha-aatteen edistäjä maassamme. Kielitaitonsa ansiosta hän pystyi opiskelemaan ulkomailla, kotimaassahan ei vielä alussa ollut alan koulutusta. Ammatillisen pätevyyden hän hankki ulkomaisissa lastentarhaopistoissa. Hän opiskeli Sveitsissä 1899–1900, Lontoossa Sesame Housen lastentarhaopistossa 1905-1906 ja Tukholman Kindergartenseminarietissa vuosina 1899-1908, joista valmistui lastentarhanopettajaksi. Hän teki useita opintomatkoja varsinkin Saksaan, Ruotsiin ja Tanskaan.
Huoltaja-lehti kirjoitti lokakuussa 1931 ja onnitteli samalla 50-vuotiasta Elsa Boreniusta. Lehti painotti jutussaan juuri ulkomaille suuntautuvien opintomatkojen hyötyä: ”Opintomatkat Saksaan – kaksikin – ja pohjoismaihin ovat laajentaneet näköaloja ja syventäneet yhteiskunnallisen olojen tuntemusta, mikä on ollut hyödyksi, ei vain opetustoiminnalle, vaan myöskin laajemmille piireille, sillä esim. pohjoismaisissa lastensuojelukongreisseissa on hänen henkilökohtainen osanottonsa ja osuutensa ohjelmain suorituksessa ollut suuriarvoista.”

Lastentarhan johtajattareksi Tampereelle

Tampereen Lastenhoitoyhdistyksen maksullinen lastentarha sijaitsi osoitteessa Koskikatu 5. Se aloitti tammikuussa 1908. Heti alkuun hakijoita oli 200 lasta, vain 72 pystyttiin ottamaan vastaa ja he olivat iältään kolmesta kuuteen vuotta. Hakijoiden lukumääräkin kertoo, että oli huutava pula kansanlastentarhapaikoista. Lapsille tarjottiin tarhapäivänä yksinkertainen ateria, köyhimmät lapset saivat ilmaiseksi. Samana vuonna lastentarhan johtajattareksi valittiin ainut hakija, Elsa Borenius. Hänellä oli toimeen vaadittava pätevyys sekä Ruotsista että Englannista. Opettajattaren virkaan oli peräti 9 hakijaa. Kansanlastentarhan toiminnan periaatteet olivat fröbeliläiset.
Kun Elsa Borenius jätti Tampereen ja muutti Helsinkiin keväällä 1912, hänen johtajatarkautenaan lapsimäärä oli noussut huomattavasti. Joten ei ollut ihme, että Tampereen sanomat mainitsi Elsan olleen etevä ja väsymätön. Hänen lähdettyään lapsia oli jo 137 viidellä eri osastolla ikäryhmiin jakautuneena.
Tampereelta Elsa Boreniuksen ura alkoi ja jatkui Viertotie 5:ssä Hermannissa suomalaisen kansanlastentarhan johtajattarena heti Helsinkiin muuton jälkeen.
Elsa Borenius valittiin kouluhallituksen lastentarhojen v.t. tarkastajaksi 1919. Hänen tehtävänään oli kiertää ympäri maata aina Oulua ja Raahea myöten, käydä 75 kohteessa ja samalla luennoida lastentarhojen ideologiasta ja tarkoituksesta. Hän oli varmasti Suomessa ainoa henkilö tuohon aikaan, joka tiesi lastentarhojen koko tilanteen ja pystyi myöhemmin työelämässä hyödyntämään kokemuksiaan.
Suomen tasavallan presidentti myönsi Elsa Boreniukselle sosiaalineuvoksen arvonimen vuonna 1951.

Testamentti lastentarhanopettajaliitolle

Lastentarhanopettaja Elsa Borenius kuoli vuonna 1958. Hän lahjoitti lastentarhanopettajaliitolle kaiken keräämänsä materiaalin sekä lastentarha- ja kasvatustyötä käsittelevän osan kirjastostaan lähinnä liiton historiikin tekemisen taustaksi. Ja ei vain kirjastoaan vaan myös varoja. Näin lukee Suomen Lastentarhanopettajaliiton toimintakertomuksessa vuodelta 1958:
”Sosiaalineuvos Elsa Borenius on jälkisäädöksessään testamentannut
lastentarhanopettajaliitolle omaisuudestaan sellaisen osan, joka on rahassa arvioituna yli miljoona markkaa. Tämä arvokas lahjoitus on määrätty käytettäväksi Suomen lastentarhatyön historian kirjoittamiseen ja lastentarhanopettajien jatkokoulutukseen.”

Sosiaalineuvos Elsa Maria Gustava Borenius on haudattu sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle.

Elsa Boreniuksen laaja arkisto löytyy Työväen arkistosta Ebeneser-säätiön kohdalta. Sinne on tallennettu asiakirjat, kirjeenvaihtoa, pöytäkirjoja, merkintöjä kotikäynneiltä lasten kodeissa jne.

OKKA-säätiö yhteistyössä Varhaiskasvatuksen Opettajien Liiton kanssa myöntää Elsa Boreniuksen ja Elisabeth Alanderin stipendirahastosta stipendejä. Rahaston tarkoitus on tukea varhaiskasvatuksen opettajien työn ja koulutuksen kehittämistä.

Työura ja luottamustoimet
Tampereen Amurin lastentarhanjohtaja 1908-1912
Kotikallion lastentarhan johtajatar 1912-1918
Kouluhallituksen määräämänä hän suoritti kaikkien Suomen lastentarhojen tarkastuksen (75 laitosta) vuonna 1919.
Ebeneserkodin harjoituslastentarhan ja lastentarhaseminaarin opettaja 1918-1936
Helsingin kaupungin lastentarhain tarkastaja 1936-1949
Sosiaaliministeriön lastensuojelutoimiston tarkastaja-avustaja 1926-27, 1929-33.
Suomen lastentarhanopettajayhdistyksen sihteeri vuosina 1920–30 ja sen jälkeen puheenjohtaja 1930-1946
Lastensuojelun keskusliiton hallituksen jäsen 1937-1958
Ebeneserkodin hallituksen jäsen 1950-1958
Sosiaalineuvos 1951
Lastentarhalehden toimituskunnan jäsen vuodet 1937-1955
Lastensuojelulehden avustaja
Lapsi ja yhteiskunta lehden toimituskunta
Lastentarhanopettajaliiton kunniajäsen
Luennoitsija, puheidenpitäjä, valistaja

Elisabeth Alander oli Hanna Rothmanin ohella suomalaisen lastentarhatoiminnan ja lastentarhanopettajien koulutuksen uranuurtaja, varhaiskasvatuksen äiti. Elisabeth Alanderin tehtävänä oli kaikessa tehdä ihmisen työtä Jumalalle.

Amanda Elisabeth (Betty) Alander (1859–1940) syntyi Helsingissä Johan Wilhelm Alanderin (1818-1883), huonekalutehtailija ja käsityö- ja tehdasyhdistyksen valtuuskunnan jäsen, ja Amanda Maria Thunbergin (1831-1904) perheeseen. Alanderit saivat kuusi lasta, joista kolme kuoli jo lapsena. Nuorin Bettyn siskoista oli nimeltään Anna Matilda (1875-1949), joka vihittiin vuonna 1898 FM ja kouluneuvos Kaarlo Tiililän kanssa. Perheen lapset saivat voimakkaan uskonnollisen kasvatuksen lapsuudenkodissaan, sillä isä luki päivittäin perheelleen Raamattua.

Säätyläistyttöjen tapaan myös Betty teki käsitöitä, toimettomana ei saanut olla. Kahdeksanvuotiaan Bettyn merkkausliina eli ns. nimikoimisliina vuodelta 1867 on yhä tallella. Se on Lastentarhamuseon museokokoelman yksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista esineistä juuri sen historian vuoksi.

Tehtailijan tytär Betty alkoi opiskella Ruotsalaisessa tyttökoulussa vuosina 1868-1875 ja valmistui Elisabeth Blomqvistin yksityisestä jatko-opiston opettajatarluokalta 1881. Täältä saadut tiedot ja taidot tulivat tarpeeseen suunniteltaessa lastentarhanopettajien koulutusta.

Isän kuoltua 1883 Betty vieraantui hengellisistä harrastuksista ja sen sijaan hän kiinnostui ajankohtaisesta naisasiasta. Vuonna 1884 hän liittyi juuri toimintansa aloittaneen Suomen Naisyhdistyksen jäseneksi. Ja ei vain pelkästään rivijäseneksi vaan vuodesta 1886 lähtien hän toimi yhdistyksen perustaman työnvälitystoimiston palkattomana johtajana.

Fröbeliläinen lastentarha-aate tuli Suomeen

Saksankielentaitoiset Elisabeth Alander ja Hanna Rothman (1856-1920) opiskelivat vuosina 1891–1892 ja valmistuivat lastentarhanopettajiksi berliiniläisestä Pestalozzi-Fröbel Hausista, jonka oli perustanut etevä Henriette Schrader-Breymann (1827-1899) miehensä kanssa. Henriette Schrader-Breymann oli saksalainen pedagogi ja esikoulu-uudistaja ja Betty oli hänen suosikkioppilaansa. Koulutus perustui fröbeliläisen lastentarha-aatteen kehittäjän, saksalaisen aktiivisuuspedagogi Friedrich Fröbel (1782–1852) kasvatusperiaatteisiin.

Elisabeth ja Hanna toivat Saksasta Suomeen fröbeliläisen lastentarha-aatteen, joka yksinkertaisuudessaan tarkoittaa puutarhan kaltaista lastentarhaa, jossa lapset pääsevät kukoistamaan ja oppivat toisiltaan taitoja ja yhdessä toimimista. Kasvatusperiaatteet olivat hyvin käytännöllisiä. Lapset osallistuivat tuona aikana tarhan arkisiin töihin: siivoukseen, ruoanlaittoon ja kukkien hoitoon.

Ala kiinnosti ja siksi Elisabeth perehtyi ja jatkokouluttautui kasvatus- ja lastensuojelutoimintaan Ruotsissa, Tanskassa ja varsinkin Saksassa, jossa hän kävi useasti entisen opettajansa Henrietten jatkokursseilla.

Ensimmäinen kansanlastentarha perustetaan

Aluksi Hanna Rothman avasi vuonna 1883 Helsingissä Lapinlahdenkadulla yksityisen ja maksullisen lastentarhan ja alkeiskoulun säätyläislapsille. Haavena oli kuitenkin perustaa maksuton lastentarha työläisperheinen lapsille.
Keväällä 1883 Betty vaihtoi työnvälityksen ystävänsä Hanna Rothmanin lastentarhaan ja ystävystyi entisen koulutoverinsa kanssa. Heistä tuli läheiset ja ystävyyttä kesti aina Hannan kuolemaan saakka. Ja onnistuihan heiltä se haave työläisperheiden lastentarhasta, kun kaupungin anniskeluyhtiöltä saatiin apurahaa.

Vuonna 1889 ystävykset Elisabeth ja Hanna perustivat Sörnäisten puolipäiväisen kansanlastentarhan, jonka yhteyteen saatiin lastenkoti 1899 ja koululaisten päiväkoti 1901, myöhemmin vielä kesäsiirtola ja pyhäkoulu. Hoitopäivän aikana lapsille tarjottiin lämmin ateria. Lastentarha muuttui 1890-luvulla kokopäiväiseksi kaupungin köyhäinhoidon virkamiesten ja vanhempien toivomuksesta.

Lastentarhat oli tarkoitettu köyhien perheiden lapsille, joiden vanhemmat olivat töissä päivisin. Alander ja Rothman pitivät tärkeänä painottaa lastentarhan tehtävää, joka oli kotikasvatuksen tukemista. Kotien ja lastentarhan suhteet rakentuivat luottamukseen. Opettaja on enemmän perheen ystävä kuin neuvoja antava auktoriteetti.

Lastentarhanopettajien koulutus alkaa

Lastentarhoja perustettiin nopeasti ympäri valtakuntaa. Mutta lastentarhanopettajien koulutusta ei vielä maassamme ollut. Ja ilman palkkaa ystävykset tarttuivat haasteeseen.

Moni meistä haaveilee ja suunnittelee isosti, mutta toteutus ei onnistu kaikilta. Toisin kävi suomalaisen varhaiskasvatuksen äideiksi nimitetyille Betty Alanderille ja Hanna Rothmanille.

Vuonna 1892 alkoi yksivuotinen, ruotsinkielinen opettajakoulutuskurssi, uppfostrarinnekursen, Suomen ensimmäisessä lastentarhaseminaarissa. Betty Aland ja Hanna Rothman laativat opetusohjelman, joka sisällöltään keskittyi ammattiin valmentavaksi. Oppiaineisiin kuuluivat muun muassa uskonto, kasvatusoppi, etiikka, Fröbelin pedagogiikka, lastentarhametodiikka sekä Fröbelin askarteluoppi ja käsityöt.

Opetusohjelmaa laajennettiin vuonna 1896, ja näin kurssiaika piteni kaksivuotiseksi. Vuodesta 1897, jolloin koulutukseen myönnettiin valtionapua, kouluylihallitus sai lastentarhanopettajien koulutuksen valvontatehtävän ja hyväksyi opetusohjelmat vuoteen 1924 asti. Vuonna 1905 seminaari muuttui kaksivuotiseksi suomen- ja ruotsinkieliseksi kansanlastentarhanopettajaseminaariksi. Lastentarhaseminaari Ebeneser toimi melkein 60 vuotta maan ainoana alansa oppilaitoksena vuoteen 1955. Vuonna 1977 seminaari muuttui lastentarhanopettajaopistoksi.

Ebeneserkodin johtajatar

Vuonna 1892 alkanut kasvattajakurssi oli alkuna sille lastentarhaopettajaseminaarille, joka alkoi toimia Ebeneserkodin yhteydessä vuonna 1908 suomalaiseen ja ruotsalaiseen osastoon jakautuneena. Seminaarin ensimmäinen johtajatar oli Hanna Rothman.

Ebeneser-talon peruskivi laskettiin 22. päivänä toukokuuta vuonna 1907 ja talon vihkiäiset pidettiin joulukuussa 1908. Talo on viralliselta nimeltään Ebeneserkoti ja sen on suunnitellut arkkitehti Wivi Lönn. Talon nimi tuli uskonnollisilta Bettyltä ja Hannalta ja suoraan Raamatusta, sillä hepreankielinen ebenezer tarkoittaa ”avun kiveä”.
Ja hyvä talon Lönn suunnittelikin, sillä se on yhä pystyssä ja sen tiloissa toimivat Ebeneser-säätiö ja Lastentarhamuseo sekä lisäksi Keski-Helsingin musiikkiopisto ja Helsingin kaupungin päiväkoti Ebeneser.

Hanna Rothman jäi eläkkeelle Ebeneserkodin johtajattaren toimesta ja jätti Ebeneserkodin tehtävät Elisabeth Alanderin hoitoon vuonna 1917. Ainakin hänen meriitit riittivät. Sillä Elisabeth Alanderia pidettiin aikanaan ansioituneena Fröbel -pedagogiikan asiantuntijana. Tunnustusta tuli myös Tanskan lastentarhatyön uranuurtaja Bertha Wulffilta, joka vieraili useaan otteeseen Alanderin luona ja kutsui häntä pohjoismaisen Fröbel-tutkimuksen pioneeriksi. Bertha Wulffin sisar Anna Wulff toimi tanskalaisen lastentarhaopettajien koulutuksen kehittäjänä ja johtajana.

Vuonna 1919 perustettiin Suomen lastentarhain opettajain yhdistys, jotta se ajaisi lastentarhatyön kehittämistä ja opettajien pedagogisen aseman parantamista. Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Elisabeth Alander.

Elisabeth Alander luopui johtajattaren tehtävistä vuonna 1925 ja valitsi jälkeensä johtajaksi pitkäaikaisen työtoverinsa Elin Wariksen (1875-1958).
Ebeneser-kodin johtokunnan puheenjohtajana Elisabeth Alander toimi vuoteen 1931. Hän osallistui vielä kunniapuheenjohtajanakin johtokunnan toimintaan elämänsä loppuun.

80 vuotta

Elisabeth Alander täytti 80 vuotta 1939. Aamulehden sanoin: ”Neiti Elisabeth Alanderin elämäntyöstä voidaan sanoa samaa kuin kaikesta muustakin, missä yksityisten on onnistunut yleishyödyllisissä asioissa päästä arvokkaisiin, pysyviin tuloksiin: se työ on syntynyt suuren rakkauden ja uhrautuvaisuuden merkeissä.”

Muistohetki Ebeneserkodissa

Elisabeth Alander kuoli kotonaan 81-vuotiaana vuonna 1940. Ebeneserkoti järjesti muistohetken vuonna 1940 kuolleen Elisabeth Alanderin kunniaksi. Läsnä olivat lähiomaiset ja runsaslukuisena lastentarhaopettajia sekä seminaarioppilaita ja henkilökunta. Tervehdykseen juhlaan lähettivät Oulun, Tampereen ja Vaasan lastentarhaopettajat sekä johtajatar, Tanskan lastentarhatyön uranuurtaja, Bertha Wulff Kööpenhaminasta ja myös Tanskan Fröbelhöjskolen lähetti tervehdyksen. Arvokkaan tilaisuuden päätti tohtori Tiililä, Anna-sisaren aviomies, joka painotti Elisabeth Alanderin vahvaa uskoa – ihmisen työtä Jumalalle.
Elisabeth Alander on haudattu Hietaniemen hautausmaalle perhehautaan, jossa lepäävät myös hänen isänsä, äitinsä ja siskonsa Hilda Maria.

Seestan kartanon tyttärestä Adelaïde Ehrnroothista tuli naisasianainen, toimittaja ja kirjailija, joka rohkeasti uskalsi sanoa mielipiteensä julki kritiikistä huolimatta. ”Hänen sanansa oli tuli ja leimaus”.

Lapsuus ja nuoruus Seestan kartanossa

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth syntyi Nastolassa Seestan kartanossa 17.1.1826 perheen kuudestatoista lapsesta kahdeksantena. Isä kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth (1779-1848) ja äiti, aatelisneito Johanna Christina (Jeannette) o. s. von Platen (1796-1873) oli vihitty vuonna 1814 morsiamen suvun kartanossa Lammin Gammelgårdissa. Lapsista seitsemän kuoli alle kymmenvuotiaina, näistä kolme Nastolassa vallinneen tulirokkoepidemian seurauksena. 

Perheen neljästä pojasta kolme suuntautui sotilasuralle kuten isänsäkin, joka palkittiin Kustaa III:n Miekkaritariston suurristillä ansioistaan Suomen sodassa. Pojista Carl Albert Ehrnroothista tuli protokollasihteeri ja menestyvä liikemies, vanhimmasta Robert Ehrnroothista Suomen Kaartin komentaja. Heidän vaimonsa edustivat varakasta de Geer -sukua. Adelaïdesta tuli naisasianainen ja kirjailija.

Helena Westermarck kirjoitti elämäkerrassa Adelaïden lapsuuden ajan elämästä suuren perheen kartanossa näin:

”För Adelaïde Ehrnrooth förflöt barndoms- och uppväxtåren på landet såsom brukligt var på den tiden för unga flickor ’av familj’. De unga döttrarnas tid ägnades åt handarbete, hushållsgöromål, umgänge med grannarna, brevskrivning, lektyr o. d. födelsedagar och namnsdagar firades inom släkten och umgängeskretsen med stora gästabud och fester.”

Perheen poikien ammatillinen opintie kotikoulun jälkeen oli itsestään selvää: ensin Helsingin lyseo ja sen jälkeen joko Haminan kadettikoulu tai Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Näin ei suinkaan tapahtunut tyttöjen kohdalla. 

Toki tytöt saivat opetusta kotiopettajilta, mutta Adelaïde oli ainoa tytöistä, joka sai opetusta hiukan enemmän. Hän sai opiskella vapaaherratar von Rosenin pensionaattikoulussa Helsingissä. Tyttökouluissa ei suinkaan opetettu hyödyllisiä aineita. Aatelisneitien opetus painottui kieliin, erityisesti ranskaan sekä saksaan ja antiikin mytologiaan. 

Varakkaiden neitosten ainoa kasvatuksen päämäärä oli päästä avioliittoon rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen kanssa. Adelaïde oli opinhaluinen nuori nainen, kielitaitoinen. Tietokirjojen ja sanomalehtien lukemista pidettiin kuitenkin naisille ja tytöille sopimattomana. Oman rahan ansaitseminen ei tullut kysymykseenkään. 

Novellissaan Min ridhäst kirjoittaa Adelaïde 14-vuotiaana saamastaan omasta hevosesta Camillasta näin: ”Och när jag i hack och häl följde min far obanade stigar och det gällde att sätta över bäckar, diken eller gärden, blinkade jag ej ens på ögonen, då den oförvägne ryttaren framför mig såg sig om och frågade leende: – Nå, kan du komma efter mig, min flickunge? 

Hejsan! Visst kom jag efter! Vem skulle vara rädd här! Camilla hade gasellens vighet och bar mig såsom om jag suttit i en gunga.”  

Camilla-tamma jouduttiin myymään varmaan taloudellisista syistä kenraalimajurin kuoleman jälkeen. Surettihan se!

Kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth kuoli varakkaana miehenä vuonna 1848, kuolinsyyksi kirjattiin sappikivet. Yleisestä tavasta poiketen Seestan kartano siirtyi lesken omistukseen ja maaomaisuus säilyi Ehrnroothin suvulla. Kartano jäi leskirouvan, pehtoorin ja tyttöjen vastuulle pariksikymmeneksi vuodeksi. Pojat muuttivat vähitellen lapsuudenkodistaan ja kartano jäi naisten huollettavaksi. Perheen äiti Johanna Christina ja tytöt Elise (1815-1900), Adelaïde ja Emelie (1838-1863) jäivät vastuunkantajiksi. Emelie menehtyi lavantautiin 24-vuotiaana. Perheen yksi tyttäristä Rosa Boije (s. 1824) oli menehtynyt vuonna 1855 ja hänen pieni tyttärensä Rose Marie (1850-1923) muutti isoäitinsä ja tätiensä hoiviin. 

Seestan kartano on ollut jo vuodesta 1791 Ehrnroothin suvun hallussa. Vuodesta 1997 Paul Ehrnrooth on ollut omistajana. Vuonna 2009 määritteli museovirasto kartanon valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. 

Kaksi kihlausta

Ehrnroothin perheen tyttärille toivoivat vanhemmat säädynmukaista ja hyvää avioliittoa. Mutta jostain syystä vain neljästä tyttärestä yksi lopulta meni naimisiin.

18-vuotiaana vuonna 1844 Adelaïde sai ihailijan, joka kirjoitti hehkuvia rakkauskirjeitä. Suuriruhtinaskunnan prokuraattori Carl Johan Walleen (1781-1867) oli jäänyt leskeksi ja hän iski silmänsä Seestan kartanon tyttäreen. Ikäeroa oli 45 vuotta. 24-vuotias Adelaïde Ehrnrooth ja 65-vuotias Carl Johan Walleen kihlautuivat vuonna 1849. Kihlaus purkautui jo seuraavana vuonna. Carl Johan oli muuten erittäin varakkaan hyväntekijän Aurora Karamzinin (1808-1902) isäpuoli. Avioliitto olisi nostanut Adelaïden ja sukunsa osaksi suuriruhtinaskunnan eliittiä.

Toinen ihastus olisi ollut joidenkin lähteiden mukaan äidinpuoleinen serkku, nuori kaartinupseeri ja yleiskuntaupseeri Carl Gustaf Mortimer von Kraemer (1817-1898). Oliko kyseessä Carl Gustaf? Tutkija Eeva Kotioja ei ole kuitenkaan löytänyt sulhasesta varmaa tietoa.

Joulukuussa 1859 Adelaïde Ehrnrooth julkaisi kihlauksensa joka tapauksessa, ja se otettiin Hämeenlinnassa hämmästyneenä vastaan. Veljensä Robert Ehrnrooth (1821-1911) sisarensa holhoojana järjesti kihlauksen kunniaksi suuret kutsut. On todennäköistä, että Ehrnroothit olivat tyytyväisiä sulhaseen, sillä yli 30-vuotiaalla alemman aatelin jäsenellä ei ollut kovinkaan paljon kysyntää sulhasmarkkinoilla. Avioliitto olisi turvannut Adelaïden sosiaalisen aseman. Mutta kihlauksesta tuli lyhyt eikä tämäkään johtanut avioliittoon. 

Euroopan kiertomatka ja Journal

Yhdeksäntoistavuotiaana Adelaïde pääsi sisarensa Rosan ja lankonsa, tullivirkailija Axel Boijen kanssa kuukausia kestäneelle Euroopan kiertomatkalle, joka oli myös pariskunnan myöhästynyt häämatka. Oliko matkan perimmäinen tarkoitus unohtaa prokuraattori? 

Adelaïde kirjoitti kokemuksistaan päiväkirjaansa nimeltä Journal, joka on luettavissa Helena Westermarckin kirjoittamassa elämäkerrassa. Matka aikuisti Adelaïden, hän sai kokeilla siipiään ja teki hänestä matkakirjojen kirjoittajan. 

Seuraavilla sanoilla alkaa Journal ja tästä käy ilmi, että ei ollut muuta tekemistä kylpylässä kuin alkaa kirjoittaa. Päätös oli historiallinen.

”I dag är det två månader sen vi reste hemifrån; af dessa månader hafva vi passerat en i Franzensbad, – och nu först börjar jag min journal! Jag hade aldrig kommit på den idéen att skrifva någon, om ej doktorn i går underrättat oss om at vi ännu hade tre veckor att passera hän i Franzensbad; – och tre veckor är fasligt att passera utan sysselsättning!”

Monen kuukauden pituisella matkalla näkee paljon. Tukholmassa he kävivät oopperassa ja näkivät Jenny Lindin Bellinin oopperassa Sömngångerska. Tästäkin piti luonnollisesti kirjoittaa Journaliin. Ja Berliini lumosi kuten moni muukin suurkaupungit. 

Jäsen naisjärjestöissä

Naisten aseman esille tuominen ja yhteiskunnallinen osallistuminen alkoi näkyä sanomalehtiartikkeleissa ja kirjallisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Naiset käänsivät kaunokirjallisuutta suomeksi ja ruotsiksi ja tarjosivat kirjoituksiaan lehtiin kuten Fredrika Runeberg (1807-1879) teki.

Varsinainen naistoimittajien esiintyminen tapahtui saman aikaan kuin naisasialiikkeen synty 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä.

Suomen vanhimman hyväntekeväisyysjärjestön Helsingin Rouvasväenyhdistyksen sihteerinä  Adelaïde oli luultavasti vuodet 1869–1885. Sitä ennen sihteereinä olivat olleet niinkin nimekkäät henkilöt kuin Z. Topelius ja Yrjö Koskinen. Yhdistykseen kuului mies- ja naisjäseniä.

Rouvasväenyhdistysten perimmäinen toiminta oli hyväntekeväisyyden harjoittaminen. Näiden yhdistyksien rohkaisemana naiset perustivat useita muitakin yhdistyksiä hyvää tarkoitusta varten. Naiset olivat ahkeria ja hyviä rahan kerääjiä, myyjäisten organisointia jne. Ihan kuten useissa yhdistyksissä vielä tänäkin päivänä.

Suomen Naisyhdistys perustettiin vuonna 1884 Aleksandra Gripenbergin (1857-1913) johdolla. Adelaïde oli yhdistyksen jäsen. Suomen Naisyhdistys  julkaisi Koti ja Yhteiskunta -lehteä vuodesta 1889 alkaen. Yhdistystä ravisteli 1890-luvulla rajut riidat ja kritiikki kohdistui juuri Aleksandra Gripenbergiin. Hän oli voimakas persoona, vanhoillinen ja hänen tapansa johtaa järjestöä aiheutti vastareaktion. 

Erotetut ja eronneet jäsenet Adelaïde mukaan lukien perustivat vuonna 1892 Naisasialiitto Unionin. Unioni julkaisi aikakauslehti Nutid, Tidskrift för sociala frågor och hemmets intressen. Nutidin vastaavana toimittajana Adelaïde oli vuodet 1898–1899. Unionista tuli hänen elämänsä tärkein yhdistystoiminnan muoto. 

Naisasia esille lehdistössä ja kirjallisuudessa

Kenraalitar Johanna Christina Ehrnrooth,  Adelaïde ja Elise muuttivat 1864 Helsinkiin. Adelaïde kirjoitti nimimerkillä A-i-a jatkokertomuksia Finlands Allmänna Tidningissä. 1860-luvulla hän kirjoitti myös Helsingfors Dagbladetiin kuten muutkin naisasianaiset, esim. Anna Sofia Frosterus (1867-1946) ja Alli Trygg-Helenius (1852-1926). 

Lähes neljäkymmenvuotiaana vuonna 1863 Adelaïde Ehrnrooth löysi elämäntehtävänsä. Hänestä tuli kirjailija, joka kirjoitti ruotsiksi romanttisia romaaneja mutta myös radikaaleja naisasia-artikkeleita. Hän tuli Ehrnroothin sotilassuvusta. Hänen aseensa ei ollut miekka vaan kynä ja muste, taistelutanner sanomalehdistö. Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Dagblad, Hufvudstadsbladet ja Morgonbladet olivat niitä lehtiä, joihin Adelaïde kirjoitti vuosikymmenien ajan.

Ensimmäinen Adelaïde Ehrnroothin kirjoittama oli kolmisenkymmentä lyhyttä runoa sisältänyt teos, jonka nimiölehdessä luki Sagor och minnen av A – ï – a ilmestyi vuonna 1863. Esipuheen oli kirjoittanut Zacharias Topelius.

Adelaïde toi naisemansipaation suomalaiseen kirjallisuuteen. Naisasiaa hän käsitteli myös mm. novelleissaan Familjen Värnsköld (1866), Dagmar, en hvardagshistoria (1870) ja Tiden går och vi med den (1878). 

Ehrnrooth oli myös aktiivisesti mukana pääkaupungin hyväntekeväisyystoiminnassa. Vuosina 1867-1868 suuret nälkävuodet piinasivat varsinkin kaupungeissa asuvia. Adelaïde alkoi julkaista Gråsparfven-nimistä kalenteria ja kirjan myyntituloilla hän ylläpiti Katajanokalla maksutonta yömajaa.

Kokemuksiaan köyhien parissa hän on kuvannut teoksissaan Hvardagslifvets skuggor och dagrar (1881) ja Bland fattiga och rika (1887).

Useiden teostensa tuoton hän luovutti hyväntekeväisyystarkoituksiin ja erään näytelmänsä tulot vuonna 1874 hän käytti perustaakseen Rosina Heikels stipendiifond lääkäriksi aikoville naisille. Rahasto on Suomen vanhin lääketieteellinen stipendirahasto.

Adelaïde oli taloudellisesti riippumaton ja hän lahjoitti kirjoitus- ja esityspalkkiot usein hyväntekeväisyyteen tai kahdelle perustamalleen rahastolle: Rosina Heikelin stipendirahasto ja Hanna Ingmanin rahasto sokeita varten (1896).

Afrikkaan ja Itämaille, Italiaan ja Ranskaan saakka ulottuneita matkojaan Ehrnrooth kuvaili teoksissaan Två finskors lustvandringar I-II (1886-1890) ja Höstskörd (1895). Teoksista piti sekä yleisö että kirjalliset piirit.

Adelaïde kävi nuorena kuolleen siskonsa Rosan tyttären Rose-Marien kanssa Italiassa ja Ranskassa ja kaikkea matkalla sitten tapahtuikin. He menivät salaa Roomassa kauniiseen puutarhaan, joka olikin Vatikaanin omistama. Pääsivät pälkähästä ja vielä saivat audienssin Itsensä paavi Pio Nonon vastaanotolle. Valehtelivat olevansa katolilaisia. Inhimillistä!

Elämän ehtoo 

Adelaïde, hänen äitinsä ja Elise-siskonsa sekä Rose Marie muuttivat siis Helsinkiin 1864. Syynä oli se, että Johanna Ehrnrooth möi omistuksessa olleen Seestan kartanonsa vuonna 1863 pojalleen Carl Albert Ehrnroothille (1831-1873). Ensimmäinen Helsingin vuokra-asunto sijaitsi varakkaiden asuinalueella viidennessä kaupunginosassa Annankadun, Iso Roobertinkadun, Uudenmaankadun ja Yrjönkadun väliin muodostuvassa korttelissa. Palvelijoita oli kolme. Adelaïde hankki tuloja antamalla ranskan tunteja ja kirjoittamisella hän sai myös tuloja. 

Perheen elämä muuttui äidin Johanna Ehrnroothin kuollessa keuhkotulehdukseen 76-vuotiaana kesäkuussa 1873. Äidin kuolema merkitsi myös taloudellisia muutoksia. Sisarukset ottivat vuokralaisia ja näin ollen saivat vuokratuloa.

Adelaïde, Elise ja Rose-Marie asuivat nyt kolmistaan yhdessä, mikä ei suinkaan ollut epätavallista naimattomien sisarusten kesken. Heistä kukaan ei solminut avioliittoa. Sisarusten ja samalla myös sukulaisten elämää helpotti huomattavasti suvun varakkuus. Adelaïde ja Elise saivat elää riippumatonta ja vapaata elämää omien mieltymyksiensä mukaisesti.

Elämänsä ehtoopuolella Adelaïde ja Elise Ehrnroothin sisarentytär Rose Marie Boije huolehti käytännön päivittäisistä järjestelyistä, auttoi kaikin tavoin tätejänsä. Tosin Rose Marie osallistui päivisin opetustyöhön Augusta Pippingin johtamassa yhteiskoulussa. 1880- ja 1890-luvuilla kotitaloudessa oli aiempaa enemmän palvelusväkeä ja renkejä, jotka oli palkattu huolehtimaan vanhenevia ja sairaalloisia Ehrnroothin neitejä. 

Adelaïde Ehrnrooth halusi varmistaa Rose Marien varallisuuden ja testamenttasi omaisuutensa, joka Adelaïden kuollessa oli noin 20 000 markkaa ja vuonna 1896 Adelaïde Ehrnrooth ja Rose Marie Boije ostivat yhdessä jälkimmäisen nimiin sijoituskiinteistön, joka myös varmisti Rose Marie Boijen toimeentulon. Myös Elise Ehrnrooth jätti pienen omaisuutensa sisarensa tyttärelle, joka pystyikin elämään turvattua elämää tätiensä kuoleman jälkeen. 

Adelaïdeen iski ankara infektio, joka piti hänet vuodepotilaana vuoden 1891 lopusta pitkälle vuoden 1892 alkuun. 1890-luvun kuluessa hän kärsi kivuista ja alenevasta näkökyvystä. 

Syksyn 1892 Adelaïde Ehrnrooth oli vuodepotilaana jalkasärkyjen vuoksi. Luotettu lääkäri Rosina Heikel määräsi lääkkeitä, tilanne helpottui vasta lokakuun lopulla. Toisaalta kivut ja liikkumattomuus soi kirjoittamiselle aikaa. 

Välit veljeensä ministerivaltiosihteeri Johan Casimir Ehrnroothiin (1833-1913) vilkaistui huomattavasti. Adelaïde lähetti veljelleen vuosina 1882–1903 yhteensä 214 kirjettä. Väitöskirjassaan Eeva Kotioja käyttää näitä kirjeitä lähdemateriaalinaan.

Ammattisotilaana Casimir Ehrnrooth oli tehnyt pitkän uran Venäjän armeijassa, päässyt jopa etenemään Bulgarian sotaministeriksi, mutta 1891 erosi sotapalveluksesta. Hän vetäytyi ja erakoitui Seestan kartanoon kihdin, liiallisen alkoholinkäytön ja synkkämielisyyden aiheuttamien haasteiden edessä. Hän ei mennyt koskaan naimisiin. Mutta siskoonsa Adelaïdeen välit paranivat ja he viettivät kesät ja joulunseudut perhepiirissä. Adelaïden kirjoituksia naisasiasta ja muutenkin kannanottoja yhteiskunnallisista haasteista Casimir kommentoi mielellään. Vuonna 1903 Casimir Ehrnrooth muutti yhteistalouteen sisarensa luokse Helsinkiin. 

Kuolema vuonna 1905

Suomen Naisyhdistyksen julkaisemassa Koti ja Yhteiskunta -lehden numerossa Nro 2 (15.2.1905) päätoimittaja Aleksandra Gripenberg kirjoitti tammikuussa menehtyneestä Adelaïdesta seuraavasti: 

”Hänen sanansa oli tuli ja leimaus. Armottomasti, rohkeasti hän hyökkäsi vanhoja vääryyksiä vastaan. Naisen pintapuolinen koulukasvatus, naisihanteen puutteellisuus, vaimon ala-arvoinen oikeudellinen asema, yhteiskunnan vaillinainen siveellisyydentunne, joka sallii miesten viettää huonoa elämää moittimatta heitä, kaikki nämä epäkohdat saivat hänestä ankaran vastustajan. Monessa kertomuksessa ja sanomalehtikirjoituksessa hän paljasti sen puolueellisuuden, jolla laki ja tapa naista kohtelivat. Niin monipuolisesti ja laajasti hän käsitteli naisten asemaa koskevia epäkohtia, ettei voi sanoa, mihin niistä hän enimmän huomiota loi.”

Adelaïde Ehrnroothin syntymästä oli kulunut 100 vuotta vuonna 1926. Suomalaisen Naisliiton julkaisemassa Naisten äänessä 17.1.1926 toimittaja Maikki Friberg kirjoitti Adelaïdesta sanoilla. ”Hän tuli Suomen naisliikkeen tienraivaajaksi ja edelläkävijäksi, hän rohkeni lausua totuuksia, jotka panivat senajan ihmiset pelästymään ja kauhistumaan.”

Kynän ja musteen avulla Adelaïde Ehrnroothin nostamat yhteiskunnalliset puutteet kuten naimisissa olevien naisten omistusoikeuden parantaminen, naisten yliopistokoulutuksen mahdollistaminen ja naisten äänioikeus olivat keskeisiä teemoja kirjoitustyössä. Nelisenkymmentä vuotta hän teki naisten äänioikeuden saamiseksi työtä, mutta itse hän ei ehtinyt äänestää. 

Adelaïde Ehrnroothia arvostettiin hänen elinaikanaan myös aatelissäädyn keskuudessa, vaikka hänen kirjoituksensa eivät vastanneet näiden piirien arvomaailmaa. Suvun vaikutusvaltainen asema varsinkin veljensä Casmirin kautta ja varakkuus takasivat mahdollisuuden näkyä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Adelaïde Ehrnrooth menehtyi 13. tammikuuta 1905. Hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa ja hänet on haudattu Nastolan kirkkomaalle Ehrnroothien hautakammioon. 

Adelaïde Ehrnroothin kuoleman jälkeen Naisasialiitto Unioni perusti Rosina Heikelin aloitteesta suomalaisia naiskirjailijoita tukevan stipendirahaston Adelaïde Ehrnroothin muisto. Rahaston suurin yksittäinen rahoittaja oli alussa Rose Marie Boije. Muistorahasto toimi aina vuoteen 1954 saakka.

Kirjallinen tuotanto

Sagor och minnen. Helsingfors: Edlund, 1863.

Julklapp för barn: Berättelser och sagor. Helsingfors, 1865.

Bilder från familjekretsarne i Finland. Uppsala: Schultz, 1866.

Gråsparfven: nytt och gammalt på vers och prosa. Helsingfors, 1866.

Dagmar: En hvardagshistoria. Helsingfors: Edlund, 1868.

Tiden går och vi med den. Helsingfors: Edlund, 1878.

Hvardagslifvets skuggor och dragrar. Helsingfors: Holm, 1881.

I dagens intressanta samhällsfrågor: Röst från en icke röstberättigad. Helsingfors, 1882.

Två finskors lustvandringar 1: Europa och Afrika åren 1876–77 och 1884. Helsingfors: Edlund, 1886.

Bland fattiga och rika: Novelletter. Helsingfors: Edlund, 1887.

Två finskors lustvandringar 2: Resor i Orienten. Helsingfors: Edlund, 1890.

Höstskörd: Reseminnen och novelletter. Helsingfors, 1895.

Väitöskirja ja elämäkerta

Akateeminen väitöskirja. Kotioja, Eeva: Uskallus puhua; Sukupiiri ja sosiaalinen pääoma Adelaïde Ehrnroothin yhteiskunnallisen toiminnan mahdollistajina. Helsingin yliopisto. 2018.

Väitöskirja esitetiin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi auditoriumissa XII lauantaina 5. syyskuuta 2018 klo 10.

Helena Westermarck kirjoitti elämäkerran Adelaïde Ehrnroothista vuonna 1928, Adelaïde Ehrnrooth: kvinnospår i finländskt kulturliv. Luettavissa sähköisesti: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/100525/Adelai_de_Ehrnrooth_kvinnosp_r.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Pikku tyttönä Arja Voutilainen toivoi saavansa ainakin 10 lasta. Hän synnytti neljä lasta. Toimittuaan 25 vuotta perhepäivähoitajana ja 30 vuotta sijaisvanhempana hänen toiveensa suuresta lapsikatraasta toteutui moninkertaisesti.

Palonkylässä maaseudun rauhassa

Arja Inkeri Voutilainen (o.s. Pekuri) syntyi 20.5.1952 Saloisissa. Lapsuudenkoti sijaitsi Palonkylässä. Isä, Esko, kävi töissä Raahe Oy:ssä. Äiti, Aino, hoiti kodin ja lapset. Arjalla on yksi sisko.

Palonkylä oli maaseutua. Arja sanookin kokeneensa maaseudun hyvät puolet kasvuympäristössään. Kotona ei pidetty karjaa, mutta mummola oli vieressä ja siellä hän on käynyt apuna heinätöissä. Äiti oli siinä mielessä viisas, että hän opetti tytöt tekemään kaikkia huushollitöitä. ”Tästä oli minulle suuri hyöty nuorena rouvana”, hän myöntää. Arjan lapsuudessa elettiin sotien jälkeistä niukkaa aikaa ja niinpä äidin oli oltava tuhattaituri. Hän käänsi vanhoja ulstereita ja ompeli niistä tytöille takkeja.

Opintielle Arja harppasi Palon kouluun, joka oli lähellä. Kansalaiskouluun oli taivallettava Saloisiin asti. Kansalaiskoulun jälkeen 13-vuotiaana hänet pestattiin serkkutytölle piiaksi. ”Hoidin 3 kuukauden ikäistä vauvaa”, Arja kertoo ja huokaa, ettei tänä päivänä uskoisi 13-vuotiaan hoitoon pientä lasta. Piian pesti kesti noin vuoden.

Seuraavana vuorossa olivat ompelupuolen opinnot Lybeckerin Naiskotiteollisuuskoulussa. ”Olin Ellen Haverisen opissa vuodet 1968–1969 ja sain jäädä vuodeksi ompelemaan tilaustöitä.” Ompelupuolella oppilaat oppivat pukuompelua ja liinavaatteiden ompelua. Arja toteaa, että Ellen oli vaativa ja suorapuheinen opettaja.

Ellen Haverinen Naisten Äänessä: https://www.naistenaani.fi/ellen-haverinen-opetti-pukuompelua-lybeckerilla-ja-tyovaenopistossa/

Avioliiton satamaan ja perhepäivähoitajaksi

Samana vuonna 1970, kun Arja lopetti ompelutyöt Lybeckerillä, hän astui papin aamenille Taisto Voutilaisen kanssa. Pariskunnan ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1970. Ellenin opit tulivat nuoren rouvan käyttöön, sillä hän työskenteli viiden vuoden ajan kotiompelijana Palonkylässä.

Arja ja Taisto ostivat Palonkylästä Arjan mummun, Aili Pekurin, satavuotiaan talon, jossa oli keittiö ja kamari. Toinen lapsi syntyi vuonna 1973. Arja aloitti työn perhepäivähoitajana, joka on hänen mielestään ihana ammatti. Hän sai ympärilleen kaipaamiaan lapsia ja kohteli heitä perheen omina lapsina. Enimmillään hänellä oli neljä lasta hoidettavana. Päivähoitoon tuodut lapset ”eivät mene siinä sivussa”, kuten usein ajatellaan. Arja kertoo, että on aina askarrellut lasten kanssa paljon.

”Tässä asuttiin viisi vuotta ja sitten rakennettiin Tikkamäelle uusi talo.” Kolmas lapsi syntyi vuonna 1978. Tässä kohtaa Arja haluaa kertoa, että hän tuli uskoon ja liittyi helluntaiseurakuntaan. Hän erosi evankelis-luterilaisesta kirkosta. Tämä on ollut hänen elämässään monella tavalla käänteen tekevä hetki.

Tikkamäeltä Voutilaiset muuttivat maalle Jokelankylälle. Sinne rakennettiin iso omakotitalo. Vuonna 1985 syntyi neljäs lapsi. Myös Jokelankylällä Arja toimi perhepäivähoitajana. Maalla ja isossa talossa oli tilaa askarrella ja leipoa. Lasten kanssa hän kylvi siemeniä purkkeihin keväisin. ”Tuskin maltoin pitää äitiyslomiani loppuun, koska työ oli niin mieluista”, hän muistelee 25 vuotta kestänyttä perhepäivähoitajan uraansa.

Vuodet vierivät ja lapset lensivät pesästä. Esikoinen asui omillaan. Perheen toiseksi vanhin tytär solmi avioliiton ja osti miehensä kanssa vanhempiensa talon. Voutilaiset rakensivat uuden talon kivenheiton päähän.

Kotona asuivat 6-vuotias ja 14-vuotias, kun Voutilaiset saivat kutsun lähetystyöhön.

Kutsu lähetystyöhön vuonna 1991

Arja sanoo, että hän sai Jumalalta kutsun lähetystyöhön Papua-Uuteen-Guineaan. Myös Taisto sai kutsun mennä rakentamaan raamattukoulua Papua-Uuteen-Guineaan. Helluntaiseurakunnan lähetysasemalla työskentelivät tuolloin suomalaiset Kaijankosket ja Mäkiset. Voutilaiset järjestivät asiansa Suomessa. Taisto sai virkavapaata Rautaruukilta ja Arja perhepäivähoitajan työstä. Toiseksi vanhin tytär toimi miehensä kanssa uuden talon talovahtina 9 kuukauden ajan.

”Lokakuussa 1991 matkustimme Papua-Uuteen-Guineaan. Elimme 9 kuukautta hyvin alkeellisissa olosuhteissa.” Raamattukoulun rakentaminen oli aloitettava metsätöillä. Tukkeja kaadettiin ja sahattiin laudoiksi. ”Olin mukana sahaamassa lautoja. Maalasin seiniä.” Raamattukoulu rakennettiin pylväiden päälle. Seinävanerit olivat paikallista tuotantoa. Ikkuna-aukkoihin laitettiin vain hyttysverkot. Lämpötila oli yli 30 astetta, joten ikkunalaseja ei tarvittu. Malaria oli alueella yleinen vitsaus.

Suomalaisten apuna oli paikallisia miehiä, joita oli tarkoin opetettava, koska heillä ei ollut ammattitaitoa. Arja kertoo, että hän opetti paikallisille naisille leipomista ja ompelutöitä. Paistoimme pihalle muuratussa uunissa pullaa, sämpylöitä ja leipää.

Voutilaisten 6-vuotias viihtyi lähetyskentällä oikein hyvin. 14-vuotias suoritti yläasteen opintoja kirjekurssien kautta. Kokemus on jäänyt Arjan mieleen yhtenä elämän helmistä.

Takaisin Suomeen

Arjan työ perhepäivähoitajana jatkui. Perheen lapsimäärä kasvoi, kun hän päätti ruveta sijaisvanhemmaksi. Hän sai toivomansa suuren perheen. Vuosikymmenien saatossa huostaan otettuja ja sijaisperheeseen sijoitettuja lapsia on ollut paljon.

Arja pitää sijaisvanhemmuutta luonnollisena asiana. Talosta ei elämää puuttunut, kun neljän päivähoitolapsen lisäksi siellä asui toisinaan kolmekin sijaislasta. Kaikki lapset on otettu omiksi lapsiksi. He ovat osallistuneet perheen mukana helluntaiseurakunnan tilaisuuksiin. Sekä sosiaalitoimi että biologiset vanhemmat ovat olleet etukäteen tietoisia helluntalaisuudesta ja hyväksyneet sen. ”Retkiä varten hankimme ison Hiace-auton, että kaikki mahtuivat mukaan”, Arja taustoittaa. Suomalaisten lasten lisäksi Voutilaisen ovet ovat olleet auki maahanmuuttajalapsille.

”Meille tulee aina jouluksi paljon väkeä”, Arja iloitsee. Hän kertoo, että sijaislapsiin pidetään yhteyttä senkin jälkeen, kun he ovat muuttaneet omilleen. ”Tärkeintä on, että jokainen löytää paikkansa elämässä.” Sijaisvanhemmuudesta Arja jäi eläkkeelle 68-vuotiaana.

Arja on tehnyt helluntaiseurakunnassa monenlaista kutsumustyötä. Kymmenien vuosien ajan hän on pitänyt kodissaan pyhäkoulua, touhukerhoa, johon osallistui enimmillään 28 lasta. Kahden tunnin aikana Arja askarteli lasten kanssa ja kertoi heille raamatunkertomuksia. Hän painottaa, että lapsille tulee kertoa asiat myönteisesti, ei pelotellen. ”Rakastava Jumala, ei pelon Jumala.”

Arja on toiminut helluntaiseurakunnan leireillä Lännenrannalla leiriemäntänä 30 vuotta, mutta nyt hän on ajatellut luovuttaa tehtävän nuoremmille toimijoilla.

Vihdoin eläkkeellä

Näinkin voisi ajatella. Mutta toimelias nainen ei ole toimeton. Kolme kertaa viikossa hän vesijuoksee uimahallissa. Raahe-opiston tilkkutyöryhmä kutsuu hänet askartelemaan viikoittain. Kutsumustyö helluntaiseurakunnan toiminnassa jatkuu. Lastenlapset tuovat paljon iloa Arja-mummun elämään. Pienet vieraat ovat aina tervetulleita kylään ja yökylään. ”Jumalan johdatus on ollut kantava voiman elämässäni”, Arja Voutilainen summaa haastattelun 18.3.2026.

Helena Lehto, o.s. Röyttä,  s. 1953 Oulaisissa, asui vanhempiensa ja kolmen veljen kanssa isä Heikin vanhempien talossa. Talo oli ainoa yksityisasunto kahden keuhkotautiparantolan ja sairaalan sekä Revonsähkön välissä. Lähellä sijaitseva urheilukenttä ja erikoisesti luistinrata olivat ahkerasti käytössä kylän lapsille. Kesällä sai vapaasti lainata välineitä erilaisiin urheilulajeihin.

Isoisän kodissa kouluaikana

Vanhempani rakensivat uuden talon Hussankankaalle 1968. Jäin isoisä Aarnen kanssa asumaan vanhaan taloon, josta kävin lukion ja puolet talouskoulusta. Sen aikainen lukio oli yksityiskoulu, jossa oli lukukausimaksut. Kirjat ja kaikki materiaali ja ruoka piti itse ostaa. Ostin tai sain käytetyt kirjat, lukukausimaksut maksoin itse käymällä ahkerasti töissä Osuuskaupassa viikonloppuina ja kesillä. Lisäksi olin paljon lapsenvahtina eri perheissä.

Mukava muisto yhdestä lapsenvahtitilauksesta oli se, että samana iltana olin vahingossa varattu kahteen perheeseen. Se tilanne korjautui, veljeni tyttökaverin kanssa menivät toiseen paikoista. Isoisän kuoltua asuin pienen ajan vanhempieni luona.

Työn vaihto johdatti Ruotsiin – sattuma avasi uuden polun

Aloitin opiskelun sairaanhoitajaksi Oulussa ja valmistuin 1976. Olin Oulaskankaalla töissä viikonloppuina ja koko kesät koululoman aikoina. Valmistumisen jälkeen tunsin, että Oulaskangas ei ollut oikeudenmukainen virkojen saamisessa, joten se sai ajatukset hakeutua muualle töihin.

Löysin koulukaverini Pirkon kanssa pienen lapun koulun ilmoitustaululta. Ruotsissa Mataringissä (Ruotsin puolella Ylitornion kohdalla) haettiin sairaanhoitajia kesäksi. Liftasin Pirkon kanssa Oulusta Matarinkiin ja työsopimus kesäksi allekirjoitettiin. Seuraavalla viikolla valmistumisen jälkeen liftattiin Pirkon kanssa Matarinkiin. Muuttokuormassa oli vain vähän vaatteita, kahvimuki, lasikannu muovisella suodattimella kahvin keittoon, pussilakana, aluslakana, tyynyliina ja pyyhe. Saimme kalustetun ilmaisen asunnon kesäksi, palkka verottomasti kesällä.

Työ Matarengissä sujui hyvin, vaikka yllätyksenä oli, että vakituiset lääkärit olivat lomalla ja sijaisena kaksi tanskalaista lääkäriä, joita oli kielellisesti huono ymmärtää. Tulimme kuitenkin hyvin toimeen, kun päätettiin, että jos on pienintäkään vaikeutta ymmärtää toisiamme, niin kirjoitetaan paperille esimerkiksi lääkemääräykset.

Perhe ja kieli

Kohtasin mieheni Gunnarin heti juhannuksen jälkeen Mataringissa ja jäin sinne asumaan, Pirkko muutti takaisin Ouluun. Gunnarin ehdotuksesta tilasin paikallisen sanomalehden ja luin sen päivittäin ja sain siitä kielellisesti hyvää apua päivittäiseen keskusteluun.

Polkupyöräni lähetettiin rautateitse Aavasaksan asemalle, josta sen hain ja pyöräillessäni takaisin sillan poikki Ruotsiin tunsin vahvasti, että täällä olen kotona. Samana kesänä näin ensimmäisen kerran unen ruotsin kielellä. Se tuntui hyvin kummalliselta ja vaikea uskoa todeksi.

Mataringista muutimme Örnskölsvik nimiseen kaupunkiin ja sitten Luulajaan. Minun ei ole koskaan tarvinnut olla työttömänä, suurin osa työelämästä olen ollut vanhusten hoidossa.

Ensimmäinen lapsi syntyi 1986 ja toinen 1989. Talo ostettiin Råneåsta 1989 ja siellä on asuttu siitä saakka.  2015 siirryin töihin Sunderbyn sairaalaan reumapolille ja olin siellä viisi viimeistä vuotta ennen eläkeläiseksi tuloa 67-vuotiaana.

Tärkeä osa elämää koko perheelle on aina ollut kuntoilu, hiihto, uinti, pyöräily, marjastus ja kalastus ja tuovat mukavaa oloa vielä vanhempanakin.

Ruotsissa koti jo 50 vuotta

Tänä vuonna 2026 ensimmäinen päivä kesäkuuta on kulunut 50 vuotta siitä, kun muutin Ruotsiin. Minulla on ollut hyvä elämä perheen kanssa Ruotsissa, eikä takaisin muutto Suomeen ole koskaan käynyt mielessä.

Suomi on aina minun kotimaani, eikä kansalaisuutta ole tarvinnut vaihtaa Ruotsiin muuton vuoksi.

Kreeta Jaakontytär, itseoppinut kansanmuusikko, syntyi Kaustisella 13.11.1813. Vanhemmat olivat talollinen Jaakko Matinpoika Järvilä ent. Warila (1779-1849) ja Liisa Eliaantytär o.s. Björn (1774-1860). Heidät vihittiin vuonna 1803. Liisa Eliaantytär oli Järvilän Aaronin leski. Pariskunta asettui Järvilän tilalle ja otti tilan nimen sukunimekseen. Heille syntyi neljä tytärtä, joista Kreeta oli nuorin.

Kuuden vanhana Kreeta opetteli soittamaan viulua, mitä ei pidetty ollenkaan tytöille sopivana. Onneksi oli naapuri, joka auttoi musikaalista tyttöä ja soittimeksi valikoitui kantele.

Naapuritalon isäntä Kaustisen Järvelässä Vanhatalon Juho opetti Kreetan soittamaan kanteletta. Juholla oli suuri, musta kantele ja Raamattu pöydällä. Hän oli hyvä lukemaan ja soittamaan ja koska Kreeta halusi oppia, Vanhatalosta tuli hänen oppaansa. Velipuoli teki Kreetalle oman pienen kanteleen leppäpuusta, kansi päällä ja puunaulat. Ei arvannut Juho Vanhatalo, että hänen oppilaastaan tuli 1800-luvun kuuluisin suomalainen naismuusikko.

Aviomies oli nahjus

Aikuisiällä Kreeta elätti itsensä ja perheensä laulamalla ja kannelta soittamalla: markkinoilla, maakunnissa ja kaupungeissa. Aviomiehestä, torppari Joonas Huntuksesta (1814-1890) ei ollut perheen ainoaksi elättäjäksi, juoppo ja levoton. ”Löttö” mies, sanoi Kreeta. Joonas löytyy eri lähteissä myös sukunimellä Wirkkala. Heidät vihittiin Vanhatalossa juhannuksena 1837. Esikoinen Maria syntyi 13.12.1837.

Kreetalle ja Joonakselle syntyi kaiken kaikkiaan 11 lasta, joista kaksi menehtyi pienenä kurkkutautiin vuonna 1857 ja yksi joutui vajaamielisenä huutolaiseksi.
Perhe asui eri paikkakunnilla: Kaustisella, Kälviällä, Vetelissä, Halsualla, Leppävirralla ja Varkaudessa. Sukunimikin vaihtui useasti. Ensin oli Wirkkala, sitten Huntus, seuraavaksi Järvelä ja lopulta Haapasalo. Kreeta vietti viimeiset vuotensa Jyväskylässä tyttärensä Kreeta Sofia Räisäsen kotona.

Kansallisen heräämisen aikana alkoi esiintyminen

Kreeta Haapasalon ensimmäinen esiintymismatka suuntautui Kokkolaan 1800-luvun puolivälissä ja palkkioksi hän sai toistakymmentä ruplaa.

Kreetan laulajan ura alkoi kolmikymmenvuotiaana pakon sanelemana. Rahat loppuivat, mökki ja maatilkku eivät elättäneet suurta perhettä. Kreeta kiersi maakuntaa, esiintyi maatalousnäyttelyissä ja seurapiirien tilaisuuksissa kulkupelinä hevosrattaat. Eihän se matkanteko helppoa ollut, yösijan sai mistä sattui, kotihuolet eivät jättäneet rauhaan. Lapset olivat esiintymismatkojen aikana usein Kreetan äidin hoivissa. Ja kaiken lisäksi myös kateus ja juorut levisivät, kun menestystä tuli.
Hän kiersi maata noin 40 vuotta vuodesta 1853 vuoteen 1890, soitti Pietarissa ja jopa Tukholmassakin, Viipurissakin kolmesti. Myös muut pohjalaiset kanteleensoittajat saivat rohkeuden esiintyä Etelä-Suomen kaupungeissa.

Kreeta kehittyi ammattitaitoiseksi esiintyjäksi vuosien varrella ja ajankohtakin oli hänen puolellaan. Uusi Kalevala oli ilmestynyt 1849, kansanrunous ja kuvataide olivat luomassa kansallista heräämistä. Kreeta aloitti soittamaan pienellä 6-kielisellä kanteleella, mutta viimeisillä esiintymismatkoillaan hänellä oli käytössä jo 23-kielinen kantele.

Kokkolassa esiintyessään kaupungin seurapiiriläiset suosittelivat häntä esiintymismatkalle Helsinkiin. Kapteeni Langensköld kirjoitti jopa suosituskirjeen Helsingin matkaa varten.
Vuosina 1851-1852 Kreeta esiintyi Jyväskylässä, Oulussa, Pietarsaaressa ja Raahessa, siis lähikaupungeissa. Ja toteutuihan se Helsingin matkakin, kun nuorimman lapsen imetys oli päättynyt. Keski-Pohjanmaalta Vetelin Haapasalosta pääkaupunkiin matka taittui hevoskyydillä.

Uusi sukunimi

Hän esiintyi siis ensimmäisen kerran Helsingissä vuonna 1853 isänmaan sivistyneistölle, kuten runoilija, toimittaja, historioitsija Zachris Topeliukselle. Matkan rahallinen tuotto oli 212 ruplaa, se oli merkittävä summa.
Topelius antoi Kreetalle uuden sukunimen Haapasalo Kreetan kotitalon mukaan samana vuonna. Ja tällä nimellä hänet tunnettiin ja tunnetaan. Kreeta oli elävä todiste rahvaan lahjakkuudesta ja isänmaallisuudesta. Hän esitti suomalaisia kansanlauluja, jotka upposivat kuulijoihin. Hänen tukijoitaan Topeliuksen ohella olivat myös runoilija J.L. Runeberg ja Vetelin kirkkoherra A.I. Ingman.

Kreetan maine surun, köyhyyden ja nöyryyden tulkkina levisi laajalle kiitos lehtikirjoittelun. Hänen lauluaan ja soittoaan kuultiin lähinnä herrasväen kodeissa ja salongeissa. Esiintymiskiertueilla kertyneet palkkiotkin alkoivat olla tuntuvia.
Kiertueet kestivät useita viikkoja ja olivat etupäässä huvitilaisuuksia.

Hän ei esiintynyt aina yksin, myös muita perheenjäseniä kuten tytär Kreeta Sofia Räisänen ja sisarentytär Sanna Liisa Östermark olivat mukana soittaen kannelta ja laulaen. Joskus mukana oli myös aviomies ja osa pienistä lapsista. Vuonna 1857 Pietarin kolmen viikon matkalla oli aviomies mukana. Esiintyminen keisari Aleksanteri II ei onnistunut, mutta keisarin lasten opettajille hän sai soittaa ja laulaa. Kreeta esiintyi Pietarissa myös talvella 1858-1859.
Seuraava esiintymismatka suuntautui Tukholmaan 1860. Kuningas Kaarle XV:n kirjastonhoitaja, suomalainen maisteri Emil von Qvanten vastasi järjestelyistä.

Kreeta Haapasalo asui tyttärensä luona Jyväskylässä viimeiset vuotensa. Julkinen esiintyminen väheni, hän esiintyi vielä ajoittain sukulaistensa kanssa laulu- ja soittojuhlilla. Kreeta Haapasalo menehtyi vuonna 1893 Jyväskylässä. Hänet on haudattu Jyväskylän vanhalle hautausmaalle.

200-vuotisjuhlavuosi Kokkolassa ja patsas Kaustisilla

Kruununvoudintalossa Kokkolassa järjestettiin Kantele-Kreeta 200 vuotta -konsertti torstaina 12.12.2013. Se oli osa Kreeta Haapasalon 200-vuotta -juhlavuoden ohjelmaa. Konsertissa kuultiin musiikillinen matka Suomen 1800-luvun tunnetuimman musiikin alan naistaiteilijan elämänvaiheisiin.
Kreeta Haapasalon lauluja esitti kantelisti Maija Pokela sekä Kreetan elämänvaiheista ja kappaleiden taustoista kertoi Kansanmusiikki-instituutin johtaja Matti Hakamäki. Konsertin järjesti Kansanmusiikki-instituutti yhteistyössä Truba ry:n kanssa ja konserttia tuki Keski-Pohjanmaan kulttuurirahasto.

Kreeta Haapasalon patsas sijaitsee Kreetanpuistossa Kappelintie 22:ssa Kaustisilla. Ajatus patsaasta syntyi Kaustisilla sotien jälkeen. Vuonna 1954 paljastettiin Kreeta Haapasalon patsas, jonka Ilmari Wirkkala oli suunnitellut ja hänen nuorin poikansa Tauno Wirkkala muotoillut

Kreeta Haapasalon muistokivi on merkkinä Haapasalontiellä Vetelissä siitä, että Kreeta Haapasalo asui tällä paikalla vuodet 1850-1856 ja yhteensä Vetelissä parisenkymmentä vuotta.

Vuonna 1886 musiikintutkija Ilmari Krohn merkitsi Varkaudessa muistiin Haapasalon esittämän sävelmän Mun kanteleeni kauniimmin. Haapasalon tiedetään myös tehneen omia sanoituksia ja sävellyksiä.
Mun kanteleeni kauniimmin -teosta on mahdollisuus kuunnella YouTubesta vuodelta 2015. Helli Syrjäniemi soittaa kanteletta. https://www.youtube.com/watch?v=hqHxZDBrrsA&list=RDhqHxZDBrrsA&start_radio=1.

Kolehmainen Ilkka ja Valo Vesa Tapio ovat toimittaneet teoksen Kreeta Haapasalo – Ikoni ja ihminen, jonka julkaisi Kansanmusiikki-instituutti vuonna 1990.

Raahessa elettiin mielenkiintoisia hetkiä kesällä 1875. Lundbergin yhtiön varvilla valmistui fregatti Johan Fellman, joka oli suurin kaupungissa rakennettu alus. Lästiluku oli 469. Kapteeniksi oli pestattu Johan Fredrik Sahlström (1836–1894). Hän toimi laivan kapteenina vuodet 1875–1878.

Elokuussa 1875 fregatti oli valmis lähtemään neitsytmatkalleen. Laivaan oli lastattu tynnyreittäin tervaa, pikeä, potaskaa, kesävoita sekä laatikoittain kuminaa. Miehistöön kuului tusinan verran miehiä kapteenin lisäksi. Naisia ei laivoilla suvaittu paitsi poikkeustapauksissa.

Elokuussa 1875 fregatti Johan Fellmanin kapteeni Johan Fredrik Sahlström saatteli vaimonsa Alma Marian purjelaivaan suoraan vihkimistilaisuudesta ja kolme vuotta kestänyt häämatka saattoi alkaa. Työmatkan ja häämatkan yhdistäminen ei ollut mitenkään tavatonta purjelaivakauden Raahessa. Nuori rouva asui ja eli vetten päällä useita vuosia miesten keskuudessa. Niin Alma Mariakin. Hän synnytti ”laivan päällä” pariskunnan kaksi ensimmäistä lasta.

Pitkälle matkalle lähtiessään nuori kapteeninrouva oli pukeutunut vuosien 1870–1890 muodin mukaiseen asuun. Tuon ajan naisten puvuissa saatettiin käyttää useita kangaslaatuja. Takapuolen kohdalla puku nousi ylös komeaksi pyrstöksi, turnyyriksi, joka saatiin aikaan monimutkaisin kehikoin ja toppauksin. Hameosaa koristivat monet puhvit ja laskokset, jotka aseteltiin kauniisti turnyyrin päälle. Turnyyrin lisäksi naiset käyttivät tiukkaa korsettia. Yläosissa olivat muotia korkeat kaulukset.

Pieni koruhattu täydensi kampauksen. Päivänvarjon lisäksi muotitietoisen naisen asuun kuuluivat viuhka, tiukat käsineet ja pieni laukku. Laukussa piti olla hajusuolaa siltä varalta, että sattuisi pyörtymään.

Alma Maria ja Johan Fredrik

Alma Maria Sahlström (o.s. Boström, myöh. Durchman) syntyi 1.5.1856 Kristiinankaupungissa. Isä: Carl Magnus Boström (1817–1858).”Hon var dotter till sjökaptenen i Kristinestad Carl Magnus Boström, d. 1858, och kopparslagardottern Fredrika Vilhelmina Hedman, d. 1862.” (Syd-Österbotten)

Alma Maria jäi orvoksi vain 5-vuotiaana. Hän muutti Raaheen 1870-luvun alkupuolella. Hän purjehti avioliiton satamaan 19-vuotiaana elokuussa 1875. Sulhanen Johan Fredrik oli häntä kaksi vuosikymmentä vanhempi. Yhteiselämä alkoi kolmen vuoden mittaisella häämatkalla fregatti Johan Fellmanilla. Ensimmäisen kaukomatkan fregatti Johan Fellman purjehti Hullista Philadelphiaan 21.12.1875–9.2.1876. Siellä pariskunta kävi valokuvassa.

Alma synnytti esikoisensa, Johnin, merenselijällä 2.12.1876. Syntymäpaikaksi kirjattiin Bristol, United Kingdom (Yhdistynyt kuningaskunta). Poika eli 78-vuotiaaksi. Toinen poika, Sivert Alfred, syntyi 7.5.1878. Syntymäpaikaksi on merkitty South Shields, Tyne ja Wear, Englanti. Hän hukkui 8-vuotiaana.

Kesällä 1886 Alma Maria matkusti lasten kanssa Turkuun tapaamaan perheen isää, Johan Fredrikiä, joka oli purjehtinut vuosia maailman merillä. Hän oli tullut pitkän reissun välissä käymään Turun satamassa. Siellä Sivert Alfred putosi veteen ja hukkui 2.8.1886.

Sahlstömin perheen seuraavat lapset syntyivät Raahessa. Vuonna 1883 Helmi Amanda, joka eli vain 4 kuukautta. Torsten Fredrik syntyi vuonna 1885. Hän eli 59-vuotiaaksi. Vuonna 1892 syntyneen Gerda Marian (myöh. Pruntsi) kuolinvuosi ei ole tiedossa. Vuonna 1894 syntynyt Ingrid kuoli äitinsä kanssa samana vuonna 15.10.1918.

Lokakuussa 1894 Alma Maria sai kuulla järkyttävän uutisen miehensä äkillisestä kuolemasta. ”Mandalista Norjasta tulleiden tietojen mukaan on Raahesta kotoisin olewan Amphitrite-laiwan päällikkö, kapteeni Johan Fredrik Sahlström syysk. 27 p. äkkiä kuollut merellä matkalla Turusta Espaniaan.” (Turun Lehti). Johan Fredrik oli kuollessaan 58-vuotias. Hautapaikka: Drammen, Norja. Alma jäi leskeksi 38-vuotiaana. Hänellä oli 4 alaikäistä lasta.

Åbo Tidning uutisoi marraskuussa 1894, että merikapteenin leski Alma Maria Sahlströmille on myönnetty avustusta 390 markka vuodessa. ”Direktionen för finska sjömannapensionsanstalten beviljade vid i går hållet sammanträde pension åt följande personer: i I klassen, 390 mark för året… sjökaptenea Johan Fredrik Sahlströms enka Alma Maria Sahlström, från Brahestad, och hennes 4 minderåriga bara samt afl.” (Åbo Tidning)

Alma Maria ja Frans Adolf

Alman elämä Raahessa jatkui. Lapset kasvoivat ja aikuistuivat. Alma oli täyttänyt vappuna 53 vuotta, kun Raahe-lehden kirkollisissa uutisissa kesällä 1909 luki: ”Kirkollisia uutisia. Tänään lauwantaina klo 4 rippisaarna. Awioliittoon kuulutettu: Merikapt. Frans Adolf Durchman rouwa Alma Maria Sahlström.” (Raahe-lehti)

Frans Adolf Adolph Durchman syntyi Raahessa 2.11.1842. Sulhasmies oli 67-vuotias, kun avioliittokuulutus julkaistiin.

Duchman oli rakennuttanut Fellmanin puistokadun ja Rantakadun kulmaan komean kaupunkitalon 1800-luvun lopulla. Talo siirtyi Durchmanin leskeltä, siis Alma Marialta, merikapteeni Antti Wihurille. Raahelaiset muistavat talon Suojeluskunnan, Sotilaspiirin ja Ammattikoulun toimipaikkana. Rakennus purettiin vuosina 1974–1975 valmistuneen valtion Virastotalon tieltä.

Frans Adolf Durchman kuoli Raahessa 2. kesäkuuta 1912. Hän oli 69-vuotias. Alma jäi toistamiseen leskeksi. Hänen elämänkaarensa päättyi 10. toukokuuta 1918 62-vuotiaana.

Muistokirjoitus Raahe-lehdessä 13.5.1918

” * Kuollut. T. k. 10 p:nä kuoli täällä merikapteenin leski, rouwa Alma Durchman, 63 ikäwuodellaan. Wainaja oli syntynyt Kristiinan kaupungissa ja oli merikapteeni Boströmin tytär. Jo 5 wuoden ikäisenä hän joutui orwoksi, muuttaen synnyinkaupungista Raaheen, joutuen 19 wuotisena naimisiin merikapteeni Sahlströmin kanssa, sekä hänen kuoltua, kapteeni ja raatimies Durchmanin kanssa.

Wilkkaana ja tarmokkaana luonteena hän innolla otti osaa liikkeen hoitoon joka miehensä kuoltua joutui hänelle. Samoin wainaja innokkaasti toimi woimiensa päiwinä yhdistyselämässä ja hiljainen hywäntekewäisyys, jota wainaja harjoitti wanhojen merimiesten, leskien ja heidän lastensa keskuudessa on kauan säilyttäwä hänen muistonsa heidän keskuudessaan.

Kowasta taudistaan huolimatta hoiti wainaja wiimeiseen saakka, wieraanwaraista kotiaan, jossa talonemäntä aina mitä hauskimmalla tawalla ylläpiti rattoisuutta wieraitten keskuudessa.

Wainajaa lähinnä surewat kaksi tytärtä joista toinen tohtorinrouwa G. Pruntsi sekä kaksi poikaa how. oik. notario Sahlström ja konttoripäällikkö Sahlström. Kepeät mullat peittäköön herttaisen wanhuksen.”

Rauni Ahola sai Lybeckerin Naiskotiteollisuuskoulusta kutojan ammattitaidon. Mattojen kutominen on työllistänyt hänet vuosikymmeniä. Hän on tehnyt myös pätkätöitä tekstiilialan liikkeissä. Oma suoramyyntipiste palveli asiakkaita 8-tien varressa vuosikymmenien ajan.

Kotipaikka Pattijoki

Rauni Ahola (o.s. Härkönen) syntyi 17.6.1945 Pattijoella. Rauni kertoo, että Härköset ovat asuneet Pattijoella 1900-luvun alkupuolelta asti. Vuonna 1912 Heikki ja Sofia, Raunin isovanhemmat, tulivat Pattijoelle Oulujoelta. He ostivat Kauppilan tilan. Heikki Härkönen oli Pattijoen Osuuskassan ensimmäinen kassanhoitaja. Pariskunnalla oli kaksi poikaa Holger ja Olavi. Perinnön jaon jälkeen Holger ja Kerttu (o.s. Törmälä), Raunin vanhemmat, viljelivät omaa osuuttaan Härkösen tilasta. Karjaa: lehmiä, sikoja, lampaita, kanoja, hevonen.

Rauni on kuudesta lapsesta nuorin. Käytyään viisi luokkaa kansakoulua hän pyrki ja pääsi oppikouluun. ”Tuplasin keskikoulussa yhden luokan, kun sain ruotsista ehdot.”

Ammatti Lybeckeriltä

Rauni kertoo, että hänen taitonsa kutojana on peräisin Lybeckerin Naiskotiteollisuuskoulusta. ”Meillä oli kyllä pirtissä vanhat kangaspuut, mutta en minä kotona oppinut mattoja kutomaan”, hän kertoo. Vuosina 1963–1964 hän opiskeli yhdistetyllä kankaankudonta-ompeluluokalla. Hän selostaa, että kouluaikana kudottiin paljon pellavaliinoja leppäliinasidoksella ja tyynyliinoja. Opettajana ja koulun rehtorina toimi Kerttu Husu.

Kerttu Husu Naisten Äänessä: https://www.naistenaani.fi/kerttu-husu-sattuma-toi-raaheen/ ja https://www.naistenaani.fi/kerttu-husu-polkkapitajan-kasvatti-kotiutui-meren-aarelle/

Avioliiton myötä pois Pattijoelta

Rauni solmi avioliiton Juhani Aholan kanssa vuonna 1965. ”Me oli tavattu Kuuselassa tansseissa kesällä 1961.” Juhani opiskeli tuolloin (1965) viimeistä vuotta Oulun Teknillisessä oppilaitoksessa. Nuoripari asui Oulussa ja Rauni työskenteli yhden talven Unettaressa, jossa myytiin vuodevaatteita ja verhoja. Pariskunnan esikoinen, Ari, syntyi vuonna 1966 Pattijoella. ”Me asuttiin silloin Härkösellä. Olin jonkin aikaa töissä Kallion kaupassa.”

”Me asuttiin pariin otteeseen Kokkolassa ja pariin otteeseen Oulussa. Vuonna 1968 Sami syntyi Kokkolassa. Kuopus, Susanna, syntyi vuonna 1970 Oulussa.” Noina vuosina Rauni hoiti kotia ja lapsia.

Paluumuutto Raaheen ja Pattijoelle

Paikkakunnalta toiselle siirtyily päättyi vuonna 1972, kun Juhani Ahola työskenteli Kastell Oy:n palveluksessa vuoteen 1984. Aholat asettuivat asumaan Raaheen. Rauni oli kotona lasten kanssa ja teki huushollityöt. Hän hankki kotiin neljät kangaspuut, joissa oli eri levyisiä loimia. Mattojen ja poppanoiden kutominen raahelaisiin koteihin alkoi. Tilaustöitä oli joskus jonoksi asti. Veteraanimajalle Rauni on kutonut poppanaliinoja ja vanhusten palvelukoti Kotirantaan keinutuolin mattoja. ”Vieläkin voi joku rouva tulla kaupassa puhuttelemaan ja kertoo, että kutomani matot ovat edelleenkin käytössä.”

Vuosina 1979–1980 Aholat rakensivat omakotitalon Pattijoelle Raunin kotitilan Härkösen maille, entiselle lammaslaitumelle. Juhani perusti vuonna 1984 oman LVI-alan yrityksen. Raunista tuli yrityksen kirjanpitäjä. ”Kävin sitä varten yrittäjäkurssin ja opiskelin yrityksen talouden hoitoa.” Kun Juhani rupesi harrastamaan raviurheilua, Rauni osallistui hevosten hoitoon mutta ei ohjastanut hevosia. ”Meillä on noilta ajoilta vaikka kuinka paljon palkintopokaaleja”, hän mainitsee.

Rauni muistelee, että kävi 1970- ja 1980-luvuilla auttelemassa Pekkatorin äärellä toimineessa Aune Eskolan Poppana-käsityömyymälässä silloin tällöin. Aune Eskola kutoi koneella pipoja myyntiin. Välillä hän oli auttamassa Seija Tähjänjokea tämän Mollamiina-liikkeessä, jossa myytiin kankaita ja matonkuteita. Hän loi loimia Mollamiinassa myytäväksi. Mollamiina toimi Kävelykadulla. ”Vielä Pattijoelta pyöräilin kaupunkiin matonkuteiden kanssa, kun minulla ei ollut ajokorttia.”

Pattijoen maa- ja kotitalousnaiset

”Pattijoen maa- ja kotitalousnaisten seura perustettiin toukokuun toisena päivänä vuonna 1934 Olkijoen koululla. Pöytäkirjat alkavat vuodesta 1959. Seuran johtokunnan puheenjohtajana on toiminut muiden muassa Rauni Ahola.” (Liisa Ingerttilä)

Rauni kertoo, että kutojien toiminta oli keskittynyt Ojalan kotiseutumuseoon, sen ”pikkupuolelle”. Seura omisti kolmet kangaspuut, lisäksi kutojilla oli omia kangaspuita, enimmillään oli 13 kangaspuut. Rauni loi loimet ja toimi ohjaajana. Kudontapiiri oli suosittu. ”Kutomaan sai tulla kuka tahansa. Eräs eläkkeelle päässyt opettaja tuli kutomaan poppanoita ja liinoja ensimmäistä kertaa elämässään ja oli hyvin tyytyväinen saamaansa opetukseen”, Rauni muistelee.

”Vuoden 1994 alusta maamiesseura ja maa- ja kotitalousnaiset yhdistivät toimintansa Pattijoen maa- ja kotitalousseura ry -nimiseksi yhdistykseksi, joka vuokrasi käyttöönsä Härkösen talon. Kangaspuut siirrettiin Ojalasta Härköselle, missä kudottiin ahkerasti. Käytössä oli myös Rauni Aholan kangaspuita. Seuran kokoukset pidettiin Härkösellä.

Seuran toiminta hiipui vähitellen. Vuonna 2006 pidettiin vain yksi johtokunnan ja yksi yleinen kokous.” (Liisa Ingerttilä)

Suoramyyntipiste 8-tien varteen

Toimelias nainen perusti Härkösen taloon 8-tien varteen kudonta-aseman ja suoramyyntipisteen. Ajatus syntyi alkujaan kunnanhallituksessa. Rauni päätti perustaa oman yrityksen toimittuaan vuosia ohjaajana maa- ja kotitalousnaisten kudontapiirissä. Hän ajatteli, että sijainti 8-tien varrella houkuttelisi ohi ajavia ostoksille. Idea tyssäsi siihen, ettei valtatien vasteen saanut pystyttää kylttiä.

Paikalliset asukkaat löysivät puodin. Suurimmaksi myyntivaltiksi nousivat kalajokisen Tyngän myllyn jauhot ja ryynit, joihin ei käytetty lisäaineita. Myynnissä oli paikallisten käsityöläisten tuotteita kuten neuleita, sukkia ja lastenvaatteita. Valmiiden tuotteiden lisäksi Rauni myi valmiiksi luotuja loimia ja kudontatarvikkeita. Vuosikymmenien ajan toiminut liiketoiminta loppui vuonna 2022.

Villasukkia hyväntekeväisyyteen

Rauni kertoo, että on aina neulonut villasukkia. Nytkin (2026) on sukkapari työn alla. Aholan kuopus Susanna oli solminut avioliiton egyptiläisen miehen kanssa ja hänen kauttaan Rauni osallistui 2000-luvulla projektiin, jossa villasukkia lähetettiin Egyptiin katulapsille. Mies oli mukana Oy Interasco Timber Ltd -nimisessä yrityksessä, joka vei Suomesta puutavaraa Egyptiin.

”Keräsimme myös vaatteita katulapsille.” Kerätyt vaatteet toimitettiin Raunille. Lajittelussa ja pakkaamisessa auttoivat toisinaan Lions Clubin jäsenet, toisinaan naapurit ja ystävät. Raahesta lähti monta konttia kohti Egyptiä. Hyväntekeväisyyteen kerätyt vaatteet menivät maksutta puutavaralastien mukana. Vaatelähetyksiä laitettiin Kalajoen, Raahen ja Oulun satamista.

Rauni sanoo, että villasukkien neulominen jatkuu. Mutta ei myyntiin, vaan lapsille, lastenlapsille ja hyväntekeväisyyteen.

Eläkepäivät mielessä

Aholan LVI-alan yritys jäi kokonaan Raunin kontolle Juhanin kuoleman (2021) jälkeen. ”Tänä vuonna (2026) olen ajatellut lopettaa yrityksen toiminnan.” Myös ravihevosista Rauni on luopunut vähitellen miehensä kuoleman jälkeen. ”On minulla vielä yksi hevonen.”

Raahe-opiston tekstiilityönopettaja ja apulaisrehtori Anna-Maija Joensuu tunnetaan myös taiteilijana. Teoksissaan hän käyttää kierrätysmateriaaleja ja löytöesineitä. Hän kokeilee monia työmenetelmiä visioita työstäessään.

Lapsuus Kuusamossa

Anna-Maija Joensuu (o.s. Wiik) syntyi Kuusamossa 31.3.1966. Hän on perheen kolmesta lapsesta nuorin. Hänen vanhempansa Helmi (o.s. Vanttaja) ja Jukka Wiik olivat tavanneet toisensa Kemijärven seminaarissa. Kansakoulun opettajiksi valmistuttuaan pariskunta työskenteli Ruva-ahon 3-opettajaisessa kyläkoulussa. Perhe asui koulun tarjoamassa asunnossa. Ruva-ahon kyläkoulu sijaitsee Karhunkierroksen alkupäässä. Rakennus on toiminut lakkautuksen jälkeen majoituspaikkana. (Helmikuussa 2026 ei ole tiedossa, onko se enää siinä käytössä.)

Anna-Maijan isä kuoli 32-vuotiaana. Anna-Maija oli tuolloin 1-vuotias eikä hänellä ole isästä muistoja. Hän tottui siihen, että perheeseen kuuluivat äiti ja veljet.

”Meillä oli kotiapulainen ja vietin paljon aikaa mummilassa.” Iso suku oli tukena hänen lapsuudessaan. Vielä 1960-luvulla oli tavallista palkata kotiapulaiseksi juuri kansalaiskoulun käyneitä tyttöjä. Jos tyttöä ei laitettu oppikouluun, hänen vaihtoehtonsa varsinkin maalla oli työuran aloittaminen kotiapulaisena.

Anna-Maijan äiti opetti ensimmäistä ja toista luokkaa. Anna-Maija oppi lukemaan ennen kouluikää. ”Jos apulainen ei jostakin syystä ilmestynyt meille, sain mennä äidin kanssa kouluun,” Anna-Maija muistelee. Äiti laittoi tytön opettajan korokkeen nurkassa sijainneen komeron oven taakse istumaan ja tekemään omia tehtäviä. ”Että en olisi häirinnyt opetusta.”

Kerran kävi niin, ettei kukaan aluksi viitannut opettajan kysymykseen. Sitten nousi yksi käsi ja opettaja antoi oppilaalle vastausvuoron. ”En tiedä vastausta mutta Anna-Maija tietää.” Hän oli viitannut oven takana. Kotona seurasi ankara puhuttelu. Viittaaminen ei saisi toistua.

Anna-Maijan ollessa 6-vuotias hänen äitinsä lähti opiskelemaan erityisopettajaksi. Wiikin lapset asuivat mummilassa opiskelujen ajan. Myöhemminkin kesälomat kuluivat mummilassa.

”Jos valitti mummille, ettei ole mitään tekemistä, mummi haki sukkakorin, jossa oli parsittavia sukkia. Minä opin jo ennen kouluikää parsimaan.” Mummi oli käsityöihminen ja ohjasi käsitöiden pariin. ”Sain olla apuna, kun talvisin kudottiin mattoja ja raanuja kangaspuissa.” Ensimmäiset lapaset Anna-Maija sanoo neuloneensa 6-vuotiaana.

Anna-Maijan toiveammatti oli käsityönopettaja. Hän muistaa tilanteen, kun mummilan vintille oli kokoontunut joukko serkkuja ja jokainen kertoi oman toive-ammattinsa. Anna-Maija oli 5-vuotias.

Anna-Maija kertoo, että myös piirtäminen on ollut hänelle mieluista pienestä asti. Hän on osallistunut lapsena kilpailuihin ja saanut palkintojakin, muun muassa Lapsen vuoden 1979 kilpailu on jäänyt hänelle mieleen.

Kuusamossa alakouluun, Raahessa yläkouluun

Helmi-äiti oli saanut erityisopettajan paikan Kuusamon kirkonkylältä, ja Wiikin perhe asui Kuusamossa, kun Anna-Maija aloitti koulutaipaleensa peruskoulun ala-asteella.

Käsitöiden opetusohjelmaan kuului sukkien neulominen. Koulun lanka-laatikossa oli enimmäkseen harmaata sukkalankaa ja vain muutama kerä värikkäitä lankoja raitojen neulomista varten. Kaapissa Anna-Maija huomasi okran ja ruskean eri sävyisiä ohuita lankoja. Opettaja antoi vastentahtoisesti Anna-Maijan neuloa sukat näistä langoista, koska hän osasi jo neuloa viidellä puikolla. ”Sukat ovat kauniit, mutta eivät kestä kulutusta”, opettaja varoitti. ”Ei haittaa, minä osaan parsia”, tyttö vastasi. Hän sai mukaansa lankoja parsimista varten.

Anna-Maijasta tuli raahelainen vuonna 1979, kun äiti uuden avioliiton solmittuaan muutti Raaheen.  Hän sai pikku veljen. Maisema muuttui vaihtelevasta vaaramaisemasta tasamaaksi. Kun Anna-Maijalle esiteltiin muuttomatkalla Hummastin vaarat, hän ihmetteli, että missä ne vaarat ovat, kun niitä ei tielle näkynyt.

Opintie jatkui Merikadulla peruskoulun 7. luokalla. Merikadun-vuosista Anna-Maijalla ovat jääneet mieleen erityisesti käsityötunnit. Koko luokka teki samanlaiset käsityöt. Mutta kun ne olivat valmiina, sai tehdä omia käsitöitä. Anna-Maijalle tämä merkitsi puseron neulomista ja mikä mieluisinta: hän pääsi pommisuojaan kutomaan kangaspuilla mattoja ja poppanoita.

”Sain mennä sinne yksin, koska olin mummilassa oppinut kutomaan kangaspuilla ja koska opettaja tiesi, etten karkaisi mihinkään.”

Oppilaiden käytössä oli myös neulekone, jolla neulottiin villapusero opettajan ohjeiden mukaan. Muotitietoisena teininä Anna-Maija muutti neulekoneen ohjelmaa, että sai villapuseroonsa muodin vaatimat väljät hihat.

Lukiovuosina mieluisimmaksi aineeksi tuli kuvaamataito. Opetusohjelma sisälsi monien eri tekniikoiden opiskelua: maalattiin akryyliväreillä, tehtiin hiilipiirroksia. Anna-Maija kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1985.

Nuorena äidiksi ja lähetystyöhön

Anna-Maija oli solminut avioliiton Harri Joensuun kanssa vuonna 1984. Anna-Maijan ja Harrin tiet kohtasivat, kun Harri työskenteli täällä kesäteologina. Harrin opinnot olivat kesken ja nuoripari asui Espoossa, kun esikoinen, Joona, syntyi vuonna 1985.

Kun Harri sai vuodeksi papin viran Rovaniemeltä, Anna-Maija oli äitiyslomalla ja mieli paloi opintojen pariin. Hän pääsi Rovaniemen käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen tekstiilialan opintoja suorittamaan vuosiksi 1986–1987.

Harrin seuraava työpaikka oli Saloisten seurakunnassa. (Saloisten kunta oli liitetty Raahen kaupunkiin vuonna 1973.) Muuttokuorman suunta oli siis takaisin kotipaikkakunnalle, joten Anna-Maijan koulu Rovaniemellä jäi kesken. Vuonna 1987 pariskunta sai toisen lapsen, Nooran. Äitiyslomalla ollessaan Anna-Maija otti yhteyttä Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen rehtoriin ja sai jatkaa opiskelua toiselta luokalta. Hän valmistui tekstiiliartesaaniksi vuonna 1989. Opinnot sisälsivät kudontaa ja kankaanpainantaa.

”Meillä oli ajatuksena lähteä lähetystyöhön ja lähdimme siihen valmistavaan koulutukseen Helsinkiin tammikuussa 1990.”

Keväällä 1990 Anna-Maija ja Harri suorittivat lähetyskurssin Helsingin Evankelisessa opistossa. Syksyllä lähetystyöhön valmistava koulutus jatkui ranskan kielen opinnoilla Centre Oecuménique Chambon-sur-Lingnon-opistossa. ”Etukäteen osasin tuskin tervehtiä ranskaksi”, Anna-Maija huomauttaa.

Perheille oli järjestetty monikansallinen kielikoulu. Joona aloitti esikoulun paikallisessa kyläkoulussa. ”Ihmeen hyvin hän tuli toimeen ja oppi kielen.” Noora oli lähetystyöntekijöiden lapsille järjestetyssä au-pairien päivähoidossa. ”Siellä oli monia kansallisuuksia ja lapset oppivat monia kieliä sekaisin.”

Vuodet Kamerunissa

Anna-Maijan rooli lähetystyössä oli naistyön kehittäminen vuosina 1991–1998. He asuivat Kamerunin pääkaupungissa Yaoundessa. Työpaikka oli Naistyön keskus, jossa oli työskennellyt yksi suomalainen perhe ennen heitä.

Anna-Maija toimi opettajana ma-to aamupäivät. Hän opetti naisille ompelua ja neuleita. Perjantai-iltapäivisin tunneille osallistuneille opetettiin sekalaisia asioita, esimerkiksi pitsan paistamista ja saippuan valmistusta.

”1990-luvun lama näkyi siellä niin, että köyhien perheiden tytöt joutuivat jättämään koulun kesken. Koulut olivat maksullisia ja kun rahaa oli vähän, tyttöjen koulutuksesta tingittiin.” Monet koulunsa lopettaneet tytöt osallistuivat Anna-Maijan oppitunneille.

Anna-Maija kertoo yhden esimerkin. Yksi naisista halusi kutoa pappismiehelleen palmikkokuvioisen liivin. Liivistä tuli hyvä ja pappi käytti sitä ylpeänä kertoen siinä sivussa, että hänen vaimoltaan voi tilata samanlaisen. Liivien myyntituloilla rouva rahoitti tyttärensä opinnot.

Joensuiden lapset kävivät ranskalaista koulua. Perheen kolmas lapsi, Jukka-Santeri, syntyi vuonna 1993.

”Afrikan-vuodet opettivat ennen kaikkea, että ihmiset ovat ihan samanlaisia joka puolella maailmaa, olosuhteet vain ovat erilaisia. Ehkä ne opettivat myös kärsivällisyyttä, sillä esimerkiksi liikenne kehityksen tiellä olevassa miljoonakaupungissa oli ruuhkaisaa ja liikkuminen vajaan 10 kilometrin matkallakin saattoi viedä 1,5 tuntia”, Anna-Maija summaa Afrikan-vuosien antia helmikuussa 2026.

Takaisin Raaheen

Joensuut ostivat vuonna 1996 rintamamiestalon Velkaperän reunalta Raahesta. ”Se tuntui heti kodilta”, Anna-Maija muistelee. Taloa on vuosien saatossa laajennettu piharakennuksella ja pihasta on tullut tärkeä henkireikä, jossa kasvatetaan sekä hyötykasveja että monenlaisia kukkia. ”Hyötykasvit ovat Harrin harrastus”, Anna-Maija paljastaa.

Suurkaupungin vilinään kyllästynyttä perhettä kiinnosti muutto pikku kaupunkiin ja sen rauhalliseen elämänmenoon. Opintojen jatkaminen oli Anna-Maijalla mielessä. Tekstiilialan koulutusta oli mahdollisuus jatkaa Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Vuonna 2002 hän sai suoritettua tekstiiliartenomin tutkinnon.

Vuosina 2002–2008 Anna-Maija työskenteli Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa tuntiopettajana opettaen kudontaa ja kankaanpainantaa. Vuonna 2002 hän perusti yrityksen, ja hänellä oli tarkoitus tuottaa pieniä sarjoja tekstiilejä sekä tehdä tilaustöitä.

”Yritystoiminta jäi kuitenkin opetustyön jalkoihin”, Anna-Maija tilittää. Tuntiopettajana hän sanoo itse oppineensa tärkeän läksyn: ”Opettajat ei aina ole kaikkitietäviä. Kun en tiijä, otan selvää.”

Vuonna 2005 Anna-Maija suoritti tekstiilimuotoilijan, amk, tutkinnon Kuopion Muotoiluakatemiassa.

Vuonna 2008 Salme Pirttikangas jäi eläkkeelle Taitokeskus Raahen vastaavan neuvojan toimesta ja paikkaa tarjottiin Anna-Maijalle. Työsuhde jatkui vuoteen 2011.

Salme Pirttikangas Naisten Äänessä: https://www.naistenaani.fi/salme-pirttikangas-kasitoiden-teko-on-kuulunut-luontevana-osana-arkeen/

Historiikin mukaan toiminta alkoi nimellä Lybeckerin kotiteollisuusneuvonta-asema. Seuraavaksi nimeksi tuli Raahen käsityökeskus ja viimeiseksi Taitokeskus Raahe.

Taitokeskuksen toiminta siirtyi Merikadulta Seminaarin kouluun, jossa se toimi viimeiset vuodet.

Taitokeskuksessa myytiin lankoja, siellä sai kutoa kangaspuilla myös iltaisin ja viikonloppuisin. ”Vieläkin minulta kysellään, onko Raahessa vastaava mahdollisuutta jossakin. Pakko on vastata, että ei ole”, Anna-Maija suree. Hänen työsuhteensa aikana järjestettiin paljon lyhytkursseja. Hän kävi myös Oulun työpisteessä opettamassa. Hänen lisäkseen Taitokeskuksessa työskenteli Eeva Viiltola.

Kohti unelma-ammattia

Helmikuussa 2026, kun tätä kirjoitetaan, Anna-Maija työskentelee tekstiilityönopettajana Raahe-opistossa. Hän on siis päässyt unelma-ammattiinsa.

Vuonna 2013 Anna-Maija suoritti Oulun ammatillisessa opettajakorkeakoulussa (AmO tekstiiliala) opettajan pedagogiset opinnot. Samana vuonna hänet palkattiin Raahe-opistoon tekstiilityön tuntiopettajaksi vuoteen 2017 asti.

Vuonna 2017 hän suoritti Opetushallinnon tutkinnon ja sai Raahe-opistossa päätoimisen tekstiilityön opettajan paikan. Vuodesta 2021 alkaen Anna-Maijan toimenkuvaan lisättiin apulaisrehtorin tehtävät. Eiköhän tämä ole eläkepaikka. ”Eipä tästä nyt olla mihinkään lähdössä”, Anna-Maija vahvistaa.

Elettiin vuotta 2020, kun Mediakeskus Lybecker palkitsi Anna-Maijan Taitoliiton kultaisella ansiomerkillä.

Anna-Maija kuvaa nykyistä työtään niin antoisaksi, ettei osaa sanoa, antavatko oppitunnit enemmän virtaa hänelle vai oppilaille. Hänen tunneillaan kudotaan kangaspuilla, sillä perinteiset työtavat pysyvät Raahe-opiston kurssitarjonnassa edelleenkin. Lisäksi hän opettaa muun muassa kankaanpainantaa, värjäystä ja huovutusta.

”Uusia tekniikoita tule kurssiohjelmaan vuosittain ja silloin on opettajan ensin opiskeltava ne. Kun kyseessä ovat aikuiset opiskelijat, voimme myös opetella yhdessä”, opettaja valottaa. Hän sanoo, että Raahe-opistoon kannattaa aina olla yhteydessä, jos mielessä on jotain, mitä opisto voisi tarjota. Nykyään Anna-Maijaa työllistävät myös hallinnolliset tehtävät kuten kevätnäyttelyn järjestelyt ja seuraavan vuoden opinto-ohjelman suunnittelu, joka aloitetaan heti hiihtoloman jälkeen. Oma lukunsa Raahe-opiston kurssitarjonnassa ovat tyhy-kurssit ja tilauskurssit.

”Opetukseton aika ei ole minulle kokonaisuudessaan lomaa vaan muun muassa tulevien kurssien sisältöjen suunnittelua”, hän valistaa.

Taiteilijana Anna-Maija päästää mielikuvituksen valloilleen

Luonnossa liikkuessa hän kerää talteen esimerkiksi kiviä. Työhuoneen hiljaisuudessa ne alkavat elää taideteoksina. Kiven halkeamaan hän taitelee langoista hiekkaa tai sammalta sen mukaan mistä kivi löytyi ja mitä sen ympärillä näkyi.

Työhuoneessaan hän tekee monenlaisia kokeiluja. Hän värjää kankaita kahvilla. Hän kokeilee outoja työtapoja. ”Osa kokeiluista päätyy kompostiin”, hän myöntää. Taideteoksissa erikoiset tekniikat yhdistyvät perinteisiin käsityötekniikoihin. Hän pohtii vuodenaikojen kiertoa luonnossa tai ajan ja materiaalin vaikutusta ihmisen elämässä.

Esimerkiksi Mitä jää? -teos syntyi käyttämällä kontaktivärjäystä ja ikäännyttämistä kahvilla, laminointia, kierrätyspellavaa ja polyesteriä.

Helmikuussa 2026 Anna-Maijan taidetta on esillä Tapahtumatalo Raahen Galleria Myötätuulessa. Kirjoitettu-näyttelyssä tekijöinä on neljä taiteilijaa, joilla kullakin on menneisyyden tutkailemiseen oma motiivinsa. Anna-Maija seurasi omaa äitilinjaansa peräti 330 vuoden taakse. Lähtökohtana olivat neljän esiäidin valokuvat ja kahden omakätiset nimikirjoitukset.

”Saamme perintönä paitsi ulkonäköön myös muihin ominaisuuksiin liittyviä asioita”, taiteilija miettii teoksensa äärellä. Kun hän suurensi isoäitiensä kuvat, hän sai katsoa naisia silmiin. ”Se oli hurja tunne.”

Anna-Maija on osallistunut useisiin yhteisnäyttelyihin esimerkiksi Marjaana Kojo-Eskolan ja Kirsi Aution kanssa.

Marjaana Kojo-Eskola Naisten Äänessä: https://www.naistenaani.fi/tekstiilisuunnittelija-marjaana-kojo-eskola-kasityolainen-kasityokoulussa/

Anna-Maijan teoksia julkisissa laitoksissa ja osallistumisia jurytettyihin näyttelyihin ulkomailla (esimerkkejä)

2024 – Yhteisöllisen ryijyn suunnittelu- ja ohjausryhmän jäsen, Raahen seurakunta, Raahe
2015 – Stilnii tekstiil / Tyylikästä tekstiiliä, The Museum of Fine Arts of Karelian republic, Petroskoi, Venäjä
2013 – Liturgiset tekstiilit, Hyvän Paimenen kappeli, Seinäjoki
2012 – Ohuella jäällä – seinätekstiili, Raahen Kauppaporvarin apteekki
2011 – Between tradition and future, Cheoungju International Craft biennale, Etelä-Korea
2009–2011 – 9eme triennal des minitextiles kiertonäyttely, Angers, Ranska; Québec, St Lambert, Kanada; Gatineau, Kanada ja Niort, Ranska
2008 – Kahvilassa, Raahen kaupungin taidekokoelmat
2004 – Punainen kasukka, Vihannin seurakunta
2003 – Ryijysarja Valona maailmassa, Pyhäjoen seurakunta, diakoniatoimisto

”Olisipa enemmän aikaa taiteelle”, Anna-Maija Joensuu huokaa 13.2.2026. Ehkä sitten eläkepäivinä.

Poliitikko ja virkamies Alli Lahtinen (1926-1976) ei ollut rivi-ihminen. Hänestä tuli tiennäyttäjä ja suomalaisten lasten päivähoidon ”äiti”. Hänen elämäntyö oli sosiaalisen turvaverkon rakentaminen vähäosaisille. Sosiaalipolitiikkaa opiskellut Alli Lahtinen jää historiaan sosiaalihallituksen ensimmäisenä pääjohtajana ja ensimmäisenä naisena suuren keskusviraston johdossa.

Allin vanhemmat Muisto ja Lyyli Ilomäki

Allin isä Muisto Ilomäki (1899-1969) oli syntynyt Ilomäen torpassa Valkealan pitäjässä. Hänen äitinsä oli torpparintytär Anna Sofia, joka oli ollut kihloissa, mutta sulhanen oli valinnut toisen. Raskaana ollut Anna Sofia synnytti aviottoman poikalapsen, joka sai kasteessa nimekseen Muisto. 

Muiston äiti ei ollut saamaton vaimoihminen. Hän oli töissä Jokelan kartanossa emännöitsijänä ja myöhemmin Kymi-yhtiön tehtaantyöläisenä osallistuen aktiivisena jäsenenä työväenyhdistyksen toimintaan. Muisto osallistui työväen juhliin ja sosialidemokraattisen nuoriso-osaston ja urheiluseuran toimintaan. Hän osasi venäjää ja hieman ruotsia ja sai töitä Kuusankosken osuusliikkeestä, yleni myymälänhoitajaksi ja toimi Ajossa vuodet 1929-1942 myymälöiden tarkastajana ja konttoripäällikkönä. 

Allin äidinäiti Lyydia Salonen synnytti aviottoman lapsen Lyylin (1898-1973), Allin äidin. Lyyli Salonen oli kotoisin Muuramesta ja ammatiltaan siivooja ja keittäjä. Hän pestautui punakaartiin muonittajaksi, vangittiin valkoisten toimesta ja joutui muutamaksi kuukaudeksi leirille. 

Muisto Ilomäki kihlasi Lyylin Muuramessa vuonna 1920, he menivät naimisiin samana vuonna, muuttivat Sortavalaan ja kolmen vuoden kuluttua Pielisjärvelle, josta Muisto oli saanut työtä osuusliikkeiden palveluksessa myymälänhoitajana ja myymäläintarkastajana. Pielisjärvellä syntyi esikoinen, Muisto Pentti Olavi, tuleva kemian maisteri.

Muisto Ilomäki eteni urallaan ja 1925 hänestä tuli Korpilahden Osuuskaupan liikkeenhoitaja. Korpilahdelle syntyi Alli Kyllikki 11.4.1926. Kolmas lapsi Antti Kullervo syntyi 1928. 

Vuonna 1929 Ilomäet muuttivat Hyvinkäälle Ajoon. Muisto Ilomäki valittiin suurehkon työväenkauppa Osuusliike Ahjon myymälöiden tarkastajaksi, hallintokuntien sihteeriksi sekä liikkeen konttoripäälliköksi. Voidaankin sanoa, että Muisto Ilomäki menestyi urallaan, hänet valittiin jopa kauppalanvaltuustoon sosialidemokraattien edustajana. Lapsensa Ilomäet halusivat kouluttaa mahdollisimman pitkälle ja näin tapahtuikin. He saivat jopa kokea tyttärensä Allin nimittämisen sosiaalihallituksen pääjohtajaksi. Allin nuoruutta varjosti kuitenkin isänsä juopottelu, joka aiheutti perheelle surua, häpeää ja taloudellista epävarmuutta. 

Lapsuus ja nuoruus Hyvinkäältä

Osuusliike Ahjon pihapiirissä Hyvinkäällä sijaitsivat kaikki myymälärakennukset, varastot, leimomo ja henkilökunnan kaksi asuintaloa, joissa toisessa asui viisihenkinen Ilomäen perhe.  

Allin koulutie alkoi 6-vuotiaana 1932 lähellä sijaitsevassa Aseman koulussa. Allista tuli varsinainen lukutoukka, joka ahmi kirjoja, olihan kotonakin kotikirjasto ja kaupungin kirjasto nurkan takana. Koti oli vasemmistomielinen ja Alli omaksui kotinsa aatemaailman. 

Oppikouluun Alli siirtyi 10-vuotiaana. Hän oli hyvä ja ahkera oppilas. Vapaa-ajallaan hän osallistui Työväen Urheiluliiton Pontevan tyttöosaston toimintaan. Esiintyipä jopa työväenyhdistysten tilaisuuksissa. Vasemmistomielisen kodin kasvattia ei oppikoulussa syrjitty, vaikka rehtori olikin IKL:n kannattaja ja suojelukuntamies. 

Alli kirjoitti päiväkirjoja vuosien 1936 ja 1958 välisenä aikana. 11-vuotiaana hän päiväkirjassaan pohti tulevaisuuden ammattihaaveekseen karjakkokoulua tai keittokoulua, puutarhurin ammatti kiinnosti myös. Ja hänestä ei ainakaan tulisi virkamiestä. Parin vuoden päästä sanomalehtinaisen ura oli etusijalla. Niin vain kohtalo päätti, että korkea virkamies hänestä oli tuleva. Päiväkirjamerkinnät ovat hänen pohdintojaan 11 vuoden ajalta ja päättyvät Allin saatua lastensuojelujohtajan viran. Alli Lahtisen elämäkerrankirjoittaja Sakari Kiuru on käyttänyt lähteenä Allin omia päiväkirjoja.

Kaikki naiset eivät suinkaan kuuluneet Lotta-järjestöön sodan aikana. Näille muille nuorille naisille järjesti Työvalmiusliitto vapaaehtoista työvalmiustoimintaa, kansalaiskasvatusta. Työvalmiusliiton yhteisöjäseninä oli keskeiset maamme naisjärjestöt rahoituksen tultua kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöltä. Poikkeusoloissa jokainen halusi olla isänmaan asialla.

Ensimmäiselle työpalveluleirille Alli osallistui kesällä 1942 Sysmän Suurkylän kartanossa, jossa puutarha- pelto- ja keittiötyötehtävät kuuluivat maataloustyöhön tottumattomille nuorille. Päiväpalkka oli vaatimattomat viisi markkaa. Alli muiden mukana ei ollut tyytyväinen urakkataakkaan ja hän otti yhteyttä johonkin virastoon sillä seurauksella, että työpäivien pituuksia kohtuullistettiin. Halu ja kyky parantaa olosuhteita alkoi jo 16-vuotiaana. 

Toinen työpalveluleiri vuonna 1944 oli kestoltaan puolisen vuotta Anjalan Kapaksessa. Anjala sijaitsee Kymenlaaksossa, Allin tulevassa kotimaakunnassa.

Allin vanhemmat muuttivat alkuvuodesta 1944 Kotkaan, josta isä Muisto oli saanut uuden työpaikan Kyminlaakson osuusliikkeestä. Muisto Ilomäki erotettiin Osuusliike Ahjosta vuonna 1942, koska hänet oli tuomittu kuudeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen säännöstelymääräysten rikkomisesta. Osuusliikkeen luotto Muisto Ilomäkeen pysyi kuitenkin vahvana. 

Alli, abiturientti, ja yhteiskoulun viidesluokkalainen Antti-veli jäivät vielä paikkakunnalle jatkamaan opintojaan. Alli kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1944. Päästötodistuksen keskiarvo lukiosta oli 8,38. Ylioppilastodistus oli cum laude approbatur-tasoa, äidinkieli laudatur. Allin yksi lukioaikojen ystävättäristä oli kellosepän tytär Elsi Rinne, myöhemmin Elsi Hetemäki-Olander, tuleva pitkäaikainen kokoomuksen kansanedustaja. 

Kotka ja Kymenlaakso

Vastavalmistunut ylioppilas Alli muutti alkukesästä 1944 äitinsä ja isänsä luokse Kotkaan. Päiväkirjassaan Alli oli haaveillut sanomalehtialasta. Saman vuoden lopulla sosialidemokraattinen Eteenpäin-lehti tarjosi parin vuoden toimitusharjoittelijanpaikkaa. Lehti ilmestyi kolmesti viikossa ja oli Kotkan seudun johtava paikallis- ja aluelehti. Alli oli nopea, huomiokykyinen sekä työteliäs uutisnenän omaava harjoittelija, joka sai hankkia uutisia, kirjoitti selostuksia ja reportaaseja. 

Uusi kotikaupunki imaisi mukaansa innokkaan järjestöihmisen. Sosialidemokraattisen nuorisotyö, Nuoret Kotkat -jaoston lasten ohjaus ja SDP:n puoluetoiminta sai asialle omistautuvan kannattajan. Hänestä tuli vuonna 1954 Kotkan kaupunginvaltuuston jäsen ja puolueensa ääniharava, pian myös Kotkan suurimman valtuustoryhmän puheenjohtaja. Valtakunnan politiikkaan Alli osallistui merkittävästi vuonna 1960, jolloin hän edusti Kymen sosialidemokraattisen piirin edustajana SDP:n 25. puoluekokouksessa Helsingissä.

Pari vuotta toimittajana oltuaan hän haki kaupungin lastensuojelutoimistoon toimistovirkailijaksi vuonna 1944. Palasi 1952 jälleen Eteenpäin-lehteen, josta siirtyi sosiaalialalle vuonna 1958-1959 invalidien työhön sijoittajaksi. Vuonna 1959 hänestä tuli Kotkan sosiaaliviraston lastensuojelun johtaja. Helmikuussa 1967 lastensuojelujohtajan tehtäviensä ohella hän suoritti Tampereen yliopistossa julkishallinnon cum laude-arvosanan ja suunnitteli jopa lisensiaatin opintoja. 

Sosiaalipolitiikka tulisi olemaan se ala, jossa Alli eteni urallaan. Sosiaalipolitiikkaa pääaineenaan hän oli opiskellut Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa ja hankki Kotkassa käytännön sekä teoreettisen ammattipätevyyden pääjohtajan tehtävää varten. Alli Lahtisen laudaturtyö käsitteli Kotkan sataman työntekijöiden oloja. 

Puoliso Kaarlo Lahtinen

Kotkassa Alli tutustui kymmenkunta vuotta vanhempaan Kaarlo ”Jakki” Ilmari Lahtiseen (1916-2012), tulevaan puolisoonsa. He menivät kihloihin jouluna 1946 ja avioliittoon seuraavana vuonna. Jakki oli jättänyt Valtiollisen poliisin (Valpo) taakseen kuten muutkin TUL-taustaiset toverinsa. Hän sai vakinaisen palomiehen työn Kotkan palokunnassa, opiskeli liikunnan ohjaajaksi, valmensi vapaa-aikoinaan Kotkan nuoria ja oli muutenkin järjestöihminen kuten puolisonsakin. Alli ja Jakki saivat kaksi lasta: Timon vuonna 1948 ja Matin 1950. 

Jakkia kiinnosti teatteri ja kuvataide, harvinainen yhdistelmä palomiehelle ja entiselle valpolaiselle. Jakki osallistui myös kotitöihin, sekin oli tuolloin harvinaista. Kotkan kaupunginteatterista tuli perheen yhteinen harrastus, aatemaailmaltaan he olivat sosialidemokraatteja.

Kun pojat olivat neli- ja kuusivuotiaita pääsi Alli opiskelemaan Helsinkiin yhteiskuntatieteitä. Päivittäinen matkustaminen Kotkasta Helsinkiin oli työlästä, tenttipäivinä ja läsnäolo- hän yöpyi tuttavaperheen luona lattialla makuupussissa. Jakille jäi vastuu kodin pyörittämisestä, tosin Kaarlon äiti Rosa ja Allin isoäiti Lyyli auttoivat myös. Tätä järjestelyä pidettiin outona. Naisen paikkahan piti olla kotona lasten kanssa. Riitti siinä päivittelyä kotkalaisten parissa. Eivät pojat pitäneet järjestelyä haitallisena, oppivat omatoimisiksi ja luottivat isänsä taloustaitoihin. Alli valmistui vauhdikkaasti yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi vuonna 1956. 

Kotkan lastensuojelujohtaja ja sosiaalihallituksen johtaja

Vuonna 1959 Alli Lahtinen valittiin yksimielisesti Kotkan lastensuojelujohtajan virkaan 15 hakijasta. Kaupunginvaltuusto katsoi Allin sopivaksi ja ansioituneeksi. Hän oli ollut lastensuojelutoimiston työntekijä, toimittaja, akateeminen tutkinto alalta oli suoritettu ja aktiivinen kunnallispoliitikko. Päättäväinen ja tarmokas hän oli ja perehtyi asioihin. 

Alli Lahtisen aikakaudella aloitettiin Kotkassa vuonna 1966 ensimmäisenä maassamme kaupungin avustamana kehitysvammaisten päiväkotitoiminta sekä lasten perhepäivähoito valvotuissa yksityiskodeissa samana vuonna.

Kokemus ja ammattitaito huomattiin myös pääkaupungissa. Nimitys sosiaalihallituksen pääjohtajaksi 1968 merkitsi muuttamista Helsinkiin, yksin. Perhe jäi Kotkaan ja aviomies palokersantin toimeen. 

Poliittinen pätevyys rakennetaan kentällä

Valtakunnan politiikkaan Alli osallistui ensimmäistä kertaa vuonna 1960, jolloin hän edusti Kymen sosialidemokraattista piiriä SDP:n 25. puoluekokouksessa Helsingissä. Vuoden 1963 puoluekokouksessa hänet valittiin menettelytapavaliokuntaan ja 1966 hänestä tuli sosiaalipoliittisen valiokunnan puheenjohtaja. 1969 häntä ei valittu esityksestä huolimatta puoluetoimikunnan jäseneksi eikä myöhemminkään SDP:n varapuheenjohtajaksi. Alli Lahtinen keskittyi nyt vuorostaan hoitamaan valtakunnallista virkaa sosiaalihallituksen pääjohtajana.

Naisasianaisena Alli osallistui myös Sosialidemokraattisten naisten keskusliiton liittotoimikuntaan jäsenenä vuosina 1960-1969. Hän pääsi kiitos hyvän kielitaidon edustamaan naisliikettä kansainvälisiin ja pohjoismaisiin tapaamisiin esim. Norjan Telemarkeniin 1964 ja Saksan liittotasavallan Bergneustadiin 1965.

Isänsä tavoin Alli Lahtinen tunsi Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) ja E-osuustoiminnan itselleen läheiseksi. Olihan isä Muisto Ilomäki ollut E-liikkeen palveluksessa vuosikymmeniä. Kymenlaaksolaisena edustajana KK:n vuosittaisiin parlamentteihin Alli valittiin vuosina 1961-1968 ja valtakunnallisen edustajakokouksen yhdeksi kolmesta puheenjohtajasta hänet valittiin ensimmäisen kerran jo 1963 ja aina vuoteen 1968. Muutto Helsinkiin aiheutti sen, että hän ei voinut enää edustaa paikallista osuuskuntaa, mutta E-liikkeestä hän ei suinkaan vetäytynyt. 1969 hän johti puhetta työryhmässä, joka koosti E-liikkeen valistustyön uudistuksen. Samana vuonna ensimmäinen nainen valittiin Kulutusosuuskuntien Keskusliiton hallintoneuvoston jäseneksi. Se nainen oli Alli Lahtinen. E-osuustoiminta oli kansainvälistä. Vuonna 1970 hän alusti naisen asemasta Kansainvälisen osuustoimintaliiton kongressissa Hampurissa.

1971 hänestä tuli KK:n ja OTK:n yhteishallituksen jäsen. Näiden keskusjohdon luottamushenkilönä hän toimi kuolemaansa saakka. 

Sosiaalihallituksen pääjohtaja

Alli Lahtinen nimitettiin vuonna 1968 sosiaalihallituksen ensimmäiseksi pääjohtajaksi, ensimmäinen nainen suuren keskusviraston johdossa.

Mauno Koiviston ensimmäinen hallitus (1968-1970) monien poliittisten vääntöjen jälkeen oli yksimielisesti Alli Lahtisen valinnan takana. Pääministeri Koivisto tunsi Allin E-liikkeen yhteyksistä ja tiesi hänen päättäväisyyden ja osaamisen.  

Mitähän mahtoi vastavalittu pääjohtaja ajatella heinäkuun alussa 1968 Helsingin Hakaniemen Ympyrätalossa katsellessaan ikkunasta Miina Sillanpään patsasta? Molemmat olivat sosiaalipoliitikkoja ja molemmat ovat jääneet suomalaisen naisasiahistorian kirjoihin. Miina Sillanpää (1866-1952) nimitettiin Allin syntymävuonna 1926 Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi sosiaaliministeriksi Väinö Tannerin hallitukseen ja puoluekannaltaan he olivat sosialidemokraatteja. 

Uuden keskusviraston perustaminen merkitsi paljon työtä. Viraston tehtävänä oli toimia moottorina sosiaalihuollon lainsäädäntöuudistuksissa. Lasten päivähoitokysymys nostatti vanhoillisten piirien vastarinnan. Varsinkin Suomen Kuvalehden artikkeli Ja laskun maksavat lapset  helmikuussa 1971 hyökkäsi rajusti Alli Lahtista ja Jutta Zilliacusta vastaan oikeisto-keskusta akselilta. Vastustajia huoletti uudistuksen aiheuttavan lasten laitostumisen. 

Virasto onnistui lasten päivähoidon järjestämisessä yhteiskunnan tarpeita vastaavaksi, A-klinikoita, kasvatus- ja perheneuvoloita kehitettiin. Rasistinen mustalaissyrjintä huolestutti pääjohtajaa samoin kasvatuslaitosten lasten ja vanhainkotien asukkaiden olosuhteet. 

Alli oli ihailtu johtohahmo, auktoriteetti. Hänen arvovaltansa perustui siihen, että hän tiesi oman alansa ja tiesi, miten tulosta saadaan. 

Sosiaalihallituksen pääjohtajan ja myös ministerin velvollisuuksiin kuului myös edustaminen kansainvälisillä areenoilla. Vuosina 1972 ja 1974 hän kuului Suomen valtuuskuntaan YK:n taloudellis-sosiaalisen neuvoston kokouksissa New Yorkissa. Ministerin roolissa hän johti Suomen valtuuskuntaa kansainvälisen naistenvuoden konferenssissa Mexico Cityssä 1975. Konferenssin pääsihteerinä toimi muuten Suomen Helvi Sipilä (1915-2009). 

Ministeri kolmessa virkamieshallituksessa

Helsingin kaupungin ylipormestarin Teuvo Auran (1912-1999) virkamieshallitukseen Alli Lahtinen nimitettiin toukokuussa 1970 toiseksi sosiaali- ja terveysministeriksi. Parin kuukauden ministerikokemus johti myös jäsenyyteen Auran II hallituksessa. Alli Lahtinen ja Teuvo Aura rakastuivat ja heillä oli tarkoitus mennä naimisiin. Kohtalo oli jo kirjoittanut toisenlaisen käsikirjoituksen. Kolmas kerta ministerinä tällä kertaa Keijo Liinamaan hallituksessa oli jälleen lyhytkestoinen. 

Liinamaa – Sosiaali- ja terveysministeri 13.6.1975 – 30.11.1975 (Ammatti/virkamies)

Aura II – Sosiaali- ja terveysministeri 29.10.1971 – 23.2.1972 (Ammatti/virkamies)

Aura – Ministeri sosiaali- ja terveysministeri 14.5.1970 – 15.7.1970 (Ammatti/virkamies)

Kuolema 50-vuotiaana

Vuonna 1962 oli Alli Lahtinen lastensuojelujohtaja-aikanaan ollut sairaalassa aivoverenkiertohäiriön takia. Muuten hän oli ollut terve, oli nyt uransa huipulla. Kova työtahti ja vastuu kuormittivat. 

Ministeriaikanaan erityisesti hän kärsi voimakkaista päänsärkykohtauksista. 

Torstaina 19.5.1976 Alli Lahtinen sairastui vakavasti, kaikki tapaamiset ja kokoukset peruutettiin. Hän sai kotonaan äkillisen aivoverenvuodon, mutta pystyi vielä soittamaan läheiselleen Teuvo Auralle, joka toimitti sairaan ensiapuun. Lauantain vastaisena yönä Alli Lahtisen elämä päättyi. Syynä oli hoitamaton verenpaine, synnynnäinen aivojen lukinkalvonalainen verenvuoto ja aivokuolema.

Kesäkuun 1. päivänä 1976 pidettiin hautajaiset Munkkiniemen kirkossa vain lähipiirin, sukulaisten ja parhaiden ystävien ollessa läsnä. Arkun kantajina etummaisena olivat Jakki Lahtinen ja Teuvo Aura – aviomies ja rakastettu sekä pojat Timo ja Matti. Asetelma kertoo paljon Allin aviomiehestä ja myös Teuvo Aurasta. 

Seurakuntasalissa järjestettiin muistotilaisuus läheisille, puheita ei pidetty. Ystävä Veikko Sinisalo lausui kaksi runoa, joista toinen oli Uuno Kailaan Karavaani. 

Helsingin seurakuntayhtymän Maunulan uurnalehdosta löytyy Alli Lahtisen hautapaikka. Hänen aviomiehensä Kaarlo Lahtinen on haudattu Kotka-Kymin seurakunnan Parikan hautausmaalle. 

Marraskuussa 1978 paljastettiin sosiaalihallituksessa sen ensimmäisen pääjohtajan Alli Lahtisen muotokuva, jonka oli maalannut taidemaalari Olavi Hurmerinta.

Yleisradion entinen pääjohtaja Sakari Kiuru on kirjoittanut ikä- ja aatetoveristaan pelottomasta tasa-arvotaistelijasta Alli Lahtisesta elämäkerran. 

The Guardian-lehti julkaisi uutisen 2.12.2025, jossa kerrottiin Christie’sillä tehdystä huutokaupasta. ”A vintage jewel-studded Fabergé egg that belonged to the mother of Russia’s last emperor has been sold for a record £22.9m in London.” Euroiksi muutettuna noin 26,1 miljoonaa €. Ostaja ei ole tiedossa.

Christie’s on brittiläinen taidehuutokauppakamari, joka mainosti syksyllä 2025 yhtä myytävää kohdettaan, yhtä kuuluisimmista Fabergén munista, nimittäin Talvi-munaa. Talvi-munan oli suunnitellut suomalainen Alma Pihl. ”A MAGNIFICENT AND HIGHLY IMPORTANT IMPERIAL WINTER EGG BY FABERGÉ, DESIGNED BY ALMA THERESIA PIHL, WORKMASTER ALBERT HOLMSTRÖM, ST PETERSBURG, 1913.” 

Isä kultaseppämestari 

Suomalaistaustainen Alma Theresia Pihl syntyi Moskovassa 1888. Alman isä Knut Oskar Pihl (1860-1897) oli kultaseppämestari Fabergéllä ja liikkeen Moskovan haaraosaston johtaja. Pihlin pajassa valmistettiin erityisesti jalokivi- ja kultakoruja. Alma oli kultaseppäsukua sekä äitinsä että isänsä puolelta. 

Knut Oskar Pihl oli kotoisin läntiseltä Uudeltamaalta Bollstadista Pohjan pitäjästä, joka oli Suomen entinen kunta ja vanha uusmaalainen kirkkopitäjä ja on tänään osa Raaseporin kaupunkia. Oskar lähetettiin kuusivuotiaana Pietariin vauraan setänsä kelloseppä Anders Viktor Pihlin (1835-1883) luokse, koska omassa yhdentoista lapsen kodissa oli hyvin niukkaa. Lapseton setä adoptoi Oskarin ja hän toivoi pojasta seuraajaansa. 

Elämä kohteli Oskaria hyvin. Hän pääsi August Wilhelm Holmströmin (1829-1903) oppiin ja valmistui jalokiviseppämestariksi 1887. Holmström suositteli samana vuonna Oskari Pihliä Karl Fabergélle, joka oli venäläinen kulta-, hopea- ja jalokiviseppä ja näin Oskarista tuli Moskovan työpajan mestari.

Oskar meni ennen Moskovaan muuttoaan naimisiin Holmströmin tyttären Fannyn Florentinan kanssa. Alman äiti, Fanny Florentina Pihl (o.s. Holmström), syntyi 1869 ja kuoli 1949. Heille syntyi viisi lasta, joista Almasta ja Oskar Voldemarista (1890-1959) tuli myös korutaiteilijoita. Oskar Pihl kuoli datšallaan Kraskovossa 38-vuotiaana verenmyrkytykseen. Fanny-leski lapsineen palasi takaisin kotikaupunkiinsa Pietariin.

Alman veli Oskar Voldemar joutui vallankumouksen jälkeen muuttamaan myös Suomeen ja hänestä tuli jalokiviseppä A. Tillanderin pitkäaikainen korutaiteilija ja yrityksen taiteellinen johtaja.

Korutaiteilijan ura alkoi Albert Holmströmin työpajassa

Almasta tuli lahjakas muotoilija Pietarissa, jonne hän oli muuttanut sisarustensa ja äitinsä Fannyn kanssa. Isä Knutin kuollessa Alma oli vain 9-vuotias, perheen pienin Georg Wilhelm vasta kaksivuotias. Pietarissa he saivat asua suuressa, viihtyisässä huvilassa Alman isovanhempien August ja Hilma Holmströmin luona Šuvalovossa.

Alma kävi muutaman vuoden valmistavaa koulua ja jatkoi hienoston suosimassa Annenschulenissa, jossa myös Karl Fabergé (1846-1920) oli opiskellut. Alma oli lahjakas ja hän sai Annenschulenista vuonna 1906 parhaan mahdollisen päästötodistuksen. 

Hänen piirustuksenopettajansa ruotsalaiset juuret omaava Eugen Eduardovitš Jakobson (1877-1940) työskenteli myös taiteilijana Fabergénillä. On mahdollista, että Alma sai häneltä yksityisopetusta mallipiirustuksessa. Uskonto oli Alman lempiaine ja hän osasi hyvin matematiikkaa, saksaa ja englantia. Piirustuksesta hän sai peräti 5+, vaikka 5 oli korkein numero.

Kaksikymmentä vuotta täytettyään Alma pääsi äitinsä veljen, siis enonsa jalokiviseppä Albert Woldemar Holmströmin (1876-1925) työpajaan harjoittelijaksi 1908. Työpajassa valmistetuista jokaisesta korusta piirrettiin luonnollisessa koossa oleva kuva arkistoa varten. Piirrokset olivat pikkutarkkoja ja niihin liitettiin tiedot jalokivistä ja työkustannuksista. Almasta tuli näiden oppien myötä työpajan kustannuslaskija. 

Ura korutaiteilijana alkoi vähän kuin vahingossa. Varsinaista ammattiin valmistavaa piirustuskoulua tai vastaavaa hän ei ollut käynyt.

Vapaa-aikanaan Alma luonnosteli omia ideoita ja kun Albert-eno näki korusuunnitelmat, kaikki pitivät niitä erinomaisina ja ne tilattiin pohjakerroksen myymälään. 21-vuotiaan Alman ura korusuunnittelijana oli alkanut. 

Olisikohan tuolloin Alma Pihl aavistanut, että 2.12.2025  Christie’sin huutokaupassa hänen suunnittelemansa Talvi-muna myytäisiin 26,1 miljoonaa eurolla. 

Ensimmäinen itsenäinen suunnittelutehtävä

Kaksi vuotta oli kulunut työn ja piirustuspöydän ääressä. Kokemusta oli karttunut. Vuonna 1911 sai Alma Pihl ensimmäisen itsenäisen suunnittelutehtävänsä. Nimittäin ruotsalaisen Nobelin suvun jäsen tohtori Emanuel Nobel (1859-1932), joka oli Nobelin venäläisen öljyimperiumin johtaja ja Fabergén hyvä asiakas, kävi jalokiviseppänsä Albert Woldemar Holmströmin myymälässä ja tilasi nelisenkymmentä pientä korua, lähinnä rintakoruja ja kaiken lisäksi nopeasti toimitettuina. Koruideat piti olla uusia ja materiaalien ei saanut olla kalliita. Tästä tilauksesta tuli Alman taidonnäyte.

Jääkukkakorut

Koska oli tammikuu 1911 ja Pietarissa oli kylmä, olivat työpajan ikkunat jäässä. Me kaikki tiedämme, että kun aurinko paistaa jäähän, paljastaa se luonnon muovaamia kuvioita, jääkukkia ja varsinkin jäätyneessä ikkunassa on kuvio hyvin näkyvissä. Nämä näkemänsä jääkristallit Alma luonnosteli ja tulos tallentui tilattuihin rintakoruihin. 

Pikaisesti valmistui 37 korua. Tohtori Nobel oli hyvin ihastunut niihin ja varasi koruidealle yksinoikeuden. Hän tilasi vielä suuren määrän erilaisia jääkukkakoruja: kaulakoruja, rannekoruja, riipuksia ja pienoismunia. Korut lahjoitettiin Nobelien liikejuhlien naispuolisille vieraille. Näin korut levisivät ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa muistona taidokkaasta venäläisestä käsityöstä ja Alma Pihlin suunnittelutaidosta. 

Jääkukkakorujen menestys oli poikkeuksellista, koska suunnittelijana oli nuori, itseoppinut ja kaiken lisäksi nainen ilman vaadittavaa koulutusta. Fabergélla noudatettiin käytäntöä, jonka mukaan työntekijöiltä vaadittiin koulutus ja pitkä kokemus.

Talvi-muna ja Ristipisto-muna

Teollisuusmies Emanuel Nobelin suosituksesta sai Alma Pihl vuonna 1913 toimeksiannon suunnitella keisarillista lahjaa. Sen piti olla munan muotoinen ja sisältää yllätyksen. Emanuel Nobelille oli luvattu yksinoikeus jääkukkateemaan. Koska kysymyksessä oli keisarillinen lahja, Nobel antoi luvan käyttää lumikideteemaa. Syntyi Alma Pihlin suunnittelema mestariteos Talvi-muna.

Talvi-muna on valmistettu Siperian vuorikiteestä, ortoklaasista ja platinasta. Munaan on istutettu 1660 timanttia ja se on asetettu vuorikiteestä veistetyn jäälohkareen päälle. Sisällä on kullasta, platinasta ja 1378 timantista valmistettu kori täynnä valkovuokkoja. 

Talvi-muna sai suuren suosion. Almalta tilattiin jo 1914 uusi muna, jonka tsaari Nikolai II lahjoittaisi puolisolleen Aleksandra Fjodorovnalle. Idean tähän Alma oli saanut kotoaan jo vuonna 1913 ja sitä oli kokeiltu parissa rintakorussa. Alma oli nimittäin katsonut anoppinsa ristipistokirjailua ja hän tiesi myös, että Alexandra Fjodorovna harrasti ristipisto-ompelua. 

Ristipisto-muna toteutettiin Holmströmin työpajalla kuten Talvi-munakin. Siihen istutettiin tarkasti kalibroituja carréhiontaisia smaragdeja, rubiineja, smaragdeja platinaverkkoon, kehikko tehtiin kullasta. Munan sisältä löytyy pieni, helmin, timantein ja emalilla koristeltu teline, jossa on keisariperheen lasten siluetit ja lasten nimet.

Iso-Britannian kuningasperhe omistaa kolme Fabergé-munaa: Niittykukat (1901), Rakkauden temppeli (1910) ja Alma Pihlin suunnitteleman Ristipisto-munan (1914).  

Avioliitto Nikolai Kleen kanssa

Veljiensä Oskarin ja Georgin avustuksella Alma tutustui tulevaan puolisoonsa Nikolai Kleehen (1879-1960), veljesten tenniskaveriin. Nikolai oli kauppaneuvos ja sortavalaisen Wilhelm Kleen poika. Perhe oli omistanut suuren I´Europe-hotellin Nevski prospektin varrella Pietarissa, jossa Nikolai oli syntynyt ja kasvanut. Nikolailla oli perusteellinen kaupallinen koulutus ja hän toimi myöhemmin apulaisjohtajana suomalaisessa paperitehtaassa Kymi Oy:n Pietarin toimistolla. 

Alman ja Nikolain häitä vietettiin kesällä 1912 ja he muuttivat Kleen perheen kotiin, jossa anoppi asui yksinään. Alma käytti virallisissa asiakirjoissa kaksoisnimeä Pihl-Klee. Hän halusi kunnioittaa nimivalinnallaan nuorena menehtynyttä isäänsä. 

Avioliiton solmittuaan Alma sai jatkaa työtään, koska hän ei omien sanojensa mukaan ollut ”keittiössä taitava pannujen ja kattiloiden käsittelijä”. Vuosina 1911–1917 Alma Pihl ehti suunnitella lähes 2 000 korua. 

Venäjän lokakuun vallankumous marraskuussa 1917 muutti kaiken! 

Marraskuussa vuonna 1918 Fabergén yritys lopetettiin, yli 300 henkilöä jäi työttömäksi, näiden joukossa myös Alma. Hän alkoi opiskella saksan kielen opettajaksi ehkä saadakseen ruokakuponkeja. Nälänhätä oli todellista Petrogradissa (ent. Pietari).

Kymin Pietarin konttori suljettiin ja apulaisjohtajana toiminut Nikolai jäi valvomaan yhtiön oikeuksia. Vuonna 1919 Alma ja Nikolai onnistuivat hankkimaan passit. Nikolai tosin pidätettiin ja hän joutui vankilaan muutamaksi kuukaudeksi. Lopulta kirjailija Maksim Gorkin vaikutusvallan avulla Alma ja Nikolai saivat ns. Nansenin passin, jonka turvin he pääsivät matkustamaan Suomeen keväällä 1921. Mukaansa he saivat vain sen, minkä pystyivät kantamaan. Tärkeimmät korunsa Alma ompeli korsettiinsa. Luotti, että tullimiehet eivät ryhtyisi ainakaan ruumiintarkastukseen. 

Uusi koti Kuusankoskella

Se oli kesäkuu 1921, kun Alma ja Nikolai ylittivät Pietarin Suomen asemalta lähteneellä junalla valtakunnan rajan. Venäjän tullissa sattui pieni välikohtaus. Alman käskettiin luovuttaa kummisedältään saamansa kultainen rannerengas, mutta onneksi lukko ei auennut ja Alma sai pitää rannerenkaansa. 

Alma ja Nikolai saapuivat äskettäin itsenäistyneeseen valtioon, joka ei vielä ollut toipunut sisällissodan aiheuttamista henkisistä traumoista. Suomi oli köyhä maa. 

Alma ja varsinkin Nikolai olivat eläneet Pietarissa etuoikeutettua elämää. He eivät osanneet suomea, Alma auttavasti ruotsia ja ei ollut tuohon aikaan suosittua olla myöskään venäläinen kuten ei tänäänkään. 

Kahden viikon karanteenin jälkeen heidät päästettiin Kellokoskella vapaaksi. Kouvolan asemalla heitä oli vastassa Kymiyhtiön uusi automobiili, joka kiidätti heidät yhtiön klubille Kuusankoskelle. Tästä rakennuksesta tuli heidän kotinsa pariksi vuodeksi. Nikolai sai työtä Kymin pääkonttorissa, olihan hän ollut yhtiön palveluksessa Pietarissa jo aikaisemmin ja omasi hyvän saksan kielen taidon. Hän oppi vähitellen myös suomea ja ruotsia, hoiti yhtiön myyntiosaston saksankielisen kirjeenvaihdon ja yleni prokuristiksi. 

Alma ja Nikolai Kleen perhe

Eikä Nikolai Klee ollut ainoa Kuusankoskelle muuttaneista Pietarin konttorissa työskennelleistä. Paikkakunnalle muodostui vähitellen pieni, tiivis emigranttiyhdyskunta. Venäjää he puhuivat vain keskenään, ”ryssäksi” ei kukaan halunnut leimautua. 

Ystävästään Lydia Katajasta, Alman ja Nikolain seinänaapurista neljän perheen hirsihuvilassa Kouvolan Öljymäen asuntoalueella, tuli Kleen perheen taloudenhoitaja. Alma kun ei yhä edelleenkään osannut hoitaa kotia tai laittaa ruokaa. 

Kuusankoskella Alma ja Nikolai muuttivat vuonna 1927 160-neliöiseen omakotitaloon Lauttakatu 9:ään. Lydia Kataja auttoi edelleen pariskuntaa ja myös hänen tyttärensä teki töitä puolipäiväapulaisena jonkin aikaa. Talo on yhä edelleen asuinkäytössä ja muistolaatta nähtävissä seinällä. 

Myös Alma sai vihdoinkin työpaikan vuonna 1927 piirustuksen ja kaunokirjoituksen opettajana Kymin ruukin ruotsinkielisessä yhteiskoulusta. Ruukin yhtiön johdossa oli paljon ruotsinkielisiä ja siksi omakielinen koulu oli tarpeellinen. Alma jäi eläkkeelle vuonna 1951 ja 24 vuotta kestänyt opettajan ura päättyi.

Vapaa-aikoinaan Alma osallistui yhtiön virkamiesklubin toimintaan, maalasi klubin naamiaisiin rekvisiittaa ja taidokkaita kulisseja.

Kouvolan Sanomista marraskuussa 1939 saadaan lukea, että Alma Klee oli lahjoittanut Lotta Svärd yhdistyksen Kymintehtaan paikallisosastolle 300 markkaa reserviläisten perheiden avustamiseksi. 

Mutta Alma ja Nikolai eivät suinkaan asuneet kahdestaan. Perheeseen muutti vuonna 1934 kuusivuotias Lydia (1928-1990), joka oli Alman veljen Arthur Pihlin (1892-?) ja Irene Afanasjeffin (1897-1940) tytär. Arthur ja Irene olivat myös joutuneet muuttamaan Suomeen Pietarin vaikeiden olojen takia. Irene oli sairastunut tuberkuloosiin ja Lydia lähetettiin tartuntavaaran vuoksi Alman ja Nikolain luokse. Hänestä tuli heidän kasvattityttärensä. 

Alkutalvesta 1939 perheen ovella ilmestyi nälkiintynyt Nikolai Kleen serkku Josef pukeutuneena riekaleiseen naistentakkiin. Josef oli onnistunut pakenemaan Neuvostoliitosta. Alma ja Nikolai ottivat Josefin luokseen ja hänestä tuli perheen neljäs jäsen.

Muutto Helsinkiin

Nikolai oli jäänyt eläkkeelle kesäkuussa 1951, samoin Alma samana vuonna. Alma ja Nikolai Klee sekä Lydia ja Josef muuttivat Kuusankoskelta Helsinkiin Munkkiniemeen vuonna 1952. He hankkivat taloon uudet huonekalutkin, Pietarista tuoduista koruista oli vielä joitakin jäljellä.

Nikolai Klee kuoli 1960, Josef 1964. Alma ja Lydia olivat enää jäljellä. 

Almankin terveys alkoi horjua ja näkökyky huononi huomattavasti, hän sokeutui. 

Hän ei pystynyt enää viimeisinä elinvuosinaan kirjoittamaan eikä tekemään käsitöitä. Hän joutui Helsingissä 83-vuotiaana sairaalaan.  Vasemmassa kädessään yhä paksu kultainen rannerengas, juuri se sama, jonka venäläinen tullimies yritti viedä 1921. Sairaalaan ei saanut tuoda koruja, joten kutsuttiin talonmies paikalle murtamaan jumiutunut lukko. 

Alman tukena ja hoitajana oli loppuun saakka hänen veljentyttärensä ja kasvattilapsensa Lydia Pihl. Neljä viimeistä elinvuottaan Alma Pihl-Klee vietti Koskelan sairaalassa.

Alma Pihl-Klee kuoli 87-vuotiaana kesällä 1976 ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle sukuhautaan. Lydia jäi Alma ja Nikolai Kleen asuntoon. Mitään ei saanut muuttaa, käytännössä se muistutti museota.

Salaisuus paljastuu vihdoinkin

Alma Pihl-Klee alkoi vasta 1970-luvulla kertoa Pietarin elämästään Lydialle, joka myös nauhoitti näitä kertomuksia. Kuusankoskella Alma ei koskaan puhunut kenellekään Pietarin ajoistaan ja suunnittelutöistään Fabergélle. 

Vasta Alman kuoleman jälkeen todisti tutkija ja kultaseppä Ulla Tillander-Godenhielm vuonna 1980, että Alma Pihl oli työskennellyt Fabergélle. Sen hän pystyi näyttämään toteen vanhojen luonnoskirjojen ja käsialanäytteiden avulla, sillä August Holmströmin työpajan tavarakirjat olivat löytyneet Wartskin jalokiviliikkeestä Lontoosta. 

Tillander-Godenhielm kävi useasti Lontoossa tutkimassa käsin kirjoitettuja tekstejä ja mallikuvia. Hän vertasi teksteistä otettuja kopioita ystävänsä Lydia Pihlin kanssa. Käsiala oli Alma Pihlin. Tieto meni myös Wartskille ja sensaatiohan siitä tuli. Alma Pihlin suunnittelemien töiden arvo nousi, kuten yllä on todistettu.

Yllättävä paljastus saavutti myös entiset oppilaat ja Kuusankosken. Ensimmäisenä ehti 1980-luvulla lehtijuttuja kirjoittamaan Alman entinen oppilas Maj-Britt Paro. Artikkeli Alma Pihls isblomma vackrast i världen julkaistiin Hufvudstadsbladetissa 2003. Paro kirjoitti myös Tant Almas hemlighet, Fabergékonstnären Alma Pihl, joka painettiin vuonna 2012. Jääkukkia keisarinnalle : Alma Pihlin uskomaton elämän kirjoitti Anu Seppälä 2003 ja kuusankoskelainen kulttuurineuvos Eero Niinikoski on pitänyt lukuisia esitelmiä ja laatinut monia kirjoituksia Alma Pihlin elämänvaiheista niin Pietarissa kuin Suomessakin. 

Entiset oppilaat hämmästyivät kuultuaan opettajansa menneisyydestä. Alma Pihl-Klee oli ollut ihana opettaja, hänen taiteellisuus ja piirustustaito herättivät ihailua. Puheessa oli venäjän kielen korostus tallella, häntä pidettiin ystävällisenä ladynä, tant Almana. Oppilaita on harmittanut, että Alma ei eläessään saanut kokea jälkimaailman arvostusta. 

Alma Pihl-Klee (1888-1976) on haudattu Hietaniemen hautausmaalle perhehautaan, jossa lepäävät myös aviomies Nikolai Klee (1879-1960), aviomiehensä serkku Joseph Klee (1879-1964), Alman äiti Fanny Florentina (1869-1949), veli Georg Wilhelm Pihl (1895-1979), veli Oskar Voldemar (1890-1959). 

Dokumenttielokuva

Ohjaaja Ilona Arosalo teki vuonna 2008 tv-dokumentin korusuunnittelija Alma Pihlstä nimellä Alma Pihl, Fabergen hurmaava korusuunnittelija. Sitä on esitetty kolme kertaa MTV3:lla vuonna 2008. Tuotanto Ilotuotanto Oy.

Alma Pihl-Kleen muistolaatta

Kaksoislaatta omakotitalon kadunpuoleisessa seinässä Lauttakatu 9:ssä Kuusankoskella paljastettiin 11.9.2003 Kotiseutuyhdistys Kuusankoski-Seura toimesta. Laatan ylempi osa on messinkiä ja siinä on ruotsiksi ja venäjäksi kerrottu Alman asuneen tässä talossa vuosina 1927-1952. Alemmassa pronssisessa laatassa kerrotaan suomeksi ja englanniksi sama asia. Talo ja laatta ovat edelleen olemassa.

Ylen Areenassa kuultuna

Ylen Kultakuumeessa perehdytään maailmankuulun venäläisen kultasepän Karl Fabergén ja hänen suomalaisten mestariensa työhön ja elämään. Vieraana Fabergé-asiantuntija Ulla Tillander-Godenhielm vuonna 2011.

https://areena.yle.fi/1-1046070

Talvi-muna postimerkissä

Talvi-munasta julkaistiin postimerkki vuonna 2005 suomalaisten postimerkkien juhlavuoden kunniaksi. Postimerkin nimi on Fabergé, Talvimuna. Taiteilija oli Päivi Vainionpää, ilmestymispäivä 28.10.2005 ja painopaikka Cartor Security Printing, Ranska. Postimerkin nimellisarvo on 3,50 €.

Vahva lukusuositus artikkelin kirjoittajalta! 

Vuonna 1842 baltiansaksalainen kultaseppä Gustav Fabergé perusti yrityksen, joka toimi Pietarissa ennen Venäjän vallankumousta. Hänen poikansa, kultaseppä Karl Fabergé, on kultaseppätaiteen suuri nimi, ehkä suurin. Fabergéstä tuli Venäjän keisarikunnan keisarillinen hovihankkija vuonna 1885. Keisarilliselle perheelle valmistetut moniväriset pääsiäismunat tekivät yrityksestä ja Karl Fabergéstä maailmankuulun.

Karl Fabergé työskenteli yli 24 kultaseppämestarien kanssa, jotka edustivat omia työhuoneitaan. Fabergén Pietarin tuotanto tuli näistä itsenäisistä työhuoneista. Suurin osa mestareista kaiken kaikkiaan 14 oli suomalaisia. Vuonna 1900 Karl Fabergé rakennutti uuden toimitalon osoitteeseen Bolšaja Morskaja 24 Pietari. 

Alla mainitussa teoksessa on paljon kauniita värikuvia, yksityiskohtia koruista ja pienoiselämäkertoja Fabergén suomalaisista mestareista sekä lyhyt tarina Fabergén yrityksestä. Teos on Ulla Tillander-Godenhielmin kirjoittama Fabergén suomalaiset mestarit, julkaisija Tammi 2011. Teos ei tuota lukijalle pettymystä!

Lähiöaktiivi

Helena Inomaa (ent. Immonen) on tehnyt koko työuransa nuorten parissa. Hän vietti lapsuutensa Valkeakoskella. Avioiduttuaan Helena Inomaa muutti Espoon Laajalahteen. Laajalahdessa Helena Inomaa toimi seurakunnan iltapäiväkerhon ohjaajana, monet lapset olivat yksinäisiä koulupäivän päätyttyä. Iltapäiväkerho oli uusi toimintamuoto, se alkoi kokoontua myöhemmin viitenä päivänä viikossa.

Helena Inomaa muutti Espoon Soukkaan vuonna 1981 jäätyään kahden pojan yksihuoltajaksi. Hän toimi Soukassa aluksi lasten perhepäivähoitajana ja leikinohjaajana Soukan asukaspuistossa. Hän ohjasi myös seurakunnan kerhoja. Helena Inomaalla on nuorisotyöntekijän koulutus. Inomaa toimi Espoon kaupungin vastaavana nuoriso-ohjaajana vuosina 1989-2014.

Soukka oli 1960-luvulla yksi Espoon uusista lähiöistä. Espoo kasvoi, kun väkeä alkoi muuttaa maalta kaupunkiin elinkeinorakenteen muutoksen vuoksi. Espoo otti käyttöön aluerakentamissopimukset. Ne vaikuttivat monen ihmisen elämään. Soukan metsään ja kallioille kohosi jopa 9-kerroksisia tornitaloja. Rakennuttajina olivat Asuntosäätiö, Keskus-Sato ja Polar yhtiö. Rakennuttajat, grynderit, huolehtivat myös kaavoituksesta ja kunnallistekniikasta. Toki ympäristössä oli pientaloja ja Suvisaaristossa huvila-asutusta. Palveluja alkoi kehittyä 1970-luvulla; kansakoulurakennus valmistui vuonna 1971, Soukan kappeli vuonna 1976, Soukan kirjasto avattiin Työväenopiston kanssa samassa rakennuksessa vuonna 1972. Nuorisolla oli oma kokoontumistila. Soukassa oli paljon lapsia, koulussa saattoi olla rinnakkaisluokkia jopa H-kirjaimeen asti.

Yhdyskuntatyötä

Tutustuin Soukassa nuorisotyöntekijä Helena Inomaahan. Olin valmistuttuani muuttanut kirjastonhoitajaksi minulle ennestään tuntemattomaan, ystävien mielestä kaukaiseen lähiöön.

Kirjastot olivat 1970-luvulla nykyaikaan verrattuna vanhanaikaisia. Elektroniikkaa ei ollut käytettävissä. Nuoret kuuntelivat musiikkia vinyylilevyiltä.  Kirjastonhoitaja pani levyn pyörimään ja käänsi levyä, kun pyydettiin.  Kuunteluajan saattoi varata etukäteen kirjastosta. Lastenelokuvia näytettiin kaitafilmjprojektorin avulla perjantai-iltapäivisin.

Kasvava Espoon kaupunki kiinnostui yhdyskuntatyöstä 1970-luvulla. Perustettiin yhdyskuntatyön neuvottelukunta eri hallintokuntien jäsenistä. Vuonna 1979 Espoo palkkasi yhdyskuntatyön suunnittelijan.

Soukan lähiössä alkoi olla nuoriso-ongelmia.  Koska samantapaisia vaikeuksia oli useilla toimijoilla, kutsuttiin koolle epävirallinen Soukan alueryhmä vuonna 1984. Nuoriso-ohjaaja Helena Inomaa oli ryhmän koollekutsuja ja yhdyshenkilö. Ydinjoukossa oli Soukan koulun rehtori, Soukan Huollon toimitusjohtaja, Helena Inomaa nuorisotoimesta ja Anneli Ojala Soukan kirjastosta. Ryhmässä saimme tukea toisistamme. Rehtorikaan ei ollut pelottava, vaan ystävällinen ja lapsista pitävä aikuinen.
Helena Inomaa ohjasi nuorisotilassa myös työttömien nuorten ryhmää. Hän vei työttömät nuoret kahden muun toimijan kanssa viikoksi Karhunkierrokselle. Lähtijöiden motiivitaso vaihteli. Nuorille yritettiin järjestää työpaikkoja ja työtilaisuuksia. Muistelen, että eräs poika kävi maalaamassa kirjaston WC:n töhrityt seinät.

Esitettiin toteutumaton ajatus, että turvallinen korttelipoliisi olisi hyvä idea. Kauppiaille lähetettiin varoitus, ettei keskiolutta myytäisi alaikäisille.

Soukan kirjaston kolkolle kiviterassille järjestettiin kesäisin kerran viikossa toimiva asukaskahvila. Asukkaat saattoivat tulla sinne kahvittelemaan ja juttelemaan. Helena Inomaa oli kahvilan vastuuhenkilö.
Asukkaat toivoivat, että kirjasto olisi avoinna sunnuntaisinkin. Nuorisotoimi Helena Inomaan johdolla tuli avuksi ja järjesti sunnuntaitempauksen lastenohjelman.

Espoo joutui lamavuotena sulkemaan kesän ajaksi sivukirjastot, koska rahaa sijaisten palkkaamiseen ei ollut. Soukassa saatiin aikaan vapaaehtoisten järjestämä tila, jossa saattoi lukea lehtiä ja palauttaa kirjalainoja.

Soukan kaikenikäisten kokoontumispaikka, asukaspuisto oli uhattuna, koska alueelle oli kaavoitettu kerrostaloja. Soukkalaiset alkoivat taistelun asukaspuistonsa puolesta ja asukaspuisto säästyi liialta rakentamiselta. Helena Inomaa kannettiin pois mielenosoituksesta.

Luottamushenkilö

Helena Inomaa ei koskaan kertonut yksittäisten nuorten asioista, viranomaisten kanssa kyllä pyrittiin keskustelemaan. Luottamusta tarvittiin, kun Helena Inomaa toimi rikosten sovittelijana. Sovittelu alkoi Espoossa vuonna 1987. Sovittelijat haastateltiin ja kurssitettiin. Helena Inomaa kertoo osallistuneensa ensimmäiselle sovittelijoille järjestetylle kurssille. Laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta tuli voimaan vasta vuonna 2006. Sovittelun avulla ihmiset saattoivat ratkaista rikoksen aiheuttamat ristiriitatilanteet keskenään ilman oikeuskäsittelyä. Sovittelutyö oli vaikeaa, aina ei onnistuttu, mutta jos onnistuttiin ja sovinto riitapukareiden kesken saatiin aikaan ilman rikostuomioita, se oli ilon aihe. Sovittelijana Helena Inomaa jatkoi vuoteen 2015 asti. Helena Inomaa valittiin Espoossa myös lautamieheksi, hän toimi lautamiehenä 16 vuoden ajan, mistä hänelle myönnettiin herastuomarin arvonimi.

Kansainvälistä toimintaa

Nõmme

Rautaesirippu alkoi murtua vuonna 1989 ja Viro itsenäistyi vuonna 1991. Kävi ilmi, että Tallinnassa oli Espoon kaltainen lähiö, Nõmme. Nõmme olisi halunnut omaksi kaupungiksi, mutta ajatuksesta jouduttiin nopeasti luopumaan. Tiedonhaluisia nõmmelaisia kävi Soukassa tutustumassa vajaan viikon ajan Espooseen ja soukkalaisia vieraili Nõmmella. Asuttiin perhemajoituksessa. Tilanne Nõmmella oli itsenäistymisen jälkeen vaikea.
Espooseen perustettiin Suomi-Viro -seura. Helena Inomaa pyysi minut seuran sihteeriksi. Elämääni avautui Helena Inomaan ansiosta uusi sisältö ja työtehtävä. Nõmmesta tuli vuonna 1993 Espoon ystävyyskaupunginosa.
Soukan nuorisotilassa toimi Eesri ring -ryhmä. Helena Inomaa löysi jostain viron kielen opettajankin. Ryhmä kävi kerran Tallinnassa.

Kumppaniryhmä Englannista

Helena Inomaa toimi viiden vuoden ajan nuorten tukipiste Majakan vetäjänä Espoon keskustassa. Tukipiste Majakka oli osa Espoon kaupunginhallituksen OTE-projektia (syrjäytymisvaarassa olevien nuorten työllistämis- ja koulutusprojekti).  Helena Inomaa pääsi projektin myötä tutustumaan vuonna 1997 Englannissa Isle of Wightilla Challenge & Adventure projektiin, jonka toiminta syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa perustuu The Duke of Edinburgh Award ohjelmaan.
Vierailun tuloksena saatiin Majakan nuorille kumppaniryhmä Englannista. Majakan seikkailuryhmä vieraili Englannissa ja englantilaiset nuoret Suomessa. Toimintaan saatiin rahoitusta Cimolta. Internet oli jo käytettävissä ja se edisti kansainvälistä yhteistyötä.

Keväällä 1999 Opetusministeriö tuotti Suomeen Award-ohjelman Avartti nimisenä. Kansainvälisessä ohjelmassa on kullakin nuorella neljä harrastuksen osa-aluetta: palvelu, taito, liikunta ja seikkailu. Majakan seikkailuryhmä pilotoi Kivenlahden nuorisotilassa Suomen Avartti-ohjelmaa: vuonna 2000 seitsemän englantilaista ja neljä suomalaista suoritti yhdessä Nuuksiossa Avartti-ohjelman seikkailuosuuden. Helena Inomaa järjesti ja organisoi englantilaisen kumppaniryhmän kaksiviikkoisen matkan ja ohjelman Suomessa.

Helena Inomaa kertoo innostuneena englantilaisesta ryhmästä ja sen vetäjästä, vetäjä oli Graham Westmore. Helena Inomaa kertoo oppineensa paljon Graham Westmorelta: nuoriso-ohjaaja ei tee työtä nuoria varten, vaan nuorten kanssa. Graham Westmore kuoli vuonna 2008. Helena Inomaa vei Graham Westmoren haudalle havuja Nuuksiosta.

Rauhan kurjet

Pand – taiteilijoiden rauhanjärjestö rantautui Suomeen vuonna 1983. Helena Inomaa on toiminut järjestössä eri luottamustehtävissä. Hiroshimaan kokoontuu vuosittain ydinaseriisuntaa ajavia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Inomaa osallistui vuonna 2015 Suomen edustajana kansainväliseen rauhankonferenssiin Hiroshimassa.  Mukana oli osanottajia 21 maasta. Hän sai konferenssista mukaansa Suomeen tuotavan Hiroshima-näyttelyn. Näyttelyn kuvat ovat järkyttäviä.

Helena Inomaa kertoo tarinaa pienestä japanilaisesta Sadako-tytöstä. Sadako oli 2-vuotias, kun ydinpommi putosi Hiroshimaan. Sadako selviytyi, mutta sairastui myöhemmin leukemiaan. Sadako uskoi vanhaan japanilaiseen tarinaan, kun taittelee 1000 paperikurkea, toive toteutuu ja parantuu. Sadako päätti, että hän taitteleekin kurkia koko maailman rauhan puolesta.  Sadako menehtyi 12-vuotiaana säteilyn aiheuttamaan leukemiaan.

Helena Inomaa on taitellut Suomessa 20 vuoden ajan origamikurkia rauhan puolesta ja pitänyt origami työpajoja. Kurjen taittelu ei ole ihan helppoa, ajattelin että Sadakolla on taittelussa ollut kova työ.
Helena Inomaa, pandilaiset ja rauhan kurjet ovat olleet joka vuosi mukana Hiroshima-tapahtumassa 6.8. Töölönlahdella.

Eläkkeellä

Nuoret järjestivät vuonna 2014 Helena Inomaan eläkkeellejäämisjuhlan Kivenlahden nuorisotilassa. Kohteliaita nuoria oli jo ulko-ovella vieraita vastassa. Monet nuoret ovat aikuisinakin olleet nuoriso-ohjaajaansa yhteydessä. Helena Inomaa kertoo, että nuoria on mentävä lähelle, pieni välimatka on kuitenkin säilytettävä.

Helena Inomaa on eläkkeellä ollessaan jatkanut Espoon Eläkeläisten voimisteluryhmän ohjaamista Soukan Palvelutalossa.

Hänellä on edelleen Helsingissä kivijalkamyymälä, jossa hän myy vintage-tuotteita ja vuokraa naamiaisasuja.

Turvapaikkana on Helena Inomaalla on suvun vanha mummonmökki Hattulassa, mökki on Helena Inomaan omistuksessa. Joka vuosi mökillä järjestetään ystäville Helenan päivän juhlat.

Helena Inomaa on lisännyt nettisivulleen häntä kuvaavan lempilainauksen:

” Yksin ei ole hyvä, mutta se on parempi! Jos voit istua, älä makaa; jos seistä, älä istu; jos kävellä, älä seiso; jos juosta, älä kävele!!

Lapsuus kahden maailman välissä

Joulun jälkeen 28. joulukuuta 1953, syntyi Jyväskylässä tyttö, joka tulisi kulkemaan monipuolisen elämänpolun. Eva Maria on viisilapsisen perheen esikoinen, ja hänen elämänsä alkoi heti liikkeessä – kolmevuotiaana perhe muutti pääkaupunkiseudulle.

Evan perhe oli mielenkiintoinen yhdistelmä erilaisia maailmoja. Isän suku oli kotoisin Sotkamosta. Hänen vanhempansa olivat löytäneet toisensa USA:ssa. Isä oli pankin johtajan poika. Hän palveli ilmavoimissa ja sen jälkeen toimi liikennelentäjänä – ammatti, joka tuohon aikaan merkitsi statusta, arvostusta ja ihailua. Äiti, juuriltaan kiikalalainen maalaistalon tytär, oli koulutukseltaan terveydenhoitaja ja toimi osa-aikaisesti Oulunkylän yhteiskoulussa. Lasten ollessa pieniä perheessä oli kotiapulainen ja myöhemminkin paljon sukulaisia ja tuttavia, jotka tarvitsivat majapaikkaa kaupungissa tai tulivat vierailulle. Kodin ovi oli aina auki. Molempien vanhempien kodeista tuli vieraanvaraisuuden perintö.

Äiti oli myös aikaansa edellä kulkeva nainen. Hänen oppinsa oli selvä ja modernille ajalle ominainen: naisella tulee olla oma ammatti ja palkka, vaikka pienikin. Tämä ajatus jätti pysyvän jäljen Evaan ja muovasi hänen käsitystään naisen itsenäisyydestä ja taloudellisesta riippumattomuudesta.

Kesät Kiikalassa – juuret, jotka kantavat

Pakilassa sijaitsi perheen rivitalo ja arkinen elämä, mutta Evan sydän kuului aina myös toiseen paikkaan: Kiikalan isoon maataloon, jossa äidin isä – pappa – asui. Kesät ja kaikki lomat vietettiin siellä, ja juuri nämä ajat muodostuivat Evan elämän keskeisiksi muistoiksi.

Kiikalan talo oli suuri maalaistalo viljelyksineen ja eläimineen. Sen tarina oli kuin suoraan vanhasta Suomesta: pappa oli tullut talon kotivävyksi vanhempiensa sopiman avioliiton kautta. Ison talon toiseksi vanhimmalle pojalle piti löytää arvoisensa paikka, isännän paikka muualta, koska vanhin poika peri kotitilan. Isoäiti oli kuollut ennen Evan syntymää, ja talo oli siirtynyt isoisän ja hänen naimattoman tyttärensä omistukseen. Täti oli perustanut tilalle Aliperheen jalostuskanalan.

Naapurustossa oli paljon serkkuja ja muita lapsia, ja kesät olivat täynnä leikkejä ja omia puuhia. Lapset saivat olla vapaita maatilan töistä, mutta Eva löysi jo pikkutyttönä oman paikkansa: tädin jalostuskanalassa. Ahkeran puurtajan maine kantautui tädin korviin, ja Eva sai ensimmäisen palkkansa – kokemus, joka opetti hänet arvostamaan työtä ja sen tuomaa itsenäisyyttä.

Nuori nainen etsii omaa tietään

Oulunkylän yhteiskoulussa, jossa Evan koulutaival eteni, vallitsi edistyksellinen ilmapiiri. Mutta kotona näkemykset nuoren naisen roolista olivat perinteisemmät: hyvän perheen tytön ei tarvinnut mennä töihin. Eva ajatteli toisin.

Lukioaikana hän hankki itselleen työpaikan pankissa – siivoojana. Hän halusi omaa rahaa omiin tarpeisiinsa, varsinkin kun öljykriisin aikaan jopa lentäjien tulot olivat niukat eikä lapsille jaettu kotona taskurahaa. Ensimmäinen varsinainen työpaikka oli kuitenkin ravintola Seurahuoneella, ravintola-apulaisena. Eva hankki sen itse, perheen mielipiteistä piittaamatta.

Suurin askel kohti itsenäisyyttä tapahtui lukioaikana: Eva vietti vuoden vaihto-oppilaana Kaliforniassa. Tämä oli käänteentekevä kokemus. Kielitaidon ohella kasvoivat rohkeus ja itsevarmuus – ominaisuudet, jotka ovat kantaneet häntä läpi elämän.

Poliittista toimintaa ja Ruotsin vuodet

Ylioppilastutkinnon jälkeen Eva jatkoi pankissa siivoojana iltaisin, mutta päivisin hän työskenteli Kansallisen Kokoomuksen toimistossa. Lähetin töistä hän eteni erilaisiin toimistotehtäviin, työskennellen myös nimekkäiden poliitikkojen antamissa töissä. Tämä oli Evan ensimmäinen kosketuspinta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen – teemaan, joka tulisi olemaan punainen lanka hänen elämässään.

Parin vuoden jälkeen Eva teki rohkean päätöksen: hän lähti Ruotsiin, Uppsalaan opiskelemaan. Tavoitteena oli oppia ruotsin kieli, mutta yliopistossa hän opiskeli myös englantia, yhteiskunnallisia aineita ja juridiikkaa. Ja ennen kaikkea – kuten Eva itse asian ilmaisee – elämää.

Uppsalassa tapahtuivat monet elämän suuret muutokset. Eva tapasi aviomiehensä, suomalaisen ekonomiopiskelijan, Jukka Hukkamäen, ja heille syntyi ensimmäinen lapsi. Ruotsissa oli jo vuonna 1979 tavanomaista, että isät pitivät isyyslomaa – järjestelmä oli kehittynyt, ja isyyspäiväraha oli kannustava. Niinpä isä jäi kotiin vuodeksi hoitamaan lasta, kun Eva meni töihin.

Eva pääsi töihin Lääkeyhtiö Pharmacian kansainvälisen kaupan tytäryhtiöön. Puolisonsa kanssa hän osallistui aktiivisesti Ruotsinsuomalaisten keskusliiton toimintaan. Perhe kasvoi, syntyi toinen lapsi. Mutta sitten aviomies sai töitä Suomesta. Eva jäi vielä Ruotsiin kirjoille kahden lapsen kanssa, mutta pitkän jahkailun jälkeen, hänkin muutti virallisesti takaisin Suomeen.

Kotiäidistä yrittäjäksi

Veikkolassa alkoi uusi elämänvaihe. Perheeseen syntyi kolmas lapsi, ja Eva jäi kotiäidiksi. Mutta aktiivisena ja yhteisöllisesti ajattelevana ihmisenä hän ei pysynyt toimettomana.

Vuonna 1986 Veikkolan kotiäidit keksivät perustaa oman leikkipuiston lapsille. Toimintaa harjoitettiin yhdistyksen nimissä, joka palkkasi hoitajan, puistotädin. Kaiken muun äidit tekivät itse vapaaehtoisvoimin. Mukana oli ammattilaisia – juristi, kirjanpitäjä – ja Eva toimi kokoavana voimana. Yhdistys rakensi oman talon, ja toiminta laajeni vuonna 1988 myös alakoululaisten iltapäiväkerhoksi. Eva työskenteli myös paikallisessa kioskissa iltaisin ja viikonloppuisin, kun puoliso hoiti lapset.

33-vuotiaana Eva hankki ajokortin. Syy oli käytännöllinen: hän päätti suorittaa Helsingissä vuoden kestävän yrittäjäkurssin. Kurssin jälkeen hän hakeutui kauppaopistoon ja valmistui hyvin arvosanoin yo-merkonomiksi.

Työurat seurasivat: ensin kirjapaino Karprint Ky Nummelassa muutaman kuukauden ajan. Sen jälkeen hän sai kutsun tuontiyritykseen Elfving Oy:hyn, jossa hän toimi noin 10 vuotta teollisuustukkumyyjänä. Mutta Eva halusi jotain uutta, jotain omaa.

Yrittäjän polku – nousut ja laskut

Vuonna 2004 lapset olivat aikuistuneet, muuttaneet omilleen ja puoliso oli jäänyt sairaseläkkeelle. Eva otti suuren askeleen: hän osti Joutsasta vuodesta 1939 lähtien toimineen majatalokiinteistön Aatto & Ellin. Kiinteistö oli moniosainen kokonaisuus: vuokrattavia asuntoja, liiketiloja ja majatalo, jossa oli kymmenkunta persoonallista huonetta. Eva aloitti myös aamiais- ja lounaspalvelun. Hän toimi koko ajan myös Joutsan Yrittäjäyhdistyksen hallituksessa.

Kymmenen vuotta hän sitkeästi rakensi ja kehitti liiketoimintaa. Mutta elämä toi mukanaan myös haasteita: aviomies oli sairaana ja Eva toimi hänen omaishoitajanaan. Samanaikaisesti verotukselliset muutokset ja paikkakunnan hiljeneminen vaikuttivat yrityksen kannattavuuteen. Toiminnan uudistaminen vastaamaan uusia vaatimuksia osoittautui mahdottomaksi, kun Eva jakoi aikaansa yrityksen ja omaishoitajuuden välillä. Hän myös koki vaikeaksi yhdistää työ ja yksityiselämä puolison sairastaessa ja huomasi kuinka huonosti yhteiskunta ymmärsi yrittäjän toimintaa.

Vuonna 2015, kymmenen vuoden sitkeän yrittämisen jälkeen, yhtiö ajautui maksuvaikeuksiin. Monelle tämä olisi ollut musertava kokemus, mutta Eva on myönteinen ihminen. Hän ei jäänyt murehtimaan, vaan etsi uusia suuntia.

Elämän odottamattomat haasteet

Vuonna 2003 Eva, silloin 50-vuotias ja urallaan nousujohteisesti edennyt nainen, kohtasi odottamattoman mutkan elämänsä tiellä: rintasyöpädiagnoosin. Kesken työn ja onnellisen arkisen elämän tuli pysähtyä ja kohdata sairaus, jonka pelko ja tuntemattomuus koskettivat koko perhettä ja lähipiiriä. Hoito aloitettiin välittömästi sen ajan standardien mukaan: ensin leikkaus, sitten sytostaattilääkitys — joihin liittyi hiustenlähtö, joka näkyi konkreettisena muistutuksena sairaudesta.

Sairastuminen ei kuitenkaan pysäyttänyt Evaa. Vaikka ympäristön reaktiot eivät aina olleet myötätuntoisia, hän päätti jatkaa työtä ja sai kokemuksen siitä, ettei sairaus määritellyt häntä. Hän halusi elää, eikä pelkästään selvitä.

Vuonna 2007 syöpä palasi, tällä kertaa toiseen rintaan. Tämä uusi vaihe oli raskaampi: jälleen leikkaus, mutta lisäksi uudenlainen hoitomuoto, jonka vuoksi Eva joutui kolmen viikon välein matkustamaan Jyväskylään muutaman minuutin toimenpidettä varten. Yrittäjänä Eva koki, että toiminnan joustavuus ja toimenpiteen kokonaiskustannukset tulisi huomioida. Määrätietoisen vaikuttamisen tuloksena tämä hoitomahdollisuus lopulta siirtyi myös potilaan kotipaikkakunnalle. Tämä helpotti arkea merkittävästi ei vain hänelle vaan myös muille samassa tilanteessa oleville.

Vaikka sairaudella on ollut pitkäaikaisia vaikutuksia – niin kehoon kuin mieleen – Eva ei antanut sen hallita elämäänsä tai varjostaa elämäniloa. Hän säilytti asenteen, jossa sairaus oli yksi osa elämää, ei sen määrittäjä.

Uusi elämänvaihe ja paluu juurille

Vuosi 2015 oli käänteentekevä Evan elämässä. Hotellin taloudelliset vaikeudet olivat todellisuutta, mutta samalla avautui uusi tie. Merkittävät päätökset muokkasivat Evan tulevaisuutta.

Eva liittyi Suomalaisen Naisliiton Jyväskylän osaston jäseneksi vuonna 2015. Tämä ei ollut sattuma eikä hetken mielijohde. Isän puolen sukulaiset painostivat – hyvässä mielessä. He muistuttivat Evaa hänen sukunsa perinteestä ja erityisestä velvollisuudesta.

Tehtävään häntä innosti erityinen esikuva: isoisän kaksoissisko Katri Heikkilä.

Nousujohteinen ura Suomalaisessa Naisliitossa

Eva ei ollut Suomalaisessa Naisliitossa pitkään rivijäsen. Jo yhdistykseen liittymistä seuraavana vuotena, 2016, hänet valittiin Suomalaisen Naisliiton hallituksen jäseneksi. Hän toimi aktiivisesti hallituksen jäsenenä viisi vuotta, kunnes vuonna 2020 Eva valittiin Suomalaisen Naisliiton puheenjohtajaksi.

Puheenjohtajana Eva toimi sääntöjen sallimat neljä vuotta, vuoteen 2024 asti. Puheenjohtajakaudellaan hän toimi myös helsinkiläisen Kukkasrahaston Palvelukodin vt. toiminnanjohtajana vajaan vuoden. Nämä vuodet olivat intensiivisiä, mutta myös palkitsevia. Eva sai vaikuttaa laajasti asioihin, jotka ovat hänelle tärkeitä: Naisliiton toimintojen kehittäminen, naisten asema yhteiskunnassa, tasa-arvo ja ikääntyvien ihmisten hyvinvointi. Puheenjohtajuuskauden jälkeen hän on toiminut aktiivisesti Naisliiton Jyväskylän osastossa ja Suomalaisen Naisliiton toimikunnissa.

Paluu juurille

Vuonna 2021 Eva teki päätöksen, joka oli kytenyt jo pitkään: muutto Kiikalaan. Lapsuuden kesät papan talossa olivat jättäneet lähtemättömän jäljen Evan sydämeen. Nyt, yli 60-vuotiaana, hän palasi niihin maisemiin – ei turistina tai vierailijana, vaan asumaan. Ympyrä sulkeutui: tyttö, joka oli viettänyt kesänsä leikkien isoisän maatalossa, palasi lopulta kotiin.

Kiikala ei ollut vain maantieteellinen paikka. Se oli tunne, muisto, juuret. Se oli paikka, jossa Eva oli oppinut työn arvon tädin kanalassa. Paikka, jossa hän oli leikkinyt serkkujen kanssa. Paikka, joka edusti yksinkertaisempaa aikaa, mutta myös vahvoja arvoja: ahkeruutta, yhteisöllisyyttä, juurien kunnioittamista.

Oman tunnelatauksen muuttoon toi aviomiehen menehtyminen pitkäaikaiseen sairauteen pian muuton jälkeen.

Esikuvien jalanjäljissä

Evan esikuvia ovat Katri Heikkilä ja Annikki Salmela. Heidän perintönsä – vahva yhteiskunnallinen vaikuttaminen – on myös Evan harrastus. Se ei ole vain harrastus, vaan elämäntapa.

Katri Heikkilä oli poikkeuksellinen nainen. Hän toimi Suomalaisen Naisliiton Oulun osaston puheenjohtajana vuodet 1934–1978 – peräti 44 vuotta! Hän oli aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka toimi monessa yhdistyksessä ja toimikunnassa edistäen raittiutta, sivistystä ja koulutusta. Hän auttoi sodassa kärsineitä ja syrjäytyneitä. Hän oli myös kaupunginvaltuuston jäsen – nainen, joka näytti tietä muille naisille aikana, jolloin naisten yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ollut itsestään selvää.

Äidin sisar, Annikki Salmela, jonka kanalassa Eva sai työskennellä, oli esikuva nykyaikaisesta naisesta, erityisesti maaseudun naisesta, joka loi oman uran maatilalla. Hänestä tuli ison talon emäntä äitinsä kuoleman jälkeen, mutta samanaikaisesti hän kehitti kotitilan kanalasta merkittävän jalostuskanalan. Se toiminta ulotti hänen työnsä myös kodin ulkopuolelle. Kanala toimi harjoituskanalana Siipikarjanhoitokoulun opiskelijoille. 1960-luvulla hän modernisti matkusteli ulkomailla ja toimi aktiivisesti Kiikalan naisten yhdistyksissä.

Elämä Kiikalassa – uuden luominen

Evan muutto Kiikalaan ei ollut vain paluuta lapsuuden maisemiin. Se oli aktiivinen valinta ja visio. Hänen tavoitteenaan on elää pienen paikkakunnan vireää sosiaalista elämää ja osallistua siihen. Tämä on tyypillistä Evalle: missä hän on, siellä tapahtuu. Siellä löytyy yhteisöllisyyttä, toimintaa ja energiaa.

Veikkolassa hän perusti leikkipuiston äitien kanssa. Joutsassa hän rakensi hotelliyrittäjyyttä. Suomalaisessa Naisliitossa hän johti koko järjestöä. Ja nyt Kiikalassa hän haluaa olla aktiivinen osa yhteisöä. Viimeisten vuosien aikana hän on ollut ideoimassa ja toteuttamassa entisaikojen naisten elämää valottavia näyttelyitä Kiikalan museossa. Hän toimii aktiivisena jäsenenä UN Womenin Salon paikallisosastossa.

Se Evan tarinassa on kiehtovaa: 72-vuotiaanakin hän haluaa toteuttaa jotain itselleen uutta. Hänen elämänkaarensa ei ole tarina, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Se on jatkuva liike, jatkuva eteenpäin meneminen, jatkuva uteliaisuus.

Sodan jälkeen syntyneen tyttölapsen elämä vaatimattomassa maalaistalossa tuskin ennakoi merkittävää akateemista tulevaisuutta. Tyttöjen oli sopeuduttava, opittava luopumaan ja seurattava nöyrästi perinteistä naisen mallia. Protestihenkeni nousi varhain, ja tyttöjen tasa-arvon puute on siivittänyt taisteluhenkeä koko elämäni. Jouduin taistelemaan päästäkseni yliopistoon vanhempieni vastustuksesta huolimatta, ja kieltäytyminen kotiteollisuuskoulusta aiheutti särön välillemme. Olin tiedonhaluinen ja seikkaluhenkinen. Tahdoin maailmalle, ja sekin aiheutti ristiriitoja. Tuen puute on ollut surullista. Onneni olen kuitenkin tavoittanut maailmalla, ja katson kiitollisena taaksepäin epätodennäköistä elämääni.

 Elämäkerta tutkimuskohteena

Elämäkertojen tutkimus yhteiskuntatieteissä on kokenut uuden tulemisen. Tällainen etnografisesti orientoitunut tutkimus valottaa ihmisen elämäkaarta, avainkokemuksia ja merkityksellisiä käännekohtia, jotka tutkija analysoi tieteellisessä viitekehyksessä. Oma kiinnostukseni omaelämäkertojen tutkimukseen heräsi, kun otin käyttöön ensimmäisenä Norjassa tutkimusmenetelmän nimeltä globaali mediagrafia. Metodi muistuttaa elämäkertojen tutkimusmenetelmää, jossa yksilön elämä ja toiminta nähdään historiallisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa kehityskehyksessä neljän sukupolven ajalta. Tarkoituksena on tuoda esiin tutkittavan motiiveja, vastakohtaisuuksia, ristiriitoja ja monimuotoisuutta, ymmärtää miksi elämä kehittyi sellaiseksi kuin siitä tuli.

Entä kun tutkija analysoi omaa elämänkaartaan? Autoetnografia tutkii tieteentekijän omia elämänkokemuksia. Tässä artikkelissa tutkin, millainen elämänkaari suomalaiselle naiselle, minulle, rakentui vieraissa maissa. Millaiset sisäiset voimat ja ulkoiset, yhteiskunnalliset valtavirrat vaikuttivat siihen, että vaatimattomista lähtökohdista kehkeytyi kansainvälinen ura? Elämäkertani peilaa Suomen yhteiskunnan muutosta, erityisesti 1950-70-lukujen murroksessa. Lapsuus- ja nuoruusvuoteni ajoittuvat aikaan, jolloin perinteinen agraariyhteiskunta mureni ja kaupungistuminen valtasi alaa. Kiivas medieteknologinen kehitys oli seuraus tästä muutoksesta. Itselläni ammatillinen avainsana on juuri media. Elämäkerrassani keskityn erityisesti ammatilliseen kehitykseen, koska tiedenaisten elämäkerrat ovat vielä harvassa. Perheenäidin ja puolison rooli ovat tällä kertaa sivuosassa.

Mediaköyhä kasvuympäristö

Syntymäni laihialaisessa maalaistalossa Pohjanmaan talvipakkasessa pari vuotta sodan loppumisen jälkeen ei ollut erityisen mullistava tapahtuma. Talossa oli jo poika ja tytär, ja syntymäni iltatähtenä oli ehkä yllätys. Sodan varjot ulottuivat vielä 1950-luvulle. Kodissa oli kaksi huonetta, kesällä kolmas ullakolla, ulkovessa ja kaivovesi, niin kuin useimmilla naapureilla. Nukuin olkipatjalla lampaanvällyn alla. Rahaa ei ollut, eikä kirjoja, Raamattua, virsikirjaa ja joitakin sotakirjoja lukuunottamatta. Ei ollut edes aapiskirjaa. Paikallislehti ja yleisradion ohjelmat pitkine taukoineen olivat köyhänlaista mediatarjontaa. Körttiläisyys kummitteli taustalla, ja uutisten, jumalanpalvelusten ja Maamiehen tietolaarin piti riittää tiedonjanoa tyydyttämään. Television hankkiminen ei tullut kuuloonkaan.

Elämässä on ratkaisevia hetkiä, jotka muistaa elävästi vuosikymmenien jälkeen. Kymmenvuotias veljeni luki kuvallista uskontokirjaa tuvan penkillä. Selailin sitä viisivuotiaana ja yhtäkkiä ymmärsin yhteyden kuvan ja tekstin välillä: teksti avautui sana sanalta. Osasin lukea! Olin oppinut kirjaimet paikallislehdestä tätini avustuksella. Tämän ensimmäisen «tieteellisen läpimurron», heureka-kokemuksen, koin niin voimakkaana, että vieläkin voin piirtää uskontokirjan kuvan: Jeesus ratsastamassa aasilla Kapernaumiin pitkäkaapuisten ihmisten virpomassa häntä palmunlehvin. Kuvan kaupunki Lähi-idässä kertoi, että Pohjanmaan ulkopuolella oli toisia maailmoja – ensimmäinen globalisaation kokemus.

Vanhempani lähettivät minut kouluun kuusivuotiaana, vuotta nuorempana, niin että oppisin myös tavaamaan. Kolmen viikon kuluttua minut heitetettiin ulos koulusta liian nuorena suurten ikäluokkien täyttäessä luokkahuoneet. Itkin hillittömästi, ja onneksi naapurikoulun opettaja otti minut suojiinsa, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Kasvoin maalaiskylässä, josta kukaan ei ollut opiskellut yliopistossa. Yhteiskouluun pääseminen vaatimattomista oloista 1950-luvulla oli vielä harvinaista. Kodin asettamat ehdot olivat ankarat, epäonnistumisia ei sallittu. Oli oltava kolmen parhaan joukossa – muuten ei saanut tarpeellista kelloa tai uutta polkupyörää. Kohtuuton vaatimus yli 40 oppilaan luokassa sen nuorimmaisena! Syrjäkylän tyttönä jouduin pyöräilemään yhteiskouluun 18 kilometriä päivässä, yhdeksän kumpaankin suuntaan. Kylän pojat huristivat matkan mopolla. Minä en saanut mopoa, kun olin tyttö. Pieni esimerkki tasa-arvon puutteesta.

Opettajien ja koulussa oppilaita testanneen psykologin rohkaisemana unelmanani oli päästä yliopistoon ja rikkoa lasikatto. Laudaturin paperit kädessä kohtasin kuitenkin vastarintaa kotona. Vastoin vanhempieni neuvoja pyrkiä kotiteollisuuskouluun voidakseni oppia kutomaan ja kehräämään hyvän vaimon tavoin, taistelin itseni yliopistoon. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa ei lapsella ollut juurikaan sananvaltaa. Kotiteollisuuskoulu olisi maksettu, mutta yliopisto-opiskeluun ei heruisi penniäkään, sain kuulla.

Mediaelämää monessa muodossa

«Mediakarriäärini» alkoi varhain. Lapsena ei ollut tarjolla piirustuspaperia, vain ruskeaa kauppapaperia, joita taitoin lehdiksi, liimasin, piirsin ja kirjoitin omia tekstejä. Unelmani toteutui, kun aikuisena toimin päätoimittajana oikeissa aikakauslehdissä, sekä Suomessa että Norjassa. Jo kolmetoistavuotiaana olin kirjoittanut päiväkirjaani toivomukseni päästä toimittajaksi. Outo ajatus, harvat naistoimittajat olivat vielä tuolloin kummajaisia. Oli oltava tavallinen ja vaatimaton eikä haikailla olemattomia.

Tampereelle oli vuonna 1965 perustettu uusi oppiaine: tiedotusopin radio- ja TV-linja. Kotona ei ollut televisiota, ja televiotuokiot naapureissa olivat minulle kiehtova elämys. Radio- ja televisio-opinnot olivat kuin vastaus salatuille unelmilleni. Kotoa ei tukea tullut, kun lähdin isäni mukaan lukemaan «humpuukiaineita». Tampere oli euforinen kokemus. Rakastin opiskelua, kaupunkia ja pääkirjastoa. Pääsin heti opiskelun ohessa vastaperustetun tasa-arvoyhdistyksen, Yhdistys 9:n johtokuntaan. Olin vakaasti päättänyt, ettei sukupuoleni määrittele mahdollisuuksiani. Yliopistoon ei saanut vielä 60 vuotta sitten valtion takaamia lainoja, joten jouduin ottamaan tavallista lainaa kiskurikorolla. Laihialaisena yritin pihistää, ja opiskelun ohella olin lehtimyyjänä, oppaana, liikennelaskijana ja televisioavustajana. Kun ei ollut varaa opiskella, oli valmistuttava nopeasti. Itsekin yllätyin kun 22-vuotiaana sain yhteiskuntatieteen maisterin paperit vuonna 1969.

Opeilleni tuli heti käyttöä 1970-luvun alussa, ensin Mainos-Taucherin tekstitoimittajana, sitten kesätoimittajana Yleisradion kulttuuritoimituksessa ja myöhemmin silloisen Mainos-TV:n toimittajana. Ensimmäinen TV-ohjelmani käsitteli tasa-arvoa ja naisyhdistyksiä! Toimitin ohjelmia yhteiskunnallisista kipupisteistä, usein huonompiosaisten kansalaisten, kuten vankien ja psykiatristen potilaiden, oikeuksista. Olisi ollut helppoa jämähtää kultapossukerhoon, jonne 1970-luvun alkupuolella televisiotoimittajat kuuluivat. Nöyryys ei ollut hallitsevin luenteenpiirre. Koin ilmapiirin televisiossa osittain epämiellyttävänä, varsinkin maaseudulle kohdistuneitten kuvauskeikkojen yhteydessä. Maaseudun asukkaita aliarvioitiin pääkapunkilaistaustaisten kollegojen piirissä. Yhteiskunnallinen vastuuntuntoni oli vahva, ja kun Suomeen perustettiin uusi keskusvirasto, työsuojeluhallitus vuonna 1973, minut valittiin sen ensimmäiseksi tiedottajaksi.

Maailma kutsuu

Suuri intohimoni on ollut nähdä maailmaa. Hakeuduin heti ensimmäisinä yliopistokesinä töihin ulkomaille kohentaakseni kielitaitoani – yhtenä kesänä au pairiksi Englantiin ja toisena siivooja-tarjoilijaksi Baijeriin, silloiseen Länsi-Saksaan. Englannissa perheeni isäntä oli eteläafrikkalainen eläinlääkäri ja rouva uusiseelantilainen oopperalaulajatar. Valkoihoinen isäntä oli ankara ja rouva eteerisen poissaoleva. Remmi oli ahkerassa käytössä viisivuotiaan pojan kurituksessa. Asuin idyllisessä 1500-luvun cottagessa Oxfordin ulkopuolella. Suomi oli tuntematon, isäntäväki kyseli oliko maa Itävallan naapuri.

Baijerissa työskentelin myös 1500-luvun majatalossa, Gast Hausissa, jossa isäntäni oli 83-vuotias paroni Ulrich von Saint Paul. Olin preussilaissyntyisen paronin suosikki ja sain syödä aamiaista hänen kanssaan kahdestaan. Velvollisuutenani oli kertoa Suomen talvi- ja jatkosodista puutteellisella saksan kielellä. Paronin aamiainen oli aina sama: paksu läskiviipale vadelmamarmelaadilla höystettynä snapsin kera. Uskomattominta oli kuitenkin, että huonesiivojana jouduin petaamaan entistä Hitlerin sänkyä. Paikka oli toisen maailmansodan aikana Hitlerin ja natsien lomapaikka, koska Gast Haus Lambach sijaitsi Saltzburgin ja Münchenin puolessa välissä. Internetistä voin katsella kuvia, joissa Hitler ja Göbbels aterioivat samoissa pöydissä, joihin myöhemmin tarjoilin.

Työn ohessa hain myös stipendejä ulkomaille, ja 1970-luvun puolivälissä asuin eri vuosina sekä Varsovassa, Budapestissä että Genèvessä. Puola ja Unkari olivat silloin vielä kommunistisia maita, ja naiivi maalaistyttö törmäsi toiseen todellisuuteen. Suomalaisen koulun historianopetus 1960-luvulla ohitti holokaustin melko kevyesti. Puolassa ystävystyin juutalaiseen lääkäriin, Nina Wojnarowskaan, jonka käteen tatuoidut numerot paljastivat hänen olleen keskitysleirillä. Julma natsilääkäri, Josef Mengele, pakotti hänet leikkaamaan vankeja ilman puudutusta. Keskustelu Ninan kanssa avasi minulle keskitysleirien kauhut, ja tämä on ollut ehdoton avainkokemus elämässäni.

Budapestissä asuin vuokralaisena eräässä Unkarin vanhimmista kreiviperheistä, joka oli menettänyt linnansa ja kaiken omaisuutensa pöytähopeoita ja koruja lukuunottamatta toisen maailmansodan myllerryksessä. Kielitaitoja ja henkistä sivistystä ei kommunismi ollut nitistänyt. Perheen 80-vuotias kreivitär Szapáry de Muraszombat silitti vanhanaikaisella, hellalla kuumennettavat raudalla lakanoitani. Perheen isoisä oli aikoinaan ollut silloisen Itävalta-Unkarin pääministerinä. Perheeltä opin tärkeän perusasian: elämässä voi menettää kaiken, paitsi sen minkä voi kantaa pääkopassaan. Sekä Puolassa että Unkarissa oleskeluani valvottiin tarkasti ja «tulkit» seurasivat jokaista liikettäni. Puolassa asunnon puhelinyhteys katkaistiin välittömästi, ja miliisi univormuineen tuli tarkastamaan asuntoni lauantai-illalla.

Olen usein elänyt niukasti päästäkseni maailmalle – toistaiseksi lähes kuuteenkymmeneen maahan. Kiitollisena olen voinut kiertää kaksi kertaa maailman ympäri ja kokea Tyynellä merellä Samoan ja Cookin saarten sademetsät, Kiinan muurin, Ulurun pyhän kiven Australian aavikolla, temppelikaupunki Anchor Watin Kambodzassa ja Huippuvuoret Jäämerellä.  Maailmalla olen joutunut selviytymään yhdeksässä eri maassa auttavasti monilla eri kielillä. Kun en voinut Laihialla opiskella ranskaa, opiskelin sitä työn ohella työväenopistossa Helsingissä. Puolassa ja Unkarissa 1970-luvulla oli pakko oppia yksinkertaista maan arkikieltä, ettei nääntynyt nälkään. Supermarketteja ei silloin ollut kommunistissa maissa.

Kohtalokas Genève

Opiskelin Genèvessä Nordiska Folkehögskolanissa, ns. Geneve-koulussa, 1970-luvun puolessävälissä. Opiskelijat tulivat kaikista Pohjoismaista. Koulun tarkoituksena oli tutustua kansainvälisiin järjestöihin: Kansainväliseen työjärjestöön (ILO), Maailman terveysjärjestöön (WHO) ja myöhemmin Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestöön (OECD) sekä Yhdistyneiden kansankuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestöön (UNESCO) Pariisissa. Osallistuimme kansainvälisiin huippukokouksiin Yhdistyneitten kansankuntien upeassa päärakennuksessa. Norjalainen viikinki vei sydämeni, ja se oli merkityksellinen käännekohta elämässäni.

Ulkomaan oleskelujen innoittamana pyrin ja pääsin Ulkoministeriön Kansainvälisten asioiden valmennuskurssille eli ns. diplomaattikurssille. Diplomaattiura jäi, kun viikinkini vei minut Norjaan vuonna 1977. Kun lähdin Norjaan, lähdin «soitellen sotaan». Jätin lupaavan uran Suomessa, enkä tiennyt saisinko edes töitä. Matkavarusteenani oli kaksi tyhjää kättä ja maksamaton opintolaina. Diplomaattikurssin psykologiset testit kertoivat, että olin «rohkea yrittäjä». Pippi-luonteella otin riskin uudesta kotimaasta. Norjan kielen opettelin jo ennen maahanmuuttoa, puoli vuotta neljä sivua kielioppia joka päivä.

Uusi kotimaa: Norja

Onnistuin saamaan ensin töitä Norjan aikuiskasvatuslaitoksen tiedottajana. Norjassa perustettiin vuonna 1985 Ympäristöministeriön alainen keskusvirasto, Luonnonhoidon hallitus. Minut valittiin sen ensimmäiseksi tiedotuspäälliköksi. Tuolloin pääsin kurssille Ny Ålesundin tutkimusasemalle Huippuvuorille, jossa oli oltava ase mukana jääkarhuvaaran takia.  Kun kelluin kumiveneessa Pohjoisessa Jäämeressä katsomassa jäävuorten poikimista, mietin mikä olisi seuraava haasteeni. Vastaus sananmukaisesti satoi syliini. Vuonna 1986 maailmaa järisytti Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus, joka koetteli Norjaa pahanlaisesti. Jouduin tiedotuspäällikkönä kylmiltään tiedottamaan ydinsaasteen määristä kaloissa, kasvikunnassa ja poroissa. Termi becquerel tuli tutuksi tulikasteeni jälkeen. Saatuani Norjan tutkimusrahastolta kolmivuotisen apurahan, ryhdyin tekemään väitöskirjaa Tshernobylin atomivoimalaonnettomuuden epäonnistuneesta tiedottamisesta viranomaisten, median ja ydinsaasteiden kohteeksi joutuneiden kansalaisten välillä.  Sen kirjoitin englanniksi, kuusi tieteellistä oppikirjaani olen kirjoittanut norjaksi. Niiden ansiosta minut hyväksyttiin myös Norjan tietokirjailijoiden liittoon.

Globaalisuus on ollut osa arkipäivääni. Suomesta lähdettyani olen elänyt kansainvälisissä ympäristöissä, asunut tai työskennellyt yhdeksässä eri maassa. Yliopistossa kollegani ovat Islannista, Kanadasta, Italiasta, Tanskasta ja Pakistanista. Virikkeitä olen saanut myös opiskelijoitani, jotka ovat laajentaneet horisonttiani: Vietnamin venepakolaisten, sekä Chilen että Hondurasin pakolaisten lapset, Sierra Leonesta paenneet, Kosovon, Bosnian ja Serbian pakolaisten jälkeläiset. Opiskelijoitani on ollut myös Perusta ja Tunisiasta. Ollessani vierailevana professorina Sydneyssä, Australiassa, opiskelijoistani suuri osa oli kiinalaisia ja maoreja Etelämeren saarilta.

Kriisikommunikaatio uusi tutkimusala

Me sodanjälkeiset lapset leikimme ahkerasti sotaa suomalaisten ja venäläisten välillä. «Seis, kädet ylös toveri!» venäjäksi olivat ensimmäiset vieraskieliset sanat, jotka opin sotaa käyneiden miesten kertomuksista. Miehet kokoontuivat tuvissa 1950-luvulla kertomaan sotakokemuksiaan, kriisipsykologiaa ei ollut vielä keksitty. Lapset lähetettiin sänkyyn, mutta piilossa verhojen takana kuulin kuitenkin karmeimmatkin kertomukset. Minulla oli monta vuotta painajaisia lentohyökkäyksistä ja kranaateista.

Vasta myöhemmin TV-toimittajana ja tutkijana olen ymmärtänyt miten lapsuuteni sotakertomukset ovat vaikuttaneet siihen, että valitsin kriisi- ja katastrofikommunikaation erityisalakseni. Tutkijana halusin tietää erityisesti, miten kriisi- ja katastrofiuutiset televisiossa vaikuttivat lapsiin ja nuoriin. Olen voinut hyödyntää suomalaista radio- ja TV-koulutustani myös Norjassa useissa radio- ja TV-ohjelmissa ja opetusfilmien teossa. Kun lähdin opintielle, ei useimpia ammattejani ollut vielä keksitty 60 vuotta sitten. Ei ollut perustettu työsuojeluhallitusta, ei ympäristöministeriötä, ei luonnonhoidon hallitusta. Erityisalastani kriisi- ja katastrofikommunikaatiosta ei puhunut kukaan. Roolimalleja ei ollut, Suomessa oli hädin tuskin naispuolisia professoreita opiskeluaikanani, tiedotusopissa ei lainkaan. Yliopistoala ei  kuitenkaan vieläkään ole tasa-arvoinen.

Luokkaretki maanrajojen yli

Elämäkerrassani olen pyrkinyt valottamaan taustaani, opiskeluani ja töitä median ja tutkimuksen parissa. Historiastani olisi tullut toinen, jos olisin jäänyt Pohjanmaan maaseudulle. Rikoin odotukset ja pietistiset normit, joita asetettiin maatalon tyttärelle. Elämä on ollut haastavaa uusissa ympäristöissä, kansainvälisissa kaupungeissa, toisella puolella maailmaa. Uudessa kotimaassani en tuntenut ketään, koin sosiaalista syrjäytymistä enkä tuntenut aluksi uuden maan koodeja. Äidiksi tuleminen ilman tukiverkkoja oli haastava kokemus. Olen tehnyt luokkaretken ja monikansallisen matkan. Sen on pakottanut sopeutumaan erilaisisiin sosiaalisiin tilanteisiin ja työympäristöihin. Samalla se on ollut voimaannuttava kokemus.

Lähes kolmekymmentä vuotta on hurahtanut Norjan teknis-luonnontieteellisessä yliopistossa, ensin lehtorina, sitten stipendiaattina ja apulaisprofessorina. Mediapedagogiikan professoriksi minut leivottiin vuonna 2005, ja osallistun edelleen emeritana tutkimusryhmään. Tutkimus on uusien haasteiden edessä tekoälyn takia. Aina ei ole ollut helppoa yhdistää perheenäidin roolia tutkimusrupeamien ja opiskelijoitten ohjaamisien kanssa.

Juhlahetkiä ovat olleet valtiotieteen tohtorin väitöstilaisuus ja professorin arvon saaminen vuonna 2005. Suurin kunnia ja akateeminen tunnustus urallani on kuitenkin ollut, kun minut kutsuttiin ensimmäisenä suomalaisena naisena Norjan kuninkaallisen tiedeakatemian jäseneksi. On ollut inspiroivaa olla itseäni terävämpien seurassa, akatemiakollegani May-Britt ja Edvard Moser saivat Nobelin lääketieteen palkinnon 2014. Kun pidin puhetta tiedeakatemiassa 1100-luvulta peräisin olevassa Nidarosin arkkipiispan linnassa ja katsoin vastapäisellä seinällä olevan akatemian suojelijan, kuningas Haraldin, muotokuvaa tulvahti mieleeni syvä kiitollisuus siitä, etten jäänyt Pohjanmaalle turnipseja harventamaan.

Viivi tunnetaan kuvanveistäjä Ville Vallgrenin vaimona pikemminkin kuin kuvataiteilijana, mutta miten hän tähän asemaan päätyi, ansaitsee tulla kerrotuksi.

Suurperheen lapsi

Flora Olivia (Viivi) syntyi Rautalammilla 11.10.1967  kuvernementinsihteeri, nimismies  Ivar Lindbohmin ja Elvira Breitholtzin kaksitoistalapsiseen perheeseen. Molempien vanhempien suvut olivat Ruotsin kautta Suomeen siirtyneitä balttialaisia. Isä, Viitasaarella syntynyt, oli asunut jo Rautalammin kirkonkylässä, mutta ennen Viivin syntymään ostanut  Hankaveden rannalla sijaitsevalla kummulla sijainneen Nipurin talon ja sen naapurin Montuksen.

Nipuri oli iso kartanomainen, mutta huonossa kunnossa oleva talo (on olemassa autiona, kunnostusta odottavana 2025) ja isä alkoi kunnostaa sekä taloa että tilaa. Viivi kertoo elävästi ja yksityiskohtaisesti nostalgisista lapsuusmuistoistaan elämäkerrassaan Sydämeni kirja. Tuossa kirjassa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ja lämpimästi elintapoja ja arjen töitä sen ajan Rautalammin suurpitäjässä.

Isä oli toimen mies. Ahkeruus ja työ olivat kunniassa, ei muuten olisi pärjätty ison perheen kanssa, vaikka talossa oli neljä kotiapulaista ja saman verran renkejä ja vielä virka-apulainen. Koko tuon lauman ruokkimiseen jo tarvittiin valtavasti työtä. Viivi oli usein isän mukana kalastus- ja metsästysmatkoillakin ja koki isän molemmat puolet, leikkisyyden ja toisaalta ankaruuden, jos asiat eivät sujuneet hänen haluamallaan tavalla. Lukemistakaan ei isä suosinut, varsinkin romaani piti äkkiä piilottaa pöydän alle, jos isä sattui tulemaan huoneeseen. Pojat komennettiin raivaamaan kivisiä peltoja ja tytöt vaikka ripsumaan paarmoja lehmistä lypsettäessä.

Viivi ei kuitenkaan valittanut. Hän teki kuuliaisesti sen mitä häneltä ja lapsilta siihen aikaan arjessa vaadittiin.  Se oli hänestä aivan luonnollista.  Äitiä Viivi myös arvosti korkealle, vaikka hän myöhemmin elämässään ei toiminutkaan äidin ihanteiden mukaan.

Viivin lapsuuden ”elokuvat”

Määräajoin taloissa työskentelevät käsityömestarit, suutarit, ompelijat ja sepät olivat lasten mielenkiinnon kohteina. Silmä tarkkana seurattiin kenkien ja pukujen valmistumista. Kun omat kengät olivat valmiit, niitä ihasteltiin ensin sängyn vieressä ainakin ensimmäinen yö ennen kuin raskittiin ottaa käyttöön.

Viivin erikoisen riemun aihe oli Kivisalmen sepän tulo taloon. Pieni, nokinen mies oli Viivin mielestä kuin taikuri ja Viivi sai katsella miten punaiseksi hehkutetusta raudasta syntyi hänelle oma puukko. Seppä oli itsetietoinen sanoessaan, että muut tekevät mitä osaavat ja minä teen mitä tahdon. Käsityömestarit söivät perheen kanssa, ei keittiössä, kuten muut työntekijät.

Yksi lapsuuden ”elokuvista” oli pellavan viljelyn seuraaminen ja sen monivaiheinen käsittely liotuksineen loukutuksineen ja lihtaamisineen. Tuvassa saattoi olla kymmenenkin mummoa touhussa päällään tomua ja päistärettä. Isolla talkoopannulla keitettiin virkistykseksi kahvia.

Koulutielle

Viivi kertoo kirjassaan ruvenneensa itkemään kun ”gouvernantti” eli kotiopettaja ilmestyi perheeseen. Nyt loppuisi lapsuus. Tuo vaihe oli kuitenkin lyhyt. ”Ison pappilan neidit” avasivat pienten lasten koulun ja perheen lapset vietiin sinne ja he pääsivät vain sunnuntaiksi kotiin. Opettajat eivät olleet kovinkaan päteviä ja he vaihtuivat usein. Lapset, 12 tyttöä, nukkuivatkin yönsä samassa luokkahuoneessa missä opiskeltiin.

Oppimisen halu oli Viivillä suuri, mutta hän oli herkkä ja otti monet tarinat hyvin tunteellisesti ja itkeskeli usein. Muut pilkkasivat häntä ja isosisko Anni teki tunneilla temppuja huomattuaan opettajan taitamattomuuden ja virheet. Isän nuhteet eivät hillinneet Annia.

Jyväskylän tyttökouluun

Siskot Anni ja Venni olivat Viiviä vanhempia. Viivi oli vasta kymmenvuotias kun heidät ja Yrjö-veli lähetettiin kouluun Jyväskylään. Kuopio olisi ollut lähempänä, mutta koska isän veli ja muitakin tuttuja asui kaupungissa, Jyväskylä valittiin.

Asunnoksi vuokrattiin pieni harmaa puurakennus. Muuttokuorma vietiin hevosella jäitä pitkin ja kuormassa tuli mukana Mari-apulainen, lehmä ja sille häkillinen heiniä. Ruokatarpeita niin paljon kuin mahdollista, olihan sitä kotona omasta takaa.  Vallesmannin leipä ei ollut leveä ja oli monta elätettävää.

Vaikka Mari piti lapsia hyvin, jopa hemmotteli joskus ”junttapullalla”, ikävä oli kova, itkettiin usein yhdessä. Kotiin päästiin vain pidemmillä lomilla, mutta onneksi vanhemmat vierailivat joskus Jyväskylässä. Pitkät hyytävät kotimatkat hevosen reessä Konneveden selillä olivat usein kärsimystä. Viivi arveli isän säästävän hevosia mäkien noususta, jäällä kun oli tasaista ja ehkä päästiin hieman suorempaa tietä.

Rautalammin seurapiireistä Jyväskylän opettajaseminaariin

Viivi piti Rautalammin sydänsuomalaista pitäjää kulttuurin keskuksena.  Sivistyneistöä ja kartanoita oli paljon ja niiden asujaimisto ja nuoriso järjestivät monenlaisia juhlia ja tapaamisia. Viivi kuitenkin viittasi kintaalla kosijoille, vaikka ihastuksiakin oli.  Hän kävi käsialan valmennuksessa ja joutui isänsä kirjuriksi. Mitään ikävämpää kuin puhtaaksikirjoittaminen hän ei tiennyt. Viivi haaveili teatterista ja näyttelijän ammatista, mutta sen isä ehdottomasti kielsi. Sen sijaan isä vaati Viiviä menemään seminaariin ja lainasi sitä varten rahaa veljeltään ja niin oli Viivi 17-vuotiaana pääsytutkinnossa. Hän ei antanut kokeissa parastaan, odotti ettei pääsisi sisään, mutta kauhukseen näki nimensä hyväksyttyjen joukossa.

Seminaari oli Viivin mielestä kuin vankila. Nyt menee neljä nuoruuteni vuotta hukkaan, hän ajatteli ja rimpuili talon sääntöjä vastaan. Asunnotkin vaihtuivat usein. Vasta kolmantena vuonna hän päätti ryhdistäytyä ja alkoi opiskella kunnolla. Kun hän saisi ammatin, hän voisi alkaa elää oman tahtonsa mukaan, pääsisi pois isänsä liivin taskusta.

Viimeisenä seminaarivuotena hän esiintyi koulun suuressa juhlassa. Hän lausui runon Torpan tyttö ja siitä opettajaltaan suuret kiitokset: ”Vahinko, että ette päässyt omalle alallenne.” Silloin Viivi päätti, että tämä on viimeinen kerta, kun hän alistuu. Nyt ei hänen tielleen enää tulisi esteitä.  Vähänpä hän tiesi.

Opettajaksi, avioliittoon ja emännäksi

Viiviä pyytämällä pyydettiin opettajaksi Lempäälään. Viivi olisi halunnut kaupunkiin, mutta ajatteli, että tuoltahan ei ole pitkä matka Tampereelle sentään ja hyväksyi tarjouksen. Ilmeni, että Kuljun kartanon omistaja K.V. Palander oli perustanut koulun ja hänen poikansa, varatuomari Werner Palander oli käydessään Jyväskylässä laulujuhlilla ihastunut Viiviin ja järjestänyt tuon kutsun tulla opettajaksi. Niinhän siinä sitten kävi, että jo kuuden viikon opettajapestin jälkeen Viivi hetken harkittuaan suostui kosintaan ja jätti koulun sijaisen hoidettavaksi. Opettajan toimi ei ollut alkuunkaan häntä kiinnostanut, enemmän taiteet, musiikki ja teatteri ja hän laskeskeli, että rikkaan miehen rinnalla hän olisi vapaa tekemään mitä halusi.

Kun nuoripari meni näyttäytymään kotona Rautalammilla, isä asettui poikkiteloin eikä antanut naimalupaa. Viivi oli kuitenkin jo täysi-ikäinen, eikä isän lupaa tarvittu ja niin pari oli jo muutaman kuukauden päästä naimisissa. Viivi sai nyt elää ilman rahahuolia, matkustella ja järjestää juhlia, joissa hän tutustui moniin kuuluisuuksiin ja taiteilijoihin. Perheeseen syntyi tyttö ja poika.

Taiteilijuus polttelee takaraivossa

Viivi kirjoittaa elämäkerrassaan näin:

Taiteilija Fredrik Ahlstedt oli ensimmäisen mieheni serkku ja asui siihen aikaan kesäisin Paraisissa. Olin tutustunut häneen ja hänen taiteilijarouvaansa sukulaisesittelyssä Helsingissä ja tunsi heitä kohtaan erityistä ihastusta, koska he olivat taitelijoita. …….Kysyin Fredrikiltä eräässä istunnossa, mistä sitä tietää, että on syntynyt taiteilijaksi ja miten uskaltaa aloittaa. Siihen hän vastasi: ”Sen tietää siitä, ettei voi olla aloittamatta.” Sehän oli hauska kuulla! Minäkin voin siis aloittaa ja kokeilla, kun jo lapsesta saakka olin niin ihmeen paljon pitänyt piirtämisestä. Kysyin, enkö pääsisi hänen oppilaakseen kesällä. ”Kyllä se käy päinsä”, hän vastasi, ”olen juuri aikonut perustaa Paraisissa pienen oppikerhon maisemamaalausta varten.”

Viivi otti lapset mukaan tuonne saaristoon ja alkoi innokkaasti maalata. Myöhemmin hän kuuli, että Akseli Gallen-Kallela oli muodostanut Ruovedelle pienen oppilaskerhon taiteilijaksi aikoville. Gallen antoi Viiville luvan tulla mukaan. Viivi valitti Gallenille, että tahtoisi ikuistaa kankaalle luonnon tunnelmain eri vivahduksia, joiden kauneuteen vallan uppoaa. ”Mutta kun en osaa enkä tavoita niitä, tuntuu kuin se valuisi sormieni lävitse maahan” Gallen piti tästä vertauskuvasta ja sanoi: ”Minä piirustan sen.” Nyt tämä kuva on hänen hautamuistomerkissään.

Niin Viivi aloitti Gallenin maalauskurssilla. Viivi sai opastusta Gallenilta ja Gallen vuorostaan pyysi arviota Viiviltä Poriin suunnittelemastaan mausoleumista. Yllätyksekseen Viivi sai huomata Gallenin huomioineen hänen tekemänsä muutosehdotukset.

Avioeron jälkeen taide vie Viivin mennessään

Elämä ei ollut tyhjää. Tapahtui paljon, töitä oli paljon, mutta avioliitto ei ollut onnellinen. Lapsiaan Viivi rakasti yli kaiken, mutta joutui jättämään heidät isälle, kun lähti omille teilleen. Nyt oli oman elämän ja taiteen nälkä kasvanut liian suureksi. Hän ei halunnut olla kenenkään orja, hän kirjoittaa. Tuohon aikaan kuitenkin taiteilijat olivat enimmäkseen miehiä ja naisen oletettiin vain olevan tukijana ja muusana.

Viivi muutti Helsinkiin. Hän kertoo kirjassaan, että lapseni saattoivat minut tuiskuisena aamuna asemalle. Toki he saivat myös oleilla minunkin luonani loma-aikoinaan. Nyt oli koko taide-elämä auki. Viivi kävi taidenäyttelyissä ja konserteissa, ammensi sieluunsa kaipaamansa oppia, tietoa ja kauneutta.

Viivi harjoitti taideopintoja Helsingin yliopiston piirustussalissa ja Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1905.  Hän opiskeli Taideteollisuuskeskuskoulussa 1907 – 09, jossa opetti mm. arkkitehti Armas Lindgren. Hän sai pian ensimmäisen palkinnon hopeisen kahvikaluston mallin sommittelussa. Rohkeana ihmisenä hän oli mukana kaikissa riennoissa ja lähti opintomatkalle Pariisiin (1908-1912)  ja Tukholmaan. Muotokuvatilauksia alkoi tulla.

Viivi tapaa Villen – Villen tasavalta 1913 – 1940

Viivi touhusi Leppävaarassa olevalla huvilarakennuksellaan, jonka hän oli onnistunut saamaan alulle perittyään yllättäen Henrik Bergströmiltä niin suuren summan rahaa, että se oli mahdollista.

Elämäkerrassaan Viivi kuvaa heidän ensimmäistä tapaamistaan herkullisesti:

Oli sitten suuret taiteilijaseuran illalliset Nybergin kahvilassa. Tulin varta vasten niiden takia Bergkullasta (Leppävaarasta) kaupunkiin……..Olin myöhästynyt. Saapuessani juhlaan astuttiin juuri pöytään. Paikkani oli määrätty taiteilija Vettenhovi-Aspan viereen pitkän pöydän toiseen päähän…….Silmäni pysähtyivät kummallisella magneettisella voimalla erääseen henkilöön, joka istui juhlapöydän toisessa päässä. Hän oli juuri sen varjokuvan näköinen, jonka aina ikään kuin heijastuksena näin tieni vieressä: valkotukkainen, punaposkinen, sinisilmäinen mies.

Kysyin vierustoveriltani, kuka hän oli. ”Sehän on Ville Vallgren! Ettekö te häntä tunne, kun olette ollut niin monta vuotta Pariisissa?” En tuntenut! Olin ollut niin ujo ja arka, etten ollut mennyt häntä tervehtimään. Kun kerran puhuin tästä Wenzel Hagelstamille, sanoi hän: ”Suomalaiset häiritsevät Vallgrenia käynneillään niin paljon, että on parempi olla menemättä sinne.” Ja niin se jäi.

Kuinka ollakaan, kun ateria oli syöty ja tultiin kahviin, nousi Vallgren paikaltaan ja tuli suoraa päätä luokseni, pyysi Vettenhovia esittämään itsensä ja siirtymään siitä muualle antaakseen hänelle paikkansa, koska jo muka oli saanut tarpeekseen siinä istua…..

Tästä alkoi Viivin ja Villen yhteinen elämä, joka kesti Villen kuolemaan asti, eli 27 vuotta. Villen mielestä Viivissä oli oikea taiteilijan hehku. Molemmat tunsivat sopivansa toisillensa luonteidensa, elämänkatsomuksensa ja taipumuksiensa puolesta.

Tapahtumarikasta yhteiselämää

Ville palasi Pariisiin, teki töitä ja ne myivät hyvin. Huvila, Villa Paarmio, valmistui ja sinne saatiin hyvät työtilat molemmille ja niin he ahkeroivat yhdessä, mutta ehtivät viettää vilkasta seuraelämää ja järjestää kalaaseja.

Ville löysi hyvää rasvaista ja helposti käsiteltävää savea tontin kaivosta ja myöhemmin lähistöltä. Tuosta savesta he muotoilivat pienoisveistoksia. Viivi myös maalasi ja piirsi.

Pariskunta tunnettiin laajalti ja heidän monet eriskummalliset tapansa herättivät hilpeyttä kyläläisissä. Molemmat olivat eläinrakkaita ja yksi kummallisuuksista oli heidän possulemmikkinsä, jota he rusetti kaulassa kuljettivat mukanaan. Sika-Pelle oli heidän lemmikkinsä ja talonvahtina oli kalkkuna, joka rääkyi ohikulkijoille. Saattoipa Viivi ottaa lehmänsäkin mukaan kävelylle ja sitoa sille huivin päähän vilustumisen ehkäisemiseksi.

Pari asui myös pitkään Pariisissa kansalaissodan aikoihin ja Porvoossa, matkusteli ahkerasti, mutta teki myös yhdessä töitä. He nauttivat elämästä, hyvästä ruuasta ja viinistä ja tietysti vastustivat kieltolakia. Tukholmaan he lähtivät sodan jaloista vuonna 1939 ja siellä Ville sairastui ja kuoli seuraavana vuonna.

Viivin taiteilijuus

Viivi arvosti Villen töitä yli kaiken. Tuntuu, että hänen oma kehityksensä jäi nyt toissijaiseksi. Elämäkerrassaan hän ei juuri puhu omista töistään. Hän jäi varjoon ja tuntuu kuin hän olisi tehnyt sen mielellään. Hän nautti elämästä Villen rinnalla.

Rautalammin museon Vallgrenit ja Gallen-Kallela -näyttelyssä (2.5.2025 – 30.9.2025) oli  esillä monta Viivin työtä, mm. hänen tekemänsä ehdotukset Minna Canthin patsaaseen. Viivi lie ollut innokas osallistumaan kilpailuun, olihan hän saman seminaarin kasvatti kuin Minna. Vaikka työt olivat taitavia, ei tuolloin vielä uskallettu valita voittajaksi naisen työtä. Viivin kuuluisimmaksi teokseksi mainitaan heidän yhteisen hautansa hautakivi Sureva nainen Porvoossa.

Viivi oli myös kirjallisesti lahjakas. Omaelämäkerta on kirjoitettu mukaansatempaavasti. Seminaarinsa aikana hän esiintyi laulajana ja runojen lausujana ja kirjoitti runoja ja  kronikoita. Hän halusi luoda itse jotain uutta, puhtaaksikirjoittaminen ei todellakaan sopinut hänelle.

Irtautuminen sivistyneistön elämäntavasta ja lapsuuskodin perinnöstä

Viivi oli rohkea nainen aikanaan. Sivistys, koulutus ja ammatillinen kunnianhimo koski vain miehiä, naisen tuli hoitaa kotia.

Anna-Riikka Pasanen on tehnyt Historian tutkinto-ohjelman gradun Viivistä, missä hän ansiokkaasti analysoi Viivin elämän eri vaiheita.  Hän on alistuva nimismiehen tytär, varakkaan tuomarin vaimo, itsenäistyvä ammatin hankkinut nainen ja taiteilijakodin rakentaja. Hän venyttää ja rikkoo sen ajan sivistyneistön elämäntapojen rajoja. Murrokseen liittyy myös maallistuminen ja herätyskristillisyys, erikoisesti suhteessa äitiin. Viivin taiteilijuuteen suhtauduttiin hänen lapsuudenperheessään ajan mittaan yhä myönteisemmin.

Vaikka Viivi ei nimenä noussut tunnetuimpien naistaiteilijoidemme kaanoniin, voi sanoa, että hän sai toteuttaa taiteellisia ambitioitaan. Hän eli rikkaan elämän taiteen ja taiteilijoiden keskellä ja nautti siitä.

Dagmar Neovius, opettajatar, rehtori ja aktuaari, oli Ruotsalaisen kansanpuolueen ensimmäinen naiskansanedustaja. Hän oli perustamassa Marttaliittoa ja oli Naiskagaalin ensimmäinen puheenjohtaja sekä todellinen isänmaanystävä.

Dagmar syntyi Moskovassa

Eversti Frithiof Alfred Neovius oli Moskovassa Venäjän armeijan palveluksessa sotakorkeakoulun tarkastajana, kun Dagmar Louisa Charlotte syntyi 21.5.1867 perheen ainoana tyttärenä. Frithiof Alfred Neovius (1830–1895) oli kenraaliluutnantti, valtiopäivämies ja Haminan kadettikoulun johtaja, joka oli naimisissa Anna Natalie Geschwenolin (1829–1887) kanssa. Dagmar vietti vain neljä vuotta Moskovassa perheen isän saatua komennuksen Haminaan.

Myös Dagmarin veljet, kansanedustaja ja toimittaja Arvid Neovius (1861–1916), arkkitehti Harald Leonard Neovius (1863–1930) ja pankinjohtaja Arthur Alfred Neovius (1869–1938), saivat parhaan koulutuksen ja perheen taloudellinen tilanne antoi hyvät eväät ja pohjan menestyä yhteiskunnassamme. 

Isänsä päästyä eläkkeelle perhe muutti Helsinkiin. Vanhempien kuoleman jälkeen Dagmar perusti veljensä Arvidin kanssa yhteisen kodin. He olivat isänmaallisia ja sortokausien aikana toimivat aktiivisesti kansalaisliikkeessä.

Dagmarin koulutus ja työelämä

Neoviuksen lapset saivat opiskella. Dagmar kävi Haminan yksityistä tyttökoulua, joka oli perustettu jo vuonna 1810 Haminan rauhan jälkeen. Ylimpien säätyjen koulu Haminan tyttökoulu ei ollut, vaan enemmistö oli porvarien tyttöjä.

Vaikka Dagmar oli matemaattisesti lahjakas, hän ei opiskellut yliopistossa, vaan suoritti opettajan tutkinnon ja aloitti vuonna 1889 matematiikan ja fysiikan opettajana Nya Svenska Samskolanissa Helsingissä. Dagmar teki useita opintomatkoja ulkomaille sivistääkseen itseään. 

Valmistava koulu, Nya svenska småskolan, oli perustettu 1889 Nya Svenska Samskolanin yhteyteen ja sen ensimmäinen rehtori oli nimeltään Helena Alfthan (rehtorina vuodet 1889-1893). Dagmar toimi hänen jälkeensä koulun johtajattarena vuosina 1893-1908. Koulu jouduttiin sulkemaan väliaikaisesti vuonna 1903 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin määräyksestä.

Dagmar oli myöhemmin Helsingin kaupungin leipäkonttorin korttikeskuksen johtajana ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin elintarvikkeiden säännöstely oli voimassa. Vuosina 1922-1931 hän oli Helsingin kaupungin tilastokonttorin palveluksessa.

Vuodesta 1909 lähtien hän toimi Nutidin ja Samtidin toimituksen jäsenä, ajoittain myös päätoimittajana.

Marttaliiton/Bildning i hemmen, perustajajäsen 

Marttaliitto perustettiin vuonna 1899 aluksi nimellä Sivistystä koteihin, ruotsiksi Bildning i hemmen. Järjestön tavoitteena oli sivistää kansannaisia, jakaa kotitalousneuvonta, edistää perheiden hyvinvointia suomeksi ja ruotsiksi. Marttaliitossa Dagmar Neovius oli mukana perustamisesta lähtien. Hän oli jäsenenä komiteassa, jonka tehtävänä oli suunnitella ensimmäiset säännöt. Päätös perustamisesta tehtiin Dagmar Neoviuksen johtamalla Nya svenska småskolanilla Annakatu 14 Helsingissä 27.3.1899. Keisarillisen Suomen Senaatti ei hyväksynyt Sivistystä koteihin nimeä. Mutta uusi nimi Martat kelpasi senaatille ja heinäkuussa 1900 järjestö virallisesti perustettiin. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin vahva vaikuttajanainen, naisasialiikkeen kasvo, opettaja Lucina Hagman (1853-1946). 

Dagmar Neovius oli mukana Martta-Yhdistyksen keskustoimikunnassa vuosina 1899–1919 ja toimi sen Helsingin osaston puheenjohtajana vuosina 1906–1918. Vuonna 1924 kaksikielinen Martat jakaantui kielellisin perustein kahdeksi eri järjestöksi: Suomalainen Marttaliitto ja Finlands svenska Marthaförbundet. Dagmar jatkoi jakautumisen jälkeen Finlands svenska Marthaförbundetin keskushallituksen jäsenenä vuoteen 1937 saakka. 

Naiskagaalin ensimmäinen puheenjohtaja ja perustajajäsen

Naiskagaali sai alkunsa keväällä 1902. Sen toiminta oli salaperäistä, maanalaista toimintaa, jopa vaarallista ja jonka tarkoituksena oli vastustaa Venäjän yhtenäistämistoimia Suomessa. Naiskagaali kokoontui Dagmarin kotona, ja hän toimi myös kagaalin ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1903, jolloin hän lähti maanpakoon kuten veljensäkin Arvid. 

Passiivista vastarintaa harjoittaneen naiskagaali-salaseuran perustivat kolme naista: Maissi Erkko (1872-1936), joka oli Päivälehden perustaja-päätoimittaja Eero Erkon puoliso ja tämän vahva taustavaikuttaja; Tekla Hultin (1864-1943), Suomen ensimmäinen vakituinen naistoimittaja Päivälehdestä sekä Dagmar Neovius. 

Naiskagaali organisoitui joka puolelle maata, he jakoivat ja rahoittivat valistavia lentolehtisiä, jotka painettiin Tukholmassa ja jaettiin tilaajille salaisesti joka puolelle valtakuntaa.

Vuonna 1903 hän matkusti siis veljensä, maanpakoon tuomitun Arvid Neoviuksen mukana Tukholmaan, jossa he toimittivat Fria Ord -lehteä. Sen Suomen jakelun hoiti ja organisoi Dagmar Neovius vuosina 1903-1905. 

Rauhanliikkeen kannattaja 

Hyvänä organisaattorina ja luotettavana henkilönä Dagmar Neovius oli monessa järjestössä vastuunkantajana. Hänen kuolemansa kosketti monia. RAUHAA KOHTI -lehti julkaisi 4.8.1939 muistokirjoituksen, josta ote:

”Dagmar Neovius kuului niihin valveutuneisiin kansalaisiin, jotka ymmärsivät oikeuden ja yleisen oikeustajun merkitystä sivistyskansan elämässä. Tästä ei olekaan pitkä askel siihen rauhanvakaumukseen joka perustuu kansainvälisen oikeusjärjestyksen välttämättömyyteen. Tämä käsitys yhdessä Dagmar Neoviuksen syvällisen humaanisen ja sivistyksellisen maailmankatsomuksen kanssa johti hänet rauhanliikkeeseen. Hän liittyi v. 1935 Kansainväliseen Naisten Rauhan ja Vapauden Liittoon toimien m.m. sen Suomen osaston puheenjohtajana. Korkeasta iästään huolimatta hän toimi tarmokkaasti tällä paikalla ja omisti liitolle mitä suurinta antautumusta ja velvollisuudentuntoa.”

Ainoana naisena RKP:n kansanedustajissa 

Suomessa saivat naiset vuonna 1906 äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ensimmäisinä Euroopassa. Eduskuntauudistuksessa valta siirtyi nelisäätyiseltä valtiopäivälaitokselta 200 kansanedustajalle. Vaaleissa saivat äänestää 24 vuotta täyttäneet kansalaiset säädystä, varallisuudesta ja sukupuolesta riippumatta. Uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki vahvistettiin 20.7.1906. Naiset pääsivät ensi kerran äänestämään 15.-16.3.1907. Ensimmäiseen eduskuntaan valittiin 19 naista.

Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa Dagmar Neovius valittiin ensimmäisten naiskansanedustajien joukkoon Ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) riveistä ainoana puolueensa naiskansanedustajana. Eikä hän ollut ainoa perheestänsä, vaan ensimmäiseen eduskuntaan valittiin myös hänen veljensä Arvid Neovius. 

Dagmar oli tunnettu laajalti myös kotikaupunkinsa ulkopuolella ja hänen edustamansa vaalipiirit olivat Turun läänin eteläinen ja Vaasan läänin eteläinen, joita hän edusti seuraavasti valtiopäivillä: 

Turun läänin eteläinen vaalipiiri, 22.5.1907 – 31.5.1909

Turun läänin eteläinen vaalipiiri, 1.3.1910 – 31.1.1911

Vaasan läänin eteläinen vaalipiiri, 2.2.1914 – 3.4.1917.

Dagmar Neovius oli myös Ruotsalaisen kansanpuolueen keskushallituksen jäsen. Eduskunnassa hän toimi lakivaliokunnan ja suuren valiokunnan jäsenenä.

RKP:n kansanedustaja Ebba Östenson muistelee Ylen ohjelmassa Ensimmäisen eduskunnan naiset Dagmar Neoviusta vuonna 1969. Ohjelma on Ylen Areenassa kuultavissa. https://areena.yle.fi/1-1282633.

Työura

Nya svenska samskolanin opettaja 1889-1908

Nya svenska småskolanin johtajatar 1893-1903 (koulu lakkautettiin väliaikaisesti 1903)

Uudelleen Nya svenska småskolanin johtaja -1908

Nutidin ja Samtidin toimittaja ja ajoittain päätoimittaja 1909-1917

Helsingin kaupungin leipäkonttorin (korttikeskuksen) johtaja 1917-1921

Tilastokonttorin ylimääräinen aktuaari 1922-1927

(Lähde: mm. Eduskunta.fi)

Dagmar Neovius kuoli 73-vuotiaana 27.7.1939 ja on haudattuna Hietaniemen hautausmaalle yhdessä veljiensä Arvidin ja Arthurin kanssa samaan perhehautaan. 

Monet sanomalehdet kirjoittivat Dagmar Neoviuksen kuolemasta muistokirjoituksissaan. Ote Hufvudstadsbladetin 30.7.1939 ilmestyneessä numerossa: 

”Dagmar Neovius var en intensiv arbetskapacitet och en effektiv organisatör i allt som hon gjorde vare sig det gällde patriotiska konspirationer eller brödkort eller Marthaarbete. För många har Dagmar Neovius´ namn varit en lösen för ädel och ren humanitet och fosterlandskärlek. Stor är därför i vida kretsar saknaden vid hennes bortgång.”

Oli talvi 1848 eikä Oulun satamassa ollut mitään elämää. Albert Herman Snellman (1828–1904) kohtasi Oulun krouveissa merimiehiä, joista yksi oli raahelainen merikapteeni Johan Hanninen (myöh. Hannila 1827–1894). Hän oli vuosi sitten mennyt naimisiin ja juuri saanut terveen tyttölapsen, Anna Sofian (Sofi 1848–1918). Nuori isä halusi kohottaa maljan juhlan kunniaksi. Hetken mielijohteesta Albert Herman, 19 v, lausui: ”Skål för min brud.” (Malja morsiamelleni.) Vitsiksi tarkoitettu toivotus sai aikaan naurunremakan. Myöhemmin, kun Albert Herman kävi Raahessa, hänellä oli tapana vierailla Hannilalla katsomassa ”morsiantaan”.

Merikapteenin tytär Sofi

Anna Sofia (Sofi) Snellman (o.s. Hannila) syntyi Raahessa 12. maaliskuuta 1848. Isä oli merikapteeni Johan Hannila. Raahen tärkeimpiä elinkeinoja olivat Sofin syntymän aikoihin merenkulku ja kauppa. Suunnilleen puolet kaupungin asukkaista sai elantonsa merenkulkuun liittyvistä töistä. Raahe oli Suomen suurin laivanvarustajakaupunki 1860–1870-luvuilla.

Samuli Paulaharjun Wanha Raahe -kirjan mukaan Brahenkadun (nyk. Kauppakatu) ja Cortenkadun kulmassa oli tontti nro 121. Sen omistajiksi on 1800-luvun puolivälissä merkitty merimiehet Matti Grundström ja Niilo Hannila sekä kapteeni Johan Hannila. Myös naapuritonteilla nro 120 ja 122 asui merimiehiä.

Sofin lapsuudessa tyttöjen oli mahdollista hankkia luku- ja kirjoitustaito maksullisissa mamsellien kouluissa, joita kaupungissa toimi useita. 1860-luvulla mamsellikoulua pitivät muiden muassa Eva Charlotta Heickell ja Henriette Bergström.

Johan Hannila lienee vaimonsa Anna Margaretha Jämndahlin (1823–1855) kuoleman jälkeen kokenut, että oli laiminlyönyt tytärtään joutuessaan olemaan jatkuvasti merillä. Monet varakkaiden raahelaisten tytöt saivat opiskella ulkomaisissa sisäoppilaitoksissa. Niinpä Hannila järjesti Sofille mahdollisuuden päästä Sveitsiin kahdeksi vuodeksi (1865–1867). Raaheen palatessaan hän oli 19-vuotias.

Sveitsissä Sofi oli oppinut muun muassa englantia, jota hän puhui ja kirjoitti sujuvasti. Hän oli saanut käytökseensä varmuutta ja luontevuutta, jota mamsellien koulussa olisi tuskin oppinut.

Merikapteeni Albert Herman Snellman

Albert Herman syntyi vuonna 1828 Haukiputaan ”weisuutirehtöörin” kuopuksena. Hänen merimiesuransa alkoi 14-vuotiaana parkki Pandoran kajuuttavahtina. Oulun kuuluisat kauppias-merenkulkija-Snellmanit olivat Albert Hermanin serkkuja. Hän oli Johan Vilhelm Snellmanin serkku.

Lähes 50 vuotta kestäneen merimiesuransa aikana hän palveli 14 purjelaivalla, niistä yhdellätoista kapteenina. Laivoista kuusi oli Raahesta, kuusi Oulusta sekä yksi Porista ja yksi Vaasasta.

Elettiin vuotta 1867, kun Albert Herman tuli Raaheen, jossa oli ollut kirjoilla 12 vuotta mutta toistaiseksi ilman vakituista asuntoa. Hän vieraili Hannilalla, mutta ei tavoittanut Johania, joka oli merillä. Edellisen kerran hän oli vieraillut Hannilalla talvella 1857–1858, siis kymmenen vuotta sitten, jolloin hän oli tavannut ”morsiamensa” kymmenvuotiaana tyttösenä.

Amor asialla nuolineen

Albert Herman tapasi Johanin sijaan Sofin, joka oli vasta äskettäin palannut Sveitsin-matkaltaan. Mies ei ollut uskoa silmiään. Sofista oli tullut lähes aikuinen (19 v.), siro, hieman ujo ja erinomaisen kauniisti käyttäytyvä nainen. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Talven aikana Sofi ja Albert Herman friiasivat ahkerasti.

Sofi tuntui heti paikalla Albert Hermanin mielestä sopivalta vaimoehdokkaalta. Hän oli jo miettinyt maihin jäämistä ja vakiintumista. Hänellä oli aikomus hankkia vakituinen asunto, jossa hänen ajatuksissaan puuhailisi vaimo. ”Kodissa olisi joku, joka odottaisi meriltä kotiin palaavaa.”

Sofi suhtautui Albert Hermaniin luontevasti, mutta alussa ei ehkä kuin sulhasehdokkaaseen vaan kuin isän vanhaan tuttavaan. Albert Herman ja Johan olivat jokseenkin samanikäisiä.

”Vanha mies ja nuori tyttö” olivat päässeet kaupungin akkojen hampaisiin. Romanssi oli huomattu ja siitä kuiskuteltiin. Pahinta oli se, että kuhertelu oli tapahtunut ilman ”förkkelin” valvontaa, koska Sofi asui yksin. Se oli vallan tavatonta!

Albert Herman oli 25 vuoden ajan merillä tapoihinsa pinttynyt vanhapoika. Sofi puolestaan suojattua elämää elänyt nuori nainen. Koska isä Hannila oli merillä eikä kotiin paluun ajankohta ollut tiedossa, Albert Herman pyysi Sofin kättä kirjeitse. Vastaus tuli pian. Isä oli hämmästynyt mutta vastaus oli myönteinen.

Albert Herman ja Sofia Hannila kuulutettiin avioliittoon 22.5.1868. Häitä juhlittiin 19.6.1868. Mukana oli runsaasti sukua, Hanniloita ja Snellmaneja sekä ystäviä Raahesta ja Oulusta.

Perhetapahtumien aikaan vuosina 1866–1868 sattuivat suuret nälkävuodet, jotka olivat viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa. ”Nälkävuosien aikana lasketaan väestönmenetys noin 150.000 hengeksi. Mutta eräiden arvioiden mukaan näiden kolmen vuoden aikana nälkä ja taudit – jotka tarttuvat herkemmin aliravittuihin – tappoivat jopa 200.000 henkeä, eli noin kymmenesosan Suomen silloisesta väestöstä. Suomen väkiluku oli seitsemänä vuonna (1866–1872) pienempi kuin vuonna 1865.” (Wikipedia)

Nälänhätä ei aiheuttanut Albert Hermanille ja Sofille minkäänlaista pulaa. Heillä oli vara ostaa se mitä he tarvitsivat. Sofi osallistui Raahen rouvasväenyhdistyksen toimintaan, jolla pyrittiin auttamaan orpoja ja kerjääviä lapsia.

Häämatkalla syntyi poika

Vuoden 1868 huhtikuussa parkkilaiva Ahkeran odotettiin saapuvaksi Falmouthiin heinäkuun lopulla. Albert Herman pyysi Sofia mukaan Ahkeralle. Hän ei enää halunnut jäädä maihin eikä halunnut jättää Sofia yksin Raaheen. Oli odotettavissa, että Ahkeran matka kestäisi kaksi, kolme vuotta.

Runsas viikko häiden jälkeen nuoripari oli pakannut tavaransa ja matkalla kohti Falmouthia. Mukaan oli pestattu perämies Carl Johan Pettersson. Ensin oli matkustettava laiva- ja junakyydillä Ruotsin läpi Lontooseen. Sieltä matka jatkui junalla Falmouthiin, jossa he asettuivat asumaan kaupungin ainoaan hotelliin. Albert Herman kävi ilmoittautumassa varustamon paikalliselle asiamiehelle ja Venäjän konsulille. Koska laiva saapuisi vasta heinäkuun lopulla, nuorellaparilla oli hyvin aikaa tutustua kaupunkiin ja käydä valokuvassa.

Albert Hermania askarrutti etukäteen se, että naisen läsnäolo laivalla saattaisi aiheuttaa hankaluuksia. Hän oli teroittanut Sofille, ettei tämä saa puuttua hänen tai miehistön töihin. Toisaalta Sofista voisi olla hyötyä, jos joku sairastuu tai sattuu tapaturma. Kun vaimo pitää kapteenin hyvällä tuulella ja mahdollisimman paljon pois kannelta, on hän paikkansa ansainnut.

Sofi viihtyi laivalla ja tuli hyvin toimeen miehistön kanssa. Laivassa hääparilla ei ollut sitä rauhaa ja yksityisyyttä, jota he olisivat häämatkaltaan toivoneet. Albert Hermanilta tilanne vaati sopeutumista, sillä hänen piti olla yhtä aikaa sopuisa aviomies ja kunnioitusta herättävä kapteeni.

Ahkera vei alkuun Rangonista tuodun riisilastin Amsterdamiin. Sitten Cardiffista hakemaan kivihiililastia, jonka määränpäänä oli Kapkaupunki. Sieltä oli määrä purjehtia Singaporeen.

Laiva oli lastattu 28.10. Ankkurit ylös ja suunta kohti Etelää. Ahkera saavutti Kapkaupungin tammikuun 11. päivä keskellä sikäläistä kesää. Kapkaupungissa vierähti kuukausi. Nuoripari asui maissa ja retkeili maaseudulla.

Matka Kapkaupungista Singaporeen sujui kaakkoispasaatin työntämänä. Sofi oli kiinnostunut kaikesta näkemästään: elämästä laivalla, merestä, etelän tähtitaivaasta, kaloista. Erityisen ihania olivat lämpimät illat, kun nuoripari istuskeli tuntikausia kajuutan katolla ihastellen tähtitaivasta ja kimaltelevaa merta. Sofilla riitti uutta ja ihmeellistä katseltavaa.

Eräänä iltana keskellä Intian valtamerta Sofi kertoi uutisen. Hän odotti lasta. Hän sanoi olevansa valmis synnyttämään laivalla. ”Ei se olisi ensimmäinen eikä viimeinen lapsi, joka syntyy merellä”, merikapteenin tytär rauhoitteli tulevaa isää.

Singaporesta Ahkera purjehti St. Thomasin saarelle ”for orders”. Kun Hyväntoivon niemi oli ohitettu, oli tullut Sofin synnyttämisen aika. Syyskuun 29. päivänä 1869 syntyi potra poika eteläisellä Atlantilla. Kätilön tehtävää hoiti reipas kajuuttavahti Thompson. Tuleva isä ei osallistunut synnytykseen, ja koko miehistö jännitti synnytystä. Helpotus oli suuri, kun kuultiin, että äiti ja lapsi voivat hyvin. Lokakuun lopulla Ahkera saavutti St. Thomasin. Sognepraest J. C. Clausen antoi pojalle kasteessa nimen John Oscar.

Seuraava määränpää oli Boston, jonne Ahkera saapui 27.12.1869. Bostonissa Sofi sai tutustua nähtävyyksiin, kirkkoihin, yliopistoon ja muihin historiallisiin rakennuksiin. Christian Science -liikkeestä Sofi osti kirjallisuutta, jota tutki innolla kotimatkan aikana.

Bostonissa lastattiin laivaan sekalaista lastia, joka tuotiin Lontooseen. Sinne laiva saapui helmikuun alkupuolella. Nyt elettiin jo vuotta 1870. Lastin purkamiseen kului kuukausi, joten oli reilusti aikaa tutustua kaupunkiin. Sofi sai Lontooseen kotoa kirjeen, jossa isä ilmoitti menevänsä uusiin naimisiin. Sofin tuleva ”äitipuoli” oli nimeltään Katarina (Kaija) Sofia Brusin (1839–1888).

Häitä oli tarkoitus juhlia tulevana kesänä. Isä toivoi, että Albert Herman ja Sofi ehtivät Raaheen siihen mennessä. Johan ja Kaija tulisivat asumaan Kaijan perikunnan talossa. Johan tarjosi Sofin lapsuudenkotia nuorelleparille asuttavaksi. Tämä oli tervetullut tarjous, jonka he mielellään hyväksyivät.

Pitkä kotimatka

Lontoosta varustamo antoi ohjeet pyrkiä saamaan kivihiililasti Välimerelle ja tuomaan sieltä suolalasti paluukuormana. Siispä Ahkera haki hiililastin Newcastlesta ja vei sen Sardinian etelärannalla sijaitsevaan Cagliarin kaupunkiin. Siellä laivaan lastattiin suolaa Suomeen tuotavaksi.

Purjelaivan matkaa on turha aikatauluttaa, sillä se sujuu säiden mukaan. Oli syyskuun alku ennen kuin Ahkera saavutti Suomen. Määräsatama oli Uusikaarlepyy. Ouluun Snellmanin perhe pääsi syyskuun 24. päivä. Häämatka oli kestänyt kaksi vuotta, kolme kuukautta ja seitsemän päivää.

Raahessa he kuulivat, että Sofin isän häitä oli juhlittu elokuussa. Sen jälkeen pariskunta oli lähtenyt häämatkalle Osmolla.

Koti Raahessa

Asuntoratkaisu oli Snellmaneille ihanteellinen. Sofi sai asua omassa tutussa kodissa. Talossa oli hyvin tilaa perheelle ja kahdelle piialle. Lisäksi osassa taloa asui vuokralaisia. Albert Herman ja Sofi olivat sopineet, että Albert Herman pysyisi Raahessa seuraavan talven.

Sofi sai huushollinsa kuntoon tuota pikaa. Hänen päivänsä kuluivat taloustöissä ja John Oscarin kanssa puuhatessa. Perheenpää tunsi usein olevansa naisväen tiellä, joten hän vietti aikaa kaupungilla ja kävi Oulussa sukuloimassa.

Kun kevät 1871 lähestyi merikapteenin mieli paloi merelle. Olisi lähdettävä tienaamaan perheelle elantoa. Vaikka edelliset matkat olivat olleet tuottoisia, ei niiden varassa voinut loputtomiin elää. Sofi oli ilmoittanut, että perheenlisäystä on tulossa. Siinäkin oli hyvä syy etsiä pestiä. Toinen lapsi: Albert Gustaf syntyi vuonna 1871.

Soveliuksen varustamolla oli tarjolla priki Ainon päällikkyys yhdelle edestakaiselle matkalle Englantiin. Sofille tämä oli hyvä uutinen, sillä hän ei vielä ollut kypsä jäämään pitkäksi aikaa yksin lasten kanssa Raaheen. Albert Herman vietti siis seuraavan talven kotona, mutta koti-isän rooli ei oikein hänelle sopinut. Hän oli kotona tarpeeton ja kaipasi merelle. Keväällä Sofilla oli jälleen uutisia: perheenlisäystä oli tulossa. Kolmas lapsi: Anna Kristina syntyi vuonna 1872. Snellmanit saivat 12 lasta. Kuopus syntyi vuonna 1893.

Lapset

1. John Oskar; 2. Albert Gustaf; 3. Anna Kristina; 4. Lilli Sofia; 5. Ebba Emilia; 6. Elin Gustava; 7. Herman Birger; 8. Eva Maria; 9. Benjamin; 10. Thor Ernst; 11. Vivi; 12. Venny (Geni)

Sofi hoiti kodin ja kasvatti lapset

Sofin elämäntehtäväksi muodostui kotiäidin rooli. Hän hoiti kotia ja kasvatti lapset. Jokapäiväisen arkiruljanssin pyörittäminen jäi hänen kontolleen perheenpään seilatessa maailman merillä vuosia kestäneillä työmatkoilla. Vuonna 1890 Albert Herman jäi lopullisesti maihin. Hänen värikäs elämänsä päättyi 75-vuotiaana 5.6.1904 Raahessa. Anna Sofia Snellman kuoli 21.12.1918, kun hän oli 70-vuotias.

Raahe-lehti julkaisi Sofin kuolemasta uutisen 30.12.1918: ”Tampereella kuoli t. k. 21 pnä merikapteenin leski Sofia Snellman, synt. Hannila, 70 wuotiaana. Lähinnä kaipaamaan jäiwät lapset, Wainaja haudattiin eilen Raahen hautausmaalle.”

”Aleksandra Reinholdsson on köyhälistön lapsia. Ollut aikaisemmin palwelijattarena ja sittemmin ompelijattarena. Työskennellyt innokkaasti köyhälistön asian hywäksi. Lomahetkiään on ahkerasti käyttänyt opintojen hankkimiseen, laajentanut tietojaan ja kehittänyt itsestään hywän puhujan. On nyt puolueen agitaattorina. Lukuisissa toimissa on hän ollut, lukuisia työläisiä itsetietoisuuteen herättänyt ja lukuisia järjestöjä perustanut. Warsinkin naiset owat hänelle paljon kiitollisuuden welassa. Parhaana todisteena hänen kywykkyydestään on se, että hän on asetettu yhdeksi Hämeen läänin pohjosen waalipiirin pääehdokkaaksi.” Vaalimainos: Työmies 14.3.1907, nro 62, s. 4.

Käräjäkirjurin tytär Parikkalasta

Aleksandra Alina (Sandra) Lehtinen (o.s. Reinholdsson) syntyi 1.7.1873 Parikkalan Koitsanlahdessa. Vanhemmat: käräjäkirjuri Viktor Reinholdsson (1831–1887) ja Eufemia Nokelainen (s. 1847), joka oli talollista sukua. Isän isä Yrjö oli puolestaan ollut Parikkalan Koitsanlahden hovin verovouti, joka perimätiedon mukaan piti päivätyöläiset ankarassa kurissa.

Sandralla oli yksi isosisko, kaksoisveli ja yksi pikkuveli, jotka kaikki kuolivat lapsena. Isän kuollessa Sandra oli 13-vuotias. Äiti oli työteliäs ja uskonnollinen.

Sandra sai käydä kansakoulua yhden vuoden. Sen katsottiin riittävän työväenluokan lapselle. Samaa mahdollisuutta ei 1800-luvun loppupuolella ollut vielä kaikilla lapsilla, sillä kansakoulujen perustaminen oli kuntien aktiivisuuden varassa, vaikka kouluihin oli mahdollista saada valtionapua.

Muutto Helsinkiin – naisliikkeen agitaattoriksi

Sandra pestautui kansakoulun jälkeen 16-vuotiaana palvelukseen kruununvouti Bromanin perheeseen ja muutti Helsinkiin vuonna 1894. Seuraavassa palvelupaikassa lääketieteen professori Fredrik Salzmanilla, palkka oli edellistä parempi, mutta kohtelu kehnoa. Tässä palveluspaikassa häneltä karisi se harhaluulo, että palvelijatar on perheenjäsen.

Huono kohtelu sai hänet kiinnostumaan ammattiyhdistystoiminnasta. Kesällä 1899 hän liittyi aiemmin keväällä perustettuun Helsingin Työväenyhdistyksen Palvelijatarosastoon, joka oli radikaalimpi kuin Miina Sillanpään johtama Helsingin palvelijataryhdistys. Vuonna 1902 hänet valittiin ammattiosastonsa puheenjohtajaksi. Hän edusti tuolloin osastoaan työläisnaisten valtakunnallisessa kokouksessa Turussa.

Sandra ei viihtynyt palvelijattaren työssä vaan hakeutui ompelijan oppiin. Ompelijana hänellä oli entistä enemmän omaa aikaa ja mahdollisuus paneutua järjestötyöhön.

Sandra tutustui työväenliikkeen perusteisiin Helsingin työväentalon raittiuskahvila Juttutuvassa, josta sakea tupakansavu karkotti arkajalat jo ovelta. Sandra ei jäänyt haukkomaan henkeään eikä tyytynyt kuuntelijan rooliin vaan osallistui. Hän kävi puolueen järjestämiä agitaatiokursseja täydentäen tietojaan ja taitojaan. Hänestä tuli sosialidemokraattisen naisliikkeen tunnetuimpia puhujia Ida Aalle-Teljon ja Fiina Pietikäisen ohella. Sandra alkoi tehdä puhujamatkoja ensin palvelijatarosaston nimissä, sitten myös sosialidemokraattisen puolueen ja naisliiton lähettinä.

Sandra osallistui myös aktivistiliikkeeseen. Kevään 1904 kutsuntalakon aikana hän kiersi muun muassa Mimmi Kanervon kanssa kagaalin (vastarintajärjestö, joka vastusti venäläistämistoimia) rahoittamana agitaattorina eri puolilla Helsinkiä. Kutsuntalakkojen seurauksena suomalaisten asevelvollisuus korvattiin Suomen suuriruhtinaskunnan rahamaksuin Venäjän keisarikunnan yleiseen budjettiin.

Tampereella marraskuussa 1905 pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa Sandra valittiin SDP:n puoluehallitukseen.

Eduskuntaan ensimmäisten naisten joukossa

”Ompelija ja neiti Sandra Reinholdssonin vaalilistan tunnus ’Torpparit ja palkolliset, ottakaa oikeutenne’ painui hedelmälliseen maaperään. Hämeen lääni valloitettiin sosialisteille Sandran saadessa toiseksi eniten ääniä.” (Katainen ja Oittinen) Hän toimi Hämeen läänin pohjoisen vaalipiirin kansanedustajana 22.05.1907–28.02.1910 Sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä.

Kesällä 1906 Sandra oli kihlautunut itseään yli kymmenen vuotta nuoremman, työläisaktivistina kunnostautuneen Juho Kustaa Lehtisen (1883–1937) kanssa. Mies muutti Sandran perässä Helsinkiin Työmies-lehden toimittajaksi ja avioliitto solmittiin toukokuussa eduskuntavaalien jälkeen. Pariskunnan esikoinen, tytär, syntyi vuonna 1908. Sandra sai eduskuntatyöstä sairauslomaa kaksi päivää ennen synnytystä ja kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen.

Ennen vuoden 1910 vaaleja Sandra pudotettiin ehdokaslistalta, koska puoluetoverit pitivät häntä liian radikaalina siltasaarelaisen linjan edustajana. Siltasaarelaiset oli vasemmistolainen luokkataistelua korostanut suuntaus.

Eduskuntatyön jälkeen Sandraa työllisti Sosiaalidemokraattinen Naisliitto, jonka puheenjohtaja hän toimi vuosina 1909–1913. Sihteerin tehtäviä hän hoiti vielä vuosina 1916–1918. Samalla jatkuivat puhujakiertueet.

Marraskuun 1917 yleislakon aikana hänet valittiin liiton edustajana suurlakkokomiteaan, joka oli suurlakon aikana toiminut keskeinen elin. Se johti lakon toimeenpanoa Suomessa.

Vuosikymmenen jälkipuoliskolla Sandra jäi taustalle puoluetoiminnasta ja keskittyi perheeseensä. Puoliso hoiti päätoimittajan ja kansanedustajan tehtäviä.

Pako Neuvosto-Venäjälle

”Sandra Lehtinen todennäköisesti näki, kun punainen lyhty syttyi Työväentalon torniin tammikuun 27. päivänä 1918 vallankumouksen merkiksi. Sandra asui aivan työväentalon kupeessa kivitalossa perheensä kanssa. Sandra oli 45-vuotias ja viimeisillään raskaana. Oliko hän toiveikas vai pelottiko häntä. Hän oli liittynyt HTY:n (Helsingin Työväenyhdistys) Naisosastoon jo vuosien 1899–1900 vaihteessa. Työväenliikkeen agitaattorina hän oli kiertänyt ympäri maata ja puhunut yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta. Hänet oli valittu 1907 suurella äänimäärällä eduskuntaan ja toistamiseen 1908.” (Kaskikorpi)

Kaupungissa vallitsi ruokapula. Ilmapiiri oli jännittynyt. Kansalaissodassa punaiset jäivät häviölle. Puoliso Juho Kustaa oli tunnettu työväenliikkeen aktiivi. Toverit kehottivat Sandraa pakenemaan lapsineen. Arviolta 10.000 punaista pakeni voittajien kostoa Neuvosto-Venäjälle, näiden joukossa henkensä puolesta pelännyt Sandra sylivauvan ja 10-vuotiaan tytön kanssa.

Juho Kustaa Lehtinen oli siirtynyt kansanvaltuuskunnan mukana Viipuriin. Sandra seurasi miestään ja pakeni junalla punaisten hallussa olleeseen Kotkaan, josta he 1. toukokuuta jatkoivat laivalla Pietariin. Parin viikon kuluttua matka jatkui Moskovaan. Pakolaisten kesken syntyi ajatus puolueen perustamisesta Suomea varten. Hanke toteutui elo-syyskuussa 1918, kun Moskovassa perustettiin Suomen kommunistinen puolue (Skp). Lehtiset osallistuivat perustavaan kokoukseen.

Syyskuun alussa uusi puolue lähetti Lehtiset pakolaisten tukikohtaan Buin kaupunkiin, yli 600 kilometrin päähän Pietarista. Leiriin oli enimmillään sijoitettu noin 3.300 pakolaista, joista suurin osa oli sotainvalideja, vanhuksia ja lapsia. Juho Kustaa Lehtisestä tuli leirin miliisiosaston päällikkö ja Sandrasta lastenkodin johtaja.

Lehtisten nuorin lapsi kuoli kurjissa olosuhteissa punatautiin heinäkuussa 1919. Lehtisten avioliitto päättyi eroon, koska Juho Kustaa oli löytänyt uuden kumppanin. Buin leirin lakkauttamisen jälkeen Sandra muutti Leningradiin, jossa hän työskenteli vuosina 1920–1921 SKP:n naisosaston toimitsijana.

Muutto takaisin Suomeen

Kesäkuussa 1921 Sandra palasi tyttärensä kanssa puolueen lähettämänä Suomeen. Hän liittyi kielletyn SKP:n peitejärjestönä toimivaan SSTP:een (Suomen Sosialistinen Työväenpuolue) työskennellen puhujana ja järjestäjänä puolueen lakkauttamiseen elokuuhun 1923 saakka. Hän toimi myös Helsingin Työväenyhdistyksen Naisosaston puheenjohtaja 1923–1925.

Vuonna 1925 hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon kommunistien vaalijärjestön STPV:n (Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestö) listoilta. Sen jälkeen hän toimi laillisten nais-ja raittiusjärjestöjen sekä kommunistien hallitseman Suomen Ravinto- ja Nautintoainetyöväen Liiton luennoitsijana.

Sandraa odotti vankilatuomio. Joulukuussa 1929 hänet vangittiin poliittisen toimintansa vuoksi samanaikaisesti Oskari Lammisen ja Katri Järvisen kanssa. Sandra Lehtinen asetettiin kymmenen muun kommunistin tavoin syytteeseen valtiopetoksen valmistelusta. Huhtikuussa 1930 Turun hovioikeus tuomitsi hänet 2 vuoden kuritushuonerangaistukseen ja hänet passitettiin Hämeenlinnan naisvankilaan. Huono ruoka ja puutteellinen hygienia yhdistyneenä miltei 60 vuoden ikään johtivat terveyden menetykseen. Vapautumisen jälkeen mahdollisuudet poliittiseen työhön ja elannon hankintaan olivat vähäiset. 1930-luvulla elettiin taloudellista lamakautta.

Neuvostoliittoon emigrantiksi

Juuri 1930-luvun alussa Suomesta muutti Neuvostoliittoon tuhansia toiveikkaita työläisiä rakentamaan sosialistista isänmaata. Vapauduttuaan vuonna 1931 Sandrakin ryhtyi harkitsemaan Neuvostoliittoon siirtymistä. Kärsittyään tuomionsa hän toteutti suunnitelmansa ja muutti vuonna 1932 Neuvostoliittoon, jossa hän asettui Petroskoihin.

”Emigranttivuosien (1933–1945) alussa Sandra asusti Petroskoin suomalaisyhteisössä muistelmiaan kirjoittaen. Vähitellen arkipäivään alkoi hiipiä viitteitä tulevasta katastrofista: aktiivisimpia kommunisteja ryhdyttiin yhtä toisensa jälkeen syyttämään ’kansanviholliseksi’. Eri kansallisuuksiin ulottuvat vainot alkoivat suuressa mitassa vuonna 1937 ja arviolta 20.000 suomalaista menetti seuraavina vuosina henkensä, näiden joukossa Alma Jokinen, J. K. Lehtinen ja monia muita Sandran tovereita vuosien takaa.” (Katainen ja Oittinen)

Paluu Suomeen

Suomen poliittisen tilanteen muututtua Sandra palasi kotimaahansa vuonna 1945 ja asui viimeiset vuotensa Helsingin Siltasaaressa. Lehtisestä tuli arvostettu työväenliikkeen veteraani ja SKP:n kunniapuheenjohtaja, joka oli mukana muun muassa SNDL:n (Suomen Naisten Demokraattinen Liitto) toiminnassa.

Suomen Naisten Demokraattinen liitto perusti Sandra Lehtisen opintorahaston. Sandra Lehtisen muistoadresseja ja -kortteja SNDL:n osasto käyttää jäsentensä onnitteluissa. Useissa SNDL:n opintoaineistoissa muistellaan Sandran elämäntyötä.

Sandra Lehtinen vietti elämänsä viimeisiä vuosia samassa kivitalossa Siltasaaressa työväentalon vieressä, jossa hän oli asunut 1910-luvulta alkaen. Hän oli värikäs persoona: suorapuheinen ja kiivasluontoinen. Periaatteistaan hän ei tinkinyt. Hän kuoli 5.9.1954 Helsingin kunnalliskodin sairaalassa.

Työura- ja elämäkertatietoja

palvelija ja ompelija Helsingissä ja Oulussa 1894–1903
sosialidemokraattinen puhuja, agitaattori ja järjestäjä 1902 alkaen
kansanedustaja 1907–1910
Sosialidemokraattisen Naisliiton puheenjohtaja 1909–1913, sihteeri 1916–1918
meni Venäjälle 1918
Venäjällä Buin kaupungissa lastenkodin johtaja 1918-
Leningradissa 1920-1921
Sosialistisen työväenpuolueen naisjärjestäjä ja puhuja 1921–1923
Helsingin Työväenyhdistyksen Naisosaston puheenjohtaja 1923–1925
Helsingin kaupunginvaltuusto 1925-
vankilassa poliittisista syistä 1929–1931
meni Neuvostoliittoon 1932
asui Petroskoissa ja Moskovassa 1933–1945

Inkeri Lehtinen

Sandra Lehtisen tytär, Inkeri Lehtinen (1908-1997) oli suomalainen poliitikko, Terijoen hallituksen valistusasiain ministeri ja Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen johtohenkilö.

Räätälin tytär

Maria (Maiju) Raunio syntyi vuonna 1872 Keuruun pitäjässä Keski-Suomessa räätäli Erland Saarisen (1846-1930) ja piika Kristiina Hellénin (1851-?) esikoisena. Perheeseen syntyi kaikkiaan 13 lasta, joista kuusi kuoli jo pienenä. He asuivat kirkkoherra F. H. Bergrothin virkatalon mailla, mutta muuttivat Tampereelle 1880-luvun vaihteessa. 

Kirkkoherra oli itse pietistisen herätysliikkeen kannattaja ja samoin Saarisen perhe. He olivat myös suomenmielisiä. Vuosisadan vaihteessa perheestä tuli työväenliikkeen kannattaja ja Mariasta peräti kansanedustaja ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan.

Erland Saarinen perusti räätälinverstaan rakentamaansa taloon palattuaan takaisin Keuruulle. Perhe oli vaurastunut ja Marialla oli taloudelliset edellytykset käydä kansakoulua. Hän toimi ompelijana isänsä verstaalla.

Avioliitto Kalle Flintan kanssa ja leskeys

1890-luvun alussa Raunio tutustui tulevaan puolisoonsa Kalle Kustaa Flintaan (1861-1905), joka oli maalari ammatiltaan ja tapaamisen aikoihin rakentamassa Keuruun kirkkoa. Paikkakunnalle oli muuttanut suomalaisen työväen aktiivi, suutari Eetu Salin. Maria Salinin innoittamana kiinnostui nuorisoseuratoiminnasta. Kalle Flintasta tuli vuonna 1892 nuorisoseuran puheenjohtaja ja Mariasta sihteeri. Toiminta hiipui kuitenkin melko pian. 

Marian ja Kallen ensimmäinen lapsi syntyi 1893. Avioliitto solmittiin vasta 1895 ja vuosisadan vaihteessa he muuttivat Ruovedelle. Vuonna 1899 perheen sukunimi vaihdettiin Raunioksi. Pariskunnalle syntyi seitsemän lasta, joista kaksi kuoli nuorena.

Palattuaan Keuruulle vuonna 1902 Maria ja Kalle Raunio liittyivät paikallisen työväenyhdistyksen jäseniksi. Kaksi vuotta myöhemmin Kallesta tuli yhdistyksen puheenjohtaja, mutta hän lähti pian siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin vuonna 1904 porvariston kritiikin takia ja kuoli vuonna 1905 kaivosonnettomuudessa Vermontin osavaltiossa Rutlandin kaupungissa. 

Syksyllä 1904 Maria Rauniosta tuli Keuruun työväenyhdistyksen sihteeri ja vuoden kuluttua hän toimi myös väliaikaisena puheenjohtajana.

Maria jäi lapsineen osittain köyhäinavun varaan. Hän teki satunnaista työtä mm. Lahdessa Raivaajan toimituksessa. Kun hän oli ehdolla eduskuntaan, porvarillinen lehdistö ja parjaajat syyttivät hänen rasittaneen Keuruun kunnan vaivaishoitoa. Jo tuohon aikaan pilkattiin ja arvosteltiin rankasti varsinkin naiskansanedustajia. Työläisnainen-lehti, jonka vastaavana toimittaja oli Miina Sillanpää ja toimitussihteerinä Hilja Pärssinen, puolustivat julkisesti Maria Rauniota, kuten myös Vapaus-lehti. Näin kirjoitti Työläisnainen:

”Maria Raunio jos kukaan on yhteiskunnan murjoma. Kun hänen miehensä vielä eli, aikoivat he lähteä työttömyyttä ja kurjuutta pakoon Ameriikkaan, toivoen siellä löytävänsä työtä ja parempaa ansiota, jota isänmaa ei voinut heille tarjota. He möivät kaikki tavaransa ja mies meni yksin edeltäpäin. Perheen oli määrä tulla perästä, kun mies ensiksi olisi ansainnut matkarahat. Toiveet pettivät kuitenkin. Kohta kun R. oli saapunut Ameriikkaan ja saanut työpaikan, menetti hän tapaturmaisesti henkensä eräässä kaivosonnettomuudessa. Näin jäi vaimo kuuden pienen lapsensa kanssa puille paljaille ja karvaalla sydämmellä täytyi äidin jättää pienokaisensa vaivaistalon kolkkoon hoitoon, kun ei velkaantuneena 60 markan kuukausipalkalla voinut heille leipää hankkia.”

Poliittinen ura ja kansanedustaja

Maria Raunio lähti aktiivisesti mukaan politiikkaan marraskuun 1905 suurlakon jälkeen. Ompelijana hän ei saanut enää työtä puoluevalintansa takia. Joten hän jätti lapsensa vanhempiensa hoitoon ja muutti Tampereelle, sai töitä Kansan Lehden konttoristina, kouluttautui puhujaksi ja sai töitä myöhemmin Sosialidemokraattisen Naisliiton perustaman äänioikeuskomitean puhujana. Vuoteen 1906 järjestön nimenä oli ollut Suomen Työläisnaisten liitto. 

Suomessa saivat naiset vuonna 1906 äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ensimmäisinä Euroopassa. Eduskuntauudistuksessa valta siirtyi nelisäätyiseltä valtiopäivälaitokselta 200 kansanedustajalle. Vaaleissa saivat äänestää 24 vuotta täyttäneet kansalaiset säädystä, varallisuudesta ja sukupuolesta riippumatta. Uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki vahvistettiin 20.7.1906. Naiset pääsivät ensi kerran äänestämään 15.-16.3.1907.

Vuonna 1906 Maria alkoi sosialidemokraattien Mikkelin vaalipiirin agitaattoriksi. Koska naiset olivat saaneet äänioikeuden, uudistui myös Sosialidemokraattisen Naisliiton toiminta. Liitto hyväksyi vaaliohjelman ja järjestäytyi vaalipiireittäin. Maria kävi puhujamatkoilla myös Pohjois-Hämeessä ja Vaasan seuduilla.

Työläisnainen uutisoi huhtikuussa hyvästä vaalituloksesta. Olivathan sosialidemokraaattiset naiset saaneet yhdeksän naiskansanedustajaa yhdeksästätoista. Maria Raunio oli ollut ehdolla kahdessa vaalipiirissä: Mikkelin läänin vaalipiiristä hän sai 5 045 ääntä, vertausluku oli 8446 ja Vaasan läänin itäisestä vaalipiiristä kolmanneksi eniten ääniä yhteensä 5 929, vertausluku 11 042. Koska vertausluku oli suurempi Vaasan läänin itäisessä Maria Raunio valittiin tämän vaalipiirin ehdokkaaksi. Vaalitapa ei ollut samanlainen kuin nykyisin. 

Kansanedustajana hän edusti Vaasan läänin itäistä vaalipiiriä ja toimi kansanedustajana ajalla  22.05.1907 – 28.02.1910 Sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä. 

Kansanedustajana ollessaan hänen sydäntään lähinnä olivat köyhien äitien ja lasten aseman parantaminen ja yleisen kansansivistyksen puolesta puhuminen. Raunio esitti muun muassa äitiyslomia, kunnallisia kätilönvirkoja sekä ensikotien perustamista. Hän puhui ja ajoi pakollista kansakoulua jokaiselle sekä koulukeittiön perustamista ja köyhien oppilaiden vaateapua, vanhuuden vakuutusta. Hän kuului ensimmäisellä kaudella anomusvaliokuntaan, toisella kaudella sivistysvaliokuntaan ja suureen valiokuntaan. 

Valtiopäiväanomuksista voisi mainita naisen naimaiän korottaminen. 

Vuoden 1910 vaalien ehdokaslistalta hänet syrjäytettiin puolueen sisäisten erimielisyyksien vuoksi. Hän oli vastustanut vuoden 1909 valtiopäivillä muutaman puoluetoverinsa kanssa puolueensa lehmänkauppasopimusta porvariston kanssa. Maria Rauniota vain rangaistiin ja piirikokous pudotti hänet ehdokaslistalta pois. Tehtiinköhän oikea ratkaisu, sillä puolue menetti Vaasan läänin itäisessä vaalipiirissä noin 3 000 ääntä?

Elämä USA:ssa ja toinen avioliitto

Maria Raunio oli synnyttänyt seitsemän lasta. Hän oli ollut työväenliikkeen aktiivinen jäsen, entinen kansanedustaja ja varattoman väestön tukija. Puolue ei tukenut häntä jatkamaan aktiivista kansanedustajauraansa Suomessa. Tämän vuoksi Maria Raunio muutti siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin yhdessä miesystävänsä kanssa.

Maria Raunion ja August Aaltosen matka Yhdysvaltoihin uutisoitiin jopa Sanomalehti Etelä-Suomessa. He olivat nimittäin olleet lähdössä väärennetyllä passilla ja poliisi oli pidättänyt heidät. Lehti oli tapahtuman uutisoinut otsikolla ”Vapaata rakkautta”. Selitys oli, että he olivat halunneet matkustaa samassa hytissä. Väärennetyn passin näyttäminen johti raastuvanoikeuden käsittelyyn. 

Matka Yhdysvaltoihin kuitenkin toteutui ja Maria Raunion toinen puoliso oli Lahdesta kotoisin oleva nahkuri ja renki August Aaltonen (1880-1949), jonka kanssa hän solmi hyvin lyhyen siviiliavioliiton Yhdysvalloissa Pittsburghissa vuonna 1910. 

Raivaaja uutisoi lokakuussa 1910 näin: ”August Aaltonen ja Maria Raunio menivät naimisiin viime tiistaina. Kaupungin klerkki toimitti vihkimisen. Tästä lähtien tulee Maria Raunio käyttämään nimeä Maria Raunio-Aaltonen. Molemmat ovat äskettäin Suomesta saapuneita tunnettuja toimihenkilöitä työläisten riveissä jonkavuoksi jo jotkut porvarilliset sekotusmyllyn käyttäjät, joita joskus sanomalehdiksi kutsutaan – niinkuin esim. Pohjan Tähti – kerkesivät jo levittämään heistä jos jonkinlaisia pötyjuttuja.”

Raivaajan numeroissa vuodelta 1910 ja 1911 on luettavissa Marian aktiivinen agiteeraaminen ja puhujamatkojen määränpäät ja sisällöt. Mm. hän oli kahdeksalla eri paikkakunnalla puhumassa marraskuussa 1910.  Maynardissa hän piti yhdessä toveri Eetu Salinin kanssa kahden viikon kurssin marras-joulukuussa 1910. Hän oli kysytty puhuja ja pääsi vielä toimittajaksi Toveri-lehteen, joten nimi tuli tunnetuksi amerikansuomalaisten keskuudessa. 

Sosialidemokraattinen lehti Työmies; Amerikan suomalaisen työväestön äänenkannattaja, perustettu Massachusettsin Worcesterissa vuonna 1903 kirjoitti helmikuun numerossa 1911 Marian puhujalahjoista.

”Helmikuun 9 ja 10 päivän iltoina oli meillä luennoimassa Maria Raunio-Aaltonen. Työläisiä olikin saapunut kuulemaan molempina iltoina enempi kuin koskaan ennen tällaisiin tilaisuuksiin, joka oli hyvin ilahuttavaa nähdä. Ihmiset alkavat yhä enempi ja enempi lainata huomiotansa sekä ajatustansa sosialidemokraattiselle liikkeelle. Luennot olivat hyvin puoleensa tempaavia…” 

Maria Raunio ehti ennen varhaista kuolemaansa vaikuttaa amerikansuomalaisessa työväenliikkeessä hyvänä puhujana.

Toveri, joka oli lännen suomalaisen työväestön äänenkannattaja, kirjoitti  toimittajansa Maiju Raunion kuolemasta seuraavasti: 

”Mrs Mäkinen oli epäillyt, että mitenkähän lie asiat, mutta oli poistunut tullen kolmannen kerran klo kolmen aikaan, jolloin Maiju oli edelleenkin nukkunut. Mrs Mäkinen oli koettanut herättää häntä mutta turhaan. Silloin oli hän mennyt naapurista hakemaan apua sekä myös lääkärin. Mutta lääkärin kovista ponnistuksista huolimatta hän kuitenkin kuoli illalla klo puoli yhdeksän. Sikäli kun on tähän mennessä  saatu selville, oli hän nauttinut jotain unipulveria, ehkä liian suuren annoksen joten  on saanut kai myrkytyksen.” 

Entinen ompelija, kansanedustaja, agitaattori Maria Raunio kuoli USA:ssa Astoriassa Oregonin osavaltiossa unilääkkeiden yliannostukseen 1911. Hänet on haudattu Astorian eteläpuolelle Greenwoodin kalmistoon. 

Axel Gallénin malli, dokumenttiromaani ja oma polku

Kesällä 1889 taiteilija Axel Gallén (Akseli Gallén-Kallela) oleskeli Ekolan torpassa Keuruulla ja pyysi mallikseen 17-vuotiaan Maria Saarisen. Syntyi öljyvärimaalaus, joka tunnetaan nimellä Tyttö Keuruun vanhassa kirkossa. Teos kuuluu Gösta Serlachiuksen taidekokoelmaan.

Maria Rauniosta on ilmestynyt myös dokumenttiromaani, jonka on kirjoittanut Raija Pohjolainen, Tyttö Keuruun vanhassa kirkossa; Kansanedustaja Maria Raunion elämä. Julkaisija Kellastupa 2016.

Maria Raunion nimeä kantava polku avattiin Keuruulla hänen 145-vuotissyntymäpäivänä 26.5.2017.  Polku on 700 metriä pitkä ja se alkaa Lapinsalmen sillalta jatkuen rantaraittia pitkin pääkirjaston ohi Seiponniementien risteykseen.

Ylen Areenassa on kuunneltavissa SDP:n kansanedustaja ja sosiaalineuvos Martta Salmela-Järvisen (1892-1987) esitelmä, jossa hän kertoo sarjassa Eduskunnan ensimmäiset naiset Maria Rauniosta, äänitetty vuonna 1969.

https://areena.yle.fi/1-1291058

Elisabeth Amanda Wilhelmina Wikander oli merikapteenin tytär. Hän meni naimisiin merikapteeni Alfred Dahlstömin kanssa. Häämatkansa aikana hän menetti miehensä ja synnytti laivassa pojan. Hän solmi toisen avioliiton Rauman pormestari Frans Törnrothin kanssa ja synnytti 13 lasta.

Wikander Pietarsaaresta Raaheen

Jakob Wikander (s. 1775) toimi kauppiaana ja merikapteenina Pietarsaaressa. Perheeseen syntyi 10 lasta, joista kaksi tytärtä ja poika William (1815–1897) muuttivat Raaheen vuonna 1837. William Wikander työskenteli Langin varustamon lisäksi kapteenina Fellman-Lundbergin, Reinin ja Soveliuksen laivoissa.

Hän meni naimisiin englantilaisen Elisabeth Wilkinsonin (1841–1869) kanssa vuonna 1838. Pariskunta sai 8 lasta, 3 tyttöä ja 5 poikaa.

Elisabeth Amanda Wilhelmina syntyi perheen kolmantena lapsena 22.5.1845. Historian kirjat eivät kerro minkälaisen koulutuksen Amanda sai, mutta hänen aikanaan Raahessa toimi useita mamsellien kouluja, joissa sai maksua vastaan opetusta. Samuli Paulaharju mainitsee Wanha Raahe -kirjassa Lina Keckmanin, joka opetti kaupungin parhaimmiston tyttäriä 1830–1840-luvuilla. Kymmenkunta tyttöä kävi koulussa oppien lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Lisäksi heille opetettiin historiaa ja maantietoa, jopa ranskaa. Käsityöt, varsinkin koruompelu, oli tärkeä oppiaine. Hyviin käytöstapoihin tyttöjä ohjattiin myös.

Dahlström Turusta Raaheen

Adolf Dahlström toimi kapteenina turkulaisissa laivoissa. Hänellä oli yhdeksän lasta, joista toiseksi nuorin oli Gustaf Alfred (1841–1869). Merikapteenin poika tunsi vetoa isänsä ammattiin ja otti ensimmäisen pestinsä laivaan vuonna 1859. Hän opiskeli Turun merenkulkuoppilaitoksessa ja purjehti maailman meriä ja valmistui merikapteeniksi keväällä 1866. Kun hän ei löytänyt työpaikkaa kotikaupungistaan, hän hakeutui Raaheen, joka oli Suomen johtava merikaupunki 1860-luvulla.

Alfred nimitettiin Eos-prikin kapteeniksi vuonna 1866. Laivan omistivat Lundströmit ja Lundbergit. Raahelaistunut Alfred rakastui. Hänen sydämensä valittu oli kapteeni William Wikanderin tytär Elisabet Amanda Wilhelmina (1845–1904). Nuoret kävivät papin aamenilla Raahessa 15.11.1868.

Elokuussa 1867 Alfred oli siirretty parkki Hermeksen kapteeniksi. Hänen oli tarkoitus lähteä Hermeksellä merelle häiden jälkeen.

Amandan ja Alfredin häämatka

Koska nuorenparin yhdessäolo uhkasi jäädä kovin lyhyeksi, he päättivät, että Amanda lähtee mukaan. Työmatka olisi samalla heidän häämatkansa. Tällainen menettely ei ollut mitenkään tavatonta. Päinvastoin. Taikauskoiset merimiehet uskoivat, että naisen läsnäolo laivalla tuo huonoa onnea. Kapteenilla oli lupa ottaa laivaan mukaan vain vaimo tai tytär.

Matkan päämäärä oli Havanna Kuubassa. Menomatkalla laiva poikkesi Tanskassa, Helsingörissä, jossa pariskunta kävi valokuvaajalla.

”Kaunispiirteisellä 23-vuotiaalla Amandalla oli yllään musta, silkkinen hääpuku, jonka miehusta myötäili hänen tyttömäisen hoikkaa vartaloaan tiheästi edestä napitetulla yläosallaan. Käsivarsia peittivät hieman pussimaiset hihat, jotka kapenivat ranteita kohti ja paljastivat kaunismuotoiset kädet, joiden vasemmassa sormessa oli kahden timantin keskellä sinisafiiri. Sormus on yhä tallella ja se kulkee suvussa, joten sen kivet ovat tiedossa. Puvun alaosassa oli erittäin runsaasti ja kauniisti laskostuvaa silkkiä. Amanda oli sitonut mustan luonnonkiharan tukkansa päänsä taakse nutturalle aviosäätyyn siirtymisen merkiksi.” (Blogspot)

Seuraavaksi poikettiin Lontoossa, Falmouthissa ja Cardiffissa. Laivan ainoana naisena ja kapteenin rouvana Amanda sai erikoiskohtelun. Hän sai istua Alfredin kanssa päivittäin kapteenin pöydässä ja laivapojat tarjoilivat heille päivälliset ja muut ateriat.

Kun Alfred oli hoitamassa kapteenin velvollisuuksiaan, Amanda lueskeli mukanaan olevia kirjoja sekä tutki kapteenin kirjaston teoksia. Hän kirjoitti kirjeitä näkemästään kotiväelleen sekä sukulaisilleen Englantiin tai teki käsitöitä.

Keltatauti raivosi Kuubassa

Parkki Hermes purjehti Englannin kautta Atlantin yli Kuubaan ja pääsi perille toukokuussa 1869. Laivan saavuttua Havannaan miehistö huomasi, että siellä raivosi keltakuume-epidemia. Osa Hermeksen miehistöstä sairastui ja joutui sairaalaan. Havannassa kuoli kuusi miestä. Myös Alfred sairastui mutta ei halunnut jäädä sairaalaan.

Laivan lasti purettiin ja paluurahdiksi lastattiin sokeria. Menehtyneiden merimiesten tilalle pestattiin tuuraajia. Osa pestatuista oli epäpäteviä, mutta heihin oli tyydyttävä, koska ammattitaitoisista merimiehistä oli pulaa. Matkan aikana paljastui, että palkattu perämies oli täysin vailla navigointitaitoja.

Kesäkuun puolivälissä laiva lähti purjehtimaan kohti Eurooppaa päämääränä Falmouth Cornvallissa. Alfred makasi sairasvuoteella mutta hänen ohjeidensa mukaan purjehdittiin. Hän kirjoitti vaimolleen muistikirjaan ohjeet purjehtimisesta ja menettelytavoista satamissa, koska pelkäsi, ettei selviä matkasta hengissä. Eikä hän selvinnytkään, vaan hänen voimansa uupuivat heinäkuussa 1869.

Viimeisillään raskaana oleva Amanda oli ainoa nainen laivalla, joten helppoa hänellä ei ollut. Alfredin jättämä vastuu laivasta painoi. Eikä siinä vielä kaikki. Havannassa palkattu kelvoton perämies alkoi ahdistella häntä. Merimiesten oli puosun (pursimies) johdolla pakko pönkätä ketale loppumatkan ajaksi köysivarastoon.

Amanda synnytti esikoisensa valtameren aalloilla keinuvassa purjelaivassa puosun toimiessa kätilönä. Synnytys sujui hyvin ja potra poika aloitti elämänsä 19.9.1869. Papereihin merkittiin syntymäpaikaksi Falmouth, satama. Poika sai kasteessa nimen Ernst Alfred.

Falmouthissa Hermeksen asiat laitettiin viralliselle tolalle. Kapteeniksi nimitettiin Amandan isä William Wikander.

Amanda Raahesta Raumalle

Kotimaassa laivan määränpäänä oli Rauman satama, josta Amandan oli määrä jatkaa matkaa kotiinsa Raaheen. Kun nuori äiti asteli ryhdikkäänä vauva sylissään satamalaiturille, siellä sattui kävelemään myös Rauman pormestari, tuomari Frans Törnroth (1842–1911) ystävänsä kanssa. Hän rakastui Amandaan ensi silmäyksellä ja otti selvää naisen henkilöllisyydestä. Hänen tiedetään Leikolan mukaan sanoneen ystävälleen satamassa: ”Kun vuosi on kulunut umpeen, tuo leski on minun!”

Vuoden kuluttua tapaamisesta heidät vihittiin, ja koti perustettiin Raumalle. Perheeseen syntyi 13 lasta, joista nuorin vuonna 1887, kun Amanda oli 42-vuotias. Kun Amandan ja Alfredin neljä vuotta Rauman lyseota käynyt Ernst, täytti 15 vuotta vuonna 1884, hän lähti merille pestautuen jungmanniksi Wilhelm-nimiseen laivaan.

Törnrothin perhe Raumalta Tampereelle

Frans Törnroth toimi Rauman pormestarina vuodesta 1869. Hän oli porvarissäädyssä Rauman edustaja valtiopäivillä 1877–1878. Hän joutui viralta pannuksi vuonna 1887 ja toimi sen jälkeen asianajajana Tampereella, jonne perhe muutti samana vuonna.

Viran menettämiseen johtaneet tapahtumat alkoivat vuonna 1882 Rauman majatalossa, kun Frans osallistui juominkeihin. Mukana oli korkea-arvoinen venäläinen kirkonmies, joka syytti Fransia Venäjän keisarin solvaamisesta. Tilanne eskaloitui ja Frans iski puukolla kirkonmiehen parrastaan kiinni pöytään. Frans tuomittiin viralta pantavaksi.

Amanda kuoli Tampereella 5.8.1904. Muistokirjoitus Turun Lehdessä: ”Kuollut. T. k. 5 p. kuoli Hannunsorkan tilalla Teiskossa tuomarinrouwa Amanda Elisabeth Törnroth, omaa sukua Wikander, 60 wuoden ijässä. Wainajan ensimäisestä awioliitosta Hermes laiwan kapteenin Dahlströmin kanssa kerrotaan eräs tapahtuma, joka on omiaan kuwaamaan wainajan tarmokasta luonnetta. Laiwan matkalla Länsi-Intiaan tapahtui, että sekä kapteeni että suuri osa miehistöä Hawannassa sairastui keltatautiin ja kuoli siihen. Täytyi hankkia uusi miehistö, seikkailijoita, maankiertäjiä ja mitä waan, ja lähteä paluumatkalle. Perämiehenä oli mies, joka tuskin tiesi purjehtimistaidosta tuon taiwaallista. Mutta nuori kapteenin leski ei pelästynyt ja hänen tarmokkaalla johdollaan laiwa onnellisesti saapui määrän päähän Eurooppaan takaisin. — Welwollisuudentuntoista ja hywäsydämistä wainajaa surewat sywästi hänen toinen miehensä tuomari Frans Törnroth, suuri joukko lapsia ja lastenlapsia, sukulaisia ja ystäwiä.”

Frans Törnroth kuoli Tampereella 29.1.1911.

Maria Paaso ent. Laine (myös Paaso-Laine ja Laine) oli yksi niistä 19 naiskansanedustajasta, jotka valittiin ensimmäisinä naisina Suomen eduskuntaan. Kansanedustajana hän oli vuosina 1907–1908 Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä valittuna ja hän kuului Sosialidemokraattiseen eduskuntaryhmään. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa valittiin 19 naista kansanedustajaksi. Heistä yhdeksän oli sosialidemokraattien listoilta, ja kymmenen keskustasta ja oikeistopuolueista. 

Laivurin tytär

Maria Sofia Paaso syntyi 1868 Iin pitäjässä ja kuoli vuonna 1945 Helsingissä.

Maria Paason vanhemmat olivat laivuri Juho Olavinpoika Paaso (1840 -1921) ja Liisa Matintytär Palukka (1845 – 1884). Iin satama oli tunnettu tervasatama ja laivureille oli työtä. Perheessä oli 12 lasta, joista Maria oli vanhin. Äiti kuoli nuorinta lasta synnyttäessään Marian ollessa tuolloin 15-vuotias. Hän keskeytti kansakoulun ja muutti sukulaistädin avustuksella Helsinkiin palvelijattareksi. Maria oli oppinut isänsä laivamatkoilla ruotsia ja siitä oli hyötyä hienojen perheiden palvelijattarena. Palvelijattaren työ kuitenkin tuntui orjalliselta ja Maria kävi ompelukurssin ja teollisuuskoulua ja ryhtyi ompelijattareksi. 

Avioliitto Filip Laineen kanssa

Ennen kansanedustajuutta Maria Paaso toimi ompelijattarena. Maria Paaso meni naimisiin vuonna 1889 muurari Filip Laineen (1863-1922) kanssa. Avioliittonsa aikana Maria käytti sukunimeä Laine. Musikaalisesti lahjakkaan tulevan aviomiehensä Maria oli tavannut vapaaehtoisen palokunnan tanssi-iltamissa. Filip soitti muurarien soittokunnassa, oli muurarien ammattiyhdistystoiminnan kärkimiehiä ja johdatti Marian työväenliikkeen toimintaan. Aviomiehellä oli kausiluontoisia työpaikkoja ja avioliittoa varjosti nykykielellä sanottuna kosteat illat. Filipin liiallinen alkoholin käyttö vaikeutti perheen elämää. He esim. joutuivat vaihtamaan usein asuntoa maksamattomien vuokrien takia. 

Avioliitto päättyi eroon vuonna 1905, virallisesti kuitenkin vasta 1917. 

Sisällissodan aikana perheen sympatiat olivat punaisten puolella. Maria päätyi Hämeenlinnan vankilaan, Filipiä pahoinpideltiin ja poika Yrjö katosi Neuvosto-Venäjälle, mutta palasi muutaman vuoden kuluttua vaimoineen ja tyttärineen vapaana kansalaisena. 

Maria ja Filip Laineen menestyneet lapset 

Perheessä oli kolme lasta, jotka kaikki pääsivät varsin korkealle urallaan: Laina (1890-1962), Yrjö (1891-1972) ja Eine (1892-1970). Lasten isä oli musikaallinen ja äiti teatterista kiinnostunut poliitikko. 

Kuuluisin lapsista tulisi olemaan Eine Laine, joka näytteli Helsingin kansanteatterissa ja tuli tunnetuksi Suomisen perheestä kertovissa elokuvissa roolistaan isoäitinä ja televisiosarjasta Me Tammelat. 

Laina Laine opiskeli musiikkia ja oli ammatiltaan näyttelijä ja operettiprimadonna. Hän näytteli mm. Viipurin näyttämöllä ja Turun teatterissa. Hän sai elokuvasivurooleja ja esiintyi radiossa.

Yrjö Laine valmistui kansakoulun opettajaksi Jyväskylän seminaarista ja hän perehtyi Suomen työväenliikkeen varhaisiin vaiheisiin historioitsijana. Sisällissodan aikana 1918 hän toimi punaisten hallituksen eli kansanvaltuuskunnan sihteerinä. Hän pakeni sodan lopussa Neuvosto-Venäjälle, jossa toimi opettajana. Palasi Suomeen 1921, joutui vangituksi ja syytettiin valtiopetoksesta, hovioikeus vapautti hänet kuitenkin 1922. Yrjö valmistui Helsingin yliopistosta maisteriksi ja kirjoitti Suomen poliittisen työväenliikkeen historian. Hän pääsi ammattiurallaan opetuksen parissa varsin pitkällä, oli Helsingin suomalaisen yksityislyseon opettaja ja rehtori. 

Työväenliikkeestä tuli aatteellinen koti

Maria Paaso oli sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen ensimmäisiä naispuhujia ja puolueen naisjärjestön johtonaisia 1890-luvun lopulta 1910-luvulle. 

Helsinkiin oli muuttanut paljon nuorta väkeä 1900-luvun vaihteessa ja heidän ammattiosastoissaan tarvittiin asiantuntijoita. Maria osallistui työläisnaisten liiton perustavaan kokoukseen vuonna 1900 ja hän edusti kylvettäjien ammattiosastoa. Hän oli ollut jäsenenä perustavan kokouksen toimikunnassa ja valittiin yhdeksi sihteeriksi. Alustuksessaan hän pohti kysymystä, miten naiset saataisiin liittymään yhdistyksiin ja valvomaan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oikeuksiaan. 

Suomen työläisnaisten liitto perustettiin vuonna 1900 Suomen työväenpuolueen rinnalle. Mariasta tuli työläisnaisliiton liittotoimikunnan jäsen ja liiton sihteeri vuosiksi 1900-1902. Liitto vaihtui vuonna 1906 Suomen sosialidemokraattiseksi naisliitoksi. Lisäksi hän oli jäsenenä Sosialidememokraattisen raittiusliiton liittotoimikunnassa. Hän kannatti julkista köyhäinhoitoa ja kätilöiden palkkaamista sekä yleistä oppivelvollisuutta.

Maria oli myös perustamassa Ihanneliittoa vuonna 1902, joka oli sosialidemokraattinen varhaisnuorisojärjestö. Idea tuli työläisnaisten liitosta, koska haluttiin opettaa jo aikaisessa vaiheessa lapsille työväenaatetta. Maria toimi ohjaajana Ihanneliiton järjestämillä kursseilla. Liitto piti lakkauttaa senaatin päätöksellä 1912. 

Poliittinen aktiivisuus vaati veronsa. Maria hankki elantonsa itselleen ja lapsilleen toimimalla Sosialidemokraattisen Naisliiton luennoitsijana ja pidettynä sellaisena. Maria oli ensimmäisen sortokauden (1899-1905) aikana useaan otteeseen maan alla ja maanpaossa Ruotsissa vuosina 1903–1905. Ja toisen kerran jälleen Tukholmassa ns. Seynin sortokauden (1908-1917) aikana. Mutta ei sielläkään Maria ollut toimeton. Hän osallistui Tukholman Suomalaisen Seuran toimintaan ja sai palata takaisin Suomeen olojen muututtua vuonna 1917.

Suomen Sisällissodassa 1918 Maria Paaso toimi punaisten elintarvikelautakunnassa ja joutui pakenemaan ensin Kotkaan ja sitten Viipuriin. Joutui Viipurin vankileirille, sitten Hämeenlinnan vankileirille ja vapautettiin kesällä 1918. 

Töitä hän sai tämän jälkeen Työväen Raittiusliitosta muutamaksi vuodeksi lastenosaston ohjaajana kunnes perusti paperikaupan Helsinkiin. Kauppa ei menestynyt ja konkurssi oli edessä. Onneksi poika Yrjö auttoi taloudellisesti ja Maria Paaso eli hänen taloudellisen tuen varassa loppuelämänsä.

Ne 19 ensimmäistä naiskansanedustajaa

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 valittiin Suomen eduskuntaan 19 naista. Heistä yhdeksän oli työväenpuolueen listoilta, ja loput kymmenen keskustasta ja oikeistopuolueista. Maria Paaso oli yksi näistä 19. Hänet tunnettiin tähän aikaan sukunimellä Laine.   

Näin esitteli Suomen Sosialidemokraattisen puolueen julkaisu Punanen kansanedustaja Maria Laineen 1.1.1907: ”Maria Laine. Synt. 13.11.1868 Iin pitäjässä, käynyt kansakoulun ja teollisuuskoulua. Kirjotellut jo aikaisin sanomalehtiin, ollut työväenliikkeessä monenlaisissa luottamustoimissa, ollut mukana useissa edustajakokouksissa Helsingin edustajana, toiminut puhujana. Hämeen läänin Eteläisen vaalipiirin edustaja.”

Eduskunnassa Maria Laine oli lakivaliokunnan jäsen. Hänen nimissään jätettiin kolme aloitetta koskien seuraavia aiheita: Aviovaimon oikeus lapsiinsa ja pesänomaisuuden hallintaa koskevan lainsäännösten muuttaminen, Viaporin kapinaan osallistuneiden Suomen kansalaisten armahtaminen ja vankiloiden vanhojen järjestysrangaistuksien poistaminen.

Keisari Nikolai II hajoitti Suomen ensimmäisen eduskunnan huhtikuussa 1908 ja uudet vaalit järjestettiin heinäkuussa 1908. Maria Lainetta ei huolittu listoille ”erityisistä syistä” ja näin toinen kausi kansanedustajana ei jatkunut.  Maria Laineen kansanedustajaura jäi lyhyeksi poliittisten riitojen vuoksi. Myös ihme kyllä hänen värikäs pukeutuminen mm. punainen pusero ja muodikkuus muutenkin herättivät huomiota. Häntä kritisoitiin omiensakin keskuudessa yläluokkaisesta pukeutumistyylistä. Naiskansanedustajat pukeutuivat tuolloin mustiin. 

Maria Paason tunsi entinen SDP:n kansanedustaja ja sosiaalineuvos, myös lapsuudessaan ihanneliittolainen, Martta Salmela-Järvinen (1892-1987), joka muisteli Ylen Areenassa Maria Paaso-Lainetta ja Mimmi Kanervoa vuonna 2011 julkaistussa podcastissa Ensimmäisen eduskunnan naiset. https://areena.yle.fi/1-1293320.

Maria Sofia Paaso lepää Hietaniemen hautausmaalla yhdessä tyttäriensa Eine ja Lahja Laineen ja muiden sukulaisten kanssa samassa perhehaudassa.

Linda Maria Sibelius (1863-1932) syntyi Hämeenlinnassa Sibeliuksen kulttuurikotiin. Musiikki yhdisti Sibeliuksen perhettä. Linda valmistui opettajaksi, oli täysihoitokodin johtajatar ja Tunisiassa lähetystyössä mutta uupui ja vietti lopun elämästään mielisairaalassa. 

Linda Sibeliuksen lapsuudenkoti 

Lindan isä oli Hämeenlinnan kaupunginlääkäri Christian Gustaf Sibelius (1821-1868) ja äiti Maria Charlotta Sibelius o.s. Borg (1841-1897) oli Pyhäjoen rovastin Gabriel Borgin vanhempi tytär. Koti oli ruotsinkielinen säätyläiskoti. Varuskuntakaupunki Hämeenlinna oli pieni maalaiskaupunki, noin 3 000 asukasta Lindan syntymän aikoihin. Kaupungin elämään vaikutti myös siellä majaillut venäläinen sotaväki. Ennen sortovuosia suomalaiset ja venäläiset porvaristoperheet seurustelivat keskenään.

Musikaalinen Christian Gustaf oli laulanut kuorossa, kun ensimmäinen suomalainen ooppera Kaarle kuninkaan metsästys esitettiin Helsingissä maaliskuussa 1852. Koko perhe oli musiikista kiinnostunut. Linda suunnitteli pianonsoittajan uraa, mutta hän valitsi opettajan ammatin sen sijaan.

Isän kuolema ja velat

Lindan isä kuoli jo varhain, varattomana ja velkaisena. Hän oli ryhtynyt tuttaviensa takaajaksi ja joutui sen tähden velkakierteeseen. Hämeenlinnassa raivosi lavantauti ja Christian Gustaf sai tartunnan, kuoli vain muutaman päivän kuluttua. Perheen taloudellinen tilanne muuttui täysin takausvelkojen vuoksi. Ne jouduttiin maksamaan kuolinpesän varoista. Leski joutui myymään omaisuuttaan huonekaluista lähtien, jäljelle jäi vain pieni eläke.

Hämeenlinnan koti oli ollut virka-asuntona ja siitä oli luonnollisesti muutettava. Syvästi uskonnollinen ja raskaana oleva Maria Charlotta jäi leskeksi 27-vuotiaana kahden lapsensa kanssa. Kolmas lapsi Christian syntyi isänsä kuoleman jälkeen. He muuttivat useita kertoja halvempiin asuntoihin ja lopulta he pääsivät muuttamaan lujaluontoisen isoäidin ja Marian äidin Catharina Juliana Borgin ostamaan taloon Hämeenlinnan keskustaan Birger Jarlinkatu 15. 

Maria alkoi hoitaa taloutta. Kodissa asui myös Marian sairaalloinen sisar Julia ja toinen sisar Tekla, pianonsoiton opettaja. Christian ja Maria Sibeliuksen lapset Linda, Jean (Janne) ja Christian (Kitti) olivat naisten kasvattamia ja suvun ainoat lapset. 

Taloudellista tukea he saivat Turussa asuvalta varakkaalta liikemies Pehr Sibeliuksesta (1819-1890), joka oli poikamies, soitti viulua ja avusti usein ja auliisti veljensä Christian Gustafin perhettä. Kaikki kolme lasta saivat opiskella itselleen ammatin. Lindasta tuli opettaja, Jannesta maailmankuulu säveltäjä ja Kittistä mielisairaalan ylilääkäri. 

Musiikki yhdisti perheen kaikkia jäseniä. Sisarukset soittivat usein yhdessä: Janne soitti viulua, Kitti selloa ja Linda pianoa. He esiintyivät yhdessä myös kodin ulkopuolella. Alussa ohjelmassa oli klassisia teoksia kuten Mozartia mutta myöhemmin myös Brahmsia. Sisarustrio innoitti Jannea kirjoittamaan pieniä kappaleita kuten trioja ja sonaatteja ja näitä sitten esitettiin yhdessä.

Lindan veljet menestyivät hyvin. Nuorimmasta veljestään, psykiatrian uudistajasta Christian Sibeliuksesta (1869-1922) tuli vuonna 1904 Lapinlahden mielisairaalan ylilääkäri ja 1908 Helsingin yliopiston psykiatrian ylimääräinen professori. Jean Sibeliuksesta (1865-1957) tuli maailmankuulu säveltäjä, 1900-luvun suurimpia sinfonikkoja.

Tampereen Suomalaisen tyttökoulun opettajana

Linda menestyi koulussa ja sai hyvät arvosanat. Hän alkoi opiskella matematiikkaa ja valmistui opettajaksi. Vuoden 1890 alussa Linda valittiin Tampereen Suomalaisen Tyttökoulun alkeismatematiikan opettajaksi. Hän muutti äitinsä kanssa Tampereelle. Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes äiti kuoli yllättäen Lindan ollessa 34-vuotias. Samaan aikaan Linda koki päättyneen rakkaussuhteen. Kaksi surullista tapahtumaa oli liikaa, sillä Linda oli herkkä ja masennukseen taipuvainen. 

Hän jäi opettajan virasta virkavapaalle keväällä 1898 ja erosi lopullisesti virastaan keväällä 1899. Hän alkoi johtaa tuolloin Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen (NNKY) ylläpitämää täysihoitokotia Annankatu 8:ssa Helsingissä. 

Tunisiassa lähetystyössä ja uupuminen

Linda muutti Helsinkiin vuonna 1898, jossa myös veljet Christian ja Jean asuivat. Hän oli jättänyt virkansa Tampereen Suomalaisessa Tyttökoulussa etsiäkseen uutta elämänsuuntaa uskoon tulemisensa jälkeen. 

Hän liittyi Suomen NNKY-yhdistykseen, joka oli perustettu vuonna 1896. Vuonna 1899 hänestä tuli yhdistyksen täysihoitokodin johtajatar. 

NNKY:n lehdessä Kotia kohti marraskuun 1901 numerossa saatiin lukea seuraavaa: ”Lokakuun 11 pnä olivat Helsingin yhdistyksen jäsenet kokoontuneet viettämään jäähyväisjuhlaa kahdelle jäsenelle, neiti Elna Steniukselle ja neiti Linda Sibeliukselle, jotka Ruotsin L. N. T:n välityksellä lähtevät lähetystyöhön Bizerten kaupunkiin Pohjois-Afrikassa.” 

Mitä oli tapahtunut 38-vuotiaalle Lindalle? N. N. K. Y:n lähetystyöntekijöiltä edellytettiin nöyryyttä, kärsivällisyyttä, palvelunhalua ja elävää uskoa. Nämä edellytykset olivat Lindalla. Koska Bizerten asuntolaan tarvittiin henkilökuntaa, tarjoutui Linda lähtemään.

Näin kertoo Kotia kohti -lehti: ”Neiti Sibelius on ollut kaksi vuotta N. N. K. Y:n täysihoitokodin johtajattarena Helsingissä ja on ollut siinä toimessa iloksi ja siunaukseksi kodissa oleville nuorille. Hänelle tuli lähtemis-käsky hiljaisena hengenkuiskauksena ilman ulkonaista kehoitusta. Ruotsissa olivat kesällä alkaneet rukoilla Jumalalta perheenäitiä kodille Birzertessä, jossa ruotsalaiset sisaremme pienine hoidokkaineen asuvat…N. N. K. Y. ei lähetä Linda Sibeliusta, vaan hän matkustaa sinne omilla varoillaan aluksi yhdeksi vuodeksi tullakseen tuntemaan oloja Tunisissa ja perehtyäkseen kieleen ja tullakseen yhä varmemmaksi siitä, tahtooko Jumala käyttää häntä työssä pakanain keskuudessa.” 

Elna Stenius (1875-1949), joka oli N. N. K. Y:n lähettämä, kirjoitti ahkerasti esim. Kotia kohti ja Mot hemmet -lehtiin kokemuksistaan ja havainnoistaan Bizerten kaupungissa. Ruotsalaisen sisarjärjestön kanssa ylläpidettiin tytöille tarkoitettua asuntolaa. 

Lähetystyöntekijät asuivat lähetysasemalla, jossa asui myös kasvattilapsia. Lähetystyöntekijöiden tehtävänä oli neuvoa arabinaisia taloudenhoidossa, hoitaa sairaita ja levittää evankeliumia.

Linda opiskeli ranskaa ja arabiaa. Hän osallistui myös lähetysaseman siivoukseen. 

Alunperin oli suunniteltu yhden vuoden oleskelua kokeeksi. Mutta Lindan voimat ehtyivät. Jo helmikuun 12. päivänä 1902 Linda lähetti postikortin Aino ja Jean Sibeliukselle, jossa kertoi koti-ikävän vaivaavan ja hän oli myös levoton. Ruotsalainen Gertrud Almqvist lähetysasemalta halusi myös kotiin ja yhdessä hän ja Linda palasivat kotimaihinsa.

Kotimatka tehtiin Sveitsin kautta, jossa vierähti kuusi viikkoa terveyttä hoitaen. Kierreltiin eri eurooppalaisissa kaupungeissa ja Linda viipyi Berliinissä kuukauden veljensä Christianin perheessä, joka oli väliaikaisesti muuttanut kaupunkiin. 

Elämä mielisairaalassa

Vuonna 1903 toukokuussa lukee lehdessä Mot Hemmet, että Linda oli palannut takaisin entiseen työhönsä täysihoitokodin johtajattareksi. Mutta vain vähäksi aikaa. Lindan elämä kulki eri reittejä kuin menestyneiden veljiensä Jeanin ja Christianin. 

Tunisian paluun jälkeen Linda oli levoton, uupunut, pettynyt ja mieli järkkyi. Hän vietti pitkiä aikajaksoja sukulaistensa luona ilman työtä ja asuntoa. Lähipiiri ei enää jaksanut hoitaa rauhatonta ja syvästi masentunutta Lindaa. Hän ei toipunut koskaan ennalleen.

Veljestään Christian Sibeliuksesta (1869-1922) oli tullut vuonna 1904 Lapinlahden mielisairaalan ylilääkäri. Vuonna 1906 Christian Sibelius joutui tekemään vaikean päätöksen: Hän otti sisarensa yksityispotilaaksi Lapinlahden sairaalaan. Siellä Linda ei viipynyt kuin sen vuoden. Christian sai järjestettyä hoitopaikan Pitkäniemen sairaalasta ja myöhemmin Linda siirrettiin pysyvästi Nikkilän mielisairaalaan, jossa hän kuoli vuonna 1932. 

Molemmat veljekset kävivät katsomassa siskoaan sairaalassa ja he olivat myös kirjeenvaihdossa. Jean Sibelius lähetti nuotteja ja omia sävellyksiään. Lindalle musiikki oli elinehto, hän soitti paljon sairaalassa, tuotti siten iloa muille potilaille ja henkilökunnalle. Ollessaan terveempi Linda kävi veljiensä perheissä vierailulla, osallistui perhejuhliin ja veljensä Christianin hautajaisiin 1922. 

Linda Sibelius kuoli 69-vuotiaana. Läheisistä omaisista vain Jean Sibeliuksen nimi oli kuolinilmoituksissa, joka  julkaistiin Uusi Suomi -lehdessä 18.5.1932. Hautaus tapahtui Hämeenlinnassa toukokuun 21. päivänä vuonna 1932. 

Linda Sibelius lepää Ahveniston hautausmaalla Hämeenlinnassa Sibeliuksen perhehaudassa. Katso lähemmin: https://ahvenisto.kirkkomaa.fi/henkilo/sibelius/

Jean, Christian ja Linda Sibeliuksen lapsuudenkoti Hämeenlinnassa on museona. https://hmlmuseo.fi/kohteet/sibeliuksen-syntymakoti/

Linda Sibeliuksen arkisto on kansallisarkistossa, muistelmat (kansio 113).

MuT Anna Pulkkis on musiikinteoreetikko, tutkija ja vapaa kirjoittaja, joka on kirjoittamassa Linda Sibeliuksen elämäkertaa.

Liisi Kivioja toimi kansakoulunopettajana, kansanedustajana ja sokeain työkoulun johtajana ennen kuin hänestä tuli pankinjohtaja Kalajoen Kansallis-Osake-Pankin asioimistoon.

Siikajoelta Jyväskylän seminaarin kautta ammattiin

Liisi (Lisa) Annantytär Kivioja (o.s. Kari, ent. Paakkari) syntyi 10.1.1859 Siikajoella Pohjois-Pohjanmaalla. Siikajoki erotettiin vuonna 1868 omaksi pitäjäksi. Geni-sivuston mukaan äiti, talollisen tytär Anna Greta (s.1838), asui isänsä ja äitinsä taloudessa aviottoman tyttärensä, Lisan, kanssa vuoteen 1877 saakka, jolloin tytär 18 vuotta täytettyään lähti opiskelemaan Jyväskylään Suomen ensimmäiseen opettajaseminaariin. Seminaari oli perustettu vuonna 1863. Hänen oli haettava opiskelupaikkaa Jyväskylästä asti, koska Raahen seminaari, joka olisi ollut lähellä, aloitti toimintansa vasta vuonna 1896. Seminaarilainen sai tuohon aikaan nauttia yhtä suurta kunnioitusta kuin ylioppilas.

Kansakouluasetus annettiin vuonna 1866, jonka jälkeen kansakouluja alettiin perustaa seuraavina vuosikymmeninä. 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella kiertokoulut olivat maaseudulla tärkeitä. Siikajoen Ylipäähän on perustettu Siikajokilaakson ensimmäinen kansakoulu vuonna 1881 ja Revonlahdelle vuonna 1891. Kumpikaan näistä ei siis olisi ehtinyt Liisin opinahjoksi. Hänen on siis täytynyt käydä kiertokoulua. Useissa elämäkerroissa mainitaan, että hän pääsi itseopiskelun avulla Jyväskylän seminaariin.

”Seminaariin pyrkijöitä seulottaessa »yleisenä perusohjeena pidettiin, että oppilaaksi aikovan ymmärrys, luonnon lahjat sekä yleinen taipumus oppiin pääasiallisesti olisi tutkinnossa keksittävä». Nämä ominaisuudet olivat painavampia kuin »tietojen laajuus kaikissa aineissa». (…) Lehtorit antoivat pyrkijöistä lyhyen lausuntonsa »0mantunnon mukaan». (…) Nämä »pyrkiväisten kokeet» kestivät kolme päivää. (…) Pääosa seminaariin saapuneista omasi kansakoulutiedot, joko itseopiskelleina tai jossakin koulussa saatuina.” (Halila)

Liisi valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1881. Opettajan paperit saatuaan hän työskenteli kansakoulunopettajana Vähässäkyrössä vuosina 1881–1882 ja kansakoulunopettajana Oulunsalossa vuosina 1882–1888. Liisi solmi avioliiton vt. kappalainen Aapeli Kiviojan (1863–1909) kanssa Oulunsalossa 20.6.1888. Tuore aviopari muutti Akaalle vuonna 1889.

Vuodet 1891–1897 Amerikassa

Kiviojat asuivat Amerikassa Ashtabula Harborissa Ohiossa kuusi vuotta. He molemmat työskentelivät suomalaisten siirtolaisten keskuudessa. Aapeli Kivioja toimi siirtolaispappina. Liisi otti osaa siirtolaisten kansallisiin ja raittiusrientoihin tutustuen sikäläisiin oloihin, joihin hän usein viittasi tultuaan valituksi kansanedustajaksi ja pitäessään puheita eduskunnassa.

Amerikan-vuosinaan he adoptoivat pojan. Heillä ei ollut omia lapsia. Läksiäislahjaksi he saivat Fairpartin seurakunnalta hopeamaljan alusvateineen. Malja on Liisi Kiviojan kuoleman jälkeen ollut Kalajoen seurakunnan kastemaljana. Siihen on kaiverrettu ”Muisto Fairpartin seurakunnasta pastori A. Kiviojalle”.

Kalajoelle ja eduskuntaan

Suomeen palattuaan Kiviojat asuivat monella paikkakunnalla Aapelin työpaikkojen vaihtuessa. Hän toimi Nakkilan kirkkoherran apulaisena vuonna 1897, Naantalin kirkkoherran apulaisena vuonna 1898, Vähänkyrön vt. kappalaisena vuonna 1898, Teuvan kirkkoherran apulaisena vuonna 1899 ja Kalajoen kappalaisena 13.10.1901 alkaen. Aapeli kuoli matkalla Helsingistä Kalajoelle 27.1.1909.

Kalajoesta tuli lopulta Liisille kotipaikka elämänsä loppuun asti. Erkki Ahon kirjoittaman elämäkerran mukaan teuvalaiset pyysivät tarmokkaan pastorskan kansanedustajaehdokkaaksi ensimmäisiin eduskuntavaaleihin. Hänet valittiin Suomalaisen puolueen listoilta kansanedustajaksi Vaasan läänin eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1907. Matka eduskuntaan kulki Kalajoelta. Hän toimi kansanedustajana 22.5.1907–28.2.1910. Valiokuntatyöskentely: Kunnallisvaliokunta, Suuri valiokunta, Työväenasiainvaliokunta.

Eduskuntatyössä Kivioja ajoi puolueensa muiden naisedustajien rinnalla naisten, lasten ja perheiden asioita kuten naisille oikeutta kaikkiin valtion virkoihin, kätilöiden palkkaamista kuntiin, 21 vuotta täyttäneille aviovaimoille täysivaltaisuutta itseensä ja omaisuuteensa nähden, äitien vakuutuslainsäädännön parantamista ja aviottomien lasten aseman parantamista, mutta myös muun muassa yleistä oppivelvollisuutta ja kansankirjastojen avustamista.

Liisi piti koulupakkoa ongelmallisena, koska se saattaisi aiheuttaa katkeruutta vähävaraisissa perheissä, kun kaikki oppivelvollisuusikäiset olivat poissa kotitöistä samaan aikaan. Hän ehdotti Amerikan-mallia, jossa kaikkien perheen lasten ei tarvinnut olla koulussa samaan aikaan, vaan kukin kävi koulua 16 viikkoa kerrallaan.

Supistettu kansakoulu Siikajoella

Ritva Ala-aho kertoi Naisten Äänen haastattelussa keväällä 2025, että hän on käynyt supistettua kansakoulua Siikajoella. ”Se tarkoitti, että I, II ja III luokka aloittivat syksyllä koulun 15.8. ja kävivät koulussa maanantaista lauantaihin 15.9. asti. 16.9. – 15.5. välisenä aikana nämä pienet oppilaat kävivät koulussa joka lauantai. 15.5. – 16.5. jälleen joka päivä. Silloin isot lapset (IV luokasta ylöspäin) pääsivät koulusta tekemään maatilan töitä.” (https://www.naistenaani.fi/ritva-ala-aho-allakka-taynna-menemisia/) Kirjoittajan mielestä tämä kuulostaa ”Amerikkalaiselta mallilta”.

Puolison kuolema vuonna 1909

Raahen Sanomat uutisoi tammikuussa 1909: ”Aapeli Kiwioja. Eilen kuoli junassa Kronobyn ja Kokkolan wälillä äkkiä Kalajoen kappalainen pastori Aapeli Kiwioja, matkalla kotiinsa Helsingin diakonissalaitoksesta.

Wainaja oli pitemmän aikaa sairastanut sydäntautia ja oli ollut ylempänä mainitussa laitoksessa hoidettawana. Sieltä oli hän lähtenyt kotimatkalle siksi terwehtyneenä, että oli saanut luwan ryhtyä wirkaansa hoitamaan. Toisin oli kuitekin määrätty.

Puolisona oli wainajalla w:sta 1888 kansanedustaja Liisi Kiwioja. Hän yhtyi junassa miehensä seuraan, palaten esitelmämatkoilta ja oli siis läsnä, kun kuolema korjasi puolisonsa.”

Raahen Sanomat uutisoi heinäkuussa: ”Yhden ylimääräisen armowuoden on senaatti myöntänyt Kalajoen edesmenneen kappalaisen A. Kiwiojan leskelle Liisi Kiwiojalle.” Liisin oli siis muutettava pois pappilasta.

Eduskuntatyön jälkeen Kuopion kautta Kalajoelle

Kansanedustajakauden jälkeen Liisin ammateiksi mainitaan eduskunnan sivulla: kotitalouden hoitaja ja vt. kansakoulunopettaja vuosina 1897–1910 sekä Kuopion vanhain sokeain työkoulun johtaja vuosina 1910–1918. Liisi joutui jättämään tehtävänsä koulun taloudellisten vaikeuksien vuoksi vuonna 1918.

Kansallis-Osake-Pankki avasi Kalajoelle asioimiston vuonna 1917. Liisi palasi Kalajoelle vuonna 1918, kun hänet valittiin Kansallis-Osake-Pankin Kalajoen asioimiston johtajaksi, mikä oli tuohon aikaan harvinainen tehtävä naiselle. Suomen Nainen -lehti julkaisi uutisen: ”Kansallis-Osake-Pankin Kalajoen asioimiston esimieheksi siitä toimesta eronneen J. Syrjäsen sijaan on valittu Liisi Kivioja.” Hän hoiti tehtävää vuoteen 1925 saakka.

Liisi Kivioja 65 vuotta

Kaiku-lehti kirjoitti vuonna 1924: ”65 wuotta täyttää tänään Kalajoella pankinasioimiston johtaja, pastorinrouwa Liisi Kiwioja. Rouwa Kiwioja on toiminut sekä kansakoulun että sokeainkoulun opettajana, kunnes w:sta 1918 on hoitanut Kansallispankin asioimistoa Kalajoella. Toimelias ja pirteä rouwa Kiwioja on myöskin ollut eduskunnan jäsenenä, tullen wuosina 1907 —10 walituksi edustajaksi Waasan läänin etel. waalipiiristä. Amerikassa wuosina 1891—97 ollessaan hän otti osaa siirtolaisten kansallisiin ja raittiusrientoihin ja wieläkin hän on innokas kansallismielinen ja raittiusasian innokas kannattaja. Monet owat ne ystäwät, joiden onnitteluihin puolestamme pyydämme tänään yhtyä.”

Muistokirjoitus Suomen aistivialliskoulujen lehdessä

Liisi Kivioja kuoli 30.10.1925. ”Viime lokakuun 30:nä pnä vaipui kuolemaan Helsingissä »Mehiläinen» sairaalassa Kuopion yli-ikäisten työkoulun entinen johtajatar, pastorin rouva Liisi Kivioja. Edellä mainitun koulun johtajattarena hän toimi v. 1910 —1918, osoittaen kaikkina noina vuosina syvällistä antautumista vanhempain sokeain opetus ja kasvatustyöhön, alati uhrautuvaa mieltä ja sydämellistä myötätuntoa kovaosaisia hoidokkiaan kohtaan.

Ihmisenä ja työtoverina oli Liisi Kivioja niitä, joiden muisto jää sydämeen. Hänen luonteensa herttaisuuteen ja vaatimattomuuteen yhtyi oikeudentuntoon juurtunut, kaikesta vilpistä ja kieroudesta vapaa mieli, jota täytyi syvästi kunnioittaa.

Kun Kuopion yli-ikäisten sokeain työkoulu riittämättömän valtionavustuksen tähden oli lakkautettava, siirtyi Liisi Kivioja kotiseudulleen Pohjanmaalle, Kalajoen pitäjään, jossa hän kutsuttiin pankinjohtajaksi K.O.P. haaraosastoon siellä.

Liisi Kivioja oli erittäin syvällinen luonne. Hänen sydämessään paloi alati syvä koti-ikävä taivaalliseen kotiin. Vajanaisuus täällä varjojen maassa vaivasi häntä monasti, jolloin ankea orvontunne mielensä täytti. Mutta tämän ohella oli Liisi Kivioja harras, lämmin isänmaanystävä. Sellaisena hän useita kertoja toimi kansanedustajana, tarmokkaasti työtä tehden jalojen periaatteittensa mukaisesti. Varsinkin oli raittiusasia hänelle kallis ja sen toteuttamiseksi kansassamme oli hänkin osaltaan kaiken ikänsä toiminut.

Liisi Kiviojan maallinen maja siunattiin haudan lepoon Kalajoen hautausmaalla tämän marraskuun 5:nä päivänä.”

Aamulehti mainitsi muistokirjoituksessaan muun muassa: ”Rva Kivioja oli aikoinaan hyvin tunnettu raittius- ja naisasian ajajana. Keuhkotaudin vastustamisyhd. puolesta on hän myöskin työskennellyt, pitäen lukuisia esitelmiä Pohjanmaalla. Vainajaa surevat lähinnä kasvattipoika tyttärineen ja lukuisat ystävät.” Hänet muistetaan myös lukuisista sanomalehtikirjoituksista, joilla hän ajoi sekä raittius- että naisasiaa.

Suomenruotsalainen kirjailija Adèle Weman (1844-1936) on nykyään unohdettu. Hän oli ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja runoilija, joka teki uraauurtavaa työtä sivistyksen parissa, toimi kulttuurivaikuttajana saaristossa sekä Kemiöön perustetussa nuorisoseurassa. Adèle Weman on valittu kirjailija ja naisasianaisen Minna Canthin kera edustamaan suomalaisia naiskirjailijoita Women Writers Route -reitille.

Women Writers Route -reitti

Merkittävät suomalaiset kirjailijanaiset Minna Canth (1844-1897) ja Adèle Weman (1844-1936) on valittu ensimmäisinä suomalaisina naisina vuonna 2025 Women Writers Route -ohjelmaan, joka on osa Euroopan neuvoston kulttuurireittejä.

Women Writers Route -reitti esittelee 1800–1900-luvun vaihteen kirjailijanaisia, heidän tuotantoaan sekä rooliaan sen ajan yhteiskunnassa. Kulttuurireitin tavoitteena on lisätä naispuolisiin kirjailijoihin liittyvää tutkimusta sekä tietoisuutta heidän merkityksestään ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kehityksessä Euroopassa. 

Euroopan neuvoston kulttuurireittien jäseneksi on valittu Suomesta Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Itä-Suomen yliopisto, Turun yliopisto sekä Minna Canthin talo ry.

Minna Canth oli ja on erittäin tunnettu ja arvostettu Suomessa. Mutta kuka ihmeessä oli Adèle Weman?

Lapsuus kasvattikodissa

Adèle Wilhelmina Weman syntyi säätyläiskodin tyttärenä Valkealassa 1844 ja kuoli 1936 Kemiössä. Adèlesta tuli opettaja, näytelmäkirjailija ja kirjailija, joka kirjoitti etupäässä nimimerkillä Parus Ater, sekä harvemmin nimimerkeillä Inge Storm tai Zakarias. Adèle Wemania voidaan pitää Kemiön kansalaisyhteiskunnan perustajana. 

Adèle tuli suhteellisen vaatimattomista oloista. Isä, kemiöläisen tilanomistajan poika, Johan Wilhelm Weman (1804-1849) oli ammatiltaan maanmittari ja äiti nimeltään Karolina Vilhelmina Granbohm (1801-1878). Isänsä Johan Wilhelm oli huikentelevainen ja kuoli jo nuorena. 

Adèle pääsi tätinsä kasvattilapseksi Kemiönsaarelle Gundbyhyn jo puolentoista vuoden ikäisenä. Perheellä oli vahvat siteet Kemiöön, koska Adélen isän isoisä oli ollut siellä kirkkoherrana. 

Adèle aloitti 13-vuotiaana tyttökoulun, Svenska fruntimmerskolan i Åbo, vuonna 1857. Hän haaveli nuorena näyttelijättären urasta. Täti ei kuitenkaan tukenut ajatusta. 

Kansakoulu saapuu Kemiöön

Kansainvälisessä Viipurissa Adèle sai ajatuksen, jonka hän myös toteutti myöhemmin kotiseudullaan. Hän nimittäin vietti pidemmän aikaa viipurilaisten sukulaistensa luona ja pääsi tutustumaan kulttuurielämään. Kemiöön palattuaan hän päätti omistaa elämänsä lasten sivistystason nostamiseen koulutuksen avulla, koulutus joka antaisi elämälle paremmat selviytymisen mahdollisuudet.

1860-luvun puolessa välissä hän perusti rahvaan lapsille Kemiöön ruotsinkielisen kansakoulun. Yhdessä serkkunsa Alma Dahlin kanssa hän sisusti pienen koulun yhteen kotitalonsa kamareista Gunbyn kartanossa. He opettivat lapsille laskentoa, lukemista ja kirjoittamista. Kaksi vuotta myöhemmin koulu siirrettiin Kemiön uuteen pitäjäntupaan, jossa ilman palkkaa yhä edelleen opettivat Adèle ja Alma. 

Työskenneltyään sijaisena Taalintehtaan koulussa 1872 Adèle päätti, että Kemiöön oli saatava kunnallinen kansakoulu. Kunnan päättäjät eivät ilahtuneet Adèlen ehdotuksesta 1870-luvun alussa, muuten tavallinen kannanotto kunnan päättävissä elimissä kautta koko Suomen. Mutta kunnallinen kansakoulu perustettiin Kemiöön kaikesta huolimatta.

Vuonna 1873 Adèle Wemanista tuli pitäjän ensimmäinen kansakoulunopettaja tosin vailla opettajan pätevyyttä. Ja samana vuonna 1873 aloitettiin erillinen kurssi myös pojille. Koulu toimi kirkonkylässä vuoteen 1882, jolloin se yhdistettiin uuteen Vretan kansakouluun. 

Vuodesta 1885 eteenpäin Adèle opetti Vretassa yhdessä entisen oppilaansa, opettaja Nils Oskar Janssonin (1862-1927) kanssa, josta tuli Adèlen ohella paikkakunnan merkittävä kansansivistäjä. Vretan koululla Weman työskenteli 72-vuotiaaksi asti.

Jansson ja Weman asuivat Vretan kansakoululla useita vuosikymmeniä, eivät kuitenkaan yhdessä. 

Vuonna 1911 alueelle rakennettiin huvila, joka nimettiin Villa Sagalundiksi. Tästä huvilasta tuli Janssonille, joka asui huvilan länsipäädyssä, ja itäsiivessä asuvalle Womanille eläkeläiskoti. Heidän kuoltuaan kodit runsaine esineistöineen museoitiin ja ovat nähtävissä vielä tänäkin päivänä. 

Nuoriseuratoiminta käynnistyy

Adèle Weman oli kotiseudullaan merkkihenkilö, ei vain kirjallisten harrastustensa vuoksi vaan myös siksi, että hän otti koko elämänsä ajan innokkaasti osaa kansansivistys- ja nuorisoseuratoimintaan sekä muuhun paikkakunnan sivistyselämään.

Kansakoulun ohella myös yhdistystoiminnalla oli suuri sivistyksellinen merkitys. Adèlen tavoitteena oli tehdä kemiönsaarelaisista aktiivisia kansalaisia. Ensimmäiset nuorisoseurat yhdistivät voimansa vuonna 1894 ja ottivat kaksi vuotta myöhemmin nimekseen Kimito ungdomsförening, josta tuli muiden alueiden nuorisojärjestöjen esikuva. 

Yhdistyksen suurin ponnistus oli Wrethallan nuorisoseurantalon rakentaminen, jonka vihkiäisiä vietettiin vuonna 1899. 

Muistelmissaan Minnen i skuggor och dagrar (1933) Adèle Weman ei korosta vain omaa rooliaan paikallisen kansalaisyhteiskunnan synnyssä, vaan hän kuvailee myös muita osallistuneita henkilöitä ja myös heitä, jotka vastustivat muutosta.

Kirjallinen tuotanto

Adèle Weman ei kirjoittanut aina omalla nimellään, vaan hän käytti nimimerkkejä Parus Ater (kuusitiaisen nimi latinaksi), Zakarias ja Inge Storm. 

Parus Aterin nimellä julkaistiin kansankuvaukset En byhistorie (1883) ja På landsbygden (1885) sekä kymmenkunta runokokoelmaa: Till Nordpolen (2019), Stämningsstunder  (1925), Aftonklockan (1919), Valda dikter (1917), Vinterdrömmar (1915), Bylåtar och strängaspel (1911), Från loft och logar (1909), Giftermålsbyrån och andra dikter (1900), Toner från bygden (1898) sekä näytelmä Kung Ivars dotter (1915) sekä  

novellikokoelma Förtroliga stunder (1921). Menestyskomedian nimi on  Läsförhörskalaset på Hultnäs (1914).

Adèlen ensimmäinen lastenkirja Efter Lexan följer Lekan. Berättelser och Lekar af Parus Ater (1884) ja toinen sarjan teos Barnafröjd, versifierade lekar och berättelser (1899). 

Inge Stormin nimellä ilmestyi kirjailijan laajin teos, romaani Uppåt eller nedåt (1890), joka kertoo säätyläisnaisesta ja kansan miehestä. Muistelmansa hän kirjoitti omalla nimellään, Minnen i skuggor och dagrar (1933).

Adèle Weman kirjoitti myös paljon sanoma- ja aikakauslehtiin.

Sagalundin museo

Vuonna 1900 perustettu Sagalundin museo on Suomen ensimmäinen ulkoilmamuseo. Mallia haettiin Ruotsista ulkoilmamuseo Skansenista. Sagalundin perusti opettaja ja entinen Adèlen oppilas Nils Oskar Jansson. Museoalueella on Kemiönsaaren historiallisia rakennuksia kuten käräjätalo, torppa, maatila, huvila, kaksi vanhaa koulua sekä paljon innostavia leikkiympäristöjä lapsille ja tietysti lounaskahvila nimeltään Café Adèle. 

Adèle Weman vietti vanhuuden ajan päiviään niin Helsingissä kuin Vretan kansakoulun alueelle perustetun Sagalundin museoalueen puutarhan keskelle rakennetussa kotimuseo Villa Sagalundissa, jossa sijaitsevat Nils Oskar Janssonin ja Adèle Wemanin museoidut kodit. 

Sagalundin museo ylläpitää Wemanin arkistoa ja muistoa mm. hänen käsikirjoituksiaan, päiväkirjojaan, kirjeenvaihtoaan ja muuta aineistoa.

Kirjailija, nuorisoseuratoiminnan uranuurtaja ja kulttuurivaikuttaja Adéle Weman on haudattu Kemiön hautausmaalle.

Vuodesta 1984 Raahessa on jaettu kaupunginhallituksen myöntämiä Pro Raahe -mitaleita Raahen hyväksi tehdyistä ansioista. Mitalin on suunnitellut asemakaava-arkkitehti Leo Kosonen. Taiteilija Kirsti Muinonen palkittiin ensimmäisenä naisena Pro Raahe -mitalilla nro 8 vuonna 1987. Raahen-vuosinaan hän sai myös kuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 1981 ja Raahen kaupungin taidepalkinnon vuonna 1982. ”Olin ilahtunut Pro Raahe -mitalista sekä Raahen kaupungin taidepalkinnosta”, Muinonen sanoo.

Pommisuojasta piikkilanka-aitojen väliin

Kirsti Mirjami Muinonen (o.s. Tommila) syntyi 16.3.1943 Helsingin naistenklinikalla. Elämänsä ensimmäiset tunnit hän vietti naistenklinikan pommisuojassa. Oli sota ja Helsinkiä pommitettiin.

Tommilan perhe muutti parin vuoden kuluttua Helsingistä Keski-Suomeen Vaajakosken Kanavuoreen. Silloinen patruunatehdas, jossa isä, Tuomo Tommila, työskenteli, oli piilotettu viholliselta metsään ja louhittu vuoren sisään. Myös suuri osa tehtaan työntekijöiden asunnoista sijaitsi metsän kätköissä.

”Varhaislapsuuteni leikkipaikka oli siis metsä, joka oli äärettömän rikas aluskasvillisuuksineen ja eläimineen. Puiden ja kivien lomassa vilahtelevat jänikset, ja ketut olivat tavallinen näky linnuista puhumattakaan”, Muinonen muistelee ja lisää: ”Nykyisissä maalauksissani palaan usein näihin varhaislapsuuteni luontokokemuksiin.”

Myöhemmin patruunatehdas siirtyi Lapualle ja Tommilat sen mukana. Samalla maisema muuttui rikkaasta runsaasti maastoltaan vaihtelevasta keskisuomalaisesta järvimaisemasta aavaksi lakeudeksi sen läpi virtaavine jokineen.

Tehdasalue oli ympäröity korkealla piikkilanka-aidalla. Piikkilanka-aidan ja korkean verkkoaidan välissä olivat tehtaan ruokala sekä toimihenkilöiden ja työntekijöiden asuntoja. Muinonen oli kuusivuotias, kun perhe muutti Lapualle, jossa hän asui tärkeän osan lapsuutta ja nuoruutta piikkilanka-aidan ja verkkoaidan välissä. Sekä tehtaan että asuntoalueen portit lukittiin illalla kello 21.00.

Paukkulaisten lasten taideharrastukset

”Meitä sanottiin ’paukkulaisiksi’. Paukkulaisena oleminen ei ollut suinkaan tylsää. Piha oli suuri komeine koivuineen, joihin oli laitettu kottaraisille pönttöjä ja joihin harmaasiepot ja muut pikkulinnut olivat rakentaneet pesänsä. Oli upeat sembramännyt, joiden kävyt kätkivät sisäänsä makeita siemeniä. Oli laajat hiekka- ja nurmikentät. Ennen kaikkea pihapiirissä asui useita lapsia, joiden kanssa aika kului niin, että päivä tuntui aina loppuvan kesken”, Muinonen kertoo.

Lapsilla oli monenlaisia ”taiteellisia” harrastuksia. Kerran he päättivät perustaa liiteriin sirkuksen, jonka ohjelmistossa oli tanssiesitys, näytelmä ja taikatemppuja. Kirstin tehtävä oli loihtia värikynillä paperille juliste. Siinä ballerina seisoo varpaansa varassa sateenkaaren alla. Sirkuksen nimeksi tuli ”Kaarisirkus”.

Kirstin sisar, Maikki, joka oli porukan pienin ja naamallaan perusmurheellinen ilme, lähetettiin tehtaan portille haalimaan työpäivän päättyessä tehtaalaisista yleisöä sirkukseen. Kukaan ei raskinut kieltäytyä.

Liiterin komeroon sijoitettu veivattava gramofoni soitti väliajalla Viipurin Vihtorin polskaa ja Kielon jäähyväisiä. Taikatemput menivät välillä hieman pieleen. Ei ole tiedossa oliko yleisöllä hauskaa, mutta taiteilijoilla oli.

Muinonen kertoo, että pihassa kasvoi monenlaisia koristemarjapensaita, joiden värikkäistä marjoista hän rakenteli mielellään hiekkaan mosaiikkeja.

”Löytyi paljon luonnonmateriaalia, josta mielikuvitusrikas lapsi saattoi kehitellä monenlaisia ’ympäristöteoksia’. Talonmiehenä ahkeroi leppoisa ja meidän lasten harrastuksia kohtaan ymmärtäväinen Marttilan pappa, vaikka hänen velvollisuutenaan olikin pitää piha siistinä ja haravoida ’taideteokset’ illalla pois. Välineet kuvantekoon eivät siihen aikaan olleet ihmeelliset. Oli lyijykynä ja paperia ja joskus luksuksena värikynät. Ulkona piirreltiin kepillä hiekkakenttään ja väreinä toimivat luonnonkukat ja koristepensaiden marjat”, hän muistelee.

Alakoulussa mukaan tulivat vesivärit, joiden laatu ei ollut kovin innostava, kuten ei ollut paperinkaan laatu. ”Olin kuitenkin innostunut piirustustunneista ja sain jopa hyvän piirtäjän maineen opettajalta syystä, että sain aikaan ’näköistä’”, tuleva taiteilija paljastaa. Värit olivat hänelle tärkeitä jo lapsesta saakka.

Riemunkirjavia villatakkeja

Tommilan perheessä oli viisi lasta, neljä tyttöä ja nuorin lapsista poika. Inkeri-äiti kutoi tytöille purkujätelangoista värikkäitä puseroita ja villatakkeja. Körttiuskoinen Kitusen Mari, joka työskenteli taloissa siivoojana, valisti ”riamunkirjavuuden” turmiollisuudesta. ”Jos on punaasta päällä ja hyppää, niin salama tuloo ja isköö.” Liiallinen värikkyys oli suruttomuuden merkki.

Körttiusko näkyi monien lasten vaatetuksessa harmaan ja sinisen väriasteikoissa. Kirstin kavereita oli niin körttikodeista kuin ”suruttomista” piireistä. Mielikuvitus ja seikkailunhalu olivat kaikilla sama.

Kirstin äidillä oli ”silmää” esteettisille asioille ja isän suvussa oli loistavia piirtäjiä, joissa olisi ollut ainesta visuaaliselle alalle. He päätyivät kuitenkin ”kunniallisiin” ammatteihin tieteen tekijöinä.

”Kävimme joskus kesäisin mummolassa, jossa myös silloin opiskelijaikäiset Veikko-setä ja Elli-täti olivat lomailemassa. Seisoimme Maikin kanssa aamulla Veikon sängyn vieressä odottamassa, että ’se herää’ ja alkaa taas piirtää meistä pilakuvia, joissa opettelemme uimaan ’kädet pohjassa ja napa kiven päällä’. Elli-tädin perässä kuljimme ja marisimme häntä piirtämään meistä prinsessoja”, Muinonen muistelee.

Tuomo Tommilalla oli kiinnostusta monenlaiseen luovaan harrastukseen. Hän oli eräänlainen ”keksijä Pelle Peloton ”. Inkeri-rouva käytännön ihmisenä tuhahteli joskus, että ”hajottaa ittiänsä liikaa”. Tommilalla oli monenlaisia luovia kokeiluja, joista kaikki eivät menneet ihan nappiin. Inkeri joutui yleensä siivoamaan jäljet. Sanallisesti hänellä ei ollut lupaa kommentoida tapahtunutta. Mielipide tuli kuitenkin julki kattiloiden kolinassa ja ovien paukkeessa.

Oppikoulussa piirustusta ja kaunokirjoitusta

Muinonen kertoo, että oppikoulun alaluokilla ei ollut pätevää kuvaamataidon opetusta. Oppilaiden eteen tuotiin yleensä valokuva jostain eläimestä jäljennettäväksi piirustuksena. Kuvaamataidon opetukseen oli liitetty kaunokirjoitus, josta hän ei ollut erityisen innostunut. Jos käsialasta tuli huonoa, sai rangaistukseksi tukistuksen ohimohiuksista. Taisipa hän saada tukistuksen parikin kertaa.

”Varhaisteininä oli muotia lukea Ajansäveltä, jossa kerrottiin tarinoita ja julkaistiin valokuvia filmitähdistä. Innostuin piirtelemään lyijykynäpiirroksia filmitähdistä valokuvaa mallina käyttäen. Kavereilta tuli paljon ’tilaustöitä’: ’Piirrä mullekin’ -tyyliin. James Dean oli ehdottomasti huokailujen kohde. Paitsi filmitähtien kuvia, piirtelin myös paljon pilakuvia, jotka kiertelivät luokassa. Karikatyyrit olivat yleensä opettajista. En koskaan jäänyt kiinni. Lieneekö naamallani ollut harhauttavan hyveellinen ilme.”

Lukiossa Muinosen luokka sai pätevän ”Ateneumin käyneen” kuvaamataidon opettajan. Kuvallisen ilmaisun käsitys alkoi muuttua. Asiaan vaikutti myös historian opetus, johon hänen kouluaikanaan kuului taiteen historia. Historiaa opetti sivistynyt ja persoonallinen Ilona Kares, joka tunneillaan haastoi usein oppilaitaan keskustelemaan ja avaamaan silmiään taiteen historian ilmiöille. Ensimmäistä kertaa oppilaat näkivät taidetta väridioina.

”Voitin tuolloin maakunnan nuorille järjestetyissä piirustuskilpailuissa palkintoja. Noihin aikoihin aloin haaveilla Ateneumiin pyrkimisestä”, Muinonen kertoo.

Varhaisteini piirusteli, luki ja käveli kylän raittia

Varhaisteininä Muinosen harrastuksiin kuuluivat piirustelun ja kavereitten lisäksi kirjat. Perheen olohuoneessa oli kirjahylly, jossa lasivitriinin takana tietokirjojen taakse oli piilotettu mielenkiintoisimmat kirjat. Niihin kuuluivat venäläiset klassikot kuten Tolstoin Sota ja rauha ja Anna Karenina. Näiden kirjojen ei katsottu olevan vielä lapsille sopivaa luettavaa.

”Olin noin kymmenvuotias, kun ensimmäisen kerran luin ahmimalla Anna Kareninan.  Mielenkiintoista oli se, että lukiessani saman kirjan uudelleen kymmenen vuoden kuluttua, se oli täysin eri kirja. Sama muutos tapahtui lukiessani kirjan vielä paljon myöhemmin. Sama ilmiö pätee kaikessa taiteessa – myös kuvataiteessa. Vastustan sitä varsin yleistä tapaa, että kuvataiteilijaa pyydetään näyttelynsä avajaisissa ’selittelemään’ töitään.” Visuaalinen taiteilija ei sitä paitsi ole välttämättä mikään verbaalivirtuoosi. Selitykset enemmänkin häiritsevät katsojan vapaata eläytymistä ja kokemista. Taideteos elää vain ilman ulkopuolelta tulevia rajoituksia katsojan oman kokemuksen kautta.

Kirjallisuus oli Muinoselle seikkailu. Tyttökirjat, joita jotkut hänen kaverinsa lukivat, tuntuivat hänestä vähän ”köppääsiltä” ja ohjailevilta. Koskaan ei pitäisi aliarvioida lasten kykyä. Kirjailijan tulisi mieluummin nousta kuin laskeutua lapsen tasolle, kun kirjoittaa heille.

Murrosikäinen tyttöporukka harrasti iltaisin kylänraitilla kävelyä edestakaisin. Pojat olivat alkaneet näyttää muultakin kuin hölmöiltä. Poikajoukko kulki noin parikymmentä metriä tyttöjen perässä edestakaisin kylänraittia. Aina neuvokas ”Autsu” ehdotti, että otettaisiin lyhyempiä askelia, ”jotta näyttääs, että mennähän lujaa mutta, jotta ne pysyys peräs”.

”Asuimme vielä Paukun aitojen sisäpuolella. Noin kilometrin päässä pellon takana sijaitsi urheiluhalli, jossa järjestettiin lauantaisin tanssit. Samoin kuin riemunkirjavuus, tanssi oli ehdottomasti syntiä.”

Samaan kouluun oli muuttanut lukioluokille jostain muualta kiltin ja herkän tuntuinen poika, josta myöhemmin tuli tutkija, joka tutki suuronnettomuuksia kuten Estonian katastrofia. Jo lukiossa jotkut opettajat valtuuttivat hänet tutkimaan ”suuronnettomuuksia” eli ketkä kävivät tansseissa. Poikaparka sai palkkioksi ”turpiinsa” ja häntä kiusattiin.

Tansseissa käyminen alkoi kiinnostaa, samoin muoti. Pönkkähameet ja tukan tupeeraus olivat kovia juttuja. ”Kävimme radioliikkeestä ostamassa ula-antennia, jonka pujotimme alushameen helmaan, että hame pysyisi pönkkänä.” Kauppias ihmetteli, että onko flikat nykyään aivan ulalla. Tytöt pyöräilivät kilometrikaupalla korkokengät jalassa ja pönkkähame puolipallona lavatansseihin joskus jopa toisiin pitäjiin saakka. Liikunnasta ei ollut pulaa. Tansseihin puolisalaa lähteminen tuotti joskus hankaluuksia. Portit Paukun pihoissa menivät aikaisin kiinni. Ulos pääsi vielä alkuillasta, mutta tansseista palatessa joutui kiipeämään yli verkkoaidan, jonka päällä oli piikkilankakerros. Ei ollut havinaista, että pala hameenlievettä jäi piikkilankaan tai nailonsukka oli mennyttä.

Omakotitontti Liuhtarista

Muinosen isä oli hankkinut tontin omakotitaloa varten parin kilometrin päästä Liuhtarista. Töistä tultuaan hän lähti suoraan ”palstalle” töihin ja viipyi usein puoleen yöhön saakka. Hän oli ehdoton ”itte”-ihminen. Mitään ei juuri teetetty, vaan kaikki tehtiin ”itte”. Siihen aikaan rakennusmateriaalia ei ollut helppoa saada. Kaivettiin saviseen maahan kuoppa kellaria varten ja savi käytettiin tiilien tekoon, jotka tehtiin ja poltettiin ”itte”.

Talkoita eli ”kökkiä” pidettiin silloin tällöin puolin ja toisin: ”Olin itsekin usein varhaismurrosiästä saakka kesäisin betonimyllärinä sementin teossa ’sementtikeuhkoin lakkireuhkoin; nenässä kuivunut kuona’ kuten Lauri Viita runoili: Ei puhettakaan että olisi ollut asiaa kotiin kuuntelemaan Lauantain toivottuja.”

Talon rakentaminen kesti useita vuosia. Se oli Muinosen vanhemmille työntäyteistä, joskus jopa raskasta aikaa. ”Ainoana apuna rakennustyömaalla isällä oli Paukussa työskentelevä Niemelän Hemppa. Kerran isä kompuroi aamuyöllä kotiin häkämyrkytyksen saaneena, kun hän oli polttanut tiiliä. Silloisessa asunnossamme ei ollut juuri mukavuuksia sisävessaa lukuun ottamatta. Talo oli puulämmitteinen, ruoka keitettiin puuhellalla ja kylmätila oli ulkona sijaitseva maakellari.”

Muinosen perheeseen syntyi kaksi nuorinta lasta rakennusprojektin aikana. Nuorin oli POIKA! Isä Tuomo, lapualaisittain Tuppu, oli avioliiton alusta lähtien haaveillut pojasta. Perhe näki ikkunasta kuinka Tuppu tuli sateessa pihatietä pitkin autereinen ilme naamallaan. Kalossit ja sadetakki olivat unohtuneet sairaalaan. Sen jälkeen hän istahti koko päiväksi puhelimen ääreen ja ”puoli Suomea” sai kuulla, että on syntynyt ”iso poika”. Jotkut Tupun työkaverit yrittivät piruilla, että ”se on vaihrokas”, mutta se päivä oli yhtä juhlaa. Tuppu antoi perheen likoille kolikoita kouraan ja tokaisi ”ostakaa likat sika”, siis munkkipossut, juhlan kunniaksi.

Uurastus työmaalla jatkui ja Tupun hermot olivat ajoittain kireällä ja ”äkseeraus” sai ylimääräisiä kierroksia. ”Silloin hyppäsin polkupyörän selkään ja poljin parikymmentä kilometriä Kauhavalle Saima-tädin luo hakemaan sympatiaa.”

Aina ihana Saima-täti asui pienessä omakotitalossaan Kauhavan keskustassa junaradan lähellä. ”Hän toimi paappamme omaishoitajana. Saima-tädiltä löytyi aina ymmärrystä meitä nuoria kohtaan. Hän kertoi myös mielellään mummon ja paapan tarinaa.” Paappa oli kotoisin Ruotsista Smålannista Margarydin pitäjästä, josta kolme veljestä lähti aikanaan Suomeen myymään kangaspuitten kaiteita. Kaksi veljeksistä, joista toinen oli Muinosen paappa, jäi Suomeen. Kauhavalla oli pitkään puheenaiheena se kuinka ”ruattinpojat tuli knallit pääs kosimahan”. Muinosen iso-äiti, Maria Somppi, oli körttiuskoisen talon tytär. Saima-tädin mukaan Mariankin oli ”flikkana” joskus yllättänyt suruttomuudenpuuska, jolloin hän oli pukenut ”valakoosen puseron päällensä ja karannut kamarinklasista nuarisoseurantaloolle”. Marialle ja Oskarille oli syntynyt kahdeksantoista lasta, joista kymmenen kuoli pieninä. ”Äitini Inkeri oli nuorin eloonjääneistä.” Naisen elämä oli kovaa tuona aikana.

Ritva Oksasen ohjauksella taiteen pariin

Lapualla ei Muinosen lapsuudessa ollut sellaista ylellisyyttä kuin taidenäyttelyt. Kirjastosta löytyi yksi ainoa taidekirja mustavalkoisena. Se kertoi taiteen historiasta.

”Kuulin, että paikkakunnalla asui yksi ammattitaiteilija, jonka maalaamia virallisia muotokuvia näki julkisissa tiloissa. Muotokuvat poikkesivat siveltimen käytössä ja värin käsittelyssä kaikesta paikkakunnalla aikaisemmin näkemästäni. Taiteilijan nimi oli Ritva Oksanen. Rohkaistuin ottamaan häneen yhteyttä ja pyysin henkilökohtaista opastusta, koska haaveenani oli taiteilijan ammatti. Ritva Oksaselta sain lainata upeita taidekirjoja, jollaisista en ollut aikaisemmin osannut edes haaveilla. Hän antoi minulle kotitehtäviä, joita sitten yhdessä kävimme läpi. Olen hänelle kiitollinen saamastani ystävällisestä ohjauksesta”, Muinonen iloitsee.

Ylioppilasvuoden jälkeen Muinonen päätti harjoitella Helsingin yliopiston piirustuslaitoksella taidemaalari Åke Hellmannin opastuksella sekä kuunnella taidehistorian luentoja.

”Sitten pyrin ja pääsin ’Ateneumiin’ eli Suomen Taideakatemian kouluun. Koulu sijaitsi siihen aikaan Ateneumin rakennuksessa.”

Suomen Taideakatemian koulu eli Ateneum 1966 – 1970

Koulun tilat olivat pienehköt, koska museo vei valtaosan tiloista. Oppilaita hyväksyttiin vuosikurssille melko pieni määrä, hieman toistakymmentä. Koulu oli oppilaineen ja opettajineen tiivis yhteisö. Opettajina vaikuttivat muiden muassa Göran Augustson, Kain Tapper, Erik Enroth, Lauri Ahlgren, Eva Sederström, Erkki Heikkilä ja Tapani Jokela.

Vahtimestarina ja eräänlaisena sihteerinä toimi taiteilija Ilmari Nylund – aina korrektisti pukeutuneena ja ”rämäpäitä” kohteliaasti herroitellen, rouvitellen ja neiditellen.

Samaan aikaan Muinosen kanssa opiskelivat muiden muassa Outi Heiskanen, Miina Äkkijyrkkä (oikealta nimeltään Riitta Loiva), Leena Luostarinen, Marika Mäkelä ja Marjatta Tapiola. Se oli vahvojen naistaiteilijoiden aikaa.

Opetus käsitteli perusasioita kuten elävämallipiirustusta ja maalausta sekä eri aihepiirejä käsitteleviä tehtäviä. Oppiaineita olivat myös värioppi, materiaalioppi ja plastinen sommittelu. Otteita taiteenhistoriasta kuului mukaan. Torin vastakkaisella puolella sijaitsevaan Kansallisteatteriin ateneumilaisia pyydettiin kenraaliharjoitusyleisöksi.

”Minä ainakin suostuin mielelläni. Rooleissa esiintyivät siihen aikaan muiden muassa Tauno Palo ja Tarmo Manni”, Muinonen muistelee.

Siihen aikaan ei ollut opintotukia eikä taiteilijaksi haaveilevan kannattanut ottaa lainoja. Kotoa Muinonen sai kimppa-asumista varten pientä vuokra-avustusta. Opintojensa aikana hän hakeutui töihin.

”Pääpostissa myin lasikopissa postimerkkejä. Veikkaustoimistossa tarkastin veikkauskuponkeja, veikkaustoimiston etuihin kuului hyvä ja halpa ruoka. Kesällä työskentelin Cafe Töölönrannassa unohtelemassa tilauksia”, hän luettelee ja täsmentää, ettei kahvilatyö ollut hänen alaansa.

Opiskelu Suomen Taideakatemian koulussa oli maksutonta. Opiskelijat saivat materiaalit suurimmaksi osaksi koulun puolesta. Lisäksi monet opiskelijat, joihin Muinonenkin kuului, saivat lukuvuoden päätteeksi pieniä stipendejä.

Monenlaisia kohtaamisia taiteen merkeissä

Opiskeluvuosien alussa Muinonen asui kimpassa Lapualta kotoisin olevien kaksoissisarusten ja koulukaverien, Kaijan ja Leenan, kanssa Haukilahdessa. Kun tytöt kihlautuivat ja menivät naimisiin, hän muutti lähemmäksi keskustaa Muukalaiskadulle. Asunnon jakoi hänen kanssaan Lahdesta kotoisin oleva vauhdikas Seija, joka hämäläisosakunnan emäntänä viiletti korot kopisten ja tupeeraus putkella projektista toiseen.

”Seijalla oli tarkka nokka, ja yritin parhaani mukaan piilotella tärpätti- ynnä muita purkkejani pois näkyvistä. Mutta ne olivat kuitenkin haistettavissa. Minulla oli maalaukseen liittyviä kotitehtäviä, eikä pieni kämppämme ollut ilmastointinsa puolesta parhaasta päästä. Ikään kuin anteeksipyyntönä tupeerasin Seijan tukan aina ennen kuin hän lähti kiitämään johonkin tapahtumaan”, tuleva taiteilija kertoo opiskelijaelämästään.

Syksyllä, kun ilmat sallivat, hän kiipesi maalaustelineineen Tähtitorninmäelle suorittamaan annettua tehtävää. Oli tavallista, että hänen ja maalausprojektin ympärille leiriytyi uteliaan kiinnostuneina joukko elämäntaiteilijoita eväspulloineen.

”Elämäntarinoita oli ympärilläni monenlaisena kirjona. Kommentteja tuli paljon, jotkin yllättävän fiksuja ja filosofisia. Koskaan en kohdannut minkäänlaisia aggressioita tai häirintää, päinvastoin – ’tytölle’ tarjottiin pullonsuuta hihaan pyyhkäisten. ’Ei tämä nyt hääviä oo, mutta vähän sisäistä villapaitaa, kun on näin kylmäkin.’  Kieltäydyin kohteliaasti ’näin työaikana’ ystävällisestä tarjouksesta”, hän kertaa mukavia muistoja.

Sitten paikalle viiletti joukko koulupoikia varoittaen ”pollarit tulee”.  ”Seminaari” hajosi saman tien lähipensaikkoihin.

Amor asialla, elämää Hyvinkäällä

Jo opiskeluajan alkuvaiheessa Muinonen tutustui tulevaan puolisoonsa Eeroon, joka opiskeli Polilla.

”Avioiduimme vuonna 1967. Asuimme ensin pikku yksiössä Lauttasaaressa ja sen jälkeen kaksiossa Haukilahdessa. Eero valmistui Polilta ja sai työpaikan Hyvinkäältä Kone-osakeyhtiöltä. Muutimme Hyvinkäälle vuonna 1969. Minun opiskeluni jatkui vielä vuoden verran. Kuljin junalla päivittäin Hyvinkään ja Helsingin väliä.”

Hyvinkäällä asui tuolloin useitakin jo Taideakatemian Koulun lopettaneita kollegoita osoitteenaan Siltakatu 5. Se oli suuri vanha radan vieressä sijaitseva puutalo, jossa oli taiteilijoille asunnot ja työtilat. Muinonen vieraili usein tuossa talossa tapaamassa kollegoitaan.

”Me asuimme Helenenkadulla kerrostalossa. Tuolloin työhuoneeni ei ollut kaksinen. Se oli kellarikerroksessa sijaitseva pieni betoniseinäinen ikkunaton koppi, johon maalaustelineineni juuri ja juuri mahduin. Mutta se oli ensimmäinen ’virallinen’ työhuoneeni. Suunnittelin tuohon aikaan ensimmäistä yksityisnäyttelyäni Helsinkiin Taidemaalariliiton Galleriaan”, taiteilija muistelee.

Muinosta innoittivat taiteilijoina Miro ja Klee. Hänen maalaustyylinsä lähenteli tuolloin surrealismia. Väriasteikko oli tummahko sinivoittoinen, jossa avaruus ja tähdet esiintyivät oleellisena osana. Avaruus ja tähdet olivat jääneet hänen mielikuviinsa yöllisistä kävelyretkistä lakeudella, jonka yllä pakkastaivas kaartui valtavana tähtikattona.

Hyvinkäälle muuton jälkeen Muinosen perhe alkoi kasvaa. Meeri-tytär syntyi 3.10.1971. Elämä oli aluksi enimmäkseen vauva-arkea.

”Silloin tällöin minulla oli kuitenkin mahdollisuus vetäytyä kellarityöhuoneeseeni. Vuosina 1971-1972 minulla oli myös opetustöitä Hyvinkään taidekoulussa kerran viikossa. Vuonna 1972 sain aikaan ensimmäisen yksityisnäyttelyni Taidemaalariliiton galleriaan Helsinkiin. Sitä ennen olin osallistunut joihinkin yhteisnäyttelyihin kuten: Suomen taiteilijaseura, ryhmänäyttely, Tampereen Taidemuseo 1973.” (CV)

Meeri-vauva oli välillä ystävällisen naapurin rouvan hoidossa, että Muinonen sai keskityttyä taideprojekteihin. Kanssakäyminen Hyvinkäällä asuvien kollegoitten kanssa oli vilkasta.

”Seurasimme mielenkiinnolla toistemme tekemisiä ja keskustelimme aiheesta. Taidepolitiikka oli myös vahvasti mukana sekä puheissa että taiteen tekemisessä. Taistolaisuus oli voimakkaasti osalla taiteilijoista ’kantavana Voimana’. Itse en taistolaisiin kuulunut, vaan näkemykseni oli yleishumanistinen. Keskustelut aiheesta olivat kiivaita ja kuumensivat joskus tunteita niin kuin asiaan kuuluikin. Hyvät ja kaverilliset välit säilyivät kaikesta huolimatta”, Muinonen summaa.

Raikkaiden merituulien Raaheen

Vuonna 1973 Eero Muinonen haki ja sai töitä Raahen Rautaruukin tehtailta. Edessä oli siis muutto pohjoiseen. Muinonen muistelee, että hän kolkutteli taaperoikäisen Meerin kanssa junalla Vihantiin, jossa Eero oli heitä vastassa.

”Vihannista ajoimme autolla Raaheen. En unohda ensivaikutelmaa, kun saavuimme aurinkoisena talvipäivänä helmikuun puolivälissä Raaheen. Kaunis vanha puukaupunki hohtavien hankien keskellä. Joidenkin talojen savupiipusta nousi savu sinistä taivasta vasten. Rantakadun takana aukeni merenlahti. Ajattelin, että tämän täytyy olla ’paratiisi’”, Muinonen kertaa ensivaikutelmaansa.

Ollinsaari – rautaruukkilaisia varten rakennettu

Muinoset saivat asunnon Ollinsaaresta. Alueen rakentaminen aloitettiin 1960-luvun alussa, jolloin Rautaruukin tulo paikkakunnalle aiheutti räjähdysmäisen asuntojen kysynnän. Asemakaavan laati ja kerrostalo-asunnot suunnitteli professori Olli Kivisen toimisto. Kerrostalojen suunnittelussa otettiin huomioon se, että osa asukkaista tulee olemaan vuorotyöläisiä. Ollinsaari oli aikoinaan yksi suuri tila, jonka viimeinen omistajasuku oli Salovaarat.

”Asuntomme oli kolmen huoneen ja keittiön huoneisto kerrostalossa. Otin toisen pikku huoneista työhuoneekseni. Ollinsaaressa asui paljon nuorehkoja lapsiperheitä, rautaruukkilaisia. Kerrostalojen pihapiirissä oli lapsille leikkipaikat hiekkalaatikkoineen ja keinuineen. Lapsille oli myös järjestetty työnantajan puolesta päiväkerho, jonne heidät voi päivittäin viedä. Se oli suuri apu monelle perheelle. Lapsilla oli siis kaikki hyvin.”

Muinonen muistelee kulttuurielämää Raahessa 1970-luvulla

”Aluksi kaupungin kulttuurisihteerinä toimi positiivinen ja ihmisenä viehättävä Ritva Meriläinen, jonka puoliso oli myös rautaruukkilaisia. Valitettavasti hän muutti myöhemmin muualle. Kuvataiteen ammattilaisia ei Raahessa Paavo Pyhtilää (1927–2019) lukuun ottamatta ollut. Paavo oli itseoppinut maalari, jonka taidot arvostettiin siinä määrin että hän sai taidemaalariliiton jäsenyyden. Harrastajia sen sijaan asui paikkakunnalla useitakin. Hyvinkää ja Raahe, molemmat ovat pikku kaupunkeja ja tehdaskaupunkeja, mutta henkinen ilmapiiri on täysin erilainen. Hyvinkää on Helsingin lähituntumassa sijaitseva kaupunki, jolla ei ole pitkää historiaa ja jossa väestön muuttoliike on suhteellisen vilkasta. Paikkakunnalla asui eri taiteenalojen ammattilaisia, joiden kanssa oli kanssakäymistä. Helsingin taidetapahtumat olivat lähellä.

Raahen henkisessä ilmapiirissä oli monenlaista vastakkain asettelua, johon oli vaikea sopeutua.

Vanha historiallinen kaupunki, jonka väestö on sukupolvesta toiseen asunut samoilla sijoilla. Sitten paikkakunnalle tulee suuri tehdas ja sen mukana ’tullista tulleet’, joihin ei aina suhtauduttu kovin suopeasti. Ongelman muodosti myös se, että toimihenkilöiden koulutetuille vaimoille ei löytynyt paikkakunnalta töitä. Se aiheutti turhautumista ja joiltain osin taantumista rouvahierarkioihin, joihin en välittänyt osallistua.

Raahen työväenopistosta sain töitä kuvataideopetuksen vetäjänä vuosina 1974–1982. Taideopetuksen perusasioihin kuuluu ihmisen anatomian tutkiminen. Se olisi edellyttänyt alastonmallia. Jo ajatuskin aiheutti shokin monissa kurssilaisissa ja vähintäänkin kiusaantumista opiston johdossa. Malli sai pitää vaatteet päällään.”

Leila Kastelli muistelee tilannetta (v. 2024): ”Hauskaa oli se, kun pyrimme saamaan Raahen Työväenopistoon elävää, alastonta mallia. Eihän siitä mitään tullut, lehdessäkin oli jokin Saarimäen Antin piirros siitä miehiä ikkunassa kurkkimassa. Eräs valtuutettu sanoikin raahelaisittain osuvasti, että jos sinne alaston malli tulee, niin hänkin tulee maalaamaan ja moni muukin varmasti.  Saatiin me malli. Nuori nätti tyttö, joka istui vaatteineen ja hartiahuiveineen kiltisti ne tunnit siellä.”

Myös Maaseudun Sivistysliitto järjesti Raahessa taidekursseja kesäisin. ”Viihdyin hyvin kurssilaisten parissa. Suurin osa heistä oli yleensä naisia. Ehkä sitä vielä siihen aikaan pidettiin ’akkojen juttuna’ – varsinkin, kun vetäjäkin oli ’akka’.

Olin alkanut vähitellen tutustua paikkakuntalaisiin kuten Tuhkalan (nyk. Kastelli) Leilaan ja Pirisen Paulaan. Paula toimi kirjastonhoitajana ja asui (asuu edelleenkin vuonna 2025) kauniin puukaupungin kauniissa puutalossa. Hän oli eriomainen kokki, jonka vieraanvaraisuudesta saimme nauttia viihtyisässä ympäristössä.”

Muinonen kertoo, että hän tutustui melko pian Raaheen muuttonsa jälkeen Lauri ja Lena Koskeen (1945–2017). He tosin asuivat Ylivieskassa, mutta viettivät paljon aikaa myös Raahessa, jossa Lenan vanhemmat asuivat.

Lena oli naivistimaalari, joka osallistui naivistien yhteisnäyttelyihin sekä kotimaassa että kansainvälisesti ulkomailla. Lauri oli teatteriohjaaja, joka harrasti myös maalausta. ”Lenan ja Laurin kanssa teimme myöhemmin unohtumattomia matkoja eri kulttuureihin, kuten Intiaan ja Sisiliaan.”

Myös energinen ja voimakastahtoinen maalausta harrastava opettaja Aini Kauppila tuli Muinoselle tutuksi. Aini puuhasi myös aktiivisesti Raahen taiteilijaseurassa. Oli tulossa Raahen Taiteilijaseuran näyttely. ”Ilmoitin Ainille, että tällä kertaa en voi osallistua näyttelyyn.”

Tämä ei Ainille passannut. Hän kurvasi autolla pihaan, käveli ovea avanneen isännän yli Muinosen työhuoneeseen ja nappasi maalaustelineestä puolivalmiin maalauksen kainaloonsa ja viiletti ripustamaan sitä näyttelyyn. ”En sattunut olemaan kotona. Ei auttanut muu kuin suhtautua huumorilla asiaan.”

Muinonen tutustui myös useisiin Oulussa asuviin taiteilijoihin kuten Sinikka Tuomiseen, Juhani Tuomiseen, Reijo Hukkaseen, Antti Holmaan ja Riitta Helevään. ”Surukseni Lena Koski, Reijo Hukkanen ja Sinikka Tuominen kollegoistani ovat edesmenneitä”, hän huokaa.

”Tapasin myös Raahessa siihen aikaan asuneen teatteriohjaaja Leena Salosen. Leenan aviomies Pentti työskenteli tuolloin Rautaruukilla, Leena taas Oulun kaupunginteatterissa. Leenan kanssa kehitimme poikkitaiteellisen esityksen, jossa mukana olivat kuva, runo ja musiikki. Kiersimme esityksen kanssa ympäri maakuntaa mutta myös Oulun Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä sekä Tampereen Nykytaiteen museossa vuonna 1982.”

Vuonna 1974 syntyi Muinosen toinen tytär Anna. Hän muistelee, että 1970-luku oli suurelta osaltaan lapsiperhe-elämää taiteellisen työskentelyn lisäksi: ”Ilokseni myös ’vauhdikas Seija’, opiskeluajan kämppäkaverini, aviomiehineen oli muuttanut Ouluun ja päätyi Sanomalehti Kalevaan toimitusjohtaja Aaro Korkeakiven sihteeriksi. Taisin jo mainita, että työtilani siirtyi kerrostalon kellarihuoneeseen. En voinut tietenkään levitellä liuottimien hajuja ympäriinsä eikä pikkulapsilta juuri saanut työrauhaa ennen heidän nukkumaanmenoaikaansa.

1970-luvulla minulla ehti olla useita sekä yksityis- että yhteisnäyttelyitä Helsingissä ja joissakin taidemuseoissa kuten Oulun Taidemuseossa, Johannes Haapasalo -museossa ja Tampereen Taidemuseossa.”

Patruunatehtaan räjähdys

Traagisimpiin tapahtumiin 1970-luvulla kuului Lapuan Patruunatehtaan räjähdys vuonna 1976. ”Isäni oli silloin jo eläkkeellä virastaan. Muistan kuulleeni radiouutisista tapahtumasta. Yritin turhaan saada yhteyttä puhelimitse kotiin. Kaikki yhteydet paikkakunnalle olivat poikki. Muistan lapsena leikkineeni muutaman metrin päässä lataamorakennuksesta, jonka erotti leikkipaikastani piikkilanka-aita. Naapuristamme kuoli perheenäiti ja nuori miniä. Tehdas siirrettiin myöhemmin pois asutuksen keskeltä ja vanhoista tehdasrakennuksista on kunnostettu kulttuurikeskus taidemuseoineen, teattereineen ja Patruunatehdas-museoineen.

Myös räjähdyksen uhrien muistoksi on tehdasrakennukseen avattu kappeli, jossa on nähtävillä valokuvat ja henkilötiedot räjähdyksen uhreista.”

Taiteilijoiden yhdistystoimintaa

Eräs henkilö, jonka Muinonen haluaa mainita Raahen-ajoiltaan, on aikoinaan Raahessa vaikuttanut sivistynyt kulttuurihenkilö ja monipuolinen taiteenharrastaja Unto Immonen. ”Emme asuneet samoihin aikoihin Raahessa, mutta häneltä sain terveisiä ja rohkaisevia viestejä hankalina aikoina, koska hän oli nähnyt näyttelyni Helsingissä. Hän oli erinomainen piirtäjä parin näkemäni elävämallipiirroksen perusteella. Valitettavasti minulla ei ollut iloa tavata häntä henkilökohtaisesti.”

Unto Immonen (1909–1991) toimi kuvaamataidon ja miesten käsityön lehtorina Raahen seminaarissa vuosina 1956–1968. Hän oli Raahen taideyhdistys ry:n perustajajäsen toimien yhdistyksen puheenjohtajana vuodet 1963–1966. Taiteilija elää ikuisesti teostensa kautta. Raahen kaupunki omistaa 30 Immosen teosta.

Vuonna 1963 perustetun yhdistyksen toiminta hiipui vuosien saatossa. Vuonna 1981 yhdistys oli jakaantunut Raahen Taiteilijaseura -81ja Raahen Taiteilijaseura-81/ Harrastajajaostoksi. Toimiminen harrastajajaoston nimellä aiheutti kuitenkin sekaannusta ja vuoden 1983 vuosikokouksessa 7.3. päätettiin muuttaa harrastajajaoston nimi Raahen Taideyhdistys ry:ksi.

Kirsti Muinonen osallistui vuoden 1981 perustavaan kokoukseen. Hän sai valtuudet edustaa seuraa. Hän oli Oulun läänin taidetoimikunnan jäsen vuosina 1983–1985.

Nuori taiteilija puhalsi Raahen hiljaiseen taide-elämään eloa kuin raikas merituuli. Hän uskalsi tuoda esille oman mielipiteensä esimerkiksi kesäkuussa 1984, kun hän pillastui näyttelyn avajaispuheen sisällöstä.

Julkinen kannanottoni – puran näyttelyni

”Raahen kaupungin kulttuurilautakunnan ojentamat ruusut eivät ehtineet lakastua taitelija Kirsti Muinosen näyttelyssä, kun kaikki oli jo ohi. Näyttely avattiin tiistaina ja taulut pakattiin pois perjantaina. Miksi taitelija tekee näin?

– Olen suuttunut näyttelyn avajaispuheen vuoksi.

Maakuntaliiton kulttuurisihteeri Tuure Holopainen avasi näyttelyn tiistaina. Hänen puheensa keskittyi näkemykseen, että taiteen hankinta tulisi demokratisoida.

– Kun nimenomaan oli puhe siitä, että taiteilijalta pitäisi ottaa pois valtaa taideasioista päätettäessä ja antaa sitä kadunmiehelle, veronmaksajalle, totean että onhan taiteilijakin veronmaksaja, sanoo Muinonen.” (SA)

Muinonen taustoittaa vuoden 1984 tapahtumaa vuonna 2024 seuraavasti: ”Minun opiskeluaikanani alkoi kuvataiteessa vahvojen naistaiteilijoiden kausi. Se näkyi jo Etelä- Suomessa, mutta ei vielä Pohjoisessa. Naiselta taiteilijana – ainakin Raahessa ’kadunmiehen’ tasolla – tuntui puuttuvan uskottavuus. Muuan miespuolisista harrastajista ehdotti, että kirjoittaisin heistä lehteen. Silloisen kulttuurisihteerinkään (Aulis Fors) kanssa ei aina löytynyt ’yhteistä säveltä’. Minua ilmeisesti yritettiin hiukan ’laittaa kuriin’ tilaamalla Tuure Holopainen pitämään avajaispuheensa.”

”Tänä päivänä tekisin vastaavassa tilanteessa täsmälleen samoin. Tapahtuma sai minut herkuttelemaan ajatuksella, miten kadunmies demokratian nimissä operoisi kirurgisesti Holopaista ja Forsia sen jälkeen, kun kirurgi on heitetty leikkaussalista ulos. Alun perin ajattelin purkaa näyttelyni vähin äänin. Oulussa asioidessani törmäsin kuitenkin Kaisu Mikkolaan, sanomalehti Kalevan kulttuuritoimittajaan, joka kysyi kuulumisiani. Kerroin purkavani Raahessa vasta pystyttämäni näyttelyn. Kaisu halusi tietää aiheesta kaiken. Sen jälkeen Kalevan kulttuurisivuilla kommentoitiinkin aihetta laajasti eikä suinkaan puheenpitäjän hyväksi. Kalevasta juttu levisi Helsingin Sanomiin ja sen kautta Taidemaalariliittoon, jolta sain lahjaksi Unkarin-matkan Taidelehden siivellä. Tästä ei kuitenkaan kannata riemastua purkamaan työkseen näyttelyitä kesken kaiken”, taiteilija toteaa.

”Kalevan jutussa pääsimme sekä Holopainen että minä tasapuolisesti ääneen näkemyksinemme. Holopaisen puhe julkaistiin kokonaisuudessaan jutun yhteydessä”, hän lisää.

Aktiivisen työskentelyn 1980-luku

Muinonen muistelee, että hänen työhuoneensa sijaitsi kerrostalon kellarissa, kun perhe asui Ollinsaarentiellä. Työskentelyä hankaloitti se, ettei tilaan tullut vesiä.

”Ollinsaarentieltä muutimme Ruskontielle kerrostalosta rivitaloon, joka kuului myös Rautaruukin työsuhdeasuntoihin. Asunto oli kolmio, josta omin heti toisen pikku huoneista työtilakseni.”

Muinosen lapset olivat leikki-iässä ja viettivät paljon aikaa ulkona kavereiden kanssa. Kavereita oli paljon, koska ympäristössä asui nuoria perheitä. Taiteilijalle 1980-luku oli aktiivista aikaa työskentelyn ja näyttelyiden merkeissä.

Kuvataiteen valtionpalkinto vuonna 1981 oli hänelle hieno yllätys kaiken ”kellarissa tuskailun” jälkeen. ”Olin myös alkanut saada taiteilija-apurahoja, mikä helpotti työskentelyolosuhteita.

1980- ja 1990 -lukujen välissä minulla oli myös mahdollisuus valtion ja yhteispohjoismaisiin taiteilijaresidensseihin, joita siihen aikaan oli ja edelleen on esimerkiksi Italiassa.”

Residenssielämää Toscanassa

”Ensimmäisen residenssimatkani tein Italiaan Firenzen lähellä sijaitsevaan Grassinan kylään Toscanan maakunnassa. Matkakaverinani oli nuorempi sisareni Sirkka. Talo, jonne majoituimme, oli kukkulalla sijaitseva 1300-luvulla rakennettu kaunis joskin silloin vielä vaatimattomassa kunnossa oleva rakennus”, Muinonen muistelee ja jatkaa: ”Ihastuin toscanalaiseen maisemaan kukkuloineen, viinitarhoineen ja oliivilehtoineen sekä kukkuloilla sijaitseviin keskiaikaisiin rakennuksiin. Myös ihmisistä ja heidän sosiaalisuudestaan pidin paljon. Talon hoitajana toimi jo eläkeikää lähestyvä taidemaalari Valma Mitikka.”

Vieläkin ylempänä kukkulalla sijaitsi pitkänomainen rakennus, jossa saman katon alla sulassa sovussa olivat kirkko, kauppa ja kapakka. Sunnuntaiaamuisin vanhat pariskunnat kapusivat arvokkaasti mäkeä ylös kirkkoon ja yhtä arvokkaasti mäkeä alas kirkosta. Sen jälkeen ukkelit kipittivät taas vilkkaasti mäkeä ylös kapakkaan korttia pelaamaan viinilasin äärelle.

Mielenkiintoisia olivat myös hautausmaat, joiden hautakiviin kiinnitetyt valokuvat vainajista eivät olleet turhan juhlallisia. Ne olivat usein rentoja ja persoonan karaktääriä hyvin kuvaavia. Eräässäkin kuvassa nuori hurmuri hattu keikarimaisesti kallellaan tupakka suupielessä ikään kuin iskee silmää katsojalle.

Firenze sijaitsi kylästä pienen bussimatkan päässä. ”Siellä kävimme usein paitsi museoissa myös nauttimassa ympäröivästä elämästä pikku perheravintoloineen, joissa saattoi olla vain pari pöytää ruokailijoita varten. Keittiössä isoäiti keitti saunapadan kokoisessa kattilassa toscanalaista papusoppaa. Lapsenlapsi, pieni tyttö, ja kissa seurustelivat meidän ruokailijoiden kanssa. Pari kanaa nokki leivänmuruja lattialta.”

Muinonen sanoo, että Toscana on jäänyt hänelle jotenkin sydämen maisemaksi. Joskus hänellä on jopa tunne, että on elänyt siellä.

Toscanan kulttuuri kiehtoi

Residenssipaikoissa puhelinyhteydet toimivat vain niin päin, että residenssiin voi soittaa mutta sieltä ei voi soittaa minnekään. ”Jos halusin soittaa kotiin Raaheen, minun oli mentävä ensin bussilla Firenzeen ja jonotettava postitoimistossa vuoroani yleisöpuhelimeen. Emme eläneet vielä kännykkäaikaa ja olin tietenkin välillä huolissani perheestä. Eeroa ei ole koskaan matkusteleminen kiinnostanut enkä saanut houkuteltua häntä käväisemään Grassinassa lasten kanssa. Tavakseni tuli käydä virkistäytymässä taiteilijaresidensseissä kuten Roomassa Villa Lantessa ja niin ikään Roomassa sijaitsevassa yhteispohjoismaisessa Circolo Scandinavossa.”

Vanha kulttuuri näkyi Italiassa: Antiikin Rooma. Muinosta kiinnostavat erityisesti etruskit. Firenzessä ja Sienassa renessanssi ja keskiaika ovat kiinnostavia. Siellä on paljon muutakin kiinnostavaa elämäntyyli mukaan luettuna.

”Koin että Italiassa suhtauduttiin taiteilijoihin erittäin myönteisesti, jopa kunnioittavasti. Hyvänä esimerkkinä voin kertoa kokemuksiani Roomassa. Kun saavuin ensimmäistä kertaa iltapäivällä Villa Lanteen, vastassa oli sardinialaissyntyinen talon palveluskuntaan kuuluva jo ikääntynyt Gavina, joka oli järjestänyt minua varten teetä ja pientä syötävää.” Gavina jäi keskustelemaan taiteilijan kanssa vilkkaasti ja varoitteli, että naisihmisen ei pidä tähän aikaan lähteä yksin ulos kaupungille. Se ei olisi sopivaa.

”Ajattelin, että höpöhöpö! Kello oli vasta viisi iltapäivällä. Aurinko paistoi ja halusin tehdä pikku kävelylenkin kauniissa Trasteveren kaupunginosassa ja käväistä pizzalla. Gavina oli ollut oikeassa: Pizzeriassa minut ohjattiin pimeimpään nurkkaa ja tarjoilua sain odottaa todella kauan.” Paluu majapaikkaan oli kujanjuoksu huuteluineen ja ehdotuksineen.

Päivisin Muinonen kulki piirustuslehtiö kainalossa. ”Kun istahdin ulkoilmakahvioon espressolle, eteeni saattoi ilmestyä lasi sherryä. Kun sanoin tarjoilijalle, että en ole tilannut sitä, tarjoilija kertoi, että viereisen pöydän pariskunta halusi tarjota sen minulle ja pyysi saada keskustella kanssani. Keskustelimme matkastani Roomaan, taiteilijuudestani, mistä maasta olin tullut ja mitä Rooma merkitsee minulle taiteilijan silmin.”

Piirustuslehtiö kainalossa oli taikakalu. Iltaisin torilla oli mielenkiintoisia tapahtumia. Kun Muinonen otti aina piirustuslehtiön kainaloon, kun lähti illalla ulos, hän sai olla rauhassa. Suhtautuminen oli ystävällisen uteliasta eikä malleista ollut pulaa. ”En tiedä ovatko asenteet edelleen samat vai ovatko muuttuneet kymmenien vuosien aikana.”

Tapahtui Circolo Scandinavossa

Kerran Circolo Scandinavossa ollessaan Muinonen joutui vahingossa erittäin erikoiseen tilanteeseen. Hänen ystävättärensä Leena Salonen, joka siihen aikaan ohjasi oopperoita Oulun kaupunginteatterissa, oli tullut Roomaan tutustumaan oopperalaulajien koulutusmetodiin. Kouluttaja oli armenialaissyntyinen aristokraatti Sona Ardonz. Hänellä oli koulutettavia ympäri maailmaa. Yhteistä koulutettaville oli se, että he olivat oppineet käyttämään vääriä lihaksia ääntä muodostettaessa. Eräälle sopraanolle oli tehty keuhkoleikkaus, jonka seurauksena äänenkäyttö oli vaikeutunut.

Leena oli menossa seuraamaan La Maestra Arzonzin opetus- ja harjoitussessiota kansainvälisille oppilailleen ja halusi että Muinonen tulee mukaan. ”Epäilin hiukan, että olisiko edes luvallista ulkopuolisen tunkeutua sellaiseen tilanteeseen. Leena sai kuitenkin houkuteltua minut mukaan. Tilaisuudessa oli laulajia eri puolilta maailmaa. Oli tenoria Kuubasta, sopraanoa New Yorkista ja Suomestakin Mikko, Sibelius-Akatemian laulunopettaja. Ilmastonmuutos aiheuttaa minulle aina jonkinlaisen flunssanpoikasen. Olin juuri saapunut Roomaan. Yritin piiloutua opetustilan takaosaan mahdollisimman näkymättömiin.”

Kesken laulajien ääniharjoitusten Muinosta alkoi yskittää. La Maestra terästäytyi heti ja osoitti häntä sormellaan. ”Te siellä, teillä on kauhea ääni, tulkaa heti tänne luokan eteen.” Muinonen pyyteli anteeksi ja sanoi olevansa luvattomasti täällä ystävättären toivomuksesta. ”En ole laulaja, vaan maalari.” Maestra ei antanut periksi: ”Kun minä sanon, että tulette tänne, niin te tulette tänne ja teette samat lauluharjoitukset kuin muutkin.”

Tuskanhiki valuen Muinonen yritti vastustella, mutta mikään ei auttanut. Tenori Kuubasta nyökytteli ”me ymmärrämme” -tyyliin. Eipä siinä auttanut muu kuin häpeänpuna naamalla tehdä äänenavausharjoituksia muiden mukana.

Harjoituksissa oli kysymys oikeiden lihasten käytöstä laulettaessa. ”Ilmeisesti olin löytänyt oikean lihaksen, koska minusta yllättäen lähti melko kova ääni.” (Sillä ei tietenkään ollut musiikin kanssa mitään tekemistä.)

Maestra innostui ja näki Muinosen eräänlaisena ”raakamateriaalina” lihasten käytössä ja ilmoitti hänen mielipidettään kysymättä, että me jatkamme tästä ja antoi harjoitteluvelvoitteen seuraavaa kertaa varten.

Seuraava kerta tapahtui sitten kaupungin syrjäalueella sijaitsevassa vanhassa teurastamossa.  Maestralla oli hyväntekeväisyysprojekti lahjakkaille slumminuorille. Opetus oli ilmaista ja se tapahtui tyhjillään olevassa teurastamossa, jossa näkyi vielä verenroiskeet seinillä. Oppilaat olivat puhallininstrumenttien soittajia ja poplaulajia. Kaikki pantiin ääniharjoitusten lisäksi laulamaan klassisia ooppera-aarioita. ”Muistan laulaneeni kerubiinon aariaa. Ajattelin, että kokemus on kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen ja ehkä on omiaan tekemään minusta paremman maalarin.”

Residenssissä asui Muinosen lisäksi kolme muuta residenssiläistä: Reidar Norjasta, Lasse Ruotsista ja Henrik Tanskasta.

Muinosen velvoitteeksi oli tullut harjoitella äänenavausta ”kotitehtävänä”. ”Sen tietenkin kuuliaisesti tein, vaikka huomasin kollegoitteni kiusaantuneet välttelevät katseet.”

Eräänä iltana, kun Muinonen palasi teurastamoreissulta, hän huomasi, että pojat olivat järjestäneet juhlavan yhteisen illallishetken kynttilöineen, viineineen ja herkkuruokineen. ”He selvästi odottivat minua. Tunsin olevani suorastaan juhlakalu. Oli kohteliasta seurustelua. Välillä pojat vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään. Sitten eräs heistä varovasti antoi minun ymmärtää, että olen maalari enkä laulaja. Minua nauratti ja liikutti tämä herrasmiesmäinen tapa ilmaista näkemyksensä mahdollisesta uudesta uranvalinnastani.” Jos olisi ollut kysymyksessä suomalainen miespuolinen kollega, kommentti olisi ollut hyvin todennäköisesti ”turpa kiinni” ärräpäitten säestyksellä ilman maljojen nostelua. ”Lohdutin poikia, että kummalliset kokemukset tekevät minusta paremman maalarin.”

Ruskontieltä Mäkituvantielle

”Ruskontiellä asuessamme Meeristä oli tullut jo kouluikäinen. Lapset elivät vilkasta lapsenelämää. Kavereita asui ympäristössä paljon ja heillä oli ideoita harrastuksiin, myös jopa ’bisnes’-ideoita. Anna oli kavereineen keksinyt ryhtyä myymään naapureille ’käänteen tekevää’ hajuvettä. Sen reseptinä oli veteen liotettuja voikukanvarsia.”

Muinoset muuttivat Ruskontieltä omakotitaloon Mäkituvantielle, johon taiteilijalle tuli myös työhuone. Työrauha ei kuitenkaan ollut täydellistä, sillä hän kuunteli vaistomaisesti elämisen ääniä pikku nahisteluineen seinän takaa. Perheeseen oli liittynyt myös ihana sekarotuinen koiranpentu Urpo, joka toi äänimaailmaan oman lisänsä.

Lapset keksivät toimittaa käsintehtyä sanomalehteä nimeltään ”Mäkituvantien Sanomat”, jossa pääuutisena oli tieto siitä, että naapuriin on taas syntynyt vauva, tai että ”Suomen liittotasavallan presidentti Kekkonen on muuttanut Afrikkaan. ”Emme vielä silloin eläneet digiaikoja.”

Idylli Arkkukarissa

”Kuulin, että Saloisissa on Arkkukarin vanha koulu melkein tyhjillään, mikä tarkoitti sitä, että opettajattaren pikku huoneen ja keittiön oli vuokrannut taiteita harrastava Ritva Oksanen (ei sama henkilö, jonka tunsin Lapualta).”

Tyhjillään oli tilava ja valoisa luokkahuone pönttöuuneineen. Koulu oli hirsirakenteinen ja ilmanvaihto pönttöuunin ansiosta erinomainen. Maalin- ja tärpätinhajut poistuivat uunin kierrätyksen kautta. Tunnelmaa toi myös puulämmitys. Ikkunasta näkyivät syreenit, vanhat marjapensaat ja ohrapelto.

Oksasesta Muinonen sai hyvän naapurin. ”Kesäisin kuokimme pikku kasvimaat huussin ja liiterin taakse. Usein istahdimme työn jälkeen ’filosofoimaan’ elämästä ja taiteesta”, Muinonen muistelee. Ainut puute työtilassa oli se, että vesi piti hakea naapuripellolla sijaitsevasta vanhainkodista.

Elämä jatkui Mäkituvantiellä

Lapset kasvoivat teini-ikäisiksi ja elivät vilkasta kaverielämää. ”Minulla oli jo enemmän työrauhaa Mäkituvantien työhuoneessakin. Arkkukarin työhuone oli kuitenkin edelleen tärkeä paikka minulle niin kauan kun Ritva Oksanen asui siellä. Ritva oli kääntynyt ortodoksiseen uskoon ja halusi muuttaa Valamon luostarin läheisyyteen.”

Oksasen tilalle muuttivat uudet naapurit, joiden myötä elämä Arkkukarissa kävi siinä määrin rauhattomaksi, että Muinosen oli pakko luopua ihanasta työtilasta.

Elämää ja liikkumista hankaloitti se, että hänellä ei ollut ajokorttia saati sitten autoa käytettävissään. ”Päätin mennä autokouluun ja hankin käytetyn auton itseäni varten. Ajelut jäivät kuitenkin vähäisiksi, sillä Meeri-tytär ajoi ajokortin suunnilleen samoihin aikoihin, enkä nähnyt autostani paljoa muuta kuin perävalot.”

Muinonen ei ollut mikään maanteiden virtuoosi autonratissa. Kerrankin hän jäi poikittain rantatielle yrittäessään u-käännöstä. Toisesta suunnasta oli tulossa suuri kuorma-auto, joka ei hänen takiaan päässyt etenemään tiellä. Taiteilijatar sahasi poikittain kulkuväylällä pieleen menneen u-käännöksen takia, kunnes kuorma-autokuski tuli kädet housuntaskuissa naamallaan tietäväinen ”akat ratissa” -ilme ja ystävällisesti käänsi auton oikeaan suuntaan. Ajelut saivat jäädä.

”Periaatteenani on aina ollut se, että en ole kenestäkään toisesta ihmisestä taloudellisesti riippuvainen. Taiteilijan ammatti välineineen, työtiloineen ja näyttelyineen on kallis ammatti eivätkä taiteesta saadut tulot riitä sen ylläpitämiseen. Minulla oli – kuten suurimmalla osalla taiteilijoita – jatkuva työnhaku päällä.”

Muinonen löysi töitä erilaisista noin viikon kestäneistä taidekursseista, joista kurssien lyhyyden takia ei siihen aikaan vielä kertynyt eläkettä. Hän kävi Helsingissä Taideteollisessa korkeakoulussa varmuuden vuoksi suorittamassa taiteilijan pedagogiset opinnot mahdollistaakseen itselleen riittävän hyvät työtilaisuudet.

Taidekoulutus: Suomen Taideakatemian koulu 1966–1970, Taideteollinen korkeakoulu 1993–1996.  (CV)

Arkkitehtioppilaita opettamaan

Muinonen sai Oulun Yliopiston Arkkitehtuurin osastolta työpaikan vuonna 1990. Työsuhde kesti 20 vuotta, vuoteen 2010. Työ sisälsi taiteen perusopetuksen, mikä on mielekäs ja välttämätön lisä arkkitehtikoulutukseen, kun ajatellaan rakennus- ja ympäristöestetiikkaa. ”Usein ihmettelen suomalaisten kerrostaloalueiden ’kirkuvanharmautta’.”

Muinosen elämä Mäkituvantiellä jatkui sekä taiteellisen työn että Oulussa taideopetustyön merkeissä. Tytöt kävivät koulua ja viettivät kavereineen vilkasta nuorisoelämää iloineen ja suruineen. Terapeuttina toimi tarpeen tullen Urpo-koira hellyttävine luppakorvakannanottoineen. ”Itse olen lapsuudesta saakka ollut kiintynyt eläimiin, ja niin ovat tytötkin. Eläin on paljon enemmän kuin ihminen yleensä kuvittelee. Mikä voisi murrosikäiselle nuorelle olla parempi terapeutti kuin rakas lemmikki. Sama koskee meitä mummoikäisiä murehtijoita.”

Oulussa kulkeminen useana päivänä peräkkäin joka viikko oli kuormittavaa. Seija, Muinosen ystävätär, järjesti hänelle edullisesti pikku yksiön vuokattavaksi kaupungin keskustasta, joten kulkemiseen ei enää kulunut niin paljon energiaa työpäivinä.

Tytöistä Meeri oli herkkä ja joskus omiin maailmoihinsa sulkeutunut. ”Muistan kuinka hän kerran leikki-ikäisenä tuli päiväkerhosta itkien kotiin. Päiväkerhossa häntä oli kiusattu äidin maalaamien ’tissinkuvien’ takia. Se oli surullista. Yritin selittää lapselle, että katselijoilla oli varmaankin ollut roska silmässä. Sen takia olivat nähneet kuvat vähän kummallisina. Herkät lapset ikävä kyllä joutuvat usein kiusatuiksi.”

Muinosella oli paljon näyttelyitä 1980-luvulla sekä yksityisiä että ryhmänäyttelyitä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Esimerkiksi yksityisnäyttelyt, oma työ ja esitykset: Kaupungin Kirjasto, Raahe 1980 – Galleria Malkki, Tampere 1981 – Galleria Bronda, Helsinki 1982 – Skellefteån Taidehalli, Ruotsi 1982 – Poikkitaiteellinen esitys yhteistyössä teatteriohjaaja Leena Salosen kanssa, Tampereen Nykytaiteen Museo 1982 ja Oulun Kaupunginteatterin pieni näyttämö 1982 – Oulun Taidemuseo, Oulu 1983 – Galleria Sculptor, Helsinki 1985 – Galleria Mikrovuo, Oulu 1985 – Space Galleria, Helsinki 1988 – Kalevan Galleria, Oulu 1988 ja Kajaanin Taidehalli, Kajaani 1989. (CV)

Tässä mainittujen lisäksi hänen kalenterinsa täyttyi ryhmänäyttelyistä, festivaaleista, ryhmätöistä, kansainvälisistä näyttelyistä ja esityksistä.

The World Bank Art Society Gallery, Washington DC, USA 1989

Annakin on herkkä mutta pienestä pitäen peräänantamattoman tomera. Lukiossa hän ilmoitti lähtevänsä vaihto-oppilaaksi USA:aan. Hän oli jo itse oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä lähetystöön sekä järjestänyt itselleen vaihtoperheen Missisipistä. Vanhempien ei auttanut muu kuin hyväksyä suunnitelma. ”Ennen Annan vaihto-oppilaaksi lähtöä minulla oli näyttely USA:ssa.”

Oli tulossa merkkivuosi. Ensimmäisten suomalaisten emigranttien saapumisesta USA:aan oli kulunut 400 vuotta. Sen kunniaksi suomalaiselle taiteilijalle tarjottiin Washingtonissa World Bankin tiloissa näyttelyn mahdollisuutta. ”Lähetin hakemuksen ja esittelykuvaston töistäni. Jonkin ajan kuluttua sain yllätyksekseni kullattureunaisen kirjekuoren, joka sisälsi kutsun tulla Washingtoniin pitämään näyttelyni.”

Kutsuja oli The World Bank Art Society Washington DC. Maalaukset oli pakattu kahteen suureen vanerilaatikkoon odottamaan lentorahtilähetystä Washingtoniin. ”Optimistisesti ajattelin, että tuskin tavarankuskaus ihmisenkuskausta kalliimpaa voi olla. Se oli väärä luulo. Päätin varmistaa asian ja otin puhelun Finnairin rahtipuolelle.” Hinta oli shokki: 20.000 markkaa. Muinonen ilmoitti langan toisessa päässä olevalle mieshenkilölle pyörtyvänsä siihen paikkaan. ”Mieshenkilö, joka sattui kuulumaan johtajistoon, rauhoitteli että älkääpä nyt alkako pyörtyilemään, kyllä me tähän ratkaisun löydämme.”

Taiteilija saikin sovittua Finnairin kanssa, että maksaa rahdin parilla maalauksella. Se oli valtava helpotus, koska töiden oli oltava jo muutaman päivän päästä Washingtonissa. Tämä ei ollutkaan niitä näyttelyitä, joissa kutsuja maksaa viulut ja järjestää muutenkin kaikki käytännön asiat.

Anna-tytär lähti Muinoselle matkakaveriksi Washingtoniin. Hän sukkuloi osaavasti lentokentillä oikeille porteille, vaikka ei ollut vielä koskaan aikaisemmin lentomatkoja tehnyt. ”Minä kompuroin matkalaukkuineni perässä. Suuntavaistoni on surkea, vaikka olenkin tottunut lentomatkustaja.”

Perillä Washingtonissa he majoittuivat aluksi ystävällisen eläkeläispariskunnan, Helenin ja Haroldin, luokse. Pariskunta piti yhden huoneen residenssiä vierailijoita varten. Seuraavana päivänä he kiirehtivät World Bankin näyttelytiloihin suunnittelemaan ripustusta. Paikan päällä Muinonen kuuli, että maalaukset olivat juuttuneet tulliin ja että hänen pitäisi soittaa sinne ja selvittää asia. ”Sinä iltana selasimme paniikissa kahta valtavaa puhelinluetteloa tulematta hullua hurskaammiksi.” Seuraavana aamuna eräs ruotsalainen World Bankin toimihenkilö vastasi Muinosen hätääntyneeseen pyyntöön ja selvitti tullin kanssa asian ja työt saapuivat paikan päälle. Ripustus onnistui. Näyttely, jonka silloinen suurlähettiläs avasi, sujui hyvin.

Näyttelyä kävi katsomassa New Yorkista American Scandinavian Foundationin Gallerian johtaja, joka kutsui näyttelyn seuraavaksi vuodeksi New Yorkiin.

”Olimme Annan kanssa jatkomajoituksessa Lena Kosken ystäväpariskunnan, Marjatta ja Clarens Martinin, luona. Silloin Clarens ehdotti, että Muinonen jättäisi työt pakattuina seuraavaan vuoteen saakka heidän autotalliinsa, josta Finnairin pojat sitten kuljettivat ne rekalla New Yorkiin seuraavaa näyttelyä varten.

”Olen kiitollinen Finnairin loistavasta palvelusta, Myös Los Angelesiin sain kutsun Art Consulting Scandinavian järjestämään pohjoismaisen taiteen yhteisnäyttelyyn.” New Yorkissa ja Los Angelesissa kutsujat huolehtivat kaikista käytännön asioista. ”Kiinnostavimpiin museokokemuksiini siihen aikaan kuului myös Washingtonissa sijaitseva Air and Space -museo, jossa oli näytteillä kuulennon materiaalia videoineen avaruusaluksineen ja sukkuloineen.”

Myös kivimateriaali oli mielenkiintoista. Muinonen sanoo, että on kiinnostunut tieteestä, ei niinkään faktoihin nojaten vaan ennemminkin utopistina. Faktoilla on taipumus muuttua.

Elämää Raahessa

Tytöt kävivät koulua ja Muinonen työskenteli ja piti näyttelyitä sekä osallistui yhteisnäyttelyihin (CV). Hän tapasi myös paikallisia tuttuja: Pirisen Paulaa, Mäenpään (nyk. Kangas) Heliä, Tuhkalan (nyk. Kastelli) Leilaa ja muita. Nikulan Eeva-Liisan kanssa hän teki pitkiä metsäkävelylenkkejä ja pohdiskeli elämän monimutkaisuutta.

”Kävin Oulussa töissä Yliopiston Arkkitehtuurin osastolla taiteen perusopetuksen opettajana. Siinä sivussa kävin Helsingissä Taideteollisessa korkeakoulussa suorittamassa Taiteilijan pedagogiset opinnot varmistaakseni mahdollisimman hyvän ja kiinnostavan ansiotyön itselleni. Kiinnostavinta on tietenkin itse taiteenteko, mutta sillä pelkästään ei riittäviä ansiotuloja niin hyvin tule, että kykenisi ylläpitämään taiteilijanammattiaan.” Aviopuoliso Eero avusti joskus suurimpien maalauspohjien kasaamisessa ja sellaisissa taiteentekemiseen liittyvissä pohjatöissä, joissa tarvittiin sahaa ja vasaraa.

Muinosen tytöt kirjoittivat kumpikin vuorollaan ylioppilaiksi. Meeri päätyi Rovaniemen Yliopistoon opiskelemaan taiteen maisterin tutkintoa video- ja äänitaide pääaineinaan. Anna oli vaihto-oppilasvuotenaan saanut USA:sta opintostipendin Pariisin amerikkalaiseen yliopistoon. Pääaineina olivat kansainvälinen politiikka ja kriisinhallinta. Annaa olivat aina kiinnostaneet kehitysmaat ja humanitääriset projektit.

Muutto Ouluun

Muinonen oli löytänyt Oulusta kiinnostavan työpaikan ja tarjolla oli tilava työhuone Pikisaaressa, jossa vanha villatehdas oli saneerattu taiteilijoiden käyttöön. Tytöt olivat maailmalla. ”Minä muutin Ouluun. Muutto tapahtui Eeron kanssa yhteisymmärryksessä. Avioerosta ei ollut kysymys.”

Muinosen työskentely jatkui Oulun Pikisaaren työhuoneella samoin kanssakäyminen taiteilijoiden kanssa. Vanhan villatehtaan työskentelytiloissa työskentelivät siihen aikaan myös tunnetut pohjoissuomalaiset taiteilijat kuten Reijo Hukkanen, Sinikka Tuominen, Veikko Törmänen, Riitta Helevä, Lauri Rankka ja Antti Holma.

”Vaikka villatehdas oli täynnä taiteilijoitten työtiloja, työrauha oli jokaisella. Työaikana emme edes nähneet toisiamme paitsi sattumalta portaikossa. Vapaa-aika oli eri asia. Kesällä vierailin Sinikan ja Reijon Hailuodon-mökillä sekä kyläilimme toisillamme. Meillä oli joskus pienimuotoisia yhteisiä projekteja Sinikka Tuomisen, Reijo Hukkasen ja Juhani Tuomisen kanssa.”

Muinonen tutustui myös Maija Kotilaiseen ja hänen silloiseen aviomieheensä Aku-Kimmo Ripattiin. Maija toimi silloin Oulun läänin taidetoimikunnan sihteerinä.

”Olin itsekin häneen tutustuessani taidetoimikunnan jäsen. Maijan vieraanvaraiseen kotiin kokoonnuimme silloin tällöin viettämään aikaa ja pohtimaan elämän ja taiteen problematiikkaa joskus kiivainkin äänenpainoin – varsinkin silloin kun Hukkanen oli paikalla.”

Muinosen opiskeluajan vanha ystävä ja kämppäkaveri, Seija, miehineen asui myös Oulussa. Hän työskenteli sanomalehti Kalevassa. Seija ja Pentti olivat aina ystävällisesti kuskaamassa, jos taiteilija tarvitsi apua tarvikkeiden kuljetuksessa työhuoneelle.

Oulussa Muinonen asui aluksi Merikoskenkadulla, josta oli lyhyt matka työhuoneelle Pikisaareen. Pikisaaren työhuoneet ovat tilavat ja hyvin varustetut. Ne sijaitsevat vanhassa villatehtaassa sekä muissa ympäröivissä rakennuksissa Pikisaaren entisellä teollisuusalueella. Myös vanhat hirsirakenteiset asuintalot muodostavat viehättävän historiallisen ympäristön. ”Ei ole suinkaan yhdentekevää, mitä työskentelytilan ikkunoista näkyy. Minun työhuoneeni ikkunoista näkyy merenlahti. Autoa minulla ei ole, joten matkat töihin sujuvat pyöräilemällä.”

Muinosen tytöt olivat opiskelemassa: Meeri Rovaniemellä ja Anna Pariisissa. ”Olen aina rakastanut eläimiä, niinpä minulle siunaantui tekstiilitaiteilija Päivi Mikolan Nynny-kissa, joka oli kuulemma alkanut liikaa pomotella.” Heti tultuaan Nynny hyppäsi kerrosjakkaralle ja yritti katsoa ylhäältä alaspäin. ”Nynny oli ihana.” Muinonen alkoi saada myös tilaustöitä eri tilaajilta sekä töitään kokoelmiin (CV).

Muinosen sisarukset

”Olemme sisaruksina säännöllisesti yhteyksissä toisiimme perheinemme.” Leena-sisko, joka on kuvaamataidonopettaja ja konservaattori, asuu Helsingissä. Muinonen käy siellä aika-ajoin näyttelykierroksilla ja Leenan perhettä tapaamassa. Joskus näyttelykierrokset ovat mielenkiintoisia, joskus pettymyksiä.

Marja-sisar (Maikki) on terapeutti koulutukseltaan ja asuu Irlannissa Dublinissa, jossa hänen puolisonsa Stephen työskenteli Trinity Collegessa dramaturgian professorina. ”Jotenkin olen aina pitänyt irlantilaisten rennosta mentaliteetista.” Muinonen täsmentää, että Stephen (Steve) on eläkkeellä kuten koko sisarusparvi puolisoineen. Stevellä oli myös yhteistyötä Helsingin Yliopiston kanssa.

Sirkka-sisar haaveili tekstiilitaiteilijan urasta, mutta hänen vaikea allergiansa ei antanut näille haaveille mahdollisuutta toteutua, vaan hänestä tuli talousassistentti. Edelleen hän on innokas käsityöihminen. Sirkka asuu Seinäjoella, jossa myös Muinosen äiti asui isän kuoleman jälkeen.

Nuorimmainen Kari-veli opiskeli teologiaa. Pappia hänestä ei tullut, vaan hän jatkoi opiskeluaan kirjastonhoitajaksi ja viihtyi hyvin kirjasto-auton kuljettajana ympäri maaseutua. Hän on luonteeltaan itsekseen viihtyjä.

Matkailua ilman turistimukavuuksia

Työ arkkitehtuurinosastolla ja työhuoneella jatkui. Arkkitehtuurinosastolla töitä oli parina päivänä viikossa. Työhuone oli sopivan kävelymatkan päässä kotoa. ”Aloin saada tilaustöitä julkisiin tiloihin Oulussa.” Muinosen tytöt olivat molemmat opiskelemassa: Meeri Lapin Yliopistossa taiteiden tiedekunnassa ja Anna Pariisin Amerikkalaisessa Yliopistossa kansainvälistä politiikkaa ja kriisinhallintaa opiskelemassa.

Muinonen kertoo: ”Vierailimme Meerin kanssa Pariisissa Annan luona eräänä syksynä. ’Opiskelukämppä’ oli pikkuruinen ullakkohuone keittolevyineen. Näitä pikku huoneita oli rivissä pitkin käytävää useita ja niihin oli ahtautunut kokonaisia perheitä lähinnä maahanmuuttajia Aasian maista. Myös yliopiston opiskelija-aines oli hyvin kansainvälistä ja kaveriporukka kaikilta mantereilta. Kävimme tietenkin taidemuseot ja näyttelyt läpi viikon matkallamme. Hyvien näyttelyiden näkeminen sekä vieraisiin kulttuureihin tutustuminen on välttämätöntä avaamaan ja laajentamaan näkemystä elämästä. Se on ainakin minulle taiteilijana tärkeää. Minulla on ollut aina tarve tutustua vieraisiin kulttuureihin kaikkine ilmiöineen. Matkustaessani olen välttänyt turistimukavuuksilla varustettuja majoituksia ja kulkutapoja, sillä turismin näkökulma tuo eräänlaisen ’sokerikuorrutuksen’ paikalliseen elämään eikä vastaa todellisuutta.”

”Tällaisella matkustelutavalla on unohtumattoman rikkaitten kokemusten lisäksi myös hintansa ja riskinsä, mutta se on kannattanut”, Muinonen pohtii.

Metsokankaan monitoimitilan kattoteos

Suurin Muinosen julkisista tilaustöistä on ollut Metsokankaan monitoimitilaan tilattu kattoteos. Rakennuspuolen ”insinöörit” raapivat päätänsä ja ”pähkäilivät” nostavansa taiteilijan nosturin nokkaan ”sutimaan” kuvia kattoon. Mutta se ei olisi ollut mahdollista arkipäivinä, koska ne olivat koulupäiviä. (Oulun kaupunki rakennutti 2007–2008 pääasiassa lapsiperheiden asuttamalle Metsokankaalle monitoimitalon, jossa päiväkoti, esikoulu ja peruskoulun kaikki luokat toimivat samassa rakennuksessa.)

”Mietin jonkin aikaa miten toteuttaisin kätevimmin ja kestävimmin teoksen. Lopulta päätin muodostaa teoksen irrallisista koottavista osista, jotka maalasin akryyliväreillä. Jokainen osa oli ikään kuin erillinen maalaus. Tein osista, joita oli noin 500 kappaletta, piirrokset muotoon, jotka sitten leikkautin mdf-levystä ammattikoululla. Sisätilojen ulkopuolelle sijoitettavien teoksen osien materiaali oli alumiinia, joka maalattiin automaaleilla kestämään sääolosuhteita.”

Muinonen kertoo, että näin suuren teoksen eri työvaiheiden toteuttamiseen tarvitaan yhteistyökumppaneita. Se olikin hänelle varsinainen ”kantapääyliopisto” siinä mielessä, että hetkeksikään ei voinut heittäytyä siihen uskoon, että kaikki menee niin kuin pitää, vaan oli koko ajan vahdittava toistenkin työtä.

Hän myöntää, että joitakin hankalia ja stressaavia tilanteita tuli eteen. Yksi niistä oli valmiiden osien kuljetus perille kiinnitettäväksi paikoilleen. ”Onneksi Eero autoineen sattui olemaan paikalla, kun työhuoneen edustalle ajoi sateessa avolavakuorma-auto hakemaan töitä. Meille tuli kiire peitellä työt muoveilla, joita onneksi minulla sattui olemaan työhuoneella. Auto lähti lasteineen kohti määränpäätä.”

Hetken epäröityään Muinoset lähtivät myös ajamaan Metsokankaalle. ”Onneksi lähdimme, sillä huomasimme, että kuorma-autokuski oli kipannut lastin ulos sateeseen. Juoksin hätääntyneenä etsimään jonkinlaisia kärryjä, että saisin teoksen osat nopeasti sateesta sisälle. Löysinkin kärryt, mutta niitä ei saanut ottaa, koska ne kuuluivat toiselle firmalle. Ajattelin, että nyt meni kahden ja puolen vuoden työ hukkaan.”

Onneksi paikalle riensi järkevä mieshenkilö, joka nopeasti järjesti taideteoksen osat sisätiloihin. Tällaisessa projektissa ei riitä pelkästään oman työosuuden suorittaminen, vaan jatkuva läsnäolo kaikessa projektiin liittyvässä. Oli valtava helpotus, kun teos lopulta oli kiinnitetty kattoon. ”Velvollisuuksiini katson kuuluvan myös silmälläpidon sen suhteen, että onko kaikki pysynyt ok-tasolla vai tarvitaanko jossakin mahdollisesti konservaattoria.”

Tytöt jo aikuisia

Anna valmistui Pariisin amerikkalaisesta yliopistosta ja hakeutui Kirkon ulkomaanavun töihin Afrikkaan aluksi Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Siellä meneillään oli pitkään jatkunut sisällissota, joka aiheutti levottomuutta myös Muinosilla kotona. Yleensä sota-alueilla ei humanitaarisen työn tekijöitä pidetä kolmea vuotta pidempään, mutta ranskankielentaitoisia työntekijöitä ei siihen hätään Suomesta löytynyt muita, joten Annan työvaihe Kongossa venyi kuudeksi vuodeksi.

Meeri sai Rovaniemen yliopistosta taiteen maisterin paperit ja muutti valmistumisensa jälkeen Ouluun. Muinonen kävi niihin aikoihin myös Ylivieskassa työstämässä serigrafioita, ja Meeri innostui tulemaan mukaan serigrafiakursseille, joita Lena Koski veti usean vuoden ajan.

Lena ja Lauri Koski tarjosivat ystävällisesti myös majoituksen Muinosille. Taloudellisesti oli tietenkin tiukkaa sekä Kirstillä että Meerillä – kuten yleensä vapaan taiteen harjoittajilla.

Metsokankaan monitoimitalon teoskokonaisuuteen kuului myös Meerin luoma ääniteos, joka on hieno ja kokonaisuutta täydentävä. Se kuuluu myös Oulun taidemuseon kokoelmiin kuten kaikki julkiset teokset, joissa museo on ollut tilaajaosapuolena. Video- ja ääniteokset olivat Meerin taiteenalueet.

Pieniä työprojekteja Meerille järjestyi myös mallina arkkitehtuurin osastolla ja Limingan taidekoulussa. Myöhemmin hän toimi Limingan taidekoulussa serigrafiakurssin vetäjänä.

Meeri oli herkkä ja kärsi ajoittain masennuksesta. Hän makasi sohvalla äitinsä luona joskus päiväkausia. Nynny-kissa ei poistunut hänen viereltään vaan makasi tassu Meerin olkapäällä ja hyrisi. Eläimet ovat ihmeellisiä. ”Herkissä ja haavoittuvaisissa ihmisissä on jotain, joka tekee heidät alttiiksi vääränlaisille joskus vahingollisille ihmissuhteille ja hyväksikäytölle.”

Elämysmatka suuntana Kenia, Nairobi

Muinonen työskenteli vuoroin työhuoneellaan, vuoroin opetustehtävissä. Anna oli päässyt muuttamaan Kongosta Keniaan, joka kuuluu Afrikan kehittyneimpiin maihin. ”Päätin käydä Afrikassa, josta olin aina haaveillut. Houkuttelin Sirkka-sisareni mukaan”, Muinonen kertoo ja jatkaa: ”Lähdimme Sirkan kanssa matkaan suuntana Kenia. Anna asui Nairobissa Karenin kaupunginosassa, joka on saanut nimensä Karen Blixenin mukaan. Siellä sijaitsee myös Karen Blixenin entinen koti, joka toimii nykyään museona.”

Aluetta, jossa Annan asuttama talo sijaitsi, kiersivät korkea kivimuuri ja vartijat. Muurin ympäröimän alueen jokainen talo oli vielä erikseen ympäröity muurilla. Portit olivat terästä.

Pihalla päivystivät päivä- ja yövartijat ylläpitämässä turvallisuutta. ”Portilla seisoi parimetrinen masaisoturi täydessä varustuksessaan ja kumarteli syvään toivottaen ’mamaan’ tervetulleeksi. Jo tästä tervehdyksestä ymmärsin, että Afrikassa kunnioitetaan vanhempia ihmisiä.”

Talossa oli keittiö, olohuone ja pari makuuhuonetta. Ikkunoihin oli laitettu kalterit. Ulko-ovi ja makuuhuoneisiin johtavan käytävän ovi olivat terästä. Makuuhuoneissa jokaisen sängyn viereen oli asennettu paniikkinappula, jota piti painaa vartijoiden paikalle saamiseksi, jos joku pyrki ikkunoista sisään.

”Jos joku kuitenkin onnistui murtautumaan sisään, täytyi teeskennellä nukkuvaa. Muussa tapauksessa saattoi päästä hengestään. Täytyy sanoa, että pari ensimmäistä yötä olivat enemmän tai vähemmän unettomia. Ihmeen nopeasti kaikkeen tähän tottui ja omaksui olosuhteet”, Muinonen muistelee.

Talon ympärillä kukoisti kaunis piha trooppisine hedelmäpuineen, joissa saattoi nähdä apinan tai pari roikkumassa. Joskus nämä veijarit olivat kyttäämässä pääsisikö ovesta tai ikkunasta livahtamaan sisään tutkimaan mitä syötävää keittiöstä voisi löytyä. Pikku kameleontteja vilahteli pensaikossa. Vuodenaika eli maaliskuu oli sääolosuhteiden puolesta hyvä aika matkalle. Nairobi sijaitsee ylängöllä, joten liiallista kuivuutta ei alueella tuolloin esiintynyt.

Anna oli saanut tilapäiseksi tehtäväkseen valvoa, etteivät uroskoirat pääse lähentelemään hänen esimiehensä narttukoiraa sillä aikaa kun mies viettää lomaa. Valvontatehtävä ei onnistunut toivotulla tavalla, koska kyseinen koirarouva kaivoi jonkin ajan kuluttua kuopan maahan ja synnytti sinne kolme pentua. Anna katsoi velvollisuudekseen adoptoida kaksi suloista pentua itselleen ja nimesi heidät afrikkalaisittain Amaniksi ja Furahaksi (suomeksi Ilona ja Rauha).

Matka oli hieno elämys. ”Teimme safarimatkan Masai Maran kansalliselle suojelualueelle ja tutustuimme afrikkalaiseen eläimistöön kaikessa runsaudessaan. Surullista on vain se, että jotkut suurvallat kuten Kiina ovat tuhoamassa näitä korvaamattomia luontoarvoja rakentamalla valtatietä luonnonpuiston läpi. Afrikkalaisessa kuten joissakin muissa ei-länsimaisissa kulttuureissa vanhat ihmiset ovat arvokkaita ja kunnioitettuja. Se näkyi erityisesti vieraillessamme masaiheimon leirillä. Masait ovat paimentolaisia ja sotureita. Heitä palkataan usein vartiointitehtäviin kookkaan soturimaisen ruumiinrakenteensa vuoksi. Miehet olivat pystyttäneet leirin ympärille korkean aidan, jotta leopardit eivät pääsisi saalistamaan heidän karjaansa.

Naiset taas olivat rakentaneet savupirttityyppiset asuinrakennukset, joissa nuotio sytytettiin keskelle majan lattiaa. Seinässä oli reikä, josta savu pääsi ulos. Huoneen jakoi matalahko aitaus. Sen toisella puolella asuivat ihmiset ja toisella puolella eläinlapset kuten pikku vuohet. Meille esiteltiin ylpeinä leirin vanhin. Hän oli 80-vuotias isoäiti, jonka tehtävänä oli vartioida ja kasvattaa heimon pikku lapsia. Isoäiti nautti yhteisönsä suurta kunnioitusta. Tämä näkyi hänen arvokkaasta olemuksestaan.”

Muinonen kertoo, että myös hänellä on henkilökohtaisesti kokemus tästä kunnioituksesta. ”Kyläilimme Annan afrikkalaisen tuttavan kotona eräänä päivänä. Isäntäväen olohuoneessa oli jonkinlainen koroke, jolle oli sijoitettu valtaistuinta muistuttava nojatuoli. Minut johdatettiin ensimmäiseksi tälle ’valtaistuimelle’. Ystävällinen emäntä riisui kengät jaloistani ja puki mukavat pehmeät töppöset tilalle. Minulle tarjoiltiin aina ensimmäiseksi ja kysyttiin onko oloni tarpeeksi mukava. Ajattelin mielessäni, että taidanpa muuttaa tänne. Ikää minulla alkoi jo olla mummouteen verrattavissa määrin.

Vaikutuksen teki myös yhteisöllisyys ja suurten sukujen jäsenten huolehtiminen toinen toisistaan. Tällaisten matkojen vähemmän mukaviin puoliin kuuluu ainakin minun kohdallani hankalat mahataudit. En tietenkään aina muistanut, että hampaita ei pidä pestä vesijohtovedellä.”

”Taudeista huolimatta matkat syventävät näkemystä elämästä, mikä antaa myös uusia ulottuvuuksia taiteentekoon”, Muinonen summaa.

Meeri, Hannu ja lastenlapset

Meeri oli Limingassa tutustunut taidemaalari Hannu Lukiniin, joka oli jo kauan toiminut taideopettajana Limingan taidekoulussa. He alkoivat seurustella ja muuttivat asumaan yhteen Limingassa rantatiellä sijaitsevaan kauniiseen vanhaan puutaloon.

Meeri ja Hannu järjestivät myös yhteisiä näyttelyitä, joissa Meeri teki äänimaailmoita Hannun maalauksiin. He kävivät usein Espanjassa, jossa Hannun siellä asuva tuttava tarjosi hänelle työskentelytilan vuokrattavaksi.

Muinosen ensimmäinen lapsenlapsi, pieni Sofia Maria syntyi helmikuussa 2013. ”Meeri ja Hannu olivat saaneet tyttären, josta me isovanhemmat olimme ikionnellisia.” Taiteentekemisen ohella Hannu toimi edelleen Limingan Taidekoulussa taideopettajana. Meerilläkin oli silloin tällöin vedettävänään serigrafiakursseja.

Anna oli löytänyt rakkauden Keniassa ja Muinosen toinen lapsenlapsi Zarina Auroora Jakinda syntyi marraskuussa 2016 Keniassa. ”Matkustimme Sirkka-sisareni kanssa juhlan kunniaksi jälleen Keniaan, jossa juhlimme pikku tyttövauvan nimenantajaisia ja tutustuimme lapsen isän ihanaan perheeseen ja sukuun.”

”Annalla on tapana tulla Suomeen Zarinan kanssa jouluksi ja kesällä lomalle noin kuukaudeksi. Joskus Briankin on mukana”, Muinonen iloitsee.

Taiteilijaeläkkeestä turvaa arkeen

Muinonen sanoo, että helpotus oli suuri, kun hän ”normaalin eläkeiän” saavutettuaan sai tiedon taiteilijaeläkkeen myöntämisestä. Vaikka eläke ei ole suurensuuri, se tulee säännöllisesti joka kuukausi. Taiteilijan arjessa tuntuu ylelliseltä, kun on olemassa jonkinlainen perusturva epäsäännöllisten tulojen jälkeen. Nyt hän voi keskittyä omaan luovaan työhönsä miettimättä liikaa sitä millä muulla työllä kustantaa taiteilijanammattinsa.

”Taiteentekeminen on minulle sama kuin hengissä pysyminen. On uskomatonta, miten ’korvienväli’ eli mielentila vaikuttaa fyysiseen tilaan. Joskus huomaan seisoneeni jopa yhdeksän tuntia jaloillani ilman minkäänlaista väsymystä, jos olen saanut idean päästä kiinni ja sen toteuttaminen tuntuu mielekkäältä. Kuuntelen usein klassista musiikkia maalatessani ja ikään kuin maalaan musiikkia.”

Sama koskee Muinosen mielestä kirjallisuutta, erityisesti lyriikkaa. Taiteidenvälinen vuoropuhelu on aina kiinnostavaa. On vain päästävä eroon ajatuksesta, että on kiire johonkin päivämääriin tai muihin materiakeskeisen universumin tavoitteisiin, jotka rajoittavat taiteen syntyä.

Riesa, ryytimaa, mehiläiset, kissat

Muinosen ystävättären, Seijan, aviomies Pentti työskenteli kiinteistöalalla. ”Olin haaveillut jonkinlaisesta pikku kesäpaikasta ’ryytimaalla’.  Kerran ajellessamme heidän Puolangan mökilleen Pentti mainitsi, että heillä on kaupiteltavana Riesa.”

Riesa oli 30 vuotta tyhjillään autiona ollut mökki metsäisessä pöheikössä Muhoksella. Mökki oli siitä erikoinen, että se on Suomen viimeinen torppa. Torpparisopimus oli ollut voimassa 1970-luvun loppuun saakka. Tällaisella rakennuksella on kulttuuriarvoa, ja kunnalla on jonkinlainen velvoite säilyttää rakennus tavalla tai toisella. Muhoksen kunta koki tämän riesana ja halusi päästä mokomasta eroon.

”Kävimme katsomassa mökkiä, joka tietenkin näytti surkealta. Hinta oli hyvin halpa, koska kohde myytiin maapalan hinnalla, eikä rakennukselle laskettu arvoa.” Torppari oli rakentanut mökkinsä hyvin. Lahoa ei löytynyt mistään ja mökki saatiin korjattua kuntoon.

Muinonen oli nyt keskellä metsää kuten varhaislapsuudessaan. Olosuhteet olivat primitiiviset: ei vettä, ei sähköä. Hän kaivatti pari kaivoa, mutta vesi oli niin rautapitoista, että siitä ei ollut juomavedeksi.

Uusi mökkiläinen ryhtyi tuumasta toimeen ja niin pihapiirin ryytimaa marjapensaineen alkoi kukoistaa. ”Olen aina ollut metsäisissä ryteiköissä viihtyjä. Kävin mehiläistenhoitokurssin ja hankin torpalle mehiläispesän.” Mehiläistenhoito ja mehiläisten elämän seuraaminen olikin mielenkiintoista. Muinonen ihailee miten hienosti ne osaltaan ylläpitävät ekosysteemiä ja miten järkevästi ja tehokkaasti ne toimivat yhdyskuntana. ”Ihmisillä on vielä paljon opittavaa mehiläisiltä ja muurahaisilta”, hän miettii.

Kesäisin hän kulki polkupyörä linja-autoon pakattuna Muhokselle. Bussipysäkiltä on vielä parisen kilometriä pyöräilyä torpalle – yleensä kasvimaata kitkemään ja mehiläisiä hoitamaan. Tällainen kulkeminen oli kuitenkin työlästä, koska yöpymistarvikkeet ja juomavedet piti kuljettaa mukana.

”Sainkin usein Eerolta kyydin. Myös Seija ja Pentti kuskasivat silloin tällöin. Myöhemmin tutustuin ystävälliseen lääkäripariskuntaan, Heli ja Juha Hirvelään.” Heitä voi pitää paikallisina taiteenystävinä ja mesenaatteina. Hirvelöillä on Muhoksella kesäpaikkana vanha hieno aikoinaan pappilana toiminut jugend-talo. He ovat aina ystävällisesti tarjonneet Muinoselle kyytiä torpalle ja torpalta kaupunkiin. Varsinaiseen taiteentyöstämiseen taiteilija keskittyy yleensä syksyllä ja talvella.

Ihana Nynny-kissa oli jo muuttanut autuaammille hiirestysmaille 20-vuotiaana. ”Parin vuoden päästä minulle siunaantui Bondi-kissa, joka on alun perin Viron Pärnusta kotoisin oleva herrasmies.” Molemmat kissat ovat viihtyneet erinomaisesti torpalla luonnon keskellä. Bondi nauttii erityisesti siitä, että voi käyttää persiljapenkkiä ”miestenhuoneena” kakkalaatikon sijaan. Myös tytöt viettivät lomillaan aikaa torpalla.

Kävimme usein Eeron kanssa Limingassa pikku Sofiaa tapaamassa Bondi-kissa mukanamme. Lukinit olivat muuttaneet vuokralle vanhaan hienoon pappilaan. Vuokraisäntä puolisoineen asui Pohjois-Norjassa.

Lapsen kuolema, suru ja kaipaus läsnä päivittäin

”Sitten meitä kohtasi suuri suru. Meerillä oli selvittämättömiä kipuja parin kolmen vuoden ajan. Hän kävi Limingan terveyskeskuksessa lääkärissä ja sai aina kipulääkettä ja mielialalääkettä. Mitään tutkimuksia ei tehty, ei otettu edes verikoetta koko aikana. Kun tilanne yhä vain paheni, vein Meerin OYS:iin (Oulun yliopistollinen sairaala) päivystykseen, jossa määrätiin heti verikoe otettavaksi Limingassa.”

Kun verikoe vihdoin otettiin, tulos oli niin huono, että Meeri vietiin saman tien OYS:iin, jossa hänellä todettiin pitkälle levinnyt syöpä. Juuri mitään ei enää ollut tehtävissä. Meeri eli 9 kuukautta syöpädiagnoosin jälkeen. Hän oli välillä kotona ja välillä sairaalassa. Hannu oli täysin poissa tolaltaan. Anna otti töistään lomaa ja tuli avuksi Liminkaan.

”Itsekin olin Meerin luona, kun hän oli kotona vuodepotilaana. Sitten seurasi saattohoitovaihe, joka kesti pari viikkoa. Meerillä oli oma huone, johon oli järjestetty omaisia varten ylimääräinen vuode.”

”Vuorottelimme Annan ja Hannun kanssa yöpymisistä Meerin luona. Sofia oli äidin tyttö. Pienen tytönkin takia tuntui niin surulliselta.”

Viimeiseen asti läheiset elättelivät toivoa, että jos kuitenkin jokin ihme tapahtuisi. ”Sitten 30.12.2018 Meeri nukkui pois iltapäivällä kello kolmen aikaan. Olimme Annan kanssa molemmat paikalla ja näimme kuinka Meerin silmästä vierähti kyynel viimeisen henkäyksen aikana. Mikään kokemus ei voi olla pahempaa kuin lapsen kuolema.” Suru ja kaipaus ovat päivittäin läsnä.

”Olemme yrittäneet olla isovanhempina ja Anna kummitätinä kaikella tavalla Sofian elämässä mukana.”

Serkukset Sofia ja Zarina ovat toisilleen läheiset. Anna ja Zarina käyvät kesäisin ja jouluna Suomessa. Tätä käyntiä Sofia aina malttamattomasti odottaa laskien kuukausia, viikkoja ja päiviä Zarinan tapaamiseen. Zarina puhuu virheettömän suomen lisäksi englantia ja swahilia.

Lapset viettävät aina yhteisen loma-ajan mummolassa. Se on Sofialle osa tärkeää perhe-elämää. ”Me ’tytöt’ menemme usein kolmestaan Pikisaaren työhuoneelle maalaamaan. Sofialle ja Zarinalle on aina varattuna pieniä maalauspohjia ja värejä.” Työskentely taiteen parissa on ollut lääkettä suruun.

Juhlavuosi monin tavoin

”80-vuotispäiväni kunniaksi Anna järjesti yhteisen matkan kauniiseen keväiseen toscanalaiseen maisemaan Firenzen lähelle. Vuosikymmenten takaiset muistot palasivat elävinä mieleeni.

Sisareni Sirkka ja sisar Maikki ja lanko Stephen olivat joukossa mukana. Kotiin palattuani työt odottivat.”

Oulu Euroopan kulttuurikaupunkina -vuosi oli tulossa. Kaupungintalo oli restauroitu kuntoon ja oli päätetty tilata nykytaidetta valtuustosalin tiloihin. Muinoselta Taidemuseo tilasi kaksi kookasta

2mx2m -kokoluokan maalausta.

Pian sen jälkeen hänellä oli Torniossa Aineen taidemuseossa näyttely. Tänä vuonna (2025) hän osallistui Oulun Taidemuseossa kansainväliseen nykytaide- ja käsityönäyttelyyn, joka päättyi runsas viikko sitten.

Kiireisen työjakson ja lapsenlasten vierailun lisäksi Muinonen sai elokuussa juhlia kahdet 80-vuotisjuhlat: sisarensa Maikin ja ystävättärensä Leena Salosen. Tämän ikäluokan juhlia on vietetty toki muitakin kuluneen vuoden aikana.

Tällä hetkellä (2025) Oulun taidemuseossa on vuonna 1942 syntyneen ja yhä aktiivisesti työskentelevän Antti Holman hieno laaja puupiirrosnäyttely, joka kannattaa käydä katsomassa. Antti on jo nyt alansa klassikko.

Työ pitää elossa

”Ehkä pieni lepotauko olisi vilkkaan työjakson jälkeen tarpeen, mutta ei liian pitkä, koska työskentely tuo elossapysymisen tunnetta, joka tässä elämänvaiheessa on välillä hauraalla pohjalla.

Maailmantilanne on erittäin huolestuttava monessa suhteessa. Puhutaan paljon luonnossa haitallisista vieraslajeista. Lieneekö ihminen haitallisin vieraslaji tällä planeetalla, kun ajatellaan sotia, ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Huoli on ennen kaikkea tulevista sukupolvista. Ehkä ei kuitenkaan kannata menettää vielä toivoa” Muinonen pohtii syyskuussa 2025.

”Vuonna 1963 Katinhännän nopeakinttuinen lettipää Helena Turpeinen voitti Suomen mestaruuden tyttöjen 17-vuotiaitten 100 metrin juoksussa ajalla 12,4. Seuraavana vuonna hän saavutti kaksi Suomen mestaruutta.” (Teuvo Virtanen)

Katinhännän lapset liikkuivat käskemättä

Helena Haapakoski (o.s. Turpeinen) syntyi Raahessa 25.4.1947. Helenan lapsuudenkoti sijaitsi Saaristokadulla Katinhännässä kirkon välittömässä läheisyydessä. Hän muistelee, että lapset olivat lähes aina ulkona. Kun heitä ei kuskattu harrastuksiin, he liikkuivat ja keksivät itse omat harrastuksensa: oltiin hippasilla, piilosilla, juostiin kilpaa kaduilla. Oltiin poliisia ja rosvoa. Katinhännän kadut toimivat turvallisina leikki- ja urheilupaikkoina kesäisin, koska autoliikennettä ei juuri ollut. Talvella luisteltiin luistelukentällä ja hiihdettiin jäällä. Helenan siskosta kehittyi kilpatason taitoluistelija.

Kirkonmäellä pelattiin pallopelejä. ”Silloin siinä oli kaivo, jonka puukannen alla asusti Näkki. Sitä oli syytä pelätä.” Kun naapureissa asui samanikäisiä lapsia, pelijoukkueen kasaaminen ei ollut ongelma.

Helenan kotona oli vain yksi pyörä, joten koulumatkat taittuivat kävellen. Hän aloitti koulutaipaleensa Pekkatorin laidalla sijaitsevassa Friemanin talossa. Kansakoulun toisesta luokasta alkaen hän kävi Seminaarin mallikoulua ja pääsi oppikouluun, Raahen yhteislyseoon, viidenneltä luokalta.

Lapset saivat vapaasti harrastaa ulkoleikkejä, kunhan huolehtivat läksyistä. Televisiota ei ollut, sen sijaan kirjastosta lainattiin ahkerasti kirjoja.

Turpeisilla oli kesämökki Ilolinnalla. Siellä ei ollut kaivoa eikä vesijohtoa. Käyttövesi kuskattiin sinne maitokärryillä. Mökkipihassa lapsille oli laitettu korkeushyppytelineet. ”Myös naapureiden lapset tulivat pihalle urheilemaan”, Helena muistelee.

Helenan lapsuuskodissa, kuten ei muissakaan Katinhännän taloissa, ollut suihkuja eikä sisävessoja. Sauna oli sekä ihmisten että pyykkien pesupaikka. ”Äidillä on ollut kädet täynnä työtä”, Helena huokaa nyt vuosikymmenien päästä. Isä oli usein viikot poissa, koska teki reissutöitä.

Mauri Pirilän urheilutunnit

Eräänä kesänä Raahen kaupungin nuoriso-ohjaaja Mauri Pirilä järjesti maanantaisin Pitkänkarin urheilukentällä yleisurheiluvalmennusta lapsille. ”Äiti komensi perheen kaikki lapset sinne. Ehkä hän ajatteli, että olemme pois jaloista pyörimästä”, Helena kertoo. Mauri Pirilästä tuli Helenalle tärkeä urheiluvalmentaja. ”Ilman häntä en olisi menestynyt urheilijana”, hän sanoo.

Pitkänkarin kentälle ilmaiseen valmennukseen kertyi lapsia kantakaupungin alueelta. Tyttöjä oli niin paljon, että heistä saatiin kasaan viestijoukkue. Myös pojille oli valmennusta. Helenan veli, Pentti, oli lahjakas monessa lajissa. Helena oli niin nopea juoksija, että voitti monet pojatkin Raahessa.

Seminaarin-vuosina Helena sai harjoitella juoksua koulun liikuntatunneilla. Pitkänkarin urheilukenttä oli kadun toisella puolella. Oppikouluun siirryttyään Helena haki harjoitteluohjelman Raatihuoneelta Pirilältä ja teki harjoituksia itsenäisesti. Kesäisin Pirilä oli kentällä paikan päällä ja katsoi kellosta aikoja. Helena edusti koko urheiluaikansa Raahen Vesaa. Hän sanoo, että maksuton valmennus oli hänelle tärkeä tuki. Juoksu-uran taustalla oli luontainen taipumus, lahjakkuus, jonka valmentaja osasi ohjata juuri oikeaan suuntaan. Maksullista valmennusta perhe ei olisi pystynyt tarjoamaan.

Oppikouluvuosina Helena osallistui koulun omiin kilpailuihin sekä Oulainen-Haapavesi-Raahe-koulujen välisiin kisoihin, joista tuli menestystä vuosi toisensa jälkeen sekä yksilölajeissa että viestissä. ”Meillä oli Raahessa oma viestijoukkue ja hyvän ankkurin ansiosta kisoja voitettiin.” Raahelassa alkoi myös talviharjoittelu kerran viikossa Mauri Pirilän ohjaamana.

Kilpailumatkoja ja ennätyksiä

Helena muistetaan mitalisijoista ja ennätyksistä juoksulajeissa. 1963: SM-pronssia Tyttöjen yleisurheilupäivät 60 m 7,9 ja Suomen mestaruus Tyttöjen yleisurheilupäivät 100 m 12,4. 1964: Suomen mestaruus Tyttöjen yleisurheilupäivät 60 m 8,0 ja Suomen mestaruus Tyttöjen yleisurheilupäivät 100 m 12,9. 1965: SM-hopeaa Kalevan kisat Naiset 200 m 25,9 ja SM-pronssia Kalevan kisat Naiset 100 m 12,4. Hän teki Suomen ennätyksen 4 × 100 metrillä kokoonpanolla Helena Turpeinen – Aura-Liisa Laihorinne – Sirkka Norrlund – Maija Koivusaari Helsingissä vuonna 1965 aikaan 47,8 s. Helenan varsinaiset kilpailumatkat ja parhaat ajat olivat 60 m 7,5, 100 m 12,00 ja 300 m 41,5.

Nuorista urheilijoista huolehtiminen ei ollut kovin hyvällä tolalla Raahen Vesassa, vaan nuori joutui itsenäistymään nopeasti. Helena kertoo, että hänen oli 16-vuotiaana matkustettava yksin kisoihin. Ensin Raahesta junalla Tuomiojalle, siellä oli vaihdettava junaa ja perillä itse löydettävä majapaikka, Urheiluliiton toimisto ja Otaniemen urheilukenttä. ”Minä en laskisi 16-vuotiasta yksin tuollaiselle matkalle”, hän miettii nyt vuosikymmenien jälkeen. Vaihtoehtoja oli vain kaksi: oli pärjättävä tai jäätävä kotiin.

Menestys kotimaan kilpailuissa johti siihen, että hän pääsi Suomen naisten maajoukkueeseen. Ja valmentajakin vaihtui. Ensi esiintyminen Ruotsi-maaottelussa oli unohtumaton kokemus: piti juosta täyden katsomon, yli 45 000 katsojan, edessä. ”Kyllähän se jännitti valtavasti”, Helena kertaa ensi kokemustaan olympiastadionilla.

Kalottimaaottelut Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosien välillä olivat tärkeä ja merkittävä tapahtuma aikoinaan. Kalottimaaottelussa Helena joutui kerran juoksemaan 400 metrin matkan. ”Se ei kuulunut harjoitusohjelmaan. Mutta pärjäsin hyvin ja hävisin vain rinnanmitalla.”

Hyvä urheilumenestys toi kotiväellekin unohtumattomia hetkiä. Keravalla juostusta Suomen ennätyksestä kerrottiin STT:n uutisissa, jota kotona kuunneltiin radiosta. Televisiota ei vielä tuolloin ollut.

Helena sanoo, että pääsi maaotteluiden mukana matkustamaan ympäri Eurooppa. ”Ei se olisi ollut muuten mahdollista. Unohtumattomia matkoja tehtiin useita. Erityisesti matka Pariisiin pienellä yksityiskoneella on painunut mieleen.” Konetta piti tankata välillä, ja miljoonakaupunki Pariisi, Eiffeltorni, Riemukaari ja muut nähtävyydet lumosivat niin hänet kuin muutkin Suomen naiset.

Helena kertoo, että urheilu-ura loppui ”penikkatautiin”, joka olisi vaatinut leikkauksen, mutta opiskeluun keskittyminen siirsi leikkausta ja urheilu-ura jäi taka-alalle.

Kansakoulunopettajaksi seminaarista

Helena pääsi Raahen seminaariin opiskelemaan unelma-ammattiinsa vuonna 1966 ja valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1970. Hänen ensimmäinen työpaikkansa opettajana oli Keskuskoulussa vuosina 1970–1971. Sen jälkeen hän sai vakituisen opettajan paikan Parhalahden kansakoulusta ja opetti Parhalahden lapsia eläkevuosiin saakka.

Urheilussa hankittu itsevarmuus auttoi Helenaa myös työuralla opettajana. Monet opetuskokeilut toivat mielekkyyttä. Viimeisinä työvuosina yhteistyö etelä-saksalaisen Radolfzellin koulun kanssa huipensi työuran. ”Enpä olisi uskonut pitäväni oppitunteja saksan kielellä monien vuosien ajan”, Helena toteaa.

Kilpakentille hän palasi yhden ja vain sen ainoan kerran, kun hän osallistui opettajien yleisurheilukilpailuihin. ”Elämään tuli urheilua tärkeämpiä asioita: työ ja perhe.” Urheilu antoi omana aikanaan Helenalle paljon ja hän sanoo syyskuussa 2025, että Mauri Pirilällä oli ratkaiseva osuus tässä.

Vaikka Helenaa ei kilpakentillä nähty, se ei tarkoita, että hänestä olisi tullut sohvaperuna. Päinvastoin. Monipuolinen liikunta on aina kuulunut ja kuuluu hänen elämäänsä.

Hailuoto oli vuoteen 1968 saakka kesällä laivamatkan ja talvella jäätien takana Oulusta. Paikkakunnalla oli kätilö ja terveyssisar, pankki ja kolme kauppaa ja kaksi kansakoulua.  Sodan jälkeen Hiltusen perheessä elettiin maatalousvaltaista elämää, mihin kuului äiti, isä, veli sekä äidin veli ja kuuromykkä sisko. Äitini Kreetta Sofia Hiltunen o.s. Laurila s. 1904 avioitui sotakirjeenvaihtokaverin Eino Hiltusen s. 1909 kanssa v. 1945. Sotainvalidi Eino Hiltunen oli kotoisin Ilomantsista, hän erottui aina luotolaisista murteensa perusteella, eikä ollut kalastaja, vaan metsätyöläinen. Perhe tuli toimeen pienviljelyllä ja metsänhoidolla.

Terttu syntyi kotisaunassa joulukuun loppupuolella v. 1945.  Perheeseen syntyi vajaan kahden vuoden kuluttua toinenkin tyttö Kirsti v. 1947, vaikka äiti oli jo 43- vuotias. Vielä teini-iässä tytöt näyttivät kaksosilta.

Lapsuus kului huomaamatta turvallisessa kodissa, maatalossa oli puuhaa lapsillekin heinäpellolla ja kasvimaalla. Naapuristossa oli paljon lapsia ja yhteisiä leikkejä ja ajanviettoja riitti iltaisin. Opittiin menemään mustikkametsään ja heti, kun saatiin poimituksi marjoja joitakin litroja, toimitettiin ne myyntiin Oulun torille. Marjalaatikko vietiin illalla onnikan kuljettajan Eino Kujalan kotiin ja sieltä tutulle torimyyjälle Anna Kinnuselle, joka toi tilipussin laivan lähtöön kapteenille Pauli Annuselle ja hän toimitti sen onnikan kuljettajalle ja meille. Näin toimimalla saatiin taskurahaa.

Taskuraha oli tarpeellista ainakin silloin, kun halusi ostaa jotain silloisen Anttilan postimyyntiluettelon tuotteista. Paikkakunnalla oli kiva postinhoitaja Linda Kilpinen, joka tilasi Anttilasta haluamiamme hepeneitä. Anttilan postimyynti oli tarpeellinen, koska paikkakunnan kaupoissa oli vähän pienempi tuotevalikoima eikä kaupungissa ollut mahdollista käydä usein.

Hailuoto on tunnettu jäkälästään. Jäkälän poimiminen opittiin jo varhaisiässä ja sateisena päivänä oli joutilasta aikaa ajaa pyörällä jäkälämetsään. Jäkälä on poimittava märkänä, muuten se vain murenee käyttökelvottomaksi.  Oli mukava mennä siskon kanssa joskus myöhään illalla märkään metsään. Jäkälää alettiin kerätä myös päivätyönä, jolloin otettiin käyttöön kastelutoiminta. Jäkälänkeruu päivätyönä ei ole kovin ergonomista, kun muuta toimeentuloa ei ollut, sitä tehtiin mielellään kesäkaudet.

Oulussa oli työpaikkoja tarjolla koko vuodeksi

Kun kansalaiskoulu, silloinen 8. luokka oli suoritettu, niin työtä piti alkaa etsiä.  Oulussa Tertulle oli tarjolla kotiapulaisen työ perheessä, missä oli hänelle myös asunto. Työpaikka ja asunto olivat välttämättömät silloisessa kaupunkiyhteiskunnassa. Jos halusi kokeilla uutta työtä, oli asunto hankittava. Terttu onnistui olemaan useimmassa erilaisessa työssä, mm. Esson huoltoasemalla bensan myyjänä, baariapulaisena Raatin uimahallissa, Valiolla eskimojäätelöiden valmistajana. Väillä hän asui tuttavan kanssa vuokralla, välillä siskon kanssa omakotitalon yläkerran vuokrahuoneessa.

Avioliitto ja työn perässä Ruotsiin muutto

Vakituinen poikakaveri löytyi ja avioliitto solmittiin elokuussa 1968. Puoliso Seppo Röyttä oli kotoisin Oulaisista eikä hänellä ollut työpaikkaa Oulussa. Seppo matkusti Haaparantaan hakemaan töitä Ruotsista. Työnvälittäjä tarjosi töitä Volvon tehtaalta Olofströmistä Etelä-Ruotsista. Kun työpaikka ja perheasunto järjestyi, muutti Terttu myös Ruotsiin. Maahanmuuttajat joutuivat kaikkein raskaimpiin töihin. Kaikkien terveys ei kestänyt ja yritettiin löytää helpompaa työtä. Esikoispoika syntyi vajaan vuoden kuluttua ja Terttu jäi kotiäidiksi.

Haluttiin muuttaa lähemmäs Suomea ja Sepolle löytyi työpaikka v. 1971 Enköpingistä työkaluja valmistavasta tehtaasta.  Toinen poika syntyi samana vuonna. Kotiäidillä oli kovasti tekemistä, mutta hän kävi kielikurssia ja oli lyhyen aikaa sairaalassa siivoustöissä.

Lasten harrastukset ja koulunkäynti

Enköpingissä vanhimmat pojat aloittivat koulunkäynnin, ensimmäiset kolme vuotta suomenkielisessä koulussa ja sitten ruotsinkielisessä. Lapset oppivat ruotsin kielen myös leikeissä ja harrastuksissa, eikä ilmennyt kielen suhteen mitään vaikeuksia. Kaikkien poikien harrastus oli jalkapallo. Isä kuljetti poikia säännöllisesti harjoituksiin ja peleihin. Koulujen vanhempainiltoihin osallistui Seppo, sillä Tertun ruotsin kieli ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyt.

Bro oli pitkäaikainen asuinpaikka

Vuonna 1981 muutettiin lähelle Tukholmaa Bro-nimiseen paikkaan. Nuorin poika aloitti Brossa koulunkäynnin. Siellä Terttu pääsi sähkömittaritehtaaseen. Firman loputtua työtä löytyi Radio Systemsiltä, minkä omistajaksi tuli Eriksson ja Tertun työpaikka siirtyi Erikssonin puhelintehtaalle. Työssä oli paljon suomalaisia ja työnjohtajakin oli suomalainen, joten olosuhteet olivat miellyttävät.

Työ oli Tertulle tarpeellista, koska puolison oli kouluttauduttava kevyemmälle alalle terveyssyistä. Pitkän sairaalahoidon ja toipumisen jälkeen pääsi Seppo myös samaan Erikssonin puhelintehtaaseen työneuvojaksi. Terttu pääsi 59-vuotiaana ennenaikaiselle eläkkeelle, jollaista tarjottiin, kun puhelinteollisuus alkoi hiipua Ruotsissakin.

Lapset ovat Ruotsin kansalaisia, samoin Terttu

Pojat puhuvat hyvää suomea tavatessamme, mutta heidän lapsensa ovat ummikkoruotsalaisia. Terttu tulee lastenlasten kanssa kuitenkin hyvin toimeen. Hänellä on jo lastenlastenlapsiakin. Terttu on oppinut elämään leskenelämää vuodesta 2015. Hän osallistui yksin ollessaan monia vuosia Suomi-Seura Kalevan toimintaan, jäsentapahtumiin, bingoon ym.  Terttu onnistui saamaan v. 2022 laadukkaan asunnon läheltä poikansa perhettä Kungsängenistä. Talo on suunniteltu ikäihmisille ja vain yli 75-vuotiaat saavat siitä vuokra-asunnon. Vaikka talossa asuu ruotsalaisia vanhuksia, niin Terttu osallistuu melkein päivittäin kahvitilaisuuksiin, jumppahetkiin sekä digi- ja älypuhelinkursseihin yhteisissä tiloissa ja viihtyy todella hyvin. Toisinaan Suomi-Seura kutsuu Terttua juhliin ja eri tapahtumiin, jopa noutavat kotoa.  Terttu tuntee olonsa turvalliseksi niin omaistensa kuin yhteiskunnan palvelujen puolesta.

Lomat ja matkat Suomeen

Terttu ja Seppo matkustivat perheineen joka kesä Suomeen. Vuosittain heitä odottivat  ikääntyvät Tertun vanhemmat Hailuodossa ja Sepon vanhemmat Oulaisissa. Auto oli tarpeellinen kulkuväline 5-henkisen perheen Suomen matkalla. Perinneruoka oli mieluista, Hailuodossa nautittiin mm. savusiikoja ja mummon tekemää mainiota hiivaleipää. Tavan mukaan heitä varten oli säilössä ilmakuivattua lammaslihaa, siitä tehty keitto oli herkkua, niin kauan kuin lampaita kasvatettiin. Ilmakuivatun lihan siivut olivat myös mainiota ”suolukkaa” leivän päälle.  Oulaisissa tarjolla oli ns. pitkään keitettyä punaista juustokeittoa, mitä myös paikalliset kutsuvat juhannusjuustoksi. Viimeiset Suomen matkat tehtiin aikanaan kaikkien vanhempien siunaustilaisuuksiin. Terttu tuli poikansa ja miniänsä kanssa vielä rakkaan veljensä hautajaisiin v. 2018.

Emilia Kristina Appelgren syntyi 9-lapsiseen ruotsinkieliseen pappisperheeseen vuonna 1840 Pudasjärvellä ja hän kuoli 95-vuotiaana vuonna 1935 Helsingissä. Hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 90 vuotta vuonna 2025. Hänen tuotantonsa koulutettuna naistaiteilijana ja ensimmäisen polven lappilaisena taiteilijana kirkollisen kuvataiteen leviämisen jälkeen on jäänyt aika tuntemattomaksi. 

Lapsuudenkoti oli pappila ja isä lääninrovasti

Emilia Appelgrenin isä oli Kemin kirkkoherra, lääninrovasti Gustav Wilhelm Appelgren ( 1805-1878) ja äiti Paltamossa syntynyt Carolina Mathilda Heickell (1806-1865). He olivat menneet naimisiin Torniossa 1833. Mathildan isä oli nimeltään Mathias Heickell ja hän oli Alatornion nimismies ja taloustirehtööri. Isänisä Simon Appelgren oli autonomian ajan ensimmäinen Alatornion kirkkoherra. 

Appelgrenin perheen isä Gustaf Wilhelm toimi kirkollisissa viroissa Perä-Pohjolassa vuosina 1827-1836. Appelgrenit muuttivat Pudasjärvelle 1836 isän saatua kappalaisen viran. Pudasjärvellä syntyi neljä lasta lisää, joista yksi oli Emilia Kristina. Isä harrasti puusepän töitä ja kirjoitteli runoja ruotsiksi. Seuraavaksi oli muutto Ouluun vuonna 1843 ja siellä syntyi perheeseen vielä kolme lasta. Tunnetuin Appelgrenien lapsista on Emilian pikkuveli, valtionarkeologi ja professori Hjalmar Appelgren-Kivalo (1853-1937), joka tunnetaan Suomen ensimmäisenä täysimittaisena muinaisjäännösten kaivajana. Tyttäristä ainoastaan Ida solmi avioliiton.

Kappalaisen virka ei ollut kovin hyvin palkattua, joten taloudellinen tilanne parani huomattavasti, kun G. W. Appelgren valittiin Kemin pitäjän kirkkoherraksi 1855. (Kemin kaupunki perustettiin vasta 1869.)  Appelgrenin kirkkoherrakausi ajoittuu juuri siihen aikaan, kun lohesta saatiin hyvä hinta ja pohjoisen ”lohipastoraatit” olivat haluttuja paikkoja kirkkoherroille lohikymmenysten ansiosta. Lisäksi seurakuntalaiset maksoivat papille palkkaa tuomalla viljaa, voita, pääsiäisrahaa jne. Appelgrenilla oli varaa kouluttaa lapsensa ja hänen kuoltuaan perintö takasi turvallisen elämän aikuisille lapsille. 

Kemin pitäjän väkiluku vuonna 1860 oli 3160 henkeä. Pappila oli täälläkin herrasväen ja ns. paremman väen kulttuuripiirien kohtaamispaikka. Kemi oli emäseurakunta ja siellä oli enemmän säätyläisiä kuin muissa pohjoissuomalaisissa kunnissa.

Appelgrenin perheen lapsilla oli hyvä kasvuympäristö, jossa sai sivistää itseään ja omaksua isänsä ihannoimaa kansankasvatusta.

Kemiin saatiin kansakoulu 1872 Appelgrenin ollessa keskushahmona. Sitä ennen oli kirkkoherran tyttäret pitäneet koulua köyhille tyttölapsille pappilassa vuosina 1862-1872. Itse he olivat saaneet kotiopetusta seurakunnan kappalaisen apulaiselta maisteri Calamniukselta. 

Tukholmaan taidetta opiskelemaan 

Kemin uutta ja tilavaa pappilaa oltiin rakentamassa ja olisikohan osa perheestä käytännön syistä lähtenyt ”häiritsemästä” rakennustöitä. 18-vuotias Emilia Appelgren lähti äitinsä ja kahden sisaruksensa kanssa Tukholmaan vuonna 1858. 

Emilia pääsi opiskelemaan Tukholman käsiteollisuuskoulussa (Svenska Slöjdföreningens söndags- och aftonskola) ja äiti ruustinna rentoutui Södertäljen kylpylässä. He matkustivat höyrylaivalla Haaparannalta Tukholmaan. Suora laivayhteys Tukholmaan oli luontaista lohenkalastuksen ansiosta, koska rautatie valmistui etelästä Ouluun vasta vuonna 1886 ja Tornioon 1903, jolloin laivaliikenne tyrehtyi ja ei enää kannattanut taloudellisesti. 

Opiskelua Tukholman käsiteollisuuskoulussa

Naisten koulutusmahdollisuudet lisääntyivät Ruotsissa 1850-luvulla. Esim. ensimmäinen kansakoulunopettajatarseminaari avattiin 1859. Tukholman käsiteollisuuskoulun opetus avautui naisille keväällä vuonna 1858. Koulun maine oli hyvä samoin opettajat ja sen opetus arvostettua. Emilia Appelgren oli koulun ensimmäisiä naisopiskelijoita. Opetuksen painopiste oli piirustuksessa: viivapiirustus, ornamenttipiirustus, figuuri- tai hahmopiirustus. Uutena oppiaineena oli maalaaminen vesiväreillä, liimaväreillä ja öljymaaleilla. Täällä Emilia oppi soikeiden maisemapiirusten tekemisen. Käsiteollisuuskoulun oppilastöiden yhteinen piirre oli ääriviivojen varmuus, koska oppilaat oppivat piirtämään mallin mukaan. 

Emilian isä lupasi tyttärelleen rahoittaa vielä lisävuoden ja kesäkurssin, jossa opiskeltiin maalausta ja kukka-asetelmien tekoa. Emilia ehkä perustaisi piirustuskoulun kotiin palattuaan ja kukkaopintoja voisi hyödyntää tulevassa ammatissa.

Kesäkuussa 1860 Emilia sai 3. palkinnon ornamenttipiirustuksesta luonnon mukaan. 

Vuosina 1855-1860 naisopiskelijoita oli 242 ja miehiä 3220, joten mistään pienestä käsiteollisuuskoulusta ei ollut kyse.

Emilia Appelgren suuntautui kuvataiteisiin; maalaukseen ja piirustukseen. Hänen tuotannolleen on luonteenomaista pienet maisemataulut. Vuonna 1862 Emilia palasi takaisin kotiin Kemiin opiskeltuaan Tukholmassa neljä vuotta.

Koulu köyhille tytöille

Samana vuonna, kun Emilia palasi Kemiin Tukholmasta 1862, pappilaan perustettiin pieni koulu köyhille tytöille Kemin seurakunnan naisten toimesta. Keskustelu kansakoulun perustamisesta oli jatkunut pitäjässä pitkään eikä varsinaista päätöstä oltu saatu aikaiseksi. Kirkkoherra Appelgrenhan oli lämmin kansansivistyksen kannattaja, joten tilat pappilasta järjestäytyivät ensimmäisinä vuosina. Opettajina toimivat (ilman palkkaa) Appelgrenin tyttäret Emilia mukaan lukien ja varsinkin Amalia oli kaikki kaikessa. 

Amalia Appelgren (1834-1915) kävi vuosina 1864-1865 seitsemän kuukautta kestäneen kurssin Sophie Gardbergin yksityisseminaarissa Gävlessä opiskelemassa opettamista. Hänestä tuli vuonna 1893 Kemin Naiskäsityökoulun johtajatar. 

Koulussa opetusta annettiin perjantaina ja lauantaina, neljä tuntia päivässä, oppilaina kymmenisen tyttöä. Opetettavia aineita olivat mm. sisäluku, katekismus, kirjoitus, uskonto, ompelu ja sukankutominen. Varat opetustarvikkeisiin naiset hankkivat keräämällä tuttaviltaan markan jos toisenkin, kirkkoherrakin avusti. Vuonna 1872 koulu lakkautettiin, koska kansakoulu oli vihdoin alkanut toimintansa. 

Ensimmäinen näyttely 1863

Onko sattumaa, että kaikki varhaisemmat Lapin taiteilijat ovat Peräpohjolasta? Ensimmäisen polven lappilaiset taiteilijat kirkollisen kuvataiteen leviämisen jälkeen olivat naisia, Ingeborg Malmström o.s. Wallenius (1832-1919) ja Emilia Appelgren. He tunsivat toisensa ja Walleniukset olivat Appelgrenien perhetuttuja. Seuraavan polven edustaja oli Ingeborgin veli, oopperalaulaja ja taiteilija Otto Vallenius (1855-1925) ja kolmannen sukupolven taiteilijoita Edvard (Eetu) Isto (1865-1905), J. K. Kyyhkynen (1875-1909) ja Alfred Selim Töyrä (1875-1958).

Emilia Appelgren osallistui ensimmäistä kertaa Suomen Taideyhdistyksen näyttelyyn 1863 Margelinin talossa Helsingissä. Samoin seuraavana vuonna Emilia pääsi mukaan tuomalla kaksi öljyvärimaalaustaan: maisemakopion ja maiseman.  Samana vuonna Taideyhdistyksen Kuopion näyttelyssä oli esillä hänen maisemakopionsa.

Emilian taiteessa korostuu ”düsseldorfilainen” kotiseutumaalaus. Hän maalasi kuvia kotiseutunsa kirkoista, erityisesti Kemin keskiaikaisesta kivikirkosta sellaisenaan tai maisemaan liittyneenä. Hän kuvasi myös Kemi-Tornion alueen muita kirkkoja ja lyijykynäpiirustuksia Tornion seudulta. Yksi hienoimmista maalauksista on vuodelta 1862, jossa hän kuvaa omaa kotiaan, Kemin pappilaa Kemijoen rannalla, sen uutta, isoa päärakennusta ja talousrakennuksia.  

Keskeinen ala Emilian taiteessa maalaamisen ohella oli taulukopioiden tekeminen. Kopioimista pidettiin merkittävänä erityisesti taideopetuksessa. 1800-luku oli kopioimisen vuosisata. Kopioiden tarkoituksena oli alkuperäistöiden esittely opetuksessa, sivistyksessä ja propagandassa. Maalaustaiteen uranuurtajan Werner Holmbergin ja akateemikon arvonimen saaneen maisemamaalari Hjalmar Munsterhjelmin teoksia Emilia sai kopioida. Emilia Appelgreniä pidettiin hyvänä kopioijana ja saihan siitä lisätuloja. 

Jälleen Tukholmaan 1866 ja 1874

Ruustinna Carolina Mathilda Appelgren oli kuollut vuonna 1865 ja pappilan hoito lankesi tyttärien vastuulle. Koska koulu oli suhteellisen pieni, ei kaikkien Appelgrenien tyttärien työpanosta tarvittu. Emilia päätti pikkusiskonsa Ida Beatan (1846-1927) kanssa lähteä jälleen Tukholmaan saadakseen lisäoppia taiteessa. Siellä hän opiskeli yksityisopissa Alfred Wahlbergin johdolla. Hänen opetustaan Emilia piti parhaimpana, mitä koskaan oli saanut. 

Wahlberg tähdensi luonnossa oppimista ja hän oli saanut vaikutteita Düsseldorfissa, missä hän oli viipynyt useita vuosia. Palattuaan jälleen kotimaahansa Emilian taiteessa näkyi maalauksia ja maalaustutkielmia luonnon helmassa.

Heinäkuussa 1874 Emilia matkustaa jälleen Tukholmaan. Tällä kertaa mukana on vanhempi sisar Sofia Matilda (1838-1875), jonka terveys ei ollut paras mahdollinen. Hänellä oli hengenahdistusta ja Emilialla itsellään oli huonossa kunnossa olevat jalat. Mutta he vaeltelivat kaupungilla, nauttivat näkemästään ja matkustivat jopa Göteborgin lähistöllä olevaan Strömstadin kylpylään. Sofia Matilda kuolee Tukholmassa toukokuussa 1875. Emilia järjestää hautajaiset ja hän on hyvin väsynyt, joten maalaamiseen ei noissa olosuhteissa voinut keskittyä. 

Isän kuolema ja muutto Helsinkiin

Kirkkoherra Gustav Wilhelm Appelgren kuoli varakkaana miehenä tammikuussa 1878 oltuaan heikkona koko talven. Perunkirjoitus pidettiin Kemissä ja kaikki elossa olevat rintaperilliset olivat läsnä. Jos perinnönjaossa noudatettiin maalakia saivat pojat, Johan ja Hjalmar, kaksi kertaa niin paljon kuin tyttäret Amalia, Fanny, Emilia ja Ida. Jos taas kaupunkilakia, kaikkien osuus oli sama. Pekka Rönkkö ei mainitse väitöskirjassaan kumpaa lakia käytettiin. Emilia peri joka tapauksessa niin paljon, että hän sai omistautua taiteeseensa ilman taloudellista huolta.

Seuraavana vuonna Emilia muutti Helsinkiin. Sisarensa Fanny seurasi perässä hiukan myöhemmin. Kesät he viettivät veljensä Johanin perheen luona Espoossa ja talvet asuivat kaksistaan Helsingissä eri osoitteissa, pisimpään osoitteessa S. Magasing. 6 Juseliuksen talossa kolmen huoneen asunnossa. Pitkä yhdessäasuminen loppui Fannyn kuolemaan diakonissalaitoksella vuonna 1912.

Veljentytär, Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun saksankielen opettaja, Helmi Appelgren-Kivalo oli ostanut asunnon Töölöstä koulun läheltä Runeberginkatu 31:stä ja tänne Emilia muutti. Hän jatkoi maisemien maalaamista eri puolella Suomea ja taulujen kopioimistyötä aina 80-vuotiaaksi saakka. 

Veli Hjalmar Appelgren-Kivalo kirjoitti vuonna 1935 tyttärelleen ja kertoi Emilian voinnista: ”Emilia-sisar täytti eilen 95 vuotta! Makuulla tietysti on niin kuin on ollutkin ja heikko. Puhelahja oli huonoa, niin että vaivoin sai selvää, mutta ajatukset ovat selvät…”

Emilia Appelgren kuoli 95-vuotiaana kesäkuussa 1935. Sisaruksista vain Hjalmar oli enää elossa. Sanomalehti Uudessa Suomessa kesäkuun 12.6. numerossa julkaistiin kuolinilmoitus. 

Emilia Appelgren siunattiin haudan lepoon Hietaniemen kappelissa ja hänet haudattiin Appelgrenien sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle kesäkuun 13. päivänä 1935.

Lahjoitus ja väitöskirja

Vuonna 1992 Kemin taidemuseo vastaanotti lahjoituksena Emilia Appelgrenin kokoelman, johon kuuluu 25 maalausta ja yksi painokuva sekä perheenjäsenten välistä kirjeenvaihtoa. Lahjoittajat olivat Ilta ja Elsa Kivalo, joiden isä oli Emilia Appelgrenin veljenpoika. 

Lahjoitus on erittäin merkittävä Pohjois-Suomen vanhemman taidehistorian täydentäjänä sekä varsin tuntemattomaksi jääneen kemiläisen naistaiteilijan tuotannon esille tuojana.

Tohtori Pekka Rönkkö on tutkinut maisemamaalari Emilia Appelgreniä ja hänen väitöskirjansa on julkaistu nimellä Maisemamaalari Emilia Appelgren (1840-1935); Varhaisimmat rekrytoitumiset kuvataideammattiin pohjoisimmassa Suomessa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Ars Nordica 12. Pohjoinen 2001.

Teoksessa on metsä- ja vesistömaisemien kuvaluettelo yhteensä 48 teoksesta.

”Mutta tämänlaatuisen oppilaitoksen syntyminen Pohjan perille on ymmärrettävästi samalla ollut tapaus, jolla on oleva merkitystä ja vaikutusta kulttuuririentoihin yleensä puheenalaisessa osassa maata. Senpä vuoksi kuulemmekin niillä seuduilla ilolla tervehdittävän tämän uuden oppilaitoksen avausta.

Kun sen ensimmäiset opettajat — v. t. johtaja, lehtori K. Raitio, v. t. johtajatar neiti Hilda Nordlund sekä v. t. opettajattaret neidit Vendla Forsström, Adele Festen ja Ellen Wåhlberg — olivat paikkakunnalle saapuneet, ja seminaarille hyyrätty vaatimaton huoneisto tuota pikaa oli korjattu käytettävään kuntoon, alkoivat heti tositoimet.” (Kansakoulun lehti v.1896)

Adéle oli kotoisin Jyväskylästä

Adéle Maria Festén syntyi 9. maaliskuuta 1861 Jyväskylässä. Vanhemmat: kultaseppä Johan Gustaf Festén (s. 1828) ja Vendla Christina Brummer (s. 1821).

Johan Festén sai kulta- ja hopeasepän oikeudet Jyväskylässä vuonna 1855 ja vannoi porvarivalan samana vuonna. Hän omisti kiinteistön Vapaudenkatu 26. Verstas ja asunto sijaitsivat piharakennuksessa. Kadun varren rakennus oli vuokrattuna. Monet Jyväskylässä vuosina 1860–1870 otetut valokuvat on otettu Festénin talon seinustalla.

Festén menestyi kultaseppänä hyvin. Hänellä oli tavallisesti yksi oppipoika apulaisena. Keväällä 1864 hän sai myös kellosepän oikeudet. Hän toimi kaupungin luottamustoimissa kaupunginvanhimpana vuosina 1866–1873.

Jyväskylässä oli hyvät koulutusmahdollisuudet Adéle-tyttärelle. Suomen ensimmäinen suomenkielinen tyttökoulu oli perustettu Jyväskylään vuonna 1864. Suomen ensimmäinen opettajaseminaari oli aloittanut toimintansa Jyväskylässä jo vuotta aikaisemmin, vuonna 1863. Adéle sai päästötodistuksen Jyväskylän tyttökoulusta vuonna 1877 ja Jyväskylän seminaarista vuonna 1883.

Hän hankki mahdollisimman hyvän koulutuksen piirustuksen opettajan ammattiin suorittaen erinäisiä tutkintoja vuosina 1883–1889. Heinolan seurakuntahistoriikin mukaan hän suoritti tutkinnot suomen kielessä ja kirjallisuudessa, pedagogiikassa, käsitöissä, perspektiiviopissa ja käsivaraisessa piirustuksessa. Hän sai todistuksen Vera Hjeltin pedagogisesta veistokoulusta vuonna 1891. Hän täydensi koulutustaan käymällä Bernin käsityökoulussa kurssin vuonna 1895. Hän opiskeli akvarelli- ja figuurimaalausta Münchenissä vuosina 1895 ja 1896. Hän teki neljä opintomatkaa ulkomaille 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Työelämä kutsui

Aura-lehti uutisoi vuonna 1883: ”Opettajattareksi Porin suomenkieliseen tyttökouluun on otettu opettajatarkokelas neiti Adéle Festén Jywäskylästä. (Satak.)” Porin suomenkielisen tyttökoulun vuosikertomuksessa 1886-87, 1887-88 neiti Adéle Festén mainitaan opettaneen ”luonnonhistoriaa 11—F l.; laulua ja piirustusta 1—VI l. ja kaunokirjoitusta 11 l.” Työsuhde kesti vuodet 1883-1896.

Vuonna 1889 Adéle suoritti suomalaisen jatko-opiston pedagogillisen johtokunnan edessä käytännölliset opettajanäytteet käsityön opetusta varten seminaareissa. Hänellä oli tavoitteena edetä urallaan tyttökoulun opettajasta seminaarin opettajaksi. Samana vuonna hän haki Sortavalan seminaarissa avoinna ollutta piirustuksenopettajan paikkaa. Hän teki valituksen, kun ei tullut valituksi. Valitus ei johtanut Adélen valintaan. Hänen työsuhteensa jatkui Porin yksityisessä tyttökoulussa vuoteen 1896.

Raahen seminaari perustettiin vuonna 1896

Seminaari aloitti toimintansa 22.8.1896. Ensimmäiset koulutilat vuokrattiin Frans Lindbergiltä: 7 huonetta, keittiö ja ulkohuone. Myös piharakennus oli seminaarin käytössä. Seuraavakin lukuvuosi opiskeltiin näissä tiloissa.

Seminaarien piirustuksenopettajan virkaan oli yhdistetty käsityönopettajan tehtävät. Uno Cygnaeuksen ajatus oli, että kaikkien seminaarinopettajien piti opiskella myös ulkomailla. Ensimmäiseksi piirustuksenopettajaksi palkattu Adéle Festén täytti tämän vaatimuksen, olihan hän opiskellut piirustusta Helsingissä ja Münchenissä.

Seminaarissa tarvittavia opetus- ja havainnollistamisvälineitä hankittiin vähitellen. Esimerkiksi piirustuksessa käytettiin ”rautalankakuvioita perspektiivillistä piirustusta varten”. Käsityötunneille oli hankittu ainakin ompelukone ”kaikkine tarveskaluineen”. Näiden lisäksi Adélen opetusvälineinä oli zoologillisia ja botanillisia kaavatauluja. Jyväskylän seminaari oli lahjoittanut 10 kappaletta olkityömalleja.

Adéle Festén opetti Raahen seminaarissa vajaan kolmen vuoden ajan ja siirtyi vuonna 1899 Heinolan seminaariin. Hänen jälkeensä piirustuksen opettajaksi palkattu Sigrid Axelson (1871–1944) hoiti virkaa vuodet 1899–1938. (https://www.naistenaani.fi/sigrid-axelson-oli-opettaja-ja-taiteilija/ )

Heinolan seminaari perustettiin vuonna 1899

Heinolan seminaarin johtajan ja opettajien virat julistettiin haettaviksi. Jyränkö-lehti uutisoi 7.10.1899: ”Heinolan naisseminaarin johtajattareksi on nimitetty Raahen seminaarin johtajatar, neiti H. M. Norlund. Soitannon opettajattareksi Heinolan seminaariin on nimitetty Raahen seminaarin soitannon opettajatar, neiti E. Sirelius.”

Piirustuksen ja käsitöiden opettajattaren virkaa hakivat neidit N. Granath, Sigrid Axelsson ja Adéle Festén. ”Määrätty: Neiti A. Festén hoitamaan Heinolan seminaarin opettajattaren wiran sijaisuutta piirustuksessa ja käsitöissä ensi lukuwuoden alusta kunnes wirka wakinaisesti täytetään.” Adéle siirtyi Raahesta Heinolaan. Hänelle tästä virasta muodostui elämäntehtävä, jossa hän palveli vuodet 1899–1917.

Sigrid Axelsson ei ollut valintaan tyytyväinen, vaan teki valituksen, joka julkaistiin Raahen Lehdessä joulukuussa 1899: ”Walitus. Opettajatar Sigrid Sofia Axelson on tehnyt walituksen koulutoimen ylihallituksen päätöksestä lokak. 20 p:ltä 1899, jolla opettajatar Adele Maria Festén määrättiin piirustuksen ja käsitöiden opettajattareksi Heinolan seminaariin.” Valitus ei johtanut Sigridin valintaan.

Ei Sigridkään (1871–1944) työttömäksi jäänyt. Hän sai ”periä” Adélen viran Raahen seminaarin piirustuksen ja käsityönopettajana. Hän viihtyi raikkaiden merituulien Raahessa eläkepäiviinsä asti hoitaen mainittua virkaa vuodet 1899–1938.

Adélen talo – Villa Festén

Adéle asettui Heinolaan ja rakennutti itselleen talon, jonka piirustukset hän oli itse laatinut yksityiskohtia myöten. Hän valvoi pikkutarkasti rakennustöitä. Se on aivan ihana puutalo – kuin Peppi Pitkätossun Huvikumpu, jossa on pyöreä torni. Talo valmistui vuonna 1902. Taloa ympäröi puutarha omenapuineen ja kasvitarhoineen.

Hän lahjoitti vuonna 1928 tekemällään testamentilla talon puutarhatontteineen Suomen lähetysseuralle ja Heinolan seurakunnalle. ”Koska hyvä Jumala on antanut tämän kauniin huvilan minun rakkaaksi kodikseni ja lisäksi vielä antanut minulle voimaa ja intoa tämän huvilan ympärille omin sormin istuttamaan pienen hedelmätarhan.”

”Adéle Festénin kuoltua vuonna 1933 testamentti toteutui. Testamentin mukaan talon piti toimia Festénin taiteen näyttelytilana. Tällaisena se olikin vuosina 1933–49. Talon ympärillä olevan laajan puutarhan omenapuineen ja kasvitarhoineen olisi testamentin mukaan pitänyt tarjota taloudelliset edellytykset sille määrätyille toiminnoille. Koska toive ei kuitenkaan näin toteutunut, seurakunta lunasti talon Suomen lähetysseuralta 1949 kokonaan omaan käyttöönsä. Talo on ollut vuosien aikana monenlaisessa käytössä mm. toimistotiloina sekä seurakunnan omina toimitiloina. Vuodesta 1980 se on toiminut seurakunnan nuorisotoimen kokoontumistiloina sekä päiväsaikaan yhtenä päiväkerhotoiminnan tilana.” (Heinola-Seura)

Adéle Festén kuoli 5.6.1933. Hänen hautansa sijaitsee Heinolan hautausmaalla.

Nivalassa syntynyt ja Kalajoella varttunut tuleva kansainvälinen oopperalaulajatar, koloratuurisopraano Ida Basilier-Magelssen (1846-1928) oli ensimmäisiä suomalaisia oopperatähtiä, joka teki näyttävän uran Euroopan konsertti- ja oopperalavoilla. Hän ei koskaan unohtanut pohjalaisia eikä suomalaisia juuriaan. Hän esiintyi Skandinaviassa ja Keski-Euroopan ooppera- ja konserttilavoilla. 

Perhe oli musikaalinen

Epäsuomalaisen vilkas Ida Mathilda Basilier syntyi Oulun läänissä Nivalassa vuonna 1846. Basilierin suku oli perimätiedon mukaan tullut Ranskasta Saksan kautta Ruotsiin ja sieltä Suomeen jo 1600-luvulla. Idan isän, lääninmaanmittari Carl Fredrik Basilierin (1810-1872), musikaalinen perhe asui ensin Nivalassa ja Kalajoella, ja sieltä he muuttivat myöhemmin Ouluun vuonna 1863. Carl Fredrik Basilier meni Kalajoella työnantajansa Johan Garvolin tyttären Mathildan kanssa naimisiin. 

Idan äiti Mathilda o.s Garvoli (1817-1909) oli tunnettu musikaallisuudestaan ja hän oli taitava pianonsoittaja. Kalajoella heillä oli oma kotiorkesteri. Ja Oulussa heidän kodistaan muodostui kaupungin musiikkielämän keskus. 

Basilierin perheeseen syntyi kahdeksan lasta. Idan äidin kotitalosta, Kalajoen Tyngänkylän Tavastviikista, tuli hänen lapsuudenkotinsa.

Musiikkiopinnot

Musiikkiopintonsa Ida Basilier aloitti jo lapsuudenkodissaan äidin ohjauksessa. Kokkolassa hän opiskeli tyttökoulussa yhden vuoden ja Oulussa samoin yhden vuoden tyttökoulussa, josta valmistui vuonna 1863. Ida haaveili laulajattaren urasta, mutta isä vastusti. Onneksi perheystävästä, Kärsämäen musikaalisesta kirkkoherra Berndt Leonard Frosteruksesta (1808-1887), oli suuri apu. Hän lupasi kustantaa Idan lauluopinnot Helsingissä 1867 opettajinaan Emilie Mechelin ja Philip Jacobsson. 

Seuraavaksi oli vuorossa ensin yksityisopinnot kesällä 1867 Pariisissa Pariisin oopperan tähtitenori Jean Jacques Masset´n johdolla minkä jälkeen lauluopinnot ja musiikinteoriaa Pariisin konservatoriossa syksystä 1867 kevääseen 1870. Masset ihastui oppilaansa musikaalisiin ja näyttämöllisiin lahjoihin niin paljon, että kannusti konserttilaulajan sijasta suuntautumaan oopperalavoille. Laulun ohella Basilier opiskeli näyttämöilmaisua, kieliä, musiikin teoriaa ja historiaa. 

Pariisin jälkeen hän jatkoi opintojaan keväällä 1871 Pietarissa ruotsalaisen mezzosopraanon ja laulupedagogin Henriette Nissen-Salomanin luokalla.

Julkinen konsertointi alkaa

Pohjalaisia ja suomalaisia juuriaan ei Ida unohtanut koskaan. Julkiset esiintymiset alkoivat 1860-luvun lopulla ja näistä kirjoittivat sen aikaiset sanomalehdet. Jo uransa alussa Basilier konsertoi Suomessa myös pienillä maaseutupaikkakunnilla. Hän teki lukuisia hyväntekeväisyyskonsertteja apua tarvitsevien hyväksi. Hän etsi suomalaisia laulajakykyjä ja otti konserttiohjelmistoon pohjoismaisten naisten tekemiä sävellyksiä kuten Kittilässä syntyneen Ida Wallenius Ranckenin säveltämän Kehtolaulun. 

Konserttiohjelmat sisälsivät myös jo ensikonsertista lähtien suomalaisia kansanlauluja.

Pariisin opintojen välissä Ida vietti kesiään Oulussa ja hänen Oulun ensikonsertistaan kirjoitettiin Oulun Wiikko-Sanomissa heinäkuussa 1868.  

Oulun Wiikko-Sanomien kesäkuun numerossa 1868 oli uutinen Idan paluustaan kotimaahan ja hänen ääntään verrattiin satakielen ääneen. ”Fröökynä Ida Basilier, kotoisin Oulusta, joka nykyisin on palannut Helsinkiin, oltuansa vuoden Pariisissa, jossa hän on harjotellut laulua mestarin johdannolla, on tämän kuun 4 päivänä ensimainitussa kaupungissa antanut laulannon, jonka F. U. Tidning arvostelee erittäin etuisasti. Laulannon antajalla, sanoo mainittu lehti muun muassa, on ääni, täyteläinen ja väkevä kuin Italiattaren, heliä ja läpitunkeva kuin satakielen.”

Näyttämödebyytti Suomalaisen Seuran näyttämöllä

Filosofian tohtorin ja suomalaisen näyttämötaiteen perustajan Kaarlo Bergbomin (1843-1906) ansiosta Suomeen perustettiin Suomalainen Teatteri ja Suomalainen Ooppera. 

Suomalaisen Teatterin toiminta alkoi vuonna 1872 Porissa ja Tampereella, ja vuonna 1873 se sai käyttöönsä Helsingin Arkadia-teatterin. 

Ennen Suomalaisen Teatterin ja Oopperan alkua perustettiin Suomalainen Seura 15.10.1869 ajamaan suomalaisuuden asiaa taiteen voimin.

Basilierin näyttämödebyytti tapahtui Suomalaisen Seuran näyttämöllä Arkadiateatterissa Viktor Massénin Jeanetten häissä vuonna 1870. 

Oopperan osuus Suomalaisessa Seurassa vahvistui, kun marraskuussa 1870 esitettiin koko Verdin Trubaduuri suomeksi, sopraanona oululainen Ida Basilier ja baritonina Lorens Nikolai Achté (1835-1900), jonka tyttärestä Aino Acktésta (1876-1944) tuli ensimmäinen kansainvälinen oopperatähtemme ja suomalaisen oopperan uranuurtajia. Trubaduurin esitys oli sikäli historiallinen, että se oli ensimmäinen kokonaan suomenkielinen oopperatulkinta.

Oopperatoiminta aloitettiin Suomalaisen Teatterin lauluosastosta, josta alettiin käyttää nimeä Suomalainen Ooppera. Suomalaisena Oopperana tunnetun ryhmän ensimmäinen esitys nähtiin ja kuultiin Viipurissa 21. marraskuuta 1873. Oululaisen kultasepän tytär Emmy Strömer-Achté (1850-1924) ja Ida Basilier olivat oopperan kantavia voimia alkuaikoina. Oopperaosasto hajosi taloudellisista syistä 1879. 

Kaiken kaikkiaan Basilier esiintyi Oopperassa 15 eri teoksessa esittäen vaativia naispääosarooleja. Hän oli tähtilaulaja, primadonna, ja yleisö arvosti ja rakasti taiteilijaa. Oopperalaulaja halusi myös edistää suomen kielen asemaa. 

Kiva pohjoinen sattuma että Bergbomin sukujuuret ovat Raahessa, Emmy Strömer-Achténin Oulussa (Aino Achténin äiti) ja Ida Basilierin Nivalassa. 

Viimeisen kerran Ida Basilier esiintyi Suomessa lokakuussa 1903 Kaarlo Bergbomin 60-vuotisjuhlanäytännössä esittämällä Jean Sibeliuksen Finlandian.

Ida Basilierin sävellystuotannosta on säilynyt yksi laulu, jonka hän sävelsi J. L. Runebergin runoon Bön för fosterlandet Moilasen mukaan ennen Idan avioliittoa. Tekniikkaharjoituksia sisältävä laulukoulun sekä ehkä muut sävellykset ovat kadonneet. Sibelius-museon kokoelmissa ne ovat joskus olleet arkistoituna. 

Kansainvälinen ura

Jo opintojen alussa Helsingissä Ida Basilierin lahjakkuus huomioitiin ja häntä tuettiin taloudellisesti. Hän rahoitti Pariisin opintojaan apurahoilla: Senaatin talousosasto myönsi apurahan vuosina 1867, 1868 ja 1869. Ja luultavasti Venäjän keisarinna avusti stipendein 1869 ja 1871.

Ida esiintyi Pietarissa keisari Aleksanteri II:n seurueelle ja hän tapasi myös kirjailija Leo Tolstoin.

Pariisissa Ida kutsuttiin esiintymään musiikkisalonkeihin, esiintyipä hän Napoleon III:kin. Idan tiedetään laulaneen myös italialaisen säveltäjän Gioacchino Rossinin hautajaisissa Pariisissa 1868.

Paluumatkallaan Suomeen viimeisen Pariisin vuoden jälkeen Ida esiintyi Tukholmassa kuningas Oskar II:lle, joka pyysi häntä Kuninkaallisen Oopperan solistiksi.

Kansainvälinen ura alkoi siis Tukholman Kuninkaallisessa Oopperassa, johon Ida kiinnitettiin vakinaiseksi solistiksi vuosina 1872–1874 ja vierailijana 1871, 1875 ja 1876. Hän vieraili Norjassa Christiania Theaterissa useasti 1870- ja 1880-luvulla ja Tivolin oopperassa vuonna 1884, Saksassa Lyypekin kaupunginteatterissa vuosina 1875–1877 ja Münchenin hoviteatterissa vuonna 1875 ja Ruotsissa Göteborgissa Mindre Teaternissa Bjarne Lundin seurueen kanssa vuonna 1887. Hän konsertoi myös Tanskassa, Venäjällä, Ranskassa ja Iso-Britanniassa 1877 kuuluisan ranskalaisen oopperalaulajan Zelia Trebellin kiertueella. 1870-luvulla Ida Basilier piti Pohjoismaissa peräti 700 konserttia. Viimeiset jäähyväisesityksensä Basilier lauloi Donizettin Rykmentin tytär -oopperan Mariena 1892-1893.

Avioliiton solmimisen jälkeen Ida konsertoi Suomessa vielä 1880-luvulla, mutta keskittyi sitten perhe-elämään ja opetustyöhönsä Kristianin konservatoriossa yhteensä 25 vuotta, hänellä oli myös yksityisoppilaita.

Muutto Norjaan ja avioliitto

Ida solmi avioliiton norjalaisen Aftenpostenin toimittajan, virkamiehen ja  oikeustieteen kandidaatin Johan Siegfried Cammermeyer Magelssen (1835-1910) kanssa sisarensa Fanny Flodinin kotona vuonna 1878 ja muutti pysyvästi Kristianiaan (nyk. Oslo). Avioliitto päättyi kuitenkin eroon.

Lapset: Ida Ajagela, näyttelijä  (1879-1962), Norjan armeijan tykistökapteeni Johan Basilier (1882-1960) ja Fanny Mathilde Kathrine (1885-1895). Poika Johan otti käyttöönsä äitinsä sukunimen. 

Basilier asui viimeiset vuotensa Hegrassa Hegran linnoituksen komendanttina toimineen poikansa Johanin perheen luona. Perheeseen adoptoitiin myöhemmin Idan täyskaimaksi nimetty tytär (s. 1928).

Ida Basilier-Magelssen on haudattu Norjaan Hegraan, joka sijaitsee Stjørdalin kunnassa Trøndelagin läänissä. Hänen kunniakseen on Hegraan nimetty tie, Ida Basiliers vei ja muistomerkki. 

Ida Basilierin ”satakielen” ääni on kadonnut ikiajoiksi, vaikka hän levytti syksyllä 1911 Kristianiassa kaksi laulua Klara stjärna med de ögon snälla ja aarian Verdin Trubaduurista. Gramophone-yhtiö kuitenkin hylkäsi äänitteet.

’’Muusikko on parhaimmillaan silloin, kun uskaltaa heittäytyä musiikkiinsa täysillä.’’

Muusikoksi syntynyt

Minna Tuhkala syntyi Raahessa vuonna 1968. Kun isä, Matti Tuhkala, näki hänet ensimmäisen kerran, hän sanoi, että tytöstä tulee viulisti. Vauvan sormet eivät olleet koskaan nyrkissä. Musiikki on ollut läsnä Minnan elämässä syntymästä saakka. Matti-isä (1919–2002) oli pelimanni, säveltäjä ja viulunsoitonopettaja.

Äiti Ellen (o.s. Leskinen) työskenteli Raahen kaupungin palveluksessa siivoojana. Minna on pariskunnan ainoa lapsi. Hänellä on kaksi siskoa isänsä ensimmäisestä avioliitosta. Tuhkalat asuivat Raahen Palonkylässä. Tie, joka rakennettiin kulkevaksi Palonkylän suunnasta Tuhkalan kotitaloon, on nimitetty hänen mukaansa Pelimannintieksi.

Matti Tuhkala piti Raahe-opistossa pelimanni- ja kanteleensoittopiirejä. Hän oli perustajajäsen Raahen Kansanpelimanneissa ja Raahen Soitin- ja lauluyhtyeessä. Hän järjesti musiikkitilaisuuksia eri kokoonpanoilla. Hänen kynästään on saanut alkunsa likimain 50 kappaletta, joista suurin osa on viihteellistä tanssimusiikkia. Tuhkalan veljeksillä, Pekka, Ensio ja Matti, oli tanssiorkesteri, joka Raahessa muistetaan vieläkin.

Minna muistelee, että hän sai pienestä pitäen kulkea isän mukana pelimanni- ja soittokeikoilla. ”Olimme kesäisin Kaustisen kansanmusiikkifestivaalin vakioesiintyjiä.”

Minna kertoo, että isä keräsi arvokasta kansanmusiikkiperinnettä pitkin Pohjanmaata kulkien eri kylissä ja äänitti vanhoja kansanlauluja, jotka hän kirjasi muistiin. Kaikkia kappaleita, jotka ovat Minnan hallussa, ei ole vielä julkaistu.  

Minna ei muista aikaa, jolloin hän ei olisi soittanut jotakin instrumenttia. ”Kantele, piano, viulu”, hän luettelee soitimia. Minnan tie kulki Raahen musiikkiopistoon ensin pianoon Andras Feketen oppilaaksi ja isänsä oppilaaksi heti kun se oli mahdollista. Koulu toimi tuolloin vanhassa Soveliuksen talossa. ”Se on ihana ja muistoja herättävä talo. Kun käyn Raahessa, käyn katsomassa taloa ja palaan muistoissani musiikkikouluun”, Minna sanoo heinäkuussa 2025, kun tätä haastattelua tehdään.

Kokkolan konservatorion kautta Hollantiin

Peruskoulun yläasteen jälkeen 16-vuotiaana Minna jatkoi musiikin opiskelua Kokkolan konservatoriossa, jossa opettajana oli Jari Valo, joka tällä hetkellä toimii Radion sinfoniaorkesterin konserttimestarina sekä yliopettajia Englannista. Opinnot sisälsivät lukion oppimäärän. Hän valmistui muusikoksi pääsoittimenaan viulu. Sivuaineena hänellä oli laulu.

Hän soitti kymmenisen vuotta (1986–1990 ja 1993–1995) Juha Kankaan johtamassa Keski-Pohjanmaan kamariorkesterissa, joka on yksi Suomen kuuluisimmista kamariorkestereista.

”Halusin nähdä maailmaa”, Minna perustelee seuraavaa askelta elämässään. Hänellä oli yhtenä vaihtoehtona jatkaa musiikkiopintoja Helsingissä, jossa oli jo asuntokin tiedossa. Toinen vaihtoehto, johon hän tarttui ystävänsä Tiinan kanssa, oli pyrkiä Hollantiin Utrechtin musiikkikorkeakouluun. Kun hän soitti isälleen, että oli saanut opiskelupaikan, isän vastaus langan toisessa päässä oli: ”Voi, voi, voi.” Oli isän syntymäpäivä eikä hän olisi halunnut päästää tytärtään maailmalle. ”Minulla on aina ollut todella läheiset välit isän kanssa”, Minna huomauttaa. Hollannissa opiskelu kesti kolme vuotta ja siellä hän suoritti ylemmän korkeakoulututkinnon pääaineenaan viulunsoitto vuonna 1993.

Hollannista hän palasi Kokkolaan kahdeksi vuodeksi. Tämän jälkeen oli vuorossa opiskelu Amsterdamin Sweelinck Konservatoriossa, jossa hän erikoistui barokkiviulun soittoon. Hän opiskeli myös oopperaluokalla. Hänen äänialansa oli dramaattinen sopraano. Lopulta oli tehtävä valinta laulun ja viulun välillä. Viulu voitti. ”Minulla tuli pää kipeäksi, kun olin opettajani Henny Diemerin kotikonsertissa, jossa kaikki esiintyjät tuntuivat laulavan niin lujaa kuin vain pystyivät”, Minna nauraa. ”Silloin ajattelin, että tämä oli tässä”, hän taustoittaa valintaa. Niinpä hän erikoistui barokkiviuluun Amsterdamin Sweelinck Konservatoriossa valmistuen vuonna 1997.

Minna kertoo, että rahoitti opinnot apurahoilla ja keikkatuloilla. ”Soitin eri puolilla Hollantia sekä Saksassa, Ranskassa ja Belgiassa.” Amsterdamista on lyhyt matka Hollannin joka kolkkaan eivätkä naapurimaatkaan ole kovin kaukana. Hollannin-vuosina hänen kansainväliset verkostonsa kasvoivat. Niistä on ollut suuri hyöty hänen urallaan.

”Hollannissa hän toimi II viulun äänenjohtajana Emmy Verheyn La Camerata kamariorkesterissa ja Les Perruques d’Amsterdam barokkiorkesterissa, sekä viulistina Suomen eri barokkiorkestereissa ja Tallinnan ’’Concerto Grosso’’ barokkiorkesterissa. Tuhkalan perustama hollantilainen barokkiyhtye Ensemble Brahe konsertoi säännöllisesti 1995–2008.” (CV)

Kainuun musiikkiopistoon opettajaksi

Hollannissa Minna poti koti-ikävää. Vuonna 1997 äiti kertoi, että Kajaanissa on viulunsoiton lehtorin paikka auki. ”Paikan saatuani ajattelin olevani siellä vuoden. Olen siellä vieläkin”, hän nauraa. Paikan valintaan vaikutti myös se, että Kajaani on lähellä Raahea, Minnan kotiseutuja.

Hän sanoo, että halusi olla siellä, missä hänellä on annettavaa ja missä häntä tarvitaan. Opetustyö tarjoaa tätä kaikkea ja lisäksi säännöllisen palkan. Hän tietää, että freelancerin elanto on pätkittäistä.

Virkatyönsä ohella Minna on esiintyvä taiteilija. Juuri yleisön edessä hän tuntee olevansa oikeassa paikassa ja haluaa antaa yleisölle kokonaisvaltaisen esityksen.

”Minua on kohdeltu Kajaanissa silkkihansikkain. Olen aina saanut, mitä olen pyytänyt. Kun pyysin cembaloa, sain sen”, Minna kehuu sen aikaista esihenkilöään.

Minnaa työllistää kautta vuoden myös Kaukametsän kamariorkesteri, jossa musiikkiopiston oppilaiden lisäksi soittaa vierailevia ammattilaisia.

”Hän on toiminut Kaukametsän kamariorkesterin konserttimestarina sekä 2003 myös orkesterin taiteellisena johtajana. Hän on ollut Kainuu-kvartetti-yhdistyksen ja Kajaanin musiikin ystävät ry- yhdistyksen puheenjohtaja.” (CV)

Festivaalijohtaja

”Perustin Barokki Soi -festivaalin Kajaanin 350-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2011. Tapahtumassa on ollut kaiken kaikkiaan yli 80 taiteilijaa 12 maasta. Alussa festivaali oli viisipäiväinen kesäkuussa ennen juhannusta, sitten Linnanvirta-tapahtuman yhteydessä elokuussa ja nyt tänä vuonna (2025) huhtikuun lopulla”, Minna kertoo.

Tänä kesänä (2025) hän johtaa jälleen Ristijärvi soi -festivaalia. Hän on vastannut ohjelman suunnittelusta vuodesta 2017. ”Festivaali tempaa mukaansa hienoilla konserteilla kirkossa, Virtaalassa ja Katvelan lumoavassa salissa sekä Pyrylän tavernassa.” (Festivaaliesite 2025)

Barokkikonsertissa yleisö saa nauttia englantilaisia helmiä 1600-luvun englantilaisesta soitinmusiikista. Lavalla nähdään myös Minna barokkiviuluineen.

Raja-aitojen kaataja

Minna sanoo, ettei hän ole muusikkona lukkiutunut klassiseen musiikkiin, vaikka on saanut sen kautta koulutuksen. Klassinen koulutus on vaativaa ja soitettaessa nuotteja on seurattava pikkutarkasti, siksi tuntuu vapauttavalta voida soittaa erilaisia musiikkityylejä rockmusiikkiin asti.

”Kuljin isän mukana ja soitin sekä lauloin tanssimusiikkia”, hän muistelee. ”Olenkin monesti kiittänyt mielessäni isääni siitä, että olen saanut soittaa hänen kanssaan kaikenlaista musiikkia. Tämä on auttanut minua myöhemmin ymmärtämään erilaisia musiikkilajeja ja antanut rohkeuden tarttua niihin.” Hän on ottanut ohjelmistoonsa myös kevyttä musiikkia, jota hän soittaa barokin-, klassisen- ja kansanmusiikin ohella. Hän myös laulaa.

”Improvisointi on monesti hankalaa klassisen musiikin soittajalla”, hän tietää. Hän haluaa muusikkona soittaa monenlaista musiikkia.

Myös yhteistyö teatterin kanssa kiinnostaa Minnaa. ”Oli hienoa päästä mukaan Kajaanin teatterin Viulunsoittaja katolla -esitykseen. Minä jouduin silloin harmikseni olemaan esiripun takana, mutta mukana kuitenkin.”

Vladimir Vysotskin (1938–1980) Totuus ja valhe -esitys oli musiikillisesti vapauttava. ”Siinä pääsin teatterin lavalle ja ensimmäisen kerran viululla improvisoimaan, sillä mitään sovituksia ei ollut valmiina.”

Omia yhtyeitä

Minnalla on ollut myös omia yhtyeitä: Minna & Eiliset, jonka ohjelmisto liikkui vanhoista koti-, että ulkomaisista iskelmistä ja rytmimusiikista 1920- luvulta lähtien. Ohjelmisto sisälsi swingiä sekä jazzahtavaa meininkiä ja esitti Laila Kinnusen ikivihreitä iskelmiä 1940-luvulta.

Minna & Eiliset -yhtye sai paljon kiitosta ja hyvää palautetta esiintymisistään, sillä yhtye halusi tulkita musiikkia mahdollisimman intiimisti ja helposti lähestyttävästi sekä ilmentäen syvää tulkintaa.

Koronaepidemia pysäytti yhtyeen toiminnan kokonaan vuodelle 2020, ja tämä toi muutoksia myös yhtyeen sisäiseen toimintaan. ”Yhtyeeseen vaihtui uusi kitaristi, ja aloin säveltää ja sanoittaa yhtyeelle omaa tuotantoa.” Sävellyksiä on nyt kertynyt kokonaisen konsertin verran. Ohjelmiston vaihtuessa omaksi yhtyeen nimikin muuttui. Vuonna 2021 yhtye sai nimekseen Minna & Kouta -yhtye. 

Minna on monella tavalla raja-aitojen kaataja musiikin saralla. Hänen oma sävellystuotantonsa sisältää myös progressiivista rockia ja heavyä. ”Vaikka sävellykseni ovat folckpopp-linjaa, niin siitä olen iloinen, etten koe kuitenkaan lukkiutuneeni mihinkään tiettyyn tyyliin, vaan sävellykseni sisältävät aina yllätyksiä”, Minna kertoo sävellystyöstään.

Minnan opintoja ja taiteellista työskentelyä ovat tukeneet eri kulttuurirahastot; Suomen Kulttuurirahasto, Kainuun kulttuurirahasto, Pohjois-Pohjanmaan rahasto, Anni & Antti Niklanderin rahasto, Alfred Kordelinin rahasto sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Unelmien täyttymys: ”Piaf on ihaninta mitä olen tehnyt.”

Minnalle sukeltaminen Piafin korkokenkiin oli uusi aluevaltaus. Laulaminen yleisön edessä ei ole uusi asia, mutta ensi kertaa hän sai puheroolin näyttelijänä. ”Sain nauraa, itkeä, laulaa, olla nuori, vanha, terve, sairas”, Minna luettelee Piafin elämänvaiheita, joita kaikkia hän sai esityksen aikana tulkita yleisölle täysin sydämin.

Minnan vastanäyttelijänä esiintyi Kajaanin kaupunginteatterista eläkkeelle siirtynyt näyttelijä Esko Vatula. Hän esitti näytelmässä kaikkia Edith Piafin miehiä.

Esityksessä Minna lauloi kaikki Biafin kappaleet. Esityksiä järjestettiin 10. Niistä yksi oli Raahessa.

Tunnustusta ja palkintoja

Kajaanin kapupungin kulttuuripalkinto v. 2012,
Elias Lönnrot-seuran Kainuun kulttuurin tunnustuspalkinto 2014,
Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen jäsen vuodesta 2016,
Suomen Kulttuurirahaston Elias Lönnrot -mitali keväällä 2019. Se myönnettiin virtuoosimaisesta tulkinnasta ja innostavasta opetuksesta.
Vuonna 2023 Kaukametsän kamariorkesteri kantaesitti Satu Simolan säveltämän teoksen Triptyykki, mikä on omistettu Minna Tuhkalalle; suurena kulttuurivaikuttajana Kainuussa.

Tanssi, koirat, sienet, matkailu

”Minä olen aina tanssinut”, Minna sanoo. Milloin itämaista tanssia, milloin flamencoa. Nyt hän harrastaa Jazz-tanssia.

Minnalla on kaksi koiraa: borzoi- (venäjän) ja afgaanivinttikoira. Niiden kanssa hän tekee retkiä metsiin. Metsässä koirat saavat juosta vapaasti.

Minnaa ei mikään pidä pois syksyisestä metsästä sienestämästä. Metsässä samoilu on hänelle omaa aikaa ja siellä saa ajatus lentää vapaasti. Uimista hän harrastaa ympäri vuoden. ”Pulikoin vedessä mahdollisimman usein.”

Matkustamisesta Minna nauttii.  Ainakin kerran vuodessa on vaihdettava maata, matkailu avartaa…

Modistikuningatar Selinin liikkeeseen Helsingissä tuotiin hattu, joka oli noin 15 vuotta aikaisemmin ikuistettu Edelfeltin maalaukseen. Silti se kaipasi muutostöitä, kohennusta ajan muotiin. Suuren diivan suuri hattu laskettiin harjoittelijan työpöydälle. Jyväskyläinen nuori nainen ei pelästynyt Aino Acktén asettamaa tehtävää. Kisälli Kauppinen tarttui viipymättä toimeen, päätti mitä tehdä ja jonkun ajan päästä päähineen päivitys strutsinsulkineen oli valmis.

Olga Kauppinen oli saanut paikan Selinin liikkeestä vaikka hänen lapsena potemansa vakava sairaus oli jättänyt naiseen pysyvät vauriot. Polionruntelema Kauppinen kykeni harjoittamaan ammattiaan viisikymppiseksi asti, jolloin toinen kuolemaan johtanut tauti lopulta lannisti sinnikkään yrittäjän.

Olga Kauppinen syntyi yrittäjäperheeseen. Isänsä Ananias oli suutari, joka oli hakenut oppia Venäjältä. Ananias Kauppinen ei ollut afäärimies, pikemminkin uskalikko, joka kokeili enemmän tai vähemmän onnistuen eri toimialoja. Ananias ehti olla mm. kenkäkauppiaana, valokuvaajana ja jopa elävien kuvien näyttäjänä. Isä oli vienyt perheensä Jyväskylästä joksikin aikaa Petäjävedelle. ”Pettuvesi” ei tehnyt Ananiaksesta porhoa, mutta paikallisessa kansakoulussa Olga sai ensimmäisen oppinsa. Kauppiset palasivat Jyväskylään ja nuori Olga pääsi opiskelemaan maineikkaaseen tyttökouluun. Hän ei koskaan valmistunut, muistokirjoituksen mukaan Kauppinen oli havainnut olevansa enemmän käytännön ihminen – voisi sanoa käytännöllisesti luova. Olgan muista sisaruksista veli Hugo oli sisukas amerikansuomalainen känsämaratoonari. ”Pikku-Hugo” omisti Yhdysvalloissa erään tunnetun pitkän matkan juoksukilpailun ennätyksen vuosikymmeniä. Olgan sisarista pankkivirkailija Aino Kauppinen eli myös värikkään mannertenvälisen elämän – jyväskyläinen paikallishistoria tosin muistaa hänet lähinnä kulttuuripersoona Lassi Utsjoen alias ”Puuman” vaimona.

Olga Kauppinen perusti 1921 ensimmäisen yrityksensä Jyväskylän ytimeen palattuaan Helsingistä. Muotiliike Norman mainokset (kuva ohessa) toivat paikallislehtien sivuille glamouria ja katukuvaan mannermaisia virtauksia, jotka lienevät avanneet paikallisten perinteisiin patoutuneita ajatuksia. Kauppinen piti liikettä noin 30 vuotta eri osoitteissa myös nimellä Olga Kauppisen muotiliike mm. Kauppakadulla ja Tellervonkadulla. Olga Kauppinen palveli modistina asiakkaita kotonaan niinä aikoina kun hänellä ei ollut kiinteää liiketilaa. Hänen tunnetuin osoitteensa oli Toritalossa Torikadulla. Se tunnetaan nykyään Gummeruksenkatuna. Koetin etsiä vanhoista valokuvista, jotka on otettu Kirkkopuistosta Torikadulle päin, Olgan liikkeen ikkunaa. En ole sitä vielä löytänyt, mutta nykykävelijä saattaa tietämättään taivaltaa Gummeruksenkatu 9:n kohdalla liikehuoneiston ohi, jonka oven kilahdukseen neiti Kauppinen salamannopeasti reagoi ”Kuinka voin palvella…”

Olga Kauppisesta käytettiin Jyväskylässä usein ilmausta neiti Kauppinen – kuitenkin sillä samalla arvovallalla jolla herraa jostakin vekseleitä kirjoittavasta pankinjohtajasta. Neiti Kauppinen oli paikkakunnan ehdoton auktoriteetti mm. muotiin liittyvissä kysymyksissä. Jyvässeudun lehdet haastattelivat aina neiti Kauppista kun haluttiin tietää uusimmista trendeistä. Olga Kauppinen ei ollut mikään mielipiteiden latelija vaan hän ylläpiti ammattitaitoaan matkustamalla Euroopassa alan tapahtumissa. Eurooppalaiset asiantuntijat olivat tunnustaneet Kauppisen taiteellisen silmän ja modistin taidot täysin mannermaisiksi. Paikallisiin muotinäytöksiin oli ”Muodinorja neiti Kauppinen sommitellut erittäin miellyttävät hatut, viimeisimpiä Pariisin muoteja myöten”.

Olga Kauppinen oli Suomen johtavia koirankasvattajia 1930-1940 luvuilla. Hän tuli tunnetuksi kiinanpalatsikoiristaan. Kauppisen kasvattamia pekingeesejä olivat mm. Euroopassa menestynyt Iwory Liu-Chang, Taija ja Shantung Of Royal. Viimeksi mainittu oli saanut kutsun Kaivopuistoon Kalliolinnantielle. Marsalkka Mannerheim Sisä-Suomi lehden mukaan ”Aasian olojen tuntijana – ja myös innokkaana koirankasvattajana – halusi tutustua tähän erinomaiseen koirayksilöön”.

Olga Kauppinen ei tämän ajan paikallishistoriallisen muistin mukaan ole Jyväskylän historian tunnetuin naisyrittäjä, mutta hän oli sitä omana aikanaan. Kauppisen hautajaisten uutisointi on kuin lukisi 1950-luvun ”kuka on kukin” teoksen Jyväskylän painosta. Hänet siunasi Hjalmar Paunu, joka oli korostanut puheessaan Kauppisen elämäntyötä sekä niitä suuria kärsimyksiä joita Olga Kauppisen oli pitänyt kokea. Kirkkoherra Paunun puhe on voinut olla erityisen koskettava, sillä Hjalmar itse oli jäänyt leskeksi muutamaa viikkoa aiemmin. Lassi Utsjoki oli sepittänyt kälylleen muistovärssyn. Se ei valitettavasti ole säilynyt? Emäntänsä kuoltua Ching-Ching of Glorios pekingeesin otti hoitaakseen suolahtelainen hattukauppias Saimi Santalahti. Naisilla oli pitkä yhteinen historia – Kauppinen oli Santalahden entinen työnantaja ja oppiäiti.

Olga Kauppisen viimeinen leposija sijaitsee Jyväskylän vanhalla hautausmaalla perhehaudassa. Vuosittaiset teemoitetut (esim. naisten vuoro) ja suositut opastetut hautausmaakävelyt eivät pysähdy Olgan haudalla.

Anna Catharina Blomqvist (1840-1925) oli laulunopettaja, laulupedagogiikan tutkija ja kehittäjä. Ammatiltaan hän oli saksan kielen ja kirjallisuuden opettaja ja kääntäjä. Hän opiskeli myös sävellystä, mutta ei koskaan julkaissut sävellyksiään.

Siskonsa, tyttökoulun johtajatar Elisabeth Blomqvistin tavoin Anna Blomqvist oli naisten koulutuksen ja naisten opettajakoulutuksen uranuurtaja. Hän on Suomessa ensimmäinen nainen, jolle myönnettiin kasvatusopillista tutkintoa edellyttävä kollega-virkanimike. Hän oli myös perustamassa Helsingin Musiikkiopistoa.

Kulttuurikodissa syntynyt

Anna Blomqvistin isä oli oppihistorian professori ja yliopiston kirjastonhoitaja Alexander Blomqvist (1796-1848 ), joka oli syntynyt ruukinpatruuna Alexander Magnus Sederholmin ja palvelija Anna Katarina Nybergin aviottomana lapsena.

Annan äiti, Pietarissa syntynyt Christina Charlotta o.s. Harring (1798-1850), oli saksalaista syntyperää ja tuli sivistyneestä kodista. Annan vanhemmat oli vihitty vuonna 1826. Heillä oli kahdeksan lasta. Kotikielet olivat saksa, ruotsi ja ranska. Perheessä harrastettiin musiikkia ja kirjallisuutta. Kolmesta tyttärestä tuli tyttökoulun opettajia.

Anna sai kulttuurikodissa kasvaneena hyvät opit elämään.

Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1848 Anna oli 8-vuotias. Tämä aiheutti taloudellista turvattomuutta. Leskeksi jäänyt äiti Christina perusti yhdessä siskonsa ja kahden vanhimman tyttärensä, Elisabethin (1827-1901) ja Alexandran (1828-1895), kanssa Helsinkiin yksityisen ruotsinkielisen tyttökoulun. Tästä koulusta Anna sai päästötodistuksen vuonna 1856.

Opiskelua ulkomailla

Jo niinkin nuorena kuin 15-vuotiaana Anna Blomqvist lähti opiskelemaan Sveitsiin ja Ranskaan kieliä, kirjallisuutta, pedagogiikkaa, laulua ja pianonsoittoa. Lausannessa vuosina 1856-1858 hän jatkoi opiskelua tyttökoulussa, kävi konserteissa.

Sävellystä ja musiikinteorian opiskelua Anna jatkoi Pietarissa Theodor Bertholdin ohjauksessa 1859 ja Dresdenissä 1867-1869.

Pietarissa vuonna 1863 hän opiskeli laulua ja pedagogiikkaa ja samoja aineita Dresdenissä vuosina 1867-1869 sekä samoin Pariisissa konservatoriossa laulunopettaja Jean Jacques Masset´n johdolla 1869.

Osa Anna Blomqvistin Dresdenin ajoilta tehdyistä sävellyksistä kuten J. L. Runebergin tekstiin syntynyt lied I en ung flickas minnesbok on säilynyt Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa.

Musiikkia, kuoroa

Anna Blomqvist sai mahdollisuuden kansainvälisen koulutuksen ansiosta laulaa korkeatasoisissa kuoroissa kuten Dresdenin sekakuorossa, Dreyssigsche Singakakademiassa. Suomessa hän lauloi solistina Fredrik Paciuksen, Filip von Schantzin ja Richard Faltinin johtamien kuoro-, kirkko- ja muiden lauluteosten esityksissä. Hän oli aloitteellinen, kun merkittävä kuoro- ja musiikkitoimija Helsingin Lauluyhdistys perustettiin 1871. Hän ideoi konsertteja järjestäneen Helsingin Diletanttiyhdistyksen (1874-1881) ja Helsingin Musiikkiopiston alkutaipaleen. Perusteellisen koulutuksen saaneena säveltäjänä hän keskittyi yksinlauluihin, kuoro- ja kamarimusiikkiin. Hänen sävellyksiään esitettiin yksityisissä tilaisuuksissa ja työpaikallaan tyttökoulussa.

Anna Blomqvist halusi ammattilaulajaksi. Hänestä tuli kuitenkin sivutoiminen laulupedagogi ja musiikkielämän kehittäjä. Teoksessa Sävelten tyttäret mainitaan syyksi esiintymisarkuus ja alan varsin yleinen sukupuoleen perustuva seksuaalinen häirintä.

Ja monista yrityksistä huolimatta Anna ei saanut vakinaista, täysipäiväistä laulunopettajan paikkaa. Esimerkiksi Helsingin valtiollisessa ruotsinkielisessä tyttökoulussa, jossa siskonsa Elisabeth oli johtajattarena, laulunopettajan virka meni miehelle. Annalle tarjottiin saksan ja kirjallisuuden opettajan töitä. Tästä koulusta tulikin pitkäaikainen työpaikka peräti neljäksikymmeneksi vuodeksi.

Opettajana ja kirjailijana

Työ saksan kielen ja kirjallisuuden opettajana Helsingin valtiollisessa ruotsinkielisessä tyttökoulussa alkoi vuonna 1869 sijaisopettajana ja myöhemmin vakinaisena. Tätä työtä hän teki 40 vuotta.

Anna oli hyvin koulutettu opettaja. Hän suoritti saksan ja ranskan kielissä yliopistotutkintoa vastaavat yksityiset opinnot loppukokeineen ja tutkielmineen.

Häntä pidetään ensimmäisenä suomalaisena, joka on kirjoittanut saksan kielen oppikirjan Försök till elementär lärobok i tyska språket, 1878. Tätä oppikirjaa käytettiin laajalti ympäri maata.

Anna kirjoitti tutkielmia saksankielisestä kirjallisuudesta ja käänsi kirjallisuutta saksasta ruotsiin.

Hän oli Suomessa niitä ensimmäisiä, jotka tekivät laulunopetuksen järjestelmällistä kehitystyötä. Hän laati laulunopetuksen opetussuunnitelmia omiin tutkimuksiinsa nojaten. Vuonna 1885 hän julkaisi kaksikielisen oppikirjan Elementärä sångöfningar för skolor- Alkeisharjoituksia laulussa kouluja varten. Myös tätä oppikirjaa käytettiin kouluissa ympäri valtakuntaa. Ja tätä teosta on luettavissa ainakin Kaisa-talossa lukusalilainana.

Oppikirjojen lisäksi Anna kirjoitti kirjallisuusesseitä, satuja, novelleja, näytelmiä, runoja, muistelmia kuten Minnen, aforismer och utkast af Anna Blomqvist (1894–1913) sekä Dikter av och till Anna Blomqvist och handskrivna opera texter (1882–1892).

Kaunokirjallisten tekstien lisäksi Anna Blomqvist kirjoitti sanoma- ja aikakauslehtiin tyttöjen koulutuksesta, naisten äänioikeudesta ja kansainvälisen naisliikkeen merkkihenkilöistä.

Opettajakoulutuksen kehittäjä siskonsa rinnalla

Anna Blomqvist, sisarensa Elisabeth Blomqvistin (1827- 1901) kanssa, tunnetaan naisten koulutuksen ja naisten opettajakoulutuksen uranuurtajana. Siskoansa Elisabethiä pidetään Suomen naiskasvatuksen tiennäyttäjänä, tyttökoulun johtajatattarena, tyttöjen opetuksen uudistajana ja naisopettajien koulutuksen pioneerina.

Annan ja Elisabethin äiti Christina Charlotte Blomqvist (1798-1850) jäi leskeksi vuonna 1848. Turvatakseen elantonsa itselleen ja lapsilleen hän perusti yksityisen ruotsinkielisen tyttökoulun.

Tässä yksityisessä ruotsalaisessa tyttökoulussa Elisabeth aloitti opettajattaren uransa 23-vuotiaana. Koulu jatkoi vuonna 1852 hänen ja kahden sisarensa ”Sannyn” (Alexandra Wilhelmina, 1828-1895) ja Annan omistuksessa ja sitä kutsuttiinkin nimellä Blomqvistin koulu. Koulu lopetti tällaisenaan toimintansa 1869.

Vuonna 1865 Elisabeth Blomqvist nimitettiin Suomen ensimmäisen valtion kustantaman ruotsalaisen tyttökoulun johtajattareksi, Fruntimmesskolan i Helsingfors. Tähän kouluun myös Anna tuli saksan kielen opettajaksi 1869. Hän myös opetti laulua, laulupedagogiikkaa, säveltapailua ja musiikinteoriaa sekä johti koulun kuoroa.

Elisabeth perusti johtamaansa tyttökouluun, Fruntimmesskolaniin, Privat lärarinneklass -nimisen kaksivuotisen yksityisen opettajatarluokan vuonna 1868. Syksyllä luokka sai seitsemän opettajaksi opiskelevaa nuorta naista. Viidentoista vuoden kuluttua opettajaksi opiskelijoita oli jo 76. Yksi valmistuneista oppilaista oli Naisten äänen päätoimittaja ja yksi naisasian näkyvimmistä hahmoista nimittäin Maikki Friberg (1861-1927). Hän piti ja arvosti Anna Blomqvistiä opettajana ja ihmisenä.

Anna Blomqvistin tunnetuimpia oppilaita oli Maikki Fribergin lisäksi oopperalaulaja Alma Fohström, säveltäjä Ida Moberg, taidemaalari ja naisasianainen Helena Westermarck.

Eläkkeelle siirtymisen jälkeen Elisabeth muutti johtajattaren asunnosta siskonsa Annan kanssa huoneistoon, joka sijaitsi Östra Henriksgatanin nro 3:ssa Helsingissä. He olivat aina asuneet yhdessä, osallistuneet alan kongresseihin ja vierailleet eri oppilaitoksissa Keski-Euroopassa.

Otteita Maikki Fribergin muistokirjoituksesta Naisten äänessä

Naisten äänen päätoimittaja vuosina 1905-1927 Maikki Friberg (1861-1927) oli naisasianainen, rauhan- ja raittiusliikkeen ajaja. Maikki suoritti ruotsalaisen tyttökoulun opettajatarluokan. Hän teki opintomatkoja Saksaan ja Sveitsiin, jossa hän väitteli filosofian tohtoriksi 1897. Anna Blomqvist oli se henkilö, joka kannusti Maikkia opiskelemaan ulkomailla ja suorittamaan tutkinnon.

”Paitsi saksakieltä opetti Anna Blomqvist myöskin opettajaluokalla laulua, jota hän perinpohjaisesti oli tutkinut Dresdenissä. Hän oli yleensä ensimmäinen, joka meillä ajatteli koululaulumme kehittämistä ja toimi sen hyväksi.”

Samassa artikkelissa Maikki Friberg jatkaa seuraavasti: ”Anna Blomqvist seurasi nimittäin viimeiseen asti aikansa tapahtumia ja kirjallisia ilmiöitä. Hänelle tuli useita ranskalaisia ja saksalaisia aikakauskirjoja ja niistä hän myöskin teki käännöksiä ja yhteenvetoja täkäläisiin lehtiin – vielä aivan hiljattainkin. Ja sillä välin jaksoi hän nähdä tuttavia luonaan ja seurustella heidän kanssaan 84 ikävuodestaan huolimatta. – Henkilö, joka m. m. usein viime aikoina kävi häntä tervehtimässä, oli täkäläisen saksalaisen kirkon pappi, pastori Israel. He lukivat yhdessä ja he keskustelivat yhdessä ja siksi pastori Israelin hautajaispuhe Anna Blomqvistin paarien ääressä syysk. 29 p. osoittikin harvinaista vainajan tuntemista…”

Anna Blomqvist on haudattu Hietaniemen hautausmaalle perhehautaan, jossa lepäävät myös mm. Elisabeth Blomqvist ja kasvattitytär Elin Enberg (1879-1956).

Anna-Liisa Turpeinen on Niittykosken musikaalista sukua Kaustiselta. Hän kulkeutui Raaheen miehen työn mukana. Liityttyään vuonna 1978 Raahen Laulutovereihin, joka on perustettu vuonna 1975, hän on käynyt kuoroharjoituksissa säännöllisesti joka viikko. Hän jää pois vain ihan pakottavasta syystä.

Kaustiselta kotoisin

Anna-Liisa Turpeinen (o.s. Niittykoski) syntyi Kaustisella 2.3.1943. Isä oli ammatiltaan kivityömies. Hän myös viljeli maata ja ajoi hevosella puita metsästä. Äiti hoiti navettatyöt, kodin ja lapset. Niittykosken perheessä oli 11 lasta: 4 lasta isän ensimmäisestä avioliitosta ja 7 lasta Anna-Liisan äidin kanssa.

Anna-Liisa kertoo, ettei kotitalossa ollut sähköjä eikä muitakaan nykyajan mukavuuksia. Radiota sai kuunnella harvakseltaan, koska akkua piti säästää. Sitä käytiin myllyssä lataamassa. Naapuriin mentiin toisinaan kuuntelemaan radiota.

Lasten työnä oli alkukesästä kerätä ottosia lehmille eli riipiä vasta puhjenneita lehtiä pajuista ja koivuista. Määränä oli kerätä säkillinen, sen jälkeen pääsi uimaan läheiseen puroon. Anna-Liisa oppi lypsämään lehmiä ja tekemään kaikkia maatalon töitä jo pienestä pitäen.

Pyykin pesu oli iso työ: pyykkilaudalla hangattiin pyykit puhtaiksi, keitettiin padassa, huuhdottiin viereisessä purossa ja kuivattiin ulkona tai ullakolla.

”Vanhemmat lauloivat kotona. Meillä laulettiin pääasiassa kansanlauluja ja hengellisiä lauluja”, Anna-Liisa muistelee. Joulukirkossa käynti on jäänyt erityisesti mieleen. Koko perhe lastattiin hevosrekeen ja kirkkoon mentiin neljältä aamulla. ”Meitä istui kirkossa kokonainen penkkirivi. Ja kaikki lauloivat sydämensä pohjasta virsiä.” Kirkossa oli puulämmitys, ja suntio (vehtari) kävi lisäämässä puita myös jumalanpalveluksen aikana. ”Seurasin, kun kaminan raoista pääsi savua kirkkoon.”

Anna-Liisa kävi kansakoulua Kaustisen kirkonkylän koulussa. Koulumatka oli 4 kilometriä ja se oli kuljettava jalan. ”Ei silloin ollut koulukyytejä.” Hän kertoo, ettei kansakoulun koelaulu pelottanut häntä. Kanttorin poika lauloi reippaasti oman koelaulunsa. Se oli hyvä esimerkki ja rohkaisi Anna-Liisaa. Koulussa laulettiin kansanlaulujen lisäksi maakuntalauluja. Anna-Liisa laulaa haastattelijalle esimerkkinä Kaustisen laulun, jonka sanat ovat muistissa edelleenkin.

Hän osallistui kansakoulujen välisiin henkisiin kilpailuihin laulamalla kaksiäänisesti luokkakaverinsa Ulla-Maija Järvelän kanssa laulun Mun kanteleeni kauneimmin. He saivat toisen palkinnon.

Kansanopistoon opiskelemaan ja töihin

Rippikoulun jälkeen 15-vuotiaana Anna-Liisa lähti opiskelemaan Kaustisen evankeliseen kansanopistoon. Hänen isänsä kuoli tuolloin. Anna-Liisa lauloi tuohon aikaan kirkkokuorossa. Äiti kuoli viisi vuotta myöhemmin Anna-Liisan ollessa 19-vuotias.

Kansanopiston jälkeen Anna-Liisa työskenteli serkkunsa huoltoasemalla. Siihen aikaan huoltoaseman työntekijä tankkasi asiakkaiden auton. Huoltoasemalla oli myös varaosamyyntiä ja kahvila. Toisinaan hän leipoi kahvilaan sitruunapullia.

Kun hän tapasi tulevan miehensä Mauri Turpeisen (1921-2003), elämä kuljetti nuoren parin Kokkolaan, jossa he asuivat noin 5 vuotta. Kokkolan-vuosina syntyi tytär. Anna-Liisa työskenteli seurahuoneen ravintolassa vuorotyössä. Mauri, ammatiltaan hitsari, työskenteli matkatöissä. Anna-Liisa sai järjestettyä lastenhoidon niin, että tytär sai olla hoitopaikassa myös öisin.

Raaheen miehen työn perässä

Maurin työn takia perhe muutti Raaheen, kun tytär oli 4-vuotias. Raahessa Anna-Liisa työskenteli ensin ravintola-alalla esimerkiksi kahvila Lissun Messissä. Käytyään vuoden mittaisen päiväkotiapulaisen kurssin Kalajoen kristillisessä kansanopistossa hän kouluttautui Raahessa oppisopimuksella päivähoitajaksi ja työskenteli 15 vuotta, eläkeikään asti, päiväkodissa.

Lauluharrastus oli ollut tauolla vuosien ajan. Laulutaito ei ollut ruostunut ja kotioloissa Anna-Liisa lauleskeli. Kunnes vuonna 1978 Kirsti Pisilä ehdotti hänelle Raahen Laulutovereihin liittymistä.

”Menin työväentalon näyttämölle, jossa Pauli Ylitalo otti minut vastaan. Siitä se lähti”, Anna-Liisa, äänialaltaan sopraano, muistelee kuoroharrastuksen alkua.

Raahen Laulutoverit – Laulu on antanut paljon sisältöä elämään

Kuoroharrastus on antanut Anna-Liisalle paljon. Vuodet ovat vierineet kuin siivillä. Kuoron mukana hän on matkustanut ympäri Suomea, käynyt Ruotsissa ja Virossa. Suomessa kuoroa pyydetään konsertoimaan eri paikkakunnille. Alkuvuosina tapahtunut esiintyminen Turun linnassa on jäänyt Anna-Liisan mieleen, koska yleisössä oli oikeita ”merikarhuja”. Raahessa kuoro konsertoi vuosittain Vappuna. Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden haudalla käydään laulamassa myös Vappuisin.

Kotkan meripäivät ovat olleet Anna-Liisalle mieluisia tapahtumia. Siellä kuoro esitti voittoisan merimieslauluohjelman. ”Kuoron merkittävin saavutus on kansainvälisen merimieslaulufestivaalin voitto Kotkassa 1981. Voittoisa ohjelmisto sisälsi kertomuksen raahelaisten merimiesten elämästä purjelaivakaudella 1800-luvun puolivälissä, jolloin Raahe oli Suomen merkittävin laivanvarustajakaupunki.” (Laulutoverit) ”Kuorolaisia oli niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet linja-autoon, vaan osa ajoi Kotkaan omilla autoilla”, hän kertoo.

Anna-Liisa on ollut mukana kaikissa kuoron huipputapahtumissa, yksi niistä on Aaltoin päällä -elokuvassa vuonna 1982. ”TV-2 ja Raahen Laulutoverit tekivät v. 1982 elokuvan Aaltoin päällä, joka perustui kuoron merimieslauluohjelmistoon. Myöhemmin kuoro on tehnyt Suomen Yleisradiolle useita nauhoituksia mm. kantanauha-arkistoon. YLE:n TV-2 on nauhoittanut Kaj Chydeniuksen Laulutovereille säveltämää musiikkia sekä lauluja Pasi Jääskeläisen laulunäytelmästä Laivan kannella.” (Laulutoverit)

”Me harjoiteltiin elokuvaa varten rannassa ja Suomelan pihassa. Harjoituksia oli paljon, sinne kutsuttiin lyhyellä varoitusajalla.”

Menneisyys, Nykyisyys, Tulevaisuus

Raahen Laulutovereiden nettisivuilta voi lukea: ”Kuoron taiteellisina johtajina ovat toimineet perustamisesta kesään 1992 saakka Pauli Ylitalo ja sen jälkeen Sirje Rätsep.  Syksystä 1997 alkaen kevätkauden 2010 loppuun kuoron johtajana on ollut Tapani Säily, minkä jälkeen johtajaksi tuli Mauno Konkka. Vuonna 2013 Pauli Ylitalo palasi perustamansa kuoron kippariksi.

Kuoro pitää edelleen yllä perustamisessa määriteltyä työväenmusiikin vaalimista. Ohjelmiston valinnassa kuoro noudattaa hyväksi havaittua linjaansa; mikään ei ole mahdotonta! Omaperäinen ohjelmisto valitaan sellaisista kuuntelijoita kiinnostavista kappaleista, joita ei juuri kuule toisten kuorojen esittäminä. Rikkautena on myös pitkälle viety, säännöllinen koulutus, omat solistit sekä tinkimätön esittämisen tason ylläpitäminen.”

Anna-Liisa sanoo, että kuorolaiset ovat yhtä suurta perhettä ja tasa-arvoisia ilman titteleitä. Harjoituksissa vallitsee kannustava ilmapiiri. Kuoronjohtajana Pauli Ylitalo osaa vetää oikeasta narusta. Hän ohjaa tasapuolisesti ja huumorilla. Koulutusta kuorolaiset saavat vuosittaisilla äänenmuodostusleireillä asiantuntijoilta. Stemmoja opetellaan erikseen ja yhdessä.

”Minä en jää pois kuoroharjoituksista milloinkaan – paitsi pakon edessä.” Laulu on osa Anna-Liisan elämää. Jos uni ei yöllä tule, hän nousee ylös ja laulaa itsekseen.

Anna-Liisa sai vuonna 2021 Suomen Työväen Musiikkiliiton hopeisen ansiomerkin tunnustuksena pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta työstä työväen musiikkiharrastuksen hyväksi.

Eija Sorjamaa on tehnyt pitkän uran rakennusalalla monissa eri tehtävissä sekä työntekijänä että rakennusliikkeen omistajana. Luottamustehtävistä mittavin on toiminta Osuuspankin hallituksessa ja sen ensimmäisenä naispuheenjohtajana.

Lapsuus Oulussa

Eija Marjatta Sorjamaa (o.s. Annala) syntyi Oulussa 17.11.1957. Hänellä on yksi sisko. Isä teki töitä Valtion rautateillä. Äiti oli lääkärikeskuksen vastaanottoapulainen/ välinehuoltaja. Perhe asui kerrostaloissa Heinäpäässä ja Karjasillalla. Kerrostaloissa asui lapsiperheitä ja isoilla pihoilla leikkikavereita oli paljon. ”Siellä tottui leikkimään ryhmässä”, Eija kertoo. Nuoresta asti hän on ollut penkkiurheilija. ”Sunnuntaisin menin ensin katsomaan pesäpallo-ottelua ja sen jälkeen jalkapallopeliä. Pärjäsin mainiosti yksin ja nautin pelien seuraamisesta.” Penkkiurheilua hän seuraa edelleenkin aktiivisesti. Myös lomamatkoja on perhe suunnannut urheilun arvokisoihin.

Kun Eija oli kansakoulun kolmannella luokalla, Annalat muuttivat omakotitaloon Kastelliin. Eijan harrastuksiin kuuluivat lapsuudessa partio ja seurakunnan kerhot. Hän ei ole koskaan pelännyt vastuunottoa ja niinpä hän toimi jo nuorena harrastusryhmien vetäjänä.

Isä teki rautateillä vuorotyötä ja kotitöihin myös tytöt osallistuivat heti kun kynnelle kykenivät. Eijan ollessa 10-vuotias Annalat hankkivat mökin Revonlahdelta. Puutarhanhoito ja marjastus tulivat tutuiksi.

Rakentamistaloutta opiskelemaan

Kansakoulun Eija aloitti Teuvo Pakkalan koulussa ja jatkoi sitten Oulunsuun koulussa, josta pyrki ja pääsi oppikouluun. Hän kirjoitti ylioppilaaksi matematiikkalinjalta Kastellin lukiosta vuonna 1976. Eija sanoo, että on aina tykännyt matematiikasta. Ahkera pikkutarkka aikatauluttaja, hän kuvaa luonnettaan.

Eijan enolla oli rakennusalan yritys ja kun hän ylioppilaaksi päästyään kysyi enolta: ”Onko rakennusalalla naisille työpaikkoja?” Eno vastasi: ”Onhan siellä konttoritöitä.”

Rakentaminen ja ennen kaikkea laskenta kiinnostivat Eijaa, joten hän haki ja pääsi opiskelemaan Oulun yliopistoon rakentamistekniikan osastolle ja suuntautui sitten rakentamistalouden opintolinjalle. Samalla kurssilla opiskeli 50 opiskelijaa. Vuonna 1976 ryhmään oli valittu 12 naista. ”Tämä määrä oli enemmän kuin koskaan ennen, yleensä sillä kurssilla oli opiskellut vain muutama nainen vuosittain.” Diplomi-insinööriksi hän valmistui vuonna 1984.

Kostamuksen kautta rakennusalalle

Kesällä 1979 Eija oli kesätöissä Kostamuksessa ensimmäisen kerran. Hän toimi työmaainsinöörinä. ”Olin ensimmäinen naispuolinen työnjohtaja Kostamuksen työmailla.” Rakennustyöyhteenliittymä Kostamus-Savotan isojen rakennusliikkeiden johdossa oli edistyksellisiä miehiä kysyessään Eijaa työnjohtotehtäviin. Eija ei epäröinyt ottaa tehtäviä vastaan, vaan aloitti työnjohtajana heti seuraavana maanantaiaamuna.

”Kostamus oli varsinainen rakentamisen korkeakoulu. Metsään rakennettiin kokonainen kaupunki: tiet, kunnallistekniikka, asunnot, teollisuusrakennukset, kaupat, koulut, sairaalat. Siellä oppi rakentamisesta monen alan ammattilaisten kanssa.”

Eija sanoo, ettei häntä väheksytty eikä tytötelty. Lupsakoilta kainuulaisilta rakentajilta hän oppi käytännön asioita ja työmailla käytetty erikoissanastokin tuli tutuksi. ”Seuraavaksi aletaan tekemään kottaraisia.” Yliopistossa ei ”kottaraisten” rakentamisesta ollut puhetta. Se tarkoitti käytännössä kaivoon rakennettavia muotteja. ”Kysymällä se selvisi.” Eija sanookin, että kysymällä moni pulma on ratkennut. Hän teki rakennusalan töitä laidasta laitaan.

Työt Kostamuksessa jatkuivat työnjohtajana pätkittäin vuosina 1980 ja 1981 sekä työmaainsinöörin tehtävissä vuosina 1982–1983.

Kostamuksessa Eija tapasi Hannu Sorjamaan, tulevan puolisonsa, ja ensimmäinen koti perustettiin Kuhmoon.

Muutto Ouluun ja Pattijoelle

Vuonna 1983 Sorjamaat muuttivat Ouluun, kun Eija sai työpaikan YIT-Yhtymä Oy:n Oulun aluekonttorista. Hän työskenteli määrälaskijana vuosina 1983–1987 ja työmaainsinöörinä vuonna 1987. Sorjamaan lapset (1985,1986) syntyivät Oulussa.

Tarjouslaskenta on Eijan ominta osaamisaluetta. ”Sain paksun pinon piirustuksia, joiden mukaan laskin tarjouksia”, hän taustoittaa. Piirustuksista selvisi esimerkiksi ovien, ikkunoiden ja muidenkin rakennustarvikkeiden määrä yksityiskohtaisesti. ”Muiden lähtiessä kesälomille sain Haapaveden kirkon laskenta-asiakirjat pöydälleni, mutta niin vain 2 viikon kuluttua määrät oli laskettu ja käsin kirjattu paperilomakkeille. Aluksi hirvitti, mutta niin vain selvisin.”

Vuonna 1988 Sorjamaat muuttivat Pattijoelle.

Vuosina 1987–2003 Eija toimi Raahen Rakennuskolmio Ky:n yrittäjänä ja hankintapäällikkönä, vuosina 2003–2013 hän oli yrityksen toimitusjohtaja ja varatoimitusjohtaja vuosina 2013–2016. Hän oli yrittäjä ostettuaan osuuden yhtiöstä. Hannu Sorjamaa jäi yritykseen työntekijäksi. Eija kertoo, ettei heidän asemansa yrityksessä aiheuttanut ongelmia. ”Ajattelimme, että Hannun on helpompi löytää rakennusalalta töitä kuin minulla, jos sellainen tilanne tulisi eteen.”

Omassa yrityksessä Eija kertoo tehneensä monenlaisia töitä. Hän aloitti toimistotöistä kuten hoitamalla hankinnat ja työmaiden talouden seurannat. ”Joskus jopa pesin ikkunoita, hoidin palkanlaskennan, toimin vastaavana työnjohtajana ja pesin miesten työhaalareita. 1980–1990-luvuilla tuskin olisin päässyt haastaviin töihin, ellen olisi ollut itse yrittäjänä.”

Tarjouslaskenta oli kuitenkin Eijan ominta vahvuusaluetta. Työ oli itsenäistä, yksinäistäkin. Toisaalta yrittäjyys myös antoi vapautta ajankäyttöön. Jos omia asioita oli hoidettavana, saattoi niihin ottaa aikaa. Mutta yrittäjän työpäivät venyivät usein pitkiksi.

Yrittäjältä vaaditaan aktiivisuutta, jotta työmaita riittää. Oli siis otettava yhteyttä rakennuttajiin, seurattava päätöksentekoa ja kyseltävä tarjouspyyntöjä. Raahen Rakennuskolmio Ky on rakentanut Raahessa monia julkisia rakennuksia. Eija myi yrityksensä vuonna 2013.

Viimeiset työvuotensa hän työskenteli osakkaana Rakennus Miilukankaan palveluksessa. Eläkepäivät koittivat vuonna 2016, kun hän myi viimeisetkin osuutensa yrityksestä.

Luottamustoimiin työuran jälkeen

Työkiireiden hellitettyä Eija otti hoitaakseen luottamustoimia pankkisektorilla, Osuuspankissa. ”Pankkisektori täytti almanakan.” Eijan suvussa on useita Osuuspankissa toimineita henkilöitä ja tämän hän arvelee yhdeksi kiinnostuksen syyksi. Toiseksi: raha-asiat ovat aina kiinnostaneet. Ei niin, että rahaa olisi pitänyt kerätä omiin taskuihin mahdollisimman paljon, vaan yhteiskunnan näkökulmasta.

Eija aloitti Raahen Seudun Osuuspankin hallituksessa vuonna 2008. Vuosina 2009–2012 hän toimi hallituksen varapuheenjohtajana. Vuonna 2012 hänet valittiin hallituksen puheenjohtajaksi ensimmäisenä naisena. Tässä tehtävässä hän toimi vuoden 2024 loppuun. (Nimi vaihtui Raahentienoon Osuuspankiksi.) Pohjois-Pohjanmaan OP-Liiton hallituksen jäsen hän oli vuosina 2015–2018. Pohjois-Suomen OP-Liiton hallitukseen hän kuului vuosina 2020–2024. Vuosina 2021–2022 hän käytti aikaansa Helsingin Osuuspankin edustajistossa. Jätettyään Osuuspankin luottamustoimet hän sai vastaanottaa OP-ryhmän kultaisen ansiomerkin. ”Noina vuosina piti seurata tarkasti yhteiskunnallisia asioita kuten Raahen seutukuntaa toimintaympäristönä. Oli siis luettava valtuustojen pöytäkirjoja ja paikallis- ja talouslehtiä kokousaineistojen lisäksi.”

Muista luottamustoimista mainittakoon Pohjanmaan Arvo Sijoitusosuuskunnan hallituksen varapuheenjohtajuus vuosina 2017–2019, puheenjohtajuus 2019–2020 ja hallituksen jäsenyys vuosina 2019–2021.

Eija on opiskellut kirjanpitoa Toimistoinstituutin kursseilla ja toimii nykyään useiden yhdistysten toiminnantarkastajana.

Yhdistysten kautta sosiaalisia verkostoja

Ensimmäinen yhdistys, johon Eija liittyi perheen muutettua Raahen seudulle, oli Lions Club Raahen Fantit. Se oli sekaklubi, jossa jäseninä oli sekä miehiä että naisia. ”Tämän kautta tuttavapiiri laajeni oman yritystoiminnan ulkopuolelle.”

Raahen Seudun Kehitysvammaisten tukiyhdistyksessä Eija toimi puheenjohtajana 10 vuotta. Hän oli myös Vammaisneuvoston puheenjohtaja muutamia vuosia. Yhdistys organisoi kehitysvammaisille muiden muassa konsertteja ja urheilukilpailuja.

Kun Raahen perustettiin Wanha Raahe -säätiö, Eija oli käynnistämässä toimintaa hoitaen puheenjohtajuutta kuusi vuotta. Nyt (2025) puheenjohtajan nuija on siirtynyt Piia Vähäsalolle.

Eija sanoo että on luonteeltaan sosiaalinen ja yhdistystoiminnan kautta hän on solminut monia ystävyyssuhteita.

Viime vuosina Eijan elämään ovat tulleet omien vanhempien ja lapsen hoitoon liittyvät asiat ja vastapainona mummina olo sekä MLL:n lukumummina koululla toimiminen.

Maailman paras paikka Iiläisissä

Sorjamaiden virallinen osoite on vuodesta 2019 ollut Raahen kantakaupungissa. He ovat omistaneet kesämökkipaikan Iiläisissä 11 vuotta. ”Me ollaan täällä pysyvästi. Vain harvoin käydään kaupunkiosoitteessa”, Eija kertoo.

Talviasuttava päärakennus valmistui 7 vuotta sitten. Pihapiirissä on kesäkeittiö, kasvihuoneita, ruusutarha, hyötykasvimaa ja kukkapenkkejä. Hannu tykkää nikkaroida ja rakentaa. Aurinkokello näyttää aikaa meren puolella. Hylätyt kangaspuut muuttuivat kesähuoneen sängyksi. Hiekkalaatikko odottaa pieniä kesävieraita. Rattailla kulkeva sauna seisoo nyt pihalla, mutta sen voi auton perässä siirtää mihin vain.

Kevään etenemistä pariskunta seuraa kasvimaalla ja merellä. Omaan rantaan on rakennettu lintutorni, joka toimii luonnonvarakeskuksen laskentapisteenä. Lintulaskenta on pääasiassa Hannun harrastus, Eija toimii sihteerinä ja kirjaa lukumääriä tilastoihin.

Meri lainehtii aivan mökin vieressä. Uimakausi rannalta alkaa heti kun jäät ovat lähteneet ja jatkuu siihen asti, että meri on jäätynyt. Sen jälkeen Eija siirtyy uimaan Raahen kaupungin talviuintipaikalle, joka on auki koko talven.

Katiska on pyynnissä kesäisin. Myös verkoilla Sorjamaat kalastavat. Talvella istutaan pilkillä. Useimmin saaliiksi tulee ahvenia.

Kasvihuoneet ja ryytimaa tuottavat lähiruokaa: tomaatteja, kurkkuja, perunoita, marjoja, raparperia, yrttejä.

”Eihän täältä malta mihinkään lähteä, jos ei ole pakko”, Eija Sorjamaa tunnustaa kesäkuussa 2025.

Greta Dahlström o.s. Stenbäck (1887-1978) oli säveltäjä, musiikinopettaja, kuoronjohtaja ja yksi tärkeimmistä suomenruotsalaisen kansanmusiikkiperinteen tallentajista. Hän keräsi yli 3 000 suomenruotsalaista kansansävelmää 40 vuoden aikana.

Perhe ja opiskelu

Tyrvään piirin piirilääkärina ollessaan Otto Stenbäckin perheeseen syntyi tytär Greta (Sofia Margareta) vuonna 1887. Vaasassa syntynyt piirilääkäri Edvard Otto Stenbäck (1840-1904) oli mennyt naimisiin vuonna 1877 Sofia Fransiska Alexandersdotterin o.s. Ramsay (1852-1937) kanssa. Perheessä oli kuusi lasta. Tyrväältä perhe muutti Tammisaareen vuonna 1897. Ensimmäiset kouluvuotensa Greta aloitti kotiopettajattaren ohjauksessa, jatkoi Tammisaaressa yksityisessä tyttökoulussa vuoteen 1901 ja sitten yksityisessä tyttökoulussa Helsingissä 1901-1903. Hän suoritti laulunopettajan tutkinnon 1914 ja englannin kielen opettajan kandidaatin tutkinto 1916 Helsingin yliopistossa.

Kielitaitoisena henkilönä saksaa ja englantia osaavana, Greta matkusti nuoruudessaan ulkomailla mm. kiersi kesällä 1911 Euroopassa isoäitinsä Emmy Ramsayn kanssa. Ja kävi Englannissa useaan otteeseen maanpaossa olevan isoveljensä Wolter Stenbäckin (1884-1956) luona. Wolter oli ollut sortovuosina aktivistien taistelujärjestöjen toiminnassa mukana, karkotettu maasta ja paennut mm. Englantiin. Hänet tunnetaan ennen kaikkea Suomen Matkailijayhdistyksen pääsihteerinä, joka käynnisti ja kehitti Lapin matkailutoiminnan. Hänen johdollaan 1920–1930-luvuilla luotiin Lapin ja Petsamon matkailupalvelut.

Ollessaan matkalla Turunmaan saaristossa heinäkuussa 1924 Greta tutustui Otto Anderssonin ystävään Åbo Akademin konsistorin sihteeriin Svante Dahlströmiin (1883-1965), joka oli innokas amatöörilaulaja ja kuorolainen. Greta Stenbäck ja Svante Dahlström solmivat alkuvuodesta 1925 avioliiton. Perheen koti tulisi olemaan Turussa. Viiden ensimmäisen yhteisen vuoden aikana heille syntyi syntyi kolme lasta. Kulttuurista kiinnostunut historian professori Svante Dahlström oli suomenruotsalaisten sivistyspyrkimysten keskeinen hahmo muun muassa laulu- ja musiikkiliikkeessä. Hän on myös kirjoittanut tekstit muutamiin vaimonsa sävellyksiin. Heidän nuorimmasta lapsestaan, musiikkitieteen professorista, Fabian Dahlströmistä (1930-) tuli Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia musiikkitieteilijöitä.

Greta Dahlström kuoli 90-vuotiaana Turussa 1978. Hänet on haudattu Turun hautausmaalle.

Musiikin opiskelua

Jo pienestä pitäen musiikki oli kiinnostanut Greta Stenbäckiä. Hänen ensimmäinen musiikinopettajansa oli oma äiti, Sofia Stenbäck, joka ohjasi piano-opinnoissa 6-vuotiaana aloittanutta Gretaa.

Helsingin Musiikkiopistossa Greta Stenbäck opiskeli vuosina 1903-1910 pääaineenaan pianonsoitto. Sävellyksenopettajana hänellä oli säveltäjä ja kapellimestari Armas Järnefelt (1869-1958). Teoria-aineissa opettajina Järnefeltin ohessa olivat Erik Furuhjelm, Ilmari Krohn ja Martin Wegelius.  Pianonsoitonopettajina Sigrid Sundgren-Schnéevoigt, Karl Ekman ja Ingeborg Hymander, joka myös ohjasi pianopedagogiikkaa. Musiikkiopiston aineista häntä kiinnosti säveltapailu ja musiikin teoria.

Ennen avioitumistaan Greta teki 1920-luvulla muutamia opintomatkoja Keski-Eurooppaan, tutustui saksalaiseen musiikinopetukseen ja paikallisiin musiikinopettajiin.

1950 – 1960-luvuilla hän osallistui kansainvälisiin musiikkikongresseihin Euroopassa. Hän sai olla mukana syyskuussa 1950 Baselissa järjestetyssä ensimmäisessä kansainvälisessä naissäveltäjien kilpailutapahtumassa, jossa Suomea edustivat Gretan ohella säveltäjät Helvi Leiviskä (1902-1982) ja Heidi Sundblad-Halme (1903-1973).

Työura laulunopettajana ja kuoronjohtajana

Opiskelunsa lomassa Greta toimi opinahjossaan Helsingin Musiikkiopistossa opettajana musiikinteoriassa, säveltapailussa ja pianonsoitossa vuosina 1906-1917. Hänellä oli myös yksityisoppilaita. Vuodesta 1915 lähtien Greta Stenbäck työskenteli laulunopettajana Helsingin ruotsinkielisissä kouluissa.

Muutto Turkuun avioliiton myötä vuonna 1926 tarkoitti myös työpaikkojen vaihtoa. Greta Stenbäck sai toimen Turun ruotsinkielisen valtiollisen tyttökoulun laulunopettajana ja sitä työtä hän sai tehdä yli 30 vuotta, ensin tuntiopettajana ja vuodesta 1937 vakituisena.

Päivätyönsä ohella Turussa ja perheenäidin velvollisuuksista huolimatta Greta oli myös ruotsinkielisen työväenopiston kuoron johtaja ja englannin kielen opettaja sekä ruotsinkielisen Martta-yhdistyksen kuoron ja sittemmin myös Åbo Damkörin johtaja.

Myös yhdistystoiminta veti puoleensa. Hän oli mm. Åbolands sång- och musikförbundetin aktiivinen jäsen ja pitkäaikainen sihteeri ja rahastonhoitaja vuosina 1925 – 1938. Hänet valittiin 1920-luvulla ainoana naispuolisena jäsenenä komiteaan, jonka tarkoituksena oli saada kaupunginorkesteri Turkuun.

Sävellykset

Vaikka Greta Dalhstömin lapset olivat vielä pieniä 1930-luvulla oli hänellä aikaa myös säveltää. Greta Dahlström keskittyi säveltäjänä kuoromusiikkiin, yksinlauluihin, jousisoitinmusiikkiin sekä kansanlaulujen sovittamiseen.

Päiväkonsertissa Turun Akatemiatalossa marraskuussa 1937 esitettiin kahden turkulaisen säveltäjän Greta Dahlströmin ja Fredrik Isacssonin musiikkia.

Uusi Aura -lehdessä nimimerkki R. H. kirjoitti otsikon Taide ja kirjallisuus alla Dahlströmistä seuraavasti: ”Edelliseltä kuultiin kaksi uutuutta: ’Kehtolaulu’ ja ’Marssi’. Kehtolaulu on sävyltään sydämellinen, sen pääsävelmä laulaa herkän kauniisti ja sen kehittely sujuu luontevasti. Soinnullisesti Kehtolaulu ei pyri erikoisuuksiin tai suurellisuuteen, sitähän ei nimikään edellyttäisi. Silti sisältää se siinä suhteessa runsaasti onnistuneita soinnillisia vivahteita. Mainittava myös on Kehtolaulun tottumuksella ja määrätietoisesti suoritettu soitinnus sekä myös ne pienet polyfoniset pilkahdukset, jotka sävellystä rikastuttivat. Kertakaikkiaan hyvin mieluisa uusi tuttavuus. Marssi on ponnekas, muttei Kehtolaulun tasoon verrattavissa… Läsnäolleeseen säveltäjättäreen kohdistuivat yleisön vilkkaat suosionosoitukset.”

Dahlström voitti 1936 Brage-yhdistyksen järjestämän sävellyskilpailun jousiorkesterille kirjoitetulla teoksellaan Folkvisa från Houtskär. Kilpailumenestystä saavuttivat myös kuorolle ja jousiorkesterille sävelletty Sångaren (1936) ja Nu sprida de vita nätterna (1940).

Ylen Areenassa on mahdollista kuunnella osiossa Soiva arkisto – Varhaiset suomalaiset säveltäjänaiset mm. Greta Dahlströmin säveltämiä musiikkikappaleita. https://areena.yle.fi/podcastit/ohjelmat/30-4449.

Greta Dahlströmin sävellyksista on luettelo yksityiskohtineen teoksessa Sävelten tyttäret.

Kansanmusiikkia Lohmin saarelta

Matka Turunmaan saaristoon Lohmin saarelle heinäkuussa 1921 muutti Greta Stenbäckin elämän. Ei arvannut nuori Greta, että hänestä oli tuleva yli 3 000 suomenruotsalaisen kansansävelmän kerääjä. Hän viihtyi saarelaisten parissa ja palasi saarelle seuraavanakin kesänä 1922. Sitten onnellinen sattuma astui peliin musiikkia opiskelleelle! Eräs talonisäntä nimittäin lauloi elokuussa syntymäpäiväonnitteluna Gretalle melodian, jota tämä ei ollut koskaan kuullut. Ja tuli ilmi, että laulajalla oli laaja, mielenkiintoinen kansanmusiikkirepertoaari hallussaan. Myös muut paikalliset ihmiset osasivat kansanlauluja, joita Greta merkitsi muistiin.

Nämä muistiinpanot sai nähdä kansanmusiikin tutkija Otto Andersson (1879-1969), joka vihjasi hakemaan apurahaa kansanmusiikin keräämiseen Svenska litteratursällskapetilta. Apuraha myönnettiin. Keräysmatkat suuntautuivat etupäässä Ahvenanmaalle, Itä-Uudellemaalle ja ruotsinkielisille alueille Pohjanmaalla. Tärkeimmät matkat tapahtuivat kesäisin 1922-1925, 1939 ja 1960-1961. Yli 70-vuotiaana vuonna 1961 hän tallensi viimeiset kansanmusiikkikeräykset käyttäen apunaan äänitystekniikkaa. Kaiken muun vuosien varrella kerätyn kuulemansa musiikin hän merkitsi suoraan nuotteina. On mahdollista, että Greta Dahlström on kerännyt enemmän suomalaisia kansanlauluja kuin kukaan muu yksittäinen tutkija. Svenska litteratursällskapetin kansanperinnearkistossa on yli 3200 hänen keräämäänsä musiikkitoisintoa lähes 400 esittäjältä.

Greta Dahlströmiin liittyvä aineisto (sävellyskäsikirjoitukset, painetut sävelteokset, lehtileikkeet, konserttiohjelmat, valokuvat) löytyvät Sibelius-museosta Turusta.

Kunnianosoitukset: Svenska litteratursällskapetin Åhmanin palkinto 1925, 1969 ja Otto Andersson -mitali 1969.

Kun katselen vanhaa ja uutta laakeriseppelettä kirjahyllyssäni tunnen tyytyväisyyttä, että syksyllä 1964 aloitin geologian opinnot. Valintani johti akateemiseen uraan, jossa sain myös käytännön ammatin. Geologiaahan oppii parhaiten maastossa, jossa jokainen muodostuma on oman laatuisensa ja luonnon monimuotoisuus käsin kosketeltavaa ja silmin havaittavaa. Oppikirjojen teoriat antavat pohjan niiden ymmärtämiselle, mikä täydentyy maastohavainnoilla. 

Minulla on ollut onni ja ONNI oppia edes osa ”koko kotimaamme kuvasta” ja sen miljoonien vuosien aikana tapahtuneista muutoksista. 

Elämänkaareni alkoi Lapin sodan aikana kevättalvella vuonna 1945. Vanhempani olivat tutustuneet Rovaniemellä jatkosodan lopulla. Punkalaitumella syntynyt isäni Onni Haavisto (1908–1987) palveli autokomppaniassa, joka kuljetti sotatarvikkeita Petsamon satamasta Rovaniemelle. Talvisodassa hän oli ollut Kannaksella autokomppanian kuriirina. Rovaniemellä keskellä Lapin sotaa hän tutustui nuoreen lottaan Martta Kaaristoon (1923–1993), joka oli kotoisin Kittilästä. Martta toimi sairaanhoitajatätinsä apuna kuljetettaessa junalla Sallan rintamalta haavoittuneita ja menehtyneitä sotilaita Rovaniemelle.

Kihlapari Martta ja Onni saivat tukea myös Martan toiselta tädiltä Lainalta ja tämän mieheltä Aarne E Järviseltä. He kuulivat myös ensimmäisinä sodan loppuvaiheessa Martan odottavan minua. Heistä tuli kummitätini ja -setäni.

Pysyvä asuinpaikka löytyi Lauttasaaresta 

Vanhempani olivat muuttaneet isäni työn myötä Rovaniemeltä Kemiin, jossa synnyin joulukuussa 1945. Hän oli työssä Pohjolan Liikenteessä, joka oli perustettu Lapin sodan jälkeen kokoamalla sodassa säilyneet käyttökelpoiset kuorma-autot kuljetusliikenteeseen. Rovaniemi oli poltettu Lapin sodan alkuvaiheessa lokakuussa 1944. Isäni vapautettiin armeijan palveluksesta vasta Lapin sodan päätyttyä seuraavan vuoden huhtikuun 27. päivänä. Päivästä, jota vietetään nykyisin kansallisena veteraanipäivänä, on tullut minulle muistorikas merkkipäivä.

Rovaniemen polttamisen jälkeen saksalaiset sotajoukot etenivät kohti Norjaa. Myös Kittilä poltettiin kirkkoa lukuun ottamatta. Isovanhempani Augusta ja Valter Kaaristo, ent. Fagerholm, olivat lähteneet evakkoon Väylän eli Tornionjoen yli Ruotsiin. Heidän sieltä palatessaan mummi loukkasi lonkkansa hypätessään kotipihalle. Leikkaukset epäonnistuivat, ja hän ontui loppuikänsä.

Kesällä 1946 Kittilän kirkonkylässä alkoi tarmokas jälleenrakennustyö. Minäkin olin vanhempien matkassa heidän auttaessaan pappaa ja enoa talon rakennuksella. Lähes joka viikonloppu perheemme ajoi autolla Oulusta, jonne olimme muuttaneet Kemistä vuoden 1946 alussa. Minusta alkoikin kehittyä varsinainen ”autotyttö”. Sisareni Raija syntyi toukokuussa 1948.

Ensimmäinen selkeä matkamuisto Kittilän lisäksi on juhannus 1949, kun isän ja papan kanssa teimme telttaretken Kilpisjärvelle. Saanan komea muoto erosi tutuista Levin ja Aakennuksen tuntureista. Kilpisjärven niittypainanteissa oli vielä lunta, josta teimme lumipalloja ja heittelimme niillä pituusennätyksiä. Pappaa ja minua yhdisti urheilu koko lapsuusaikani. Pyöräilemäänkin opin papan pyörällä vinosti tangon alta polkien.

Vuonna 1950 muutimme jälleen isän työn mukana, nyt Helsinkiin, jonne Pohjolan Liikenne perusti pääkonttorinsa. ”Matkalaisperheellemme” löytyi koti Lauttasaaresta Isokaaren uudesta kerrostalosta. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi sisareni Eeva. Vanhempani elivät samassa asunnossa elämänsä loppuun saakka, Onni vuoteen 1987 ja Martta vuoteen 1993. Meistä sisaruksista olen edelleen ainoa lauttasaarelainen!

Lauttasaaren ruotsinkielisen nimen Drumsön etymologinen alkuperä tulee todennäköisesti sanasta drum, moreeniharju. Katajaharju, jossa olen asunut 1970-luvun alusta lähtien, on juuri tällainen moreeniselänne eli drumliini. Näinkin geologia seuraa minua elämässäni!

Luotsitytöt kouluajan tärkein harrastus

Menin kansakouluun syksyllä 1952. Lukemaan oppiminen oli tärkeää, sillä isäni oli luvannut opettaa minulle ”kartanlukua”. Hän oli nuoruudessaan harrastanut ralliajoa ja toiminut myös kartanlukijana. Sainkin seuraavina kesinä harjoitella tätä taitoa lomamatkoillamme kohti Kittilää. Torniosta ajoimme usein Haaparantaan ostamaan mummin toivomat tavarat ja jatkoimme Ruotsin puolta Pelloon saakka meidän lasten ihmetellessä vasemmanpuoleista liikennettä. Maamme paikkakunnat ja maisemat tulivat matkoilla tutuiksi, samoin luonnon muutokset. Kittilästä teimme retkiä Norjan puolelle Jäämerelle saakka.

Sain usein jäädä mummilaan, josta pappa vei minut linja-autolla Rovaniemen lentokentälle. Lentokoneen ikkunasta avautui uusi jännittävä kokemus, kun alapuolella avautui mahtava ilmakuva. Tarkkailin sitä herkeämättä ja kuuntelin kapteenin ilmoituksia paikkakunnista, joiden yllä lensimme.

Koulunkäynnin alkaessa liityin Lauttasaaren Luotsitytöt -nimiseen partiolippukuntaan, joka oli perustettu edellisenä syksynä. Partiosta tulikin tärkein harrastukseni. Sen retkillä ja leireillä erä- ja suunnistustaitoni vahvistuvat ja rakkauteni luontoon syveni. Olin opiskelujen jälkeen partion lippukuntajohtajana vuosina 1968–73, ja olen edelleen kannatusjäsen. Partio loi myös kestäviä ystävyyssuhteita. Syksyllä 2021 vietimme partiomaiseen tapaan iloisia 70-vuotispäiviä Poliisien Majalla, jonne oli kutsuttu myös meidät vanhat ”käävät”.

Olin perustamassa Luotsityttöihin myös meripartioryhmää Prammit. Siellä opituista meritaidoista on ollut hyötyä niin harrastuksena kuin geologin kenttätöissä. Lauttasaaren uutta kirkkoa alettiin rakentaa 1950-luvun puolivälissä. Koulumatkani iltavuorolaisena kulki rakennustyömaan viereistä polkua pitkin. Se kiinnosti minua niin, että lähdin kotoa hyvissä ajoin voidakseni seurata työn edistymistä maakerrostumia kaivettaessa ja havaita kallionpinta, joka tuli esiin. Vaikuttavinta oli, kun monen tonnin painoinen viborgiitti-lohkare siirrettiin kahdella nosturilla tulevan alttarin kohdalta kirkon sisäpihalle suunnitellun vesialtaan sisäreunalle.

Lauttasaaren kirkko vihittiin syyskuussa 1958. Osallistuin partiolaisena sen juhlallisuuksiin. Kun kirkko peruskorjattiin ja vihittiin uudestaan huhtikuussa 2022, osallistuin vihkiäisseremoniaan pitkäaikaisena seurakuntaneuvoston jäsenenä.

Maaperägeologia alkoi kiinnostaa

Keväällä 1964 kirjoitin ylioppilaaksi Lauttasaaren yhteiskoulusta. Edessä oli vaikea valinta, aloittaisinko opiskelun Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella vai matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Pyrin molempiin. Voimistelulaitokselle pääsystä jäin yhden pisteen päähän, mutta vaihtoehto tärppäsi.

Seuraavaksi oli ratkaistava, mitkä aineet ottaisin tiedekunnan runsaasta valinnasta. Kiinnostukseni mukaan päädyin kasvi-, eläin- ja perinnöllistietieteisiin sekä kemiaan ja biokemiaan. Kun kalenterissani oli muutama tunti vapaana, huomasin geologian. Koulussa se oli jäänyt lähes tuntemattomaksi, kun biologian opettaja innokkaana lintuharrastajana keskittyi eläin- ja kasvioppeihin. Kasvejahan kerättiin ja kuivattiin tuolloin kesälomilla kasvioihin. Minä keräsin niitä sekä Lauttasaaresta että Kittilästä ja olinkin luokkani ainoa, jonka kasvisto sisälsi runsaasti Lapin kasveja.

Geologia oli opiskeluaikanani jakautunut kahteen opintosuuntaan: maaperä- ja kallioperägeologiaan. Nykyisin geologian opinnot aloitetaan yhteiseltä pohjalta ja erikoistutaan myöhemmin. Valitsin maaperägeologian, johon kuului myös paleontologia ja perinnöllisyystiede. Nämä minulle uudet oppiaineet kiehtoivat enemmän kuin tutut eläin- ja kasvitiede.

Ensimmäisen opintovuoteni keväällä 1965 ilmestyi Yliopiston geologianlaitoksen ilmoitustaululle tietoja kesäharjoittelupaikoista maastotöihin. Kun Geologisen tutkimuslaitoksen, GTL:n, ilmoituksessa mainittiin, että ensimmäisen vuodenkin opiskelijat huomioidaan, hain partioystäväni kanssa paikkaa. Meidät valittiin.

Kenttätyöt Kirkkonummella alkoivat

Geologinen tutkimuslaitos sijaitsi Otaniemessä, jonne se oli yhdeksän vuotta aikaisemmin siirtynyt Bulevardilta. Ensimmäisen viikon aikana meille kesäharjoittelijoille kerrottiin toimistolla kartoitus- ja maastotöistä. Tutustuimme maaperäosaston henkilökuntaan ja alueistaan vastaaviin geologeihin, jotka selostivat alan kehityshistoriaa ja jakoivat yleistiedoksi 1900-luvun alussa painetut 1:400 000 -mittakaavaiset kartat. Niihin oli kuvattu sekä maa- että kallioperän erilaisten esiintymien alueet. Tuleva työmme oli osa vuonna 1946 aloitettua tarkempaa geologista 1:100 000 -mittakaavaista kartoitusohjelmaa, jossa maaperä ja kallioperä samoin kuin selityskirjat painettiin omiksi kartoiksi.

Maastotyöhön saimme lomakkeet, näytepussit ja kortit, joihin näytteenottopaikka kirjataan kompassin tarkkuudella, sekä kenttäpäiväkirjan, joka vuodelle omansa. Niitä säilytettiin GTL:n arkistossa, ja digiajan alkaessa vanhat päiväkirjat skannattiin. Paperit lisääntyivät vielä GTL:n virallisilla kirjekuorilla ja -papereilla sekä opiskelijalle elintärkeillä matkalaskulomakkeilla. Niihin kirjattiin valtion luokituksen mukaiset päivärahat, matkakustannukset ja kilometrikorvauksetkin, jos käytti omaa kulkuvälinettä kuten minä opiskelijatoverini Vespaa. Myös majoituskustannukset oli kirjattava, ellei asunut laitoksen tukikohdassa, ja mahdolliset kulut rikkoutuneista tai kadonneista tarvikkeista.

Tarvikkeita oli jo kassillinen, kun kierros jatkui kenttätyövarastoon. Sitä hoiti tunnontarkka, jämptiä järjestystä pitävä entinen armeijan vääpeli, joka oli työnsä ulkopuolella mukava ja huumorintajuinen mies. Minua kuitenkin jännitti ensimmäisen kenttäkesän jälkeen tavaroita palauttaessani, mitä hän sanoo kuullessaan, että olin kadottanut metsään Mora-puukon. Olin ostanut omilla rahoilla uuden kalliimman puukon, jonka annoin tilalle. Mies kuitenkin nauroi ja tokaisi, että pidä hieno puukko itselläsi. Hieno Marttiinin eräpuukko on edelleen eräretkillä mukanani.

Kenttäkalustosta kirjasimme myös metrin mittaisen maaperäkairan, taitettavan, selkäreppuun mahtuvan kenttälapion ja isomman suippokärkisen näytteenottolapion, olkalaukun kartoille, vanerisen kirjoitusalustan, lyijy-, kuula- ja värikynät, kynänteroittimen, viivoittimen ja kaulanauhallisen kompassin. Tarvittaessa saimme myös vetoketjullisen makuupussin, liinavaatteita ja teltan.

Kenttävarusteita oli niin paljon, että mietin ystäväni kanssa, miten saamme ne maastotamineiden kanssa työalueellemme Kirkkonummelle mopedilla, joka oli kesäharjoittelijan yleisin kulkuväline. Koska olin aiemmin ajanut mopolla vain satunnaisesti, GTL:n automestari valitsi minulle uudehkon mopon ja siihen tarvittavat pyörälaukut ja varaosat. Ajoa harjoittelin autotallin ympärillä. Automestari myös toimitti mopon Kirkkonummen asemalle, jotta minun ei tarvinnut heti ajaa mopolla kapeaa, rakenteilla olevaa Jorvaksentietä.

Koska jokapäiväinen 30 kilometrin ajo Lauttasaaresta Kirkkonummelle ja takaisin oli tietöiden takia vaarallinen, aloimme etsiä sopivaa kortteeria Kirkkonummelta. Paikkakuntalaisten vihjeestä löysimme sellaisen parin kilometrin päästä asemalta. Pian sen jälkeen isäni kauan odottama kuplavolkkari, Ava, saapui Saksasta Suomeen. Hän kuljetti sillä kaikki työvälineemme ja henkilökohtaiset tavaramme kortteeriimme. Minä mahduin vielä kyytiinkin, ja ystäväni ajoi Vespallaan edessämme.

Kun isäni kunto myöhemmin heikkeni, Ava siirtyi minun ja mieheni käyttöön ja koki monenmoisia taipaleita geologien ohjaamana. Nykyisin sen omistaa kummityttäreni perhe. Vuonna 2015, jolloin täytin 70 ja Ava 50 vuotta, vietimme yhteiset syntymäpäiväjuhlat. Kummityttäreni ajoi autoa ja toi minut juhlapaikalle, johon kaarsimme ystävien yllätykseksi. Toivon, että voimme pitää yhteiset juhlat myös syyskesällä 2025.

Opinnot sujuivat suunnitellusti 

Porkkalan alueella sijaitseva Kirkkonummi oli mielenkiintoinen alue, jonka asuttaminen oli 1960-luvulla aluillaan. Neuvostoliitto oli palauttanut Porkkalan Suomelle vuonna 1956 eli paljon aiemmin kuin vuonna 1944 solmittuun 50 vuoden vuokrasopimukseen oli kirjattu.

Tuolloin vuonna 1965 harva vuokra-alueelta pois muuttanut oli palannut kotikonnuilleen vuokraemäntämme tavoin. Saimme käyttöömme hänen saunarakennuksensa, jonka mukavuuksiin kuului kaivovesi, saunapata veden lämmittämiseen ja puusee. Kenttäelämä sopi meille partiolaisille. Kumpikin asui ensimmäistä kertaa pidempään pois kotoa, jonne viikonloppuisin ajoimme Vespalla.

Ensimmäinen kenttäkesä onnistui hyvin uusia kartoitusmenetelmiä opetellessa. Alueen vastaava geologi kävi parin viikon välein tarkistamassa töiden edistymisen. Niinpä syksyllä muutin pääaineekseni geologian ja paleontologian, uudeksi sivuaineeksi otin geologian ja mineralogian. Entisistä jätin pois perinnöllisyystieteen, josta olin suorittanut approbaturin.

Päätin keskittyä kunnolla opintoihini, jotta valmistuisin mahdollisimman pian. Tavoitteenani oli työpaikka Geologisessa tutkimuslaitoksessa, jonne ovi oli jo raollaan. Pääsin näet seuraavina kesinäkin ystäväni kanssa sinne kesätöihin.

Vuoden 1966 maastotyöpaikkana oli Liedon seutu Turun lähellä, jonne menimme bussilla. Seuraavan vuoden maastotöistä Pernajaan Itä-Uudellamaalle saimme tiedon jo talvella, jolloin ystäväni suoritti ajokortin ja hankki Morris Mini -merkkisen auton, jonka kyytiin minäkin pääsin. Kenttätöissä ajoin kuitenkin edelleen mopolla.

Opinnot sujuivat suunnitelmien mukaan. Suoritin keväällä 1967 luonnontieteiden kandin, LUK:n tutkinnon ennen kenttätöiden alkua. Syksyllä paneuduin tarmokkaasti jatkamaan gradua, jotta keväällä valmistuisin filosofian kandidaatiksi, FK:ksi. Yllätyksekseni joulun jälkeen GTL:n maaperäosaston johtaja soitti minulle ja tarjosi työtä tutkimusaineistonsa järjestelyssä ennen eläkkeelle jäämistään. Pyysin päivän miettimisaikaa keskeneräisen graduni takia. Päätin kuitenkin hyväksyä työtarjouksen, koska – jos valmistuisin keväällä – työnsaanti voisi olla epävarmempaa, koska moni muukin geologian opiskelija valmistuisi tuolloin, ja työpaikkoja oli tarjolla vähän.

Filosofian maisteriksi keväällä 1969

Työurani sinetöityi vuoden 1968 toisena päivänä, jolloin allekirjoitin työsopimuksen GTL:n tilapäisenä assistenttina. Palkkaukseni määräytyi LuK:n tutkinnon ja valtion palkkausjärjestelmän mukaisesti. Tehtävät sovin maaperäosaston johtajan kanssa.  Työpäivän päätteeksi hän toivotti työn iloa ja ilmoitti, että kuukauden päästä taas nähdään. Hän oli yliajalla virassaan, jota oli poikkeuksellisesti jatkettu 70 vuoteen.

Paneuduin työhön hänen isossa huoneessaan. Työpäivän päätyttyä jäin sinne usein viimeistelemään graduani, elleivät lippukunnan johtajan velvollisuudet sitä estäneet. Kevät kului ahkeroiden, gradukin valmistui ja hyväksyttiin. Sen pohjalta kirjoitin valvojani kanssa ensimmäisen akateemisen julkaisuni. Suoritin myös lopputentin. Oli todellinen kevätjuhlan tunnelma, kun toukokuussa 1968 filosofisen tiedekunnan dekaani ojensi ruusukkeisen fil.kandin todistuksen.

Valmistuminen tiesi myös nimittämistäni vakituiseksi geologiksi ja parempaa palkkaa.

Seuraavan vuoden keväällä osallistuin Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootioon, ja minut promovoitiin filosofian maisteriksi, FM:ksi. Oli hienoa tutustua tähän akateemiseen traditioon, joka periytyy vuodelta 1643. Juhlat onnistuivat, vaikka ”Euroopan hullu vuosi” Vanhan ylioppilastalon valtauksineen oli edellisenä syksynä aiheuttanut huolta järjestelyissä.

Merigeologia tutuksi Litorina-veneellä

Osastonjohtajani oli suunnitellut minulle mukavan yllätyksen kesän 1968 kenttätöihin. Iloni olikin suuri, kun pääsin merelle kahden GTL:n merigeologin kanssa täydentämään Helsingin 1:100 000 -maaperäkartan merellistä osuutta. Liikuimme laitoksen Litorina-veneellä, jolla oli laituripaikka Otaniemen rannassa. Veneen nimi on peräisin Itämeren Litorinameri-ajasta, jolloin pääosa Helsingin niemestä oli meren peitossa.

Tehtäväni oli kartoittaa saarten maaperä ja kallioalueiden laajuus sekä mitata jääkauden kallioihin kuluttamia uurteita, joista selvisi jääkauden eri-ikäiset kulkusuunnat. Merigeologit puolestaan keskittyivät luotaamaan meren pohjan maaperää ja kallioalueita.

Edellä mainittu maaperäkartta onkin sarjassaan ainoa, jossa esitetään sekä maaperän että merenpohjan maalajit kallioalueineen. Tehtäväkseni annettiin myös kartan selityskirja, josta tuli ensimmäinen kirjallinen työni GTL:n karttasarjassa. Olin tosi tyytyväinen meripartiotaustastani osallistuessani merelliseen kartoitukseen tutussa saaristossa mukavien kollegojen kanssa. Työ vei minut myöhemmin tutkimusalus Arandalle Pohjanlahdelle.

Meri on ollut minulle aina tärkeä. Olen syntynyt Kemissä ja sen jälkeen asunut meren äärellä Oulussa ja Helsingin Lauttasaaressa. Toki Kittilän Ounasjokikin on rakas virta. Siellä opin lapsena uimaan, kalastamaan ja laskemaan koskia papan kanssa hänen pitkällä jokiveneellään.

Eurajoen maaperää selvittämässä

Kesällä 1969 sain työkseni selvittää Lounais-Suomen seutukaavaliiton ja GTL:n sopimuksen mukaan Eurajoen alueen maaperää. Toinen geologi taas selvitti sen kallioperää suunnitteilla olevaa Olkiluodon ydinvoimalaitosta varten. Minulla oli nyt oma auto. Myös asuinoloni koheni, kun sain vuokrattua maalaistalosta yksiön.

Talon emäntä valmisti aamiaisen ja päivällisen, jotka kattoi salin pitkän pöydän päähän. Näin oli tehty edelliselle geologivuokralaiselle, varttuneemmalle tohtorismiehelle. Minua tämä järjestely nolotti.

Heinäkuussa 1969 ensimmäinen ihminen, Neil Amstrong, käveli kuun pinnalla Apollo 11:n laskeuduttua.

Talon televisio oli isossa tuvassa, ja pyysin päästä katsomaan kuun pinnalla kävelyä. Samalla ehdotin, että aterioisin tuvassa, jolloin emännän ei tarvitse kattaa erikseen minulle saliin. Tämä toteutui. Tutustuin nyt perheeseen ja kuulin eurajokisten tapahtumista sekä myös heidän mielipiteitään ydinvoimalan rakentamisesta.

Majoitustilaa koulujen asuntoloista

1970-luvun alussa asemani geologina vahvistui, kun minulle annettiin kartoitusvastuu Someron 1:100 000 kartta-alueesta. Työ käsitti 12 karttalehteä mittakaavassa 1:20 000, ja se oli tehtävä kolmen vuoden aikana.

Valmisteluihini kuului hankkia kenttäasunnot, valita kesäharjoittelijat, opastaa ja valvoa heidän töitään sekä suunnitella muut kenttätyöt, joihin kuului maaperänäytteiden otto ja niiden toimittaminen GTL:n laboratorioon. Myös maanomistajilta piti hankkia luvat suunnittelemilleni kairauksille ja seismisille luotauslinjoille, joita erilliset ryhmät ohjeitteni mukaan toteuttivat. Alueen kunnantoimistoille oli ilmoitettava, montako meitä oli ja millaisin varustein ja kulkuneuvoin olimme liikkeellä. Paikallislehtiin tarjosimme artikkelia hankkeestamme. Pienemmillä paikkakunnilla toimittajat tulivatkin mielellään haastattelemaan ja ottamaan kuvia, jolloin työmme tuli tutuksi. Annoin lehdille myös yhteystietoni, johon toivoin tietoja alueen erityisistä geologisista luontokohteista. Maanviljelijöiden kiinnostus alueensa maaperästä veikin päivittäin antoisiin keskusteluihin, joista myös tietoni karttuivat.

Maaseudun kansakouluja alettiin sulkea 1970-luvun alussa. Tämän huomasi myös GTL tukikohtia etsiessään. Niinpä meillekin löytyi Somerniemen ja Someron kunnista entisiä opettajien asuntoja. Varasin itselleni ja naiskollegalleni asunnon Somerniemeltä, harjoittelijat saivat omansa Someron sivukylältä. Seuraavina vuosina vapaita yksiöitä löytyi myös Somerniemen uudesta vanhusten rivitalosta.

Kesäharjoittelijoiksi pyrin valitsemaan naispuolisia geologian opiskelijoita, joita vuosien mittaan alkoi tulla entistä enemmän. Nykyisin mies- ja naisopiskelijoiden osuus on suunnilleen sama. Toisin oli, kun itse aloitin geologian opinnot, jolloin kurssillamme olivat vain minä ja ystäväni.

Liesjärven Metsätyönjohtajien koulun asuntolasta jäi minulle viimeisenä Someron alueen työkesänä mukavat muistot. Se sijaitsi upealla Tammelan erämaa-alueella Liesjärven kansallispuiston tuntumassa. Eikä siellä nälkäkään tullut, kun metsämiesten annoksia tarjottiin aamuin illoin ja mukaan sai eväitäkin.

Mieleenpainuvimpia asuntoja sain käyttööni Luumäellä ja Merimaskussa, joiden omistajista tuli pysyviä ystäviä. Opistoista mieluisin oli Ruokolahden kansanopisto, jossa olen asunut kolme kertaa. Olen edelleen yhteydessä sen henkilökuntaan ja matkojen sinne sattuessa yövyn sen kauniissa harjumaisemassa rantasaunan ja hyvän ruoan houkuttelemana. Työaikana luennoin siellä muutamana viikonloppuna alueen geologisesta historiasta ja kerran järjestin bussiretken lähialueen geologisille kohteille.

Tehtäväksi eteläisen Suomen kartoitus

1970-luvulla GTL keskittyi 1:100 000 mittakaavaisten maaperäkarttojen julkaisemiseen. Vastuullani oli Someron lisäksi kaksi muuta aluetta: Luumäki-Ylämaa-Lappeenranta ja Imatra-Ruokolahti.

Geologinen tutkimuslaitos alkoi kartoittaa vuonna 1979 Suomen kansalliskartastoon liitettävää Suomen maaperäkarttaa mittakaavassa 1:1 000 000. Seitsemän maaperäosaston geologia jakoivat Suomen alueen. Minulle tuli alue Etelä-Suomi Pori-Punkaharju -linjan eteläpuolella.

Kartoitus vei kolme vuotta

Ensimmäisenä vuonna sain avukseni entisen kesäharjoittelijani, juuri valmistuneen geologin. Hän ajoi autoa, tarkkaili maastoa ja välitti tiedot minulle. Minä toimin kartanlukijana ja merkitsin molempien havainnot peruskarttapohjalle, johon oli kuvattu tiedossa olevat maaperäkerrostumat ja -muodostumat. Maastoon jalkauduimme eri suunnille, mikä nopeutti työtä. Rutiini työhön kehittyi, ja kahtena seuraavana vuonna työskentelin yksin. Olin autonkuljettaja, kartanlukija, havaintojen merkitsijä ja myös maastoon jalkautuja.

Joka vuosi me aluevastaajat kokoonnuimme yhteisiin maastopalavereihin toistemme alueille varmistamaan tulkinta- ja tarkastusmenetelmien yhdenmukaisuuden. Tämä oli tärkeää varsinkin alueiden rajoilla, joissa kuvioiden tuli liittyä saumattomasti toisiinsa. Kartografisista töistä vastasi maaperäosaston piirtämö, ja kartan toimittajana oli maaperäosaston johtaja.

Maaperäkartta 1:1 000 000 julkaistiin vuonna 1984 Geologian tutkimuskeskuksen, GTK:n toimesta. Koko Suomen kartaston 5. laitos valmistui Maanmittaushallituksen, MMH:n, ja Suomen Maantieteellisen Seuran julkaisuna vuonna 1990.

Maaperän peruskartalla hyvä menekki 

GTL ja MMH suunnittelivat vuosina 1972–79 hankkeen, jonka pohjalta allekirjoitettiin joulukuussa 1979 yhteistyösopimus Suomen maaperän peruskartoituksesta. Sitä varten asetettiin yhteistyötoimikunta, johon kutsuttiin asiantuntijoita Maatalouden tutkimuskeskuksesta, Metsäntutkimuslaitoksesta ja Topografikunnasta.

Maanmittauslaitos, MML, oli saanut 1970-luvun lopussa valmiiksi peruskartoituksen mittakaavassa 1:20 000, ja heiltä vapautui 80 kartoittajaa teknikoineen. Heidät saatiin uusiokäyttöön, kun GTL ja MML alkoivat vuonna 1980 julkaista maaperäkarttoja peruskartan ajantasauksen yhteydessä. Yhteistyö merkitsi huomattavaa valtiontaloudellista rationalisointia ja edisti maankäytön aluesuunnittelua.

Minut pyydettiin yhteistyötoimikunnan sihteeriksi. Sain tehtäväksi toimittaa myös Maaperän peruskartan käyttöoppaan, joka julkaistiin keväällä 1983 GTL:n opassarjassa. Käyttöoppaalla oli hyvä menekki. Painoksen loputtua se ajantasattiin ja julkaistiin nettiversiona.

Varsinainen työni GTK:ssa jatkui 1:20 000 mittakaavaisten maaperäkarttojen tuottamisessa maanmittauslaitoksen kartoittajien kanssa. Alueiden vastuugeologit opettivat kartoittajille maaperägeologiaa ennen maastoon lähtöä ja kulkivat maastossa heidän kanssaan. Peruskartan ajantasaus oli kartoittajien vastuulla, samoin yhdistetyn maaperän luonnoksen laatiminen. Sen hyväksyminen sekä selitysten kirjoittaminen karttalehtiin oli puolestaan geologin tehtävä. Maaperän peruskartat painettiin maanmittauslaitoksen karttapainossa.

Kahden eri ministeriön onnistunut hanke jatkui vuoteen 1995. Se oli mielenkiintoista aikaa, sillä opin paljon MML:n työtavoista. Kartoitus sujui hyvässä tahdissa, kun kartoittajat ja teknikot olivat kiinnostuneita geologiasta. Heille kertyikin yliopiston approbaturin verran tietoa maaperägeologiasta. Naisgeologina koin hienona kokemuksena miespuolisten kartoittajien tasavertaisen ja kunnioittavan asenteen.

Uutta tietoa opintomatkoilta ja kongresseissa

Vuonna 1996 minut nimitettiin Etelä-Suomen yksikön maaperäkartoituksen hankepäälliköksi. GTK jatkoi 1:20 000 maaperäkartoitusta samoilla menetelmillä, mutta omien kartoittajien määrä oli vähäinen, joten työ edistyi hitaasti. Painettuja maaperäkarttoja selityksineen olen laatinut noin 150, joita on julkaistu mittakaavoissa 1:1 000 000, 1:100 000, 1:20 000.

Kartoitustöiden ohessa innostuin suorittamaan Turun yliopistossa geologian lisensiaattikurssin ja tutkimaan maaperämuodostumien syntyä ja rakennetta erityisesti drumliineista eli jäätikön kulkusuuntaisista moreeniselänteistä. Tein niistä julkaisuja kansainvälisiin sarjoihin ja esitelmöin kongresseissa muun muassa Kanadassa, Irlannissa, Englannissa ja Saksassa. Viikkoja kestäneet opintomatkat Islantiin, Pohjoismaihin ja Yhdysvaltojen lounaisosiin laajensivat geologian tietojani ja loivat kansainvälisiä suhteita. Niitä olin solminut jo 1970–80-luvuilla Itä-Euroopan maihin Neuvostoliittoon, Tsekkoslovakiaan ja Viroon.

Uusia ideoita syntyi, kun Pohjois-Suomen yksikössä alkoi geologisten retkeilykarttojen laatiminen kansallispuistojen alueilta GTK:n uudessa karttasarjassa Maisema ja maankamara. Sain kolmen geologin kanssa tehtäväksi laatia samaan sarjaan Nuuksion kansallispuistosta geologisen retkeilykartan mittakaavassa 1:25 000. Sen nimeksi tuli ytimekkäästi Nuuksio. Juhlava julkistamistilaisuus pidettiin Nuuksion Haukkalammen opastusalueella laajalle kutsujoukolle. Espoon kaupunginjohtaja piti tervehdyspuheen.

Ensimmäisen painoksen loputtua siitä tehtiin uudistettu painos, joka julkaistiin 2013. Vaikka 1. painoksen tekijöistä oli lisäkseni jo kaksi eläkkeellä, meidät kutsuttiin julkistamisseminaariin Haltian opastuskeskukseen syksyisenä Espoon Luontopäivänä.

2000-luvun alussa normaalin karttalehtijakoisen kartoitustyön ohella lisääntyivät tilaustyöt, joilla täydennettiin valtiolta saatavaa budjettirahaa. Kunnat tilasivat kaavoitukseensa määräalaisia maaperäselvityksiä, väyläviranomaiset kohdennettuja vaihtoehtoja tie- tai ratalinjojen rakentamiseen ja maa- ja metsätalous tietoja maaperän soveltuvuudesta eri tuotantomenetelmien pohjaksi. Ympäristön ja luonnonsuojelun tilaustyöt koskivat yleensä laajoja alueita, mutta myös tonttikohtaista apua pyydettiin.

Maa kohoaa Merenkurkussa

Kansainvälisesti mielenkiintoinen tutkimus tehtiin 2000-luvun alussa Suomen ja Ruotsin yhteistyönä Pohjanlahden Merenkurkun maankohoamisrannikoilla. GTK selvitti Vaasan, Ruotsi taas Högakustenin rannikkoaluetta. Maa nousee näillä alueilla edelleen noin metrin sadassa vuodessa. Laskelmien mukaan 2 500 vuoden kuluttua päästään Merenkurkussa maantietä myöten Suomesta Ruotsiin. Tosin syvimmälle kohdalle täytyy rakentaa silta.

GTK:sta hankkeeseen osallistui maa- ja kallioperägeologeja. Työt keskittyivät sekä rannikolle että merialueille ja kestivät kolme vuotta. Opastin kesäharjoittelijoita ja seurasin töiden edistymistä.

Maankohoamisilmiöön liittyvä Merenkurkku hyväksyttiin Unescon maailman luonnon perintölistalle vuonna 2006. Se edustaa ainutlaatuista saaristoaluetta, jota sulavan mannerjäätikön reunalle kerrostuneet samansuuntaiset moreeniselänteet ilmentävät. Suunnitelmissa seuraavana on Saimaan vesistöalue.

Viimeisenä työnä 125-vuotishistoriikki

Olin ajatellut jäädä eläkkeelle vuoden 2008 huhtikuun lopussa eli 63 vuoden 4 kuukauden ikäisenä. Mieheni, Lauri Hyvärisen (1926–2008), äkillinen aivoverenvuoto ja menehtyminen vuoden alussa muuttivat suunnitelmat. Mielekäs työ ja työkavereiden tuki auttoivat selviytymään paremmin kuin yksin kotiin eläkkeelle jääminen.

Mieheni oli ollut GTK:n 125-vuotisjuhlakirjan toimitusryhmässä, ja minun pyydettiin hänen tilalleen. Tämä siirsi eläkkeelle jäämistäni kirjan valmistumiseen ja 125-vuotisjuhliin. Kirjan nimeksi valittiin Ikuisesti nuori, Geologian tutkimuskeskuksen 125-vuotishistoriikki.

Kirja oli myös mieheni ja minun ainoa yhteinen julkaisu. Hänen työjulkaisunsa kertovat malmi-, minun taas maaperägeologiasta, joten historiikki tuntuu läheiseltä. Meitä yhdisti työympäristö, ja sen perintönä syntyi tarina kahden geologin yhteistaipaleesta siviilielämässä ja työssä. Mieheni oli ollut GTK:ssa nuoresta geologista lähtien, väitellyt tohtoriksi, saanut valtiongeologin viran, malmiosaston johtajuuden ja professorin arvon. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1991 malmi- ja kallioperätutkimuksen tutkimusjohtajana. En ollut koskaan ollut hänen alaisensa, mutta geologeina ymmärsimme hyvin toistemme työtä.

Viimeisten kolmen työvuoteni päätehtävä ei olisi voinut olla parempi kuin käydä vielä kerran virtuaalisesti koko työurani aikana kartoitetut ja tutkitut alueet Etelä-Suomen osalta. Aineiston laatu vaihteli eri puolilla maata. Esimerkiksi Itä-Suomessa oli kartoittamattomia alueita, joita selviteltiin maastotöiden avulla. Etelä-Suomen aineisto oli taas jopa liiankin tarkka, joten sitä piti muokata yhteneväiseksi muiden alueiden kanssa.

Joka päivä lähdinkin ilolla töihin odottaen, mitä muistoja saan kokea. Viimeiset työvuodet kuluivat tosi nopeasti, kun en aina malttanut sulkea tietokoneen ruutua työajan jo virallisesti päättyessä. Valtio saikin minulta yli tuhat ylityötuntia lahjaksi työstä, jota sain tehdä hyvillä mielin yli 45 vuotta samassa työpaikassa.

”Pitkää lomaa” ennakoi juhlat 

Vuoden 2011 viimeiset kuukaudet töissä olivat yhtä juhlaa. Tammikuun lopussa GTK juhli 125-vuotistaivaltaan Tapiolassa Espoon kulttuurikeskuksessa. Siellä julkistettiin myös painotuore 125-vuotishistoriikki Ikuisesti Nuori, joka jaettiin koko henkilökunnalle ja kutsuvieraille. Toinen muistorikas tilaisuus järjestettiin helmikuun lopussa yli 65 vuotta täyttäneille eläkkeelle siirtyville toimihenkilöille.

Valtio oli alkanut vähentää tutkimuslaitosten henkilöstöä, ja tavoitteet oli asetettu tietyille vuosille. GTK:ssa oli jo edellisenä syksynä tiedusteltu meiltä yli 65-vuotiailta, kuinka moni voisi vapaaehtoisesti jäädä eläkkeelle. Halukkaita ilmaantui kymmenen, vain muutama halusi jatkaa työelämää 68-vuotiaaksi.

Minulle eläkkeelle lähtö oli helppo ratkaisu, jota olin suunnitellut jo vuoden 2008 alussa. Me kymmenen pelastimme vuoden 2011 irtisanomiset. Siitäkin tuli hyvä juhlamieli.

Juhlat alkoivat GTK:n auditoriossa seminaarilla, jossa me eläkkeelle lähtijät saimme puhua oman valintamme mukaan. GTK:n pääjohtaja ja Etelä-Suomen yksikön johtaja kiittivät meitä pitkästä työurasta ja toivoivat yhteyksien edelleen jatkuvan. Muistoksi saimme kivisen pienoismallin GTK:n pihalla olevasta geologiaa symboloivasta taideteoksesta, jonka jalustaan liitettyyn laattaan oli merkitty eläkkeelle siirtymispäivä 28.2.2011. Juhlat jatkuivat GTK:n ravintolassa illallisilla ja musiikkiesityksillä sekä työtovereiden monenlaisilla yllätyksillä ja lahjoilla myöhään yöhön.

Tällainen yhteisjuhla, yhdeksän työtoverin läksiäisiin osallistuminen, on suurenmoista ilon jakamista.

Täysin palvelleena hyvissä mielin tyhjensin vielä kuukauden omalla ajalla täpötäyttä työhuonettani. Siirsin GTK:n arkistoon valtavan määrän kartoitusaineistoa ja seinän pituisen kirjahyllyn geologisen kirjallisuuden kirjastoon. Viimeinen yö jatkui aamuun kello seitsemään saakka, kun pakkasin henkilökohtaisia tavaroita, jotka kuljetin sisarenpoikani kanssa kahdella autolla autotalliini. Olin saanut huoneen käyttööni jo 1970-luvun alussa geologiurani alkutaipaleella. Oli nostalginen hetki katsoa tavaroista tyhjennettyä avaraa huonetta, jollainen se oli ollut myös ensimmäistä kertaa sinne astuessani. Tuntui myös mukavalta, kun aamuvirkkuja työtovereita tuli toivottamaan hyvää kevättä ja ”pitkää lomaa”.

Aprillipäivänä kello kahdeksan huoneeni oli tyhjä. Jätin oven sepposen selälle maalareiden tulla ja koin saman tunteen kuin lähtiessäni keväisin maastotöihin sydämen ollessa pakahtua luontoon pääsystä. Kotiin lähtevä kuorma oli yhtä suuri kuin muutto kenttätukikohtiin.

Nykyään yhä edelleen matkatessani havainnoin ympäröivää maastoa ja tulkitsen sen kehityshistoriaa ”geologisin silmälasein”.

Riemumaisteriksi keväällä 2019

Nyt toistakymmentä vuotta eläkkeellä oltuani voin todeta geologin ammatin olleen minulle ”mittatilaustyö”, jossa sain toteuttaa itseäni ja palvella tieteen, käytännön ja yhteiskunnan tavoitteita.

Geologian parissa tapasin myös puolisoni, jonka kanssa veneilimme. Vesillä liikkumisen taitoja täydensimme suorittamalla saaristo- ja rannikkolaivurikurssit tutkintoineen. Eikä venematkoilla niin merellä kuin sisävesien reiteillä geologiakaan unohtunut, kun ihailimme ja tutkimme silokallioiden kallioperän laatua ja jääkauden jälkiä. Veneily oli myös tarpeellista kahdenkeskistä aikaa meille eri alueilla työskenteleville geologeille.

Myös koti- ja ulkomaan kongressimatkoille oli mukava osallistua yhdessä. Laurin ollessa jo eläkkeellä hän tuli minulle usein autokuskiksi, kun halusi oppia lisää myös maaperägeologiasta. Alani kongresseihin hän halusi osallistua ”prinssipuolisona”. Matkailu avarsi maailmaamme ja luonnon monimuotoisuutta. Niistä muistorikkain on kaksi kuukautta kestänyt maailmanympäri matka eteläisellä pallonpuoliskolla. Matkustimme kaikissa maanosissa napa-alueita lukuun ottamatta. Tosin pohjoisnavalle oli kerran jo suunnitelmat valmiina, mutta järjestäjät peruivat matkan. Islannissa olen kuitenkin kokenut konkreettisesti jäätikkötoiminnan eri muodot.

Myös yhteydet ammattikuntaan ovat säilyneet eläkeläisenäkin tiiviinä. Osallistun Geologisen seuran ja Vuorimiesyhdistyksen kokouksiin ja retkiin. Erityisen mukavaa on tavata GTK:n senioreita kulttuurikohteissa ja retkillä. Heistä on vuosikymmenien saatossa tullut todellisia ystäviä. Geologisen seuran sihteerinä 1970-luvulla tutustuin jo urani alkuvuosina silloiseen geologikuntaan.

Vuoden 2019 keväällä osallistuin filosofisen tiedekunnan promootioon, jossa minut promovoitiin riemumaisteriksi. Tämä oli todella riemujuhla, jonka tunnelma oli huomattavasti vapautuneempi kuin 50 vuotta aikaisemmin. Uudet reippaat maisterit jakoivat nuoruutensa intoa meille 20 riemumaisterille. Olin myös iloinen ja ylpeä, kun seppeleensitojani oli oman perhekunnan nuori. Hän on suorittanut tutkintonsa ulkomailla, jossa ei ole Suomen kaltaista promootioperinnettä.

Yhdistykset, piirit ja kerhot elämäni voimavarana

Lauttasaaressa 75 vuotta asuneena olen todella kokenut saaremme olevan yhdistysten luvattua maata. Vanhempani antoivat minulle lapsena ja nuorena vapaat kädet mieleisiini harrastuksiin, kunhan ne olivat saarella. Osallistumiseni alkoi Lauttasaaren seurakunnan tyttökerhoista jatkuen nykyiseen tehtävääni seurakuntaneuvoston jäsenenä. Koulutaipaleen alettua liityin partiolippukunta Lauttasaaren Luotsityttöihin ja sen eri tehtäviin, muun muassa Meripartio-ryhmän perustamisesta lippukunnanjohtajaksi. Liikunnasta innostuneena myös Kisa-Siskot tulivat jo kouluaikoina läheisiksi, Aikuisena olen löytänyt myös joogasta ja asahista itselleni sopivat liikuntaryhmät. Mieheni kanssa veneilystä tuli mieluinen harrastus, ja liityimme kahteen eri saarella olevaan venekerhoon.

Eläkkeellä ollessani minut pyydetiin Lauttasaaren Lions Clubin jäseneksi, jossa olen ollut nyt 10 vuotta. Sen toiminta keskittyy lauttasaarelaisten auttamiseen ja hyväntekeväisyyteen. Tuolloin liityin myös Lauttasaaren senioreihin, jossa tutustuin omaikäisiin ihmisiin, kuulin mielenkiintoisia luentoja sekä osallistuin kulttuuritapahtumiin ja retkiin.

Nuoruuden aikaiset naisystäväni kiinnostuivat ristipistotöistä vuonna 1970, ja tämän kerhon puitteissa vietämme loppuvuodesta 2025 jo 55-vuotisjuhlia. Iän tuomat vaivat ovat vähentäneet harrastusta, ja kerhomme nykyisissä tapaamisissa keskustelemme elämän menoon liittyvistä asioista ja kulttuurista. Teemme myös yhteisiä matkoja Suomeen ja ulkomaille.

Yksi pisimmistä ja yhtäjaksoisesta harrastuksistani alkoi vuonna 1977. Miesvaltaisen työni ohella tuli halu tutustua ystäväni kautta Suomalaisen Naisliiton toimintaan sekä jäsenenä että nuorempana myös hallitustyöhön. Naisliitossa kokemani tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tärkeys antoi voimia myös ammatin tuomiin haasteisiin. Tällä hetkellä minua inspiroivat Naisliiton Helsingin yhdistyksen kirjalauantait, joissa keskustellaan eri maiden kirjallisuudesta. Tätä täydentää viiden työtoverin kirjapiiri, jonka perustimme jäätyämme eläkkeelle 15 vuotta sitten.

Koen, että kaikki nämä sosiaaliset yhteydet ja monimuotoinen liikunta ovat auttaneet minua selviytymään 9-vuotiaana puhjenneen iho- ja 50-vuotiaana alkaneen nivelpsoriasiksen aiheuttamista terveysongelmista. Tunnenkin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa täyttäessäni tänä vuonna 80 vuotta. Haaviston ja Hyvärisen perhepiirit ovat kuitenkin tärkeintä elämäni suolaa, jota ilman en olisi minä.

Säveltäjä Ida Moberg on ensimmäisiä suomalaisia naissinfonikkoja. Häntä on myös kutsuttu Suomen ensimmäiseksi naissäveltäjäksi. Säveltäjä Ida Moberg oli tuottoisa, hän sävelsi lähes 100 teosta. Mutta Ida Mobergia ei tunneta, koska hänen teoksiaan ei ole painettu. Sinfonian käsikirjoituskin on yhä edelleen kateissa. 

Lapsuus Helsingissä

Helsingissä syntyneen Ida Georgina Mobergin (1859-1947) vanhemmat olivat soitinrakentaja ja puuseppä Alexander Moberg (1814-1885) ja Anna Helena o.s. Lindqvist (1815-1891). Perhe oli ruotsinkielinen ja heillä oli viisi lasta, joista Ida oli perheen iltatähti. Isä Alexander omisti Helsingissä puusepänverstaan, jossa hän valmisti tilaustuotteita yliopistoon ja kouluihin. Työntekijöitä oli 3-4 ja tämän vuoksi pystyi Alexander Moberg itse keskittymään lähinnä urkuharmonien rakentamiseen.

Perheessä musiikilla oli vahva asema. Idan molemmat siskot lauloivat kuorossa ja molemmat veljet soittivat pianoa. Veljensä Frans Moberg pääsi soittamaan klarinettia Helsingin kaupunginorkesteriin ja se oli hän, joka opetti Idalle pianonsoiton alkeet. 

Ida sai käydä koulua, mikä ei suinkaan ollut itsestään selvä asia 1800-luvun jälkipuoliskolla ja eikä varsinkaan tytöille. Hän kävi Meurmanin valmistavan koulun ja Helsingin Ruotsalaisen tyttökoulun (Fruntimmerskolan), josta hän sai seitsemän vuoden jälkeen päättötodistuksen vuonna 1877. Ida sai toimia säestäjänä koulun hartaushetkissä ja muutenkin pianonsoitto laulun ohella kiinnosti häntä. Hänen omien sanojensa mukaan hänestä ei voinut tulla pianistia liian pienten käsien vuoksi. Yksi hänen opettajistaan oli laulupedagogi ja saksanopettaja sekä naisasialiikkeen aktivisti Anna Blomqvist (1840-1925). Anna Blomqvist johti kuoroja ja sävelsi, oli innostava laulun- ja musiikinopettaja. Hänestä Ida Moberg sai elämänmittaisen mentorin. Isa sai opiskella laulua Maria Collanin opastamana ja pianonsoittoa konserttipianisti Alie Lindbergin johdolla.

Tyttökoulun jälkeen alkoi varsinainen musiikinopiskelu. 

Ystävätär Lotti Foch

Pietarista Suomeen palattuaan vuonna 1883 Ida Moberg asettui asumaan lapsuudenystävänsä tupakkatehtaan perijättären ”Lotti” Aurora Charlotte Kochin (1853-1927) luo. Idan lapsuuden perheen  tilanne nimittäin muuttui isän kuoleman jälkeen. Idan vanhin veli, merikapteeni Alexander Ferdinand Moberg, jäi taloon asumaan ja olisiko ollut niin, että jostain syystä Idalla ei ollut enää mahdollisuutta asua lapsuudenkodissaan. Eräiden lähteiden mukaan veljensä perheessä olisi ollut vain kaksi lasta. Ida muutti joka tapauksessa Lottin luo ja he asuivat yhdessä 43 vuotta aina Lotti Kochin kuolemaan saakka. He matkustelivat yhdessä Euroopassa moneen otteeseen, teosofisissa ja antroposofisissa tapahtumissa sekä hoitamalla terveyttään kylpylöissä. 

Lotti Koch tuki taloudellisesti ja kannusti asuintoveriaan Idaa mm. lähtemällä hänen kanssaan vuonna 1902 opintomatkalle Dresdeniin. Ida oli ollut sairaana ja oli tuolloin heikkokuntoinen, joten yhdessä lähteminen oli luonnollinen ratkaisu. Stipendin turvin Ida opiskeli sävellystä Dresdenin Kuninkaallisessa konservatoriossa ja siellä esitettiin hänen säveltämiä teoksia ja osa sinfoniasta.

Myös kylpylöihin ehdittiin ja nautittiin terveellisistä hoidoista. Tällä matkalla Ida Moberg löysi antroposofian, Rudolf Steinerin vuonna 1913 perustaman teosofisen suunnan. Ida ja Lotti saivat kuulla tohtori Rudolf Steinerin (1861-1925) esitelmiä henkitieteen tutkimusmenetelmistä. Moberg toimi tämän jälkeen sekä koti- että ulkomaisissa teosofisissa ja antroposofissa verkostoissa kotimaassaan jopa monissa johtotehtävissä. 

Ida Moberg sävellystyönsä ohessa toimi myös opetustehtävissä sekä musiikkiopistossa että yksityisopettajana ja työskenteli vuosina 1916–1926 Svenska småskoleseminariet i Helsingfors laulun- ja musiikinopettajana. 

Yksityiselämä sai uuden käänteen, kun Lotti Koch kuoli. Ida Moberg muutti ystävänsä opettaja ja antroposofi Thyra Albrechtin (1875–1959) luokse asumaan. Oliko taloudelliset syyt taustalla, sillä Ida Mobergille ei koskaan myönnetty eläkettä? Onneksi ystävät ja tukijat pitivät huolta hänen taloudellisesta asemastaan ja sävellystyö jatkui aina säveltäjän kuolemaan saakka. Musiikkikriitikko Anna Ingman ja naisasianainen, Naisten ääni -lehden toimittaja ja perustaja Maikki Friberg tukivat Idaa kulkemalla hänen rinnallaan loppuun asti. 

88-vuotias Ida Moberg kuoli kotonaan Etu-Töölössä Helsingissä 2.8.1947. Säveltäjän hautajaisissa soitettiin ainoastaan miessäveltäjien teoksia. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle. Suomenruotsalaisuus, kansansivistys ja naisasialiike olivat tärkeitä elementtejä Suomen ensimmäisen säveltäjän Ida Mobergin elämässä. 

Musiikinopiskelua myös ulkomailla

Musiikin opiskelu alkoi Helsingin Orkesterikoulussa. Yksinlaulussa häntä opetti laulaja Maria Collan, joka oli säveltäjä ja musiikinopettaja Fredrik Paciuksen tytär, kontrapunktissa säveltäjä ja urkuri Richard Faltin ja sävellyksessä Jean Sibelius. 

Ida Moberg pääsi opiskelemaan laulua ja pianonsoittoa Pietarin Keisarillisen konservatorioon ylimääräisenä oppilaana vuosina 1879-1883. Laulunopettajana oli Elizabeth Zwanziger ja pianonopettajana Friederike Grün-Sandler. 

Pietarin jälkeen musiikinopiskelu jatkui Helsingin Orkesterikoulussa, johon ei siihen aikaan hyväksytty naisia edes oppilaiksi mutta Idan kohdalla tehtiin poikkeus, näin oletetaan. Todennäköistä on, että Ida Moberg on ollut enemmän kiinnostunut Orkesterikoulun laadukkaista teoriatunneista ja sävellysopinnoista kuin soitto- ja laulutunneista. Oletettavaa on myös, että Ida Mobergille tuli laulamiseen liittyviä fyysisiä ongelmia ja siksi hän kolmikymppisenä päätti keskittyä säveltämiseen. 

Musiikin opiskelu jatkui siis ulkomailla. Yhdessä huonokuntoinen Ida ja asuinkumppaninsa ja ystävättärensä Lotti Koch matkustivat Dresdeniin. Opiskelun lomassa he nauttivat kylpylämatkoista. 

Ida Moberg opiskeli sävellystä Dresdenin Kuninkaallisessa konservatoriossa valtion stipendin turvin vuosina 1902-1905 professori Felix Draeseken opastuksella ja orkesterinjohtoa Hermann Kutzschbachin luokalla. Päästötodistukseen on professori Draeseke kirjoittanut Ida Mobergin olleen poikkeuslahjakkuus, jonka sinfonia on täynnä omaperäisyyttä.

Tästä kirjoitti tukijansa, toimittaja Maikki Friberg Naisten äänen tammikuun numerossa 1906 Ida Mobergista seuraavasti: ”Vihdoin kuitenkin valtion antama apuraha vei hänet [Ida] toiveittensa perille ja hän matkusti Dresdeniin, jossa hän opiskeli v. [1902]-1905 mestari Draeseken johdolla ja oli hänen etevimpiä oppilaitaan. Erittäinkin kiitti Draeseke hänen myötäsyntynyttä omintakeisuuttaan niinkuin myöskin hänen säveltämislahjojaan. Näiden vuosien tulos oli usiampi sävellys kuten ouvertyyri, sinfonia, maalaistanssi y.m.”

Säveltäjä oli kiinnostunut myös pedagogiikasta ja improvisaatiosta. Ida Moberg opiskeli improvisaatiota, musiikkipedagogiikkaa ja musiikkiliikuntaa Dalcroze-instituutissa Helleraun puutarhakaupungissa Dresdenin lähellä vuosina 1910-1912 sekä sivupisteessä Berliinissä. Samalla matkalla jatkui opiskelu Rudolf Steinerin henkitieteellisillä luennoilla ja hän opiskeli myös steinerilaista eurytmiaa. Musiikin hahmottaminen kehon liikkeitä myötäillen tuli osa Mobergin musiikillista ajattelua. 

Ida Moberg voitti pitkän uransa aikana muutaman palkinnon Muntra Musikanter -kuoron sävellyskilpailuissa.

Milloin Ida Mobergin ensimmäiset sävellykset ovat syntyneet? Siitä ei ole tutkijoilla varmuutta. Sillä säveltäjä itse ei merkinnyt teoksiinsa aina vuosilukuja. Mutta se tiedetään, että Dresdenissä esitettiin jo teokset Ouverture sekä sinfoniasta osa Andante.

Sävellyskonsertti vuonna 1906

Opinnot Dresdenissä päättyivät ja palattuaan kotimaahansa Ida Moberg järjesti itse oman sävellyskonserttinsa, joka pidettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa 28. helmikuuta 1906 säveltäjän itsensä johtamana. Orkesterina oli Helsingin Filharmoninen orkesteri ja kuorona esiintyi Akademiska sångförening. Ohjelmassa oli myös hänen säveltämänsä sinfonia (1905), uusi suomalainen sinfonia oli tapaus. Sävellyskonsertti avasi tien tuleville naissäveltäjille. Se todisti myös, että Ida Moberg oli ammattisäveltäjä. 

Kuunneltavissa Yle Areenassa: 

Ida Mobergin Marssi viululle ja pianolle – Mirka Malmi & Tiina Karakorpi. https://arenan.yle.fi/poddar/1-73253543

Helvi Leiviskä oli suomalaisten naissäveltäjien uranuurtaja ja ensimmäinen merkittävä naispuolinen säveltäjä ja naissinfonikko Suomessa. Hän loi monipuolisen orkesteri-, laulu- ja kamarimusiikkituotannon. Säveltäjä Helvi Leiviskä ei suinkaan ole unohdettu taiteilija. Hänen elämäkertansa julkaistiin vuonna 2017 ja 2000-luvulla levytettiin hänen säveltämiään teoksia. 

Taloushuolet varjostivat lapsuutta

Helvi Lemmikki Leiviskän (1902-1982) isä oli muhoslainen pappi ja kirjallisuuden suomentaja Hannes Leiviskä (1873-1918) ja äiti Oulussa syntynyt Elli (Elin, Elina) o.s. Sjögren (1880-1961). Vanhemmat oli vihitty vuonna 1901. Perheessä oli seitsemän lasta, joista Helvi oli vanhin. Hannes Leiviskä toimi Yhdysvalloissa siirtolaispappina vuosina 1903-1905. Helvin setä, isänsä veli, Iivari Gabriel Leiviskä oli suomalainen maantieteilijä ja Helsingin yliopiston maantieteen professori. Kirjallisuutta ja kulttuuria arvostava Hannes Leiviskä ei Helvin musiikillisia unelmia tukenut. Joka tapauksessa Helvi aloitti pianonsoiton jo 8-vuotiaana. Perhettä varjostivat taloushuolet ja äidin mielenterveysongelmat.

Helvi Leiviskän lapsuutta varjosti perheen isän kuolema 1918. Helvi oli tuolloin 16-vuotias. Talousahdinko syveni entisestään. Perhe muutti Helsingistä Kokkolaan ja Helvi joutui jättämään Helsingin tyttökoulun kesken. Mutta musiikkia hän ei jättänyt.

Suomen Naisessa joulukuun numerossa kirjoittaa Tuomi Elmgren-Heinonen seuraavasti artikkelissaan Helvi Leiviskä nuori naissäveltäjämme:
”Hän menetti isänsä koulutytön iässä ja ryhtyi melkein heti koulusta erottuaan ja musiikkiopistoa käydessään elättämään suurta perhettä, opettamalla alkeiskoulussa ja antamalla yksityistunteja. Sisarukset olivat kaikki häntä nuorempia ja hänellä oli melkein yksin kannettava perheenemännän raskas taakka, sillä äiti oli isän kuoleman johdosta voimiltaan murtunut ja heikko. Jo silloin annettiin nuorelle musiikkiopistolaiselle hyviä neuvoja yrittää jotain käytännöllisempää alaa, jotain, joka pitäisi paremmin ´leivissä´. Mutta tyttö valitsi toisin. Hän tahtoi säveltäjäksi. Hän kuuli korvissaan säveleitä, sointuja, heräsi aamuisin laulujen kaikuun.”

Päivätyössä ja huoltajana

Helvi palasi Helsinkiin ja jatkoi Helsingin Musiikkiopistossa syksyllä 1919 opettajinaan Ingeborg Hymander, Ilmari Hannikainen, Ernst Linko ja Erkki Melartin. Hän opiskeli sävellystekniikkaa professori Erkki Melartinin (1875-1937) johdolla kahdeksan vuoden ajan toimien alkeisopistossa pianonsoiton opettajana ja samalla opiskeli sävellystä, taloudelliset huolet ja perhehuolet seuranaan. Antamalla pianotunteja Helvi tuki taloudellisesti Kokkolassa asuvaa perhettään. Merkittävä tukija oli Sibelius-Akatemian rehtori Erkki Melartin, joka rohkaisi opiskelijaansa valitsemaan oman tiensä. Helvi Leiviskä  valmistui säveltäjäksi Helsingin konservatoriosta vuonna 1927.

Koska Helvi Leiviskällä oli taloudellista vastuuta ja huolta perheestään, kävi hän myös päivätyössä. Hän toimi Sibelius-akatemian kirjaston- ja nuotistonhoitajana vuodet 1933–1968, toimi Ilta-Sanomien musiikkikriitikkona 1957–1961 ja kirjoitti musiikista, uskonnosta ja taiteesta esseitä, joita julkaistiin mm. Suomen Kuvalehdessä ja Musiikkitieto-lehdessä.
Helvi Leiviskä asui vuodesta 1959 yhdessä sisarustensa kanssa asunnossaan Helsingin Kruununhaassa Kirkkokatu 1:ssä. Samassa ahtaassa ja pienessä asunnossa asuivat Helvin lisäksi hänen siskonsa Sointu ja Anelma sekä veljensä Aarni ja ajoittain muutkin sisarukset. Perheen äiti oli kuollut vuonna 1961. Helvillä oli oma huone, jossa oli piano ja isältä peritty kirjoituspöytä, jonka ääressä sävellykset syntyivät. 

Yhdistystoiminnassa mukana

Helvi Leiviskän elämään kuului muutakin kuin musiikkia. Hän piti vaeltamisesta kesäisin ja useat matkat suuntautuivat Lappiin. 1970-luvulta alkaen Helvi Leiviskä esiintyi keskustelijana monissa naisyhdistysten kuten Zonta International järjestämissä naisten säveltämistä ja tasa-arvokysymyksiä käsittelevissä tilaisuuksissa. Hän oli vaikuttamassa hengellisissä, naisliikkeen ja taidealan järjestöissä ja yhdistyksissä.
Luonnollisesti näissä tilaisuuksissa Leiviskän musiikkia esitettiin ja hän jopa saattoi säveltää tunnus- ja juhlamusiikkia kuten esimerkikkinä voidaan mainita kirjallisuusyhdistys Nuoren Voiman Liitolle, teosofinen Suomen Ruusu-Risti-seuralle, Helsingin Naisorkesterille sekä Zonta Internationalille ja monille muille naisasiajärjestöille. Myös musiikkialan järjestöissä kuten Teostossa sekä Suomen Säveltaiteilijain Liitossa ja sen seuraajassa Suomen Säveltäjissä Helvi Leiviskä oli vaikuttamassa.
Helvi Leiviskälle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1971.

Helvi Leiviskä kuoli sydänkohtaukseen 12.8.1982 ollessaan 80-vuotias. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Leivisköjen perhehautaan. 

Opiskelua ulkomailla

Huono taloudellinen tilanne ei kuitenkaan estänyt Helviä lähtemästä ulkomaille lisäoppiin. Apurahojen turvin mm. valtion, Kordelinin, Ahlströmin sekä Peseniuksen stipendien turvin haave toteutui. Ja myös lainarahaa tarvittiin!
Kaksi vuotta Helvi opiskeli professori Arthur Willnerin (1881-1959) oppilaana Wienissä vuosina 1928-1929. Täällä Helvi Leiviskä omien sanojensa mukaan sai todelliset, syvemmät virikkeet sävellykseen. Wienissä hänelle selveni säveltaiteen olemus ja täällä hän sai syventyä kontrapunktisten ongelmien pariin. Täällä oli tilaisuus orkesteripartituurien lukemiseen. Ulkomailta palattuaan hän jatkoi yksityisesti Leevi Madetojan ja Leo Funtekin opastuksella.

Yksi ensimmäisistä naissäveltäjistä

Säveltäjä ja musiikinopettaja Ida Mobergiä (1859-1947) pidetään ensimmäisenä suomalaisena naisena, joka esiintyi säveltäjänä omalla sävellyskonsertilla 1906 ja siihen sisältyi hänen säveltämänsä sinfonia vuodelta 1905.
Miten pianisti Helvi Leiviskästä tuli säveltäjä, jonka luoma musiikki edusti tyyliltään maltillista modernismia? Näin hän kertoo Naisten äänessä:
”Sitten eräänä kauniina kevätaamuna heräsin miltei harmittavan aikaisin. Ihmettelin virkeyttäni. Äkkiä kuulin ja näin aivan uuden sävellyksen niin selvästi, että oli pakko etsiä paperia ja kynä. Viivoitin käsiini saamani paperin – ei ollut edes nuottipaperia – ja kirjoitin sävellyksen. Pidin tuota ilmestyksen tavoin tullutta alkua merkkinä siihen, että minun tuli jatkaa musiikkialalla sittenkin, mutta ei pianistina, vaan säveltäjänä.” Näin kirjoitti Juhani Pohjanmies Naisten äänessä marraskuussa 1935 ennen 23.11. pidettävää Helvi Leiviskän omaa sävellyskonserttia.

Ja miten konsertti otettiin vastaan? Nimimerkki Y. S. Suomen Musiikkilehdessä joulukuussa 1935 kirjoitti konsertista seuraavasti:
”Helvi Leiviskä on harvoista naissäveltäjistämme huomatuin. Hän saattoi riittävän mittaisin ohjelmin lähteä oman konsertin pitoon. Säveltäjätär antoi opintojensa tuloksista monimuotoisia näytteitä: jonkun orkesteriteoksen, lauluja orkesterin säestyksellä ja pianokonsertin… Säveltäjä sai osakseen lukuisan kuulijakunnan taholta aivan tömistykseen intoutuneita suosion ilmaisuja.”

Helvi Leiviskä sävelsi viiden sinfonian lisäksi orkesteri-, laulu- ja kamarimusiikkia muun muassa kolme orkesterisarjaa, pianokonserton, yksinlauluja ja Juha-elokuvan musiikin. Kirjailija Juhani Ahon pojat Heikki Aho ja Björn Soldan tuottivat Juha-elokuvan, jonka ensi-ilta oli tammikuussa vuonna 1937, 25-vuotias Nyrki Tapiovaara ohjasi ja Helvi Leiviskä sävelsi varta vasten tähän elokuvaan musiikin. Naisten äänessä tammikuussa 1937 haastatteli nimimerkki Venla säveltäjää: ”Eikä sitä menisi säveltämään aivan mitä tahansa. Juhassa on aihe hieno, ja se vie mukanaan. Tunsin erikoisesti, että ’ispiratio oli päälläni’, säveltäessäni kohtausta, jossa Juha juoksee koskelle, epätoivoisena, kun Marja oli ryöstetty ja oli vastassa vain tyhjä koski. Se kuva oli erikoisen jylhä.”

Miten nuorten tekijöiden elokuva otettiin vastaan? Suomen Kinolehdessä helmikuun numerossa Juha sai hyvät arvostelut. ”Suomalaisen elokuvan historiassa on elokuvasovitelma Juhani Ahon kuuluisammasta romaanista ’Juha’ ensimmäinen, joka on saanut sanomalehdistön yksimielisen tunnustuksen todellisena taideteoksena… Myöskin Helvi Leiviskän musiikki sai kiittävän arvostelun sekä ammattimiehiltä että yleisöltä.”
Lisälukemiseksi Eila Tarastin kirjoittama artikkeli ”Nyrki Tapiovaaran ja Helvi Leiviskän Juha; musiikki elokuvan, draaman ja romaanin intertekstuaalisessa kentässä”.
Suurin osa Helvi Leiviskän musiikkikäsikirjoituksista on talletettu Kansalliskirjastoon Helvi Leiviskän nimiseen arkistoon, joka koostuu sekä sävellyskäsikirjoituksista että henkilöarkistosta sekä Sibelius-Akatemian kirjastoon.

Ruusu-Risti ry:n jäsen

Ruusu-Risti ry oli teosofian uranuurtajan Pekka Ervastin vuonna 1920 perustama teosofinen järjestö. Hän oli muuten eronnut perustamastaan Suomen Teosofisesta seurasta tätä ennen. Ruusu-Ristin jäsenet etsivät totuuden ydintä, salaista jumalviisautta, mikä piilee kaikkien aikojen uskonnoissa, mytologioissa sekä filosofisissa ja tieteellisissä järjestelmissä. Helvi Leiviskä liittyi siskoineen Ruusu-Risti yhdistykseen luultavasti opettajansa Erkki Melartinin kautta. Seura herätti taiteilijoiden kiinnostuksen ja mm. säveltäjät Oskar Merikanto ja Juhani Pohjanmies sekä monet taiteilijat, kirjailijat ja näyttelijät kuuluivat yhdistykseen kuten ihastuksensa, pianisti Väinö Lahti ja oopperalaulaja Ture Ara. Jäsenyys vahvisti ja tuki Helvi Leiviskän valintoja velvollisuuksien ja säveltämisen välisessä ristiriidassa. Hän on itse sanonut, että Pekka Ervast (1875-1934) oli yksi kaikkein tärkeimmistä tekijöistä säveltäjäkehityksensä tiellä.

Helvi Leiviskää ei ole unohdettu

Vuonna 2017 ilmestyi musiikkitieteilijä Eila Varastin kirjoittama laajin elämäkerta Helvi Leiviskästä ja hänen musiikistaan ”Nouse, ole kirkas; Helvi Leiviskän elämä ja teokset”.

2000-luvulla virisi kiinnostus säveltäjä Leiviskän musiikkia kohtaan. Alla luettelo suomalaisista levytyksistä kopioituna Susanna Välimäen kirjoittamasta artikkelista:
“Unrecorded.” (Alba Records, 2023); Viulusonaatti ja Impromptu, Linda Suolahti viulu ja Tiina Karakorpi, piano

“Leiviskä – Orchestral Works vol.1” (BIS, 2024); Dalia Stasevska, kapellimestari, Sinfonia Lahti

“Finnish Violin Music” (Alba Records, 2017); Pianotrio, KAAÅS-trio

”Finnish piano quartets” (Telos, 2016); Pianokvartetto, Nina Karmon, viulu, Luke Turrell, alttoviulu, Roi Ruottinen, sello, ja Terho Dostal, piano

Kuunneltavissa: Ylen Elävässä arkistossa on Helvi Leiviskän 70-vuotishaastattelu. Säveltäjä Helvi Leiviskä täytti 25.5.1972 seitsemänkymmentä vuotta. Toimittaja Leena Santalahti haastatteli päivänsankaria tämän kotona. https://areena.yle.fi/podcastit/1-50027377.
Sekä kuunneltavissa on myös Yle Areenassa Sinfonia nro 3 kaikki kolme osaa. Radion sinfoniaorkesteri soittaa johtajanaan Sakari Oramo. Äänitys on vuodelta 1998.

Leila Annika Kronqvist syntyi Ylitorniolla 3.7.1955 ja kuoli kotonaan Haaparannalla syyskuun 15. päivänä 2024.

Hänen vanhempansa olivat Veikko Antero Kronqvist (1930–2020) ja puolisonsa Outi Sinikka Kronqvist o.s. Siikanen (1936–2000), Sisaret Sirpa Hannele Pukema (o.s. Kronqvist, s.1957) sekä Lea Maarit Kronqvist (s. 1961). Vanhemmat toimivat Ylitorniolla monialayrittäjinä. Heillä oli liike Rautasähkö ky (pienrauta-, urheilu- ja kodinkoneliike), elokuvateatteri Kino Aava, Kinobaari (johon Outi Kronqvist leipoi myytävät leivonnaiset), suksivuokraamo Aavasaksanvaaralla, kirjapaino Painotuote, minkkitarha.

Hänen isovanhempansa olivat isän puolelta Vieno Anna Hellin Kronqvisthttps://www.naistenaani.fi/vieno-kronqvist-matriarkka-markiisitar-mamma/ o.s. Rantakrans (1906–2000) ja ja Hjalmar Nikolai Kronqvist (1904–1991) äitinsä puolelta Lea Orvokki Esteri Siikanen o.s. Ranta (1918–2009) Tauno Olavi Siikanen (1914–1992).

Annika oli naimisissa kahdesti ja molemmista avioliitoista on jälkeläisiä: ensimmäisestä avioliitosta Tommi (Leon) Kronqvist, entinen Orsmaa (s. 1975) ja toisesta Nea Ruth (s.1995). Annikalla oli useita pitkiä miessuhteita jo ihan lukiovuosista alkaen. Ennen kuolemaansa hän oli kihloissa Seppo Kemin (s.1957) kanssa.

Koulusta kouluun

Annika Kronqvist tuli ylioppilaaksi Ylitornion yhteiskoulusta vuonna 1974. Toukokuun lopussa 2024 Annika vietti riemuylioppilasjuhlaa koulullaan 10 muun entisen luokkatoverinsa kanssa. Juhlassa oli mukana myös silloinen koulun rehtori Jaakko Mutka.

Annika kävi – mummunsa Lea Siikasen jälkiä seuraten – Oulun kosmetologikoulun heti ylioppilaaksi kirjoitettuaan. Sen jälkeen hän opiskeli Oulun lastentarhaseminaarissa (1976–1978) valmistuen lastentarhanopettajaksi. Siinä ammatissa hän toimi aina vuoteen 1993 saakka.

Vuosina 1990–1993 Annika Kronqvist kävi Lapin taidekoulun Torniossa. Sen jälkeen hän on suorittanut useita taidealan kursseja sekä taidehistorian opintoja eri yliopistoissa sekä Suomessa että Ruotsissa. Taideopintojen jälkeen Annika toimi tuntiopettajana eri peruskouluissa sekä Torniossa, että Haaparannalla, mutta myös Tornion kansalaisopistolla, Peräpohjolan opistolla sekä Haaparannan Ruotsinsuomalaisten kansankorkeakoulussa (Svefi), minne hänet palkattiin vuonna 1996 vakituiseksi taideopettajaksi. Svefissä ollessaan Annika toimi taidelinjan, performanssitaiteenlinjan sekä sisustussuunnittelulinjan  sekä Body & Soul -linjan kurssikoordinaattorina. Annika Kronqvist jäi eläkkeelle 31.8.2023, mutta  työskenteli eläköitymisensä jälkeen osa-aikaisesti Svefin taiteen etäkoulutuksen kurssikoordinaattorina kuolemaansa saakka.

Taideopettajana hän oli innostava, intohimoinen, innovatiivinen. Annika sai aina hyviä opettajia ja luennoitsijoita kursseilleen hän sai parhaat, ruotsinkielitaitoiset taiteilijat Suomesta. Ehkä siksi, että oli niin valloittava persoona. Perinteinen söpöys oli Annikasta kaukana, hän oli raju ja rohkea, rosoinen persoona.

Oma taiteilijuus

Omaa taiteilijauraansa Annika ei juuri ehtinyt edistää. Vuosina 1991–1998 hän osallistui yhteisnäyttelyihin ja piti omiaankin. Hän oli muun muassa ensimmäinen ns. jazztaiteilija Tornio-Haaparanta-alueella vuonna 1998. Jazzkuvataiteilija on valittu Kalott jazz and blues festivaaleihin liittyen vuosina 1998–2018 vuorovuosin Suomen ja Ruotsin puolelta, kuvataiteilija, jonka juuret ovat Tornionjokilaaksossa tai hän asuu ja työskentelee siellä. Annikan näyttely oli Haaparannan kirjaston galleriassa. Vuodesta 1999 lähtien jazznäyttelyt pidettiin aina Aineen taidemuseossa Torniossa. Annikan kohdalla on harmi, että paikka oli kirjaston galleria, se ei ole merkittävyydeltään yhtä tärkeä kuin taidemuseo on. Hienoa tietysti on, että Annika oli ensimmäinen jazztaiteilija.

Ajattelen niin, että Annikalla oli vähän samanlainen tilanne, kuin edesmenneellä keminmaalaisella kuvataiteilijalla ja taidekasvattaja Liisa Rautiaisella (1919–2018): hänen oma taiteilijaura alkoi vasta eläköitymisen jälkeen. Rautiainen kertoi, ettei taiteilijuutta voinut toteuttaa opetustyön ohella, jos kumpaakin hommaan haluaa suhtautua kunnianhimoisesti. Niin varmasti kävi Annikankin kohdalla, oma taiteilijuus odotti, mutta valitettavasti ei päässyt toteutumaan kuoleman takia.

Noin sata serkkua

Olemme Annikan kanssa serkkuja, kronqvistilaisia, kuten sanonta kuuluu. Meillä on iso, yhtäpitävä suku ja tuntuu, että serkkujakin on noin 100. Minulla ja Annikalla on viisi vuotta ikäeroa, ehkä ikäeron takia emme lapsena tai nuorena olleet tekemisissä toistemme kanssa, sen enempää kuin serkut ovat. Aikuisena meitä yhdisti työ tai oikeammin koulutus, kytkeydyimme kuvataiteeseen, Annika tekijänä, minä taidehistorioitsijana. Suvussamme on perinteisesti koulutusalaksi valittu talous tai hoiva. Hoivakoulutus Annikallakin on, onhan hän lastentarhanopettaja. Lopullinen alan valinta oli kuitenkin toinen. Ehkä tunsimme itsemme suvussamme toisiksi. Taiteilija ja humanisti.

Työ yhdisti meitä. Kävin juryttämässä yli 10 vuoden ajan Svefillä Annikan oppilaiden teokset kevätnäyttelyyn. Annika antoi reunaehdot jurytykselle, jokaiselta vähintään yksi teos. Tiesi minut, olisin valinnut yhteensä koko näyttelyyn kaksi teosta. Jurytys sujui aina leppoisasti, emme juuri puhuneet, toinen nyökkäsi tai puisti päätä, johon toinen vastasi että joo.

Jotkut kysyivät, että miten tulemme niin hyvin toimeen keskenämme, vaikka vaikutamme niin erilaisilta. Sanoin: Lika barn leker bäst. Samanlainen tausta: vanhempamme Aila ja Antero, sisarukset. Yhteinen Mamma (Vieno Kronqvist).

Gourmet-kokki, joka rakasti meetvurstia

Yksi Annikan intohimoja oli gastronomia, hän oli gourmet-tason kokki, äitini ja hänen taitojensa takia olen itsekin innostunut ruoanlaitosta. Svefin opettajien kanssa he tekivät yhteisiä ruokamatkoja eri puolille Eurooppaa, aina Michelin-tähtien tasoisissa ravintoloissa, joissa annokset jo itsessään olivat taideteoksia. Huvittavaa oli, että huippukokkina hän rakasti metvurstia, syöden sitä lähes päivittäin.

Serkut on luotuja kulkemaan

Teimme muutamia matkoja yhdessä, Yhden vuonna 1991 Helsinkiin Helene Schjerfbeckin näyttelyyn: kaksi yötä bussissa, päivä perillä. Siten matkat Tukholmaan ja Tallinnaan, joka oli työmatka. Tukholmassa oli mukana myös serkkumme Anne-Maj. Muistan kun pääsin Arlandasta T-Centraaliin ja soitin Annikalle ja kysyin, että minkälaisen lipun tai kortin ostan tunnelbanaan (Tukholman metro) reissumme ajaksi. Hän vastasi, ettet minkäänlaista, me kävelemme. Sanoin etten kävele koskaan. Annika sanoi, ettei hän aja koskaan tunnelbanalla. Niinpä me kävelimme, hän niillä omituisilla klopoillaan pitkin Gamla Staniin mukulakivikatuja – asuimme Svefin asunnossa Gamla Stanissa. Kiersimme näyttelyitä ja museoita ja ravintoloita. Pakollinen pysähdys oli joka kerta kuninkaanlinnan laidalla Korvgubbenissa, josta piti ostaa chorizohotdog.

Tallinnaan matkasimme huhtikuussa 2017. Lauttarannassa Helsingissä istuessamme Annika selasi passiaan ja totesi rauhallisesti: passi on sitten mennyt viime kuussa vanhaksi. Hätäännyin ja kysyin että Suomen vai Ruotsin suurlähetystö? Aikaa on vielä vähän ja Annika oli kahden maan kansalainen. Annika sanoi, että mitä sitä hulluja, hän yrittää vanhalla passilla. Minä kävin kurkkimassa, kuinka tarkkaan passit syynättiin. Ei minusta kovinkaan tarkkaan ja Annika pääsi lauttaan vanhentuneella passilla. Mietimme, että takaisintulo on sitten sen ajan murhe. Tähän episodiin sisarensa Hannele Pukema totesi: niin tyypillistä Annikaa.

Annika on Anne, Andy, Aira, Marianne

Kun ajattelen Annikaa, minusta hän on yhdessä Marianne Faithfull ja Aira Samulin, Andy McCoy ja Anne Pohtamo. Muistan hänen naurunsa, josta hänet aina tunnisti ja joka oli aina samanlainen, käheä ja kaikuva, kauas kuuluva. Hän nauroi usein.

Hänen äitinsä, Outi Kronqvist, oli lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin kaunein ja tyylikkäin nainen, mitä koskaan olin nähnyt. Ehkä Annika peri tyylitajunsa äidiltään, mutta Annikan tyyli poikkesi äitinsä tyylistä täysin. Jos Outi Kronqvist pukeutui klassisesti, ehkä muodikkaastikin, aina kalliisiin ”hienoihin” vaatteisiin, niin Annikalla oli pukeutumisessaan vahva äitinsä tyylistä täysin poikkeava oma tyylinsä. Aina valtavan korkeakantaiset kengät, ei useinkaan varsinaiset piikkarit, vaan kaiken maailman kummalliset klopot, ehkä ulkomailta hankitut, eikä mitään halpistuotantoa. Usein minihame ja kuviolliset sukkahousut, jos ei sitten verkkosukat. Hänellä oli pitkät komeat sääret, joita sietikin näyttää. En muista nähneeni häntä farkuissa koskaan, legginsseissä kylläkin.

Kun Annika tuli paikalle, sen huomasi – ainakin kuuli – käheä kaikuva nauru tuli melkein ensin sisään mihin tahansa tilaisuuteen hän astelikin. Hän ei hiipinyt hiljaa mihinkään. Teki äänekkään entreen.

Aino Suits oli opiskellut Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta, kansatiedettä, taidehistoriaa ja kansanrunoutta vuosina 1903-1912. Hänestä tuli suomalais-virolaisen kulttuurin moniottelija.

Aino Emilia Thauvón syntyi 1884 Haapajärvellä kuusilapsiseen pappisperheeseen. Ainon isä oli Torniossa vaikuttanut kirkkoherra ja alkeiskoulun rehtori Johan Fredrik Thauvónin (1828-1918) poika Emil Thauvón (1860-1926) ja äiti Raahessa syntynyt Katarina Alma Alexandra (1859-1892) o.s. Hedmanson. Heidät oli vihitty vuonna 1883. 

Puoliso Gustav Suits oli virolainen kirjailija ja professori

Naisten äänestä vuodelta 1933 on luettavissa artikkeli, jossa kerrotaan Ainon ja Gustavin tarinan alkuvaiheista: ”Tämä lienee tapahtunut niinä aikoina, siinä 1906 jälkeen, jolloin hän [Aino] kuului suomalais-virolaisen yhdistyksen johtokuntaan. Leeni Vesterinen kertoo Aino Suitsista tältä ajalta seuraavaa: ’Tämä suurisilmäinen ylioppilas Aino Tavia tutustui siihen aikaan nuoreen runoilijaan Gustav Suitsiin. Siitä muodostui sitten erikoisen onnistunut avioliitto, joka lienee suomalais-virolaisen yhdistyksen suurin saavutus’.” 

Olivatko he rakastuneet yhdistyksen kokouksissa, sitä ei tarina kerro. Mutta joka tapauksessa Aino Thauvón (1884-1969) ja Gustav Suits (1883-1956) vihittiin avioliittoon Pudasjärven pappilassa tammikuussa 1911. Vihkimisen toimitti morsiamen isä kirkkoherra Emil Thauvón. Aino ja Gustav saivat kaksi tytärtä: Pudasjärvellä syntynyt Maret Suits-Elson (Anna Liisa Margareta, 1914-1956) ja Tartossa syntynyt Eva Helga Emilia Kangro o.s. Suits (1924-1999). 

Helga Suits-Kangro on kuvannut kirjoissaan vanhempiensa elämää. Vuonna 1964 julkaistiin hänen esikoisteoksensa Gustav Suitsu noorus, joka kertoo Helgan isän nuoruudesta ja vuonna 1987 Lundissa julkaistiin Aino ja Gustavi lugu, johon on koottu Aino ja Gustav Suitsin kirjeenvaihtoa.

Gustav Suits kuului uusromanttisen Noor-Eesti-ryhmän johtajiin (Nuori Viro kansallisliike). Hän opiskeli Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja eurooppalaista kirjallisuutta maanpaossa ollessaan vuodesta 1905 lähtien ja toimitti Noor-Eestin julkaisuja Suomesta käsin.

Suitsin perhe muutti asumaan Viroon olojen siellä vakiinnuttua vuonna 1924. Kirjallisuudenhistorian tohtori Gustav Suits toimi Tarton yliopistossa ylimääräisenä professorina vuodesta 1924 alkaen ja varsinaisena professorina vuodet 1931–1944. Vuonna 1944 Viro muuttui neuvostotasavallaksi ja Suitsin perhe joutui pakenemaan Ruotsiin. Gustav Suits kuoli Tukholmassa 1956.

Tarton yliopistoon suomen kielen lehtori

Tartu Ülikool, Tarton yliopisto, perustettiin vuonna 1632 Ruotsin kuninkaan Kustaa II toimesta ja se on Viron vanhin yliopisto. Yliopiston alkuaikoina opetuskielenä oli latina ja Venäjän vallan aikana yliopiston toiminta loppui. 1800-luvun alussa opetus alkoi jälleen Aleksanteri I toimesta, koska Venäjällä tarvittiin akateemisesti koulutettuja rakentamaan ja kehittämään venäläistä yhteiskuntaa. Yliopistossa toiminta vaikeutui Nikolai I:n aikana, venäjän kieli tuli vähitellen opetuskieleksi ja opettajien oli oltava venäjänkielisiä. 

Viron vapaussodan (1918-1920) aikana vuonna 1919 Tarton yliopisto julistettiin vironkieliseksi. Omasta sivistyneistöstä ei riittänyt ammattitaitoisia henkilöitä opetustehtäviin ja katse hakeutui ulkomaille mm. Suomeen. Vuosien 1920- ja 1930-luvuilla kaiken kaikkiaan Tarton yliopistossa työskenteli 11 suomalaista yliopisto-opettajaa. Yksi näistä oli Suomessa syntynyt Aino Suits o.s. Thauvón.

Yliopistossa oli aikaisemmin ollut yhdistettynä viron ja suomen lehtorin virka, viron kielen oppimateriaalit olivat pääsääntöisesti suomenkielisiä ja viron opiskelijoiden opintovaatimuksiin kuului suomen kieli. Vuonna 1919 suomen kielen lehtorin virka perustettiin ja ensimmäiseksi lehtoriksi valittiin Helsingin yliopistossa opiskellut Hilja Kettunen (1888-1981, o.s. Sevón, suom. Tulo), Tarton yliopiston itämerensuomalaisten kielten professori Lauri Kettusen puoliso. 

Opettajana Tarton yliopistossa 

Vuonna 1924 Hilja Kettunen puolisoineen muutti Suomeen ja hänen seuraajakseen suomen kielen lehtoriksi valittiin kirjailija ja kääntäjä Aino Suits, kirjallisuudentutkija Gustav Suitsin puoliso. 

Hilja Kettunen oli laatinut kaksivuotisen suomen kielen opintojen opetussuunnitelman. Aino Suits jatkoi edeltäjänsä opetussuunnitelmaa mutta lisäsi merkittävästi suomalaisen kirjallisuuden osuutta. Aino Suits piti myös erillisiä luentosarjoja, joissa hän perehdytti opiskelijat suomalaisen kirjallisuuden kansallisromantiikkaan, realismiin ja kansalliseen uusromantiikkaan sekä uudempaan suomenkieliseen kirjallisuuteen sekä perusti lausuntakuoron. 1930-luvulla Aino Suits järjesti puhetekniikan harjoituskursseja, joissa opittiin harjoittamaan ääntämistä ja lausuntaa. Hän myös opetti ruotsia. 

Aino kutsui oppilaita kotiinsa, jossa he saivat tutustua lähemmin vieraileviin suomalaisiin kirjailijoihin ja taiteilijoihin. Hän auttoi opiskelijoita kesäloman vietossa Suomessa ja lahjoitti teatterilippuja. Itse hän vietti kesälomansa kotimaassaan ja perehtyi sen hetkiseen kirjallisuuteen. 

Aino Suitsin paettua sodan jaloista Ruotsiin suomen kielen opetus jatkui neuvostoaikaisessa Tarton yliopistossa virolaisten opettajien toimesta. Seuraava suomalainen suomen kielen opettaja aloitti opetuksen Tarton yliopistossa vasta vuonna 1989.

Kulttuurivaikuttaja Suomessa ja Virossa

Vuonna 1906 perustettiin Suomalais-Virolainen liitto, jonka tehtävänä oli Suomen yleisen mielipiteen muokkaaminen virolaismyönteiseksi. Liiton hallituksessa vaikutti myös Aino Suits. 

Virolaisesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta hän piti myös runsaasti esitelmiä eri yhdistysten kokouksissa varsinkin 1930-luvulla. Suomen Yleisradiossa vuonna 1930 hän luennoi tunnin ajan nykyaikaisista suomalaisista lyyrikoista ja vuonna 1936 piti esitelmän A. H. Tammsaaresta ihmisenä ja kirjailijana.

Hän julkaisi sekä Viron että Suomen sanoma- ja aikakauslehdissä kirjallisuutta ja taidetta käsitteleviä artikkeleja mm. kirjailijoiden äänenkannattajassa Loomingissa ja Kansanvalistus ja Kirjastolehdessä vuonna 1936, jossa hän kuvasi Viron kirjan ja sen 400-vuotismuiston johdosta vietettyä riemuvuotta. 

Aino Suits oli vaikuttamassa monipuolisesti myös Tarton kulttuurielämässä. Hän oli Vanemuine-teatterin toimikunnan jäsen ja Tartu Draamateatri Seltsin (Tarton draamateatteriseura) perustaja ja puheenjohtaja sekä toimi saman seuran perustaman teatteristudion johtajana, puhe- ja näyttelytekniikan opettajana, kääntäjänä sekä ohjaajana.

Eino Leinon vierailu Viroon ja ystävyys

1920-luvun alussa Aino ja Gustav Suitsin ystäväpiiriin kuului myös tuottelias ja rakastettu kirjailija Eino Leino (1878-1926), joka asui jonkin aikaa Suitsien luona Helsingissä. Leino ei ollut enää elämänsä vireessä täytettyään 40 vuotta. Hänellä oli taloudellisia vaikeuksia, alkoholiongelma, heikentynyt terveys, mielenterveyshuolia, naishuolia L. Onervan ja Aino Kallaksen kanssa ja monen muunkin kanssa, stipendianomuksen hylättiin jne.

Eino Leino kävi kulttuurimatkalla Virossa, jonka vierailun Aino organisoi keväällä 1921. Virossa Leinoa luettiin ja häntä oli kutsuttu vierailulle useaan otteeseen. Nyt se vihdoin toteutui ja Leinon Viron-matkasta kirjoitti Aino Suits muistelmissaan ”Tuntemani Eino Leino kärsivä ihminen”. Aino tunsi Leinon ja pelkäsi jo etukäteen mahdollisia vastoinkäymisiä. Ainon ansiosta Leinolle myönnettiin passi ja hän oli itse lupautunut huolehtimaan runoilijasta.

Leino taisi yllättyä, koska hän oli Virossa Runoilija suurella R-kirjaimella. Missä tahansa hän liikkui, kuulijoita ja ihailijoita riitti. Osa kuuntelijoista osasi ulkoa hänen runojaan. Tarton yliopistossa Leino esiintyi myös. Tartoon oli rakastunut Aino Kallas pyytänyt Leinoa seurakseen. Myös Aino Suits ihastui runoilijaan, sen voi lukea Hannu Mäkelän teoksesta.

Ei sujunut Leinon vierailu kuin Strömsössä. Hän nimittäin aikoi jäädä Viroon pysyvästi. Häntä rakastettiin ja kunnioitettiin täällä, toisin oli kotimaassaan Suomessa. Leino kirjoitti Viron presidentille Konstantin Pätsille ja kertoi muuttohaaveistaan. Myös kansalaisuudestaan hän halusi luopua ja kertoi sen kirjeitse K. J. Ståhlbergille. Vastauksia ei edellä mainituilta tullut. 

Vierailun jälkeen vuonna 1921 Eino Leino asui Suitsien asunnossa Helsingissä. Leino oli ollut vierailulla professori Taavi Laitisen luona ja siellä hän oli kosinut Laitisen veljentytärtä Hanna Laitista, joka oli vastannut kosintaan myönteisesti. Ei saaneet tuttavat L. Onerva ja Aino Leinoa perumaan kosintaa ja avioliitto solmittiin Munkkiniemessä, kesti vain käytännössä muutaman päivän. Leino muutti jälleen Ainon hoiviin ja henkisesti heikko Hanna tuli perässä. Hanna epäili Ainon aikovan jopa myrkyttää tämän. Lopulta Hannan ja Leinon tiet erkanivat keväällä 1922, mutta naimisissa he olivat Leinon kuolemaan asti.

Suitsin perhe ei hylännyt Leinoa, joka vieraili myös kesällä 1923 heidän kanssaan Viitasaarella.

Maanpakoon Ruotsiin

Vuoden 1941 kesän Tarton pommituksissa tuhoutui Gustav ja Aino Suitsin koti, heidän arkistonsa ja kirjastonsa. Vuoden 1944 keväällä Aino Suits pakeni tyttärensä Helgan kanssa Suomeen ja sieltä Ruotsiin, jonne Gustav Suits oli jo aikaisemmin päässyt pakoon. Perhe asettui Tukholmaan, jossa Gustav Suits työskenteli Nobel-instituutin kustantamossa. Hän myös kirjoitti suurimman osan runoistaan juuri maanpaossa Ruotsissa. 

Aino Suits kuoli Göteborgissa vuonna 1969. Hänet on haudattu Tukholmaan Skogskyrkogårdeniin Gamla Enskeden kaupunginosaan yhdessä puolisonsa Gustavin ja heidän tyttärensä Anna-Lisa Suits-Elson kanssa.

Aino Thauvón-Suitsin arkisto (1913–1969) on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.

Julkaisuja

Nimellä Aino Suits: 

Lönnrot’i ja Faehlmann’i kokkupuuteid ja ühiseid harrastusi. ”Postmehe” trükk 1931.

Nimellä Aino Thauvón-Suits:

Tuntemani Eino Leino – kärsivä ihminen. WSOY 1958.

Gustav Suitsu noorus: kirjade, luuletuste ja mälestuste põhjal. 2. painos Olion, Tallinn 1997.

Nimellä Emilia Tavia:

Friedebert Tuglas: Vilkkuva tuli: Novelleja. Viron kielestä suomentanut Emilia Tavia. Otava 1911.

Langin, Franzénin ja Soveliuksen suvun toimijat olivat Raahen merkittävimpiä kauppiaita ja laivanvarustajia 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Nanny Cedercreutzin (o.s. Lagerborg) sukujuuret ulottuvat purjelaivakauden Raaheen Franzénin suvun kautta.

Langin kauppahuone – leskirouva Lovisa Franzén

Langin kauppahuoneen omistajasuku vaihtui kaksi kertaa liikkeen siirtyessä avioliittojen kautta ensin Franzéneille (1823) ja sitten Soveliuksille (1859). Vuonna 1829 Zachris Franzén (1787-1852) solmi toisen avioliittonsa itseään 18 vuotta nuoremman Ilmajoen rovastin Erik Frosteruksen tyttären Lovisa Eleonoran (1805-1898) kanssa. Pariskunta sai kolme tytärtä: Jennyn (Johanna Margaretha myöh. Sovelius), Bettyn (Lovisa Elisabeth) ja Nannyn (Anna Maria Chritina) sekä kaksi poikaa, jotka kuolivat pieninä. Kauppaneuvos Zachris Franzénin kuoleman jälkeen monista vävyistä Langin liikkeen johtoon tuli Fredrik Sovelius nuorempi (1822-1897).

Leskirouva Lovisa Franzén tyttärineen halusi siirtyä syrjään liiketoiminnasta ja fyysisesti pois Langin kauppiastalosta. ”Hänelle sekä naimattomille tyttärille Bettylle ja Nannylle korjattiin kiireellä perheen omistamaa taloa Langin talon tuntumasta Brahenkatu 14-16, jonne he muuttivat joulukuussa vuonna 1852. Kauppaneuvoksetar Lovisa eli miehensä kuoleman jälkeen vielä 46 vuotta Raahessa.” (Sovio-Pyhälä)

Franzénin talo. Brahenkatu 14 – 16

”Tontti kuului 1810-11 mittausten mukaan Johan Langille, joka todennäköisesti rakennutti talon 1812. Johan Langin kuoltua omistajaksi tuli Zacharias Franzén. Kauppaneuvoksen kuoltua talossa asui hänen leskensä Lovisa Eleonora Franzén o.s. Frosterus (1805-1898) yhdessä tyttärensä Lovisa Elisabet (Betty) Donnerin kanssa. Talon sai vaimonsa perintönä Fredrik Sovelius nuorempi, sitten hänen poikansa Fredrik Oscar Sovelius (1855-1896) ja Fredrik Oscarin kuoltua hänen leskensä Rosa Johanna Margareta os. Borg (1857-1928) asui siinä kuolemaansa asti.” (Tekstilaina: Eero Sovelius-Sovion tutkimukset ja sukukirja.)

Raahelaiset muistavat tämän paikan Rosa Soveliuksen talon paikkana. Hän osti talon vuonna 1898. Talossa toimi pitkään hotelli Pehr Brahe. Talo tuhoutui tulipalossa vuonna 1981. Tontilla sijaitsee nyt (2025) vanhusten toimintakeskus Kreivinaika.

Nannyn häät ja puutarha

Nanny (1845-1866) avioitui Oulun läänin maaherran pojan tie- ja vesikulkulaitoksen insinöörikunnan alikapteeni Aleksander Lagerborgin (1838-1905) kanssa kesäkuussa 1865.

”Kauppaneuvoksettaren puutarha oli Raahen parhaimpia; sen suunnitteli 1864:n vaiheilla talon tytär, Nanny Franzén, hääjuhlansa kunniaksi. Siinä tuuheat pihlajat ja komeat koivut, joku hopeakuusikin joukossa sekä ruusupensaat välimailla, pitkänä rivinä vartioivat kumpaakin laitapuolta ja pohjimmaista sivua Ämmänkadun varrella.” (Paulaharju) Lisäksi puutarhassa oli monipuolisia istutuksia ja puiden suojissa istuinpenkkejä. Hyötykasvejakaan ei unohdettu, vaan alueella kasvoi karviais- ja viinimarjapensaita. Upeasta puutarhasta on nykyään (2025) jäljellä yksi lehtikuusi.

Nuori pari matkusti häämatkalle Sveitsiin. Häämatkan aikana Aleksanderilla todettiin keuhkotuberkuloosi ja pariskunnan mielestä Cannesin miellyttävä ilmasto saattaisi helpottaa hänen sairaudentilaansa.

Pariskunnan tytär Ebba Louise Nanny syntyi Cannesissa 19.3.1866. Hänen äitinsä kuoli lapsivuoteeseen ja tyttöä ryhtyi imettämään ranskalainen nainen. Viisivuotiaana Nanny sai uuden kotiopettajattaren, Amalia Tigerhjelmin.

Lapsuus uusperheessä

Nannyn isä meni myöhemmin naimisiin Amalia Tigerhjelmin kanssa. Nannysta kasvoi erittäin itsenäinen. Naisasianainen hän ei ollut. ”Sen sijaan rikkoi hän sukupuolinormeja omalla persoonallisella tavallaan. Hän korosti yksilön omia mahdollisuuksia selviytyä maailmassa sukupuolesta riippumatta. Tämä näkyy selvästi hänen julkaisemattomissa nuoruudenpäiväkirjoissaan joita säilytetään Svenska litteratursällskapetin arkistoissa. Niissä nousee esiin itsepäinen ja voimakas nainen jonka suuria intohimoja ovat vuoristokiipeily ja vaeltelu Norjassa ja Sveitsissä. Taloudellisesti etuoikeutettuna naisena hänelle oli itsestäänselvyys että hän ryhtyy opiskelemaan, mihin myös hänen isänsä häntä kannusti.” (Rahikainen) 

Vuorikiipeilyä ja matematiikkaa

”Nanny harrasti nuoruudessaan vuoristokiipeilyä ja vaeltelua Norjassa ja Sveitsissä. Hän saapui 19-vuotiaana vuonna 1885 Geneveen opiskellakseen ranskan kieltä mutta alkoi pian kuunnella paikallisessa yliopistossa pidettyjä matematiikan ja fysiikan luentoja. Hän jatkoi matematiikan ja fysiikan opintoja Tukholman korkeakoulussa 1886–1889 ja laati siellä 1888 fysiikan väitöskirjan vuorisuoloista. Tämän jälkeen hän opiskeli vielä matematiikkaa Sorbonnen yliopistossa. Vuonna 1890 Nanny Cedercreutz kutsuttiin toisena naisena maailmassa La société mathématique de France-seuran jäseneksi (ensimmäisenä naisena oli 1882 seuran jäseneksi valittu Sofja Kovalevskaja). Hän suoritti samana vuonna myös licenciée ès sciences mathématiques -tutkinnon matematiikassa Sorbonnessa.” (Wikipedia)

Nanny kirjoitti ruotsiksi

Vuonna 1892 Nanny meni naimisiin lääkäri Emil Waldemar Cedercreutzin (1852–1924) kanssa, jonka samanniminen veljenpoika oli tunnettu kuvataiteilija. Sekä matematiikan opinnot että vuoristokiipeily loppuivat tähän. Pariskunta sai viisi lasta.

Kymmenen avioliittovuoden jälkeen vuonna 1912 ilmestyi Nannyn ensimmäinen kirja nimimerkillä Ala: Arabellas resor berättade för ungdom.

Omalla nimellään hän julkaisi kaksi matkakuvausta nuoruusvuosiltaan: Från alp och hav (1914) ja Vandringslust (1935). Kirjoissa hän käy läpi vastoinkäymisten värittämää nuoruuttaan.

Kirjat Gåbbar och gummor (1917), Snällt och ilakt (1925) ja Bidrövlit och glatt (1932) hän julkaisi salanimellä Bengt Ivarson. Vuonna 1919 hän julkaisi riimikroniikan Fröken Milla Lund och Fiken, hennes hund, jossa kuvattiin kuinka neiti Milla Lundin sylikoira joutui Helsingin seudulle linnoitustöihin tuotujen kiinalaisten ruokapataan. Hän julkaisi yhteensä 10 teosta.

Nanny vietti lomillaan aikaa myös Raahen sukulaisten luona. Hän kuoli 8.12.1950 Helsingissä.

Anna Charlotta Elisabeth Blomqvist syntyi Helsingissä vuonna 1827. Hän oli Suomen naiskasvatuksen tiennäyttäjä, tyttökoulun johtajatar, tyttöjen opetuksen uudistaja ja naisopettajien koulutuksen pioneeri.

Elisabeth Blomqvist on Suomen ensimmäinen nainen, joka on kuvattu mitaliin.

Elisabeth Blomqvistin isä oli oppihistorian professori ja yliopiston kirjastonhoitaja Alexander Blomqvist (1796-1848 ), joka oli syntynyt ruukinpatruuna Alexander Magnus Sederholmin ja palvelija Anna Katarina Nybergin aviottomana lapsena.

Äitinsä, Pietarissa syntynyt Christina Charlotta o.s. Harring (1798-1850), oli saksalaista syntyperää ja tuli sivistyneestä kodista. Elisabethin vanhemmat oli vihitty vuonna 1826. Heillä oli kahdeksan lasta. Kotikielet olivat saksa ja ranska.

Elisabeth sai kulttuurikodissa kasvaneena hyvät opit elämään ja hän osoitti myös taiteellisia taipumuksia. Isänsä kuoleman jälkeen hänen täytyi jättää taiteilijan ura taloudellisista syistä ja hän ryhtyi opettajattareksi 23-vuotiaana. Hänestä tuli 1800-luvun puolivälin tunnetuin kasvattaja.

Ja kyllä hän rikkoi myös niitä kuuluisia lasikattojakin. Hän nimittäin maalautti itsestään muotokuvan myssy päässä, vaikka ei ollut naimisissa. Ainoastaan rouvat saivat aviosäätynsä merkkinä käyttää pientä pitsimyssyä, neiti-ihmisiltä se oli kielletty.

Ruotsinkielisen yksityisen tyttökoulun perustaminen 

Vuoden 1841 kouluasetuksella perustettiin Suomeen ensimmäisenä Pohjoismaista kolme valtion tyttökoulua Turkuun, Helsinkiin ja Viipuriin. Säätyläisten tytöt olivat aikaisemmin saaneet opetusta kotiopettajattaren avulla ja yksityisissä mamsellikouluissa, muuta opetusta ei ollut edes tarjolla.

Elisabeth teki laajan opintomatkan Eurooppaan. Vuosina 1856-1858 hän kävi Ranskassa, Sveitsissä ja Saksassa ja perehtyi kasvatuskysymyksiin.

Matkan jälkeen hän alkoi suunnitella naisten kouluttamista opettajiksi. Jo 1860-luvun alkupuolella hän ohjasi yksityisesti muutamia naisia kohti opettajan ammattia. Tunnetuimpia Elisabethin yksityisoppilaita oli mm. Ida Godenhjelm, joka sai yksityisopetusta Elisabeth Blomqvistiltä ja joka itsekin perusti suomenkielisen jatko-opiston aviomiehensä kanssa Helsinkiin.

Christina Charlotta jäi leskeksi 1848 ja hän perusti yksityisen ruotsinkielisen tyttökoulun. Tässä yksityisessä ruotsalaisessa tyttökoulussa Elisabeth aloitti opettajattaren uransa. Koulu jatkoi vuonna 1852 hänen ja kahden sisarensa ”Sannyn” (Alexandra Wilhelmina, 1828-1895) ja Annan (1840-1925) omistuksessa ja sitä kutsuttiinkin nimellä Blomqvistin koulu. Koulu lopetti toimintansa 1869.

Elisabeth oli suorittanut saksan, ranskan ja kasvatusopin tutkinnot tenttimällä kyseisten alojen professoreille. Mutta lisää piti opiskella.

Lisäoppia piti hakea tällä kertaa Saksasta ja Sveitsistä vuonna 1865. Elisabethiä oli nimittäin pyydetty laatimaan uusi koulujärjestys tyttökouluja varten. Häneen luotettiin antamalla vaativa tehtävä. Sveitsissä oltiin edistyksellisiä tyttökoulujen toteuttamisessa. Siellä vaikutti pedagogi Gustav Frölich (1811-1873), joka johti tyttöjen koulutukseen perehtynyttä Einwohner-Mädchenschule koulukompleksia ja johon myös Uno Cygnaeus (1810-1888) oli käynyt vuosina 1858-1859 tutustumassa ja saanut vaikutteita kehittämäänsä suomalaiseen kansakouluun. Muita vaikutteita Elisabeth oli saanut Keski-Euroopan lisäksi myös Pietarissa toimineesta ja tyttöjen kasvatuksen suhteen hyvin edistyksellisestä Petri-Schulesta.

Fruntimmesskolan i Helsingfors

Vuonna 1865 Elisabeth nimitettiin Suomen ensimmäisen valtion kustantaman ruotsalaisen tyttökoulun johtajattareksi, Fruntimmesskolan i Helsingfors, (suomeksi Helsingin Ruotsalainen Tyttökoulu), jossa hän jatkoi aina vuoteen 1898, jolloin hän jätti eroanomuksensa. Koulu oli perustettu jo 1844 keisarillisella asetuksella. Osa opettajista olisi toivonut miespuolista johtajaa.

Johtajattaren toimen lisäksi Elisabethillä oli vielä tässä vaiheessa Blomqvistin koulun johto harteillaan, opetusta hän ei enää ehtinyt siellä antaa.

Nimityksensä alussa vastavalittu johtajatar Elisabeth piti puheen, josta ote professori Steinmannille lähetetystä kirjeestä, jonka voi kokonaisuudessaan lukea Helena Westermarckin teoksesta. Näin Elisabeth kirjoitti:

”Skolans vördade Inspektor, Herr Prof. Akiander, har vid detta mitt tillträde till mitt ansvarsfulla kalla uttalat hjärtliga välönskningar, för vilka jag för uppriktigt tacka, i det även jag å min sida på det livligaste önskar, att de måtte  gå i fullbordan, önskar att Gud skalla vara stark i den svaga och välsigna mitt arbete inom denna skola.”

Koulussa oli tuolloin 191 oppilasta ja opetustilat olivat todellakin ahtaat ja riittämättömät. Seitsemän luokkahuonetta vajaalle 200 oppilaalle keisarillisen palatsin korttelissa Aleksanterinkatu 8:ssa, jota ei oltu edes rakennettu opetusta varten. Kouluun otettiin myös varattomia opiskelijoita vapaaoppilaspaikoille.

Uuden tarmokkaan johtajattaren ansiosta koulua saatiin laajennettua, koska oppilaspaikkoja oli liian vähän kysyntään verrattuna. Kun Hotel Russien toiminta Aleksanterikatu 6:ssa päättyi vuonna 1866, sai tyttökoulu käyttöönsä Elisabethin laatiman muutosesityksen pohjalta ensin toisen kerroksen huoneet, sittemmin vielä kolmannen kerroksen sekä tiloja piharakennuksesta.

Uusi koulutalo valmistui kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Svenska fruntimmerskolan sai toimia Aleksanterinkatu 6:n ja 8:n kiinteistöissä noin 30 vuotta. Nyt oli aika siirtyä uusiin tiloihin.

Koulu sai komeat tilat omassa huoneistossaan Bulevardinkatu 18-20:ssä ja jota varten Elisabeth oli käynyt ulkomailla valtion stipendin turvin (3000 mk) opiskelemassa vuonna 1873 uutta koulurakennusta silmällä pitäen. Hän kävi mm. Tukholmassa, Jönköpingissä, Upsalassa ja Kööpenhaminassa ja muutamassa saksalaisessa kaupungissa esim. Berliinissä.

Vihdoinkin ajanmukaisen koulurakennuksen perustustyöt alkoivat. Näin kirjoittaa Helena Westermarck: ”Den dag, då grundstenen äntligen lades till läroverkets nya byggnad, sen 27 september 1883, blev en högtidsdag för skolan och i fullaste bemärkelse en glädjedag för Elisabeth Blomqvist. Skolan, som i så långa tider arbetat under de mest ogynnsamma förhållanden, vad lokalen beträffade, kunde nu inom en snar framtid få inflytta i ett enligt de bästa samtida sanitära och pedagogiska grundsatser inrett eget hus.”

Privat lärarinneklass/Opettajatarluokka

Elisabeth perusti johtamaansa Fruntimmesskolaniin Privat lärarinneklass -nimisen kaksivuotisen yksityisen opettajatarluokan vuonna 1868 tyttökoulun yhteyteen. Syksyllä luokka sai seitsemän opettajaksi opiskelevaa nuorta naista. Viidentoista vuoden kuluttua opettajaksi opiskelijoita oli jo 76. Yksi valmistuneista oppilaista oli Naisten äänen päätoimittaja ja yksi naisasian näkyvimmistä hahmoista nimittäin Maikki Friberg (1861-1927).

Koulussa käytettiin uuden pedagogiikan suomia mahdollisuuksia ja opiskeltiin uusia aineita kuten suomen kieltä ja voimistelua. Elisabeth itse opetti saksaa, ranskaa, piirustusta ja käsitöitä. Vuosikaudet Elisabeth Blomqvist opetti tätä erikoisluokkaa lähes palkatta tyttökoulun tiloissa, oman työnsä ohella mutta kuitenkin koulunjohdon luvalla.

Vuonna 1882 hänelle myönnettiin 5-vuotinen rahoitus monipuolisen opettajainopetuksen järjestämiseksi.

Vähitellen opettajatarluokka muuttui kolmivuotiseksi. Vuonna 1886 Privat lärarinneklass muuttui valtion oppilaitokseksi ja muutti nimensä Svenska fortbildningsanstalten i Helsingfors.

Vertailun vuoksi on hyvä kerrata 1800-luvun opettajakoulutuksen tilannetta Suomessa. Suomeen oli nimittäin perustettu ensimmäinen kansakoulunopettajia valmistava opettajaseminaari Jyväskylään vuonna 1863, Sortavalan seminaari 1880 ja Rauma ja Raahe 1896.

Suomenmieliset Ida ja Bernhard Godenhjelm olivat perustaneet seitsenluokkaisen Helsingin ensimmäisen suomenkielisen tyttökoulun 1869,  jonka yhteyteen he perustivat 1881 Helsingin Suomalaisen jatko-opiston, jossa sai opettajan pätevyyden.

Opettajatarluokkaan palkattiin ajan parhaat opettajat. Tarkoituksena oli saada naisopettajia korkeampaa yleissivistystä antaviin oppilaitoksiin. Ajatus oli melkein mahdoton, koska oltiin siinä käsityksessä, että naiset eivät voineet antaa oppilaille tietoon perustavaa opetusta. Korkeampaa sivistystä antoi yliopistokoulutuksen saaneet miesopettajat, jotka opettivat tietopuolisia aineita ja opettajattaria, jotka kasvattivat. Pedagogiikan lisäksi tulevat opettajat opiskelivat mm. kieliä, matematiikkaa, historiaa, luonnonhistoriaa, laulua ja lausuntaa.

Yhteiskoulut yleistyvät 

Yhteiskouluaate levisi Pohjoismaihin Yhdysvalloista ja saavutti Suomenkin 1883, jolloin maamme ensimmäinen yhteiskoulu, ruotsinkielinen Läroverket för gossar och flickor perustettiin. Fruntimmesskolan menetti osaltaan sen johtavan aseman, joka sillä oli ollut nuorten naisten opettamisessa vuosikymmenien ajan.

Kansakoulut olivat yhteiskouluja jo alusta alkaen, tulihan se halvemmaksi rakentaa yksi yhteinen koulu tytöille ja pojille. Samoin tehtiin erityiskouluissa kuten esim. kuuromykkäin- ja sokeainkouluissa, kauppakoulussa ja Ateneumin taidekoulussa.

Uniooni Naisasialiitto Suomessa ry:n kunniajäsen

Nykyiseltä nimeltään Naisasialiitto Unionin varsinainen perustamiskokous pidettiin Frutimmesskolanin tiloissa lokakuussa vuonna 1892. Perustaviin jäseniin kuuluivat mm. Lucina Hagman, Rosina Heikel, Venny Soldan-Brofeldt, Hedvig Gebhard sekä Elisabeth. Kaikki erittäin tunnettuja naisasianaisia.

Unionin kokoontumiset ja keskustelutilaisuudet pidettiin Fruntimmesskolanin juhlasalissa ja Elisabethistä tuli myös Unionin kunniajäsen, olihan hän naisten koulutuksen uranuurtaja Suomessa. Naisten äänioikeuskeskustelut vetivät salit täyteen kiinnostuneita naisia ja monista muistakin ajankohtaisista aiheista keskusteltiin.

Taiteilija

Elisabeth oli myös lahjakas taiteilija. Häntä kiinnosti isänsä kuoleman jälkeen ajatus taiteilijan ammatista. Hän aloitti piirustusopinnot yliopiston piirustuksenopettajan P. A. Kruskopfin ohjauksessa. Maalaamisessa häntä ohjasi B. A. Godenhjelm, jonka opetukseen Elisabeth ei ollut tyytyväinen. Hän sai myös neuvoja Magnus von Wrightiltä. Taideopintoja olisi pitänyt jatkaa ulkomailla, mutta Elisabeth valitsi opetustyön.

Elisabethin maalaama öljyvärimaalaus  Hanna vuodelta 1854 kuuluu Ateneumin taidemuseon kokoelmiin. Se oli esillä Taiteilijaseuran kevätnäyttelyssä 1854. Zacharias Topelius ylisti maalausta Helsingfors Tidningarissa. Hannasta tuli Elisabethin pääteos ja maalaaminen jäi. Mutta piirustusta hän opetti perustamissaan kouluissa, joten opinnot eivät suinkaan menneet hukkaan. Hänen oppilaisiinsa kuuluivat mm. tulevat naismaalarit kuten Helena Westermarck ja Maria Wiik.

Öljyvärimaalaus pohjautuu J. L. Runebergin runoon Hanna, todellinen suomalaisen naisen ihanne: verevä, terve ja punaposkinen neito työnsä ääressä kangaspuihin nojaten. 1850-luvun kuvataiteessa ei vielä ollut tehtävänä ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin vaan luoda ihanteita. Suomessa haaveiltiin omasta kulttuurista ja etsittiin tarinaan sopivia kansallisia sankareita ja sankarittaria ihannemaisemassa.

Ehtoopuolella

Vuodesta 1895 lähtien Elisabeth oli ollut virkavapaana ja hoitanut terveyttään ulkomailla eri kylpylöissä ja sisarensa Sannyn kuolema heikensi myös osaltaan terveyttä.

Eläkkeelle siirtymisen jälkeen Elisabeth muutti johtajattaren asunnosta siskonsa Annan kanssa huoneistoon, joka sijaitsi Östra Henriksgatanin nro 3:ssa. Voimat vähenivät. Hänelle luettiin ääneen sanomalehtiä ja kirjoja, harvoin hän jaksoi enää lukea itse.

Kesäkuussa 1901 Elisabeth Blomqvistin voimat ehtyivät ja hän nukkui ikuiseen uneen.

Elisabethin hautajaiset olivat kesäkuun 13. päivänä. Siunauksen toimitti K. A. Appelberg. Hautajaiskulkue eteni Vanhalta kirkolta pitkin Bulevardia ja ohitti Frutimmesskolanin, jossa liput liehuivat puolitangossa. Kulkue, johon osallistui paljon koulun oppilaita, jatkoi nykyiselle Hietaniemen hautausmaalle ja Elisabeth haudattiin perhehautaan, missä vanhemmat ja sisar lepäsivät. Haudalle oli Elisabethin äiti istuttanut tammen puoli vuosisataa aikaisemmin.

Vuonna 1913 kuvanveistäjä Johan Munsterhjelm muotoili kohokuvioisen mitalin Elisabeth Blomqvistin kunniaksi. Mitali oli Suomen ensimmäinen, johon nainen on kuvattu. Se lyötettiin yksityisestä aloitteesta ja on tallennettuna Suomen kansallismuseoon.

Lisälukemista!

Arkkitehtitoimisto Okuluksen vuonna 2010 laatima rakennushistoriaselvitys Aleksanterikatu 4-10, tilaajana työ- ja elinkeinoministeriö. Svenska Fruntimmeskolanin tiloista sivuilta 38-41 löytyy lisätietoja ja piirustuksia.

Hämeen linnassa vietettiin vuosina 1504 – 1507 loistokasta hovielämää. Linnaa ja laajoja alueita sen ympärillä hallitsi silloin tanskalaissyntyinen ylhäisönainen Ingeborg Tott, Ruotsin valtionhoitajana toimineen Sten Sturen leski.

Valtakunnan ensimmäinen nainen

Ingeborg Aakentytär Tott syntyi 1440-luvulla Varbergin linnassa, Tanskan Hallandissa. Hänen isänsä Aake Akselinpoika Tott oli tanskalainen valtaneuvos ja Varbergin linnanherra. Äiti Märta Bengtintytär oli Vinstorpa-sukua. Ingeborgilla oli seitsemän sisarusta.

Tottien lapsista kaksi saatettiin avioon alkuvuodesta 1466 ja saman vuoden heinäkuussa päästiin aloittamaan neuvottelut Ingeborgin avioliitosta.

Sten Sture vanhempi (1440 – 1503) oli sopiva sulhasehdokas. Hän oli kuningas Kaarle Knuutinpoika Bonden sisarenpoika ja kannattaja ja siten tervetullut Tott-sukuun. Avioliittoneuvottelujen aikana Sten Sture lähetti kosintakirjeitä Ingeborgin isälle ja äidille. Niissä hän perusteli sopivuuttaan Ingeborgin puolisoksi sekä lupasi runsaasti huomenlahjoja.

Kuningas Kaarle Knuutinpoika nimitti ennen vuonna 1470 tapahtunutta kuolemaansa Sten Sturen Ruotsin valtakunnan tulevaksi päämieheksi, ja valtaneuvosto siunasi nimityksen samana vuonna. Sten Sture vanhempi toimi valtionhoitajana 1470-1497 ja 1501-1503 ja Ingeborg oli valtakunnan ensimmäinen nainen.

Ingeborgin ja Sten Sturen avioliitto kesti yli 40 vuotta. Heillä ei ollut omia lapsia; he ottivat kasvattilapsikseen Ingeborgin veljen orvoiksi jääneet lapset Aake Hannunpojan ja Anna Hannuntyttären.

Taitava taloudenhoitaja

Vuonna 1472 Sten Sture hankki kruunun kanssa tekemässään vaihtokaupassa asuinkartanokseen Mälaren-järven saarella Mariefredissä sijaitsevan Gripsholmin linnan. 

Mahtavan linnan lisäksi Ingeborgilla ja Sten Sturella oli muutakin omaisuutta, kaiken kaikkiaan yli tuhat maatilaa ja muutama kaivos – perittyjä ja yhteisesti hankittuja.

He kuuluivat keskiajan Ruotsin suurtalonpoikien ja aristokraattien muodostamaan valtaneuvosaristokratiaan, jolla oli mahdollisuus saada maa vapaaksi veroista ja saada tuloja linnaläänien hallinnoilla ja siten hankkia yhä laajempia maaomaisuuksia.

Maatiloista pieni osa oli pariskunnan omassa käytössä; suurta osaa he hallinnoivat välillisesti.

Ne sijaitsivat laajalla alueella pääasiassa eteläisessä Ruotsissa tilarykelminä.

Tilojen tuotosta ja maanvuokrasta osa saatiin rahana. Suuri osa maksuista oli luonnontuotteita: rautaa, humalaa, kalaa, voita, viljaa, lihaa ja haikaran pesiä (haikaran ulostetta käytettiin lääkkeenä).

Erilaiset tuotteet ja tilojen maantieteellinen hajautus suojasivat paikallisten katojen haitoilta.

Hyvät kulkuyhteydet eli ratsastukseen soveltuvat kesätiet ja vesistöjen venereitit mahdollistivat tuotteiden kuljetukset valtakunnan kauppapaikoille ja satamiin. 

Ingeborgista kehittyikin taitava taloudenhoitaja. Tuotteiden kuljetus ja oikea varastointi, myynti ja tuottojen sijoitukset, kirjanpito ja tilojen hoidon organisointi vaativat pariskunnalta laajaa kaupallista ymmärrystä ja osaamista. Arjen töissä Ingeborg ja Sten Sture liikkuivat usein eri paikkakunnilla. Heillä oli hyvin toimiva työnjako ja he vaihtoivat kuulumisia tilojen hoidosta kirjeitse.

Tuula Hockman siteeraa kirjassaan Kolmen valtakunnan perilliset Sten Sturen kirjettä:

Rakas toverini, kirjoitit minulle eilen illalla laivasta, joka tuli sinne Lyypekistä ja siitä, ett’ he ovat sanoneet, että 14 päivän kuluttua olisi kokous kuninkaan ja lyypekkiläisten välillä. Pyydän, että kysyt heiltä missä se kokous pidetään…

Kirjoita minulle, miten on mastopuiden laita ja samoin miten myllyn ja onko saatu ankeriaita ja muuta kalaa virrassa olevista pyydyksistä.

Bergessä on suolattu puoli tynnyriä ankeriaita ja osa ankeriasta on ripustettu kuivumaan ja kaikki alkaa olla hyvin.

Meidän myllärimme on vangittu ja hän istuu nyt Gripsholmin tornissa etc.

Lähetä minulle tänne joitakin öylättejä mahdollisimman pian ja kirjoita minulle kaikista asioista…

Poliittinen toimija

Ingeborg osallistui miehensä rinnalla myös valtakunnan sotatoimiin ja rauhanajan töihin. Kun Sten Sture vanhempi ja Tanskan kuningas Kristian I kävivät Brunkebergin taistelun lokakuussa 1471, Ingeborg oli Tukholmassa huolehtimassa kaupunkilaisista.   Hän kokosi kaupungin köyhät yhteen, ruokki heidät ja kehotti sitten heitä rukoilemaan Sten Sturen puolesta. Rauhoitettuaan kaupunkilaiset Ingeborg siirtyi kaupungin muurille seuraamaan taistelua.

Taistelu päättyi Sten Sturen joukkojen voittoon ja Kristian I menetti mahdollisuudet Ruotsin kruunuun.

Brunkebergin taistelun muistoksi Sten Sture tilasi kuvanveistäjä Berndt Notkelta (1435 – 1509) Tukholman Suurkirkkoon (Storkyrkan) Pyhä Yrjänä – aiheisen veistosryhmän. Siinä Pyhä Yrjänä/ Sten Sture pelastaa prinsessan/Ruotsin lohikäärmeeltä/Tanskalta.

Kuvanveistäjä käytti prinsessan mallina todennäköisesti valtionhoitajan puolisoa Ingeborgia.  

Ruotsin kirkkoihin hankittiin silloin myös tuota pienempiä Pyhä Yrjänä-veistosryhmiä muistuttamaan kansaa suositusta pyhimyksestä, ritari Yrjänästä ja Ruotsin pelastajasta ritari Sten Sturesta. 

Uuttera verkostoituja

Ingeborgin tärkeimmän tukiverkon muodosti vaikutusvaltainen lähisuku. Kun suvun jäsenet sopeutuivat yhdessä sovittuihin käytäntöihin ja periaatteisiin, he saattoivat itse odottaa tukea vaikeissa tilanteissa.

Tukholmassa ollessaan Ingeborg ja Sten Sture osallistuivat yhteiskunnan ylimmän kerroksen tilaisuuksiin. Rauhanomaisten olojen säilyttämiseksi myös rahvas oli pidettävänä myönteisenä Sten Sturen hallintoa kohtaan. Tärkeän väylän kansan mielipiteen muokkaamiseen tarjosivat kirkolliset tilaisuudet.

Ingeborg ja Sten Sture tapasivat kaupunkilaisia myös Pyhän Ruumiin killan (Helka Lekamens Gille) tilaisuuksissa. Sosiaalinen ja hengellinen yhteisö oli alkuaan pappiskilta, mutta Ingeborgin aikana se oli avoinna myös muille sosiaalisille ryhmille. Jäseninä oli rälssimiehiä ja porvareita vaimoineen, kauppiaita ja käsityöläisiä, piikoja ja taiteilijoita.  He olivat toisilleen siskoja ja veljiä.

Killalla oli Tukholman Suurkirkossa (Storkyrkan) oma pyhä kirkkohuone (själakoret), jossa pidettiin hartauksia ja kuunneltiin musiikkia. Hartaustilaisuuksiin osallistui myös Hattulan Pyhän Ristin kirkon oletettu kirkkomaalari Albertus Pictor oppilaineen, Albertus itse usein killan palkkaamana musikanttina.

Kirkosta kiltalaiset siirtyivät Pyhän Ruumiin kujan (Helka Lekamens Gränd) kiltataloon seurustelemaan ja nauttimaan kiltajuomaa.

Harras kristitty

Ingeborg ja Sten Sture perustivat Gripsholmin asuinkartanonsa läheisyyteen Mariefredin kartusiaaniluostarin Monasterium pacis Mariae. He hankkivat sinne kirjoja, kopioivat niitä luostarin kirjapainossa ja jakoivat kansalaisilleen.

Vuonna 1498 Ingeborg kustansi dominikaanimunkki Alanus de Rupen hartauskirjan De dignitate et utilitate Psalterii Virginis Mariae – Neitsyt Marian psalttarin merkityksestä ja hyödyllisyydestä. Hän myös huolehti kirjan levittämisestä muualle Eurooppaan Mariefredin luostarin kautta.

Turun maakunta-arkistossa on yksi kappale näistä hartauskirjoista. 

Hämeen linnan valtiatar

Talvella 1503 Sten Sture alkoi sairastella. Työmatkalla rauhanneuvotteluissa Tanskassa hän aavisti loppunsa lähenevän ja kirjoitti siksi vaimolleen:

Pyydän sinua, että antaisit laulaa messun Pyhän Yrjänän edessä ja toisen messun ihmeitätekevän Pyhän edessä ja että huolehdit kaikesta siellä niin kuin parhaiten voit.

Se veli, joka tuli tänne, on tänään pitänyt saarnan kuin kunnon mies ja kiitän sinua, että lähetit hänet tänne.

Ja nyt rakas sydämeni toveri, jätän sinut ja sinun elämäsi ja sielusi Jumalan ja Pyhän Eerikin suojelukseen ikuisiksi ajoiksi.

Sten Sture lähti huonovointisena paluumatkalle. Hän ei jaksanut ratsastaa vaan matkasi reessä Jönköpingiin, missä hän kuoli 14. joulukuuta 1503.

Oli Ingeborgin aika muuttaa Suomeen nauttimaan leskeneläkettään, Hämeen ja Satakunnan hallitsijuutta. Hän lähti seurueineen purjehtimaan Tukholmasta Martin päivän tienoilla 1504 ja saapui Hämeen linnaan ennen joulua.

Koska pariskunnan maaomaisuus Suomessa oli vähäinen, Ingeborg keskittyi lääninherran tehtävien hoitoon. Niihin kuuluivat verojen kerääminen, linnan ja läänin sotilaallinen puolustaminen sekä rauhallisten olojen säilyttäminen alueella.

Ingeborgin hallitsemassa Hämeen linnaläänissä asui keskiajan lopulla 15 – 17 rälssimiesperhettä.

Rälssin alaisia talonpoikia eli lampuoteja oli 114. Enemmistö Hämeen rälssin asuinkartanoista sijaitsi Vanajan vesireitin varrella: Sääksmäen Jutikkala, Tyrvännön Lepaa, Hattulan Mervi, Vesunta ja Katinala, Vanajan Harviala ja Janakkalan Hakoinen.

Linnan lähellä sijaitsevaan Vanajan kirkkoon (1490) Ingeborgilla oli regaalioikeus;  

Hattulan Pyhän Ristin kirkon (1472 – 1490) ohi hän kulki matkatessaan Vanajavettä pitkin omistamaansa Vesunnan Kartanoon.

Tuula Hockman olettaa, että rouva Ingeborg saattoi hyvinkin olla mukana suunnittelemassa ja rahoittamassa Hattulan Pyhän Ristin kirkon upeita seinämaalauksia.

Linnan hovielämän ylläpitäjä

Ingeborgin aikana Hämeen linnassa vietettiin loistokasta hovielämää. Myös paastoa vietettiin juhlallisesti ja kunnioittavaksi Mariefredin luostarin tapaan.

Tarinan mukaan Ingeborg jakoi aina paaston aikana vanhoille miehille ja naisille nuttuja ja kävi koko ajan messussa. Hänen rukoustensa aikana kirkossa ja linnan kappelissa paloi yhtä monta vahakynttilää kuin Kristuksella on haavoja pyhässä ruumiissaan eli 5.555. Lisäksi hän antoi viisi almua ja poltti viisi kynttilää sen haavan muistoksi, joka Kristuksella oli sillä olkapäällä, jolla hän oli kantanut ristiä.

Hämeen linnan ja Vesunnan kartanon palvelusväki osallistui linnan kappelin hartauksiin ja osa heistä seurasi linnanrouvaa läheisten kirkkojen messuihin. Muut paikalliset asukkaat seurasivat Ingeborgin ja ylemmän rälssin osallistumista kirkolliseen toimintaan etäältä.  

Linnanrouva esittäytyi hurskaana ja arvokkaana kirkkojen ja hengenmiesten tukijana. Hän oli myös valmis auttamaan köyhimpiä ja heikoimpia lääninsä asukkaita.

Arvonsa mukainen pukeutuja

Hämeen linnassa oli yksi kokonainen, kahdella lukolla varustettu huone linnanrouvan vaatteille.

Historiankirjoissa ei ole säilynyt merkintöjä Ingeborgin vaatetuksesta, mutta joitain oletuksia siitä voitaneen tehdä. Pyhä Yrjänä – veistosryhmän prinsessalla on yllään 1400-luvulle ominainen Burgundian tyylin puku, ehkä sellaiseen pukeutui myös Ingeborg.

Tyylin puvulle on ominaista vatsaa korostava lyhyt yläosa, V-muotoinen pääntie ja suuri kaulus sekä erittäin pitkä laahus. Puvun kanssa käytettiin korkeaa keilanmuotoista hennin-päähinettä. Juhlavat kengät olivat pitkäkärkisiä, arkikengät tossumaisia.

Ingeborgin veljentytär Anna Hannuntytär omisti Nousiaisten Nyynäisten vuoden 1506 inventaarin mukaan kuusi kallisarvoista, turkiksilla vuorattua vaatetta, joissa kaikissa oli kuusi paria solkia, yhden samettihameen, yhden jakun vihreää silkkisatiinia ja yhden kaavun punaista lombardialaista samettia.

Ingeborgilla itsellään oli niin pitkä kultainen helminauha, että se oli kompastumisen välttämiseksi kiedottava moneen kertaan kaulan ympäri.

Ingeborgin viimeinen matka

Ingeborg kuoli Hämeen linnassa myöhään syksyllä 1507. Hänen ruumiinsa saatettiin Hämeen linnasta Ruotsiin, jossa hän sai leposijan miehensä Sten Sturen vierestä ensin Mariefredin luostarin kirkossa ja lopulta Strengnäsin tuomiokirkossa.

Perniöläinen Eeva Koskinen menehtyi 74-vuotiaana 30.8.2024. Hän jätti jälkeensä selkeän viestin: ”Tärkeää työtä maailman naisten ja tyttöjen hyväksi on jatkettava. Kohti tasa-arvoa on kuljettava.”

Toimittaja ja aktivisti Eeva panosti elämänsä aikana vahvasti juuri tähän työhön maailman haastavissakin oloissa. Periksi antaminen ei kuulunut hänen ominaisuuksiinsa.

Hänen jälkeensä jatkuu yhteistyö mm. afganistanilaisten naistoimittajien kanssa, vaikka nykyinen Taliban-hallinto onkin kieltänyt heiltä työnteon ja ulkona liikkumisen.

Eeva Koskinen oli YK:n naisten kehitysrahasto Unifemin Suomen toiminnanjohtaja, kun hän vieraili Kabulissa 2009. Siellä hän tapasi paikallisia naistoimittajia, jotka pyysivät koulutusapua suomalaisilta kollegoilta. Tarve oli huutava ja Koskinen tarttui tilaisuuteen.

Eeva toimi Unifem Suomen vt. toiminnanjohtajana vuosina 2006-2009.

Vuonna 2011 Eeva käynnisti Learning Together -hankkeen suomalaisten ja afganistanilaisen naistoimittajien kesken. Vuosien varrella LT-hankkeen vapaaehtoiset tekivät koulutusmatkoja Afganistaniin ja vastavuoroisesti afganistanilaisia naistoimittajia kävi Suomessa koulutuksessa. Kaikkiaan toimittajakoulutusta sai yli 500 afgaaninaistoimittajaa.

Eevan tärkeä toive oli, että työ afganistanilaisten naistoimittajien kanssa jatkuu, vaikka maailmantilanne on muuttunut.

Ääriliike Taliban kaappasi vallan maassa ensimmäisen kerran 1996. Viiden vuoden vallassaolon jälkeen 2001 ryhdyttiin rakentamaan uutta demokraattisempaa Afganistania. Tukea saatiin Yhdysvalloista.

Kun parikymmentä vuotta oli kulunut, Yhdysvallat ryhtyi vetämään joukkojaan pois Afganistanista. Talibanit tarttuivat välittömästi muutokseen. Vuodesta 2021 talibanien hallitsemassa Afganistanissa on eletty tilanteessa, missä naisten ja tyttöjen elämä on sukeltanut syvälle kurjuuteen.

Naiset ja tytöt eivät saa opiskella, liikkua ulkona ilman saattajaa, tehdä töitä eivätkä viettää aikaa kotiensa ulkopuolella. Ovet maailmaan on heiltä suljettu.

Yhteistyö jatkuu

Eevan toiveesta hanke jatkaa työtään afganistanilaisten naistoimittajien kanssa.

Learning Together – hanke on saanut kiitosta ja tunnustusta sinnikkäästä työstään. Vuonna 2018 sille myönnettiin oikeusministeriön demokratiapalkinto, vuonna 2022 kehitysjournalismin palkinto sekä International Press Instituten eli IPIn sananvapauspalkinto vuonna 2023.

Afgaaninaisen katse

Talibanin valtaantulo 2021 tuhosi afgaaninaisten mahdollisuuksia työhön ja kouluttautumiseen. Koteihinsa teljetyt naistoimittajat tarvitsivat entistä kipeämmin tuloja. LT-hanke alkoi tilata heiltä juttuja, joita julkaistaan Suomen Kuvalehden blogisivustolla Afgaaninaisen katse. Kirjoituspalkkiot maksetaan afgaanikollegoille ja suomalaiset naistoimittajat tekevät käännös- ja käsittelytyöt omakustanteisesti ja talkoohengessä.

Eevan aloittama työ afganistanilaisten naistoimittajien auttamiseksi jatkuu vapaaehtoisvoimin.

Toimittajan ura

Eeva teki työuransa toimittajana. Se oli juuri se työ, jota hän arvosti ja piti tärkeänä. Hän aloitteli toimittajauraansa jo 1970-luvulla ja teki töitä useissa sanoma- ja aikakauslehdissä, kuten Seurassa, Loviisan Sanomissa, Kellosepässä, Sairaanhoitaja-lehdessä ja Vakuutussanomissa.

Vuonna 1995 hän oli mukana käynnistämässä Eurooppanaisten Pohjan Akka-lehteä.

Perheyhteisö viihtyi Ruusuniityssä

Perhe ja jälkikasvu, yhdessäolo ja yhdessä tekeminen olivat Eevan elämässä aina ykkössijalla. Mukavia hetkiä vietettiin touhuten, herkutellen ja uusia asioita opetellen Perniössä, missä Eeva asui yhdessä miehensä Pertti Koskisen kanssa.

Luontoa ja tekemistä piisasi aina Ruusuniityn pihapiirissä. Jälkikasvu innostui nauttimaan myös lukuelämyksistä, pelaamisesta ja yksinkertaisesti vain yhdessäolosta.

Koskisten perheyhteisössä kasvoi neljä lasta ja kolme lastenlasta, jotka kaikki olivat Eevalle tosi rakkaita. Arjen elämää vauhdittivat myös koirat, jotka vetivät isäntäväkeään ahkerasti mukaville luontokävelyille.

Eeva toimi Unifem Suomen vt. toiminnanjohtajana vuosina 2006-2009.

Paikallispolitiikka veti Eevaa puoleensa. Hän oli Perniön valtuustossa 1996-2008. Kuntaliitoksen jälkeen Salon kaupunginvaltuustossa ja -hallituksessa 2009-2016.

Eeva oli vihreän puolueen toiminnassa 2001-2016 ja vihreiden puoluevaltuustossa 2003-2006.

Perkisen veljekset tunnetaan ja muistetaan Raahessa. Onni Norio kirjoitti heistä kirjan vuonna 1986. Mutta olihan heillä toki äitikin. Hänetkin poikien yhteydessä mainitaan. Perkisen poikien äidin elämästä ei haasteita puuttunut.

Pattijoelta Venäjälle

”Perkisen perheen äiti Katariina (Kaisa) syntyi Salon emäseurakunnan Pattijoen kylässä Saarelan perintötalon tyttärenä 21.1.1851. 1860-luvulla oli useita katovuosia. Suuret nälkävuodet sattuivat 1867-68, jolloin syntyi vaikea taloudellinen pulakausi lukuisine nälkäkuolemineen”, näin aloitti Onni Norio kirjansa Perkisen perhe, joka julkaistiin Raahessa 24.11.1986.

Kaisan veli, Heikki (s. 1848), oli kuullut, että Venäjällä olisi työtä ja ruokaa tarjolla. Hän houkutteli Kaisan mukaansa Pietariin. Sisarukset lähtivät matkaan jalkapatikassa länsitietä ”ummikkojen” (ruotsalaisasutus) kautta luultavasti kesällä 1867. Nuorilla oli mukana evästä ja vähän rahaakin. Matkan varrella he yöpyivät maalaistaloissa ja tekivät töitä ruuan edestä. Vaikka matkakassa ei paljon karttunut, evästä he kuitenkin saivat mukaan. He saapuivat perille Pietariin joskus syksyllä. Heikki pääsi työhön tehtaaseen ja Kaisa sai piian paikan suomalaisessa perheessä. Kaisan tiedetään palvelleen välillä myös venäläisiä perheitä.

Kaisan elämäntarinaan liittyen on mainittava, että neljä vuotta ennen hänen syntymäänsä 8.11.1847 oli Nilsiässä syntynyt poikalapsi, joka sai kasteessa nimen Antti Juho (Anders Johan). Sukunimi oli Perkinen. Hän oli Kaisan tuleva aviomies ja poikien isä.

”Vartuttuaan mieheksi, hänkin nälän pakottamana, muutti Pietariin ja pääsi töihin Putilovin tykkitehtaalle. Perkinen oli lyhyt, vanttera mies, puhelias ja iloluontoinen.” (Norio)

Kaisa Saarela ja Antti Juho Perkinen tapasivat toisensa Pietarissa. Norion mukaan lempi syttyi melkein ensi silmäyksellä, esteettömyystodistukset hankittiin Saloisten emäseurakunnasta (Pattijoelta) ja Nilsiästä. Hääkellot soivat vuonna 1873 ja koti perustettiin.

Syntyi raahelaisten hyvin tuntemat kolme poikaa: Juho (Jussi) vuonna 1875, Antti Vilho vuonna 1878 ja Fredrik Aleksander (Aleksi) vuonna 1886. Vuonna 1891 syntynyt Matti-poika kuoli vuonna 1896. Norion mukaan Jussi ja Aleksi kävivät Pietarissa suomalaista kansakoulua. Jussi kävi myös suomalaista oppikoulua. Pojat kävivät oppikoulua Raahessakin: ”Jussi vuonna 1890 ja Aleksi vuonna 1902, kumpikin vain vuoden verran.” (Raahen oppikoulun matrikkelin mukaan)

Pietarista Savon kautta Pattijoelle

Perhe asusteli ja vanhemmat työskentelivät Pietarissa jonkin aikaa. Jussi on muistellut Aleksin olleen melkein 10-vuotias siihen aikaan, kun perhe muutti Savoon Juankoskelle Perkisen kotikonnuille.  Täällä perhe ei pitkään asunut, kun talonpito ei tuntunut onnistuvan. Savosta Perkiset muuttivat Pattijoelle. Norio arvelee kirjassaan, että Kaisa-äidin painostuksesta lähdettiin muuttomatkalle kohti Pattijokea, Kaisan synnyinseutuja. Perkiset ostivat Tuomelan tilan. Isä-Perkinen ei Pattijoella viihtynyt, vaan hän muutti takaisin Pietariin ja ryhtyi metallimieheksi (valuri, viilari). Kaisa joutui pärjäämään Pattijoella poikien kanssa. Perkinen kyllä auttoi perhettään Pietarista käsin mahdollisuuksien mukaan.

Kaisa-rouva vieraili Pietarissa miestään tapaamassa tuon tuostakin. Tuliaisina hänellä oli monenlaista tavaraa, syötävää ja kompiaisia (makeisia), joita hän myi edelleen Raahessa hyvällä hinnalla. Jussi kertoi eräässä haastattelussa vuonna 1937, että he alkoivat äidin kanssa myydä sitä tavaraa, mitä isä Perkinen Pietarista lähetti. ”Siitä alkoi tämä kauppaliike, joka on kestänyt tähän asti.” Jussi muistetaan Raahessa nimenomaan kulkukauppiaana.

”Joskus Kaisa teki Pietarin-matkansa Tornio-Pietari-linjan rannikkohöyrylaivalla vieden samalla melkoisen määrän maalaistyttöjä Pietarin herrasväelle piioiksi, tietenkin pientä korvausta vastaan.” (Norio)

Pietarissa kasvaneet Perkisen pojat eivät olleet perehtyneet maanviljelykseen, ja Kaisankin taidot olivat rajalliset. Asiat onnistuivat niin ja näin. Eräänä talvena lämmityspuita ei ollut hankittu tarpeeksi, joten pakkanen ei tahtonut pysyä rakennuksen seinien ulkopuolella. Niinpä sitten äiti ja pojat asuivat talven yli kahdessa peräkamarissa ja pirtin seinähirsi toisensa jälkeen pilkottiin polttopuiksi. Kamarit pysyivät lämpiminä.

Muutto Raaheen

Kun maanviljely Pattijoella ei luonnistunut, Perkiset myivät maatilan ja muuttivat Raaheen asuen vuokralla, kirjoille heidät merkittiin 12.4.1900. Kesällä 1900 juna toi Raahen asemalle miehen, joka kyseli perhettään. Hän oli Antti Juho Perkinen. Perhe asui tuolloin vuokralla ent. Laukan talossa. Perkinen kuoli 18. heinäkuuta 1901. (hautapaikka tuntematon). (Junaliikenne Raaheen loppui vuonna 1966.)

Vuokralla asuminen ja asunnosta toiseen siirtyminen ei ajan oloon Perkisiä miellyttänyt. Heillä lienee ollut varoja jäljellä maatilan myynnistä ja heidän onnistui saada haltuunsa huvilapalsta Iiläisten saaresta, joka oli ja on varsinaisesti kesämökkialuetta. Palstalla oli kesämökki, hirsinen talo. Rakennuksessa oli eteinen, pirtti ja kamari. Veljekset aloittivat innolla uuden elämän. He rakensivat tontille navetan, saunan ja ladon. He hankkivat veneitä ja verkkoja. Teuvo Virtanen mainitsee veljekset ammattikalastajina kirjassaan ”Yleissuomalainen Lapaluoto”. Kaisa ja pojat asettuivat pysyvästi Iiläisiin.

Äidin eläessä Perkisillä oli Iiläisissä eläimiäkin, oli parikin lehmää, kymmenkunta kanaa, lampaitakin joskus, kissa ja koira. Kesänviettoon saapuneet entiset raahelaiset ostivat heiltä kananmunia. Loppuvuosikymmenet Jussi kulki kahden pärekorin kanssa kaupalla monenlaista hilpentööriä ja mainosti ”kunnian tarjousta”.

Kaisa oli ahkera ja yritteliäs. Raahen kaupungilla oli tapana myydä huutokaupalla kaupungin eri alueiden puhtaanapito joksikin määräajaksi. Esimerkiksi vuonna 1910 Kaisa sai huutokaupassa hoitaakseen Etelämaantien varsien ja Maapauhakarin alueet, jotka tuli lakaista ja pitää puhtaana. Urakka sisälsi sen, itse piti hankkia luudat ja muut työvälineet. Myös pojat ottivat hoitaakseen vastaavanlaisia urakoita.

Veljesten äitiä, Katarinaa eli Kaisaa, kutsuttiin raahelaisittain Perkiskäksi. Hän vastasi alkuaikoina perheen toimeentulosta ja kasvatti kolme poikaansa. Kaisa oli veljeksille todellinen äiti, jota he kunnioittivat yli kaiken. Ikinä eivät pojat hänestä pahaa sanaa sanoneet, päinvastoin he aina kehuivat ”meidän äitiä”. Pojat jäivät kaikki vanhoiksipojiksi. ”Mitäpä me vaimolla tehtäis, kun on vielä tolokullaan oleva äiti”, tiedetään Jussin selittäneen jollekin raahelaiselle, joka tinkasi selitystä vaimottomuuteen.

Kaisa oli vanhoilla päivillään harvapuheinen, mutta eräänä juhannuksena hän loihe lausumaan vieraille: ”Täälä Pohjantähden alla on mulla niin lysti olla.”

Perkisten äiti sairaana

”Perkisten vanha äiti oli vakavasti sairaana. Kaupungin terveydenhuoltolautakunnassa oltiin siitä vakavasti huolestuneita, varsinkin kun kuultiin, ettei äiti voinut nukkuakaan kuin istualtaan. Seminaarin opettaja Iida Utukka lupasi käydä ottamassa selvää tilanteesta, että pitäisikö potilas toimittaa sairaalahoitoon.

Kun hän sitten saapui potilaan luo ja koetti parhaansa mukaan johtaa keskustelua sairaan vaivoista tietoja saadakseen, lopetti sairas neiti Utukan miltei yksin hoitaman keskustelun kysymällä: ’Mitenkähän sille Francolle mahtaa käyvä?’

Veljesten äiti, sitkeää sorttia kun oli, toipui vielä tästäkin taudista veljesten iloksi.” (Norio) Katarina Perkinen kuoli korkeassa iässä 17.8.1938.

”Poikien puheissa äiti oli kaiken hyvän antaja ja toteuttaja. Äidin kuolema vuonna 1938 muutti tietysti taloudenpidon ja hygienian negatiiviseen suuntaan.” (Orkamaa) Äiti oli hoitanut kaikki naisten työt.

Purjelaivakausi on Raahen historiassa kaupungin kukoistusaikaa. Raahe oli Suomen suurin laivanvarustajakaupunki 1860–1870-luvuilla. Yksi kaupungin laivanvarustajasuvuista oli Soveliuksen suku, joka harjoitti merenkulkua ja kauppaa monen sukupolven ajan. Yhteyksiä pidettiin rannikon muihin merikaupunkeihin esimerkiksi Pietarsaareen. Avioliiton satamaankin Raahen ja Pietarsaaren nuoret purjehtivat käsi kädessä. Näin esimerkiksi Johan (Johannes) Sovelius IV (1812-1853) ja Olivia Vilhelmina Winsten (1827-1897)

Johan Sovelius IV (1812-1853)

Fredrik I Soveliuksella (1778-1837) ja Catharina Friemanilla (1779-1855) oli yhdeksän lasta, neljä tytärtä ja viisi poikaa. Pojat Matts August (1806-1870), Johan IV (1812-1853), Henrik III (1817-1904) ja Fredrik II (1822-1897) loivat kukin merkittävän uran laivanvarustajina. Jokainen heistä suoritti merikapteenin tutkinnon ja toimi useiden laivojen kapteenina.

Olivia Vilhemina Winsten (1827-1897) – suku Pietarsaaressa

”Isä: Matias Winstén s. 24.10.1796 i Pietarsaaressa, k. 21.5.1858 Pietarsaaressa

solmi avioliiton 29.8.1822, äiti: Sofia Vilhelmina Johansdotter Brunström, s. 9.2.1802 Pietarsaaressa, k. 8.3.1842 Pietarsaaressa

Lapset:
Johan August Winstén 3.11.1822 – 29.1.1823
Sofia Magdalena Winstén, 10.11.1824 – 13.2.1906
Vilhelmina Olivia Winstén, 23.5.1827 – 5.10.1897
Maria Rosalie Winstén, 10.1.1830 – 15.11.1918,
Matts August Winstén, 15.10.1833 – 13.8.1878
Evelina Winstén, 25.12.1836 – 20.2.1876
Anders Verner Winstén, 30.11 – 5.4.1841

Matiaksen avioliitto no 2 / 6.11.1843
vaimo: Evelina Matilda Lindskog, s 3.1.1823, k. 23.12.1899, Evelina oli Karl Salomon Lindskogin ja Maria Fredrika Malmin tytär.
lapset:
Karl Verner Winstén, 6.12.1844 – 18.7.1923
Johan Alfred Winstén, 26.5.1846 – 20.5.1877
Hugo Emil Winstén, 16.5.1848 – 8.12.1864
Jenny Matilda Winstén, 31.5.1850 – 5.11.1885
Julia Maria Winstén, 8.6.1853 – 3.3.1856

Matts Winstén oli kauppias ja laivanvarustaja. Winsténin perhe asui ensimmäiset vuodet vaimon isän tontilla, ja vuodesta 1828 vuoteen 1835 tontilla 97–98, eli Länsi pitkäkadulla, joka oli torin eteläpuolella.

Pietarsaari paloi 1835 ja silloin puolet kaupungista paloi. Vuoden 1835 palossa yksi talo seisoi paikallaan vielä palon jälkeen ja se oli Evelina Lindskogin isoisän talo, Isonkadun ja Kauppiaankadun kulmassa. Se oli ainoa kivitalo kaupungissa.

Torin ympäröivät talot ja kaikki talot torin eteläpuolella paloivat. Silloin kaupunki lunasti kaikki tontit, asemakaava uusittiin ja sen jälkeen, kesällä 1836, porvarit saivat ostaa tontteja. Matts Winstén osti silloin tontin no 13. Se oli Isonkadun varrella, torin ja nykyisen kävelykadun välillä. Olivian sisko Evelina, joka meni naimisiin kauppias A.J.Smedslundin kanssa asettuivat häiden jälkeen asumaan samalle tontille kuin Evelinan vanhemmat.

Olivian vanhin sisko Sofia Magdalena Winstén meni naimisiin kauppias ja raatimies Erik Johan Björkmanin kanssa ja heillä oli talo Isokatu 10:ssä. Talo oli torin toisella puolella katsottuna Smedslundin talosta. Sofia Magdalenasta kerrotaan, että hänet lähetettiin koulun Tukholmaan, kuten aika moni porvarityttö Pietarsaaresta vielä siihen aikaan. He kävivät Mamsell Kockin tyttöpensionaatissa. Luultavasti Oliviakin on ollut Tukholmassa, mutta siitä en ole löytänyt varmaa tietoa.

Ensimmäiset pianot hankittiin Pietarsaaren Pietarista palon jälkeen. Peter Malm ja Matts Winstén ostivat ensimmäiset fortepianot kaupunkiin vuonna 1842.

Ensimmäiset kesähuvilat porvarit rupesivat rakentamaan Pietarsaaren Alholman allueelle vuodesta 1840. Vuonna 1845 muun muassa Matts Winstén rakennutti tänne kesähuvilan perheelleen. Myöhemmin hän möi sen ja rakensi toisen huvilan samalla rannalla. Perheet viettivät sitten kesät huvilalla aina Aleksanterinpäivään asti, joka oli 11.9, jonka jälkeen muutettiin kaupunkiin taas. Aleksanteripäivää vietettiin oikein venetsialaisin valoin.

Erilaisten käsityöteknikkojen hallinta oli tärkeätä tytöille ja siksi niiden opetteleminen alkoi varhain. Tytöt valmistivat merkkausliinat noin 10 vuoden ikäisinä. Tämä oli opetustyö, joilla he osoittivat osaavansa tämän taidon. Pietarsaaren museolla on sekä Sofia Magdalenan että Wilhelmina Olivian merkkausliinat. Olivian on toki vähän huonossa kunnossa. Merkkausliina on valmistunut vuona 1836.

Sofia Magdalena, joka meni naimisiin E.J.Björkmanin kanssa oli tytär Ida Björkman, s.1847, joka avasi Tyttökoulun Pietarsaareen vuonna 1879, mutta jo 1876 hänellä oli pieni yksityinen koulu kotonaan Isokatu 10:ssä.” (Carola Sundqvist, Pietarsaaren museo)

Olivia ja Johan vihittiin Pietarsaaressa 1.1.1848. Olivia muutti Raaheen vuonna 1848.

Raahen kolerakesä

”Pitkään kutsuttiin Raahessa kesää 1853 ’kolerakesäksi’. Niihin aikoihin oli Raahe vilkkaassa laivayhteydessä pohjois-saksalaisen Lübeckin kanssa. Välillä oli oikeastaan vakinainen linja. Useita purjelaivoja oli kiinnitetty tälle linjalle. Näitä Lübeckin linjan laivoja oli myös raahelainen kuunari Wilkas, mikä oli rakennettu täällä 1843 ja oli 45 lästin vetoinen. Tämän päällikkönä oli nyk. professori Martti Levónin isoisä merikapteeni Carl Albert Levón (1823-1888).

Kun Wilkas juhannuksen 1853 tienoilla lähti matkaan, pääsi kapteenskakin mukaan mukanaan pari nuoruuden ystäväänsä Augusta ja Emmi Gyllberg. Matka suuntautui Lübeckiin. Sää suosi matkalaisia tavallista paremmin, oli sellainen sopiva myötäinen ja meri näytti parhaita puoliaan.

Niihin aikoihin ei laivoilla ollut kiire satamissa. Kapteeni kävi vieraineen kaikessa rauhassa katselemassa kaupungin nähtävyyksiä. Heillä oli kunnia kutsusta vierailla saksalaisten liikemiesten Bencken ja Brattströmin perheissä. Konsuli Brattström haki itse heidät laivalta hevosvaljakollaan ja vei heidät huvilalleen Travejoen suulle. (Travemünde). Nämä Brattströmit olivat hyvin läheisissä suhteissa Raaheen. Konsuli oli monta kertaa vieraillut Raahessa ja muisteli lämmöllä tante Ervastia ja lähetti lämpimiä terveisiä hänelle. Ervastilla oli täällä matkustajakoti, jossa saksalainen oli usein vieraillut.

Lübeckissä vierähti mukavasti viikko ja sinä aikana Wilkas lossasi ja lastasi. Saksaan vietiin potaskaa. Paluulastina oli kahvia, sokeria, siirappia, konjamiinimehuja, viinejä, vieläpä vaatetavaraa ja sefiirilankaa (sefiiri=marenki).

Kotimatka alkoi, kaikki olivat hyvällä ja virkistyneellä mielellä. Oli päästy jo avomerelle, kun perämies toi päällikölle tiedon, että eräs merimiehistä, Nyberg, oli sairastunut ankariin vatsanpoltteisiin. Päällikkö meni tarkastamaan potilasta ja päätteli oireista, että kysymyksessä voisi olla kolera. Kapteeneilla oli myös lyhyt lääkintäkoulutus. Laivoillahan kapteeni oli päällikkö, pappi ja lääkäri.

Kolera raivosi silloin Euroopassa. Suomessa sairastui v. 1853 yli 5000 ihmistä ja puolet heistä kuoli.

Lübeckiin kolera oli tullut erään tanskalaisen laivan miehistön mukana. Kapteeni Levón oli varannut kaiken varalta jo Lübeckistä kolera-lääkettä ja oli vaatinut ehdotonta puhtautta laivassaan. Mm. ostetut kirsikat oli pitänyt huolella pestä.

Merimies Nyberg oli kovasti sairas, mutta kun viikon kuluttua saavuttiin Raahen rannoille, oli hänen tautinsa jo talttunut. Kuume oli ohi ja ylenantaminen ja ankara ripuli olivat loppuneet.

Laiva ankkuroitiin sataman edustalle ja lääkäri Frimannille lähetettiin sana. Hän tuli tarkastukselle laivaan ja selitti, että kun oireet ovat ohitse, saisi mies mennä maihin, vaikka olikin vielä kovin heikkona.

Mies meni maihin ja saman iltana vaimo kylvetti hänet perusteellisesti. Hullusti siinä kuitenkin kävi. Vaimo sairastui ja ankaria kipuja kärsittyään kuoli lyhyessä ajassa. Näin armoton kolera pääsi pesiytymään Raaheen ja vaati kaikkiaan 20 uhria, yksi heistä kauppias Janne Sovio (Johan Sovelius IV).” (Norio)

Leskirouva Olivia Sovelius

Johan Sovelius IV menehtyi koleraan 41-vuotiaana vuonna 1853. Leskeksi jäätyään Olivia jatkoi miehensä kauppaliikettä ja laivanvarustusta erittäin taitavasti. Hän sai porvarioikeudet vuonna 1853. Hänellä oli osuuksia useissa Soveliusten laivoissa, yhteensä 1/10. Hän varasi osuuksia myös alaikäisille pojilleen. Hän oli Kauppaseuran jäsen vuodesta 1854 kuolemaansa saakka. Hän kuoli 5.10.1897.

Pojat

Matts Johan Ernst (1849-1897) opiskeli Englannissa ja Saksassa. Hän asui äitinsä kanssa ja oli ammatiltaan kauppias. Hänen kuolemansa jälkeen äiti Olivia lahjoitti Mattsin kirjastosta 27 teosta Raahen Porvari- ja Kauppakoululle.

Fredrik Viktor (1851-1883) Hänellä oli kauppaliike ns. Junneliuksen talossa Brahenkadulla. Talon omisti myöhemmin Keskuskoulun rehtori Wangel ja hänen jälkeensä vävy Tor Sovio. Talon omistaa nykyään Vapaakirkko. Fredrik perusti testamentissaan rahaston huonossa asemassa olevia säätyläisnaisia varten. Varattomia naisia avustettiin vuosittain kaupunginvaltuuston päätöksen mukaan.

Johan Valdemar (1853-1895) Muutti Piikkiöön vuonna 1876, jossa sijoitti varansa Linnunpään kartanoon (1878-1884). Myytyään sen hän osti vanhan rälssitilan Dragsfjärdistä. Tilalle perustettiin lasitehdas, joka toimi vuoteen 1934 saakka.

Kivi-Sovio (Hansa-talo) Pekkatorin kulmalla

Brahenkatu 13:ssa sijaitsevaa rakennusta on kutsuttu Kivi-Sovioksi. Tontin rakentamisen aloitti Carl Gustaf Hedman (1784-1848) vuonna 1812. Hänen liikeyrityksensä joutui konkurssitilaan vuonna 1817 ja Hedman myi tontin ja rakennukset Johan Soveliukselle (1770-1852). Hän myi kiinteistön veljelleen Fredrik Sovelius vanhemmalle (1778-1837). Päärakennus valmistui vasta Fredrikin lesken Catharina Friemanin ((1779-1855) omistuksessa vuonna 1849.

Catharinan poika Johan IV Sovelius (1812-1853) sai Kivi-Sovion perinnöksi. Johanin kuoleman jälkeen Olivia Sovelius asui talossa poikansa Matts Johan Ernstin kanssa.

Olivia Soveliuksen perilliset myivät kiinteistön 25.11.1897 neiti Hanna Hannilalle. Häneltä talon osti 26.1.1903 tuomari Fredrik Grönroos. Hän asui talossa 14 vuotta. Grönroosilta talon osti 19.4.1917 maanviljelijä Edvart Koivikko.

Seuraava omistaja, hovioikeudenasessori John Sahlstöm, teki talokaupan Kivi-Soviosta 20.11.1925. Talo vaihtoi omistajaa jälleen 5.9.1932, kun sen osti Kansallis-Osake-Pankki. Parin vuoden kuluttua eli 8.5.1934 talo siirtyi tuomari Olli Johannes Piikivelle. Talo vaihtoi tämänkin jälkeen omistajaa useita kertoja 1900-luvun alkupuolella.

Raahelaiset tuntevat rakennuksen Hansa-talona. Nimi tulee talossa vuosikymmenet toimineen hotelli-ravintolan mukaan. Talossa aloitti jo välirauhan (13.3.1940-25.6.1941) hotelli- ja ravintolaliike, joka toimi eri omistajien hoidossa aina 1970-luvulle saakka.

Raahen kaupunki hankki Hansa-talon omistukseensa 1970-luvun alussa. Talossa järjestettiin ensin kursseja L. M. Ericssonin tuleville työntekijöille. Syksyllä 1975 Raahe-opisto pääsi asettumaan taloksi.

2000-luvun alussa Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopisto piti talossa majaansa. Keväällä 2012 Raahen kansalaistaloyhdistys Jyty ry sai koko talon käyttöönsä. Talo on ollut remontissa vuodesta 2021 alkaen. (2025)

Helmi Maria Heikinheimo (vuoteen 1906 Heikel) toimi vuosina 1911–1916 Suomen Lähetysseuran lääkärilähettinä suomalaisten ja kiinalaisten lääkärinä Pohjois-Hunanissa Kiinassa. Hän sai hermo- ja mielitautien erikoislääkärin oikeuden vuonna 1929. Hän työskenteli Takaharjun parantolassa ja Pitkäniemen sairaalassa.

Pappilasta tyttökoulun kautta yliopistoon

Helmi Heikinheimo syntyi 3.8.1879 Kittilän pappilassa Augusta (o.s. Hellman) ja Karl Abiel Heikelin viidentenä lapsena. Pariskunnalla oli 11 lasta.

Helmin reippaus ilmeni pappilan nuorten retkillä luonnonhelmassa. Hän kiipeili puissa ja katoilla. Jo koulutyttönä hän löysi elämälleen vakaan uskonnollisen sisällön ja toimi pyhäkoulun opettajana.

”Hän, jos kuka, piti huolen siitä, että jouluaattona meidät pappilan nuorimmat lastattiin rekeen ja sitten mentiin Jyväskylän pitäjän Palokan kylän köyhien luokse viemään perheille jouluiloa.” (Veikko Heikinheimo)

Jyväskylän tyttökoulusta Helmi siirtyi Helsingin suomalaiseen yhteiskouluun. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1899. Yhteiskunnan kuohuessa hän tunsi velvollisuudekseen toimia isänmaallisen hengen herättämiseksi kansamme keskuudessa ja ilmoittautui ensin filosofiseen tiedekuntaan valiten pääaineekseen historian. Hän kuitenkin harkitsi uudelleen elämäntehtäväänsä ja käsitti, että Jumala kutsui häntä lähetystyöhön. Ensimmäisen ylioppilastalvensa jälkeen hän alkoi opiskella lääkärintutkintoa varten.

”Heikinheimo suoritti Helsingin yliopistossa medikofiilitutkinnon 1902, lääketieteen kandidaatin tutkinnon 1905, ja lääketieteen lisensiaatin tutkinnon 1910. Heikinheimo teki opintomatkat Saksaan 1928, Ruotsiin 1935, Tanskaan 1937 ja Norjaan 1938. Heikinheimo opiskeli Englannissa London School of Tropical Medicinessä 1910–1911.” (Wikipedia)

”Helmi Heikinheimo toimi opiskeluaikanaan useissa oppilaitoksissa opettajana, mm. Jyväskylän tyttökoulun matematiikan ja luonnontieteiden vt. kollegana (opettajana) 2 1/2 kk vuonna 1903, terveysopin opettajana Helsingin vanhassa suomalaisessa tyttökoulussa vuosina 1905–1908, Suomen Lähetysseuran naiskoulussa vuosina 1907–1909, Helsingin uudessa yhteiskoulussa vuonna 1908 sekä Helsingin yliopistoon johtavilla jatkoluokilla vuosina 1908–1909.” (Arno Forsius)

Lääkärilähettinä Kiinassa

Helmin uravalintaan lienee vaikuttanut se, että hän tutustui lähetyssaarnaaja Frans Hannulaan Tyrväällä, jonne hänen isänsä oli siirtynyt kirkkoherraksi vuonna 1904. Hänen veljensä Hannes Heikinheimo oli Suomen Lähetysseuran lääkärilähettiläänä Kiinassa vuosina 1907–1909. Kun Hannes sai Kiinassa työskennellessään keuhkotuberkuloosin ja palasi Suomeen, Helmi otti hänen paikkansa.

”Heikinheimo toimi 1911–1916 Suomen Lähetysseuran lääkärilähettinä suomalaisten ja kiinalaisten lääkärinä Pohjois-Hunanissa Kiinassa. Hän hoiti sen ohella yksityispraktiikkaa ulkomaalaisten keskuudessa Kuling-vuoren kesäsiirtolassa ja toimi myös saman paikan kiinalaisen keuhkotautiparantolan lääkärinä.” (Wikipedia)

Koko Keski-Kiinassa ei silloin ollut toista naislääkäriä, jolla olisi ollut eurooppalainen lääkärikoulutus. Hän oli muutaman kymmenen miljoonan kiinalaisen keskuudessa ainoa naislääkäri. Ilman hoitoa jääneet naiset jonottivat hänen vastaanotolleen. Hän hoiti päivittäin jopa 60–70 potilasta.

Naisten Äänen haastattelussa vuonna 1916 Helmi kertoo muun muassa: ”Kun tyttö on päässyt sanotaan 2–4 vuotiseksi, käytetään hänen luonaan vanhaa naista, joka suorittaa tämän työn. Tyttö huutaa niin paljon kuin jaksaa, mutta se ei merkitse mitään. Pieni jalka taivutetaan niin, että varpaat lähenevät kantapäätä ja sidotaan sitten hyvin lujasti. Tosin on nykyään sellainen määräys, ettei tyttö pääse valtion kouluun sidotuin jaloin, ja siteet joskus tästä syystä avataan lapsen ollessa 9 tai 10 vanha, jolloin sen jaloista voipi vielä tulla jonkinmoista kalua, mutta useimmiten ei tyttöjä ensinkään kouluteta ja silloin jalat jäävät entiseen puristukseensa.

Avioliitot solmitaan hyvin aikaisin ja paitsi isää ja äitiä, asuu samassa talossa heidän naimisissa olevat poikansa ja näiden vaimot. Miniän kohtalo on yleensä kova. Hän on kaikkien komenneltavana.”

Takaisin Suomeen

Helmi sai Kiinassa keuhkotuberkuloositartunnan. Suomeen palattuaan hän meni potilaaksi Takaharjun parantolaan. Asteittain potilaasta tuli parantolan lääkäri. ”Helmi työskenteli Takaharjun parantolassa alilääkärinä 9.3.1917–18.2.1919, josta ajasta hän oli parantolan vt. ylilääkärinä yhteensä 2 kk vuosina 1917 ja 1918. Takaharjun jälkeen hän oli taas Keuruun vt. kunnanlääkärinä lyhyen ajan helmikuussa 1919.” (Arno Forsius)

”Mutta niin kuin jo siellä Kiinan lähetyskentällä hän oli toiminut sekä lääkärinä että sielunhoitajana, niin tahtoi hän tehdä myös kotimaassa. Hän siirtyi tuberkuloosilääkärin alalta mielitautien lääkäriksi.” (Veikko Heikinheimo)

”Hän oli ensin Pitkäniemen sairaalassa II alilääkärinä 28.2.1919–27.8.1920 ja sen jälkeen I alilääkärinä 28.8.1920–3.8.1946. Välillä hän oli vt. apulaislääkärinä Helsingissä Lapinlahden mielisairaalassa 2 kk vuonna 1920. Hän sai hermo- ja mielitautien erikoislääkärin oikeuden vuonna 1929.” (Arno Forsius) Pitkäniemen sairaala oli vuosina 1900–2024 Nokialla toiminut psykiatrinen sairaala. Se toimi osana Tampereen yliopistollista sairaalaa.

Tri Helmi Heikinheimo 60-vuotias

Aamulehti kirjoitti muun muassa: ”60 vuotta täyttää tänään Pitkäniemen sairaalan 1. alilääkäri tohtori Helmi Maria Heikinheimo. Hän on syntynyt Kittilässä ja tullut ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta 1899. Suoritettuaan lääketieteen kandidaattitutkinnon v. 1905 ja lääketieteen lisensiaattitutkinnon v. 1910 hän v. 1910 opiskeli Englannissa London School of Tropical Medicinessä ja oli vv. 1911–1916 Suomen Lähetysseuran lääkärilähettiläänä suomalaisten ja kiinalaisten lääkärinä Pohjois-Hunanissa Kiinassa. (…)

Tohtori Heikinheimo tunnetaan myös ahkerana luennoitsijana ja esitelmän pitäjänä eri opistoissa, useilla kursseilla sekä lukuisissa kongresseissa ja kokouksissa. Esitelmät ovat käsitelleet hänen ammattiaan koskevia tai sitä sivuavia kysymyksiä. Hän on myös lehdissä julkaissut kansantajuisia esityksiä samoista asioista.”

Helmin oli vaikea päästä eroon potilaista, joita hänen luokseen saapui Tampereelle pitkienkin matkojen päästä. Kun hän alkoi olla jo 80-vuotias, omaisten neuvoa noudattaen hän päätti, että kolme potilasta päivässä hän vielä jaksaa ottaa vastaan.

Mukana monessa yhdistyksessä

”Ajatus kristillisen lääkäriseuran perustamisesta syntyi keväällä 1922 suomalaisten lähetyslääkärien mielessä eristyneisyyden painaessa. Seuran perustamista valmisteleva kokous pidettiin 19.11.1922. Puheenjohtajana toimi Helmi Heikinheimo, joka toimi myös seuran puheenjohtajana aina vuoteen 1945, jolloin pyysi eroa ikäänsä vedoten.” (SKLS)

Helmi oli Suomen Lääkäriliiton, Duodecimin, Tampereen lääkäriseuran, Neuro-psykiatrisen yhdistyksen ja Lääkärien kristillisen yhdistyksen jäsen sekä viimemainitun yhdistyksen puheenjohtaja.

Koti ja kesähuvila Nokialla

Helmi asui Nokialla. Hänellä oli kesähuvila Vihnusjärven rannalla. ”On ihmeellistä, että Helmi kaikkien näiden rasitusten jälkeen eli lähes 90-vuotiaaksi. Se olisi käsittämätöntä, jollei hänen elämäänsä olisi ohjannut meidän Taivaallinen Herramme.” (Veikko Heikinheimo)

Helmi Heikinheimo kuoli 25.1.1968 Nokialla. Hänen viimeinen leposijansa on Tyrvään kirkkomaassa.

Tukholmassa syntynyt Hedvig Bensow (1858-1894) oli ensimmäinen nainen, joka oli koulutettu hammaslääkäri ja joka sai harjoittaa koulutustaan vastaavaa ammattiaan Suomessa.

Isä ansioitunut hammaslääkäri

Hedvig Eleonora syntyi Tukholmassa 1858. Isänsä, hovihammaslääkäri Simon Constantin (Konstantin) Bensow (1828-1918) ja äiti Eleonora Wallenstein (1830-1904) olivat molemmat syntyneet Pietarissa ja muuttaneet Tukholmaan. Perheessä oli seitsemän lasta. 

Simon Bensow oli valmistunut hammaslääkäriksi 1851 Tukholmassa ja hänestä tuli hovihammaslääkäri 1867. Vuonna 1852 hän oli saanut oikeuden harjoittaa hammaslääkärintointa Suomessa, mutta muutto Suomeen toteutui vasta 1872. 

Bensow oli perustamassa Skandinaviska tandläkareföreningeniä vuonna 1866. Hän oli myös ensimmäinen, joka perusti vuonna 1865 Tukholmaan poliklinikan vähävaraisille ja järjesti opetusta kandidaateille. Häntä pidetään hammaslääkärikoulutuksen aloitteentekijänä Pohjoismaissa ja Suomessa. 

Hedvig opiskeli nuorena Wallinska flickskolanissa ja Sahlbergska skolanissa. Kun jatko-opiskelut eivät enää kiinnostaneet, äiti ehdotti kaukonäköisesti Hedvigille käytännönläheistä ammattia. Ja kun isä oli taitava hammaslääkäri ja halukas opettamaan, Hedvigin ammattiura oli sillä selvä ja vanhempien toivomusta, kuten siihen aikaan oli tapana, täytyi kunnioittaa. Pikku hiljaa opiskelu alkoi kiinnostaa ja hänestä tuli ammatilleen täysin antautunut hammaslääkäri.

Vuonna 1872 Bensowin perhe muutti Helsinkiin.

Hammaslääkäriopinnot

Hedvig oli ollut isänsä hammaslääkärin apulaisena jo nuoresta saakka ja samalla hän oli oppinut ammatin vähän kuin kisälli-mestari periaatteella. 

Hedvig Bensow suoritti hammaslääkärin tutkintonsa keisarillisessa venäläisessä sota-akatemiassa Pietarissa (St. Petersburg Military Medical Academy) ja sai vuonna 1887 Lääkintähallitukselta luvan harjoittaa maassamme hammaslääkärin ammattia. Hän oli järjestyksessä 20. hammaslääkärinoikeudet Suomessa saanut ja ensimmäinen naishammaslääkäri. Hänen valmistumisestaan uutisoi useampikin sanomalehti Suomessa. 

Suomessa ei ollut vielä hammaslääkärinopetusta eikä ollut edes asetettu minkäänlaisia vaatimuksia ammatin harjoittamiseen. Lääkintähallitus pohti hakijoiden edellytyksiä ja antoi joko kieltävän tai myöntävän lausunnon ammatin harjoittamisesta. 

Monen vuoden ajan Hedvig isänsä johdolla opetteli tulevaa ammattiaan, harjoitteli käytäntöä anatomiasalissa ja opiskeli teoreettisesti isänsä ohjauksessa. Muutaman kuukauden opiskelu keisarillisessa venäläisessä sota-akatemiassa hammaslääketieteen laitoksella Pietarissa päättyi tutkintoon 1887. Saman vuoden kesällä hän jatkoi opintojaan Bremenissä, jossa opiskeli uutta menetelmää paikata hampaita kuuluisan professori Wilhelm Heristin ohjauksessa. 

Vaikka Hedvig oli avioliiton solmimisen myötä tullut taloudellisesti riippumattomaksi, hän tästä huolimatta harjoitti ammattiaan isänsä assistenttina Helsingissä muutaman tunnin päivässä ja piti yksityistä vastaanottoa Viipurissa ja Helsingissä mm. Pohjois-Esplanadikatu 31:ssä.  

Hammaslääkäri kansakouluihin

Hedvig Bensow-Ståhlbergiä kiinnosti myös hampaiden hoidon valistustyö. Hän oli tehnyt opintokäyntejä mm. Kööpenhaminaan, Tukholmaan ja Göteborgiin. Hän oli kuullut puhuttavan kouluhammaslääkärisuunnitelmista.  Tästä innostuneena hän päätti ryhtyä toimeen kotimaassaan ja saada Suomeenkin vastaava. Ehdotukselle piti ensin saada kannatusta. Tätä tarkoitusta varten hän piti esitelmän Porvoossa talvella 1894 ja ehdotti hammaslääkärin palkkaamista kouluihin ”Arbetets vänner” -yhdistyksen tilaisuudessa, joka myöhemmin teki tästä aloitteen kansakoululautakunnalle. Ja hänellä oli tutkittua tietoa taustana! Hedvig oli nimittäin tehnyt tutkimuksen ja tarkastanut 516 kansakoululaisen hampaiden kunnon iältään 7-16-vuotiaita. Vain 34 lapsella oli täysin eheät hampaat. 

Hedvig Bensow-Ståhlberg oli aikaansa edellä. Nimittäin Tampere oli kuitenkin ensimmäinen, jossa lasten ja nuorten kunnallinen hammashoito aloitettiin vuonna 1909, Turussa 1910 ja Vaasassa 1912. Helsingissä tehtiin aloite kaupungin kustantamasta kansakoululaisten hammashoidosta jo 1893, mutta kaupunginvaltuusto ei hyväksynyt aloitetta. Vasta 1925 Helsingissä aloitti kunnallinen kouluhammasklinikka.  

Entä milloin laki kansakoulujen hammaslääkäritoimesta hyväksyttiin? Vuonna 1957 siitä tuli kaikkien kuntien lakisääteinen tehtävä, siirtymäaika oli kymmenen vuotta. Yli 60 vuotta oli kulunut Hedvig Bensowin ehdotuksesta! 

Avioliitto Oskar Ståhlbergin kanssa

Hedvig Bensow vihittiin 5. helmikuuta 1893 Utajärvellä syntyneen ja leskeksi jääneen Helsingin apulaispoliisimestari ja hovineuvos Oskar August Ståhlbergin (1838-1908) kanssa. 

Hedvig oli hyväsydäminen ihminen. Ja hän oli myös naisasianainen, joka oli liittynyt jäseneksi Naisasialiitto Unioniin.

”Fru Stålhberg var en gladlynt och synnerligen godhjärtad person, som ömmade för alla nödställda och lidande. Hon hade sedan länge bland de fattiga på Rödbärgen några kunder som hon i all tysthet ihågkom med vänliga besök och gåfvor.”  Näin kirjoittaa päätoimittaja Rosina Wetterhoff Hemmet och Samhället -lehdessä.

Avioliitto päättyi seuraavana vuonna. Hedvig oli sairastunut ja hän oli ollut muutaman viikon ajan Hangössä hoidattamassa itseään. Mutta sairaus vei voiton ja 15. marraskuuta 1894 vasta 36-vuotias Hedvig nukkui ikuiseen uneen.

Hemmet och Samhället -lehden päätoimittaja Rosina Wetterhoff oli laatinut joulukuun lehdessä 1894 muistosanat edesmenneestä Hedvig Bensow-Ståhlbergistä:

”Såsom en gärd af aktning för Hedvig Bensow-Ståhlbergs minne nedlade hennes härstädes bosatta kolleger och Kvinnosakförbundet Unionens ordförande blommor på hennes graf. Till ett uttryck af erkänsla och aktning äro äfven dessa enkla minnesord ämnade”.

Valtioneuvoksetar Emma Saltzman (1853-1934) aloitti muistelmiensa ”Minnen och anteckningar” kirjoittamisen 40-vuotiaana luultavasta kotonaan Pohjoisranta 14:ssä Helsingissä vuonna 1894. Hänen aviomiehensä, Fredrik Saltzman, oli lääkintöhallituksen pääjohtajana vuodet 1890–1902 ja heillä oli viisi lasta. Muistelmissaan Emma kertoo omista lapsuudenmuistoistaan ja suvustaan. Kiitos muistelmien ja tyttärensä Emma Saltzmanin kirjoittaman ”En släktrönika” on jälkipolville jäänyt taltioituna Emma Saltzmanin ainutlaatuinen venäläinen lapsuus ja nuoruus sekä myöhäisemmät vaiheet suomalaisen yhteiskunnan monissa pyörteissä naisasianaisena ja vaikuttajana.

Emman vanhemmat

Emma Ruin syntyi vuonna 1853 Tsarskoje Selossa Puškinin kaupungissa Pietarin eteläpuolella perheen vanhimpana lapsena. Hänen isänsä, tykistön kapteeni Konstantin Nikolai Ruin (1818-1900), oli yksi niistä monista suomalaisista upseereista, jotka palvelivat tsaarin armeijassa Venäjällä Kronstadtissa, joka oli tuohon aikaan venäläisen laivaston tärkein tukikohta. Konstantin Ruin oli opiskellut Haminan kadettikoulussa.

Äitinsä Natalia Sofie o.s. Cronman (1833-1877) oli saksan kieltä puhuva balttilais-saksalaista sukua ja syntynyt Liivinmaalla (nyk. Etelä-Viro ja Pohjois-Latvia). 19-vuotias Natalia Cronman ja 34-vuotias Konstantin Ruin vihittiin vuonna 1852.

Emman vanhemmat olivat arvomaailmaltaan samanlaisia, mutta temperamentiltään ja luonteeltaan erilaisia. Natalia oli vilkas, Konstantin taas rauhallinen ja hidasluonteinen. Heidän erilainen kasvuympäristönsä oli vaikuttanut siihen, että heidän kansallinen identtiteettinsä ankkuroitui eri tavalla. Natalian suvulta oli riistetty oikeus omaan kotimaahansa, jota ei enää edes ollut olemassa. Kun taas Konstantinilla oli vahva ja pitävä side ja rakkaus kotiseutuunsa ja suomalaisiin sukujuuriinsa.

Natalia ja Konstantin Ruinin lapset olivat nimeltään Emma (1853-1934), Constantin (1855-1922), Waldemar (1857-1938), josta tuli myöhemmin Helsingin yliopiston rehtori ja Nathalia (1859-1932) sekä Ida (1861-1935).

Lapsuus Venäjällä

Emman synnyinvuonna Venäjä oli osapuolena ns. Krimin sodassa (1853-1856).

Keisari Nikolai I (1796-1855) määräsi naiset ja lapset poistumaan Kronstadtista mahdollisen vihollisen hyökkäyksen pelossa vuonna 1855. Raskaana oleva äiti Natalia, 2-vuotias Emma ja lastenhoitaja pakenivat Viipurin kautta isänsä Konstantinin siskojen luo Immalan tilalle Etelä-Karjalaan Ruokolahdelle Immalanjärven rannalle. Emman varhaisimmat lapsuusmuistot liittyivät juuri Immalaan ja veljensä Constantinin syntymään.

Krimin sodan loputtua isänsä Konstantin sai nimityksen patteriston komentajaksi ja määräyksen muuttaa perheensä kanssa pieneen Suzdalin kaupunkiin, joka sijaitsi Vladimirin kuvernementissä noin 200 kilometrin päässä Moskovasta itäkoilliseen.

Emma oli nelivuotias, kun perheeseen syntyi poika Waldemar ja kaksi vuotta myöhemmin Natalia-sisko. Suzdalissa Emma sairasti vaikean lavantaudin, sen ajan vaarallisimpia tauteja. Emma kirjoittaa muistelmissaan, että tänä aikana hän oppi puhumaan saksaa, koska tohtori (alkoholiin taipuvainen) oli saksalainen ja keskusteli Emman äidin kanssa saksaksi.

Perheen lastenhoitajana työskenteli venäjänkielinen maaorja Avdotja luultavasti vuoden 1854 alusta. Häntä oli kohdeltu erittäin huonosti edellisessä perheessä, päässä oli aina huivi, koska puolet päälaesta oli ilman hiuksia. Hän oli noin kolmikymmenvuotias, mutta näytti ikäiseltään paljon vanhemmalta. Perheen lasten myös Emman ensimmäiseksi kieleksi tuli näin ollen venäjä. Avdotja jäi pysyvästi perheen palvelukseen ja hän seurasi uutta isäntäperhettä joka puolelle Venäjän maata ja lopulta Suomeenkin.

Upseerin elämä oli kiertämistä paikkakunnalta toiselle ja Suzdalissa tuli ajatus jättää entinen ja aloittaa uusi ura vuonna 1860. Tähän antoi mahdollisuus ostaa metsää ja uittaa tukit Volgaa pitkin aina Kaspianmerelle saakka. Suuri kylä, johon perhe muutti keskellä talvea hevoskyydillä tavaroineen kaikkineen, oli nimeltään Voskresenskoje ja sijaitsi kaukana idässä, 400 kilometriä Suzdalista Nižni Novgorodin kuvernementissä. Sijainti oli kaukana kaikesta, kylästä oli kuitenkin muotoutunut alueensa huomattava kauppapaikka.

Elämä Voskresenskojessa toi uusia vaikutteita. Venäjällä nimittäin kuohui! Maaorjuus ja talonpoikien olosuhteet puhututtivat. Nihilistit oli Venäjällä 1860-luvulla alkanut ajatussuunta, joka asetti järjen korkeimmaksi tuomariksi. Venäläinen kirjailija Ivan Turgenevin (1818-1883) Isät ja pojat -romaani herätti suurta kohua. Emma muistelee, että kirjaa luettiin ja siitä keskusteltiin kotona ja hän itse kuunteli salaa väittelyä. Varsinkin Emman äiti ihastui uusiin kirjallisiin ja poliittisiin ajatuksiin. Aleksanteri II ansiosta yksityisten kartanoiden maaorjat vapautettiin vuonna 1861. Armahdus koski myös osittain Emman perhettä. Vapautusmanifesti luettiin kylän kirkossa, ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja maaorja Avdotja palasi seremonian jälkeen Ruinin perheeseen vapaana ihmisenä. Tämä ainutlaatuinen tilaisuus ja sen ymmärtäminen merkitsi Emmalle paljon ja lisää vaikutteita olisi tulossa.

Nuoruus Tulassa

Perheen kaksivuotinen Volga-episodi keväällä 1862 sai nolon lopun. Isänsä ja hänen liikekumppaninsa ostamat metsät olivatkin pantattuja ja liiketoiminta piti lopettaa. Ikimuistettava matka tuli tästäkin. Tavarat hevoskärryihin, lapsilla hinkuyskä, junalla vasta-avattua rautatietä Nižni Novgorodista Moskovaan ja siitä jälleen Immalan tilalle Suomeen. Yhdeksänvuotiaan Emman kotiopetus jatkui Immalassa. Hän osasi jo lukea ja kirjoittaa, puhua venäjää ja saksaa ja vähän ruotsiakin. Lisäksi hänelle opetettiin katkismusta, uskonnonhistoriaa ja maantietoa sekä laskentoa. Saksalaisesta lastenlehdestä ”Herzblättchens Zeitvertreibistä” tuli mielilukemista.

Isän ura monien vaiheiden jälkeen sai vuonna 1863 jatkoa varuskuntakaupunki Tulassa, joka sijaitsi Moskovasta etelään ja oli ja on yhä tunnettu samovaareistaan. Tulassa asui Emman isoäiti Amalia ja täti Sofie, joka ilahtui siskonsa tulosta. Sofien elämä oli ollut raskasta, koska Amalian sana oli laki ja hänen oikkujaan piti totella. Ainoan elossaolevan poikansa Amalia oli heittänyt ulos nuorikkoineen, koska tämä oli mennyt naimisiin ilman hänen hyväksyntää ortodoksiuskoisen kanssa ennen kuin täytti 30 vuotta. Sofie uhmasi äitiään viettämällä toipilasaikaa Ruinin perheen kesäpaikassa lääkärin määräyksestä. Tästä tottelemattomuudesta Amalia vihastui. Hän teki itsemurhan ooppiumia käyttäen. Lasten oma tahto otti voimille. Emma kirjoittaa muistelmissaan jonkin verran ymmärtävänsä isoäitinsä reaktiota.

Tulassa jatkui myös lasten kotiopetus kotiopettajattaren johdolla. Pianonsoitto ja päivittäinen keskustelu ranskaksi olivat oppiaineita muiden lisäksi. Constantin lähetettiin 10-vuotiaana Suomeen valmistautumaan Haminan kadettikouluun. Ensimmäinen vuosi oli raskas, hän ei osannut edes ruotsia eikä suomea. Emman kouluksi valittiin kolmivuotinen Troederska pensionatet, joka oli sisäoppilaitos. Kouluvaatteena ruskea villaleninki, musta essu ja letitetty tukka hiusverkon peitossa. Saksaa, englantia ja ranskaa opetettiin ja itse opetuskieli oli venäjä. Venäjän kielioppia, kirjallisuutta ja historiaa pidettiin tärkeinä. 16-vuotiaana Emma suoritti kotiopettajattaren tutkinnon neljän muun nuoren naisen kanssa vuonna 1869 ylimääräisen kurssin jälkeen. Tutkintoa vaati oppilaat itse ja sen myönsi paikallisen lukion rehtori, allekirjoitus oli Moskovan yliopiston kuraattorin. Merkittävä tapahtuma tytöille itselleen ja myös sisäoppilaitokselle.

Suomalaisuuden vaikutus lisääntyi Ruinin perheessä, kun palkattiin suomenruotsalaista palvelusväkeä sekä kotiopettajatar, jonka tehtävä oli lähinnä nuoremman veljen opettaminen. Kotiopettajatar jäi moneksi vuodeksi ja häneltä Emma sai ruotsinkielisiä teoksia luettavaksi, kuten Fänrik Ståls sägner, Topeliuksen ja H. C. Andersenin satuja. Emman kiinnostus kirjallisuuteen lisääntyi, hän ahmi Leo Tolstoin vasta ilmestyneen romaanin Sota ja rauha. Tolstoin omistama kartano ja koti Jasnaja Poljana sijaitsi muuten perheen kesäpaikan naapurissa. Joten  Tolstoin suhtautuminen maaorjuuteen ja talonpoikien hyvinvointiin ja koulunkäyntiin ei ollut Emmalle tuntematonta.

Muutto Suomeen ja Mommillaan

Ruinin perhe lapsineen, Sofie-täti ja entinen maaorja Avdotja sekä saksalainen kotiopettajatar muuttivat suomenkieliselle alueelle Hämeeseen. Perheen vaurastamisen myötä vuonna 1870 Konstantin Ruin osti Hämeestä Lammin kunnasta noin 100 kilometrin päästä Helsingistä Mommilan kartanon, jossa harjoitettiin maataloutta, karjanhoitoa, metsätaloutta sahalaitoksineen. Edellisestä voi jo päätellä, että tila oli suuri, palvelusväkeä ja torppareita tarvittiin. Emma vietti kaiken kaikkiaan yhdeksän vuotta Mommilassa.

Natalia Ruin sairastui vakavasti, luultavasti kyseessä oli umpisuolentulehdus ja hän kuoli 43-vuotiaana vuonna 1877. Emma oli tuolloin 23-vuotias ja perheen vanhin lapsi, nuorimmat sisarukset olivat vielä teini-ikäisiä. Onneksi oli Sofie-täti apuna.

Natalia Ruinia hoitanut nuori lääkäri Fredrik Saltzman rakastui Emmaan ja häitä vietettiin Mommilassa 1879. Samana vuonna 40-vuotias Fredrik Saltzman oli nimitetty ylimääräisen kirurgian professoriksi Keisarillisen Aleksanterin yliopistoon.

Konstantin Ruin joutui myymään Mommilan viidentoista vuoden omistamisen jälkeen. Hän oli ollut takuumiehenä ja joutunut tämän vuoksi myymään rakastetun Mommilan. Yksi Mommilan myöhemmistä omistajista tulisi olemaan liikemies, kulttuurin ystävä ja mesenaatti Alfred Kordelin, joka ammuttiin Mommilan mailla marraskuussa 1917.

Perhe-elämää Helsingissä

Emma ja Fredrik Saltzman vastavihittynä pariskuntana muuttivat Helsinkiin Fredrikin ja tämän siskon Helenen asuntoon Kruunuhakaan Nikolainkadulle. 45-vuotias Helene muutti käytännön syistä kerrosta alemmaksi samaan taloon. Hänestä tuli tykätty täti veljensä lasten keskuudessa.

Perheeseen syntyi lapset Emma (1880-1972), Fredrik (1881-1972), Karin (1882-1958), Hanna (1884-1959) ja Helmi (1887-1908). Kotikieli oli ruotsi. Kaikki tytöt suorittivat ylioppilastutkinnon ja pysyivät naimattomina. Heidät kasvatettiin itsenäisiksi naisiksi, jotka pystyivät elättämään itsensä valmistumalla ammattiin. Tytär Emmasta tuli tunnettu tekstiilisuunnittelija, muut tytöt opiskelivat opettajiksi. Fredrik opiskeli isänsä tavoin lääkäriksi ja hän toimi mm. Marian sairaalan sisätautiosaston ylilääkärinä.

Emman aviopuolisosta tuli menestynyt kirurgi, hallintojohtaja ja valtioneuvos. Fredrik Saltzman sai varsinaisen professuurin vuonna 1883 Aleksanterin yliopistossa. Ennen nimitystä hänen täytyi suorittaa suomen kielen koe, kieliriidat ja muut akateemiset esteet vaikeuttivat nimitystä. Lääkintöhallituksen pääjohtajana hän toimi vuodet 1890-1902.

Heidän suuri kotinsa Kruunuhaassa Pohjoisranta 14:ssa oli täynnä tapaamisia, edustamista, päivällisiä ja seurustelua yläluokkaisten seurapiiriläisten kera. Seuraavat 40 vuotta tässä osoitteessa tulisi olemaan perheen koti. Koti jossa oli 9 huonetta, keittiö, tarjoiluhuone, palvelijoiden huone ja kylpyhuone. Asunnossa oli puulämmitys.

Aviopuolison terveys huononi 1913 ja Fredrik Saltzman kuoli vuonna 1914. Emma sairastui vuotavaan vatsahaavaan 1920-luvun alussa. Hän oli yhä edelleen aktiivinen yhteiskunnallisissa kysymyksissä ja kirjoitteli eri julkaisuihin. Myös koti Pohjoisranta 14:ssa tuli liian suureksi ja kalliiksi ylläpitää. Koti myytiin 1925 ja uusi viiden huoneen moderni asunto sijaitsi Kruunuhaassa Ritarikatu 9:ssä. Emma Saltzmanin kunto heikkeni ja 80-vuotiasjuhlat pidettiin vain perhepiirissä. Helmikuussa 1934 Emma Saltzman menehtyi.

Naisasianainen

Yhteiskunnalliset kysymykset, ensimmäinen sortokausi ja varsinkin naisasialiike herätti valveutuneet naiset. Suomeen perustettiin useita naisjärjestöjä kuten Suomen Naisyhdistys vuonna 1884, Naisasialiitto Unioni 1892, Marttajärjestö 1899 ja Suomalainen Naisliitto 1907. Nämä varhaiset järjestöt ovat yhä edelleenkin toiminnassa mukana. Emma oli jo Venäjällä tutustunut uusiin aatteisiin. Tarmokkaana naisena hän ryhtyi monen muun hyvin toimeentulevan ja valveutuneen naisen tavoin hyväntekeväisyys-, valistus- ja sivistyshankkeisiin.

Vuonna 1902 perustettiin erikseen Naiskagaali, joka toimi 1901 perustetun Kagaalin rinnalla vastarintajärjestönä ja joka häiritsi ja sabotoi Venäjän yhtenäistämistoimia Suomessa. Naiskagaalilla oli kaksi salaista tehtävää: kerätä rahaa kiellettyjen painotuotteiden painattamiseen ja jakaa kiellettyä kirjallisuutta, lähinnä Ruotsissa painettua Fria ord -lehteä 5 000 tilaajalle ympäri valtakuntaa. Ja siinä he olivat neuvokkaita. Emma Saltzman oli valtakunnallisen Naiskagaalin ja Helsinkikomitean välinen yhteyshenkilö yhdessä vahvan naisvaikuttaja ja Naiskagaalin perustajäsenen Tekla Hultinin (1864-1943) kanssa.

Vuoden 1905 yleislakko kosketti Emmaa ja häntä harmitti kovasti suomalaisten kahtiajakautuminen ja sisäpoliittinen valtataistelu. Hänen sympatiansa olivat työttömien puolella ja hän keräsi omalla listalla toiseksi eniten varoja työttömille Suomen Yhdyspankin listan jälkeen. Poroporvallinen aviopuoliso ei niellyt vaimonsa edesottamuksia, mutta Emma puolusti tekoaan vetoamalla, että tie kohti demokratiaa oli välttämätön. Aavistiko hän, että 12 vuotta myöhemmin Suomi olisi itsenäinen, demokraattinen valtio.

1900-luvulla Euroopassa alettiin yleisesti ja varsinkin koulutettujen naisten keskuudessa puhua naisten äänioikeudesta. Yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kaikille kansalaisille oli suomalainen työväenliike vaatinut jo 1800-luvun lopulla.

Kansainvälinen naistenkonferenssi vuonna 1904 pidettiin Berliinissä ja Suomesta osallistui siihen toimittaja Annie Furuhjelm (1859-1937). Hän kokosi naisten äänioikeudesta kiinnostuneita naisia kotiinsa ja varsinkin Naisasialiitto Unionista ja Suomen Naisyhdistyksestä. Emma Saltzman oli yksi kutsutuista, joka Furuhjelmin mukaan oli ”känd för sitt förstånds kritiska skärpa”. Naisten oli määrä toteuttaa ensimmäinen kaikille avoin tilaisuus ja keskustella naisten äänioikeudesta Suomessa. Kokous toteutettiin 1904 marraskuussa. Äänioikeuden saajista kokouksessa ei päästy yksimielisyyteen. Osa naisista, miehistä nyt puhumattakaan, ei hyväksynyt alempien yhteiskuntaluokkien oikeutta äänestää valtiollisissa vaaleissa.

Tammikuussa 1906 Naisasialiitto Unionin aloitteesta perustettiin Helsingin keskuskomitea ajamaan naisten äänioikeutta. Yksi näistä yhdeksästä valitusta oli Emma, puheenjohtajaksi nimettiin Annie Furuhjelm. Emma Saltzman liittyi toukokuussa 1906 Suomen ruotsalaiseen kansanpuolueeseen (RKP) ja hänet valittiin myös puolueen keskushallitukseen. Koska naisten äänioikeus oli toteutumassa vuoden 1907 vaaleissa, oli puolueissa tarve naisehdokkaista. Emma Saltzman ei asettunut ehdolle, vaikka hänellä kannatusta olikin. Tytär Emma perustelee muistelmissaan En släktkrönika, että äidin etusijalla olivat koti, aviomies ja lapset.

Naiset pääsivät ensi kertaa äänestämään yksikamarisen eduskunnan vaaleissa 15.-16.3.1907. Vaalitulos oli pettymys naisasianaisille. Vain 19 naista tuli valituksi. Dagmar Neovius RKP:stä oli yksi näistä ensimmäisistä naiskansanedustajista.

Marttajärjestö/Marthaförbundet

Emma Saltzman liittyi Marttajärjestöön vuonna 1906 ja vuonna 1909 hänestä tuli keskushallituksen sihteeri. Auttamis- ja valistustyö huonompiosaisia kohtaan kiinnosti häntä.

Emma valittiin paikallisen Marttajärjestön vastaperustetun ja kaksikielisen Kallion osaston puheenjohtajaksi 1909, joka sittemmin vuonna 1918 jaettiin suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen (Ringblomman) osastoon.

Järjestöaktiivit pitivät tärkeänä ylläpitää ompeluseuraa (Emmas syförening) työläisnaisille. Joka toinen viikko noin 70 naista osallistui ompeluseuraan. He tekivät käsitöitä, joita sitten kaupattiin myyjäisissä. Ja saadulla voitolla järjestettiin lepoa tarvitseville martoille virkistystoimintaa. Stockmann antoi kangaspakoista alennusta ja lähinnä Emma itse leikkasi kankaat kotonaan ja vei ne ompeluseuraan ommeltaviksi. Kallion osasto teki myös valistustyötä. Oli ääneenlukua, kirjoja lainattiin ja esitelmiä pidettiin Vuosina 1909-1912 järjestettiin 18 luentotilaisuutta ja alkuaikoina erityisesti naisten äänioikeudesta.

Työläisnaisille saatiin hankittua tilat, johon muualta muuttaneet tehdastyöläisnaiset vuokrasivat huoneen asuntopulasta kärsivässä Helsingissä.

Emma Saltzman valittiin Marttapäivillä vuonna 1911 komiteaan, jonka tehtäväksi tuli suunnitella asioimisto, johon Marttajärjestön haaraosastot voisivat tuoda tuotteitaan maakunnista myytäväksi pääkaupunkilaisille. Sellainen perustettiinkin Helsinkiin Iso-Robertinkatu 1:een.

Vuonna 1924 Marttajärjestö jakaantui kielen perusteella kahtia. Suomenkielistä toimintaa jatkoi Suomalainen Marttaliitto ry, ruotsinkielistä Finlands svenska Marthaförbund rf, jonka keskeinen toiminta tulisi olemaan suomenruotsalaisuudesta vaaliminen.

Svenska Kvinnoförbund

Marttajärjestön ohella Emmaa kiinnosti myös poliittinen toiminta. Hän oli liittynyt vuonna 1906 RKP:hen. Nyt puolueen suomenruotsalaiset naiset halusivat perustaa erityisesti naisille tarkoitetun järjestön. Vuonna 1907 kesäkuussa yli 400 naista eri paikkakunnilta kokoontui keskustelemaan esim. siitä, pitäisikö naisten olla puolueensa jäseniä vai ei. Vai pitäisikö perustaa peräti oma puolue? Kokouksesta tuli myrskyisä. Perustettiin kuitenkin oma järjestö, jonka tehtävänä oli yhdistää ruotsinkielisiä naisia yhteisten teemojen ympärille.

Svenska Kvinnoförbundet i Finland perustettiin marraskuussa 1907. Puheenjohtajaksi valittiin Annie Furuhjelm, joka jatkoi tehtävässään 30 vuotta. Emmasta tuli liiton sihteeri 1908 ja hän oli luottamustehtävässä vuoteen 1919.

Emma oli myös ruotsin kielen ja kulttuurin kannattaja, vaikka ruotsin kielen hän oli oppinut vasta Suomeen muutettuaan. Kotikielethän olivat olleet saksa ja venäjä, ranskaa hän oli opiskellut Tulassa. Ruotsi oli se kieli, josta tuli hallitseva kieli Helsingissä ja perheessä puhuttiin ruotsia. Emma jopa paheksui, kun Snellmanin 100-vuotispäivänä 12.5.1906 noin 300 000 suomalaista suomensi sukunimensä.

Vuonna 1913 Emma Saltzman täytti 60 vuotta. Hänen syntymäpäivänsä huomioitiin eri lehdissä ja hänen rooliaan International Federation for Finland -komitean sihteerinä kiiteltiin. Komitea muodostui Naisasialiitto Unionin, Svenska Kvinnoförbundetin ja Suomalaisen Naisliiton edustajista.

Folkhälsan

Samfundet Folkhälsan i svenska Finland perustettiin maaliskuussa 1921. Yhä toiminnassa olevan järjestön tarkoituksena oli toimia paremman terveyden ja elämänlaadun puolesta. Hallituksen jäseniksi valittiin lähinnä professoreita. Ainoa nainen ensimmäisessä hallituksessa oli Emma Saltzman. Emman edesmennyt puoliso Fredrik Saltzman (k. 1914) oli ollut Helsingin yliopiston kirurgian professori ja lääkintöhallituksen pääjohtaja ja todellisen valtioneuvoksen arvonimen hän oli saanut 1901. Helsingin kirurgisessa sairaalassa aloitettiin Fredrik Saltzmanin aikana Suomen ensimmäinen sairaanhoitajien koulutus. Ja lääkintöhallituksen pääjohtajana ollessaan sairaanhoitajien koulutus laajennettiin lääninsairaaloihin koko Suomessa.

Emma Saltzmanin tehtäväksi Folkhälsanin alkuaikoina muodostui sairaanhoitajien saaminen terveyssisartoimintaan. On myös sanottu, että hän toi idean terveyssisartoiminnasta Saksasta. Terveyssisarten työtehtävä oli käydä kodeissa ja antaa neuvoja siisteyteen ja huolenpitoon. Kun Folkhälsanin tarvitsi palkata uusia terveyssisaria, he ilmoituksissaan sairaanhoitajien Epione-lehdessä pyysivät ottamaan yhteyttä Emma Saltzmaniin.

Valtioneuvoksetar Emma Saltzman haudattiin 9.2.1934 Hietaniemen hautausmaalle Saltzmanin sukuhautaan.

Helsingin Sanomat kirjoittaa muistokirjoituksessa 7.2.1934 seuraavaa: ”Valtioneuvoksetar Emma Saltzmanin nimellä on kaunis kaiku passiivisen vastarinnan ajoilta, jolloin hän naiskagalina teki huomattavia palveluksia isänmaalle ja myöhemmin saavuttamallemme itsenäisyydelle. Rohkeasti hän keräili varoja, samoin pelkäämättä jakeli n.s. kiellettyä kirjallisuutta. Vielä myöhemmin, kun Suomen vapauden hetki löi, hän oli toimihenkilönä naisista ensimmäisiä. Paitsi valtiolliseen taisteluun hän otti myös innokkaasti osaa yhteiskunnallisten kysymysten selvittämiseen.”

Lisälukemista! 

Inga Elgqvist-Saltzman ja tyttärensä Katarina Saltzman, molemmat ruotsalaisia tutkijoita ja professoreita, ovat kirjoittaneet ansiokkaan elämäkerran Emma Saltzmanista, En röst för frigörelse; Emma Saltzmans livshistoria. Emman pojan Fredrik Saltzmanin (1881-1972) poika Georg-Fredrik Saltzman (1920-2002) oli naimisissa Inga Elgqvist-Saltzmanin kanssa. Ingan kotoa vintiltä Öölannista löytyi Emma Saltzmanilta perittyjä käsikirjoituksia, joita oli selailtu aika ajoin. 81-vuotias Inga tyttärensä Katarinan kanssa aloitti sukelluksen suomalaiseen naisasiahistoriaan kirjoittamalla En röst för frigörelse.

Ajatus kirjastoalasta ammattina tuli mieleen lukioaikana, kun piti päättää jatko-opinnoista.  Olin viihtynyt koulukaupunkini Hämeenlinnan tunnelmallisessa kirjastossa, joka oli perustettu entiseen venäläiseen sotilaskirkkoon. Sinne askeleeni usein iltaisin johtivat; olinhan tuolloin innokas runotyttö.

Niinpä hakeuduin opiskelemaan kirjallisuus- ja kirjastotiedettä Tampereen yliopistoon. Tutkinnon suoritettuani palasin Hämeenlinnaan, jonka kirjastosta sain kirjastoamanuenssin viran ja uuden kirjastotalon valmistuttua opinto-osaston hoitajan. Työn ohessa tein gradun vankien lukemisesta. Sitä seurasi pitkäaikaisen haaveeni toteutuminen: pääsin vuonna 1991 kirjastoalan kehitystyöprojektiin Tansaniaan. Vuosi pakolaiskeskuksessa oli avartava kokemus, ja kiinnostuin kansainvälisestä yhteistyöstä kirjastoalalla. Niinpä kun Suomen kirjastoseuran toiminnanjohtajan paikka tuli hakuun, hain sitä ja tulin valituksi. Eläkkeelle jäin marraskuussa 2015.

Koska kirjastoseuran toiminta on myös kansainvälistä, osallistuin kahteen projektiin, jotka veivät minut Aasiaan ja Afrikkaan. Pääsin mukaan myös kansainvälisen kattojärjestön IFLAn toimintaan, ensin sen hallituksen jäseneksi ja presidentiksi vuosiksi 2013–2015. Presidenttikauteni teema oli Vahvat kirjastot, vahvat yhteiskunnat.  

”Sinusta tulisi hyvä sairaanhoitaja”, totesi kummisetäni ylioppilasjuhlissani. En vain kestänyt nähdä verta, joten se ala oli poissuljettu. Vanhempani, hauholainen maanviljelijä Jaakko Sipilä (synt. 1924) ja maatalon emäntä Annikki Sipilä (synt. 1930) toivoivat minusta ekonomia, mutta minun matikkapäälläni se oli mahdoton ajatus. Kotitalousopettajana toiminut sukulaistäti mainitsi, ettei tulevaisuudessa ole hänen alallaan töitä, kun kerroin sen minua kiinnostavan. Tunteja oltiin vähentämässä. Matkailuala kiehtoi myös, vaikken ollut vielä siihen mennessä käynyt Helsinkiä kauempana, maalaistyttö kun olin. Kirjeenvaihtokaverit eri maissa olivat herättäneet uteliaisuuden ja kiinnostuksen kieliä ja muita kulttuureita kohtaan. Erityisesti sen jälkeen, kun kotipihaani tupsahti yllättäen kirjeenvaihtokaveri Casablancasta Marokosta pariisilaisen matkakumppaninsa kanssa. Pojat olivat liftanneet Europan halki ja saapuivat perille juuri, kun olin tuomassa lehmiä laitumelta kotiin iltalypsylle. Suomalainen maalaiselämä taisi säikäyttää kaupunkilaispojat, kun en heistä sen koommin kuullut.

Kirjastoalaa opiskelemaan Tampereelle

Ajatus kirjastoalasta omana ammattina tuli ensi kertaa mieleen lukioaikana, kun piti päättää jatkosuunnitelmista ylioppilastutkinnon jälkeen. Muitakin vaihtoehtoja olin punninnut mielessäni, mutta valinta osui loppujen lopuksi kirjastoalaan. Siihen vaikutti suuresti se, että huomasin viihtyväni koulukaupunkini Hämeenlinnan tunnelmallisessa kirjastossa. Kirjasto oli 1920-luvulla perustettu entiseen venäläiseen sotilaskirkkoon, mikä antoi rakennukselle oman leimansa ja muotonsa. Sinne askeleeni usein iltaisin johtivat, kun olin siihen aikaan innokas runotyttö ja kirjastostahan niitä runoja löytyi, Saima Harmajaa, Kaarlo Sarkiaa, Katri Valaa ja muita tuon ajan teinityttöjen suosikkirunoilijoita.

Niinpä sitten hakeuduin opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistoon. Ajattelin suorittaa ensin humanististen tieteiden kandidaatin ja sen jälkeen kirjastotutkinnon, joka siinä vaiheessa vuonna 1970 suoritettiin yhteiskuntatieteellisen opetusjaoston puolella. Opetusjaostoissa saattoi suorittaa erilaisia ammattitutkintoja, jotka rinnastettiin alempiin korkeakoulututkintoihin.

Kun olin vuoden opiskellut kirjallisuustiedettä ja muutamaa sivuainetta, muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa kirjastoalan koulutuksessa. Kirjastotutkinnon rinnalle haluttiin myös ylempää korkeakoulutasoista opetusta ja tutkimusta. Se edellytti uuden oppiaineen perustamista yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Sen nimeksi tuli kirjastotiede ja informatiikka. Vaihdoin tässä vaiheessa pääaineeni yleisestä kirjallisuustieteestä kirjastotieteeksi ja informatiikaksi.

Kansainvälisyyttä käytännössä

Opiskeluaikana matkustelu alkoi kiehtoa yhä enemmän. Monet opiskelukaverit suuntasivat kesätöihin ulkomaille, etupäässä Ruotsiin. Lähdin itsekin opiskelu- ja taskurahoja tienaamaan Etelä-Ruotsiin Skåneen. Siellä puhutaan hyvin vahvaa omaa murretta, joten kouluruotsilla ei siellä selvinnyt. Pakkasin kurkkupurkkeja liukuhihnalla Ab Felixin säilyketehtaalla, joka meillä tunnetaan parhaiten ketsupistaan.

Seuraavana kesänä harjoiteltuani ensin Lahden kaupunginkirjastossa lähdin interreilaamaan pitkin Eurooppaa aina Venetsiaa myöten. Se oli ensimmäinen vuosi, kun interrail-kortti oli voimassa. Tänä vuonna 2022 siitä on kulunut 50 vuotta. Sillä matkalla kipinä kansainvälisyyteen vain vahvistui, kun pääsi junalla kulkemaan vapaasti maasta toiseen.

Seuraavina vuosina olin alkukesän töissä Helsingin ja Hämeenlinnan kaupunginkirjastoissa ja elokuussa lähdin kansainvälisille nuorten vapaaehtoisille työleireille ensin Puolaan, Tsekkoslovakiaan Prahan kupeeseen ja lopuksi kahtena kesänä Ruotsiin. Vapaaehtoistyötä tehtiin puistoissa ja pelloilla sekä rakennuksia korjaten. Vapaa-aikana retkeiltiin ja tutustuttiin nähtävyyksiin. Näiltä leireiltä löysin elinikäisiä ystäviä.

Työhön tuttuun kirjastoon

Suoritin kirjastotutkinnon vuonna 1974, mutta jäin jatkamaan opintoja ylempää tutkintoa varten. Pro gradu -työn aihe vaihtui, mikä viivästytti opintoja.

Silloin työelämä alkoi houkuttaa ja kuinka ollakaan Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa avautui sopivasti paikka, jonka sain. Palasin siis tuttuun kirjastoon, joka oli aikoinaan innoittanut minua alalle. Virkanimekkeeni oli kirjastoamanuenssi, joka on kirjastonhoitajan perusvirka. Työhöni kuului kirjojen luettelointi ja asiakaspalvelu, jota tein säännöllisesti myös kirjastoautossa. Tarkoitus oli jatkaa opintoja työn ohessa, kun Tampereelle oli lyhyt matka laitoksen opettajia tapaamaan. Gradun kanssa oli edelleen epäonnea, kun olin tietämättäni valinnut aiheen, josta toinen opiskelija oli jo aloittanut työn. Jouduin toistamiseen vaihtamaan aihetta. Motivaatio oli tipotiessään ja keskityinkin työelämään.

Uusi kirjasto ja uusi virka

Hämeenlinnan kaupunginkirjaston tunnelmalliset tilat olivat aikaa sitten osoittautuneet liian pieniksi ja epäkäytännöllisiksi nykyaikaiselle kirjastotoiminnalle. Niinpä uuden kirjaston suunnittelu ja rakentaminen lähti lopulta käyntiin vuosikymmenien vatvomisen jälkeen. Uusi kirjasto valmistui 1983. Samassa yhteydessä laajennettiin kirjaston toimintaa ja perustettiin uusia virkoja. Minusta tuli uuden opinto-osaston hoitaja. Vastuullani olivat käsikirjasto, kaukopalvelu, kielistudio, kotiseutukokoelma ja lehtisali. Myös tutkijanhuoneet sijaitsivat opinto-osaston yhteydessä. Pidin lisäksi opiskelijoille ja muille ryhmille kirjastonkäytön opetustunteja.

Automaattinen tietojenkäsittely astui kuvaan kirjastoissakin 1980-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin osallistuin ensimmäiselle atk-kurssille. Kirjastojen luettelot olivat kautta aikojen olleet pahvikorteille monistettuja tai painettuja kortistoja, mutta atk:n myötä siirryttiin sähköisiin kokoelmaluetteloihin. Samoin lainausjärjestelmät muuttuivat. Ensin oli ollut käytössä ns. Detroit-lainausjärjestelmä. Kirjojen taskuissa oli pahvikortit, joihin merkittiin lainauskortin numero. Kortit otettiin lainattaessa pois ja säilytettiin lainauksen ajan kirjastossa eräpäivän mukaan. Tilalle laitettiin eräpäiväkortti. Kameralainaus oli seuraava kehitysaskel. Silloin jokainen laina kuvattiin ja filmeiltä nähtiin, mikä kirja on kenelläkin lainassa. Nyt kaikki on digitaalista, niin luettelot kuin lainauskin, samoin osa aineistoista. Kotoa käsin voi nyt hakea tietoa kirjaston kokoelmista, uusia lainoja ja varata aineistoa. Internet on mullistanut tiedonhaun.

Gradu vankien lukemisesta ja kirjaston käytöstä

Vuonna 1986 menin vaihtoon Tampereen yliopiston alaisen Hämeenlinnan Opettajankoulutuslaitoksen kirjastoon. Sieltä sain arvokasta kokemusta yliopistokirjastojen toiminnasta. Ne poikkeavat yleisistä kirjastoista siinä, että ne palvelevat ensisijaisesti oman organisaationsa opiskelijoita, opettajia ja tutkijoita. Niiden kokoelmat keskittyvät eniten niihin aloihin, joita laitoksessa opetetaan. Yleiset kirjastot sen sijaan on tarkoitettu kaikille kansalaisille ja niiden tarjonta on laaja-alaista.

”Luetaan tiilenpäitä ja täytetään ristikoita. Lukija ja kirjastonkäyttäjä vankilassa” oli nimi gradulleni, jonka vihdoin aloitin vuonna1986 samaan aikaan kuin olin kirjastovaihdossa. Olimme työkaverini kanssa päättäneet tehdä lopputyömme yhdessä. Olimme molemmat työskennelleet kirjastoautossa ja kiinnittäneet huomiota siihen, miten monipuolista ja laadukasta kirjallisuutta vankilapysäkeillä lainattiin. Nämä pysäkit olivat Hämeen lääninvankila, Ojoisten työsiirtola ja Hämeenlinnan naisvankila.

Tutkimuksemme tarkoituksena oli kuvata ja ymmärtää vankilassa olevien ihmisten lukemista ja kirjastonkäyttöä sekä lukemisen merkitystä ja asemaa heidän elämäntavassaan ja -vaiheissaan. Tällaista tutkimusta ei ollut aiemmin tehty. Laajensimme tutkimusaluettamme myös muutamaan Hämeenlinnan ulkopuolella olevaan vankilaan.

Syvähaastattelimme pariakymmentä vankia, miehiä ja naisia, jotka edustivat eri rikostyyppejä. Tulokset vahvistivat omakohtaisia havaintojamme siitä, että vankilassa luetaan monipuolisesti ja ”korkeatasoisesti”. Lukemisprofiili vankilassa on samansuuntainen ja -tasoinen kuin muunkin väestön keskuudessa. Vankila on yhteiskunta pienoiskoossa. Se heijastuu myös lukemiseen ja kirjastonkäyttöön.

Pakolaiskeskuksen kirjastossa Tansaniassa

Kohta saatuani maisterin paperit ulos yliopistosta joulukuussa 1990 huomasin Helsingin Sanomissa ilmoituksen, jossa Suomen kirjastoseura etsi koordinaattoria kirjastoalan kehitysyhteistyöprojektiin Tansaniaan. Kun sain paikan, samalla toteutui pitkäaikainen haaveeni työskennellä Afrikassa. Lähdin matkaan kesäkuussa 1991. Työhöni kuului pakolaisten koulutuskeskuksen kirjaston hoito. Keskus sijaitsi Morogoron kaupungin lähellä Mazimbun kylässä, 200 km Dar es Salaamista länteen Uluguru-vuorten juurella.

Kirjasto oli perustettu Suomen ulkoministeriön tuella ja Suomen kirjastoseuran hallinnoiman projektin puitteissa, joten mallia oli otettu omista kirjastoistamme. Pakolaisia työskenteli kirjastossa, ja lisäksi heitä opiskeli kirjastokoulussa Dar es Salaamissa. Kaikkiaan parikymmentä eteläafrikkalaista valmistui Suomen tuella kirjastoalalle. Osa heistä suoritti myöhemmin Etelä-Afrikassa myös alan ylemmän korkeakoulututkinnon. Suomen tarjoamalla koulutuksella on ollut ratkaiseva merkitys heidän elämälleen pakolaisuuden jälkeen.

Pakolaiset kuuluivat Etelä-Afrikassa apartheidin aikana kiellettyyn ANC:n vapautusliikkeeseen ja olivat joutuneet pakenemaan maastaan vastustaessaan rotusortoa. Asuin muiden eurooppalaisten avustustyöntekijöiden tapaan yhdessä pakolaisten kanssa samassa talossa. Kullakin oli omat huoneet, mutta jaoimme olohuoneen, keittiön ja kylpyhuoneen.  Moniin heistä olen edelleen yhteydessä ja olen tavannutkin heitä Etelä-Afrikassa käydessäni.

Vuosi pakolaiskeskuksessa oli avartava kokemus. Opin elämään erilaisessa kulttuurissa kuin omani ja kohtaamaan ihmisiä, jotka olivat kokeneet sortoa ja vainoa ihonvärinsä ja rotunsa takia. Kirjasto oli koko yhteisön keskus. Sinne perheet kokoontuivat katsomaan Etelä-Afrikasta kertovia elokuvia ja dokumentteja, lukemaan sanomalehtiä, lainaamaan kirjoja tai kuuntelemaan musiikkia. Lapsille oli oma nurkkaus. Koululaiset tekivät kirjastossa kotitehtäviään. Useampi suomalainen kirjastonhoitaja työskenteli eri pituisia jaksoja pakolaiskeskuksen kirjastossa 1980-luvun puolivälistä vuoteen 1992.  Olin heistä viimeinen.  Etelä-Afrikassa apartheid oli lakkautettu 1990-luvun alussa. Pakolaiskeskus suljettiin sen jälkeen, kun pakolaiset olivat päässeet palaamaan kotiin.  Myöhemmin siitä tuli läheisen yliopiston kampus.

Tuo vuosi oli hyvin merkittävä oman ammatillisen suuntautumiseni kannalta. Minua kiinnosti yhä enemmän kansainvälinen yhteistyö kirjastoalalla, samoin halu toimia tasa-arvon, vapaan tiedonsaannin ja demokratian puolesta. Näitähän suomalainen kirjastolaitos toiminnallaan tukee ja edistää. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun olen voinut toimia alalla, jolla on samat arvot kuin itselläni.

Aluekouluttajana Hämeen läänin kirjastoissa

Afrikasta palattuani jatkoin työtäni Hämeenlinnan kaupunginkirjaston opinto-osastolla.  Sinä aikana sain myös kiinnostavan sivutyön. Silloisissa lääninhallituksissa toimineiden kirjastotarkastajien aloitteesta oli perustettu kirjastoalan aluekouluttajajärjestelmä vuonna 1986. Aluekouluttajat avustivat läänien tarkastajia kirjastojen erityistehtävissä. Atk-tietokannat alkoivat tehdä tuloaan kirjastojen tiedonhakuun painettujen aineistojen rinnalle ja niihin perehdyttämiseen tarvittiin koulutusta kirjaston työntekijöille. Sain 1990-luvun alkupuolella kutsun toimia kirjastoissa käytettyjen KDOK-Minttu -tietokantojen aluekouluttajana.  Kävin vierailuilla pienissäkin kunnissa, opastin ja järjestin koulutustilaisuuksia. Se oli hyvin kiinnostavaa ja palkitsevaa työtä, jonka puitteissa opin tuntemaan Hämeen läänin kirjastoja ja niiden henkilökuntaa.

Maakuntakirjastotyössä näkymät avartuivat

Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995. Sen seurauksena maakuntahallintoa kehitettiin ja muodostettiin uusia maakuntia kuten Kanta-Häme, joka muodostuu Hämeenlinnan, Riihimäen ja Forssan seutukunnista. Jokaisella maakunnalla tuli olla oma maakuntakirjasto, joka toimi oman alueensa kirjastojen kehittäjänä, kouluttajana ja yhteistyöelimenä. Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta tuli Kanta-Hämeen maakuntakirjasto. Minut valittiin sen ensimmäiseksi maakuntakirjastonhoitajaksi. Järjestin yhteisiä tapaamisia ja koulutustilaisuuksia Kanta-Hämeen kirjastoille ja niiden työntekijöille, tiedotin alan uudistuksista ja pidin yhteyttä maakunnan kirjastoihin ja muihin maakuntakirjastoihin.

Brysselissä pääsin tutustumaan EU:n toimintaan ensimmäisen kerran vuonna 1996 kaupungin virkamiesten mukana. Vierailimme EU-parlamentissa ja muissa hallintoelimissä ja tapasimme suomalaisia europarlamentaarikkoja. Tuo matka konkretisoi vierailijoille sen, mitä EU tekee ja ketkä siellä silloin työskentelivät.

Kansainvälinen yhteistyö alkoi tuohon aikaan lisääntyä myös yleisissä kirjastoissa. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten kirjastoille se oli ollut tuttua jo aiemmin, mutta nyt myös isompien kuntien kirjastoissa viriteltiin yhteistyöverkostoja muun muassa EU-projektien kautta. Suomen nykyaikaiset ja kehittyneet kirjastot kiinnostivat muiden maiden kirjastoammattilaisia ja vierailijoita kävi Hämeenlinnankin kirjastossa melko usein. Siitä sain ajatuksen ehdottaa kirjastoni johdolle, että kutsuttaisiin ulkomaisten ystävyyskuntien kirjastoväkeä vierailulle ja esiteltäisiin heille suomalaista kirjastotoimintaa. Vieraita kävikin pohjoismaista Islantia myöten sekä Saksasta. Vastavierailuilla käytiin myös. Itse pääsin myöhemmin Kirjastoseuran työmatkan ohessa käymään ystävyyskaupungeissa Islannissa Hafnarfjördurin kirjastossa sekä Tanskassa Fredriksbergin kirjastossa.

Näköalapaikalla Suomen kirjastoseurassa

Kun olin pari vuotta toiminut maakuntakirjastonhoitajana, tuli Suomen kirjastoseuran  toiminnanjohtajan sijaisuus hakuun. Seura on vuonna 1910 perustettu kansalaisjärjestö, jonka tehtävänä on edistää kirjastojen asemaa.  Seuran toiminta oli tullut minulle tutuksi, kun olin istunut sen hallituksessa yhden kauden. Niinpä lähetin hakemukseni, ja tulin valituksi tehtävään. Sijaisuuden piti kestää puolitoista vuotta. Kuten usein käy, tuli sijaisuudesta minulle lopulta vakituinen työ. Työskentelin toiminnanjohtajana kaikkiaan 18 vuotta ennen kuin jäin eläkkeelle marraskuussa 2015.

Suomen kirjastoseuran toiminta on sekä kansallista että kansainvälistä. Se oli minulle varsinainen näköalapaikka koko alaan, sen haasteisiin ja kehityssuuntiin. Kirjastoseura edistää kirjastojen asemaa kotimaassa kokoamalla alan ammattilaiset yhteen ja tekemällä yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. Se järjestää koulutustilaisuuksia, tekee aloitteita, antaa lausuntoja, edustaa kirjastoalaa eri yhteyksissä kuten mediassa ja työryhmissä sekä julkaisee Kirjastolehteä.  Joka toinen vuosi seuran järjestämillä Kirjastopäivillä ammattilaiset tapaavat ajankohtaisten asioitten merkeissä.

Kirjastoseuran kansainvälinen toiminta tapahtuu alan järjestöjen kautta. Pohjoismaiset kirjastoseurat toimivat keskenään tiiviissä yhteistyössä, samoin Euroopan tasolla toimii kattojärjestöjä, jotka kokoavat kirjastoseuroja yhteen ajamaan kirjastojen etua esimerkiksi tekijänoikeuskysymyksissä. Tärkein kansainvälinen järjestö on IFLA (International Federation of Library Associations and Institutions). Se on kattojärjestö, jolla on jäseniä yli sadassa maassa. Sen päämaja on Haagissa. IFLA:n tavoitteena on edistää kirjastojen asemaa ja etua maailmanlaajuisesti. Se perustettiin vuonna 1927, joten se täyttää muutaman vuoden päästä 100 vuotta. Suomen kirjastoseura on ollut sen jäsen alkuajoista asti. Suomalaisia kirjastonhoitajia on toiminut IFLA:n lukuisissa jaostoissa aktiivisesti jo vuosikymmeniä. Itse olin mukana IFLA:n toiminnassa vuodesta 1997. Toimin Kirjastoseurojen jaoston puheenjohtajana ja IFLA:n hallituksen jäsenenä.

Projektien mukana Aasiaan ja Afrikkaan

Kirjastoseurassa ollessani osallistuin, muun työn ohessa, myös kahteen projektiin, jotka veivät minut Aasiaan ja Afrikkaan. Sain kutsun osallistua ulkoministeriön rahoittamaan hankkeeseen, jossa selvitettiin, millä tavoin Suomi voisi tukea Laosin pääkaupungin Vientianen yliopiston kirjastoa ja sen kehittämistä. Teimme konsultin kanssa ehdotuksen, jonka jätimme ulkoministeriölle, mutta emme olleet mukana sen toteutuksessa. Tapasin vuosia myöhemmin konferenssissa samaisen kirjaston johtajan, joka kertoi, että kirjasto oli saanut Suomen ulkoministeriöltä rahoitusta muun muassa tietokoneisiin.

Toinen projekti oli Kirkkojen maailmanneuvoston ekologisiin kysymyksiin keskittynyt Called to be Caretakers of the Earth -hanke. Sitä veti syntymäpitäjässäni Hauholla sijainneen kansainvälisen Viittakiven opiston entinen opettaja, joka oli lähtöisin Saksasta. Hän oli siirtynyt töihin Geneveen neuvoston päämajaan. Hankkeen tavoitteena oli edistää ympäristötietouden levittämistä Afrikassa ja Filippiineillä muun muassa koulujen, kirkkojen maallikkokeskusten ja kirjastojen kautta. Vetäjä tunsi suomalaiset kirjastot ja kutsui suomalaisia kirjastonhoitajia mukaan hankkeeseen. Osallistuin siihen vuosina 1996-1999, jolloin olin mukana ympäristöaiheisissa seminaareissa Viittakivessä, Filippiineillä ja Ghanassa. Mukanaolijat sitoutuivat toimimaan eri tavoin oman elinympäristönsä parantamiseksi.

Presidenttinä globaalissa järjestössä IFLA:ssa

Kuten edellä kerroin, Kirjastoseura on kuulunut jo vuosikymmeniä IFLA:an ja seuran jäseniä on toiminut aktiivisesti sen jaostoissa. IFLA on iso organisaatio. IFLA:n hallituksen kokouksia johtaa puheenjohtaja eli presidentti, joka antaa IFLA:lle kasvot ulospäin. Presidentti vaihtuu kahden vuoden välein. Hänet valitaan maailmanlaajuisella postiäänestyksellä, johon IFLA:n jäsenet voivat osallistua. Aluksi valittu ehdokas toimii kaksi vuotta varapresidenttinä ja siirtyy sen jälkeen presidentiksi. Ensimmäiset 50 vuotta presidentit olivat pelkästään miehiä, kunnes 1970-luvulla valittiin ensimmäinen naispresidentti.  Viime vuosina tähän tehtävään on valittu pääasiassa naisia.

Suomesta ei ollut aikaisemmin ollut ehdokasta IFLA:n presidentin vaaleissa ennen kuin 2011, jolloin minut valittiin ensin varapresidentiksi kahdeksi vuodeksi ja 2013-2015 jatkoin presidenttinä. Tehtävään pyritään löytämään ehdokkaita eri puolilta maailmaa. Vuonna 2009 pohjoismaiset kollegat olivat ensimmäisen kerran kysyneet, olisinko kiinnostunut presidenttiehdokkaaksi asettumisesta. Olin silloin IFLA:n hallituksen jäsen ja tunsin IFLA:n toimintaa ja presidentin tehtäviä. Pari vuotta myöhemmin, kun asia nousi uudelleen esiin, olin valmis asettumaan ehdolle.  Vaaleissa menestymisessä auttaa tunnettuus jäsenten keskuudessa. Aikaisempi toimintani IFLA:ssa ja myös Suomen ja suomalaisten kirjastojen hyvä maine maailmalla vaikuttivat siihen, että valinta osui minuun. Toinen ehdokas oli Meksikosta.

Presidenttikauteni teema oli ’Vahvat kirjastot, vahvat yhteiskunnat’, jolla korostin kirjastojen merkitystä yhteiskunnassa. Esimerkkinä nostin esiin suomalaiset kirjastot, joilla on vankka asema kansalaisten sivistys- ja kulttuurikeskuksina. Maksuttomien palveluiden ja kattavan verkoston ansiosta ne ovat kaikkien saavutettavissa. Kirjastolainsäädäntö, julkinen rahoitus, koulutettu ja ammattitaitoinen henkilökunta sekä vahva kansalaisten tuki ovat tehneet kirjastoista suomalaisen menestystarinan. Se on ollut osa yhteiskunnan rakentamista sodanjälkeisestä maatalousvaltaisesta maasta hyvinvointitietoyhteiskunnaksi.

Teemani herätti ajatustenvaihtoa eri maissa. Kollegat kyselivät, miten he voisivat kehittää kirjastolaitostaan samanlaiseksi kuin Suomessa?  Se ei ollut helppo kysymys vastata, koska meilläkin tilanne on pitkäaikaisen kehityksen tulos, monien asioiden summa.

Helle Kannila – kirjasto- ja naisasiain Grand Dame

Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta henkilöä, joka on monipuolisella ja pitkäaikaisella panoksellaan vaikuttanut todella merkittävästi kirjastojemme kehitykseen. Hän yhdistää myös Suomen kirjastoseuraa ja Suomalaista Naisliittoa. Kyseessä on kirjastoneuvos Helle Kannila, aikaisemmin Cannelin (1896-1972).  Hän toi Yhdysvalloista Suomeen yleisten kirjastojen aatteen, perusti maahamme kirjastoalan koulutuksen, kirjoitti monia oppikirjoja ja oppaita alaltaan ja toimi itse kirjastolehtorina. Hän oli Valtion kirjastotoimiston ensimmäinen johtaja, missä työssä hän oli luomassa alan lainsäädäntöä. Kannila ideoi kirjastojen verkostotyön, toimi lukemattomissa komiteoissa ja edusti Suomea kansainvälisissä kokouksissa. 

Virkatyönsä ohella Kannila toimi aktiivisesti Suomen kirjastoseurassa. Hän liittyi sen johtokuntaan jo 21-vuotiaana ja toimi siinä vuosina 1917-1968, siis peräti 51 vuotta, välillä puheenjohtajanakin. Tämän lisäksi hän päätoimitti Kirjastoseuran julkaisemaa Kirjastolehteä vuosina 1948-1967.

Kirjastouransa lisäksi Helle Kannila oli liberaalipoliitikko, Helsingin kaupunginvaltuutettukin ja naisasian edelläkävijä, joka edisti ihailemansa Minna Canthin perintöä moni tavoin. Hänen laudaturtyönsä aihe oli Minna Canth ja Ibsen. Hänet valittiin jo 19-vuotiaana Suomalaisen Naisliiton johtokuntaan. Hän aloitti samaan aikaan myös toimittajana Naisten Ääni -lehdessä ja jatkoi siinä lähes 30 vuotta. Kannila oli perustamassa Minna Canthin seuraa ja toimi sen puheenjohtajana vuodet 1949-1960.

Helsingin uuden keskustakirjaston Oodin edessä oleva aukio on nimetty Helle Kannilan aukioksi.

Koko Kirjastoseuran toiminnanjohtaja-aikani Helle Kannila seurasi katseellaan minua työhuoneeni seinältä, missä on kopio hänen muotokuvastaan. Sama maalaus alkuperäisenä on Naisliiton seinällä. Sieltä Helle seuraa valppaana Naisliiton Kirjastotoimikunnan työtä, jossa olin vuosina 2017–2023  mukana järjestelemässä liiton kirjastoa uudelleen. Kokoelmia läpi käydessämme löysimme monta Helle Cannelinin tai Kannilan nimikirjoituksella varustettua kirjaa, jotka hän lahjoitti testamentissaan Naisliitolle.

Kirjat ovat palanneet elämääni

Nuo vuodet ensi käynneistä lukiolaisena Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa, opiskeluaika, kokemukset työstä kirjastoissa, Kirjastoseurassa ja kansainvälisissä hankkeissa sekä lopuksi IFLA:n presidenttinä ovat antaneet paljon. Nuoruudenhaave matkailualastakin toteutui kansainvälisissä tehtävissä ja työmatkoilla, jotka veivät minut kymmeniin maihin.

Nyt on ympyrä sulkeutunut. Tiiviiden työvuosien jälkeen puolisoni Keijo Lehtinen näkee minua taas enemmän kotona ja voimme viettää aikaa perheen kanssa, johon kuuluvat puolisoni lisäksi  hänen kaksi tytärtään ja viisi lastenlastaan – minun bonuslapseni ja -lapsenlapseni – sekä ystävien ja harrastusten parissa. Lainaan jälleen runoja ja proosaa Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta. Liityin vuonna 2017 Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan yhdistyksen jäseneksi, ja käymme kirjoista kiinnostavia keskusteluja Naisliiton lukupiirissä Minnan salongissa. Kirjat ovat olleet lapsuudestani lähtien tärkeitä ja antaneet iloa, lohtua ja ajattelemisen aihetta. Viimeisinä työvuosina oli harvoin aikaa muuhun kuin työpapereiden lukemiseen. Nyt nautin senkin edestä hyvästä kirjallisuudesta ja muusta kulttuurista.

Oululainen Sara Wacklin oli tyttöjen koulutuksen tienraivaaja. Hän oli kulttuurihistoriallisen ja satiirisen kirjallisuuden uranuurtaja. Ja luultavasti hän oli ensimmäinen suomalaisnainen, joka hankki opettajan pätevyyden, ei suinkaan Suomessa vaan peräti Sorbonnen yliopistossa Pariisissa vuonna 1836. Hänet valittiin vuonna 2005 kaikkien aikojen oululaiseksi.

Sara Elisabet Wacklin, arkinimeltään Saara Liisa, syntyi Oulussa vuonna 1790 porvarisperheeseen. Hänen isänsä oli Sakris Wacklin (1754-1793), Oulun kaupunginviskaali ja äitinsä kauppiaantytär Katarina Uhlander (1759-1847). Perheessä oli kolme lasta, joista kunnianhimoinen ja taiteellisesti lahjakas Sara oli nuorin.

Lapsuudenkoti oli köyhä

Kolmivuotiaan Saran isä kuoli ja perhe jäi tyhjän päälle. Toimeen tultiin joten kuten kiitos avustuksien. Sara on elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan kirjoittanut seuraavasti: ”Lapsena makasin kaksi kertaa nälän vuoksi voimatonna, koskaan valittamatta. – – Mitään kiitollisuutta en ole tuntenut tyhjässä, ilottomassa elämässäni, minkä minulle lahjoittivat vanhempani, joiden ainoa perintö oli kurjuus.”

Sara pääsi Oulun pikkulastenkouluun, musterikouluun, opettajan apulaiseksi 16-vuotiaana. Hän elätti pienellä palkallaan äitinsä ja itsensä. Äitinsä toimeentulon hän turvasi yli 30 vuoden ajan kiitosta saamatta.

Sara muutti äitinsä kanssa Turkuun vuonna 1813 ja antoi yksityisopetusta lapsille. Olisiko oululainen apteekkari Turkuun vuonna 1811 Oulusta muuttanut Johan Julin nuorempi (1752-1820) antanut vinkin muutoksesta ja mahdollisuudesta rakentaa parempi elämä, jos opiskelee ja hankkii lisää sivistystä? Turussa Sara opiskeli nimittäin ranskan kieltä ja musiikkia.

Sara oli halukas matkustamaan ja näkemään uutta, joten hän toimi useilla paikkakunnilla varakkaissa perheissä kotiopettajana mm. maaherra Gustaf Hjärnen kodissa, jossa ystävystyi vapaaherratar Sofia Hjärnen kanssa. Ystävyys kesti aina Saran kuolemaan saakka. Sara matkusti ensimmäisen kerran Tukholmaan opiskelemaan vuonna 1819 ja ihastui kaupunkiin.

”Tant Sase”

Wacklin oli kiinnostunut historiasta ja politiikasta. Tuttavien kerrotaan tervehtineen häntä usein sanoen: ”Nyheter, nyheter Mamsell Wacklin!”

Tukholman matkan jälkeen vuonna 1819 hän perustaa Ouluun ensimmäisen tyttökoulunsa. Pitkää ja laihaa Sara Wacklinia kutsuttiin Tant Saseksi. Hänet tiedettiin originelliseksi opettajattareksi, hän oli huumorintajuinen, mutta myös kiivasluontoinen. Hän oli innostava opettaja ja vastusti ruumiillista kuritusta. Oppitunnit olivat monipuolisia ja toimittiin ryhmässä, oli retkiä, näytelmiä. Apteekkari Julin oli perustanut kasvitieteellisen puutarhan, joka oli useasti retken kohteena.

Hyvin alkanut opetus loppui vuonna 1822, kun Oulussa syttyi toukokuussa tulipalo. Oulu oli puutalokaupunki, tiheään rakennettu ja tuli tuhosi melkein koko kaupungin muutamassa tunnissa. Tulipalosta on Sara Wacklin kirjoittanut kirjassaan Hundrade minnen från Österbotten. ” Liekkien loimot valaisivat punertavalla hohteella puolet taivaanlakea. Ne riehuivat hirmuisella ryskeellä ja levittivät ympärilleen palavia hiiliä ja kipunoita. Äkkiä alkoi puhaltaa kova tuuli, joka jakoi liekit kahtia ja lennätti tulisateen koko kaupungin yli sytyttäen sen palamaan neljästä eri paikasta.”

Muutto Etelä-Suomeen ensin Helsinkiin vuosiksi 1822-1823, jossa hän toimi opettajana ja sitten jälleen Turkuun. Siellä hän avasi tyttökoulun vuonna 1823 ystävänsä Amalia Ertmanin (1800-1863) kanssa, ”koulun tyttöjen kasvattamista varten”. Onni ei vieläkään kohdannut tarmokasta opettajatarta. Turku nimittäin paloi 1827 ja siinä samassa myös koulu. Kaupungista paloi kolme neljäsosaa ja tuhansia ihmisiä jäi kodittomiksi. Sara muutti Helsinkiin vuonna 1828 ja toimi tyttöjen sisäoppilaitoksen johtajattarena.

Ruotsinkielinen tyttökoulu Ouluun

Paluu neljäntuhannen asukkaan Ouluun vuonna 1830 mahdollisti oman, ruotsinkielisen tyttökoulun perustamisen. Tyttökoululle tilat hän sai kauppaneuvos Franzénin talosta. Koulusta tuli suosittu, oppilaita riitti. Kaupungissa toimi myös toinenkin tyttökoulu, jossa opittiin tekemään käsitöitä. Saran koulussa opetettiin muista kouluista poiketen uskontoa, laskentoa, historiaa, maantietoa, saksaa ja ranskaa.

Opettajapersoonallisuuksia ja oloja Oulussa kuluneella vuosisadalla -teoksessa Sofia Gahmberg on kertonut tästä koulusta: ”Saara Liisan kouluun tultaessa vaadittiin jo vähän alkutietoja. Korkean koulumaksun tähden siinä kävi vain rikkaampien vanhempain tyttöjä, maaseudultakin asunto-oppilaina. Oppilaita oli noin 30. E ollut luokkia, vaan eri ryhmiä. – – Oppilailtaan vaati Saara Liisa kuitenkin paljon kaikesta leikillisyydestään ja ystävällisyydestään huolimatta ja saattoi olla suorastaan ankarakin seisoessaan ’kiivupöytänsä’ ääressä kuulustamassa itsekutakin kerrallaan, alkaen edistyneimmistä.”

Kokenut opettaja sai kuitenkin viiden vuoden ajan koulutyöstä rahaakin säästöön sen verran, että matka Keski-Eurooppaan toteutui vuonna 1833. Huono onni seurasi ahkeraa ja eteenpäin pyrkivää opettajaa. Matkareitti oli Kööpenhamina, Hampuri ja Lyypekki. Lyypekistä piti tulla takaisin Ouluun, koska kolera pysäytti matkan teon. Vuoden päästä 1834 matkusti Sara äitinsä kanssa Ruotsiin Wexiön seudulle, missä veljensä nimismies Karl Fredrik Wacklin asui. Sinne jäi myös äiti pysyvästi.

Helsingistä oli tullut Suomen uusi pääkaupunki Turun palon jälkeen. Mutta hyvin palkattua opettajantyötä Helsingistä ei saanut, jos ei ollut hyvin pätevöitynyt. Sitä Sara Wacklin ei suinkaan ollut.

Opiskelua Pariisissa

Kotimaassa ei naiset voineet vielä opiskella yliopistossa 1800-luvun alussa. Ja muutenkin naisen asema oli todella turvaton. Ylempien opintojen harjoittaminen tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1901. 1870-luvulta alkaen heillä oli oikeus anoa erillisoikeutta opintoihin Helsingin yliopistossa. Ensimmäinen yliopistotutkinnon suorittanut nainen oli lääketieteen lisensiaatti Rosina Heikel vuonna 1878.

Heinäkuussa 1835 Sara sai keisarilliselta senaatilta luvan lähteä opiskelemaan ulkomaille. Hän päätti lähteä, ranskaa osaava kun oli, Pariisiin Sorbonnen yliopistoon suorittamaan opettajatutkintoa. Heinäkuussa 1835 hän lähti purjelaivalla Helsingistä Lyypekin ja Hampurin kautta Pariisiin. Asettui asumaan Soliet et Bretnet’in opistolle Fauburg St Antoine’ssa. Ranskan kielen opiskelu oli päätoimi ja hän suoritti täydellisen oppijakson. Sisua ja uskallusta Saralla oli. Vuoden päästä hän sai valkoiselle silkkikankaalle painetun opettajandiplomin juhlallisissa päättäjäisissä vuonna 1836. Hän oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka oli suorittanut tutkinnon Sorbonnen yliopistossa.

Paluu Suomeen ja tyttökoulun perustaminen

Pariisista palattuaan Wacklin avasi Helsinkiin Senaatintorin varrelle n.s. Krookin taloon triviaalikoulua ja lukiota vastaavan tyttöoppilaitoksen syyskuussa 1836, jossa oli ranskan opettajana pariisilainen Theresa Zimmermann. Suosio oli taattu: Ranskasta saatu opettajapätevyys ja lisäksi ”aito” ranskatar opetti ranskaa. Koulussa luettiin myös saksaa, englantia ja venäjää. Oppilaita oli koulu täynnä, siinä oli useita luokkia ja ansiokkaat opettajat mm. itämaiden tutkija Yrjö Aukusti Wallin (1811-1852). Mutta koulu lakkautettiin kolmen vuoden kuluttua.

Sara jatkoi opettamista alemmassa tyttökoulussa Helsingissä vielä neljä vuotta, kunnes kesällä 1843 hän lopetti opettamisen kokonaan ja jätti kotimaansa lopullisesti. Miksi? Ehkä syitä oli monia. On arveltu, että Sara loukkaantui syvästi, koska häntä ei valittu Svenska fruntimmersskolanin, valtion vuonna 1844 perustaman tyttökoulun johtajattareksi. Siihen virkaan valittiin Saran ystävä Amalia Ertman (esiintyy myös nimellä Amalie Ertmann). Taloudellinen tilanne oli hyvä ja hän osallistui myös Helsingin seuraelämään. Vai oliko hyväksymättä jätetty suunnitelma rakentaa huvila köyhien naisten turvakodiksi Kaivopuistoon katkeroittanut hänet lopullisesti?

Muutto Ruotsiin

Syyskuussa 1843 Sara Wacklin muutti joka tapauksessa Tukholmaan holhoojansa suostumuksella. Tämän päivän ihmisen on vaikea ymmärtää, että laki pakotti sääty-yhteiskunnassa ei-naimissa olevan naisen olemaan miespuolisen sukulaisen holhouksen alaisena, vaikka hän oli itse varallisuutensa hankkinut kovalla työllä ja ahkeruudella.

Tukholma oli jo tuttu kaupunki. Siellä asui hänen sukulaisensa Klaran seurakunnan apulaispappi ja kirjailija Gustaf Henrik Mellin ja hänen sisarensa. Ruotsissa asui myös iäkäs äiti ja veli. Mellin ryhtyi ohjaamaan Saraa kirjailijanuralle. Sara oli säästänyt rahaa ja näillä varoilla hän osti vuonna 1844 talon nro 12 Tukholman vanhasta kaupungista Kauppiaankadulta. Eikä se ollut mikään pieni talo. Talo oli nelikerroksinen ja Sara itse asui ylimmässä kerroksessa neljän huoneen ja keittiön asunnossa. Merinäköala puuttui, mutta Sara maalautti makuuhuoneensa seinät merensinisiksi ja katon valkoiseksi meren vaahtopäitä kuvaten.

Saran perunkirjoituksesta käy selville, että hänen omistuksessa oli kolme sohvaa, yhdeksän pehmustettua tuolia, mahonkikehysteinen peili sekä astiakaappi. Taloustavaroita oli vähän, vaatteita paljon. Mm. hän omista neljä päällystakkia, 12 lenikiä, 7 kenkäparia jne. Sara pukeutui hyvin, hän kävi teatterissa ja tarvitsi useita näyttäviä asusteita. Kaiken muuttamisen jälkeen Sara Wacklinilla oli nyt koti ja uusi ura kirjailijana edessä.

Kirjailijan ura

Kirjailijan ura alkoi muistelmien kirjoittamisella. Kurinalaisella Saralla oli tarkkaan mietitty päiväohjelma. Kotona mieluisimmat paikat olivat keittiönliesi ja kirjoituspöytä. Vuonna 1844 ilmestyi kaksi osaa ruotsiksi kirjoitetusta teoksesta Hundrade minnen från Österbotten (suom. Satanen Muistelmia Pohjanmaalta). Teokset kustansi kirjakauppias K. R. Looström Tukholmassa.

Ennen kuin kirjat painettiin, oli kustantajalla tapana lähettää ennakkoon tilauslistoja. Satanen Muistelmia Pohjanmaan alussa on nähtävänä tilaajaluettelo. Noin 600 kpl tilattiin jo ennakolta etupäässä Suomesta mutta myös paljon Ruotsista. Tilaajina mm. tunnettuja nimiä kuten J. L. Runeberg, Z. Topelius, J. W. Snellman, F. M. Fransén, Fredrika Bremer. Kustantaja lupasi kustannussopimuksessa painattaa 1000 kappaletta, tekijäpalkkio oli 1000 pankkoriksiä (hist. nimitys Ruotsin valtakunnan säätyjen pankin seteli- ja vaihtorahasta). Teos kolmelta osalta maksoi ostajalle 3 pankkoriksiä.

Painos myytiin heti loppuun ja se sai hyvät arvostelut sanomalehdissä. Oulussa se herätti luonnollisesti huomiota ja jopa närkästystä. Kirja väännettiin nimeksi Satanen Valheita Pohjanmaalta. Kirjassa kuvatut tunnistettavat henkilöt eivät aina esiintyneet edukseen, naurettavat ja heikot puolet ivallisesti esitettynä suututtivat.

Teokset olivat ensimmäinen kulttuurihistoriallinen kuvaus Pohjois-Pohjanmaan olosuhteista 1700-luvun ja 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Kolmas osa julkaistiin seuraavana vuonna.

Kirjat suomennettiin ensimmäisen kerran vasta 1870-luvulla ja saivat nimeksi Satanen Muistelmia Pohjanmaalta. Ne suomensi J. Aulén: 1. osa 1872, 2. osa 1876 ja 3 osa 1876. Sen jälkeen teoksia on useampi kääntäjä suomentanut.

Saran kirjeenvaihtotoverit olivat sen ajan nimekkäitä kulttuurivaikuttajia kuten J. L. Runeberg, Fredrika Bremer, J. W. Snellman. Itse Z. Topelius ylisti teosta lehdessään.

Sarjan kolmannen osan Sara sai valmiiksi 1845. Kirja ilmestyi mutta Sara sairastui vilustumisen jälkeen keuhkokuumeeseen ja hän kuoli kotonaan tammikuussa 1846. Kirkonkirjoissa mainitaan kuitenkin syyksi sappitauti. Nuori taiteilijatar Edla Jansson asui Saran luona tuolloin ja hän maalasi muotokuvan kirjailijasta keinutuolissa istumassa. Edla kertoi kirjeessään siskolleen maaliskuussa 1846, että Sara oli jo vuotta ennen kuolemaansa ”useita kertoja saanut halvauksen”.

Saran hautajaiset olivat hänen pyynnöstään vaatimattomat. Hänet haudattiin Tukholman Pohjoisen tullin ulkopuolelle. Hauta unohtui yli sadaksi vuodeksi. Vuonna 1971 muutama oululainen päätti tutkia haudan sijaintia Tukholman seurakuntien hautausmaakarttoja apuksi käyttäen. Oulun kaupunki sekä eräät säätiöt kustansivat hautapaikalle kiven, johon kaiverrettiin Sara Wacklinin jälkisäädöksessä määrämä virke: ”Nyt lepo mulle vaivoista On valmis rauhan majoissa”.

Oulussa kunnioitetaan Sara Wacklinin muistoa

Vuonna 1908 Oulun Kuusiluodossa sijaitseva katu nimetään Saarankaduksi. Into Saxelin 
tekemä Sara Wacklinin muistoreliefi pystytettiin Oulussa Ainolansaareen toukokuussa 1927. 
Oulun Kokoomusnaisilla oli keskeinen rooli muistokivihankkeessa. Muistokivi on saatu aikaan 
Oulun Kokoomusnaisten aloitteesta ja suurimmaksi osaksi myös Oulun Kokoomusnaisten rahoituksella.

1971 Sara Wacklin valitaan Oulun ”vuoden naiseksi”. Oulu-seuran toimesta samana vuonna paljastettiin kirjailijan kunniaksi muistolaatat hänen Tukholman kotinsa ja Franzénin talon seinään Kajaaninkatu 10. Tuossa rakennuksessa sijaitsi Sara Wacklinin viimeinen koulutalo vuosina 1830–1834.

1987 Oulun Naisunioni ry. aloitti Vuoden Sara -kunniakirjan jakamisen Sara Wacklinin työtä kunnioittaen. Kunniakirja annetaan naiselle tai yhteisölle, joka on toiminut naisten hyväksi tai muuten muuttanut jäykkiä asenteita. Vuoden Sara julkistetaan kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.

2005 Sara Wacklin voitti Sanomalehti Kalevan järjestämän äänestyksen kaikkien aikojen oululaisesta.

Oulusta löytyy myös Asunto Oy Oulun Sara Wacklin ja Sara Wacklin -koti sijaitsee Myllytullin alueella. Myllytullissa sijaitsee Sara Wacklinin puisto.

Sara Wacklin määräsi testamentissaan perustamaan stipendirahaston pohjoispohjalaisille ylioppilaille.

Ina (Inna) Colliander o.s. Behrsen syntyi Pietarissa 1905 ja kuoli Helsingissä 1985. Hän oli kuvataiteilija, joka tunnetaan enkeleitä esittävistä puupiirroksistaan. Hän oli yksi modernin suomalaisen puupiirrostaiteen keskeisiä uranuurtajia ja mestareita, yksi maamme parhaista graafikoista.

Hänen vanhempansa olivat baltiansaksalaisia. Isänsä oli valtioneuvos, arkkitehti ja professori Richard Georg Behrsen (1869-1958) ja äitinsä aatelissukuinen Lydia Louise von Golicke (1882-1971). Vanhempien avioliitto oli järjestetty. Perheessä oli toinenkin tytär, Renata (1909-1925), joka teki itsemurhan hirttäytymällä. Perheessä vallitsi saksalainen kuri ja järjestys, varsinkin äiti oli ankara. Saksa oli kotikielenä Pietarissa asuvassa perheessä. Ina piti venäjän kielestä, ehkä siksi, että hän rakasti erittäin paljon venäläistä hoitajaansa Njanjaa. Ja olihan kansainvälinen Pietari hänen syntymäkaupunkinsa.

Kouluvuodet

Inasta ei tullut kurituksesta huolimatta hiljaista ja alistuvaa lasta. Hänet lähetettiin Saksaan vuonna 1913 vasta 8-vuotiaana sisäoppilaitokseen Jenaan. Itsenäistyminen alkoi varhain ja Inasta tuli selviytyjä kaikenlaisissa olosuhteissa elämänsä aikana.

Ensimmäinen maailmansota syttyi 1914 ja mullisti monen elämän. Varsinkin helmikuun ja lokakuun vallankumoukset Venäjällä aiheuttivat valtavan nälänhädän varsinkin Pietarissa. Äiti Lydia lähetti 9- ja 13-vuotiaat tyttärensä maalaiskyliin myymään perheen koruja, astioita, vaatteita ja kaikkea mahdollista, sillä Pietarissa oli huutava pula ruuasta. Lapsilta oli vaikea olla ostamatta, näin äiti päätteli.  Tytöt matkustivat junissa jäniksinä ja pysähtyivät paikkoihin, joissa oli paljon taloja. Kerran Renata sairastui ja he joutuivat jäämään pidemmäksi aikaa talonpoikaisperheeseen. Mutta näillä matkoilla Ina ei potenut koti-ikävää kuten Jenassa.

Ina lähetettiin vuonna 1918 Tsarskoje seloon rouva Nadežda Krupskajan tyttökouluun. Ina ihastui Aleksandr Puškinin ja Sergei Jeseninin runouteen ja heistä tuli hänen suosikkikirjailijoita. Nelivuotisessa koulussa häntä innosti venäjän kielen opettaja ja tässä koulussa Ina oppi ilmaisemaan itseään kirjallisesti ja kuvallisesti, mistä myöhemmin taideopinnoissa oli hyötyä.

Taideopintoja 

Vuodesta 1920 oli vuorossa taideopinnot Moskovassa ja Pertogradissa (Pietari). Olot Pietarissa muuttuivat. Neuvosto-Venäjällä bolševikit voittavat neljä vuotta kestäneen sisällissodan. Pako sekasortoisesta Pietarista ei ollut yksinkertaista Behrsenin perheelle. Toivottiin parempaa aikaa ja vain Ina lähetettiin yksin ensin Kuokkalaan Karjalan kannakselle ja siitä äitinsä siskon Veran, Tant Verin, luokse Hiitolaan Laatokan lähelle.

Saman vuoden syksyllä Ina aloittaa opinnot Kauniaisissa ruotsinkielisessä Tilly Soldanin lastenhoito-opistossa. Tilly oli taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin sisar ja Tillyn kautta Ina tutustui Järnefeltien kulttuurisukuun eritoten Elisabeth Järnefeltin ajatuksiin solmien elävät suhteet suomalaiseen taidemaailmaan. Lastenhoitajana hän toimi vain yhden kesän. Taide oli ensi sijalla.

Vuonna 1924 Ina aloitti opinnot Helsingissä Taideteollisuuskeskuskoulun mallipiirustusluokalla. Vuonna 1927 hän valmistui mallipiirustuslinjalta ja jatkoi vielä graafisella linjalla. Hän oli hyvä oppilas, sai apurahojakin joka vuosi.

Vuonna 1928 Ina osallistui Suomen Taiteilijain syysnäyttelyyn ensimmäinen kerran eikä suinkaan viimeistä kertaa. Hän avusti kulttuurilehti Quosegoa kuvituksin sekä suomensi rakastamaansa runoilija Jesenin runoja.

Syksyllä 1930 oli vuorossa lisää opintoja, kolmen kuukauden pituinen opiskelu Münchenissä ja ensimmäinen Italian matka Garda-järvelle, johon hän karkasi Robbi-enonsa luota opiskelutoverinsa luokse. Münchenissa asui nimittäin Robbi-eno ja Kunstschule Maxon-Kallenberger -nimisessä yksityisessä taidekoulussa Ina oppi paljon kohopainografiikasta, lähinnä linoleikkaustekniikasta. Lisää ulkomaanmatkoja oli tulossa kielitaitoiselle ja lahjakkaalle taiteilijalle.

Avioliiton alku kirjailija Tito Collianderin kanssa

Ina sai vuonna 1928 työpaikan graafisena taiteilijana WSOY:llä Porvoossa. Syksyllä 1929 hänelle myönnettiin Suomen kansalaisuus ja samana vuonna hän tapasi tuolloin Alba-Novalla kehyslista-asiantuntijana työskennelleen Fritiof Tito Collianderin (1904-1989), joka myöskin oli saapunut Suomeen pakolaisena Pietarista. Tyttökoulun opettaja oli vihjaissut Titolle Inasta. Tito kertoo teoksessaan ”Kohtaaminen” opettajan vihjanneen Inasta seuraavasti:

”Siinä sitten on mainio ihminen, ihan erilainen kuin kukaan muu. Hän kulkee minkälaisissa vaatteissa sattuu ja tukka on niskasta sitaistu miten sattuu, no, sittenpä näet. Ja hän puhuukin niin veikeästi venäjäksi murtaen…”

Kun Ina ja Tito tapasivat toisensa ensi kerran, molemmat tiesivät heti, että heidät oli tarkoitettu toisilleen. Seuraavana vuonna he menivät kihloihin, salaa. Nimittäin Inan vanhemmat Richard ja Lydia Behrsen eivät pitäneet rahatonta Titoa toivottuna aviomieskandidaattina, vaikka Titon äiti tuli myös aatelissuvusta. Välit Inan vanhempiin viilenivät totaalisesti, ei edes kirjeitä kirjoitettu yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vasta kolmannen lapsenlapsen syntymä mursi jään.

Ina ja Tito vihittiin uudenvuoden aatonaattona 1930 Ihan Garda-järven ja Münchenin matkan jälkeen. Siviilivihkimisessä olivat todistajina Sven Grönvall, Inan lempiserkku, ja runoilija Gunnar Björling. Inan vanhemmat kieltäytyivät tulemasta ainoan tyttärensä häihin (Renata oli kuollut vuonna 1925) ja Titon ainoa lähimmäinen, sairaalloinen sisarensa Musse ei myöskään tullut. Vaatimattomat hääkahvit nautittiin Ylä-Brondinin kahvilassa, josta siirryttiin Töölön vuokra-asuntoon. Myöhemmin heidät vihittiin myös ortodoksisin menoin Petserissä 1938.

Avioliiton alussa sovittiin työnjaosta siten, että Ina tekisi etupäässä kuvataidetta, monilahjakas, Ateneumissa opiskellut Tito kirjoittaisi ja elättäisi perhettä kirjoittamalla kaikenlaista, mistä vain sai leivän päälle särvintä. Heillä oli myös periaate, että tavaraa ei kerätä eikä rahaa säästetä, rahat pannaan elämiseen. Inan kuoltua Tito huomasi vaimonsa panneen rahaa säästöön, mikä oli täysi yllätys hänelle. Oliko Titolle yllätys, että Ina osasi hinnoitella taiteensa ja tiesi oman arvonsa taiteilijana? Tytär Maria hankki perintörahoillaan talon, josta Tito suuttui. ”Ostaa nyt talo, sehän on silkkaa typeryyttä”, julisti Tito. Vanhin tytär Maria muisteli isänsä kohtausta. ”Isä sanoi, että olisit matkustanut ennemmin vaikka Monacoon ja pelannut rahasi Monte Carlon kasinolla!”

Pariskunta vaihtoi asuinpaikkaa tuhka tiheään. Kun oli vähän tavaroita eikä omistusasuntoa, oli helppo muuttaa. Muutama tavara ja teekeitin riittivät. Muuttaminen oli heille elämäntapa. Arkielämää varjosti tosin Titon runsas alkoholinkäyttö ja humputteluretket.

Villa Golicke Kuokkalassa

Häiden jälkeen vastavihityt Collianderit muuttivat kesällä Inan lapsuuden maisemiin Terijoen Kuokkalan kylään, äidinäidiltään Huldalta perittyyn Villa Golickeen. Sen Ina omisti yhdessä serkkunsa, taiteilija Sven Grönvallin kanssa. Villa Golicke oli Inan ja Titon vakituinen koti vuodesta 1931 aina vuoteen 1939 Kannaksen evakuointiin asti. Toinen tytär Katarina (1939-) ehti syntyä ennen lähtöä.

Olot olivat alkeelliset ja talvella kylmä. Kuokkalassa he omistautuivat taiteelle ja kirjoittamiselle ja siellä syntyi ensimmäinen lapsi, Maria (1931-), Terijoen sairaalassa. Rakkautta riitti – ja köyhyyttä sekä luovuutta. Kuokkalassa harrastettiin suomenruotsalaista ja Skandinavian uusinta modernismia ja tavattiin samanhenkisiä.

Suomentaja, kirjailija Jukka Mallinen kirjoittaa artikkelissaan ”Villa Golicke – Kosmopolitismia Kannaksella” 1930-luvun vireästä kansainvälisestä, lähinnä suomenruotsalaisesta taiteilijaseurueesta, joka vietti kesiään Colliandereiden luona. Edith Södergranin (1892-1923) muistoa vaalittiin. Häntä muisteltiin, runoja luettiin ja käytiin Raivolassa tervehtämässä Edithin äitiä Helenaa. Kesävieraita olivat mm. Rabbe ja Heidi Enckell, Ralf ja Oscar Parland, Elmer Diktonius vaimonsa Leenan kanssa, Ruotsista tulivat tulevat akateemikot Erik Lindegren, Johannes Edfelt ja Gunnar Ekelöf. Oli kirjailijoita, kuvanveistäjiä, politiikkoja, jopa taiteilija Ilja Repinkin. Päivisin he työskentelivät, illoin juotiin teetä ja käytiin kulttuurikeskusteluja, nukuttiin myöhään.

Niistä ajoista Tito on kertonut kirjoissaan: ”Kaksi nuorta taiteilijaa hylkäsi vakituisen työpaikkansa ja säännöllisen toimeentulonsa ja muutti karuun ympäristöön ja köyhyyteen ja asui rantakaistaleella puristuksissa meren ja maantien välissä sijaitsevassa vanhassa huvilassa sekä valitsi epävarmuuden kaikesta muusta paitsi köyhyydestä.”

Allekirjoittanut kävi Villa Golickenin pihapiirissä vuonna 2012 Suomi-Venäjä-Seuran matkatoimiston järjestämällä kirjallisuusmatkalla Kannaksen kautta Pietariin. Suomenlahden rannalla sijainnut villa oli kauniilla paikalla veden äärellä, hiekkaranta aivan lähettyvillä. Kyllä sen aisti jo paikan päällä, että täällä on vieraillut suomenruotsalainen älymystö. Itse koko huvilayhdyskunta, sen asukkaat ja siirretyt terijokelaishuvilat ovat merkinneet suomalaiselle kulttuurielämälle paljon ja osin myös ruotsalaiselle modernismille.

Linoleikkaustyötä ja puupiirroksia

Villa Golickenin rannalta Ina löysi laudankappaleita ja kaiversi niihin kuvia. Näistä tuli hänen ensimmäiset linoleikkaustyönsä ja puupiirroksensa. Puusta tuli sittemmin hänen lempialustansa. Ortodoksinen uskonto vaikutti myös Inan taiteeseen. Hän alkoi maalata ikoneja, ja teki myös mosaiikkeja mm. Hangon ortodoksiseen kirkkoon ja Uuden Valamon kirkkoon. Inasta tuli kuuluisa enkelien maalaaja. Vuonna 1959 hän piti yksityisnäyttelynsä Galerie Artekissa, jossa pystyyn kuvatut suurikokoiset enkelit olivat esillä ensimmäistä kertaa. Muutto takaisin Suomeen sodan kynnyksellä mahdollisti osallistumisen moniin taidenäyttelyihin ei vain kotimaassa vaan myös useissa näyttelyissä eri puolilla maailmaa esim. Venetsian biennaaleissa.

Petseri 

Vuonna 1936 Ina, Tito ja tytär Maria, muuttivat Viroon, Petseriin kolmeksi vuodeksi. Petseri oli tuolloin pieni kolmentuhannen asukkaan, luostarin liepeille kasvanut venäläisidylli Viron tasavallassa. Inan ja Titon lapsuudessa luodut suhteet venäläisyyteen ja ortodoksisuuteen toivat turvaa. Kirkonkellot soivat ja kutsuivat ihmisiä kirkon eri tapahtumiin. Vaatimaton oli elämä myös täällä. He vuokrasivat erillisen pienen mökin. Ina maalasi, Tito kirjoitti, ja he molemmat liittyivät ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1937. Ortodoksinen uskonto vaikutti merkittävästi molempien taiteeseen. Tito käänsi kymmenen vuotta pelkästään hengellistä kirjallisuutta ja Ina rupesi maalaamaan ikoneja. Tito kirjoitti täällä seitsemännen kirjansa Korståget, josta tuli hänen pääteoksensa. Petseri sijaitsee nykyisin Venäjällä ja on Viron ja Venäjän rajakaupunki.

Ortodoksisuus

Ortodoksinen uskonto oli vahvasti mukana heidän elämässään. Inan ja Titon kolmas lapsi, Sergius, syntyi heinäkuussa 1949. Samana vuonna Tito aloittaa teologian opinnot tarkoituksenaan tulla ortodoksipapiksi. Hän toimi uskonnonopettajana vuosina 1950-1969, mutta pappia hänestä ei tullut vaikka kutsumusta oli. Lopputenttiä vailla oleva pappisura päättyi äkillisesti. Syynä oli nuoruudessa saatu polvivamma, joka vaivasi aina ajoittain ja aiheutti kipua. Hän ei pystyisi koskaan seisomaan pitkiä jumalanpalveluksia kirkossa. Inaa ja Titoa ilahdutti, että Sergius sen sijaan oli päättänyt ryhtyä munkiksi, mutta vanhempiensa pettymykseksi hän rikkoi munkkilupauksensa menemällä naimisiin. Tapaus näkyi Inan taiteessa tavallista tummempina väreinä. Sergiuksesta tule lopultakin isä Sergius papinoikeuksien palauttamisen jälkeen. Hän toimi Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunta ry:n toiminnanjohtajana Valamon luostarissa eläkkeelle jäämiseensä asti.

Ina ja Tito muuttavat Runeberginkadulle, Svenska litteratursällskapetin asuntoon, jossa heillä on elämänsä ensimmäinen kylpyhuone ja lämmin vesi sekä hissi. Ja tämä muutto vuonna 1960 on oleva heidän viimeinen muuttonsa. Kiertelevä elämä loppui, ”Aina matkalla – harvoin perillä” -otsikko teoksessa Ina ja Tito sanoo jo itsessään paljon.

Uskonto, ruoka-ajat ja taide hallitsevat loppuelämää ja tietysti lastenlapset. Ina oli perinyt Lydia-äitinsä kaksion Töölön Ilmarinkadulta läheltä nykyistä kotiaan ja käytti tätä työtilanaan. Marraskuussa 1985 Ina saa infarktin ja kuolee sairaalassa. Neljä vuotta myöhemmin on Titon vuoro kohdata tuonpuoleinen.

Ina Colliander ja Tito Colliander lepäävät Hietaniemen Helsingin ortodoksisella hautausmaalla.

Kuvataiteilija Ina Collianderin kuvataide:

Taiteellinen työ:

Taiteilijan debyytti, 1930.

Ryhmänäyttelyt, festivaalit, ryhmätyöt:

Suomen Taiteilijain näyttely 1936-39, 1941-43, 1947, 1963, 1970, Suomen Taideakatemian 3-v. näyttely 1953, 1956, 1962, 1965, Nuorten näyttely 1940, 1943, 1951.

Kansainväliset näyttelyt ja esitykset:

Moskova, Neuvostoliitto, Riika, Latvia 1935, Göteborg 1943, Oslo 1950, taidegraf. näytt. Praha, Bratislava, Tshekkoslovakia 1936, Kööpenhamina 1949, Lübeck, Saksan Liittotasavalta 1952, Sveitsi 1953, Jugoslavia 1953, Moskova ja Leningrad, Neuvostoliitto 1953-54, DDR 1954, Rooma, Italia 1955, Lund, Ruotsi 1957, Lugano, Sveitsi 1958, Neuvostoliitto ja Kiina 1958, Ateena, Kreikka 1958, Reykjavik 1961, Moskova, Neuvostoliitto 1961, Italia 1969.

São Paulon bienn., Brasilia 1953, Venetsian bienn., Italia 1960, 1964, naistait. näytt. Pariisi, Ranska 1961, Caprin puupiirr.trienn., Italia, Firenzen kv. graf. bienn., Italia 1972 (kutsuttuna), 1978.

Tilaustyöt ja julkinen taide:

Mosaiikkitöitä Hangon ortod. kirkossa, Uuden Valamon kirkossa, p. Eliaan kirkossa, Hgin ortod.hautausmaalla: ”Sureva Aatami” ja ”Sureva Eeva”, S:n suurlähetystö, Turkki.

Palkinnot, kunniamerkit ja arvonimet

Pro Finlandia, 1959

Kalevala-plaketti, 1973

Valtion taidepalkinto, 1978

Suomen Taidegraafikoiden kunniajäsen, 1981

Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan ritarimerkki, 1984

Yle Areenassa on neljän minuutin pituinen ohjelma, jossa toimittaja Juha Roiha haastattelee Ina ja Tito Collianderista kirjoittanutta elämäkerran kirjoittajaa Annina Holmbergiä. Ohjelmassa on runsaasti valokuvia Colliandereista. https://areena.yle.fi/1-50754671

Raahen kaupunki myönsi Anna-Liisa Virralle vuonna 2022 Pro Raahe -mitalin nro 121 1950-luvulla alkaneesta ansiokkaasta pitkäaikaisesta toiminnasta terveydenhuollon hyväksi, joka edelleen jatkuu koko seutukunnan parhaaksi luottamustoimissa.

Kemistä maailmalle

Anna-Liisa Virta syntyi Kemissä vuonna 1934. Isän sukujuuret ovat Etelä-Pohjanmaalla. Äidin kotiseutu on Olkijoella. Hän kasvoi kansainvälisyyteen jo lapsena: ensin sotalapsena Ruotsissa, sitten seuraneitinä ja opiskelijana Englannissa.

Sota sotki monen elämän, niin Anna-Liisankin. Kemistä vietiin linja-autollinen lapsia Ruotsiin sotaa pakoon. Anna-Liisa lähti matkaa nelivuotiaan Aino-sisarensa kanssa. Molemmat sairastuivat Ruotsissa kurkkumätään, johon Aino menehtyi. Hänet on haudattu Kemiin.

– Minä pääsin erinomaiseen, uskovaiseen perheeseen. Talossa asui vanha pariskunta ja kaksi aikuista lasta, hän muistelee. Ruotsissa hän kävi kansakouluakin ja oppi kielen oikein hyvin. Kirjeenvaihto Ruotsin-perheen kanssa jatkuu nyt jo toisessa polvessa.

Koulun käynti jatkui Kemissä. Hän kävi keskikoulun tyttölyseossa, joka oli kuusivuotinen. Vieraina kielinä hän opiskeli ruotsin lisäksi englantia.

– Meillä oli hyvin vaativa englannin kielen opettaja, hän muistelee. Opettaja moitti Anna-Liisa ja hänen kavereitaan laiskoiksi ja huono-oppisiksi.

Tästä sisuuntuneena puolitusinaa tyttöä päätti lähteä Englantiin. Yhdessä lähdettiin mutta Englannissa tyttöjoukko hajaantui eri puolilla maata kuka mihinkin. Anna-Liisa päätyi vanhan rouvan seuraneidiksi. Työsuhde ei sujunut kovin hyvin, kun rouva ei tykännyt Anna-Liisan keitoksista kuten kala- tai hernekeitosta.

Hän löysi uuden palveluspaikan sisäkkönä isolla maatilalla, jossa oli muutakin palvelusväkeä: kahden kerroksen väkeä ihan sananmukaisesti. Siellä hän sai vuosina 1956-1957 hyvän koulutuksen käytöstapoihin ja virheettömään englannin kieleen. Häneltä vaadittiin virheetöntä puhekieltä. – Vieläkin ovat opit mielessä, hän sanoo tyytyväisenä.

Kemissä suoritettua tyttölyseon päättötodistusta arvostettiin Englannissa niin paljon, että sillä pääsi sairaanhoitajakoulutukseen. Sairaanhoitajatutkinnon suorittaneista osa pääsi jatkamaan kätilökoulutukseen. Anna-Liisa suoritti ensimmäisen osan Pohjois-Walesissa ja toisen osan Etelä-Croydonissa. Enlannissa vietetyt lähes kymmenen vuotta opettivat hänelle hyvän kielitaidon lisäksi kansainvälisyyttä.

Raahessa sairaanhoitajana ja kätilönä

Työpaikan saaminen Raahessa ei tuottanut ongelmia, kun Anna-Liisalla oli esittää lääkäri Tauno Kiesvaaralle (1896-1985) Englannissa suoritetut tutkinnot. Erikoisesti Kiesvaara arvosti sitä, että hänelle olivat tuttuja sekä spitaalipotilaat että rautakeuhkopotilaat. Hän työskenteli Gellmanin sairaalassa sairaanhoitajana 1960-luvulla. Hän muistaa vieläkin miten tarkasti Kiesvaara opetti hänet nukuttamaan potilaan. Ei ollut mitään hätää, kun noudatti Kiesvaaran ohjeita.

Anna-Liisa on hankkinut sekä sairaanhoitajan että kätilön tutkinnon myös Suomessa. Työsuhde jatkui Raahen aluesairaalan synnytysosastolla.

– Koen, että minun elämäntehtäväni on ollut äitiyshuolto, odottavien äitien ja synnytysten hoitaminen, hän miettii elokuussa 2024.

Hän toimi kätilönä vielä niinä vuosina, kun isät pääsivät synnytykseen mukaan. Hän on nähnyt ilonkyynelet isän silmissä. Lapsen syntymä on aina ihme.

Lisää oppia hakemaan

Anna-Liisa halusi kehittyä omalla alallaan ja suoritti Helsingissä aikuislukiossa ylioppilastutkinnon vuonna 1971. Sen hän tarvitsi päästäkseen Ouluun opiskelemaan sairaanhoidon opettajaksi.

Hän teki 20 vuotta kestäneen opettajan uran Tampereen terveydenhoitolaitoksessa kouluttaen kätilöiksi erikoistuvia sairaanhoitajia. Tästä virasta hän jäi eläkkeelle.

Takaisin Raaheen

Vuonna 2006 Anna-Liisa paluumuutti Raaheen äitinsä kotiseudulle. Raahen-vuosinaan hän ei ole lepäillyt laakereillaan, vaan on toiminut monissa kunnan ja hyvinvointikuntayhtymän luottamustoimissa. Raahen hyvinvointikuntayhtymän hallituksen kokousta 15.12.2023 hän luonnehtii viimeiseksi ”ruuppukokoukseksi”. Hänen on aika jäädä eläkkeelle myös luottamustoimista.

Harrastuksekseen hän sanoo opiskelun. Raahe-opiston kursseilla hän on pitänyt yllä englannin kielen taitoa ihan viime vuosiin saakka. Kasvatustieteiden approbaturin hän suoritti uusiksi vuonna 2017 yli 80-vuotiaana – ja opiskeli paljon muutakin. Opiskelu kiinnostaisi vieläkin mutta rajoitteeksi on tullut näkökyvyn heikkeneminen.

– Olen nähnyt, kokenut ja osallistunut paljon. Pahemminkin voisi olla. Pärjään vielä kotona hyvin, saan kaupassa tarvittaessa apua, hän kertoilee elokuussa 2024.

Henkiseksi kodikseen hän sanoo herännäisyyden. – Minä olen körtti.

”En minä oikeastaan muista Raahesta mitään”, myöntää Anneli Sauli Vappu Kalliolle vuonna 2019 antamassaan haastattelussa. Raahelaiset muistavat Anneli Saulin.

”Anneli oli Lapaluodossa pidetty, kaunis tyttö. Hän auttoi äitiänsä muun muassa viemällä Kankaan talon kahvilasta satamaan kahvia sekä työskentelemällä kesäisin Lindbergin satamaruokalassa.”

Pyhäjokisen talontyttären tytär

Anneli Helena Sauli (vuodesta 1965 oik. Pakkasvirta, o.s. Savolainen, vuosina 1956–1965 Lindman, Saksassa taiteilijanimenä Ann Savo) syntyi 6. elokuuta 1932 Pohjois-Pohjanmaalla Pyhäjoen kunnan Yppärin kylässä Heikkilän talossa. Heikkilän talo oli kylän suurimpia. Anneli oli Heikkilän tyttären, Salli Marian, avioton lapsi. Tyttären synnyttyä kenellekään ei jäänyt epäselväksi, mikä hän oli: mustalainen. Hänet katsottiin esisilmäyksellä erilaiseksi. Hän ei ole koskaan tavannut biologista isäänsä, joka oli Valdemar Schwartz, ”Kaunis Valtti”. Isänsä henkilöllisyyden hän sai selville vasta keskikoulun (1950) jälkeen Raahessa.

Kun Anneli oli viisivuotias, Heikkilän talo oli pakko myydä. Annelin isoisä Oskari Heikkilä oli kuollut, enot lähtivät työn perässä kuka mihinkin, äiti Salli lähti piikomaan maalaistaloon. Anneli muutti Aina-mummon kanssa Oulaisiin, pieneen radanvarsimökkiin. ”Sinne me jäimme, suvun vanhin ja nuorin.” Oli nälkä ja kylmä. Puolitoista vuotta he kärsivät vilua ja nälkää.

Annelin äiti, Salli, oli muuttanut äitinsä (Annelin mummu) vaatimuksesta palveluspaikastaan Rovaniemelle ja saanut työpaikan matkustajakoti Hannukselasta. Siellä hän oli tutustunut hitsaaja Tapio Savolaiseen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Salli tuli ja vei Annelin ja äitinsä Oulaisten mökistä Rovaniemelle. Tapio Savolainen adoptoi Annelin heti. Heikkilän Annelista tuli Savolaisen Anneli ja Tapiosta hänen oikea isänsä.

Elämä jatkui Rovaniemellä

Talvisodan alettua Tapio Savolainen joutui rintamalle. Salli-rouva kävi välillä sahalla töissä. Anneli aloitti kansakoulun ja kävi Pelastusarmeijan pyhäkoulua. Jatkosodan aikana Rovaniemellä oli saksalaisten tukikohta. Heillä oli venäläisiä vankeja. Anneli haki muutaman kaverinsa kanssa saksalaisilta neliskanttisia limppuja ja vei niitä salaa vangeille.

Kun saksalaisia ruvettiin ajamaan pois Lapista vuonna 1944, Rovaniemen asukkaita siirrettiin Pohjois-Ruotsiin. Annelilla ei ole ruotsalaisista pahaa sanottavaa. Hän kertoo kirjassaan Elämäni on minun, että heitä kohdeltiin Ruotsissa hyvin. Kaikilla oli kuitenkin kiire päästä takaisin Rovaniemelle, mutta siellä oli liian vaarallista kaikkialle kylvettyjen miinojenkin takia. Pakko oli muuttaa pois. Savolaiset muuttivat Tapio Savolaisen kotiseudulle Outokumpuun.

Sota oli keskeyttänyt Annelin koulunkäynnin, mutta Outokummussa hän aloitti keskikoulun 13-vuotiaana. Savolaiset muuttivat takaisin Rovaniemelle, kun Tapio sai työpaikan Marttiinin puukkotehtaalta.

Kun Rovaniemelle perustettiin Suomen Demokratian Pioneerit, Anneli oli yksi ensimmäisiä pioneereja ja ainoa oppikoululainen. Hän omaksui sen arvomaailman, mitä kotona edustettiin.

Vappu Kallion haastattelussa vuonna 2019 hän sanoi: ”Minä olen mustalainen, kommunisti ja ateisti.” Nämä määritelmät ovat filmitähti Anneli Saulin peruskiviä; niillä hän paaluttaa minuuttaan. Mustalaisuudestaan huolimatta hän ei ole koskaan elänyt mustalaiselämää.

”Minulla on yhä SKP:n jäsenkirja, mutta en toimi aktiivisesti. Mulla ei ole mitään syytä muuttua oikeistolaiseksi. Olen vannoutunut köyhälistön puolestapuhuja”, hän sanoi vuonna 2019.

Rovaniemen pioneereissa Anneli sai päästää esiintymishalunsa valloilleen. Klassista balettiakin pioneerit harjoittelivat omatekoisissa balettitossuissa. Anneli sai laulaa, tanssia ja esiintyä. Siinä vaiheessa hänelle tuli selväksi, että hän haluaa näyttelijäksi. Haave eli.

Muutto Raaheen

Kun Savolaiset muuttivat Raaheen, Anneli oli 17-vuotias. Raahessa hän kävi keskikoulun viimeisen luokan (V:lle 49 keskik. 50). Hän kertoo elämäkertakirjassaan, että kävi koulua mielellään. Hän oli hyvä voimistelussa ja tykkäsi kielistä, äidinkielestä ja saksasta.

Savolaiset asuivat Lapaluodossa 1900-luvun alussa rakennetuttua Renkaan taloa vastapäätä. Talon omisti virallisesti Suomen Kommunistinen puolue, joka oli myös vuokrannut tontin Raahen kaupungilta. Talossa oli vilkasta huvitoimintaa Lapaluodon sataman kukoistusaikana: tansseja, näytelmiä, urheilua.

Kun Renkaan talossa oli tanssit, Salli kehotti Anneliakin rohkaisemaan mielensä ja menemään tansseihin. Hänellä ei ollut muita kenkiä kuin tennarit, siksi häntä ei oikein huvittanut mennä. Tanssi siellä muitakin lapaluotolaistyttöjä tennarit jalassa.

Salli Savolainen piti Lapaluodossa kahvilaa ja työmaaruokalaa satamatyöläisille, välillä kioskiakin, siihen asti, kun perhe muutti Ruotsiin vuonna 1957. Anneli kävi auttelemassa äitiään vielä silloin, kun hän oli Kemin kaupunginteatterissa näyttelijänä. Yhtenä kesänä hän kaatoi kymmenen litran kahvipannun päälleen. Paloarvet näkyivät vielä, kun hän kävi esittäytymässä Toivo Särkälle elokuvarooleja varten.

Raahe jäi Annelin muistoon ahdistavana ja pikkuporvarillisena. Perhe oli hyvin vasemmistolainen ja vapaamielinen. Keskikoulun päätyttyä Annelilla oli kova pyrkimys päästä teatteriin.

Teatteriin oli päästävä

Syksyllä 1950 Anneli pakkasi kapsäkkinsä Raahessa ja matkusti junalla Lahteen, jossa asettui asumaan matkustajakotiin. Kolme vuotta myöhemmin hän oli koko maan tuntema Anneli Sauli, mustavalkoisten elokuvien sammumaton tähti.

Lahdessa hän pääsi Kaupunginteatteriin avustajaksi. Leipätyökin oli löydettävä. Sitä löytyi kaupungin lastentarhasta, kukkakaupasta, puusepäntehtaalta ja margariinitehtaalta, josta hän sai ilmaiseksi margariinia. Laiskaksi Annelia ei voi moittia: hän oli töissä kuutena päivänä viikossa, illat teatterissa pikku rooleissa ja opiskeli teatterialaa Laina Kalmarin oppilaana. Näin kului kaksi vuotta. Sitten Anneli haki Kemin Kaupunginteatteriin ja pääsi.

”Aika pienestä kiinni tämä elämä! Olisin voinut hautautua Kemin teatteriin. Menin Mikonkatu 15:een (Toivo) Särkän toimistoon. Matti Kassila oli oven ulkopuolella. Minulla oli tummanruskea pitkä kihara tukka, eikä minua käsketty istumaan. Särkkä ehdotti vuoden sopimusta. Sanoin, että olin kihloissa hollantilaisen insinöörin kanssa ja ajattelin muuttaa Hollantiin. Ahaa, tehdään sitten 2-vuotinen sopimus, sanoi Särkkä. Siinä oli kaksi temperamenttista ihmistä vastakkain. Vain Siiri Angerkoski ja minä sinuteltiin maisteri Särkkää”, muisteli Anneli Sauli vuonna 2019 nauraen päivää, jolloin hän sai ensimmäisen pestinsä elokuva-alalle. Juuri Särkkä keksi hänelle taiteilijanimen Sauli. (Kallio 2019) Anneli muutti Helsinkiin keväällä 1953.

Tähti oli syttynyt

Särkkä laittoi Annelin harjoitusmielessä tukkilaiselokuvaan Me tulemme taas, jota kuvattiin SF-halleilla ja Pernajassa keväällä ja kesällä 1953. Samana vuonna 1953 filmattiin Hilja – maitotyttö, josta tuli hänen läpimurtoelokuvansa. Hän ei ensitöikseen ollut viettelevä Hilja vaan reipas Katri Karkela vastanäyttelijänään reipas Tommi Rinne. Annelin tuleva aviomies Åke Lindman näytteli elokuvassa pahaa poikaa.  

Hilja – maitotytön ensi-ilta oli 25. joulukuuta 1953. Teuvo Virtanen muistelee kirjassaan Yleissuomalainen Lapaluoto, että hän oli Raahen Bio Huvimyllyssä katsomassa elokuvaa yhdessä lapaluotolaispoikien kanssa. Kun Anneli siinä kovasti pussaili, Raimo Savolainen vajosi häpeästä penkin alle. Kotona Annelin elokuvaura hyväksyttiin.

Hilja – maitotyttö myytiin Argentiinaan, Brasiliaan, Chileen, Israeliin, Itävaltaan, Kuubaan, Meksikoon, Neuvostoliittoon, Saksan liittotasavaltaan, Uruguayhin, Venezuelaan ja Yhdysvaltoihin.

Hiljaa seuranneissa elokuvissa kuten Risti ja liekki (1957), Miriam (1957) sekä Lumisten metsien tyttö Anneli katsoo esittämiensä naisten olleen usein miehisen vallankäytön kohteita. (Wikipedia)

Filmihäät Raahessa joulukuussa 1956

Tämä tapahtuma on jäänyt pysyvästi raahelaisten muistiin: Åke Lindmanin ja Anneli Saulin häät vietettiin Raahessa joulun alla vuonna 1956. Kauanhan he olivat jo seurustelleet ja nyt he sitten astelivat papin aamenille Raahen kirkkoon.

Eeva-lehti kirjoitti: ”Raaheen he ajoivat Åken autolla ja joulukuun yhdeksäntenätoista päivänä heidät vihittiin Raahen kirkossa; Åke tummassa puvussaan, joka on jalkapalloilusta saatu lahja ja Anneli valkoisessa duchesse-puvussa. Åken omaisia ei pitkän matkan vuoksi ollut häissä, varsinkin kun perheessä on surua – Åken isä kuoli muutamia kuukausia sitten.”

Hääillallinen tarjoiltiin Annelin kotona Lapaluodossa. Kuherruskuukausi kesti vain pari viikkoa, koska kummallakin oli kiire Helsinkiin filmaamaan. Anneli matkusti sen jälkeen Saksaan.

Häämatkan nuori pari teki potkurilla jäitä myöten Raahen saaristoon. Anneli istui potkurissa ja Åke lykkäsi. Pariskunta kävi elokuvissa pari kertaa. Elokuvateatterin omistaja Kalle Siponen ojensi Annelille kukkakimpun ja kertoi, että Raahessa katsotaan enimmäkseen kotimaisia elokuvia.

Raahelaiset pitivät Annelia omana tyttönään ja piirittivät pariskuntaa nimikirjoituksia pyytäen, kun he tulivat ulos teatterista.

Elokuvia Suomessa ja Saksassa

Vuosien 1953-1960 välillä Anneli teki 16 elokuvaa Suomessa, joista yksi oli suomalais-saksalaista yhteistuotantoa. Lisäksi hän teki yhden elokuvan Ruotsissa ja 3 Saksassa ennen kuin muutti sinne 4 vuodeksi vuonna 1960.

Saksaksi Hilja maitotytön nimi oli Liebe einer Sommernacht. Elämäkertakirjassa Anneli arvioi, että Hilja pelasti hänet suomalaisen elokuvateollisuuden romahduksen kynsistä, joka oli odotettavissa. Hiljan ansiosta hän sanoo saaneensa elää identiteettinsä, itsetuntonsa ja ammattitaitonsa kannalta tärkeät vuodet Saksassa.

”Hiljan myötä minut oli opittu tuntemaan, ja kutsu Saksaan näyttelemään tuli paikallisen filminostajan aloitteesta. Enhän minä itse olisi sinne osannut lähteä, muutaman roolin tehnyt tyttö. Ajoitus oli oikea, leipä oli jo loppumassa.” (Valleala 2015)

”Jos hän olisi ollut muutaman sentin pitempi, hän olisi päässyt Hollywoodiin näyttelemään. Mutta pituutta oli vain 156 senttiä, ja Hollywood-tähtöset olivat jo tuolloin pitkiä ja hoikkia. Kansanvälisen uran kompastuksena oli myös englanninkielitaidon puute. Rovaniemellä, missä hän kävi keskikoulun, ei opetettu englantia vaan ainoastaan ruotsia ja saksaa.” (Kallio 2019)

Anneli esiintyi Saksassa 10 elokuvassa nimellä Ann Savo. Avioliitto Åke Lindmanin kanssa päättyi eroon vuonna 1962.

Anneli tuli raskaaksi kesällä 1964 Berliinissä, jossa hän tapasi kirjailija Markku Lahtelan. Romanssi oli lyhyt. Lahtela oli Berliinissä stipendiaattina. Raskausaikana Anneli odotti kuvauksien päättymistä ja kotiin pääsyä.

Takaisin Suomeen

Odotusaikana Anneli oli paljon yksin ja laitteli kotia kuntoon. Johanna syntyi Helsingin Naistenklinikalla vuonna 1965. Hän solmi avioliiton Jaakko Pakkasvirran kanssa, kun Johanna oli puolivuotias. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1968.

”Pisimmän ajan Anneli asui paikallaan Joensuussa, jonka teatterista hän Saksan vuosiensa jälkeen sai töitä hurjamaineisen ohjaaja Jouko Turkan ansiosta.

’Turkka oli ihminen silloin. Minulla ei ole hänestä mitään pahaa sanottavaa. Hän sanoi, että miten sinä suuri maailmantähti haluat tänne töihin? Soita huomenna uudelleen, jos vielä haluat. Minä sanoin, että olen työtön ja lapsen kanssa ja tarvitsen työpaikan. Niin pääsin Joensuuhun, ja Jokke järjesti minulle teatterin parhaan palkan ja vielä asunnon. Lapsi pääsi siellä kouluun, ja olin siellä yli 20 vuotta töissä.’” (Kallio 2019)

”Olen elänyt Joensuussa 22 täystyöllisyyden vuotta ja olen niistä hyvin kiitollinen.” (Elämäni on minun 1993) Hän polki pyörällä teatteriin muutaman kerran päivässä ja ajatteli, että onpa hemmetin kiva polkea näitä mäkiä. Hän toimi näyttelijänä Joensuun kaupunginteatterissa vuosina 1971–1996 tehden satapäin hienoja rooleja.

Eläkkeelle ja Helsinkiin

Eläkkeelle jäätyään Anneli muutti Helsinkiin ja jatkoi työskentelyä freelancerina. Hän esiintyi muun muassa Hovimäki- ja Käenpesä -televisiosarjoissa.

”Elokuvissa ja teatterissa esiintymisen lisäksi Anneli Sauli toi usein esille taustaansa romanina sekä työväenliikkeen toimijana ja kommunistina. Hän oli isänsä puolelta etnisesti suomenromani, ja hän oli pitkään Suomen mustalaisyhdistyksen (nyk. Suomen Romaniyhdistys) jäsen ja toimitti sen tiedotus- ja jäsenlehteä.

Vuonna 2010 Anneli Sauli palkittiin taiteen valtionpalkinnolla, jonka arvo oli 15 000 euroa. Hän sai Betoni-Jussin 2013 palkintona elämäntyöstään elokuvanäyttelijättärenä. Vuoden 2022 elokuussa Sauli sai postuumisti Red Carpet -pronssitähden Hyvinkään Tähtiraitille.

Anneli Sauli menehtyi 89-vuotiaana 15.3.2022 helsinkiläisessä hoitokodissa. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle Helsinkiin.” (Wikipedia)

Fanny Churberg syntyi 12. joulukuuta 1845 silloisessa Nikolainkaupungissa, eli nykyisessä Vaasassa. Hän oli lasarettilääkäri Matias Christian Churbergin ja hänen vaimonsa Maria Ulrika Peranderin seitsenlapsisen perheen kolmas lapsi. Neljä lapsista kuoli nuorena, ja Fanny menetti äitinsä vain 12-vuotiaana. Hän varttui kahden nuoremman veljensä, Waldemarin ja Torstenin, kanssa, ja osallistui heidän hoitamiseensa. Fannyn isän kerrotaan olleen hieman erikoinen luonteeltaan ja pitkään sairastellut ennen kuolemaansa vuonna 1865, kun Fanny oli 20-vuotias.

Teini-ikäisenä Fanny lähetettiin opiskelemaan vuosiksi 1857–1859 Porvooseen Emma Christina Peranderin tyttöpensionaattiin, ja sen jälkeen Viipurin tyttökouluun vuosina 1860–1861. Isänsä kuoleman jälkeen sisarukset muuttivat Helsinkiin tätinsä luokse.

Fanny saattoi olla kihloissa tunnetun taiteilijan Berndt Lindholmin kanssa, mutta he eivät koskaan avioituneet.

Fanny Churberg aloitti maalausopintonsa Helsingissä ottamalla yksityistunteja. Hänen opettajinaan toimivat Selma Schaeffer ja Alexandra Frosterus-Såltin (1865–1866), Emma Gyldén ja Berndt Lindholm (1866–1867). Fanny jatkoi opintojaan Carl Ludwig Engelin johdolla vuosina 1867–1868 ja 1871–1874 Saksassa, Düsseldorfissa, jossa sijaitsi arvostettu Düsseldorfin taideakatemia. Hän palasi kuitenkin aina kesäisin Suomeen maalaamaan. Fanny oli myös yksi ensimmäisistä suomalaisista taiteilijoista, jotka opiskelivat Pariisissa. Vuonna 1876 hän opiskeli Pariisissa Vilhelm von Gegerfeltin johdolla ja teki vuonna 1878 matkan Pariisin maailmannäyttelyyn. Seuraavana vuonna hän lopetti taiteilijan uransa. Fanny kärsi pitkään vaivasta, mitä tuolloin kutsuttiin ”hermolihastulehdukseksi” ja hän ei enää jaksanut maalata. Sen sijaan hän keskittyi käsitöihin ja perusti yhdessä arkkitehti Jac Ahrenbergin kanssa yhdistyksen nimeltä ”Suomen Käsityön Ystävät”.  Fanny toimi yhdistyksen kantavana voima 10 vuotta.

Suomen Käsityön Ystävät yhdistyksen johtokunnassa on ollut nimekkäitä maamme kulttuurihenkilöitä kuten Chunbergin ja Ahrenbergin lisäksi Theodor Schwindt, Severin Falkman, Ernst Nordström, Eliel ja Ida Aspelin sekä Louis Sparre.  Myös Taideteollisuuskeskuskoulun opettajat Armas Lindgren, Rafael Blomstedt, Väinö Blomstedt ja Arttu Brummer ovat toimineet Käsityön Ystävät yhdistyksen johtokunnassa ja ohjasivat opiskelijoita sekä suunnittelivat itsekin malleja

Yhdistys on edelleen toiminnassa, ja sen tavoitteena on edelleen kerätä kansanomaisia tekstiilejä, soveltaa niiden malleja uusiin käyttökohteisiin sekä herättää henkiin unohdettuja tekstiiliperinteitä. Taustalla oli myös pyrkimys lisätä kansallista tietoisuutta ja luoda itsenäinen suomalainen tyyli. Nykyään yhdistyksen päätuotteena on ryijy.

Fanny Churberg on yksi Suomen taidehistorian merkittävimmistä henkilöistä. Hänen lyhyt mutta intensiivinen uransa jätti pysyvän jäljen kansalliseen taidemaailmaan. Fannyn tuotanto on voimakasta ja persoonallista, ja hänen maalauksensa kiehtovat ja innostavat edelleen. Fanny oli aikansa rohkea nainen, joka rikkoi perinteisiä sukupuolirooleja. Hän opiskelu Düsseldorfissa, joka oli naisille harvinaista. Se vahvisti hänen kiinnostustaan maisemamaalaukseen, joka tuli hänen päätyylisuunnakseen.

Fanny Churbergin maalauksissa luonto on enemmän kuin vain tausta; se on päähenkilö. Hän vangitsi suomalaisen luonnon syvimmän olemuksen – valon, värit ja tunnelmat. Hänen teoksissaan on voimaa ja raakuutta, mutta myös syvää rakkautta ja ymmärrystä. Fannyn tunnetuimpia maalauksia ovat muun muassa ”Ukkosen jälkeen”, ”Syksy Porvoossa” ja ”Mäntymetsä”. Nämä teokset ovat kuin ikkunoita toiseen maailmaan, jossa luonto on sekä kaunis että pelottava, rauhallinen ja myrskyisä. Fanny onnistui välittämään katsojalle kokonaisvaltaisen elämyksen, joka jää pitkään mieleen.

Valitettavasti Fannyn taiteellinen ura jäi lyhyeksi, osin veljensä ja osin hänen oman sairastumisensa vuoksi. Ura katkesi vuonna 1879, mutta ennen sitä hän ehti maalata noin 300 teosta. Hän kuoli vuonna 1892, ja hänen kuolemansa oli suuri menetys taidemaailmalle, vaikka hänen merkityksensä Suomen taiteelle selvisi vasta 1900-luvun alkupuolella.

Signe Tandefelt kirjoittaa vuonna 1919 Hufvudstadsbladetissa  laajan muistonäyttelyn tiimoilta: ”Fanny Churbergin muistonäyttely on suuri tapahtuma taide-elämässämme. Niin suuri, että kokonainen luku maamme taidehistoriassa saatetaan kirjoittaa uudelleen tämän jälkeen. Etsitään vastausta kysymykseen, miksi hän ei saanut elämänsä aikana tunnustusta, jonka hän olisi ansainnut?  Ehkä todellinen syy oli se, että hän oli nainen. Sillä se oli siihen aikaan vielä suurempi este kuin nyt. Paheksuneena ajatellaan sitä kritiikkiä ja hyviä neuvoja, joita hänen nykyaikaiset miestoverinsa antoivat ja joilla he tukahduttivat hänen itseluottamuksensa ja luovan ilonsa. Hän oli kuitenkin päätään pidempi kuin he kaikki. Keskiverto on aina pitänyt neroutta ylimielisenä. Yksi Fanny Churbergin nykytovereista valittaa elämäkerrassaan halveksuvansa hyviä neuvoja. Jos se olisi ollut vieläkin vahvempaa, tämä halveksuminen, ehkä hänen työpäivänsä olisi ollut silloin pidempi.  Kun itseluottamus ja voima horjuivat, hän laski pensselinsä alas.  Hänen työkykynsä kesti hieman yli kymmenen vuotta.  Silti hän ei ole vain vahvin taiteellinen persoona vaan teknisesti ja maalauksellisesti vahvempi kuin kukaan muu. Hänen syvä, eloisa värinsä ja persoonallinen muotoilunsa ovat vertaansa vailla. Häntä ei ole koskaan tunnustettu, hänen teoksiaan on piilotettu ja unohdettu kolmekymmentä vuotta. Ujostelemme suuria sanoja, mutta nyt vihdoin sanotaan, nyt lopultakin hän saa ansaitsemansa kunnian. Se ei ole sanaakaan liioiteltu, jos nyt myönnetään, ettei hänen rinnallaan voi mainita ketään muuta kuin Verner Holmberg.
Tässä näemme taiteilijan, joka kohoaa mittaamattomasti useimpien naispuolisten ammattikollegoidensa heikkouksien yläpuolelle.  Hän jopa ylittää konventionaaliset ja lyyriset miehet henkilökohtaisessa ilmaisussaan. Hän kohoaa taiteen suureksi hahmoksi maalaamalla poikkeuksellisen voimakkaan orgaanisen rakenteensa, vahvan ”maatunnelmansa”, syvän ja kauniin värinsä kautta. Ensimmäistä kertaa tässä näyttelyssä pääsemme tutustumaan täysin tähän nerokkaaseen taiteilijaan, joka nostaa suomalaista taidetta ja antaa merkittävän positiivisen panoksen aikansa historiaan. Nykyinen sukupolvi vastaanottaa nyt Fanny Churbergin todellisen ”minän” eräänlaisena upeana lahjana, suurena paljastuksena, josta se on kiitollinen.”

Arena-lehdessä vuonna 1920 Signe Tandefelt kirjoitti pitkän artikkelin Fanny Churbergista, jossa hän totesi: ”Intensiteetti, jonka hän pani kaikkeen työhönsä läpi elämänsä, ulkoisissa ja sisäisissä kokemuksissa, ei voinut olla syömättä hänen elinvoimaansa ja jo vuonna 1892 se oli ikuisesti lopussa. Hänen jatkuvan, väsymättömän elämänsä täynnä työtä Fanny Churberg omistautui vain muutaman vuoden taiteelliseen luomiseen, mutta se, mitä hän tuotti näiden vuosien aikana, on parasta ja persoonallisinta suomalaista taidetta.”

Fanny Churberg ei elinaikanaan saanut laajaa arvostusta. Signe Tandefelt kertoi kirjoituksessaan, että vain muutama ystävä ymmärsi ja arvosti hänen taidettaan. He eivät ymmärtäneet, että Churbergin maalaukset olivat parasta, mitä Suomessa siihen aikaan luotiin. Tandefelt kirjoittaa: ”Voimaa ja persoonallisuutta ei arvostettu niinä vuosina, jolloin lyriikka ja idylli olivat hallitsevia. Fanny Churbergin taidetta pidettiin raakana ja brutaalina, hänen teoksensa olivat enemmän ylistettyjä karkeita tutkimuksia kuin kypsiä taidokkaita töitä. Nyt, kun voimme katsoa menneisyyteen eri silmin, näemme Fanny Churbergin taiteen eri tavalla kuin hänen aikalaisensa. Hänen taiteensa puhuu meille nyt kieltä, jota me kaikki ymmärrämme.”

Ja Tandefelt jatkaa: ” ”Monien vuosien unohduksen jälkeen Fanny Churbergin taide on palannut Stenmanin taidesalongin vedettyä sitä valoon. Teokset, jotka neljänkymmenen vuoden ajan ovat olleet käärittyinä ja piilossa kaikkien silmiltä, ​​ovat jälleen kerran saaneet puhua meille, herättää ilomme, avartaa katsettamme taiteilijan silmän vangitsemaan luonnon kauneuteen, joka on muotoiltu hänen mielikuvituksensa käsi.

Ja todellakin, vasta nyt näiden teosten annetaan puhua mykkää ja silti niin rikasta kieltään, puhua niin, että ne ymmärretään.”

Fanny Churbergin teokset inspiroivat ja ilahduttavat yhä uusia sukupolvia, ja hänen merkityksensä Suomen taiteen kirkkaimpana tähtenä säilyy elävänä.

Tukholman Sven-Harryn taidemuseossa on parhaillaan Fanny Churbergin taidenäyttely, ” Mot ett nytt landskap”. Näyttely on avoinna 15.09.2024 saakka.

Sofia Karolina (Lina) Snellman syntyi Oulussa vuonna 1846. Hän oli koulutukseltaan diakonissa ja hän toimi Helsingin Diakonissalaitoksen johtajattarena vuosina 1883-1924. Sanotaan että hänestä tuli suomalaisen diakonissan perushahmo.

Kauppaneuvoksen tytär

Lina Snellmanin Suomussalmella syntynyt isänsä, Johan Wilhelm Gerhardsson Snellman (1809-1881), oli arvostettu kauppaneuvos Oulussa. Äiti oli oululainen Jeannette o.s. Enbom (1817-1878), jonka isä oli lääninrahastonhoitaja J. H. Enbom. Linan vanhemmat oli vihitty avioliittoon vuonna 1840. Perheessä oli yhdeksän lasta, viisi poikaa ja neljä tytärtä. Linan isä oli suomalaisuuden suuren herättäjän, valtiomies Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) serkku.

Johan Wilhelm syntyi papin poikana. Hän jäi 12-vuotiaana orvoksi ja hänet lähetettiin sukulaisten luo Ouluun ja myöhemmin kauppiaan oppipojaksi Kokkolaan. Johan Wilhelm lähti merille 16-vuotiaana, haki Vaasan merikouluun ja valmistui merikapteeniksi. Merikapteenina hän purjehti merille ensimmäisen kerran 23-vuotiaana, jolloin hän sai laivuriporvarin oikeudet Uudestakaarlepyystä.

Johan Wilhelm Snellman avioitui oululaisen Jeannetten kanssa ja hän perusti vuonna 1842 Ouluun kauppahuoneen harjoittaakseen laivanvarustusta ja ulkomaankauppaa. Pian hän kohosi yhdeksi kaupungin vaikutusvaltaisimmista kauppiaista ja sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1859.

Snellmanin perhe vietti talvikuukaudet avarassa Oulun kaupunkikodissaan, mutta kesäksi siirryttiin Hannala-nimiseen huvilaan Toppilan salmen suulle. Kesähuvilasta tuli myöhemmin vuonna 1921 Oulun diakonissakodin sisarten lepokoti. Linan veli, kauppaneuvos K. A. Snellman testamenttasi Hannalan diakonissakodille.

Koulunkäynti

Lina Snellmanin koti oli varakas ja lapset koulutettiin. Sivistyneiden kotien lapset Oulussa kävivät ensin kaksivuotista merikapteenin lesken Roneliuksen musterin pikkukoulua, jossa opeteltiin tavaamaan, lukemaan ja saatiin katkismuksen ja Raamatun historian opetusta.

Pirteä ja hyvä oppilas jatkoi yksivuotisessa Lundbergin musterin koulussa oppien maantiedettä, historiaa ja laskentoa. Seuraavaksi oli vuorossa Marie Juneliuksen valmistava tyttökoulu. Lina oli kolmetoistavuotias vuonna 1859 aloittaessaan Ruotsalaisessa tyttökoulussa Oulussa, ja oli sen ensimmäisen vuosikurssin oppilas. Kolmivuotinen tyttökoulu päättyi 1862, Lina Snellman oli ollut koulun parhaita oppilaita.

Parikymppisenä hän seurasi isäänsä kauppamatkoille varsinkin Helsinkiin. Siellä hän majoittui mm. tätinsä Sofien luokse, joka oli naimisissa asessori, sittemmin revisionioikeuden ylikomisarius Anders Johan Chydeniuksen (1795-1865) kanssa.

Isänsä serkun maankuulun J.V. Snellmanin perheessä Lina myös vietti aikaansa ja pääsi tutustumaan sivistyselämän tunnetuimpiin perheisiin. Vielä vanhemmalla iälläänkin Lina muisteli näitä vierailuja, kuinka hän nuorena kuunteli opettavaisia ja syvällisiä keskusteluja. Yksi pysyvä muisto jäi myös vierailusta. Nimittäin Walter Runeberg (1838-1920) teki Linasta medaljongin vierailun yhteydessä.

Lina Snellman osallistui myös hyväntekeväisyystoimintaan, mikä ei suinkaan ollut vaatimatonta puuhastelua. Ouluun oli nimittäin perustettu vuonna 1848 koulu työväen lapsille ja Lina toimi siellä apuopettajana 1860-luvulla. Samoin 1870-luvulla ystävättärensä Nanna Fogelholm kanssa he olivat apuopettajina ruotsinkielisessä valmistavassa yhteiskoulussa.

Lina täydensi yleissivistystään soitto- ja kieliopinnoilla Tukholmassa 25-vuotiaana vuonna 1871. Siellä hän majoittui kristillisistä harrastuksistaan tunnetussa arkkivaari (arkistonhoitaja) Wilhelm Bergmanin ja hänen vaimonsa Angelikan (o.s. Pyron) perheessa, jossa hän sai myös englannin kielen oppitunteja.

Tukholmassa Linan koki hengellisen kriisin. Hänet valtasi synkkämielisyys ja alakuloisuus, hengellinen hätä. Hän epäili Jumalan hylänneen hänet, synkistyi ja kärsi syvää sielullista tuskaa. Vähitellen kuukausien jälkeen tapahtui käänne valoisampaan suuntaan. Linan isä haki tyttärensä kotiin Ouluun.

Linan ollessa 34-vuotias lapsuudenkoti sai uuden isäntäväen. Nimittäin Linan äiti sairastui keväällä 1878 ja kuoli kesäkuussa samana vuonna.

Isänsä voimat heikentyivät kesällä 1879, puhekyky ja tajunta heikkenivät vähitellen ja tammikuussa 1881 hän kuoli. Perheen lapset olivat jo aikaisemmin lähteneet lapsuudenkodistaan ja Linalla edessä tuntematon tulevaisuus.

Diakonissakutsumus on Jumalan lahja

Lina Snellman lähti ulkomaille opinto- ja virkistysmatkalle yhdessä ystävänsä Nanna Fogelholmin kanssa 1881. Matkan tarkoituksena oli perehtyä kristilliseen rakkaudentyöhön sen eri muodoissa Skandinaviassa ja Saksassa. Lina oli uskonnollinen ihminen ja hän oli jo Oulussa asuessaan käynyt köyhien ja sairaiden luona auttamassa ja lohduttamassa sekä valvonut omaisten sairasvuoteiden äärellä.

Matkallaan Saksassa hän tutustui mm. pastori ja saksalaisen diakonian edistäjään Friedrich von Bodelschwinghiin (1831-1910) Biedefeldissä ja kävi eri diakonissalaitoksissa vierailulla. Paluumatkallaan Tukholman kautta elämänkutsumus vahvistui ja hän päätti ottaa vastaan tarjotun johtajattaren työpaikan Helsingin Diakonissalaitoksessa, joka oli perustettu everstinna Aurora Karamzinin toimesta vuonna 1867 Katajanokalle. Helsingin diakonissalaitoksen johtajattaren paikka oli täytetty väliaikaisesti ensimmäisen johtajattaren Amanda Cajanderin (1827-1871) kuoleman jälkeen. Mutta ensin diakonissaopinnot Tukholmassa.

Lokakuun puolessa välissä 1881 Lina Snellman alkoi opiskella diakonissaksi Tukholman diakonissalaitoksessa. Suomessa ei tällaista koulutusta vielä ollut. Tammikuussa 1883 sisar Lina otettiin koesisareksi ja toukokuussa helluntaiaattona samana vuonna hän osallistui diakonissavihkimykseen.

Naisten ääni siteerasi Lina Snellmanin päiväkirjaa tästä päätöksestä numerossaan 22-23 vuonna 1927 seuraavasti: ”Askel on nyt astuttu, ja jollei Jumala päätä toisin, tahdon lopun aikaani palvella Herraa mielelläni ja kiitollisesti tässä uudessa muodossa, tässä uudessa puvussani”.

Helsingin diakonissalaitoksen johtajatar 

”Niin, nyt olen siis täällä. Ps. 32:8” kirjoitti sisar Lina muistelmissaan aloitettuaan työnsä Helsingin diakonissalaitoksen johtajattarena 23.9.1883. Raamatunkohta kuului silloin näin: ”Minä opetan sinua ja opastan sinut tielle, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minä valvon sinua silmilläni.”

Diakonissalaitoksen varsinainen toiminta alkuvuosina oli sairashoito. Sairaalan ylihoitajattarena sisar Lina valvoi sairashoitoa kokonaisuudessaan. Myös sairaiden sielunhoito oli uskottu hänelle. Hän hoiti myös laitoksen rahavaroja alkuvaiheessa. Pääasialliset tulot olivat sairashoitomaksut ja everstinna Karamzinin kuukausiavustus. Laitos sai myös lahjoituksia ja vähitellen rahastotkin tuottivat. Sisar Linan tullessa ei diakonissalaitoksella ollut edes vesijohtoa. Juoma- ja kylpyvesi kannettiin saaveilla merestä. Vesijohto saatiin vuonna 1885 ja se oli kallis investointi.

Helsingin diakonissalaitos oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että diakonissaopetus oli kaksikielistä ja luonnollisesti vaikeutti arkista työtä, jopa pienetkin ilmoitukset tehtiin sisarille suomeksi ja ruotsiksi.

Sisarvalmistus sen aikaista sanaa käyttäen oli alusta alkaen käsitetty diakonissalaitoksen päätehtäväksi. Mutta vaikeaa se oli johtuen pätevien opettajien vähyydestä ja sopivien oppilaiden soveltuvuudesta. Sisarvoimia ei ollut suoranaiseen sairashoitoon eikä uusien oppilaiden perehdyttämiseen. Siksi pyydettiin apua ja sitä saatiin Skandinavian sisarlaitoksilta.

Ensimmäinen diakonissavihkimys sisar Linan aikana oli vasta vuonna 1894, siis 11 vuotta hänen tulonsa jälkeen. Diakonissalaitoksen vahvuus oli tuolloin vain 7 diakonissaa, 9 koesisarta ja 6 oppilasta. Lina Snellmanin kuolinvuotena sisaria oli jo 270.

Viimeinkin vuonna 1893 sai diakonissalaitos oman papin, oman sielunhoitajan, kun Kurkijoelta pastori Carl Gustaf Olsoni (1862-1923) perheineen muutti Helsinkiin. Hänestä sisar Lina sai pidetyn työtoverin, jonka tehtävänä oli diakonian, sielunhoidon ja Raamatun tuntemuksen opettaminen.

Diakonissalaitoksella oli kansainvälisiä yhteyksiä. Sisar Linahan oli kielitaitoinen ja ja hänelle oli suotu puhetaidon lahja. Vuonna 1895 kesäkuussa järjestettiin diakonissalaitoksen ensimmäinen pohjoismainen diakoniakonferenssi.  Keskustelunaiheina oli pääasiassa kasvatuskysymykset ja kokemusten vaihtaminen. Vieraita oli Tukholmasta, Kööpenhaminasta, Kristianista (Oslo). Viipurin, Sortavalan ja Pietarin diakonissalaitokset olivat myös edustettuina sekä luonnollisesti joukko oman maan edustajia.

Diakonissalaitoksen tilat Katajanokalla kävivät vähitellen liian pieniksi ja uusia tiloja varten Helsingin kaupunginvaltuusto päätti luovuttaa tontin diakonissalaitoksen uudisrakennusta varten Kalliosta kortteli numero 304:stä. Valtiolta saatiin lainaa yhteensä 350 000 silloista markkaa. Arkkitehti Magnus Scherfbeck laati sairaalan ja arkkitehti K. A. Wrede sisarkodin ja kirkon piirustukset. Muutto uuteen sairaalaan tapahtui kesällä 1897, potilaspaikkoja oli 76. Oma kirkko valmistui keväällä 1898 ja juhlallinen vihkiminen toteutui vuosijuhlan merkeissä. Lähes 90-vuotias everstinna Aurora Karamzini oli vieraiden joukossa. Hän lahjoitti Dagmar Furuhjelmin maalaaman muotokuvansa sisarille. Taulu sijoitettiin diakonissalaitoksen ruokailuhuoneeseen.

Rakentaminen jatkui myös vuonna 1904, kun diakonissalaitokselle läheinen ihminen lahjoitti suuren rahamäärän lastensairaalaa varten. Piirustukset laati arkkitehti Magnus Scherfbeck, tilaa oli noin 40 lapselle. Lastensairaala valmistui 1906 ja oli tarkoitettu kirurgisia tapauksia varten.

Sisar Lina antoi omista varoistaan syksyllä 1901 rahat hautakappelin rakentamista varten samalle tontille kuin muut diakonissalaitoksen rakennukset.

Lina Snellmanin omaiset maalauttivat muotokuvan Linasta hänen täyttäessään 70 vuotta. Muotokuvan maalasi Hanna Frosterus-Segerstråle. Kuva sijoitettiin johtajattaren työ- ja vastaanottohuoneeseen.

Sisar Linan viimeiset vuodet olivat raskasta aikaa, voimat loppuivat, näkö heikkeni. Hän vaipui ikuiseen uneen 14.8.1924. Sisar Lina oli Söörnäisten ruotsalaisen seurakunnan jäsen. Sen sunnuntaijumalanpalveluksessa elokuun 17. päivänä omistettiin hänen muistolleen.

Lääninrovasti Samuel Wilhelm Roos (1858-1944), Diakonissalaitoksen johtokunnan varapuheenjohtaja, muisteli sisar Linaa seuraavin sanoin: ”Tässä aivan lähellämme Diakonissalaitoksessa vallitsee nyt suru. Laitoksen kokenut ja koeteltu johtajatar ja tuon suuren kodin kunnioitettu ja rakastettu äiti on saanut kotiinkutsun. – – Hänen sielunsa ja sydämensä olivat aina avoinna Herran uuden armon ja voiman antimille, ja siksi hänen voimansa, hänen rakkautensa ja harrastuksensa riittivät kaikkeen ja kaikkialle, ja hän saattoi olla Jumalan välikappaleena valmistamassa monia sisarpolvia.”

Elokuun 19. päivänä diakonissalaitoksen kirkko koristeltiin juhla-asuun. Tilaisuudessa piti rovasti A. Palmroth hengellisen puheen, hautauksen toimitti pastori Edvin Wirén.

Sisar Lina on haudattuna Malmin hautausmaalle sisarhautariville.

Sisar Linan kirjallinen tuotanto

Sisar Linalta on jäänyt jälkipolville laaja kirjeenvaihto niin kotimaisille tahoille kuin ulkomaisillekin. Ensimmäinen julkinen kirjoitus on vuodelta 1892, siinä hän kehoittaa rovasti L. Wennerströmiä julkaisemiaan laatimiaan diakoniaa käsitteleviä kirjoituksia Menniskovännen-nimiseen aikakauslehteen. Lisäksi hän piti päiväkirjaa koko elämänsä ajan.

Kirjallisen tuotannon markkina- ja painoarvon hän ymmärsi. Yhdessä pastori Olsonin kanssa hän alkoi toimittaa ja kirjoittaa artikkeleita aikakauslehti ”Diakonissalaitoksesta Helsingissä” vuonna 1894 ja se ilmestyi tämän nimisenä aina vuoteen 1903. Lehti alkoi samana vuonna nimenvaihdon jälkeen ilmestyä nimellä ”Betania” ja siitä tuli Helsingin Diakonissalaitoksen, Helsingin Kaupunkilähetyksen, Evankeelis-luterilaisen Pyhäkouluyhdistyksen ja Suomen Lähetysseuran yhteinen äänenkannattaja. Yhteistoimitus vähitellen päättyi ja uudistuksen jälkeen lehti ilmestyi nimellä ”Viesti Helsingin Diakonissalaitoksesta”. Alkuperäistä sisar Linan antamaa nimeä kunnioitettiin.

Lehden toimittamisen rinnalla sisar Lina julkaisi muistokirjoituksia ystävistä ja sisarpiirin jäsenistä.

Vuonna 1896 hän julkaisi kirjan ”Menneen ja nykyajan diakonissatoimi” ja ”Theodor Fliedner, hänen elämänsä ja vaikutuksensa”. Ja hyvin kunnioitetusta everstinna Aurora Karamzinistä hän kirjoitti teoksen nimeltään ”Everstinna Karamzinin muisto”,1909. Lisäksi teos professorin rouva Anna Hermansonista ja vuosina 1911 ja 1912 muistelmat Cecilia Blomqvistista ja Charlotta Molinista.

”Sisarillemme” ilmestyi 1912 ja teoksessa luodaan yleiskatsaus diakonian historiaan, diakonissakutsumuksen edellyksiä valoitetaan ja siinä on myös ohjeita sen tehtävän täyttämiseen.

Pastori Edvin Wirén on kirjoittanut elämäkerran Lina Snellmannista WSOY:n julkaisemana vuonna 1927.

Elokuvamoguli David O. Selznickin (mm. Tuulen Viemää) tuottamassa trillerissä Thirteen Women (1932) on dramaattinen kohtaus, jossa trapetsitaiteilijasisarusten esitys päättyy toisen siskon kohtalokkaaseen putoamiseen sirkusareenalle. Kiinniottava sisar June Raskob (Mary Duncan) on manipuloitu/noiduttu eikä hän reagoi ilmassa lentävään siskoon.

Kohtaus löytyy Youtubesta traagisesta syystä. Siinä näyttelee brittinäyttelijä Peg Entwistle trapetsiesityksen katsojaa ja sisarusten ystävää. Entwistle itse tuli osaksi filmikaupungin synkintä historiaa hyppäämällä ennen kyseisen elokuvan ensi-iltaa ikonisen maamerkin Hollywood-kyltin H-kirjaimelta kuolemaan. Thirteen Womenissa areenalle putoavaa May Raskobia näyttelee suomalaissyntyinen Harriet Hagman. Kuka hän oli ja miten hän liittyy tunnettuun Hagmanin sukuun?

Isoisä kurmuutti häjyjä, isä miekkaili Amerikan mestariksi, mummu omisti kiinteistöimperiumin

Harriet Hagmanin isoisä oli Lapualla häjyjen mellastusaikaan toiminut vallesmanni Anders Hagman, joka sekä otti osumia että niitä myös tarjosi. Isä Albin Hagman taasen oli Yhdysvaltoihin 1890-luvulla muuttanut veijarimainen entinen lääninhallituksen ylimääräinen kanslisti, joka vaihtoi virkamiehen sitkeän leivän miekkailunopettajan ja lääkintävoimistelijan bisneksiin.  Harriet syntyi isänsä toisesta avioliitosta kesällä 1908 äitinsä ahvenanmaalaisen Kerstin Peranderin oltua käymässä Suomessa Harrietin New Yorkissa 1906 syntyneen sisaren Beatricen kanssa.

Harrietin mummu oli Emelie Hagman, joka leskeydyttyään vallesmannista teki vielä pitkän uran itsenäisenä afäärinaisena Helsingfors Aktiebolagetin omistajana.
Harrietin isä oli Lucina, Tyko ja Sofia Hagmanin serkku.

Kuorotyttönä Koljosen Martan kera

Naisten Äänessä on aiemmin esitelty pihtiputaalainen Martta Koljonen (Martha Mackey), jolla oli osia merkittävissä Broadway-produktioissa 1920/1930-lukujen taitteessa. Harriet Hagman on myös mukana Earl Carrolin Vanities-musiikkirevyissä. Nuo aikansa moraalisääntöjä haastaneet revyyt olivat monelle esiintyjälle matkalippu mantereen toiselle puolelle Hollywoodiin.  Useita kuorotyttöjä nostettiin sitä ennen lehdissä julkisuuteen. Kuten Martasta niin myös Harrietista on löydettävissä lehtijuttuja, joissa korostetaan kauneutta.

 Lyhyen Hollywood-uran pitkälle kantaneet mysteerit

Harriet Hagman näytteli kahdessa elokuvassa. Alussa mainittu Thirteen Woman on niistä merkittävämpi. Siinä oli pääosissa aikansa suurimpia tähtiä kuten Irene Dunne ja Myrna Lou. Filmin jälkimaine on ymmärrettävästi usein jäänyt Entwistlen ääridramaattisen kohtalon varjoon, mutta Thirteen Womenilla on myös elokuvahistoriaan liittyvät ansionsa. Se oli ensimmäisiä suuren budjetin ”female ensemble” filmejä, joissa naisilla oli enemmistö merkittävissä roolihahmoissa.   Tutkijat ovat myös esittäneet, että Thirteen Women edustaa myöhemmin suosituksi tulleen kauhuelokuvagenre ”Slasherin” esityyppiä.

Hagman oli myös vuonna 1932 ensiesitetyssä yökerhoja, gangstereita ja tanssityttöjä tarjoavassa Night World filmissä.  Thirteen Women ja Night World valmistuivat ennen kuin Hollywoodissa kiristettiin moraalikoodeja 1934.  Night World on kirjoitushetkellä katsottavissa Youtubessa.

Harriet Hagmanin nimi on yhdistetty myös klassikkoelokuva King Kongiin. Elokuvatutkijat ovat löytäneet filmin tuotantotietoja, joihin on kirjattu Harriet Hagmanin nimi.  He eivät ole tätä kirjoitettaessa löytäneet yksimielisyyttä siitä miksi Hagmanin nimi papereista löytyy, mihin osaan häntä oli kaavailtu ja miksi häntä ei lopullisesta versiosta löydy.

Yksityiselämän myrskyt julkisuuden tuiverruksessa.

Harriet Hagman oli kolme kertaa naimisissa. Hänen ensimmäinen aviomiehensä oli tuolloin tunnettu amerikkalaisen jalkapallon pelaaja ja upseeri Henry Sebastian. Tämän avioliiton väkivaltaisetkin käänteet olivat 1930-luvulla yhdysvaltalaisten lehtien palstoilla.  Lopulta urheilusankari  todettiin syylliseksi ja hän menetti sekä vaimonsa että sotilasarvonsa.  Hagmanin toinen avioliitto (William Atwater) kesti kaksi vuotta päättyen 1940. Hagmanin kolmas aviomies oli Eric O. Eriksson New Jerseystä. Heidät vihittiin 1960 ja liitto kesti Erikssonin kuolemaan asti.

Harriet Hagman menehtyi Point Pleasant Pointin merenrantakaupungissa New Jerseyn osavaltiossa 2. kesäkuuta 1992.

Huom.
Hagmanin syntymävuodesta on eri lähteissä kahta eri versiota. Käytän kirjoituksessa vuotta 1908, koska hän on varmistetun tiedon mukaan tuon vuoden syksyllä muuttanut äidin ja siskon matkassa Yhdysvaltoihin. Matkustustietojen mukaan Harriet on ollut muutaman kuukauden ikäinen. Isänsä kansalaisuushakemuksessa vuodelta 1913 on HH:n syntymäpäiväksi merkitty 28.6.1908 (Helsingfors).  Se ei välttämättä ole täysin tarkka, kansalaisuushakemuksissa on usein virheitä.

Kuka on Suomen tunnetuin ja samalla unohdetuin naispuolinen taiteilija? Kenen teoksia miljoonat suomalaiset ovat ihastelleet yli sadan vuoden ajan? Kuka vaasalainen taiteilija on ollut unohdettu kymmenien vuosien ajan ilman, että Vaasassa olisi ainoatakaan muistomerkkiä tai patsasta hänelle, puhumattakaan siitä, ettei kaupungissa ole yhtään hänen mukaansa nimettyä katua? Kuka on taiteilija, jonka terveyttä edistäviä piirustuksia koululaisemme ovat katselleet 120 vuoden ajan? Kuka naispuolinen taiteilija on inspiroinut Eppu Normaalin koskettavaan lauluun ”Murheellisten laulujen maa”? Kuka on vaasalainen taiteilija, jonka piirustukset olivat osasyynä siihen, että Suomessa oli historian alussa kieltolaki? Kuka on vaasalainen taiteilija, jonka taulu on presidentin kansliassa? Tämä kuuluisa taiteilija on tohtori Alexandra Theodora Frosterus-Såltin.

Lapsuus

Alexandra Frosterus syntyi 6. joulukuuta 1837 Inkoossa. Hänen vanhempansa olivat teologian professori Benjamin Frosterus ja Wilhelmina Sofia af Gadolin. Benjamin Frosterus oli syntynyt Pudasjärvellä 28. huhtikuuta 1792, Kalajoen kirkkoherran Johan Frosteruksen ja tämän ensimmäisen vaimon Marian Westzynthiuksen poikana. Robert Frosterus, Kuopion ensimmäinen piispa, oli hänen velipuolensa. Benjamin Frosterus väitteli teologiassa vuonna 1821 ja vihittiin papiksi 1824. Hänestä tuli kirkkohistorian professori vuonna 1829. Benjamin muutti perheineen 1. toukokuuta 1838 Vaasaan. Hänestä tuli silloiselta nimeltään  Mustasaaren ja Vaasan seurakunnan kirkkoherra.  Alexandra vietti lapsuutensa Hagan pappilassa. Talo seisoo edelleen samalla paikalla lähellä Vanhaa Vaasa ja toimii nykyään Vaasan ruotsinkielisen seurakunnan edustustilana.

Nuoruus

Isä Benjamin teki paljon edistääkseen lasten koulutusmahdollisuuksia Vaasassa ja Mustasaaren alueella. Hän ei voinut olla huomaamatta tyttärensä taiteellista lahjakkuutta. Alexandra itse kertoi: ” Kun näin jotain kaunista, olin ahdistunut, kunnes sain näkemäni paperille, minkä jälkeen olin onnellinen”.

Perhe lähetti vuonna 1852 Alexandran 14-vuotiaana Turun piirustuskouluun. Tämä oli poikkeuksellista aikana, jolloin tyttöjen ei yleensä ollut tapana käydä koulua. Matkat Vaasasta Turkuun tehtiin hevoskyydillä ja ne kestivät viikon. Turun piirustuskoulu oli yksi ensimmäisistä Euroopan taidekouluista, jotka hyväksyivät tytöt ja naiset oppilaiksi.

Opinnot

Alexandra opiskeli piirustuskoulussa R.W. Ekmanin yksityisoppilaana vuosina 1852–1857. Alexandra matkusti ulkomaille ensimmäisen kerran vuonna 1857 saatuaan taideyhdistykseltä 300 hopearuplaa stipendinä. Düsseldorf oli tuolloin suosittu koko Euroopan taidekeskus. Sinne Alexandra halusi mennä. Düsseldorfin taideakatemia ei tuolloin hyväksynyt naisopiskelijoita, mutta Alexandra sai opiskella taidetta professori Otto Mengelbergin yksityisoppilaana. Taiteilija Mengelbergillä oli kaksi ateljeeta, joissa hänen yksityisoppilaansa saattoivat kehittää taitojaan. Alexandra sai lisäksi monia arvokkaita virikkeitä muilta pohjoismaisilta taiteilijoilta mm. norjalaisilta Gudelta  ja Tidemanilta. Amalia Lindegren puolestaan oli tunnettu ruotsalainen taiteilija ja Alexandra ystävystyi hänen kanssaan. Toiseksi elinikäiseksi ystäväksi tuli norjalainen taiteilija Mathilda Bonnevie. Alexandra maalasi hänestä mieleenpainuvan muotokuvan vuonna 1861. Maalaus on Tikanojan taidekodissa Vaasassa. Maalausta pidetään Alexandran parhaana työnä.  Alexandra ja Mathilda olivat samanikäisiä.

Aika Düsseldorfissa oli Alexandralle kokemus. Näin hän kuvaili muistojaan vuonna 1907 Naisten Ääni -lehdessä: ”Sosiaalinen elämä siellä oli täysin erilaista kuin täällä, niin vapaata, iloista, rikasta ja luonnollista. Kokoonnuimme toistemme koteihin tiettyinä päivinä.  Keskustelunaiheista ei ollut pulaa. Ilot ja surut, toiveet ja pettymykset jaettiin. Yhden menestys oli kaikkien menestys, yhden epäonni kohtasi kaikkia. Monet heistä ovat jo poissa, Gude ja Tideman ovat poissa sekä Alma Glad, joka meni naimisiin Werner Holmbergin kanssa. Mutta Mathilda Bonnevie, myöhemmin professori Dietrichsonin puoliso, on edelleen elossa. Viime aikoina minusta tuntui, että oli aika ottaa häneen yhteyttä, joten kirjoitin hänelle pitkän kirjeen.  Kun vastaus tuli, oli aivan kuin Mathilda olisi ollut läsnä, yhtä valpas ja leikkisä, se todella kosketti sydäntä.”

Vuosina 1857–1962 Alexandra oli pääasiassa ulkomailla. Pariisissa hän opiskeli taidetta Ange Tisslerin ateljeessa, josta hänellä oli monia valoisia muistoja. Tisslerin ateljee oli ainoa paikka Pariisissa, jossa naisopiskelijat saattoivat opiskella taidetta.

Suomen ensimmäinen sarjakuva

J.V. Snellman tilasi vuonna 1858 henkilökohtaisesti Alexandralta terveyskasvatusaiheisen piirustussarjan kertomaan koululaisille ja muille alkoholin haitoista. Voidaan olettaa, että hän 20-vuotiaana nuorena naisena oli imarreltu ja liikuttunut tästä kunniatehtävästä.  ”Turmiolan Tommin elämäkerta” julkaistiin vuonna 1858 Suomen raittiusseuran toimesta. Julkaisu sisälsi kahdeksan litografioitua levyä, jotka olivat erittäin korkealaatuisia sen ajan tekniikkaan nähden. Suomenkielinen painos oli 5 000 kappaletta.  Kirja maksoi 20 kopeekkaa. Kuvasarja näyttää viinanjuojan elämän kahdeksan kuvan sarjana. Piirustukset teki ”mademoiselle” (Helsingfors Dagbladin käyttämä nimitys) Alexandra Frosterus hovimaalari Ekmanin valvonnassa. Voidaan sanoa, että Turmiolan Tommi oli maamme ensimmäinen sarjakuvahahmo. Turmiolan Tommia käytettiin raittiusvalistuksessa 1980-luvulle asti eli yli 120 vuotta.

Alexandra ja J. L. Runeberg

Alexandran äiti Wilhelmina Sofia af Gadolin oli J. L. Runebergin vaimon Fredrikan lapsuudenystävä, joten Alexandralla oli mahdollisuus vierailla Runebergin perheen luona useaan otteeseen.  Hän vietti syksyllä 1868 muutaman päivän heidän kanssaan. Monta vuotta myöhemmin Alexandra kirjoitti: ”En voi koskaan unohtaa vaikutelmiani noilta ajoilta. He olivat täynnä sydämellistä hyvyyttä, iloa, lämpöä.”

J.L. Runeberg oli tilannut Alexandralta maalauksen, joka valmistui keväällä 1868. Fredrika Runeberg kirjoitti 2.3.1868 kirjeessään pojalleen Walterille: ”Noin viikko sitten sain Alexandra Såltinilta pari vuotta sitten tilatut kaksi taulua, joista J.L. valitsi epäröimättä toisen. Taulu on isokokoinen. Se kuvaa 9-vuotiasta poikaa, joka kantaa selässään luutanippua. Poika on pukeutunut lampaannahkaiseen turkkiin, nahkamyssyyn ja kintaisiin. Poika on luultavasti juuri tulossa kotiin metsästä, tai ehkä hän on menossa myymään tekemiään luutia. Talvimaisema ympäröi häntä, taustalla on luminen mökki, piipusta nousee savu. Poika näyttää tyytyväiseltä. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että tämä on ehkä paras taulu, jonka Alexandra on maalannut, ainakin parhaiden joukossa. Runeberg on siihen erityisen tyytyväinen. Se on hyvä, että hän on nyt mennyt joka päivä hetkeksi saliin istumaan ja ihailemaan kuvaa, koska hän ei ole moneen viikkoon poistunut suljetusta kammiostaan. Taidekriitikko Borenius pitää erityisesti taulusta. Hänen mielestään näin hyvin maalattua hahmoa ei ole vielä maalattu Suomessa. Se laitetaan nyt Helsinkiin näyttelyyn, jotta nähdään, miten sitä arvioidaan.” 

Perhe 

Alexandra avioitui vuonna 1866 vaasalaisen lääkärin Fredrik Viktor Såltinin (1833–1873) kanssa ja muutti takaisin Vaasaan. Viktor Såltin syntyi Tenholassa 22.3.1833. Hänen isänsä oli Tenholan sheriffi Karl Gustav Såltin. Viktor pääsi ylioppilaaksi 16.10.1852 arvosanalla approbatur ja aloitti lääketieteen opinnot valmistuen vuonna 1865 lääketieteen lisensiaatiksi. Tätä ennen hän oli jo väitellyt lasten tuberkuloottisesta aivokalvontulehduksesta. Viktor nimitettiin linna- ja sairaalalääkäriksi Vaasassa vuonna 1865. Lääkärinä hänen sanotaan olleen erittäin taitava ja oppinut. Termi ”linnan lääkäri” viittaa siihen, että hän oli vankilalääkäri. Voisi ajatella, että sen jälkeiset vuodet olivat stressaavia Viktorille.  Koettiin nälkävuodet 1866–1869.  Ne aiheuttivat paljon työtä maan harvoille lääkäreille. Aviomies ei voinut juurikaan auttaa kotitalouden ja lasten hoidossa. Avioliiton lyhyen keston aikana Alexandra synnytti neljä lasta, joista kolme selviytyi. Imeväiskuolleisuus oli tuolloin aivan eri luokkaa kuin nykyään. On ymmärrettävää, että hänen taiteellinen uransa oli tauolla näinä vuosina. Lisäksi häneltä puuttui taitelijaystävät, sillä Vaasan taidepiirit olivat tuolloin rajalliset. Opiskeluaikana Alexandra oli tottunut olemaan paljon vuorovaikutuksessa samanhenkisten taiteilijaystävien kanssa.

Alexandran aviomies kuoli äkillisesti 29. marraskuuta 1873 sydänkohtaukseen. Alexandra oli vuonna 1873 leski ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Hän muutti lapsineen 1874 Turkuun ja aloitti taidekoulun sekä Heurlinin tyttökoulun opettajana. Alexandra muutti Turusta Helsinkiin 1899 ja takaisin Vaasaan 1900.

Alexandran taiteellinen työ

Alexandran taiteellinen elämä voidaan jakaa kahteen jaksoon. Ensimmäinen kattaa ajanjakson Turun piirustuskoulusta noin vuoteen 1877. Tänä aikana Alexandra teki monia parhaista maalauksistaan, lähes 200. Monet näistä ovat parhaita Suomessa koskaan tehtyjä maalauksia. Maalaukset ”Nuori neiti”, ”Veneretki hautausmaalle”, ”Pieniä suruja” ja ”Äiti nukkuvan lapsensa kanssa” ovat esillä Kansallisgalleriassa. ”Savoyard-poika” löytyy presidentinlinnasta. Maalaus, joka on maalattu 1863, kuvaa paimenpoikaa Ranskan Alpeilla.

Mathilda Bonnevien muotokuvia on esillä Tikanojan taidemuseossa Vaasassa, kuten myös sarja pieniä maalauksia Alexandran lapsista. ”Luutapoika” on esillä Runebergin museossa Porvoossa. Kopio tästä maalauksesta on Pohjanmaan museossa Vaasassa.

Toinen jakso alkoi vuonna 1877 ja jatkui loppuelämän ajan. Tänä aikana Alexandra maalasi kaikki alttaritaulunsa, lähes 70 kappaletta, joista noin 50 on säilynyt.  Alttaritaulujen maalaamisesta tuli Alexandran toinen tärkeä taiteellinen ura. Turun aikana hän maalasi parikymmentä alttaritaulua opetustyön ohella. Jo Pariisissa ollessaan hän oli maalannut kopion Jean-Baptiste Regnault’n maalauksesta ”Laskeutuminen ristiltä”. Uskotaan, että hän maalasi tämän isänsä Benjaminin muistoksi, joka oli kuollut muutama vuosi aiemmin. Vuodesta 1864 lähtien tämä maalaus on ollut Mustasaaren kirkossa Vanhassa Vaasassa.

Hänen varsinainen uransa alttaritaulutaiteilijana alkoi kuitenkin vuonna 1877, kun hän sai ensimmäisen alttaritaulu tilauksen Otto Schaumanilta Seinäjoelta. Törnävän kirkko oli vihitty käyttöön vuonna 1864, mutta kirkossa ei ollut alttaritaulua.  Alttaritaulun puute otettiin keskusteluun vuonna 1873 pastori Wilhelm Lindstedtin aloitteesta: ”Eikö olisi hyvä aika, sillä Jumalan armosta me nautimme paremmista ajoista, nyt, kun vauraus on tulossa arkipäiväiseksi hyvien vuosien vuoksi, ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, jotta kirkollamme olisi kaunis alttaritaulu.” Seurakunta päätti yksimielisesti, että ”kirkko, niin kauan kuin ei ole alttaritaulu, on puoliksi valmis” . Sinnikäs rahankeräys maalausta varten aloitettiin. Varojen kerääminen tuotti hyvän tuloksen. Kolme vuotta myöhemmin oli kerätty lähes 1000 markkaa. Suojelija Wasastjerna valtuutettiin tilaamaan tohtori Alexandra Frosterus-Såltinilta maalaus 1500 markan hintaan. Alexandra oli hyvin epävarma siitä, riittävätkö hänen kykynsä niin vaativaan projektiin. Kuitenkin sekä Otto Schauman, silloinen suuri taideguru Suomessa, että Zacharias Topelius kannustivat häntä. Niinpä Aleksandra keräsi rohkeutensa ja lähti Dresdeniin tutkimaan kirkollisia maalauksia. Törnävän kirkon alttaritaulun motiiviksi tuli ”Kristus Getsemanessa”. Tämä sama aihe on sittemmin toistunut monissa hänen alttaritauluissaan. Loppukesästä 1877 maalaus valmistui hänen ateljeessaan Turussa. Sitten rakennettiin tukeva kuljetuslaatikko ja alttaritaulu kuljetettiin Vaasaan ja sieltä Seinäjoelle, mikä ei ollut siihen aikaan kovin helppoa. Yhdeksässä ja puolessa päivässä puuseppä Isak Karbacka oli teki alttaritaulun arvoisen kehyksen.

Vaasa-lehti kirjoitti 28.9.1912 alttaritaulusta: ”Alttaritaulu kuvaa Jeesusta Getsemanessa. Sen on maalannut tohtori A. Såltin vuonna 1877. Maalaus antaa erityisen vakavan vaikutelman paitsi aiheensa myös toteutuksensa suhteen. Värit ovat hillittyjä ja herkkiä. Jos se olisi ”suuressa maailmassa”, se olisi herättänyt ansaittua huomiota. Alttaritaulu maksoi 2 500 markkaa, sisältäen juhlavan kolmiosaisen kehyksen.”

Tämän ensimmäisen alttaritaulun jälkeen Alexandra maalasi 70 alttaritaulua. Näistä 50 on säilynyt ja on käytössä. Hänen opettajansa R.V. Ekman oli myös kuuluisa alttaritaulujen luoja, mutta hän oli maalannut vain 35 alttaritaulua.  Alexandran alttaritauluista tunnetuin on Kerimäen kirkon alttaritaulu. Viimeisen alttaritaulunsa hän maalasi ollessaan 77-vuotias.  Aihe oli ”Kristus ristillä”. Taulu sijaitsee Ruokolahden kirkossa.

Kolmas ja viimeinen kerta Vaasassa

Samtid-lehdessä Aline Geitlin (Alexandran veljentytär) kertoo Alexandran viimeisistä vuosista. Nämä vuodet Vaasassa eivät olleet täysin onnellisia: ”Kun poikien työ vei heidät muualle, Alexandra Såltin jäi yksin Helsingin kotiinsa. Mutta hänellä oli kuitenkin ystävä- ja perhepiiri ympärillään. Hänen omat kiinnostuksensa auttoivat vähentämään menetystä. Hän seurasi tarkkaavaisesti paikallista taide-elämää ja eli siinä itse mukana. Kun olosuhteet antoivat vuonna 1900 mahdollisuuden lähteä Helsingistä hän muutti Vaasaan. Tämä oli hänen kolmas ja viimeinen koti Vaasassa. Siellä yksinäisyys hiipii hänen ylleen. Lapsuutensa ystävät olivat poissa. Taide oli etsinyt uusia polkuja, kulkenut outoja harhailevia uomia, joita hän ei enää pystynyt seuraamaan. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi täälläkin, unohdettuna.  Hän sulkeutui itseensä ja löysi lohtua ja iloa alttaritauluista, jotka pysyivät uskollisina hänelle viimeisiin vuosiin asti. Hän vietti kesänsä Turun saariston vanhoissa ja rakkaissa maisemissa läheistensä parissa. Siellä hän tunsi olonsa onnelliseksi. Mutta tämä ilo oli otettava häneltä pois. Perhepiirissä kuolema nousi yhtäkkiä, tuhoisasti. Silloin hänen rohkeutensa elää murtui. Hän taipui iskun alla, josta hän ei pystynyt enää nousemaan.  Kun kuolema tuli, hän näki siinä vapahtajan, joka avasi näkymiä joihin hänen kauneudenjanoinen henkensä oli kaivannut.”

Alexandra Frosterus menehtyi kotonaan osoitteessa Kirkkopuistikko 2 sairastuttuaan keuhkokuumeeseen 78 vuoden, 2 kuukauden ja 24 päivän ikäisenä. Hänet hautansa on Vaasan vanhalla hautausmaalla.

Huoleton lapsuus ja nuoruus

Hedvig Eleonora von Haartman syntyi joulukuussa 1862 Piikkiön pitäjässä Raadelman kartanossa Varsinais-Suomessa.

Hänen isänsä oli valtioneuvos Carl Daniel von Haartman (1792-1877) ja äitinsä Emilia Teodora (Emmy) von Haartman o.s. Westzynthius (1835-1906), jonka kanssa Carl Daniel von Haartman oli solminut kolmannen avioliittonsa. Aviovaimo oli 43 vuotta miestään nuorempi. Hedvig oli avioparin toinen lapsi. Hedvigin isä oli suorittanut lääketieteen lisensiaattitutkinnon Turun Akatemiassa. Von Haartmanilla oli kaiken kaikkiaan 24 lasta kolmen eri aviovaimon kanssa.

Hedvigin isän kuoltua vuonna 1877 suurperhe joutui muuttamaan kartanosta Turkuun. Kesät kuitenkin vietettiin maaseudulla Nauvon Prostvikissa Emmy Haartmanin lapsuudenkodissa.

Hedvig oli luonteeltaan luja ja tarmokas, luotettava. Sanotaan, että hänellä ei ollut taipumusta oppia vieraita kieliä. Kuitenkin hän hallitsi viittä eri kieltä myöhemmin elämässään.

Koska perhe von Haartman oli varakas ja arvosti tietoa, nuorimmille lapsille palkattiin kieltenopettajatar Ruotsista. Hän opetti ranskaa. Hedvig oleskeli myös Ranskassa ja Sveitsissä täydentämässä kieliopintoja vuosina 1882-1883.

Ranskasta palattuaan Hedvig aloitti ranskanopettajana Turun ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta kaikesta hyvästä huolimatta, sydän oli levoton. Jotain puuttui.

Vapahtaja saapui sydämeen

Turussa 25. maaliskuuta 1884 tehtaanpatruuna Edvard Björkenheim (1856-1934) piti herätyskokouksen, jonka jälkeen Hedvigin ”sydämeen kävi Vapahtaja asumaan”. Edvard Björkenheim oli asunut Ruotsissa, jossa hän oli tutustunut englantilaiseen herätysliikkeeseen. Hänestä tuli aatteen arvostettu tukija Suomessa, tämän ajan tunnetuin herätys- ja raittiuspuhuja. Samassa kokouksessa Hedvig rukoili yhdessä Björkenheimin kanssa. ”Olin muuttunut. Suuri rauha valtasi sydämeni.” kerrotaan Hedvigin sanoneen.

Tanssi ja maalliset huvit jäivät. Sen sijaan Hedvig perusti, opettaja kun oli, pyhäkoulun oppilailleen. Opettajatoimensa ohella Hedvig osallistui raamatuntutkistelupiiriin, joka kokoontui itsensä everstinna Aurora Karamzinin kodissa. Ajan hengen mukaista oli myös, että yläluokkaiset naiset kävivät puhumassa Jumalan rakkaudesta huonomaineisissa kortteleissa esim. Antipoffin talossa Helsingissä. Osa heistä myös auttoi vähävaraisia taloudellisesti.

Yhteiskunnallinen vastuu huonompiosaisista oli yksityishenkilöiden varassa. Auttamistyössä tuli esille kaksi ongelmaa ratkaistavaksi. Miten autettaisiin huono-osaisia, jotta he itse saisivat elämänsä järjestykseen ja miten ratkaistaan naisten julkinen esiintyminen kokouksissa? Jopa kirkolliset ja maalliset piirit paheksuivat naisten julkista esillä oloa. Huhut uudesta liikkeestä, jota kutsuttiin Pelastusarmeijaksi, saavuttivat Suomen ja Hedvigin.

Suomen Pelastusarmeija perustetaan

Hedvig oli ystäviensä kanssa auttanut Helsingin köyhiä ja he olivat tietämättään käyttäneet samoja työmuotoja kuin Pelastusarmeijalla oli käytössä. Kansainvälinen Pelastusarmeija oli alkuperältään englantilainen järjestö, jonka tehtävänä oli auttaa hädänalaisia ihmisiä ja he olivat perustaneet järjestön käyttäen armeijan mallin mukaista hierarkista johtajamallia. Liikkeen johtajana, kenraalina, toimi metodistisaarnaaja William Booth (1829-1912). Kenraali Boothille Hedvig ystävineen kirjoitti kirjeen, jossa he ehdottivat Pelastusarmeijan ottavan vastuun hyvin alkaneesta hyväntekeväisyystyöstä Helsingissä. Ja kirjeeseen vastattiin. Hedvig kutsuttiin Lontooseen ja hän aloitti opiskelunsa Sotakoulussa tullakseen Pelastusarmeijan palvelukseen.

Vuonna 1865 Englannissa perustettu Pelastusarmeijan (The Salvation Army) johtaja oli edellä mainittu William Booth. Pelastusarmeijan toiminta keskittyi ja keskittyy yhä edelleen käytännölliseen kristilliseen toimintaan ja yhteiskunnallisen vastuuntunnon kantamiseen. Suurin osa Pelastusarmeijan jäsenistä tekee vapaaehtoistyötä ja heitä kutsutaan sotilaiksi. Heillä on oikeus kantaa Pelastusarmeijan virkapukua. Pelastusarmeijalla on myös tehtäväänsä vihittyjä ja koulutettuja pastoreita. Heitä taas kutsutaan upseereiksi.

Hedvig, Alva Forsius ja Constantin Boije af Gennäs matkustivat Lontooseen opiskellakseen Englannin Pelastusarmeijan sotakoulussa. Naiset menivät Upper Norwoodin joukko-osastoon ja Boije vastaavaan miesosastoon. Lontoossa Hedvig tutustui myös Catherine Boothiin ja hänen lapsiinsa. Catherine, jonka aviomies oli William Booth, oli 60-vuotias Jumalalle kokonaan antautunut nainen, joka miehensä tavoin antoi koko elämänsä Pelastusarmeijalle. Myös heidän lapsensa palvelivat Pelastusarmeijaa.

Lontoon opiskelut olivat takana vuonna 1889 ja nyt luutnantti Hedvig von Haartman, ystävänsä Louise af Forselles (1850-1934) ja kapteeni Constantin Boije af Gennäs (1854-1934) olivat valmiita perustamaan Suomen Pelastusarmeijan. Boijen oli kenraali Booth nimittänyt liikkeen johtajaksi Suomeen.

Marraskuun 8. päivänä 1889 perustettiin Suomen Pelastusarmeija Siltasaaren ratsastusmaneesissa.

Sotahuudon ensimmäisessä numerossa huhtikuun 26. päivänä 1890 selostettiin tapahtumaa seuraavasti: ”Siltasaaren ratsastusmaneesi oli tungokseen saakka täynnä kuuntelevaa kansaa. Siellä oli eri ikäisiä ja eri säätyisiä ihmisiä, kunnianarvoisesta kenraalista [Booth], joka saapui hopein koristetussa virkapuvussaan, aina vaatimattomaan työmieheen, hienoasuisista ylhäisönaisista köyhiin työläisvaimoihin saakka. Luonnollisesti upseeriemme sotilaspuvut kiinnittivät paljon huomiota.”

Suomen Pelastusarmeijan johtaja

Alku ei ollut suinkaan ruusuilla tanssimista. Kokouksia häirittiin, huhut velloivat, poliisit kielsivät virkapuvun käytön ja jumalanpalvelukset. Kirkolliset ja vapaakirkolliset lehdet pyysivät viranomaisia puuttumaan Pelastusarmeijan toimintaan. Ja kaiken lisäksi Constantin Boijella oli eri näkemys Pelastusarmeijan suhteesta kansainväliseen Pelastusarmeijaan. Toukokuussa 1890 Hedvig von Haartman sai kapteenin arvon ja astui Suomen Pelastusarmeijan johtoon 27-vuotiaana.

Suomen Pelastusarmeijan ensimmäinen päämaja sijaitsi vaatimattomassa vuokrahuoneistossa Kalliossa. Siellä avattiin toukokuun 1. päivänä 1890 sotakoulu, joka sitten siirtyi Mikonkatu 27:ään. Hedvig itsekin asui kolmen sotakoulun kadetin (opiskelija) kanssa samassa osoitteessa. Hän oli myös koulun johtaja ja toimitti Pelastusarmeijan ensimmäistä äänenkannattajaa ruotsinkielistä Krigsropet nimistä lehteä. Kuri oli kova sotakoulussa. Tämän hän oli oppinut Englannissa. Kadetit olivat sotureita Jumalan joukossa, heitä oli karaistava ja totutettava vastoinkäymisiin ja haasteisiin.

Työmäärä ja vastuu oli raskas kannettava 30-vuotiaan hennoilla hartioilla. Maaliskuussa 1891 Hedvig ylennetään majuriksi. Hän oli johtaja, jonka tehtäviin kuului vierailla eri osastoissa (seurakunta), kasvattaa upseereita, tukea horjuvia, lähettää tiedotteita kansainväliseen päämajaan Lontooseen jne. Piti perustaa uusia laitoksia, yömajoja, lastenkoteja ja slummiasemia sekä uusia osastoja ympäri Suomea.

Oli myös suunnaton tarve saada suuri, oma kokoushuone. Oma tontti hankittiin 1894 ja vuonna 1895 Temppelin peruskivi laskettiin Uudenmaankatu 40:een. Rakennus oli muuten seudun ensimmäisiä tiilirakennuksia. Samana vuonna Hedvig ylennettiin brigadööriksi, joka oli majurista seuraava arvoasteikossa. Hedvigin tehtävä oli johtaa rakennustöitä. Suomen Pelastusarmeijan ensimmäinen liikeyritys vihittiin käyttöönsä.

Kenraali Booth vieraili Suomen Pelastusarmeijan vuosikongressissa heinäkuussa 1897 ja se oli suurtapaus Hedvigin johtajakaudella. Tästä oli seurauksena Hedvigin uupuminen ja hän lähti Sveitsiin lepäämään.

Kymmenen vuotta oli Pelastusarmeija ollut Suomessa ja Hedvig sen johdossa. Tänä aikana oli perustettu 35 osastoa, 115 upseeria koulutettu. Armeijalla oli kolme slummiasemaa, lastenseimi ja turvakoti naisille. Sotahuutoa painettiin 10 000 kappaletta viikossa.

Hedvig asui vaatimattomasti Pelastusarmeijan tiloissa ilman omaa rauhaa. Asunnon ja rauhan Hedvig sai vasta, kun Raadelman kartanon tyttärestä Alma Forsblomista (1859-1930) tuli hänen sihteerinsä ja he muuttivat asumaan Annankatu 1:een Mary Ljungin ja Mathilda Wreden (1864-1928) kanssa. Sekä Hedvig että Alma olivat muuten Maryn kasvattiäitejä. Kasvattitytär Mary Ljungista tuli myöhemmin Suomen Pelastusarmeijan naisyhteiskunnallisen työn johtaja.

Kansainvälisen Pelastusarmeijan ylijohtajalla oli valtaa. Hedvig oli yhä Sveitsissä lepäämässä vuoden 1898 alussa. Hän palasi Suomeen valmistelemaan heinäkuun vuosikongressia. Lontoosta tuli kuitenkin lähtökäsky. Jäähyväiskokous pidettiin uuden brigadöörin johdolla Temppelissä heinäkuussa. Uusi kotimaa tulisi olemaan Sveitsi. Oli jätettävä koti, Mary, ystävät ja kaikki. Mutta uusi alku toi myös onnen.

Uusi elämä Sveitsissä ja aviopuoliso

Hedvig joutui siirtymään Sveitsiin kuten yllä on kerrottu. Hänen tehtävä oli johtaa sikäläisen Pelastusarmeijan työtä saksalaisessa Sveitsissä esimiehinään komendööri Hellberg, joka oli naimisissa kenraali Boothin tyttären Lucyn kanssa. Lucy Booth-Hellberg johti Pelastusarmeijan työtä Ranskassa ja Sveitsissä.

Brigadööri Hedvigin kirjeet kulkivat uuden kotimaan ja Suomen välillä, mikä helpotti koti-ikävää. Saksan kielen taitokin kehittyi ja työ tuntui mielekkäältä. Erityisesti äidin, valtioneuvoksetar Emmy von Haartmanin kanssa kirjeenvaihto oli vilkasta erityisesti vuoden 1899 aikana, jolloin Suomessa oli levotonta. Myös äiti, tuttavat ja Mary poikkesivat vierailulle. Mary jopa asuikin vuoden Hedvigin luona Sveitsissä.

Hedvigin elämä muuttui, kun hän tapasi Pelastusarmeijan esikuntakapteenin Franz Rudolf von Tavelin. He rakastuivat ja heidät vihittiin huhtikuussa 1900 suomalaista ja sveitsiläistä lakia noudattaen sekä siviiliavioliittoon Zürichissä että kirkolliseen avioliittoon Baselissa ja lopuksi vielä armeijahäät kotona Baselissa. Suomesta oli saapunut äiti, esikuntakapteeni Alma Forsblom ja tietysti kasvattitytär Mary.

Hedvigin terveys romahti samana vuonna. Hän sai verensyöksyn ja joutui  sairaalahoitoon. Yhdessä miehensä kanssa heinäkuusta 1900 aina jouluun 1901 he viettivät Davosissa parantolassa. Vähitellen terveys parani. Tammikuussa vuonna 1902 he muuttivat uuteen kotiinsa Berniin, minne myös päämaja siirrettiin. Kahden vuoden sairastelun jälkeen Hedvig alkoi toimittaa saksan- ja ranskankielistä Sotahuudon naisten palstaa ja oli onnellinen saadessaan jälleen olla hyödyksi rakastamalleen Pelastusarmeijalle.

Myöhästynyt häämatka Suomeen

Oli kulunut kaksi vuotta ensimmäisen verensyöksyn jälkeen. Hedvig oli toipunut jo niin hyvin, että kauan kaivattu ja myöhäinen häämatka Suomeen toteutuisi. Hän oli viettänyt miehensä kanssa rauhallista kotielämää Bernissä lähellä von Tavelin äitiä ja sisaruksia.

Temppelissä järjestettiin heidän kunniaksi tervetuliaiskokous. Yhdessä miehensä rinnalla hän seisoi tutulla lavalla, tervehti ystäviään ja Pelastusarmeijan väkeä. Tämä oli Hedvigin viimeinen kokous.

Muutaman päivän päästä hän sai jälleen verensyöksyn. Hänet siirrettiin pelastuskoti Väinölään, minkä perustamista hän oli suunnitellut ennen lähtöään Suomesta. Hän oli hyvin heikko.

Jälleen kerran saapui kirje. Tällä kertaa lähettäjä oli komendööri Booth-Hellberg, joka määräsi von Tavelin tulemaan kotiin Sveitsiin suorittamaan tärkeää tehtävää. Hedvig vaati matkustamista, vaikka hän ei pystynyt edes kunnolla puhumaan, ei edes kävelemään. Hänet kannettiin laivaan ja kotimatka alkoi. Hampuriin Hotel Kronprinziin saakka hän jaksoi, mutta siellä voimat loppuivat lokakuussa 1902.

Hedvig von Tavel-Haartman kuoli vieraalla maalla Vapahtajaansa uskoen. Hänet haudattiin Hampuriin.

Myöhemmin pystytettiin muistokivi jossa lukee:

”Brigadööri Hedvig Eleonora von Tavel-Haartman. Suomen Pelastusarmeijan uranuurtaja. Syntynyt 29. p. Jouluk. 1862. Kuoli 15. p. Lokak. 1902.

Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele.”

Lisälukemista:

https://www.pelastusarmeija.fi/loyda-meidat/helsinki/pelastusarmeijan-museo/PA-museokirjanen-2022.pdf

Aino Malmberg oli suunnannäyttäjä, ns. ensimmäinen monessakin mielessä. Hän oli Tekla Hultinin kanssa ensimmäinen suomenkielisestä koulusta ylioppilastutkinnon suorittanut nainen. Hän kuului siihen sukupolveen, joka pääsi ensimmäisenä naisena opiskelemaan yliopistossa. Aino vihittiin nuorena Emil Malmbergin kanssa ja heistä tuli yliopistohistoriamme ensimmäinen akateemisesti koulutettu aviopari ja Ainosta ensimmäinen yliopistossa opiskellut opiskelijaäiti.

Aino Malmberg kirjoitti ensimmäisenä Pohjoismaissa naisten romanttista rakkautta käsittelevän novellin Ystävyyttä vuonna 1903.

Kirkkoherran tytär 

Aino Emma Wilhelmina Perenius syntyi Hollolassa pappisperheeseen 24.2.1865. Ainon isä Johannes (Johan) Perenius (1820-1881) oli sepän poika, vaatimattomista oloista lähtenyt, rahvaan joukosta säätyläiseksi noussut. Ruotsinkielisen koulutuksen saanut Perenius opiskeli mm. Porvoon kimnaasissa, jossa oli opettajana ollut mm. Johan Ludvig Runeberg. Pereniuksesta tuli teologisen tiedekunnan opiskelija Keisarillisen Aleksanterin yliopistossa ja pappisvihkimyksen hän sai Hollolan kappalaisen apulaiseksi vuonna 1848.

Ainon äiti Edla Olivia Björkstén (1827-1906) tuli pappissuvusta. Ainon vanhemmat oli vihitty vuonna 1850. Perheeseen syntyi kuusi lasta, puolet lapsista menehtyi jo pieninä. Ainon lisäksi veljet Johan Alexander (1851-1910) ja Johan Usko Wilhelm (1857-?) saavuttivat aikuisiän.

Pereniuksen koti oli kaksikielinen kulttuurikoti. Heillä oli kirjoja ja kulttuuriin vanhemmat suhtautuivat hyvinkin monialaisesti. Aino sai käydä pianotunneilla ja opetella maalausta, käydä tanssikoulua. Vanhemmat kävivät jopa Jyväskylässä katsomassa Suomalaisen teatterin esittämänä Aleksis Kiven näytelmää Lea. Perheen lapsille haluttiin koulutus. Kolmen lapsen yksityiskoulujen vuosimaksut ja muut kulut olivat taloudellisesti merkittäviä.

On luultavaa, että Aino kävi Petäjäveden yksityistä kansakoulua ensin ja sitten kymmenvuotiaana hän aloitti Jyväskylän yksityisessä tyttökoulussa, jonne kotoa oli matkaa kolmisenkymmentä kilometriä. Tyttökoulussa ahkeralla tytöllä meni viisi vuotta.

Suomenkielisestä jatko-opistosta ylioppilaaksi

Ainon isä, Petäjäveden seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra, Johan Perenius kuoli 60-vuotiaana vuonna 1881. 15-vuotiaalle Ainolle ja Olivia-leskelle tämä tiesi taloudellisesti vaikeata aikaa. Kuolinpesä oli nimittäin velkaantunut. Maksettavaa jäi 6 000 markkaa, jotain 27 000 euroa nykyrahassa. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin asettaa kuolinpesä konkurssiin. Vararikko ei sammuttanut Ainon opiskeluhaluja. Äiti jäi Petäjävedelle köyhtyneenä mutta aktiivisena ja arvostettuna prostinna Pereniuksena.

Aino muutti Helsinkiin ja kirjoittautui Helsingin suomalaiseen tyttökouluun. On epäselvää, kuka maksoi lukukausimaksut ja eläminenkin maksoi. Ehkä veljet tai Olivia-äidin sukulaiset. Olisiko äidiltä kuitenkin riittänyt lesken eläkkeestä lähetettäväksi tyttärelleen? Koulun vuosimaksu oli nimittäin kymmenesosa johtajattaren vuosituloista, ei siis mikään pieni summa. Aino asui edullisesti oppilasasuntolassa, Maria Hertzin ”puulaakissa”, ja viihtyi hyvin ikäistensä seurassa.

Vuonna 1883 Aino sai tyttökoulusta päästötodistuksen. Seuraavaksi oli vuorossa yksityinen, kaksivuotinen suomenkielinen Suomalainen jatko-opisto, josta hän valmistui opettajaksi yhdessä elinikäisen ystävänsä Tekla Hultinin (1864-1943) kanssa.

Helsingin suomalaisen tyttökoulun yhteyteen oli nimittäin perustettu vuonna 1881 jatko-opisto, jonka tarkoituksena oli antaa korkeampaa yleistä sivistystä ja valmistaa opettajia uusiin suomenkielisiiin tyttökouluihin.

Aino Pereniuksesta ja Tekla Hultinista tuli jo parikymppisinä julkisuuden henkilöitä. He nimittäin kirjoittautuivat jatko-opiston jälkeen ylioppilaskirjoituksiin ja saivat ylioppilastutkintotodistuksen vuonna 1886 – ensimmäisinä suomenkielisinä naisina. Vain neljä ruotsinkielistä suomalaisnaista oli pääsyt ennen heitä ylioppilaiksi (Marie Tschetschulin, Karolina Eskelin, Ina Rosqvist, Emma Irene Åström). Ainon tie yliopisto-opintoihin avautui.

Matematiikkaa, luonnontieteitä ja rakkautta

Ylioppilastutkinnon suorituspäivänä kesäkuun 9. päivänä vuonna 1886 Aino Perenius kirjattiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston opiskelijaksi filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisen osaston opiskelijaksi. Valinnan ymmärtää, koska matematiikka ja luonnontieteet kiinnostivat häntä ja hän oli hyvä näissä aineissa.

Neljä naista opiskeli nyt yliopistossa ja he alkoivat kokoontua yhdessä. Naisethan eivät päässeet osakuntien jäseniksi. Vuonna 1890 useampi nainen oli jo opiskelemassa ja vähitellen ryhmä järjestäytyi ja nimeksi vakiintui De kvinnliga. Ryhmän jäsenistä Telma Hultinista ja Alma Söderhjälmistä tuli Ainon ystävät ja auttajat.

FK, luonnonhistorian ja maantieteen opettaja Emil Othniel Malmberg (1863-1952), joka oli valmentanut Ainoa ja Teklaa ylioppilaskirjoituksiin, rakastui Ainoon ja häät vietettiin kesäkuun 9. päivänä 1887. Heille syntyi kolme poikaa: Kaarlo Lauri Thorvald (1888-1948), Erik Leo Johannes (1892-1934) ja Olavi Ensio Wilhelm (1893-1920). Malmbergin perhe oli ensimmäinen suomalainen akateeminen perhe, jossa molemmat vanhemmat olivat olleet yliopisto-opiskelijoita. Emil Malmberg toimi tuntiopettajana useassa eri oppilaitoksessa, joten viisihenkisen perheen talous ei ollut kovin vankalla pohjalla.

Miten Ainon opinnot nuorena perheenäitinä sujuivat? Hyvin, mutta hitaasti.  Hän piti välivuosia, jopa neljä vuotta yhdessä vaiheessa. Luonnontieteilijää ei Aino Malmbergistä tullut. Hän vaihtoi vuonna 1895 englannin kieleen ja kulttuuriin. Hän osasi jo kieltä, oli suomentanut jo useita Rudyard Kilpingin tekstejä. Kymmenen vuotta Aino oli ollut yliopisto-opiskelija. Hän valmistui vuonna 1897 saatuaan opettajakandidaatin tutkintopaperit. Tuohon aikaan sai oppiarvotutkintojen lisäksi suorittaa hallinnollisiin tehtäviin vaadittavia virkatutkintoja.

Englannin kielen opettaja ja kirjailija

Ura opettajana alkoi yksityistunteja pitämällä ja toimimalla Suomen liikemiesten kauppaopistossa tuntiopettajana.

Käännöstyöt ruotsista ja englannista toivat lisäansioita jo uran alkuvaiheessa. Aino kirjoitti sanoma- ja aikakauslehtiin artikkeleita kotimaasta ja maailmalta sekä omia kertomuksia. Hänestä tuli 36-vuotiaana kirjailija julkaisemalla novellikokoelman Tien ohesta tempomia vuonna 1901 Otavan kustantamana.

Aino Malmberg julkaisi kaiken kaikkiaan 10 teosta, joista viimeisin Johtaja vuonna 1933. Hän kirjoitti ensimmäisenä Pohjoismaissa naisten romanttista rakkautta käsittelevän novellin Ystävyyttä, joka sisältyi Totta ja leikkiä teokseen vuonna 1903.

Hänen sanomalehti- ja aikakauskirjakirjoituksia sekä artikkeleita on kymmeniä. Suomennoksiakin on yhteensä 21. Marjo-Riitta Antikaisen ja Erkki Tuomiojan kirjoittamassa teoksessa Edelläkävijä; Aino Malmberg – aktivisti, feministi, sosialisti on yksityiskohtainen luettelo Ainon tuotannosta. On ollut ilo lukea edellä mainittua hyvin kirjoitettua elämäkertaa unohdetusta Aino Malmbergistä.

Naisasianainen 

Jo ennen avioliittoaan Aino liittyi Suomen Naisyhdistyksen jäseneksi 1887. Avioiduttuaan aktiivijäsenyys jäi syrjään vähäksi aikaa. Jäsenluetteloon hänet merkittiin uudestaan 1895. Naisyhdistyksen puheenjohtajana oli tuolloin yhteiskunnallinen vaikuttajanainen, konservatiivi ja angloamerikkalaisen naisasialiikkeen verkostoituja Aleksandra Gripenberg (1857-1913).  Gripenberg oli kansainvälinen, kielitaitoinen naisasianainen, joka oli mukana Kansainvälisen Naisliiton (International Council of Women, ICW) toiminnassa ihan alusta alkaen, siis vuodesta 1888, jopa toimien järjestön kunniavarapuheenjohtajana ja rahastonhoitajana. Harvinaista jopa tänäkin päivänä!

Lontoossa ICW järjesti kokouksen vuonna 1899, jossa Aino Palmberg esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti kansainvälisellä areenalla pitämällä esitelmän Suomen naisista kirjallisuuden alalla ja tietysti englanniksi. Malmberg käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui samalla myös venäläisten harjoittamasta sorrosta Suomessa. Tätä aihetta hän tulisi jatkamaan vielä pitkään. Kokouksessa oli muuten edustettuina 24 maata ja yleisöä yli 5 000 henkeä, yli 300 esitelmää! Miten Aino uskalsi?

Malmberg etääntyi Naisyhdistyksen toiminnasta vuosisadan vaihteessa. Hän ei hyväksynyt yhdistyksen kantaa rajoittaa rahvaannaisten ääni- ja vaalioikeutta. Naisasialiitto Unioni oli erkaantunut Suomen Naisyhdistyksestä vuonna 1892. Unionilaiset olivat ehdottaneet yhteistä sekä porvarillisten että työväen luokan naisten äänioikeuskokousta, josta sittemmin tuli hyvin riitaisa. He esittivät naisille ääni- ja vaalioikeutta samoilla ehdoilla kuin miehille. Tätä eivät Naisyhdistyksen edustajat hyväksyneet. Unionilaiset olivat myös uskonnolliselta katsomukseltaan vapaamielisempiä ja he kannattivat vapaampaa seksuaalimoraalia kuin Gripenbergin yksinvaltaisesti johtama Naisyhdistys.

Venäläinen kenraali Nikolai Bobrikov (1839-1904) nimitettiin 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi. Hän ajoi Suomen liittymistä kiinteämmin Venäjän yhteyteen. Tähän reagoitiin monella tavalla, mm. kesällä 1901 järjestäytyi kagaali, joka rakensi maanlaajuisen vastarintaorganisaation. Seuraavana vuonna Maissi Erkko (1872-1936) ja Tekla Hultin perustivat naiskagaalin. Aino lähti mukaan maanalaiseen toimintaan salakuljettamalla mm. Ruotsissa painettua Fria Ord -lehteä.

Aino Malmberg osallistui myös vuonna 1904 perustettuun Maanalaisen Suomen Aktiivisen Vastustuspuolueen toimintaan. Hänellä oli yhteyksiä Venäjän vallankumouksellisiin. Lokakuussa 1907 vieraillessaan Pietarissa ja ei suinkaan millään turistimatkalla Aino vangittiin ja vietiin Špalernajan vankilaan, josta hän vapautui neljän päivän päästä. Maaliskuussa 1909 Aino Malmberg pakkasi pakaasinsa ja pakeni Lontooseen. Syyt olivat aktivismi ja aviokriisi. Aino pelkäsi joutuvansa venäläisten santarmien huostaan, olihan hänellä tästä jo kokemusta. 

Avioero ja vuodet maailmalla

Lontooseen muuttaminen oli siis vapaaehtoinen maanpako. Ei Aino Suomea unohtanut, vaan hän aloitti vuosikausia kestävän kampanjan Suomen tilanteesta Venäjän puristuksessa niin Britanniassa kuin USA:ssakin. Aino Malmberg oli hyvä puhuja, hänellä oli valmis verkosto ja hyvä kielitaito.

Avioliitto tuli tiensä päähän. Syyskuussa 1909 Emil Malmberg haki Helsingin raastuvanoikeudelta avioeroa hylkäämiseen vedoten. Ainohan asui Lontoossa, tähän oli helppo vedota. Avioliitto raukesi 16.2.1910. Poikkeavaa oli tuohon aikaan se, että nainen tuomittiin syylliseksi hylkäämiseen. Entiselle aviomiehelle jäi omaisuus ja velat. Lapset, joista nuorin oli 15-vuotias ja vanhin 21, jäivät isänsä luokse Helsinkiin. Avioero helpotti 43-vuotiaan Ainon elämää, mutta se toi uuden ongelman – Ainon talous romahti ja lapsia oli ikävä.

Asuinpaikkana Lontoo oli jo jonkin verran tuttu. Ensimmäisen kerran Aino vieraili Englannissa vuonna 1895 ja tämän jälkeen melkein vuosittain. Hän oli opiskellut englantia Lontoon yliopiston kielikursseilla ja hän oli solminut hyvät suhteet suffragetteihin. Hän oli Tekla Hultinin kanssa osallistunut Women´s Freedom Leaguen järjestämiin tilaisuuksiin ja puhunut naisten äänioikeudesta.

Hän oli tavannut myös Englannin työväenliikkeen vaikutusvaltaisia henkilöitä mm. Ramsay MacDonald (1866-1937) ja kirjailijoita, joiden tekstejä Aino oli suomentanut. Tunnetuin kirjailijoista oli George Bernard Shaw (1856-1950), joka liikkui samoissa sosialisti-intellektuellien piireissa kuten Ainokin. Shaw sai muuten Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1925. Hänen tunnetuin teoksensa on Pygmalion paremmin tunnettu musikaalina My Fair Lady.

Aino Malmberg oli koulutukseltaan englannin opettaja. Tätä työtä hän ei kuitenkaan voinut tehdä Englannissa vaan toimeentulo muodostui esitelmistä ja sanomalehtiartikkeleista. Suomen valtio tuki Ainoa hänen työssään tehdä Suomea tunnetuksi. Hän myös auttoi Lontooseen tulleita suomalaisia. Valtioneuvosto myönsikin IV luokan Vapaudenristin vuonna 1918 Aino Malmbergille.

Lecture League tarjosi hyvin palkattua viiden vuoden sopimusta vuonna 1910. He lupasivat järjestää esitelmäkiertueen myös Yhdysvaltoihin, joka toteutui vuonna 1912. Naisten äänioikeus ja Suomen asia olivat puheiden ydinsanomat. Tilaisuuksien järjestelijä oli National American Woman Suffrage Association.

Kaiken kaikkiaan Aino Malmberg teki neljä puhujamatkakiertuetta Yhdysvaltoihin. Häntä aatteellisesti lähinnä olevat tahot kuten naisjärjestöt, rauhanliikkeet ja vasemmistojärjestöt vastasivat järjestelyistä.

Aino Malmberg lähti puolikuntoisena vielä Australiaan vuonna 1928 tutkiakseen suomalaisten siirtolaisten oloja, ulkoministeriö avusti matkakustannuksissa. Matka kesti puoli vuotta ja tuloksena oli teos Suomi Australiassa, joka ilmestyi 1929.

Paluu Suomeen

Vuodesta 1909 aina vuoteen 1918 oli Aino Malmberg asunut Lontoossa ja nyt oli aika palata Suomeen, joka sisällissodan vuoksi oli kahtiajakautunut maa. Sosialisti Aino Malmbergin pojat Lauri ja Erik olivat liittyneet jääkäriliikkeeseen ja Laurista tuli jopa suojeluskuntapäällikkö ja Ingmanin hallituksen puolustusministeri. Ainolla oli Lauriin eriävistä poliittisista mielipiteistä huolimatta läheiset suhteet. Hänen ulkomailla oleskelunsa auttoi Lauria myös tämän sotilasuralla, eihän äiti halunnut olla esteenä vanhimman poikansa etenemisessä yhteiskunnan huipulle.

Pojista Olli (Olavi) oli Ainolle läheisin. Hän jopa asui muutamia kertoja äitinsä luona Lontoossa ja kävi äitinsä järjestämissä hoidoissa. Olli oli nimittäin sairastunut keuhkotautiin jo vuonna 1912 ja tämä aiheutti huolta Ainolle. He olivat maailmankatsomukseltaan samalla aaltopituudella, myös kirjallisuus yhdisti heitä. Olli kuoli heinäkuussa 1920.

Vuonna 1931 Aino muutti pysyvästi Suomeen, koska valtion tuki loppui ja kirjailijaeläkettä hänelle ei myönnetty. Terveyskin reistaili. Heikko taloudellinen tilanne ei sallinut yksin asumista, joten hän asui viimeiset vuotensa poikansa, Suojeluskuntain komentajan Lauri Malmbergin luona Helsingin Merikadulla talossa, jonka Suojeluskuntajärjestö oli rakennuttanut yliesikunnan upseeristoa varten.

Aino Malmberg kuoli 67-vuotiaana 3.2.1933 melkein varattomana. Hänen kuolemansa ylitti uutiskynnyksen koko Suomessa. Yli 40 lehteä julkaisi uutisen ja muistokirjoituksia. Tähän vaikutti varmasti tunnettujen poikiensa sotilasura jääkärinä ja komentajana: Lauri sotilasarvoltaan kenraali ja suojeluskuntain komentaja ja Erik everstiluutnantti. Aino nähtiin lähinnä Lontoossa asuvana kirjailijana sekä Suomen asioita ajaneena luennoitsijana. Kovin yksipuolinen tulkinta, täytyy sanoa. Ja miksikähän?

Malmbergin kuva oli monipuolisempi ulkomailla. The New York Timesin muistokirjoituksessa helmikuussa 1933 hänet mainittiin kirjailijana, pasifistina, feministinä ja patrioottina. Lehti mainitsi myös Aino Malmbergin olleen ensimmäisiä naisopiskelijoita Helsingin yliopistossa.

Aino Malmberg siunattiin kristillisin menoin. Siunauksen toimitti Malmbergin tuttava kirkkoherra Arvi Järventaus. Hautajaisiin kokoontui suuri joukko ihmisiä: omaiset, ystävät, tuttavat. Yksi parhaimmista ystävistään Tekla Hultin laski naisylioppilaiden seppeleen.

Aino Malmberg lepää Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Miina Sillanpää kirjoitti muistokirjoituksen Toveritar-lehdessä:

Aino Malmbergin muistolle.

Lehtemme monivuotinen avustaja Aino Malmberg jätti meidät. Aino Malmberg oli innokas vapaustaistelija, joutui aikoinaan bobrikoffilaisvainon alaiseksi, vangittiin ja vihdoin karkoitettiin. Niin hän siirtyi valtiollisena pakolaisena Lontooseen, liittyen siellä Työväenpuolueeseen, jota edusti kansainvälisessä kongressissa Kööpenhaminassa.

Lontoossa muodostui Aino Malmbergin koti siellä oleskelevien suomalaisten keskukseksi ja tapaamispaikaksi, sillä hänen kotinsa oli avoinna kaikille. Lisäksi Aino Malmberg teki laajoja matkoja muihin maihin ja maanosiin. Ulkomailla oleskelunsa hän käytti maamme tunnetuksi tekemiseen sekä puhutun että kirjoitetun sanan avulla. Aino Malmberg oli niitä ihmisiä, jotka eivät itseään ajattele eivätkä vaivojaan valita. Ollen aina valmis tekemään kaikkensa lähimmäistensä hyväksi, siksi hänellä olikin ystäviä kaikkialla. Pirteä puhuja, hauska seuraihminen ja pidetty kirjailija jätti jälkeensä kauniin muiston.

Kuopiossa syntynyt Milma Lappala (1879-1950) oli Suomalaisen unitaari- eli vapaakristillisen seurakunnan pappi Virginiassa. Häntä on pidetty ansioituneena amerikansuomalaisena. Hänen vierailunsa Suomeen vuonna 1925 herätti naisasiajärjestöissä ihastusta. Olihan Milma Lappala naispappi.

Milma Sofia Tikkanen syntyi Kuopiossa 15.12.1879. Hänen isänsä oli räätäli Pekka Tikkanen (1847-1923) ja äiti Anna Helena Tikkanen (1851-?). Milmalla oli sisko Ida Maria Väänänen (1876-1949) o.s. Tikkanen. Kansakoulun jälkeen Milma aloitti opiskelunsa Kuopion yhteiskoulussa 1893. Hän muutti vuonna 1901 Yhdysvaltoihin ja meni palvelijattareksi kuten moni muukin suomalainen siirtolaisnainen tuohon aikaan ja rakensi elämänsä Pohjois-Minnesotassa.

Milma Tikkanen meni naimisiin vuonna 1906 Quincyssä samassa seminaarissa opiskelleen Risto Lappalan (1883-1923) kanssa, joka oli syntynyt Iisalmessa. Nuori perhe muutti Quincynistä Virginian suomalaisalueelle Pohjois-Minnesotaan. He saivat neljä lasta: Paul Leslie Elliot, Lahja Risto Peter, Daniel Lincoln ja Tellervo Heta.

Vuonna 1923 pastori Risto Lappala menehtyi. Milma avioitui avustajansa Matti Erkkilän kanssa vuonna 1944.

Milma vihitään papiksi vuonna 1916

Vuonna 1902 Milma Tikkanen alkoi käydä kolmivuotista D. L. Moodyn raamattukoulua Congregational kirkon jumaluusopillisessa seminaarissa Northfieldissä Massachusettsin osavaltiossa vuoden verran ja sitten siirtyi Bostoniin Evangelical Institutiin saadakseen vihkimyksen virkaansa. Vuonna 1906 hän sai päästötodistuksen.

Vuonna 1910 Milma ja Risto Lappala erosivat Lähetysystävien joukosta ja liittyivät Amerikan Unitaari kirkkokuntaan. Milma vihittiin papiksi vuonna 1916 Pohjois-Minnesotassa. Amerikkalaiset unitaarit suhtautuivat naispappeihin ihan eri tavalla kuin luterilainen kirkko tuohon aikaan. Yhdysvalloissa paheksuttiin naispappeja ja sen sai myös Milma kokea.

Virginiassa Lappalat perustivat unitaariseurakunnan ja Risto Lappalasta tuli seurakunnan ensimmäinen pappi. Milma auttoi aviomiestään kaikella tapaa. He perustivat vuonna 1916 Alangon unitaariseurakunnan, joilloin myös Milma vihittiin papiksi. Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen papiksi vihitty nainen, ja joka etupäässä saarnasi suomeksi.

Elämä sai uuden käänteen, kun aviopuoliso Risto Lappala kuoli 1923 ja Milma jäi yksin neljän lapsen kanssa. Monenlaista toimintaa järjestävään Virginian seurakuntaan piti valita uusi, suomenkielinen johtaja. Milma valittiin ja samalla hän toimi myös Alangon ja Idingtonin unitaariseurakunnan johtajana aina vuoteen 1941 saakka.

Millainen henkilö Milma oli? 

Milmasta kerrotaan, että hän oli uskollinen, sosiaalinen ja sekä uskonnollisesti että poliittisesti edistyksellinen ja hyvä puhuja ja toteutti tasa-arvoa käytännössä. Hän oli sitä mieltä, että uskonnon piti näkyä ihmisen elämässä koko ajan. Hän oli mielipiteiltään jyrkkä mm. naispappeutta käsittelevissä väittämissä, joka tietysti aiheutti närkästystä. Hän uskoi myös amerikkalaiseen tapaan kirkon ja valtion eroon.

Milma ja Risto Lappalan tytär Tellervo (1910-2003) meni naimisiin Klaus Nordlingin (1910-1986) kanssa, joka oli yksi tunnetuimpia amerikansuomalaisia sarjakuvataitelijoita, hänen tunnetuin hahmonsa on Lady Luck. Heidän tyttärensä Thea oli varsin nuori, kun Milma kuoli, mutta silti hänellä on muistoja isoäidistä. Thea kertoo:
– Elävin muistoni Milmasta on se, että hän oli kutoja. Hänellä oli isot kangaspuut mökissä ja hän opetti minua käyttämään niitä. Hän oli myös taitelija ja teki pieniä öljymaalauksia mökkiä ympäröivistä maisemista. Thea muistaa isoäitinsä iloisena ja voimakkaana ihmisenä.

Vierailu Suomessa vuonna 1925

Milmalle suomalainen kulttuuri merkitsi hyvin paljon. Tästä on hyvänä esimerkkinä suomalaiseen tyyliin Little Fork riverin törmälle Minnesotassa rakennettu kesäasunto Metsola, siihen kuului myös sauna. Täällä Milma vietti eläkepäiviään.

Vuonna 1925 Milma vieraili Suomessa. Vierailusta kirjoitettiin useissa sanomalehdissä ja julkaisussa. Olihan hän sentään naispappi ja kuuluisa puhuja.

Naisten ääni -lehden toimittaja Maikki Friberg kertoo heinäkuun numerossa 13 vuodelta 1925 seuraavasti:

”Keski-ikäinen, varsin pirteältä näyttävä nainen astui Naisten äänen toimistoon.

’Terveisiä Amerikasta. Olen jo monta vuotta seurannut sitä työtä, jota tässä toimistossa on suoritettu, ja siksi tulin sitä nyt itse katsomaan.’

Näin puhui vieras ja minä panin heti merkille, että hänen suomenkielenääntämyksensä oli pysynyt puhtaana, ettei siihen ollut liittynyt mitään vieraita sointuja, joka muuten on niin tavallista Amerikassa kauan oleskelleiden suomalaisten kielessä.

Ihmettelyyni tämän johdosta tuli piankin selitys. Vieras oli suomalaisten keskuudessa toimiva naispappi Milma Lappala, joka hoiti Minnesotassa sijaitsevan Virginian kaupungin unitaarista seurakuntaa.

Ja Milma jatkoi haastattelua kertoen seurakunnan monipuolisesta työstä.

’Sunnuntaijumalanpalvelus on nyt kuitenkin vain pieni osa meidän seurakuntamme toimimuotoja, sillä meillä tehdään paljon sosiaalista työtä kuten esim. raittius-, siveellisyys- ja hyväntekeväisyystyötä ja pidetään pyhäkoulua, jolloin tavallisesti noin 80 lasta ja 6 opettajaa on läsnä.’”

Suomen vierailu piti sisällään käyntejä eri naisasiajärjestöissä kuten Suomen Naisyhdistyksessä ja Kokoomusten Naisten Helsingin järjestössä.

Mitä tarkoitetaan unitaareilla?

Unitaarit on protestanttinen uskonyhteisö, joka kieltää Jumalan kolminaisuuden ja pitää Jeesusta ihmisenä. Liike syntyi 1500-luvulla Italiassa reformiliikkeenä kolminaisuusoppia vastaan. Englannista unitarismi sitten levisi 1700-luvulla siirtolaisten mukana Pohjois-Amerikkaan. Unitaareilla ei ole kirjoitettuja uskontunnustuksia, kirjallisia oppirakennelmia tai pyhiä kirjoja, eikä se sitoudu mihinkään uskontokuntaan. Yhteisöllä on eniten kannattajia Isossa-Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa.

Suomalaisesta unitarismista voi lukea osoitteissa: unitaari.wordpress.com/suomalaisesta-unitarismista, https://uskonnot.fi/uskonnot/kristinusko/protestanttiset-kirkot-ja-yhteisot/unitaarit-ja-universalistit

Työurani terveysalan eri tehtävissä kesti liki neljäkymmentä vuotta. Ihmisen sairauksien hoidon perusasiat eivät tänä aikana juuri muuttuneet. Sen sijaan tiede ja tutkimus välitti – ja välittää edelleen – koko ajan uutta tietoa sairauksien hoidosta ja ennaltaehkäisystä. Monialainen yhteistyö eri tieteenalojen kesken sekä teknologian ja digitalisaation hyödyntäminen tuovat uusia palvelu- ja hoitomuotoja terveyspalvelujärjestelmään ja koulutukseen. Oma urani eteni sairaanhoitajasta kouluttajaksi, kehittäjäksi ja tutkijaksi.  

Äitini kehotuksesta hankin ensimmäisen ammattini 

Nuorena koululaisena kaikki keikkatyö oli tärkeää, jotta sai omaa rahaa. Kun täytin 18 vuotta, mahdollisuudet laajenivat. Suosittu tienesti oli keikkailu sairaaloissa. Silloinkin, 40 vuotta sitten, oli pula hoitajista. 

Ensimmäinen sairaalakeikkani oli kuolevan potilaan vieressä valvominen. Kesällä olin mielisairaalassa sairaala-apulaisena. Nämä kokemukset eivät houkutelleet alalle. Unelmoin luovasta urasta vaatesuunnittelijana. Viisas äitini kuitenkin opasti, että ensin pitää hankkia kunnon ammatti, minkä jälkeen voi tehdä mitä unelmoi.

Hain sairaanhoito-oppilaitokseen ja valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1978.

Sairaalamaailman hierarkiassa sairaanhoitajat olivat lääkäreistä seuraavia. Vastuu potilaista oli suuri. Hoitajan tehtäviin kuuluivat potilaan perustarpeista huolehtiminen, voinnin seuranta, erilaiset hoitotoimet ja lääkitys. Kirjaaminen ja raportointi vuoron vaihtuessa takasi hoidon saumattoman jatkuvuuden. 

Ensimmäinen työpaikkani oli sairaalassa, missä hoidettiin pitkäaikaissairaita, lähinnä vanhuksia. Työ oli kolmivuorotyötä. Hoitoajat olivat pitkiä ja hoito perustarpeiden hoitamista. Uusia potilaita tuli useimmiten vasta kun joku kuoli. Yövuorossa sairaanhoitaja vastasi muun muassa koko sairaalan potilaiden lääkehoidosta. Lisäksi hän kohensi potilaiden asentoa yövuorossa olevan apuhoitajan kanssa. 

Jäin äitiyslomalle, josta palattuani vaihdoin sairaalatyön terveyskeskuksen projektiin, jossa käynnistimme sotaveteraanien terveystarkastukset. Työ oli päivätyötä. Tiimiin kuuluivat lisäkseni lääkäri ja terveyskeskusavustaja. Minulle kuuluivat muun muassa perusmittaukset ja asiakkaiden haastattelu. Lääkärintarkastuksen jälkeen teimme jatkohoitosuunnitelman seurantatutkimuksineen. Projekti oli innostava, ja keskustelut mies- ja naisveteraanien kanssa painuivat mieleen. 

Seuraava pestini oli ehkäisyneuvolassa. Joka toinen viikko hoidin ehkäisyasiakkaita ja joka toinen viikko tein naisten terveystarkastuksia, joihin kuului muun muassa rintojen tutkiminen ja siinä opastaminen sekä PAPA-näytteen otto. Terveyskeskuksen työjaksot päättyivät, kun kolmas lapsemme syntyi. 

Perheen, työn ja opiskelun yhteensovittaminen oli haastavaa         

Kasvava perheeni tarvitsi isomman asunnon, ja aloimme rakentaa taloa. Rahaa tarvittiin opinto-, asunto- ja autolainaan sekä elämisen rahoittamiseen. Lapsiluku lisääntyi neljään. Emme saaneet lapsille päivähoitopaikkaa. Tuolloin 1980-luvun alkupuolella ei ollut vielä päivähoitolakia. Hoidin lapsia ja tein yökeikkoja terveyskeskuksen päivystyksessä. Ihmiset soittivat päivystysnumeroon 008, johon sairaanhoitaja vastasi ja antoi hoito-ohjeita tai varasi ajan lääkärin tai sairaanhoitajan vastaanotolle. Hoitajan kuului myös avustaa lääkäriä. 

Sairaanhoitajan ammatti oli joustava, ja minusta oli tärkeää pitää ammattitaitoani yllä. Sain puolipäiväviran yliopistollisen sairaalan päivystyspoliklinikalle. Työ oli mielenkiintoista akuutti- ja traumapotilaiden hoitoa. Toimimme moniammatillisissa tiimeissä. Akuuttitilanteissa oli tärkeä tunnistaa ja saada kaikkien osaaminen käyttöön. Työvuoroni olivat viikonloppuina tai viikolla öisin. Saatoin valvoa kaksikin yötä peräkkäin, päivät hoidin lapsia. Joskus nukahdin väsymyksestä seisoalleni.  

Halusin edetä työurallani, ja terveydenhoitajan työ kiinnosti. Esimerkkinä oli terveydenhoitaja äitini. Pääsin opiskelemaan terveydenhoitajaksi. Opinnot kestivät vuoden. Ensimmäisen lukukauden opiskelin päivisin ja olin töissä vain viikonloppuina. Lastenhoidossa meitä auttoivat molemmat mummot. Toisen lukukauden alkaessa irtisanouduin virastani, mutta jatkoin työtä keikkaillen ja loma-aikoina. 

Valmistuttuani toimin terveydenhoitajana äitiys- ja lastenneuvolassa sekä kouluterveydenhuollossa, jossa olin ensin varahenkilöstössä, myöhemmin vakinaisena työntekijänä. Elämä hieman seestyi, kun saimme ihanan lastenhoitajan. Lapset rakastivat häntä. Joka päivä hän suunnitteli heille kivoja juttuja ja retkiä. Lasten lisäksi hän hoiti koko kotimme, siivosi, laittoi ruokaa, leipoi. Ainoa huono puoli oli, että hoitomaksut ja lomarahat nielivät palkkani lähes kokonaan. Myöhemmin, kun viides lapsemme syntyi, saimme hänelle uuden päivähoitolain myötä kunnallisen hoitopaikan. 

Työni terveydenhoitajana oli vastaanottojen ja palvelujen koordinointi. Se oli mielenkiintoista, ja samalla tutustuin ihmisten arkeen ja elämään. Äitiys- ja lastenneuvolan työtiimiin kuuluivat lääkäri, vastaanottoavustaja, puheterapeutti, fysioterapeutti, psykologi, hammashoitaja. Myös kouluterveydenhuollossa toimimme moniammatillisessa oppilashuoltoryhmässä yhteistyössä sosiaalitoimen, päivähoidon ja lastensuojelun kanssa.  

Äitini jalanjäljissä ammattiyhdistystoiminnasta tuli uusi harrastus, kun minut valittiin alueellisen terveydenhoitajayhdistyksen johtokuntaan. Toimin muun muassa sihteerinä ja myöhemmin puheenjohtajana. Minut valittiin myös valtakunnallisiin luottamustehtäviin liittovaltuustoon ja -hallitukseen. Sihteerinä tarvitsin hyvät työvälineet, joten siirryin vuonna 1985 kirjoituskoneesta tietokoneeseen. Hankinta oli tuohon aikaan tosi kallis, mutta samalla johdatus uraputkeni seuraavaan vaiheeseen. 

Uraputki vei maisteriksi, ammattikorkeakoulun opettajaksi ja kylmätutkijaksi 

Ystäväni houkutuksesta jatkoin opintojani ja suoritin kesäyliopistossa kasvatustieteen arvosanan. Hain yliopistoon terveydenhuollon opettajaopintoihin, jonne pääsin. Opintoetuudet olivat parantuneet, joten jäin aikuisopintorahan turvin virkavapaalle. Opiskelu oli mielenkiintoista, sillä luentojen ja tenttien lisäksi siihen kuului harjoittelujaksojen suunnittelua ja toteutusta. Sivuaineopintoina suoritin naistutkimuksen perusopintoja, joista sain hyödyllistä tietoa naisvaltaisen alan arvioimiseen ja tasa-arvon kehittämiseen. 

Opiskelu- ja harjoittelujaksojeni aikana Suomessa käynnistyivät ammattikorkeakoulukokeilu ja terveysalan koulutusuudistus. Pääsin modernin pedagogiikan kehittämiseen sekä koulutus- ja kehitysyhteistyön luomiseen. Työkokemukseni oli nyt arvokasta pääomaa. Valmistuin maisteriksi vuonna 1994, ja minut kutsuttiin ammattikorkeakoulun opettajaksi.  

Uutena opettajana minulla oli kädet täynnä suunnittelutöitä ja materiaalin valmistusta. Onneksi oli tietokone. Esitykset valmistuivat kätevästi, ja kalvot sai printteristä ulos. Myös uusi koulutusteknologia ja internet tarjosivat kiinnostavia mahdollisuuksia. Halusin oppia lisää teknologian mahdollisuuksista ja aloitin tuoreen oppiaineen, koulutusteknologian perusopinnot, Oulun yliopistossa. 

Luova puoleni oli kiinnostunut kaikesta kehittämisestä. Työ ammattikorkeakoulussa mahdollisti suunnittelun ja osallistumisen erilaisiin kehittämisprojekteihin. Keskityin eri-ikäisten ihmisten ja perheiden terveyden edistämiseen ja heidän kanssaan työskentelevien moniammatillisten yhteistyön kehittämiseen. Projekteissa työskentely jalkautti minut ulos oppilaitosrakennuksesta ympäröivään yhteiskuntaan lähelle – ja kauaskin.

Työtilanne ammattikorkeakoululla heikkeni 1990-luvun laman vuoksi. Minunkin työni keskeytyi, mutta sain uuden haasteen Kuntaliiton tutkimusprojektissa ja Työterveyslaitoksen valtakunnallisessa Kylmätyöohjelmassa. Nimensä mukaisesti työ sisälsi kylmätutkimuksen kehittämistä ja koulutusta sekä kylmätutkimustiedon jalkauttamista kansalaisille ja kylmätyön tekijöille, muun muassa pohjoisen matkailuyrittäjille ja rakennusalalla työskenteleville. Tiimimme suunnitteli erilaisia kylmäoppaita myös erityisryhmille. Työssä onnistuminen toi rohkeutta ja luottamusta omaan osaamiseen ja auttoi uusiin haasteisiin tarttumista.    

Kehitystyötä pohjoismaisessa ja kansainvälisessä verkostossa 

Vuosituhannen vaihteen jälkeen palasin opettajaksi. Toimin perusopetuksen lisäksi täydennyskouluttajana ja kehittämisprojekteissa. Kansainvälistyminen oli ammattikorkeakoulun strategisia tavoitteita. Järjestimme konferensseja ja vaihto-ohjelmia. Minua oli jo kauan kiinnostanut terveysalan ammattilaisten tiimityöskentely ja sen kehittäminen. Kuin sattumalta pääsin perustamaan pohjoismaista verkostoa, jossa kehitettiin terveysalan moniammatillista koulutusta ja vaihdettiin hyviä kokemuksia.  

Pian yhteistyö laajeni, ja ammattikorkeakoulumme oli mukana eurooppalaisen koulutuksen kehittämisverkoston perustamisessa. Olin työpaikkani avainhenkilö verkostossa. Verkostoni kansainvälistyi, ja yhteistyö lääkärikouluttajien kanssa tiivistyi. Yliopistosairaalan ja terveyskeskuksen kanssa ideoimme, kehitimme ja veimme käytäntöön uusia moniammatillisia oppimismuotoja, muun muassa verkkopohjaiset oppimisalustat. Terveysalan koulutuksessa otettiin käyttöön uusia teknologiatuettuja simulaatio-oppimisympäristöjä, jossa potilaat olivat tietokoneohjattuja potilassimulaattoreita. 

Kaikesta tästä innostuneena jatkoin koulutusteknologian opintojani ja valmistuin kasvatustieteen maisteriksi vuonna 2007. 

Kävin esittämässä onnistuneita kehittämiskokeiluja kansallisessa ja kansainvälisissä konferensseissa. Koulumme sai Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa Suomen ulkoministeriöltä projektirahaa, jonka avulla lähdimme uudistamaan eteläisen Afrikan maiden lääketieteen ja terveysalan korkeakoulujen opetusta. Siihen kuului intensiivikoulutusta sekä opiskelija- ja opettajavaihtoa.  

Kannustava palaute innosti minut väitöskirjan tekoon 

Arvioin työryhmäni kanssa moniammatillista koulutusta ja keräsimme palautetta, jota esittelin kansainvälisisissä konferensseissa. Kun palaute oli kannustavaa, päätin tehdä aiheesta väitöskirjan. Hain jatko-opiskelijaksi yliopistoon.

Tutkimussuunnitelman mukaan väitöskirja koostui kolmesta erillisjulkaisusta. Opettamisen ja kehittämisen ohessa tutkimustyö eteni pienin askelin. Aikaa piti jakaa myös perheelle, lapsenlapsille ja ikääntyvälle äidille. Ehkä se olikin voimavara, josta sain energiaa saavuttaa päämääräni. Väittelin filosofian tohtoriksi vuonna 2018.  

Työni korkeakoulussa jatkui. Moniammatillisen yhteistyön ja innovaatioiden tuloksia kehitettiin edelleen alueellisten ekosysteemitoimijoiden kanssa. Mursimme koulutuksen, työelämän ja yrittäjyyden välisiä rajoja. Tavoitteenamme oli edistää uusia innovaatioita ja liiketoimintaa terveysteknologian alalla.

Soteuudistuksen mukaiset hyvinvointialueet aloittavat toimintansa ensi vuoden alusta. Työryhmät ovat järjestäytymässä ja muovaavat vanhoja ja kehittävät uusia palvelumuotoja. 

Innostus uusista asioista on vienyt minua eteenpäin 

Oman työuran tarkastelu naisvaltaisella alalla tuo mieleen paljon muistoja ja ajatuksia. Päällimmäisenä juuri tällä hetkellä on hoitajajärjestöjen lakko. Muutaman vastaavan tapahtuman muistan työvuosieni varrelta. Tiedämme kaikki ”naisen euron”. Palkkakuopasta pääsy on vaikeaa julkisella sektorilla, jossa ”leipä on pitkä, mutta kapea”. 

Palkkakysymysten sijaan keskityn tässä ammatin monipuolisiin mahdollisuuksiin edetä uralla ja sijoittua työelämään. Urani alkupuolella ajattelin usein olevani väärällä alalla. Luovan minäni oli vaikea pitäytyä sairaalatyön rutiineissa. Tuntui, että monia työtehtäviä voisi tehdä toisin. Kokemus useista eri työyksiköistä antoi kuitenkin rohkeutta toimia myös toisin. Sairaanhoitajan ammatti oli hyvä ponnahduslauta valita tehtäviä, joissa oli mahdollista toteuttaa työtä luovasti ja kehittävästi.   

Pohdin usein myös ammatin arvostusta hierarkkisessa palvelujärjestelmässä. Terveysalalla – kuten muillakin aloilla – ammattien väliset erot työssä ja koulutuksessa estivät moniammatillisen yhteistyön kehittymistä. Usein muutokset johtamisjärjestelmissä ja tietosuojakysymyksissä jopa huononsivat yhteistyötä esimerkiksi terveyden- ja sosiaalihuollon kanssa. 

Kehittäminen on aina mahdollista, ja isoimmat askeleet otetaan, kun tarve on suurin. Tästä kertoo esimerkiksi uniikki neuvolajärjestelmämme, jonka ansiosta Suomessa on maailman alhaisin imeväis- ja äitikuolleisuus. Iso muutos on tapahtunut viime vuosina myös sairaaloissa, joissa potilaat eivät vietä enää pitkiä aikoja. Tiedetään, että toipuminen vaatii nousemista vuoteesta ja liikuntaa. Suurin osa ikäihmisistä asuu nykyisin omassa kodissa eikä enää hoivalaitoksen sängyssä maaten kuolemaa odottaen. Ihmisten oma vastuu omasta terveydestä ja hyvinvoinnista on tärkeä. 

Asiat, joista työssäni innostuin, johtivat minut urallani eteenpäin. Uusiin tehtäviin ja jatko-opiskeluun minut vei aina jokin uusi haaste. En ollut koskaan suunnitellut jatkavani yliopistopintojani tohtorin tutkintoon saakka, sillä luulin olevani käytännönläheinen ammattilainen. Tästä minun ei ole tarvinnut luopua. Sairaalan potilaat, veteraanit ja vanhukset sekä neuvolan perheet muuttuivat vain nuoriksi ammattiin opiskeleviksi korkeakouluopiskelijoiksi. Verkostoni laajeni Suomen rajojen ulkopuolelle. 

Sairaanhoitajan ammatti on kansainvälinen, ja terveys on kaikille maailman kansalaisille yhtä tärkeä. Tutkimukseni kohdistuivat viimekädessä koulutuksen kehittämiseen, jotta eri ammattilaiset oppivat toimimaan yhdessä potilaiden ja ihmisten hyväksi erilaisissa hoito- ja palveluympäristöissä. Suurin muutos, mitä vuosikymmenten varrella tapahtui, on ollut tietenkin lääketieteen kehittyminen. Sitä on auttanut uusi teknologia, joka tukee ammattilaisia ja ihmisiä itseään sairauksien hoidossa ja terveyden edistämisessä.

Lahden kansanopiston ”Kansanopistokaikuja” lehdessä erottuu lahjoittajien listasta yksi nimi. Hilma Rusinen on lahjoittanut moninkertaisen tuhansiin kohoavan summan rahaa opistolle verrattuna lahtelaisten porhojen satasiin ja virkamiesten kymppeihin. Kuka oli tuo Hilma? Kuinka suurperheen ”ynnä muu” tytär pystyi mahdollistamaan lukuisten vertaistensa opiskelun?

Hilma Rusinen syntyi huhtikuussa 1886 kaksosena Asikkalan Särkijärven Brusilassa. Hänen ja kaksoisveljensä kohtalot limittyvät vielä vuosia myöhemmin. Elämänsä jo vakiinnuttanut Hilma etsii amerikansuomalaisessa lehdessä tietoa kaksoisveljensä olinpaikasta – turhaan. Elämänhallintansa menettänyt Kalle on ampunut itsensä minnesotalaisella lautatarhalla.

Rusinen oli opiston entinen oppilas. Ahkerana ja tunnollisena tyttönä muistettu talvikaudelta 1907-1908. Syksyllä 1907 Rusisen isä oli kuollut. Hilmaa ei kuitenkaan oteta pois opistosta, jonkun tahon on pitänyt huolehtia siitä että nuori nainen saa käydä koulunsa loppuun? Se on voinut vaikuttaa Rusisen myöhempiin ratkaisuihin vaikka hän oli yli kuuden tuhannen kilometrin päässä entisestä opinahjostaan?

Helmikuussa 1909 on Atilantilla kylmää – kylmempää oli luvassa.

Hilma Rusinen jättää Suomen helmikuussa 1909. Määränpää on Virginia, Minnesotassa. Hän matkustaa Atlantin yli Hesperian laivalla, jonka kohtaloa oli 1915 joutua saksalaisen sukellusveneen saaliiksi. Perheestä oli kaksosten lisäksi lähtenyt – ja tuli lähtemään – muitakin sisaruksia siirtolaisiksi.

Rusinen ei jäänyt Minnesotaan omiensa joukkoon vaan hän teki itsenäisen ratkaisun. Alaskan territorioon katosivat tuohon aikaan monet suomalaismiehet, joilla oli ehkä muutolle muitakin syitä kuin ansiotulot. Hilma Rusinen ei mennyt mitään piiloon vaikka työskentelikin huomiota karttaen. Rusinen oli vuosikymmeniä Alaskan kuvernöörien palveluksissa. Hän aloitti lehtitietojen mukaan 1914, muista lähteistä on todettavissa että pesti territorion vallan ytimessä kesti ainakin 1930-luvulle asti. Ms. Hilma Rusinen on mm. merkitty vuoden 1930 väestönlaskennassa kuvernööri Parksin palvelukseen.

Viimeinen kunnon ateria – Rusinen tarjoilee presidentille

Rusinen sai Yhdysvaltojen kansalaisuuden 1923. Kyseinen vuosi oli muutenkin dramaattinen. Presidentti Harding matkasi Alaskaan, paluumatkalla hän dramaattisesti -jälkipuheita ja salaliittoteorioita aiheuttaen – kuoli. Harding sivusi uransa viimeisessä puheessa Suomea. Loistavana puhujana mutta kelvottomana presidenttinä pidetty Harding piti sen Seattlessa palattuaan Juneausta. ”Jos suomalaiset omistaisivat Alaskan, he kolmessa miespolvessa tekisivät siitä yhden nykyajan kehittyneimmistä valtioista”. Harding ei ehkä ollut tavannut karuimpia suomalaisia koukkupolvisia mainareita, sen sijaan Hilma Rusisen. Häntä lienee myös opastettu suomalaisista kuvernööreistä 1800-luvun Alaskassa.

Elokuvanteon eksotiikkaa

Alaskassa kuvattiin suuren budjetin elokuvaa 1932. Hollywood veteraani W.S. Van Dyken ohjaama Eskimo on oman aikamme näkökulmasta nimeltään tökerö. Elokuvassa on kuitenkin useita kohtauksia, jotka dokumentoivat inuiittien kulttuuria mm. kalastusta. Van Dyke oli myös vaatinut että paikallisten näyttelijöiden on saatava puhua elokuvassa omaa äidinkieltään. Hilma Rusinen lähetti filminteosta valokuvan kansanopiston lehteen. Jutun mukaan Rusinen olisi elokuvassa (tai kuvauksissa) lastenhoitajan roolissa. Elokuva on katsottavissa (kirjoitushetkellä) Youtubessa.

Rusinen lähetti entiseen opistoonsa rahan lisäksi valokuvia ja kirjeitä. Liekö ne enää tallella? Lehteen on varmaan valikoitunut vain osa. Kansanopistokaikuja-lehti oli Rusiselle tärkeä. Hän tilasi sen vuosittain ensimmäisten joukossa.

Lokakuu 1967

Rusinen muisteli määrällisesti valitettavan vähäisen otannan (Kansanopistokaikuja lehden artikkelit) perusteella kansanopistoa suurella kiintymyksellä. Hän kirjoittaa kuinka hän vei ”kultaisen murun” Alaskaan. Mitä tuo kulta oli paikassa, jonne tuhannet olivat aikanaan ahneuksissaankin taivaltaneet saadakseen sitä enemmän kuin hippusen vaskoolin pohjalla? Rusiselle se oli ahkeruutta ja työteliäisyyttä; ”vaatimattoman palvelijan ammattinsa” harjoittamista mahdollisimman hyvin. Se oli niitä aatteita, joita hän oli talven 1907-1908 aikana Lahden kansanopistossa omaksunut. Rusiselle kansanopistosivistys oli arvo, joka pysyi alati kultakannassa. Se takasi muuten kouluttamattomalle nuorelle mahdollisuuden oppia erottamaan hyvä pahasta ja tekemään elämässään yhteiskuntaakin edistäviä ja säilyttäviä ratkaisuja.

Samoihin aikoihin kun Che Guevara ammutaan Boliviassa kuoliaaksi, menehtyy Hilma Rusinen 81-vuotiaana Kaliforniassa.

Maria Catharina Sofia (o.s. Montin) Swanljung oli raahelaisen merikapteenin rouva. Hän oli mennyt naimisiin merikapteeni Carl August Swanljungin (1837-1896) kanssa 9.7.1868. Sofia-rouva sai käydä miehensä laivalla Lontoossa ja jakaa mieltymyksensä englantilaiseen. Heidän yhdeksällä pojallaan oli kaikilla englantilaisia nimiä, ainakin yksi nimi.

Sofia oli yksi Montinin tyttäristä

Samuli Paulaharjun Wanha Raahe -kirjassa kerrotaan, että kapteeni, raatimies ja kauppamies Johan Montin (1807-1893) asui Kirkkokadun ja Mentzerinkadun (nyk. Koulukatu) kulmauksessa Friemanin naapurina.

Johan Montin oli naimisissa kaksi kertaa. Montinin ensimmäinen vaimo Mathilda Junell (1812-1850) kuoli 37-vuotiaana tammikuun alussa vuonna 1850. Hän synnytti marraskuun lopussa kuudennen lapsensa August Abrahamin eikä enää toipunut siitä. Kuolinsyyksi on ilmoitettu synnytys.

Toukokuun alussa vuonna 1851 Kristina Margareta Durchman (1829-1902) ja Johan Montin vihittiin. Pariskunta sai 17 vuoden aikana kaikkiaan 11 lasta.

Johan Montinin tytär Sofia syntyi vuonna 1847. Pikku-Sofia sai käydä tyttökoulua Turussa. Parikymppisen Sofia-neidon sydämen valloitti kotikadun varrella (nyk. Kirkkokatu 23) asunut Carl August Swanljung.

Nuorikkona Sofia pääsi Augustinsa laivalla käymään Englannissa. Sukulaistäti oli tuumaillut, että mikä se sellainen nainen on, joka ei kotonaan pysy! Fagervikin rouva ei nimittäin itse ollut koskaan käynyt Piehinkiä kauempana.

Merikapteenin rouva hoiti huushollin

Sofia-nuorikon oli heti naimisiin mentyään tartuttava emännän ohjaksiin. Huushollitöiden lisäksi hänen oli huolehdittava maanviljelykseen ja karjanhoitoon liittyvistä töistä. Swanljungeilla oli 5-6 lehmää ja 2 hevosta. Pellot olivat Vihastenkarin alueella. Talon yhteyteen perustettiin myöhemmin pieni siirtomaatavarakauppa.

Vuosien kuluessa perhe kasvoi yhdeksällä pojalla. Tytärtä ei odotuksista huolimatta tullut, vaan joka kerta kuului avustajan toteamus: ”En av den bättre sorten.”

Pienessä Raahessa elettiin maaseudun tapaan. Kun Swanljungin navetassa poiki lehmä, teurastettiin usein vasikka. Vasikanlahti aiheutti sen, että kun iso veli vietiin katsomaan vastasyntynyttä pikkuista, hän tokaisi: ”Pidetäänkö vai lahataanko?” Tokaisijasta tuli aikuisena eläinlääkäri.

Sofia kasvatti poikansa rakkaudella tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen. Hän oli luja mutta oikeudenmukainen. Ruoka-aikoja oli noudatettava ja ihmisiksi elettävä.

August-pappa istuskeli kotona käydessään usein katupeilin äärellä. Kun mamma piipahti asioille, pojat aloittivat äänekkäät leikit. Silloin pappa vilkaisi katupeiliin ja tuumi, että mammakin näkyy tulevan. Hiljaisuus palasi vain hetkeksi, kun pojat huomasivat, ettei mammaa näy eikä kuulu.

Poikien kesät kuluivat villissä vapaudessa Poikala-huvilalla Lapaluodossa. – Joko Swanljungin pojat on saatu kiinni? raahelaiset kyselivät syksyisin.

Tyttö tuli taloon

Toiseksi nuorin pojista Georg Gordon (s. 1884) avioitui pyhäjokisen Alina Lilly Haglundin (s. 1887) kanssa. Heille syntyi kaksi tytärtä: Gretel Ingegerd (s. 1908) ja Erna Ethel (s.1909). Ennen Gretelin kouluikää pariskunnan erovaiheessa Lilly-äiti vei Gretelin mukanaan Yhdysvaltoihin, jossa hän kävi alakoulua ja oppi engelskaa.

Vuonna 1914 puhjennut maailmansota ajoi heidät takaisin kotimaahan. Gretel jäi isänsä huollettavaksi ja asettui asumaan Kirkkokadulle isänäidin, Sofia-fammun, taloon, jossa hän vietti kouluvuotensa seitsemästä kahdeksantoistavuotiaaksi. Nuorempi tytöistä jäi äidille.

Sitten kun yhdeksän poikaa oli häipynyt maailmalle, asui Fammun talossa Gretelin kouluvuosina lisäksi uskollinen kotiapulainen Lovisa sekä Gretelin isä Gordon ajoittain, sillä hänellä oli toimi toisella paikkakunnalla. Fammun tyttönä Gretel oli lämmöllä ympäröity.

Gretel (myöh. Salmi) julkaisi vuonna 1988 kirjan Muistojen nauhalta, joka kertoo vanhan merikaupungin (Raahe) elämästä vuosisadan alkupuolella sekä hänen omasta elämästään Sofia-fammun talossa. Hänen pienoiselämäkertansa on julkaistu Naisten Ääni -verkkojulkaisussa. (http://www.naistenaani.fi/gretel-salmi-oli-oppilailleen-keetu)

Koti ja kauppapuoti Kirkkokadulla

Swanljungin talo oli kauppakartano, jossa oli päärakennuksen lisäksi portin toisella puolla erillinen puotirakennus. Piharakennuksia oli useita. Pakarituvassa ja pirtissä asuivat renki ja apulaiset. Oli myös puuliiteri, työkaluvarasto, ulkovessa ja tunkiohuone. Eläimiä varten oli talli ja navetta. Pyykit pestiin pyykkituvassa. Vaunuja säilytettiin vaunuvajassa. Kauppapuodin alla oli kellari perunoille ja juurikasveille. Pihassa oli myös kaivo, mutta lisäksi kerättiin sadevettä ja isoon pyykkiin tuotettiin vettä Jaakopin kaivosta.

Ison talon elämä oli Sofian johdettavana, kun kapteeni seilasi maailman merillä. Kun Carl August kuoli vuonna 1896, Sofia jäi leskeksi ja yksinhuoltajaksi, kun kaksi pojista oli alle kouluiän.

Yksin hän ei olisi kaikesta selvinnyt. Puotia hoiti puotineiti. Lisäksi taloudessa oli kaksi palvelijatarta ja renki. Peltotöissä, suursiivouksissa ja suurpyykeissä apuna työskenteli tilapäistyövoimaa. Kotiompelija ompeli vaatteet. Perunaa oli nostamassa tusinan verran naisia.

Vakinainen navetta-apulainen hoiti karjan ja renki hevosajot. Sofia-rouva ajoi usein itse kevyillä kieseillä.

Sukulaisuus oli tärkeä side

Sofialla oli paljon sukua sekä Montinin että Swanljungin puolelta. Syntymäpäivinä talo täyttyi onnittelijoista. Aikuisten poikien perheet pitivät tiiviisti yhteyttä Raaheen ja Sofia-äitiin. Raahessa asuvat pojat kävivät päivittäin häntä tervehtimässä. He tulivat taloon joka aamu kahdeksan tienoilla toivottamaan äidilleen hyvää huomenta. Istuivat hetken palttoo päällä, joivat kupposen kahvia ja jatkoivat aamukierrostaan kaupungilla. Kaupungilla nimittäin kohdattiin tuttuja ja pohdittiin ajankohtaisia kaupungin asioita. Keväällä ja kesällä istuttiin hetki museon rannassa penkillä.

Swanljungin yhdeksän poikaa

t s. 1869, Carl Johan s. 1872, Alfred Walter s. 1877, Bror Paul s. 1878, Gustaf Werner s. 1879, Harald Einar s. 1881, Henry Stanley s. 1883, Georg Gordon s. 1884 ja Said Sidney s. 1888.

Pojat saivat hyvän koulutuksen: 2 poikaa luki ylioppilaaksi Vaasassa, 7 opiskeli Raahen Porvari- ja Kauppakoulussa. Kaksi pojista, Karl Johan ja Ossian August, jäi Raaheen asumaan.

Sofia Swanljung kuoli 92-vuotiaana helmikuussa vuonna 1939 omassa kodissaan, omassa sängyssään.

Keihäänheittäjä Kaisa Parviaisesta (1914-2002) tuli ensimmäinen olympiamitalin voittanut suomalainen naisyleisurheilija. Hän voitti keihäshopeaa (tulos 43,79 m) 34-vuotiaana Lontoon olympialaisissa vuonna 1948. Se oli naisyleisurheilijoiden ainoa olympiamitali aina vuoteen 1984. Kaisa Parviainen oli koulutukseltaan rakennuspiirtäjä.

Monipuolinen urheilija

Katri ”Kaisa” Vellamo Parviainen syntyi Muuruvedellä vuonna 1914. Perhe omisti puusepänverstaan, jossa valmistettiin huonekaluja ja ruumisarkkuja. Isä Pekka Parviainen (1879-1939) oli syntynyt Muuruvedellä ja hän kuoli Pieksämäellä. Äiti Johanna Parviainen (1875-1961) o.s. Bergström oli syntynyt myös Muuruvedellä ja kuoli Pieksämäellä. Kaisan vanhemmat oli vihitty 22.10.1903. Musikaalisella Kaisan isällä oli tanssiorkesteri. Perheessä oli 4 lasta.

Perhe muutti Muuruvedeltä vuonna 1921 Pieksämäen seurakuntaan.

Kaisa oli monipuolinen lahjakkuus ei vain urheilussa vaan myös viulunsoitossa. Kaisan sanoin keihäänheittoa ja viulunsoittoa yhdisti yksi yhteinen tekijä, molemmat olivat tekniikkalajeja.

Kaisa oli lahjakas, monipuolinen urheilija. Hän aloitti urheilu-uransa pikajuoksijana. Mutta siirtyi sitten keihäänheittoon. Vuonna 1934 meni 40 metrin raja rikki. Vuonna 1935 oli tulos jo 42,06 m maailmantilaston kuudes sija ja samana vuonna myös pituushypyn Suomen ennätys tuloksella 541. Tällä tuloksella hän sijoittui maailmassa 20 parhaan joukkoon.

Berliinin olympialaisiin 1936 hän ei voinut osallistua sairautensa vuoksi. Sodan takia tuli myös kuuden vuoden kilpailutauko.

Mutta sitten Lontoon olympialaiset ja naisten keihäänheitto 31.7.1948. Viisitoista urheilijaa, kymmenen maata. Toisella heittokierroksella tuli Kaisan oma ennätys (43,79 m) ja hän johti kilpailua aina neljännelle kierrokselle saakka. Itävaltalainen ennakkosuosikki ja maailmanennätyksen haltija Hermine ”Herma” Bauma sai heittonsa onnistumaan, kultaa hänelle tuloksella 45,57 m. Käsivammaisena Parviainen ei pystynyt enää vastaamaan Baumalle, sijoittui kuitenkin toiseksi. Suomen ensimmäinen naisyleisurheilun olympiamitali! Mitali on nähtävillä Suomen urheilumuseossa.

Suomalainen yleisurheilu sai lisää kunniaa Lontoosta, kun miesten keihäskilpailussa Tapio Rautavaara heitti kultaa. Voittoheitto oli 69,77 m.

164 cm pituinen Kaisa osallistui olympialaisissa myös pituushyppyyn mutta karsiutui.

Olympialaisten aikana urheilijoita kutsuttiin ja Kaisa mukaan luettuna Iso-Britannian kuninkaan Yrjö VI:n vastaanotolle Buckinghamin palatsiin. Mahtoi olla elämys urheilijoille!

Keihäänheitto ei ollut ainoa laji, vaan Kaisa saavutti menestystä myös pituushypyssä, kiekonheitossa ja kuulantyönnössä. Hän edusti vuoteen 1938 asti Pieksämäen Veikkoja, v. 1939-1946 Varkauden Urheilijoita, v. 1947 Porin Tarmoa, v. 1948-1951 Turun Urheiluliittoa ja v. 1952-1953 Turun Rientoa.

Myös pesäpallossa tuli menestystä jopa SM-tasolla. Hän edusti Pieksämäen Palloilijoita ja vuodesta 1939 Warkauden Urheilijoita.

Vielä kerran Kaisa valittiin arvokilpailuihin edustamaan Suomea keihäänheitossa. Helsingin olympialaisissa vuonna 1952 hänen tuloksensa jäi vaatimattomaksi, 16. sija.

Urheilu-uran saavutukset olympiahopean 1948 lisäksi olivat keihäänheiton SM-kullat vuosilta 1950 ja 1951, pituushypyn SM-kulta 1948. SM-hopeaa keihäänheitossa ja kiekonheitossa 1946, keihäänheitossa ja pituushypyssä 1947.

Vapaa-aika

Urheilu-ura jäi taakse ja vapaa-ajalla sai tehdä vaikka mitä. Kaisa oli monivuotisen ystävättärensä Sirpa Vehterän kanssa innokas mökkeilijä ja hän piti koirista. Heillä oli yhteisomistuksessa kesäasunto Raumalla, parhaillaan jopa kaksi huvilaa. Toisesta mökistä kuitenkin luovuttiin 1950-luvulla Kaisan saadessa sydäninfarktin. Mökkeily sopi hyvin hyväkuntoiselle, koska Kaisa oli taitava käsistään, käsissä pysyi kirves, moottorisaha ja vasara.

Kanoottimatkoja hän teki Sirpan kanssa jo 1940-luvulla ja autoilusta he pitivät. Punainen Fiat oli tuttu näky, vaikka vanhuuden vaivat haittasivat autoilua ainakin kaupunkioloissa.

Kaisa Parviainen oli suorapuheinen ihminen ja siitä eivät kaikki pitäneet, eivät ainakaan urheilusta vastanneet. Hän oli myös erakkoluonne, antoi vähän haastatteluja lehdistölle. Hän oli vielä vanhoilla päivilläänkin katkera urheilujohtajien nöyryyttävästä kohtelusta ja sen ymmärtää.

Kaisan asuinpaikkakunnat olivat: Muuruvesi (1914-1921),

Pieksämäki (1921-1938), Varkaus (1938-1946), sekä Pori, Turku, Tampere ja vuonna 1973 hän muutti Kuninkaankadulle Raumalle, jossa kuoli aivoinfarktiin 2002.

Naisurheilijoiden asema Suomen Urheiluliitosta

Naisten yleisurheilu oli Suomessa 1900-luvun alussa vilkasta ja korkealla tasolla. Tästä on todisteena useat epäviralliset maailmanennätykset. 1920-luvulla tapahtui käännös huonompaan. Urheiluliiton resurssit ja tilat otettiin miesten käyttöön ja samalla urheilujohto vastusti kiivaasti naisyleisurheilun ottamista olympiakisojen ohjelmaan. Naisten yleisurheilun kansainväliset saavutukset olivat heikkoja. Lajiinhan ei panostettu eikä sitä arvostettu.

Vasta vuonna 1945  käynnistyi 20 vuoden jälkeen naisten SM-kilpailut ja hiihdossakin avautui naisille kansainväliset arvokilpailut. Sodan jälkeen alkoi Suomen Urheiluliiton naisvaliokunta vaatimaan naisten organisaation, koulutuksen ja kilpailutoiminnan uudistamista. Liiton johto asettui vastustamaan vaatimusta. Työväen Urheiluliitto oli aloitteellinen ja Suomen mestaruuskilpailuja alettiin järjestää 20 vuoden tauon jälkeen. Naisten kansainvälisiin kilpailuedustuksiin miesjohto suhtautui kuitenkin kieltävästi. Yleisurheilujoukkueen valmennuksen johtajana vuosina 1935-1960 toimi Armas Valste. Urheilun suurvaikuttajat Tahko Pihkala ja Martti Jukola eivät naisurheilua kannattaneet, ”resurssien tuhlausta koko touhu”. Sama tilanne oli naishiihdossakin. Mutta ajat muuttuvat ja naisurheilun tilanne pikku hiljaa menestyksen myötä parantui.

Kaisa Parviainen sai opetusministeriön myöntämän Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon (100 000 mk) vuonna 2001.

Kaisa Parviainen kuoli aivoinfarktiin vuonna 2002 Raumalla. Hänellä ei ole hautapaikkaa, hän ei sitä itse halunnut. Tuhka siroteltiin Rauman edustalle mereen.

Yle Urheilun tuottamassa Kiveen Hakatut -sarjassa toimittajat Arto Teronen ja Jouko Vuolle pohtivat suomalaisten urheilijoiden ja urheiluvaikuttajien hautakivien äärellä heidän elämäänsä ja uraansa. Kaisa Parviaisen elämästä seuraavassa:

https://areena.yle.fi/podcastit/1-62237759

Pohjois-Pohjanmaalla Raahessa syntyi 26. marraskuuta vuonna 1949 Ritva-Liisa Pohjalainen, josta tuli aikuisena taidokas tekstiilisuunnittelija ja maineikas muotoilija. Tänä päivänä hänet tunnetaan yhtenä Suomen arvostetuimmista muotoilijoista. Hänen uransa on kulkenut muoti- ja tekstiiliteollisuuden kautta jalometalleihin, keramiikkaan ja vaativien uniikkilasiveistosten suunnitteluun.

”Perheemme asui Pattijoen Lappasissa ja koulumatkaa oli 3 kilometriä. Muistan, että potkurilla mentiin kouluun talvella ja polkupyörällä, kun lumet sulivat.” hän muistelee koulumatkojaan 1960-luvulla.

Käsitöitä ja urheilua Raahen lukiossa

Ritva-Liisa kertoo, että hänen mummonsa oli vaatturi ja ompelija. ”Hän opetti ompelemaan, kutomaan ja virkkaamaan jo ihan lapsena. Leikimme mummon tilkuilla siskoni kanssa ja teimme vaatteita nukeille. Sitten lukioaikana Annassa oli Euromuoti kilpailu ja heräsi kiinnostus, jos minäkin voisin joskus tulla muotitaiteilijaksi.”

Oppikoulu avasi mahdollisuudet jatko-opiskelulle. ”Isä toivoi minusta arkkitehtia, mutta itselle oli tavoite päästä Taideteolliseen korkeakouluun Helsinkiin opiskelemaan muotitaiteilijaksi. Minä kävin matikkalinjan isän vaatimuksesta, vaikka se oli tosi vastenmielistä ja vaikeaa. Isä olisi halunnut minusta arkkitehdin, kun ei ollut itse voinut opiskella.” Ritva-Liisa taustoittaa lukion linjavalintaa.

Hän teki vaatteita jo oppikoulun aikaan paitsi itselle myös luokkatovereille ja parhaille kavereille. ”Sain pientä taskurahaakin niistä. Äidin ystävä Aune Eskola lainasi minulle kutomakonetta, jolla syntyi monenlaista.”

Ritva-Liisa hiihti ja suunnisti kilpaa kolmetoistavuotiaasta ylioppilaaksi tuloon asti. Viikonloput menivät kilpailuissa kesät talvet. ”Sitten urheilu jäi kilpatasolla pois, kun Helsingissä ei ollut mahdollista harjoitella. Suuntasin kaiken sen palon opiskeluun.”

Taiteen maisteri, Taideteollinen korkeakoulu, 1974

Ritva-Liisa kertoo, että ammatinvalinta tuntui luontevalta, kun hän oli mummon opissa jo oppinut vaatteen rakenteet. Mummon luona hän oli nähnyt sovitukset, kaavan rakentamisen ja vaatteen ompelun. Sitten hän osasi jo tehdä kaavoja ja ommella valmiiksi mallit.

”Silloin myös muotitaiteilijan ammatti oli trendiammatti. Pääsykoe Taideteolliseen korkeakouluun oli 2 viikkoa. Ensimmäisellä viikolla karsittiin toisen viikon opiskelijat. Silloin pyrittiin tuote-ja ympäristönsuunnittelun laitokselle ja valintakokeissa pystyi tekemään myös eri laitosten tehtäviä. Onnistuin niin hyvin, että kaikista kokelaista sain toiseksi parhaat pisteet.” hän kertoo. Hän alkoi opiskella muoti- ja tekstiilitaiteen puolella, koska silloin saattoi valita oppiaineet molemmilta puolilta.

”Tekstiilisuunnittelussa keskityin painokankaiden suunnitteluun ja suurin osa opinnoista koostui vaatetussuunnittelun puolelta. Voitin suunnittelukilpailuja ja sain heti ensimmäisen vuoden jälkeen harjoittelupaikan Dixi Coatilta Turusta.”

”Toisesta opiskeluvuodesta lähtien aloin kuvittamaan Teinitalo Ajanmiehen ilmoituksia Helsingin Sanomiin viikoittain. Pääsin myös Kotilieteen toimittaja Pirkko Janhusen apulaiseksi kuvittamaan ja suunnittelemaan leikkuupalvelutuotteita lehteen.” Viimeisenä vuotena hän suunnitteli jo mallistoa Teinitalolle ja teki Norlynille Tornioon mallistoa.

”Tein lopputyötä, kun sain puhelun Piretta Oy:stä Kuopiosta ja lentoliput tulla haastatteluun. Silloin kaikki halusivat töihin joko Marimekkoon tai nuoreen, nousevaan Pirettaan. Menin haastatteluun ja sain paikan.” Ritva-Liisa kertoo uransa alkuvaiheista.

Ensimmäinen työpaikka: vuodet 1974–1982 suunnittelijana Piretassa

Piretassa hän pääsi pian suunnittelemaan länsivientiin suunnattua mallistoa. ”Vientijohtaja Teuvo Tammisto otti minut mukaan monesti tapaamaan tärkeitä ostajia Euroopassa. Muistan, miten mahtava tunne oli päästä nuorena suunnittelijana esittelemään omaa mallistoa esimerkiksi Harrods-tavaratalon sisäänostajalle Lontoossa, Lafayetten ostajalle Pariisissa tai Beck-tavaratalon johtajalle Munchenissä.” hän muistelee ja jatkaa: ”Niissä oppi paljon ja olihan se mahtava tunne sitten käydä katsomassa omaa osastoa seuraavalla kerralla.”

Piretta-ajan loppupuolella hän sai myös Silon pääsuunnittelijan paikan Turusta. ”Jatkoin silti vielä pari vuotta Piretassa. Lensin pariksi päiväksi viikossa Kuopioon.”

Kuopiosta uusi kotipaikka

Ritva-Liisa meni naimisiin, ja kun esikoinen Jussi ilmoitti tulostaan, hän jäi pois Piretasta. ”Perustin RLP Design suunnittelutoimiston Turussa ja aloin myös suunnitella Kestilälle nahkamallistoja ja Finn Flarelle Salossa vientimallistoa.”

Vuonna 1987 hän sai kutsun tulla takaisin Kuopioon PTA:n pääsuunnittelijaksi. Hän oli tehnyt pari ensimmäistä PTA:n mallistoa Piretan aikana. Nyt merkki oli kasvanut niin suureksi, että he tarvitsivat kokeneen suunnittelijan jatkamaan.

Ritva-Liisa on suunnitellut uniikkipukuja yksityisille asiakkaille vuodesta 1987 lähtien. Hänen pukujaan on nähty muun muassa itsenäisyyspäivän vastaanotolla kansanedustajien ja ministereiden päällä sekä erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa tanssijoiden, laulajien ja näyttelijöiden yllä.

Vuonna 1987 Kuopioon muutti koko perhe: aviomies Yrjö Möttönen ja pojat Jussi ja Ville. Ville oli tuolloin puoli vuotta ja Jussi 5 vuotta.

Vuosi Italiassa, takaisin Kuopioon

Ritva-Liisa työskenteli PTA:lla 9 vuotta. Sitten hän sai kutsun tulla suunnittelijaksi Italiaan Lineaessen tekstiilitehtaalle. Hän kertoo: ”Ajatus oli, että koko perhe muuttaisi vuoden jälkeen perässä. Perhe ei sitten halunnutkaan muuttaa, vaan asua kodissa, jonka olimme rakentaneet Kuopioon. Minun oli tehtävä vaikea valinta ja tulin takaisin Suomeen.”

”Olin kehitellyt Ril`s ideaa puolen vuoden aikana Lontoossa, kun olin siellä PTA:n aikana ja jatkoin idean kehittelyä Firenzessä työskentelyn aikana. Minulla oli idea mallistosta ja kävin esittelemässä sen Luhdan johtajalle Vesa Luhtaselle. Sain omalla nimellä designer brändin.”

Luhta lähti rahoittamaan uutta naisten vaatebrändiä ja Ritva-Liisa sai kerätä osaavan joukon ympärilleen. ”Onnistuimme siinä vaikeana aikana. Tein Ril`siä 11 vuotta ja kävin viikot töissä Lahdessa Kuopiosta käsin.”

Ritva-Liisa sai Suomen kulttuurirahaston apurahan vuodeksi 2008 ja jäi pois Ril´sistä. ”Päätin alkaa opiskelemaan lasi-ja keramiikkasuunnittelijaksi.” hän kertoo.

Lapsuudenhaaveesta totta

Lasi oli ollut Ritva-Liisalle lapsuudenhaave. ”Äiti oli antanut minulle lahjaksi Kaj Franckin uniikkilaseja jo, kun pääsin ylioppilaaksi ja valmistuin.”

Opiskelua helpotti se, että hän voitti Finnairin suunnittelukilpailun ja sai käyttää osaamistaan uusien virkapukujen suunnittelussa koko henkilökunnalle sekä ilmassa että maassa. Sama virkapuku on nyt jo palvellut jo lähes 15 vuotta. ”Virkapukuja suunnittelin seuraavina vuosina myös Alkolle ja Leijona-Cateringille.”

Vuodesta 2004–2017 Ritva-Liisa on myös suunnitellut hopea- ja kultakorumallistoa omalla nimellään. Valmistus ja myynti sekä markkinointi olivat Saurum Oy Kuopiossa. Tässä tuli muutaman vuoden paussi, mutta nyt hän suunnittelee uudestaan koruja Lempikorulle merkillä RitvaLiisaP. Korut valmistaa Top Cold Heinolassa.

”Ril´sissä olin kasvattanut nuoria suunnittelijoita jatkajiksi ja 11 vuoden kovan työnteon jälkeen halusin oppia kokonaan uudet materiaalit ja sitten lasi vei mukanaan.”

Ritva-Liisa valmistui lasi-ja keramiikkamuotoilijaksi vuonna 2010. Hänen tuotantonsa käsittää uniikkeja lasiveistoksia, taidelasin piensarjatuotantoja, koruja, keramiikkaa sekä valaisimia.

Hän kertoo: ”Olen tehnyt 15 vuotta pääasiallisesti Taidelasia Nuutajärvellä suomalaisten mestaripuhaltajien kanssa ja päässyt myös taidelasin Mekkaan Venetsian Muranoon tekemään yhteistyötä maestro Pino Signoretton ja Mariano Moron sekä Amber Hauchin kanssa. Suurin näyttely oli vuonna 2017 Shanghaissa Kiinassa. Se oli samalla Suomi 100 juhlavuoden näyttely Kiinassa.”

Viime vuosina Ritva-Liisa on suunnitellut myös arkkuja, uurnia ja hautamuistomerkkejä suomalaisille yrityksille. Kalla-sarja yhteistyössä SHL-tukun ja Kivilähteen kanssa on ollut menestyksekäs. Sitä myyvät hautaustoimistot ympäri Suomen.

Kuopiosta Kauniaisiin

”Olemme asuneet 34 vuotta Kuopiossa, mutta olemme nyt muuttamassa Kauniaisiin Helsingin lähelle. Poikamme Jussin perhe asuu siellä ja nuoremman poikamme perhe asuu Tammisaaressa. Meillä on 4 lastenlasta ja haluamme asua lähempänä heitä ja silloin pystymme myös saamaan läheisemmän suhteen ja auttamaankin harrastuksiin viennissä vanhempia. Samoin minun työni on lähempänä Nuutajärveä.

Olen kiitollinen elämästäni ja siitä, mitä se on tarjonnut. Mieheni kanssa aloimme seurustella 17-vuotiaina Raahessa, ja hän on ollut tukipilari ja paras kannustaja, että olen jaksanut hektisissä ammateissani. Nyt toivon, että saamme elää terveinä yhdessä lähellä lapsiamme ja lastenlapsia.” Ritva-Liisa Pohjalainen miettii helmikuussa 2024.

Palkinnot

2015 Vuoden nainen 2015, Business and Professional Women Finland
2014 Kuopio-mitali
2012 Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan Ansioristi
2010 Kunniatohtori, Itä-Suomen yliopisto
2008 Finnairin suunnittelukilpailu, 1. palkinto
2008 Vuoden taiteilija-apuraha, Suomen Kulttuurirahasto, Pohjois-Savo
2004 Kaj Franck -palkinto
2004 Pro Raahe -mitali
2003 Fennia Prize kunniamaininta
2001 Pro Finnish Design kunniamaininta
1996 Kultainen vaatepuu, suunnittelupalkinto
1990 MTO, suunnittelupalkinto
1989 Gloria, suunnittelupalkinto
1988 Ruben Jaarli suunnittelupalkinto
1986 Ornamo juhlastipendi, palkinto
1979 Valtion Taideteollisuuspalkinto, Oiretta
1978 Ornamon Pallo, suunnittelupalkinto
(https://www.rlp.fi/fi/25/cv ja Raahen kaupunki)

Ritva-Liisa Pohjalainen sai oman postimerkin, kun 2010 Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi julkaistiin postimerkkivihko kuudesta suomalaisesta merkkinaisesta. (wikipedia)

Catharina ”Cajsa” Christina Wahllund syntyi Keski-Ruotsissa Vermlantin (Värmland) maakunnassa vuonna 1771 ja kuoli Helsingissä 1843. Hän on tullut tunnetuksi omistamastaan ravintolasta Kaisaniemi. Hänen nimensä mukaan on nimetty myös Kaisaniemen puisto, Kaisaniemenkatu, Kaisaniementie, Kaisaniemenlahti ja Kaisaniemenranta.

Ei tiedetä ihan tarkkaa vuosilukua, milloin Cajsa saapui Suomeen. Vuosi 1805 on mainittu. Ja arvellaan hänen tulleen säätyläisperheen taloudenhoitajaksi. No, joka tapauksessa hänestä tuli yksi Suomen tunnetuimmista ravintolanemännistä. Hän hoiti useita ravintoloita Turussa ja Helsingissä 1800-luvulla. Näistä tunnetuin on ravintola Kaisaniemi Helsingissä.

Turun Seurahuoneen ravintoloitsija

Turun Seurahuone, joka perustettiin vuonna 1812, sijaitsi Aurakatu 2:ssa. Rakennus toimii nykyään Turun kaupungintalona. Turun seuraelämä oli tuolloin vilkasta, koska venäläisiä oli maassamme runsaasti ja Seurahuoneen rakentaminen palveli kansainvälistynyttä seurapiiriä. Vanha ruotsalaiseliitti, suomalaiset ja uusi venäläisvalta kohtasivat Turun Seurahuoneella.

Seurapiirien näkökulmasta Turun tasokkain ja modernein ravintola oli Seurahuoneen alakerrassa toiminut tila, joka oli vuokrattu Seurahuoneyhtiöltä. Sen ravintolatoiminta alkoi syksyllä 1813, jolloin Cajsa Wahllund siirtyi Turun köyhäintalossa sijainneesta ravintolasta Seurahuoneen ravintolan pitäjäksi. Tilat käsittivät piha- ja majoitusrakennusten ohella Seurahuoneen päärakennuksen koko alakerran, jossa oli yhteensä 18 huonetta keittiötiloineen.

Cajsa Wahllundista tuli siis Seurahuoneen ravintoloitsija ja hän vastasi myös majoituslaitoksesta kahden vuoden ajan. Hän oli taitava ja tarmokas liikenainen, ystävällinen ja lämmin ihminen. Ravintola alkoi menestyä ja siitä tuli Turun paras. Varakkaammat kuten säätyläiset ja Turun akatemian väki suosi mamselli Wahllundia, joka sai huolehtia tarjoilusta yliopiston tilaisuuksissa.

Lokakuussa 1815 Cajsa lähti Seipellin kellariravintolaan ravintoloitsijaksi. Sitä ennen oli tullut riitaa Seurahuoneyhtiön johtokunnan kanssa. Syksyllä 1815 Seurahuoneen ravintoloitsijana aloitti Tukholman Riga Källarenissa aikaisemmin työskennellyt Axel F. Beckmark, joka joutui jo alkuvuonna 1817 mennessä taloudellisiin vaikeuksiin. Yhtiö palkkasi vielä kertaalleen Cajsa Wahllundin vastaamaan Seurahuoneen ravintolatoiminnasta. Tästä kaudestakaan ei tullut kovin pitkä, sillä Cajsa päätti lähteä senaatin ja muun hallinnon mukana syksyllä 1819 uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin, Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin.

Ravintoloitsijana Helsingissä

Cajsa Wahllund muutti siis Helsinkiin, josta oli vuonna 1812 tullut Suomen pääkaupunki Aleksanteri I:sen toimesta.

Hän vuokrasi Helsingistä Sunnin talon nykyisen Aleksanterinkadun ja Sofiankadun kulmasta. Se muutettiin majataloksi, jossa oli sekä vierashuoneita että ravintola. Maukkaan ruoan lisäksi asiakkaita taloon houkutteli toinen julkisista biljardisaleista. Majoitustiloja käytti lähinnä ns. parempi ja maksukykyinen väki.

Liiketoiminta laajeni. Seuraavaksi Cajsa vuokrasi Kaupunginkellarin ja teatteritalon ravintolan (myöh. Arkadia-teatteri) sekä Siltasaaren kärjessä sijainneen ravintola Emilienburgin, joka tunnettiin kaupunkilaisten keskuudessa paremmin nimellä ”Säästöpankki”. Nimi viittasi kaupunkilaisten antamaan nimeen, koska palkkapussit päätyivät usein ravintolan kassaan.

Wahllundin ravintolat olivat kuuluja hyvästä ruuasta ja viihtyisyydestä. Päivällä tarjoiltiin ruokaa, illalla sen sijaan väkevämpiä juomia.

Ravintola Kaisaniemi

Töölönlahden etelärannalla oli 1700-luvun lopussa pieni puisto, jota laajennettiin 1800-luvulla ja siitä tuli suosittu kävelypuisto. Helsingin ensimmäisen julkisen puiston oli suunnitellut kaupungin hoviarkkitehti Carl Ludvig Engel 1820-luvulla. Se oli saanut nimekseen Yleinen kävelypaikka.

Cajsa Wahllund sai yhdessä teurastaja Salomon Janssonin kanssa oikeuden pitää ravintolaa Engelin suunnittelemassa puistossa. Aluksi he perustivat kahvikioskin. Helsingin kaupunki vuokrasi vuonna 1837 puistossa harjoitettavan ravintolatoiminnan viideksitoista vuodeksi Cajsa Wahllundille.

Mamselli (naimaton nainen, neiti) Wahllund rakennutti vuonna 1839 puiston laidalle merenrantaan paviljonkimaisen ravintola Kaisaniemen, jonka piirustukset hän tilasi Engeliltä.

Turun palon jälkeen 1827 yliopisto siirrettiin Helsinkiin ja Cajsan entiset asiakkaat tulivat jälleen hänen vakiovieraikseen. Ravintola Emilienburg ja sittemmin Kaisaniemi olivat 1830-luvulla yliopistoväen kokoontumispaikkoja, joissa kokoontuivat sekä osakunnat että Lauantaiseuran väki, joista tunnetuimmat olivat F. Cygnaeus, L. J. Runeberg, J V. Snellman, Z. Topelius. Ylioppilaat pitivät äidillisestä Cajsa Wahllundista. Jos ei ollut ruokaan rahaa, monet ateriat saatiin nautittua joka tapauksessa ja maksettiin joskus tulevaisuudessa.

Keisari Nikolai I ei suosinut ylioppilaiden juhlimista ja muutenkin rajoitti heidän kokoontumisia, mutta merkkipäivien vietto oli asia erikseen. Cajsan syntymäpäivänä,1.5., tarjottiin ravintolassa luvallisesti ja olihan se hyvä syy kokoontumiseen. Joka kevät ylioppilaat saapuivat Vapun päivänä laulaen Cajsan luokse. Pidettiin isänmaallisia puheita, laulettiin ja nautittiin Cajsan tarjoamasta boolista. Tästä sai alkunsa ylioppilaiden perinteinen Vapun päivän vietto Kaisaniemessä ja perinne jatkuu yhä ruotsinkielisten ylioppilaiden parissa. Suomenkieliset ylioppilaat kieliriidan jälkeen juhlivat sen sijaan Ullanlinnassa, sekin perinne jatkuu yhä.

Puiston alkuperäinen nimi unohtui ja koko aluetta alettiin kutsua mamselli Wahllundin mukaan Kaisaniemeksi. Puiston jälkeen tuli vielä Kaisaniemenkatu, Kaisaniementie, Kaisaniemenlahti ja Kaisaniemenranta. Suomen historiassa ei ole monta naista, joiden nimen mukaan on nimetty useita katuja, teitä jne.

Kaivopuistoon rakennettiin 1830-luvulla kylpylä ja ravintola, jonka tarjoilusta vastasi Cajsa Wahllund. Sama lämmin ilmapiiri kuin muissakin Cajsan ravintoloissa vallitsi myös Kaivohuoneella. Ura Kaivopuistossa ei kestänyt monta vuotta, vuodesta 1838-1839. Hänen tilalleen tuli vuonna 1839 Saksassa koulutuksensa saanut keittiömestari. Kun tarjoilukin muuttui kansainvälisemmäksi, alkoi ”cajsamainen” ilmapiiri hälvetä.

Cajsa Wahllundin perustama ravintola Kaisaniemi on saanut uudet yrittäjät. Airi, Leo-Matti ja Ville Kallio avasivat paikan uudestaan pitkän ja vaikean restaurointiurakan jälkeen 11.1.2024 Cajsan Helmenä. https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000010093253.html

Cajsa Wahllund kuoli 72-vuotiaana kesällä 1843. Ravintolatoimintaa Kaisaniemessä jatkoi hänen kasvattityttärensä Emilie Myhrman, jonka kausi oli ravintolan kulta-aikaa. Emilie kuoli 61-vuotiaana vuonna 1868 rintatautiin (bröstlidande). Hän oli naimaton. Cajsa Wahllund haudattiin Hietaniemen hautausmaalle vuonna 1843. Hautamuistomerkkiä ei ole enää nähtävillä.

Pieni kuriositeetti! Sanotaan myös, että Cajsa aloitti meidän kaikkien tunteman tippaleivän myynnin 1830-luvulla.

Suvun rohkeat ja itsenäiset naiset 

Marja Liisa syntyi pian talvisodan jälkeen Aurassa 4.4.1940. Alkutaival ei ollut ruusuinen. Hänen isänsä oli menehtynyt rauhan aattona sotilasjunan onnettomuudessa Turengissa, ja hänen äitinsä oli jäänyt leskeksi raskautensa viime metreillä. Varsinaissuomalainen suku tuli kuitenkin Elli-äidin tueksi ja tämän käydessä töissä Marja Liisa oli hoidossa enonsa kotona, jossa asui myös hänen isoäitinsä Maria.

Isoäiti vaikutti ratkaisevasti Marja Liisan myöhempään elämään. Pienen maalaistalon leskiemäntä oli kylällä arvostettu ja tunnettu hahmo, joka pyydettiin apuun sairauden kohdattua. Marian rohkea elämänasenne periytyi Marja Liisalle, joka oppi isoäidiltään, että ketään ei tarvitse pokkuroida eikä pelätä ja että kaikille täytyy antaa ihmisarvo.

Elli-äidin kuten Maria-mummonkin muodollinen koulutus oli jäänyt vähäiseksi, mutta molemmat olivat tiedonjanoisia ja lukivat paljon. Elli oli pärjännyt hyvin kansakoulussa, ja hänen opinjanonsa näkyi vielä myöhemminkin, kun hän opetteli innolla ruotsin sanoja kuulustellessaan niitä Marja Liisalta. Marja Liisa jatkoi opintojaan lukioon ja kirjoitti laudaturin paperit vuonna 1959.

Äiti myötävaikutti Marja Liisan jatko-opintoihin, ja Marja Liisa päätyi opiskelemaan kieliä äitinsä kannustamana. Sivuaineikseen Marja Liisa valitsi kasvatustieteet ja psykologian. Filosofian maisteriksi hän valmistui vuonna 1966 Helsingin yliopistosta. 

Vaikuttaja-ainesta nuoresta saakka

Rohkeuden ja opinjanon lisäksi Marja Liisa peri kotoaan kipinän yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Elli-äiti avioitui leskeksi jäätyään maanviljelijä Lauri Suvitien kanssa, joka halusi kunnanvaltuutettuna toimiessaan puolustaa heikkoja ja syrjittyjä. Liitto jäi lyhyeksi Laurin menehdyttyä sairauteen, mutta hänet Marja Liisa muistaa isänään.

1950-luvulla Marja Liisan lapsuudenperhe muutti Hyvinkäälle. Merkkejä tulevasta näkyi Marja Liisassa jo varhain.12- vuotiaana hän perusti ystävänsä kanssa seurakunnan pikkutyttökerhon. Kun Kristillisen Ylioppilasliiton ja Teiniliiton yhteistyönä lähikouluilla pidettiin viikonloppuisin kristillisiä teinipäiviä, Marja Liisa oli innokas osallistuja. Teinipäivillä syntyi idea perustaa kouluun kristillinen kerho, Saraste, jonka puheenjohtajana Marja Liisa oli pitkään.

Marja Liisa piti itseään ujona lapsena, mutta hänen itsevarmuutensa kasvoi järjestötehtävissä, joissa hän kartutti organisointitaitojaan. Samalla hän oppi suunnittelemaan ja toteuttamaan asioita sekä innostamaan ja johtamaan muita.

Marja Liisa oli sitkeä ja rohkeasti moneen mukaan lähtevä organisoija. Opiskeluaikana Marja Liisa lähti mukaan Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton helsinkiläisyhdistykseen. Sieltä löytyi rinnalle teologipuoliso Aarne, jonka kanssa Marja Liisa sai kaksi tytärtä. He ottivat myös kaksi kasvattilasta.

Koko maailma on avoin

Marja Liisan ystävyys naapurustoon Ruotsista muuttaneen tytön kanssa sekä koulun kieliopinnot ohjasivat hänet kohti kansainvälisyyttä jo nuorena. Viimeisenä kouluvuonna hän haki ystävänsä kanssa kesätöihin englantilaiseen sairaalaan luettuaan Seura-lehdestä suomalaistytöistä, jotka olivat tehneet niin. Yllätyksekseen tytöt saivat kutsun ja matkasivat Englantiin töihin.

Puolisonsa Aarnen kanssa hän lähti opiskeluaikana vaihtoon Geneven yliopistoon, jossa saattoi opiskella ekumeniikkaa. Miehen opintojen myötä Marja Liisa suoritti opetusharjoittelun Saksassa ja arvioi Englannissa kielikouluja Lähetysseuralle.

Myös kristillinen ylioppilastoiminta oli luonteeltaan kansainvälistä. Marja Liisa työskenteli opintojensa ohessa Kansainvälisen Palvelun Toimikunnassa (KPT). Tuossa toimessa hän etsi suomalaisille tehtäviä kehitysmaista ja lomaperheitä täällä opiskeleville nuorille. 60-luvulla kehitysyhteistyö otti ensi askeliaan. Ylioppilaskunta perusti Ylioppilaiden Kansainvälisen apu -järjestön, jonka johtoryhmään Marja Liisa kuului. Työ KPT:ssä oli juuri sitä, mitä Marja Liisa halusi tehdä, mutta viimeisestä tentistä lähtiessään lausumansa sanat: ”Ei koskaan opettajaksi.” oli pakko pian peruuttaa. Matkoja vaativat työ ei sopinut yhteen perheen kanssa. Auskultointi avasi oven opetustyöhön.

Kansainvälisyys näkyi myöhemmin myös Toivasten perhe-elämässä, sillä Marja Liisan Aarne-puoliso toimi pitkään Suomen Lähi-idän instituutin säätiön asiamiehenä, ja johti lukuisia opintomatkoja Lähi-idän maihin ja Etiopiaan.

Kirkkovaltuustosta kaupunginvaltuustoon, opettajasta opetusneuvokseksi

Muutto Vantaalle 1972 käänsi uuden lehden Marja Liisan elämässä. Uudessa lähiössä ihmiset osallistuivat ahkerasti jumalanpalveluksiin ja niinpä Marja Liisa hämmästyksekseen valittiin suurella äänimäärällä kirkkovaltuuston jäseneksi. Poliittiset puolueet kiinnostuivat nuoresta naisesta. Marja Liisa päätyi Liberaaliseen Kansanpuolueeseen, ehkä ihailemansa professori Mikko Juvan ansiosta. Seurasi pitkä kausi kaupunginvaltuustossa, -hallituksessa ja ennen kaikkea koululautakunnassa.

Vaikka työ yläkoulussa oli antoisaa, Marja Liisa koki, että toisenlaiset haasteet voisivat olla hyväksi ja niinpä hän tammikuisena lomapäivänä teki hakemuksen Inkoon ruotsinkielisen koulutoimen johtajan avoimeen tehtävään. Valinta oli yllätys, sillä yhtään äidinkieleltään suomenkielistä ei Inkoon kunnantalolta löytynyt. Inkoo oli kuin nukkekoti ja Marja Liisa kertoo, että pala sydämestä jäi sinne. Puolen vuoden pesti venyi miltei kahteen.

Hän oli jo palaamassa koulutyöhön, kun kouluhallituksesta tuli yllättäen puhelu. Etsittiin työntekijää, jolla oli sekä koulu- että hallintokokemusta. Yhdentoista vuoden pesti oli edessä. Näiden vuosien aikana kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistyivät opetushallitukseksi. Se oli rankkaa aikaa myös Marja Liisalle, joka Kouluhallituksen Akateemisten Toimihenkilöiden puheenjohtajana joutui taistelemaan irtisanomisia vastaan.

Kirkon luottamustehtävien kautta Marja Liisalle avautui myös mahdollisuus toimia Foibe-säätiön puheenjohtajana yhdeksän vuotta, kun Säätiö rakennutti palvelutaloja kirkon 1400-luvulla lahjoituksena saamille Rekolan maille Vantaalle nykyään alueella toimivan Peijaksen sairaalan viereen. Sekin oli kovaa aikaa, 1990-luvun lama iski päälle ja niin aliurakoitsijoita kuin rakennusyhtiö kaatuivat konkursseihin. Mutta ensimmäiset talot valmistuivat ja veloista selvittiin.

1990-luvun lopulla eläkeikä alkoi lähestyä, sillä Marja Liisa oli nuorena opettajana valinnut 60 vuoden eläkeiän. Se edellytti kuitenkin viiden vuoden työskentelyä koulussa. Pöydälle avoimeksi jääneen Opettaja-lehden ilmoitus Jokelan yläasteen ja lukion rehtorin virasta tuntui houkuttelevalta, mutta selviäisikö 55-vuotias, kun hakijoina oli omia rehtorikoulutuksen käyneitä keski-ikäisiä. Onneksi Marja Liisa ei jäänyt epäröimään hakemista, sillä hän sai työn.

Marja Liisan rehtorivuosina Jokelan koulu sai Unesco-koulun statuksen, ja pääsi myöhemmin suureen eurooppalaiseen opetuksen laatuprojektiin, johon Suomesta otettiin mukaan vain Ressun ja Jokelan lukiot. Samalla vuosikymmenellä hän lähti mukaan myös Unifemin (nyk. Suomen UN Women) Vantaan paikallisosaston ja Vantaan Akateemiset Naiset ry:n toimintaan.

Luetaan yhdessä, Tehdään yhdessä

Marja Liisa jäi eläkkeelle Jokelan koulun rehtorin virasta keväällä 2000. Oli aika toteuttaa se unelma, joka nuorena piti jättää. Helsinki Consulting Group oli aloittamassa suurta lukion kehittämishanketta Sri Lankassa.

Marja Liisalle avautui tehtävä opetusalan konsulttina vuosina 2001–2003. Siellä hän sai kokea, millaista oli olla ummikko, kielitaidoton vieraassa maassa. Työkieli oli englanti, mutta kaupungin torilla se ei aina toiminut.

Ensimmäiset somalit olivat tulleet Suomeen ja myös Myyrmäkeen. Vantaan Unifemin piirissä näiden naisten ilmeisistä ongelmista keskusteltiin. Marja Liisa päätti ystävänsä Pirjo-Riitta Frankenhaeuserin kanssa alkaa opettaa arkisuomea iäkkäille somalinaisille, jotka olivat jääneet virallisen koulutuksen ulkopuolelle eivätkä vielä puhuneet suomea. Pian kävi selväksi, että opetus oli aloitettava aakkosista.

Kun opetus jatkui, kävi selväksi, että lukutaidottomia oli huomattavasti enemmän kuin mitä viranomaiset vapaaehtoisista puhumattakaan olivat luulleet. Marja Liisa alkoi suunnitella Unifemin vapaaehtoisten kanssa pilottiprojektia lukutaidottomien maahanmuuttajien kartoittamiseksi sekä vapaaehtoisten lukutaito-opettajien kouluttamiseksi. Tässä Marja Liisan laajat järjestöverkostot tulivat avuksi.

Projekti sai tukea Opetushallitukselta, ja sitä lähti toteuttamaan Suomen Unifemin Vantaan paikallisosasto. Apuun tuli myös Zonta-järjestö, jonka Keltainen Ruusu -kampanjan tuotto ohjattiin vuosina 2008–2010 toiminnan laajentamiseen eri puolille maata ja Vantaa malli sai nimekseen Luetaan yhdessä -verkosto. Hankkeen ohjausryhmässä olivat Unifemin aktiivit, professori Helena Ranta ja entinen kansanedustaja Terhi Nieminen-Mäkynen. Zontia edustivat Ulla Salonen ja Mirja Jarimo-Lehtinen.

Toiminnan laajentuessa verkosto sai rahoitusta Suomen Kulttuurirahastolta ja Opetushallitukselta sekä useilta säätiöiltä ja järjestöiltä. Nykyisin Luetaan yhdessä -verkostoa rahoittaa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus Stea, ja verkostolla on nyt vuonna 2024 lähes 80 opetusryhmää ja 420 vapaaehtoista opettajaa. Opiskelijoita on noin 3400. Ryhmät kokoontuvat kerran viikossa kahden tunnin ajan. Verkosto siirtyi Suomen Akateemisten Naisten Liiton yhteyteen vuonna 2011, jolloin verkostolle haluttiin palkata työntekijä.

Marja Liisa oli aloittanut Liiton kansainvälisten asioiden koordinaattorina vuonna 2010. Akateemisille Naisille Marja Liisa oli lottovoitto. Koordinaattorina hän otti aktiivisesti kantaa niin Suomessa kuin kansainvälisissä tilaisuuksissakin. Hän kirjoitti kansainvälisistä naisten oikeuksista kirjeitä ministereille sekä sanomalehtiin ja kutsui Akateemisten Naisten jäseniksi muita aktiivisia kommentaattoreita. Hän kertoi jäsenistölle sisarjärjestöjen laajasta verkostosta ja rohkaisi jäseniä vierailemaan niissä lomamatkoillaan. Liiton hallitusjäsenyyden päätyttyä Marja Liisa jatkoi Vantaan paikallisyhdistyksen puheenjohtajana.

Vuonna 2018 Vantaan Akateemiset Naiset aloittivat Tehdään yhdessä -hankkeen, jota Marja Liisa oli myös perustamassa. Hankkeen tarkoituksena on lisätä maahanmuuttajien ja suomalaisten kontakteja sekä edistää maahanmuuttajanaisten suomen kielen taitoa ja työllistymistä. Seniorit saavat apua arkeensa ja pystyvät asumaan kotonaan pidempään ja maahanmuuttajat saavat ensimmäisen työpaikan kodin ulkopuolella. Hanketta ovat tähän mennessä rahoittaneet mm. Päivikki ja Sakari Sohlbergin säätiö, Suomen Akateemisten Naisten Liitto ja Vantaan kaupunki.

Omaishoitajan arki

2020-luvulla Marja Liisasta tuli omaishoitaja Aarne-puolisolle, joka tarvitsi kokopäiväistä apua munuaissairautensa vuoksi. Omaishoitajan arki oli fyysisesti raskasta ja päivät rutiineihin sidottuja. Öisin tuli useita herätyksiä, jos puoliso nukkui huonosti.

Marja Liisa sai tukea kunnan palveluohjaajalta sekä läheisiltään. Hän käytti apunaan myös sijaishoitoa saadakseen levättyä. Iloa arkeen toi oma aika ja lapsenlapsien sekä ystävien tapaaminen. Tämä arki jatkuu nykyään leskenä.

Kirjoittajan omat muistot Marja Liisasta

Tapasin Marja Liisan ensimmäisen kerran joulukuussa 2012. Hän oli toinen niistä Suomen Akateemisten Naisten Liiton johtohahmoista, jotka haastattelivat minua Liitossa tuolloin avoinna olleeseen harjoittelupaikkaan. Mieleeni piirtyi kuva itsevarmasta, sanavalmiista ja näkemyksellisestä naisesta, ja tämä mielikuva vahvistui, kun myöhemmin työskentelimme yhdessä. Marja Liisa toimi Liiton kansainvälisten asioiden koordinaattorina, ja hänen rohkeutensa ja tapansa tarttua nopeasti toimeen saivat jäsenistössämme laajalti arvostusta. Marja Liisan kanssa sain myös nauraa paljon, sillä hänellä on oivaltava ja nopea mieli. Marja Liisa antoi minulle säännöllisesti suoraa palautetta, niin kehuja kuin kritiikkiäkin, mikä auttoi minua edelleen kehittymään työssäni. Tästä olen hänelle kiitollinen. Vielä kiitollisempi olen hänelle tuestaan, ystävyydestään ja rohkeuteni kasvattamisesta. Toivon, että jokainen meistä kohtaisi oman Marja Liisan elämänsä varrella. Opintojen alussa, uuden uran alussa, tienristeyksessä. 

Elli Särkkä (o.s. Blåberg, 1911-1999) syntyi Jyväskylässä. Hänen isänsä oli kuorma-ajuri, äiti hoiti kotia ja yhdeksää lastaan. Sisällissodan jälkeen oli tiukkaa, kansa oli jakaantunut kahtia. Kotona ei saanut puhua vuoden 1918 vaikeista asioista.

Perhe muutti usein. 1920-luvun puolivälissä hankittiin oma talo. Äiti oli myös ahkera. Hän hankki talorahoja omalta osaltaan mm. majoittamalla markkinamiehiä ja myymällä heille kahvia. Elli auttoi äitiään ja hyvänä laulajana ilahdutti yövieraita. Leena Laineen kirjoittamassa teoksessa oli haastateltu Matti ja Elli Särkkää vuonna 1989 Jyväskylässä ja näin muistelee Elli: ”Laulu tuli minulle näin, minä tulin esiintyväksi ihmiseksi oikeen, markkina-aikaan – – – äijät istu ja itki ja nyyhki ja nukahtivat.”

Jo kansakoulussa Ellin kyvyt laulussa ja liikunnassa havaittiin. ”En sitä itse tajunnut sellasta, että on jotain lahjakkuutta, eikä siihen ollut varaa työläislapsella. Jos oli lauluääni ja sai koulussa laulaa, se oli niin kuin luontaisetu.”

Kansakoulun ja jatkoluokan jälkeen alkoi työelämä. Oppikouluun päässet koulukaverit lakkasivat tervehtimästä. Luokkayhteiskunnan rajat koki jokainen köyhistä lähtökohdista lähtenyt. Elli oli 14-vuotiaana juoksutyttönä Fredrikssonin lakkitehtaalla. Näin hän muistelee: ”Harmitti, kun ei päässyt oppikouluun. Mä olin juoksutyttö ja oltiin tehdastyöläisiä, jotka ovat niin kuin yksi osa siitä työstä – – – yhtä kappaletta teet vuodesta vuoteen tai yhtä nappia laitat vuodesta vuoteen.”

Ohjelmantekijän alku

Kuka olisi arvannut, että Jyväskylän Uimaseuran uimakoulussa Elli hädin tuskin uskalsi suorittaa priimusmaisterin tutkintoon vaadittavaa uimahyppyä. Tyttökaveri tyrkkäsi alas veteen ja se oli siinä. Elli oli hyvä uimari, voitti piirimestaruuksia ja osallistui mm. Jyväsjärven yliuintiin voittamalla sen ensi yrittämällä.

Lakkitehtaalla Elli tapasi Lyyli Heinäsen, joka oli vuonna 1926 perustetun Jyväskylän Työväen Naisvoimistelijoiden (JTNV) perustava jäsen, sen ensimmäinen puheenjohtaja, TUL:in kurssin käynyt voimistelunohjaaja ja harvinaisen hieno persoona. Hän houkutteli Elliä pesäpalloharjoituksiin. Ei tyttöjä kiinnostanut, mutta sitkeä Lyyli osasi vetää oikeasta narusta. Hän lupasi voimistelijoiden valiojoukkoon pääsemisen. ”No, mikä lie [se] kiinnosti meitä, erikoisihmiset, ja niin päästiin. Eikä oltu huonoja voimistelijoita, vaikkei ollut vielä koulutustakaan, mutta kun on intoa.”

Voimistelu ei ollut suinkaan ainoa vapaa-ajanharrastus. Elli liittyi Veikkojen kuoroon. Kaksikymmentäviisi vuotta meni ja kertaakaan hän ei ollut harjoituksista poissa. Kuoro osallistui työväen laulujuhlille vaikkei Elli ensimmäisissä laulujuhlissaan omistanut edes ”palttoota”.

Jyväskylän Työväenteatteri, joka oli harrastajateatteri, vuokrasi tiloja työväentalolta. Siten tuli naisvoimistelijoille mahdollisuus osallistua teatterin tekemiseen, heidän vastuullaan oli teatterin tanssinumerot. Voimistelijoita ohjasi muun muassa Pietarissa opiskellut klassisen baletin ammattitanssija Toivo Niskanen (1887-1961). Teatterinjohtaja Matti Tapio (1926-1978) pyysi Elliä tekemään koreografian näytelmään ”Vanhan naisen vierailu”. Elliä hirvitti. Mutta Tapio luotti ja sen jälkeen Elli sai tehdä lukemattomat koreografiat Työväenteatteriin ja Huoneteatteriin.

Vuonna 1937 Elli avioitui kuvataiteilija Matti Särkän (1908-1995) kanssa. Heille syntyi kaksi lasta.

Ohjelmantekijä ja ohjaaja

1940-luvulla alkoi ohjaajan ja ohjelmantekijän ura liittotasolla TUL:ssä (Suomen Työväen Urheiluliitto). Liiton kursseilla Elli Särkän nimi tuli esille vuoden 1948 opettajalistalla. Elli opetti liikuntaa ammattikoulussa ja perusti 1950-luvulla oman liikuntakoulun, jossa opetti kymmenen vuotta. Elli Särkkä muistetaan lähinnä ohjelmantekijänä.

Ensimmäinen oma ohjelma vuonna 1931 oli ”Ajan aallot”, joka perustui työväenlauluun. Sitten ”Kehtolaulu”, 1934. Vuodesta 1952 hänen laatimia ohjelmia palkittiin lukuisia kertoja. Kolmansien naisten liittopäivien 1966 valionaisten ohjelma ja 1979 liittojuhlien veteraaniohjelma kuuluivat suurimpiin kenttäesityksiin.

Kansainvälisille areenoille osallistuttiin lukuisia kertoja, esim. Brysseliin 52-henkinen joukkue 1958, Tšekkoslovakian Spartakiadeilla 1965.

TUL:n naisten liittojuhlien vuoden 1979 PR-kiertueen ohjelmiston Elli Särkkä ohjasi ja laati siihen osia.

Ohjelmia ei Elli Särkkä kirjoittanut paperille. ”Kaikki mun ryhmäni tietää sen, että ei ajatella huomenna sitä, mitä Elli tänään opetti. Se koko ajan muuttuu. – – – Mutta kun menen sinne elävän ihmisen luokse, niin kokeilen. Mää sanon aina tytöille, että tää on raaka. Mutta oottakaa, että kypsytän sen.”

Elli Särkkä promovoitiin Jyväskylän yliopistossa vuonna 1982 liikuntatieteiden kunniatohtoriksi, joka on liikuntakulttuurialan korkein tunnustus. Hänelle myönnettiin Jyväskylä-mitali vuonna 1977. Jyväskylä-mitali on tunnustus erityisen merkittävistä ansioista Jyväskylän hyväksi.

Alle kouluikäisenä minulla oli kolme toiveammattia: satukirjailijan, karjakon ja lastentarhan opettajan. Lukiota aloittaessani olin varma, että minusta tulee eläinlääkäri, sitä lopettaessani päätin, että halusin opiskella tekstiilitaiteilijaksi, miksi valmistuinkin. Avioliittoni myötä minusta tuli Montessori-ohjaaja, sitten mainonnan copywriter ja luova johtaja. Eläkeiän kynnyksellä kiinnostuin jälleen kirjoittamisesta.

Synnyin 23.7. 1948 Hämeenlinnassa Elina Marja Annikki Patailan (ent. Peltonen, os. Kurki-Suonio) ja Pentti Samuel Peltosen tyttärenä. Äitini oli pianonsoiton lehtori, isäni lääketieteen lisensiaatti, ortopedian erikoislääkäri. Molemmat elivät varsin iäkkäiksi; isäni kuoli 101-vuotiaana vuonna 2021, äitini kaksi vuotta myöhemmin 97-vuotiaana.

Opin kolmevuotiaana lukemaan melkein vahingossa ääntelemällä kirjaimia peräkkäin. Lukeminen oli iso oivallus, joka muutti elämäni, koska tajusin, että kirjoittamalla syntyy lisää luettavaa. Kirjoitin tikkukirjaimilla isän työhuoneesta pihistämiini vesileimapapereihin pieniä tarinoita ja riimittelin runoja. Miten ihanaa olisi isona kirjoittaa oikeita kirjoja!

Karjakoksi taas halusin, koska Seinäjoen kunnanlääkärinä toimiva isäni otti minut usein mukaan maaseudulle suuntautuville sairaskäynneille, jotta hänellä olisi autossa juttukaveri. Isän hoitaessa potilaitaan minä vietin aikaa navetoissa. Lehmät olivat niin lempeitä ja ymmärtäväisiä olentoja, että olin siitä paikasta valmis jäämään navettapiiaksi.

Lastentarhan opettaja oli haaveenani, koska ihana kummitätini Helmi opiskeli siksi Ebeneser-seminaarissa Helsingissä ja oli tavattoman kiinnostunut tavastani ajatella. Hän testasi minulla leluja, pelasi kanssani pelejä ja kuunteli tarinoitani.

Yksi oikotie ja ensimmäinen kiertotie

Vuonna 1955 menin seitsemänvuotiaana kouluun suoraan toiselle luokalle, koska osasin monet niistä taidoista, joita ensimmäisellä luokalla opetellaan. Tahtomattaan hyvää tarkoittavat aikuiset aiheuttivat tällä oikotiellä minulle vuosien mittaisen ongelman. Olin lukion alkuun asti aina luokan priimus, mutta luokkatovereitani pienempi, lapsellisempi ja sosiaalisesti kömpelömpi. Minua kiusattiin, vaikka tein kaikkeni sopeutuakseni porukkaan.

Lukiota aloittaessani olin varma, että minusta tulee eläinlääkäri. Tai ehkä ihmislääkäri. Mutta ensimmäinen vuosi lukion pitkän matematiikan ja sitä opettavan lehtorin kanssa oli häkellyttävä. Matematiikka oli aina ollut minulle helppoa, mutta opettajan tapa opettaa oli tavattoman sekava ja epälooginen. Sain häneltä kokeista elämäni ensimmäisen kuutosen.

Juuri tuolloin enoni kertoi, että hän ja hänen vaimonsa olivat saaneet vuoden mittaiset apurahat Yhdysvaltoihin väitöskirjatyötä varten. Heillä oli 3- ja 1-vuotiaat tyttäret, joita olin usein viikonloppuisin ja lomilla hoitanut. Nuorempi tytöistä oli vaikeasti näkövammainen, ja siksi vanhemmat kysyivät, kiinnostaisiko minua lähteä heidän mukaansa vuodeksi, jotta lasten sopeutuminen uudessa kieliympäristössä olisi mahdollisimman helppoa. Vastineeksi saisin pientä palkkaa ja mahdollisuuden käydä puolipäiväisesti paikallista High Schoolia.

Innostuin valtavasti tästä kiertotiestä. Pääsisin eroon matikan opesta ja luokasta, jossa edelleen olin pienin ja nuorin. Minulla oli varaa pitää välivuosi. Lisäksi oppisin englantia, sillä vanhempani olivat pakottaneet minut valitsemaan koulussa pitkän saksan.

High Schoolissa kirjallisuus käy kimppuuni

Muutin enoni perheen kanssa Pittsburghiin, Pennsylvanian osavaltioon, missä Reino-eno teki apurahan turvin tutkimustyötä Carnegie Institute of Technologyn tutkijatiimin kanssa ja hänen vaimonsa Liisa suoritti lingvistiikan jatko-opintoja Asla-stipendillä University of Pittsburghissa.

Arkiaamuisin kahdeksan ja kahdentoista välillä minulla oli tilaisuus osallistua paikallisen Squirrel Hill High Schoolin opetukseen, koska Liisa järjesti opinto-ohjelmansa iltapäivän tunteihin. Olin haltioissani, vaikka alku oli hieman takkuista, sillä olin koulussa opiskellut lyhyttä englantia vasta yhden vuoden. Halusin oppia mahdollisimman paljon ja valitsin aamupäiviini kolme ainetta: englannin kieliopin, amerikkalaisen kirjallisuuden ja Yhdysvaltojen historian. Kieliopissa loistin alusta asti; olinhan aina pitänyt myös suomen kieliopista, joka antoi ainutlaatuisen pohjan ymmärtää paljon yksinkertaisempaa englannin kielioppia.

Yhdysvaltojen historia oli mielenkiintoista, ja tunneilla sain paljon keskusteluharjoitusta. Mutta kirjallisuustunnit veivät minut aivan uusiin maailmoihin. Sanavarastoni kasvoi huimaa vauhtia, vaikka muutamia kertoja itku ei ollut kaukana, kun lukuvuoden alkajaisiksi työn alle otettiin Herman Melvillen vanhahtavalla englannin kielellä kirjoittama Moby Dick, josta päivittäin piti lukea useita lukuja seuraavan päivän keskustelun pohjaksi.

Kun siitä selvisin, seilasin jo riemukkaasti läpi Nathaniel Hawthornen, Mark Twainin, Ernest Hemingwayn ja John Steinbeckin teoksia, ihastuin novelligenreen ja rakastuin amerikkalaisiin runoilijoihin. Emily Dickinson ja T.S. Eliot nostivat ihoni kananlihalle ja E. E. Cummings pyöräytti maailmani pari kertaa ympäri niin, että huimasi.

Minusta alkoi tuntua, että kaikista eniten haluan kirjoittaa.

Pako Tyttölyseosta Taideteolliseen Korkeakouluun

Pittsburghissa päivät kuluivat kuin siivillä koulua käydessä ja pieniä serkkujani iltapäivisin hoitaessa. Viikonloppuisin teimme tutustumisretkiä ympäristöön ja muihin kaupunkeihin. Kun kotiinpaluun hetki koitti, oli vaikea ymmärtää, että tässä se vuosi nyt oli. Aika oli karannut käsistä kuin huomaamatta. Silti koin olevani kokonaan toinen ihminen kuin se matkalle lähtenyt tyttö kaksitoista kuukautta aikaisemmin. Maailmankuvani oli avartunut, itseluottamukseni parantunut ja kielitaitoni oli aivan toista luokkaa kuin aiemmin.

Palasin innostuneena takaisin kouluun lukion toiselle luokalle. Innostus kuitenkin lopahti nopeasti, kun selvisi, että pitkän matematiikan opettajani olisi edelleen sama kuin ennen. Hän oireili jo selvästi alkavaa muistisairautta, mutta koska hän oli myös koulun rehtori, häntä oli ilmeisen vaikea painostaa ennenaikaiselle eläkkeelle.

Jouluun mennessä olin saanut tarpeekseni ja päätin tehdä mitä vaan, ettei minun tarvitsisi palata kevätlukukaudeksi sekopäisille matematiikan tunneille. Hätäpäissäni keksin, että voisin hakea opiskelemaan jonnekin, missä ylioppilastodistus ei ole tarpeen. Tuohon aikaan Taideteollisen Korkeakoulun joillekin osastoille pääsi pelkillä sisäänpääsykokeiden pisteillä, vaikka ei ollut suorittanut lukiota loppuun. Niinpä päätin saman tien, että halusin ehdottomasti opiskella tekstiilitaiteilijaksi ja ilmoittauduin pääsykokeisiin.

Kun omaksi ja perheeni yllätykseksi sain opiskelupaikan, ilmoitin Hämeenlinnan Tyttölyseoon, että en palaa sinne. Muutin helsinkiläiseen opiskelija-kämppään.

Seuraavat neljä ja puoli vuotta kuluivat vauhdikkaasti ja varsin mielenkiintoisesti tekstiilitaiteen parissa. Mitä pidemmälle opintoni etenivät, sitä hauskempaa oli. Valmistuin Taideteollisesta 1970-luvun alkupuoliskolla. Pian sen jälkeen sain ensimmäisen lapseni, joten ensi töikseni jäin äitiyslomalle. Olin mennyt naimisiin teini-iän ihastukseni metsänhoitaja Antti Rytkösen kanssa vuonna 1968, ja vaikka olimme jo kertaalleen päättäneet erota, palasimme yhteen juuri ennen valmistumistani.

Kahden lapsen kotiäitinä Kaliforniassa

Ehdin toimia freelance-suunnittelijana suomalaiselle painokangasteollisuudelle vain vajaan vuoden. Myin muutamia malleja tuotantoon Finlaysonille ja Porin Puuvillalle. Hain työpaikkaa Järvenpäässä tuolloin sijainneesta, pienestä neuleita valmistavasta yrityksestä. Samaan aikaan kun sain ilmoituksen, että minut on valittu heille suunnittelijaksi, mieheni ilmoitti saaneensa apurahan ekonometrian erikoisopintoihin ja väitöskirjatyöhön Berkeleyn yliopistossa, Kaliforniassa. Kolmihenkinen perheemme alkoi järjestellä muuttoa Yhdysvaltoihin seuraavaksi lukuvuodeksi.

Kaiken tämän touhun keskellä toinenkin lapsemme, Kaisa, ehti syntyä 1973. Lensimme syksyn tullen Helsingistä San Franciscoon parin matkalaukun, parivuotiaan esikoisen ja vauvan kanssa. Löysimme asunnon Albany Village -opiskelijakylästä Berkeleyn läheltä. Se oli erityisesti ulkomaalaisten, perheellisten jatko-opiskelijoiden suosiossa edullisten vuokriensa ja toimivan lapsenvahtirinkinsä ansiosta.

Lasten iän vuoksi en edes miettinyt töihin menoa, ja paljastui, ettei se olisi ollut edes mahdollista. Stipendiopiskelijan vaimona en olisi saanut työlupaa. Sen sijaan lapsenvahtirinki mahdollisti lyhytaikaisia poissaoloja; vahtimalla toisten lapsia sain tunteja säästöön ja voin sitten vuorostaan jättää tarpeen tullen omat lapseni jonkun toisen äidin hoitoon.

Näin pääsin tekemään pieniä ”taskurahakeikkoja” paikallisen tekstiilikoulu Fiberworks’in kautta. Sieltä löytyi ihmisiä, jotka halusivat ohjausta muun muassa kankaan kudonnan tekniikoista ja silkkipainomenetelmästä paperisabluunan kanssa. Vastineeksi sain pikku palkkioiden lisäksi toisinaan osallistua tekstiilikoulun työpajoihin, joissa opin indigovärjäystä sekä ikat- ja batiikkitekniikkaa.

Tein myös pyynnöstä muutamalle suomalaiselle tekstiili- ja vaatetusalan yritykselle kartoitusta länsirannikon muoti-ilmiöistä ja sisustustrendeistä valokuvin ja tekstiraportein. Näiden pikku raporttien tekemisestä pidin kovasti.

Lisäansiot olivat tarpeen, sillä mieheni apurahaa ei varsinaisesti ollut mitoitettu nelihenkiselle perheelle. Hänen saatuaan tutkimusassistentin tehtävän Berkeleyn yliopistossa jäimme apurahan loputtua Kaliforniaan vielä puoleksitoista vuodeksi. Vuonna 1975 aloin odottaa kuopustamme, Ellaa, mikä lopulta ratkaisi paluumme Suomeen. Perheenpään väitöskirja ei valmistunut, kun rahat loppuivat.

Ylioppilaaksi kolmekymppisenä

Palasimme kotikaupunkiimme Hämeenlinnaan, koska siellä asuminen oli halvempaa kuin Helsingissä. Mieheni matkusti päivittäin töihin pääkaupunkiin, josta oli saanut töitä opetusassistenttina Helsingin yliopiston Maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa.

Sain kaksi vanhempaa lastani tarhaan, ja mukava eläkeläisrouva naapurista tarjoutui hoitamaan vauvaa muutaman tunnin päivässä, joten uskalsin hakea Wetterhoffin Kotiteollisuusopettajaopistossa auki olevaa tuntiopettajan paikkaa. Sain sen, ja opetin kudottujen kankaiden suunnittelua ja kankaanpainantaa. Työ tuntui mukavalta, mutta minua harmitti, kun sain siitä vain epäpätevän opettajan palkkaa.

Ammattikasvatushallitus edellytti tuohon aikaan, että pätevyyteen vaaditaan kasvatustieteen approbatur. Sitä taas ei voinut suorittaa tuolloin ilman ylioppilastodistusta.

Ilmoittauduin entiseen kouluuni yksityisoppilaaksi tenttiäkseni puuttuvat puolitoista vuotta lukion kursseista, jotta voin osallistua ylioppilaskirjoituksiin. Ehkä motivaationi oli parempi kuin teini-iässä, sillä opiskelu ei tuntunut raskaalta, vaikka aikaa siihen ei ollut kuin lähinnä iltaisin, kun olin saanut lapset nukkumaan. Suoritin lukion kurssit vuodessa ja kirjoitin viisi laudaturia täytettyäni kolmekymmentä.

En silti saanut tilaisuutta pyrkiä opiskelemaan kasvatustiedettä yliopistoon, koska…

Yllättäen tie viekin Roomaan

Ylioppilasjuhliani seuranneen kesän alussa mieheni ilmoitti, että me muutamme nyt Roomaan. Hän oli saanut nuoremman asiantuntijan paikan YK:n alaisessa World Food and Agricultural Organization´ssa (FAO), jonka päämaja on Roomassa. Niinpä me pakkasimme tavaramme ja muutimme taas.

YK-organisaation työntekijän vaimona Roomassa työlupaa oli yhtä mahdotonta saada kuin aikanaan Kaliforniassa. Tämä huoletti minua, sillä halusimme lasten pääsevän kansainväliseen kouluun ja lastentarhaan. Kumpikaan meistä vanhemmista ei tuossa vaiheessa vielä puhunut kovin sujuvasti italiaa. Tiesimme myös, että italialaiset koulut olivat säännöllisin väliajoin lakossa.

Kaikki kansainväliset koulut olivat kuitenkin yksityisiä ja kalliita. Vaikka FAO:lla oli työntekijöidensä lapsille varattu ”kouluraha”, se oli vuosien saatossa jäänyt ajastaan jälkeen koulujen yhä kallistuessa. Meillä oli krooninen rahapula, ja opintolainojen lisäksi muitakin lainoja rasitteena, mutta lähdin silti kierrokselle tutustumaan alueen kansainvälisiin kouluihin.

En koskaan päässyt ensimmäistä pidemmälle. The Academy School of Rome oli ikivanhasta maatalon pihapiiristä hienosti modernisoitu kokonaisuus. Suuri kivinavetta oli koulurakennuksena, pienempi lampola ruokalana, mantelipuiden sopivasti varjostama, laaja nurmipintainen pihapiiri lasten leikkialueeksi varusteltuna.

Keskustan pohjoispuolella, historiallisen Via Cassian läheisellä kukkulalla sijaitsevan maa-alueen ja rakennukset omisti johtajaopettaja Joanna Bulgarinin mies, joten koululla ei ollut suuria vuokrarasitteita. Niinpä sen hinnatkin kuulostivat lähes kohtuulliselta omassa lajissaan, vaikka tajusin sen toki olevan meille kallis.

Joanna kyseli uteliaana perheestämme ja mitä teimme Roomassa. Kerroin avoimesti kaikesta, myös sen mistä kouluasia meillä kiikastaa.

Kuultuaan ammattikoulutuksestani ja siitä, että olin osallistunut vapaaehtoisena Kaliforniassa ulkomaisten opiskelijoiden lapsille tarkoitetun Montessori-tarhan toimintaan, Joannan ilme kirkastui ja hän sanoi: ”Meiltä voisi löytyä sinulle töitä, joilla voit kuitata nuo koulumaksut. Sinulla on todella monipuolinen tausta!”

Niinhän siinä sitten kävi, että päädyin opettamaan askartelua ja kuvaamataitoa 7–9-vuotiaille, toimimaan 3–5-vuotiaitten ryhmässä Montessori-ohjaajan apulaisena, organisoimaan koulun varainkeruumyyjäisiä sekä kirjoittamaan ja taittamaan koulun vuosittain tehtävän esitteen, jota jaettiin eri maiden lähetystöihin ja kansainvälisten suuryritysten henkilöstölle. Vastineeksi tästä kaikesta sain Joannalta kerran vuodessa kuitin, että kolmen lapsemme koulumaksut oli maksettu. Kuitilla sain nostaa FAO:n koulutusavustuksen perheemme käyttöön. Se ei ehkä ollut täysin sääntöjen mukaista, mutta peri-italialaista ja elämäämme helpottavaa.

Puolivahingossa mainonnan maailmaan

Viihdyttyämme neljä vuotta Italiassa meidän oli pakko päättää, missä kulttuurissa haluamme lastemme aikuistuvan. He olivat aina mielellään lähdössä kesälomalle Suomeen, mutta heidän äidinkielentaitonsa ylläpitoon ei suomen satunnainen puhuminen kotona riittänyt. Sanavarasto alkoi hiipua.

Koin, että niin kauan, kun isovanhemmat, serkut, enot, tädit ja kesäkaverit vielä merkitsivät heille jotakin, on aika antaa heidän pitää kiinni kotimaastaan ja juuristaan.

Mieheni sai työtarjouksen Pöyryltä, ja Viktor Ek sai taas pakkaus- ja muuttohommia. Nuorinkin lapsista oli jo seitsemänvuotias, joten aioin hankkia vihdoinkin itselleni kunnon työpaikan. Selasin urheasti Helsingin Sanomien työpaikkailmoituksia, vaikka opiskeluaikojeni kaverit varoittelivat, että suomalainen tekstiiliteollisuus oli huonossa jamassa eikä teollisuuden omia design studioita ollut enää olemassakaan. Minun ammattikoulutukseni oli tähdännyt juuri sellaiseen työhön. Oli kesä 1983.

Pari kertaa kesän mittaan luulin jo löytäneeni ilmoituksen, jossa etsittiin tekstiili-suunnittelijaa. Pettymys oli suuri, kun tarkempi lukeminen paljasti, että kyse olikin tekstisuunnittelijan eli copywriterin paikasta. Yksi ilmoituksista jäi mieleeni, koska siinä luetellut toiveet hakijan kiinnostuksen alueista, valmiuksista ja kyvyistä koskettivat minua. Soitin ilmoituksessa annettuun numeroon ja kysyin, mitä kaikkea tekstisuunnittelija tekee.

”Mitä, jos tulisit itse katsomaan”, sanoi toimitusjohtaja Pentti Pilve, joka oli pienen, luovana pidetyn ja runsaasti alan palkintoja keränneen mainostoimisto Creator Oy:n perustaja ja omistaja.

Tapaaminen järjestyi samana päivänä, joka oli perjantai. Keskustelimme lopulta pari tuntia. Kun olin päässyt kotiin, puhelin soi. Siellä oli Pilve, joka kysyi, voisinko ehkä aloittaa jo maanantaina.

Niin minusta tuli ensin copywriter-harjoittelija, sitten copywriter, planner ja lopulta luova johtaja. Työn ohessa suoritin Markkinointi-instituutissa MAT-tutkinnon ja Lontoon IAA-instituuttiin Diploma in International Brand Management -tutkinnon. Ensimmäisen työnhaun jälkeen en koskaan joutunut hakemaan töitä. Yhteensä hieman yli kahdenkymmenen vuoden aikana työskentelin kuudessa eri toimistossa.

Vieheet, joihin työpaikkatarjouksissa tartuin, olivat mielenkiintoiset asiakkaat, uudet toimialat ja parempi palkka.

Olen suunnitellut mainontaa makeisista, elintarvikkeista ja alkoholista pankkeihin ja vakuutuslaitoksiin, eläinrehuista ja traktoreista luksusautoihin, kosmetiikasta maaleihin, huonekaluista muotiin, WC-papereista pesuaineisiin ja isoista liikeketjuista reseptilääkkeisiin. Alalle tyypillisissä mainonnan kilpailuissa olen voittanut kymmeniä kotimaisia ja myös useita kansainvälisiä palkintoja.

Vielä kerran takaisin Hämeenlinnaan 

Vetäydyin pääkaupunkiseudulta vielä kerran takaisin kotikaupunkiini Hämeenlinnaan vuonna 1996, kun isovanhempieni järvenrantahuvila tuli myyntiin. Tunsin tarvitsevani lapsuuden tutun maiseman rauhaa monien henkilökohtaisesti vaikeiden vuosien jälkeen. Olin sairastanut rintasyövän, eronnut miehestäni ja 23-vuotias esikoispoikani oli menehtynyt edellisenä vuonna auto-onnettomuudessa.

Kävin päivittäin Helsingissä töissä vuoteen 2005 asti, kunnes sain työnantajani yritysfuusion yhteydessä neuvoteltua itselleni alihankkijastatuksen.

Minulla oli pöytälaatikkoyhtiö, jonka olin aikanaan perustanut freelance-työskentelyä varten. Toimistossa, jossa olin tuolloin luovana johtajana, oli joukko asiakkaita, jotka halusivat jatkaa työskentelyä kanssani. Sovittiin, että toimin heidän tiimeissään edelleen luovan johtajan ja copywriterin roolissa ja laskutan työstä entistä työnantajaani.

Sopimus oli minulle kannattava, sillä omana yrityksenäni sain vapaasti tehdä töitä myös muille mainostoimistoille sekä suoraan asiakkaille, jotka sitä toivoivat. Minulle jäi enemmän omaa aikaa, koska matkustaminen ja turhat palaverit vähenivät. Aloin ensi kertaa vuosikymmeniin kehittää itselleni harrastuksia.

Olin avioitunut vuonna 1996 entisen työtoverini, toimittaja, mainonnan suunnittelija/copywriter Tapio Turtiaisen kanssa. Hän on monitaitoinen mies: remontoi vanhan huvilamme ja ylipuhui minut hankkimaan koiran. Alkuun meille tuli jäniskoiria, beagle ja dreeveri, joiden kanssa hän kävi metsällä. Sitten ystäväni Jaana Lamppu-Blick pyysi minua tulkiksi Italian matkalleen, koska oli varannut Bolognasta lagotto romagnolo -rotuisen koiranpennun. Näitä aikanaan vesikoirina käytettyjä kiharaturkkeja on jo lähes vuosisadan verran käytetty Toscanan ja Umbrian alueilla tryffelien etsintään.

Jaanan Italiasta tuoma Siiri-narttu ja myöhemmin Suomeen tuotu Ciro-uros olivat ensimmäiset lagotot, jotka löysivät Suomesta tryffeleitä. Siirin ja Ciron pentu Toto liittyi meidän laumaamme vuonna 2007 ja osoittautui yhdeksi parhaista tryffelikoirista, joita tiedän. Käytimme siitä lempinimeä TryffeliProffa.

Toto päästettiin autuaammille tryffelimaille 12,5-vuotiaana kivuliaan nivelrikon vuoksi. Mutta tryffeliharrastukseni elää ja voi hyvin. Koska olen herkkusuu, Toton työtä jatkoivat kanssani samasta sukulinjasta polveutuvat kaksi narttua, Rita ja Lola, sekä Ritan 5,5-vuotias tyttärenpoika Roope. Pari kuukautta sitten 14-vuotias Rita siirtyi Taivaallisten Tryffelikoirien joukkueeseen.

Eläkeläisenä esikoiskirjailijaksi

Kun ei yritä liikaa ohjailla itseään, sisältä nousevat taipumukset ja tarpeet, joihin luontaisesti tunnemme vetoa. Eläkkeelle jäätyäni huomasin innostuvani kirjoittamisesta uudella tavalla. Osallistuin erilaisiin luovan kirjoittamisen seminaareihin ja runotyöpajoihin. Liityin Kanta-Hämeen kirjailijayhdistykseen Vanaan ja Proosekko-proosaryhmään. Suoritin kirjoittamisen perusopinnot avoimessa yliopistossa ja olen nyt puolessa välissä aineopintoja.

Kirjoittamisesta on tullut ilo ja rentouttava harrastus. Vuonna 2020 voitin yllättäen YLE:n ja Suomen Luonnon Päivän säätiön luontorunokilpailun, josta sain kimmokkeen yrittää julkaista jotakin. Esikoisrunokirjani Mustarastas on minunkin nimeni ilmestyi heinäkuussa 2022 Basam Books Oy:n Puhuttava Runo -sarjassa. Samassa kuussa täytin 74 vuotta.

Ehkä nyt jo alan aavistaa, mitä minusta tulee isona.

”Kun on rakastanut ja vihannut riittävästi

kasvattanut itsensä aikuiseksi löytänyt

tasapainon tai sen tapaisen alkavat

jäsenet jäykistyä kävely muuttua

kivuliaaksi.

Veri vyöryy laavana suonissa

vähä vähältä jäähtyen. Ilmeet kivettyvät

lukituissa taloissa.

Äkkiä peilistä katsoo äiti. Äitini!

Lasin takana hänen kasvojensa kaiku

suu auki jakamassa käskyjä, joita

kumpikaan meitä

ei enää

jaksa noudattaa.

Syksy heittelee pihatien täyteen kultaa

emmekä me tänään ole samoja kuin eilen.

Jospa tuhlaan

tämä väliaikainen valuutta?

Pidetään juhlat!”

Lydia Wideman (1920-2019) oli kotoisin Vilppulasta. Perhe muutti Mänttään, jossa oli hyvät hiihtomahdollisuudet harjoitella ja kilpailla. Lydia teki suomalaista naishiihtohistoriaa.  Hän voitti 10 kilometrin naishiihdon ensimmäisen olympiakullan Oslossa vuonna 1952. Hiihtouransa päätyttyä Lydia toimi naishiihdon valmentajana ja Suomen Hiihtoliiton asiantuntijana. Hän edusti SVUL:n seuraa Mäntän Urheilijoita ja sittemmin Tampereen Pyrintöä.

Kultaa Oslossa vuonna 1952

Naishiihdosta tuli Suomessa yleisön suosikkilaji vasta 1940-luvulla. Suomen Hiihtoliitto ja TUL järjestivät tahoillaan kilpailuja. Laji vaatii idoleita ja menestyjiä päästäkseen kansan suosioon. Kansainväliset kilpaladut aukenivat, kun Ruotsin ja Suomen kansalliset hiihtoliitot tekivät yhteistyötä naishiihdon saamiseksi arvokisojen ohjelmistoon. Ja ihme ja kumma, norjalaiset vastustivat. Tätä ennen lobattiin Keski-Euroopassa järjestämällä naishiihdon esittelykierroksia. Naisten hiihto hyväksyttiin vuonna 1948 Kansainvälisen hiihtoliiton (FIS) ohjelmaan.

Vuoden 1952 talviolympialaisissa 23.2.1952 Oslossa nähtiin naisten 10 kilometrin hiihtokilpailu ensimmäisen kerran olympialaisten historiassa. Kultaa voitti 31-vuotias Lydia Wideman (voittoaika 41.40), hopeaa Mirja Hietamies (42.39) ja pronssia Siiri Rantanen (42.50). Kolmoisvoitto suomalaisille naisille! Lydia Wideman on vuonna 1999 kertonut urheilu-uransa alkuvaiheen vaikeuksista seuraavaa: ”Me mentiin esikisoihin ja norjalaiset ei hyväksyny naisten urheilua ja kuitenkin niitten oli pakko ottaa se kisaohjelmaan. Ne ei tienneet, miten eri-ikäiset naiset pannaan kilpailemaan. Ne alko mua tunkee ikänaisiin, kun mä olin kolmekymmentävuotias, että musta tehdään ikänainen. No siitähän tuli hirvee meteli ja tohina, että ei se mikään ikänainen vielä ole. Lopulta päädyttiin naisten yleiseen sarjaan.”

Lydian lapsuus

Lydia Wideman syntyi Vilppulassa 17.5.1920. Hänen isänsä oli nimeltään Santeri (Aleksander) Wideman (1882-1959), paikkakunnalla tunnettu hiihtäjä, ja äiti Hilda Josefiina Wideman o.s. Pöytämäki (1886-1941). Perheessä oli  kymmenen lasta ja yksi ottolapsi. Nuorimmaiset olivat identtiset kaksoset Tyyne (lempinimi Typy) ja Lydia (lempinimi Lypy). Isä oli maanviljelijä ja puuseppä, elokuvateatterin vahtimestari.

Perhe muutti tehdaspaikkakunnalle Mänttään, jossa oli hyvät mahdollisuudet kilpailuun ja urheiluun. Suuret tehtaat järjestivät työntekijöilleen ja heidän perheilleen puulaakihiihtoja ja yleisurheilukilpailuja. Isän pitkillä koivusuksilla sisarukset opettelivat hiihtämään. Isä Santeri kannusti lapsiaan urheilemaan ja hiihtämään. He myös luistelivat, uivat, pelasivat pesäpalloa ja harrastivat yleisurheilua. Lydia ja Tyyne Wideman saivat hyvän lähdön urheilu-uriinsa. 1940-luvulle tultaessa Widemanin sisaruksia pidettiin naisten hiihdon suurlupauksina. Oikeassa olivat ennustajat. Tyyne (1920-1914) oli vuoden 1951 hiihtokuningatar ja identtinen kaksoissisar Lydia voitti hiihdossa olympiakultaa Oslossa vuonna 1952. Sisarukset kuuluivat pikkulottina Lotta Svärdiin. Tyynen sanoin: ”Eikä me lotissa muuten oltu, mutta me hiihdettiin [siellä].”  No, joka tapauksessa sisarukset olivat järjestön hiihtokilpailujen voittajahiihtäjiä.

Tuleva olympiavoittaja valmistautuu

1940-luvulla Lydia ja Tyyne Widemania pidettiin hiihdon suurlupauksina. Lydia edusti Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitossa (SVUL) Mäntän Urheilijoita ja sittemmin Tampereen Pyrintöä. Sisarensa Tyyne vaihtoi vuonna 1946 Työväen Urheiluliiton (TUL) alaiseen Mäntän Valoon monestakin syystä. Joista ehkä tärkein oli TUL:n hyvä hiihtovalmennus ja Gunnar. Tyyne nimittäin seurusteli ja solmi vuonna 1952 avioliiton TUL:n hiihtovalmentaja Gunnar Elovaaran (1911 – 1993) kanssa ja sai aviopuolisoltaan hyvää valmennusta.

Tyynen hiihtoura loppui sairastumiseen samana vuonna. Tosin tämä on Tyynen oma selitys hiihtouran lopusta. Lopettaminen oli hiihtolupaukselle joka tapauksessa katkera pala. Lydia Wideman aloitti järjestelmällisen harjoittelun 1947. Sisarensa Tyyne oli jo voittanut muutamia kilpailuja ja se antoi Lydialle lisää intoa ja uskoa harjoitteluun. Lydia muutti Tampereelle 1949 ja työskenteli urheilu-uransa ajan tiilitehtaan sihteerinä. Jo Mäntässä asuessaan hän oli työskennellyt Serlachiuksen tehtaan pääkonttorissa sihteerinä, johon tehdas oli hänet kouluttanut. Harjoittelua iltaisin työpäivän jälkeen kuten Siiri Rantasellakin. Jos ei lunta vielä ollut, hiihto sujui kuuran liukastamilla sänkipelloilla. Kesäisin soutua, heinätöitä, juoksua ja suunnistusta. Käsivoimiaan Lydia kasvatti vetelemällä tyhjistä pyöränkumeista tehtyä vetolaitetta.

Naishiihtäjät keskustelivat keskenään tehokkaista valmennusmenetelmistä. Tästä on myös Siiri Rantanen puhunut yleisesti. Naiset auttoivat toisiaan. Liitolta ei apua eikä neuvoja tullut. Naishiihtoon ei panostettu, vaan paino oli mieshiihdon puolella. Veli Saarinen (1902-1969) oli Hiihtoliiton päävalmentaja vuosina 1937–1968 ja toiminnanjohtaja 1947–68. Pitkä uran hiihdon parissa ja johtotehtävissä olisi mahdollistanut naisurheilun tukemisen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Naiset pääsivät vähitellen ulkomaanleireillä ja kilpailuihin. Mutta itse piti hoitaa kaikki. Välinehuolto oli mitä sattui, ja joskus sukset voideltiin jopa tahallaan väärin. Kilpailumatkat kotimaassa ja hiihtovälineet oli maksettava omalla rahalla. Lydialta jäivät muutamat Suomen mestaruushiihdot väliin, kun seura ei ilmoittanut häntä kilpailuihin. Myös palkinnoissa näkyi miesten ja naisten ero. Miesten palkinnot olivat mm. hopealusikoita, naisille saatettiin antaa vain pannunalusta ja appelsiini.

Lydia Wideman-Lehtonen muistelee Ilta-Sanomien haastattelussa 5.5.2010 seuraavasti: – Miesten touhuahan se oli. Rahaa ei siihen aikaan jaettu kenellekään, mutta muutkin palkinnot menivät naisilta sivu suun. Kerran kävin Ounasvaaralla ennen kisaa katsomassa, mitä naisten voittajalle oli luvassa ja pomppasin ilmaan, kun näin palkintopöydällä tusinan hopealusikoita. Voitin kisan, mutta pettymys oli valtava, kun minulle ojennettiin pannumyssy! Hopealusikat annettiinkin miesten kisan jaetulle nelossijalle. Miehille oli varattu vain neljä palkintoa, ja tasatilanteessa oli kuulemma pakko ottaa naisten voittajalta lusikat viidennelle miehelle. Ensimmäiset suuret kilpailunsa Lydia Wieman voitti Puijolla 1949. Olympiavuoden syksyn hän harjoitteli kovaa, mutta töidensä vuoksi ei päässyt mukaan Hiihtoliiton lumileirille. Olympiamatka oli vaarassa. Kova harjoittelu tuotti kuitenkin tulosta, ja viimeisissä olympiakatsastuksissa tammikuussa 1952 Lydia Wideman hiihti ylivoimaiseen voittoon ja varmisti olympiamatkansa. Veriarvoja hän korotti syömällä kauppahallista ostettua raakaa maksaa ja puolukkahilloa. Olympiakultaa tuli 10 km:n naisten hiihtokilpailussa Holmenkollenin raskaalla ladulla vuonna 1952. Lydia hiihti miesten hiihtoasu yllään! Ei ollut huoltojoukot tehtäviensä tasalla. Wideman voitti vuonna 1952 vielä SM-kullan sekä Salpausselän ja Ounasvaaran hiihdot, hiihtouran viimeiset.

Hiihtoura vaihtui työ- ja perhe-elämään 

Hiihto sai jäädä 32-vuotiaana. Kesällä 1952 Lydia meni naimisiin sotainvalidi ja sorvari Paavo Lehtosen (1921-1995) kanssa. He olivat tavanneet tansseissa. Perheeseen syntyi kaksi poikaa: Jarmo v. 1961 ja Kari v. 1962. Jarmo on DI ja Kari poliisi. Molemmista pojista tuli hiihdon nuorten Suomen mestareita Pyrinnön riveissä. Lydia teki töitä Vehmaisten tiilitehtaalla konttoristina ja Koukkuniemessä vanhainkodissa kanslistina. Eläkkeelle jäämisen jälkeen Lydia toimi Linnainmaan koululla iltavahtimestarina. Poikansa Jarmo Lehtonen muistaa äitinsä juosseen töihin ja takaisin kahdeksan kilometrin matkan vielä yli 60-vuotiaana.

Vapaa-aikana Lydia tapetoi ja maalasi kotinsa seiniä. Siskonsa Tyyne oli tapettitehtaalla töissä, joten tapetti-innostuksen kyllä ymmärtää. Hän maalasi myös tauluja, joita kodin seinillä oli nähtävissä ja meni taidekerhoon. Maalamisen jälkeen tuli laulu. Vielä 97-vuotiaanakin Lydia Wideman-Lehtonen pärjäsi yksin kodissaan Tampereella. Paras ystävä ja kilpakumppani oli ”Äitee” Siiri Rantanen, jonka kanssa Lydia matkusti vapaa-aikanakin sekä olympiamitalisti Hilkka Riihivuori. Wideman-Lehtonen vaikutti myöhemmin Suomen Hiihtoliiton johtokunnassa ja liittovaltuustossa, Hämeen piirin hiihtovalmentajana sekä Tampereen Pyrinnön seuratehtävissä. Hän sai Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon ensimmäisten joukossa vuonna 2000. Olympiavoittaja palkittiin myös Elämänura-palkinnolla Suomen Urheilugaalassa vuonna 2017.

Liikuntaneuvos Jarmo Hakanen, joka toimi Tampereen Pyrinnön toiminnanjohtajana vuosina 1987–2021, muistelee Widemania lämmöllä. Wideman toimi Pyrinnössä vuosikymmeniä erilaisissa tehtävissä. – Lydia oli  erinomainen seurahenkilö,  urheilu- ja tanssitapahtumien pääemäntä, josta kaikki pitivät. Hän oli tarkka ja teki aina jämptit talousyhteenvedot. Hän oli lämmin ihminen ja sydämellinen hyvänmielen levittäjä. Jarmo Hakanen teki aloitteen Tampereen kaupungille Lydialle omistetusta muistomerkistä, joka toteutui opetus- ja kulttuuriministeriön, Pyrinnön ja Tampereen kaupungin myötävaikutuksella. Widemanin muistomerkki on 2,4 neliön kokoinen reliefi muistolaattoineen ja sijaitsee Kaupin urheilupuiston uuden huoltorakennuksen ulkoseinässä Tampereella. Naisten maastohiihdon ensimmäinen olympiavoittaja Lydia Wideman-Lehtonen kuoli 13. huhtikuuta 2019 98-vuotiaana Tampereella. Hän nukkui pois rauhallisesti Hatanpään sairaalassa. Messukylän hautausmaalla Tampereella ovat toimittajat Arto Teronen ja Jouko Vuolle podcastissa muistelemassa hiihdon ensimmäistä naisolympiavoittaja Lydia Wideman-Lehtosta vuonna 2020. https://areena.yle.fi/podcastit/1-50526656

Helsinkiläinen Maila Hakala on ideoija, jolle kaikki on mahdollista. Hänen aloitteestaan Suomalaisen Naisliiton tiedotteet muuttuivat 1980-luvulla Minna-lehdeksi ja toiminta hetkeksi keksijävaltaiseksi. Ilmestyi Keksijä-Minna, ja naisliittolaiset osallistuivat pohjoismaisiin keksijätapahtumiin.   

Maila Hakala oli tuolloin Keksijäyhdistysten Keskusjärjestön toiminnanjohtaja. Vuonna 1989 hän perusti Naisten Idea- ja Keksintöliiton ja kaksitoista vuotta myöhemmin Quin-Suomi ry:n.   

Maila kertoo keksivänsä itsekin, mutta ei ole ehtinyt ideoitaan hyödyntää. Sitäkin ahkerammin hän on ohjannut innovatiivisia naisia ja matkustanut yli 35 vuotta eri puolille maailmaa kertomaan naisten keksinnöistä. Viimeisin suuntautui syyskuussa 2023 Islantiin kansainväliseen Global Wiin-konferenssiin.   

Maila Hakala on paljasjalkainen helsinkiläinen. Hän syntyi 18. elokuuta 1939 Olavi ja Elli Pekkarisen (o.s. Rinkinen) perheen esikoisena. Äiti oli vauraan maalaistalon tytär Vuoriniemeltä, joka kuului ennen Säämingin kuntaan, mutta on nykyään osa Savonlinnaa. Hän kävi emäntäkoulun Somerolla. Muutettuaan Helsinkiin hän sai työpaikan, mutta avioitui pian paljasjalkaisen helsinkiläisen, liikealalla toimivan Olavi Pekkarisen kanssa, ja jäi kotirouvaksi. Nelihenkinen perhe asui Vallilassa.   

Suru kohtasi Pekkarisen perheen vuonna 1944, kun isä menehtyi 31-vuotiaana keuhkotautiin. Leskeksi jäänyt äiti kävi kampaamokurssin ja perusti oman liikkeen.  

Uteliaisuus isän ja isoäidin perintönä 

Maila kertoo olleensa ”isän tyttö” ja hänelle läheinen. 

”Isäni oli varsin monipuolinen: harrasti pikaluistelua ja pelasi pesäpalloa mestaruussarjassa, opiskeli esperantoa ja pikakirjoitusta, soitti pianoa, piirsi ja kehitteli valokuviaan, rakensi oman kideradionkin”, Maila kertoo ja lisää suvussa kerrotun, että isä kävi katsomassa piirretyn elokuvan Lumikki ja seitsemän kääpiötä seitsemään kertaan. 

”Isä oli diletantti *) monella eri alalla kuten minäkin, mutta myös yhteiskunnallinen vaikuttaja – hän ja hänen veljensä olivat tunnettuja fennomaaneja **). Isäni oli myös yrittäjä, minkä olen saanut veren perintönä. Samoin uteliaisuuden, joka on vienyt minut milloin Kehittyvän ajattelun -seminaariin ja öljyvärimaalauskurssille, milloin taas opiskelemaan psykodraamaa, rajatietoutta ja bioenergiaa.” 

Äitinsä Maila muistaa naisasianaisena, joka ihaili Hella Wuolijoen luomaa Juurakon Huldaa ja oli avustajana Vallilan työväenteatterissa. Tyttärelleen hän teroitti aina koulutuksen tärkeyttä ja sitä, ettei pidä tuudittautua miesten varaan. Äiti kuoli vuonna 1974 vain 63-vuotiaana.

Lapsuudestaan Maila muistaa vahvat naiset, lesket ja naimattomat, joiden keskellä hän kasvoi. ”Jaoimme kotityöt, ja 15-vuotiaana valmistin perheelle ruoat. Opin jo lapsena omatoimiseksi ja selviytymään ns. miesten töistä. Loin lantaa navetasta, sahasin ja pilkoin puita mummolassa. Opettelin lypsämäänkin, vaikka olin kaupunkilaistyttö. Ympärillä ei ollut miehiä; isäni oli kuollut, samoin hänen kaksi veljeään, hekin keuhkotautiin. Äitini veljistä kaksi oli kaatunut sodassa, äitini isä oli kuollut, samoin isäni isä.” 

Myös isoäiti, Adele-mummo, oli Mailalle rakas. 

”Olin isovanhempieni luona Hattulassa jo sota-aikana Helsingin pommituksia paossa ja myöhemmin kesäisin”, Maila muistele ja jatkaa, että mummo osasi kaikkea, mitä luontaistaloudessa tarvitsee: nyplätä pitsiä, tehdä saippuaa, mämmiä, karkkeja… ”Hän oli luonteeltaan kokeilija; hän viljeli muun muassa pellavaa letossa. Ilmeisesti hän oli myös visionääri, koska näki kaunista erikoisen muotoisissa kivissä ja käppyräisissä oksissa, joita toi uunin kranssille. Talossa oli lehmiä, hevonen, kanoja ja lampaita. Mummo järjesti meille lapsille seikkailuretkiä ja pelasi kanssamme marjapussia.”      

x) Diletantti on johonkin tieteen tai taiteen alaan perehtynyt henkilö, jolla ei ole ko. alan muodollista koulutusta. Sen synonyymejä ovat harrastelija tai amatööri kiinnostuksen ja innostuksen mukaan. 

xx) Fennomaanit taistelivat 1800-1900-luvuilla suomen kielen aseman parantamiseksi ja pyrkivät osoittamaan Suomen kansakunnaksi, jonka kieli olisi suomi. 

Hajamieliset ovatkin lahjakkaita

Lapsuudestaan Maila muistaa myös tanssikiellon, jota uhmattiin järjestämällä kotitansseja, sekä mustan pörssin. Hänen mieliharrastuksiaan olivat kirjoittaminen, piirtäminen ja pianonsoitto. Luonnettaan hän kuvaa pikkuvanhaksi, mietiskeleväksi ja hajamieliseksi. ”Olin jo nuori aikuinen, kun minulle selvisi, että hajamieliset ovatkin lahjakkaita. Sitä ennen olin tuntenut itseni jotenkin vajavaiseksi.”

Keskikoulun Maila kävi Helsingin toisessa tyttökoulussa, lukion Vaasanrinteen lukiossa, josta pääsi ylioppilaaksi 1959. Sen jälkeen oli monta alaa, minne hän mieli. ”Halusin Ateneumiin ja yliopistoon lukemaan psykologiaa tai luonnontieteitä. Päätin kuitenkin hankkia merkonomin paperit Kauppaopiston ylioppilasluokalta, joka kesti tuolloin vain syyskuusta toukokuuhun. Sen jälkeen sain helposti työpaikan ja pystyin kustantamaan opiskeluni Kauppakorkeakoulun kirjeenvaihtajalinjalla. Se oli johdatusta, ei suunniteltua”, hän tiivistää ammattinsa valinnan.  

Ekonomiksi valmistuttuaan Maila oli töissä muutamassa yksityisyrityksessä, avioitui vuonna 1960 ja sai kaksi lasta, tytön ja pojan. Sukunimi muuttui ensin Pekkarisesta Pakariseksi ja avioeron jälkeen uuden avioliiton myötä Hakalaksi. Avioiduttuaan hän työskenteli puolisonsa Erkki Hakalan perustamassa erikoisteräksiä maahan tuovassa firmassa työntekijänä ja osaomistajana.  

Maila toi keksijäteeman Naisliittoon   

Suomalaiseen Naisliittoon Maila tutustui 1970-luvun alussa tuttavansa Liisa Larjamon houkuttelemana ja liittyi sen Helsingin osaston jäseneksi vuonna 1973.  

Pysyvän jäljen Naisliittoon hän jätti 1980-luvulla, jolloin Minna-lehti sai nykymuotonsa ja keksijäaate valaisi liiton.  

Ajatus omasta lehdestä oli herännyt Naisliitossa edellisen vuosikymmenen lopulla. ”Kuuluin lehden toimitusneuvostoon ja olin jo silloin ideoija, jolle mikään ei ollut mahdotonta, ellei toisin todistettu. Niinpä ehdotin liitolle, että Minna-tiedotteet muutetaan lehdeksi, joka postitetaan kaikille jäsenille.”

Naisliiton puheenjohtajana oli tuolloin Raija Virtanen, avarakatseinen ja uusia toimintamuotoja hakeva opettaja. Raija hyväksyi Mailan ehdotuksen, ja Maila aloitti työt: kirjoitti ja toimi lehden päätoimittajanakin.  Maila Hakala toi liittoon myös keksijäteeman. Hän oli toiminut vuodesta 1980 Keksijäyhdistysten Keskusjärjestön, KEKEn, ensimmäisenä naistoiminnanjohtajana, ja toimittanut Keksintöuutiset-lehteä. Liittoon kuului tuolloin 700 jäsentä, joista naisia vain kymmenkunta. Keksintöideoistakin vain 1–2 prosenttia oli naisten. Kun hän oivalsi sen, hän alkoi puhua naisille keksimisestä, vaikka termi oli heille vieras. Eivätkä keksinnöt Naisliiton enempää kuin muidenkaan naisjärjestöjen toimintaan kuuluneet. 

Mutta pian kuuluivat, sillä vuonna 1988 ilmestyi Keksijä-Minna. Lehti oli varsin ajankohtainen, sillä samana vuonna vietettiin Pohjoismaisen tekniikan vuotta. 

Keksijä-Minna oli myös ensimmäinen naiskeksijöistä tehty julkaisu Suomessa. Sivuja oli peräti 36, painos 2 000 kappaletta ja se käännettiin ruotsiksi. Maila Hakala hankki lehteen ilmoitukset, jotka kattoivat sen kulut. Keksijä-teema siivitti myös naisliittolaisten osallistumista Oslon Naisasiaforumiin, jossa he jakoivat Keksijä-Minnaa ja järjestivät pienoisseminaarin aiheesta Nainen keksijänä, 

Oslon Forumin-naisseminaari oli naiskeksijöiden pohjoismaiselle yhteistyölle tärkeä tapahtuma. ”Solmimme siellä hyviä suhteita, joiden pohjalle rakentui toimiva verkosto”, Maila painottaa.    

Naisliiton naiskeksijäteema huipentui saman vuoden lopussa tiedotustilaisuuteen, jossa Helsingin Keksinnöt ry:n herroille kerrottiin Aurorankadulla naisasioista. Naisliiton Helsingin osasto avusti myös KEKEn tutkimushankkeita.   

Aktiivi tasa-arvoasioissa ja lomapaikankin hankinnassa  

Vaikka tasa-arvovaatimukset alkoivat 1980-luvun Suomessa toteutua, itse laki miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta viipyi. Samoin naispappeus, josta Naisliitossa oli puhuttu 1910-luvulta lähtien. Vuonna 1985, jolloin siitä keskustelu kävi kuumana, Maila kysyi Minnassa provokatiivisesti, miksi ihminen ei kelpaa sellaiseen keskinkertaiseen tehtävään kuin papin virkaan vain siksi, että on nainen. Samassa kirjoituksessa hän totesi, että Naisliiton tulee seurata ja tukea niin naispappeuden kuin samapalkkaisuuden toteutumista kannanotoin ja valistamalla.  

Molemmat vaatimukset ovat toteutuneet. Naispappeus hyväksyttiin vuonna 1986, samoin tasa-arvolaki. 

Naisliitto vaati jo tuolloin, että tasa-arvokoulutusta on kohdistettava ei vain naisiin vaan miehiinkin. Eikä vain Suomessa, vaan myös kansainvälisesti. Tässä liitto palasi perusajatukseensa, jonka mukaan sen on oltava rakentava tasa-arvojärjestö.

Tuolta ajalta Maila muistaa myös Jyväskylän kesän 1987 ja sen yliopiston alueella järjestetyn naisasiaseminaarin, jonne naisjärjestöjä pyydettiin tekemään näyttely teemasta tasa-arvo ja luovuus. ”Innostuimme Naisliitossa, luimme Naisten Ääntä, pakkasimme ´hirveän´ määrän kirjoja ja itsemme umpipakettiautoon, jolla hurautimme Jyväskylään. Hämmästyksemme oli suuri, kun olimme ainoa naisjärjestö, joka rakensi näyttelyn.” 

Jyväskylän seminaarissa Maila oivalsi, että vaikka naisten luovuutta oli tutkittu eri aloilla, naiskeksinnöt odottivat selvittämistä. ”Tunsin, että velvollisuuteni keksintötoiminnan asiantuntijana oli tehdä se.”

Jyväskylän kesän näyttelyyn kävi tutustumassa naisliittolaisia Alatornion, Helsingin, Jyväskylän, Kuopion ja Tampereen osastoista. Jyväskylän jälkeen näyttely siirtyi vielä Ouluun ja seuraavana vuonna Tornioon.  

Maila Hakala oli aktiivinen myös hankittaessa lomapaikkaa Naisliiton Helsingin osastolle.

1980-luvun alkaessa osaston taloudellinen tilanne oli tyydyttävä ja sen edetessä jopa hyvä. Kassaan alkoi kertyä ylimääräistä rahaa, sillä sijoitukset tuottivat hyvin. Osaston kirjanpitäjä ja toiminnantarkastaja huomauttivat, ettei rahaa pidä vain kerätä, vaan käyttää sitä toimintaan. Niinpä osasto päätti toteuttaa jo vuosia eläneen unelmansa ja hankkia lomapaikan, jota jäsenet voisivat pientä korvausta vastaan vuokrata itsensä ja perheittensä virkistykseksi. Kun selvisi, että Lapin lomamökin hinnalla saa sellaisen etelän auringosta, delegaatio lähetettiin ´rahapussin´ kera matkaan. 

Kuin satakielen laulu -kirjassa Paula Starck kertoo, että kolme naisliittolaista – hänen lisäkseen Maila Hakala ja Kerttu Laakso – lähtivät helmikuussa 1992 Portugalin Algarveen. Sieltä, läheltä Logos-kaupunkia löytyi huoneisto, johon kuului olohuone, pienoiskeittiö sekä kaksi makuu- ja kylpyhuonetta. Hinnaltaan se oli sopiva ja niin houkutteleva, että Maila suunnitteli jo vieraskirjankin. Mutta, mutta… Suomeen palattuaan he päättivät olla ostamatta huoneistoa, minkä osaston johtokunta myöhemmin hyväksyi. Se oli viisas päätös, sillä pankkikriisi ja sitä seurannut lama romahduttivat pankki- ja teollisuusosakkeiden arvon. 

Maila Hakalan toiminta ei keskittynyt vain Naisliittoon ja Suomeen, sillä 1980-luvun lopulla hän oli kansainvälistä vaihto-ohjelmaa sosiaalialan ammattilaisille järjestävän yhdistyksen Counsil of International Fellowshipin, CIFn, isäntäperherenkaan jäsen. Vieraista valtaosa tuli entisistä IVY-maista, missä naisten asemasta ei puhuttu, ja kehitysmaista. He vierailivat myös Aurorankadulla, jossa heille kerrottiin, miten naisten asema on Suomessa kehittynyt. 

Innovaatiokulttuuri ei kuulunut naisille

Keksijä-Minnan innoittamana Maila Hakala perusti vuonna 1989 Naisten Idea- ja Keksintöliiton, NIKLn, jota johti kymmenen vuotta.  

Maila toteaa, ettei hänestä olisi tullut naiskeksijöiden edun ajajaa ilman tukijärjestöä, Naisliittoa. ”Tuskin minulle olisi ollut mahdollista yksinäisenä Don Quijotena aloittaa valtakunnallista projektia naisten keksintötoiminnan edistämiseksi. Suomalainen Naisliitto ja sen Helsingin osasto olivat edistyksellisiä järjestöjä ja toimivat kanssani edelläkävijöinä. Innovaatiot ja niiden edistäminen olivat tuolloin miesten reviiriä. Innovaatiokulttuuri ei kuulunut naisille, sillä heiltä katsottiin puuttuvan keksijän identiteetti. ”

NIKL on ensimmäinen virallisesti Euroopassa rekisteröity naisten keksijäyhdistys, ja siihen kuului enimmillään yli 80 naista. Se sai myös paljon julkisuutta. Lehdet kertoivat liitosta ja kauppa- ja teollisuusministeriö, KTM, myönsi vuonna 1990 tiedotukseen 50 000 silloista markkaa. Sillä järjestettiin näyttelyt Vantaan Heurekaan, Helsingin Wanhaan Satamaan ja Tampereen Pirkka-halliin sekä julkaistiin Ilo keksiä -lehti nro 2 ja kirja Naiskeksijöiden muotokuvia.  Seuraavana vuonna Naisjärjestöjen Keskusliitto järjesti Ilo olla nainen -tapahtuman Wanhaan Satamaan, minkä yhteydessä oli Naisliiton Minna Canth -seminaari teemanaan Keksivä nainen on luonnonvara. Antia täydensi pienehkö naisten keksintöjä esittelevä näyttely, jonka väitettiin olevan laatuaan ensimmäinen maailmassa.

Vuonna 1999 NIKL suuntasi naisille KTMn ja Keksintösäätiön tuella valtakunnallisen ideakilpailun, johon saatiin 121 ehdotusta. ”Ne näkyvät vuoden 2002 tilastossa 40 astetta ylöspäin kohoavana käyränä”, Maila kehaisee.  

Julkisuudesta huolimatta nais- ja myös mieskeksijöitä pidettiin tuolloin Mailan mukaan ´kummajaisina´, joista vaiettiin, vaikka innovaatioiden merkitystä korostettiin laadittaessa kansallisia innovaatiostrategioita ja ne mainittiin lähes päivittäin hallituksen kannanotoissa. ”Poliitikot puhuivat innovaatioista, mutta keksijöitä ei otettu komiteoihin, joissa strategioita laadittiin. Media taas käytti ´keksijöitä´ viihteenä. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematon sotilas -kirjassa kerrotaan sotamies Aarne Honkasesta, joka tuli jatkosotaan aseenaan kaaripyssy, julisti olevansa keksijä ja suunnittelevansa ikiliikkujaa.”  

Silti KEKEssä törmättiin joskus poliitikkoihin, jotka rohkenivat tulla keksijöiden pariin.  Tunnetuin heistä on presidentti Mauno Koivisto, jota Maila pyysi vuoden 1983 Innovaatiomessujen suojelijaksi. Pyyntöön liittyy pieni anekdootti: ”Presidentti soitti toimistoomme ja halusi puhua kanssani. Minulla oli juuri silloin kokous, joten pyysin sattumalta toimistossa ollutta mieskeksijää vastaamaan puheluun ja kertomaan, että otan yhteyttä heti kun vapaudun. Kokouksen päätyttyä kysyin, kuka soittaja oli. Keksijä vastasi lakonisesti: ´Se sanoi olevansa tasavallan presidentti´”. 

Keksintötietoa eri puolille maailmaa 

NIKLn perustaminen ja puheenjohtajuus vei Maila Hakalaa ympäri maailmaa. Sama toistui hänen ollessaan QUIN-Suomi ry:n puheenjohtajana. 

”Kun on keksijöiden kanssa, ei tiedä mistä itsensä löytää”, hän hymyilee muistellessaan kymmeniä matkojaan eri puolille maailmaa.

Matkat alkoivat vuonna 1988 eli pian sen jälkeen, kun Maila oli aloittanut työnsä naiskeksijöiden esiin tuomiseksi Suomessa. Uutinen tästä levisi Geneveen, missä International Federation of Inventors Associationsin, IFIAn, sihteeristö tuolloin oli. Järjestöön kuului yli sata maata, ja Suomea siellä edusti Keksijäyhdistysten Keskusliitto.

IFIA suunnitteli tuolloin naisten aktivoimista keksintöjen tuottajiksi. Tähän tarvittiin pätevä nainen, Maila Hakala, joka valittiin lokakuussa 1988 Pekingissä keksintö- että naisasian asiantuntijaksi IFIAn hallitukseen ilman, että suostumusta häneltä edes kysyttiin. ”Tehtävänäni oli selvittää, miksi naiset ovat aliedustettuina innovaatioalalla.” 

Näin naiskeksijöistä tuli Mailalle loppuelämän missio. Ja tärkeä; olihan maailma täynnä maita, missä naiskeksijöistä ei tiedetty mitään.    

Jo samana vuonna Maila kutsuttiin Malesian Kuala Lumpuriin asiantuntijaksi auttamaan keksijäyhdistyksen perustamista. Viisi vuotta myöhemmin hän oli jälleen Malesiassa suunnittelemassa seminaaria naiskeksijöille ja seuraavana vuonna World Intellectual Proporty Organisationin, Wipon, edustajana viemässä sinne palkintoa maan parhaimmalle naiskeksijälle. ”Mieleeni on painunut myös Monaco, jonne minut kutsuttiin vuonna 1996 Euroopan parhaan ympäristökeksinnön saajan, mikrobiologian professori Mirja Salkinoja-Salosen kanssa”, Maila kertoo ja lisää, että itse prinssi Albert jakoi palkinnot. ”Tunisiassa taas osallistuin maan ensimmäiseen keksijöiden ympäristökonferenssiin ja Madridissa Mujeres Innovadoras -tapahtumaan. Varsovassa puhuin nuorista keksijöistä, sillä Puola halusi rohkaista kouluja järjestämään keksijätapahtumia.”

Kielenä oli useimmiten englanti. Matkarahaa Maila kertoo saaneensa kauppa- ja teollisuusministeriöltä ja sen seuraajalta työ- ja elinkeinoministeriöltä sekä ympäristöministeriöltä, joskus päivärahaa KEKEltäkin”.  

Maila Hakala oli aktiivinen myös Suomessa: ”Johdin työryhmiä muun muassa elokuussa 1990 Tampereella, jonne tuli naiskeksijöitä eri puolilta maailmaa kansainvälisen keksijäjärjestön IFIAn ja YKn Maailman henkisen omaisuuden järjestön, WIPOn, järjestämään symposiumiin”. 

Mahtava naisenergian näytös Pekingissä

Vuonna 1995 Maila Hakala osallistui Suomen Keksijänaisten edustajana – ja ainoana naisliittolaisena – neljänteen YK:n naisasiakonferenssiin Pekingin Huairoussa, jonne hän järjesti naiskeksijöiden kansainvälisen näyttelyn sosiaali- ja terveysministeriön ja Pohjoismaiden Kulttuurirahaston tuella.  

Konferenssi oli jatkoa vuoden 1985 Nairobin ja sitä edeltävälle vuoden 1975 Meksikon konferenssille ja viimeinen laatuaan. Mailan mukaan se oli ”mahtava naisenergian manifestaatio, uskoa ja toivoa antava naisvoiman näytös”. Tapahtumia oli 4 000, vapaita kansalaisjärjestöjä 2 000 ja osallistujia 36 000, joiden joukossa muutama mieskin osoittamassa tukeaan naisten ja lasten puolesta. Heistä Maila muistaa miehen, joka kutsui hänet illalliselle esiliinana sihteerinsä – illan aloitti Sibeliuksen Finlandia – vei muureille, kiellettyyn kaupunkiin ja teehuoneeseen. ”Suomi kiinnosti häntä, samoin se, mitä kiinalaisista Euroopassa ajatellaan.”   

Suomessa taas oltiin kiinnostuneita itse konferenssista. Muun muassa Hufvudstadsbladet haastatteli Mailaa ja julkaisi jutun kuvan kera etusivullaan. Myös Minna-lehdessä oli iso juttu tapahtumasta, jonka osanottajien kirjosta hän kirjoitti näin: ”Upeita, pitkiä, suoraselkäisiä, ylväitä ja avoimia mustia naisia Afrikasta, jotka hyllyvine lanteineen värikkäissä, hulmuavissa asuissaan vangitsevat katseen, siroja ujoja Intian naisia sareissaan, peitettyjä musliminaisia, tiibettiläisnaisia värikkäissä kansallisasuissaan, joukossa eurooppalaisia naisia shortseissa, verryttelyasuissa tai jakkupuvuissaan – kaikki suloisessa sekamelskassa, kuka kiirehtimässä johonkin seminaariin tai näyttelyyn, kuka myymässä maansa turistituotteita matkakassan kartuttamiseksi, kuka ostamassa, kuka menossa katsomaan jotain mielenosoitusta, kuka valmistautuakseen osoittamaan mieltä muiden mukana, kuka istahtamassa rappusille kipristelemään kävelemisestä turvonneita varpaitaan…”

Keksintöalan tietotaitoa myös Viroon

Maila Hakala on vienyt keksintöalan tietotaitoaan myös naapurimaahamme Viroon. Itse asiassa hän on ensimmäisiä suomalaisia, joka loi virolaisnaisiin kiinteät suhteet. 

Tämä tapahtui 1980-luvulla Tukholman Skapa-messuilla, jossa virolaisilla oli osasto. Kun NJKL järjesti vuonna 1990 Wanhassa Satamassa messut, Maila kutsui virolaiset mukaan ja oli aloitteellinen, kun Naisliitto järjesti vuonna 1991 Baltia-seminaarin. Siihen osallistui monia Baltian johtavia naisia, muun muassa Virosta peräti kolme ministeriä.  

”Se oli ratkaisevan tärkeää tiedonvaihtoa”, Maila muistelee. ”Suomalaiset kuulivat, millaista Baltian naisten arki on ollut neuvostomiehityksen aikana, ja baltit puolestaan, miten suomalaiset naiset ovat eläneet.” 

Seuraavana vuonna ilmestyi Minnan erikoisnumero, jossa raportoitiin Baltia-seminaarin antia. Samana vuonna naisliittolaisia kävi Virossa. Vierailu, johon osallistui Mailan lisäksi seitsemän naista, oli nelipäiväinen. Se alkoi illanvietolla varaympäristöministeri Eva Kraavin kodissa ja päättyi Naisliiton järjestämään vastaanottoon virolaisille ystäville. ”Kävimme Viron eduskunnassa, Kirovin kolhoosissa, kahdessa vanhainkodissa, Palavan kiven tehtaalla sekä vajaamielisten ja invalidien laitoksessa”, Maila muistelee ja lisää, että mukana oli naisia myös Liettuasta ja Latviasta, josta muun muassa Suomen suurlähettiläs, tietokirjailija Anna Zigure. 

Tapahtuman seurauksena Eesti naine -aikakauslehden toimittaja Hille Karm tuli viikoksi Aurorankadulle tutkimaan naiskirjallisuutta. Seuraavana vuonna Naisliitto järjesti Helsingissä seminaarin, jossa pohdittiin naisten asemaa Baltian maissa. 

Yhteistyö naapurimaan keksijänaisten kanssa jatkui – ja jatkuu edelleen. Esimerkiksi vuonna 2006 suomalaiset osallistuivat Tallinnan Teknisen korkeakoulun rakennusalan seminaariin, seitsemän vuonna myöhemmin järjestivät Helsingin Tuglas-seuran kanssa innovatiivisten naisten miniseminaarin ja keksintönäyttelyn sekä vuonna 2014 Tallinnaan Pohjoismaisen yhteisseminaarin, jonka teemana oli keksinnöt. Vuonna 2017 Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan yhdistyksessä oli keksintöilta, jossa esiteltiin suomalais- ja virolaisnaisten innovaatioita. Virolaiskeksintöjä oli esillä myös Kansainvälisenä naisten päivänä 2022 Menestystä innovaatioilla -webinaarissa, jonka Quin-Suomi järjesti Suomalaisen Naisliiton Helsingin ja Hämeenlinnan yhdistysten kanssa Hämeen ammattikorkeakoulussa, HAMKssa.  

Naisten verkosto Quin-Suomi syntyy 

Vuonna 1999 Maila Hakala jätti Naisten Idea- ja Keksintöliiton toiminnan uudelle hallitukselle ja aloitti pohjoismaisen keksijäverkoston rakentamisen ruotsalaisten keksijänaisten kanssa ja Pohjoismaiden ministerineuvoston avustuksella. Jo kaksi vuotta myöhemmin perustettiin QUIN-yhdistykset***) Suomeen, Ruotsiin, Tanskaan, Islantiin ja Eestiin.   

”Quin-Suomi ry perustettiin edistämään suomalaisten naisten innovatiivisuushankkeita ja edustamaan Suomea verkoston kansainvälisessä yhteistyössä”, Maila Hakala kertoo ja lisää, että rahoituksen hankkiminen on ollut järjestön ykköstöitä. 

Quin-Suomella ei ollut – eikä edelleenkään ole – omaisuutta enempää kuin sen edeltäjälläänkään. Kaikki hankkeet toteutettiin julkisin varoin vuoteen 2014, jolloin valtio poisti budjetistaan kaiken yksittäisille keksijäjärjestöille suunnatun rahoituksen. Sen seurauksena patenttihakemusten määrä väheni merkittävästi.    

Uuden yhdistyksen ensimmäisiä töitä oli suunnitella ja hankkia rahoitus Tuulia-projektille, joka on ensimmäinen naisten innovatiivisuutta edistävä valtakunnallinen hanke Suomessa. Siihen kuului Naisten pohjoismainen tekstiilikeksintöjen näyttely, joka järjestettiin Design Forum Finlandin tiloissa Helsingissä syyskuussa 2003. Näyttely oli avoinna kymmenen päivää ja sai kävijäennätyksen: yli 3 000 kävijää, joiden joukossa oli myös presidentti Tarja Halonen. Yhteistyökumppanina oli Keksintösäätiö, rahoittajina työ- ja elinkeinoministeriö, EU ja Pohjoismainen Kulttuurirahasto. 

Kuusi vuotta myöhemmin Helsingissä Säätytalolla pidetyn kansainvälisen Euroopan innovatiivisten naisten EUWIIN-konferenssin ja näyttelytapahtuman yhteistyökumppaneina olivat työ- ja elinkeinoministeriö, TEKES (nykyinen Business Finland), opetus- ja kulttuuriministeriö, Patentti- ja rekisterihallitus, Keksintösäätiö, Naisyrittäjyyskeskus, Nokia ja Helsingin kaupunki.    

Yhteistyökumppaneista Maila Hakala kiittelee erityisesti Patentti- ja rekisterihallituksen, PRHn, johtoa ja henkilökunnan työpanosta: ”He ovat olleet mukana muun muassa pohjoismaisissa seminaareissa, valtakunnallisissa naisten ideakilpailuissa ja naisten keksintönäyttelyssä Innogalleriassa vuonna 1999 sekä Suomalainen nainen 100 vuotta keksijänä ja kansalaisena-näyttelyssä vuonna 2006.” 

PRH on osallistunut näkyvästi myös vuosina 2019–2023 Kansainvälisenä naistenpäivänä järjestetyissä innovaatioseminaareissa Laurean ammattikorkeassa, Espoossa, PRHn toimitiloissa Helsingissä, Hämeen Ammattikorkeakoulussa Hämeenlinnassa ja Vantaan kaupungin tiloissa Tikkurilassa. 

Quin-Suomi on saanut edeltäjiensä tavoin paljon julkisuutta. ”Tuoreimpia on Alfa-TV:n vuonna 2019 tekemä ohjelma innovoinnista”, Maila kertoo ja jatkaa, että kaksi vuotta myöhemmin Tekniikka ja Talouslehti haastatteli keksijä Siru Hannulaa innovoinnista. Sysäyksen haastatteluun antoi Quin-Suomen 20-vuotisjuhla, jota vietettiin marraskuussa 2021 Katajanokalla tietokirjailija Asta Raamin kodissa.  Tuoreimpia Quin-Suomen tapahtumia on keväällä 2023 järjestetty Vantaan Naistenpäivän keksijänäyttely, jonka teemoina olivat tasa-arvo ja naisten keksijärohkeus. Mielenkiintoa on herättänyt myös keksijöiden osuus TV-ohjelmasarjassa Tosi suomalaisuutta etsimässä keväällä 2023. 

***) Quin-lyhenne tulee sanoista Quinnliga Uppfinnare i Norden.  

Naisilla paljon kehityskelpoisia ideoita

Kilpailuista Maila Hakala muistaa erityisesti Naisten idea ja keksintöliiton järjestämän Naisten valtakunnallisen ideakilpailun vuonna 1999. Ehdotuksia tuli 121. Eikä mitään huuhaata, vaan kehityskelpoisia ideoita. 

”Naisilla on ideoita, mutta ne pitää nostaa esille ja niistä pitää puhua”, Maila toteaa ja jatkaa, että naisten keksinnöt ovat usein alueilta, joilla he toimivat, vaikuttavat ja jopa muuttavat maailmaa. ”Esimerkiksi tiskikone on naisen keksimä, samoin astiankuivauskaappi, kestovaipat ja nyhtökaura. Tuoreempia taas ovat hajuton biojäteastia, heijaava lasten patja, vaatelaastari ja sairaaloissa käytettävä älyneula”, Maila luettelee ja lisää, että ”miehisempiäkin” naisten keksintöjä on. ”Sarjakeksijä Aino Mustonen (ent. Heikkinen) palkittiin vuonna 1987 turvebetonin kehittäjänä ja vuonna 2007 Berliinissä tekstiilibetonista, jota on käytetty maanjäristyksen tuhoamien hätäapuasuntojen rakentamiseen. Viimeisin palkinto on hänen vuonna 2023 kehittämänsä ratkaisu kaivosten jätevesiongelmiin.”                                                          

Naisten keksintöjä omitaan Mailan mukaan myös ilman lupaa. ”Liian usein nainen on jätetty – ja edelleen jätetään – taistelemaan oikeuksistaan yksin. Keksijän oikeuksien turvaamiseksi tarvitaan hyviä käytäntöjä, eettisiä normeja ja toimivaa oikeusturvajärjestelmää”, hän painottaa. 

Lopuksi Maila ohjeistaa keksijänaista näin: ”Jos Sinulla on hyötyidea, älä sivuuta ideaasi olankohautuksella. Usko itseesi ja keksintöösi. Sijoita tarpeellinen määrä aikaa ja energiaa idean katsastukseen.  Älä kerro ideastasi ilman salassapitosopimusta äläkä julkista keksintöä ennen sen suojausta. Rekisteröi keksintö omiin nimiisi. QUIN-Suomen piirissä toimii kokeneitten naisten mentoriryhmä, jonka neuvoilla voit välttää virheitä ja hyödyntää keksintöäsi.”  

Työ innovatiivisten naisten hyväksi jatkuu

”Naiskeksijöiden tulo ulos kaapista” on Maila Hakalaa lainaten jo trendi. Nähtäväksi jää, milloin se on megatrendi. Kun naisten osuus patentin saaneista vuonna 1987 tehdyn tutkimuksen mukaan oli 1–2 prosenttia, se oli vuonna 2019 ministeri Mika Lintilän mukaan jo yli 12 prosenttia. Maila uskoo, että naisten osuus on jo nyt enemmän. Se vaatii kuitenkin seurantaa eli tilastotietojen päivitystä.   

Maila Hakalan aktiivisuus keksintöalalla on huomattu sekä Suomessa että maailmalla. Vuonna 2008 hän sai Suomalaisten keksijöiden tukiyhdistys ry:n, SKTYn, Elämäntyön Konsta -palkinnon ja tänä vuonna hänet nimettiin SKTYn kunniajäseneksi. Tärkein on kuitenkin vuonna 2017 Italiassa Barissa annettu Globalwiin (Global Women Inventors and Innovators Network) elämäntyö-palkinto. Hänen lisäkseen sen on saanut vain Anne-Mari Rannamäe, Quin Estonian perustaja ja puheenjohtaja.   

Nykyään Maila Hakala on Quin-Suomi ryn tiedottaja. Puheenjohtajuus vaihtui 2010-luvun alussa, jolloin yhdistyksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin vuoden 2009 eurooppalainen keksijänainen -palkinnon voittanut Eija Pessinen, ja Maila siirtyi rakentamaan kansainvälisiä verkostoja. Mutta edelleen Maila seuraa kiinteästi keksintömaailmaa. Ja matkustaa. Viimeisin matka suuntautui tämän vuoden syyskuussa Reykjavikiin Globalwiinin konferenssiin, johon osallistui 25 maata. Pääpalkinnon sai ranskalainen nainen Lahou Keita, mustan laatikon keksijä. 

”Laatikkoa, joka säilöö lentokoneen tapahtumat maasta, voittaja kehitti kymmenen vuotta”; Maila kertoo ja jatkaa, että Unkarin lentoyhtiö on jo ottanut laatikon käyttöön, ja keksijä käy parhaillaan siitä neuvotteluja NASAn kanssa.

Mailan yllätykseksi Lahou Keita puhuu myös suomea. ”Hän on asunut Suomessa seitsemän vuotta ja suunnittelee vierailevansa täällä ensi kesänä”, Maila hehkuttaa ja muistaa lopulta mainita, että myös hän sai Reykjavikissa IFIAlta palkinnon kiitokseksi naiskeksijöiden hyväksi tekemästään 55 vuoden työstä. IFIAn historiaan Maila Hakala on jäänyt järjestön ensimmäisenä hallitusnaisena.   

Henkilökohtaisia kiitoksia enemmän Mailaa ilahduttaa kuitenkin keksijä- eli innovatiivisten naisten nykyinen näkyvyys.  

Newyorkilaisen Barbizon Plaza -hotellin aulassa 1930-luvun alkupuolella taiteilija Frida Kahlo kivahtaa kipakasti snobeille hissipojille, jotka lukevat asiakkaista päältä ovatko he ”rikkaita vai köyhiä”. Hotelliin ei oikeasti vähempiosaisilla ollut edes pääsyä – ainakaan paraatiovesta. Barbizon Plaza oli vuonna 1930 kohonnut lähes pilvenpiirtäjä korkeuksiin taiteilijoille tarkoitetuksi asuinpaikaksi. Siinä oli 1400 huonetta, konserttisali, näyttämötiloja, äänieristetyt studiot, ateljeita ja muita taiteellisen työhön tarkoitettuja harjoitustiloja. Eräs Barbizon Plazassa asunut kuvankaunis vaaleaverikkö on voinut hiukan hymähtää Kahlolle hissijonossa kertoen että ”olisitpa nähnyt kotipaikkani majatalon tallipojat vesikampauksineen ja kärryrasvalla voideltuine nappaskenkineen”.

Kenet Kahlo mahdollisesti tapasi?

Martta Koljonen muutti Pihtiputaalta kuusitoista kesäisenä 1921 veljensä Arthurin perässä Ohioon. Liekö karannut suureen maailmaan? Koljonen oli syntynyt Pihtiputaalla Pääkkölän talossa 1904 vaikkakin Yhdysvalloissa nuorensikin -monen muun viihdetaiteilijan tapaan – itseään viidellä vuodella aloittaessaan uraansa Broadwayllä 1920-luvun lopussa. Hänen näyttämönimensä oli Martha Mackay, (ja Mackey) . Koljosen hakiessa 1930-luvulla Yhdysvaltojen kansalaisuutta hän samalla virallisti Mackeyn viralliseksi sukunimekseen. Sama nimi oli myös Ohioon jääneellä Artturilla.

Martta Koljonen ei ollut ainoastaan yksi musikaalien tai revyiden lukuisista taustatanssijoista vaan hänestä kirjoitettiin joitakin kertoja yhdysvaltalaisissa lehdissä 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Lehtijutut keskittyivät korostamaan Koljosen kauneutta. Otsikoissa luki mm. ”Eräs johtavia amerikkalaisen näyttämön kaunottaria”.

Koljonen muutti New Yorkista 1930-luvulla Los Angelesiin, jossa hän väestörekisteritietojen mukaan elätti itseään ammattiesiintyjänä 1940-luvun alkuun. Ilmaus ”legitimate stage” väestökirjanpidossa viittaa täysammattilaisuuteen.

Koljosen aviomies vuodesta 1942 oli kuuluisa Kennedyjen piiriin kuulunut öljymagnaatti Paul Michael Iogolevitch, joka tunnetaan usein nimellä Capton Michael Paul. Hän toimi aviomiehensä assistenttina matkustaen tämän kanssa toisen maailmansodan jälkeen työmatkoille mm. Etelä-Amerikkaan. Vuoden 1950 väestönkirjanpidossa Martha Paul on vähentänyt iästään kymmenen vuotta.

Martha Mackey kuoli sydänkohtaukseen Los Angelesissa 1958. Hänet on haudattu Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalle Glendaleen. Paikallislehdessä ollut uutinen ei huomioi enää Mackeyn aiempaa uraa Broadwaylla ja viihdeteollisuudessa. Hän on enää Capton Michael Paulin vaimo.

Mistä kalifornialaislehti vaikeni 1958?

Martha Mackeyn uraa voi etsiä eri Broadway-tietokannoista. Niiden mukaan hän on ollut mukana mm. George Gershwinin musikaalissa Rosalie (1928) ja revyytuottaja Earl Carrollin aikansa moraalikoodeja koetelleissa ”Vanities” esityksissä.

Broadway-tietokannoissa on kuitenkin yksi puute, ne kertovat vain niiden henkilöiden nimet, jotka ovat olleet kiinnitettyinä tuotannon ensi-illassa. Henkilöstön vaihtuvuus on ollut suurta esitysten useidenkin kuukausien elinkaarten aikana. Marthan nimeä ei esim. löydy ”Earl Carroll’s Sketch Bookin” tiedoista vuodelta 1929. Hän on kuitenkin liittynyt lehtiuutisten mukaan revyyseen palattuaan Pariisista. Koljonen oli Pariisissa tuolloin useita kuukausia – juuri samana legendaariseksi muuttuneena kesänä jolloin valon kaupungissa vietti aikaansa James Joycen lisäksi lukuisia amerikkalaisia kirjailijoita ja taiteilijoita. Kanadalaiskirjailija Morley Callaghan on kuvannut tapahtumia dokumentaarisessa teoksessa ”That Summer in Paris”. Olisi kiinnostavaa saada selville oliko Koljosella tuolloin Pariisissa kiinnitys johonkin musiikkiteatteriin tai revyyseen? ”Earl Carroll’s Sketch Bookista” on Youtubessa lyhyt aikalaisnäyte vuodelta 1930 ja voi hyvin olettaa että Martta Koljonen on yksi filmillä esiintyvistä tanssijoista.

Earl Carroll liittynee Koljosen elämään Los Angelesissa. Carroll perusti 1938 Sunset Boulevardille nimeään kantaneen teatterin. Se oli vuosia ”se” paikka, jonne ”kuka kukin on” kokoontui Hollywoodissa viettämään iltojaan. Koska Carrollilla ja Koljosella oli jo vuosien yhteistyö New Yorkin ajalta, on todennäköistä, että Martta on ollut Earl Carrolin palkkalistoilla myös Hollywoodissa.

Martasta on matkustusmerkintä loppukesältä 1938, jolloin hän on palannut Suomesta laivalla Yhdysvaltoihin. Onko hän mahdollisesti viettänyt kesän Suomessa? Vieläkö voisi löytyä sukulaisia, jotka muistavat lapsuudesta Amerikan tädin vierailun? Matkustustietojen mukaan Martta on reissannut New Jerseysta kotoisin olevan Justine Antheilin kanssa. Justinen veljistä George oli maineikas säveltäjä George Antheil. Henry Antheil taasen Helsinkiin akkreditoitu lähetystövirkailija, joka kuoli 1940 matkustajakone Kalevan alasampumisessa Viron rannikolla. Martan Kanadassa asunut veli Jalmari Maki menehtyi tammikuussa 1940 lento-onnettomuudessa pyrkiessään liittymään amerikansuomalaisten Talvisotaan kokoamaan legioonaan.

Martta Koljosta ei jälkimaailma enää juuri tunne edes sukunimellä Mackey tai Paul . Välimatka Pihtiputaalta Broadwaylle on vuosikymmenten kuluessa pidentynyt. Koljosen uran ”merkittävyyden” arviointi vaatisi tarkempia arkistotutkimuksia Yhdysvalloissa. Häntä ei voine kutsua Taina Elgin tapaan ”Broadway-tähdeksi” mutta Koljonen nousi kuitenkin satojen ammattitanssijoiden ja tuhansien ammattiin pyrkivien joukosta hetkeksi lehtijulkisuuden valokeilaan. Hänestä on lyhyt maininta”Vintage Venus – Beauty in classic Hollywood!” blogissa. Jospa tuo blogin otsikko ja tämän artikkelin kuvitus vastaa kysymykseen miksi.

Ensimmäinen nainen Yleisradion ulkomaankirjeenvaihtajana oli Sinikka Siekkinen (s. 1943), joka valmistui Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi 1969 ja pääsi kohta toimittajaksi televisiouutisiin. Hän oli aluksi kotimaan reportterina, mutta siirtyi pian uskomaanosastolle. Hän toimi parina kesänä kirjeenvaihtajan sijaisena Tukholmassa, joten oli luonnollista, että vuonna 1984 hän päätti hakea avoinna olevaa Skandinavian kirjeenvaihtajan virkaa. Hakijoita oli runsaasti, ja pahin kilpailija oli nuorempi mies. Kun esimies empi naisen valitsemista kirjeenvaihtajaksi, Siekkinen puuskahti: ”Varmasti kirkkokin hyväksyy naispappeuden ennen kuin Yleisradio naiskirjeenvaihtajan.” Yleisradio ehti ennen kirkkoa, ja Siekkinen sai nimityksen Skandinavian kirjeenvaihtajaksi asemapaikkana Tukholma. Valinnassa painoivat akateeminen loppututkinto ja 15 vuoden kokemus. Tukholmassa Siekkinen työskenteli runsaat kolme vuotta.

Seuraava käännekohta elämässä tapahtui 1992, kun Siekkiselle tarjottiin mahdollisuutta lähteä vuodeksi opiskelemaan Harvardin yliopistoon Yhdysvaltoihin. Harvardissa puhalsivat myös tasa-arvon tuulet ja yliopisto halusi lisää sekä naisopiskelijoita että -tutkijoita. Entinen ulkoministeri Henry Kissinger oli 1950-luvulla perustanut yliopistoon erityisen Fellow´s Program for International Affairs -ohjelman, joka tarjosi jatkokoulutuspaikan eri alojen asiantuntijoille eri puolilta maailmaa. Perinteisesti osanottajat olivat olleet miehiä eri maiden ulko- ja puolustusministeriöistä, mutta joukossa oli myös aina muutama poliitikko ja journalisti. Siekkisen kurssin 20 opiskelijasta ennätykselliset kolme oli naisia. Harvardissa oli ainutlaatuinen tilaisuus luoda kansainvälisiä kontakteja, tutustua naistutkimukseen ja kuulla vierailevia luennoitsijoita Umberto Ecosta Edward Kennedyyn.

1990-luvulla Yleisradio nimitti useita naisia ulkomaankirjeenvaihtajiksi. Suuri ansio tästä lankesi silloiselle radiouutisten päällikölle Jaakko Heinolle, joka myöhemmin palkittiin tasa-arvopalkinnolla. Sinikka Siekinen valittiin vuoden 1995 alusta kirjeenvaihtajaksi Yhdysvaltoihin asemapaikkanaan Washington. Kun ulkomaankirjeenvaihtajat saapuivat 1996 asemapaikoiltaan perinteiseen kirjeenvaihtajakokoukseen Helsinkiin, Yleisradiosssa elettiin tasa-arvon aikaa: kokouksen osallistujista noin puolet oli naisia. 2000-luvulle tultaessa tilanne muuttui, ja naispuolisten kirjeenvaihtajien määrä laski merkittävästi. 1990-luku vaikutti vain ohimenevältä vaiheelta, jolloin naiset pääsivät esille oman aktiivisuutensa ansiosta.

Sinikka Siekkinen palasi neljän vuoden pestin jälkeen vuonna 1999 Washingtonista kotimaahan ja jatkoi työskentelyä radiouutisten kotimaan politiikan ryhmässä erikoistoimittajana.

Bertha Enwald (1871-1957) on neljäs arkkitehdiksi valmistunut suomalainen nainen. Suurimman osan työelämästään hän toimi piirustuksen opettajana, koska naisarkkitehtien oli vaikeaa saada työtä alalta, johon oli saatu ammattipätevyys.

Lapsuus Savonlinnassa ja arkkitehtiopinnot

Bertha Katarina Enwald syntyi Parikkalassa vuonna 1871. Bertha syntyi kymmenlapsiseen perheeseen. Isä oli Savonlinnan piirilääkäri ja nimeltään Kurt Wilhelm Enwald (1832-1909) ja äidin nimi oli Johanna Augusta Walle (1840-1926).
Bertha pääsi ylioppilaaksi Savonlinnan ruotsalaisesta tyttökoulusta (Fruntimmersskolan i Nyslott) vuonna 1887. Hän opiskeli erivapaudella ylimääräisenä oppilaana Polyteknillisen opiston arkkitehtilinjalla vuosina 1890-1894. Hänen opiskelutovereitaan olivat mm. Wivi Lönn ja Albertina Östman. Valmistuttuaan Bertha oli Suomen neljäs naisarkkitehti. Kymmenen vuotta myöhemmin hän sai päästötodistuksen Helsingin käsityökoulun opettajaosastolta.

Työ arkkitehtina

Bertha Enwaldin ura arkkitehtinä kesti vain kymmenen vuotta. Hän työskenteli arkkitehtitoimistoissa kotikaupungissaan Savonlinnassa, Kuopiossa Eskil Hinderssonin ja Leander Ikosen toimistoissa, Pietarissa ja Tartossa ja sai patentin laitteelle, joka helpottaa perspektiivipiirustusta.
Hän teki myös itsenäisiä rakennussuunnitelmia. Vuonna 1897 hän piirsi apteekkari Nevanderin talon Kuopion Kauppakadulle sekä yksikerroksisen asuintalon Kuningattaren kadulle. Enwaldin luonnoskirjaan tekemät pienet huvilaharjoitelmat vuodelta 1898 kertovat kiinnostuksesta puuarkkitehtuuriin.
Vuonna 1897 Enwald teki Nurmeksen kirkon täydentävät mittauspiirustukset. Uusgottilaista tyyliä edustavan Nurmeksen kirkon rakentaminen oli viivästynyt, koska rakentamista johtanut arkkitehti Frithiof Mieritz sai syksyllä 1895 töitä Venäjältä. Rakennusmestari J. Westerlundin piirtämää kirkkoa oli rakennettaessa jouduttu muuttamaan. Bertha Enwaldin piirustuksissa nähdään sitten kirkon lopullinen asu.
Bertha Enwald haki huhtikuussa 1898 piirtäjän paikkaa Pietarista J.F. Huurin toimistosta, jota johti arkkitehti Frithiof Mieritz. Saksassa opiskellut ja Suomessa unohdettu arkkitehti Frithiof Mieritz toimi arkkitehtinä ja rakentajana Suomessa vuodesta 1883 vuoteen 1895 ja tämän jälkeen Pietarissa vuoteen 1915. Pietarin seudulle suunniteltiin puurakennuksia, mm. huviloita Raivolaan ja Kuokkalaan.
Vuosina 1900-1901 Bertha Enwald oli töissä arkkitehti Reinhold Guleken toimistossa Tartossa, mutta palasi 1902 takaisin Pietariin Mieritzin arkkitehtitoimistoon. Työtahti oli kesällä tiivis, mutta myöhemmin tilaukset harvenivat. Syksyllä 1902 Bertha Enwald palasi Suomeen toipumaan työn rasituksista eikä enää palannut Pietariin.

Piirustuksen opettajana

Naisarkkitehdin työ piirtäjänä ei vastannut arkkitehdin koulutusta ja oman toimiston perustaminen tuntui mahdottomalta. Bertha Enwald päätti vaihtaa ammattia ja kouluttautui piirustuksen ja käsitöiden opettajaksi. Vuonna 1904 hän valmistui Helsingin käsityökoulun opettajaosastolta ja lisäksi hän suoritti kasvatusopin tutkinnon 1918.
Bertha Enwald teki opintomatkoja Hollantiin, Sveitsiin ja Saksaan. Vuonna 1906 hän alkoi työskennellä piirustuksen opettaja Savonlinnassa. Vuonna 1909 hän tuli Poriin ruotsalaisen yhteiskoulun opettajaksi toimien samalla tyttöjen ammattikoulussa ja poikain ammattikoulussa opettajana. Porin tyttölyseoon hänet valittiin vuonna 1925 piirustuksen, muovailun ja kaunokirjoituksen opettajaksi. Eläkkeelle Bertha Enwald jäi vuonna 1938.
Arkkitehdin työtään hän ei kokonaan jättänyt. Sukulaisille hän piirsi hirsihuviloita kesäasunnoiksi. Lisäksi hän suunnitteli kansallisromanttisia huonekaluja ja paikalliselle taidetakomolle erilaisia malleja, muun muassa kynttilänjalkoja sekä tuuliviirejä.
Bertha teki myös maalauksia, joita on esillä Enwald-museossa Liperissä. Se on kotimuseo, joka esittelee Berthan veljen opetusneuvos Brynolf Enwaldin ja tämän puolison Signen virkamieskotia. https://www.liperi-seura.fi/penttilan-museoalue/enwald-kotimuseo/.

Eläkepäiviään Bertha Enwald vietti Huittisten Lauttakylässä, jossa asui hänen kunnanlääkärinä toiminut veljensä Harald Enwald.

Arkkitehtuurimuseossa on lukuisia Bertha Enwaldin arkkitehtuuriopintoihin liittyviä piirustuksia.

Päivi Hovi-Wasastjerna on kirjoittanut teoksen Bertha Enwald Uraa uurtamassa, joka ilmestyi vuonna 2022. Teoksessa on  mm. Berthan ja suvun kesken käytyä vilkasta kirjeenvaihtoa, jossa Bertha purkaa milloin ilojaan, milloin murheitaan.

Bertha Enwald kuoli Huittisissa vuonna 1957 ja on haudattuna Talvisalon Hautausmaalle Savonlinnaan.

Suomalaisen ratsastuksen uranuurtaja Hertta Upari kuoli 84-vuotiaana vuonna 2005 Helsingissä. Upari teki elämäntyönsä hevosten parissa kilpailijana ja hevosten koulutustyössä. Vuonna 1946 Hertta Upari aloitti työuransa ratsastavan poliisin palveluksessa. Näin ollen hän oli Pohjoismaiden ensimmäinen virkapukuinen naisratsupoliisi.

Työ ratsastavan poliisin palveluksessa

Ratsupoliisi Hertta Pirkko Orvokki Upari (1920-2005) syntyi Vihdissä kuusilapsiseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat kauppaedustaja Viktor Edvard Upari (1886-1947) ja maatilan Pellään tytär Aune Ester Upari o.s. Alèn (1895-1987).
Uparin äidin vanhemmilla oli maatila Vihdissä Jokikunnalla, jossa aika kului ravihevosten parissa. Hertta ratsasti hevoset laitumelle ja takaisin. Hertta ”Heta” oli papan tyttö, joka seurasi ja osallistui tilan kaikkiin tehtäviin pellolla ja tallissa papan vieressä istuen.
14-vuotiaana hän pääsi ratsastuskoulun tunneille kerran kuukaudessa. Hevoset veivät nuoren tytön mielenkiinnon jopa siinä määrin, että iltaisin hän seurasi ratsastuksen opetusta Helsingin kodissaan Mannerheimintiellä sijainneen Hippodromin maneesilla katselemassa tuntiratsastajia.
Kouluvuosina hän asui Helsingin Katajanokalla ja katseli päivittäin ikkunasta, kun hevoset vetivät halkoja rahtilaivoista. Perhe muutti Väinämöisen kadulle ja koulua käyvän Hertan koulutie kulki Arkadiankadun kautta Kirkkokadulle. Keskustalli sijaitsi vuonna 1934 Kampin kentällä.

Vuosina 1937-1942 Hertta työskenteli lakiasiaintoimistossa konttoristina ja kesän 1941 presidentin adjutantuurissa sijaisena. Palkka meni ratsastustunteihin.
Sodan aikana Hertta Upari toimi ratsastuksen opettajana ja tallimestarina vuosina 1942-1945 Helsingin Ruskeasuolle siirtyneessä Hippodromin ratsastuskoulussa, jossa hän myöskin oli ratsastusmestari Elvfingin oppilaana. Myöhemmin hän johti Helsingin ratsastusopistoa.
Ratsastavan poliisin palvelukseen Hertta Upari siirtyi vuonna 1946, aluksi tilapäiseksi ylimääräiseksi kirjuriksi, jonka tehtäviin kuului hevosten kasvatus, eläinlääkintä ja kansliatyö. Samana vuonna hänet ylennettiin valtioneuvoston erivapaudella vt. naiskonstaapeliksi, 1.10.1947 erivapaus nuoremman konstaapelin toimeen ja 1.5.1951 nimitys vanhemmaksi konstaapeliksi. Hän oli Pohjoismaiden ensimmäinen virkapukua käyttävä naisratsupoliisi rikkoen samalla perinteisen kuvan ratsupoliisista. Hertta Uparilla ei ollut varsinaista poliisikoulutusta, vaan hänet otettiin talon sisältä ja kurssitettiin. Varsinainen poliisikoulutus avattiin naisille vasta vuonna 1973.
Sodan jälkeen elämä Helsingissä oli rauhatonta ja ratsastavan poliisin vahvuus kaksinkertaistui, mutta rahaa ei ministeriöltä liiennyt hevostäydennykseen. Oli välttämätöntä aloittaa poliisin oma hevoskasvatus ja tähän tehtävään otettiin Hertta Upari.
Työura ratsastavan poliisin palveluksessa kesti kolme vuosikymmentä ja tänä aikana hän koulutti 80 ratsastavan poliisin varsaa 23 vuoden aikana poliisin käyttöön. Kaikista tuli hyviä palveluhevosia ja osasta kilpailuedustushevosia. Upari ei tehnyt varsinaista partiointityötä, mutta hän osallistui paraateihin ja ratsastuskilpailuihin eri puolilla Eurooppaa. Hän toimi myös Helsingin Poliisiratsastajat ry:n kilpailuvalmentajana kymmenen vuotta.
Seura-lehdessä maaliskuussa 1947 haastateltiin Hertta Uparia hänen erikoisen uravalinnan syistä. Uparin esimiehen sanoin Hertta piti hevosista enemmän kuin ihmisistä ja näin olen sopi erinomaisesti ratsupoliisiksi.
Upari jäi eläkkeelle ratsastavasta poliisista 58-vuotiaana.

Menestyvä esteratsastaja

Uparin perheellä oli koti Vihdin kodin lisäksi myös Helsingissä, jossa lapset kävivät koulua. Koulunkäynti oli Hertalle vaikeaa, mielenkiinto kohdistui muihin asioihin: hevoset ja maatila. Alle kymmenvuotiaana Hertalla oli lupa ajaa hevoskyydillä maitotonkat Vihdin kirkonkylän meijeriin.
14-vuotiaana Hertta pääsi Hippodromin ratsastuskoulun tunneille kerran kuukaudessa. Hevoset veivät nuoren tytön mielenkiinnon jopa siinä määrin, että iltaisin hän seurasi ratsastuksen opetusta Mannerheimintiellä sijainneen Hippodromin maneesilla katselemassa tuntiratsastajia.
Kouluvuosina Hertta asui Helsingin Katajanokalla ja katseli päivittäin ikkunasta, kun hevoset vetivät halkoja rahtilaivoista. Perhe muutti Väinämöisen kadulle ja koulua käyvän Hertan koulutie kulki Arkadiankadun kautta Kirkkokadulle. Keskustalli sijaitsi vuonna 1934 Kampin kentällä.
Elämäntyö äidin vanhempien maatilalla ei toteutunut, koska papan kuoleman jälkeen tila päätyi isälle avioeron jälkeen ja tila myytiin. Tapahtuman jälkeen Hertta alkoi harjoitella tulevaa uraa hyvänä kilparatsastajana.

Hertta osallistui Viipurissa 1938 kaupunkiotteluun Helsinki-Viipuri asiantuntijat veikkasivat junioriratsastaja Hertta Uparille lupaavaa uraa ratsastajana. Miten oikeassa he olivatkaan!
Hertta Upari oli  suomalaisen ratsastuksen uranuurtaja ja hän kilpaili monessa hevosurheilulajeissa. Hän menestyi koulu-, este- ja kenttäratsastuksessa, kiitolaukkakilpailuissa ja raviohjastajana. Hän voitti esteratsastuksen PM-kultamitalin sekä kouluratsastuksessa kolme SM-kultaa Mixtura-hevosella vuosina 1962–1964. Hän toimi myös esteratsastuskilpailujen ratamestarina.
Upari voitti mm. esteratsastuksen PM-kultamitalin Ymer-ratsulla, jolla oli ratsastanut vain kuukauden. Kouluratsastuksessa hänellä oli kolme SM-kultaa ja hänellä oli ykkösvaliomerkki seitsemältä vuodelta. Hän edusti Suomea kouluratsastuskilpailuissa Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa.

Hän lopetti aktiivisen ratsastamisen selkänikaman vaivan vuoksi.  Helsingin Urheiluratsastajat ry. perustettiin Hertta Uparin toimesta vuonna 1965. Ruskeasuolla sijaitsevaa yhdistyksen tallia hän alkoi johtaa vuonna 1966. Upari teki työtä tallilla päivittäin elämänsä viimeisiin viikkoihin asti.
Upari myös opetti ratsastusta. Hänen oppilaitaan olivat mm. Patricia Erkko ja Helvi Sipilä. Ja elokuvan tekoonkin Upari osallistui. Hän kertoo näin: ”Olimme Yyterissä koko viikon Herraa ja Ylhäisyyttä tekemässä. Opetin Tauno Paloa ja Ville Salmista ratsastamaan. Ajoin vankkureita elokuvassa Kulkurin valssi ja ammuin Torsten Elvfingin esteratsua vahingossa, kun se nosti päätään. Onneksi harjaan tuli vain pieni kolo.”

Menestyksestään Hertta Upari on sanonut: ”Ei tämän enempää voi vaatia eikä uskalla toivoakaan. Olen syntynyt sunnuntaina aamulla kello kuusi. Olen sunnuntailapsi ja asiat ovat loksahtaneet paikalleen.”
Parhaan opetuksen Hertta Upari on saanut isoisältään Johan Alénilta (1858-1930), joka opetti hevosen käsittelyä, hevoseen pitää saada tuntuma, jotta se luottaa ihmiseen ja noudattaa ohjaajan tahtoa.

Hertta Upari kuoli 84-vuotiaana Helsingissä.

Lempääläinen Pirkko Oksa (s. 1939) valittiin Tekstiili- ja vaatetustyöväen liiton puheenjohtajaksi 1991. Hän ehti olla liiton jäsen 45 vuotta ennen eläkkeelle siirtymistään 1999. Tevaa hän oli palvellut siihen mennessä 30 vuotta.

Pirkko Oksa aloitti työuransa 14-vuotiaana Nuutajärven lasitehtaassa 40 pennin tuntipalkalla eikä voinut tuolloin kuvitellakaan istuvansa tulevaisuudessa maailmanlaajuisen, yli 7,25 miljoonan jäsenen ammattijärjestön hallituksessa. Kolme työvuotta lasitehtaassa, sitten työ Oravan tehtaassa Riihimäellä ja Valtion Pukutehtaassa Hämeenlinnassa saivan Oksan kiinnostumaan ammattiyhdistystoiminnasta, ja hän siirtyi Vaatetustyöntekijöiden Liittoon Helsinkiin.

Pirkko Oksa hoiti tarmokkaasti Tevan noin 20 000 jäsenen asiat vuoteen 1999, vaikka heikko työllisyys söi työpaikkoja ja vähensi jäseniä. Oksan suurin toive oli teollisuusliittojen yhdistyminen yhdeksi vahvaksi liitoksi, mikä osittain toteutuikin, kun Teva yhdistyi Kemianliittoon toukokuussa 2004.

Ensimmäinen naispanimomestari on Riitta Vepsäläinen (s. 1946), joka syntyi Jyväskylän maalaiskunnassa ja kasvoi nelilapsisen perheen esikoisena. Hän aloitti opinnot Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä kemian osastolla ja valmistui diplomi-insinööriksi 1973 pääaineenaan biokemia. Diplomityönään hän suunnitteli hiivauutetehtaan Mallasjuoma Osakeyhtiölle Lahteen, ja siten avautui tie panimoteollisuuteen.

Vepsäläinen työskenteli vuodesta 1972 Lahden tehtaalla tuotanto-, tuotekehitys- ja laboratoriopäällikkönä. 1984 hän siirtyi Mallasjuoman Heinolan tehtaalle laadunvalvontapäälliköksi. Siirron yhteydessä Vepsäläiselle tarjoutui tilaisuus lähteä opiskelemaan panimoalaa Englantiin. Vuosina 1984-86 hän suoritti Birminghamin yliopistossa panimomestarin MSc in Brewing Science -tutkinnon. Hän on ensimmäinen suomalaisnainen, joka on suorittanut panimomestaritutkinnon. Vuosina 1993-94 hän suoritti vielä laatujärjestelmiin liittyvän MQ-tutkinnon Lahdessa.

Vepsäläisen tehtävänä Heinolan tehtaassa oli panimotuotteiden laadunvalvonta. Panimon lopettamisen jälkeen 1994 hän siirtyi Hartwallin Helsingin tehtaan laboratoriopäälliköksi ja yhtymän laatupäälliköksi. 2001 hän oli jälleen Lahdessa laboratoriopäällikkönä ja rakensi uuden panimon tuotantotoimintaa. 2003 hän aloitti Hartwall Lahden tehtaalla projektipäällikkönä vastaten toimintajärjestelmän luomisesta ja laatutilastoista.

Riitta Vepsäläinen kertoo, että tarvitaan kemiaa, biokemiaa ja mikrobiologiaa, jotta elävistä aineksista eli ohramaltaasta ja hiivasta saadaan hyvää olutta. Yksi keskeinen menetelmä oluen ja muiden juomien tarkkailussa on maistaminen. Toisten huvi on panimomestarille työtä, jonka avulla löydetään makuvirheet.

Euroopan ensimmäinen lääketehtaan naisjohtaja Harriet Eckstein (1962-2004) syntyi esikoislapsena suomenruotsalaiseen lääkäriperheeseen. Kouluaikana hän vietti vuoden vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Hän valmistui farmaseutiksi ja työskenteli muutaman vuoden apteekissa, mutta vaihtoi lääke-esittelijän ammattiin, koska pystyi siinä työssä käyttämään erinomaista kielitaitoaan ja hyödyntämään sosiaalisuuttaan. Työ oli juuri niin haastavaa kuin hän oli odottanut. Hän eteni urallaan 1992 amerikkalaisen Bristol-Myers Squibb lääkeyrityksen markkinointipäälliköksi, siirtyi 1996 Pharmacia-lääkeyritykseen ja sieltä edelleen 1998 lääketehdas Pfizerin johtoryhmän jäseneksi keskushermostolääkkeiden markkinoinnista vastaavana johtajana.

Vuonna 2000 Harriet Eckstein nimitettiin Suomen Pfizer Oy:n toimitusjohtajaksi hänen johdettuaan onnistuneesti erään fuusioprosessin. Hän oli ensimmäinen nainen lääketehtaan johtajana Euroopassa. Johtajakoulutus jatkui Ranskan Inseadissa ja Yhdysvaltain Harvardissa. Helsingin kauppakorkeakoulussa hän suoritti Executive MBA-tutkinnon.

Vaikka päivät olivat pitkiä ja vaativia, Harriet Eckstein rakasti työtään ja osoittautui poikkeuksellinen aikaansaavaksi ihmiseksi. Hän oli kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja työskenteli Yhdistyneitten Kansakuntien Naistenrahaston Unifemin valtuuskunnassa. Eckstein menehtyi Aasian hyökyaaltokatastrofissa jouluna 2004.

Omaa asemaansa liike-elämän huipulla Harriet Eckstein pohti seuraavasti: ”Olen elämäni aikana työskennellyt vanhainkodissa kesäapulaisena, apteekissa apulaisena ja farmaseuttina sekä lääkeyrityksissä monessa eri tehtävässä. Vasta nykyisessä tehtävässäni minulta on ruvettu kysymään, minkälainen johtaja olen naisena? Miksei kukaan kysynyt minkälaista on olla naisfarmaseuttina apteekissa? Tuntuu siltä, että monien mielestä naisille sopii vain tietyn tyyppiset tehtävät.”

Teksasissa on 1930-luvulla suuret maatalousmessut, väkeä on kertynyt paikalle satojen mailien päästä – sellaisiakin jotka ylipäätään matkustavat vain kerran vuodessa. Viljelijät, karjankasvattajat, maattomat ja kodittomat laman runtelemat ovat kerääntyneet tuhatmäärin suurtapahtuman esiintymisalueelle. Raskaan arjen katkaisee lähes taivaaseen ulottuva hetki.

Äänet hiljenevät, päät kääntyvät yläviistoon, pienten lasten kädet hakevat turvaa suuremmista kämmenistä.  DeWaldo duon esitys on saavuttamassa huipennuksensa. Hanna DeWaldo kiipeää yksipyöräisen satulaan, nousee hamsterin juoksupyörää muistuttavaan kuolemanrattaaseen ja kohta lappajärveläissyntyinen akrobaatti on useiden metrien korkeudesssa kieppuen pää alaspäin vimmaista vauhtia kunnes esityksen loputtua koko 150 cm:n vartensa uhkaa nousta uudelleen ilmaan myrskyisten suosionosoitusten siivittämänä.

Hanna Takala (pohjalaiseen tapaan hänestä näkyy myös toista sukunimeä – Viinamäki)  oli  muuttanut Yhdysvaltoihin 17-vuotiaana. Takalan vanhempi veli Kalle Viinamäki – amerikkalaisittain Karl Edward Maki – oli asettunut Minnesotaan jo joitakin vuosia aiemmin. Hanna työskenteli siirtolaisuutensa alkuajat pyykkärinä ns. poikatalossa.  Ne olivat perheettömien suomalaismiesten yhteisasumuksia, joihin oli palkattu ”huushollerskoja” pitämään taloutta yllä. Takala on kertonut kuinka rankkojen työpäivien ohessa hän kävi iltaisin ahkerasti  englannin kielen tunneilla. Hanna tapasi työpaikallaan Simossa syntyneen polkupyöräakrobaatti Wäinö Ollilan.  Takala avioitui Wäinön kanssa Minnesotassa 1923.  Wäinö Ollila oli kiertänyt esiintymässä jo ennen Hannaan tutustumistaan lähinnä suomalaisilla haaleilla tuskastuen amerikansuomalaisten riitelyyn ja kuppikuntaisuuteen. Ollilan kiertuekumppaneita oli mm. tunnettu amerikansuomalainen hanuristi Hannes Laine.  Hanna on haastattelussaan kertonut kuinka valinta ryhtyä esiintyjäksi oli hänelle helppo.  Väinö oli tokaissut: ”Showbusineksessa ei ole ylimääräisiä matkalaukkuja”, joten Hanna päätti myös kesyttää yksipyöräisen. Hän harjoitteli oman ja yhteisten akrobaattinumeroiden lisäksi myös kääpiöpystykorville erillisen koiraesityksen. Hanna oli vielä reilut 80-vuotiaana opettanut naapurinsa Yorkshiren terrierille sirkustemppuja. Päätös ryhtyä akrobaatiksi oli myös Väinölle täysosuma, sillä Hannan mukaan tulon myötä avioparille avautui valtakunnalliset elävän estraditaiteen markkinat. DeWaldo taiteilijanimi oli väännös Olliloiden sukunimestä ja mainoslauseekseen he kehittivät lennokkaan ”Wizards on Wheels and Wire” (pyörien ja trapetsin velhot).  Ollilat kiersivät esiintymässä useimmissa osavaltioissa – teattereissa, messuilla, paikallisissa sirkuksissa ja lopulta myös valtakunnallisten tunnettujen (esim. Shrine)  sirkusseurueiden esiintyjäryhmissä.  He ansaitsivat noin 300 taalaa viikossa. Esim. 1930 Yhdysvalloissa opettaja tienasi keskimäärin 1400 dollaria vuodessa. Polkupyörä maksoi 35 taalaa, voi 45 senttiä/kilo. Hannan mukaan heidän kiertuekulunsa olivat myös suuret.

Ollilat perustivat oman ohjelmatoimiston DeWaldo Attractionsin Crosby, Minnesotaan. Heillä oli palkkalistoillaan parhaimmillaan kymmeniä esiintyjiä. Heidät mainitaan ja he myös mainostavat usein viihdebisneslehti Billboardin sivuilla. Väinön kuoltua kuusissakymmenissään 1952 Hanna Ollila jatkoi yritystä vielä yksin muutaman vuoden ajan.

Hanna Ollilan alussa mainittu maineikkain temppu ”Loopin the Loop”  oli Yhdysvalloissa ainutkertainen esitys. Sitä ei tehnyt Amerikassa tuohon aikaan kukaan muu. Ollilat olivat hankkineet kuolemanrattaan Saksasta ja sen osia on museoitu Crosbyyn.

Hanna on muistellut sirkuselämäänsä artikkelissa, joka julkaistiin useassa yhdysvaltalaisessa lehdessä 1984. Siinä hän toteaa lopuksi kuinka vanhassa lausahduksessa, ettei ole mitään showbisneksen kaltaista, on totuus sanottu.

Väinön kuoltua Hanna avioitui vielä kaksi kertaa 1959 ja 1973. Hän hautasi myös nuo aviomiehet. Hanna Ollilan viimeinen esirippu laskeutui Crosbyssä Minnesotassa 1993.

Lyyli Ingrid Hagan, Suomenkielisen sairaanhoitajatarliiton ensimmäinen puheenjohtaja, syntyi Kokkolassa 14.2.1889. Hänen vanhempansa olivat konsuli John Wilhelm Hagan (1857-1921) ja Selma Sofia Jakobintytär Hagan (1866-1951). Perheessä oli neljä lasta.

Koulutus ja opintomatkat

Lyyli Hagan pääsi ylioppilaaksi Tampereen Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuonna 1907. Hän opiskeli ensin talouskoulussa ja kävi lääkitysvoimistelukurssin valmistuen sieltä 1909. Seuraavaksi oli vuorossa sairaanhoitajattaren opinnot Helsingin Yleisen Sairaalan sairaanhoitajatarkoulussa, josta valmistui vuonna 1911. Valmis sairaanhoitajatar aloitti työt Mehiläisessä ollen vuoden ajan osastonhoitajattarena ja v.t. ylihoitajattarena vuoteen 1918. Vuonna 1923 Lyyli opiskeli Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton järjestämän kouluhoitajatarkurssin, jossa sairaanhoitajattaria perehdytettiin sosiaaliseen työhön. Kurssin käytyään aloitti Lyyli Hagen Helsingin kaupungin suomenkielisen kansakoulun kouluhoitajattaren työt vuonna 1924 vuoteen 1949. Helsingin kaupunki lähetti Lyylin stipendiaatiksi Lontooseen ja Birminghamiin tutustumaan ja oppimaan omaa työalaansa vuonna 1925. Muita opintomatkakohteita olivat Pohjoismaat, Belgia, Ranska, Yhdysvallat ja Kanada.

Suomenkielinen sairaanhoitajatarliitto perustetaan

Syyskuussa 1897 kokoontui joukko sairaanhoitajattaria Helsingin Kirurgiseen sairaalaan keskustelemaan oman yhdistyksen perustamisesta. Aloitteentekijänä oli Anna Falcken (1852-1917), sairaalan osastonhoitajatar. Kokouksessa päätettiin perustaa ruotsinkielinen järjestö nimeltään Sjuksköterskeföreningen i Finland. Anna Falcken valittiin johtokunnan ja samalla yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Suomen Sairaanhoitajatarliitto perustettiin tammikuussa 1925, kun osa Sjuksköterskeföreningen i Finland -järjestön suomenkielisistä jäsenistä erosi yhdistyksestä ja perusti oman suomenkielisen liiton. Uuden liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin yksi liiton perustajajäsenistä Lyyli Hagan vuosiksi 1925-1935.

Vuonna 1945 Sjuksköterskeföreningen i Finland liittyi Sairaanhoitajatarliiton jäsenyhdistykseksi. Samassa liittokokouksessa muutettiin liiton säännöt ja nimeksi tuli Suomen Sairaanhoitajaliitto, joka on yksi Tehy ry:n perustajajäsenjärjestöistä. Tehy ry perustettiin vuonna 1982, jolloin se peri muun muassa Sairaanhoitajaliiton neuvottelutoiminnan.

Puheenjohtajana Lyyli Hagan  edusti liittoa arvokkaalla tavalla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Hän oli mm. edustajana Kansainvälisessä kongressissa Kanadassa ja teki samalla opintomatkan Yhdysvaltoihin vuonna 1929. Vuosina 1929-1935 hän osallistui Pohjoismaiden sairaanhoitajattarien yhteistyön työvaliokunnan kokouksiin Ruotsissa ja Tanskassa. Puheenjohtaja joutuu toimimaan monessa eri tehtävissä. Lyyli Hagan oli  sairaanhoitajatarvaliokunnan varapuheenjohtaja (1926-1931) ja myöhemmin sen puheenjohtaja (1932-1935), Kansainvälisen Naistenliiton kansanterveyskomitean Suomen jäsen (1928-1935), Suomen Sairaanhoitajattarien Kansallisliiton varapuheenjohtaja (1929-1935) ja rahastonhoitaja (1931-1935), Suomen Sairaanhoitajatarliiton Sairasapurahaston varapuheenjohtaja sen perustamisesta lähtien vuodesta 1929 ja Sibelius-Hildur Brummer -säätiön jäsen vuodesta 1928.
Vuonna 1935 hänestä tuli liiton kunniajäsen.

Sairaanhoitajalehti (1.2.1939 nro 2) kirjoittaa: ” Neiti Haganin uraa-uurtava, väsymätön ja arvokas toiminta Suomen Sairaanhoitajatarliiton hyväksi tullaan aina kunnioituksella säilyttämään sen historiassa…”.

Kunnallispolitiikka ja SPR kiinnostivat

Lyyli Hagan valittiin Kansallisen kokoomuspuolueen edustajana Helsingin kaupunginvaltuustoon vuosiksi 1926-1934. Hän kuului jäsenenä köyhäinhoitolautakuntaan (1927-1937) ja sen alaisiin työjaostoihin. Hän oli Kunnalliskodin ja työlaitoksen johtokunnan jäsen (1937-1945) ja kansakoulujen kesäsiirtolatoimikunnan jäsen. Hagan oli kaikessa tekemisessään tarkka, perinpohjainen ja äärettömän ahkera ja uskoi vakaasti, että asiat edistyvät. Hänen päämääränään oli naisten asiain edistäminen.

Lyyli Hagan teki arvokasta työtä myös Suomen Punaisen Ristin piirissä. 1920-luvulla hän kävi kansainvälisen Punaisen Ristin sairaanhoitajakurssilla. Lähinnä hänen ansiostaan oli 1920-luvun loppupuolella SPR:n sairaanhoitajareservin rakentaminen, joka koottiin ammattikoulutuksen saaneista sairaanhoitajista ja liittyminen oli vapaaehtoista. Lyyli Hagania on jopa kutsuttu sairaanhoitajien kenraaliksi. Hän oli SPR:n sairaanhoitokomitean puheenjohtaja ja sairaanhoitajareservin päällikkönä hän toimi talvi- ja jatkosodan aikana, minkä jälkeen hän oli myös liiton sairaanhoitajatoimiston toimistopäällikkö vuosina 1949-1955.

Lyyli Hagan menehtyi vuonna 1980 ja hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Haganin suvun perhehautaan.

Ansiomerkkejä mm:
Suomen Valkoisen Ruusun ansiomerkki
Suomen Punaisen Ristin pronssinen ja hopeinen ansiomitali
Eestin Vapauden Risti III
Eestin Punaisen Ristin kunniamerkki
Florence Nightingale –mitali 1947

Toini Nousiainen (s. 1926) oli Tehyn ensimmäinen puheenjohtaja vuosina 1982-85. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1945 ja valmistui sairaanhoitajaksi neljä vuotta myöhemmin. Nousiainen aloitti ammattijärjestötaipaleensa 1952, jolloin hänet valittiin Sairaanhoitajaliiton sihteeriksi ja neljän vuoden kuluttua pääsihteeriksi. 1963 hänestä tuli liiton puheenjohtaja. Hän toimi Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliiton TVK:n hallituksessa siitä saakka kun Sairaanhoitajaliitto liittyi siihen 1950-luvulla.

Kun Terveydenhuoltoalan ammattijärjestö Tehy perustettiin 1982, Toini Nousiaisesta tuli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Nousiainen rakensi uudelle etujärjestölle organisaation. Lisäksi hän johti TVK:n tasa-arvotoimikuntaa vuodesta 1974 ja kansainvälistä toimikuntaa 1970-luvun alusta.

Tarja Halonen (s. 1943) on Suomen ensimmäinen naispuolinen ulkoministeri ja presidentti vuodesta 2000 [2000-2012].

Toisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen syntyi naisten sukupolvi, joka mursi perinteisen sukupuoliajattelun. Kun he kasvoivat aikuisiksi 1960-luvulla, tulevaisuus kotiäitinä kaupunkilähiössä ei tuntunut enää houkuttelevalta. Nuoret naiset muuttivat yhteiskuntaa kouluttautumalla ja lähtemällä joukolla työelämään kodin ulkopuolelle.

Tarja Halonen syntyi Helsingin Kallioon työläisperheeseen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1962. Tuolloin runsas kymmenesosa koko ikäluokasta pääsi ylioppilaaksi, ja tyttöjen osuus ylioppilaista ylitti puolet. Tarja Halonen lähti opiskelemaan oikeustieteelliseen tiedekuntaan, jonka loppututkinnon suorittaneista aina 60-luvun loppuun asti vain kymmenesosa, vuosittain vajaa parikymmentä, oli naisia. Hänestä tuli ensimmäinen naisjuristi ammattiyhdistysliikkeeseen, jota perinteisesti pidettiin lujana miesten linnakkeena.

Poliittinen ura alkoi 1970-luvun lopulla. Sosiaaliministerin salkku, Tarja Halosen ensimmäinen, katsottiin luontaiseksi naisihmiselle, se kuului naisellisen huolenpidon piiriin. Historiaa Halonen teki ensimmäisenä poliittisen hallituksen oikeusministerinä vuonna 1989. Todellinen uranuurtaja Tarja Halonen oli tullessaan Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi ulkoministeriksi vuonna 1995. Hänen ulkoministeriaikansa osui uuteen vaiheeseen historiassa: Suomi muuttui Neuvostoliiton rajamaasta Euroopan unionin jäsenmaaksi.

Presidentiksi Tarja Halonen valittiin vuoden 2000 vaalien toisella kierroksella vastaehdokkaana Esko Aho. Valinta osoitti, kaupunkilainen, avoin, kansainvälinen Suomi oli kasvanut suuremmaksi kuin perinteinen, sulkeutunut ja maalainen Suomi. Maan, kansan ja perustuslain muutoksen myötä myös presidentin asema on muuttunut. 2000-luvun presidentiltä odotetaan globaalia näkemystä, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon ajamista.

Helmi Arneberg-Pentti (1889-1981) oli Lotta Svärd -järjestön organisaattori. Helmin vanhemmat erosivat, kun hän oli 4-vuotias. Lydia-äiti vei lapsensa Vaasaan, josta oli saanut kansakoulunopettajan paikan. Niukoista oloista huolimatta tytär pantiin oppikouluun, ja Helmi pääsi ylioppilaaksi 1907. Augusta Krookin koulussa hän sai isänmaallisen kasvatuksen.

Hän lähti Helsinkiin opiskelemaan pohjoismaista filologiaa, suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä kirjallisuushistoriaa. Hän tapasi tulevan aviomiehensä S. J. Pentin 1912 toimiessaan Ostrobotnian rakentamistoimikunnan jäsenenä. Avioliitto solmittiin vuonna 1916. Helmi Arneberg-Pentti ei kuulunut kansalaissodan aikana suojeluskuntaan. Kun lottatoiminta aloitettiin 1919, hän liittyi mukaan Helsinki I:n osastoon, jonka johdossa oli hänen vaasalaiskoulunsa johtajatar Augusta Krook. Tuohon aikaan koko järjestön toiminta oli vielä hajallaan toimivien osastojen varassa. Arneberg-Penttiä pyydettiin organisoimaan kaikille osastoille yhteinen säännöstö, mutta hän kieltäytyi. Tehtävä olisikin ollut hankala, sillä naisjärjestö haluttiin alistaa palvelemaan suojeluskuntia.

Augusta Krook syrjäytettiin, Helsinki I:stä tehtiin Lotta Svärd -järjestön ensimmäinen keskusjohtokunta, ja säännöt merkittiin rekisteriin 1920. Uudet säännöt pitivät edelleen lotat suojeluskuntien alaisuudessa, eikä lottayhdistyksiä hyväksytty maaseudulla lainkaan. Järjestö hajaantui entisestään. Arneberg-Penttiä pyydettiin uudelleen apuun. Nyt hän suostui sääntöuudistusta ja uutta hallintomallia suunnittelevan komitean johtajaksi. Järjestön toiminta irrotettiin suojeluskunnista. Säännöt tarkistettiin vuonna 1924, ja seuraavan kerran niitä muutettiin vasta 1941, jolloin toiminta sopeutettiin sota-aikaan. Arneberg-Pentti ei kuitenkaan ottanut heti vastaan Lotta Svärd -järjestön puheenjohtajuutta vaan ehdotti johtoon Greta Krohnia.

Vuonna 1921 hän joutui kuitenkin ottamaan tehtävän hoitaakseen. Hän sopi johtajaksi, sillä hän hallitsi erinomaisesti molemmat kotimaiset kielet ja oli toiminut kirjastonhoitajana, opettajana ja monenlaisissa toimikunnissa. Lisäksi hän kuului Marttoihin ja Sotilaskotiyhdistykseen ja oli innokas naisasianainen. Arneberg-Pentin johdolla järjestön sisäiset riidat saatiin sovittua, talous elpyi, ja järjestön varsinaiseksi tehtäväksi kiteytettiin suojeluskuntien toiminnan tukeminen.

Helmi Arneberg-Pentti erosi puheenjohtajan tehtävästä voidakseen ryhtyä ruotsin kielen lehtoriksi. Perheen talous oli tiukalla puolison konkurssin takia, eikä lottajärjestö maksanut puheenjohtajalleen korvausta. Mutta jo 1925 Arneberg-Pentti palasi jälleen puheenjohtajaksi järjestön ajauduttua sisäisiin riitoihin. Nyt jäseniä oli jo 45 000. Hän vahvisti järjestön hallintoa ja käynnisti kurssitoiminnan. Lotta-aate levisi muihinkin Pohjoismaihin. Ystävyysvierailut naapurimaihin sopivat kielitaitoiselle Helmille. 1929 lottia oli lähes 60 000. Järjestön Lotta Svärd -lehti alkoi ilmestyä 1928. Helmi Arneberg-Pentin toinen puheenjohtajakausi kesti vuoteen 1929, jolloin ohjat siirtyivät Fanni Luukkosen käsiin. Arneberg-Pentti jätti puheenjohtajuuden kolmannen lapsensa syntymän vuoksi haikein mielin, mutta hänen yhteiskunnallinen työnsä jatkui. Hänestä tuli Helsingin V yhteiskoulun johtaja. 1936 hän palasi Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokuntaan, jossa toimi aina vuoteen 1941. Sotavuosina hän toimi lottien keräys- ja huoltojaoston päällikkönä. Helmi Arneberg-Pentti kuoli 1981 Helsingissä 92-vuotiaana.

Tyyne Leivo-Larsson (1902-77) oli ensimmäinen naispääministeri 1958 Reino Kuuskosken ollessa estyneenä sekä Suomen ensimmäinen naispuolinen suurlähettiläs 1958-65.

”Jostain merkillisestä kohtalon oikusta olen joutunut olemaan eräänlainen muurinmurtaja. Olen nimittäin joutunut monta kertaa elämässäni olemaan ensimmäinen nainen sillä tai tällä paikalla puhumattakaan siitä, että olen monesti joutunut olemaan ainoa nainen”, kirjoitti Tyyne Leivo-Larsson muistelmissaan Elämässä tapaa ja tapahtuu (1970).

Tyyne Leivo-Larsson syntyi Uudellakirkolla Karjalan Kannaksella työmies Erik Lindroosin ja Sofia Saarisen perheeseen. Hän kävi Helsingissä Hanna Aspin johtamaa Uutta tyttökoulua viisi luokkaa vuoteen 1918 ja opiskeli sen jälkeen Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa sanomalehtilinjalla, mutta jätti sen kesken saatuaan työpaikan SAJ:n toimistonhoitajana. Hän liittyi Liiketyöntekijäin liittoon 1920-luvun alkupuolella ja 1924 hänet valittiin sen liittohallitukseen. Tämän jälkeen hän toimi ammattiyhdistysliikkeessä sekä sosiaalidemokraattisessa naisliikkeessä. Hän meni naimisiin 35-vuotiaana insinööri Nils Larssonin kanssa. Liitto oli lapseton, mikä osaltaan selittää Tyyne Leivo-Larssonin valtavan yhteiskunnallisen panoksen. Aviopuoliso oli läheinen, ja suhteet pysyivät lämpiminä myös vuosina, jotka rouva toimi diplomaattina ulkomailla ja puoliso asui Helsingissä.

Sodan aikana Leivo-Larsson toimi Naisten Työvalmiusliiton puheenjohtajana ja Suomen Punaisen Ristin varapuheenjohtajana. Naisten Työvalmiusliitto oli naisjärjestöjen yhteisjärjestö, joka toimi siirtoväen ja sodasta kärsimään joutuneiden avustamiseksi. Näissä toimissaan hän joutui yhä enemmän sosiaalipolitiikan alueelle. Hän oli valtion pysyvän työväensuojelu- ja huoltonäyttelyn hoitaja vuodesta 1941 aina vuoteen 1958 saakka.

Sosialidemokraattisen Naisliiton puheenjohtajaksi Leivo-Larsson ryhtyi 1947. Samana vuonna hänet valittiin myös sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimikuntaan ja 1948 eduskuntaan. Kansanedustajana hän toimi kymmenen vuotta ja oli myös Helsingin kaupunginvaltuutettu vuosina 1946-56. Hän oli valtuuston ensimmäinen naisvarapuheenjohtaja.

1948 Tyyne Leivo-Larsson nimitettiin sosiaaliministeriksi ensimmäisen kerran. Hän hoiti virkaa myöhemmin vielä kolme kertaa. Sosiaaliministerinä ollessaan hän toimi pääministerinä 1958 Reino Kuuskosken ollessa estyneenä. Hän oli ensimmäinen nainen pääministerin tehtävässä Suomessa, ja asia herätti kiinnostusta sanomalehdissä maan rajojen ulkopuolellakin. Ei ollut enää ihmeellistä, että hänet nimitettiin Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi suurlähettilääksi 1958 Osloon. Myöhemmin hänestä tuli suurlähettiläs myös Islantiin. Muiden naisdiplomaattien kanssa hän joutui pohtimaan pukeutumistakin, joka miesten osalta oli tiukasti säädelty.

Diplomaatin työ päättyi vuonna 1965. Tyyne Leivo-Larsson palasi politiikkaan, nyt Työväen ja Pienviljelijäin Sosialistisen liiton kansanedustajaksi vuosiksi 1966-70. Samalla hän ryhtyi jälleen johtamaan Sosialidemokraattista Naisliittoa, kunnes se yhdistettiin Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliittoon. Hän jäi vähitellen syrjään politiikasta, vaikka seurasikin sitä tarkkaan aina kuolemaansa asti. Hän oli koko ikänsä vireä, sanavalmis ja suorasukainen. Hänen mielestään naisten oli kannettava kortensa yhteiseen kekoon ja otettava vastuuta siinä missä miestenkin.

Ulkoministeriön poliittisen osaston ensimmäinen naisjohtaja, ulkoasiainneuvos Pilvi-Sisko Vierros-Villeneuve (s. 1957) syntyi Porissa kirjailijan, historian lehtorin Tuure Vierroksen perheen neljän pojan katraaseen. Koti tarjosi runsain määrin kirjallisia virikkeitä, yhteiskunnallista keskustelua ja historian harrastusta. Tällaisin eväin hän lähti Tampereelle opiskelemaan poliittista historiaa. Hän opiskeli myös ranskaa ja pääsi 1983 ulkoministeriön kansainvälisten asioiden valmennuskurssille. Hän opiskeli Ranskassa hallintokorkeakoulussa. Tuttavaverkosto muodostui tulevista Euroopan unionin virkamiehistä. Pilvi-Sisko Vierros-Villeneuve työskenteli Brysselissä Euroopan unionin edustustossa ennen asettumistaan Helsinkiin. Ulkoministeriössä hän on toiminut asevalvonnan yksikön päällikkönä vuodesta 2000.

Pilvi-Sisko Vierros-Villeneuven johtama poliittinen osasto hoitaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hän on ensimmäinen nainen 1918 perustetun osaston johtajana ja seuraa muun muassa Ralph Enckelliä ja Max Jakobsonia. Hänet nimitettiin virkaan vuoden 2005 alusta, ja nimitystä pidetään myönteisenä merkkinä valtionhallinnon tasa-arvoistumisesta. Uusi päällikkö on monin tavoin ansioitunut korkean tason asiantuntija.

Meeri Saarsalmi syntyi Tampereella 18.6.1923 lämpöteknikko Kustaa Saarsalmen ja Amanda Maria Krusellin perheeseen.  Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1943 ja valmistui pikavauhtia ekonomiksi jo vuonna 1945 ja myöhemmin kauppatieteiden kandidaatiksi Helsingin Kauppakorkeakoulussa.  Hän lähti suorittamaan jatko-opintoja Yhdysvaltoihin, missä  suoritti ensin MBA-tutkinnon 1951 ja väitteli liiketalouden tohtoriksi (Doctor of Business Administration) vuonna 1955.

Tutkintoja ei kuitenkaan hyväksytty Suomessa. Meeri joutui aloittamaan alusta suomalaisen tohtorin opinnot, mutta hän ei antanut periksi.  Hän toimi opiskelujen lomassa liiketaloustieteen assistenttina 1955-1961, lehtorina 1961-1973  ja sekä Liiketaloustieteellisen tutkimuslaitoksen tutkijana.

Kauppatieteiden kandidaatiksi Suomessa hän valmistui 1960, lisensiaatiksi 1967 ja vihdoin kauppatieteiden ensimmäiseksi naispuoliseksi tohtoriksi 1972.

Väitöskirjan aihe oli Consumer purchases of major durables. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Helsingin Kauppakorkeakoulun markkinoinnin apulaisprofessoriksi. Professuuria hän hoiti vuodesta 1980 ja vihdoin 1987 hänet nimitettiin markkinoinnin professoriksi.  Tätä virkaa hän hoiti vain viimeiset kolme vuotta ennen eläkkeelle jäämistään eli vuoteen 1990.

Kun tutustuu Meeri Saarsalmen tutkintojen ja työn määrään, ei voi muuta johtopäätöstä tehdä kuin että tässä on sisukas, peräänantamaton nainen.  Hän opiskeli tarmokkaasti jo nuoresta alkaen ja vasta vähän ennen eläkkeelle jäämistä hänelle annettiin professorin arvonimi ja professuuri.

Meeri joutui naisena taistelemaan voimakkaasti miesvaltaisessa työyhteisössä asemansa puolesta. Myös hänen Yhdysvalloissa saamansa toisenlainen, jo edistyneempi oppi oli vierasta täkäläisissä piireissä.  Hän ei kuitenkaan missään vaiheessa luovuttanut, vaan pysyi sitkeästi talossa.

Olen ollut Meeri Saarsalmen oppilas Kauppakorkeakoulussa jo 60-luvulla suorittaessani kirjeenvaihtajan tutkintoa. 70-luvulla kandiopinnoissani näkyy taas hänen antamansa markkinoinnin cum laude –opinnoista.

Muistan Meeri Saarsalmen tavan luennoida. Hänellä oli erittäin huolellisesti valmistellut materiaalit ja tunnit. Siihen aikaan kirjoitettiin luennoilla muistiinpanoja, monisteita ei ollut, ja hänen materiaalinsa oli erittäin selkeää ja johdonmukaista. Muistan hänet myös vakavana, hieman pedanttina ja etäisenä, mutta eivätpä muutkaan lehtorit tai professorit siihen aikaan olleet oppilaille kovin läheisiä. Hän teititteli meitä opiskelijoita, mikä kuvaa hänen arvovaltaisuuttaan.

Kollegoiden mukaan hän oli myös vaatimaton, ujo ja arka, ehkä nuukakin, vaikka mitään tarvetta hänellä ei siihen vauraana naisena olisi ollut. Hän ei lounastanut talon ravintolassa, vaan hänellä oli kotoa tuodut eväät ja kahvi pullossa sukassa. Ne hän nautti kaikessa rauhassa omassa työhuoneessaan.

Meeri Saarsalmen erikoisala olivat kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät ja kirjaston käyttöön liittyvät tutkimukset.  Hän julkaisujensa määrä on laaja. Hän myös ohjasi opinnäytetöiden tekijöitä systemaattisesti.  Hän oli myös tunnettu siitä, että hän vaati kurinalaista työskentelyä ja virheetöntä suomen kieltä.  Esim. Kauppakorkeakoulun 50-vuotishistoriikki on hänen käsialaansa.

Meeri Saarsalmi oli kirjallisuuden, taiteen ja lasten ystävä. Hänellä ei itsellään ollut perhettä. Hän harrasti vapaa-aikanaan myös sukututkimusta.

Helvi Sipilä (o.s. Maukola, 1915-2009 ) oli ensimmäinen suomalainen nainen Yhdistyneiden Kansakuntien apulaispääsihteerinä ja ensimmäinen nainen ehdolla Suomen presidentiksi 1982.

Helvi Maukola syntyi Helsingissä tilanomistajan, talousneuvos Vilho Maukolan perheeseen. Helvi kuului nuorena partioon ja toimi Lahden Tähtityttöjen lippukunnassa. Hän pääsi ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta 1933 ja suoritti yleisen oikeustutkinnon 1939. Talvisodan vuosina hän toimi ilmavalvontalottana. Sota-aikana Sipilä istui käräjät ja sai varatuomarin arvon 1941. Hän toimi sen jälkeen Turun hovioikeuden ylimääräisenä virkamiehenä, Lohjan tuomiokunnan notaarina, kansanhuoltoministeriön osastosihteerinä ja 1943-72 asianajajana omassa asianajotoimistossa. Perheen neljä lasta syntyivät vuosina 1940-49.

Helvi Sipilä osallistui monien kansainvälisten vapaaehtoisjärjestöjen toimintaan. Tätä kautta hänet nimitettiin Yhdistyneiden Kansakuntien apulaispääsihteerin virkaan vuosiksi 1972-80. Hän toimi myös YK:n naisten asemaa käsittelevän komission Suomen edustajana 1960-luvun lopulla ja 70-luvun alussa sekä puheenjohtajana 1967. Hän oli Suomen valtuuskunnan jäsen YK:n yleiskokouksissa 1966-71 ja YK:n yleiskokouksen III komitean (sosiaaliset ja humanitaariset asiat) varapuheenjohtajana 1969 ja puheenjohtajana 1971 sekä YK:n erityistehtävässä Naisten Vuosikymmenen Kehitysrahaston edistämiseksi 1981.

Helvi Sipilä oli Naisjuristien Kansainvälisen Liiton presidentti 1954-56, Partiotyttöjen Maailmanliiton Maailmankomitean jäsen ja uusien jäsenmaiden neuvonantaja 1957-66. Kansainvälisen Naisten Liiton varapresidentti 1970-72, Laki- ja väestöohjelman kansainvälisen neuvoston jäsen 1971-76 sekä International Institute of Human Rights -neuvoston jäsen 1971.

Kansainvälisten vuosien jälkeen Helvi Sipilä pyydettiin ensimmäisenä naisena Suomessa ehdokkaaksi presidentinvaaliin vuonna 1982 Liberaalisen Kansanpuolueen ehdokkaana. Valituksi tuli Mauno Koivisto.

Helvi Sipilä on yksi ansioituneimmista suomalaisnaisista. Lukuisten kunniamerkkien lisäksi hän on saanut kunniatohtorin arvon kahdessatoista yliopistossa.

Raili Nuortila (s. 1929) on kotoisin asikkalalaisesta maanviljelijäperheestä. Hän valmistui diplomi-insinööriksi Teknillisen korkeakoulun kemian osastolta 1953 ja aloitti varsinaisen työuransa saman vuoden syyskuussa vasta perustetun Lisenssiviraston kemian osastolla. Myöhemmin Nuortila suoritti työn ohessa myös kauppatieteen kandidaatin tutkinnon Helsingin kauppakorkeakoulussa 1977.

Raili Nuortilan työura kesti katkeamattomana yli 40 vuotta. Hän siirtyi eläkkeelle joulukuun lopussa 1993 Kemianteollisuus ry:n toimitusjohtajan tehtävistä. Työnantajia koko uran aikana oli vain neljä: Lisenssivirasto 1953-57, Suomen Teollisuusliitto 1957-72, Suomen Pankki 1972-78 ja Kemian Keskusliitto eli Kemianteollisuus ry 1978-93.  Lisenssivirastossa Raili Nuortila toimi osastosihteerinä ja esittelijänä, Suomen Teollisuusliitossa työ alkoi tullitariffinimikkeistön parissa. Jo 1958 Nuortila nimitettiin apulaisosastopäälliköksi ja 1967 osastopäälliköksi liiton kauppapoliittiselle osastolle. Hän oli ensimmäinen nainen näissä tehtävissä teollisuuden ja elinkeinoelämän keskusjärjestöissä.

Suomen Pankissa Raili Nuortila oli idänkaupan osaston päällikkö – ensimmäinen naispuolinen osastopäällikkö ja vielä lähtiessään ainoa nainen tällä tasolla. Nuortila siirtyi Kemian Keskusliittoon 1978 teollisuuden toimialajärjestöjen ensimmäisenä naispuolisena toimitusjohtajana. Kun Kemian Keskusliitto ja alan työantajaedunvalvonta yhdistettiin Kemianteollisuus ry:ssä 1990-luvun alussa, Raili Nuortila jatkoi tämän järjestön ensimmäisenä toimitusjohtajana eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Nuortila työskenteli koko uransa ajan voittopuolisesti miesvaltaisessa ympäristössä.

Raili Nuortila oli 1961 ensimmäisenä naisena mukana virallisessa kauppavaltuuskunnassa, kun neuvoteltiin Suomen ja Puolan välisestä tavaranvaihdosta. Valtuuskuntajäsenyyksiä kertyi kymmeniä.  Euroopan kemianteollisuuden järjestössä CEFIC:ssä (Conseil Européen des Fédérations de l´ndustrie Chimique) Nuortila oli vuodesta 1978 ensimmäinen ja ainoa nainen johtajakomiteassa ja hallituksessa.

Suomen ensimmäinen tuberkuloosilääkäri Alma Josefina (Ina) Rosqvist (1865-1942) syntyi Loviisassa merikapteenin perheeseen. Loviisassa alkanut koulunkäynti jatkui Helsingissä tyttökoulun jatkoluokilla. Siellä Ina ystävystyi Karolina Eskelinin kanssa. Tytöt opiskelivat samaa tahtia ja suorittivat ylioppilastutkinnon 1885 sekä filosofian kandidaatin tutkinnon 1888. He valmistuivat lääketieteen lisensiaateiksi 1896.

Valmistuttuaan Ina Rosqvist kiinnostui tartuntataudeista. Jo valmistumisvuonna hän joutui Helsingissä hoitamaan lavantautiepidemian uhreja ja kirjoitti kokemuksistaan tutkielman, joka julkaistiin 1899. Myöhemmin hän keskittyi tuberkuloosin hoitamiseen ja tutkimiseen. Ina Rosqvist toimi Helsingin Marian sairaalassa 1897-1923 amanuenssina ja myöhemmin alilääkärina ja vastasi ajoittain myös ylilääkärin tehtävistä. Varsinaisen työnsä ohella hän toimi Helsingin tuberkuloosipoliklinikan ylilääkärinä vuodesta 1904 ja Helsingin kaupungin tuberkuloosilääkärinä vuodesta 1923. Lääkärintoimen ohella Ina Rosqvist julkaisi artikkeleita ja piti esitelmiä tuberkuloosista. Hän perehtyi parantoloiden ja poliklinikoiden työnjakoon ja laati 1907 laajan selvityksen poliklinikoiden toiminnasta eri maissa ja Suomessa. Hän toimi monissa suomalaisissa ja pohjoismaisissa yhdistyksissä ja lääkärijärjestöissä.

Aleksandra Gripenberg (1857-1913) oli ensimmäinen naisyhdistyksen johtaja, ensimmäinen päätoimittaja ja kirjailija. Isä, senaattori ja vapaaherra, oli kahdesti aviossa, ja hänellä oli 17 lasta. Aleksandra oli toiseksi nuorin. Hän otti elämäntehtäväkseen avata naisilta suljetut ovet kirjoittamalla realistisia kertomuksia. Kirjailijan ura vaihtui kuitenkin naisasian ajamiseen. Liikkeen keulahahmona hän pystyi vaikuttamaan paljon voimakkaammin kuin kirjailijana.

Vuonna 1887 Aleksandra lähti Englantiin Suomen Naisyhdistyksen edustajana ja jatkoi matkaansa Yhdysvaltoihin, missä tuolloin suunniteltiin Kansainvälisen Naisten Liiton perustamista. Hän kuuluikin myöhemmin liiton johtoon. Lisäksi hän organisoi kansallisia naisjärjestöjä Etelä- ja Itä-Eurooppaan, kävi kongresseissa ja kirjoitti jatkuvasti naisasiasta. Haave toteutui, kun Suomen Naisten Kansallisliitto (myöhemmin Suomen Naisjärjestöjen Keskusliitto) perustettiin 1911.

Aleksandra Gripenberg valittiin myös Suomen ensimmäiseen eduskuntaan Turun eteläisen vaalipiirin suurimmalla äänimäärällä.

Ensimmäinen naispuolinen oikeustieteen tohtori, rikosoikeuden professori ja ensimmäinen nainen oikeusministerinä oli Inkeri Anttila (o.s. Metsämies, 1916-2013).

Tuleva tuomari pääsi ylioppilaaksi Oulunkylän yhteiskoulusta 1933 ja ilmoittautui Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan, vaikka oli suunnitellut myös muusikon uraa. Hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon 1936, tuli lakitieteen kandidaatiksi 1937 ja varatuomariksi 1942. Inkeri Anttilan aviopuoliso oli erikoistunut keuhkosairauksiin. Keuhkotautiparantolat sijaitsivat maaseudulla, eikä nuorelle rouvalle ollut maalla juuri muuta työtä kuin käräjien istumista. Käräjiä istuessaan Inkeri Anttila erikoistui rikosoikeuteen, joka hänen mukaansa on ihmisläheisintä oikeustiedettä.

Sota-aikana Anttila alkoi kirjoittaa väitöskirjaansa Loukatun suostumus oikeudenvastaisuuden poistavana perusteena, joka valmistui kolmen pienen lapsen hoidon ohessa 1946. Väitöstilaisuudessa sali oli täynnä varsinkin naisopiskelijoita, jotka jännittyneenä seurasivat, miten pioneeri selvisi vaativasta tehtävästään loistavasti.

1940-luvun lopulla Inkeri Anttila hoiti jonkin aikaa rikos- ja prosessioikeuden apulaisprofessorin virkaa, mutta siirtyi sitten vankeinhoitolaitoksen palvelukseen. Samalla hän opetti dosenttina kriminologiaa ja opiskeli valtiotieteellisessä tiedekunnassa vankeinhoitoon liittyviä asioita. Hän oli jäsenenä 1950-luvulla radikaalissa nuorisorikoskomiteassa ja piti yllä suhteita pohjoismaisiin kollegoihinsa.

Vuonna 1961 Anttila nimitettiin rikosoikeuden professoriksi. Hän oli Pohjoismaiden ensimmäinen nainen oikeustieteen professorina. Hän edusti liberaalia rikosoikeudellista ajattelua. 1970-luvulla Anttila oli niin suosittu ja uudenaikainen opinnäytteiden ohjaaja, että opiskelijat kilpailivat päästäkseen hänen ohjaukseensa.

Anttila toimi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtajana, erilaisissa valtion komiteoissa ja ensimmäisenä naispuolisena oikeusministerinä vuonna 1975. Hän oli aborttilakikomitean ja kriminaalihuoltokomitean puheenjohtaja 1960–70-luvun taitteessa. Toimiessaan oikeusministerinä hän vaikutti lainsäädäntöön uudistavasti ehdollista tuomiota, ehdonalaista vapauttamista ja rattijuopumusta koskevien lakien synnyssä. Vuodesta 1980 Anttila oli rikoslain kokonaisuudistusta valmistelevan projektin varapuheenjohtaja. Erityisesti rikoksen uhreja koskevassa tutkimuksessa Anttilan ajattelu on ollut uraauurtavaa. Kriminaalipolitiikan puolella Anttila tunnetaan perusteettoman hoito-optimismin kriitikkona. Hän on toiminut myös naisjärjestöissä luennoitsijana. Anttila on ollut YK:n kriminaalipoliittisen komitean jäsen, YK:n rikosten ehkäisyä ja rikoksentekijäin käsittelyä koskevan maailmankongressin puheenjohtaja ja YK:n yhteydessä olevan Euroopan alueen instituutin, HEUNI:n, johtaja.

Ensimmäisenä naispuolisena lähetyslääkärinä Ambomaalla toiminut Selma Rainio (ent. Lilius, 1873-1939) syntyi Saarijärvellä Tarvaalan pappilassa Liliuksen pappisperheeseen. Suuresta lapsikatraasta varttui aikuiseksi kymmenen, kaikki tarmokkaita ja lukuhaluisia nuoria. Vanhimmasta tyttärestä tuli Hämeenlinnan tyttökoulun ja myöhemmin Jyväskylän seminaarin johtajatar, toinen opiskeli seminaarissa, ja Selma aloitti 11-vuotiaana kotikoulun jälkeen Jyväskylän tyttökoulussa. Hän pääsi sieltä 1890 ja palasi kotipappilaan hoitamaan vaikeasti sairastunutta isäänsä. Isän kuoleman jälkeen Selma opiskeli yksityisesti, pääsi ylioppilaaksi 1896 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1908.

Selma Lilius oli saanut suomalaisuusherätyksen ja suomensi nimensä Rainioksi. Lisäksi hän oli saanut uskonnollisen, raittiusasian ja naisasian herätyksen. Selma oli opiskellessaan asunut rouva Ida Veikkolinin luona. Tämän mies oli ollut Ambomaan ensimmäisiä lähetyssaarnaajia, ja hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa lähetystyöstä. Selma sai virikkeitä myös Ylioppilaiden Kristillisestä Yhdistyksestä, jossa puhuttiin paljon lähetystyön siunauksellisuudesta.

Juuri Selman valmistuessa lääkäriksi etsittiin lähetyslääkäriä sekä Afrikkaan ja Kiinaan. Hän ilmoittautui Suomen Lähetysseuran palvelukseen ja pyysi päästä Afrikkaan. Selma matkusti Hampuriin trooppisten tautien klinikalle täydentämään opintojaan ja oppimaan saksan kieltä, sillä Ambomaa kuului Saksan Lounais-Afrikkaan.

Lokakuussa 1908 Suomen Lähetysseura lähetti Selma Rainion ja muutaman muun naistyöntekijän Afrikkaan. He saapuivat  Ondongan alueelle Olukondan asemalle, jota johti tohtori Matti Rautanen. Sieltä matka jatkui Oniipaan, jonne oli tarkoitus perustaa lähetyssairaala. Selma sai heti hoitaa kymmeniä potilaita päivittäin, eikä aikaa jäänyt juuri kielen opiskeluun tai hengelliseen työhön. Hän oli lääkäri, apteekkari ja sairaanhoitaja samanaikaisesti. Ensimmäiset puoli vuotta lähetysasemalla kärsittiin lääkepulasta, sillä varasto jäi tulvien vuoksi saapumatta. Alueella vallitsi suuri kurjuus ja nälkä, eikä lähetysasema pystynyt auttamaan kaikkia.

Selma Rainio pystytti vastaanoton asuntoonsa. Potilaat odottivat kuistilla, kun hän hoiti sairaita keittiössään, josta oli tehty laboratorio. Kroonikkoja varten hän rakennutti sairasmajoja, mutta ne olivat epähygieenisiä, joten oli rakennettava oikea sairaala. Se sai katteekseen peltikaton, eikä lääkärin enää tarvinnut pelätä, että katosta varisee pölyä, roskia tai hyönteisiä avoimiin haavoihin. Sairaalan varusteet saatiin sukulaisilta ja ystäviltä Suomesta. Uusi sairaala valmistui 1911, ja sinne saatiin pian suomalaisia sairaanhoitajiakin. Mutta pian rakennus oli jo liian pieni, ja Selma alkoi ilman Lähetysseuran siunausta rakentaa poliklinikkaa, sairaalasalia ja uusia sairasmajoja, ruokavarastoa ja ulkohuonetta. Urakka valmistui, mutta Selma sairastui malariaan, joka vaivasi häntä ajoittain elämän loppuun asti.

Ensimmäinen maailmansota vaikeutti sairaalan toimintaa. Yhteydet kotimaahan katkesivat ja kaikesta oli pula. Kymmenvuotiskautensa päätteeksi Selman piti matkustaa Suomeen 1919. Hänen oli vaikea luopua elämäntyöstään, ja jo vuonna 1922 hän oli jälleen Ambomaalla. Sodan jälkeen lähetysasemalle tuli heinäsirkkaparvi, salama tappoi pari lasta, spitaali alkoi levitä, malaria vaivasi ja tuli pernarutto, influenssaepidemia, tuhkarokko sekä keuhkotuberkuloosi. Maa oli joutunut sodan jälkeen Englannin alusmaaksi, mutta hallitukselta ei hellinnyt apua sairaiden hoitamiseen. Myös Selma sairastui yhä uudelleen. Ennen toisen kymmenvuotiskauden päättymistä alueelle iski vielä rutto. Rokotuskampanjan jälkeen epidemia saatiin aisoihin 1932. Pian Selma jätti paikkansa seuraajalleen ja matkusti Suomeen. Silloin asemalla oli jo kokonainen kylä.

Selma Rainio oli 60-vuotias ja malarian rasittama, mutta vuonna 1936 hän oli jälleen Ambomaalla. Nyt hän asettui Engelan lähetysasemalle, missä oli kahden sisaren hoitama 15 majan sairaala. Selma Rainio ehti aloittaa sairaalan laajennuksen, mutta joutui itse sairasvuoteelle keuhkosyövän vuoksi. Hän sairasti kaksi vuotta, mutta pyrki silti hoitamaan myös lääkärin työtään. Hän kuoli loppiaisaattona 1939, ja hänet haudattiin Onandjokuen hautausmaalle. Hautajaisiin saapui kansaa kaikista seitsemästä amboheimosta, ja myös kaikki eurooppalaiset piirit olivat edustettuina. Kun Selma Rainiota oli varoitettu liiasta työnteosta, hän vastasi: ”Mitä siitä, jos loppuupi kerran, kunhan vain on hetkenkin verran saanut loistaa soihtuna Herran.”

Ensimmäinen naisdosentti ja ensimmäinen historian naisprofessori Alma Söderhjelm (1870-1949) syntyi Viipurissa hovioikeuden sihteerin seitsemäntenä tyttärenä. Perheeseen syntyi kaikkiaan 11 lasta. Alman muistelmien mukaan kodin elämää sävyttivät älykkyys ja juridiikka. Alma kävi koulunsa Viipurissa ja luki ylioppilaaksi yksityisopettajan avulla.

Alma aloitti yliopisto-opinnot 1889 ja valitsi historian. Sinä syksynä naisylioppilaita oli 17, mutta vuonna 1893, kun Alma valmistui filosofian kandidaatiksi, naisia oli jo 68. Vuonna 1894 Söderhjelmin sisarukset promovoitiin maistereiksi. Seppeleensitojien löytäminen naismaistereille aiheutti jonkin verran ongelmia, mutta asia järjestyi siten, että Walter Ekström sitoi Alman seppeleen ja Alma Walterin.

Alma Söderhjelmin väitöskirja vuodelta 1900 käsitteli Ranskan sanomalehdistöä suuren vallankumouksen aikana. Karolina Eskelin ja Tekla Hultin olivat ehtineet väitellä ennen häntä.

Söderhjelm haki dosentuuria, eikä yksikään konsistorin jäsen vastustanut, mutta venäläisviranomaiset kielsivät viran täyttämisen. Alma alkoi nyt kirjoittaa Raahen ja Pietarsaaren historiaa ja julkaisi myös teoksen Kulturförhållanden under franska revolutionen, joka sai suopean vastaanoton. Suomen ensimmäinen naisdosentti hänestä tuli 1906, kun hänet nimitettiin ilman uutta hakemusta. Ensimmäisenä yliopiston naisopettajana hän hoiti yleisen historian dosentuuria vuosina 1906-26.

Kun yleisen historian professori J. R. Danielson-Kalmari oli jäämässä eläkkeelle, Alma Söderhjelm ajatteli hakea hänen virkaansa. Mutta virkaa haettaessa selvisi, ettei nainen voi vannoa virkaan kuuluvaa tuomarinvalaa. Julkisuuteen tullut tieto herätti huomiota, ja eduskunta poisti pykälän. Lainmuutoksen astuttua voimaan professuuri oli jo ehditty täyttää.

Ensimmäisen maailmansodan sensuuri ja sortopolitiikka sai Almankin liittymään aktivisteihin. Hän auttoi jääkäriksi aikovia ja suojeli valkoisen puolen vainottuja. Hänestä tuli kirjailija, joka julkaisi runoja, pakinoita, näytelmiä ja romaaneja sekä tutkimuksia. Hän muutti Ruotsiin, jonne hän sopeutui nopeasti ja jossa hän kirjoitti ahkerasti.

Alma Söderhjelmista tuli Suomen ensimmäinen naisprofessori, kun rouva Ellen Dahlström lahjoitti Åbo Akademille varat Söderhjelmille tarkoitettua historian ylimääräistä professuuria varten vuonna 1927. Söderhjelmin oppilas Börje Colliander totesi opettajansa tulosta Turkuun 1928, että se merkitsi ”pommin putoamista rauhallisessa Auran kaupungissa”. Opiskelijat saivat tottua tavallisesta akateemisesta tyylistä poikkeavaan opetukseen luennoilla, joilla opetettiin historian lisäksi ranskaa ja seurustelutaitoja. Uuden professorin tyyliä vieroksuttiin Turun akateemisissa piireissä, eikä Alma Söderhjelm viihtynyt hyvin.

Alma Söderhjelmin kirjallinen tuotanto sisältää tieteellisiä teoksia, esseekokoelmia, lähdejulkaisuja ja muistelmia. Lisäksi hän kirjoitti runokokoelman, näytelmiä, filmikäsikirjoituksen, viisi romaania ja kahdeksan pakinakokoelmaa.

Gynekologi ja Pohjoismaiden ensimmäinen lääketieteen naisprofessori Laimi Leidenius (1877-1938) oli 18-lapsisen kappalaisperheen esikoinen. Hän syntyi Kurikassa 1877 ja kävi koulua ensin Vaasassa, sitten Jyväskylässä ja valmistui opettajaksi Helsingin suomalaisesta jatko-opistosta. Ylioppilastutkinnon hän suoritti 1897. Kappalaisen lapset olivat eteviä, sillä perheen lapsista kymmenen luki ylioppilaaksi. Laimi Leidenius valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1908, oli jonkin aikaa kunnanlääkärinä Juvalla ja erikoistui sitten synnytyksiin ja naistentauteihin apulaislääkärinä Helsingissä.

Vuonna 1913 Leidenius sai gynekologian erikoislääkärin oikeudet ja väitteli teoksella Desinfektion vaikutus kohdun synnytyksen jälkeiseen bakteeripitoisuuteen.

Lääkärin toimen ohella Leidenius jatkoi tutkimustyötä, harjoitti yksityispraktiikkaa ja teki opintomatkoja ulkomaille. Vuonna 1925 hänet nimitettiin synnytys- ja naistentautiopin dosentiksi Helsingin yliopistoon ja 1930 obstetriikan ja gynekologian professoriksi. Jo tätä ennen hän oli hoitanut professorin virkaan kuulunutta opetusta. Leidenius nautti itse eniten juuri opettamista.

Professorikautensa alussa Laimi Leidenius oli mukana suunnittelemassa uutta kaksiosastoista naistenklinikkaa, joka valmistui 1934. Hän johti sen toista osastoa. Leideniuksen erityisansio oli äitiyshuollon ja neuvolajärjestelmän luominen. Hän kirjoitti oppaita odottaville äideille ja pohti kirjasissaan myös siveyskysymystä ja rotuhygieniaa. Myöhemmin hän keskittyi synnytyssairaaloiden kehittämiseen ja kätilöiden kouluttamiseen.

Leidenius toimi monissa järjestöissä, joista rakkaimmat olivat Suomen Akateemiset Naiset ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Vapaa-ajan vei laajan yksityisvastaanoton hoito. Hengähdystaukoja soivat vierailut omaisten luona Keuruun pappilassa ja ulkomaiset kongressimatkat.

Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri ja eläinlääketieteen naistohtori Agnes Sjöberg (1888-1964) syntyi tilanomistajaperheeseen Kauhajoella viidentenä lapsena. Hän oli jo lapsena erityisen kiinnostunut eläimistä ja kertoi kaikille, että hänestä tulisi isona eläinlääkäri. Koska Agnes oli hyvin lahjakas, päättivät vanhemmat kouluttaa häntä tavallista pidemmälle. Koulunkäynti alkoi kotiopettajattaren johdolla. 1890-luvulla tilan vanhaan päärakennukseen perustettiin karjanhoitokoulu, jossa Agneskin usein istui kuulijana. Jo kymmenvuotiaana hän osallistui anatomian opetukseen ja tutki kiinnostuneena teurastettujen vasikoiden elimiä. Hänelle tehtiin selväksi, ettei tytöillä ollut mitään mahdollisuuksia ryhtyä eläinlääkinnän alalle.

Vuosina 1900-05 Agnes Sjöberg kävi Vaasan ruotsalaista tyttökoulua. Hän suoritti loistavin arvosanoin 1911 ylioppilastutkinnon yksityisesti ja pääsi tämän jälkeen naapurissa asuvan eläinlääkärin Engdahlin oppiin harjoittelijaksi. Agnes oli niin taitava eläinten käsittelijä, että Engdahl alkoi patistaa tyttöä opiskelemaan. Engdahlin avustuksella Agnes lähti Zürichin yliopistoon, mutta juuri tuona syksynä yliopisto oli vallankumouksellisten pelossa päättänyt kieltää opiskelun Venäjän kansalaisilta. Agnes jatkoi matkaa Dresdeniin, jossa hämmästynyt eläinlääketieteellisen korkeakoulun rehtori myöntyi ottamaan ensimmäisen naisen opiskelijaksi 300 miesopiskelijan joukkoon. Korkeakoulun kansliassa uutta opiskelijaa neuvottiin: ”Tehkää kuten muutkin herrat.” Dredenissä oli saksalaisten ohella ruotsalaisia, norjalaisia ja jokunen suomalainenkin opiskelija. He eivät suosiolla katsoneet joukkoon ilmestynyttä tyttöä, vaan kiusasivat häntä avoimesti ja salaa. Agnes kesti tätä vuoden ja siirtyi sitten Berliinin eläinlääketieteelliseen korkeakouluun, jossa opiskelu alkoi sujua erinomaisesti.

Vuonna 1913 Agnes Sjöberg jätti ministeriöön anomuksen kandidaatin tutkinnon suorittamista varten. Siitä seurasi suuri meteli, sillä virkamiehet eivät tienneet sallineensa naisen opiskella eläinlääketiedettä sekä Dresdenissä että Berliinissä. Asia ratkaistiin lopulta siten, että tästä eteenpäin kaikille naispuolisille opiskelijoille sallittiin mahdollisuus tutkinnon suorittamiseen.

Vuonna 1914 Sjöberg suoritti eläinlääkärin tutkinnon 26 vuoden ikäisenä. Tämän jälkeen hän työskenteli muutamia vuosia Saksassa eri tutkimuslaitoksissa. Maailmansodan puhjettua työtä ei ollut vaikea saada, sillä miehet olivat joutuneet rintamalle. Agnekselle sota oli vaikeaa aikaa, sillä yhteydet Suomeen olivat poikki, ja häntä pidettiin venäläisenä vihollisena, kunnes hän sai viranomaiset vakuuttumaan suomalaisuudestaan. Epänaisellisen ammatin harjoittajasta tuli erakko ja tutkija. Hän kirjoitti väitöskirjan hevosten silmäsairauksista, ja hänet promovoitiin eläinlääketieteen tohtoriksi vuoden 1918 kesäkuussa.

Tällä välin Suomi oli itsenäistynyt, ja Agnes palasi kotimaahan niin pian kuin mahdollista. Hän haki ja sai piirieläinlääkärin paikan Somerolta, jossa hänestä tuli sangen suosittu. Häntä kuvattiin ”pieneksi ja sieväksi neidiksi”. Somerolta hän muutti Närpiöön, 1923 Englantiin ja sieltä Yhdysvaltoihin edistykselliseen Cornell-yliopistoon, jossa hän sai työskennellä kuuluisien kirurgien kanssa. Amerikassa ei vielä ollut muita naiseläinlääkäreitä, ja siksi lehdistö otti hänet suosikikseen. Amerikasta Agnes matkusti Saksaan ja Itävaltaan, missä hän oli tieteellisten ansioittensa vuoksi yhtä arvostettu kuin Amerikassakin.

Noin 36-vuotiaana Agnes Sjöberg palasi Suomeen, asettui kotitilalleen Kauhajoelle ja aloitti eläinlääkäripraktiikan sekä opetti maatalouskoulussa. Hän jatkoi myös tieteellistä tutkimustyötä ja ajoi voimakkaasti eläinlääketieteellisen korkeakoulun perustamista Suomeen. Samaan aikaan hän kasvatti yksinhuoltajana kaksi poikaa. Agnes Sjöberg kutsuttiin monen eläinlääketieteellisen seuran kunniajäseneksi.

Ensimmäinen lääketieteestä väitellyt naistohtori Karolina Eskelin (1867-1936) syntyi Helsingissä merikapteeni Nikolai Eskelinin ja Sidonia Antoinetta Bobergin perheeseen. Isän työn vuoksi perhe asui pitkään ulkomailla. Isän kuoltua perhe muutti Belgiasta Suomeen ja Karolina pääsi Helsingin ruotsalaiseen tyttökouluun. Jäätyään täysin orvoksi hän jatkoi opintojaan tätinsä hoivissa, mutta 14-vuotiaana hän halusi itse ansaita elantonsa ja ryhtyi kauppa-apulaiseksi ja lopulta kirjanpitäjäksi. Työn ohessa hän suoritti matematiikan ylioppilaskurssin, käytti kaikki rahansa kirjoihin ja kirjoittautui ylimääräiseksi oppilaaksi tyttökoulun jatkoluokille. Hänestä tuli ylioppilas vuonna 1885, ja samana vuonna hän aloitti lääketieteen opinnot yliopistossa. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1888 matemaattis-luonnontieteelliseltä osastolta, jossa oli opiskellut fysiikan, kemian ja matematiikan lisäksi muun muassa eläintiedettä. Tutkinto oli pakollinen niille, jotka halusivat jatkaa opintoja lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Karolina Eskelin sai lahjakkaana opiskelijana opintolainan, yliopiston apurahan ja myöhemmin Rosina Heikelin rahaston stipendin. Opinnot sujuivat hyvin. Tosin anatomian opinnot olivat koettelevia, sillä ruumita ei vielä säilytetty formaliinissa. Sukupuolielinten tenttiä ei saanut suorittaa yhdessä miesopiskelijoiden kanssa, ja miesprofessorille tentittäessä piti vanhemman naishenkilön olla läsnä ”esiliinana”. Muuten tunnustettiin, että naisopiskelijoiden vaikutus oli yliopistossa jalostava ja hienostuttava.

Medikofiilitutkinnon jälkeen Karolina Eskelin valmistui lääketieteen kandidaatiksi 1891. Eskelin suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkinnon 1896. Samana vuonna hän sai myös lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon puolustettuaan jo joulukuussa 1895 väitöskirjaansa Studier öfver tarminvagination. Hän oli ensimmäinen Suomessa tohtoriksi väitellyt nainen.

Valmistuttuaan Eskelin toimi aluksi lääkärinä Tampereella ja sitten apulaislääkärinä Helsingin Kirurgisessa sairaalassa. Saatuaan työkokemusta sairaalatyöstä Eskelin muutti takaisin Tampereelle ja perusti sinne yksityissairaalan Dr. Karolina Eskelins privata sjukhus, joka avattiin 1899. Siinä oli kahdeksan sairaansijaa. Sairaalan toiminta alkoi hyvin, mutta helmikuussa 1903 Eskelin myi sen sairaanhoitaja Fanny Carlsonille.

Tampereelta Eskelin lähti yhdessä lääkäri Ellen Maria Ahlqvistin (1870-1920) kanssa Yhdysvaltoihin. Siellä hän toimi lääkärinä erityisesti suomalaisten ja skandinaavisten siirtolaisten keskuudessa Massachusettsissa, Michiganissa ja Oregonissa. Myöhemmin hän oli Yhdysvalloissa lääkärinä vielä vuonna 1912.

Suomeen palattuaan Eskelin asettui Helsinkiin hoitamaan lääkärinpraktiikkaa vuodesta 1906 alkaen, vuoden kestänyttä Yhdysvalloissa oleskeluaan lukuun ottamatta. Hänellä oli Helsingissä Eläintarhanhuvila 7:ssä sairaala gynekologisia ja kirurgisia tapauksia varten. Vuonna 1907  Eskelin avasi yhdessä kirurgi Gustaf Adolf Wetterstrandin kanssa Pietarinkatu 24:ssä sairaalan, jossa oli 17 sairaansijaa. Sairaala, joka siirtyi 1919 uusille omistajille, tunnettiin vuodesta 1920 nimellä Sanitas. Oman sairaalansa ohella Eskelin ylläpiti kaupungin tuella vuosina 1907-09 Kallion kirurgista poliklinikkaa, jossa kävi varsinkin työväestöön kuuluvia potilaita.

Eskelin toimi naisopiskelijoiden puheenjohtajana ja kirjoitti artikkeleita yhdistyksen julkaisemaan Lyran-lehteen. Lisäksi hän kirjoitti useita kansantajuisia terveydenhoitoa koskevia teoksia sekä oppikirjoja. Hän oli Helsingin Toipumakodin perustajia ja sitä ylläpitävän yhdistyksen sihteeri. Lisäksi hän tuki taloudellisesti Pelastusarmeijan työtä. Eskelinillä oli myös vauhdikas harrastus, autourheilu, ja hän oli yksi Suomen Automobiiliklubin perustajajäsenistä.

Hedvig Gebhard (o.s. Silén, 1867-1961) oli ensimmäinen osuustoimintanainen, kansanedustaja ja ensimmäinen nainen eduskunnan valiokunnan puheenjohtajana vuonna 1924.

Hedvig syntyi Turussa ruotsinkielisen kauppiaan tyttäreksi. Hän oli energinen ja opinhaluinen. Kun opiskelu ei Suomessa käynyt päinsä, hän suoritti ylioppilastutkinnon Tukholmassa ja aloitti opinnot Uppsalan yliopistossa. Hän siirtyi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon 1890, meni seuraavana vuonna naimisiin suomen kielen opettajansa Hannes Gebhardin kanssa ja sai kolme lasta. Perheen kotikieleksi valittiin suomi. Opinnot eivät koskaan valmistuneet, mutta ei Hedvig kotiinkaan jäänyt. Puoli vuosisataa hän uurasti yhteiskunnallisessa elämässä uupumatta.

Hannes Gebhard nimitettiin 1890 Pohjoismaiden historian dosentiksi ja Otavan ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi. Hedvig uppoutui puolisonsa hankkeisiin aina Saksasta tuotua osuustoiminta-aatetta myöten. Pellervo-lehdestä tuli hänelle tärkeä työkenttä. Hän toimitti parikymmentä vuotta sen ruotsinkielistä laitosta ja kirjoitti Pellervon valistuskirjasten sarjaan pari omaa julkaisua. Yhdessä miehensä kanssa hänet valittiin ensimmäiseen eduskuntaan 1907. Hänen ensimmäisenä naisedustajana tekemästään hyväksytystä eduskunta-aloitteesta alkoi pitkä työ kotitalouspoliitikkona. Lisäksi Hedvig Gebhard toimi Osuusliike Elannon hallintoneuvostossa, Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan hallintoneuvostossa ja Henkivakuutus Pohjan hallintoneuvostossa. Eduskuntaan hän palasi 1919 vielä vuosikymmeneksi ajamaan kotitalousopetusta, naistenklinikkaa, kätilöitä maalaiskuntiin, sairausvakuutuslakia ja uutta avioliittolakia.

Vuonna 1922 Hedvig Gebhard kutsuttiin Kotiliesi-lehden toimituksen puheenjohtajaksi, ja hän toimikin lehden hyväksi kuolemaansa saakka. Samana vuonna Gebhard-puolisot perustivat Pienviljelijäin Keskusliiton, jonka suorittama kotitalousneuvonta oli Hedvigin harteilla. Naisasiakaan ei jäänyt muiden puuhien varjoon. 1930-luvun alussa Hedvig kutsuttiin Suomalaisen Naisliiton keskushallituksen jäseneksi ja 1934 puheenjohtajaksi. Sodan aikana hän oli Naisten Työvalmiusliiton puheenjohtajana.

” Eilen kuoli täällä rouva Ilmi Hallsten (Hallstén) o.s. Bergroth, vaikean sairauden jälkeen. Hänessä meni manan majoille yksi maamme merkkinaisia, joka kauniilla tavalla vaali naisliikkeemme uranuurtajien perintöä ja joka itse vuosikymmenien ajan taidolla, uhrautuvaisuudella ja koko sydämensä lämmöllä toimi Suomen Naisyhdistyksen johdossa. Myöskin yhteiskunnallisena toimihenkilönä ja nuorisonkasvattajana hän suoritti merkittävän elämäntyön.”
Muistokirjoitus, Uusi Suomi, 5.1.1936.

Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtaja

Ilmi Hallstén oli läheinen ystävä Suomen Naisyhdistyksen perustajiin kuuluvan Aleksandra Gripenbergin (1857-1913) kanssa. Suomen Naisyhdistys tuli merkitsemään Ilmi Hallsténille hyvin paljon. Ilmi toimi pari vuotta yhdistyksen sihteerinä, sitten vuodesta 1906 varapuheenjohtajana ja vuonna 1914 hänet valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Yli parikymmentä vuotta Ilmi Hallstén toimi Suomen vanhimman naisjärjestön puheenjohtajana. Hän edusti suomalaisia naisia myös kansainvälisissä kongresseissa puheenjohtajan ominaisuudessa.
Ilmi Hallstén oli hyvä kirjoittaja sekä puhuja ja esitelmänpitäjä. Hän toimitti ja suureksi osaksi itse kirjoitti Suomen Naisyhdistyksen 40-vuotisjuhlajulkaisun Uranuurtajanaisia. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan hän oli aktiivisesti mukana kokouksissa ja päätöksenteossa. Yhdistyksen aloitteet olivat hyvin harkittuja ja pitkälle mietittyjä. Ilmi Hallstén on Suomen Naisyhdistyksen kunniapuheenjohtaja.
Yhdistykselle perustettiin Ilmi Hallstenin nimeä kantava rahasto hänen täytettyään 70 vuotta. Sen korkovaroista jaettiin apurahoja naisille, jotka valmistautuvat yhteiskunnalliseen huoltotyöhön tai jotka toimivat sillä alalla.

Ilmi Hallstén kuoli vaikean sairauden jälkeen kirurgisessa sairaalassa 4.1.1936. Poismennyttä jäi laajan ystäväpiirin lisäksi suremaan puoliso, kanslianeuvos Onni Hallstén, tytär, poika, miniä ja kolme lastenlasta.

Tammikuun 10. päivänä vuonna 1936 tohtori Paavo Virkkunen toimitti Ilmi Hallsténin ruumiinsiunauksen Hietaniemen kappelissa. Musta arkku oli koristettu valkeilla calloilla ja kieloilla. Maan naisjärjestöt Suomen Naisyhdistys mukaan lukien osoittivat kiitollisuutta ja kaipausta entiselle puheenjohtajalleen Ilmi Hallsténille. Suomen Naisyhdistys päätti kunnioittaa Ilmi Hallsténin muistoa viettämällä vuosikokoustaan helmikuun 20. päivänä muistojuhlanaan.

Naisten Äänessä nro 1-2 vuodelta 1936 kirjoittaa Suomalaisen Naisliiton entinen puheenjohtaja Hilja Vilkemaa seuraavasti: ” Talvisen iltapäivän harmaudessa putoilevat hiljaa hiutaleet yli kukkaisen kummun. Rauhallisena ja avarana leviää ympärillä vainajien puisto. Kappelin kellojen kaiku kantautuu kohti kaukaista taivaanrantaa. Hartaan äänettömänä on tumma väkijoukko seisonut avoimen haudan ääressä. Hiljaa ovat sanattoman kaipauksen kukat pudonneet arkun kannelle. Ja komeat seppeleet ovat peittäneet kummun.”

Yhteiskunnallisen linjan perustaminen Helsingin Suomalaisessa Jatko-opistossa

Ilmi Hallstén opetti viransijaisena suomen kieltä ja kirjallisuutta Helsingin Suomalaisessa Jatko-opistossa kevätlukukautena 1905. Vuosina 1914-1925 hän toimi Jatko-opiston Pedagogisen Johtokunnan vakinaisena jäsenä. Hallsten painotti naisten osallistumista aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Naisasiatyössä oli saavutettuja voittoja. Seuraavaksi piti rohkaista naisia kasvamaan itsenäisiksi persooniksi mm. sivistyksen keinoin. Ja tähän tarvittiin tietoa, jota sai kouluttautumalla. Naisten valtiolliset ja kunnalliset oikeudet ja velvollisuudet vaativat yhteiskunnallisia tietoja.

Miksi Ilmi Hallsten perusti yhteiskunnallisen linjan Jatko-opistoon? Alla vastaus Ilmi Hallstenille tehtyyn kysymykseen: ” Nykyajan kipeimpiä ja vaativimpia tehtäviä kaikissa sivistysmaissa on yhteiskunnallisten kysymyksien ratkaisu. Suurteollisuuden, koneiden, sähkön ynnä muiden mullistavien uudistusten aikakaudella ovat elämän ehdot suuresti muuttuneet, rikkaille karttunut rikkauksia ja vastaavassa määrässä on inhimillinen kurjuus elämän varjopuolella kärjistynyt.”
Idean linjan perustamisesta Ilmi Hallsten sai kongressimatkallaan Berliinissä vuonna 1912. Hän kävi Berlinin Soziale Frauenschulessa, jossa nuoret naiset saivat tieteellisen ja käytännöllisen valmistuksen jollekin yhteiskunnalliselle työalalle. Valtiolta ja kunnilta ei uuden oppilaitoksen perustamiseen liiennyt varoja Suomessa, elettiinhän venäläistä sortoaikaa.

Oppilaitoksen opettajat innostuivat uuden linjan perustamisesta. Ilmi Hallstén laati ehdotuksen, joka sitten jätettiin Pedagogiselle Johtokunnalle ja hyväksyttiinhän se. Yksityiskohtainen yhteiskunnallisen linjan ohjelma lähetettiin kouluylihallitukselle ja suostumus otettiin hyvillä mielin vastaan. Syksyllä 1915 Yhteiskunnallinen Linja aloitti toimintansa Opettajatarlinjan rinnalla. Ilmi Hallsten opetti sosiaalitietoa ”sosialitietoa”, joka käsitteli naisten yhteiskunnallisia tehtäviä. Opiskelijat työllistyivät mm. lastensuojelualalle, jotkut tehdaskeskuksiin naistyöläisten keskuuteen.

Lapsuus ja nuoruus

Ilmi Lovisa (Ilmi Louise) Hallstén o.s. Bergroth syntyi Ahvenanmaalla Föglön saarella 25.12.1862. Hänen isänsä  oli Ruoveden pappilassa syntynyt rovasti Karl Selim Fritiof Bergroth (1832-1900) ja äitinsä Christiana Strömberg (1832-1902). Ilmillä oli viisi sisarusta: Frans Edvin, Ina Elisabet, Irene Olivia, Selim Mikael ja Karl Kristian. Perhe oli ruotsinkielinen.
Ilmi Bergrothin isä ei ollut varakkaasta kodista.  Ilmin isoäiti, Ebba Lovisa Cajanus, jäi leskeksi viiden lapsen kanssa vanhimman Karl Selimin ollessa yhdeksänvuotias. Köyhyys johtui takauksesta, jonka Ilmin isoisä oli aiheuttanut. Mutta Ebba Lovisa oli tarmokas nainen, muutti Vaasaan ja piti täysihoitolaisia ja antoi ranskan kielen tunteja.
Ilmin äiti Christiana, joka oli syntynyt parooni Rehbinderin omistamassa Kallisten kartanossa Mynämäellä, sai voimakkaan uskonnollisen herätyksen rippikoulun jälkeen. Hän jäi nuorena täysorvoksi, joutui elättämään itsensä ja palvelemaan perheissä. Mynämäellä Ilmin isä ja äiti tutustuivat toisiinsa ja menivät naimisiin vuonna 1859.
Samana vuonna Karl Bergroth vihittiin papiksi Turussa. Luvian kappalaisen apulaisena toiminut Karl Selim nimitettiin Föglön vt. kirkkoherraksi 12.3.1862. Vuonna 1862 joulukuun 25. päivänä syntyi Ilmi Lovisa (Ilmi Louise) Föglön saarella.
Vuonna 1870 perhe muutti Ahvenanmaalta Keuruulle. Keuruulle oli perustettu aikaisemmin kansakoulu ja sinne jo lukutaitoinen Ilmi pääsi oppimaan laskentoa ja kirjoittamista. Vanhemmat halusivat kouluttaa kaikki lapset. Jo 8-vuotiaana Ilmi muutti Helsinkiin isoäitinsä luokse ja alkoi käydä Mia Sahlbergin ruotsalaista tyttökoulua.

Ruotsinkielisen Ilmi Hallsténin yksi elämänsä tärkeimmistä harrastuksista oli suomen kielen oppiminen ja opettaminen. Hän alkoi opiskella suomen kieltä omin päin, käänsi mm. Maamme-kirjaa itselleen ja alkoi opettaa suomea Mia Sahlbergin koulussa. Näin Ilmista tuli opettaja jo ennen opettajaksi valmistuttuaan. Suomen kielen opinnot jatkuivat myöhemmin yliopistossa ja keväällä 1888 Ilmi suoritti suomen kielessä ja -kirjallisuudessa ensimmäisen osan laudaturarvosanaa.

Avioliitto Onni Hallsténin kanssa

Ilmi Bergroth vihittiin avioliittoon Vaasassa syntyneen matematiikan ja fysiikan opettajan Gustaf Onni Immanuel Hallsténin (Hallsten) kanssa vuonna 1892. Ilmi jatkoi työelämässä myös koko avioliiton ajan. Tämä oli poikkeuksellista tuona aikana. He saivat kaksi lasta: Armi Hallstén-Kallia (1897-1956) ja Rauno Gustaf Ilmari Kallia ent. Hallstén (1901-1948). Armista tuli järjestöjohtaja ja Raunosta varatuomari ja IKL:n kansanedustaja. Kaikki perheen jäsenet osallistuivat aktiivisesti suomalaisen yhteiskunnan merkittävillä ja näkyvillä paikoilla.
Olli Hallstén toimi Säätyvaltiopäivien pappissäädyn jäsenenä valtiopäivillä 1899-1900, Suomalaisen Puolueen kansanedustajana 1.8.1908–28.2.1910 ja 1.2.1911–31.10.1917 Uudenmaan vaalipiiristä. Hänestä tuli suomalaisen sosiaalivakuutuksen kehittäjä ja sosiaalipoliitikko. Hän sai kanslianeuvoksen arvon vuonna 1925.

Koulutus:

Ilmi Hallstén valmistui Sahlbergin tyttökoulusta vuonna 1878 ja Helsingin Suomalaisesta Jatko-opistosta 1881. Suoritti yliopistossa suomen kielen ja kirjallisuuden tutkinnon.

Kansanedustaja:

Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä 1.4.1919–4.9.1922 Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä, lakivaliokunnan jäsen.

Työura:

Sahlbergin ruotsalaisen tyttökoulun suomen kielen opettaja 1879-1890
Sahlbergin ruotsalaisen tyttökoulun johtaja 1889-1890
Lyceum för gossar och flickor -koulun suomen kielen opettaja 1891-1893
Nya svenska samskolanin opettaja 1891-1902
Nya svenska flickskolanin opettaja 1909-1932
Helsingin suomalaisen yhteiskoulun opettaja 1901-1905
Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston alkeisopetuksen opetusharjoituksen valvoja ja                           Yhteiskunnallisen Linjan opettaja 1915-1925
Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston opettaja 1905-1925

Muut luottamustehtävät:
Kokoomuksen Naisten Liitto, pj, 1922-1924
Kokoomuksen naisvaliokunnan jäsen, 1918-1924
Suomen Naisyhdistys, pj, 1914-1935
Suomen Naisyhdistys, vpj, 1906-1914
Suomen Naisyhdistys, sihteeri, 1904-1906
Helsingin käsityökoulun johtokunta, pj
Helsingin seminaarin johtokunta, pj
Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton työvaliokunta, vpj, 1920-1929
Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston johtokunta, 1914-1925
Kansainvälisen naisliiton sanomalehtikomitea, suomalainen jäsen, 1911-1932

Julkaisuja:

Kodin sanasto (yhdessä Lilli Liliuksen kanssa 1896), La situation de la femme en Finlande (1924, myös engl. ja saks.). Toimitti ja suureksi osaksi kirjoitti teoksen Uranuurtajanaisia (1924) ja Puoli vuosisataa naisasiatyötä (1934), Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun matrikkeli

Vaikuttajanainen ja Suomen eläinsuojelun äiti Constance Maria Ullner ent. Gullberg (1856-1926) toimi postitoimiston hoitajana ja eläinsuojeluaatteen innokkaana herättäjänä ja valistajana. Hän perusti elämänsä aikana useita eläinsuojeluyhdistyksiä, esitelmöi ja kirjoitti eläinten kaltoinkohtelusta. Hän toimi Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana. Hänen aloitteestaan Suomessa vietetään maailman eläinten päivää 4.10. Hänet on palkittu Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkillä vuonna 1922 isänmaan hyväksi tehdystä työstä.

Helsingin Eläinsuojeluyhdistys perustettiin vuonna 1874

Helsingin Eläinsuojeluyhdistys on eläinsuojelun uranuurtaja Suomessa. Eläinsuojeluaate levisi Pohjoismaihin Englannista, jonne oli perustettu ensimmäinen eläinsuojeluyhdistys 1820-luvulla humaanisen heräämisen myötävaikutuksella.
Järjestäytyneen eläinsuojelutyön Suomessa aloitti vuonna 1870 Zacharias Topelius, joka perusti Maj Föreningen -nimisen Suomen ensimmäisen eläinsuojeluyhdistyksen pikkulintujen suojelemiseksi. Mutta tarve oli suojella kaikkia eläimiä. Vuonna 1874 perustettiin Helsingin Eläinsuojeluyhdistys. Kokouksessa oli läsnä yli 50 vaikutusvaltaista henkilöä. Perustamiskirjan ensimmäisenä allekirjoittajana oli lääninkuvernööri, kenraalimajuri Georg von Alftan ja hänen jälkeensä professori Zacharias Topelius ja muita huomattavia helsinkiläisiä merkkihenkilöitä. Yhdistyksen säännöt senaatti vahvisti 6.10.1874. Yhdistyksen perustava kokous pidettiin 25.11.1874 Topeliuksen toimiessa puheenjohtajana. Senaattori Theodor Sederhol valittiin yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.
Ullner toimi Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen varapuheenjohtaja vuosina 1901-1916 ja puheenjohtajana vuosina 1916-1926 ja oli yhdistyksen kantavia voimia vuosikymmenien ajan. Topelius oli se henkilö, jonka ansiosta Constance Ullner kiinnostui eläinsuojelusta.
Naisten ääni haastatteli Constance Ullneria hänen 60-vuotispäivänään vuonna 1916. ”Mikä oli oikeastaan johtanut rva Ullnerin eläinsuojelutyöhön?” Vastaus kuului sanatarkasti: ”Z. Topelius sen oli tehnyt. Hän oli kerran ehdottanut häntä eläinsuojeluystävien johtokuntaan ja osoittanut hänelle, miten tärkeä ja suuri tämä työmaa on”.
Yhdistys järjesti ensimmäisen koko maata kattavan eläinsuojelukokouksen Helsingissä vuonna 1899. Vuonna 1900 yhdistyksen kielitaitoinen aktiivi Constance Ullner edusti yhdistystä 13. kansainvälisessä eläinsuojelukongressissa Pariisissa. Tuliaisina hän toi ajatuksen kansainvälisen eläinten päivän viettämisestä. Hänen aloitteestaan Suomessa vietettiin maailman eläinten päivää ensimmäisen kerran vuonna 1909 ja sitä vietetään edelleenkin joka vuosi 4.10.
Constance Ullner oli ahkera eläinten puolestapuhuja ja luennoitsija. Ensimmäisen esitelmänsä hän aloitti Kampin kansakoululla Helsingissä vuonna 1894. Hän luennoi ympäri Suomea: kouluissa, eri yhdistyksien tilaisuuksissa, vankiloissa, sairaaloissa ja tietysti vuotuisissa eläinsuojelukokouksissa.

Vuonna 1914 Ullner osallistui eläinsuojeluyhdistyksen edustajana Roomassa järjestettyyn kansainväliseen naisten konferenssiin. Siellä hän piti kohua herättäneen luennon lintujen suojelemisesta ”Ayez pitié des oiseaux”, (suom. Säälikää lintuja). Ullner vastusti hattumuotia, jossa käytettiin lintujen sulkia ja höyheniä naisten turhamaisuuden takia. Monet linnuista kuolivat tämän vuoksi sukupuuttoon.

Ullner oli myös perustamassa Suomen Eläinyhdistystä vuonna 1901. Se perustettiin vastustamaan eläinten elävältä leikkaamista tieteen nimissä. Yhdistyksestä kasvoi Suomen vaikuttavin eläinsuojeluyhdistys ja valtakunnallinen kattojärjestö. Ullner kirjoitti yhdistyksen julkaisemiin aikakauskirjoihin useampien vuosien ajan säännöllisesti.

Häm kirjoitti myös muiden eläinsuojeluyhdistyksien äänenkannattajiin mm. Pieni eläinystävä, Finlands djurskydd, Den lilla djurvännen, Oikeutta kaikille ja Eläinsuojelus -lehtiin ihmisten ja eläinten välisistä suhteista ja ihmisten aiheuttamista kärsimyksistä eläimille.
Oikeutta kaikille -lehdessä vuodelta 1895 Ullner kirjoittaa: ”Älkäämme ajatelko ihmistä käskijänä ja eläintä orjana, vaan ajatelkaamme niitä yhtenä perhekuntana, jossa ihmisellä on perheenisän asema ja eläimillä holhouksen alaisten lasten.”

Työura postikonttorinhoitajana

Constance Ullner, perheen kesken Stansa, oli säätyläisnainen, varakkaasta ruotsinkielisestä kodista. Etunimensä hän sai isänäitinsä mukaan. Constance kävi Helsingin ruotsalaista tyttökoulua ja lisäksi hän sai opetusta englannin ja ranskan kielissä ulkomaalaisilta kotiopettajattarilta.

Aviomiehensä, tehtailija Gustaf Gullbergin, hän kohtasi Marstrandin kylpylässä Ruotsissa. Heidät vihittiin vuonna 1877. Avioliitto kesti vain alle yhden vuoden. Kotimaastakaan ei kuulunut hyviä uutisia.
Ullnerin perheen omaisuus meni konkurssissa vuonna 1879 ja Constance muutti takaisin Suomeen huolehtimaan ja hoitamaan sairasta äitiään. Koska talous vaati varoja, täytyi jotain keksiä. Helsingin liepeiltä olevalta pieneltä maatilalta saatiin vihannekset, kirjoitustyötä riitti ja kielitaitoisena Constance antoi opetustunteja ja teki käännöstöitä.
Isä muutti Pietariin aviopuolisonsa kultua ja siellä hän meni uusiin naimisiin. Constance muutti asumaan ystävättärensä Lydia Stenbergin kanssa yhteen. Hän opiskeli Svenska Fruntimmeskolanissa ja hankki opettajan pätevyyden, opiskeli myös ruotsinkielistä kirjallisuutta ja sai opettajattaren paikan tyttökoulussa.

Mutta jokapäiväistä leipää ei hankittu opettajana. Constance oli jo lapsena osoittautunut poikkeukselliseksi, hän ratsasti poikien vaatteissa ja istui miesten satulassa. Hän oli ketjupolttaja, hänellä oli liian lyhyeksi leikattu tukka ja vielä kaiken lisäksi eronnut nainen. Lasten vanhemmat eivät hyväksyneet tällaista opettajaa ja ura tyttökoulussa loppui ennen kuin se oli edes alkanutkaan.

Uusi ammatti ja pitkä työura postikonttorin hoitajana alkoi vuonna 1888 Kaivopuiston postikonttorin ensimmäisenä hoitajana ja ura jatkui kokonaista 38 vuotta. Pääpostitirehtööri Hjalmar Lagerborg avusti nimityksessä. Konttorin yhteydessä oli virka-asunto ja sinne Constance muutti Lydia Stenbergin kanssa, joka auttoi emäntäänsä tämän tehdessä vapaaehtoistyötä sokeiden, turvattomien lasten, naisten sekä invalidien hyväksi. Ullneria pidettiin poikkeuksellisen hyvänä organisoijana.

Constance Ullnerin läheiset

Constance Maria Ullner syntyi 20.3.1856 Helsingin pitäjässä varakkaaseen ja yläluokkaiseen ruotsinkieliseeen perheeseen. Hänen isällään, August Robert Fredrik Ullnerilla (1831-1897), oli kaksi akateemista tutkintoa: tuomarin ja metsänhoitajan.  Hän oli Königstedtin tilan tilanomistaja, Hangon radan rahoittaja, kunnallisneuvos ja työskenteli mm. metsänhoitohallituksen kamreerina. August Ullner teki konkurssin epäonnistuneiden suolakaivosspekulaatioiden seurauksena vuonna 1879 ja muutti Venäjälle seuraavana vuonna toimien siellä mm. Finland Wood Companyn palveluksessa.
Constancen äiti oli vapaaherratar Anna Augusta von Kothen (1833-1880). Isänsä toisesta avioliitosta Johanna Elisabet Reilin (1854-1922) kanssa Constancella oli sisarpuoli Sigrid Elisabet Ullner (1883-1955).
Constance Ullner oli naimisissa ruotsalaisen tehtailijan Gustaf Theodor Gullbergin kanssa vuosina 1877-1878. Vajaan vuoden kestänyt avioliitto päättyi eroon.

Constance Ullner kuoli 11.1.1926 Helsingissä. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

Ylen arkistosta kuvineen löytyy:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/03/18/paheksuttu-tupakkaa-ketjussa-polttanut-constance-ullner-oli-suomen-ensimmaisia

Ylen areenasta löytyy ote Lasten eläinsuojeluopista vuodelta 1911:
https://areena.yle.fi/podcastit/1-50786261

Elämäkerta: Brander, Siri & Krogius, Andrée. Boken om Constance Ullner. Tilgmänns tryckeri, Helsinki 1935.

Julkaisut mm.: Lasten eläinsuojelusoppi. Toimittaneet Constance Ullner ja Allan Höijer ; suomentanut Antti Rytkönen. Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 24, 1916.
Digitaalinen:  https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/144890Lasten_elainsuojelusoppi_toimittaneet_Constance_Ullner_ja_Al.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Oulussa 1893 syntynyt Anni Harju aloitti näyttelijänuransa paikallisessa työväenteatterissa. Harjun sisko oli myös tunnettu näyttelijä  – Limingassa talvella 1966 traagisesti tulipalossa menehtynyt Hilja Pisilä (ent. Halonen). Siskokset esiintyivät yhdessä mm. synnyinkaupunki Oulun ohella mm. Yleisradion lähetyksissä. Liekö arkistonauhoituksia vielä tallella?

Anni Harju valmistui 1915 Helsingin musiikkiopistosta liittyen sen jälkeen Suomen Lauluun. Hänen ensimmäinen ammattilaisroolinsa oli Turussa Casino-operetissa. Sen jälkeen Harju oli pitkään kiinnitettynä Turun Suomalaiseen teatteriin saavuttaen ihailua operettitähtenä. Uusi Aura kirjoitti 1924 Harjun Turun ajasta keveän setämäisellä tyylillä, joka vanheni Harjun oikeaan persoonaan nähden hyvinkin nopeasti.  ”Herttaisen, luonnonlapsen, mikä katsoo maailmaa valoisin silmin ja uskoo siitä parempaa kuin se todellisuudessa on.”

Talvella 1928 Anni Harju lähti hankolaissyntyisen näyttelijän Anna Mörkin kanssa Yhdysvaltoihin. Heidän matkustajatiedoissaan lukee ”actress”, joten naiset ylittivät valtameren päämääränään harjoittaa ammattiaan.  Yhdysvalloissa suomalaissiirtolaisten tilaisuuksissa kiertänyt seurue nimetään usein Anna Mörkin mukaan. Se kuitenkin hajosi nopeasti, jonka jälkeen Anni Harju jäi vielä pariksi vuodeksi USAaan.

Harju kiersi yksin Amerikkaa harjoittaen amerikansuomalaisten yhteisöjen teatterikappaleita tinkimättömänä ohjaajana. Hän myös esiintyi omissa nimissään laulu- ja lausuntailloissa. Anni Harju kertoi jälkeenpäin Suomessa kuinka hän oli turhautunut amerikansuomalaisten keskinäiseen kuppikuntaiseen riitelyyn.  Hän joutui välillä työssään absurdeihin tilanteisiin kuten Detroitissa.  Harju johti autokaupungin amerikansuomalaista teatterityhmää, jonka piti esittää ”Pohjalaisia” näytelmä.  Ensimmäinen ongelma tuli siitä, että näyttelijät eivät suostuneet opettelemaan vuorosanoja. Seuraavaksi paikallinen isompi teatteri olisi ottanut Pohjalaisista supistetun version ohjelmistoonsa. Ilmeisesti näytelmästä olisi tehty mukaelma, jossa repliikkejä olisi vähennetty ja vauhdikasta toimintaa lisätty. Tämäkään ei sitten sopinut näyttelijöille, koska ei ollut mitenkään mahdollista että he (-tiukat kommunistit-) olisivat esiintyneet teatterissa, jossa yleisön joukossa istuisi mahdollisesti porvareita. Harju räjähti änkyröille ja  lähti teatterinjohtaksi Chicagoon. Hän tokaisi myöhemmin kuinka eronsa oli varmasti molemmille osapuolille mieluinen.

Anni Harju oli viimeiset Yhdysvaltojen vuotensa Kaliforniassa toimien San Franciscossa ja Berkeleyssä teatteriohjaajana/johtajana.

Harjun Amerikan vuodet saivat dramaattisen käänteen syyskuussa 1929. Hän matkusti tuolloin San Franciscossa rautatievaunussa, johon törmäsi hedelmiä kuljettanut kuorma-auto. Harju sinkoutui vaunusta ulos loukkaantuen erityisesti jalkoihinsa vakavasti. Anni Harju joutui olemaan viikkoja sairaalassa.  Harju ei kuitenkaan jäänyt surkuttelemaan kohtaloaan vaan hän haastoi molemmat kolarin osapuolista oikeuteen vaatien huomattavia vahingonkorvauksia. Oikeusjuttua, jossa oli osallisena ”Leading Finnish Actress”, seurattiin viihdebisneslehti Varietya myöten. Harju sai lopulta tahtonsa siltä osin läpi, että vaunuun törmännyt kuljettaja tuomittiin maksamaan Anni Harjulle 25.000 dollarin korvaukset. Kyseessä oli huomattava summa – ”lähes miljoona” kuten suomalaisissa aikalaislehdissä taivasteltiin.  (yli 400.000 euroa)

Anni Harju ehti opiskella Kaliforniassa vielä äänifysiologiaa ennen kuin hän palasi Suomeen 1931. Hän jatkoi opiskelujaan Helsingissä Heikki Klemetin ohjauksessa.

Harju perusti Astmanvastutus-yhdistyksen ja kirjoitti hengitysfysiologiasta artikkeleita lehtiin.  Hän toimi myös vuodesta 1940 Suomi-Amerikka yhdistyksessä erikoistuen sen Taidekerhon toimintaan. Anni Harju oli 1920-luvulta alkaen Le Droit Humain Suomen Liiton aktivisti. Hän aloitti kotikaupungissaan Oulussa toimineessa Stella Polaris-looshissa.

Harju asui elämänsä viimeiset vuodet Käpylässä. Hän mainosti mm. Helsingin Sanomissa yrityksensä palveluja. Harju harjoitti näyttelijän- ja laulajanaluille esiintymistaitoja, etsi helpotusta hengitysongelmaisille ja otti vastaan soitto-oppilaita.

Anni Harju on jättänyt Käpylään ilmeisen voimakkaan muistikuvan, koska hänen persoonansa on pohjana Ata Hautamäen dekkarin ”Käpylän Tähdet” päähenkilössä Anna Harjulassa. Romaanihahmoa kutsutaan ”Astma-Annaksi” ja erityisesti taloyhtiössä ”Hurja-Annaksi”.  Kirjassa kuvattu taloyhtiö on sama, jossa Anni Harju asui ja otti vastaan asiakkaitaan. Käpylän Tähtien herskyvä henkiökuvaus viittaa siihen että ”Anna Harjulan” taipumukset ylläpitää järjestystä Joukolantie 3:ssa lienevät olleet yhteneväiset oikeasti eläneen Anni Harjun käyttäytymisessä.  Epäilemättä Harju on onnistunut ”jöötinpidossaan” helposti muistaen millaisia otteluja hän oli käynyt amerikansuomalaisten rautakoura jukuripäiden ja lipevien amerikkalaisjuristien kanssa.

Vuonna 2022 tuli kuluneeksi 160 vuotta ensimmäisen rautatielinjan avaamisesta Helsingistä Hämeenlinnaan ja 110 vuotta siitä, kun ensimmäinen naisasemapäällikkö, Milly Tojkander, sai pikkuruisella Muurolan asemalla oikeuden vastaanottaa ja lähettää junia. Asemapäälliköt olivat olleet miehiä aina vuoteen 1912 asti.

48 vuotta Valtionrautateillä

Jäätyään eläkkeelle vuonna 1933 Milly Tojkander oli palvellut Valtionrautateillä kaiken kaikkiaan 48 vuotta.

Naisten Ääni (1.9.1933) tapasi viimeisiä päiviään valtion palveluksessa olevan ystävällisen naisasemapäällikkön ”pomon”, Milly Tojkanderin, Talin asemalla. Millaisen vaikutuksen tapaaminen herätti haastattelijassa?
”Tunsin edessäni olevan uranuurtajanaisen, sitkeän kamppailijan, persoonallisuuden. Kunnioituksen tunne valtasi minut niin, että istuin täpärästi ja tutisten tuolin reunalla peläten, että minut tapaa jonkinlainen Mooseksen jäykkyys ja asiani Aaronin puutteessa jää kokonaan toimittamatta.”

Milly Tojkanderin pitkä ura Valtionrautateillä alkoi 1.9.1885 harjoittelijana kotikaupungissaan Viipurissa. Vuonna 1886 hän suoritti sähköttäjätutkinnon, jota työtä hän teki 12 vuotta. Vuonna 1889 Milly sai vakinaisen paikan Kouvolan aseman sähköttäjänä ja seuraavana vuonna Mikkelistä hän sai saman viran ja hoiti sitä viisi vuotta. Sen jälkeen oli muutto Antreaan samoihin tehtäviin. Vuonna 1897 Antreassa palvellessaan Milly sai 600 markan matka-apurahan venäjän kielen opiskelua varten neljäksi kuukaudeksi. Olisikohan Milly aavistanut, että venäjän kielen taitaminen tulisi tarpeeseen sodan aikana? Matka suuntautui etupäässä Krimille Sevastopoliin ja lyhyet visiitit Jaltalle ja Livadiaan. Paluumatkalla oli parin viikon pysähdys Keisarikunnan pääkaupungissa Moskovassa.

Vuonna 1900 Milly Tojkander suoritti virkamiestutkinnon ja sai nimityksen Viipurin aseman kirjanpitäjäksi 1901. Vuonna 1906 hänet siirrettiin Helsinkiin kontrollikonttoriin kirjuriksi.
Nämä työt rautateillä eivät tyydyttäneet eteenpäin urallaan pyrkivää Millyä, sillä hän halusi asemapäälliköksi ja hakikin useille asemille tutustumaan asemapäällikön tehtäviin, ilman tulosta.
Laajentaakseen tietojaan teki hän opintomatkoja kotimaassaan ja Venäjällä. Seuraavaksi oli vuorossa kirjanpitäjän tehtävät Helsingin tarkastustoimistossa aina vuoteen 1914 asti.

Suomen ensimmäinen naisasemapäällikkö nähtiin Muurolassa

Vihdoinkin kesällä 1912 rautatiehallituksen Oulun liikennetarkastajan hyväksyttyä anomuksen Millyn onnistui päästä suopean virkatoverinsa, Muurolan asemapäällikkö Bruno Nylanderin, avulla Muurolaan virkaatekeväksi asemapäälliköksi virkalomansa ajaksi, siis ilman palkkaa. Vielä oli pari mutkaa matkassa! Liikennetirehtööri ei hyväksynyt nimitystä, koska Tojkander ei ollut aseman palveluksessa, ja näin ollen ei myöskään rautatiehallitus puoltanut sitä. Hätä keinot keksi, nimittäin Nylander anoi virkavapautta ja sai sen.

Vuonna 1909 oli avattu Muurolan rautatieasema, joka sijaitsi Lapissa Rovaniemen radan varrella Pasmajärven ja Kemijoen välissä. Tämän pienen aseman asemasillalla nähtiin ensimmäisen kerran Suomessa nainen junia vastaanottamassa ja lähettämässä vuonna 1912. Työtehtäviin kuului junien lähetys, sähköttäminen, postin ja postisäästöpankin hoito, tavallisen kirjurin työt jne.

Naisten äänessä nr 19, 22.9.1912, sivu 5-6, oli haastateltu tuoreeltaan Milly Tojkanderia ja kysytty hänen kokemuksiaan hoitaa Muurolan asemapäällikön kesätointa:
” Hyvin oli hauskaa ja ne vaikeudet, joista on puhuttu, ovat todellakin mielikuvituksen luomia. On nimittäin ensinnäkin ennustettu, että asemamiehet eivät tottelisi naispäällikköä. Siinä ei ole hitustakaan perää, sillä he käyttäytyivät koko ajan mallikelpoisesti.”
Samassa lehdessä tiedustellaan palkkauksesta. Ja yllätys, yllätys! Palkkaa ei edes maksettu. Milly jatkaa:
”Täytyy olla kiitollinen kun sai kerran koettaa voimiaan asemapäällikkönä, pyytämättä siitä mitään palkkaa, ja Helsingissä minun täytyi kustantaa sijainen itselleni, voidakseni olla poissa virastani kolme kuukautta. Mutta niin pian kuin tästä nyt joku pieni asema tulee avonaiseksi, aijon hakea vakinaista asemapäällikön tointa.”

Ja pieniä tulevat asemat olivat. Seuraavakin kesä meni myös Muurolassa. Milly määrättiin 1.4.1914 Kellon vakinaiseksi asemapäälliköksi. Maailmansodan aikana Pohjanmaan radan linjalla Oulu-Tornio, jossa Kellon asema sijaitsi, oli voimakas kauttakulkuliikenne Venäjän ja Suomen välillä ja ongelmat tuli ratkaista. Sodan alussa Venäjältä pakeni ulkomaalaisia henkilöitä kymmeniä tuhansia ja ainoa reitti länteen kulki Suomen kautta. Ulkomaalaiset katselivat ihmetellen Haukiputaalla Kellon asemalla naisasemapäällikköä, joka päättäväisesti ja arvokkaasti virkalakki päässään ohjasi junaliikennettä idän ja lännen välillä. Kiireisimpinä kuukausina hänelle oli apulainen, muuten kaikki toiminnot hoiti asemapäällikkö yksin.

Suomen Naisessa (No 17, 1.9.1915), joka on Kokoomusnaisten oma äänenkannattajalehti ja ilmestynyt yhtäjaksoisesti vuodesta 1912, Lempi Nikkinen haastatteli ja kirjoitti Milly Toijkanderista. Ote artikkelista:
”Ollessani viime talvena vuoden vaihteessa Kellon asemalla, sain nähdä eräässä venäläisessä aikakauslehdessä kuvan, minkä siihen lienee toimittanut muuan korkeampi venäläinen sotilashenkilö, joka syystalvella, vuosi sitten Torniosta etelään palatessaan oli valokuvannut neiti Tojkanderin.”

Vuonna 1916 Tojkanderista tuli senaatin erikoisluvalla Pohjois-Savon Sonkajärven kunnan Kauppilanmäen asemapäällikkö ja sieltä vuonna 1920 hän siirtyi Viipurin maalaiskuntaan Talin rautatieliikennepaikkaan.
Milly Tojkander erosi palveluksestaan rautateillä saavutettuaan eläkeiän vuonna 1933. Hän muutti Helsinkiin Urheilukadulle ja asui taloudenhoitajajansa Lyydi Huuskon kanssa.

Ulkomaanmatkoja ja Unionin varapuheenjohtaja

Venäjän kielen opiskelu Krimillä ei suinkaan ollut Millyn ainoa ulkomaanmatka. Pari lyhyttä matkaa kohdistui länsinaapuriin Ruotsiin ja Tanskaan sekä Saksaan. Pidennetyllä virkavapaalla ja omalla kustannuksella Tojkander matkusti Wiesbadeniin kesällä 1910 kahdeksi kuukaudeksi ja jatkoi Sveitsin kautta Italiaan, jossa vierähti pari kuukautta Roomassa suomalaisen kuvanveistäjän lesken, rouva Takasen, kodissa. Loma-ajan kaksi viimeistä kuukautta meni Pariisissa ja sieltä jouluksi kohti kotia.

Milly Tojkander oli aikaansa seuraava nainen ja naisasianainen. Tarmo suuntautui naisen aseman parantamiseen yhteiskunnan lukemattomilla aloilla. Hän oli Unioni Naisasialiitto Suomessa ry:n varapuheenjohtaja sekä jäsenenä Svenska Kvinnoförbundetissa. Kesällä 1911 Milly edusti Naisten Kansainvälisessä Äänioikeusliiton kongressissa Tukholmassa Unioni Naisasialiittoa ja vuonna 1913 samoin Wienissä ja Budapestissa.

Aikaa jäin työn lisäksi myös maanviljelykseen. Kauppilanmäellä hän raivasi peltoja viljelyskuntoon. Itselleen ja taloudenhoitajalleen Lyydi Huuskolle saatiin talven leipä ja kaikki juureskasvit, myös pellavaa viljeltiin. Navetassa oli lehmä ja kanalassa iso kanalauma. Jouluksi saatiin omaa possua ja pääsiäiseksi oman karsinan pässinpaistia. Ja intoa riitti vielä paikkakunnan yhdistyksiin. Hän perusti Kauppilanmäelle Marttayhdistyksen haaraosaston ja jopa ehti näyttelemäänkin ryysyläismummoa ja isäntämistä.

Naisasian kehitystä Milly seurasi innokkasti. Hän luki hyvin tarkkaan Naisten Äänen ja kirjoitti myös naisasiasta.
Suomalaisen Naisliiton julkaisemassa Naisten äänessä (No 16, 1.9.1933), Pirjo kirjoitti artikkelin melkein puolivuosisataa rautateillä työskennelleestä Milly Tojkanderista. Käynti jäi mieleen.
”Kunnioittavan ja kiitollisen tunteen vallassa lähdin asemapäällikkö Tojkanderin kodista. Olin tavannut ihmisen, joka huokui syvää vakavuutta ja syvää huumorin kultaa. Saamme olla iloisia, että naisjoukkomme keskuudessa on tällainen teräksisen tarmon ja työn nainen. Hän ei pelästynyt vaikeuksia. Hän on sitkeästi kulkenut eteenpäin, tietä raivaten, lippua kantaen. Siksi hänelle kuuluu koko naisjoukon yhteinen kiitos ja kunnioitus.”

Vanhemmat

Emelie Fredrika ”Milly” Tojkander syntyi 18.12.1866 Raudun kunnassa Karjalan kannaksella. Milly Tojkanderin vanhemmat olivat rajaviskaali Erik Jaakonpoika Tojkander (1823-1899) ja hänen neljäs puolisonsa Sofia Wilhelmiina Öhrstedt (1828-1905). Heillä oli yhteensä viisi yhteistä lasta. Milly kävi vuosina 1877–1882 ruotsinkielistä Svenska fruntimmersskolan-tyttökoulua Viipurissa.

Milly Tojkander kuoli 72-vuotiaana pitkäaikaisen kärsimyksen jälkeen 2.9.1939. Hänen kuolinilmoituksensa julkaistiin Helsingin Sanomissa 4.9.1939. Ruumiinsiunaus pidettiin Krematoriokappelissa 5.9.1939. Millyä jäi kaipaamaan Walter Tojkander perheineen, monet hyvät ystävät ja uskottu palvelijatar Lyydi Huusko, jonka kanssa Milly asusti viimeiset vuotensa Helsingissä.

Kemissä syntynyt ja nuoruutensa Rovaniemellä viettänyt arkkitehti Elissa Aalto (ent. Elsa Kaisa Mäkiniemi) oli naimisissa arkkitehti ja akateemikko Alvar Aallon kanssa vuosina 1952-1976. Elissa Aallolla oli tärkeä rooli Alvar Aalto -säätiön perustamisessa vuonna 1968 ja hän oli Arkkitehtitoimisto Alvar Aalto & Co:n toimitusjohtaja (1976-1994), jolloin alkoivat monet Alvar Aallon suunnittelemien rakennusten peruskorjaukset mm. Finlandia-talon ja Viipurin kaupungin kirjaston. Vuonna 2022 vietettiin Elissa Aallon satavuotisjuhlavuotta. Ensimmäinen hänestä kirjoitettu teos, Arkkitehti Elissa Aalto/Architect Elissa Aalto, ilmestyi Alvar Aalto -säätion kustantamana.

Elsan lapsuus Kemissä ja nuoruus Rovaniemellä

Elsa Kaisa Mäkiniemi syntyi Kemissä 22.11.1922 upseeriperheeseen vanhimpana kolmesta tyttärestä. Isä oli jääkärieversti Johan August Mäkiniemi (1888-1961). Hän oli ison talon poika Liedakkalasta ja hänestä piti tulla liikemies, koska oli opiskellut Oulun kauppakoulussa ja Suomen liikemiesten kauppaopistossa. Vuonna 1914 Johan August oli teollisuushallituksen myöntämällä stipendillä Saksassa tutkimassa Suomen maataloustuotteiden ja erikoisesti Lapin tuotteiden vientimahdollisuuksia. Mutta ei tullut August Mäkiniemestä liikemiestä vaan Suomen pitkäaikaisin suojeluskuntien piiripäällikkö (1919-1944). Saksassa ollessaan August ilmoittautui etujoukoissa jääkärikoulutukseen ja palasi yliluutnanttina Suomeen osallistuen sisällissodan taisteluihin komppanianpäällikkönä. Pohjolan suojeluskuntapiirin päällikkö August Mäkiniemi vihittiin avioliittoon vuonna 1921 levysepän tytär Aino Maria Kemppaisen (1899-1975) kanssa, joka kuului Kemin lottayhdistyksen voimahahmoihin, myös perheen tytöt toimivat pikkulottina. Heille syntyi kolme tytärtä: Elsa (1922), Inkeri (1924) ja Sisko (1930).

Kemissä kasarmilla varttunut Elsa, lempinimeltään Eki,  haki lastenlehti Pääskysessä 11-vuotiaana kirjeenvaihtotovereita. Harrastuksiinsa oli Elsa kirjannut hiihdon, uinnin, pyöräilyn ja filmitähtien keräilyn, mikä oli siihen aikaan yleinen tyttöjen harrastus. Lapin läänin hallintokeskus aloitti toimintansa Rovaniemellä vuonna 1938 jolloin everstiluutnantti August Mäkiniemi muutti perheineen uuteen asuinympäristöön Rovaniemelle kolmikerroksiseen rapattuun tiilitaloon Pohjolanlinnaan, joka oli kauppalan uljaimpia rakennuksia ja oli valmistunut vuonna 1937 suojeluskuntapiirin päämajaksi. 

Uudessa kodissa oli keskuslämmitys, juokseva vesi, viisi huonetta ja keittiö. Talon oli piirtänyt lääninarkkitehti Gustaf Strandberg. Elissa Aalto on kertonut Strandbergin olleen ensimmäisen tapaamansa arkkitehdin. Ja kuinka ollakaan Elsa Mäkiniemi jatkoi opiskeluaan Rovaniemen yhteislyseossa, joka toimi Wivi Lönnin suunnittelemassa kauniissa puurakennuksessa. Lönn oli Suomen ensimmäinen nainen arkkitehtitoimiston omistajana. Oliko näillä kahdella arkkitehdillä vaikutusta Elsan ammatinvalintaan? Elsa Mäkiniemi kirjoitti viiden laudaturin ylioppilaaksi koulunsa priimuksena vuonna 1941. ”Lukeminen oli ainoa huvi Rovaniemellä”, Elissa Aalto on myöhemmin sanonut. Elsa kouluttautui viestintälotaksi sodan aikana ja mahdollisesti osallistui ilmatorjunta- ja säähavaintotehtäviin. Talven 1942 hän työskenteli Sallassa sääasemalla.

Arkkitehtiopinnot 1942-1949

Syksyllä 1942 ylioppilas Elsa Mäkiniemi aloitti arkkitehtiopinnot Helsingin Hietalahdessa sijaitsevassa Suomen Teknillisessä Korkeakoulussa. Hänet kirjattiin korkeakoulun nimiluetteloon 12.10.1942. Opiskelija-asunto löytyi Töölöstä osoitteesta Tunturikatu 12. Koulurakennus oli vaurioitunut pahoin talvisodan ensimmäisen päivän pommituksissa. Opetusta järjestettiin tilapäistiloissa ja syksyn lukukausikin alkoi vasta marraskuussa 1942. Lukukaudet olivat lyhennettyjä ja opintosuunnitelmia ei voitu sodan takia täysin toteuttaa. Toinen pommitus korkeakouluun tapahtui helmikuussa 1944. Pieni maa tarvitsi miehiä rintamalle, joten osa miesopiskelijoista lähti puolustamaan isänmaataan. Opintojen lomassa aikaa riitti muuhunkin kuin varsinaiseen opiskeluun. Elsa oli mm. töissä Tukholmassa kesän ja syksyn 1946.

Naispuoliset opiskelijat perustivat yhdistykset Teekkaritytöt ja Naistenklubi. Naisarkkitehtien yhdistys Architecta perustettiin vuonna 1942. Yksi yhdistyksen perustajajäsenistä oli Aino Aalto, arkkitehti Alvar Aallon puoliso. Yhdistyksestä tuli Elsalle tärkeä ammatillisen ja kollegiaalisen toiminnan kohde. Elissa Aallolle myönnettiin Architectan kunniajäsenyys 1993. Elsa Mäkiniemen opiskelun aikana tehtyjä luonnoksia, mallitutkielmia ja harjoitustöitä on säilynyt muutamia ja ne ovat Alvar Aalto -säätiön omistuksessa. Ensimmäisen asteen eli yleisen osan todistuksen Elsa Mäkiniemi sai syyskuun 27. päivänä 1944 ja arkkitehdin diplomin keväällä 1949. Diplomityönä oli suunnitelma teatterikoulusta Helsinkiin Kesäkadulle professori J. S. Sirénin johdolla arvosanan ollessa hyvä. Valmis arkkitehti sai valmistuttuaan työpaikan Elsi Borgin ja Margareta Stigzeliuksen toimistoissa. Keväällä 1949 Elsa haki uutta, vakituisempaa työpaikkaa tunnetusta Alvar Aallon arkkitehtitoimistosta. Kerrotaan, että Stigzelius huomasi Elsan huonot kengät ja lainasi omansa. Lainakengissä lähti Elsa Mäkiniemi Munkkiniemeen Riihitielle Alvar Aallon toimistoon.

Aviopuoliso Alvar Aalto

Alvar Aallon ensimmäinen puoliso Aino Marsio-Aalto menehtyi tammikuussa 1949. Työt arkkitehtitoimistossa lisääntyivät ja vaativat Alvar Aallon työpanosta, joka ei ollut sillä hetkellä paras mahdollinen. Tämä aiheutti huolta arkkitehdin läheisissä. Maija Heikinheimosta oli tullut hänelle läheinen ystävä ja moni luuli, että tässä olisi uusi elämänkumppani. Taiteilijatar Maija Heikinheimo oli ollut Aino Marsio-Aallon oikea käsi Artekin muotoilijana.

Nuoret idealistit Alvar ja Aino Aalto, Maire Gullichsen ja Nils-Gustav Hahl olivat perustaneet Artekin vuonna 1935 tavoitteenaan harjoittaa huonekalujen kauppaa sekä edistää näyttelyiden avulla ja muulla tavoin nykyaikaista asuntokulttuuria ja Aaltojen suunnittelua. Arkkitehtitoimiston uusi työntekijä Elsa Mäkiniemi valloitti 24 vuotta vanhemman Alvarin sydämen eloisalla ja nauravalla olemuksellaan. He tekivät yhdessä salaisen matkan Italiaan 1951, Elsa matkusti junalla, Alvar Aalto lentokoneella. Seurustelu tuli muidenkin tietoon. Aalto selitti: ”Minun täytyi saada hieman naurua.” Vakavaluontoisen Maija Heikinheimon on kerrottu pettyneen katkerasti.

Vuonna 1952 Elsa Kaisa Mäkiniemi ja Hugo Alvar Henrik Aalto avioituivat Helsingin maistraatissa. Parin vihki pormestari W. Henriksson 4.10.1952 monen yllätykseksi. Sulhanen halusi uuden kutsumanimen nuorikolleen. Elsasta tuli Elissa kreikkalaisen ja karthagolaisen taruston mukaan. Virallinen nimi avioliiton solmimisen jälkeen oli Elsa Kaisa Aalto, vuodesta 1961 Elsa Kaisa Mäkiniemi-Aalto. Arkkitehtitoimistossa tehtyjä suunnitelmiaan Elissa Aalto allekirjoitti tällä nimellä. ”Emme rakastuneet suinpäin. Ei hän paljon katsonut nuorta aloittelijaa. Työtkin sain kaikkein ikävimmästä päästä! Vähitellen se vain niin meni”, muisteli Elissa Aalto vuonna 1986.

Elissan perhe oli muuttanut takaisin Kemiin ja he onnittelivat nuorta hääparia hämmästyen. Ikäero sen teki. Anoppi oli vuoden nuorempi kuin sulhanen. Pikkusiskot totesivat aviopuolison olevan vanhan miehen. Ja kutsumanimi muuttui Alvarin toiveesta kaiken lisäksi sekä pukeutuminen. Yllä sai olla lähinnä mustaa ja vaaleaa, hiukset nutturalla. Omasta rennosta tyylistään ja arkisesta ruokavaliosta piti Alvar tiukasti kiinni. Hän jopa rakasti ryyneillä ja rusinoilla maustettuja makkaroita.

Alvar Aallosta tuli sodan jälkeen maailmankuulu ja se tiesi Elissalle useita edustustehtäviä, ulkomaanmatkoja, huomionosoituksia ja seurapiireihin osallistumista. Aviovaimo sai myös kokea arkielämän nurjan puolen: puolisonsa uppoutumisen omiin maailmoihin, kiukunpurkaukset, vanhenevan miehen kärttyisyyden ja ailahtelevan mielen. Elissan äiti, Aino Mäkiniemi, kirjoitti tyttärelleen: ”Pääasiahan kuitenkin on, että Sinä jaksat olla rauhallinen ja ymmärtäväinen Alvarin toilauksiin.” Aino Mäkiniemi sanoi suorat sanat vävylleen tyttärensä kohtelusta.

Elissan entisen kotikaupungin Rovaniemen kulttuuri- ja hallintokeskuksen, Aalto-keskuksen, monet rakennukset mm. Rovaniemen kaupungintalo, Rovaniemen kirjasto ja Lappia-talo ovat arkkitehtitoimisto Alvar Aallon suunnittelemia. Rovaniemi on sijoittanut ja on laajalti tunnettu Alvar Aallon arkkitehtuurista asemakaavan lisäksi. Vuosina 1948-1963 oli kauppalan- ja kaupunginjohtajana Lauri Kaijalainen, entinen kansanedustaja ja ministeri ja joka oli naimisissa Elsa Mäkiniemen tädin, Aune Esteri Kaijalaisen kanssa. Lappia-talo vihittiin helmikuussa 1976 Alvar ja Elissa Aallon ollessa läsnä. Se oli viimeinen arkkitehtitoimiston suunnittelema rakennus, jonka akateemikko Alvar Aalto näki valmiina ennen kuolemaansa.

Elissa ja Alvar Aalto asuivat Munkkiniemessä, jonka oli tuolloin yhdistetty koti ja arkkitehtitoimisto. He suunnittelivat yhdessä vuonna 1952 Muuratsalon saareen kesähuvilan, rauhoittumispaikan, joka nimettiin Koetaloksi. Elissa Aalto paneutui sisustukseen ja ulkotilojen suunnitteluun. Koetalossa kävi myös paljon vieraita. Sen lähiympäristö jätettiin luonnonvaraiseksi. Koetalon Elissa Aalto testamenttasi myöhemmin Jyväskylän kaupungille. Elissa Aalto oli 54-vuotias, kun Alvar Aalto kuoli 78-vuotiaana 11.5.1976. Alvar Aallon hautapaikka on Hietaniemen taiteilijakukkulalla. Elissa Aalto ja italialainen arkkitehti Federico Marconi suunnittelivat yhdessä hautakiven. Haudan kivet ja 1700-luvulta oleva kapiteeli hankittiin Italiasta. Samaan hautaan on haudattuna siis Alvar Aalto, hänen ensimmäinen vaimonsa Aino Marsio-Aalto ja Elissa Aalto.

Arkkitehtina Arkkitehtitoimisto Alvar Aallossa

Arkkitehti Alvar Aallon ensimmäinen puoliso Aino Aalto (1894-1949) oli kuollut tammikuussa rintasyöpään. He olivat työskennelleet rinta rinnan niin tiiviisti, että rakennuksista, huonekaluista ja lasiesineistä oli mahdotonta sanoa, kumman kädenjälki näkyi enemmän. Arkkitehti oli surun murtama, joi liikaa eikä aina ollut työvireessä. Alvar Aalto oli palannut USA:sta 1949 ja toimistossa oli työn alla useita kilpailuehdotuksia mm. Otaniemen Teknillisen korkeakoulun asemakaavakilpailu ja Kansaneläkelaitoksen päärakennus. Sodassa tuhotun Rovaniemen kauppalan jälleenrakentamista ohjaava yleis- ja asemakaavasuunnittelu aloitettiin miltei välittömästi lokakuussa 1944. Aallon suunnittelema Rovaniemen asemakaava, Poronsarvi-kaava, valmistui vuonna 1945 ja vahvistettiin 1946.

Elsa Mäkiniemen tulosta arkkitehtitoimistoon liikkuu useita tarinoita. Se että hän tuli lainakengissä ja toimistossa ei ollut uudelle työntekijälle edes omaa työpöytää, ei lannistanut Elsaa. 27-vuotias Elsa tuli myös seuraavana päivänä toimistoon ja asettui taloksi. Työ arkkitehtina ja tekstiilisuunnittelijana, osakkuus toimistosta 36-vuotiaana ja toimiston johtaminen vuosina 1976-1994 kesti yhteensä 45 vuotta. Vastavalmistunut, ainoa toimiston naispuolinen arkkitehti, ei päässyt helpolla. ”Elsaksi häntä silloin kutsuttiin. Hän istui Riihitien toimistossa perimmäisessä pöydässä. Ei hän tietenkään ottanut nuorena vastavalmistuneena arkkitehtina juurikaan osaa yhteisiin keskusteluihin ja hänen roolinsa toimistossa taisi olla hiukan hankala”, toteaa arkkitehti Tauno Keiramo teoksessa Arkkitehti Elissa Aalto.

Ei olisi Elsa uskonut, jos joku olisi tuolloin ennustanut, että hän tulee asumaan koko elämänsä aina kuolemaansa saakka Aino ja Alvar Aallon suunnittelemassa talossa (1937) Riihitie 20:ssä Munkkiniemessä. Aallon arkkitehtitoimisto oli yksi Suomen suurimmista alan toimistoista. Toimistossa suunniteltiin kokonaisvaltaisesti. Rakennusten valaistus, kalusteet, tekstiilit sekä ulkotilat muodostivat suunnitellun kokonaisuuden. 1950-luvulla syntyivät monet punatiiliset julkiset rakennukset kuten mm. Säynätsalon kunnantalo. 1970-luvun taitteessa oli suunnittelijoita töissä noin 40. Ensimmäinen toimisto sijaitsi Aaltojen kotitalossa Riihitie 20:ssä, uudet ateljeetilat hankittiin vuonna 1956 osoitteesta Tiilimäki 20 Helsinki, missä toimisto sijaitsi vuoteen 1994 saakka ja se lunastettiin Alvar Aalto -säätiölle 1984. Alvar Aallon kuoltua 11.5.1976 Arkkitehtitoimisto Alvar Aalto lopetti virallisen toimintansa ja uuden toimiston nimeksi tuli Arkkitehtitoimisto Alvar Aalto & Co. Toimitusjohtajaksi nimitettiin Elissa Aalto. Hän johti toimistoa vuosina 1976-1994. Elissa Aalto kuoli 12.4.1994. ”Iloinen Elissa oli poissa.” Arkkitehtitoimiston arkisto ja piirustuskokoelma sijoitettiin Jyväskylään Alvar Aalto -museoon vuonna 2003. ”Yhdessäolo heidän kanssaan oli ainaista juhlaa, jota Alvarin kujeet ja Elissan herskyvä nauru ryydittivät.” Göran Schildt, Aaltojen ystävän sanomana.

Legendaarinen amerikansuomalainen toimittaja Ulpukka ”Lily” Leino syntyi Omajassa Kuubassa suomalaisessa utopiasiirtokunta Ponnistuksessa 1911. Hänen vanhempansa olivat salolainen Aina Maria Leino (Hammar) ja Juho Kustaa Leino Eurajoelta. Perhe jätti ihanneyhteisön muuttamalla Yhdysvaltoihin 1912. Lilyn vanhemmat erosivat myöhemmin ja Lily asui äitinsä kanssa eri puolilla Yhdysvaltoja Aina Maria Leinon kuolemaan (1975) asti.

Professori Eero Tarastin mukaan Lily olisi ollut äitinsä kanssa siirtolaisena 1920-luvulla myös Neuvostoliitossa, josta Tarastin isoäiti Anna Wilhelmina Sahlstén olisi saanut siskonsa ja sisarentyttärensä junailtua takaisin Yhdysvaltoihin.

Leino kävi Kaliforniassa kaksivuotisen teatterikoulun ja hänellä oli joitakin osia sekä puhenäyttämöillä että elokuvissa.

Lily Leino kirjoitti Elokuva-aittaan vuosien ajan Hollywoodista. Leinon äiti auttoi tytärtään ensimmäisten juttujen suomentamisessa, mutta myöhemmin Lily oli Tarastin mukaan täysin kaksikielinen. Leino haastatteli Elokuva-aittaan eräitä aikansa suurimpia filmitähtiä kuten Humphrey Bogart, Olivia De Havilland ja Erroll Flynn. Lily Leino kirjoitti 1949 kirjan ”Hollywood – taikakaupunki”, joka kuvaa filmikaupungin työskentelytapoja- ja olosuhteita ironisenkin tarkkanäköisesti. Leino kirjoitti yhdysvaltalaisista ilmiöistä myös muihin suomalaisiin lehtiin (esim. Seura, Hopeapeili).

Lily Leino oli talvisodan aikana Suomessa kirjoittaen lehtiin teemalla ”Kirjeitä Tuntemattoman Sotilaan Morsiamelle”. Olisi kiinnostavaa tietää käytettiinkö Leinon ammatti ja -kielitaitoa hyödyksi? Tapasiko hän talvisodasta raportoivia kansainvälisiä kirjeenvaihtajia kuten Martha Gellhornin?

Leino oli mukana American Legion laivalla, joka evakuoi Petsamosta elokuussa 1940 ihmisiä sodan jaloista Yhdysvaltoihin. (Joukossa mm. Norjan kuninkaallisia ja humoristipianisti Victor Borge). Hän kirjoitti dramaattisesta matkasta Eeva-lehteen jutun mainiten mm. nuoren salamatkustaja Leena Hirmukallion. Leena ”Leone” Hirmukallio oli Australiassa syntynyt 17-vuotias, joka karkasi kotoaan Helsingistä onnistuen ujuttautumaan American Legionille. Hänellä ja Lilyllä oli taustassaan yhteys utopiayhteisöihin. Leenan äiti (o.s. Kotkamaa) oli syntynyt Matti Kurikan Australian siirtokunnassa.

1950-luvulla Lilyn ääni tuli tutuksi Voice Of American Suomeen suunnattujen Amerikan Ääni lähetysten toimittajana. Hän oli myös ”CULTURAL AFFAIRS SPECIALIST” Yhdysvaltojen ulkoministeriössä. Leino mainitaan DDR:ssä julkaistussa ”Who is Who in CIA” luettelossa, johon on listattu USA:n Euroopassa operoivien tiedustelupalvelun jäseniä. Jälkikäteisarvioiden mukaan teos sisältää osin valeinformaatiota, joten Leinon todellista statusta mahdollisena tiedusteluagenttia ei ole varmistettu.

Lily Leino käänsi englanniksi suomalaista kirjallisuutta Mika Waltarista Arvo Poika Tuomisen muistelmiin. Juhani Peltosen Päivän Sankari ja Inkeri Kilpisen Toinen Maailma näytelmät on käännetty englanniksi Leinon toimesta.

Lilyn sukulainen Professori Eero Tarasti on kirjoittanut:

”Lily oli enkeli. Tätä mieltä ovat kaikki hänet tunteneet henkilöt”

Leino oli myös tarkastanut useamman Tarastin kirjan kieliasua myös englanninkielisen väitöskirjan.

”Lilyn täydellinen ammattitaito ja äärimmäisen korkea työmoraali paljastui täydessä vakuuttavuudessaan”.

Leinon kansainvälisesti tunnetuimpia haastatteluja on vuodelta 1969. Hän haastatteli tuolloin  U.S. Information Agencylle  taidekriitikko Clement Greenbergiä. Tuo haastattelu on edelleen eräs peruslähteistä, johon viitataan Greenbergiin liittyvissä tieteellisissä teksteissä.
Se on julkaistu Greenberg kokoelmassa ”The Collected Essays and Criticism, Volume 4”.

Lehtori Anja Iiris Aalto syntyi Viipurissa 22.12.1924 ja kuoli Tampereella 24.5.2021.

Anjan lapsuuden ja nuoruuden koti oli historiallisessa Viipurin linnassa, sillä perheen isä oli armeijan palveluksessa. Linnan vallit olivat lapsuuden rakkaita leikkipaikkoja. Talvisodan alta perhe muutti Lahteen. Anja toimi lottana mm. Ivakissa ja rintamalottana Karjalan kannaksella. Anja pääsi ylioppilaaksi 1944 ja valmistui 1947 Helsingin yliopistosta pääaineena suomen kieli ja kotimainen kirjallisuus. Kielellinen lahjakkuus oli perheen perintöä.  Valmistuttuaan hän työskenteli Sanakirjasäätiössä amanuenssina, mutta siirtyi 1950 opettajan uralle.

Anja Aallon ensimmäinen opettajan paikka oli Aitoon kotitalouskeskikoulu (Anna Tapion koulu) ja sen jälkeen Äänekosken yhteiskoulun kautta ura jatkui Tampereen tyttölyseossa  (Tipulassa) ja Tampereen lyseon lukiossa. Anja Aalto toimi myös ylioppilastutkintolautakunnan apujäsenenä yli 20 vuotta. Eläkevuosina Anja toimi Turun birgittalaisluostarissa suomen kielen opettajana.

Kotikasvatuksen liitto valitsi 1994 Anna Kihlströmin Vuoden opettajaksi. Haastattelussa hän kertoi kouluajoistaan: ”Koulumuistoni alkavat Tampereen tyttölyseosta, jossa oli opettaja, joka mullisti meidän tyttöjen maailmankuvan. Hän kuunteli ja oli kiinnostunut. Hänelle emme olleet vain pulpetissa istuvia olioita vaan persoonallisuuksia. Hän oli kuin helmenkalastaja, joka löysi jokaisesta oppilaasta helmen.”

Tämä opettaja oli Anja Aalto. Oppilaat tulivat Anjalle läheisiksi, sillä hän toimi heidän parissaan muulloinkin kuin oppituntien aikana. Anja toimi Äänekosken yhteiskoulun raittiusyhdistyksen kuraattorina ja Suomen Opiskelevan Nuorison Raittiusliiton (SONR:n) puheenjohtajana. Anjaan vaikuttivat syvästi maassamme järjestetyt ensimmäiset rippikoululeirit ja Irja Kilpeläinen oli hänelle arvostettu esikuva.
 
Anja Aalto toimi valtakunnallisessa Suomen Valkonauhaliitossa luottamustehtävissä yli 30 vuoden ajan. Anjalla oli myös muita pitkäaikaisia kirkollisia luottamustehtäviä sekä Äänekoskella että Tampereella ja hän toimi useissa kristillisissä järjestöissä. Anjalle läheisiä asioita olivat myös lähetystyö ja kansainvälisyyskasvatus.  Anjalle myönnettiin 1993 Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki ja hänet kutsuttiin Suomen Valkonauhaliiton kunniapuheenjohtajaksi 1995. Anjan kotiyhdistys oli 1902 perustettu Tampereen Valkonauha ry.

Anja Aalto valittiin Valkonauhan maailmanliiton Baltian kenttätyöntekijäksi 1989. Kansainvälisissä keskusteluissa oli noussut esille muuttumassa ollut maailmanpoliittinen tilanne.  Sen nähtiin tarjoavan mahdollisuuksia aloittaa valkonauhatyö uudelleen maissa, joissa se oli jäädytetty rautaesiripun myötä. Anja hallitsi viron kieltä, ja hänellä oli hyvä tuntemus maan kulttuurivaikuttajiin. Työ tuotti tulosta ja Viron uuden Valkonauhan (Valge lint) perustava kokous oli 1992.

Anja Aalto toimi 30 vuotta Kotimaa-lehden pakinoitsijana nimimerkillä Amica kirjoittaen 367 pakinaa ja saman lehden kirjallisuusarvostelijana neljännesvuosisadan.

Anjan lähipiiriin muodosti veljesten lapset perheineen, mutta hänellä oli myös laaja kansainvälinen ystäväpiiri. Kesäkuukaudet Anja vietti suvun keskellä rakkaassa kesäpaikassaan, Puruveden niemekkeessä sijaitsevassa, Rekiniemessä.

Anja siunattiin 11.6. lähimpien läsnä ollessa. Siunaavan papin, Reinon, sanoin: ”Olemme valmiit jättämään Anjan turvallisesti Taivaallisen Isämme käsiin kiittäen kaikesta siitä hyvästä, jota olemme saaneet yhdessä jakaa ja vastaanottaa vuosikymmenten aikana”.    
 

FM Eeva Niinivaara o.s. Pedriks (1901-2000) toimi viron kielen ja kirjallisuuden lehtorina Helsingin yliopistossa vuodesta 1945 vuoteen 1969. Hänen aikanaan Helsingin yliopiston virolaisesta laitoksesta kehittyi kulttuurikeskus, jonka ansiosta virolainen kirjallisuus ja taide tuli tunnetuksi Suomessa ja suomalaista kirjallisuutta käännettiin viroksi.

Lapsuus ja opiskeluaika Virossa

Eeva Pedriks syntyi 20.12.1901 Siimustin seitsemän talon kylässä Virossa Pohjois-Tartonmaalla Jõgevan lähistöllä. Eeva Pedriksin vanhemmat olivat Põltsamaalla syntynyt maanviljelijä, kunnanvanhin (vallavanem) Karl Eduard Pedriks (1873–1951) ja Anna Päll (1869–1947). Sukupolvien ajan äidinpuoleisen suvun hallussa olevan kotitilan nimi oli Pälluri. Lapsuuskodin pihapiiriä vartioi tarinan mukaan Kaarle XII sotilaiden istuttamat lehmukset. Perheeseen kuului Eevan lisäksi hänen veljensä Oskar sekä hyvin arvostettu, sokea isoisä. Isolla tilalla tarvittiin myös palvelusväkeä.

Isä oli kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Hän aloitti paikkakunnalla osuustoimintapohjaiset yritykset, esim. osuusmeijerin, pankin, puimakoneosuuskunnan sekä oli paikkakunnan hautausmaan perustamishankkeessa mukana. Yhteiskunta ei suinkaan palkinnut ahkeraa miestä sodan jälkeen. Kolhoosissa oli tehtävä raskaita työvelvollisuuksia ja hänet kyyditettiin vuonna 1949 Siperiaan, missä hän myös kuoli vuonna 1951. Samoin Eevan veli kuoli Siperiassa.
Sodan aikana ja sen jälkeen yhteydet entiseen kotimaahan, Neuvosto-Eestiin, olivat vaikeat, miltei mahdottomat ja Eevalla oli huoli kotiväestä. Hänen maastamuutto Suomeen toi vaikeuksia kotiväelle, äiti joutui useiden tarkastuksien kohteeksi kummankin miehityskauden aikana. Neuvostomiehittäjät uhkailivat ja mm. Martin hankkimat vieraskieliset kirjat päätyivät hakkuupölkylle. Kesällä 1947 Eevan äiti menehtyi.

Lapsuus päättyi, kun Eeva muutti yhdeksänvuotiaana Tarttoon Eesti Tütarlaste Gümnaasium -kouluun ja täysihoitoon kummitätinsä Marie Fuksin kotiin. Koulu ei ollut mikä tahansa koulu, vaan vuonna 1906 perustettu ensimmäinen vironkielinen tyttölyseo, jonka synty oli lähtöisin Oskar Kallaksen, Jaan Tõnissonin, Peeter Põldin ja Heinrich Koppelin aloitteesta. Koulua ylläpiti kannatusyhdistys ja sen opetuskieli oli viro. Aino ja Oskar Kallaksen tytär, vuonna 1901 syntynyt Virve, oli Eevan luokkakaveri.
Ensimmäinen maailmansota varjosti koulunkäyntiä ja oli kaikenlaista rauhattomuutta. Viro itsenäistyi 24.2.1918. Jo seuraavana päivänä saksalaiset tunkeutuivat Tallinnaan. Alkoi yhdeksän kuukauden mittainen miehitys. Sen jälkeen alkoi sota Viron ja Neuvosto-Venäjän välillä talvella 1918-1919.
Vuonna 1919 koulusta valmistui joka tapauksessa sen ensimmäinen ylioppilasluokka. Eeva pääsi ylioppilaaksi ensimmäisten joukossa 6.6.19019. Aikaisemmin valtion virallisilla kouluilla oli ainoastaan ollut tutkinto-oikeus. Ensimmäisestä luokasta lähtien koulussa opiskeltiin ranskaa, saksaa ja venäjää sekä yhden vuoden latinaa. Eeva sai hyvät pohjatiedot vieraissa kielissä. Viron kielen opettajana toimi Villem Grünthal-Ridala, josta myöhemmin tuli Helsingin yliopiston viron kielen lehtori. Eeva Niinivaara sai jatkaa Ridalin jälkeen samassa tehtävässä yliopistolla vuosikymmenien ajan.

Yliopisto-opiskelua ja opettamista

Eeva Pedriks toimi sijaisopettajana kotikylänsä kansakoulussa heti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen. Hän opiskeli Tarton yliopistossa filosofisessa tiedekunnassa taidehistoria pääaineenaan sekä viron kieltä ja filosofiaa. Pääaineen opettaja oli ruotsalainen professori Helge Kjellin, jonka ylioppilasassistenttina Eeva toimi vuosina 1922-1924. Toinen ansioitunut opettaja, runoilijana tunnettu, oli Helsingin yliopistosta maisteriksi valmistunut Gustav Suits, joka pakeni toisen maailmansodan aikana Ruotsiin, ja jossa jatkoi runoilijan uraansa. Myös suomen kieltä Eeva opiskeli lehtori Hilja Kettusen johdolla.
Seuraavaksi oli muutto Võrun kaupunkiin opettajaseminaarin opettajaksi vuosiksi 1928-1930. Opettajan oikeudet Eeva oli saanut Tarton yliopistossa didaktis-metodisen seminaarin yhteydessä. Opetettavat aineet olivat viron kieli ja kirjallisuus. Myöhemmin avioiduttuaan ja muutettuaan Suomeen Eeva täydensi opettajan pätevyyttään Heinolan seminaarissa erivapauden turvin.

Lyhyt avioliitto Martti Niinivaaran kanssa

Opettajan työt päättyivät sitten 12.6.1930. Eeva Pedriks ja Martti Sakari Niinivaara vihittiin kesäkuun 18. ja 20. päivänä 1930. Ensin oli siviilivihkiminen ja sitten kirkolliset häät. Kuukautta ennen oli otettu kuulutukset Võrussa ja Helsingissä. Mutta missä ja miten nuoret kohtasivat ja rakastuivat?

Keväällä 1929 Eeva oli käymässä Tartossa Kreutzwaldin seuran asioilla ja samalla Emakeele Seltsissä, jossa työskenteli maisteri Martti Niinivaara Suomesta. Martti Niinivaaralla oli toiveena löytää väliaikainen asunto ja hän halusi myös siinä samalla kohentaa jo nyt hyvää viron kielen taitoaan. Eeva soitti kotiinsa Pälluriin ja niin asunto järjestyi. Ei aavistanut asianomaiset, että tuleviin appivanhempiin tutustuttiin heti alussa.
Martin palattua Suomeen kirjeenvaihto jatkui nuorten kesken. Jouluaattona 1929 Eeva matkusti Martin luokse Helsinkiin. Sormukset vaihdettiin samana päivänä Kaisaniemen puistossa Nuori hirvi -patsaan luona. Kihlajaiskahvit nautittiin Martin vanhempien Helmi ja Verneri Niinivaaran luona Fredrikinkatu 42:ssa.
Eevan opetustyö jatkui kevätlukukauden Vôrussa. Aviopari vihittiin Virossa ensin pormestarin edessä ja toinen vihkiminen Tarton yliopiston kirkossa 20.6.1930. Vihkijänä toimi Eevan rippipappi, professori Johan Kõpp. Martti toivoi vaatimattomia häitä. Eevalla oli valkoinen puku, huntu ja sinisiä iiriksiä kukkavihkossa. Vihkimistilaisuudessa hääparin lisäksi olivat läsnä vain Eevan vanhemmat ja Fuksin pariskunta. Ensimmäinen kuukausi avioparina vietettiin Pällurissa. Martti työskenteli väitöskirjansa parissa ja samalla kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 100-vuotisjuhlapäiväksi seuran kronikkaa.

Muutto Suomeen oli edessä ja totutteleminen suomalaisiin tapoihin esim. maitokauppaan herätti ihastusta. Ensimmäinen asunto, kaksio Etelä-Hesperiankadulta, täyttyi pikku hiljaa huonekaluista ja muusta tarpeellisesta.
Eeva aloitti työelämän antamalla saksan kielen tunteja koko talvikauden. Hän kävi myös pianotunneilla, opettajana oli Mary Gallen-Kallela.  Martti työskenteli edelleen väitöskirjansa parissa ja hoiti yliopistolla professori Otto Mannisen virkaa suomen kielen lehtorina.
Vuonna 1931 Niinivaarat ostivat kahden huoneen ja keittiön sisältävän osakkeen Väinämöisenkadulta. Samana vuonna syntyy Seppo Sakari 4.11.1931.
Mutta maksettu asunto menetettiin rakennuttajan pantattua osakekirjat myymättömien talojensa konkurssissa. Asiasta ei tullut edes oikeudellisia jälkiseurauksia. Taloudelliset seuraukset maksoivat asuntojen omistajat itse.

Kesällä 1935 viiden avioliittovuoden jälkeen 29-vuotias Martti sairastui kesänviettopaikassa Hattulassa. Hänellä oli kova päänsärky. Niinivaarat matkustivat elokuun alussa Tukholmaan professori ja maailmankuulu aivokirurgi Herbert Olivecronan leikattavaksi ja hoidettavaksi. Kirurgi Herbert Olivecrona oli opiskellut USA:ssa ja hän oli ruotsalaisen neurokirurgian isä. Kaikesta ammattitaitoisesta hoidosta huolimatta aivokasvain otti vallan ja Martti Niinivaara menehtyi Serafimerlasaretissa 12.9.1935. Martti Niinivaara siunattiin Hietaniemen kappelissa 18.9.1935. ”Se oli surullinen kesä”, kirjoittaa Eeva Niinivaara Yhä paistaa sama aurinko -teoksessaan.
Hoito Ruotsissa maksoi paljon ja käytännössä Eeva Niinivaara oli rahaton, onneksi oli vuokra-asunnossa yksi huone vuokrattuna, josta sai vähän tuloja. Martillahan ei ollut eläkettä, ei henkivakuutusta eikä säästöjä. Mutta elämä jatkui kaikesta huolimatta kaksistaan Sepon kanssa.
Eeva ja Martti Niinivaaran poika Seppo valitsi taidehistorian elämänurakseen. Professori Seppo Niinivaara toimi Helsingin Taidehallin pitkäaikaisena johtajana. Hän kuoli 15.11. 2004 kotonaan Helsingissä syöpäsairauteen 72-vuotiaana.

Opettajana uudessa kotimaassaan Suomessa

Eeva Niinivaara kävi ensimmäisen kerran Suomessa kesällä 1923 tutustumassa lasten ja nuorten parissa tehtävään raittiustyöhön sen uranuurtajan, kansakoulunopettaja Alli Trygg-Heleniuksen vieraana. Matka oli onnistunut ja toive molempien kansojen yhteistyöstä esim. kulttuurin alalla toivottiin laajentuvan ja vakiintuvan. Matkan perimmäinen tarkoitus oli järjestää Suomen esikuvan mukaista raittiusopetusta Viron kouluissa. Ei olisi Eeva arvannut tuolloin, että elämäntehtävä opettajana tapahtuisi juuri Suomessa.

Puolisonsa Martti Niinivaaran kuoleman jälkeen Eeva jatkoi opettajana ja sai vakinaisen viran Lapinlahden kansakoulusta vuonna 1938 kahden koevuoden jälkeen. Sodan alkuvaiheessa Eevan tehtäväksi kansakoulun tarkastajan määräyksestä tuli pitää koulua helsinkiläislapsille Loimaalla.
Sodan aikana ja sen jälkeen yhteydet entiseen kotimaahan olivat vaikeat, miltei mahdottomat ja huoli kotiväestä oli suuri. Kesällä  Hella Wuolijoki soitti Marlebäckistä ja välitti Eevan äidin kuolleen.
Jatkosodan päätyttyä alkoi Eeva hoitaa vuodesta 1945 viron kielen lehtorin virkaa Helsingin yliopistossa. Virka vakinaistettiin vuonna 1949. Helsingin lisäksi Eeva Niinivaara opetti Jyväskylän kesäyliopistossa 17 vuotena ja kolmena kesänä Oulussa sekä Helsingin työväenopistossa. Sadat tulevat äidinkielen opettajat ovat osallistuneet Eevan tunneille samoin itämerensuomalaisten kielten opiskelijat viron kielen opiskelijoiden lisäksi.

Tunnettuja opiskelijoita ja Tuglas-seuran perustaminen

Yksi ansioituneimmista Eeva Niinivaaran opiskelijoita on eittämättä ollut toisen polven estofiili FM Juhani Salokannel: kustannustoimittaja Gummeruksessa, kirjailija, Parnasson päätoimittaja vuosina 1980-1986 ja kääntäjä sekä Suomen Viron-instituutin johtaja 1997-2000 ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja 2006-2012. Palkitun kääntäjän uran huomattavin työ on ollut A. H. Tammsaaren Totuuden ja oikeuden suomennos.

Toinen tunnettu opiskelija oli Eva Lille, joka innostui viron kielestä Eeva Niinivaaran kursseilla. Virolaisen kirjallisuuden kääntäjä ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja, vuosina 1990-1999, Eva Lille o.s. Hyvärinen on ollut myös merkittävä Viron kulttuurin tunnetuksi tekijä vuosikymmenien ajan. Hän toimi matkanjohtajana miehitetyssä Virossa vuodesta 1966 lähtien, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä.  Hän tutustui myös moniin virolaisiin kulttuurihenkilöihin mm. Lennart Mereen. Eva Lille on kääntänyt mm. Lennart Meren kirjat Revontulten porteilla ja Hopeanvalkea. Sittemmin Eva Lille on toiminut mm. Suomen Tallinnan suurlähetystössä lehdistö- ja kulttuurineuvoksena 1997-2002.

Kolmas Eeva Niinivaaran johdolla opiskellut oli Raili Kilpi-Hynynen. Kilpi työskenteli Suomi-Neuvostoliitto-Seuran sihteerinä vuosina 1956-1957, Espoon työväenopiston rehtorina vuosina 1957-1987, jolloin alkoi opistossa viron kielen opetus. Hän toimi myös opistossa Viro-harrastajien Estonia-kerhon vetäjänä. Kilpi on suomentanut mm. Friedebert Tuglaksen novelleja, romaanin ja muistelmat sekä Elo Tuglaksen päiväkirjat.

Eeva Niinivaara täytti 80-vuotta 20. joulukuuta 1981.  Virallisempi osuus vietettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa ja sen jälkeen kansalaispäivälliset ravintola Kappelissa. Siellä Raili Kilven ehdotuksesta päätettiin perustaa kirjailija Friedebert Tuglaksen nimikkoseura.
Viro oli Neuvostoliiton miehittämä ja ulkopoliittisten ongelmien välttämiseksi tulisi seuran esitellä ja tukea virolaista kulttuuria Suomessa. Kulttuuriyhdistyksen roolissa oli helppo vaieta poliittisesti arkaluontoisista asioista. Yhteistyö Suomi-Neuvostoliitto-Seuran kanssa oli itsestäänselvää, koska seuralla oli yksinoikeus kulttuurivaihtoon Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Maaliskuun lopussa vuonna 1982 Raili Kilven luokse kokoontui Eeva Niinivaaran lisäksi hänen entisiä oppilaitaan, jotka olivat aidosti kiinnostuneita virolaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Friedebert Tuglas -seuran perustava kokous pidettiin 3.5.1982 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Läsnä oli 31 henkilöä, suuri osa Niinivaaran opiskelijoita.  Eeva Niinivaara oli yksi perustajajäsenistä. Hän on myös seuran kunniajäsen.

Eeva Niinivaaran kirjoituksia vuosilta 1923-1981 on julkaistu teoksessa Kasvumaa, joka ilmestyi vuonna 1981. Hankkeesta jäi ylimäärästä rahaa 13 000 markkaa ja näiden varojen turvin perustettiin Tuglas-seuran yhteyteen Eeva Niinivaara -rahasto. Rahaston tarkoituksena on jakaa apurahoja viron kielen ja virolaisen kulttuurin tunnetuksi tekemiseen Suomessa.

Tuglas-seuran kirjasto, vuonna 1998 Baltia-kirjastoksi nimetty, sai Eeva Niinivaaran perikunnalta lähes 5000 niteen suurlahjoituksen virolaista kaunokirjallisuutta.

Side Viroon ei katkea

Sodan jälkeen raja Viroon oli kiinni. Vuonna 1956 Eevan entinen oppilas Raili Kilpi, joka toimi Suomi-Neuvostoliitto-seuran sihteerinä, alkoi koota ensimmäistä sodanjälkeistä kulttuurivaltuuskuntaa Viroon. Delegaation johtajaksi tuli Eevan esimies, professori Lauri Posti Helsingin yliopistosta, kirjailija Olavi Paavolainen ja Yleisradion toimittaja Kalevi Kilpi sekä kolme muuta henkilöä saivat Moskovasta luvan matkustaa junalla Viroon Leningradin kautta. Matka oli kaikin puolin antoisa ja Eeva sai tavata tuttavia, kulttuurivaikuttajia mm. Georg Otsin, Friedebert ja Elo Tuglaksen, runoilija Anna Haavan ja myös Siperiasta palanneita entisen kotikylänsä asukkaita. Matkan jälkeen tuli suomalaisille tietoon, että Tuglas oli ensimmäisen kerran julkisuudessa juuri heidän matkansa aikana. Hän sai olla läsnä Estonia teatterissa, mutta julkista puhetta ei Friedebert Tuglas saanut pitää.

Mutta suomalaisten vierailu Virossa aiheutti pahaa verta Ruotsissa asuvissa virolaisissa pakolaisissa ja heidän matkastaan kirjoitettiin kriittiseen sävyyn eri julkaisuissa. He olivat kestäneet vaikean pakomatkan venäläisten miehitettyä Viron. Heidän mielestään kaikki siteet ja kulttuurivaihto kommunistien rahoilla ei saanut lainkaan harjoittaa. Osa kritisoi osallistujia ja piti heitä poliittisesti naivina jopa huijattuina. Minkäänlainen yhteistyö miehittäjien kanssa ei ollut hyväksyttävää heidän mielestään.

Eeva Niinivaara halusi kuitenkin viron kielen lehtorina ylläpitää yhteyksiä ja solmia tuttavuuksia entiseen kotimaahansa. Olosuhteille hän ei voinut mitään. Itsesensuuri toimi, realiteetit otettiin huomioon. Hänelle oli virolainen kaunokirjallisuus ja tieteellinen kirjallisuus hyvin läheisiä. Niinivaaara on järjestänyt opiskelijoidensa kanssa monia juhlatilaisuuksia, matineoita, illanviettoja, hankkinut tapahtumiin virolaisia esiintyjiä. Eeva Niinivaara oli todellinen virolainen kulttuurilähettiläs Suomessa.
Eeva Niinivaara oli jo ollut mukana vuonna 1935, jolloin Helsingissä järjestettiin suuri virolainen kirjanäyttely. Sodan jälkeen 1950-luvulla virolainen kirjallisuus, painotuotteet ja grafiikka olivat esillä Tieteellisten seurojen talossa. Vuonna 1958 vastavuoroisesti suomalainen suuren suosion saavuttanut kirjanäyttely järjestettiin Tallinnassa. Kirjallisuuden ystävä Eeva Niinivaaran ansioksi luetaan myös Helsingin yliopiston virolaisen laitoksen kirjasto, johon myös ulkovirolainen kirjallisuus sisältyi. Hän myös antoi suomentajille ja kustantajille vihjeitä käännettävästä kirjallisuudesta sekä myös suomalaisten teosten virontamisesta.

Vuonna 1966 Eeva Niinivaara julkaisi Virittäjässä laajan selvityksen virolais-suomalaisesta käännöskirjallisuudesta, ei ainoastaan kaunokirjallisuudesta vaan myös virosta suomennetetuista tieteellisistä teoksista ja artikkeleista. Tätä selvitystä pidettiin tärkeänä kulttuurihistoriallisena dokumenttina.

Virossa arvostetaan yliopistolehtori Eeva Niinivaaran (1901-2000) työtä virolaisen kulttuurin lähettiläänä. Hänen elämäntyötä muistettiin juhlaseminaarissa vuonna 2001 Virossa, Niinivaaran kotikylässä Jõgevan Siimustissa. Niinivaaran syntymästä tuli tuolloin kuluneeksi sata vuotta.
92-vuotias Eeva Niinivaara osallistui Viron kansallisrunoilijan Lydia Koidulan 150-vuotispäivän (24. 12. 1993) kunniaksi Pärnussa järjestettyyn runokilpailuun ja hän jakoi ensimmäisen sijan Helge Kilpen kanssa. Osanottajia kilvassa oli yli 70.

Virittäjässä Nro 4, 1981 julkaistiin Aimo Turusen kirjoittama artikkeli Eeva Niinivaara 80-vuotias. Artikkelissa Turunen kirjoittaa seuraavasti: ”Eeva Niinivaara on suomalaisten ja virolaisten kulttuurisiteitä lujittanut. Lämminsydämisenä yliopistonopettajana, kielen ja kirjallisuuden tuntijana ja tutkijana ja humaanina persoonallisuutena hänellä on ollut herkkä silmä ihmiselämän hienovaraisimmille ja herkimmillekin alueille, kuten hänen suuresta taiteenharrastuksestaan käy ilmi.”

Yksi aikakausi suomalaisessa Viro-historiassa päättyi, kun yliopistolehtori Eeva Niinivaara kuoli 99-vuotiaana syksyllä 2000. Hänen poikansa, professori Seppo Niinivaaran toivomuksesta hautajaiskukkien sijasta varat lahjoitettiin Tuglas-seuran Eeva Niinivaara rahastoon. Kertyneet varat jaettiin kolmena stipendinä vuonna 2002.

Kansakoulunopettaja Alli Trygg-Helenius oli poikkeuksellisen hyväsydäminen ja tarmokas ihminen, joka halusi auttaa jokaista avuntarvitsijaa. Hänen ansiostaan perustettiin Sörnäisiin Kansankoti sosiaalisen elämän keskukseksi. Hän oli puolisonsa Matti Helenius-Seppälän kanssa raittiuskasvatuksen uranuurtaja Suomessa. Alli Trygg-Helenius valittiin Palvelijatar-yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Lapsuus, nuoruus ja köyhyys

Maria Alexandra (Alli) Trygg vuodesta 1897 Trygg-Helenius, syntyi 16.7.1852 Raisiossa ja kuoli 2.12.1926 Helsingissä. Alli Trygg-Helenius oli naimisissa vuodesta 1897 lähtien tohtori, kansanedustaja Matti Oskar Heleniuksen (1870-1920) kanssa. Heillä ei ollut lapsia.

Alli Tryggin isä oli Venäjän armeijan kapteeni, tilanomistaja Carl Oskar Trygg (1821-1888) ja äiti Elisabet Alexandra o.s. Reis (1823-1868), jonka suku oli tullut Ruotsista. Heidät vihittiin vuonna 1849. Nuori perhe muutti asumaan Raisioon Pappila-nimiselle tilalle. Heille syntyi viisi lasta: Carl Henrik (1850-1927) eläinlääkäri, Oscar Walfrid (1851-1886) kirjanpitäjä, Maria Aleksanda (Alli) (1852-1926) kansakoulunopettaja ja kansalaisvaikuttaja, Albert Julius Teodor (1854-1900), muutti Englantiin ja Knut Aleksander (1855-1926) opettaja. Alli-tytär kastettiin 6.8.1852.

Alli Tryggin lapsuudesta ja muutenkin hänen yksityiselämästään on vähän tietoa saatavilla, koska Alli ei pitänyt kotiarkistoa vaan hävitti kaiken.
Koti oli ruotsinkielinen. Isä Carl Oskar Trygg oli sotilas, rauhaton luonne ja oli rykmenttinsä mukana Venäjällä jopa Kaukaasiassa saakka. Hän osti perheelleen Raision pappilan rusthollin ja oli nyt possessionaatti (ylempiarvoinen tilanomistaja). Raisilan tilasta jouduttiin luopumaan vuonna 1855 ja perhe muutti Turkuun. Äiti viihtyi maalla ja osti Kaarinan Kuralan kylästä vuonna 1860 Iso-Rasin tilan konkurssihuutokaupasta perheensä kesänviettopaikaksi. Luutnantti Tryggin perhe muutti Turusta Kuralaan.
Toimeentulo oli niukkaa, jopa perheen lapset joutuivat osallistumaan jokapäiväisen leivän hankintaan mm. myymällä apteekkiin juhannuskukkia. Suurina nälkävuosina 1867-1868 oli pakko myydä Kaarinan Rasi ja muuttaa päätilasta erotettuun pieneen torppaan. Idearikas ja kekseliäs Alli kävi saksalaista koulua Turussa. Siellä oli opetuskielinä saksa, ranska ja ruotsi. Hyvä kielitaito tulisi olemaan Alli Tryggin kansainvälisen toiminnan peruskivi. Alli Tryggin lapsuus ja varhaisnuoruus loppuivat äidin kuolemaan vuonna 1868. Äiti oli kuollessaan 45-vuotias.  Vuonna Carl Oskar, nyt sotilasarvoltaan kapteeni, teki konkurssin 1870 ja Iso-Rasilan tila päätyi jälleen konkurssiin. Tryggin perheen lapset muuttivat Ouluun enonsa luokse. Alli Tryggin isä kuoli ilotulitustehtaassansa tapahtuneessa räjähdyksessä vuonna 1888.

Muutto Ouluun enon luokse

Elisabet Alexandran veli satulaseppä Elias Reis ja hänen vaimonsa Maria avasivat kotinsa ovet puoliorvoille. Alli kirjoitti vuonna 1891 Tammisaaren seminaarissa seuraavasti: ”Siellä sain todellisen kodin ja siellä otettiin minut vastaan hellyydellä ja myötämielisyydellä. Sinne saapumiseni jälkeinen vuosi oli elämäni onnellisin vuosi, sain nimittäin uskonnonopetusta päästäkseni Herran ehtoolliselle.”
Reisin perheen poika Henrik oli viisi vuotta vanhempi kuin Alli ja serkukset rakastuivat, kihlautuivat. Insinööriopiskelija Henrik kuolee kuitenkin lavantautiin ja Alli on murtumaisillaan. Hän haki lohtua oululaiselta papilta, joka kohteli Allia kylmästi ja taitamattomasti. Alli loukkaantui ja hänen suhtautumisensa valtionkirkkoon muuttui, myötätunto suuntautui sen sijaan vapaakirkollisiin yhteisöihin. Toinen vakava ihastuminen kohdistui myös sukulaiseen, nimittäin isänsä veljen poikaan, Voldemar Tryggiin, joka oli sotilasuralle antautunut ja ei ollut tavoiltaan niitä Jumalan parhaita lapsia. Suhde oli pakko katkaista.

Tammisaaren seminaarissa

Luettuaan Zacharias (Sakari) Topeliuksen kirjoittaman pääkirjoituksen Helsingfors Dagbladetista, jossa nuoria tyttöjä kehotettiin hakeutumaan Jyväskylän seminaariin, Allin ammatinvalinta oli selvä. Mutta mistä rahat?
Tammisaareen oli suunniteltu ruotsinkielistä seminaaria ja sinne Alli haki ja pääsi, eno lupasi maksaa neljän vuoden opiskelut. Tammisaaren ruotsalainen naisseminaari vihittiin 12.10.1870 ylitarkastaja Uno Cygnauksen pitäessä juhlapuheen. Oppilaat Alli mukaan lukien olivat suorittaneet pääsytutkinnon muutamaa päivää aikaisemmin.
Zacharias Topeliuksen tyttären puoliso oli jonkin aikaa opettajana seminaarissa ja myös siksi seminaari oli Topeliukselle tärkeä. Kerran kun Topelius oli vierailulla, oppilaat muodostivat kujan, jota pitkin Topelius asteli seminaarin johtajan kanssa. Alli jätti paikkansa ja asteli Topeliuksen perässä, joka huomasi erikoista tapahtuvan. ”Mitä tämä tarkoittaa?” kysyi Topelius ja Alli vastasi: ”Opettelen kulkemaan suuren miehen askelissa.” Topelius reagoi hyväntuulisesti: ”Tepäs olette oikea tulitikku.” Alli oli saanut uuden lempinimen, Tulitikku. Alli Trygg oli seminaarin etevimpiä oppilaita. Hänen päästötodistuksensa keskiarvo oli 11,3. Arvoasteikko oli tuolloin 1-12. Keväällä 1874 Alli Trygg valmistui kansakoulunopettajaksi. 

Vuodet Inkoon Fagervikissa

Vastavalmistuneelle ja idearikkaalle opettajalle oli tarjottu useitakin työpaikkoja mm. Oulun rouvasväen koulussa, mutta ruukin kansakoulu Fagerviikissa miellytti eniten. Syksyllä 1874 alkoi kaksikymmenvuotinen kansakoulunopettajan ura työväen asuinalueilla Inkoossa (1874-1880) ja Helsingissä (1880-1894). Alli Trygg oli opettajana ankara ja järjestys luokassa säilyi, karttakeppikin oli kädessä, mutta oppilaat kunnioittivat häntä. Kansansivistys kuului myös Allin mukaan antaa oppilaiden vanhemmille. Hän järjesti sunnuntaisin esitelmätilaisuuksia koululla mm. Suomen historiasta ja joista tuli suosittuja, hän toimi urkurina Fagervikin kirkossa, ohjasi voimistelua ja ehti paljon muuhunkin. Lukuvuoden päättäjäisetkin opettaja järjesti sunnuntaiksi, jotta lasten vanhemmat voisivat myös osallistua.
Vaikka Alli Trygg oli syntynyt ja kasvanut ruotsinkielisessä kodissa, saanut ruotsalaisen ja saksalaisen koulukasvatuksen, toimi ruotsinkielisellä paikkakunnalla ja ruotsinkielisessä koulussa, mielipiteiltään hän oli suomenmielinen, siis fennomaani. Yhteiskunnalliset epäkohdat ja naisasialiike kiinnostivat.

Alli Trygg osallistui ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen kesällä 1877 Kööpenhaminaan, jossa oli pohjoismainen koulukokous. Tästä kokouksesta alkoi Alli Tryggin pitkä ja arvostettu kansainvälinen toiminta. Uno Cygnaeus järjesti matka-apurahan. Matkastaan Alli kirjoitti Morgonbladetiin. Seuraavana kesänä 1878 Jyväskylässä pidettiin IV kansakoulukokous. Siellä hänen esiintymisensä 26-vuotiaana opettajana ja sanavalmiina naisena oli sensaatio. Hän puolusti julkisesti tahtikirjoitusta. Kokouksessa kerrottiin myös, että Alli Trygg lähtisi Pariisiin maailmannäyttelyyn. Nainen ei enää vaiennut kansakoulukokouksissa.
Jyväskylässä vuonna 1893 perustettiin Kansakouluopettajaliitto ja Alli Trygg valittiin liiton varapuheenjohtajaksi. Hän oli mukana myös liiton äänenkannattajan perustamisessa ja hänelle uskottiin myös liiton kirjeenvaihdon hoitaminen Tanskaan.

Opettajana työläiskaupunginosassa ja yhteiskunnallinen herääminen

Vuonna 1880 Alli Trygg muutti Helsinkiin töihin alakansakouluun Lapinlahdenkadulle. Seuraavaksi hän alkoi työskennellä Pitkänsillan pohjoispuolella Sörnäisissä, joka oli työväenluokkaan kuuluvaa asuinaluetta sosiaalisine ongelmineen, paljon ammattitaidotonta työväestöä, työmaajuopottelua ja kurjat asuinolot ja paljon lapsia. Olutkauppojakin oli melkein joka toisessa talossa.

Yhteiskunnallinen osallistuminen ja matkat vaativat kehnon palkan lisäksi lisätuloja, joita Alli Trygg hankki kirjoittamalla artikkeleita, matkakuvauksia ja kokousselostuksia eri lehtiin useampien vuosien ajan.  

Suomen Naisyhdistys – Finlands Kvinnoförening perustettiin Helsingissä ja sen säännöt senaatti vahvisti 28.5.1884. Pääkaupungissa naisten keskustelukerhossa oli virinnyt idea perustaa oma yhdistys, jonka tarkoitus ei ollut ainoastaan keskustella vaan myös ryhtyä epäkohtien korjaamiseen. Alli Trygg seurasi naisasian kansainvälistä kehitystä ja siihen auttoi hänen erinomainen kielitaitonsa ja hyvä esiintyminen. Hän osallistui aktiivisesti kansainvälisiin naisasiakokouksiin ja samalla tutustui naisaktivisteihin. Henkilökohtaisesti hän kävi kiittämässä norjalaista, maailmankuulua kirjailijaa Henrik Ibseniä, jonka teoksissa oli vahvasti esitetty naisiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus.

Englannin- ja Amerikan-matkojen merkitys

Alli Trygg sai kuulla tuttaviensa luona vuonna 1887, että naisasianainen Aleksandra Gripenberg matkustaisi Englantiin tutustumaan naisasiaan ja sosiaalisiin kysymyksiin. Myös Alli halusi perehtyä hänelle tärkeisiin asioihin, pyysi virkavapaata ja niin hän lähti lainarahojen turvin Newcastliin ja Shieldiin. Käynti hiilikaivoksella ja tykkivalimossa, likaisissa kaivostyöläisten asuinalueilla kosketti Allin sosiaalista omaatuntoa. Lapset leikkivät kaduilla, kapakoita kymmenittäin, kaduilla myytiin väkijuomia. Matkalla Aleksandra ja Alli tutustuivat naisasianaisista kirjoitettuun kirjallisuuteen ja uusia tuttavuuksia solmittiin.
Ennen kotiinpaluutaan he saivat tietoonsa, että Washingtonissa järjestettäisiin kansainvälinen naisasiakongressi.  Suomen Naisyhdistys lupasi tukea Aleksandra Gripenbergin matkaa Amerikaan 400 markalla, mutta Alli Tryggille ei myönnetty matkarahaa. Muutamat naiset Suomessa pitivät Allia kuitenkin sopivana edustamaan suomalaisia naisia ja he lähettivät matkarahat. Ne tulivat tarpeeseen ja oikealle henkilölle!

Alli Trygg pääsi edustamaan Suomea monipäiväisessä kongressissa Gripenbergin sairastuttua merimatkalla ja sen hän teki ansiokkaasti pitämällä jäähyväispuheen councilille ja hän sai myös pitää puheen senaatissa. Pitkämatkalaisena kongressi maksoi jopa Allin majoituksen ja ylläpidon. Täällä solmittiin ystävyyssuhteet kansainvälisen naisasialiikkeen tienraivaajien kuten Frances Willardin, Pundita Ramabain ja Susan B. Anthonyn kanssa. Amerikkalainen Frances Willard oli yliopiston opettaja, raittiustyöntekijä ja naisten oikeuksien esitaistelija ja hänen puheenjohtajakaudellaan (1879-1898) valkonauhaliikkeestä kehittyi laajin naisjärjestö Yhdysvalloissa ja koko maailmassa.

Amerikan-matkalla kuullut ja nähdyt sosiaalisten ongelmien ratkaisut tulivat merkitsemään erittäin paljon Alli Tryggin tulevassa toiminnassa raittiuden hyväksi. Täällä hän tutustui Naisten Kristillisen Raittiusliiton, Valkonauhan, toimintaan ja johtohenkilöihin. Alli Trygg palasi Amerikasta muuttuneena ihmisenä. Sieltä saadut ja hyväksi koetut käytännöt odottivat toteuttajaa kotimaassa.

Sörnäisten kansankodin perustaminen

Englannin- ja Amerikan-matkoilla saadut ideat purkautuivat sosiaalisiin aloitteisiin. Näistä merkittävin oli Sörnäisten kansankodin perustaminen. Sörnäisissä ei ollut tuohon aikaan kunnollisia ruokaloita. Helmikuussa 1889 lehdissä uutisoitiin, että Alli Tryggin toimesta alkaa työväen kööki valmistaa ruokaa työväestölle. Siellä valmistettaisiin terveellisiä ja lämpimiä ruoka-annoksia päivittäin. Perustettiin tukiyhdistys ja alkoi rahankeräys. Valtio ja kaupungin anniskeluyhtiöt tukivat toimintaa yksityisten lisäksi. Keittiö aloitti toimintansa 1.8.1889 ja siitä tuli suosittu. Alettiin myös valmistaa ”Allin kaljaa”, kotikaljaa. No, siitähän ei tietenkään olutteollisuus pitänyt. Sopiva ohramallas löydettiin Gotlannista.
Seuraava askel kansankodin kehittämisessä oli rakentaa oma, tilava talo. Tämänkin tehtävän Alli Trygg otti harteilleen kansakoulunopettajan viran ohella. Sörnäisten kansankeittiö ja lukusali oli ensimmäinen sosiaalinen yritys työväen aseman parantamiseksi Pitkänsillan pohjoispuolella.

Alli Trygg löysi uudelle kansankodille sopivan tontin Itäiseltä viertotieltä. Keväällä 1890 hän anoi kaupungilta 37 950 neliöjalan suuruisen alueen uudisrakennusta varten. Kauniilla tontilla oli vihreä kenttä puineen, siellä voisi pitää ulkoilmakokouksia, siellä voitaisiin esittää musiikkia ja tarjota virvokkeita. Rakennus tulisi sisältämään lukusalin kirjastoineen, keskustelusalin, kolme luokkahuonetta, keittiön, opettajattaren huoneen, lastenseimen kylpyhuoneineen, haaramyymälän ja pesutuvan. Talossa toimi myös halonhakkuutoimisto, jossa välitettiin raittiita ja kelvollisia halonhakkaajia.
Talo maksoi noin 70 000 markkaa. Lainoja otettiin, avustuksia saatiin, valtiokin antoi lainaa. Tukijoista voitaisiin mainita senaattori ja Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, arvostettu Leo Mechelin. Kun hän tuki aloitetta, saatiin helposti muutkin mukaan. Kansankoti vihittiin tarkoitukseensa 16.11.1890. Leo Mechelin mainitsi puheessaan mm. seuraavaa: ”Olemme saapuneet tänne vihkimään kodin, joka on tuottava hyötyä ja viihdytystä niille, jotka elävät elämänsä vaivoissa ja rasituksissa.”
Tälle samalle tontille Kallion kaupunginosaan perustettiin vuonna 1939 Alli Trygg-Heleniuksen puisto. Kansankodin kirjaston kirjat siirtyivät myöhemmin Kallion kirjastoon sen ensimmäisinä kirjoina.

Raittiustyön uranuurtajat Alli Trygg-Helenius ja Matti Helenius

Alli Trygg tutustui nahkurin ja torikauppiaan poikaan, ylioppilas Matti Heleniukseen 29.1.1890 Kangasalan naiskansanopistossa, jossa Matti Helenius oli myös luentomatkalla. Alli piti opistossa esitelmän Amerikan naisten raittiusseurasta ja samalla matkalla oli tarkoitus löytää kunnollista mallasohraa kaljatehtaan tarpeisiin. Matti Helenius tuli mukaan Kansankodin toimintaan. He täydensivät toisiaan. Alli oli nopeaälyinen, impulsiivinen, heti toimeen tarttuva. Matti taas rauhallinen, harkitseva ja sitkeä. Heitä yhdisti uskonnollinen elämänkatsomus. Heidän avioiduttuaan päivät aloitettiin aina yhteisellä aamuhartaudella, johon kaikki vieraat myös osallistuivat.
Ei ollut mikään ihme, että he rakastuivat. Alli oli tosin 18 vuotta vanhempi, mutta se ei Mattia haitannut. Heidät vihittiin 1.4.1897 Turussa. Saapuvilla oli vain Allin läheisiä sukulaisia. Samalle päivälle illaksi oli nimittäin suunniteltu esitelmätilaisuus sekin Turussa.

Heidän ensimmäinen yhteinen kotinsa oli aluksi Kansankodin toisessa kerroksessa. Kätevää mutta rauhatonta, paljon vierailijoita ja avunpyytäjiä. Rauhattomuus johtui siitä, että Alli oli poikkeuksellisen hyväsydäminen ihminen ja avuntarvitsijoita oli paljon. Yhteiskunta ei pitänyt huolta kansalaisistaan, palkat olivat kehnot, alkoholin käyttö aiheutti sosiaalista epävarmuutta. Alli ei voinut olla auttamatta.
Koti oli kuin majatalo. Matti Helenius opiskeli, teki väitöskirjaa ja tarvitsi työskentelyrauhan, hänellä oli myös kirjallisia töitä, joita ei kotona voinut tehdä vierailevien ihmisten vuoksi. Seuraava asunto oli rauhallisempi ja sijaitsi Katajanokankatu 6:ssa, sieltä muutto Maurinkatu 2:een, muutto Kapteeninkatu 1:een, sieltä Yrjönkatu 23:een. Välillä rakennettiin kesäpaikka Allila maaseudun rauhaan, mutta sekin täyttyi Allin holhokeista. Myös virolaisia pakolaisia asui heidän kesäpaikassaan. Kulosaareen rakennettiin kaksikerroksinen huvila, joka valmistui 1913. Allia vaivasi huvilan suuruus, vuokralaisia majoitettiin ja taas avuntarvitsijoiden ryhmiä autettiin.

Avioliiton alkuvuosina Matti Helenius oleskeli paljon ulkomailla, koska hän laati tilastotieteellistä väitöskirjaa alkoholikysymyksistä. Kotimaassa ei tällaista tilastoa juuri ollut. Matti Heleniuksen tohtorinväitöskirja valmistui vuonna 1902. Väitöstilaisuus oli Kööpenhaminan yliopistossa, ja näin Matti Heleniuksesta tuli valtiotieteen tohtori. Samana vuonna hänet valittiin Raittiuden Ystävien sihteeriksi ja koko Suomen raittiustyön johtotehtäviin. Matti Helenius (vuodesta 1906 Helenius-Seppälä) valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1908 Suomen kristillisen työväen liiton edustajana yksikamariseen eduskuntaan Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä (kansanedustajana vuosina 1908–1909, 1911-1914, 1917-1917, 1919-1920). Matti Helenius-Seppälästä tuli virkamies. Hänen vastuulleen tuli kieltolain toimeenpano. Lakia vastustettiin ja koko perhe joutui häirinnän kohteeksi.  Syksyllä 1920 Matti Helenius-Seppälä osallistui Amerikassa kansainväliseen raittiuskokoukseen. Vaikka hänellä oli jalassaan paha suonitulehdus ja lääkäri oli kieltänyt matkustamisen, Matti lähti joka tapauksessa ja tulomatkalla 18.10.1920 hän kuoli valtamerilaivalla. Alli  kirjoitti ystävilleen: ”Kun Matti on poissa, ei millään maallisella enää ole minulle mitään merkitystä.” Matti Helenius-Seppälälle nimetty puisto sijaitsee vaimonsa nimeksi nimetyn puiston vieressä Kallion kaupunginosassa.

Luentotoimintaa

Opettajain Terveys- ja Raittiusyhdistys aloitti valtakunnallisen matka-asiamiestoiminnan, jonka tehtävänä oli pitää raittiuskursseja koululaisille ja aikuisille sekä ruotsiksi että suomeksi. Tätä tehtävää varten valittiin kaksikielinen Heleniuksen pariskunta. He olivat tilanneet Englannista tuttavien avustuksella havaintovälineitä ja tieteellistä kirjallisuutta alkoholitutkimuksen tuloksista. Luentotoiminta alkoi vuoden 1897 alussa ja siitä tuli menestys. Esim. Oulussa he pitivät 42 esitelmää. Heleniukset olivat kaksi täydellisesti asialle omistautunutta henkilöä, joista tuli raittiuskasvatuksen uranuurtajat Suomessa.
He myös matkustivat yhdessä Pohjoismaissa ja Euroopassa ja esitelmöivät alkoholin aiheuttamista onnettomuuksista ja raittiuskasvatuksesta. Kansainvälisiin raittiuskonferensiin ja tapaamisiin he osallistuivat ahkerasti. Heleniukset olivat arvostettuja alansa asiantuntijoita. Esim. vuonna 1906 Alli Trygg-Helenius kiersi Saksassa 50 eri paikkakunnalla kahden kuukauden ajan, koska saksalainen raittiusliike oli voimakkaassa kasvussa ja Heleniukset tunnettiin asiantuntijoina ja hyvinä esiintyjinä.

Opettajain Terveys- ja Raittiusyhdistyksen johtokuntaan Alli Trygg-Helenius kuului myös. Yksi hänen voisi jopa sanoa parhain aloitteensa oli koululaisten vuosittainen raittiuskilpakirjoituksen valtakunnallinen kirjoituskilpailu, johon on osallistunut satojatuhansia lapsia.

Palvelijatar-yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja

Moneen yhteiskunnalliseen epäkohtaan Alli Trygg joutui tarttumaan. Näin kävi myös kotiapulaisten kohdalla, mm. heidän työpäivänsä venyivät kohtuuttoman pitkiksi. Helmikuussa 1898 pidettiin palvelijattarien kokous, jossa Alli Trygg toimi puheenjohtajana. Helsinkiin perustettiin Palvelijatar-yhdistys samana vuonna maaliskuussa. Alli Tryggin ehdotuksesta sääntöjen 1 §:ssä sanotaan: ”Palvelijatar-yhdistyksen tarkoitus on molemminpuolisen luottamuksen pohjalla lähentää palvelijattaria ja isäntäväkeä toisiinsa yhteisen kodin onneksi.”
Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Alli Trygg-Helenius ja varapuheenjohtajaksi Miina Sillanpää, jolla oli 15 vuoden kokemus palvelijattarena olemisesta. Alli toimi puheenjohtajana kolme vuotta ja sen jälkeen puheenjohtajaksi valittiin Miina Sillanpää, joka hoiti tehtävää vuoteen 1952 saakka, yhteensä 51 vuotta.

Julkaisutoimintaa

Koska lehdet julkaisivat Alli Trygg-Heleniuksen kirjoittamia artikkeleita, kiinnosti myös julkaisutoiminta häntä ja siitä saatu taloudellinen hyöty. Syksyllä 1888 Alli julkaisi yhdessä Vera Hjeltin kanssa ensimmäisen suomenkielisen joululehden Joulutervehdys- ja ruotsinkielisen Julhelsning-nimisen lähinnä nuorisolle luettavaksi tarkoitettuja. Yhdessä puolisonsa kanssa he toimittivat ja kustansivat vuodesta 1898 Joululehti-nimistä julkaisua aina vuoteen 1907.
Suomen Naisyhdistys alkoi julkaista vuonna 1889 Aleksandra Gripenbergin toimittamaa Koti ja yhteiskunta -lehteä. Naisasiaa Alli piti tärkeänä ja sen tähden innostui ja rupesi kustantamaan vastaavaa ruotsinkielistä Hemmet och Samhället, jonka ensimmäinen nro ilmestyi 15.4.1889. Alli toimitti lehteä kaksi vuosikertaa, lehti ilmestyi kerran kuukaudessa. Tämä lehti oli pirteytensä ja sisällön vuoksi myös esikuvana Naisten ääni -lehden syntyyn.
Miehensä Matin kanssa he alkoivat toimittaa 1893 Kansa Lehti -nimistä viikkolehteä ja ruotsinkielistä sisarlehteä Folkets Blad.
Opettajain Terveys- ja Raittiusyhdistys vuonna 1893 alkoi julkaista Koitto-nimistä raittiuslehteä ja sen rinnalla alkoi ilmestyä ruotsinkielinen Eos. Näitä kahta viimeistä Alli Trygg-Helenius toimitti yhteensä 34 vuotta. Mm. nobelkirjailija F. E. Sillanpää oli 12-vuotiaana nähnyt oman kirjoituksensa julkaistun Koitossa ja muisteli myöhemmin sen merkitystä oman kirjailijauransa alkuvaiheissa.
Alli Trygg-Helenius julkaisi myös teokset Minkä vuoksi nuorisolle on annettava raittiusopetusta vuonna 1901 ja Toivon Liiton Opas 1902.

”Tulitikku on sammunut”

Aviopuolisonsa Matin kuoltua Alli Trygg-Helenius muutti Yrjönkatu 23:sta Annankatu 33:een. Sinnekin tuli hätääkärsiviä ja heitä autettiin. Alli jatkoi yksinään valistustoimintaa ja väsyi. Marraskuussa 1926 naapuri, tohtori Kaarlo Taskinen tutki Allin ja kehotti heti menemään Kirurgiseen sairaalaan leikattavaksi.  Alli vastusti ja vetosi tekemättömiin töihin eikä mennyt sairaalaan. Kirurgi A. J. Palmén määräsi potilaan heti leikattavaksi 1.12.1926, leikkaus onnistui mutta 2.12.1926 Tulitikku sammui.
Joulukuun 12. päivänä 1926 Alli Trygg-Helenius siunattiin Kallion kirkossa, joka oli ääriään myöten täynnä surevia ystäviä. Rovasti K. V. Hurmerinta, joka oli myös siunannut Matti Helenius-Seppälän vuonna 1920, piti muistopuheen suomeksi ja toimitti ruumiinsiunauksen ruotsiksi. Kanslianeuvos Niilo Liakka laski Sosiaaliministeriön raittiusasiainosaston seppeleen ja sitten seurasi eri järjestöjen, yhdistysten, toivonliittojen ja yksityisten kukkalaitteita. Myös ulkomaalaiset raittiusjärjestöt olivat lähettäneet kukkatervehdyksen Ruotsista, Tanskasta, Norjasta, Virosta ja Latviasta.
Alli Trygg-Heleniuksen arkku laskettiin hautaan edesmenneen puolisonsa Matti Helenius-Seppälän viereen Kilven kuoron laulaessa Hietaniemen hautausmaalle.
Suomen Setlementtiliitto jakaa Alli Trygg -tunnustuspalkintoa vuosittain ihmiselle, joka on omalla työllään pitänyt esillä setlementtiliikkeelle tärkeitä aiheita ja profiloitunut yhteiskunnallisessa keskustelussa nostamalla esiin kansalaisyhteiskunnalle keskeisiä arvoja.

Suomalaisen Naisliiton Naisten ääni -lehden päätoimittaja ja perheystävä Maikki Friberg kirjoitti Naisten äänessä Alli Trygg-Heleniuksesta 27.7.1912 seuraavasti:

”Sinulla on yksi vika, Alli Trygg, mutta koska se on niin harvinainen ihmisissä, niin täytyy sen pikemmin lukea ansioksi. Sinä olet liian hyvä ja liian palvelevainen, ja siksi ihmiset ovat olleet niin valmiit kiusaamaan ja vaivaamaan. Ken on tarvinnut palvelijaa, ken satunnaista työtä, ken suosituksia ulkomaille, ken lapsilleen kasvattivanhempia, ken
aineellista apua, ken kutomamalleja, patentinhakua, rahalainaa, matkatoveria jne. hän tuli aina sinun luoksesi ja piti aina itsestään lankeavana, että sinä kesken kiireellisiä töitäsi rupeaisit hänen asioitaan ajamaan, hänen puolestaan puhumaan, telefoonaamaan ja juoksemaan.”

Lukuvihje!
Maailmaa parantaakseen : Alli Trygg-Helenius ja 1800-luvun lopun naistoimijuus. Julkaistu myös verkkoaineistona. Julkaisija Tampereen yliopisto 2010. Opinnäyte Pro gradu -työ : Tampereen yliopisto, historiatieteen ja filosofian laitos, historia. Sannu Syrjä.

Jenny Paulaharju, o.s. Simelius (1878-1964), oli Suomen ensimmäisiä suullisen ja aineellisen perinnetiedon ja tapakulttuurin naispuolisia kerääjiä. Hän oli naimisissa kirjailija, valokuvaaja, professori, Suomen kaikkien aikojen ahkerimman kansanperinteen kerääjän Samuli Paulaharjun kanssa. Paulaharjujen yhteisten vuosien keräämästä aineistosta on Jennyn osuus noin viidennes. Jenny kirjoitti yli 50 kansanperinnettä koskevaa artikkelia.

Jenny Simelius oli pappissukua

Jenny Olivia Simelius syntyi Paavolan Kortekankaalla 7.11.1878. Hänen isänsä oli lukkari Josef Jakobsson Simelius (1839-1919) ja äiti Jenny Theodara Stenbäck (1836-1888). Perheessä oli kymmenen lasta ja Jennyn synnyttyä äiti Jenny Theodora oli 42-vuotias. Jenny Olivian sisarukset olivat nimeltään: Johannes Mikael Josefinpoika Simelius, Maria Kristiina Josefintytär (Huumonen), Olly Charlotta Josefintytär (Saarinen), Jaakko Kustaa Josefinpoika Simelius, Jooseppi Joakim Simelius, Karl Zefanias Josefinpoika Simelius, Hedvig Emilia Josefintytär Simelius, Joel Ulrik Simelius ja Yrjö Henrik Simojoki.

Jenny Simeliuksen suku oli vanhaa pohjalaista porvaris- ja pappissukua paikkakunnilta Kalajoki, Pyhäjoki ja Siikajoki. Suvun pitkä kulttuuriperinne ja herännäisyys sekä suomenmielisyys olivat Jennyn elämän kivijalat. Simeliuksen perheen lapset kasvatettiin ahkeruuteen, kovaan kuriin ja Herran pelkoon. Perheen äiti Jenny Theodora kuoli yllättäen vilustumisen seurauksena vuonna 1888 Jennyn ollessa yhdeksänvuotias. Jenny jäi lukkarilaan kahdestaan iäkkään isänsä kanssa.

Lukuhaluinen Jenny koulutettiin osittain lainarahalla

Simeliuksen perheessä lasten koulunkäyntiin panostettiin. Ja koska paikkakunnalla ei ollut mahdollisuutta koulutukseen, oli isä vuokrannut Oulusta asunnon, jossa perheen lapset asuivat tätinsä Huldan huolehdittavana. Ruokatarpeet tulivat kotoa Paavolasta. Lukukausimaksut olivat tuohon aikaan suhteellisen korkeat verrattuna lukkarin palkkaan, joten perheen isällä oli taloudellisia vaikeuksia huolehtia koulukuluista.
Vuonna 1888 Jenny aloitti kansakoulun. Vanhin veli Johannes oli naimisissa kansakoulunopettajan kanssa ja siksi asuminen Vähässäkyrössä veljensä taloudessa oli Jennyn opiskelua ajatellen hyvä valinta. Parin vuoden ajan Jenny opiskeli ahkerasti ja sai hyvän pohjan jatko-opiskeluun Oulussa.
Ouluun oli perustettu vuonna 1879 Oulun suomalainen tyttökoulu. Vuonna 1890 Jenny selviytyi sisäänpääsykokeesta ja aloitti opiskelunsa tyttökoulussa. Asuntokin järjestyi isänsä vuokraamasta huoneistosta. Opiskeltuaan viisi vuotta tyttökoulussa jatkui ahkeralla Jennyllä opinnot. Syksyllä 1896 jatkoi Jenny koulunkäyntiä tyttökoulun jatkoluokilla. Jatkoluokkien suorittaminen ei antanut muodollista pätevyyttä mihinkään ammattiin. Ja Jenny halusi ylioppilaaksi. Opintojen jatkuminen oli mahdollista poikalyseossa erikoisluvalla isän lainojen turvin. Jenny sai ylioppilaslakin vuonna 1899 ja hän oli Oulun ensimmäisiä naisylioppilaita.
Ouluun oli perustettu kuuromykkäinkoulu vuonna 1898 ja opettaminen kiinnosti Jennyä. Keväällä 1901 hän suoritti Kuopiossa kuuromykkäinkoulun opettajan pätevyyden ja asumalaitoksen (internaatti) johtajattaren pätevyyden suomenkielisiin puhemetodia käyttäviin kuuromykkäinkouluihin.

Kuuromykkäinkoulun opettaja

Ensimmäinen työpaikka kuuromykkäinkoulun opettajana oli Pietarsaaressa ja sitten olikin vuorossa paikka tutussa Oulussa vuodesta 1902 aina vuoteen 1945. Vakinaiseen virkaan Jenny vakinaistettiin vuonna 1906.
Pitkiä päiviä oli tiedossa ensimmäisen luokan uutena opettajana ja vielä päälle ylimääräiset tunnit. Koska Jennyllä oli pätevyys asuntolanjohtajan virkaan, hoiti hän myös tätä tehtävää vuosina 1904-1907. Hyvä virkaetu houkutteli, oli asunto ja ruoka ja opintolainatkin tuli maksettua. Oppilaat opiskelivat kuuromykkäinkoulua kaikkiaan kahdeksan vuotta. Osa oppilaista asui asuntolassa jopa lomien ajan.
Jennyä opetus kiinnosti siinä määrin, että hän kävi tutustumassa pohjoismaiden kuuromykkäinkoulujen opetusmenetelmiin apurahan turvin. Ensimmäinen seitsemän viikkoa kestävä matka suuntautui vuonna 1905 Tanskan ja Norjan vastaaviin kouluihin. Toinen parin kuukauden pituinen peräti Saksaan ja Sveitsiin vuonna 1914.

”Vaikka koulu on ollut työmaani 44 vuotta, siellä olen iloinnut parhaan nuoruuteni ajan ja siellä olen kohdannut Samulin.”

Elämä Samuli Paulaharjun kanssa

Kurikassa syntynyt Samuli Paulaharju (1875-1944) oli valmistunut vuonna 1901 Jyväskylän opettajaseminaarista ja saanut siellä kipinän perinteenkeruuseen. Paulaharju hankki myöskin kuuromykkäinkoulun opettajan pätevyyden. Vuonna 1904 Samuli Paulaharju aloitti työnsä Oulun kuuromykkäinkoulussa piirustuksen ja veiston opettajana. Viiden lapsen isä Samuli Paulaharju jäi leskeksi vuonna 1913.
Syksyllä kansalaissodan keskellä vuonna 1918 Jenny Simelius ja Samuli Paulaharju menivät kihloihin. Samuli palasi rintamalle ja kirjoitti Jennylle:

”Sinä, juuri Sinä voit niin paljon minulle antaa. Ja olet niin paljon jo minulle antanut. Antanut minulle uuden elämän, kirkkaan reippaan elämänkatsomuksen, luottamuksen itseeni, uskon itseeni.”

Jennyn kotona Paavolan Kortekankaalla vietettiin kesäkuussa 1919 Jennyn ja Samulin häitä. Jenny oli 41-vuotias. Onnellinen avioliitto jäi lapsettomaksi. Yhteistä taivalta kesti kaksikymmentäviisi vuotta aina Samulin kuolemaan saakka.
Avioparin taustat olivat erilaiset. Jenny tuli porvaris- ja pappissuvusta, Samuli talonpoikaistaustainen. Mutta yhteiset kansanperinnekeruumatkat yhdistivät, samoin rakkaus Lappiin ja Ruijaan sekä samanhenkisyys: Samuli päätti, Jenny halusi olla oppipoikana.

Avioliitto voimakastahtoisen Samuli Paulaharjun kanssa muutti tietysti Jennyn elämän. Ensinnäkin hän meni naimisiin kollegansa kanssa, joka vapaa-ajallaan hankki lisäansioita kansanperinteen keruutyöllä. Toisekseen aviomiehellä oli viisi lasta, joista kolme oli jo aikuisia ja elivät omissa talouksissaan. Vain 13-vuotias Ahti ja 10-vuotias Paula olivat kotona.
Jenny Paulaharju, äiti Jenny, oli tiukka ja ankara, äitipuolen osa ei ollut helppo. Jenny poistatti kaikki, mikä vähänkin viittasi lasten äitiin, jopa kirjeet Samulille poltettiin perherauhan takaamiseksi. Koska kodissa oli aluksi ahdasta, lapset saivat nukkua palvelijan kanssa pihamökissä. Ahti kirjoitti vuonna 1954 päiväkirjaansa: Siihen loppui kotini, kun hän (Jenny) tuli taloon.”
Samuli Paulaharjun nuorin lapsi Paula oli neljävuotias jäätyään puoliorvoksi. Jennyn mentyä avioon Samulin kanssa Paula oli täyttänyt kymmenen vuotta. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä perustanut omaa kotia, vaan asui isänsä ja äitipuolensa kanssa koko ajan Jennyn tarkkailevien silmien alla.  Paulan elämä käsitti vain kodin ja lähetysseuran, kaiken vapaa-aikansa hän vietti Jennyn kanssa, osallistui keruumatkoille ja hyvänä piirtäjänä tallensi esineistöä.
Välit Samulin lasten ja Jennyn välillä tasaantuivat kuitenkin vuosikymmenten aikana. Paulaharjun taloutta hoiti Fiia (Sofia) Jalomaa, joka oli jäänyt orvoksi, ja jonka Jennyn isä oli palkannut omaan talouteensa palvelijaksi. Tuttu ja luotettava henkilö palkattiin Paulaharjujen taloutta hoitamaan.
Jenny ja Samuli asuivat kunnostamassaan omakotitalossa, kulttuurikodissa, Oulun Tuirassa. Naapurit kutsuivat taloa hiljaiseksi taloksi, koska ainoa ääni oli kirjoituskoneen naputus. Jenny asui talossa aina kuolemaansa saakka vuonna 1964.

Perinteenkerääjät Samuli ja Jenny Paulaharju

Vuonna 1920 Jenny ja Samuli Paulaharju tekivät ensimmäisen yhteisen Lapin matkan. He tekivät kaiken kaikkiaan 15 kansanperinteen keruuvaellusta pohjoiseen. Avioparia yhdisti rakkaus Suomen ja Norjan Lappiin, Lapin maisema ja luonto, Jäämeri. Samuli Paulaharju oli vannoutunut perinteenkerääjä ja vaimonsa samoin. He vaelsivat ympäri Lappia ja Pohjois-Norjan Lappia, Ruijaa, kahdenkymmenen vuoden ajan säässä kuin säässä, kulkuneuvoja vaihdellen. Jennyä kiinnosti haastattelutyö, hän kunnioitti tavallisia ihmisiä, arvosti heidän elämäntapaansa ja perinteitä aviomiehensä tavoin. Keruumatkojen kilometrimäärät eivät olleet vaatimattomia, kesäisin keskimäärin 800 km kesää kohden. Matkat tehtiin pyörällä, veneellä, patikoiden, laivalla, autolla jne. Nukuttiin joskus hyvinkin alkeellisissa olosuhteissa. Kaikki eivät suinkaan avanneet talonsa tai mökkinsä ovia yöpyjille ja haastattelijoille.

Jenny oli aika isokokoinen nainen, opetteli pyörällä ajon 40-vuotiaana, pukeutui anorakkiin, pussihousuihin ja kippuravartisiin sappaisiin. Ja teki keruun juuri niin kuin tutkimustyöhönsä perehtynyt aviomiehensä oli käskenyt. Haastateltaviin piti luottamus saada, jotta haastateltavat uskalsivat uskoutua. Jenny haastatteli ja teki muistiinpanoja lähinnä naisten ja lasten elämästä, työstä, talon elinpiiristä, sisustuksesta, huonekaluista, käsitöistä, rakennuksista jne. Naisen oli helpompi jutella naisten, vanhusten ja lasten kanssa. Jennyn kuvaamat naiset olivat miestensä tovereita, vahvoja menestyjiä. Jenny ei kirjoittanut aroista, hiljaisista tai syrjäänvetäytyvistä. Mallina olivat menestyneet naiset.

Kysymykset vuosien ajan olivat kutakuinkin samanlaisia olosuhteet tietysti vaihtelivat, mutta peruskysymykset pysyivät samoina. Molemmat merkitsivät matkapäiväkirjoihinsa hyvin tarkkaan ajankohdan, ihmiset, tapahtumat ja tarvittavat dokumentoitavat seikat.
Pariskunta sai koulutuksensa ansiosta hyvin selvää jopa vanhojen ihmisten epäselvästä puheesta. Samulin kuulo oli heikentynyt ja hänellä oli kuulolaite jo1930-luvun alussa. Jenny istui uskollisesti aviomiehensä vierellä ja kirjoitti muistikirjaan uusia sanoja, joista Samuli ei saanut selvää.

Samuli Paulaharju kiinnostui jo varhain Ruijasta ja kveeneistä, suomalaissiirtolaisista Finnmarkenin ja Tromssan fylkerneissä (lääni). Vuosina 1920-1944 Petsamo kuului Suomeen ja kiinnostus kveeneihin herätti suomalaiset tutkijat, niin myös Samuli Paulaharjun. Haluttiin tukea kveenejä heidän kielensä ja tapojensa säilyttämiseksi norjalaisen kulttuurin paineen alla. Suomalaisia tutkijoita ei kovin helpolla päästetty alueelle, mutta Samuli Paulaharju vaimoineen pääsi, koska häntä tuki tunnettu norjalainen Lappi-tutkija Just Qvigstad.
Mutta miten kveenit ja Ruotsin Länsipohjan haastateltavat suhtautuivat tutkijoihin? Jenny oli isänmaallinen ihminen. Hänellä oli vakaa usko siihen, että Suomen ulkopuolella asuvat suomalaiset kaipaisivat yhä Suomea. Näin ei suinkaan ollut. Osa suomenkielisistä halveksi ja solvasi Suomea, kieltäytyivät puhumasta suomea. Samuli ymmärsi kielteisen suhtautumisen, hän ei halunnut tuomita toisin kuin Jenny. Jenny ei ymmärtänyt sitä, että siirtolainen hakee parempaa elämää ja näille ihmisille ei Suomi ollut tarjonnut edes kohtalaista toimeentuloa eikä jokapäiväistä särvintä. Jennyn nuorsuomalainen suuntaus vaikutti myös taustalla. Vuonna 1925 hän oli ollut Oulun kunnallisvaalien ehdokkaana. Jenny oli liittynyt aviomiehensä kanssa IKL:ään, 1930-luvulla hän oli innokas lapuanliikkeen kannattaja.
Sompion matka vuonna 1938 jäi Paulaharjujen viimeiseksi yhteiseksi matkaksi. On arvioitu, että Paulaharjujen yhteisten vuosien keräämästä aineistosta on Jennyn osuus noin viidennes.

Jenny kirjoitti ystävälleen:
”Minulla oli rikas oma elämä, kun liitin sen Samulin elämään ja sitten elämämme sulautuivat yhteen niin, että ei kummallakaan ollut omaa elämäänsä, oli rikas yhteinen vaellus.”

Elämä Samulin kuoleman jälkeen

Professori, perinteen kerääjä Samuli Paulaharju kuoli sodan aikana helmikuussa 1944. Elämäntoveri poistui. Oulua pommitusten aikana Jenny ymmärsi aviomiehensä keräämän arkiston arvon. Se oli evakuoitava. Arkisto ja tärkeimmät paperit oli pakattava laatikoihin ja vietävä Tuiran Säästöpankkirakennuksen kellariholviin.
Jenny ja Samuli Paulaharjun kenttämuistiinpanojen puhtaaksikirjoitus ja arkiston järjestäminen oli suuri urakka. Oulun kaupunki palkkasi Jennylle avustajan puhtaaksikirjoitustyöhön. Samulin käsialaa ja kirjoitustyyliä oli vieraan melkein mahdotonta lukea, joten Jenny luki ääneen tekstit ja avustaja kirjoitti puhtaaksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) myönsi Jennylle apurahaa ja korvauksen keräyskokoelman puhtaaksikirjoittamista varten. Jenny uskalsi nyt jäädä eläkkeelle vuonna 1945. Koulu oli ollut työpaikkana 44 vuotta ja haikea oli jättää mieluisa työympäristö.

Arkistoa järjestäessään Jenny poltti mm. Samulille lähettämänsä henkilökohtaiset kirjeet vuoteen 1934. Puhtaaksikirjoitetut otteet lähetettiin SKS:lle, mutta osa kirjeiden teksteistä Jenny muutti ja tai jätti kirjeistä osan pois. Tosin alkuperäiset Samuli Paulaharjulle lähetetyt kirjeet Jenny säästi ja ne luovutettiin Oulun maakunta-arkistolle ja Oulun yliopiston kirjastolle. Vuosina 1946-1952 Kansanrunousarkistoon lähetettiin 24 nidettä puhtaaksikirjoitettuja muistiinpanoja, yhteensä 9200 sanalippua. Viimeinen lähetys SKS:lle 17.5.1952.

Arkiston järjestäminen vei vuosia. Kaiken kaikkiaan Samuli Paulaharjun nimissä on 44 vuoden ajalta 65 000 numeroa kansanperinnettä, yli 8000 valokuvaa ja tuhansia perinneaineistoa kuvaavia piirroksia. Kukaan muu ei ole yltänyt samaan.
Samulin ottamista valokuvista meinasi tulla ongelma. Jenny kunnostutti negatiivit lainarahalla (maksoi 65 700 mk) ja luovutti ne vuonna 1948 SKS:n haltuun. Jenny Paulaharju osallistui miehensä rinnalla kahdenkymmenen vuoden ajan perinteen tallentamiseen, tämä jää kuitenkin usein tietokirjallisuudessa mainitsematta.
Vuonna 1948 Jenny loukkasi itsensä ja työ piti keskeyttää moneksi kuukaudeksi. Lisäksi hänellä oli vaikeuksia näkönsä kanssa. Kolmen silmäleikkauksen jälkeen näkö parani ja vielä vuonna 1951 hän pystyi kirjoittamaan koneella ja kutomaan. Vaikka Samulin lapsiin suhtautuminen oli ollut koetuksella, Samulin tytär Paula oli kuitenkin ollut Jennyn tukena ja turvana kaikkina vuosina, niin myös näinä viimeisinä.

Jenny oli  ahkera kirjoittaja

Samulin rohkaisemana Jenny uskaltautui kirjoittamaan artikkeleita eri lehtiin kenttämatkojen kokemuksista ja elämyksistä. Saihan niistä toki rahaakin, joilla saatiin seuraavat keräysmatkat rahoitettua. Jennyn ensimmäinen artikkeli Peräpohjolan vanhoja laskiaistapoja julkaistiin vuonna 1922 sanomalehti Kaiussa. Täytyy mainita erikseen, että Jennyn oli luultavasti helppo saada artikkelinsa julkaistua, olihan hän kuuluisan Samuli Paulaharjun puoliso. Kenttämatkojen kokemuksista ja keräämästään aineistosta Jenny piti radioesitelmiä ja esiintyi useissa tilaisuuksissa puhujana.
Jenny Paulaharju kirjoitti yhteensä yli 50 kansanperinnettä koskevaa artikkelia. Aikalaisistaan kansanperinteestä kirjoittavista naisista Jenny oli ahkerin ja hänen artikkeleitaan esiintyi useimmin kuin muiden, vaikka hänellä ei alan koulutusta ollutkaan. Uskollisesti Jenny Paulaharju lähetti lähinnä pakinan tai esseen tyyppisiä katsauksia Kotilieteen ja Kansan Kuvalehteen Samulin ottamilla valokuvilla ja Paulan piirroksilla ja maalauksilla lisättynä. Myös Kuuromykkäin Joulu, Kotiseutu, Suomen Kuvalehti sekä muutama sanomalehti julkaisi Jennyn kirjoituksia.

Jenny oli sukurakas ja innokas sukukokousten järjestäjä. Vuonna 1950 hän oli perustamassa sukuseuraa. Suvun arkistokokoelma Simeliana tallennettiin Oulun maakunta-arkistoon (Simelius-Simojoki suku http://simeliana.fi/ ). Siihen kerättiin suvun henkilökohtainen kirjeenvaihto. Suvun tunnetuin jäsen on arkkipiispa Martti Simojoki (1908-1999). Jenny kirjoitti muistelmateoksen Äitini suvun tarina, jonka WSOY julkaisi vuonna 1966, esipuheen kirjoitti Martti Simojoki.

Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Suomen rahasto myönsi vuonna 1959 Jenny Paulaharjulle tunnustuspalkinnon Samuli Paulaharjun jäämistön järjestämisestä. Samuli Paulaharjun työhuoneen kalusto, kirjasto ja esineistö on nähtävillä Pohjois-Pohjanmaan museossa.

Toukokuussa 1964 Jenny kaatui kotonaan keittiössä ja joutui sairaalaan. Saman vuoden syksyllä hän kuoli 85 vuoden ikäisenä. Hänet haudattiin ihailemansa ja kunnioittamansa aviomiehensä Samulin, tämän entisen vaimon sekä perheen uskollisen apulaisen Fiian kanssa perhehautaan Oulun hautausmaalle.

Jenny ja Samuli Paulaharjun yhteiset kansanperinteen keruumatkat:
Länsi-Lappi, 1920-1922
Ruija, 1925-1927,1931,1934
Ruotsin Länsipohja, 1932-1933, 1935-1936
Sompio, 1937-1938
Raahe, 1923-1924
Perho, 1928-1929
Härmä, 1929-1931
Kurikka, 1939-1942

Luottamustehtäviä ja kunnianosoituksia:
Oulun Naisliiton vpj. 1917
Kuurojen Auttajayhdistyksen Oulun piirin pj. 1930-1939
Saksalainen palvelumitali ja kunniakirja 1943
Pohjois-Pohjanmaan museoyhdistyksen myöntämä mitali 1955
Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Suomen rahaston stipendin 1959

Ida Sofia Aalle-Teljo (alk. Ahlstedt , vuosina 1906-1912 Aalle) syntyi 6.5.1875 Kaitarannassa Nurmijärvellä ja kuoli Helsingissä 17.6.1955.  Hän oli yksi Suomen ensimmäisistä naiskansanedustajista, Työläisnaisten Liiton (nyk. Sosialidemokraattinen Naisliitto) perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja, ensimmäinen puoluehallintoon osallistunut naisedustaja, työväenliikkeen merkittävimpiä naisvaikuttajia, äänioikeustaistelija, vanhainkotitoiminnan kehittäjä. Koulutukseltaan Ida Ahlstedt oli sokerileipuri. Ida Aalle-Teljon puoliso vuodesta 1912 oli kapellimestari Kyösti Alfred Teljo (1879-1933).

Lapsuus ja nuoruus

Ida Aalle-Teljon vanhemmat olivat itsellinen (maaseudulla tilapäisansioilla elävä) Johan Johansson Ahlstedt (1841-1918) ja Maria Magdalena Eerikintytär (1843-1917), jotka asustivat vaatimattomassa torpassa Palojoella. Idan isä oli kyllä talonpoikaista sukujuurta, mutta huolimattoman taloudenpidon ja takauksien takia hän joutui muuttamaan Kaitarannan torppaan Palojoen kylään.
Perheessä oli seitsemän lasta, kuusi tyttöä ja yksi poika: Johan Erland Ahlstedt; Matilda (Tilda) Maria (Salminen); Hilma Josefina Ahlstedt; Amanda (Mandi) Wilhelmina (Freyberg); Olga Alexandra (Salmenoja) ja Johanna Eufrosyne (Reingoldt). Vaatimattoman luku- ja kirjoitustaidon äiti pystyi lapsilleen opettamaan, paikkakunnalla ei ollut edes kansakoulua.
Mutta torppa ei elättänyt kaikkia, joten leipää oli haettava muualta. Ida lähetettiin sisarustensa tavoin töihin jo yhdeksänvuotiaana Helsinkiin sukulaistensa Salon perheen luo. Ensin hän hoiti perheen lapsia ja myöhemmin siirtyi kotileipomon puolelle, jossa vanhin sisar Tilda jo työskenteli. Vuonna 1890 Salon perhe hankki uuden leipomon, jolloin vanha liike Iso-Robertinkatu 37:ssä sijaitseva siirtyi alaikäisen Idan, Tildan ja Hilman omistukseen. Ida lähetettiin kouluttautumaan kondiittoriksi. Hänestä tuli sokerileipuri ja koulutuksen ansiosta liikkeen tuotto lisääntyi huomattavasti. Kuusi sisarusta asui nyt Helsingissä, veli Johannes asui siskostensa luona ja hänestäkin tuli yrittäjä. Ahlstedtin sisarukset olivat hyviä ammatti-ihmisiä, ahkeria ja taloudellisia. Leipomo menestyi hyvin.

Sosialidemokraatti ja yhteiskunnallinen vaikuttaja

Ida Ahlstedt kiinnostui 1890-luvun lopulla yhteiskunnallisista kysymyksistä samoin myös Helsingissä asuvat sisaruksensa. He opiskelivat Kansanvalistusseuran iltakursseilla, joissa opetettiin yleissivistäviä aineita sekä kokouksen ja puheenvuorojen pitoa, opettajana mm. Väinö Voionmaa. Sisarukset osallistuivat Raittiusyhdistys Koiton ja Helsingin Työväenyhdistyksen kokouksiin. Koitossa naisjäsenet toimittivat pikkutehtäviä, kuten kahvinkeittoa jne. Miehet hoitivat kaikki tärkeimmät asiat. Idan ensimmäinen järjestötoiminnan luottamustehtävä oli osallistua suuren juomalakkokokouksen edustajana Tampereella 1897. Työväenliikkeen miehet ymmärsivät naisten tärkeän roolin järjestötoiminnassa. Olihan porvarillisilla naisillakin omat naisjärjestönsä, Suomen Naisyhdistys ja Naisasialiitto Unioni.

Vuonna 1898 Ida oli mukana perustamassa Helsingin Työväenyhdistyksen naisosastoa, jäsen nro 2,  ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1901 saakka. Vuonna 1899 hän osallistui Suomen Työväenpuolueen perustavaan kokoukseen Turussa 17.–20. heinäkuuta 1899 ja hänet on merkitty yhdeksi työväenpuolueen perustajajäseneksi. Heinäkuussa 4.-6. päivänä vuonna 1900 Ida Ahlstedt valittiin Työläisnaisten Liiton (nyk. Sosialidemokraattinen naisliitto) puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuoteen 1921 saakka. Hän oli myös ainoa Suomen Työväenpuolueen ensimmäiseen puoluetoimikuntaan valittu nainen. Ida Alhstedt vaikutti puoluetoimikunnassa vuodet 1899–1903 ja 1905–1906.

Suomen Työväenpuolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa vuonna 1903 pidetyssä II puoluekokouksessa. 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana Ida Ahlstedt toimi pulueen kiertävänä puhujana ja teki töitä aktiivisesti yleisen äänioikeuden puolesta. Syksyllä 1903 hän lähti mukaan venäläistämistoimenpiteisiin kohdistuvaa passiivista vastarintaa harjoittaneen kagaalin (vastarintajärjestö) toimintaan.  Ida Ahlstedt muutti Kotkaan ja perusti kansankeittiön, joka oli samalla venäläisvastaisen propagandan välityspaikka. Yritys joutui lopettamaan toimintansa toukokuussa 1904 santarmien tekemän ratsian jälkeen. Ahlstedtia ei kuitenkaan pidätetty ja hän muutti takaisin Helsinkiin. Kotkan aikanaan hän toimi myös paikallisen työväenyhdistyksen varapuheenjohtajana.

Kesällä 1904 työläisaktivistit perustivat Helsinkiin salaisia komiteoita, joissa Helsingin Työväenyhdistyksen naiset puheenjohtajansa Idan kanssa olivat kantavana voimana. Ida Ahlstedt pidätettiin useita kertoja aktiivisen toiminnan takia. Vuonna 1905 Ida Ahlstedt kiersi edelleen puolueensa agitaattorina ympäri valtakuntaa ja vieraili myös Ruotsissa ja Tanskassa tutustuakseen sosialidemokraattien toimintaan. Vuoden1905 suurlakon aikana hän piti puheita kansalaiskokouksissa ja hänet valittiin Helsingin suurlakkokomitean jäseneksi. Suuressa nimenmuutoksessa vuonna 1906 Ida Ahlstedt suomensi sukunimensä Aalleksi.
Vuonna 1912 Ida Aalle avioitui kapellimestari, urkuri Kyösti Alfred Teljon kanssa ja hän otti uudeksi sukunimekseen Aalle-Teljo. Elokuussa vastavihityt lähtivät yhteiselle häämatkalleen Saksaan.

Ensimmäiset eduskuntavaalit 1907

Suomen suuriruhtinaskunnan säätyvaltiopäivät olivat kokoontuneet säännöllisesti vuodesta 1863 alkaen.  Suomelle avautui tie valtiopäivätoiminnan uudistamiseen syksyllä 1905 Venäjän ajauduttua kriisiin mm. hävityn Japanin sodan myötä. Säätyvaltiopäivät tuki yhtenäisenä ehdotusta yksikamarisen ja yleisellä äänioikeudella valittavan eduskunnan perustamista. Venäjän keisari vahvisti esityksen ja eduskunta perustettiin vuonna 1906. Äänioikeus oli yleinen ja yhtäläinen kaikille 24 vuotta täyttäneille suomalaisille. Siis naiset saivat täydelliset valtiolliset oikeudet eli oikeuden äänestää sekä asettua vaaleissa ehdolle.
Yksikamarisen eduskunnan ensimmäiset vaalit järjestettiin 15. ja 16. maaliskuuta 1907. Eduskuntaan valittiin tuolloin 181 miestä ja 19 naista, maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot. Äänestysprosentti oli 70,7. Sosialidemokraattinen Puolue sai 80 edustajaa, joista 9 oli naista. Vaalit oli puolueelle suurvoitto.
Ida Aalle valittiin eduskuntaan 32-vuotiaana Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ehdokkaana Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä. Hän toimi kansanedustajana yhtäjaksoisesti lokakuuhun 1917 saakka.
Elokuussa 1910 hän osallistui Suomen virallisena edustajana Kööpenhaminassa pidettyyn sosialidemokraattisten puolueiden kansainvälisen yhteistyöjärjestön toisen internationaalin kongressiin, jossa päätettiin mm. kansainvälisen naistenpäivän vietosta. Kokouksessa olivat mukana myös puoluetoverit ja kansanedustajat Hilja Pärssinen ja Miina Sillanpää.
Ida Aalle toimi eduskunta-aikanaan mm. perustuslakivaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa. Äänioikeuden alentaminen 21 vuoteen ja työläisten mm. leipureiden työajan lyhentäminen olivat Ida Aallelle sydämen asioita.

Ida Aalle-Teljoa on Sosialidemokraattinen puolue kunnioittanut: Vuonna 1946 Ida Aalle-Teljo kutsuttiin Sos.-dem. Puolueen kunniajäseneksi ja vuonna 1947 hänet valittiin Sos.dem. Naisliiton kunniapuheenjohtajaksi. Ja hänen kunniakseen painettiin myös rintamerkki, nimittäin SDP:n vappumerkki vuosimallia 1959: IDA AALLE -TELJO -rintaneula

Sisällissota ja vangitseminen

Sosialidemokraattinen Naisliitto suhtautui kielteisesti aseelliseen yhteenottoon ja sisällissodan sytyttyä vuonna 1918 Aalle-Teljo tunnettiin jyrkkänä naisten aseistautumisen vastustajana.
Hänet kuitenkin määrättiin Naisliiton ehdotuksesta Työväen pääneuvoston jäseneksi, jonka vuoksi hänet sodan jälkeen tuomittiin vankeuteen. Varsinaisena tehtävänä sodan aikana Ida Aalle-Teljon tehtävänä oli kiertää puhumassa rintamalla ja toreilla. Sisällissota, kansalaissota alkoi 27.1.1918 ja viimeiset punaiset antautuivat Pyhtäällä 5.5.2018.
Eduskunta kokoontui 15. toukokuuta ensimmäisen kerran sodan alkamisen jälkeen. Lähes kaikki sosiaalidemokraattien edustajat Ida Aalle-Teljo mukaan luettuna oli suljettu eduskunnan toiminnan ulkopuolelle.
Aalle-Teljo joutui sodan loppuvaiheessa huhtikuussa pakenemaan Helsingistä, ensin Kotkaan ja sitten Viroon 3.5.19018 ilman passia, ilman rahaa.
Ida Aalle-Teljo pidätettiin miehensä kanssa Tallinnassa Viron vapaussotaan osallistuneiden suomalaisten ilmiannon johdosta maaliskuussa 1919 ja toimitettiin takaisin Suomeen. Ihmetystä herätti suomalaisen tiedustelijaosaston toiminta, kun he vangitsivat ja kuulustelivat entistä suomalaista  kansanedustajaa toisen valtion alueella, siis itsenäisessä Virossa.
Suomessa poliisilaitoksella kuulustelujen aikana Ida sairastui espanjantautiin saatuaan sen sellitoveriltaan ja joutui pariksi viikoksi Marian sairaalaan. Ida Aalle-Teljo sai valtiopetoksesta 12 vuoden kuritushuonerangaistuksen, joka myöhemmin alennettiin yhdeksäksi, ja lisäksi hänet tuomittiin menettämään kansalaisluottamuksensa viideksitoista vuodeksi kuritushuonerangaistuksen jälkeen. Valituksen jälkeen tuo tuomio muuttui kahdeksitoista vuodeksi ja Ida Aalle-Teljo joutui suorittamaan tuomionsa Hämeenlinnan vankilassa.
Mistä tuomio tuli? Valtiorikosoikeuden toisen osaston päätöksessä 12.5.1919 tuomio tuli kuulumisesta Helsingin Työväenjärjestöjen Eduskuntaan, kapinan aikana ao. oli toiminut Suomen Työväen Pääneuvostossa ja n.k. perustuslakivaliokunnassa sekä Helsingin kaupungin kirjaston valtuutettuna. Oliko päätöksen pöytäkirjassa tahallista huolimattomuutta? Myöhemmin vankeusaikaa kuitenkin lyhennettiin valtiorikosylioikeudessa ja Ida Aalle-Teljo vapautui vankilasta 27.1.1922 armahduslain perusteella istuttuaan vankilassa kuusi vuotta. Miehensä Kyösti tuomittiin neljän vuoden ehdonalaiseen.

Elämä sodan jälkeen yrittäjänä ja vanhainkotitoiminnan uranuurtaja

Vankeusajan jälkeen Ida Aalle-Teljo oli puilla paljailla ja ilman työtä. Onneksi Sosialidemokraattinen Puolue palkkasi hänet kiertäväksi puhujaksi. Teljon pariskunta asui lyhyen aikaa Porissa.
Sitten muutto vuonna 1923 Kotkaan Kyösti Teljon saatua kuoronjohtajan sekä Kaupungin- ja Työväenteatterin pianistin toimen elämä asettui kohdalleen. Ida Aalle-Teljo ei jäänyt toimettomaksi. Hän perusti kaupunkiin leipomon ja kahvikaupan lainarahoilla ja vuosikymmenen loppupuolella hän avasi tasokkaan Mokka-nimisen I luokan ravintolan. Myös kunnallispolitiikka kiinnosti uudella paikkakunnalla. Ida Aalle-Teljo toimi Kotkan kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1929–1933. Vuoden 1931 presidentinvaaleissa hän toimi puoluetoverinsa Väinö Tannerin valitsijamiehenä.
Idan aviopuoliso Kyösti Teljo kuoli vuonna 1933. Ida Aalle-Teljo laajensi yritystään sisartensa kanssa ja he rakennuttivat Kotkan keskustaan seitsenkerroksisen kivitalon. Vuonna 1942 Ida Aalle-Teljo luopui osuudestaan yrityksessä ja muutti takaisin Helsinkiin. Viimeisinä vuosinaan hän vaikutti aktiivisesti vanhustenhuollon parissa ja häntä pidetään myös yhtenä suomalaisen vanhainkotitoiminnan uranuurtajana. 1940-luvulla hän oli mukana perustamassa Koskenrinteen vanhainkotia Kotkaan, se valmistui vuonna 1955, sekä Käpyrinteen vanhainkotia Helsinkiin (Vihkiäisjuhla 26.3.1952).  Vihkiäisjuhlaa kunnioitti läsnäolollaan myös presidentin puoliso Alli Paasikivi. Ida Aalle-Teljo asui Käpyrinteen vanhainkodissa sen avaamisesta aina kuolemaansa saakka.
Vuosina 1953–1955 Aalle-Teljo toimi Koteja Vanhuksille ry:n (nyk. Valli, Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto) ensimmäisenä puheenjohtajana. Liiton jäsenistö muodostui tuolloin vanhainkoteja ylläpitävistä järjestöistä ja säätiöistä.

Testamentti

Leipomo- ja ravintolayrittäjänä hankkimansa omaisuuden Ida Aalle-Teljo testamenttasi 2.12.1950 päivätyllä testamentilla kokonaissummasta puolet Sosialidemokraattiselle Naisliitolle,  yhden neljäsosan kokonaissummasta sai Helsingissä rekisteröity Vanhainkodin kannatusyhdistys ja yhden neljäsosan kokonaissummasta sai Kotkassa rekisteröity Kotkan Vanhainkodin kannatusyhdistys.

”Ida Aalle-Teljo oli harvinainen persoonallisuus, ystävällinen, äidillinen, voimakastahtoinen, sitkeä ja ennenkaikkea uskollinen kerran omaksumalleen asialle. Hänessä ei ollut mitään itsekästä ja jos hän joltakin vaati jotakin niin sen saman vaatimuksen hän ennen muuta kohdisti itseensä. Hän ei myöskään koskaan unohtanut joukkoliikkeen olemusta: kurinalaisuutta ja yhteistyötä.”
Sos.-dem. Naisliiton puheenjohtajan, ministeri Tyyne Leivo-Larssonin puhe Ida Aalle-Teljon muistojuhlassa 23.6.1955.

Kansanedustaja
Kansanedustajana   22.05.1907–31.10.1917
Vaalipiiri:  Turun läänin eteläinen vaalipiiri 22.05.1907 – 31.10.1917
Päättyneet toimielinjäsenyydet ja tehtävät:
Kunnallisvaliokunta
Laki- ja talousvaliokunta
Perustuslakivaliokunta
Suuri valiokunta
Toimitusvaliokunta
Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 22.05.1907–31.10.1917



Työura ja luottamustehtävät

Piikana sukulaisissa
Leipuri, leipomon osakas, ompelija ja täysihoitolan pitäjä Helsingissä 1884-1905
Sosialidemokraattisen puolueen puhuja, luennoitsija ja kurssien pitäjä Helsingissä 1905-1906
Venäjällä pakolaisena 1918-1919
Vankilassa poliittisista syistä 1919-1922
Sosialidemokraattisen puolueen puhuja 1922
Yrittäjänä ja ravintoloitsijana Kotkassa 1923-1942
Valtiolliset luottamustehtävät:
Presidentin valitsijamies 1931
Kunnalliset luottamustehtävät:
Kotkan kaupunginvaltuusto 1929-1933
Muut luottamustehtävät:
Suomen työväenpuolueen puoluehallinto
Sosialidemokraattisen Puolueen puoluehallinto
Sosialidemokraattinen Naisliitto, pj
Työväen pääneuvosto
Suurlakkokomitea
Koteja vanhuksille ry, pj
Vanhojen huolto ry, pj (1943-1954), (aik. Vanhainkodin Kannatusyhdistys)

Suomalaisen naisliiton Oulun osasto syntyi kahden naisen orkestroimana 1907. Heistä nuorempi oli tuleva lottajohtaja Fanni Luukkonen. Yhtä lailla paikallisosaston syntymisestä kertovissa lehtiuutisissa on opettaja Mimmi Hevonpään nimi. Luukkonen ja Hevonpää toimivat yhdessä myös mm. Nuorsuomalaisten ”agitatsiooni”osastossa 1908-. (Kaleva 15.8.1908)

Mimmi Augusta Hevonpää oli syntyisin Oulujoelta kansakoulunopettaja Gråstenin perheestä. Hän oli sisarussarjan ensimmäinen, kolmesta nuoremmasta veljestä maineikkain oli Sulo Alfred – ”Sakina” tunnettu Voimaliiton yhdinryhmäläinen, showpainija ja Broadway-näyttelijä. Kaksi muuta pikkuveljeä olivat nimismies ja Petsamo-aktivisti Otto Gråsten sekä 1930-luvun isänmaallisissa piireissä tunnettu pankinjohtaja Eino J. Hevonpää.

Kolme sisaruksista vaihtoi suomalaisuusinnossa Gråsten-sukunimen Hevonpääksi 1906. Hevonpää-nimi juontuu heidän äitinsä muhoslaisen pappissuku Cajanerin sukuhistorialliseen tarinaan, joka jäljittyy 1500-luvulle Paimion Hevonpäähän.

Mimmi Gråsten oli valmistunut Oulun suomalaisesta tyttökoulusta 1892, hän suoritti myös jatko-opiston. Jyväskylän seminaarista, josta oli valmistunut myös isä Juho, Mimmi Gråsten sai hospitanttitodistuksen 1898. Sen jälkeen hänellä oli pätevyys opettajaksi. Gråsten toimikin kotikaupungissaan kansa- ja valmistavan koulun opettajana kunnes erikoistui kuuromykkäinopettajaksi. Siitä tuli hänelle kuolemaan asti sekä ammatti että elämäntehtävä. Dövsdumman Jul lehden 1915 numerossa on oululaisopettajista yhteiskuva, jossa Hevonpään lisäksi on mm. Samuli Paulaharju.

Nuori Gråsten/Hevonpää toimi opettajantoimien ohessa kotiseudullaan useissa eri yhdistyksissä kuten Martat, Kotimaisen Työn liitto ja monet nuorten aktivoimiseen liittyvät seurat.

Gråstenin Mimmin kerrotaan osallistuneen myös routavuosiaktivismiin. Siinä olisi paljon vielä tutkittavaa, joten seuraavat seikat ovat vain hajalöytöjä. Hän toimi luultavasti nimenkerääjänä jo 1899 Suureen Adressiin. Siihen viittaa keräyssivu, jossa Mimmi Gråsten on ”ns. tavallisen väen seassa”. Se ei ole kohdassa, jossa olisi hänen kollegoitaan tai perhettään. (digitoitu Suuri Adressi, Oulu).  Gråstenin viisi vuotta nuorempi veli Sulo Alfred oli 1901-1902 paikallisen aseiden hankintaakin suunnitelleen aktivistiryhmän jäsen, joten voi olettaa että isosisko on varmasti ollut varomattomana huimapäänä tunnetun pikkuveljen toiminnasta tietoinen – mahdollisesti jopa sitä kannustanut/ohjannut. Suurlakon (1905) tapahtumissa Oulussa Mimmi Gråsten oli ydinryhmässä. Hän kuului suurlakkokansliaan (Roos Sigurd: Sortovuodet ja suurlakko v. 1905 Oulun kaupungissa ja läänissä).

Toisen sortokauden ajalta on sanomalehdessä julkaistu mielenkiintoinen M. Hevonpään ilmoitus jossa kerrotaan ”Ruusujen tilauksista” ja mihin päivään mennessä ne on tehtävä. Noinkohan ruusut ovatkin esim. maanalaisia lehtisiä ja tuo liittyisi niiden paikalliseen jakeluorganisaatioon?

Mimmi Hevonpää oli ensimmäisen maailmansodan aikaan Helsingin Huopalahdessa sijainneen Kuuromykkäinkoulun opettaja ja asuntolanjohtaja. Koulusta on mm. valokuva, jossa koulun johtajaopettaja ja muu henkilökunta seisoo ”asennoissa” isojen ikkunoiden alla, oppilaat ovat pulpeteissaan, mutta Hevonpää on yhden kaitsittavansa takana kädet olkapäillä kuin kertoen, että kuvaustilanteessa ei ole mitään pelättävää.

Huopalahden aikaiseen liittyy myös sisällissotavuosi 1918. Hevonpää on toiminut tuolloin jollakin poikkeuksellisella tavalla, koska valkoinen lehdistö huomioi hänen vapaussodan ansionsa.

Esim. Uuden-Suomen Iltalehden Helsingin vapautuksen vuosijuhlauutisessa 15.4.1919 ”Neiti Mimmi Hevonpää, jolla jo punaisen vallan aikaan oli huomattava osuus suojeluskunnan toiminnassa”.

Mimmi Hevonpää valitaan ainoana naisena ensimmäiseen itsenäistyneen Huopalahden valtuustoon 1919. Hänet on myös palkittu 2. lk vapaudenmitalilla. Kuuromykkäinkoulu toimi Huopalahden-Haagan maanalaisen suojeluskunnan ”päämajana” punavallan aikana. Koulun liikunnanopettaja organisoi suojeluskunnan toimintaa ja se oli aseistettu. Ainakin yksi paikallinen nainen muistelee vuosikymmeniä myöhemmin aseita salakuljettaneensa, mutta Hevonpään osalta en ole vastaavaa mainintaa löytänyt. Valitettavasti palkitsemisperusteissa lukee vain ”ansiokas toiminta” eikä niitä ole tarkemmin eritelty. (Tiedonanto Kansallisarkisto 30.9.2021)

Hevonpää opetti Huopalahden ja Oulun lisäksi mm. Porvoossa, mutta pisin jakso osui Mikkeliin. Hevonpää toimi päämajakaupungissa vuodesta 1922 kuolemaansa asti kuuromykkäinkoulun opettajana ja asuntolanjohtajana. (Nimitysuutinen: Länsi-Savo 1.11.1922)

Hänen aktiivisuutensa jatkui myös Savossa. Hevonpää oli perustamassa kokoomusnaisten ensimmäistä paikallisyhdistystä. Mimmi Hevonpää oli myös Mikkelin lotissa ollen ainakin yhden vuoden puheenjohtajana. Hän oli puheenjohtajavuotensa 1926 aikana hyvin aktiivinen kirjoittaja paikallisiin sanomalehtiin. Sairauden heikentämä Hevonpää osallistui vielä elämänsä loppuaikoina sotilaskotitoimintaan. Mimmi Hevonpään kasvot olivat 1930-luvun aikakauslehtien kuten Kotilieden lukijoille tutut, koska hän esiintyi usein HAVI:n mainoksissa.

Mimmi Hevonpää matkusti kansainvälisiin konfrensseihin, joissa käsiteltiin kuuromykkäinkysymyksiä. Hän lähetti lehtiin matkakertomuksia, joista selviää että Hevonpää oli perehtynyt ja kiinnostunut mm. oralismin ja viittomien välisestä vastinparisuudesta. (Matkakirjeet Norjasta Mikkelin Sanomissa elokuussa 1926)

Hevonpään kuolema oli uutisointien mukaan suuri järkytys oppilaille ja henkilökunnalle. Hänen kerrotaan olleen asialleen omistautunut opettaja, joka saattoi käyttää omatkin rahansa tarjotakseen köyhille oppilailleen esim. käsityötarpeita. Hän vertautuu tuolta osin nuorempaan veljeensä Sakiin, jonka joviaali hyväntahtoisuus on kymmenien kaskujen lähde.

Mimmi Hevonpää mainitaan verkkoartikkelissa ”Asuntoloiden johtajattaret – kuurojen lasten äidilliset ystävät” (Valoisa ikkuna blogi toukokuu 2021). Artikkelissa kuvataan asuntolanjohtajia, jotka olivat hyviä ja vaatimattomia ihmisiä: ”väsymättämällä innolla, tarmolla ja ahkeruudella omistivat elämänsä kuuromykkien hoitamiseen”. (valoisaikkuna.blogspot.com).

Olen löytänyt vain yhden Mimmi Hevonpäätä koskevan ilkeän jutun sanomalehdistä. Hänestä julkaistiin kesällä 1907 valeuutinen, joka mukaan Neiti Mimmi Hevonpää olisi vihitty. Sanomalehti joutui oikaisemaan uutisen seuraavassa numerossa. (Uusi Suometar 6.7.1907). Kiusaajan motiivia voi vain arvailla, mutta kiusantekoon oli kuitenkin käytetty aikaa ja vaivaa. Vihkimisilmoitus oli lähetetty kirjekuoressa Uuteen Suomettareen ilmoitusmaksun kera. Liekö jokin taho ollut suivaantunut omaehtoisen opettajan olemukseen? Hevonpää ei avioitunut elämänsä aikana.

Mimmi Hevonpää opetti oppilailleen käsityötaitoja, mutta hän oli myös itse tekstiilitaiteilija. Hevonpää järjesti Oulussa KOP:n talossa ensimmäisen batiikkitekniikkaan pohjautuvan näyttelyn.

”Nimitys on outo, mutta se selviää kun tutustuu näyttelyn nähtävyyksiin, joina on erilaatuisille hienoille kankaille, pääasiassa filtille, kaunovärjäysmenetelmää käyttäen muodostetut hivelevät värisoinnut ja kuviot. Näytteillä olevat työt on valmistanut opettajar nti Mimmi Hevonpää.” (Kaiku 13.12.1921)

Energinen Hevonpää ehti pitää Mikkelissä myös käsityökursseja. Hänen itsensä tai oppilaidensa kanssa tekemät näyttävät ryijyt olivat 1920-1930-luvuilla paikallisesti hyvin tunnettuja. Valitettavasti niitä ei ole enää tallella ainakaan Suur-Savon museossa. (Museon tiedonanto). Hevonpään kuuluisia ryijyjä ovat olleen mm. ”Väinämöisen Poislähtö” ja ”Laki”,  jos joku Naisten Äänen lukija seinältään jomman kumman hoksaa.

Mimmi Hevonpään kuolema kotonaan Runeberginkatu neljässä lauantaista koulupäivää seuraavana yönä oli Mikkelissä etusivun uutinen, mutta hänen viimeinen leposijansa Harjun hautausmaalla on jo vuosikymmeniä sitten käytetty uudelleen. (Tiedonanto Mikkelin Seurakunta). Hevonpäällä ei ole siten muistomerkkinä hautakiveä kuten Fanni Luukkosella Iin Kruununsaarella.

Yksilöön kohdistuva terveydenhuoltotyön kehittäminen alkoi Suomessa 1900-luvun alkupuolella. Uranuurtaja Tyyne Luoma oli avainasemassa, kun Suomeen suunniteltiin terveyssisarten koulutusta, terveyssisar- ja neuvolalain aikaansaamista ja terveyssisartyön jatkuvaa kehittämistä.
Sairaanhoitaja, terveydenhoitaja, järjestötyöntekijä, opistonjohtaja ja lääkintöhallituksen asiantuntija Tyyne Luoma sai ensimmäisenä Suomessa terveydenhuoltoneuvoksen arvonimen vuonna 1961. Tyyne Luoma osallistui moniin komiteoihin ja muihin valtion, kuntien ja järjestöjen työryhmiin sekä kansainvälisiin konferensseihin. Hän oli perustamassa vuonna 1938 Suomen Sairaanhoitajatarliiton terveydenhoitajatarjaostoa.

Tyyne Maria Luoma syntyi 30.1.1893 Kauvatsalla.  Hänen isänsä oli rakennusurakoitsija Johan Jaakko Luoma, ent. Lähdeluoma, kotoisin Jalasjärveltä. Äiti Liisa Sofia o.s. Rimmi oli kotoisin Kälviältä. Perheessä oli neljä lasta, joista vanhin Johan Valdemar kuoli jo pienenä. Lapsista toiseksi vanhimmalla, Hilda Sofia Palonen o.s. Luomalla, oli kolme poikaa. Nämä pojat olivat Tyyne Luomalla erittäin rakkaita. Terveydenhuoltoneuvos Tyyne Luoma kuoli Kivelän sairaalassa 26.1.1970. Hänet on haudattu Kaartin hautausmaalle vanhempiensa sukuhautaan.

Opiskelua kotimaassa

Vuonna 1914 Tyyne Luoma suoritti ylioppilastutkinnon, mikä oli harvinaista nuorille naisille 1900-luvun alkupuolella. Jatko-opiskelu kuitenkin kiinnosti. Hän kirjoittautui Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan vielä samana vuonna, mutta päätti yliopistovuotensa vain syyslukuvuoden opiskeltuaan.
Tohtori K. Eskelinin yksityissairaalaan Tyyne Luoma meni vuoden 1915 alussa sairaanhoitoaloittelijaksi kuudeksi kuukaudeksi. Syksyllä 1915 hänet hyväksyttiin opiskelijaksi Helsingin Yleisen Sairaalan sairaanhoitajatarkurssille. Tyyne Luoma valmistui sairaanhoitajattareksi 24-vuotiaana marraskuussa 1917. Heti valmistuttuaan odotti työpaikka samassa sairaalassa gynekologisen osaston apulaishoitajana. Puolen vuoden kuluttua tuli nimitys osastonhoitajaksi ja kahden vuoden päästä leikkaussalin hoitajaksi puoleksi vuodeksi. Tyyne Luoman hallinnolliset kyvyt huomattiin. Hän toimi kolmena kesänä gynekologisen osaston v.t. ylihoitajattarena. Helsingin Yleisen Sairaalan jälkeen Tyyne Luoma muutti Kuopioon, jossa hän vajaan vuoden ajan työskenteli Kuopion lääninsairaalassa leikkaussalin hoitajana 31.9.1921 saakka. Neljän vuoden työskentely sairaaloissa päättyi. Tulevan terveydenhuoltoneuvoksen opinnot Yhdysvalloissa oli seuraava etappi suomalaisen kotisairaanhoidon kehittämisessä.

Opiskelua Yhdysvalloissa 1921-1924, 1929-1930, 1932

28-vuotiaana Tyyne Luoma lähti ensimmäiselle opintomatkalle Yhdysvaltoihin. Luoma oli kuullut, että ulkomailla, erityisesti Yhdysvalloissa, oli alettu kiinnittää huomiota sairauksia ennalta ehkäisevään toimintaan ja kotisairaanhoitoon. Tämä kiinnosti suunnattomasti Tyyne Luomaa. Vuonna 1921 hän lähti omilla varoillaan kolmen vuoden mittaiselle työ- ja opintomatkalle. New Yorkissa hän työskenteli apulaishoitajana Neurological Institutissa ja sen jälkeen Fordhom Hospitalissa. Työ oli raskasta ja kielivaikeuksiakin ilmaantui.

Vuonna 1922 löytyi elämäntehtävän alkulähde, nimittäin terveyssisarkoulutus. Tyyne Luoma pääsi töihin Henry Street Settlementiin Manhattanille terveys- ja sosiaalipalvelukeskukseen ja opiskeli samalla terveyssisareksi. Keskuksessa työskenteli 300 hoitajatarta, joista jokaisella oli oma piiri. He pitivät huolta sairaista, järjestivät erilaisia kursseja lapsille ja äideille. Tuolloin oli aliravitsemus, imeväisyys- ja äitiyskuolleisuus jne. jokapäiväisiä ilmiöitä. Tyyne Luoma oli mukana kiertävien sairaanhoitajien osastossa. Kirjeissä kotiin Suomeen käy ilmi hänen uupumaton kiinnostus Settlementin tapaan tehdä ennalta ehkäisevää toimintaa. Settlementin ideana oli auttaa ihmistä auttamaan itse itseään, piti elää täyteläistä ja rikasta elämää. Tähän kaikkeen oli edellytyksenä hyvä terveys, työn ja levon oikea vaihtelu.

Työn ohessa Luoma osallistui Columbian yliopiston Teachers Collegen luennoille ja suoritti hyvin arvosanoin oppiaineet:  johdatus terveystieteisiin, psykiatrinen huoltotyö, yleinen terveydenhuoltotyö ja lasten terveydenhuoltotyö. New Yorkin yliopiston koulutettujen sairaanhoitajien pätevyys oli nyt saavutettu. Toisen opintomatkan Tyyne Luoma teki Yhdysvaltoihin vuosina 1929-1930 saadakseen lisäoppia kotisairaanhoidon järjestämisestä ja jälleen omalla kustannuksella. Kolmannen opintomatkan Yhdysvaltoihin ja Kanadaan vuonna 1932 mahdollisti Rockefeller-stipendi. Tuolloin Luoma opiskeli yhden lukukauden Columbian Yliopiston Teacher Collegessa New Yorkissa, suoritti kesäyliopistokurssin Clevelandissa Ohiossa ja laajalla matkallaan tutustui kanadalaiseen ja amerikkalaiseen terveyssisarkoulutukseen ja terveyssisartyön organisointiin. Näitä hyödyllisiä tietoja tarvittiin terveydenhuolto-opiston johtajattarena myöhempinä vuosina.

Toiminta Suomen Sairaanhoitajatarliitossa 1925-1929

Syksyllä 1925 Tyyne Luoma tuli takaisin kotimaahansa. Sairaanhoitajataryhdistys oli kriisissä samoihin aikoihin, kun Luoma palasi Suomeen. Yli 25-vuotias kaksikielinen mutta ruotsinkielivoittoinen Suomen Sairaanhoitajataryhdistys – Sjuksköterskeföreningen i Finlandin suomenkieliset jäsenet perustivat oman järjestönsä Suomen Sairaanhoitajatarliiton Säätytalolla 7.1.1925 Sophie Mannerheimin ja Venny Snellmannin yllätykseksi. Seuraavana vuonna oli Suomeen tulossa kansainvälinen sairaanhoitajatarkonferenssi. Uuden etujärjestön puheenjohtajaksi valittiin Lyyli Hagan ja sihteeriksi Tyyne Luoma. Luoman aikana liittoon kerättiin varoja toiminnan pyörittämiseen, Sairaanhoitajatarlehti perustettiin sekä osallistuttiin kansainväliseen sairaanhoitajatarkonferenssiin puoli vuotta liiton perustamisen jälkeen. Tyyne Luoman aloitteesta Liisankatu 21 B:hen Helsingissä vuonna 1925 perustettiin Kotisairaanhoidon ja terveydenhuollon keskus ja yksityishoitajatarkoti.

Terveydenhuolto-opiston johtajatar 1933-1943

Ehkäisevä terveydenhuoltotyö alkoi muotoutua vähitellen 1900-luvun alkupuolella. Kiinnostus huoltotyöhön lisääntyi kiitos Mannerheimin Lastensuojeluliiton tehokkaasta mainoskampanjasta. Vuonna 1923 asetti liitto toimikunnan suunnittelemaan terveyssisarkoulutusta. Toimikuntaan kuuluivat mm. vapaaherratar Sophie Mannerheim, terveyshuollon tarkastaja Venny Snellman ja lääkäri Arvo Ylppö. Ensimmäiset kurssit pidettiin Venny Snellmanin johtamana vuonna 1924. Tavoitteena oli, että valtio ottaisi koulutuksen ohjelmaansa yksityisen järjestön sijasta. Vuoden 1929 asetuksella lääkintöhallituksen oli järjestettävä terveyssisarkursseja.
Suomeen perustettiin vuonna 1932 valtion terveydenhuolto-opisto, jonka johtajattareksi nimitettiin Tyyne Luoma. Opisto toimi vaatimattomassa huoneistossa Hallituskatu 17. Yhdysvaltoihin ja Kanadaan tekemän opintomatkansa jälkeen vuoden1933 alussa alkoi synnynnäisen pedagogin uraauurtava työ. Luoma rakensi kurssiohjelman osittain Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen kursseihin lisäten tietysti opetusohjelmaan Yhdysvalloista saadut vaikutteet erityisesti kotisairaanhoito.
Ensimmäinen terveyssisarkurssi alkoi 3.1.1933. Luoman opetustapaa ovat entiset oppilaat kuvailleet intensiiviseksi, voimakkaaksi ja innoittavaksi. Vuoden 1930-luvun terveyssisaret joutuivat mitä erilaisimpiin oloihin pitkin ja poikin valtakuntaa. Kaikki eivät suinkaan arvostaneet terveydenhoitajan työtä. Tyyne Luoma sai kirjeitse kentältä tietoa entisiltä oppilailtaan. Osa kirjeistä on sidottu kirjaksi. Seuraavassa otteita kirjeestä Vuoksenniskalta kesällä 1935:
”Tätä 15 kg:n painoista vaakaa terveydenhoitajatar kuljettaa polkupyörällä koululta toiselle. Ei ole koululääkäriä. (Toiminta lopetettiin kunnassa tarpeettomana. Terveydenhoitajatar on täällä lääkärin korvike.)…ei mittanauhaa lasten pituuden mittaamiseksi. Ostin sellaisen itselleni. Ei mitään demonstraatiovälinettä, ei hammas- tai kynsiharjaa, ei ainoatakaan kuvaa…koululaiset siivoavat koulut ja lämmittävät ne.”
Tyyne Luoman sanoin: ”Kaikki viisaus tulee kentältä.”  Yhteiskunnan arvostus lasten hyvinvoinnin tärkeydestä 1930-luvulla paljastuu konkreettisesti tässä kirjeessä.

Terveydenhuolto-opiston samoin kuin Sairaanhoitajataropiston tilat eivät olleet tarkoituksenmukaisia. Suunnitelmissa oli yhteisen toimitalon rakentaminen ja se sai silloiselta sisäasiainministeri Urho Kekkoselta hyväksynnän. Tyyne Luoma, Aino Durchman ja Irja Pohjola keksivät oivan idean kerätä rahaa opistoa varten. Rahoitus oli suunniteltu siten, että tilat voitaisiin ensin käyttää vuoden 1940 olympialaisten majoituspaikkana. Tukholmankadulle rakennettu sairaanhoito-opisto valmistui 1940. Suomi joutui kuitenkin toiseen maailmansotaan ja valmis opisto, invalidisairaalaksi nimetty, otettiin sodassa haavoittuvien hoitopaikaksi aina vuoteen 1946 saakka.
Vuonna 1937 Tyyne Luoma kartoitti tulevien terveydenhoitajattarien koulutustarpeet koko valtakuntaa ajatellen. Avoimia virkoja oli noin sata ja tätä aukkoa piti kuroa kiinni. Kymmenen vuotta Luoma ehti toimia terveydenhuolto-opiston johtajattarena ja kouluttaa noin tuhat terveyssisarta. Ensi luokan organisaattorina pidetty Tyyne Luoma siirtyi vuonna 1944 lääkintöhallituksen tarkastajan virkaan.
Sigrid Larsson piti vuonna 1953 puheen Tyyne Luoman 60-vuotispäivänä ja mainitsi mm.
”Aika, jonka Tyyne Luoma toimi terveyssisarkoulun johtajattarena, oli koululle elävää kehityksen ja kypsymisen aikaa. Se oli ajanjakso koulun historiassa, mikä ei milloinkaan voi jäädä unohduksiin.”

Rockefeller-säätiön apu Helsingin maalaiskunnalle

1930-luvun loppupuolella valtion terveydenhuolto-opiston johtajatar Tyyne Luoma, lääketieteen tohtori Severi Savonen ja sairaanhoitajakoulutuksen tarkastaja Venny Snellman keksivät hyödyntää Rockefellerin-säätiön avustuksia mallityömaan järjestämiseksi terveydenhoitotyötä varten. Terveyssisar- ja kätilöoppilaat suorittaisivat harjoittelutyönsä sellaisissa maalaiskunnissa, jotka olivat halukkaita ja joissa terveydenhuoltotyö oli hyvin järjestetty. Ensimmäiseksi mallialueeksi valittiin 33 000 asukkaan Helsingin maalaiskunta. Rockefellerin-säätiön avustuksella rakennettiin Malmille kaksikerroksinen terveystalo, alakerrassa oli mallineuvolat ja yläkerrassa Helsingin maalaiskunnan terveydenhuoltotoimisto. Kuntaan palkattiin terveydenhuollon erikoiskoulutuksen saanut johtaja, lastenlääkäreitä, sosiaalisen huoltotyön ohjaaja, psykiatrisen huoltohoitajan toimi, kotitalousopettaja ja kymmenen terveyssisarta. Vuodesta 1940 lähtien Tyyne Luoman oppilaat saivat opetusta tässä malliterveyspiirissä. Ulkomaalaisen avun turvin rakennettu terveydenhuollonkokeilutyö vaati paljon aikaa mm. raportointiin.

Laki kunnallisista terveyssisarista 1944

Tyyne Luomalla oli täysin tietoinen siitä, että kuntien terveyssisartoiminta ja neuvolatoiminta ilman asianmukaista lainsäädäntöä ei toteutuisi parhaalla tavalla. Hänen esityksestään asia otettiin esille terveydenhoitajajaostossa, joka oli perustettu vuonna 1938. Terveydenhoitosäännösten uusimisen tarpeellisuudesta oli 1930-luvulla ollut useita eri esityksiä. Terveyssisartyö palveli lähinnä kaupunkien ja tiheästi asuttujen asutuskeskuksien väestöä, maaseutu oli jäänyt palvelujen ulkopuolelle.
Valtioneuvosto asetti 1.7.1937 komitean pohtimaan maaseudun terveydenhoito-olojen parantamista. Terveydenhoitajajaoston työryhmä laati ehdotuksen laiksi kunnallisista terveydenhoitajattarista perusteluineen. Lakiehdotuksen sisällön ja sanamuodon laatijoina pidetään tri Severi Savosta ja lääkintöhallituksen tarkastajaa Tyyne Luomaa. Heidän tekemä ehdotus jätettiin valtion komitealle. Tyyne Luoman elämän ehkä tärkein saavutus oli juuri osallistuminen lain aikaansaamiseen. Hän oli asiantuntija jos kukaan. Kansanterveyslait hyväksyttiin eduskunnassa 10.3.1944. Lait kunnallisista terveyssisarista, kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista  sekä kunnan kätilöistä takasivat sodanjälkeiselle kansakunnalle terveemmän tulevaisuuden.

Lääkintöhallituksen tarkastajana 1944-1960

Kun vuoden 1944 kansanterveyslait astuivat voimaan, tarkoitti tämä koko maata käsittävän yhteisen johdon alaisen neuvola- ja terveyssisartoimen toteuttamisen. Terveyssisarlaitoksen ylin johto siirtyi lääkintöhallituksen kansanterveysosastolle. Sinne perustettiin terveyssisartoimen tarkastajan virka vuonna 1944. Viran sai Tyyne Luoma.
Keskusvirasto sai pätevän tarkastajan, jolla oli alan koulutus, joka oli ollut mukana lain valmistelussa, kouluttanut terveyssisaria ja ollut terveydenhuolto-opiston johtajatar ja jolla oli kansainvälinen verkoston suomat edut. Ja vielä ehkä tärkein ominaisuus, Tyyne Luoma oli synnynnäinen ja määrätietoinen organisaattori.
Tyyne Luoman johtamistapa kulki neljän peruslinjan turvin: tehtäväjaon selvyys, työnohjaus, työpaikkakoulutuksen järjestelmällisyys, työn suunnittelu ja arviointi sekä tutkimustyö.
Tarkastajan ominaisuudessa Luoma pystyi valvomaan lääninterveyssisarten työkenttää. Kerran vuodessa hän piti lääninterveyssisarille neuvottelupäiviä, joissa hallintoa, työn ohjausta ja kansanterveystyötä käsiteltiin. Jokaisen läänin lääninterveyssisar omalta osaltaan vei alueensa terveyssisarille ajankohtaiset tiedot toimipaikkakoulutuksessa.
Tyyne Luoma siirtyi eläkkeelle lääkintöhallituksen terveyssisartoimen tarkastajan virasta 31.7.1960.

Terveydenhuoltoneuvos Tyyne Luoma kuoli Kivelän sairaalassa 26.1.1970. Hänen muistotilaisuus pidettiin Helsingin sairaanhoitajaopistossa 4.2.1970. Tyyne Luoma on haudattu Helsinkiin Kaartin hautausmaalle. Haudalle on pystytetty terveyssisaryhdistyksen toimesta hautakivi, jossa on kuvanveistäjä Terho Sakin reliefi.

Ensimmäistä kansallista terveydenhoitajapäivää vietettiin Seinäjoella 18.9.2020 Tyynen nimipäivänä. Terveydenhoitajaliitto haluaa kunnioittaa terveydenhoitajia heidän tekemästään työstä myös jatkossakin valtakunnallisesti ja tietysti Tyynen-päivänä ensimmäisen terveydenhuoltoneuvoksen Tyyne Luoman kunniaksi.

Terveydenhoitajaliitto julistaa vuosittain Tyyne Luoman stipendirahastosta stipendit haettavaksi Terveydenhoitaja-lehdessä ja liiton verkkosivuilla sekä myöntää stipendit.

Ansiomerkit
Talvisodan muistomitali, 1940
Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansiomerkki, 1943
Florence Nightigale-mitali, 1951
Sairaanhoitajien koulutussäätiön ansiomerkki, 1955
Mannerheimin Lastensuojelu Liitto, kultainen ansiomerkki, 1961
Terveydenhuoltoneuvoksen arvonimi, 25.2.1961

Satu Lipponen kuunteli nuorena radiosta Maailman politiikan arkipäivää -ohjelmaa ja teki muistiinpanoja kiehtovista tapahtumista. Vaihto-oppilasvuosi Yhdysvalloissa 1971 – 1972 ennen lukioon menoa oli kasvattanut mielenkiintoa ja polku ulkopolitiikan opintoihin ja ulkomaantoimittajaksi sai alkunsa.

Kalevan yhteiskoulun oppilaana Satu Lipponen tuijotteli koulun pihalta Sorsapuiston yli Tampereen yliopistoa, jonne pääsikin opiskelemaan vuonna 1975 kansainvälistä politiikkaa ja sivuaineina tiedotusoppia ja kansantaloustiedettä.

Nurmijärveläinen Satu Lipponen on nyt, vuonna 2021, Syöpäjärjestöissä johtajana vastuualueenaan strategia ja ennakointi neljättä vuotta. Matka nykyiseen tehtävään on ensimmäisestä vakituisesta työpaikasta kestänyt 45 vuotta ja se on ollut mielenkiintoinen ja innostava.  Siihen on kuulunut 11 vuotta valtakunnallista sanomalehtiuraa ja 17 vuotta aikakauslehden tekemistä Suomen suurimpiin kuuluvassa kansanterveysjärjestössä.

Kielitaitoa vaikka muille jakaa

Satu Lipponen on erittäin kielitaitoinen ja hänelle kielten oppiminen on ollut kohtuullisen helppoa.

Englantini on vahva. Ranskan, ruotsin ja saksan pärjään ok. Espanjaan ja venäjää olen opiskellut aikuisena ja pystyn lukemaan uutisia italiaksi ja portugaliksi. En ole ujo kielten kanssa.  Olen myös aina ollut kiinnostunut suomen kielestä ja sen rakenteista. Harkitsin vakavasti suomen kielen opintoja.

Ensimmäinen vakituinen työ paikallislehdessä

Satu Lipposen toimittajaura alkoi paikallislehti Keski-Hämeen toimittajana ja kesäaikaisena päätoimittajana 1976 -1978.

Sain tosi arvokasta työkokemusta ja hyviä muistoja. Ja ystävystyin Keski-Hämeen kustantajan Seppo Saartaman kanssa. Se oli mukavaa aikaa.

Lipposen matka jatkui Turun Sanomiin kesäksi 1979 ja luontevasti edelleen Aamulehden ulkomaan toimitukseen 1980. Siellä kesätyö jatkui syksyllä, ja Lipponen teki silloin tällöin vuoroja sekä yliopistolle gradua.

Tuolloin opiskelijoita haettiin kesken opintoja töihin. Lipposellakin jäi gradu lepäämään useaksi vuodeksi kokopäiväisen työn tieltä. Tapani Hannikainen, joka oli ollut Uudessa Suomessa kesätoimittajana, soitti Lipposelle, että ulkomaantoimituksessa olisi tiedossa vuoden pituinen sijaisuus.

-Tapani kysyi, voisiko hän suositella minua sijaiseksi. Kävin haastattelussa syksyllä, työhön tulosta sovittiin ja vuokrasin asunnon. Työn alkua viivästytti syksyn lehtilakko 1980. Palasin Tampereelle odottelemaan sen loppumista.

Heti lakon päätyttyä Uuden Suomen ulkomaanosaston päällikkö Heikki Liljeström soitti Satu Lipposelle, ja toivoi häntä seuraavana päivänä Helsinkiin töihin. 

-Se oli jännittävä työpaikka, Lipponen muistelee.

-Uusi Suomi oli alkanut julkaista kolmantena painoksenaan myös Iltalehteä. Olin ensin ulkomaanosastolla vuoden verran ja sitten siirryin kulttuuriosastolle. Arvostelin sekä kirjoja että konsertteja ja siunailin, että olin sinfoniaorkesterin kausikorttilainen jo lukioaikana. Kulttuuri on edelleen keskeisellä sijalla elämässäni.

Satu Lipponen kiersi vielä myös sunnuntaiosastolle toimitussihteeriksi, teki Uuden Suomen etusivuja keskuspöydän toimitussihteerinä sekä myös Iltalehteä ja jopa lööppejä. Hän palasi 1987 ulkomaanosastolle, jossa oli lehden kaatumiseen saakka 1991.

-Uuden Suomen työyhteisö oli mukava. Minulla on vieläkin ystäviä noilta ajoilta.

Juttumatkat ja valtiovierailut työn helmiä

Satu Lipposelle työ ulkomaanosastolla tuntui omimmalta. Sekä juttumatkat ja valtiovierailut olivat mielenkiintoisia ja huippukokoukset ulkomaantoimittajan uran kohokohtia. Mutta aivan perustyö seuraavan päivän ulkomaansivuja suunnitellessa oli uppoutumisen arvoista.

Suureksi ällistyksekseni sain kerran sellaisenaan juttuideani läpi. Sen teemana oli ”Yhdysvallat 1990-luvulla”. Yhdysvaltojen kiertomatkalle kävin muun muassa Washingtonissa, Detroitissa, Rapid Cityssa ja Miamissa.

Satu Lipponen vieraili tuolla matkalla myös Pine Ridgen Sioux-intiaanireservaatissa. Oli juuri kulunut 100 vuotta vuoden 1890 Wounded Kneen verilöylystä.

-Tapaamani intiaanit olivat väsyneitä. Moni kertoi ammatikseen näyttelijä. Siellä oli kuvattu juuri Tanssii susien kanssa -elokuvaa ja kuulin, että Kevin Kostner oli lähtenyt reservaatista edellisellä viikolla.  Intiaanit olivat todellakin elättäneet itsensä näyttelijöinä, Lipponen muistelee.

Satu Lipponen seurasi aikanaan myös Margaret Thatcherin ja Mihail Gorbatshovin Suomen-vierailuja ja oli Kalastajatorpalla, kun neuvostojohtaja teki ensimmäisen matkapuhelunsa Kremliin. Mieleenpainuvia olivat myös Berliinin muurin murtuminen, sodat Afganistanissa ja Persianlahdella ja juttumatkat YK:n päämajaan New Yorkissa.

Puoliso löytyi latomosta

Ulkomaantoimittajan tehtäviin kuului vastuuvuorossa päivittäisen työn johto, sivujen taitto ja niiden valvonta. Satu Lipponen oli ns. listamiehenä usein latomossa, joka sijaitsi Kaivokselassa toimituksen kanssa samoissa tiloissa.

– Vieressä Uuden Suomen politiikan toimittaja valvoi omiaan ja kysäisi kerran, että oliko hänellä liian railakas otsikko. Se otsikko taisi olla ”Aitamurto sätti Puolaa” eikä se mielestäni ollut ollenkaan liian railakas, Satu Lipponen muistelee hymyillen tapaamista latomossa vuonna 1981.

Tutustuttiin siinä ja mentiinkin aika nopeasti naimisiin. Saimme kaksi tytärtä.

Muutos urasuunnitelmiin

Uusi Suomi kaatui syksyllä 1991 ja yli sata ihmistä jäi työttömäksi. Satu Lipponen havahtui siihen, että ei voisi kahden pienen lapsen äitinä palata vuorotyöhön ja urasuunnitelmia täytyi muuttaa. Hän teki ensin valmiiksi kaksi kesken jäänyttä opinnäytettään. Sitten hänet kutsuttiin Nurmijärvellä toimivan paikallislehden vastaavaksi päätoimittajaksi 1992. Hän teki myös kirjahankkeita WSOY:lle.

Kun Terveyden edistämisen keskuksesta 1995 soitettiin, että kansainväliseen hankkeeseen tarvittiin työntekijää, hän oli valmis siirtymään eteenpäin.

-Tein kaksi eurooppalaista hanketta. Sitten Syöpäjärjestöjen pääsihteeri Liisa Elovainio kertoi viestintäpäällikön paikasta ja kysyi kiinnostustani. Arvostin suuresti Elovainiota, jonka olin oppinut tuntemaan työssäni.

Syöpäjärjestöissä menossa 21. vuosi

-Siirryin Syöpäjärjestöjen palvelukseen maaliskuussa 2000 ja sillä tiellä olen edelleen.  Olin myös Syöpä-Cancer -lehden toimituspäällikkö, joka on ollut minulle tärkeä ja motivoiva työ. Lehti ilmestyi kuudesti vuodessa ja levikki oli 140 000.

-Nyttemmin lehden ilmestymistä on supistettu neljään kertaan vuodessa. Lehdestä oli myös ruotsinkielinen tiivistelmä, joka muuttui väliinpistona tehtäväksi liitteeksi. Lehden toimituspäällikkö olinkin sitten 17 vuotta. Päätoimitin myös monta vuotta Syöpäsäätiölle syöpätutkimuksesta kertovaa lehteä. 

-Järjestölehteen kohdistuu monia intressejä. Lehdessä yritin pitää lukijan puolta ja seurata heidän toiveitaan. Teetin säännöllisesti mm. lukijakyselyitä. Viestinnän digitalisoituminen on syönyt aikakauslehtien resursseja järjestöissä. 

-Nykyisin tehtäviini kuuluvat strategia ja ennakointi sekä kansainvälisiä tehtäviä. Pidän yllä myös toimittajan työtäni.

”Pidän tärkeänä, että olen luottava lehdentekijä”

Virheen pelko on juurtunut monen toimittajan mieleen. Toimittajan ammattiin kuuluu pyrkimys totuudelliseen tiedonvälitykseen.
– Olen aina pitänyt tärkeänä, että olen luotettava toimittaja. Työtodistuksessanikin on maininta, että olen kiireestä huolimatta luotettava lehdentekijä.

Satu Lipponen painottaa, että toimittajan kritiikin täytyy olla korkealla ja someaikana on ulkomaan toimittajan kokemuksesta hyötyä, jotta osaa arvioida uutisen luotettavuutta.

– Tiedon manipulaatio on mielenkiintoinen asia. Seuraan Naton ja Oxfordin raportteja. Seuraan myös disinformaatiota, johon törmäsin aikoinaan tehdessäni tiedotusopin sivulaudaturtyötä 1990-luvun alussa. Maailmalla kiersi valheellinen huhu, että aids olisi karannut Yhdysvaltain salaisesta sotilaslaboratoriosta. Todellisuudessa valhe oli KGB:n sepittämä ja tavoitteena oli mustamaalata Yhdysvaltoja.

Mieletön verkostoutuja

Jos kysyy Satu Lipposen kollegoilta tai alaisilta, mikä on hänen erityistaitonsa, nousee esille hänen kykynsä verkostoitua.

-Huomasin jo varhain, että toimittajajärjestöjen jäsenyydet ovat hyödyllisiä. Journalistiliiton jäseneksi liityin 1980. Olen ollut perustavassa kokouksessa sekä Ulkomaantoimittajien yhdistyksessä että Toimittajat ilman rajoja -yhdistyksessä ja Ulkomaantoimittajien ja Terveystoimittajien hallituksessa. Maan vanhimman journalistiyhdistyksen, Suomalaisen sanomalehtimiesliiton hallituksessa olin pitkään, yhteensä 12 vuotta, ensin 1988 – 1992 ja sitten 1997 – 2005.

Tiedetoimittajien liiton jäsenenä Satu Lipponen oli ensin rivijäsenenä.
– Osallistuin liiton retkelle 2007, kun Melbournessa oli tiedetoimittajien maailmankonferenssi. Australian retkellä huomasin, kuinka hauskaan porukkaan olin eksynyt.  Matkan jälkeen minut valittiin Tiedetoimittajien liiton ensin hallituksen jäseneksi, siten varapuheenjohtajaksi ja puheenjohtajaksi. Saimme järjestettäväksi Tiedetoimittajien maailmankongressin 2013 tänne Suomeen, ja olin kongressin presidentti eli järjestelytoimikunnan puheenjohtaja. Tunnen paljon tiedetoimittajia ympäri maailmaan, Satu Lipponen hymyilee.

Euroopan tiedetoimittajien liiton johtoon Satu Lipponen valittiin ensimmäisenä suomalaisena 2014.
-Se oli aika raskas tehtävä päätyön ohessa ja pesti jäi kahden vuoden pituiseksi. Liiton toimisto oli tuolloin Strasbourgissa ja sinne kyllä menisin koska tahansa uudestaan.

Työura jatkuu edelleen

Satu Lipponen on ollut strategiasta ja ennakoinnista vastaavana johtajana Syöpäjärjestöissä vuodesta 2017. Hän seuraa tiiviisti varsinkin eurooppalaista terveyspolitiikkaa.

Useita juttuja on vielä julkaisematta työnkin puolesta, hän sanoo.

-Ajatuksissani on eläkkeellä tehdä tiedesatuja lapsille. Mietin myös reseptikirjan tekemistä. Siinä olisi tarinoita vuosisadan vaihteesta nykyaikaan. Ja opas kevytkenkäisille on myös mielessä. 
-Monta muutakin ideaa muhii kirjahyllyssäni ja muistikirjoissani. Kirjahyllyjä nuorempi tyttäreni on parhaillaan järjestellyt, jotta olisi tilaa uusille löydöille.

Helsingin Sanomien ulkomaankirjeenvaihtajista Maija-Liisa Heini ja Kaija Virta olivat tienraivaajia naisille. Mutta yli satavuotisen lehden historiassa Sole Lahtinen-Manninen oli tehtävässä ensimmäinen äiti ja vaimo.

Alku Skandinavian-kirjeenvaihtajana oli tukala syyskuussa 1994. Edeltäjän poismuutto viivästyi, ja Tukholman-työhuoneisto piti remontoida. Sole Lahtinen-Manninen yöpyi viikkoja hotellissa.

Työtehtävät vyöryivät päälle: Tanskan parlamenttivaalit sekä Ruotsin ja Norjan vaalit EU-jäsenyydestä. Niiden välissä virolainen autolautta Estonia upposi myrskyssä Itämerellä. Liki tuhannesta matkustajasta menehtyi yli 800. Ruotsalaisia heistä oli 501.

”Sitä maansurua raportoin sitten kaiken ohella Ruotsista. Onneksi kollega tuli Suomesta apuun.”

Asuntoasioiden viivästymisen vuoksi perhe jäi Suomeen ensimmäiseksi talveksi – ja lopulta koko kirjeenvaihtajakaudeksi. Kahdeksanvuotiaalla koulupojalla olisi ollut paikka Tukholman ruotsinsuomalaisessa koulussa. Mutta poika ei halunnut jättää jalkapallokavereitaan Suomessa.

Aviomiestä taas huolestutti, saako hän Suomesta töitä palatessaan kolmen vuoden kuluttua.

”Perhe kävi luonani kerran kuussa. Minä lennähdin kotiin silloin tällöin ja lomilla.”

Oli raskasta elää erossa. Toisaalta Lahtinen-Manninen oli kasvanut siihen, että lapsuuspaikkakunnalta Karstulasta ja suvusta oli aina lähdetty vuosiksi töihin ulkomaille. Hän uppoutui Tukholmassa täysin työhönsä.

”Ensimmäisen Tukholman-syksyn lopulla lämmitti, kun päätoimittaja soitti kehottaen hellittämään ja lepäämään.”

Kipinä kirjeenvaihtajaksi syttyi Lahtinen-Mannisen ensimmäisen esimiehen kommentista HS:n ulkomaantoimituksessa.

”Hän sanoi, että minulla on kirjeenvaihtaja-asenne. Olin nimittäin toivonut itsenäisyyttä jossain projektissa.”

Epäilemättä nimitykseen vaikutti myös Helsingin Sanomien pääomistaja Aatos Erkko. Hän oli alkanut 1980-luvun lopulla kannustaa toimituksia edistämään naisten työuraa. Lahtisen jälkeen alettiin naisia nimittää kirjeenvaihtajiksi usein.

”Eräs oli jopa äitiyslomalla kautensa aikana. Entisaikaan se olisi ollut ennenkuulumatonta!”

Ahne ulkomaanuutisille jo lapsena

Vanhemmat olivat valtion pikkuvirkamiehiä. Heidän töidensä ansiosta kaksilapsiseen perheeseen tuli lukuisia sanomalehtiä. Tytär oli jo lapsena ahne ulkomaanuutisille.

”Niistä puhuttiin kotona: Israel, Unkari, Sputnik, Kennedyt… Uuden Suomen ulkomaansivuja aloin kerätä jo varhain.”

Kansakoulun käyneet vanhemmat kannustivat opiskelemaan ”niin pitkälle kuin päätä riittää”.

”Mutta ylioppilaaksi päästyäni ampaisin ensin töihin Ruotsiin, sitten Lontooseen. Vuoden jälkeen etsin opiskelualaa, joka ei jämähdytä Suomeen. Valitsin Tampereen yliopiston ja kansainvälisen politiikan.”

Sivuaine, lehdistö- ja tiedotusoppi ratkaisi kuitenkin ammatin. Siitä antoi esimakua kesäharjoittelu Keskisuomalaisen kotimaantoimituksessa. Mutta merkittävin oli kesä 1977 Etelä-Suomen Sanomien ulkomaantoimituksessa.

”Tunsin tulleeni journalismin paratiisiin.”

Neljän miehen toimitusta johti brittiherrasmiehen tyylinen, jämpti esimies. Kaikki suhtautuivat työhönsä vakavasti. Uutisia taustoitettiin.

”Näin valon: tätä haluan tehdä loppuikäni.”

Syksyllä 1977 gradu toisen opiskelijan kanssa Tampereella oli vielä kesken, kun Lahtinen-Manninen sai työtarjouksen Göteborgista. Suomenkielistä, 16-sivuista Finn Sanomat -tabloidia tehtiin lähinnä suomalaisille, jotka olivat Volvolla töissä. Toimitussihteerivuoroissa oli 10 päivää töitä putkeen ja toinen mokoma vapaata.

”Se oli varsinainen toimittajakoulu. Sain tehdä ihan kaikkea, keskiaukeamatkin Afganistanista ja Kamputseasta. Opin myös laatimaan horoskooppeja. Samanlaista tekemisen meininkiä koin seuraavan kerran Hesarin ulkomaantoimituksessa.”

Tampereen yliopistosta löytynyt mies, silloinen kihlattu oli muuttanut mukana Göteborgiin jatko-opiskelemaan. Hänen tukensa ansiosta Lahtinen-Mannisen gradu valmistui työn ohella. Mutta mies kyllästyi ”ruotsalaiseen yliopistomeininkiin” ja palasi Suomeen.

”Tuntui orvolta, ja päätin lähteä perässä keväällä 1979. Finn Sanomat oli menossa konkurssiin, ja pääsin Sanomain toimittajakouluun.”

Ydinsotakysymyksiä ja suurvaltasuhteita

Unelma ulkomaanuutistyöstä alkoi toimittajakoulussa tuntua saavutettavalta.

”Parasta olivat lahjakkaat kurssitoverit ja että sai harjoitella monessa eri toimituksessa. Pientä palkkaakin maksettiin”, Sole Lahtinen-Manninen kertoo.

Vakityöpaikka löytyi Helsingin Sanomien kotimaantoimituksesta 1981. Mutta pian hän sai vinkin äitiyslomasijaisuudesta ulkomaantoimituksessa.

Juuri ennen osaston vaihtoa Lahtinen-Manninen sai kotimaalla mielestään kunniatehtävän naistoimittajana: lennonjohtajien lakon uutisointi. Olivathan lentokoneet, junat ja laivat tyypillisiä miesten aiheita 1980-luvulla.

Ulkomaantoimitus taas oli tuolloin miesten valtakuntaa. 

”Ne muutamat naiset olivatkin sitten todella teräviä ja monitaitoisia. Tosin harva nainen pääsi sotatilanteisiin raportoimaan. Perhesyistä en edes yrittänyt.”

Maailmanpolitiikassa elettiin liennytysaikaa. Lahtinen-Manninen alkoi keskittyä turvallisuus- ja ydinsotakysymyksiin.

”Se oli tuttu aihepiiri stipendiaattivuosilta Yhdysvalloissa 1972–74 ja myöhemmiltäkin opintomatkoilta ulkomailla.”

Suurvaltasuhteita tiedonhaluinen Lahtinen-Manninen opiskeli vuosina 1987–88 stipendiaattina Columbian yliopistossa New Yorkissa. Päätös lähteä sinne oli vaikea. Mies hyväksyi lähdön mutta ei halunnut mukaan runsaan vuoden ikäisen pojan kanssa. Kysehän oli vain kahdesta neljän kuukauden lukukaudesta, ja kotilomat välissä.

”Keskustelin ennen päätöstäni myös Suomen silloisen johtavan lastenpsykiatrin kanssa. Hän vakuutti, että niin pieni lapsi ei kärsisi. Ja että katuisin, valitsenpa niin tai näin”, Lahtinen-Manninen muistaa.

Työ itsessään palkitsi

Työhullu nainen sai myönteistä palautetta työstään ajoittain. Muistettavimmat tulivat lähinnä kulloisenkin jutun aihepiirin asiantuntijoilta.

”En ollut Helsingin Sanomissa niitä toimittajia, joita olisi kummemmin kiitetty kirjeenvaihtajanakaan”, Sole Lahtinen-Manninen muistelee.

Hän arvelee esimiesten olettaneen, että kiitokseksi riittää, kun on naisena päässyt kirjeenvaihtajaksi.

”Minäkin olin niin innostunut ja kiitollinen unelmatyöpaikasta, etten edes tajunnut pyytää palkankorotusta.”

Alalla tiedettiin tuolloin yleisesti, että Helsingin Sanomat ei kilpaile palkoilla – ainakaan naisten. Heidän palkkojaan nostettiin vasta 2010-luvun alussa työehtosopimuksen järjestelyvaran kautta.

Työ itsessään palkitsi. Manninen-Lahtisen ääni särkyy, kun hän muistelee työmatkaa Viroon elokuussa 1989. Läpi koko Baltian ulottui 600 kilometriä pitkä Balti tee -ihmisketju. Siinä vaadittiin vapautta Baltian kansoille.

”Ihmiset pitivät toisiaan kädestä ja lauloivat Mu Isamaa.”
Työnantaja tuki ulkomaantoimittajien viron ja venäjän opintoja. Kaikki taito pääsi käyttöön, kun Neuvostoliitto alkoi hajota. Kiirevuosina Moskovaan lähetettiin kotitoimituksen väkeä kirjeenvaihtajan lomittajaksi, Lahtinen-Manninenkin.

”Ne muutaman viikon jaksot sujuivat, koska Moskovan-toimituksen sihteeriltä sai käännösapua. Hän myös suhteutti minulle tapahtumia: ’Teille kirjeenvaihtajille tämä voi olla hurjan kiinnostavaa, mutta meidän on elettävä täällä’.”

Työn tähtihetkiä oli seurata Neuvostoliiton kommunistipuolueen viimeistä puoluekokousta kesällä 1990.

”Kommunistipuolueen valtamonopoli päättyi puoluekokouksen päätöksillä. Samaan aikaan kaduilla ihmiset vaativat demokratiaa ja marssivat KGB:n päämajan ohi. Löysin maasta puoliksi poltetun Leninin kuvan. Se on minulla yhä.”

Työ meni kaiken edelle

Työ oli Sole Lahtinen-Manniselle kuin huumetta. Ulkomaanuutiset olivat ensimmäisenä mielessä aamulla herätessä.

”Poikanikin jo osasi pienenä sanoa: ’Piipiipiin uutisia!’, kun kuuntelin kotona BBC:n uutisia.”

 Työssään hänellä oli työtovereittensa tavoin tärkeä tavoite.

”Halusin välittää lukijoille tietoa siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Aineksia mahdollisimman monipuolisen maailmankuvan rakentamiseksi.”

Median muutoksista digitalisaatio oli ulkomaantoimittajalle kuin lahja. Työ nopeutui ja helpottui. Internet helpotti tiedonhankintaa kaukomaiden lähteistä. Alkuaikoina ei maksumuureja ollut ulkomaisillakaan lehdillä.

”Sotauutisia saattoi laittaa lehteen vielä lähes puoli kahdelta yöllä, jolloin yövuoro loppui.”

Viimeisen työvuotensa Lahtinen-Manninen kirjoitti ulkomaanuutisia HS:n verkkotoimituksessa.

”Sekin oli hauskaa. Käytössä oli koko bittiavaruus, ja saattoi tehdä juttuja melkein mistä vain.”

Eläkkeelle hän jäi vuonna 2012 kymmenien muiden tavoin, kun median kriisi koetteli Sanoma-konserniakin.

”Uutistyöhön on yhä ajoittain ikävä. Nyt seuraan ulkomaanuutisia etenkin tilaamistani amerikkalaisista digilehdistä. Ja opiskelen espanjaa ja italiaa.”

Hän sanoo olleensa työvuosina liian paljon poissa perheeltä. Eikä syyllisyydentunnetta lievitä tieto, että niin voi käydä kenelle tahansa työtään rakastavalle.

”Mieheni tosin sanoi tienneensä jo tavatessamme 1970-luvulla, etten luovu unelmastani. Olemme silti olleet yhdessä jo 46 vuotta. Pojastamme on kasvanut mukava mies ja läsnä oleva isä.”

 Työvuosina Sole Lahtinen-Manninen ajatteli ajoittain, että hänelle voi valintojensa vuoksi käydä samoin kuin laulun Ontuvalle Erikssonille: Pyhä Pietari ei päästä taivaaseen, vaan jättää Erikssonin hattuineen portille.

”Lohduttauduin sillä, että jos niin käy, jään sitten portille tviittailemaan, kuka pääsee taivaaseen. Ja Eriksson ottaa kuvat.”

Liisa Vasaman elämän ja poliittisen toiminnan johtotähtenä olivat lapset – lapsen asema ja heidän parhaansa. Liisa oli hyvin aktiivisesti mukana, kun Helsingissä kehitettiin edelläkävijänä Suomessa kaikille avointa nykyaikaista päivähoitojärjestelmää.  Hän toimi lasten päivähoitolautakunnan puheenjohtaja aikana, jolloin maahan rakennettiin nykyinen, kansainvälisestikin arvostettu päivähoitojärjestelmä.

Lasten ja perheiden puolella

Ennen päivähoitolain voimaan astumista 1973, lasten päivähoito oli vähän kuin huutolaistoimintaa. Äidit laittoivat kauppojen ilmoitustauluille ilmoituksia, joilla he etsivät lapsilleen hoitajaa. Äitiysloman pituus oli vain kaksi kuukautta. Maalta kaupunkeihin muuttaneilla äideillä ei ollut sukulaisten verkostoa tukemassa ja auttamassa lasten hoidossa. Perheen talous vaati yleensä molempien vanhempien töissä oloa, kuitenkin kaupungin seimiin ja tarhoihin voitiin ottaa vain osa lapsista. Usein se, joka tarjosi halvimmalla päivähoitopaikkaa, sai lapsen hoitoonsa.
Tämä järjestelmä ilman järjestelmää oli valvonnan ulkopuolella ja usein hoitopaikka ei täyttänyt alkeellisimpiakaan vaatimuksia. Nyt päivähoitoa vaadittiin kunnollisesti järjestettäväksi, myös Liisa teki pontevasti töitä ensin päivähoitolain eteen, ja sitten päivähoitojärjestelmän luomiseksi. Päivähoitolautakunnan puheenjohtajana tämä oli hänen kunnia-asiansa ja hän hoiti tätä suurella sydämellä. Myös Liisan moninaisuus ja verkostoituminen näkyivät tässä työssä vahvasti.
Monista luottamustehtävistä etenkin Liisan toimiminen Lasten kesän puheenjohtajana (1982-1988) korosti vahvasti hänen ajatustaan lasten parhaasta.  Lasten Kesän historiassa kirjoitetaan, että ”tavoite, lasten lepo, hyvinvointi ja virkistys, on sama kuin 1950-luvun alussa, mutta yhteisö, jonka piiristä lapsi tulee lomalle virkistymään, on muuttunut. Hyvä ruoka on edelleen olennainen osa viihtyvyyttä, mutta enää ei punnita kiloina sitä, miten paljon hyötyä ja hyvää leiristä on saatu, vaan lasketaan toisenlaisia hyviä eväitä; elämyksiä ja kokemuksia, joita lapset ovat toisiltaan ja ohjaajilta saaneet.” Tämä kuvastaa erittäin hyvin Liisan suhdetta lapsiin.
Liisa oli ensimmäisen kerran ehdolla 1964 kuntavaaleissa, pääteemanaan jo silloin päivähoito. Liisa osasi yhdistää tiedon ja tunteen, tuoden faktojen joukkoon henkilökohtaisen näkökulman. Liisa toimi yhden kauden valtuutettuna, useita vuosia varavaltuutettuna sekä kuusi vuotta kaupunginhallituksessa.

Nuori ja edistyksellinen

Kun Liisa liittyi puolueeseen 1960 aloitettuaan opinnot Helsingin yliopistolla, ja silloin hänet nuorena naisena valittiin osastonsa edustajana Helsingin naispiirin hallitukseen. Hän osallistui naispiirihallituksen toimintaan aina 70-luvun puolelle asti. Naispiiri oli etenkin verkostoitumisen kannalta todella hienoa paikka, ja nämä verkostot kantoivat monien vuosien päähän. Tästä yhteisöstä löytyivät jo kokeneemmat toverit, kuten Inkeri Airola ja Marjatta Nokka, joiden kanssa Liisa teki myöhemminkin yhteistyötä. Rakel Lehtokosken ja Martta Salmela-Järvelän kautta kokouksissa kuultiin Käpyrinteen ja Ensi Kotien Liiton tärkeistä asioista, vaikkei Liisa niiden toimintaan suoranaisesti osallistuttukaan.
Vaikka naispiirissä oli tärkeitä asioita ja kokouksissa puhuttiin paljon politiikkaa, niin nuorta koskevien asioiden äärelle Liisa tunsi pääsevänsä vasta Yhdistys 9:n kautta. Se oli 1960-luvulla perustettu sukupuolten tasa-arvoa edistänyt yhdistys. Ryhmän ajatuksena oli synnyttää julkisuudessa keskustelua sukupuolirooleista. Päämääränä oli yhteiskunta, jossa yksilöt saivat toteuttaa itseään sukupuolestaan riippumatta. Yhdistyksen tavoitteena oli, että perheelliselle naiselle oli luotava mahdollisuus osallistua työ- ja yhteiskuntaelämään samalla tavalla kuin se oli mahdollista perheelliselle miehelle.
Täällä pääsi puhumaan asioista, jotka olivat Liisaakin lähellä, ja osallistuminen tilaisuuksiin oli aktiivista. Yhdistys 9:n toiminta tapahtui työryhmissä, jotka antoivat julkilausumia ja kannanottoja ajamiinsa asioihin. Se oli upeaa naisen aikaa, silloin tunsi pystyvänsä vaikuttamaan asioihin. Liisa oli osallistunut jo Marraskuun liikkeeseen (perustettu marraskuussa 1967 vähäosaisten auttamiseksi), mutta vasta Yhdistys 9 toi järjestelmällisesti esiin sellaisia asioita kuin naisten asema, samapalkkaisuus tai päivähoitoasia.
Liisa oli keskeinen toimija E-liikkeenä tunnettujen nuorten uudistajien riveissä. He halusivat uusia puoluetta radikaaliksi modernin hyvinvointiyhteiskunnan rakentajaksi. Nuoret, radikaalit, vasemmistolaiset sosialistit alkoivat käyttää itsestään nimitystä edistykselliset sosialidemokraatit, mikä käytännössä lyheni E-liikkeeksi tai E-ryhmäksi. Tämä ei siis tarkoittanut (edistysmielistä) osuuskauppaliikettä vaan poliittista liikettä. Liisa oli yhdessä Arvo Salon kanssa ns. E-liikkeen ensimmäisiä näkyviä edustajia 1960-luvun puolessa välissä.
”Meille nuoremmille ja myöhemmin ns. E-liikkeeseen tulleille Liisa oli esikuva ja uranuurtaja, jota arvostettiin ja voipa sanoa, että jopa kunnioitettiin hänen toimintansa ja rohkeutensa takia. — hänen merkityksensä Helsingissä oli huomattava koska hän muutaman vuoden edusti yksin liikettä piiritoimikunnassa, oli puolueneuvoston jäsen, kaupunginvaltuutettu, lastentarhain lautakunnan (myöh. päivähoitolautakunta) puheenjohtaja ja useamman kauden kaupunginhallituksen jäsen.” (kirj. Matti Simola)

Työtä näköalapaikoilla ja verkostoitumista

Liisalla oli vankka järjestöosaaminen, hän oli hyvä verkostoitumaan ja hyvä pitämään yhteyttä ihmisiin. Poliittisia päätöksiä tehtäessä näistä kaikista taidoista oli luonnollisesti etua. Päätöksensä Liisa perusti tietoihin, tarvittaessa hän pystyi muodostamaan kantansa hankalissakin asioissa. Liisan verkostot ulottuivat myös muiden puolueiden aktiiveihin. Hänelle tärkeintä oli, että ihminen osasi asiansa, ei henkilön puoluetausta.
Osuusliike Elanto, Suomen Työväen Säästöpankki STS (aiemmin Helsingin Työväen Säästöpankki) ja Kansa-yhtymä muodostivat E-perheen, joiden juuret olivat työväenliikkeessä.  E-perhe oli Liisalle tärkeä, kaikki ostokset tehtiin Elannosta, jos vain mahdollista ja pankki oli luonnollisesti STS. Hän toimi sekä Elannon edustajistossa että STS-Säätiön valtuuskunnassa.
Liisa oli töissä hyvin monissa työpaikoissa, joista voi sanoa, että ne olivat näköalapaikkoja suomalaiseen yhteiskuntaan ja helsinkiläisten arkeen. Nuorena tyttönä hän oli töissä Elannossa, ja sitä kautta koko E-liike tuli hänelle tutuksi. Ohjelmapäivystäjänä radiossa hän vastaanotti kansalaisten palautetta ja näin pääsi kuulemaan suoraan kansakunnan kahvipöytäkeskusteluita. Töissään kaupunginhallituksen alaisessa metrotoimistossa hän sai taas uudenlaista näköalaa koko Helsinkiin. Metrotoimisto oli Liisalle hyvin tärkeä työpaikka, olihan hän jo 60-luvun lopulta asti ollut vannoutunut metron ystävä. Työssään kaupungin kiinteistöviraston asuntoasiainosastolla hän näki hyvin läheltä Helsingin asunnottomuuden, miksei myös osallisuuden ja osattomuuden. Kaupungin asuntoja oli tarjolla vähemmän kuin niiden tarvitsijoita, joten työ oli usein hyvinkin raastavaa. Ja lopulta Kotien puolesta -keskusliiton toiminnanjohtajana hän pääsi toteuttamaan visiotaan lasten tukemisesta: ruuan, levon ja siisteyden lisäksi sosiaalisesti tuetut lomat toivat lapsille ja heidän perheilleen uusia ystäviä ja kokemuksia sekä tauon arkeen.
Töiden ja vapaa-ajan aktiivisuuden kautta Liisa verkottui laajasti niin Suomessa kuin ulkomailla. Hän tapasi säännöllisesti sekä ystäviään että entisiä työtovereitaan – olipa hän usein juuri se priimusmoottori, joka huolehti tapaamisien järjestämisestä ja tapaamisten tarjoiluista. Esimerkiksi entiset metrolaiset tapaavat edelleen toisiaan sinä päivänä, kun Helsingin metrosta tehtiin päätös.
Jäätyään eläkkeelle Kotien Puolesta Keskusliiton toiminnanjohtajan paikalta Liisa keskittyi lapsenlapsiinsa, siirtolapuutarhaansa ja matkailuun. Pakilan siirtolapuutarhasta muodostui Liisalle hyvin tärkeä yhteisö neljän vuosikymmenen aikana. Eläköidyttyään Liisasta tuli Suomen Siirtolapuutarhaliiton puheenjohtaja (vuodet 2001-2009); anekdoottina kerrottakoon, että hän oli ensimmäinen ja tähän mennessä myös ainoa nainen tämän liiton johdossa. Liisa oli aktiivisesti mukana Ympäristöministeriön Pietari-projektissa, ja hän myös edusti Suomea Kansainvälisessä Siirtolapuutarhaliitossa. 
Puheenjohtajakausiensa aikana hän kehitti aktiivisesti liiton toimintaa ja tuli myös viljelijöille tutuksi sympaattisten Siirtolapuutarha-lehden pääkirjoitustensa kautta. Liisaa arvostettiin suuresti myös Kansainvälisen Siirtolapuutarhaliiton piirissä. Liisa valittiinkin Suomen Siirtolapuutarhaliiton kunniajäseneksi vuonna 2017. Siirtolapuutarhalehden muistokirjoituksessa kirjoitettiin, että Liisa Vasama oli siirtolapuutarha-aatteen läpitunkema. Liisa korosti siirtolapuutarhaa neljän e:n samanaikaisena toimintana: ekologinen, ekonominen, esteettinen ja eettinen nivoutuvat kokonaisuudeksi, joka rikastaa sekä puutarhurin että kotikaupungin ja koko yhteiskunnan elämää.
Lapsuuden perhe matkaili, samoin Liisa myös oman perheensä ja ystäviensä kanssa. Reissaaminen ei ollut vain lomailua, vaan laajasti muihin maihin tutustumista. Liisa oli hyvin kielitaitoinen, mikä ei tuohon aikaan ollut tavanomaista, ja hänen kielitaitonsa ei ollut vain luetun ymmärtämistä, vaan aktiivista kielten puhumista. Hän oli ammattijärjestöjen oppaana Ruotsissa ja Norjassa, Siirtolapuutarhaliiton aikana hän loi vahvat henkilökohtaiset suhteet muihin Pohjoismaiden Siirtolapuutarhaliittoihin, koska ei tarvinnut yhteisissä kokouksissa tulkkia. Liisa myös järjesti aikaansa edellä Kallion ala-asteen venäjää lukeville oppilaille matkoja Pietariin.
Hän oli usein nähty osallistuja Entisten Demarinuorten risteilyillä. Liisa itse kirjoitti, ettei motiiveja osallistumiselle tarvinnut hakea kaukaa. ”Aate, nostalgia, mielenkiintoiset keskustelut, vanhojen toverien tapaaminen ja ajankohtaisen tiedon saaminen toistuvat vastauksissa. Myös kulttuuriharrastukset vetävät mukaan.”
Liisa oli kotoisin kulttuurikodista ja se näkyi hänen elämässään aina. Jo lapsuuden kodissa käytiin koko perheen voimin museoissa, elokuvissa ja teatterissa. Museoissa isä esitteli asiantuntevasti menneitä aikoja ja teatterireissujen jälkeen käytiin opettavaisia keskusteluita. Joulupäivän, kun kotoa ei saanut poistua, suosituin harraste oli piirtäminen. Liisa muistetaan myös siitä, että hän järjesti mm. teatteri- ja näyttelymatkoja Suomen muihin kaupunkeihin, ja toi näin omalla ainutlaatuisella tavallaan muidenkin ihmisten arkeen taukoja ja pieniä juhlahetkiä.

Aatos Erkko patisti Helsingin Sanomia lähettämään naisia ulkomaankirjeenvaihtajiksi

Uutisreportterina palaneen parlamenttitalon edessä Moskovassa, lakkolaisten piirittämänä Gdanskin laivatelakalla, jakkupukunaisten ja kravattimiesten seurassa EU:n ja Naton huippukokouksissa milloin Madridissa, milloin Brysselissä.

Nuo ovat välähdyksiä ulkomaanjournalisti Kaija Virran uralta. Hän on pyörinyt kriisien keskellä ja vallan saleissa. Omimmillaan hän silti kokee olevansa kirjoittaessaan syvällisiä analyysejä maailman tapahtumista.

Maailmanpolitiikan syväluotaus ei ole hellittänyt eläkkeelläkään. Kaija Virta ojentaa katsottavaksi ajankohtaisen Venäjä-kirjan, Catherine Beltonin Putin’s People -teoksen, referoi sitä seikkaperäisesti ja aikoo laatia kirjasta päivityksen Facebookiin.

Kaija Virta on tehnyt pitkän ja monipuolisen työuran Helsingin Sanomissa. Hän on ollut kirjeenvaihtajana, ulkomaantoimituksen kakkosesimiehenä ja pääkirjoitustoimittajana. Monessa hän on ollut pioneeri, lasikattojen murtaja ja raivaamassa tietä nuoremmille naisjournalisteille. Eläkkeelle hän jäi vuonna 2012.

Helsingin Sanomien omistajalla Aatos Erkolla oli toki sormet pelissä Kaija Virran uran käänteissä, mutta urapolku tuskin olisi edennyt ilman Kaija Virran omaa palavaa kiinnostusta ja vankkaa perehtymistä ulkomaanuutisiin.

Kaija Virta on kotoisen Raumalta ja käynyt siellä tyttölyseonsa. Raumlaissi jaarituksii ei hänen huolitellussa puheessaan kuitenkaan kuule. Työläistaustaiset vanhemmat arvostivat lukemista, koulutusta ja kannustivat Kaijan ja hänen veljensä opintielle.

Maailma kiinnosti jo varhain

Kiinnostus kansainvälisiin tapahtumiin ja lähihistoriaan heräsi varhain. Kiitos kodin ja kaupungin kirjastojen hän luki jo koululaisena Auschwitzin keskitysleiristä ja Itä-Euroopan näytösoikeudenkäynneistä. Kuuskytlukulaisten tavoin hän seurasi Prahan kevään tapahtumia, mutta harva koululainen tilasi Kaija Virran tavoin kotiinsa brittilehti Daily Mirroria saadakseen tietää enemmän. Journalismi kiinnosti: hän piti koulussa esitelmän toimittajan ammatista.

Toimittajatutkintoa Kaija Virta ei kuitenkaan lähtenyt opiskelemaan vaan valitsi Tampereen yliopistosta kansainvälisen politiikan pääaineekseen. Lehdistöopista tuli kelpo sivuaine.

Kielenkääntäjän ammatti kävi mielessä, mutta sanomalehtitoimittajan työ vei voiton. ”Kirjoittaminen on minulle ollut helppoa, se on hauskaa ja luovaa”, hän perustelee.

Toimittajan ammattiin Kaija Virta haki tuntumaa kesätoimittajan pesteillään Etelä-Suomen Sanomissa ja Aamulehdessä. Töihin pääsi hyvin, sillä 1970-luvulla maakuntalehdissäkin oli vielä omat ulkomaantoimitukset. Opinnot jäivät viittä vaille kesken, kun Turun Sanomista järjestyi vakituinen ulkomaantoimittajan työpaikka.

Turusta Kaija Virta siirtyi Suomen suurimman lehden ulkomaantoimitukseen, Helsingin Sanomiin. Uutistyö päivä-, ilta- ja yövuoroineen oli kiinnostavaa ja hauskaa. Vaikka rutiinia oli paljon, kotitoimituksesta käytiin myös uutismatkoilla ulkomailla.

”Toimituksessa oltiin yhtä porukkaa”

Helsingin Sanomissa elettiin 1970- ja 1980-luvuilla vielä itsenäisten osastojen aikaa. Ulkomaantoimitus päätti itse aiheensa ja iltavuoron vetäjä määritteli yleensä uutispainotukset. Uutistyö oli mitä suurimmassa määrin tiimityötä: vuorossa olleet pitivät kunnia-asianaan tuottaa luotettavia ja luettavia uutisia sekä saada lehden sivut kiinni aikataulussa.

”Kuuskytluvun yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikutti toimituksen henkeen: oltiin yhtä porukkaa, ei naisia eikä miehiä.”

Kaija Virta nautti siitä, että sai itse valita aiheet, joista kirjoittaa. Se onnistui, kun itsellä oli hyviä ehdotuksia. Euroopan maiden historia ja politiikka kiinnostivat ja Euroopan mullistukset tarjosivat runsaasti ainesta juttuihin.

Hyvästä kielipäästä on ollut hyötyä jutunteossa. Tavanomaisten eurooppalaisten kielten, englannin, saksan, ruotsin, ranskan, espanjan, venäjän lisäksi hän on opetellut myös puolaa ja viroa. Noilla taidoilla pystyy käyttämään hyväksi alkuperäislähteitä.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimitus oli haluttu työpaikka ja kirjeenvaihtajat eräänlaista eliittiä. Ulkomaantoimitus oli Kaija Virran aloittaessa miesten valtakuntaa. Kaikki kirjeenvaihtajat olivat miehiä ja suuri enemmistö toimituksestakin. Naisia oli vain kourallinen. Mutta muutos oli vireillä.

Kirjeenvaihtajaksi Länsi-Saksaan

Sanomissakin haisteltiin uuden ajan olevan käsillä 1980-luvun lopulla, kirjoittaa historiantutkija Reetta Hänninen Suomen suurin -kirjassa. Helsingin Sanomien pääomistaja Aatos Erkko patisteli kirjan mukaan tasapuolisuuteen rekrytoinneissa. Oli tullut aika nimittää nainen kirjeenvaihtajaksi – 15 vuotta sen jälkeen, kun edellinen naiskirjeenvaihtaja Maija-Liisa Heini lopetti Tukholmassa.

Kaija Virta kertoo ulkomaantoimituksen esimiehen Olli Kivisen rohkaisseen häntä hakemaan Länsi-Saksaan kirjeenvaihtajaksi.

”Epäilen, etten olisi tullut hakeneeksi Bonniin ilman Ollin kannustusta.”

Vaakakupissa painoivat varmastikin Kaija Virran näytöt, hyvät jutut, onnistuneet juttumatkat, itsenäinen persoona ja laaja kielitaito.

Kun Kaija Virran nimitys julkistettiin, mieskollega kommentoi hänelle Aatos Erkon halunneen Saksan-kirjeenvaihtajaksi naisen.

Helsingin Sanomissa oli tapana, että kirjeenvaihtajat kävivät nimityksen jälkeen audienssilla Aatos Erkon luona. Niin Kaija Virtakin. Erkko teki sinunkaupat Kaijan kanssa ja keskusteli yleisluontoisesti Länsi-Saksan oloista. Tarkkoja neuvoja tai ohjeita Erkolta ei tihkunut.

Myöskään pukeutumisneuvoja Erkko ei Kaija Virralle antanut. Mieskollegat sen sijaan ovat kertoneet, että Erkko saattoi muistuttaa tapaamisissa, että kirjeenvaihtajan on hyvä pukeutua pikkutakkiin ja kauluspaitaan.

Ulkomailta esimieheksi

Saksa oli jakaantunut kahtia Kaija Virran kirjeenvaihtajapestin aikaan 1985–1989 eikä kukaan uskonut Berliinin muurin kaatumiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Paitsi muuan vanha mies, jota Kaija Virta haastatteli Bonnissa.

”Neuvostoliiton silloinen johtaja Mihail Gorbatshov oli kesäkuussa 1989 Bonnissa vierailulla. Raatihuoneen torilla tein juttua vierailun tiimoilta, ja eräs vanha mies sanoi uskovansa, että Saksat yhdistyvät. Kirjoitin sen lehteen, mutta ajattelin, että onpas ukolla haaveet”, Kaija Virta nauraa.

Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989 ja Saksat yhdistyivät seuraavana vuonna. Silloin Kaija Virta oli jo palannut Helsinkiin Saksan kauden päätyttyä.

Eipä aikaakaan, kun Kaija Virtaa alettiin houkutella ulkomaantoimituksen kakkosesimieheksi. Hän suostui sillä ehdolla, että pesti on vain kolmivuotinen. ”Uutispäällikön työssä pitää suunnitella ja komentaa. Kivempaa on tehdä omia hommia”, hän perustelee.

Esimiestehtävässä hän mursi ulkomaantoimituksen lasikaton. Kun tie oli raivattu, muita naistoimittajia tuli perässä ja 2010-luvulla päätoimittajaksi nousi ensi kertaa nainen.

Monena kesänä Kaija Virta vieraili pääkirjoitustoimituksessa vakituisten kirjoittajien lomien aikaan. Pääkirjoitustoimitus oli Janne Virkkusen aikaan päätoimittajan ”oma toimitus”, jota hän suoraan johti. Virkkunen poimi kirjoittajakaartiin mieleisensä toimittajat, myös Kaija Virran. Virta ”viisasteli” Helsingin Sanomien paraatipaikalla työuransa viimeiset neljä vuotta 2008–2012. Hän pääsi itselleen mieluisimpaan hommaan, perehtymään syvällisesti politiikkaan ja historiaan, ja laatimaan kokonaiskuvaa lukijoille.

Naisten palkka laahasi perässä

Palkka nousi Helsingin Sanomien tavan mukaan aina Kaija Virran siirtyessä uusiin tehtäviin. Sanomain toimitusosaston kyselyjen mukaan naisten palkat laahasivat miesten palkkojen perässä.

Naisten ja miesten palkkaero paljastui Kaija Virralle hieman yllättäen pääkirjoitustoimituksessa, jossa naiset ja miehet tekevät samaa työtä. Naisille ja miehille ryhdyttiin maksamaan samaa palkkaa vasta 2010-luvun alussa, kun päätoimittaja Mikael Pentikäinen päätti käyttää tessin järjestelyvaraa siihen, että naisten palkat nostettiin miesten palkkojen tasolle.

Uran kohokohta sosialistisessa Puolassa

Ulkomaantoimittajan työn hienouksia on, että saa olla läsnä todistamassa historiallisia muutoksia. Kaija Virta nostaa uransa kohokohdaksi reportterimatkan Puolaan Gdanskin lakkotelakalle elokuussa 1980. Tilanne oli poikkeuksellisen jännittynyt, sillä sosialistimaissa ei tavattu lakkoilla. Kymmenen vuotta aiemmin Gdanskissa oli ammuttu telakkatyöläisiä.

Telakkatyöntekijät olivat päättäneet miehittää laivatelakan ja mennä lakkoon, kun trukinkuljettajalle oli annettu potkut. He vaativat mm. vapaita ammattiyhdistyksiä. Telakan yhteydet muuhun maailmaan oli katkaistu eikä sisään päästetty ketään. Kaija Virta onnistui ensimmäisten joukossa pääsemään telakalle ja haastattelemaan lakkolaisia. Tunnelma oli tiheä, lakkolaiset ympäröivät Kaija Virran ja hänen tulkkinsa.

”Lakkolaiset lauloivat Puolan kansallislaulua ja samaan aikaan lakkojohtajiin kuulunut Lech Walesa neuvotteli suljettujen ovien takana.”

Gdanskin lakko oli alkusysäys Puolan riippumattomalle ammattiyhdistysliikkeelle, Solidaarisuudelle, ja myöhemmin olojen vapautumiselle. Lech Walesa nousi sittemmin Puolan presidentiksi ja palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla.

Kotiväki oli Kaija Virran työurasta ylpeä. Pitkään elänyt äiti leikkasi lehdistä talteen kaikki Kaija Virran omalla nimellään kirjoittamat jutut.

Tiina Komi ajautui freetoimittajaksi asuessaan lyhyen aikaa kahdessa maassa. Hän kiittää ammattia, joka toimii eri elämäntilanteissa iästä riippumatta ja jossa tärkeintä ovat kysymykset.

Tiina Komi kasvoi Kouvolassa äitinsä ainokaisena. Päiväkirjaan hän kirjoitti kesäkuussa 1971:

– On ihme, miten kynä lentää ihan itsestään. Olisi ihana tehdä sinusta, rakas päiväkirja, jotain erikoista, niin kuin kirjoissa olevat päiväkirjat ovat, mutta vaikka tulevaisuudessa haluaisin olla kirjailija, en osaa kirjoittaa kuin kahdeksan aineita. Pitäisi oikeastaan koittaa onneani jossain lehdessä.

Kaksitoista, kolmetoistavuotiaana Komi unelmoi freetoimittajan työstä tietämättä, onko ammattia edes olemassa. Hän luulee kirjoittavansa huonosti, koska opettaja sanoo niin neljä ensimmäistä kouluvuotta. Se jättää jälkiä koko loppuelämään. Myönteistä palautetta alkaa tulla vasta oppikoulussa.

 – Lopetin aikoinaan keskikouluun. Pyrin sairaanhoito-oppilaitokseen, ja sen rehtori sanoi, että mene lukioon. Jos vuoden kuluttua haluat edelleen mielisairaanhoitajaksi, tule takaisin. Menin iltalukioon, ja sen loputtua hain yliopistoon.

 Kotoa yliopisto-opiskeluun ei osattu kannustaa. Viestintää lukemaan pyrki yli 600 ja sisään pääsi vain 11 opiskelijaa. Valtiotieteellisen tiedekunnan aulassa pörräsi valtavasti ihmisiä, Komi katseli heitä ja ajatteli, yksi kolmasosa ei ole lukenut kunnolla. Toinen kolmannes on lukenut, mutta ei riittävästi. Vain yksi kolmasosa on lukenut yhtä hyvin kuin hän.

– Tsemppasin itseäni tällä tavalla, vaikkei vielä puhuttu mielikuvaharjoittelusta.

 Yliopisto tarjosi organisaatioviestintää. Sitä Komi ei valinnut, koska hän oli jo päässyt kirjoittamisen makuun. Ulla-Maija Kivikurun jounalistiikan harjoittelukurssilla kirjoitettiin oikeita juttuja, ja oman työhuoneenkin Komi sai ollessaan harjoittelijana Posti- ja Telelaitoksella.  

– Hei, tämähän on ihanaa. Minulla on oma työhuone, ja saan olla yksin. Ihmisten kanssa pääsen tekemisiin, kun lähden haastattelemaan. Vasta sitä kautta heräsi kiinnostus toimittajan työhön. Harjoitustyöstäni sanoin, että eihän tätä tietenkään voisi oikeasti missään julkaista. Muistan, kun Kivikuru vastasi, miksei ja sanoi, totta kai tämän voisi julkaista.

Varsinainen valaistuminen tapahtui, kun Komi palautti viimeisen esseen viestinnän laitokselle. Leif Åberg kysyi: No mitä nyt? Kai sinä jatkat lisensiaattityöhön, koska sinulla on visioita.

– Se oli merkityksellinen hetki. En siis olekaan huono oppilas!

Vasta vuosia myöhemmin Komi oivalsi kärsivänsä jonkinlaisesta lukihäiriöstä, jolle ei vielä ollut sanoja koulussa sen paremmin kuin kotona. Siitä aiheutui monenlaisia hankaluuksia, ja se sai luulemaan, että on kehno oppilas. 

Itsenäisen työn tekijäksi

Posti- ja Telelaitoksen henkilöstölehdessä työskennellessään Komi alkoi odottaa esikoistaan. Lyhyen ajan kuluttua syntyi toinenkin lapsi. Elettiin 1990-luvun lamaa, eikä työpaikkoja ollut. Komin ollessa äitiyslomalla perhe asui Hollannissa, puolison kotimaassa, jonkin aikaa ja kielen oppiminen sujui helposti ilman lukiäiriön taakkaa.

Tiina Komi perusti yrityksen. Kommandiittiyhtiö Hermes ky mahdollisti myös puolison, Stephan Vermeulenin työskentelyn. Ulkomailta soittaminen oli kallista. Niinpä Komi lähestyi kirjeitse Me Naiset lehteä ja tarjoutui kirjoittamaan juttuja Hollannista. Näin syntyi kontakti lehteen. Yhtenä päivänä häneen otti yhteyttä Sanna Wirtavuori, joka oli tulossa Hollantiin jutuntekoon Lontoossa asuvan valokuvaajan kanssa. Wirtavuori kysyi, voisiko Komi kenties auttaa heitä. Samalla hän saisi itsekin kirjoittaa juttuja.

– Istuttiin ihanan kanavan rannalla kolmisin: Sanna, valokuvaaja ja minä. Sanna sanoi, että kyllä hänellä sitten on tosi kiva työ. Silloin ajattelin, että niin on. Tiina Komi muistaa sen nyt tehdessään samaa kivaa työtä yhä edelleen.

Perhe palasi Hollannista Suomeen. Wirtavuori oli siirtynyt toiseen lehteen. Sen avustajakaarti oli vakiintunut, ja niinpä Wirtavuori vihjaisi tuoreelle kollegalle uudesta lehdestä. Siihen Komi kirjoitti seuraavat  yli kymmenen vuotta.

– En missään vaiheessa ollut oikeissa toimittajan töissä omasta mielestäni, mutta arkeni freetoimittajana on ollut todella hyvää. Kun lapset olivat pieniä, tein töitä kotona kolmena päivänä viikossa. Vähitellen lisäsin työpäiviä neljään, kunnes nuorempikin meni kouluun.

Koska mies oli paljon pois, Komi sai huseerata itsenäisesti kotitöiden ja ammatillisten töiden suhteen. Yhtenä kesänä hän osallistui lasten tietosanakirjan tekemiseen.

– Meillä oli vuokramökki. Kirjoitin itselleni jyvitettyä osaa ja vahdin saunan ikkunasta lapsia. Koen, että arkeni oli luksusta. Se ei ollut sitä ehkä taloudellisesti, mutta henkisesti ja työhyvinvoinnin kannalta.  

Komi työskenteli lasten kouluajan kodin ulkopuolella, polkupyörä- tai kävelymatkan päässä. – Vasta kun lapset muuttivat ja tuli enemmän tilaa, palasin kotiin työskentelemään. Asumme nykyisin Lohjalla. Voin sanoa, että olen tosi tyytyväinen kotona yksin työskentelijä. 

– Olen systemaattisesti rakentanut freeuraa. Asetan tavoitteita, ja jotenkin kummallisesti onnistun pääsemään niihin. Esteinä ovat joskus olleet raha, osaaminen tai että rahkeet eivät ole riittäneet. En voi kuluttaa kahta viikkoa jutun tekemiseen, jos siitä maksetaan päivän palkka.

Komi ihailee ystäväänsä, freekollega Terhi Frimania, joka on matkustanut valokuvaajan kanssa ja tehnyt siitä juttuja. Komi luopui sellaisista keikoista, koska ne aiheuttavat stressiä, mikä heijastuu matkaankin. 

Työnohjausta ja tarinoita

Alussa Tiina Komi epäili, pärjäisikö hän tai riittäisikö lehtijuttuja kaikille. Hän on erikoistunut terveydestä kirjoittamiseen ja opiskellut myös toisen ammatin. Komi järjestää yksin työskenteleville työnohjausta. Se on oman työn tutkimista, arviointia, kehittämistä ja tapahtuu koulutetun työnohjaajan avulla. Toinen ammatti löytyi täydentämään kirjoittamista kymmenisen vuotta sitten, median murroksen alkaessa vuoden 2010 tienoilla.

-Muistan, kun ystäväni Terhi kysyi, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa. Vastasin selkäytimestä: itsensätyöllistäjien työnohjausta. En edes tiennyt, onko sellaista olemassa.  

Freetyö on osoittautunut pitkäjänteiseksi. Komi ideoi usein enemmän kuin yhden jutun samaan lehteen. Pääosan töistä hän tekee yksin, mutta ryhmätyökin sujuu.

– Pääsen edelleen flow-tilaan kirjoittamalla. Ihmisillä on mitä uskomattomampia tarinoita. Niiden jakaminen ja kertominen kiinnostaa. Jokin oivallus on ihana jakaa lukijoille. Parasta on, kun pääsee  haastattelemaan itseään viisaampia ihmisiä. Sitä on tavallaan hetken aikaa hirveän viisas itsekin.

Tiina Komi kehuu Taideteollisessa korkeakoulussa järjestettyä aikakauslehtitoimittajien täydennyskoulutusta. Vuonna 2003 alkoi aikuiskoulutus, ja syksyllä 2007 piti alkaa perusopetus eli aikakausehtijournalisimin opintokokonaisuus TAIK:ssa, silloin nimeltään IADE, Suomen taideopistojen koulutus- ja kehittämisinstituutti.

– Olen iloinen, että ehdin siihen mukaan. Maija Töyry oli professorina. Väitän, että aikakauslehtien juttujen kirjoittamisessa päästiin koulutuksen ansiosta uudelle tasolle.  Surettaa, kun koulutus lopetettiin.

Komi on osallistunut myös muuhun koulutukseen ja ollut monena vuonna kertomassa tuoreille freejournalisteille, mitä on olla freelancer. Useita vuosia Komi editoi  juttuja toimitussihteerinä asianajajien lehdessä. Freenä hän on toimituspäälliköiden tai -sihteereiden kanssa tekemisissä ja oppii myös heiltä, samoin joiltakin päätoimittajilta.

– Tässä työssä oppii koko ajan. Opin jo Hollannissa, että kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset. Ajattelen olevani etuoikeutettu, kun saan tehdä tätä työtä yksin. En ole tiimipelaaja, vaikka kykenen yhteistyöhön.

Ensin Komi iloitsi kirjoittamisesta. Se muuttui maailman parantamiseksi, ja lopulta löytyi into kirjoittamiseen tarinasta. Taitavasti kerrottujen tarinoiden avulla muutetaan maailmaa, mutta tärkeintä on säilyttää suhteellisuudentaju.

 – Silloin ei hurahda haastateltavan ihanuuteen tai johonkin uuteen ismiin, jota tarjotaan. Vapaa-aikanaan sopii tehdä mitä lystää.

 – Mikä on ollut tärkeintä työssäni journalistina? Kysymys on vaikea. Ehkä se, että olen saanut kirjoittaa omasta mielestäni tärkeistä asioista ja popularisoinut tiedettä niin että lukijakin ymmärtää. 

Jennin omin sanoin:

Olen aina asunut Pohjois-Suomessa lukuunottamatta lyhyitä retkiä Helsingissä. Ouluun muutin opiskelemaan syksyllä 2005. Arkeni Oulussa kuluu politiikan, ystävien ja ulkoilun parissa. Kesäisin patikoin ja pyöräilen, talvisin hiihdän. Kotini on Karjasillalla 50-luvulla rakennetussa kerrostalossa. Toinen koti kansanedustajalla on luonnollisesti Helsingissä, jonne kuljen pääsääntöisesti junalla.

Synnyin viisihenkiseen Pitkon perheeseen 1986 Kemissä.  Minulla oli veli ja sisko. Kaksitoista vuotta myöhemmin sain vielä ilokseni siskopuolen, joka syntyi vanhempieni eron jälkeen isälleni ja hänen toiselle vaimolleen.   Itse nautin kovasti lapsuudessa piirtämisestä ja askartelusta, vedin myös päiväkodissa omaa askartelukerhoa! Äitini on tehnyt työuransa taloushallinnossa, pitkään yksityisen terveyskeskuksen talouspäällikkönä ja myöhemmin yrittäjänä. Isäni työskenteli Kemin Veitsiluodon tehtaalla (nyk. Stora Enso) kansainvälisissä tehtävissä kehitysjohtajana. Isäni kuoli 2011. Äitini asuu nykyään Kuusamossa omissa lapsuudenmaisemissaan.

Harrastuksistani rakkain minulle on ollut partio. Vaikka asuinpaikkani muuttui lapsena usein Kemin seudulla, partioyhteisö säilyi. Partiossa sain oppia kaupunkilaistyttönä jokamiehenoikeuksia ja luonnossa liikkumista ja sen arvostamista. Vastuunkantaminenkin tuli tutuksi. Haasteita pelkäämättömänä itsevarmana nuorena tyttönä muistan vieneeni lapsilauman Keminmaan partiolaisten partiomökille Kivaloille viikonloppureissulle. Me kaksi vartionjohtajaa olimme vasta itsekin 12-vuotiaita. Kaikki meni hyvin!

Opiskelu ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Aloitin arkkitehtuurin opinnot vuonna 2007. Sitä ennen opiskelin matemaattisia tieteitä ja kuvallista viestintää. Pikkukaupungin tyttönä Oulu tuntui huumaavalta suurkaupungilta. Heti fuksivuonna osallistuin kiltatoimintaan ja päädyin myöhemmin myös ylioppilaskuntapolitiikkaan, sillä sisälläni paloi halu vaikuttaa. Vuonna 2011 toimin Oulun Yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana.

Opiskelijavaikuttaminen herätti minussa kipinän päästä vaikuttamaan asioihin myös isommassa mittakaavassa. Kaupunginvaltuustoon halusin vaikuttamaan laadukkaaseen keskusta-asumiseen ja joukkoliikenteen ja pyöräilyolosuhteiden parantamiseen sekä vireämpään kaupunkikulttuuriin.

Valmistuin arkkitehdiksi Oulun yliopistosta kesällä 2014.

Valmistumisen jälkeen vietin kesän Sambiassa tehden vapaaehtoistöitä naisten ja tyttöjen aseman parantamiseksi Sambian National Womens Lobbyn kanssa haastatellen maan naispäättäjiä ja tehden tutkimusta maan demokratiatilanteesta suomalaiselle rahoittajajärjestölle, joka oli Demo Finland.

Valtuustossa olen tehnyt töitä paremman joukkoliikenteen puolesta ja puhunut paljon käveltävän ja pyöräiltävän kaupunkikeskustan puolesta. Olen puolustanut koulutusta ja laadukasta opetusta ja vedin 2018 neuvotteluja varhaiskasvatukseen liittyen, jolloin päätimme pienentää ryhmäkokoja. Ajoin myös Oulussa nyt käytössä olevaa strategiarahaa, jolla panostetaan vuosittain kulttuuriin ja liikuntaan normaalin toiminnan lisäksi.

 Työpaikkani ennen kansanedustajan tehtävää oli Arkkitehtitoimisto Kanttia2.
”Työmme perustuu aitoon haluun kuunnella ja ymmärtää tilankäyttäjää ja asiakastamme. Hyvin tehdyn taustatyön pohjalta monialainen tiimimme pystyy tarjoamaan luovia ja perusteltuja ratkaisuja ja näkemystä.

Kanttia2 on oululais-helsinkiläinen arkkitehtitoimisto, jonka osaamisen muodostaa 30-henkinen tiimimme arkkitehtejä, sisustusarkkitehtejä ja muotoilijoita.”

”Hyvä suunnitelma palvelee käyttäjätarpeiden ja tilaajan tavoitteiden lisäksi kestävää kehitystä”.

Suunnittelutyöni ovat olleet pääasiassa kerrostalohankkeita ja maankäyttöluonnoksia ympäri Suomea. Olen toiminut viimeiset pari vuotta projektinvetotehtävissä ja pääsuunnittelijana.

Tässä vielä vähän eduskunta-ajasta alkaen 25.4.2019  

Toimin maailman pohjoisimpana kansanedustajana ja kesäkuussa 2019 tulin valituksi eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi Emma Karin jäädessä äitiyslomalle.

Eduskunnassa toimin maa- ja metsätalousvaliokunnassa sekä liikenne- ja viestintävaliokunnassa. Olen osallistunut julkiseen keskusteluun erityisesti metsätalouden kestävyydestä, turpeen käytön lopettamisesta ja liikenteen ilmastotoimista.

Eduskuntatyö on mielestäni palkitsevaa. Olen onnellinen, että saan tehdä työkseni politiikkaa ja voin joka päivä tehdä töitä rakkaan Suomen eteen.

Luottamustehtäväni kunnallisessa päätöksenteossa:

Kaupunginvaltuutettu, Oulun kaupunki

Valtuustossa olen tehnyt töitä paremman joukkoliikenteen puolesta ja puhunut paljon käveltävän ja pyöräiltävän kaupunkikeskustan puolesta. Olen puolustanut koulutusta ja laadukasta opetusta ja vedin 2018 neuvotteluja varhaiskasvatukseen liittyen, jolloin päätimme pienentää ryhmäkokoja. Ajoin myös Oulussa nyt käytössä olevaa strategiarahaa, jolla panostetaan vuosittain kulttuuriin ja liikuntaan normaalin toiminnan lisäksi.

Vihreän valtuustoryhmän puheenjohtaja
Kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja
Kaupunginhallituksen konsernijaoksen varapuheenjohtaja
Oulun seudun joukkoliikennejaos, kaupunginhallituksen edustaja
Pohjois-Pohjanmaan maakuntavaltuuston jäsen

Luottamustehtäväni muussa päätöksenteossa:

Vuolle setlementti ry, hallituksen varapuheenjohtaja
Tekniikan Akateemiset TEK, valtuuston jäsen

Opiskelijapolitiikkaa ja partiota

Aikaisempia luottamustehtäviä:

Vihreiden puoluehallitus, varajäsen 2015–2017
Oulun polkupyöräilijät ry, hallituksen jäsen 2014–2015
Pyöräliitto, hallituksen jäsen 2015
Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö PSOAS, hallituksen jäsen 2012-2015
OYY: n hallituksen puheenjohtaja 2011
Oulun yliopisto, hallituksen jäsen 10–12/2013
Oulun yliopiston ylioppilaskunta OYY, edustajiston jäsen 2011–2013
OYY: n edustajistoryhmän ryhmänjohtaja (Tekniikan ja Talouden vaalirengas) 2012
Suomen arkkitehtiliitto SAFA, liittovaltuuston opiskelijajäsen 2012-2013
Tekniikan akateemiset TEK ry, valtuuston varajäsen 2012
Oulun arkkitehtikilta ry, puheenjohtaja 2010
SAFA, hallituksen opiskelijajäsen ja Arkkitehtien tasa-arvotyöryhmän jäsen 9/2010–2011
Oulun arkkitehtikilta ry, toimihenkilö 2008–2009

Aiempi työkokemus:

Tutkimusavustaja, Oulun yliopisto, arkkitehtuurin osasto
Sanomalehti Kaleva, Asuntopuntari-palstan kirjoittaja
Kemin kaupunki, kaavoitus
Arkkitehdit M3 Oy
Kemin Kaupunki, talonsuunnittelu

Minulle ovat tärkeimpiä seuraavat työ- ja luottamustehtävät:

Työ:

Tutkimusavustaja / Oulun yliopisto. Olin tutkimusavustajana Arkkitehtuurin tiedekunnassa kaupunkikehityshankkeissa vuosina 2013 ja 2014.

Luottamustehtävät:

– Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja 2011

Nykyiset luottamustehtävät:

-Kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu ja vihreän valtuustoryhmän puheenjohtaja.

– Kansanedustaja 17.4.2019 alkaen
– Olen toiminut eduskuntaryhmän puheenjohtajistossa koko vaalikauden,  4.6.2020-2.2.2021 välillä ryhmän puheenjohtajana ja muutoin toisena varapuheenjohtajana.
– Eduskuntakauden aikana olen toiminut useissa valiokunnissa, keskittyen eritoten ympäristöasioihin ja kestävän tulevaisuuden teemoihin. Koko vaalikauden ajan olen ollut liikenne- ja viestintävaliokunnan jäsen. Lisäksi olen tällä hetkellä ympäristövaliokunnassa, 16.11.2021 alkaen. Tätä ennen toimin maa- ja metsätalousvaliokunnassa, jossa olen nykyään varajäsen. Varajäsen olen myös hallintovaliokunnassa.
– Muina eduskuntatyön mukana tuomina vastuina olen toiminut koko vaalikauden Ylen hallintoneuvostossa sekä sen työvaliokunnassa. Lisäksi olen Neovan (ent. Vapo) hallintoneuvoston jäsen.
– Vaalikauden aikana olen osallistunut myös saamelaiskäräjälain uudistukseen, jota valmistelevan toimikunnan jäsenenä toimin. Olen myös tällä hetkellä saamelaisten totuus- ja sovintokomission parlamentaarisen seurantaryhmän jäsen.

Muita tehtäviä
– Minut valittiin tammikuussa 2022 historian ensimmäisissä aluevaaleissa  Pohjois-Pohjanmaan aluevaltuustoon.

Leena Piikivi, lääketieteen- ja kirurgian tohtori, Oulun kaupunginvaltuuston entinen puheenjohtaja,  kuoli Oulussa 9.4.2020 nopeasti edenneeseen syöpään. Piikivi oli syntynyt Oulussa 1.9.1945.

Leenan lapsuuden maisemat olivat Tuirassa. Hän opiskeli Tipalan tyttölyseossa, josta hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1965. Tipalan vuosina hän tapasi tulevan puolisonsa Ollin.  Lääketieteen opinnot hän aloitti  Turussa, valmistuen kandidaatiksi 1968. Leena jatkoi opintojaan Oulussa ja suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1972 ja  väitteli tohtoriksi 1989.

Lääkärin ammatin Leena Piikivi aloitti Oulu Osakeyhtiössä 70-luvun alussa, missä myös heräsi hänen kiinnostuksensa työterveyteen. Erikoistumisen aikana hän toimi työterveyslääkärinä  Valtion Rautateillä Oulussa vuoteen 1981. Hän työskenteli useissa eri toimissa Työterveyslaitoksella. Hän oli kirjoittajana lähes 50:ssä työterveyden tieteellisessä artikkelissa ja puhui useassa kymmenessä lääketieteen konferenssissa. Leena Piikivi oli Oulun kaupungin työterveys- ja opiskelijaterveydenhuollon ylilääkäri vuosikymmenen ajan, vuoteen 1996. Tämän jälkeen hän toimi johtavana lääkärinä useiden julkisten ja yksityisten työnantajien palveluksessa. Viimeisinä työvuosinaan hän halusi keskittyä jälleen ihmisten hoitamiseen ja palasi vastaanottotyöhön. Hän jäi eläkkeelle Kainuun työterveyden palveluksesta vuonna 2011; viimeisenä toimipaikkana Suomussalmi.     

Leena Piikivi oli ensimmäinen nainen Oulun kaupunginvaltuuston puheenjohtajana. Hän  toimi 25 vuotta aktiivisesti kunnallispolitiikassa Oulun kaupungin merkittävinä kasvun vuosina 1970 – 1990 -luvuilla. Puheenjohtajuuskausi vuosina 1993-1996 osui  laman keskelle, eivätkä nuo ajat olleet päättäjille helppoja. Piikivi pääsi hyödyntämään asiantuntemustaan myös useissa maakunnallisissa ja valtakunnallisissa luottamustehtävissä kuten Pohjois-Pohjanmaan maakuntahallituksessa, Suomen Kuntaliiton valtuustossa ja eri ministeriöiden työryhmissä. Leena Piikivi oli aktiivinen myös kansainvälisessä yhteistyössä. Suomen liityttyä Euroopan unioniin, hän osallistui mm. alueiden komitean toimintaan. Poliittisena päättäjänä  Piikivi oli jämäkkä, periaatteen ihminen ja asioihin perusteellisesti paneutuva. Hänet palkittiin Suomen kuntaliiton kultaisella kunniamerkillä vuonna 2001.

Leena oli kulttuurin suurkuluttaja. Hän nautti teatteritaiteesta niin Oulussa kuin pääkaupunkiseudulla ja ahmi useita kirjoja viikossa. Myös taidenäyttelyt olivat ohjelmassa hyvin usein.  Eläkevuosinaan Leena toteutti haaveensa kuvataiteen opinnoista ja suoritti kuvataiteen perus- ja aineopinnot Lapin yliopistossa.  Hän piti useita näyttelyitä Oulussa ja Suomussalmella. Taide, lääkärinä toimiminen ja yhteisten asioiden hoitaminen oli hänelle ominaista käytännön työtä. Erityisen läheinen hänelle oli Hyvän Mielen Talo ry, jossa hän toimi vapaa-ajalla ahkerasti mielenterveystyön edistämiseksi sekä käytännön toimissa ryhmäohjaajana että hallituksen puheenjohtajana vuosina 2000 -2013. 

Leena osasi kuunnella ja kohdata ihmisiä. Hänen kanssaan oli ilo keskustella ja puhe polveili laajasti  ajankohtaisasioista historiaan ja filosofiaan. Äly oli terävä ja näkökulma laaja. Asioita pehmensi naseva huumori ja nauru. Poliittisen uran jälkeen perheen merkitys korostui.  Leenan  toimintatapa oli rohkaista lapsia ja lapsenlapsia kokeilemaan uutta ja pohtia yhdessä opittuja ja koettuja asioita. Seitsemälle lapsenlapselle mummila oli aktiivinen paikka, jossa toimintaa aina riitti.

Nuorena Rita Dahlin unelma-ammatteja olivat oopperalaulaja, kirjailija ja professori. Hän päätyi toteuttamaan suuren osan haaveistaan. Nykyään Rita on laaja-alaisesti työskennellyt vapaa toimittaja, kirjailija, kääntäjä, runoilija, viestinnän ammattilainen, opettaja ja sopraano.

– Nyt opetan suomen kieltä Helsingin aikuislukiossa, vedän kirjoituskursseja viestinnän ammattilaisille ja käännän galicialaisen nuoren runon antologiaa.

Rita myös markkinoi kirjojaan podcastien avulla ja tekee toisinaan ohjelmia Ylen Moniääniseen Eurooppaan.

– Kirjoitan myös juttuja Kanavaan ja STT:lle sekä muille tilaaville tahoille.

Itsetunto kohdilleen

Viikonloppuaamuisin Rita herää kotonaan Vantaalla, keittää kupin kahvia, laittaa radion päälle ja asettuu työpöytänsä ääreen aloittaakseen hitaasti päivän työt. 

Rita kertoo olevansa intohimoinen kirjoittaja, joka on tottunut tekemään töitä yksin, mutta myös tiimissä.

– Kotona minulla saattaa olla televisiosta Yle auki, politiikkaradio päällä ja kirjoitustyö täydessä vauhdissa.

Aloittelevaa toimittajaa Ritaa kehottaa perehtymään muutamaan erikoisalaan.

– Se tekee toimittajabrändin luomisesta helpompaa. Suosittelen myös hankkimaan päivätyön free-töiden ohelle. Minä opetan arkisin suomea ja teen muita töitä viikonloppuisin. Omien projektien toteuttamisesta voi nauttia enemmän, kun elintaso on turvattu.

Usean ammatin ja aihealueen parissa työskenteleminen vaatii hyvää itsetuntoa. Rita kertoo saaneensa voimaa moniammatilliseen tekemiseen omasta itsestään.

– Itsenäisyys ja omavaraisuus ovat määrittäviä piirteitäni. Minua ei juuri lapsuudenkodissani kannustettu, mutta olen saanut voimaa omista haaveistani ja niiden päämäärätietoisesta ja pitkäjänteisestä toteuttamisesta. En ole koskaan jaksanut kuunnella muiden lannistavia mielipiteitä.

Suuri humanisti

Ritan äiti teki uransa Ilmatieteen laitoksen puhelinvaihteessa ja isä toimi rakennusalan yrittäjänä. Rita oli luokkansa priimus viidenneltä luokalta lukion viimeiselle luokalle asti. Vaikka Ritaa ei kotona osattu tukea, hänen äitinsä ymmärsi tytön lahjakkuuden, ja toivoi hänestä suurlähettilästä. Rita halusi kuitenkin käyttää yhteiskuntatieteellisiä opintojaan aivan muihin tarkoituksiin.

– Halusin tehdä syväsuuntaisia tietokirjoja hyvin laajalla aiheskaalalla. 

Opettajilla olikin valtava rooli lahjakkaan ihmisen kannustamisessa.

– Kirjoitin esseen Andrei Saharovista. Historianopettajani Reino Nousiainen huomautti myöhemmin äidilleni, että teidän Rita on suuri humanisti! 

Ritalle kirjoittaminen ja lukeminen oli vakavaa ja päämäärätietoista jo 11-vuotiaasta lähtien. 

– Perustin oman yliopistoni ja luin paljon yli pakollisen oppimäärän. 

Lisäksi hän kävi Radion lapsikuorossa, soitti viulua ja pelasi jalkapalloa. Musiikinopettaja Leena Sinisalo uskoi, että Ritasta tulisi ammattimuusikko.

Erityisesti 9. luokan äidinkielenopettaja Eva Havo (entinen Rentola) rohkaisi Ritaa tekemään kokeiluja kielellä.  Yläasteen lopussa ja lukioikäisenä Rita menestyi jo useissa valtakunnallisissa ja maakunnallisissa kirjoituskilpailuissa. Rita sijoittui muun muassa Kadettikunnan Naiset ja maanpuolustus -aiheisessa kirjoituskilpailussa toiseksi ja Keski-Uusimaan kirjoituskilpailussa palkintosijoille runoilija Pentti Saaritsan haastattelulla.

Ei mikään urahirviö

Koska Rita oli kiinnostunut kaikesta, hän opiskeli Helsingin yliopistossa sekä valtiotieteitä että kirjallisuustiedettä ja musiikkia. Sivuaineiden kirjo oli laaja: opintoihin kuuluivat naistutkimus ja viestintä laajoina sivuaineina, lisäksi EU-ranskan perusopinnot, sosiologiaa, teoreettista filosofiaa, johtamista ja kansantaloustiedettä. Harjoittelunsa Rita teki ulkoministeriön kulttuuriyksikössä, jossa hän vastasi ulkomaisten vieraiden vierailujen suunnittelusta ja toteutuksesta.

– En ole kuitenkaan mikään urahirviö, en ole juuri tehnyt suuria ja tavoitteellisia suunnitelmia. Olen vain mennyt omien lahjakkuuksieni perässä. 

Tutkivana toimittajana ja seitsemän kielen kielitaidoilla Rita on perehtynyt todella moniin eri aihealueisiin. 

Opiskeluaikoina Rita siirtyi kirjoittamaan HYY:n vihreiden lehtiin, Valtiotieteilijään ja Minervan pöllöön. Ensimmäisen rahapalkkionsa hän sai tehtyään laajan ensimmäisen keskiaukeaman lehtijutun Metro-lehteen vuonna 1998. Juttu käsitteli Turun runokoulukuntaa. 

– Aluksi toimituspäällikkö otti yhteyttä jutun lähettämisen jälkeen ja totesi, että juttu oli liian esseemäinen. Viilaamisen jälkeen se julkaistiin suurena keskiaukeaman juttuna.

Ritan kriitikon ura alkoi 20–vuotiaana, kun hän kuuli K. D. Langin keikasta Berliinissä.

– Halusin ehdottomasti päästä sinne. Olin silloin parikymppinen. Otin yhteyttä Rumbaan ja tarjosin heille kritiikkiä keikasta.

Lehti osti jutun, ja Rita pääsi Berliiniin. Siitä alkoi Ritan ura lehden kriitikkona. Hän arvosteli lähinnä levyjä. Palkkioksi levykritiikeistä tarjottiin levyjä ja kirjakritiikeistä kirjoja. Se sopi hyvin nuorelle toimittajanalulle.

Kriitikkona Rita on myöhemmin kirjoittanut elokuvista, klassisesta musiikista, teatterista ja erityisestä rakkaudestaan, runoudesta. Hän kirjoitti parin vuoden ajan pitkiä ja perusteellisia runokritiikkejä muun muassa Bokus-kirjakaupan sivuille.

Kun tietokirjailijan ura viimein alkoi, Rita kirjoitti laajalla aiheskaalalla, esimerkiksi viidestä eri maasta ja kulttuurista, Suomen kaivoksista ja kaivospolitiikasta, maahanmuutosta ja sananvapaudesta.

Kulttuurilehtiä talkootyönä

Kun Rita vuonna 2001 valmistui valtiotieteen maisteriksi, hän matkusti Portugaliin.

– Olin Suomessa hakenut toimittajan ja tiedottajan töihin ja päässyt haastatteluihin, mutta en ollut tarpeeksi motivoitunut. Pelkäsin, ettei kirjallisuustieteen graduni valmistuisi töiden ohella. 

Rita lähti Lissabonin yliopistoon opiskelemaan portugalin kieltä ja kulttuuria vuodeksi, tulevaa runoilija Fernando Pessoaa käsittelevää pro graduaan varten. Hän Palasi Lissaboniin vielä kolmelle kesäkurssille ja suoritti virallisen kielitutkinnon  vuonna 2004.

Portugalissa asuessaan Rita toimi vuosina 2001–2002 Tuli ja Savu -runolehden päätoimittajana yhdessä kirjallisuudentutkija Janna Kantolan kanssa. Työt ja neuvottelut hoidettiin sähköpostitse. Lehti oli juuri perustettu ja päätoimittajat pääsivät suunnittelemaan ulkoasua. Rita aloitti myös oman pakinapalstan Rita Rodriquez -nimimerkillä. Lehdessä julkaistiin kotimaista ja käännösrunoutta sekä poikkitaiteellisia juttuja esimerkiksi sarjakuvista.

– Julkaisin samaan aikaan viisitoista kirjallisuusaiheista artikkelia Suomen Kuvalehdessä. 

Seuraavaksi Ritaa pyydettiin Kerberos-nimisen lehden päätoimittajaksi. Rita kieltäytyi, sillä hän halusi perustaa oman kulttuurialan lehden. Kulttuurilehti Neliön ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 2003. Ulkoasun ja lehden kotisivut suunnitteli sarjakuvataiteilija Terhi Ekebom, joka oli Ritan ystävä jo ensimmäiseltä koululuokalta. 

– Uskoimme Terhin kanssa, että poikkitaiteellisia kulttuurialan lehtiä tarvitaan aina lisää.

Neliön ensimmäinen numero käsitteli elokuvaa, runoilijoita ja sarjakuvataiteilijoita sekä erilaisia underground-liikkeitä. Seuraava numero omistettiin Portugalille, numero sisälsi sarjakuvia, henkilökuvia, elokuva-arvosteluja, kolumneja ja runokäännöksiä. Neliö ilmestyi vain kaksi kertaa. Rita kuvaa pienten kulttuurilehtien luotsaamista talkootyöksi. Neliöön hän sijoitti satoja euroja omia rahojaan. 

– Tärkeintä kuitenkin oli, että sain työskennellä oman intohimoni parissa. 

Nyt hän sanoo laittaneensa kirjallisille talkootöille lopullisesti pisteen. 

– Voin mennä päätoimittajaksi kaupalliseen lehteen tai kunnianhimoiseen yhteiskunnalliseen tai kulttuurilehteen, mutta vain jos työstä maksetaan reilu palkka.

Näinä vuosina hän käynnisti myös tulevia monivuotisia kirjallisia projekteja, kuten Jyrki Pellisen muotokuvan ja portugalilaisen nykyrunouden antologian kääntämisen. Hän teki rinnan toimittajan töitä ja kirjallisia projektejaan.

– Vuosikymmenen lopulla toteutin myös tutkimusraportin intranet-palveluiden käytöstä Helsingin kauppakorkeakoululle ja Soneralle.

Vakava toimittaja

Ritan oma ensimmäinen runokokoelma Kun luulet olevasi yksin julkaistiin vuonna 2004. Rita oli palannut Suomeen ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 2008 aiheenaan Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä.

Samaan aikaan hän toimi jatkuvasti vapaana toimittajana. Tähän päivään mennessä Rita on julkaissut kymmenissä lehdissä satoja juttuja. Joukossa on kaikenlaisia lehtiä päivä- ja erikoislehdistä aikakaus- ja ammattilehtiin sekä hengellisiin lehtiin.

Rita kirjoitti kulttuurista ja kirjallisuudesta, mutta myös yhteiskunnallisista asioista ja politiikasta.

– Freelancerina olin yleis- ja erikoisjournalisti, joka perehtyi tarvittaessa vaikka mihin täysin uusiin, haasteellisiin ja ei välttämättä entuudestaan tuttuihin aihepiireihin.

Rita kuvailee itseään toimittajana vakavaksi, hän ei ole kirjoittanut hömppää tai päivälehtijulkkisten henkilökuvia.

– En ole koskaan kiinnostunut kevyestä journalismista. Muutaman jutun muistan tehneeni Hymy- ja Se! -lehtiin. Mutta nekin jutut käsittelivät aika vakavia aiheita.

– Journalisti sai kuitenkin unohtaa unelmat puhtaasta journalismista. Tein kaikenlaista viestintää ja pr-työtä.

Jonkin aikaa Rita toimi viestintätoimiston tiedottaja-toimittajana ja vastasi lääkäreille suunnatusta ammattilehdestä sekä autoalan tiedotteista. Rita työskenteli myös Perhemedioiden julkaisemassa yrittäjälehdessä.

– Mediayrityksissä huomasin, että erityisesti vapaisiin toimittajiin kohdistui paljon hyväksikäyttöä. Toimittajilla teetettiin työtä alipalkalla, urakkana. Vasta myöhemmin kuulin, että Perhemedioiden toimitusjohtaja oli tuomittu useista törkeistä petoksista. Myös minulle jäi palkkasaatavia.

Joihinkin mahdollisuuksiin Rita jätti tarttumatta. 

Hymyn silloinen päätoimittaja Esko Tulusto olisi halunnut Ritasta  Pentti Saarikosken tyylisen räksyttäjäkolumnistin. 

– Jälkeen päin ajatellen olisin hyvin voinut räksyttää monista ympärilläni huomaamistani yhteiskunnallisista epäkohdista. 

Rita kävi myös Ylen Ikoni & Indeksi-ohjelman tuottajien jututettavana. 

– He kysyivät, haluaisinko ryhtyä ohjelman juontoankkuriksi, mihin vastasin kai jotakin, joka sai heidät arvelemaan, että se vaarantaisi korkeakirjallisen imagoni. 

Alibudjetoitu elämä

– Mitä kauemmin olen työskennellyt freenä, sitä enemmän arvostan taloudellista turvaa, Rita toteaa.

– Vaikka koulutukseni antaisi minulle mahdollisuudet parempaan toimeentuloon, olen vapaana toimittajana ja apurahan saajana elänyt monesti köyhyysrajalla. 

Rita on pohtinut paljon sitä, millä tavoin hänen lapsuudenperheensä vaatimattomuutta korostanut malli on vaikuttanut hänen elämäänsä. Nuorena toimittajana Rita kokee alihinnoitelleensa itsensä.

– Alibudjetoin elämääni. Kokonaisvaltaista rahoitusta olisi pitänyt vain hakea sitkeästi monesta paikasta. En myöskään enää kääntäisi yksittäisiä runoja ilmaiseksi. Päivätöissä käyvät runoilijat, ja muutkin, voivat hyvin maksaa käännöstyöstä. Käännöstyö on ammattilaisuutta vaativaa työtä, jota ei pidä joutua tekemään ilmaiseksi.

Rita uskoo, että taipumus alihinnoitteluun oli yleistä naisten keskuudessa. Hän on huomannut, että naisilla on turhan usein tapana vaatia itseltään liikaa ja pyytää liian pieniä palkkioita.

– Toisaalta juttupaikoilla on nykyäänkin yhä matalammat hinnat, joista ei ole neuvottelumahdollisuutta. 

Vuoden 2008 talouslaman myötä Ritan toimittajantyöt hiipuivat. 

– Journalismista tuli enemmänkin harrastus. 

Rita kieltäytyi allekirjoittamasta Sanoman uutta työsopimusta tekijänoikeuksien luovuttamisesta ja osallistui mielenosoitukseen.

– Tuntui huolestuttavalta, että freelancereillä ei ollut mitään neuvotteluasemaa. Onneksi oma toimeentuloni oli aina muodostunut sekä apurahoista että juttupalkkioista ja palkoista, niinpä siirryin vain työskentelemään kirjallisuuden puolelle.

Tähän vuoteen mennessä Rita on saanut enemmän apurahoja kuin hänellä on ikävuosia. Tiukka työtahti näkyy tuotannossa. Hän on julkaissut 20 kirjaa, neljä käännöstyötä, yli 300 yksittäisen runon käännöstä ja kaksi toimitettua teosta. 

– Tietokirjan kirjoittaminen on hyvin syväsuuntaista ja kielitaitoa vaativaa tiedonhankintaa. Yhden kirjan kirjoittamiseen voi mennä vuosia. Tietokirjailijan ammatti ei siis ole turhaan monen toimittajan vuosien mittainen haave.

Hiljaiset vuodet

Vuosina 2006–2009 Rita toimi Suomen PEN -järjestön varapuheenjohtajana, naiskirjailijakomitean vetäjänä ja Keski-Aasia-naiskirjailijatoiminnan koordinaattorina. Lähtö yhdistyksestä oli Ritan mukaan katastrofaalinen. Vuonna 2009 Rita oli aikonut asettua puheenjohtajaehdokkaaksi. 

– Minua mustamaalattiin julkisesti Demarin kirjoituksessa ja PEN-järjestön kokouskutsussa. Järjestön vuosikokous oli elämäni traumaattisin tapahtuma. Asiasta voi lukea lisää Suomettunut sananvapaus -kirjastani.

– Olin järjestön aikaisilla teoillani syyllistynyt vain järjestön toiminnan huomattavaan tehostamiseen ja suuren Keski-Aasia-työn tekemiseen. Hankin eri lähteistä kokoukselle 50 000 euron rahoituksen. Hoidin yksin mediasuhteet ja pr:n. Kokous poiki kaksi antologiaa, joista toisen toimitin ja toiselle hankin rahoituksen. Tuolloista vaatimattomuuttani en ottanut näistä mitään kunniaa itselleni. 

Jätettyään järjestön Rita jatkoi kansainvälistä yhteistyötä brasilialaisten ja portugalilaisten runoilijoiden kanssa ja aloitti kirjaprojektin yhdessä afrikkalaistaustaisten kirjailijoiden kanssa.

– Toimittajan työt olivat muuttuneet niin mahdottomiksi, että en ollut enää varma, palaisinko niiden pariin enää koskaan. Maailmassa on parhaiten tilaa mediaani-ihmisille, joihin en ole koskaan kuulunut.

Rita oli alkanut unelmoida turvallisista, mahdollisimman tavallisista päivätöistä, joiden ohella hän voisi toteuttaa itseään.

Hän halusi tehdä töitä, joista saisi säännöllisen tulon, eläketurvan ja sairausvakuutuksen. Vuosina 2013–2015 Rita alkoi hakea uutta suuntaa. Päivisin hän teki omiin aloihinsa liittymättömiä töitä, iltaisin hän opiskeli Metropoliassa, Sibelius-Akatemiassa ja Haaga-Helia-ammattikorkeakoulussa.

– Opiskeleminen oli ihanaa. Opiskelin kaikkea mikä minua kiinnosti, radio- ja tv-työtä, käsikirjoittamista, länsimaisen taidemusiikin historiaa, devisingia ja elokuvan historiaa.

– Sen jälkeen työskentelin puoli vuotta Suomen UN Womenillä viestinnän asiantuntijana.

Rita vastasi lehden toimittamisesta ja suunnitteli viestinnällisiä teki käännöksiä, sisältöjä sekä tapahtumia.

Laajan työnkuvan ihminen

Toukokuussa 2018 Rita valmistui medianomiksi. Opintojensa aikana hän kehitti vaikuttavan kirjoittamisen koulutuksen. Moni oli vuosien varrella kehottanut Ritaa opettamaan kirjoittamista, ja lopulta ajatus hautui kymmeneksi viestinnän, journalismin ja kirjoittamisen koulutustuotteeksi, sisällöntuotannoksi ja muiksi asiantuntijatuotteiksi. 

– Pidän kirjoittamisen koulutuksia yrityksissä, vapaan sivistystyön oppilaitoksissa sekä opetan yliopistotason luovaa kirjoittamista. Opetan lehtikirjoittamista, narratiivista kirjoittamista, tutkivaa kirjoittamista, pr-pajoja, blogipajoja sekä kriisi- ja muutosviestintää. 

– Olen vihdoin tuotteistanut vuosikymmenten osaamiseni.

Tänä vuonna Rita valmistui opettajaksi Haaga-Helia-ammattikorkeakoulusta ja opiskeli Markkinointi-instituutissa viestinnän asiantuntijaksi.

Lokakuussa Rita päätti myös Suomi toisena kielenä -perusopintonsa ja jatkaa nyt aineopintoja Jyväskylän yliopistossa. Hän opettaa tammikuusta 2020 lähtien suomea maahanmuuttajille koulutuskeskus Careeriassa ja toteuttaa yrittäjänä kurssejaan.

– En kuitenkaan voisi koskaan olla pelkästään opettaja, tarvitsen paljon laajemman työnkuvan. Erilaiset urapolut palvelevat toisiaan ja omaa monifasettisuuttani. Haluan, että kaikki mahdolliset puoleni näkyvät työssäni ja tekemisissäni. Haluan jättää työlläni pysyvän jäljen maailmaan.

Kirjoitin ensimmäisen kokopitkän näytelmäni Lontoossa vuonna 2005, jolloin olin 27-vuotias. Kirjoitus syntyi hyvin nopeasti ja uskomattoman paineen alaisuudessa. Työryhmästä oli jättäytynyt henkilöitä pois, joiden kanssa esitystä oli yhdessä rakennettu ja yhteistyökumppani Suomessa vetäytyi kokonaan hankkeesta, vieden esitystilan myös mennessään. Koko projekti näytti tuhoon tuomitulta. Vasta silloin sisältäni nousi voima ja vahvuus, jota olen ihaillut, vihannut ja rakastanut niistä päivistä lähtien. Esitys toteutettiin. Kirjoitin uuden näytelmän viikossa kasaan, puhuin jäljellä olevat työryhmän jäsenet (kaikki naisia) ympäri, uhkasin yhteistyökumppania (keski-ikäisistä miehistä koostuvaa teatteririnkiä) oikeudenkäynnillä, markkinoin hymyssä suin näytelmää Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä ja heittäydyin pääroolin vietäväksi kaikilla mahdollisilla tavoilla. Näytelmän teemana toimi modernisoitu Kalevala ja Ainon riipaiseva tarina ulkosuomalaisella höysteellä rikastettuna. Vaikka esityskauden jälkeen vannoin, etten ikinä enää olisi mukana näin äärettömän rankassa ja henkisesti väsyttävässä projektissa, tähän päivään mennessä omien esitysteni saldo hipoo jo sataa.

Tyttö josta piti tulla psykologi

Seitsemäntoistavuotiaaksi saakka tiesin, että minusta tulee psykologi. Äitini oli gradua vaille valmis psykologi, mutta elämäntilanteet ja isoveljieni syntymät 70-luvun alkupuolella johdattivat hänet työskentelyyn lasten parissa ja valmistuminen yliopistosta näin ollen jäi. Minulle oli lapsena kaksi täysin selvää asiaa: lähtisin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi lukioikäisenä, kuten kummatkin veljeni olivat tehneet ja minusta tulisi psykologi. Ensimmäinen toive toteutui, mutta jälkimmäinen ei, sillä vaihto-oppilasvuosi muutti koko elämäni suunnan kertaheitolla. Liityin amerikkalaisessa koulussa teatterikerhoon ja kouluvuoden päätteeksi otin osaa talent-kilpailuun, jossa esitin seitsemän minuutin monologin Anne Frankin elämästä. Kaikki muut osallistujat saivat toteuttaa vain kolmen minuutin esityksen, mutta minä sain luvan tehdä kokopitkän monologin. Muistan edelleenkin ihanan kannustavan teatteriopettajani sanat, jotka hän lausui nähtyään monologini ensimmäisen kerran harjoituksissa: ”Kati, sinusta voi tulla yhtä iso tähti kuin Ingrid Bergman, jos vain niin haluat”. Näiden sanojen siivittämänä palasin takaisin Suomeen, menin mukaan paikalliseen teatteritoimintaan ja tunsin vihdoin olevani elossa.

Vaikka ihmisenä olin edelleen ujo ja varautunut, lavalla olin elementissäni ja rakastin jokaista hahmoa ja repliikkiä kuin ne olisi veistetty omasta sielustani. Tosin pieteetti, jolla suhtauduin näyttelemiseen, kirvoitti erään näytelmän ohjaajan tuopin äärellä myös toteamaan näin: ”Sä oot aivan liian älykäs näyttelijäksi”. Jollain tavalla ymmärsin tämän lauseen merkityksen, vaikka vasta tulevat kokemukset opettivat, ettei näyttelijäntyö pohjimmiltaan ollut taustatyön tekemistä ja sen todeksi muuttamista, vaan ihmisenä mahdollisimman auki olemista ja kykeneväisyyttä siirtyä sulavasti tunnetilasta toiseen. Teatteri-innostuksestani huolimatta hain kuitenkin ylioppilaskirjoitusten jälkeen opiskelemaan psykologiaa. Kohtalon ironiaa on se, että pääsy yliopistoon jäi vain yhden pisteen päähän. Sinä samana keväänä en myöskään päässyt Teatterikorkeakouluun. Vuotta myöhemmin tosin ampaisin itseni Varsinais-Suomen kansanopiston Musiikkiteatterilinjalta suoraan teatterikouluun Lontooseen.

Lontoon sykkeessä