Marie Johansdotter Berg, känd under sin pseudonym Pali-Maja, föddes den 10 december 1784 i Pali, en gårdsgrupp vid Österlandsvägen i Pörtom. Hennes far, Johan Hansson Uppgård, hade flyttat till Pörtom från Pjelax i Närpes, sedan han gift sig med Maria Greta Uppgård och därmed blivit ägare till hälften av ett hemman med namnet Uppgård. Då hemmanet skiftades fick familjen flytta till en äng med namnet Pala eller Pali, ett namn som lever kvar ännu i vår tid. Familjen hade 14 barn, varav 9 klarade sig till vuxen ålder. Isak Smeds berättar om familjen i den diktbok som publicerades år 1882: ”Alla barnen var utrustade med klokt huvud och lyckliga anlag att lära allt vad som föll dem i hågen.”

Hon avled den 11 oktober 1867 i Närpes. Hon var på sin tid den mest produktiva kvinnliga  poeten i vårt land.

På sin tid var hon en av de mest aktade personerna i Närpesnejden. År 1882 publicerades en bok innehållande de dikter som återfunnits och i förordet till denna skriver lektor Isak Smeds från Petalax: ”Den skaldinna, vars visor otvivelaktigt allmännast sjungas över hela Österbotten och vilken jag i barndomen i min hembygd hört med så stor beundrad och aktning omtalas.”

Pali-Maj måste nog ha varit väldigt begåvad, för redan som 18-åring blev hon ”skolmästarinna” och i den rollen handhade hon undervisningen av barn i många byar i Närpes. Redan som 18-åring började hon skriva dikter. Som 20-åring besökte hon Stockholm, en resa som gick med båt från Närpes. Hennes medresenärer lär ha betecknat henne som en ”sångfågel”.

År 1814 födde hon en son vars far var Mats Matsson Snickars från Norrnäs i Närpes. På den tiden var utomäktenskapliga förbindelser både skamliga och olagliga. Hon fick sota för detta ”brott” med böter, men värre var att hon fick lida för sitt skamfilade anseende resten av sitt liv.

35 år gammal gifte hon sig med smeden Matts Mattsson Berg från Rangsby, och flyttade då till denna by, där hon livnärde sig som småskolelärare och poet fram till sin död. I äktenskapet fick hon fyra barn. Maken var enligt vad det berättas alkoholiserad, vilket sannolikt är orsaken denna Pali-Majas dikt, den första dikten någonsin i Finland som talar om alkoholens negativa sidor:

…

Tänk, vad hustru, barn få lida

för ditt rus,

I ditt hus

med mång’ tårar kvida,

tänka så: nu kommer svinet

som ett as

rys och fas’,

ragland’ av brännvinet.                                                                                                                                                                             

Sitt fjärde barn i äktenskapet födde hon 40 år gammal, en dotter med namnet Clara Johanna. Maken dog år 1847. Trots att hon var en väldigt produktiv poet upp i hög ålder gav denna verksamhet just inga inkomster. Efter makens död levde hon på socknens välgörenhet och hon bodde i ett rum i sin mågs smedja. Det berättas att hon var tvungen att bränna en del av sina dikter en kall vinter för att få litet värme. En stor del, kanske den största delen, av hennes dikter är förlorade.

Men ett femtiotal finns bevarade. Många av dessa är dystra och beskriver plötsliga olyckor och dödsfall. Men det finns många mera optimistiska dikter, som t.ex. ”Kärleksvisa” och ”Tankar om äktenskapet”.

Känd är också en annan ”fyllerivisa” omfattande ett tjugotal verser. Här är två verser av denna visa:

En ny visa vill jag sjunga. 

kom och hör, 

ni som bör. 

gamla med de unga. 

som sig vant begären följa 

Denna sång, 

fast ej lång, 

skall ej er levnad dölja.

När som sabbaten inträder, 

står du opp 

i fullt lopp, 

hastigt dig påkläder 

och till krogen sedan skyndar 

strax därpå 

rus att få. 

Ack. vad du då syndar! 

En tragisk visa, och mera tragiskt är det att denna visa sannolikt beskrev hennes eget äktenskap. Tor Krook kommenterat denna dikt i tidningen Svenska skyddskåristen år 1925: ”Den ger oss icke heller bara en inblick i Pali-Majas religiöst och moraliskt betonade syn på livet. Den ger oss en inblick i hennes eget olyckliga äktenskap. Den »fyllhund» hon här tecknar är ingen annan än hennes man. Därför är han så verklighetstrogen, att vi i visan kunna se honom, sedan han supit upp sin arbetsförtjänst på bykrogen, komma hem raglande av brännvin, med kläderna hängande i trasor, för att arg och hungrig skälla på hustrun och dänga henne och barnen, när hon icke har någon mat att sätta fram. En lindring i eländet blev det visserligen, sedan mannen en tredjedag jul blivit ihjälslagen under ett slagsmål. Men fattigdomen fortbestod dock, då hon med den knappa skolmästarlönen hade att försörja sig och de fem barnen.

När jag skriver detta om Pali-Majas olyckliga äktenskap, gå mina tankar till hembygden och de manga där, vilkas livslycka även i våra dagar ödelagts av samma fiende. Jag tänker på alla de tårar, som allt fortfarande gjutas i många hem på grund av brännvinets förbannelse.”

Tre av Pali-Majas sånger publicerades i dagstidningen Ilmarinen, som utkom i Vasa och var föregångare till Vasabladet år 1851. Pali-Maja hade tydligen överlämnat ett stort antal dikter till tidningen, men sedan kom branden och allt förstördes. I nummer 30 av denna tidning presenterades Pali-Maja som ”En skaldinna från Nerpes” med denna text, åtföljd av dikten ”Vårsång”. I artikeln berättas också om hennes syskon, av vilka många gjorde framgångsrikt yrkesliv som urmarkare eller smeder.

Så här skrev Ilmarinen om Pali-Maja:

”En skaldinna i Nerpes.

Men för det tredje eger ock hvarje socken sina sånger, som äro diktade af i socknen lefvande skalder och skaldinnor, och ofta vända sig kring intressen och händelser, som dersammastädes hafva sin lokal. En af de rikaste socknar i detta hänseende är utan tvifvel Wöro socken, och Ilmarinen skall framdeles taga sig friheten meddela några af der diktade qväden, som framför andra socknar synas utmärka sig genom sin friska humor och sitt naiva behag.

Och följer den första versen av den dikt som publicerades i tidningen, den 16 april 1851:

Vårsång.

Prisom nu Gud med hjerta, mun och tunga, 

levom, upphöjom Hans heliga namn, 

Nu blir den tid, då tusen foglar sjunga, 

Örter och blommor så skönt alstras fram. 

Jorden nu grönskar, och löfven utspricka, 

Alla insekter snart blifva så qvicka, 

Strömmar och sjöar gladt gifva sitt gny, — 

Hela naturen snart blifver helt ny.

Dikten ”Vasa Brand” skrev hon för att trösta alla de som blivit hemlösa på grund av den hemska branden i augusti år 1852. Enligt henne var branden Guds straff  för människornas synder – och många av hennes samtida, inklusive prästerskapet, var nog av samma åsikt. Pali-Maja var djupt medveten om det syndiga liv som fördes i Vasa före branden. Nöjeslivet blomstrade,  krogarna var många, danser ordnades en efter annan, resande teatersällskap förnöjde stadsborna.

Här är de två första verserna av Pali-Majas dikt om Vasa brand:

Min Gud, min gud, all godhetskälla

Låt mina suckar för dig gälla,

Dem jag frambär i Jesu namn!

O, Helge Ande, för mig be´,

Så vinner jag bönhörelse.

Jab beder för de usla, arma

I nyss förbrända Wasa stad. 

O, Fader, nådigt dig förbarma,

gör dessa sorgsna åter glad!

Din godhets källa flödar än

Af nåde ifrån himmelen.

Som ovan redan antyddes var Pali-Majas sista år dystra. Hennes livsverk som lärare var avslutat, det orkade hon inte mera med. Hon bodde i ett sidorum i mågens smedja. Hon fick litet spannmål av kommunen.

År 1882 utgavs en bok ”Folkdikter af Maria Berg eller Pali-Maja” redigerad av Isak Smeds, som benämns som student, och  D:r Oskar Rancken. Pörtom Hembygdsförening gav ut en kompletterad nyutgåva år 1983. Denna redigerades av rektor Trygve Erikson.

Pörtom Hembygdsförening reste en minnessten över Pali-Maja den 5 juli 1970 intill Österlandsvägen vid Pali-gårdarna. Eino Ketola, Pörtoms långvariga lärare, höll minnestalet, Eino Ketola var hembygdsföreningens ordförande vid denna tid. Pörtoms blandade kör under ledning av Ingrid Hagman sjöng. Vad de sjöng finns det inte uppgifter om, men man kan förmoda att visan ”När solen tänder sina strålar” stod på programmet. Denna visa troligen skriven av Pali-Maja går under namnet ”Pörtomsången”:

När solen tänder sina strålar

med kärlek tänker jag på dig

När aftonglansen himlen målar

  Min tanke då är kvar hos dig.

Minnesbilderna av Maria Sofia Pettersson

En stor hägg som alltid blommade och doftade rikligt på försommaren, några pilträd, fanns där längs vägen. Närmare husgrunden stod två äppelträd, det ena blommade mycket rikligt en del vårar, mot grannen fanns syrener. Häggen förekommer inte här i byn, undrar var Maria har burit den ifrån. Säkert har där funnits en väl skött trädgård, där byns metare har så länge jag minns plockat daggmask.  

Denna bild av Maria Sofia Petterssons trädgård, eller vad som återstod av den femtiotvå år efter hennes död, nedtecknades 1979 av en sentida släkting. [1]

Vem var Maria, min farfars mor? I Hardom by var hon på sin tid av allt att döma en någorlunda respekterad person. Hennes sonson använde ofta uttrycket ”clever” om henne, i andemeningen att ”hon var den fiffigaste av oss alla”. Han skämtade också med att säga att hon var av så ”segt virke” att hon, ifall hon inte i slutskedet av sitt liv hade brutit benet och blivit sängliggande, ”hade levat än i dag”!

För eftervärlden har hon efterlämnat bara några få konkreta spår. Det finns ett fotografi med henne själv tillsammans med barnbarnet Björn, en egenhändigt handskriven födelsedagsdikt till hans treårsdag och ett exemplar av H.C. Andersens sagor och berättelser som hon ägt (utg. 1877 i Stockholm) som hon ägt. Födelsedagsdikten till sonsonen lyder:

Biörn gratuleras på sin födelsedag.

du lilla biörn, var morgon stund
du ilar mig till möte.
och i nattens ina blund
jag bär dig i mitt sköte.
och varie dag då iuset gryr
då blir för mig ett nytt bestyr
att efter biörnen leta.
och ofta biörnen är förtreta.
men var enda farmor skall förstå
att kärlek öfva till sina små
som allting skall förlåta.
af farmor.

Av födelsedagsdikten att döma ägde hon en litterär ådra. Hon var troligen också insatt i kristendomsläran. Luthers lilla Katekes var henne välbekant, och 1857 admitterades hon att begå H. Heliga Nattvard. Därefter deltog hon, så länge hon var ogift, regelbundet i nattvardsgången. [2]

Maria Pettersson har, tack vare sin ”klokskap”, kvarlämnat ett litet litterärt minne genom författaren Josefina Bengts, som själv bodde i Hardom, en nära granne till Maria. I sin halvfiktiva verklighetsbaserade bygderoman ”Fäderna” skildrar Josefina Bengts en biskopsvisitation i Pernå kyrka, där byborna på sedvanligt sätt satte på sina givna bänkar. Vi läser om hur ”Petterssons Mari Sofi”, satte sig, eller uppmanades av Hardomborna att sätta sig längst in mot mittgången, så att biskopen lätt skulle kunna ställa sina besvärliga teologiska frågor just till henne. [3]  Men om biskopen verkligen vände sig till henne med sina frågor får tyvärr vi inte veta.

Hon har för de nulevande släktingarna förblivit en avlägsen person. Här gör jag därför ett försök att lyfta fram henne ur glömskans skrymslen. När jag började nysta upp hennes livsöde var det främst arkiv- och litteraturkällor jag hade att tillgå.

En bonde- och sjöfararsläkt

Maria Sofia Johansdotter Pettersson föddes 1842 på bondehemmanet Yrjas Backas i Haddom by i Pernå, några kilometer norr om Lovisa stad. Föräldrar var bonden på Yrjas Johan Johansson och Engla, f. Lindfors. Hustrun kom från ett linvävartorp vid Lurens hemman i grannbyn Hardom. I familjen fanns åtta barn, av vilka Maria var nästäldst. [4]

I byarna Hardom och Haddom, liksom i hela Pernå socken, fanns redan vi denna tid flera stora hemman och herrgårdar. Lurens utvecklades fr.o.m. 1840-talet till en mindre herrgård. Den gamla landsbygdsmiljön satte säkert sin prägel på Maria. Hon bodde på hemgården i Haddom ända till 1864 då hon gifte sig. Hennes yngre bror Johan övertog senare hemmanet. [5]

Hon gifte sig 1864 med den 29 år äldre Emanuel Pettersson från Röfvars hemman i Hardom. Emanuel hade gått till sjöss tidigt, troligen senast 1837. [6]

Hon visste säkert vad hon gav sig in på då hon gifte sig med en inbiten sjöbjörn av Emanuels kaliber. I släkten fanns nämligen många sjöfarare. Hennes bror och morbror var sjömän. Hennes morfars bror Jacob Lindfors, bosatt i Lovisa, var kofferdikapten och mångårig befälhavare på fregatten Toiwo. På 1830- och 40-talen förde Lindfors sitt fartyg bl.a. till Spanien för att lasta salt för hemmamarknaden. På nerresan förde fartyget trävirke. [7]

Bland kapten Jacob Lindfors barn, vilka alltså var kusiner till Marias mor, märks löjtnant Henrik Lindfors som kom att överta och bosätta sig på Lurens gård, generalmajoren och industrimannen Julius Lindfors, adlad af Lindfors, bosatt i Helsingfors, och kofferdikapten Adolf Fredrik Lindfors, sedan 1828 bosatt i Lovisa. Denna kapten Adolf Fredrik Lindfors var från 1859 engagerad som styrman och befälhavare vid Rysk-Amerikanska Kompaniets fartyg på traden från S:t Petersburg/Kronstadt till ryska Alaska. [8]

Kofferdikapten Jacob Lindfors hörde till de välbärgade sjökaptener som gjorde placeringar i herrgårdar i stället för att bli redare. Han löste stegvis in delar av Lurens och var därmed den som i början av 1840-talet byggde upp och skapade herrgården Lurens med tjänstefolk och park. Han och hans familj bodde vintertid i Lovisa, men vistades sommartid ofta på Lurens. Bostaden i Lovisa låg vid Smedsgränd, i ett hus som står kvar än i dag. [9]

Marias Petterssons mor, torpardottern Engla, hörde till en fattigare gren av den Lindforska släkten. Men Maria hade ändå genom kapten Lindfors och många andra sjöfarare i släkten säkert fått sig till del mycket om sjölivets vedermödor och risker. Men hon såg också den prakt och de exotiska föremål som Jacob och andra sjöfarare i släkten fört hem från sina resor i främmande land. 

I Kronstadt

Maria Pettersson skriver in sig i S:ta Katarina församling i S:t Petersburg. Maria och Emanuel Pettersson tog sig 1865 som rätt nygifta till fästningsstaden Kronstadt, som ligger på en ö utanför S:t Petersburg. Emanuel hade erhållit flyttningsbetyg till Kronstadt redan 1845, så han bör ha varit väl bekant med staden sedan tidigare. [10]

Åren 1853–1856 pågick Krimkriget med sina utlöpare till Östersjön och den finska kusten, där beskjutningar och plundringar ägde rum. Fiendeflottorna, dvs. engelska och franska enheter nådde dock inte ända fram till Kronstadt och S:t Petersburg. Men krigshandlingarna påverkade säkert handelssjöfarten i Finska viken.

Det är tänkbart att Emanuel Pettersson träffade styrmannen och kofferdikaptenen, Alaskafararen Adolf Fredrik Lindfors i Kronstadt kring 1860. Bägge befann sig då periodvis i staden, och de kände antagligen varandra sedan tidigare.

I Kronstadt försörjde Emanuel sig och sin hustru fortsättningsvis som sjöman. Uppgifter om Marias eventuella tjänstgöringar har jag inte hittat. Nu var Emanuel antagligen anställd i den lokala sjöfarten eftersom några hinderlöshetsbetyg för utrikesfart inte är utfärdade för honom efter 1864, dvs. efter att han ingått äktenskap. Som gift hölls han därmed hemma längre tider än vad som annars varit fallet. Möjligen var han nu anställd inom den lokala ångbåtstrafiken på Nevan och i kusttrafiken till Kronstadt. [11]

Kronstadt och Petersburg var inga obekanta orter för Pernåborna. Åren 1861–65 flyttade 13 sockenbor till S:t Petersburg, under de följande åren steg antalet ytterligare. Bakom vistelsen i Kronstadt låg helt säkert ekonomiska orsaker. Nödåren i Finland på 1860-talet drabbade stora delar av befolkningen. S:t Petersburg, det ryska imperiets huvudstad, ”Finlands andra största stad”, sög till sig mängder av arbetskraft från Finland inom alla yrkesgrupper. Storstaden lockade ungdomar särskilt från landets södra och sydöstra delar, och de kustbor som hade erfarenhet av sjöfart var efterfrågade. Möjligheterna till försörjning var där ofta större än på hemorten, men riskerna för utslagning och misslyckande var också stora. [12]

Dryckenskap, familje- och gatuvåld, hemlösa barn, hungersnöd, farsoter satte sin prägel på vardagen. Kronstadt hade i detta avseende särskilt dåligt rykte. Någon tid efter att Maria och Emanuel återvänt till Finland kan man i pressen läsa: ”… Kronstadt, det är fyllhundens Eldorado. … de goda Kronstadtsboarna borde se sig föranlåtne, att trots all anachronism uppresa ett Bacchus-tempel; ty de lefwa allt af den glade gudens gåfwor.” [13]

Hur familjen levde och var de bodde i Kronstadt vet vi inte mycket om. Men i april 1868 skrev Maria Pettersson in sig som medlem i S:ta Katarina svenska församling i S:t Petersburg. Vid tiden för inskrivningen i församlingen väntade hon parets son Johan Emanuel, senare kallad John. Sonen födelse i maj 1868 är antecknad i S:ta Katarinas kyrkböcker. [14]

Varför skrev hon in sig i församlingen? Inflyttade finländare i Ryssland kvarstod i regel som medlemmar i hemförsamlingen i Finland och de behöll sitt finländska undersåtskap. Barn födda i Ryssland till finländska föräldrar blev automatiskt finländska undersåtar. [15]

Att skriva in sig dubbelt, både i hemsocknen och i S:t Petersburg, var i själva verket inte ovanligt. Maria ville bli kyrktagen, dvs, bli upptagen som medlem i en luthersk församling av luthersk präst och att det nyfödda barnet därmed genast skulle registreras. Dessutom ville hon säkert föda sitt barn under någorlunda organiserade former som medlem i en stor församling, där hon dessutom kunde tala sitt eget språk. S:ta Katarina var den enda svenska församlingen i staden och majoriteten av medlemmarna bestod av svenskspråkiga inflyttare från Finland. [16]

Hon återvände med nyfödda sonen John från Petersburg hem till Hardom redan i september samma år. De måste ha kommit sjövägen, eftersom järnvägen från S:t Petersburg till Finland blev klar först 1870. I Finland rådde denna tid, åren 1867–68, hungersnöd och elände, men hon ville ändå återvända eftersom livet i Kronstadt och S:t Petersburg måtte har varit ännu svårare och mer riskfyllt. – Mannen Emanuel återvände hem från Kronstadt 1871. Han tog då avsked från sjömansyrket efter närmare 35 år till sjöss.

Åter hemma i Hardom

I september 1868 när Maria med sonen återvände hem visste man redan att årets skörd skulle slå fel. I januari 1869 rapporterades att tyfus härjade i Pernå ”samt att hungersnöden var förfärlig”. Bygden klarade sig förmodligen ändå något bättre än mången ort i det inre av Finland. I Hardom fanns sedan gammalt ett s.k. lånemagasin, ett säkerhetslager, ur vilket de delägande bönderna kunde ta ut utsäde och brödsäd. Under nödåren tömdes lagret ändå i förtid, så spannmålsbrist uppstod. Dessutom kom stora mängder hungrande norrifrån ner mot kusten. [17]

I och med giftermålet 1864 hade Maria och Emanuel Pettersson bosatt sig i en stuga med fähus på Röfvars, dvs. mannens hemgård i Pernå. Hit återvände de efter tiden i Kronstadt. Stugan hade de fått som sytning av Emanuels föräldrar, dvs. de hade rätt att disponera huset som stod på hemmanets mark, likaså med rätt till vissa tjänster och produkter in natura, mot att de betalade markarrende. Sytningen inbegrep troligen arbetsplikt på gården, även om detta inte uttryckligen hade skrivits in i avtalet. [18]

Allt var säkert någorlunda väl ordnat för paret, enligt vad tidens lagstiftning, seder och bruk tillät och resurserna medgav. Emanuels tanke var att han efter sin död skulle ha tillförsäkrat Maria en så dräglig tillvaro som möjligt.

Vi vet att sjömannen Emanuel, under åren innan han gifte sig, hade ”väsentligen bidragit till [föräldra]husets förkovran, därigenom att han vid åtskilliga tillfällen understött detsamma med medel av sina förtjänster…”, enligt föräldrarnas egen utsago. Detta bidrog till att de ville ge en förhållandevis god sytning åt sonen och hans blivande hustru. [19]

Efter mannens död 1887 bodde Maria kvar i sin stuga, nu i stöd av ett avtal mellan Emanuel och hans yngre bror Johan, arvtagare till Röfvars hemman. Ett gästgiveri hade inrättats på Röfvars i slutet av 1800-talet. Hon hade avtalsenlig rätt till bostad, trädgårdstäppa, ved för eldning och möjlighet att använda gårdens häst för nödvändiga transporter.

Men problem uppstod gällande tolkningen av en formulering i sytningsavtalet om rätten till tre tunnor råg årligen: ingick rågen i överenskomna s.k. ”övriga förmåner”, och skulle hon ha rätt till rågen efter mannens död?

Bouppteckningen efter Emanuel Pettersson. En oväntad skuld till bryggerimästaren 

Bouppteckningen efter Emanuel hade nedskrivits av löjtnant Henrik Lindfors, dvs. Marias mors kusin, ägaren till Lurens gård. I bouppteckningen förtecknas den obetalda sytningen gällande tre tunnor råg, för 17 år, såsom en fordran på Emanuels svåger, inalles 1.192,89 mark. Trots att bröderna i ett separat avtal 1870 försökt reglera förhållandet, var läget vid Emanuels död av allt att döma ouppklarat. [20]

I bouppteckningen upptas också en skuld om 300 mark till ”Bryggmästar Lehman”, en skuld som ingår inte i begravningskostnaderna.

I boet fanns i övrigt ett fähus med stall och en bod, två kor, ett par får och några hönor. Spinnrocken och vävstolen hade hon kvar. Kreaturen och vävstolen gav henne kanske lite extra inkomster, hon var ju tyngd av mannens skulder. Hon var antagligen tvungen att sälja en del av lösöret, bl.a. byrån och soffan i mahogny. Kanske hade hon ändå behållit den lilla ekstocken som blev kvar efter honom, med dess hjälp kunde hon fånga lite fisk och kräftor i den närbelägna Hardombäcken och på så vis dryga ut hushållskassan.

Mannens efterlämnade skulder måste hon på något sätt klara av att betala. Hon hoppades få tillbaka den del av sytningen som svågern dragit in och som hon såg sig tvungen att börja processa om. Den överraskande skuld som mannen hade dragit över sig, 300 mark till bryggerimästaren Lehmann i Lovisa, höll på att ta knäcken av henne. Hon hade kanske sett att Emanuel på gamla dagar hade affärer med bryggerimästarn, men hade inte kunnat ana omfånget av hanteringen. Hur hade skulden uppstått? Hade Emanuel köpt rusdrycker på krita? Hur skulle hon klara av att betala denna skuld? [21]

Maria förlorar rätten till sytningsrågen och söker upprättelse

Oklarhet rådde alltså om Maria efter mannens död ärvt förmånen att av gården årligen få sig tilldelad tre tunnor råg i sytning eller motsvarande summa i reda pengar. Hur skulle detta tolkas? Hade det arrende som Emanuel enligt tidigare avtal åtagit sig att betala verkligen betalts? Hade den sytningsråg som hemmansägaren skulle erlägga verkligen erlagts och i så fall under hur många år? Eller hade arrendet och sytningsrågen kvittats mot varandra? Ville hemmansägaren efter Emanuels död minska på sytningsutgifterna eftersom Maria nu stod ensam med sin son att försörja? Att i efterskott bevisa hur bröderna handlat och resonerat visade sig vara svårt.

Emanuels bror Johan ansåg, att Maria efter Emanuels död inte längre hade rätt till någon sytningsråg. Frågan kunde inte lösas på annat sätt än hon förde saken till häradsrätten i Pernå för avgörande. Häradsrätten gav i mars 1889 svågern Johan rätt och ådömde Maria dessutom att betala alla rättegångskostnader.

Men hon gav sig inte. Genom stadsfiskalen i Lovisa förde hon ärendet till hovrätten som nu ändrade på häradsrättens beslut. Hovrätten tilldömde henne 12 tunnor råg motsvarande fyra års sytning, och samtidigt befriades hon från att erlägga de tidigare nämnda rättegångskostnaderna. Men det skulle visa sig att frågan var långt ifrån avgjord.

I sina genmälen till domstolen skräder hon inte orden. Hon hade säkert hjälp med att sätta sina tankar till pappers, och vad hon tänkte framgår tydligt. I sin försvarstext 1890 till hovrätten skriver hon med hjälp av stadsfiskalen Ruth i Lovisa bl.a. följande: [22]

… Min motpart har utvecklat stor förslagenhet uti sitt förfarande mot mig. Vid en tidigare oss emellan utagerad process hade jag af Röfvars fordrat ersättning för obetald sytning. Då påstod han att denna sytning skulle blifvit qvittad mot arrendet …

Han lyckades anskaffa ett antal vittnen på sitt påstående, men hans medvetande af att saken var sjuk gjorde honom osäker. Han framställde därför genom sitt ombud en f.d. Länsman Hoffström till mitt dåvarande ombud Rådman Kuhlefelt ett anbud till mig att afstå från mina anspråk på ersättning för resterande sytning mot att jag skulle tillförsäkras den sytning jag nu fordrar och hvartill han ansåg mig berättigad.

Men bladet vändes. Häradsrätten och Hofrätten godkände hans undanflykter och dermed var det slut på Röfvars frikostighet. Nu nekar han att betala mig hvad han tidigare lofvat. Det gällde endast att resonera bort det löfte han genom sitt ombud framställt. 

Men hennes motpart överklagade och denna gång förlorade Maria. I augusti 1890 avgav Kejserliga Senatens justitiedepartement (motsvaras i dag av Högsta Domstolen) sin dom i ärendet. Hemmansägaren Johan Pettersson, Marias svåger, som ansökt om ändring i hovrättens dom, befriades nu från skyldigheten att erlägga den sytningsråg man tvistat om. Frågan var därmed avgjord. [23]

Av allt att döma var relationen mellan bröderna Johan och Emanuel inte den bästa. Ändå skulle man tro att saker och ting hade av avtalats åtminstone muntligt, men tydligen var man inte tillräckligt förutseende när allt skulle sättas på pränt.

År 1900 vände Maria Pettersson sig igen, orädd som hon var, till hovrätten. Nu tog hon kronolänsman till hjälp. Denna gång gällde det hennes rätt till inteckning i sina sytningsförmåner. Hon får antagligen avslag igen, men hur ärendet avgjordes har inte kunnat utredas eftersom i fråga varande domstolsbeslut har förkommit. [24]

Kring sekelskiftet 1900 revs Marias stuga för att stockvirket behövdes för en ny mangårdsbyggnad. Maria tillförsäkrades dock boenderätt i en kammare i det nya huset ”med fönster mot landsvägen”.

På grund av de många rättsprocesserna var förhållandet mellan Maria och husbondfolket antagligen inte det bästa. Men hon behöll sin boenderätt med en liten odlingslott och hjälpte säkert till i hushållet. Oberoende av rättegångar och domslut torde hon ändå, tack vare sin framåtanda, ha åtnjutit ett visst anseende bland byborna.

I dag är det kanske mindre angeläget att följa med utgången av domsluten. Intressantare är att se hur en ensamstående sjömansänka på den tiden lyckades inleda rättsprocesser, besvära sig och föra sitt ärende ända upp till högsta rättsinstans.

Kontakterna med rättsväsendet

Det är givet att Maria vid sin sida hade någon som företrädde henne då hon 1889, två år efter mannens död, vände sig till häradsrätten för att få upprättelse i sytningsärendet. Vem bistod henne i kontakten till hovrätten och Senatens justitiedepartement? Sonen John var säkert inte helt passiv. Han blev student 1889 men flyttade redan hösten 1890 till Vasa där han fått anställning. Stadsfiskalen i Lovisa och ”rådman Kuhlefelt” hade bevisligen medverkat.

En fingervisning gällande rättshjälpen hittar vi i den rättegångsfullmakt som hon gett inför hovrättsförhandlingarna. Fullmakten bevittnas av ”H. Lindfors”. Detta var ägaren till Lurens gård, tidigare nämnda löjtnanten, lantmätaren Henrik Lindfors, Marias mors kusin, mannen som uppgjorde bouppteckningen efter Emanuel. Släktskapet var helt säkert avgörande för hans åtaganden. [25]

Marias svåger Johan hade i ett tidigare barnlöst äktenskap åren 1874–1880 varit gift med Marias moster Maria Christina Lindfors från Lurens. Umgänget mellan gårdarna Lurens och Röfvars måste helt uppenbart ha varit tätt på flera plan.

Henrik Lindfors var en välkänd och uppskattad person med omfattande kontakter också utanför lokalsamhället. Han sägs ha varit rätt temperamentsfull och värnade om allmänna bildningssträvanden, bl.a. grundade han ungdomsföreningen Bildande Nöjen. Han var också lantmätare, och drog sig inte för att gå till tings. I Hardom bys arkiv förekommer han som sakägare i flera rättsfall. [26]

Hans bror, generalen och industrimannen Julius af Lindfors, var en inflytelserik person i dåvarande Finland och kunde vid behov bistå brodern åtminstone med goda råd.        

Bröderna Henrik och Julius Lindfors kom på så sätt att åtminstone indirekt spela en viss roll i Marias domstolskontakter. Detta kan verka plausibelt, särskilt som vi vet att sonen John i brevkorrespondens kallade den betydligt äldre generalen Julius af Lindfors för ”Kära farbror”. Herrarna var väl bekanta, även om åldersskillnaden var stor. Därtill hade de gemensamma affärsintressen.

Sonen John blir student. Svärdottern Alma

Marias och Emanuels son Johan (John), deras enda barn, gavs en för tiden god utbildning. Han gick först i Gislom folkskola, och skrevs 1885 som sextonåring in i Borgå lyceums III klass och blev student 1889. Som lyceist flyttade han hemifrån, vilket innebar att han därefter, förutom under ferierna, inte längre bodde med föräldrarna där han kunde hjälpa till i hemmet.

Maria var antagligen den drivande kraften då det gällde sonens utbildning. Att sätta sitt barn i skola på annan ort med tanke på studentexamen var inte vanligt i trakten. Kanske fanns det inom familjen någon form av bildningshunger? I bouppteckningen efter fadern Emanuels död 1887 finns antecknat ”Böcker”, ospecificerat, vilket tyder på att sonen John vuxit upp med böcker omkring sig, förhoppningsvis andra än endast Bibeln och katekesen.

Vilka bakgrundskrafter hjälpte henne? Maria och Emanuel hade knappast egna resurser att bekosta sonens skolgång i Borgå. Vem hade intresse av att stöda hans skolgång? Återigen kan Marias släktingar Henrik och Julius Lindfors, på ett eller annat sätt, ha haft sitt finger med i spelet. Såg de att gossen hade förutsättningar till skolframgång? Hur skulle skolgången i Borgå annars ha varit möjlig? Och efter Emanuels död 1887 stod hon ensam – hon skulle knappast haft råd att låta sonen fortsätta i lyceet utan utomståendes hjälp.

Efter studentexamen avancerade John snabbt, överraskande snabbt kan vi tycka, då han 1891 blev kassör och senare inspektör vid bomullsfabriken i Vasa. Troligt är att bröderna Lindfors, tack vare sina kontakter, återigen hade ingripit i skeendet. I Vasa gifte sig John 1896 i sitt första gifte med Ellen, f. Kock, dotter till den tyska militärkapellmästaren Gustaf Kock. Familjen Kock (urspr. Koch) hade bott elva år i Helsingfors, därförinnan i Reval, där dottern Ellen var född.

Från tiden i Vasa finns Johns privata kassabok bevarad, och ur den framgår att han regelbundet de första åren på 1890-talet sände pengar hem till mor Maria. Hon levde där hemma under rätt knappa förhållanden, hon stod ju i skuld till bryggmästare Lehmann i Lovisa och hade nyligen fråntagits en del av sina sytningsförmåner, enligt den stränga domstolens beslut.

John Petterssons vistelse i Vasa varade i tio år. År 1900 flyttade familjen bort, först till Pernå men bosatte sig sedan i Lovisa. Hustrun Ellen avled där våren 1916.

Som en handlingens man gifte John snabbt om sig. I december samma år gifte han sig med den 21 år yngre Alma, f. Weber, från Reval. Från första giftet fanns en son, i det andra föddes en andra son.

Marias nya svärdotter Alma, min farmor, måtte för Maria ha varit en främmande fågel. Alma var född och uppvuxen i ett tysk-baltiskt hantverkarhem i Reval, där fadern var garvarmästare. Alma hade fått en gedigen skol- och sjukvårdsutbildning, hon var språkkunnig. Hon gifte sig nu in i ”kretsarna” i Lovisa. Mannen John var då direktör för det välkända badhuset ”Wattenkuranstalten i Lovisa”, med allt vad det innebar av glamour och socialt umgänge. Glädjen blev dock kortvarig, efter första världskriget tynade badhusverksamheten så småningom bort.

Även om svärdottern Alma redan vid tidpunkten för giftermålet kunde svenska kan svärmodern och svärdottern inte ha haft mycket gemensamt. De kom från så helt skilda världar. Det mentala avståndet mellan Maria i Hardom och Alma i Lovisa var antagligen längre än det geografiska.

Osäkert är om Maria någonsin kunde, eller ville, resa över till Reval för att hälsa på i svärdotterns hem. Hon var vid tidpunkten för Johns och Almas giftermål 1916 redan 74 år gammal. [27]

Maria Pettersson och inbördeskriget

Under inbördeskriget våren 1918 kom det s.k. Hardomslaget mellan de röda och de nyss anlända tyska trupperna att utspelas inför Marias ögon i hembyn.

Tyska arméenheter hade 7.4 anlänt från Reval och landstigit i Valkoms hamn söder om Lovisa. Deras uppgift var bryta de rödas motstånd i staden för att sedan ta sig norrut mot Lahtis och bistå den vita sidan. De röda förlorade snabbt sina positioner vartefter tyskarna ryckte fram norrut. Krigets förlopp i Pernå har i detalj skildrats bl.a. av Olle Sirén. [28]

Att Hardom by skulle komma att bli indragen i krigshändelserna kunde Maria eller någon annan knappast ana. Men när de röda besatte byarna norr om Lovisa och ställde upp kulsprutor också vid Hermans hemman, där Maria nu bodde, började man ana oråd. [29]

Författaren Josefina Bengts, granne till Maria, har beskrivit krigshändelserna under de kritiska timmarna och dagarna före, under och efter sammandrabbningen den 11 april mellan de röda och de tyska styrkorna. Från sin utsiktsplats på Bengtsgården, ett hundratal meter från Marias hem, ger Josefina Bengts en ögonvittnesskildring: [30]

[9 april]

Ännu stannar de röda i Kvarnbacken och det har försports ett rykte att de tänker återeröfvra Lovisa. – Men oskonligt lär de fara fram i byarna däromkring. Tyskarna ha besatt Kuggom och uppställer sitt artilleri där. Vi äro liksom på sidan om fronten och befara ingenting här i Hardom. Wi tror riktigt att vi måste fundera ut något stassärand för att komma dit och få se något af tyskarna, annars sitter man här som hunn i brunn och locket på.

[10 april]

… tidigare på tagen gick ett rykte om att de [röda] hotat vissa byar med plundring och mord på kvinnor och barn. Nog måste jag tillstå, att det kändes hemskt när vi kl. 1-tiden ringde till centralen och märkte att ledningen var afskuren. Nu blir det allvar tänkte vi och satte oss ned att vänta.

Wäntan blef inte lång. Efter en timme var byn besatt av de röda som kom från tre olika håll … Af dem som kom här förbi kom två in och togo bort skrufven från telefonen – fast vi då redan ingenstädes kunde ringa – och dessutom frågades efter slaktare. En ambulans kom den här vägen och tog in hos Hermans.… Och vi tänkte: Kem i jessu namn ska e rätt bli å! Alla hefvare karar voro i stan med tyskarna och skyddskårerna …

Anm. Nämnda Hermans var gården där Maria bodde i sin kammare. Männen i Hardom var dessa dagar inte hemma, de befann sig tydligen med skyddskårerna i Lovisa. Kvar i byn fanns nu endast kvinnorna med barnen och andra som inte kunde hänföras till kategorin ”alla hefvare karar”. – Och Josefina Bengts fortsätter:

… Mot aftonen öfversvämmades vi af de röda här hos oss. All mat som vi hade togo de och åt upp. De byggde barrikader vid stuguknuten mot gungbrädet, i trägården på backen bak boden, på ribacken, i hemgärdon – öfverallt.

Det sades att 300 röda besatt byn så du kan förstå att här var tjockt af dem. Senare på aftonen ställde de till plundring både här och i byn. Härifrån togo de Albins sommar- och vinterkläder, hans vinterpaletå, hans nya regnrock, hans svarta filthatt, Pappas svartkläder, Mofas gamla svrtut, … alla mina tvålar, … alla mina näsdukar o.a. … Wi fick se på hela tiden medan de klädde sig. Man var glad bara man skulle komma ifrån med lifvet.

Fast jag spunnit hvarenda tråd till Albins kläder (du vet hur man är fäst vid sådana plagg) så tyckte jag ändå: … Wi ä väl kvinnor att laga nya åt honom om han kommer hem och behöfver. Men när en bandit stod midt på golfvet och skrudade sig i Mofas gamla rock, då stack det som en knif i mig och jag kände huru hatet gick in i min själ – hatet till dessa våldsmän som ingen mänskorätt akta. Jag gret sakta öfver den gamla rockens sista färd, ty att det skulle bli den sista resan för den som bar den, var jag öfvertygad om.

Nåja, natten kom, natten gick. Och det var ett helvetes lif de förde i stugan med skrik och stamp och svordomar och dunsar af bösskolfvar, som stöttes i golfvet. Wi höll till i storkamarn och de röda i stugan. Allt emellanåt svor de med katton och vi trodde att de skulle skjuta ihjäl henne till först, men hon lefver än. Inte blef det tal om sömn den natten …

Anm. Det råder inga tvivel om på vems sida skribenten stod. Det gällde säkert de allra flesta i byn. Josefina Bengts beskriver ju hur byns män då befann sig i Lovisa tillsammans med skyddskåren. Skyddskårstillhörigheten gällde överlag för den jordägande bondebefolkningen. 

[11 april]

Wi väntade bara, att de vid dagningen skulle komma in och skjuta oss, ty så betedde de sig natten igenom. Kl. 3 satte jag mig vid storbordet och såg i den svaga morgonskymningen ut genom fönstret undrande hur dagen skulle gestalta sig för oss. Genom salsfönstren såg man hur det hvimlade af röda i trägården, hur bajonetter stack upp och rosetter fladdrade.

Kl. 4 höllo de inventering. Elin fick gå med dem till bodon och rian, och när de märkte att vi hade så litet lifsmedel skulle de börja söka. Svinen skulle slaktas, storbässen likaså. Båda hästarna skulle de taga m.m.

Det såg hopplöst ut för oss. ½ 5-tiden började de första skotten smälla. Då förstod vi att de fått annat att tänka på och vi började hoppas.

Frukost skulle de ha. Elin satte på en stor soppgryta. Ellen och Margit satt först i stugan och skala potäter, men när skotten började smälla allt tätare så for de båda ner i källaren och satt där och redde till rödgardistsoppan. Wi andra satt med barnen i storkamarn vid kakelugnen i skydd af stufvumuren.

Och det smällde! Från trägården, från ribacken, från hemgärdon utanför väggarna – öfverallt – skott på skott. Och emellanåt hördes en kulspruta poppla på och tyckte att den var bakom bastun. Detta räckte en lång stund.

Så blef det med ens alldeles tyst. Inte en knäpp hördes. Hvad skall det nu bli tänkte vi. Så med ens rycktes dörren till stugan opp och främmande röster larmade därinne om bolschevik och hausen?… Det är tyskar sade jag. Som ur dödens klor ryckta kände vi oss och störtade in. Där stodo tre män i pickelhufvor och ville veta om bolschevikerna farit i källarn, när flickorna hade luckan opp. … flickorna stack knoppen ofvanom luckan. Tyskarna vinkade dem leende ned igen.

Men Pappa och Elin visade dem hvar de röda flytt och de efter som jakthundar. I ribacken smällde skott och efter en stund kom en röd ner illa sårad. Han hade Albins svarta nya hatt på hufvudet och ropade: Herra jesus, autaka! Men så hårdhjärtade hade vi blifvit att vi gick ut mot honom på trappan och bad honom gå till deras ambulans. Då han kom till Hermans fick han av tyskarna en kula till så att han dog.

62 röda hade stupat här i byn …

Half 8-tiden stormade tyskarna byn och då kom det tyskar så att det myllra. Hela dagen hade vi dem här, gick ut och in i stora troppar. Till natten fick vi 31, däraf 5 officerare. På den dimmiga dystra morgonen blef en så härlig vårdag.

Wi satt mest ute hela dagen på brädet och tyskarna lägrade sig på lindan och bärget och hvar de blott fick rum. Det kändes så underligt tryggt den dagen. Det var en högtidsdag sådan man aldrig mera upplefver. Man kände en glädje och en sådan tacksamhet mot dessa främmande människor som utan att akta lifvet kom oss till hjälp i vår nöd.  En hade velat falla dem om halsen. 8 af dem stupade i Hardom. …

[12 april]

Fredagsmorgonen bröto de upp till ny kamp. Det blef nu Eskilom.

Fredagsaftonen satt jag ensam därute på min sten i trädgården, vilken även den varit en barrikad, och liksom Döbeln tackade gud för segern. Och runtomkring i byn låg lik och spillror på en blodbestänkt jord. [31]

Lifvet har vi ännu i behåll, fast Gud ska veta att det var nära däran den 11 dennes då kulorna sprakade om knutarna och morgonkaffet blev odrucket.

Så långt kan vi följa Josefina Bengts skildring. – Maria, som bodde i sin kammare i granngården kunde följa med händelserna på nära håll. De rödas ambulans hade tagit över huset där hon bodde. Möjligen såg hon hur tyskarna sköt till döds den sårade rödgardisten som Josefina Bengts omtalar i sina anteckningar från 11.4. Inkräktarna tog snabbt hand om förnödenheter, mat och kläder, och huset fylldes av sårade och stupade. Det måtte ha varit skräckfyllda timmar för Maria och de andra invånarna  [32]

Svärdottern Alma var under inbördeskriget Röda kors-syster i Lovisa och deltog i den s.k. Vita ambulansens uppsökande verksamhet för att hjälpa sårade och föra bort stupade från bägge sidor. Uppgifter finns om att Vita ambulansen dessa oroliga dagar rörde sig i trakterna utanför Lovisa, också efter slaget i Hardom, men om Alma själv också deltog i dessa hjälpexpeditioner har jag inte lyckats redas ut.

Marias son John var aktiv inom Lovisa skyddskår. Han hade i mars 1918 tillsammans med många östnyländska skyddskårsmedlemmar blivit tvungen att fly hemorten undan de röda över isarna till Estland. Han hörde möjligen till den lilla grupp lovisabor som sedan kunde återvända till hemlandet från Estland tillsammans med de tyska trupperna när dessa landsteg i Lovisa. Men om detta sonens påtvingade äventyr visste Maria vid tiden för Hardomslaget knappast någonting.

Sonens framgångar – och ekonomiska bekymmer

Maria gladde sig säkert över sonen Johns framgångar åren fram till första världskriget. Efter tiden i Vasa utsågs han år 1900 till direktör för Röjsjö bränntorvsfabrik i Pernå – som finansierats av bröderna Lindfors. I Pernå var han under några år också ordförande för ungdomsföreningen Bildande Nöjen. Men torvindustrin gick dåligt och driften avstannade efter några få år. Familjen flyttade in till Lovisa.

Här blev han direktör för badhuset ”Wattenkuranstalten”, grundade en bokhandel och var under en kort tid 1918 stadsfullmäktigeordförande. Han drog sig inte för nya åtaganden och risktagningar. Före första världskriget var han med och grundade flera företag i staden, bland dem Ab Kartong. Kartongföretaget var en fabrik för pappers- och kartongemballage, något som var nytt, kanske alltför avancerat, för samtiden.

Att bokhandlaren John försåg sin mor med litteratur och läsning av olika slag är rimligt. Han anlitades av Hardomborna som bokleverantör, avståndet in till bokhandeln i Lovisa var inte långt och han var ju en ”bygdens son”. Om detta vittnar Josefina Bengts i ett brev daterat julmorgonen 1917, strax före inbördeskrigets utbrott. Bokhandlaren John Pettersson benämns ”P-son”: [33]

Julen i år är för envar mycket annorlunda än förr. … Vi ha fått leva i fred här – tillsvidare. Men man lider med dem i hvars hem mördare och rånare gått fram och sköflat friden. – Af böcker ha vi tillsvidare köpt endast Maria Nyströms Lovisabok … SFV:s kalender har anlänt som vanligt. – Lucifer skulle vi också ta men den var slutsåld innan P-son fick något däraf. – Bokfloden är ovanligt rik i år tycker jag.

För sonens familj innebar Lovisatiden några år av framgång och glamour så länge det internationella badhuslivet och bokhandeln blomstrade. I själva verket var året 1916 det genom tiderna mest framgångsrika för badinrättningen, krigstiderna till trots. Men strax därefter började det bära nedåt när de ryska badgästerna helt uteblev.

Bokhandeln måste säljas, kartongfabriken blev inte lönsam. Till en början fick Maria kanske ingenting veta om sonens allt större ekonomiska bekymmer under depressionen efter första världskriget och i början av 1920-talet. Men allt detta påverkade familjens utkomst på ett avgörande sätt.

När John med familj, främst av ekonomiska orsaker, 1925 emigrerade till hustruns hemstad Reval, kan det inte ha varit trevligt för Maria. Hon var nu 83 år gammal. Det måste ha gett upphov till allehanda prat och skvaller i hembyn när man i tidningen Östra Nyland kunde läsa hur familjens bohag i Lovisa såldes på auktion.

Allt detta måste hon bevittna från sidan, utan att kunna påverka eller hjälpa. Hennes välgörare, löjtnant Henrik Lindfors på Lurens hade avlidit 1903 och kunde inte heller han bistå.

Till råga på allt fick hon under sitt sista levnadsår budet att sonen John våren 1926 avlidit i Reval, bara 58 år gammal. Han begravdes i Reval, men mor Maria hade knappast möjlighet att vara närvarande vid jordfästningen. Hon hade nyligen brutit benet och avled året därpå, 85 år gammal.

Enligt familjetraditionen berättas att Maria och Emanuel Pettersson är begravna på Pernå kyrkogård, men några arkivuppgifter om detta finns inte. Från pastorskansliet i Pernå har meddelats att gravhandlingarna från denna tid inte är bevarade. Församlingen har antagligen tagit deras gravar i nytt bruk.

Efterskrift

Av allt att döma var Maria Pettersson orädd, driftig och med ett öppet sinne. Som sjömanshustru och immigrant i Kronstadt måste åren där ha gett henne mod och råg i ryggen. Där var hon tvungen att ta sig fram på egen hand och ofta ensam driva sina ärenden. Ökat självförtroende var ofta kännetecknande för emigranter som sökte bättre utkomst i främmade land. Som tidigare konstaterats måste Kronstadt ha varit en krävande och också farlig boendemiljö både för fast bosatta och för inflyttade.

Hon blev änka vid 45 års ålder då sonen John nyss fyllt 19 år. Han var då ännu lyceist i Borgå. Hon hade sett till att John, med släktingars hjälp, fått en för tiden god utbildning. Han fick småningom synliga poster i lokalsamhället, men hans levnadsbana avbröts i förtid. Sonens avancemang måste ha glatt henne, men samtidigt representerade sonens borgerliga liv och två äktenskap något av en främmande värld för mor Maria i hennes traditionsrika bondemiljö. Hon kunde ändå glädja sig sina två barnbarn, ett från sonens första gifte och ett från det andra.

Som änka blev hon tyngd av mannens efterlämnade skulder. Processandet kring den uteblivna sytningen tog på hennes krafter, men hon drog sig inte för att envist och målmedvetet driva sina krav inför domstol, även om utsikterna att vinna inte var goda. Som ensamstående kvinna kan detta inte ha varit helt enkelt i dåtidens samhälle. Det krävdes en stark vilja, seghet och mod att ge sig in i en kamp mot överheten.

Hur hon upplevde inbördeskrigets blodiga fasor på nära håll i hembyn utanför sitt fönster kan vi bara spekulera om.

Hon ägde ett visst mått av kristendomskunskap. I sin ungdom besökte hon regelbundet nattvarden och måste i någon mening ha varit gudfruktig. I kvarlåtenskapen efter Emanuel fanns ett okänt antal böcker, vi vet att hon sedan 1893 ägde en omfångsrik sagobok, och att hon hade något av en litterär ådra.

Engagemanget och envisheten att kunna stå orädd inför nya situationer gick från henne i arv till sonen John. I sin vilja att pröva nytt, våga ta risker – och vara beredd att förlora – var han sin moders son. Att hans omvittnade otålighet och ”korta stubin” skulle vara ett arv från henne är inte otänkbart. I en nekrolog i Östra Nyland 1.5.1926 efter sonen Johns död beskrivs han såhär: 

… hans stridssätt bar kanske inte alltid den avvägda behärskningens prägel, men det måste dock erkännas, att han besjälades av en uppriktig vilja att rycka upp och gagna samhället.

Kan vi i detta aningen mångtydiga omdöme eventuellt också läsa in en liten karaktäristik av mor Maria Sofia Pettersson?

Släkten Rijf-Snåre-Remahls bakgrund

Min mormor Hilda Maria Kull var född i Rimal by i Solf som andra barn till Anders Johan Johansson Remahl (f. 17.4.1841) och Vendla Sophia Carlsdotter Påfs (f. 2.6.1840). Paret var kusiner! Kusingifte har länge ansetts som icke-rekommenderbart. Hur det var då det begav sig finns inga belägg för. Faktum är att kusingiften varit vanligare förr. Anders Johans första hustru Anna Beata Sofia Johansdotter hade plötsligt avlidit 23.3.1863, varpå han gifte om sig med Vendla följande år. Bröllopet hölls 31.1.1864. Anders Johan hade gästgiverirättigheter i Rimal vid den år 1777 färdigblivna nya vägsträckan Närpes – Vasa, ”Postvägen”, samtidigt som han var bonde. Paret bodde i den så kallade Rimalgården.

Rimalgårdens första husbonde hette Matts Fredriksson Snåre. Han kom rätt så långväga ifrån, från Storsocklot, och hade uppenbarligen år 1811 köpt 5/24 mantal av Rimal hemman. Den blivande bonden flyttade till Rimal med hustru och tre barn. Också modern Anna Rijf-Snåre, dotter till murarmästaren, kyrkobyggmästaren Thomas Rijf, åtföljde dem till Rimal. Thomas Rijf har bland annat byggt Wasastjernska huset i Gamla Vasa. Även valven i Finlands näst äldsta i bruk varande stenbro, Toby stenbro, finns på hans meritlista. Kyrkobyggarnas just då främsta företrädare Jacob Rijf och Carl Rijf hade hastigt dött i Stockholm julen 1808, där de var i färd med att uppföra ett kyrktorn på Kungsholmen invid Katarina kyrka. Dödsfallen förändrade möjligheterna för kyrkobyggarföretaget att fortsätta. Upplösningen blev långdragen.

Avsikten var att två familjer skulle flytta in i Rimalgården. Den andra husdelen var avsedd för bonden Johan Persson Snåre, också han från Storsocklot. Johan Persson flyttade emellertid aldrig in. En gård i två våningar med behövliga uthus uppfördes i Rimal av inflyttarna. Förmodligen kom ärvda pengar till användning. I Socklot hade funnits arbetslag från hemknutarna – timmermän, murare och stenarbetare. Dessa kom väl till pass på storbygget i Rimal. Bondgården uppfördes i nordösterbottnisk stil med sidokamrar och spiskonstruktioner av en helt annan modell än vad som var brukligt i Vasatrakten. På den tiden var Rimal mera känt än i dag. Lokalhistoriskt bevandrade kände till åkrarnas fördelaktiga läge i terrängen och det faktum, att orten gjort sig känd genom färgstarka personer redan på 1600-talet. Dessutom hade befolkningen förstått betydelsen av utbildning och tidigt sänt barn i skola till andra orter. Det finns belägg för att det funnits fogdar, sockenskrivare och präster från Rimal ända från tidigt 1600-tal, till exempel längs kusten norrut. Namnet Remahl finns ännu som en reminiscens i Kajanatrakten. I dag har Rimal ett rätt undanskymt läge.

Anna Rijf dog 1.1.1820 i Solf. Rimalgården ödelades sedermera vid en storbrand, som våren 1900 utplånade så gott som hela byn. 

Katastrofen – fadern faller offer för ett våldsbrott

Vendla Sophia och Anders Johan Remahls äktenskap resulterade i tre barn: Julius Emil (f. 8.2.1869, d. 14.1.1935), min mormor Hilda Maria (f. 19.1.1871, d. 8.7.1944) och Karl Johan (f. 9.10.1872, d. 20.8.1931).

Den ödesdigra dagen 26 januari 1872, när Hilda knappt hunnit fylla ett år och hennes yngsta bror inte ens hade blivit född, drabbades familjen av en svår händelse. Två druckna Sarvijokibor från Jurva, som var på väg hem med hästfora från en marknad i staden Vasa, gick till plötsligt angrepp med tjärdagg mot Anders Johan Remahl och en annan Rimalbonde, Jonas Jonasson Ånäs. (N.B. Tjärdaggen var ett vanligt försvarsredskap, som man gömde i stövelskaftet, när man rörde sig längs vägarna. En blykula i ändan av ett flätat och tjärat rep gav det hemgjorda ”vapnet” god effekt vid försvar, men kunde samtidigt vara dödande i sig självt.) Det fanns tydligen något gammalt groll mellan parterna gällande skjutsningsskyldigheten vid gästgiveriet, vilket var den yttersta orsaken till handgemänget. Anders Johan och Jonas Ånäs avled båda två efter ett par veckor på lasarett i sviterna av misshandeln, först Jonas Ånäs 7 februari, endast 27 år gammal, och därefter Anders Johan 10 februari.

Dödsfallen väckte på sin tid stor uppståndelse. Kaplanen Frans Isak Selin i Solf höll ett känsloladdat griftetal, i vilket han dels klandrade superiet, som hade sin andel i dådet, dels den österbottniska benägenheten att gripa till våld. Man kan påminna sig knivjunkarna Isontalon Antti och Rannanjärvi som tidvis hade satt skräck i österbottningarna. Griftetalet finns ännu i dag bevarat i original i Stundars hantverkarmuseum.

Citat ur talet: [—] vid sidan af alla dessa hastiga dödsorsaker finnes det här på orten en lömsk dödsorsak – den förfärligaste och afskywärdaste af alla – en som är illa beryktad öfver hela det Finska fosterlandet, och denna ena har sköflat flera liv än alla andra olycksdrag tillsamman, och dess namn är den Österbottniska blodlystnaden. Om något enda tidningsblad från denna landsort icke talar om dråp och blod, så har det nästföljande så mycket flera blodviten att omförmäla. Uti vår husandagts litania borde vi alla, såsom bön, införa de orden: För Wasa marknad bevare oss milde Herre Gud! Den som av öfvermod slår sönder dörrar och lås, som bryter sig in i något fridkalladt hus till att röfva och stjäla, han hålles för en grof och afskywärd sälle; huru mycket gröfre och fasansfullare missdådare är då den, som bryter sig in i sjelfva lifvets helgedom, för hvilket lif Herren Gud satt det kraftigaste värn och insegel med sitt heliga förbud: Du skall icke dräpa. – Det är endast uti ytterlig hungersnöd, som några vilddjurslag kunna uppfräta sitt eget slägte; men menniskan är det naturvidrigaste djur i Skapelsen. På tusendes panna af detta länets folks lock, som dväljas i Sibiriens öknar, står skrifvet: Niding, din broders blod ropar emot dig. Ett sådant bloddrypande vittnesbörd drog Wasa marknadsdagen (den 26. Januari 1872) öfver sin hjessa i fördubblad måtto en mansperson från Jurwa, hvilkens namn aldrig bort nämnas såsom hörande till menniskoslägtet. Tvenne unga, driftiga och gifta män föllo för hvardera sitt slag af hans jernpiska med bräckta hufvudskålar sanslösa till marken. I dag äro de beledsagade inom den för allt våld fridlysta grafvens portar, ty blott på lifvet hämnden ser, vid grafwen hatar ingen mer [—].

Mördaren dömdes att sona sitt brott på Kakola i Åbo. Även jag berördes som barn av mormor Hildas öde och beslöt, att jag en dag skulle ta reda på den verkliga ”orsaken”.

Familjen flyttar tillbaka till Påfs i Tölby

Även för den nyblivna och havande änkan Vendla förändrades livet med en gång. Det blev återflyttning hem till ”Pååvis” i Tölby, till fädernegården. Utrymmet som stod till buds var säkert större i Tölby än det skulle ha varit i Rimalgården, där det vimlade av folk. Pååvis hade stora, höga rum i en lång räcka. Vintertid var husen kalla, uppvärmningen var det inte så mycket bevänt med. De österbottniska bondgårdarna har kallats forna tiders skrytbyggen. Gårdstypen har fått epitetet ”den österbottniska gården” och ansetts känneteckna en vanligt förekommande byggnadsstil i landskapet. I dag börjar gårdstypen vara sällsynt. Man vet inte, om Vendla kunnat stanna kvar i Rimal eller om det alternativet över huvud taget stod till buds för henne. Med sig i flytten hade hon sannolikt några enstaka personliga ting, men inte mycket annat, samt sina tre barn. I allmänhet ägde kvinnor fram till 1929 inte annat än plaggen de gick och stod i och eventuella gåvor de fått i form av något smycke eller en ring. Fast och lös egendom tillhörde mannen. Änkor med barn och utan utbildning var näst intill de mest utsatta i det dåtida samhället; de måste leva på andras nåd. Vendla återgick således till att stå under sin fars, sexman och nämndeman Carl Påfs, förmynderskap. Han tycks ha hjälpt dottern komma till rätta. I Tölbygården var det närmast folktomt, när Vendla återvände. Hennes två systrar var båda gifta och bosatta i Höstves och den enda brodern, trivialskoleleven Carl Johan Påfs, hade dött i tonåren. I huset fanns förutom fadern Carl och modern Maria Sophia endast pigor och drängar.

Hildas mor Vendla ingår nytt äktenskap och flyttar till Höstves

Efter hand inställde sig tanken på ett nytt äktenskap för Vendla. Änklingen Anders Johan Hermansson Sabel (f. 10.11.1842) från Höstves med flera barn från ett tidigare gifte blev Vendlas nya äkta man. Man kan med fog anta, att systrarna hade sitt finger med i spelet. Barnen följde med till Sabelsbacken, men Vendlas far Carl Påfs tog sig småningom an den faderlöse Julius Emil. Gården Pååvis i Tölby saknade egentlig arvtagare, varför Carl Påfs införlivade dottersonen som sin fosterson och satte in honom som sin arvinge. Detta ledde i sin tur till att också min mormor Hilda tog sin tillflykt till Pååvis och började vistas mera där tillsammans med brodern Julius Emil än hos modern i Höstves. Tölby var för Hilda en naturligare hemby än Höstves. Lillebror Karl Johan bodde däremot stadigvarande med mor Vendla.

 Vendla födde ytterligare fyra barn i Höstves: Axel (f. 7.5.1877, d. 21.6.1964), Nestor (f. 28.6.1878, d. 25.3.1913), Anna Sofia (f. 13.10.1880, d. 5.6.1907 i spanska sjukan) och Edith Elisabeth (f. 23.4.1884, d. 27.1.1964), moster Edith kallad, polioskadad. Axel fick arbete som sinnessjukvårdare, i dåtidens språkbruk ”dårvårdare”, på lasarettet i Gamla Vasa och gick hellre klädd i kostym än drog på sig arbetskläder. Man märker, att bekvämt stadsliv kontra lantliv redan i utkanten av Vasa tävlade om själarna. Jordbruken i Höstves hörde minsann inte heller till de bärkraftiga. Axels bror Nestor tänkte sig visserligen efter en vistelse i Amerika ett liv som jordbrukare vid Sabels i Höstves, men drabbades kort efter hemkomsten av minsjuka och dog hastigt och oväntat år 1913. Det fanns med ens ingen som skulle fortsätta med jordbruket. Tvåvåningsgården på Sabelsbacken med en lång historia bakåt i tiden från början av 1700-talet stod således utan arvinge. Den utbjöds i ett senare skede till salu med uthus och odlingsjord. Då hade gård och fähus redan börjat förfalla. Säljarna, Anders Johan och Vendla Sabel, köpte en gammal bondgård med uthus som undgått branden år 1852, inne i Gamla Vasa, och tänkte där klara sin ekonomi på ålderdomen genom att hyra ut rum.  Att de inte hade det fett, det kan alla förstå. Vendla (d. 21.1.1917) och Anders Johan Sabel (d. 4.9.1924) dog sålunda som stadsbor i Gamla Vasa.

Mormor Hildas ungdomstid och första äktenskap i Tölby

Mormor Hilda genomlevde således tonåren till en del hos morföräldrarna Carl och Maria Sophia Påfs i Tölby. Det ledde till, att hon där ingick en förbindelse med en ung man, en grannpojke (”Finnas Emil”), dvs. Johan Emil Vilhelmsson Borgar eller Ehn. Hon gifte sig med honom 17.9.1893. Emil tänkte sig antagligen spara ihop till lösen av sin enda syster Fina (Matilda Josefina), som var medarvinge till Finnas hemman. Sålunda beslöt han sig för att bege sig till Amerika tillsammans med Nestor Sabel. Männen hamnade efter hand i Eureka, Utah, för arbete i en silvergruva i likhet med många andra utvandrare från Finland vid denna tid. Det hände sig inte bättre än att Emil förolyckades (föll) 13.3.1896 i ett 50 fot högt gruvschakt och slog huvudet med döden som påföljd. Han var då endast 22 år gammal. Jordfästning förrättades 17.3.1896 av en svensk präst. Gruvan, ”minan”, bekostade begravning, svepning, likvagn, grav, gravsten och skrank. Hans ihopsparade 77 dollar och en klocka gick åt i samma veva. Hilda fick senare ett brev av halvbrodern Nestor Sabel om dödsfallet och begravningen; han skrev att begravningen varit fin. Ytterligare ett brev kom från Nestor år 1908, i vilket han klagade på dåliga tider i Amerika och beklagade att Hildas farfar Johan Remahl dött i Rimal. Breven sparade Hilda i en bestämd låda i sitt senare hem på Kantbacken i Helsingby, och enligt dottern Elin fällde hon en tår varje gång hon tog fram och läste dem.

Paret Borgar-Ehn hann få två barn innan mannen drog västerut. Redan 27.2.1894 föddes deras första flicka Ester Emilia. Hon dog 26.4.1895 vid drygt ett års ålder. Den andra flickan, Ester Elise, föddes 7.6.1895. Även hon dog som liten 12.12.1900. Flickorna levde sina korta liv med mor Hilda i Påfsgården i Tölby. Förkylningssjukdomar var orsaken till flickornas tidiga frånfälle. Deras gravar fanns länge kvar på Kapellbackens begravningsplats i närheten av Sabelgravarna. Hilda skötte dessutom om sin mormor Maria Sophia Påfs som levde ända till 1904. Maria Sophia var närmare 90 år gammal vid sin död.

Mormor Hildas vuxenliv i Helsingby

Året efter mormoderns död gifte sig Hilda på nytt, denna gång till Södra Helsingby. Bröllopet hölls 14.5.1905. Mannen var Johannes Johansson Kull (f. 7.6.1866, d. 1.8.1924). Han var bonde på hemmanet Kull Nr 11. Från ett tidigare äktenskap hade han en son, Verner Georg (f. 26.5.1903). Första hustrun hade dött i barnsäng en vecka efter Verners födelse.

Att Hilda valde att ingå ett nytt äktenskap förvånar till en början. Vilka var hennes motiv, alternativ? För Hilda utgjorde äktenskapet en räddning och en livlina, eftersom den äldsta brodern Julius Emil redan 1902 hade hämtat egen hustru, Edla Elisabet (f. Helenelund) till Pååvis i Tölby. Hilda valde också bort att ensam flytta till Höstves, där mor och halvsyskon levde. Möjligheterna var kringskurna. Äktenskap innebar status, medan ensamliv för en änka förskräckte. Hon valde alltså ett steg in i det okända bara för ynnesten att komma in i ett sammanhang i form av en familj. Huruvida detta var ett resonemangsparti kan man spekulera i, även hur Hilda och Johannes fann varandra. Att Hilda, utan att rådgöra med släkten i Höstves, rätt självständigt tagit steget till Helsingby framgår vid senare tillfällen av Höstvessläktens något kritiska inställning till hennes nya boningsort. När ”fina” släkten från Höstves kom på besök lät man nogsamt förstå, att gården på Kantbacken låg ”avsides”. De måste ändå medge, att gården var ståtlig. Till utförandet hade den prägel av och härstammade också delvis från 1700-talet. Kullbyvägen fick kritik för sitt dåliga körskick och för att urin från ett fähus rann över byvägen. Uppfarten, ”tået”, till Kantbacken fick sin beskärda del av kritiken; det fanns, kantänka, ingen uppfartsväg! Mormor hade självkänsla, men det egna självförtroendet måste ha fått sig svåra törnar av faderlösheten och, som man tycker, rotlösheten under uppväxttiden. Hon var djupt troende, lyssnade troget på prosten Alvar Nyqvists regionala morgonandakter i radion. Det var andaktsböcker som gällde, om man ville ge henne en gåva, och det fanns högar av dem uppställda på ett bord. Hennes morfar Carl Påfs hade varit sträng med läsningen. Till och med gårdens pigor och drängar fick lära sig läsa och räkna vid Pååvis. Carl Påfs var för övrigt den som tog initiativ till inrättande av Tölby-Vikby folkskola år 1879, den andra i socknen.

År 1906, närmare bestämt den 11 augusti, var det dags för Hildas första barn, Maria Linnéa, att födas i Helsingby. Johan Edvin föddes den 28 april 1908 och Elin Alice den 2 januari 1910. Ytterligare en son föddes, men han dog genast.

Maken Johannes var kort till växten och häftig till lynnet, men han hade också en idog, samhällstillvänd och kyrklig sida. Han läste Vasabladet noggrant under storstugans enda elektriska lampa. Brandstodet (brandförsäkringsärenden) ingick i hans åtaganden. Hilda, som var en vänlig och följsam person, anpassade sig väl i sin nya roll. Paret levde på Kantbacken i Södra Helsingby i en ända av det långa huset, medan Johannes mor Greta Karolina (född Smeds) förfogade över framstugan till sin död 1923. En tid bodde Greta Karolinas dotter och Johannes syster Maria Nyman med sin son Axel i framstugan på Kantbacken. Hon hade varit gift till Hoppa hemman i Karkmo. Maken Anders Nyman hade plötsligt dött och lämnat änkan utan ett öre i bagaget. Sedan min morbror Edvin tagit sig fru Svea, från Forth i Tölby, till Kantbacken, bodde min moster Elin med sin mor Hilda i framstugan, ända tills hon gifte sig.

Johannes Kull dog tidigt vid 58 års ålder – tydligen i cancer – och bara knappt åtta månader efter sin egen mors död. Hilda fann sig åter vara änka. Johannes son från det första äktenskapet, Verner, upplevde att hans arv har hotat.  Hemmanet Kull Nr 11 delades lika mellan Hilda och Verner. Verner (som senare stupade i vinterkriget) hann bygga ett nytt hem åt sig granngårds på Yxpil, och Hildas barn Linnéa och Edvin måste efter faderns död redan som tonåringar snabbt axla ansvar för jord och fähus på Kantbacken. Därmed skrinlades Edvins långt utvecklade planer på att börja studera till lärare. Elin var lillflickan i familjen, då 14 år gammal. Hilda var inte van vid alltför tungt jordbruksarbete.

Hilda var en estet, en modemedveten kvinna, och hon hade gott omdöme. Hon blev inte ovän med någon. Som den första i byn bytte hon till långgardiner i storstugan. Själv höll hon sig hela livet ut till klädsel i långkjol. Hennes höftleder var hårt nedslitna – hon led av svår värk och anlitade massörska, oljor och medikamenter. Sina flickor höll hon klädda i nätta klänningar och förkläden enligt grannen Dina Schoultz. På äldre dagar flyttade hon över till mitt barndomshem Kullas i Helsingby för att där ta hand om oss barn sedan min mor Linnéa blivit änka (1939).

Mormor Hilda drabbades av slaganfall i juli 1944. Hon blev snabbt mycket dålig, och bara efter några dagar låg hon på sitt yttersta. Vi hade i fortsättningskrigets sista skede en rysk krigsfånge, Stepan, som tillskottsarbetskraft på Kullas från vårvintern till hösten 1944. Jag blev synnerligen häpen, när också han sällade sig till familjemedlemmarna som hade samlats vid dödsbädden. Att han gjorde korstecken blev jag lite rädd för. Och det hände sig inte bättre än att jag, av brist på gårdsfolk att undvara, ålades att åka med honom och visa vägen till Kapellbackens begravningsplats i Gamla Vasa, där han skulle hjälpa gravgrävaren lyfta undan gravstenen. Dessutom tog vi på återresan en lång omväg via Bock Bryggeri i Dragnäsbäck, Vasa, där vi skulle hämta lemonadkorgar till begravningen. Jag hade fått stränga förbud att inte avslöja vem Stepan var, och jag måste gå in till kontoret och meddela, att de förhandsbeställda korgarna skulle hämtas till lagerbryggan för att lastas på hästkärran. Väl hemkomna ordnade Stepan med granar för ”grensalen”, där man skulle ta avsked av den döda på begravningsmorgonen. Att han också ombads hacka grankvistar att läggas vid uppfarten till gården, det förstod han sig inte på. Det fick min morbror Edvin göra, som hade blivit beviljad permission till begravningen.

Slutord

Både min mormorsmors och mormors livsöden är ur dagens perspektiv föga upplyftande. Dessa två kvinnor är typiska exempel på hur den enskilda människan var offer i ett system. Hemmanens betydelse var stor, klasskillnaderna fanns där mer eller mindre synliga (ståndslantdagens tidevarv!). Det fanns en klyfta på landsbygden mellan större självägande bönder och obesuttna, såsom torpare, backstugusittare, dagsverkare och hantverkare. Den allra största klyftan i samhället existerade dock mellan den så kallade ”bildade” klassen och de som saknade utbildning. Två söner Remahl blev präster, men fick inga betydande prästtjänster. Ämbetena var förbehållna den egna klassen och släktskap hade ofta företrädesrätt vid tillsättning av prästtjänster. Att köpa ett hemman var vid tiden som beskrivs här ovan det bästa sättet att klara livhanken för en familj och efterkommande generationer. Märk väl, att när man blev gammal förväntades de närmaste ta hand om en. Kommunalhem för fattiga personer och nödlidande, i dagligt tal fattiggårdar, uppstod först på 1880-talet. Deras rykte var enbart negativt – fattiggården var för de flesta ett spöke man skydde som pesten. Det gällde därför att gneta och spara för att klara sig ekonomiskt livet ut. Pengar för inköp av hemman skaffade åtskilliga ”over there” i Amerika.

I dag är ståndsskillnaderna så gott som utraderade. Landsbygden hotas av avfolkning och människorna lever sammanträngda i urbana miljöer. Gamla, på nytt hopsamlade och restaurerade bondemiljöer hittar alltjämt sina förespråkare. Speciellt de som är ute efter ett ”udda” boende faller i farstun för dem. Nya kopior av landsbygdsmiljöer uppstår ständigt. Det är populärt med egna miniodlingar, husdjur (hästar) och höns. Närodlingar har i dag snarare prägel av nostalgi än av lönande företagsamhet. Och storstadsborna anlägger grönsakstäppor på höghusens tak!

Ett kvinnoliv 1904-1982.

Kvinnan jag vill berätta om är min mor Edit född Häggblom 1904-1982, gift första gången med Magnus Hägg 1903-1940. Han stupade 6.3 1940 vid Viborgska viken, omgift 1945 med Oskar Ström.

Barn och ungdomstiden

Edits föräldrar var Brita och Johan Häggblom båda födda under det så kallade ”storfattigåret” 1867.

De var bönder och bodde i Kimo by Oravais. Hon var näst sist i en syskonskara på 9 barn. Tre av hennes systrar avled som småbarn i difteri och tyfus.

Det var stor åldersskillnad mellan de Häggblomska barnen. Edit blev moster som treåring. Båda hennes äldre systrar fick många barn. Lisa-Johanna fick 8 barn och Hilma 16 barn. Föräldrarna var måna om att  deras ”lillflicka” inte skulle gå samma öde till mötes som de äldre döttrarna, med många barn och fattigdom som följd, så de beslöt att så fort som möjligt sända henne till en folkhögskola för att få lite ”folkvett”. I detta fall blev det  Vörå Folkhögskola där hon inskrevs hösten 1922. Edit var vetgirig och läraktig, och i folhögskolan blev hon medveten om det ansvar var och en har för sina liv och sina ställningstaganden.

Ungdomarna vid den här tiden aktiverade sig i olika fosterländska rörelser. Skyddskåren och Lotta Svärd rörelsen var två bland dessa, dit även ungdoms- och nykterhetsföreningar kan räknas. ”Rysskräcken” höll fortfarande sitt grepp om landet. Edit kom  ihåg hur det kändes när de ryska gendarmerna kom ridande till gården 1916-17 för att leta vapen. Hon var då en 13-årig flicka och skulle svara på frågan, om det fanns vapen i huset. Hon visste att fadern hade gömt bössor i en lada, så nu gällde det att ”hålla tand för tunga” och hålla sig lugn

I kamratkretsen hittade hon många likasinnade. En av gossarna hette Magnus Hägg. Ungdomarna träffades hos varandra, glammade och skojade, bilder finns från den här tiden, även skriftligt material  är bevarat. Både Edit och Magnus hade släktrötter till smederna / vallonerna på Kimo Bruk. ”Bruksfolket” höll ihop och deras träffar var livliga tillställningar.  

Tidigt anslöt sig Edit till Lotta Svärd föreningen och Magnus anslöt sig till Skyddskåren. Edit deltog i utbildningen av Lottor, och den 17 juni 1924 svor hon faneden i Korsholms kyrka. En stor och viktig händelse i hennes liv. De unga tu hade nu valt att dela både idèer och liv med varandra. Förlovning och giftermål var planen. Förlovning blev det  år 1925 när Edit var 21 år. Under förlovningstiden beslöt Magnus, som många andra unga män vid den här tiden, att resa till Kanada, för att tjäna pengar, för att sedan kunna köpa hemmanet av Edits föräldrarna. De  ville bli bönder i framtiden. 

Tre år väntade Edit på sin fästman. När han kom hem från Kanada 1927 såg hon en annan man än den unge Magnus som lämnade hemlandet 1925. Han hade slitit hårt i skogsarbete , magrat, blivit ”gammal”och gleshårig. Nu gällde det att väcka kärleken till nytt liv. Ungflicksdrömmen om en stilig ung man, som hållits vid liv via  vackra fotografier tagna av skickliga fotografer i Kanada, passade illa på den man hon såg framför sig. Hon har själv berättat att det var en svår tid, Magnus var som en främling för henne.

Livet tillsammans

De gifte sig 16.sept. 1928. Det första året i Finland arbetade Magnus på Oravais Fabrik i färgeriet. Båda hade svårt att anpassa sig till fabriksmiljön. Men så 1929 köpte de Häggblomska hemmanet.  Nu skulle de arbeta sida vid sida och bygga upp ett hem för sig och sina barn. Först byggdes boningshuset.  Och barn skulle de förstås ha. Edit hade lovat sitt gudbarn Singa (en av hennes systers 16 barn) att när Magnus kommer hem från Kanada så får hon komma och bo hos dem.  Så kom det sig att de genast efter giftemålet hade en liten sexårig flicka att ta hand om. Sedan kom de egna barnen med jämna mellanrum. Tre döttrar Anita 1927, Inga 1933 och Siri 1934.

Huset de byggde var ett av de vackraste i nejden. Att en bondgård skulle ha ett badrum i 1930-talets Finland var ovanligt. Men Magnus och Edit hade stora planer för sitt liv och sina barn, så alla moderna faciliteter skulle finnas i hemmet. Det blev ingen traditionell bondgård. Det fanns personer i bygden som tyckte att det var för ”fint” för en bonde, och var smått avundsjuka. Edit kände sig sedd och uppskattad av sin Magnus, som såg till att även kvinnan skulle få ett bekvämare vardagsliv. Hon var stolt över sin man.  

Sommaren 1938 målades huset, men förstås skulle Magnus och Edit kosta på huset med oljemålning i svag olivgrön färg, i stället för den traditionellt röda  falufärgen. Kan man tänka, är de högfärdiga eller vad?  Allt de planerat stod fixat och färdigt sommaren 1939. Även ekonomin var stabil och alla skulderna för husbygget betalda. Magnus var en idog man. Förutom att han var en god jordbrukare tjänade han extra slantar som nattvakt vid el-verket på Kimo Bruk.

Både Edit och Magnus deltog aktivt i det sociala livet. Magnus i Lantmannagillet och i kyrko-fullmäktige  och Edit i Marthornas arbete.

Hösten  1939 var det oro i landet. Magnus var medveten om vad som var i görningen. Han hade varit inkallad för reservövningar den senaste tiden. Han talade sällan om  denna sak med Edit, men de köpte en radio och Magnus följde noga med nyhetssändningarna. Så en dag kom kallelse till mobilisering. Magnus hade militärgraden undersegeant. Han hörde till de äldre som inkallades  och beordrades ut till Hangöfronten.

Den 14 okt. 1939  lämnade han Edit och de tre småflickorna 5-10 år gamla, och drog ut i krig. Fosterdottern var nu vuxen och hade fått arbete i Vasa. Nu skulle Edit klara sig själv som jodbrukare och barnuppfostrare. Det var aldrig tal om att hon skulle ut i aktiv tjänstgöring vid fronten, trots sin lottautbildning, hon behövdes nu på hemmafronten.  I ladugården fanns nu  många djur.  Sju kor , häst, kalvar, får, gris och höns (ett medelstort hemman i Österbotten) som  hon nu skulle sköta på egen hand.

Hans avskedsord till Edit var ”om något skulle hända mej därute så vet jag att du tar hand om våra flickor, för du älskar dem lika mycket som jag och vill deras bästa”. Föga visste han då att hans dagar var räknade.

Vardagsslitet på bondgården

Hemma på gården hade Edit händerna fulla med gårdens skötsel. Vintern 1940 hörde till de kallaste på länge. Ett stort problem för bonden Edit var vattenbrist. Brunnen sinade, men vatten skulle djuren ändå ha.  Magnus beskrev hur hon skulle lösa problemet som nog var känt sedan tidigare. Det var inte första gången som det var kris på det området. Det var meningen att ny brunn skulle grävas, men krigsutbrottet satte stopp för planerna.

En stor vattenbehållare (i folklig mun kallad ”pisslåran”) som var av trä, fäst på en släde var det redskap som blev ”vattenledning”. Vattnet togs från Kimo å ca ½ km från gården, vid en fors där det alltid var strömt och  isfritt. I det extremt kalla vädret vintern 1940 hann vattnet frysa i kranen (som fanns på vattenbehållaren) innan hon hunnit fram till hemmet. Vi småflickor hade order att ha en kokande vattengryta till hands när ekipaget anlände och då det var bara att ”badda” med hett vatten tills kranen gick att öppna.  

Jag minns hur istappar hängde från Edits vinterkjol . Hon hade en tjock  yllekjol med ränder nertill. Ortens ”maskinstickerska” hade stickat den. Det kom att bli fem vintrar för Edit att upprepa denna procedur med vattenhämtning, innan livet tog en ny vändning för hennes del.

När det gällde tungt arbete, i synnerhet sommartid, fick hon hjälpa av  syster Lisa-Johannas son Paul. En stark 17-årig yngling. Systerns ord till Edit: ”Du får ta hand om Paul så kan han hjälpa dej, han behöver ingen lön bara han får mat, för han äter så mycket och jag har inte mat så det räcker åt alla”. Systern hade blivit änka i unga år,och lämnats ensam med åtta barn att försörja.

Mardrömmen som blev sann

Från fronten kom brev från  Magnus, med de föga uppmuntrande orden,”kulor susar förbi oss natt och dag, ingen vet om vi ser morgondagen”. I början på mars 1940  kom nyheten att det skulle bli vapenstillestånd.

Vilken glädje i hemmet, nu skulle far i huset komma hem ! Men varför kom inget livstecken från Magnus? Han var viceplutonchef i  20 avdelta bataljonen i 1. kompaniet, och Edit visste att han fanns vid Viborgska viken där det varit hårda strider. Dagarna gick och väntan var outhärdlig i hemmet.

Så en kväll när Edit kom från kvällens sysslor  i ladugården såg hon i månljuset att hennes syster  Lisa-Johanna kom gående. Så sent på kvällen tänkte Edit, vad har hon för ärende?

Så fick Edit ta emot det tunga beskedet  att hennes livskamrat Magnus saknades och troligen stupat i de hårda striderna vid Nisalahti på Viborgska vikens nordvästra strand den 6 mars 1940. Ingen visste med  säkerhet hur det förhöll sig, förhållandena var kaotiska, striderna hade varit hårda. Edits liv slogs i spillror. Vad gör en kvinna i den situationen? Nu skulle hon fortsätta livet ensam  med sina  tre småflickor. Det fanns ju hoppet om att han kanske tagits som krigsfånge, men det tvivlade Edit på. När Magnus for sista gången från hemmet tog han med sig sin egen revolver. Edit undrade varför han tog den med  sig. Han lär ha yttrat, ”ingen ryss tar mej levande”. Han satt inne med mycken information inom försvaret på grund av sin position i armen,  han tänkte kanske på vad som skulle ske om han togs till fånga, och blev misshandlad.

I sorgens och saknadens tid

Vid den här tiden talades det inte om ”sorgearbete”. Det var ju så många i samma situation, var och en fick klara sig bäst man kunde.  Bekräftelse om vad som inträffat och beklagandet kom per post från pastorskansliet och från sjävaste ”Marskalken”, men Edit ville inte ens läsa det, hon slängde det i byrålådan. Vad hon ville det var att få sin make tillbaka, det var det enda hon kunde acceptera i sitt chocktillstånd.

Ryktena kom och gick. Än hade någon sett att han ”fallit”, än hade någon hört av ”någon” som lyckats rymma ur ryskt fångläger, och där hade de sett Magnus. Så snart någon kom hem som varit på samma ställe som Magnus cyklade Edit iväg för att fråga om de sett , hört eller visste något om honom. Hon måste ju sköta de vanliga rutinerna på gården och hålla modet uppe för flickornas skull, men tankarna var hos Magnus . Var fanns han?

Den vådligaste ”sökresan” gjorde hon till Villmanstrand. Där det skulle ske en stor massbegravning  sommaren 1940 eller 41 i ”Den okända soldatens grav”. Det var stupade som av någon anledning inte kunnat identifieras. Det hade kommit till Edits kännedom att anhöriga till de som stupat  kunde komma dit och se ifall det var något som de kunde identifiera av de föremål  som hittats hos den stupade, och som hade lagts ovanpå kistan. Edit fattade beslutet att  dit måste hon resa, kanske kunde hon få klarhet, kanske finna spår av något klädesplagg eller dylikt som hon kände igen. Jag ser ännu för min inre syn  när hon lämnade oss barn i mormors vård och cyklade iväg med sorgfloret fladdrande för vinden. Det var på försommaren. Hon cyklade den långa vägen ca 35 km till Jeppo station. Hon hade väl knappast åkt tåg idigare, än mindre kunde hon tala finska. Men iväg måste hon. Mosterbarnen skötte ladugården.

Ryktet om att Edit var på väg till Villmanstrand nådde Magnus bröder. En av dem, äldre brodern Emil arbetade på Järnvägsverkstaden i Vasa. Han  slängde av sig verkstadskläderna och hann precis  till Seinäjoki just när tåget kom från Jeppohållet. Edit berättade efter resan vilken lättnad hon kände när hon genom kupèfönstret såg Emils hatt som ”guppade” på perrongen.

Resan blev en besvikelse för henne. Visserligen såg hon ett par stumpor som precis liknade dem hon själv stickat åt Magnus, men vakten som fanns med sade ”tyvärr, det finns hundratals liknande strumpor ”. Med facit i hand vet vi att det var det enda rätta. Men hon var desperat och sorgsen.

Trots sorgen tänkte hon i alla fall på sina småflickor, och vid hemkomsten fick vi yngre flickor varsin docka. Köpta dockor var ju rena lyxen . En hade röda kläder och den andra blå. Mor Edit hade alltid klätt min yngre syster och mej  enligt tvillingmodellen. Ett år var åldersskillnaden mellen oss. Även dockorna var ”tvillingar”.

Det första hon gjorde när hon kom hemcyklande från Jeppo  på natten, var att gå till ladugården för att se till djuren. Då hade det skett, det som Magnus väntat så ivrigt på ett år tidigare. Det unga stamboksstoet Lea hade fått sitt första föl. En ödets ironi. Edit satte sig på en sten på gården och tårarna flödade. Spänningen efter den omtumlande resan och oron för hästen tog ut sin rätt.  Men nu måste hon orka vidare. Så var det bara.

Bilden klarnar

Småningom kunde man pussla ihop vad som hänt där ute vid fronten. Magnus anförde sin grupp mot vad han uppfattade som fiender. De hade en byggnad (ria) framför sig. Plötsligt ropades det så kallade ”lösenordet” på finska från de som befann sig i rian. Ledarna för gruppen (tre personer) ställde sig upp och diskuterade , vad gör vi nu?. Magnus lär ha sagt ”skjut inte mera pojkar vi skjuter på eget folk”. De tre blev en ypperlig måltavla och kulorna haglade. Fienden hade lyckats få reda på det finska lösenordet. Där och då klipptes livstråden av för Magnus del.

Edit måste nu godkänna fakta. Hon satte in en dödsannons på ortens tidning som vittnar om hennes sorg och saknad men också om fosterlandskärlek. 

Sökandet

Nu ville Edit göra allt för att få hem Magnus till Oravais och i vigd jord. Hon hade mardrömmar, och i sin sorg kunde hon inte alltid skilja på dröm och verklighet. Hon hade hallucinationer om att Magnus kom till henne med olika budskap om nätterna när hon inte kunde sova. Vi barn fick också höra hennes ”berättelser” när hon talade med sin syster. En ”syn” som gav tröst åt oss alla var följande: hon satt på sängkanten (troligen sommaren -40) och grät. Plötsligt ser hon Magnus komma på vägen  och om en stund står han i sängkammardörren och frågar ”varför gråter du?” Hon svara ”jag gråter för att alla andra kommer tillbaka från fronten, men inte du”. Då ler han och säger, ”inte ska du gråta, jag har det mycket bättre där jag är nu”. Hon trodde verkligen att han ”uppenbarat” sig för henne. Verkligen en tröst för henne. Hon såg även änglarna ”ovan där” som kom med budskap. ”Dessa äro de som kommit ur den stora bedrövelsen, och som  har tvagit sina kläder vita  i lammets blod”.

Det var fullt kaos i Edits liv. Det fanns vänner som ville hjälpa, men underligt nog också sådana (kvinnor) som sade, ”hon har varit så högfärdig när hon satt där i kärran bredvid Magnus, nu får hon visa vad hon går för”. Underligt att krig gör folk så  känslolösa och hatiska. Hon var iakttagen från alla håll. Även utnyttjad av vissa personer i sin omgivning. När hon upptäckte sin egendom hos grannen så var hans ursäkt, ”jag har bara lånat, jag tänkte nog föra tillbaka”. Han hade gått in i ett av husen när hon var borta och ”lånat”. Det var inte enda gången som hon utsattes för olika former av trakasserier.

Magnus bästa vän och jaktkamrat Viktor Thors erbjöd sig att sommaren 1940 eller 41 att åka iväg till den del av landet som nu var tillgängligt för att  gräva och söka efter gravar. Han hade kamera med sig och hela resan är dokumenterad, Edit fick nu se  bilder på platsen där Magnus stupat. De fann nog gravar, men ingen Magnus. 

Så kom fortsättningskriget. Det blev hårda tider för alla. Det som hänt Edit gjorde henne starkare, som människa. Hon föstod nu att det är på henne det beror om flickorna skall få ett drägligt liv. Det unga prisbelönta stoet måste till hennes stora sorg överlåtas åt Magnus bror, med villkor att om Magnus kommer tillbaka levande så skall stoet och fölet lämnas tillbaka. Det var en olyckshändese som bidrog till det drastiska arrangemanget.

Följande hände vintern -41. Edit var på väg hemåt från en färd från Oravais kyrkby. Hästen blev rädd av någon anledning och satte i sken. Vid en åbro slog ”kibickan” i järnbalkarna, fimmelstängerna gick av och Edit föll ner i ån, som tack och lov var tillfrusen. Hästen satte ensam iväg hemåt (4 km), i fullt sken. Byborna förstod att något hänt, och satte igång att leta. Edit som varit  avsvimmad hade vaknat och kravlat sig upp ur åkanten. Det kunde ha gått riktigt illa och flickorna kunde ha lämnat alldeles ensamma utan föräldrar, det ansåg Magnus bröder, därav arrangemanget med stoet Lea.

Men nu måste  Edit skaffa sig en ny häst. Hon köpte då  ”krigsveteranen” Putte, som på grund av att han var ”skotträdd” måste hemförlovas. Men där hade hon också otur. Följande sommar hade Putte tagit sig ut  ur hagen, hälsat på en annan häst och blivit sparkad så ett knä på bakbenet krossades. Edit visste inte hur stor skada det var, men när någon dag hade gått tillkallades veterinär som konstaterde att benet var både krossat och infekterat. Veterinären som hade rykte om sig att vara barsk och ”läst lagen” för bönderna kom för att inspektera situationen. Nu var måttet rågat för Edit. Hon grät strida tårar och var utom sig av sorg. Jag kommer mycket väl ihåg den resliga veterinären. Han hette Jan Hård av Segerstad. Jag kommer ihåg hur han tog Edits händer och sade , ”inte skall du gråta, du  har ju tre fina barn att leva för, jag skall se till att din häst blir bra, men det fordrar stor arbetsinsats av dej, men gör som jag ordinerar, och Putte blir nog frisk”. Han tillade ”du behöver inte betala något för mina besök”. Vi barn följde intresserat med hur veterinären arbetade, det var spännande varje gång han kom till gården.

Att få Putte frisk var ganska riskabelt för Edit. En slang opererades in i knäet och den skulle spolas två  gånger per dag. Putte var nu så utmattad (han kunde inte lägga sig) så när hon stöttade honom på ena sidan (vid rengöringen) så lade han hela sin tyngd på henne. Hon kunde ha lämnat under hästen om han ramlat ihop. 2-3 gånger per dag skulle han ut och motioneras. Hästen som hade ont, blev ”bitsk” och svårhanterlig. Nu kom sanitetslottans kunskaper till nytta. Putte blev frisk och levde till hög ålder.

Slut på väntan

Det var nu augusti 1943. Edit hade skaffat sig en telefon något år tidigare. Den kom till nytta också för  byborna, det fanns inte så många telefoner på nära håll, så Edits hem blev ”telefoncentral” . Vi flickor gick med telfonbud till grannar och vänner.

Nu kom ett speciellt samtal som hon  väntat på i två och ett halvt år. Magnus ”grav” hade hittats. Kistan (lådan) var på väg hem till Österbotten. Med hjälp av ”dödsbrickan” kunde han identifieras. Edit ville att han skulle komma hem till sin gård, därav kom det sig att Magnus fördes till hemmet och placerades i ”boden”. En kistkläderska tillkallades och ”lådan” fick en uppsnyggning liknande det som var brukligt för kistor i trakten.

Men var det verkligen Magnus? Edit var tvivlande efter allt hon gått igenom. Magnus bröder öppnade kistan, men ville inte låta Edit se vad som fanns där. ”Det är ingenting för en kvinna att se” var deras resonemang. Edit blev upprörd. Då kom goda vännen Viktor till hjälp. ”Om du verkligen vill se Magnus så kommer jag och öppnar kistan åt dej”. Så skedde och Edit kunde se och känna igen ”hårfästet” och färgen på håret som hon så väl kände. Nu var hon säker, det var han som låg där.  Hon bara måste se, för att kunna tro, men det var en påfrestande upplevelse. Kvarlevorna låg i en pappersäck, som Viktor öppnade med en kniv som han hade med sig. Flickorna var nu 10-14 år gamla Vi såg ju kistan , men aldrig vad som fanns där inuti.

En hederlig begravning skulle han få. Trots att det var brist på allt så kunde Edit, tack vare att hon var bonde, bjuda på både mat och dryck efter bygdens sed. Byns folk hjälpte till på olika sätt. Ungdomsföreningen, Marthorna och Lottorna hjälptes åt att göra begravningen till minnesvärd hedersbetygelse för ”bygdens son”. 

Livet går vidare

Edit som hade ett starkt socialt engagemang månade om de som hade det knapert. Vid den här tiden fanns det ingen folkpension, och många äldre hade svårt att klara sig. Edit delade med sig av vad som fanns på gården.Till jul, påsk och andra högtider förde hon mjölk till några gamla kvinnor, och även bröd när hon bakat.

Tack vare systerns vuxna barn fick Edit den hjälp hon beövde i de så kallade andtiderna. Vårsådd, höbärgning och skördetid.

Så kom det order från landets ledning om arbetsplikt för alla vuxna män. Det innebar bland annat att i gårdar där det fanns flera vuxna män, som av någon anledning inte var vid fronten, så måste de hjälpa till där arbetskraft behövdes. I byn fanns det några av dessa män. En av dem kom till Edit och begärde att få komma som hjälpare till hennes gård. Han bodde tillsammans med sin bror och syster och ville inte bli kommenderad långt bort från byn. Året var 1944 när han blev arbetshjälp åt Edit . Han hette Oskar, var ”gammal ungkarl”, affärsman och slaktare. Verbalt skicklig och övertygande, han  lade sin tjocka plånbok på skåpet när han gick ut på arbete, så att vi kunde se hur rik han var.

Vad som hände där på åkrar, ängar och lador vet jag inte, men plötsligt blev det förlovning, och kort därefter äktenskap. Edit väntade barn, och att vara ogift mor var inte att tänka på. Vi barn fick inget veta på förhand, men Oskar visade sig från sin allra bästa sida gentemot oss flickor. Så i början på juni  1945 födde Edit, då 42 år gammal en son. Hon hade alltid önskat en son så han var välkommen. Även hennes flickor var förtjusta i en lillebror. Han blev deras ”skötebarn”.

Bakslag

Så plötsligt visade äkta maken en sida hon inte kände till. Svartsjuka. Först mot Edits flickor, som kom emellan makarna, och  så småningom även mot den egna sonen. Nu börjar Edit förstå att hon gjort ett stort misstag, men nu var det för sent. För en gammal ungkarl som aldrig behövt ha ansvar för någon annan än sig själv fanns det  nu plötslgt tre tonårsflickor och en baby som han skulle leva tillsammans med. Han var affärsman inte jordbrukare. Det blev en turbulent tid för Edit. Hon jämförde den nye maken med Magnus och den livsstil de båda hade haft . Det var otänkbart att någon skulle kunna ersätta Magnus. Det blev slitningar i hemmet.

Hårda duster utspelades, för det  mesta verbalt, men upprörande för de inblandade. Edit uppmanade flickorna med orden ”tala inte om för någon hur vi har det hemma, så här ska inte ett hem vara”. Hon skämdes för att hon gått i fällan och ville att byn inte skulle veta hur läget var. Men det gick inte att hålla hemligt. Genom sina handlingar kunde folk se hur Edits flickor redan som barn fick arbeta med jordbruket som fullvuxet folk. Edit visste ”styrkorna” hos sina barn, så den äldsta flickan (liten och späd) sändes till samskolan i Vasa i god tid före nya äktenskapet. Mellanflickan (undertecknad) hade gott humör och var verbal (kunde försvara sig) medan lillflickan som alltid varit ”mammas flicka” och ville sitta i mammas famn stannade nära sin mor. Det blev mellanflickan Inga som fick ta ansvaret som arbetspartner åt sin styvfar, Siri blev ”barnflicka”. Edit tyckte nog att det var tungt för en 13 årig flicka att hugga i skogen och gräva diken, men vad kunde hon göra. Men god och näringsrik mat skulla arbetsfolket ha, det var viktigt för Edit att maten var smaklig och tillräcklig. Lite uppmuntran fick flickorna också. En sådan dag var  sommaren 1949 när hon cyklade 10 km till en butik för att köpa de åtråvärda nylonstrumporna (glasnylon) åt sina döttrar. Nog blev mottagarna glada.

Sedan Magnus stupat hade Edit arbetat med tungt kroppsarbete, det  hörde ju till jordbrukaryrket. Nu sade kroppen ifrån. Edit var nu 50 år. Hon fick svår värk och ömma leder, och blev mycket svårt sjuk. Reumatism och ledgångsinflamation var diagnosen.  Sjukdomen förvärrades  och efter två år kunde Edit varken gå eller äta själv.

Nu gick det inte längre att tiga och tåla och arbeta. När hon fyllt 54 år fick hon plats på reumasjukhuset i Heinola, hon var då  helt utslagen. Med rätt behandling, sin viljestyrka och med tanke på  sonen ensam hemma som for illa så kunde hon ”stå på fötter igen” efter ett halvt års behandling.

Döttrarna hade gift sig och flyttat från hemmet. Sonen gifte sig och blev ny bonde på hemmanet . Edit fick bo kvar i gården och hjälpte den nya generationen  som växte upp,  så gott hon kunde.  Hälsan var inte den bästa, men genom de guldinjektioner hon fick på Vasa centralsjukhus med jämna mellanrum kunde hon leva och bo hemma. Över 10 år fick hon guldinjektioner regelbundet. Läkaren sade att ingen annan av hans patienter klarat av så mycket guld i sitt blod så länge som hon. Edits liv var tufft, men hon klagade aldrig, varken över sin sjukdom eller sin situation som inte var så glädjefylld.

Hösten 1981 försämrades Edits hälsa, hon var nu 77 år. Hon kunde inte längre bo hemma. Maken hade dött några år tidigare. Edit var till sin natur gladlynt, och sjöng ofta.  Ännu på sjukhuset sjöng hon för sin medpatient som hette Anna, sången hon sjungit som ung, ”Lilla vackra Anna”. Anledningen varför hon kom in till sjukhuset var överdosering av smärtstillande medicin under flera veckors tid. Efter avgiftningen överfördes hon så till bäddavdelning i Oravais.

Epilog

Nu mådde Edit ganska bra. Yngsta dottern Siri som bodde i Sverige och varit ”mammas flicka”  besökte Finland en månad varje sommar. Vårvintern 1982 skrev hon brev till Edit att hon kommer till Finland före sommaren i år. Hon oroades av att något skulle hända mor Edit och att hon inte skulle leva till sommaren. Vi intygade henne att Edit nu mår bra, och är på gott humör, hon kommer att leva länge än. Men nej Siri måste bara komma.”Tänk om det händer mamma något och jag inte skulle hinna träffa henne”.

Hon ordnade tjänsteledigt och kom till Vasa en fredagkväll. Hon övernattade hos sin syster  i Vasa (undertecknad). Nu råkade det sej så att systern som var körsångare hade en konsert på fredagkvällen och inbjöd sin syster till konserten, med löfte att ”vi far till mamma tidigt i morgon bitti”. Sagt och gjort, hon kom med på konserten.

Följande morgon när vi stod klara för att besöka Edit och tar på oss kapporna ringer telefonen. Det är från bäddavdelningen I Oravais. ”Vi har tråkiga nyheter åt er, er mamma dog för en timme sedan.” Döm om vår bestötning. Hur kunde något sådant hända och utan varsel? Stackars Siri som kommit lång väg enkom för att hälsa på Edit. Hon blev helt förtvivlad och ångerfull. ”Varför for jag inte i går?”

Ja varför? Jag tror att det var ödet som ingrep. Edit var så förändrad efter sjukhusvistelsen och

avgiftningen så det hade inte varit ”hälsosamt” för Siris egen känsliga person att se förfallet.

Vad hade hänt? Personalen hade varit in med morgongröten som Edit åt med god aptit. ”Bästa gröten jag ätit på länge” tyckte Edit. De var gudstjänst i sällskapsrummet och när de skulle hämta Edit 10 minuter senare  var det redan för sent. Blodstörtning var orsaken. Vi visste att hon fått mycket guld och övriga mediciner i sin kropp under många, många  år, och nu gav blodkärlen upp. Ett blodkärl i matstrupen hade brustit. Vi ombads att inte komma dit förrän senare på dagen när de städat upp, så Siri fick aldrig ta ett ordentligt avsked av sin älskade mamma.

Mor Edits ord som hon ofta upprepade de sista åren var:

Tankar, tankar otaliga tankar sägen var kasten i ankar

barn av en sällare värld finns det ett mål för er färd?

Med denna berättelse vill jag hedra och ära min mor Edit, som trots krigets hårda lott, en svår sjukdom och andra misslyckanden ändå aldrig klagade.

Frid över hennes minne.  

Mummoni perhe muutti Kittilän Kaukosen kylästä aluksi Sodankylän Kierinkiin, sieltä Sodankylän Unarin Uimaniemeen. Unarissa syntyi perheeseen tyttölapsi, jolle annettiin nimeksi Helena Matilda. Isä Michael Ranta osti sieltä talon Marttiini (nykyään Martin), sitten hän muutti Sodankylän Seitajärvelle, joka siihen aikaan kulki virallisesti nimellä Sodankylän Sompion kylä. Hän osti siellä Arajärvi-nimisen maatilan.

Helena Matildan isä perheineen oli kylän ensimmäinen todella rohkea uudisraivaaja, kylän ainoan talon omistaja. Perheen sukunimeksi tuli Arajärvi. Kylän kauneus ilmeisesti viehätti 1800-luvulla Helena Matildan vanhempia. Maatilan sijainti on kahden järven, Seita- ja Arajärven välissä.

Helena Matildan isä Ranta-Mikko oli Kittilästä lähtöisin. Hänen puolisonsa Brita oli syntynyt Kittilän Alakylässä. Kirjailija G. A. Andersson kertoo tavanneensa 1886 Arajärvellä 76-vuotiaan Mikko Arajärven, joka oli on esitellyt kirjailijavieraalle saamelaisten aikaisia pakopirttejä vihavenäläisten tunkeutuessa 1700-luvulla muinaisten arajärveläisten asuinpaikoille.

Norjaan töihin kalastusalukselle

Vuonna 1859 vain 14-vuotias Johan (Juhani) Värriö hiihti aikuisten eli ”raavaitten” miesten perässä Sodankylästä nälkäisenä sekä pitkän hiihtomatkan uuvuttamana Norjan Pykeijaa (kirjoittajan olettamus, ei tarkkaa tietoa paikkakunnasta) kohti. Aina välillä joutuivat aikuiset hiihtäjät odottamaan tätä sisukasta poikaa, Sodankylän Keminkylässä huutolaispoikana ollutta Juhoa tämän lepotaukojen vuoksi.  

Pykeijaan matkasi myös nuori 17-vuotias talon tytär Helena Matilda Arajärvi vuonna 1873. Kalanpyyntialuksella tehtiin ahkerasti työtä ankarissa olosuhteissa. Siellä Helena Matilda työskenteli monien muiden suomalaisten tapaan hankkien rahaa itselleen. Norjalaiset antoivat suomalaisille työntekijöilleen myös paikan laivassa asua ja nukkua.

Helena Matilda tutustui kalastajalaivalla 11 vuotta vanhempaan Juhani Wärriöön. Nuorten rakkaus syttyi, pari meni laivalla kihloihin. He päättivät palata takaisin Suomeen ja solmia avioliiton.

Sodankylän seurakunnan arkisto kertoo: Vihityt: Itsellinen, nuori mies Juhani Wärriö Keminkylästä ja talon tytär Helena Mathilda Arajärvi Sodankylän Sompion kylästä vihittiin avioliittoon 25.12.1880. Vihkimisen toimitti Sodankylän kirkkoherra Samuel Porthan. Nuoret menivät ilmeisesti joulumarkkinoille ja samalla käytiin vihillä! Helena Matilda oli tuolloin 24-vuotias.

Nuori aviopari tuli kävellen ostamansa lehmän kanssa Värriön kylästä (nykyään kylä kuuluu Savukosken kuntaan) suuntana pieni Korvasen kylä Sodankylän pitäjän pohjoisosassa. Helena Matildasta tuli maatilan emäntä ja suuren lapsiperheen kasvattaja.

Korvasessa löytyi paikka pysyvän kodin perustamiselle

Nuori pari asettui lehmänsä kanssa Korvasen kylään, jossa oli iso maatila myytävänä. Se oli joutunut valtion omistukseen maksamattomien verovelkojen vuoksi. Helena Matilda on kertonut myöhemmin lapsilleen yli 2200 hehtaaria käsittävän tilan ostohinnaksi ”samansuuruisen summan kuin mitä hänen vihkisormuksensa maksoi”. Kun nuori pari osti talon vuonna 1884, heidän sukunimensä muuttui maatilan nimen mukaan Alakorvaksi.

Vanhassa pärekattoisessa Alakorvan asuinrakennuksessa oli pirtti ja tupa sekä hyvin pitkä käytävä. Onnellisesti solmitun avioliiton ensimmäinen lapsi syntyi perheeseen vuonna 1883, ja hän sai nimekseen Maria Elina. Äiti Helena Matilda Alakorva, jota Tiltaksi kutsuttiin, oli 27-vuotias.

Lapsia Tiltan ja Juhon – Junnuksi kutsutun – perheeseen syntyi yhteensä yhdeksän. Kolmantena lapsena joulun aatonaattona vuonna 1887 syntynyt Brita Jemina jaksoi elää vain vajaa kolme kuukautta. Se aiheutti 31-vuotiaalle äidille suurta surua. Tilta ja Junnu saivat 1883–1900-välisenä aikana Brita Jeminan lisäksi vielä kaksi poikaa ja kuusi tyttöä. Jokainen perheen kahdeksasta lapsesta solmi avioliiton. Monet heistä saavuttivat hyvin korkean iän.

Tilta Alakorvan synnytti 44-vuotiaana identtiset kaksoistytöt, jotka varmaan kaikkien vuosien uurastuksien ja maatilan raskaiden jokapäiväisten vaativien töiden lisäksi tuottivat pieninä vauvoina melkoisen suuren lisätyötaakan ahkeraakin ahkerammalle äidille. Suuressa perheessä kasvoi kaksoistytöistä hyväntuulisia ja aina hymyileviä tulevien perheiden äitejä. Minulla on ollut monta kertaa vaikea erottaa, kumpi näistä sisaruksia, tädeistäni on Lyyti- ja kumpi Senja-täti.

Naiset ja lapset hoitivat kotityöt miesten ollessa poro- ja heinätöissä

Ruokaa talossa oli omasta takaa, jopa myyntiin saakka. Alakorvan talon isäntä, ukkini Juho, valittiin Sodankylän pitäjän kunnallisiin luottamushommiin, ainakin vuosiksi 1908–1910. Suuren maatilan emäntä joutui lapsiensa ja kotiapulaisten, ”piikojen”, kanssa olemaan paljon ilman aviomiestään myös aviomiehen kunnallisten vastuunalaisten kokouksien vuoksi. Kun matka Sodankylän kirkolle kesti jokireittejä pitkin pari kolme päivää, kului kirkonkylän reissulla esimerkiksi joissakin tärkeissä veronmaksamisasioissa lähes viikon verran.

Porometsissä ollessaan perheen isä oli viikkokaupalla porojen etsinnöissä, poroerotuksissa ja porojen vasottamistöissä. Naisten huolena oli varustaa metsiin töihin menneille miehille viikon eväät miesten uurastaessa metsissä. Miesten poissaolon aikana vaati talon kaikki muut työt naisväen käsiä ja paljon voimia pitää taloutta toimimassa.

Samoin kesäisin mentiin Luirojoen luonnonniityille viikatteet ja haravat mukana työkaluina, jokiveneet kulkuneuvoina. Lehmät ja hevoset tarvitsivat pitkien talvien ajaksi heinää. Lyhyen kesäkauden aikana niittyladot saatiin täyteen tuoksuvaa kuivattua heinää – ellei niittosarkojen heiniä jouduttu paikan päällä haasioimaan sadekesän niin vaatiessa. Kesäisissä niittohommissa talon miesväki viipyi ainakin maanantaista lauantaihin saakka.

Talon uuden puolen rakentaminen ja – kylän kaunistus – tuulimylly

Tilta Alakorvan perheessä lasten lukumäärän ohella kasvoi myös navetassa lehmien lukumäärä, hevonen ilmestyi talliin ja poroluku alkoi suureta. Tarvittiin lisää elintilaa ja asuinhuoneita.

Puuseppä Saarela oli Pohjanmaalla tunnettu ammattilainen. Kun uuden talon hirret oli pihapiirissä (pihaa sanottiin kartanoksi) sahattu, tilattiin rakennuksen suunnittelijaksi ja työnjohtajaksi kokenut ja tunnustettu Saarela.

Kun rakennus sitten koko komeudessaan valmistui vuonna 1913, kysyivät naapurit ja kylään osuneet kulkijat, mistä syystä talossa pitää olla noin komea lasikuisti. Junnu oli vastannut kyselijöille: ”Kun nuoret miehet tulevat kylään, talon kuisti on heille osoitteena, mistä talosta löytyvät nuoret naimaiässä olevat kauniit tummat tyttäret mahdollisiksi aviovaimoiksi.”

Ja kyllä kuisti vetikin puoleensa. Kaikki kuusi tyttöä purjehtivat avioliiton satamaan. Alakorvan (Junnulan) tyttäristä neljä solmi avioliiton 20-22-vuotiaina, yksi tytöistä oli 24-vuotias, ja yksi 28-vuotias. Tiltan ja Junnun pojista nuorempi solmi avioliiton 29-vuotiaana ja vanhempi poika isäni Eemeli (Junnulan Eemeli) ollessaan jo reilusti vanhapoika eli 36-vuotiaana.

Kun Junnu Alakorva huomasi taitavan Saarelan olevan oikea ammattilainen, päätti hän yhdessä tyttärensä Lyydian aviomiehen isän, Alakorvan talon naapurin isännän Matti Korvan kanssa rakentaa kylän keskelle tärkeän rakennuksen, tuulimyllyn. Tarvitsivathan kyläläiset jauhoja elämiseen eikä myllyn vuoksi tarvinnut enää matkustaa erämaakylästä jonnekin kauas suurempiin maalaiskyliin. Punainen tuulimylly valkoisine koristeineen seisoi kylän keskellä vuodesta 1913 alkaen.

Tuulimylly oli niin kaunis kylän ”nähtävyys”, että entiset aseveljemme, joista tuli Lapin sodassa vihollisiamme, jättivät myllyn kylän keskelle tuhoamatta. Kaikki muut rakennukset poltettiin. Vain savupiiput törröttivät keväällä 1945 palattuamme evakosta kotiimme. Onneksi sitä hävityksen kauhistusta ei suuren ja arvokkaan elämäntyönsä Korvasessa uurastanut mummoni tarvinnut enää kokea – kaiken muun sodan kauhujen lisäksi.

Rakennusten pärekatot syttyvät helposti palamaan pienestäkin tulikipinästä

Talon uuden puolen rakennukseenkin tehtiin pärekatto. Jos olivat vanhan asuinrakennuksen katolle johtavat tikapuut vahvat, sai uusi rakennus sekä pirtin että salin puolelle tukevaakin tukevammat tikapuut. Talon emäntä Tilta piti huolen, että vesiämpäri toisessa kädessä kiivettiin katolle, kun talossa pirttien uuneissa paistettiin leipää ja muita herkkuja.

Varsinkin kesäaikaan päre kuumentui auringossa. Se oli vaarallinen sytyke savupiipusta lentäville kipinöille. Pärekatot kasteltiin perusteellisesti Tilta emännän kontrollin alla. Tikapuut – täysi vesiämpärisysteemi piti tulipalot loitolla.

Mummon kertomaa: miten oli siihen aikaan vaikeaa, kun valolähteenä oli kuiva pitkä päre, hän sanoi. Hän opetti jo hyvin varhaisessa vaiheessa, taaperoiässä, lapsilleen miten pitää tarkkailla ja varoa palavaa pärettä, ettei vain syttyisi tulipalo. Pirtin avotakassa (takka tunnettiin sanalla ”piisi”) puut paloivat iloisesti ja loivat valoa, ihrakynttilät auttoivat keittiössä. Mutta päre toimi valona saunassa, navetassa ja tallissa.

Keväällä auringon jo antaessa riittävästi valoa, talossa alkoi suuri kevätsiivous: hirsiseinien pesut ja koko huushollin suursiivoukset. Hyvinä puhdistusluutina toimivat varsinkin pirttien puuhirsiseinien puhdistuksessa vihreälehtiset katajaluudat.

Sitten koitti valolähteen suhteen suuri mullistus: taloon ostettiin 1900-luvun alkupuolella petroolilamppuja ja -lyhtyjä. Öljylamput toimivat sisätilojen valona, lyhdyt olivat ahkerassa käytössä ulko- ja navettatöissä. Se valokeksintö toi Junnulan talon suurelle perheelle aikamoisen helpotuksen.

Voita oli talon ruokapöydässä vain sunnuntaisin

Isoäiti muisteli aikaa, jolloin lapset olivat pieniä ja rahaa piti hankkia elämisen moninaisiin tarpeisiin. Vaikka porojen lukumäärä kasvoi, ja metsä antoi linturiistaa eli monenlaista lihaa oli kotona tarjolla yllin kyllin, kalaa pyydettiin kylän ympärillä virtaavasta Luirojoesta, maitoa tuli omasta navetasta, mutta rahaakin tarvittiin. Sekä perunaa että voita jouduttiin myymään ulkopuolisille ostajille.

Voikaravaani Norjaan oli yleistä. Kuljetukset suuntautuivat yksinomaan Pohjois-Norjaan. Alakorvan talon ruokapöydässä voita oli sekä omalle väelle että työmiehille tarjolla vain sunnuntaisin ja juhla-aikoina. Kunnes sitten koittivat suuret Lapin savotat, ja ruokaa ja heinää tultiin hakemaan suoraan talon pihapiiristä. Mutta se tapahtui siihen aikaan, kun isovanhempani olivat tilansa jo luovuttaneet pojillensa.

Kun Juho Alakorva oli 69-vuotias ja Helena Matilda 58-vuotias, he päättivät luopua tilan omistuksesta. Näin perheen molemmat pojat saivat vuonna 1914 omistukseensa koko maatilan, ja heidän vanhempansa siirtyivät eläkeläisiksi. Isäni Eemeli oli siihen aikaan 29-vuotias ja setäni Hannes 23-vuotias.

Olettamukseni on, että suurin ja vaikein maatilanhoidossa oli ennen kaikkea poronhoito, josta syystä – kenties – koko tila luovutettiin nuoremman miespolven harteille. Ehkäpä ne kunnan luottamushommatkin alkoivat viedä osan Junnu-ukin ajasta eikä porometsille viikkokausia kestäviin hakuhommiin enää tahtonut riittää aikaakaan. Juho (Junnu) Alakorva kuoli 2.2.1921. Hän oli kuollessaan 75-vuotias.

Mummolle oma kamari

Vanhan puolen pitkän käytävään isäni rakensi Tilta äidilleen oman hellahuoneen, jossa hänellä oli oma rauha ja oma itsenäisyys. Huoneeseen johti sisäkäytävästä kaksi porrasaskelmaa ja se oli korotettu eteislattian korkeudesta, ehkä paremman lämpöeristyksen vuoksi? Ikkunasta näkyi lavealle perunamaalle sekä Luirojoen niemeen, joka teki melkein U-käännöksen virraten Alakorvan talon rantaa kohti. Ranta oli meille lapsille mieluinen uimaranta ja aikuisille perheen naisille oivallinen pyykkipaikka kirkasvetisen hiekkapohjaisen virtaavan joen äärellä.

Pienen 10-12 taloa käsittävän kylän talot oli rakennettu siten, että jokaisella talolla oli oma joenrantansa, pyykki- ja veneranta. Omasta rannasta lähdettiin kokemaan verkkoja, odottaen hyvää kalasaalista tarjottavaksi ruokapöytään. Ja monet kerrat kalaa tulikin. Lähtö heinäntekoon veneillä oli oikea suurtapahtuma.

Koska Luirojoki tulvi keväisin, olivat kylän vanhimmat asukkaat osanneet rakentaa asuinpaikkojensa rakennusrykelmät siten, ettei tulva yltänyt talojen ulkorakennuksiin, esimerkiksi aittaan, varastoihin tai navettaan saakka. Lapsuudenkodissani suurinkin kevättulva pysähtyi kaksikerroksisen punaiseksi maalatun vilja-aitan taakse eikä pihan ympärillä olevilla rakennuksilla ollut mitään vaaraa.

Kaksivärinen kevyt käyrä piippu – naisten piippu

Mummo poltti käyrävartista piippua, jossa oli kaksi väriä eli piippu oli mustaruskea. Kun kysyin häneltä, miksi hänellä on noin kaunis pieni kevyt kaksivärinen piippu, vastasi hän: ”Tämä on naisten piippu.” Lääkäri oli suositellut tupakkaa, sillä se esti rintataudin. Tupakka kuului siis lääkkeisiin.

Hänen pukeutumisensa osalta muistan pitkän hameen ja puseron eli ”röijyn”. Hameessa kuului olla aina kaksi suurta taskua. Toisessa taskussa oli piippu ja tupakkavehkeet, toisessa oman kamarinsa, mummonkamarin, iso avain.

Mummolla kaksi omaa kamaria

Kun olin pieni, ei isoäitini asunut meidän perheemme luona. Hänellä oli kuitenkin kaksi kamaria, joiden nimet olivat vanhan puolen mummonkamari ja uuden puolen mummonkamari. Kuljin taas kerran äitini kintereillä – kuten tapanani oli – ja kysyin, mistä syystä mummolla on kaksi kamaria. Äiti kertoi hänellä – vanhempi sisareni sanoo hänen nuoruutensa aikana 1920-luvulla perheemme puhuneen mummusta – olevan kaksi kamaria siitä syystä, koska hän palatessa kotiin saa itse valita, missä huoneessa hän haluaa asua.

Niinpä koitti sekin aika, jolloin pääsin mummoa katsomaan tätini Senjan perheen taloon. Matkaa sinne oli ehkä pari kilometriä. Hän oli tyttärensä pieniä poikia hoitamassa. Siksi isoäiti ei asunut meillä. Olin ehkä viisi vuotta vanha, kun naapuritalojen serkkujen kanssa sain ensimmäisen kerran (ilman äitiäni) luvan lähteä ”mummolaan”.

Vierailu tapahtui yleensä sunnuntaisin aamupäivällä. Tultuamme tätini taloon, hän istui keittiössä halkolaatikon päällä ja poltti piippua. Helena Matildan tytär, tätini Senja, 35-vuotias, oli juuri valmistamassa sunnuntaiateriaa perheellensä. Mummo sanoi heti tyttärelleen: ”Tuo lapsille juustoa (leipäjuustoa) ja kampanisuja.” Senja-täti viilletti kellariin ja makoisat herkut asetettiin korkeajalkaiseen lasiseen tarjoiluvatiin. Toiselle vadille tulivat vielä sokeririnkilät.

Mummo kyseli kuulumiset ja me neljä serkusta kilvan kerroimme kotiemme tuoreimmat kuulumiset. Talon isäntä makoili toisessa huoneessa oven ollessa auki keittiöön. Hän kysyi heti alkajaisiksi: ”Mitä prinsessoille kuuluu?” Ah, olipa se pienestä lapsiressukasta iloista kuultavaa.

Talvisin sain ihan yksin hiihtää latua pitkin isäni äidin luokse sen kahden kilometrin matkan. Kai se varoitus siitä ladulla pysymisestä oli samalla turvana, etten tieltä eksyisi.

Kun talvisodan evakuoinnin jälkeen olimme saaneet palata jälleen kotikyläämme, näin eräänä keväisenä päivänä 83-vuotiaan mummoni kävelevän lähimmästä naapuritalostamme, hänen tyttärensä talosta, keppi kädessä ja hyvin käyrässä. Hän meni varmanoloisena suoraan vanhan puolen taloomme. Menin hänen perässään, 9-vuotias utelias tyttö. Hän avasi vihdoin sen salaperäisen lukossa olleen kamarinsa oven avaimellaan. Ja ah, olin päässyt näkemään hänen huoneensa, jota olin kovin pitkään odottanut. Mummo tuli kotiin! Minkälaiset tapetit siellä olivatkaan: täynnä mielenkiintoista luettavaa! Vanhojen sanomalehtien sivut olivat huoneen tapetteina katosta lattiaan.

Isosiskoni oli jo siivonnut ja tuulettanut huoneen. Kukkamaljakko oli mummoa toivottamassa tervetulleeksi. Kun hän pani piippunsa palamaan, aloin lukea ”mielenkiintoisia ikivanhoja tapetteja” enkä malttanut lopettaa tietoseikkailuani. Hän antoi minulle astiapyyheliinan alla olevasta sokeritopasta sokerisaksilla leikkaamansa sokeripalan ja sanoi haluavansa levätä. Minun oli jätettävä se lukuhomma kesken.

Kun postiauto tuli iltapäivällä pihallemme tuomaan postia ja äiti, kylän postinhoitajana, oli saanut lajitelluksi saapuneet postilähetykset oikeisiin osoitteisiin, antoi äitini minulle ja pikku siskolleni tehtävän mummon nimellä tulleen Lapin Kansa-lehden viemisen hänelle hänen omaan nimikkohuoneeseensa. Mikä onni! Nythän pääsin jatkamaan kamarin tapettien lukemista.

Äitini opetti meitä lapsia isoäidin luokse mentäessä: ”Muistakaa koputtaa ensin ovelle ja odottaa, että mummo vastaa.” Mummo sanoi: ”Ei tarvitse koputtaa!”

Keksin aina jotakin hommia päästäkseni siihen mielenkiintoiseen huoneeseen, sillä tapeteissa riitti lukemista, historiallisia asioita. Kerran viisas isosiskoni pyysi minua käymään siivoamassa ja pesemässä eli luuttuamassa mummon huoneen. Minä vain vitkastelin, koska tiesin hidastelun auttavan. Kun huone oli taas puhdas, menin viemään hänelle paistettua lämmintä leipäjuustoa, joka oli hänen herkkuaan. Kerroin rehellisesti, etten halunnut tulla siivoamaan. Se leipäjuuston tuominen pelasti minut pinthestä. Näin sain jatkaa tapettien kirjoituksia. Mummo monilapsisen perheen kasvattajana huomasi lapsen käytöksen. Sanoja ei tarvittu. Laiska pikku tyttö odotti helpompaa tapaa mennä jälleen hänen luokseen. Luuttuaminen oli työtä!

Yritin kuitenkin puhdistaa omaatuntoani ja kävin tyhjentämässä puolillaan olevan laskiämpärin. Halusin sittenkin olla kiltti. Täyttä laskiämpäriä en saanut äidin kiellon vuoksi kantaa. Se oli isojen ihmisten hommia. Mutta ei se lukemisen ilokaan kauan kestänyt. Isä laittoi mummonkamarin seiniin pinkopahvia. Lehdet peittyivät niiden alle.

Ellakat maistuvat parhaimmilta

Kun Junnu-ukki oli jo siirtynyt keskuudestamme pois ikuisuuteen, mummo pyysi keväisin isältäni hänelle itselleen omien perunapenkkien tekemistä samaan aikaan kun oranssinvärinen Taru-hevonen aurasi mahdottoman pitkiä ”pottupenkkejä”, joihin sitten istutettiin Lapin puikuloita ja muitakin lajeja sekä omaan talouteen että myytäväksi tarkoitettuja. Äitini piti hevosen ohjaksista kiinni ja isä ohjaili auran eli veltan varresta.

Omasta kamarinsa ikkunasta Tilta mummo katsoi perunapenkkien syntymistä. Ja hän varmaan odotti päivää, jolloin taas voi istuttaa mieluisia ellakoitaan, idätyslaatikoissa vahvat idut saaneita siemenperunoita. Arvelen hänen tunteneen käsissään pehmeän juuri kynnetyn multaisen penkin ja ajatelleen mieluisaa keväistä pellon tuoksua. Niin, kohta hän itse pääsee hyörimään tutulle perunamaalle!

Miksi hänellä piti olla ne omat perunapenkit? Syynä lienee ollut tottumus. Mummon isä eli Ranta-Mikko (Mikko Ranta) oli kerran tuonut housujensa taskussa sukulaisiltaan Kittilän Alakylästä potaatteja omalle tilalleen Sodankylän Kierinkiin. Näin hän oli ensimmäinen ihminen, joka alkoi viljellä perunoita Sodankylän pitäjässä.

Ja mitä ne Ranta-Mikon tuomat perunat olivat? Ne olivat (luultavasti) ellakat. Mummolle koko elämänsä ajan kelpasivat vain ellakat. Vanha viljelykasvi kuten nauris sai vähitellen väistyä. Mutta ellakkaa parempaa laatua toiset perunalajikkeet eivät korvanneet. Ne muut perunat eivät olleet sitä oikeaa laatua. Olihan Tilta Alakorva ilmeisesti oppinut lapsuudesta lähtien määrättyyn perunan makuun. Olettaa saattaa kyseessä olleen tämä perunalaji, joka tunnettiin nimellä ellakka. Tottumus on toinen luonto!

Lauantaiset saunomisrituaalit

Kun talon miehet olivat ensin käyneet saunassa, seurasi lapsuudessani naisten vuorot. Meillä saunaan menon muodosti neljän hengen ryhmä eli mummo, äiti, pikku sisko ja minä. Ennen kuin äiti alkoi pestä meidän lasten tukkia, äiti pyysi minua pesemään mummon selän. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin vamppu eli pesusieni kädessäni koskettaa käyrässä olevaa selkää. Kysyin, koskeeko selkään kipeästi pesusienen hankaus? Hän naurahti ja antoi luvan pestä niin kovaa kuin jaksan. Miten vapauduinkaan pelostani! Selkään ei siis koskenut kipeää.

Sodan julmuuksia

Vuoden 1944 kesällä jo lähes 88-vuotias mummo sai kuulla sodan julmuuksista, jotka koskettivat häntä läheisesti. Hän vietti lapsuutensa aina 17-ikävuoteen saakka tässä rauhallisessa kylässä, Savukosken Seitajärvellä. (Silloin vielä nimellä Sodankylän Sompion kylä.)

Seitajärven kylään saapui Neuvostopartisaanien joukko perjantaina 7.7.1944 varhaisena aamuyön hetkinä. Kello 3.30 alkaa hurja ampuminen, joka herätti koko kylän väen: vanhukset, äidit ja lapset. Aikuiset miehet olivat sodassa, rintamalla. Tuona aamuna tapettiin Arajärvi-nimisiä naisia ja pieniä lapsia yhteensä yksitoista henkilöä. Surmattuja oli yhteensä 14. Koko kylän väki oli samaa sukua. Isäni oli koko sen päivän, jolloin saimme radiosta kuulla surmantyöt, erittäin hermostunut. Hän oli shokissa. ”Kohta on meidän vuoro”, hän sanoi.

Ehti kulua vain viikko, kun perjantaina 14.7.1944 iltapäivällä auringon paistaessa isä huomasi pihalla ollessaan naapurikylämme Lokan suunnalta nousevan pilvettömälle taivaalle savua, joka vain laajeni ja tummeni. Isä huusi meille kaikille talon asukkaille: ”Lokka palaa.” Äiti soitti heti naapurikylään Vuotsoon kysyäkseen, joko siellä tiedetään asiasta. Ei tiedetty – vielä.

Sinä iltapäivänä Lokan kylässä omaan taloonsa ammuttiin Helena Matilda Alakorvan esikoistyttö, Maria Elina, 61-vuotias tätini, samoin serkkuni 13-vuotias tytär Irma, yhdessä mummonsa Elinan kanssa. Koko Lokan verilöylyssä ammuttiin kuoliaaksi 22 henkilöä. Kaikki tällaiset sodan julmat hirmuteot joutui mummo lähes 90-vuotiaana kokemaan ja kestämään. Lokkaan oli 17 kilometriä Korvasesta.

Evakuointi Korvasesta alkoi välittömästi

Ehkä jo seuraavana päivänä, joka tapauksessa kiireimmiten, tuli pihallemme ruotsalainen kuorma-auto, jossa ajajana oli ruotsalainen sotilas vapaaehtoisena meitä viemässä turvallisemmille oleskelupaikoille. Mummoni kiipesi tikapuita pitkin kuorma-auton lavalle kylän lasten ja vanhusten kanssa.

Kuorma-auto pysähtyi Korvasessa jokaisen talon pihalla keräten meidät pakoon pyrkivät lavalle. Samana päivänä iltana meidän perheemme pakolaiset (henkilökohtainen muistoni) otettiin hyvin ystävällisesti vastaan Sodankylän Syväjärven Syväjärvi-nimisessä talossa. Vastaanottajana oli ”maailman ystävällisin talonemäntä”, emäntä Syväjärvi, kaunis esiliina yllään, hymy kasvoilla ja tervetuloa-sana toivotuksena jo talon ulkoportailla, kun kuorma-auto jakeli meitä evakuoituja eri paikkoihin, Sodankylän järvikylien taloihin.

Syyskuulla 1944 jouduimme toisen kuorma-auton kyytiin suoraan Syväjärven evakkopaikasta. Nousimme taas tikapuitten avulla ylös auton lavalle. Suuntana oli Kokkolan lähettyvillä Kannus. Olihan alkamassa Lapin sota, jolloin entisistä aseveljistämme jatkosodan loppuvaiheessa tulikin ”yön yli” vihollisia. Sodan nimi muuttui Talvisodasta jatkosotaan, sitten Lapin sotaan – kaikki sodat muutaman vuoden sisällä. Niinkin voi käydä!

Lopullinen sijoituspaikka oli Välikannuksen kylä. Siellä meidät otti vastaan taas uusi isäntäväki, joka osoittautui alusta alkaen ystävälliseksi ja halusi auttaa evakuoituja. Missään evakkopaikassa emme saaneet tuntea olevamme joitakin tunkeilijoita. Hollanti-niminen talonväki löysi meille talonsa peräkamarin, jossa oli hella. Ihanteellista! Näin äiti sai alkaa heti kokata meille: mummolle, pikku siskolleni ja minulle. Ihmeen hyvin Tilta mummo kesti matkan rasitukset.

Joulun jälkeen huomasimme kuitenkin mummon voimien alkavan huomattavasti heikentyvän. Äiti soitti mummon Saima-tyttärelle kysyen neuvoja. Äiti meni Kannuksen sairaalaan. Siellä kerrottiin, että tyhjiä hoitopaikkoja kyllä löytyy. Mutta kaikki paikat olivat varattuja sodassa haavoittuville sotilaille. Niin äiti hoiti mummoa, kunnes lauantaina 13.1.1945 Nuutin päivänä aamulla äidin juuri valmistaessa hellan äärellä aamiaisruokaa mummo henkäisi syvään. Viimeisen henkäyksensä. Hänen pitkä työntäyteinen ja vastuullisesti suuresta perheestään huolehtinut elämänsä päättyi omassa evakkovuoteessaan.     

Vuonna 1945 edesmennyt mummoni ei onneksi nähnyt kauheaa Lapin sodan tuhoa, jolloin hänen perheensä kotitalo ja kaikki muut Korvasen kylän talot oli tuhottu perin pohjin.

Kylä rakennettiin sodan jälkeisinä vuosina uudelleen. Mutta vuonna 1967 tuli kyläläisille taas pakkomuutto, uusi ”evakuointi”. Korvaseen laskettiin virtaamaan suuret vesimassat, jolloin kylä peittyi veteen. Lokan allas alkoi varastoida vettä Suomen sähkövoimalaitosten tarpeisiin. Kylän yllä alkoivatkin liikennöidä veneet ja yhteen aikaan jopa matkailijoiden kuljetukseen ostettu järvilaiva.

Riitta Ahtiainen kertoo elämästään perheenäitinä, maatalousyrittäjänä, tilastohaastattelijana ja mummina. Riitta Ahtiainen, 64 v, on ollut naimisissa Ilkka Ahtiaisen kanssa 41 vuotta. Heidän perheessään on 5 lasta, 4 tytärtä ja 1 poika sekä 7 lastenlasta.  Hän on innokas järjestö- ja yhdistysaktiivi, maa- ja kotitalousnainen ja luottamushenkilö.

Vauvasta koululaiseksi

Synnyin Kuopiossa ja asuin 10 ensimmäistä vuottani Jäppilässä, kunnassa, joka nykyisin kuuluu Pieksämäkeen. Vietin lapsuuteni turvallisessa ja rakastavassa kasvuympäristössä maanviljelijäperheessä. Isän sairastuminen kuitenkin horjutti turvallisuudentunnettani ja hänen kuolemansa ollessani 9 v järisytti koko perhettämme. Jäimme äidin ja kahden veljeni kanssa edelleen maatilallemme. Äiti pyöritti tilaa ja me autoimme, minkä pystyimme. Vahvana tukiverkkonamme olivat ympärillä olevat sukulaisemme ja naapurit. Erikoisesti lähellä asuvat isän sisaret eli 5 naimatonta tätiäni hoitivat meitä, kun äiti repi toimeentulomme maatilalta. Kesäisin tulivat avuksi äidin sisaret perheineen lähi kaupungeista. Serkkujen kanssa vietetyt kesät olivat mukavia aikoja lapsille, jotka joutuivat ottamaan vastuuta maatilan töistä kovin varhain. Kasvoimme vahvuuteen ja kiinteisiin sukulaissuhteisiin, jotka ovat kestäneet läpi elämän.

Koululaisesta ammattiin ja omaan kotiin

Äitini halusi laittaa minut oppikouluun, jotta elämäni olisi helpompi kuin hänellä. Olin oppinut varhain lukemaan ja menestyin kansakoulussa hyvin. Jouduin Varkauteen kummitätini luokse asumaan ja opiskelemaan 8 vuotta. Tätini oli perheetön, mutta teki osittain myös iltatyötä. Olin yksinäinen ja orpo vieraassa paikassa. Ikävöin äitiäni ja veljiäni. Kävin kotona töissä joka sunnuntai. Selvisin kuitenkin keskikoulusta helposti, vaikka minua kiusattiin. Näytin jo silloin taitoni äidinkielessä, piirustuksessa, käsitöissä, kotitaloudessa ja urheilussa saamalla niistä kiitettävät arvosanat. Lukion rämmin vaivalloisesti lävitse murrosiän kamppailujen ohella. Tehdaspaikkakunnalla viettämäni 8 vuotta olivat minulle vierasta ja erilaista aikaa kuin varhaislapsuuteni. Kaipasin maaseudulle ja sinne palasinkin yo-kirjoitusten jälkeen miettimään, mitä elämältäni haluan.

Palattuani jouduin tiiviisti maatilamme töihin, sillä äidin terveys oli heikentynyt ja vanhempi veljeni lähti varusmiespalvelukseen. Oivalsin vähitellen, että minun pitäisi jatkaa opiskelujani. Vastuu kotitilastamme laittoi minut kuitenkin valitsemaan opiskelupaikan läheltä. Toiveet yliopisto-opinnoista maa- ja metsätaloudessa tai psykologiassa hautautuivat työn teon alle. Haaveilin myös kotitalousopettajan urasta ja siksi lähdin ensin emäntäkouluun Suonenjoelle: Emäntäkoulu ja maamieskoulu Suonenjoella, maataloustekninen koulu Nurmeksessa ja maatalousopisto Hyvinkäällä. Ei tullut minusta kotitalousopettajaa vaan agrologi. Suonenjoelta tarttui mukaani v. 1974 Ilkka, mieheni, jonka kanssa jaan antoisaa elämääni edelleen.

V. 1978 opiskelujeni päätyttyä muutimme tänne Kuopion Vehmasmäkeen, ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Olimme ostaneet tämän maatilan lehti-ilmoituksen innoittamina jo vuotta aiemmin. Kylällä kulki huhu, että agronomi-emäntä miehensä kera muuttaa tänne. Meidät otettiin avosylin vastaan kylän nokkamiesten ja vaikuttajanaisten toimesta. Pesän ja perheen rakennuspuuhat alkoivat. Ensimmäinen tavoite oli saada tuotanto ja toimeentulo pyörimään ja sitten voisi tulla lapsiakin.

Elämän ruuhkavuodet

Seuraavat 25 vuotta olivat työntäyteisiä: Rakentamista, korjaamista, sianlihan tuottamista, muutokseen sopeutumista ja 5 lasta. Mieheni veljet auttoivat talkoilla rakennuspuuhissa. Minä sain laittaa runsaasti ruokaa omalle perheelleni ja lukuisille talkoolaisille. Pidin ruoanlaitosta, sillä olinhan jo lapsuudenkodissani tarttunut kauhan varteen 10 -vuotiaana. Järjestin sukujuhlia, missä sain näyttää taitojani. Juhannuksena kokoonnuttiin maillemme juhannuskokolle, syötiin kinkkua ja saunottiin savusaunassa. Innostuin jo 1980-luvulla maa- ja kotitalousnaisten touhuista paikallisen maamiesseuran kautta. Kursseille lähdin lapset kainalossa, sillä ei minulla ollut mummoista eikä ukeista apua. Samalla vuosikymmenellä vuorottelivat syntymät ja kuolemat. Äitini ja appeni kuolivat ja meille syntyi 3 lasta.

1990 – luvulla ruuhkaiset vuodet jatkuivat. Saimme kaksoset ja anoppini kuoli samana vuonna.

Silloin tuntui, että nyt minustakin oli tullut lopulta aikuinen. Stressi ja väsymys painoivat päälle. Kahdenkeskisten ja tuettujen lomien avulla saimme välillä hengähdystaukoja arkeemme. Opin tekemään vaikuttavia loma-anomuksia. Uskalsimme pyytää apua kodinhoitajilta ja tuttavilta. Saimme jopa viikon kahdenkeskisen loman pohjoiseen, kun työttömät ystävämme ottivat lapsemme ja taloutemme hoidettavakseen ja 2 lomittajaa hoiti tuotantoeläimemme. Kiitollisena vieläkin muistan tuon hiihtoviikon tuoman virkistyksen. Harrastimme noina aikoina perheenä yhdessä marjastusta, sienestystä ja kaikenlaista liikuntaa.

Minua pyydettiin 1996  kunnallisvaalien ehdokkaaksi. Siitä alkoi 16 -vuotinen luottamustoimien hoitaminen. Erittäin antoisaa ja mielenkiintoista oli olla mukana päättämässä kaupungin asioista. Miten valtavasti siellä oppikaan asioita ja tutustui uusiin ihmisiin! Seurasin tavallaan ukkini ja isäni jalanjälkiä. Kumpikin oli ollut aikoinaan kunnallisena päätöksentekijänä.

Omalla kylälläni ajauduin useisiin yhdistyksiin. Olin perustamassa mm. koulumme vanhempainyhdistystä. Taistelin naarasleijonan lailla lapsieni puolesta, kun heitä kiusattiin, koska meillä on sikala. Kiusaaminen loppui, kun otin lapset vierailulle koululuokkina sikalaamme ja ehdotin heille työvuoroja sinne, jos kiusaaminen jatkuisi.

Muutoksen tuulet Euroopan Unionista

Ruuhkavuodet jatkuivat, mutta muutoksen tuulet puhalsivat vuodesta 1995 alkaen, kun liityimme Euroopan Unioniin. Sianlihantuotannon kannattavuus laski niin, että toisen tulot katosivat. Suuri epävarmuus kalvoi ympärillämme: Tulotukiviidakko, lisääntyvä byrokratia, stressi. Miten selvitään suuren perheen kanssa? Selviämiskeino löytyi: Sikalamme käyttämän keittiöjätteen keräilystä pääsimme laskuttamaan jätteentuottajia. Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes keittiöjätteen käyttö kiellettiin sikojen ruokinnassa hullun lehmän taudin ym. takia.

Eivät auttaneet kurssit eivätkä ammatilliset täydennyskoulutukset meidän tilanteessamme. Laajentamishalukkuutta ei meillä ollut. Kamppailimme aina vuoteen 2007 saakka, jolloin sikala tyhjeni. Lopetimme tuotannon kannattamattomana. Pellotkin olivat jo osittain vuokraviljelijällä käytössä. Minä hakeuduin lasten ja nuorten erityisohjaajan ammattitutkinnon opiskeluun v. 2004 tarkoituksenani perhekodin perustaminen tilallemme. Vanhin lapsista oli lähtenyt jo 1997 pois kotoa ja seuraava lähti parin vuoden kuluttua. Opiskeluaikana olivat kaksostyttäret enää kotona.

Ratkaisuja

Perhekotia ei tullut tilallemme. Luoja siltä minut varjeli. Sairastuin opiskelujeni loppusuoralla valtavan stressin seurauksena. Mitään muuta syytä ei löydetty huimaukselle ja kuulon menetykselle.

Toipilaana ollessani sain Tilastokeskuksen tilastohaastattelijan työn. Sain tehdä kotoa käsin töitä vielä 10 v. Pääsin kokemaan palkkatyön ilot: Säännöllinen palkka 2 kertaa kuukaudessa. Johan helpotti stressi ja paranin. Isäntäkin työllistyi varamiespalvelun kautta ja ennätti olla muutaman vuoden vakituisessa työssä ennen eläkkeelle jäämistään. 

Uusi sukupolvi

Pari lapsistamme kävi olemassa ja asumassa ulkomailla. He palasivat Suomeen opiskelemaan. Nyt on kaikilla tutkinnot ja vakituiset työpaikat, kodit ja perheet. Ensimmäinen lastenlapsi syntyi v 2013 ja 7. syntyi 2016. Kesäkuussa 2018 on tulossa 8.lastenlapsi. Perheet muuttivat tänne turvaverkkojen ääreen: 4 lapsista perheineen on Kuopiossa ja 1 Jäppilässä, siellä, mistä minä lähdin. Ja meistä tuli isovanhemmat, mikä oli uutta ja ihmeellistä. Kun olimme vielä palkkatyössä, ei lastenlasten hoivaamiselle ollut aikaa kuten nyt, kun minäkin olen saanut olla jo 1 ½ v eläkkeellä. Kaikkiin hoivapyyntöihin ei voi myöntyä, sillä omia harrastuksia on syytä pitää yllä. Eri yhdistyksissä ja järjestöissä toimiminen antaa mukavasti aikuiskontaktia, jota lasten hoidon välillä kaipaa. 

Osallistumme yhdessä puolisoni kanssa lastenlasten hoivaamiseen. Yritämme olla mahdollisimman tasapuolisia kaikkia lastemme perheitä kohtaan. Meillä on hyvät ja lämpimät välit lapsiimme ja heidän perheisiinsä. Juhlapyhinä pyrimme kokoontumaan kaikki yhteen ja silloin meitä on 19 henkilöä. Se vasta on elämää!! Yökylässä ilman vanhempiaan on 1 – 2 lastenlasta kerrallaan, jotta mummi ja ukki voivat rauhassa nauttia pienokaisista ja ohjata heitä yksilöllisesti. En ole innokas neuvojen antaja, vaan yritän omalla esimerkilläni ja tekemiselläni kannustaa lapsiperheitä kasvun ja kehittymisen tiellä.

Tässä ja nyt

Tämän hetkinen elämäntilanne on hyvää aikaa elämässäni. Ei ole enää työn tuomia kiireitä eikä tarve päteä. Ei tarvitse juosta elintason perässä. Voi olla oma itsensä ja tehdä niitä asioita, jotka sattuvat huvittamaan. Jos kiinnostaa olla mukana samanhenkisten ihmisten kanssa, on syytä kuulua eri yhdistyksiin tai järjestöihin. Niistä löytyy itselle sopivia sielunsisaria ja -veljiä. Kun on itse aikoinaan innostunut esim. maa- ja kotitalousnaisten toiminnasta, haluaa sitä innostusta jakaa edelleen eteenpäin. Toisista välittäminen ja yhdessä tekeminen ovat asioita, jotka tarttuivat aikanaan jo lapsuudestani minuun. Vastuun kantaminen ja yhteisten asioiden hoitaminen ovat myös sisäsyntyisiä piirteitä. Nämä ominaisuudet ovat ohjanneet valintojani elämässäni ja ohjaavat tekemisiäni nykyäänkin.

Ujosta ja arasta maaseudun lapsesta kasvoin aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä ääneen sekä isoissa että pienissä piireissä avoimesti ja rehellisesti. Pidän lukemisesta ja kirjoittamisesta sekä puheiden pidosta. Käsitöitä en tee lainkaan. Ruoanlaitto ja leipominen ovat minulle kovin mieluisia harrastuksia. Ruuhkavuosina opiskelin kesäyliopistossa ja kansalaisopistossa sekä maa- ja kotitalousnaisten ryhmässä. Nyt voi tutkia asioita netistä. Kaikenlainen liikunta on kiehtonut minua aina. Pidän erikoisesti ulkoliikunnasta ja olen kova penkkiurheilija. Viihdyn luonnossa ja maaseudun rauhassa. Emme harrasta niinkään ulkomaan matkailua vaan viihdymme mieheni kanssa Suomessa ja Lapissa. 

On etuoikeus asua lähellä kasvukeskusta. Jos haluaa kulttuuririentoihin, ne löytyvät omasta koti-Kuopiosta. Palveluja on tarjolla, kunhan niitä ennättää käyttämään. Ystävien kanssa piipahdetaan silloin tällöin teatterissa ja konserteissa. Omalla kylällä pyöritetään maa- ja kotitalousseuran kanssa kesäteatterin kahviota. Kylän asioita hoitelen kyläyhdistyksessä. Poliittisia harrastuspaikkojani ovat oman kylän paikallisyhdistys ja kaupunkitasolla kunnallisjärjestö. Tärkeintä on kuitenkin perheyhteys edelleen: Mieheni, lapseni ja lastenlapseni sekä suku. Niiden kautta näen ja koen elämäni mielekkyyden ja jatkumon. Koen olevani lenkki sukupolvien ketjussa! Minulle on kasautunut laaja kokemuskellari, josta on helppoa ammentaa tietoa ja taitoja perheyhteisölleni: Ei tuputtaen vaan yhdessä eläen ja kokien tavallista arkea. Olen tyytyväinen. Olen saanut elämältä paljon!

”Mitä sitä höpöä”, oli anopillani, Ainilla, tapana sanoa, kun jokin asia ei hänen mielestään ollut tärkeä. Niin hän olisi varmaan sanonut, jos hänelle olisi kerrottu, että hänen elämästään kirjoitettaisiin pienoiselämäkertaa. Ei siksi, että hän olisi ollut tyytymätön elettyyn elämäänsä tai aikaansaannoksiinsa, vaan siksi, että hän ei halunnut koskaan vaatimattomana ihmisenä tehdä itsestään tai tekemisistään mitään numeroa.

Hän pysytteli mieluummin hiljaisena taustalla. Elämän haasteet ovat usein vaatineet suuria ponnisteluja, mutta niistä Aini ei ole lannistunut, vaan on rohkeasti mennyt eteenpäin ja käyttänyt maalaisjärkeä arjen sujumisessa. Suuren perheen äitinä hän huomioi jokaisen lapsensa yksilönä. Ainin lämminsydämisyys heijastui myös muihin läheisiin.

Aini Kuukasjärven elämänkulku noudatteli melko tyypillisesti 1900-luvun alkupuolen syrjäkylän tyttären elämää: Nuorena avioituminen samalta seudulta olevan pojan kanssa ja sitä myöten perheen perustaminen. Lasten kasvattaminen sekä maatalon töiden tekeminen olivat hänen elämässään keskeisellä sijalla. Käsityöt olivat hänelle sekä ajankulua että mielenkiinnon kohde. Hänen tekemänsä monet taidokkaat virkkaustyöt ovat edelleen ilahduttamassa jälkipolvien kodeissa.

Aini Kuukasjärvi ei ollut elämänsä aikana henkilökohtaisesti yhteiskunnallinen vaikuttaja, mutta mielestäni hän on välillisesti ollut sitä jälkikasvunsa kautta. Hän huolehti aikoinaan nykyisen mittapuun mukaan alkeellisissa oloissakin eläneen perheen hyvinvoinnista ja tuki lapsiaan heidän valinnoissaan.

Vaikka olosuhteet koulunkäyntiin olivat pitkien etäisyyksien vuoksi toisinaan vaikeat, äiti kannusti lahjakkaita lapsiaan koulutielle ja opiskelemaan. Siitä osoituksena on esimerkiksi se, että perheen vanhin poika, vuonna 1934 syntynyt Jorma, on Sarakylän ensimmäinen ylioppilas. Keskikoulun ja lukion hän kävi Raudaskylässä sekä jatkoi opiskelujaan Teknillisessä korkeakoulussa Helsingissä. Myös moni muu perheen lapsista on opiskellut pitkälle ja työskennellyt sekä työskentelee edelleen yhteiskunnallisesti merkittävissä tehtävissä.

Lapsuusaika maalaistalossa

Aini Katariina syntyi  vuonna 1912 Pudasjärvellä Sarakylässä Rytingin talossa Rytinkijärven rannalla. Hänen isänsä oli maanviljelijä, josta käytettiin tuohon aikaan nimitystä tilallinen. Rytinki kuuluu Sarakylän kantatiloihin. Se on perimätiedon mukaan alueen vanhin talo. Asiakirjojen perusteella asutusta tuolla alueella olisi ollut jo 1500-luvun lopulta lähtien, mutta talon asukkaat ovat vaihtuneet määräajoin. Perintötilaksi se on lunastettu 1871 ja on sen jälkeen ollut saman suvun hallinnassa.

Ainin syntymäperheessä oli yhteensä 11 lasta. Aini oli lapsista keskimmäisiä. Kaksi perheen vanhimmasta päästä olleista lapsista oli kuollut pienenä todennäköisesti vuosisadan alkupuolella raivonneisiin kulkutauteihin.

Rytingin talo toimi 1900-luvun alkupuolella metsäherrojen ja matkalaisten yöpymis- ja kohtaamispaikkana. Siten siellä voitiin kuulla maailman tapahtumista enemmän kuin muissa alueen taloissa. Talon lapset osallistuivat myös keskusteluihin ja saivat siten laajemmin tietoa oman maankin oloista.

Perheen toiseksi vanhin poika, Eino Jaakko, joka oli syntynyt vuonna 1903, alkoi kiinnostua vähempiosaisten sekä maaseudun väestön olosuhteista. Hän lähti kyläläisten houkuttelemana mukaan politiikkaan ja seudun väestö valitsi hänet ensin edusmiehekseen kunnanvaltuustoon ja myöhemmin eduskuntaan. Vuosina 1933-1938 hän oli Pienviljelijäpuolueen edustaja, koska halusi suuntautua ennen kaikkea huonompiosaisten asioiden hoitamiseen. Vuonna 1939-1941 hän edusti Pienviljelijäin ja maalaiskansan puoluetta ja sen jälkeen Maalaisliittoa aina vuoteen 1958 saakka.

Ainin lapsuusaikana oli maailmalla levotonta. Ensimmäinen maailmansota suurvaltojen kesken kesti neljän vuoden ajan. Tämän vaikutus tuntui Suomessa eniten tuontitavaroiden puutteena, muttei niinkään levottomuutena. Vuonna 1918 käytyä kansalaissotaa on kuitenkin pidetty maailmansodan jälkimainingeista johtuvana. Kansalaissodan seuraamukset näkyivät vielä pitkään Suomen yhteiskunnassa varsinkin eteläisessä osassa.

Maaseudulla pohjoisessa elettiin melko tavallista omavaraista elämää. Historiatietojen perusteella talvea 1917-1918 on pidetty erityisenä nälkävuotena ja se on varmasti heijastunut kansan arkipäivään.

Lasten leikit syrjäseudulla liittyivät hyvin pitkälti maaseudun elämään ja luonnon kiertokulkuun. Lapset osallistuivat maatalon töihin heti pienestä pitäen omien kykyjensä mukaan. Ainin kodin vieressä oleva läheinen järvi tarjosi työn vastapainoksi hauskuutta. Kesällä uitiin ja kalastettiin, talvella laskettiin mäkeä ja hiihdettiin.

Koukunkäyntiä Sarakylässä

Pudasjärvi on pinta-alaltaan laaja pitäjä ja siten lasten opetuksen järjestäminen 1800-luvulla oli haasteellista. Seurakunnan ylläpitämä kiertokoulutoiminta oli pitäjässä aktiivista 1800-luvun puolivälistä alkaen. Välillä kiertokoulutoiminta oli tauolla, kun opettajat olivat tulleet vanhoiksi eikä opetus enää vastannut sille asetettuja tavoitteita.

Vuonna 1916 Pudasjärvelle laadittiin kiertokouluohjesääntö, jossa velvoitettiin kaikki seitsemän vuotta täyttäneet lapset käymään koulua. Ohjesäännön mukaan seurakunta jaettiin viiteen koulupiiriin, joissa oli viisi – kuusi koulunpitopaikkaa. Uuteen ohjesääntöön otettiin mallia kansakoulusta. Kiertokoulu jaettiin kahteen osastoon; alaosasto ja yläosasto. Keskeisinä opiskeltavina aineina olivat lukeminen, kirjoitus ja laskento. Raamatunhistoria ja katekismus kuuluivat myös opetettaviin aineisiin.

Kansakoulu aloitti kiertokoulun ohella toimintansa Sarakylässä vuonna 1918. Se toimi aluksi eräässä talossa, mutta vuonna 1922 valmistui uusi koulurakennus. Aini kävi kansakoulun ja on todistuksen mukaan suorittanut sen varsin hyvin arvosanoin. Opiskeltavia aineita olivat muun muassa uskonto, maantieto, historia, laskento, lukeminen ja kirjoitus, käsityöt, laulu ja voimistelu.

Ainin nuoruusaika sujui sen aikaisen nuorison viettotapojen mukaan. Sarakylässä nuoret kokoontuivat yhteisiin illanviettoihin missä milloinkin. Siellä vietettiin aikaa yhdessä ja tutustuttiin toisiin nuoriin. Matkat kuljettiin jalan tai polkupyörällä, kenellä sellainen sattui olemaan.

Onnellinen nuori vaimo

Aini Kuukasjärven kertoman perusteella tehty kuvitelma:

”Eletään marraskuun puolta väliä vuonna 1931. Istun iltasella navettatöiden jälkeen mieheni kotitalon portailla. Tämä talo, Mainio nimeltään, sijaitsee kauempana Sarakylässä, Sarajärven rannalla. Täältä on lyhyempi matka Ranuan kirkolle kuin Pudasjärven keskustaan, Kurenalle, jonne on matkaa lähes 80 kilometriä.

Katselen myöhäissyksyn tummaa taivasta, joka on kuulas, pilvetön. Taitaa tulla pakkasyö, kuten täällä jo tähän aikaan vuodesta usein on. Lunta ei ole vielä satanut, mutta monena aamuna on ollut kuuraa maassa. Seuraillessani taivaan tähtien tuiketta palaan ajatuksissani viimeaikaisiin tapahtumiin. Tuntuu vieläkin hieman oudolta asialta, että olen nykyisin Paavon vaimo ja meidän yhteinen kotimme on nyt täällä Mainiossa. Mieheni kotitalossa meillä on käytössä omana tilanamme yksi talon kamareista. Talossa asuu mieheni vanhempien lisäksi hänen kaksi veljeään ja yksi sisko. Omaa rauhaa ei paljoa ole, mutta eiköhän elämä täällä suju aivan mukavasti.

Niin, lokakuun 3. päivänä minusta tuli Paavon vaimo. Vihkiminen tapahtui Hilturannan pappilassa. Kirkkoherra Kipinä vihki meidät ja todistajina olivat veljeni Eino ja Kenttälän Veli. Vihkimistilaisuudessa minulla oli uusi, vanhimman veljeni vaimon ompelema vaaleansininen mekko ylläni. Pappilassa vihkiminen todistajien kera on ollut hyvin tavallista tällä seudulla. Pitkien etäisyyksien vuoksi papin saaminen kauas syrjäkylään vaatisi monenmoista järjestelyä. Hyvä, jos pappi kävi muutaman kerran vuodessa kylissä rippikoulun pidossa sekä lapsia kastamassa. Silloin kastettiin monta lasta yhtä aikaa.

Olen 19 vuotta ja elämäni uusi vaihe on alkanut. Olen ollut Paavon vaimona nyt reilun kuukauden, mutta vasta viikon olen asunut täällä Mainiossa. Vihkimisen jälkeen asuin vielä kuukauden ajan kotonani. Lapsuuden kotini sijaitsee noin 15 kilometrin päässä. Saman kylän kasvattejahan me olemme. Mieheni tosin on minua kuusi vuotta vanhempi. Vanhemmat veljeni eivät aluksi olleet oikein ilahtuneita sulhasehdokkaastani, mutta kyllä he myöhemmin hyväksyivät hänet. Onhan Paavo komea ja ryhdikäs mies sekä kova tekemään maatalon töitä. Lisäksi hän on taitava käsistään ja musiikista hän on myös kiinnostunut, kuten minäkin. Taitaapa hän nytkin olla sisällä pirtissä tekemässä jotain huonekalua samalla tuttua laulua hyräillen.”

Perhe kasvaa

Vajaan vuoden kuluttua avioliiton solmimisesta syntyi perheen esikoinen, tyttövauva Vappu. Synnytys tapahtui kotona kylän vanhan kätilön avustamana. Tämä synnytys oli erittäin vaikea vauvan perätilan vuoksi. Vauvaa oli yritetty kääntää, mutta se ei onnistunut. Aini Kuukasjärvi oli myöhemmin kertonut tyttärilleen, että vauva oli syntyessään aivan sininen ja mustelmilla. Sekä äidin että vauvan menehtyminen olivat lähellä, mutta läheisten turvin molemmat selviytyivät.

Vajaan kahden vuoden päästä syntyi seuraava lapsi, Jorma. Hänkin syntyi vielä Mainiossa ollessa. Tämän jälkeen lapsia syntyi vielä yhteensä 12, joista yksi syntyi kuolleena ja toinen kuoli pienenä. Vanhemmat lapset syntyivät kotona tai naapurissa, mutta nuorimmat lapset, kolme poikaa, sairaalassa. Aini Kuukasjärvelle oli synnytyssairaalasta jäänyt mieleen mukava yksityiskohta. Hän oli kertonut, että hoitajat ja muut äidit olivat ihastelleet hänen sääriään, jotka olivat säilyneet hoikkina ja sileinä useista raskauksista sekä raskaista maataloustöistä huolimatta.

Aini Kuukasjärven ensimmäisten raskauksien ja synnytysten aikana ei Sarakylällä ollut neuvolatoimintaa. Synnytyksissä oli kuitenkin kätilö avustamassa. Ennen kunnankätilön toimintaa kylällä oli useampi naishenkilö, joka toimi lapsenpäästäjänä eli paarmuskana.

Vuosina 1918-1923 oli terveydenhuoltotoimintaan liittyen kylällä kiertävä isorokkorokottaja, jonka pääasiallinen tehtävä oli lasten rokotusten hoitaminen. Lääkärin vastaanotot kerran kuussa alkoivat sodan jälkeen eräässä paikallisessa talossa. Lääkemääräyksiä annettiin paljon myös puhelimitse kuullun tautikuvan perusteella.

Suuri edistysaskel terveydenhuoltotoiminnassa tapahtui, kun Rytinkiin rakennettiin terveystalo vuonna 1948. Talossa oli neuvolan lisäksi asunnot terveydenhoitajalle, kätilölle, kodinhoitajalle ja vahtimestarille. Lääkärin vastaanotot siirtyivät terveystalolle, jossa toimi myös neuvola. Terveyssisaren työ ei rajoittunut vain terveystalolle, vaan hän kiersi laajaa Sarakylän aluetta liikkuen pyörällä ja suksilla sekä myöhemmin taksilla.

Vapalehdosta oli Rytinkiin matkaa melkein 20 kilometriä, joten siellä asti ei lapsia käytetty neuvolassa tai rokotuksilla. Terveydenhoitaja tuli koululle tai johonkin tiettyyn taloon, jonne lapset vietiin. Aini Kuukasjärvi käytti lapsiaan jonkin kerran Kurenalla lääkärissä hinkuyskä- ja kurkkumätäepidemian aikana.

Eräs kerta oli erityisesti jäänyt hänen mieleensä. Matka lääkäriin kuljettiin kuorma-autolla öiseen aikaan. Lääkäri aloitti vastaanoton tietysti aamulla, joten perheellä ei ollut oikein mitään paikkaa, mihin mennä odottamaan vastaanoton aukeamista. Joku tuttava oli onneksi tullut tarjoamaan kotiinsa levähdyspaikkaa ja lapset saattoivat nukkua siellä muutaman tunnin. Ainia harmitti, kun lääkäri ei ollut juurikaan tutkinut lapsia, vaan oli perinyt palkkion. Lääkäri oli sanonut vain, että terveitä lapsia.

Omaan kotiin

Suomessa alettiin itsenäistymisen jälkeen kiinnittää huomiota maanvuokraajien sekä tilattoman väestönosan turvattomaan asemaan. Vuonna 1922 säädettiin asutuslaki, joka mahdollisti asutustilojen perustamisen valtion maille. Myöhemmin säädetyillä laeilla pyrittiin parantamaan asutustilallisten taloudellista asemaa sekä annettiin käytännön ohjeita asutuslain toimeenpanosta. Uuden lainsäädännön myötä asutustoiminta kehittyi myönteisesti. Huomio kiinnittyi entistä enempi tilojen saajien valintaan ja hakijoista pyrittiin valitsemaan ne, joilla oli todelliset edellytykset tilallisena menestymiseen. Asutustilojen käytön suhteen oli sangen tiukat velvoitteet niin peltojen raivaamisen kuin tilan rakennusten rakentamisen suhteen.

Pudasjärvelläkin käytettiin lain tuomaa mahdollisuutta hyväksi ja eri kylille perustettiin asutusalueita. Näin kylien nuorelle väelle tarjoutui mahdollisuus itsenäiseen elämään asutustilallisena. Ennen asutusalueitten rakentamista Pudasjärvellä oli 13 vanhaa kylää. Asutus oli harvaa ja se oli sijoittunut jokien ja järvien rannoille sekä vaarojen rinteille. Isompia taloryhmiä oli Kurenalan lisäksi Sarajärvellä, Sotkajärvellä ja Livolla. Näissä asutus oli syntynyt entisten sahojen ympärille.

Sarakylän alueelle perustettiin kuusi asutusaluetta. Aini ja Paavo Kuukasjärven asutustila tuli Lehmisuon asutusalueelle. Tämä sijaitsi vain noin kahden kilometrin päässä miehen kotitalosta, mutta oli kauimmaisia tiloja koko asutusalueella. Asutustilan nimeksi tuli Vapalehto saaden nimensä rakennuspaikan mukaan. Asutustilan koko oli noin 110 hehtaaria, joka oli pääosin suota ja metsää.

Vaikka tilojen rakennuksille oli tiukat määräykset koon suhteen, niin Paavo Kuukajärvi oli kaukaa viisaana tehnyt pirtin metrin leveämmäksi. Tarkastaja ei ollut sitä aluksi hyväksynyt, mutta Paavo piti päänsä ja niin pirtti sai jäädä alkuperäisiin mittoihinsa. Siitäkin huolimatta pirtin kokonaispinta-ala oli vain reilut 30 neliömetriä.

Muutto omaan kotiin vajaan neljän avioliittovuoden jälkeen tuntui Kuukasjärvistä uskomattoman mukavalta. Vapalehdossa oli pirtin lisäksi pieni navetta, jossa oli parsi kahdelle lehmälle, hevosen pilttuu sekä vasikan karsina. Sauna tehtiin myöhemmin. Sähköä ei tietenkään ollut ja veden saantikin oli haasteellista. Aini muisteli, että kaivo oli tehty, mutta siihen ei tullut vettä. Talvella kaikki käyttövesi piti sulattaa lumesta ja kesäaikaan vesi haettiin noin puolen kilometrin päässä olevasta Vapaojasta.

Omaan kotiin muutettaessa tavaramäärä oli todella pieni. Kaikki mahtui hevosen kärryhäkkiin: sänky, kätkyt sekä vuodevaatteita. Ruokapöytääkään ei aluksi ollut, vaan ruokailu tapahtui kumolleen käännetyn korin päällä. Myöhemmin käytettiin pöytänä puiden päälle laitettua sivustavedettävän sängyn kantta. Jouluksi Paavo sai tehtyä uuden pöydän, joka oli perheen käytössä koko asumisen ajan. Mainiosta he saivat mukaansa kaksi lehmää, joista toisen Aini oli tuonut myötäjäisinä kotoaan.

Raskaat vuodet

Elämä Vapalehdossa oli työntäyteistä. Peltoa raivattiin ja kuivatettiin suosta ojia kaivamalla. Vaikka pellot eivät enää ole käytössä, herättää Vapalehdon mailla käydessä niiden katseleminen vieläkin tiettyä kunnioitusta. Sitä tunnetta lisää se, kun tietää, että aikoinaan pitkien sarkojen väliin tehdyt ojat on kaivettu sekä pellot raivattu ilman koneiden apua. Kyllä se on vaatinut aikalaisiltaan kovaa ponnistelua.

Rahan tarve oli suuri ja siksi perheen isä joutui käymään omien maatalon töiden lisäksi välillä muualla töissä, esimerkiksi kesällä rakennuksilla ja talvisaikaan metsätöissä. Karjanhoito ja muut kotityöt olivat äidin vastuulla. Työtä riitti, mutta nuoruuden innolla ja yritteliäisyydellä elämä soljui eteenpäin. Lasten ollessa pieniä oli Aini Kuukasjärvellä usein apuna joku apulainen.

Sota-aika oli jäänyt Aini Kuukasjärven mieleen erityisen rankkana aikana. Miehen ollessa sodassa oli ainainen pelko siitä, miten sodassa käy. Lisäksi koko maatalon työt olivat kotona olevien harteilla. Suurena apuna ja turvana näinä aikoina oli Ainille hänen kymmenen vuotta nuorempi sisarensa, Jenni, joka asui Vapalehdossa useamman vuoden.

Lehmät kulkivat tuohon aikaan laitumella luonnon niityillä ja siitä seurasi myös epäonnea. Yksi perheen lehmistä hukkui suohon. Lehmän lihoja pystyttiin onneksi käyttämään ravinnoksi ja niitä myytiin myös kylän väelle.

Lapsia oli sodan alkaessa jo useampia ja sotavuosien aikana syntyi kaksi lisää. Rankkana ajanjaksona Aini Kuukasjärvi muistaa lasten sairastumisen kurkkumätään 1940-luvun alkupuolella. Pudasjärvellä oli järjestetty kulkutauteja sairastaville väliaikainen sairaala Liepeen pappilaan. Aini oli sairastuneiden lasten (yhteensä neljän) mukana hoitamassa heitä siellä.

Kaikista tarvikkeista oli puutetta ja ruokaakin oli rajoitetusti. Joku kyläläinen toi välillä pyytämiään kaloja, joista voitiin laittaa ruokaa ja siten helpottaa ruokapulaa. Oli onni, että perheen kaikki sairastuneet lapset selvisivät tästä taudista. Muitakin kulkutauteja oli vielä paljon 1940-luvulla ennen laajempien rokotusten alkamista. Kuukasjärven perheestä kuoli pian sodan jälkeen syntynyt lapsi muutaman kuukauden ikäisenä hinkuyskään. Tämä oli Ainille erityisen raskas asia.

Sodan aikana ja vielä senkin jälkeen oli Suomessa pula elintarvikkeista ja muista tavaroista. Säännöstely jatkui vielä pitkään. Tarvikkeiden hankkimiseksi tarvittiin kortteja, jotka jouduttiin uusimaan Kurenalla kansanhuollossa. Perheen tytär, vuonna 1938 syntynyt Irma muistaa, että hän on ollut mukana kortteja uusimassa. Hänen muistikuvansa mukaan kansanhuollon pöytä oli lapsen silmin katseltuna kovin korkea.

Vaikka elintarvikkeista oli pulaa, niin omavaraisissa maataloissa turvauduttiin usein kekseliäisyyteen korvikkeiden käytössä. Kuitenkin katovuosina olivat monet talot ahtaalla. Aini Kuukasjärvi muisteli, että joissakin taloissa heidänkin kylällään oli välillä puutetta ruoasta. Ainin muistin mukaan heidän perheessään ei kuitenkaan juuri nähty nälkää. Oman maan tuotteiden ja karjan tuoton lisäksi käytettiin lähellä olevien metsien antimia tehokkaasti hyödyksi. Ahkera kalastus ja metsästys lisäsivät myös ruokapöydän tarjontaa.

Kun sodan voimasuhteet loppuvaiheessa muuttuivat ja saksalaiset alkoivat edetä kohti pohjoista, tuli myös Sarakylän asukkaille määräys valmistautua evakkoon lähtöön. Talo piti tyhjentää kaikista tavaroista ja kätkeä läheisiin heinälatoihin.

Mukaan lähtevät tavarat oli pakattu valmiiksi odottamaan hakijoita. Osa karjasta oli teurastettu, mukaan lähteville lehmille oli laitettu merkit korviin. Lapsille oli tehty nimilaput kaulaan laitettavaksi. Monta yötä meni pelkällä olkipatjalla nukkuessa. Evakkoon lähtö kuitenkin peruuntui Sarakylän jäädessä mottiin. Saksalaiset olivat perääntyessään katkoneet puhelinlinjat, räjäyttäneet sillat sekä polttaneet kaikki veneet.

Elämä tasaantuu

Sodan jälkeen alkoi Suomessa vahva jälleenrakennuksen aika. Vaikka raskaita sotakorvauksia oli maksettavana ja menetykset olivat olleet runsaita, oli kaikesta huolimatta kansan usko tulevaisuuteen säilynyt. Sodan jälkeinen säännöstely ja pula-aika eivät vieneet yrittämisen halua ja töitä tehtiin paljon. Naapureiden apu ja solidaarisuus ainakin maaseudulla oli vahvaa.

Pikkuhiljaa elämä alkoi tasaantua. Maatalossa oli edelleen paljon työtä, mutta koneellistumisen ja muun teknistymisen myötä työn tekeminen helpottui. Tilan pinta-ala kasvoi, kun saatiin maanhankintalain mukaan lisämaata. Pirtin laajennus useamman huoneen taloksi 1940-luvun loppupuolella antoi isoksi kasvaneelle perheelle runsaasti enemmän tilaa. Navettaa oli myös laajennettu ja muita ulkorakennuksia oli rakennettu.

Taloustilanne parani myös sosiaalisten etuuksien, kuten lapsilisän ansiosta. Työnjako perheessä säilyi edelleen siten, että Aini Kuukasjärvi huolehti pääosin karjanhoidosta ja taloustöistä. Miehen vastuulla olivat raskaammat maatalous- ja metsätyöt. Lisäksi mies kävi jonkin verran töissä kodin ulkopuolella, lähinnä savotoilla talvisaikaan. Lasten kasvaessa olivat hekin paljon apuna kotitöissä mahdollisuuksiensa mukaan. Opiskelujen vuoksi lapset olivat kuitenkin usein poissa kotoa, koska pitkien etäisyyksien takia he asuivat kouluaikoina asuntolassa tai muualla vuokralla.

Maatilaansa Kuukasjärvet viljelivät 1970-luvun alkupuolelle asti. He toivoivoivat, että joku lapsista olisi jatkanut maatalon töissä ja siten olisi voitu tehdä sukupolven vaihdos. Kaikilla lapsilla oli kuitenkin elämä jo muualla ja siten maatalon töiden jatkajaa ei ollut. Karja myytiin ja pellot laitettiin pakettiin. Vapalehto on nykyisin lähinnä jälkeläisten vapaa-ajan viettopaikka.

Arjen vastapaino

Sodan jälkeisinä vuosina, 1950- ja 1960-luvulla, järjestivät monet, etenkin poliittiset järjestöt, suurperheiden äitien tilannetta helpottamaan äitileirejä. Näillä leireillä äitien oli mahdollisuus levätä ja rentoutua. Aini Kuukasjärvi osallistui myös useamman kerran äitileirille.

Eräällä äitileirillä ollessaan hän tuli uskoon. Pudasjärvi on perinteisesti ollut vahvaa vanhoillislestadiolaista aluetta ja tämän vakaumuksen omaavia oli Aini Kuukasjärven mukana äitileirillä. Näiltä äideiltä vaikutteita saaneena Aini liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen. Kuten muutenkin ihmisenä, oli Aini myös uskossaan nöyrä ja vilpitön. Joku Ainin lapsista on todennut, että vahva usko ja luottamus Korkeampaan oli äidille kantava voimavara elämässään.

Luonteeltaan Aini Kuukasjärvi oli sosiaalinen, vaikkakin ihmisjoukossa hän oli mieluummin taka-alalla kuin etunenässä. Ovet olivat auki vieraille ja mieluusti hän heitä kestitsi.

Käsillä tekeminen oli Ain Kuukasjärvelle mieluista aina lapsuudesta alkaen. Omien lasten ollessa pieniä syntyi Ainin käsistä heille monenlaiset päällepantavat. Aina tilaisuuden tullen tarttui Aini herkästi kutimeen. Myöhemmin, kun vapaa-aikaa oli jo enempi, oli Ainilla aina jokin isompi tai pienempi käsityö teon alla. Etenkin virkkaustyöt olivat hänelle mieluisia. Aini virkkasi muun muassa kalalangasta kaikille lastensa perheille parisängyn peiton. Lisäksi hänen käsistään on syntynyt lukematon määrä erilaisia pitsiliinoja ja muita virkkaustöitä. Hän oli erityisen taitava soveltamaan ja yhdistämään erilaisia malleja virkkaustöissään. Lisäksi hän oli hyvin tarkka kätensä jäljestä, joten työn tuloksen piti olla virheetöntä.

Musiikki oli Aini Kuukasjärvelle  erityisen lähellä sydäntä, mikä on siirtynyt myös jälkeläisille. Perheessä on laulettu ja musisoitu aina paljon. Se oli eräs ajanviettotapa silloin, kun muita vapaa-ajan harrastusmahdollisuuksia ei ollut.

Aikoinaan, kun lapset asuivat muualla opiskeluidensa tai töidensä vuoksi, oli kirjeenvaihto vilkasta puolin ja toisin. Muutama vuosi sitten Vapalehdon vintiltä löytyi iso kasa Aini-äidille lähetettyjä kortteja ja kirjeitä. Kauempana olevat jälkeläiset ovat puolestaan kertoneet hämmästelleensä äidin lähettämien kirjeiden määrää, kun ovat järjestelleet ja siivonneet kotonaan olevaa vanhaa postia. Tämä osoittaa, että lapset ja heidän perheensä olivat Aini Kuukasjärvelle  erittäin tärkeitä myöhemminkin elämässä.

Seesteinen loppuvaiheen elämä

Maatalouden lopettamisen jälkeen Aini ja Paavo Kuukasjärvi siirtyivät Rovaniemelle vanhimman pojan perheen luokse. Heille oli remontoitu ison talon yläkertaan oma huoneisto keittiöineen. Vaikka olosuhteet Rovaniemellä olivat kaikin puolin kunnossa, niin Aini ja Paavo Kuukasjärvi ikävöivät Vapalehtoon ja he palasivat takaisin parin vuoden jälkeen.

Talviajat Vapalehdossa olivat kuitenkin ikääntyville ihmisille melko haasteellisia varsinkin, kun naapureitakaan ei ollut kovin lähellä. Pian tämän jälkeen he muuttivat Sarajärven kylän keskustaan rakennettuun kunnan vuokra-asuntoon. Kesäajat Aini ja Paavo Kuukasjärvi asuivat pääosin Vapalehdossa, jossa lapset perheineen vierailivat usein. Mieleen ovat jääneet monet syntymäpäivä- ja muut juhlat, joita on vietetty Vapalehdossa runsaan sukulaisjoukon ja ystävien kesken.

Aini Kuukasjärvi jäi leskeksi syksyllä vuonna 1998. Yksinään asuminen tuntui turvattomalta ja hän muutti tyttärensä luokse Paltamoon. Siellä vietettiin tunnepitoinen Ainin 90-vuotisjuhla vuonna 2002 keväällä.

Pian tämän jälkeen Aini Kuukasjärvi muutti toiseksi vanhimman tyttärensä perheeseen Inariin. Siellä hän eleli rauhallisesti loppuvuotensa ja kuoli vuonna 2006 lokakuussa. Hänet haudattiin miehensä viereen Sarakylän hautausmaalle pyhäinpäivänä. Silloin oli Sarakylässä jo kova talvi, lunta oli satanut ja pakkasta oli melkein 25 astetta. Runsas saattajajoukko kerääntyi Sarakylän koululle muistotilaisuuteen.

Mieleenpainuvaa oli Ainin lastenlasten ja lastenlastenlasten, joita oli koossa lähes 40, esittämä suomalainen kansansävelmä: Täällä pohjan tähden alla on nyt kotomaamme. Tämä oli eräs Aini-mummun lempilauluista.  

”Jouruin vangiks leipäni erestä ja olin vuaroon molempien puolella. Kun en ikänä ole mistään politiikasta pitäny. En ymmärrä kui ihmine sekkoo ku kana rohtimiin.”[1] 

Isomummoni Aina Vähäkallio eli pitkän elämän. Neljävuotiaana luulin Aina nimen tulevan siitä, että Aina oli aina ollut olemassa. Ja niinhän hän tavallaan olikin. Aina syntyi Humppilassa vuonna 1894 ja kuoli Loimaalla vuonna 1994 parisen kuukautta ennen 101-vuotissyntymäpäiväänsä.

Aina Vähäkallio on sukumme eräänlainen ikoninen kantaäiti, joka muistetaan positiivisena ja elämäänsä tyytyväisenä selviytyjänä. Sukulaisten positiivisista muisteluista huolimatta hän eli kovan elämän, ja oli muun muassa sisällissodan aikaan syyttömänä vangittuna poliittisiksi tulkituista toimistaan.

Aina Vähäkallio eli aikaa, jolloin vuodessa oli kaksi vapaapäivää, tupa valaistiin päreillä ja ompelukone maksoi yli vuoden palkan. Historian havinasta ja muistojen kultaamisesta huolimatta totuus on, ettei Aina tanssinut ruusun terälehdillä.          

Evväät elämälle lapsuudesta

Humppilassa oli vuonna 1894 aktiivinen torppariyhteisö. Torpparien elämä oli usein epävarmaa. Tilukset olivat vain vuokralla, eikä torpan säilyminen työläisen käytettävänä ollut itsestään selvää. Venäjän kartano omisti torpparien tilukset ja talonpoikien tuli suorittaa taksvärkkinsä. Pientiloilta työläiset saivat vaatimattoman elantonsa.

Venäjän kartano oli alueen merkittävin ja oikeastaan ainoa työnantaja. Kartano oli aikoinaan kasattu alueen muista pienemmistä kartanoista. Maapinta-alaa sillä oli yli 2000 hehtaaria ja se kattoi yhteensä 21 torppaa. Kartano oli suuruutensa vuoksi varsin omavarainen. Sillä oli raamisaha, höyläämö, tiilitehdas, juustomeijeri ja mylly.

Kartanon vauraudesta huolimatta alueen väestön keskuudessa köyhyys ja nälkä olivat vahvasti läsnä. Yhteiskunnan sosiaaliturvajärjestelmästä ei ollut tietoakaan, vaan jokainen oli vastuussa oman perheensä elannosta. Avunanto oli vastavuoroista. Läheisistä pidettiin huolta. Perhekäsitys kattoi useamman sukupolven. Oli tavanomaista, että isovanhemmat huolehtivat lapsista ja lapset huolehtivat isovanhemmistaan kykyjensä mukaan. Työikäiset olivat hankkimassa leipää. Monet ansiomahdollisuuksista olivat kausiluonteisia. [2]

Amanda Rantanen sai avioliiton ulkopuoleisen lapsen tammikuussa 1894. Elämäntilanteesta johtuen hän joutui antamaan puolivuotiaan esikoisensa Ainan isovanhempien kasvatettavaksi. Tuohon aikaan lapsien kasvattaminen sukulaisten luona oli tavanomaista. Yhteiskunnallisen turvaverkon puuttuessa perhe ja kyläyhteisö pitivät tiiviisti yhtä.[3] Myöhemmin Amanda Rantanen avioitui ja Aina sai useampia sisaruksia. Aina ei kuitenkaan enää palannut biologisen perheensä luokse asumaan.[4]

Aina varttui vanhempia kunnioittavaksi lapseksi. Hyväkäytöksinen Aina ei koskaan sinutellut vanhempiaan, saati sitten kirkkoherraa. Tästä tavasta hän ei luopunut koko elämänsä aikana, vaikka teki nuorempien kanssa sinunkaupat heti lähes poikkeuksetta. Auktoriteettiusko vaikutti vahvana koko Ainan elämän.[5] 

”Lapsesta saakka mut on komennettu hyvään uskoon ja isäni tähdensi, että mut opetetaan sen lisäksi työhön ja lukemaan”[6]

Aina oppi lukemaan varhain. Jo kuusivuotiaana hän luki isoisänsä postillaa. Ainalla oli kova tiedonjano ja hän kuunteli mielellään vanhempien opetuksia ja Raamatun sanaa. Kirkon ylläpitämän kiertokoulun saapuessa kylälle Aina osasi jo lukea. Kiertokoulussa Aina oppi paljon muutakin hyödyllistä kuten uskontoa, äidinkieltä, historiaa, laskentoa, mittausoppia, maantietoa, luonnontietoa, piirustuksia, laulua, voimistelua ja käsitöitä.[7]

1900-luvun alkupuolella oli tavanomaista aloittaa työelämä heti rippikoulun jälkeen. Vuonna 1910 16-vuotias Aina pääsi Venäjän kartanolle töihin keittiöpiiaksi, sillä hänet tunnettiin taitavana ruuanlaittajana. Hän sai kuitenkin pian siirron navetta-apulaiseksi, sillä navetassa tarvittiin työvoimaa. Kyseessä ei ollut mikään pieni karjasuoja. Kartanon kulta-aikoina Venäjän kartanon savitiilistä navettaa pidettiin koko Suomen suurimpana. Hoidettavina oli kolmisen sataa lehmää ja sata hevosta.[8]

Maalaispiian elämä oli kovaa, yksitoikkoista ja vähän arvostettua. Työaika ja vapaapäivät olivat vieraita käsitteitä. Navetoille lähdettiin varhain, sillä kartanolla työt alkoivat aamulla puoli viideltä. Kotituvalta kartanolle kertyi matkaa kaksi kilometriä. Oli vain polku, tietä ei ollut. Talvella matka sujui hiihtäen.

Jos lehmä poiki yöllä, oli navetalla oltava paikalla. Rengeillä ja päiväläisillä oli pyhät vapaapäivinä, mutta naispalkollisilla ei ollut samoja oikeuksia. Oli tavanomaista, että naiset saivat syksyllä yhden pyhän vapaaksi. Suuret tilukset tarvitsivat paljon työvoimaa. Palkka maksettiin pääosin hyödykkeinä. Rahapalkkaa Aina sai vuodessa 150 markkaa.[9] Nykyrahana vuoden palkka olisi noin 590 euroa.[10] 

”Työstä sitä tulee voimaa ja viisautta. Mää olen ollu vaan sitä vanhanaikasta ollooni. Emmää sais katteltua ku nuoret vetelöittee”[11]

Nuorella Ainalla olisi ollut mahdollisuus asua Venäjän kartanon alueella. Työväen yhteiselo Venäjän kartanolla oli kuitenkin usein levotonta ja jopa turvatonta. Ainan onneksi suhteet isovanhempiin olivat lämpimät. Niinpä hän viihtyi paremmin rauhassa isovanhempiensa kanssa pienessä tuvassa. Tupa oli vaatimaton ja vailla hienouksia, mutta se oli paikka, jossa sai levätä rauhassa ja viettää aikaa läheisten seurassa. Pimeä tupa valaistiin päreillä ja jouluna teuraseläinten rasvoista tehdyillä kynttilöillä. Koko kylän ainoat sähköt olivat Venäjän kartanossa, jossa sähkö tuotettiin omavaraisesti.[12]

Isovanhempien tuvassa asumiseen vaikuttivat myös vahvasti Ainan sosiaaliset velvollisuudet. Isoisä oli usein kauppamatkoillaan kaupittelemassa pikkutavaroita, kuten nappeja, neuloja ja kahvia. Samaan aikaan isoäiti oli huonossa kunnossa ja sokeutui vähitellen. Ainan vastuulle jäi töidensä lisäksi kotitalouden ja isoäidin hoitaminen. Valinta ei ollut välttämättä Ainan oma. Tuohon aikaan ei ollut sosiaalihuoltoa. Vastuu heikompien huolenpidosta jäi läheisille.[13]

Aina oli päättäväinen nainen. Hän pyrki säästämään palkastaan parhaansa mukaan, sillä hänellä oli tavoite: ompelukone oli hankittava. Tuohon aikaan ompelukoneet eivät olleet tavallisia työläisten keskuudessa. Aina halusi laadukkaan koneen ja oli valmis myös maksamaan siitä kovan hinnan. Singeri tilattiin Amerikasta 195 markalla.

Ompelukone oli suuri hankinta. Se maksoi Ainalle yli vuoden palkan. Osamaksun suorittamiseen meni yhteensä kolme vuotta. Aina opetteli itsenäisesti ompelemaan ja myöhemmin hän vastasi koko lähiympäristönsä vaatettamisesta. Ompeluhommat tehtiin aluksi yöllä, sillä päivät kuluivat kartanolla ja muiden askareiden parissa.[14]

Itsenäisen Suomen sodassa leipuri vangitaan

Vuoden 1917 tienoilla Suomi eli jännitteistä aikaa. Rahvaan ja herrasväen sosiaalinen kuilu loi ilmaan raskaan tunnelman. Venäjän kartanolla työolot eivät aina miellyttäneet tekijöitä. Torpparit ja mäkitupalaiset alkoivat lakkoilla vastustaakseen työolojaan ja ankaraa kohteluaan. Aina seurasi muiden esimerkkiä ja liittyi mukaan lakkoon. Lakkoilu ei miellyttänyt kartanon isäntää ja Aina sai kuulla kunniansa. Tästä tuohtuneena Aina sai tarpeekseen ja lähti.[15]

Aina ei joutunut pitkään olemaan toimettomana. Sisällissodan poikkeustilanne tarjosi uusia työmahdollisuuksia. Tarjolla oli kolmen viikon sairaanhoitajakurssi, joka sai nuoren Ainan kiinnostumaan. Kurssin käyneitä tarvittiin rintamalla ja pian Aina komennettiin haavojen sitojaksi valkoisten puolelle.[16] Tämä pesti jäi lyhyeksi erään poikkeuksellisen raskaan yön vuoksi. Ristituleen joutunut Aina rukoili ja lupasi Jumalalle, että jos hän tästä selviää, hän pysyy kuuliaisena lopun elämänsä. Aina jätti sairaanhoitajan työnsä. Pian hänelle tarjottiin työtä, josta hän ei voinut kieltäytyä. Paikalliset valtaa pitävienedustajat ehdottivat Ainalle työtä leivän leipojana.[17]

Uudessa työssä palkka oli kaksinkertainen Ainan Venäjän kartanolta saamaan palkkaan nähden. Isovanhempien voinnin heikkeneminen ei jättänyt Ainaa empimään päätöksen teossa. Perheestä oli huolehdittava, eikä kakon leipominen ollut ennenkään ollut Ainalle hankalaa.

Aina oli tyytyväinen uuteen työhönsä. Leipä piti miehet kylläisinä, mutta kiitos jäi saamatta. Aina joutui vastuuseen ammattinsa harjoittamisesta, sillä kävi ilmi, että hän oli leiponut punakaartilaisille. Aina joutui valkoisten kuulusteltavaksi, josta seurasi passitus Kalevankankaan vankileirille.[18]

Tätä Ainan oli vaikea ymmärtää, sillä hän ei kokenut toimineensa väärin. Sodan alkuvaiheessa valkoisilla ei ollut yksityiskohtaisia säädöksiä vangitsemisperusteista, vankien säilytyksestä tai kohtelusta. Vielä vanhalla iälläkin Aina muisteli palvelleensa sodassa molempia osapuolia ja ihmetteli miksi ihmisten pitää antaa poliittisten näkemystensä sekoittaa päänsä.[19]

Elämää vankileirillä

Sisällissodan aikana vankileirejä perustettiin ympäri Suomea. Leirien olosuhteet vaihtelivat paljon. Toisilla leireillä vankeja käytettiin surutta ilmaisena työvoimana, kun taas toisaalla leireille järjestettiin kirjastoja ja pappeja pitämään sivistäviä esitelmiä.[20]

Kalevankankaan vankileiri sijaitsi Tampereella venäläisten armeijan vanhalla kasarmialueella. Leirillä oli satoja vartijoita ja aluetta vartioitiin kulmiin sijoitettujen konekiväärien avulla. Sisällissodan vankileirit eivät useissa paikoissa kattaneet inhimillisten olojen vaatimuksia, ja niinpä vankileirejä on kutsuttu jopa keskitysleireiksi. Yhteensä Tampereen leirin 10 000 vangista tiedetään 1 228 menehtyneen syksyyn mennessä.

Merkittävä osa vangeista kuoli teloituksiin. Kuitenkin yleisimpiä menehtymisen syitä olivat kulkutaudit ja nälkä. Ruokapula näkyi koko Suomessa ja erityisesti se konkretisoitui vankileireillä. Vangittuna ollessaan Aina joutui syömään perunankuoria nälkäänsä. Kuitenkaan tähteiden varastaminen ei ollut sallittua. Leirillä Aina joutui todistamaan, kuinka vähemmän onnekkaiden vankien ruuanhakureissut päättivät elämän taipaleen kompostin ääreen.[21]

Vankileireillä ei kunnioitettu ihmisyyttä, eikä iällä tai sukupuolellakaan juuri ollut merkitystä. Teloituksissa menehtyi niin miehiä kuin naisia. Orvoiksi jäävällä lapsikatraalla ei ollut merkitystä teloituksia suoritettaessa. Edes mahdollinen raskaus ei vaikuttanut teloituspäätöksiin. Monissa tapauksissa vangittujen lapset olivat sukulaisten hoidettavina. Osalla vangeista oli lapsia mukana leirillä ja leirillä myös syntyi lapsia. Pienemmistä huolen pitäminen tuotti erityisesti haasteita talvella, kun lämpimän pesuveden saaminen oli mahdotonta. Naiset joutuivat lämmittämään suussaan lasten pesuvettä.[22]

Vankeuden kestoon ja kohteluun vaikuttivat monet tekijät, kuten aktiivisuus punakaartin toiminnassa ja tekojen vakavuus. Kuulustelujen jälkeen vangituista laadittiin lausunto, josta kävi ilmi henkilötietojen ja luonteen lisäksi vaarallisuusluokka.[23] Luultavasti Aina pääsi alempaan vaarallisuusluokkaan, sillä hänet suostuttiin laskemaan leiriltä vapauteen ennen leirin toiminnan loppua. Leireiltä palaaminenkaan ei ollut helppoa. Yhteiskunnallinen leima saattoi vaikuttaa vahvana. Vankien kodit oli saatettu ryöstää ja erityisesti naisia saatettiin syyttää epäsiveellisyydestä ja kelvottomuudesta kasvattaa lapsia.[24]

Mielenkiintoista kyllä Aina ei vaiennut sisällissodan kokemuksistaan. Yleensä sotakokemuksista on Suomessa vaiettu, mutta Aina puhui kokemuksistaan avoimesti ja toisinaan jopa mustalla huumorilla höystettynä. Liekö Ainalla ollut selkeät ajatukset: Miksi vaieta asiasta, johon ei ole edes itse voinut vaikuttaa? Aina oli vuorotellen sodan molempien osapuolien apuna. Kuitenkin tuomionsa hän sai punaisten auttamisesta. Myöhemmällä iällä Aina puhui Suomen sisällissodasta ”kapina-aikana”.[25]

Sisällissota jakoi paitsi kansan, myös kirkon. Yleisesti kirkon on nähty olevan yhteydessä sisällissodan valkoisiin. Todellisuudessa myös sodan punainen puoli oli kirkon jäseniä, ja osa papistosta tuki punaisten toimintaa. Kirkko oli sisällissodan syttyessä merkittävä instituutio koko kansalle, eikä voinut asettua sodan ulkopuolelle. Kirkon suhde sisällissotaan ei ole helppo asia. Toisaalta kirkkoa on syytetty valkoisten kanssa veljeilystä, toisaalta sen voidaan nähdä jakaantuneen kansan mukana. Yksiselitteistä tuomiota ei ole mahdollista antaa, sillä historialliset faktat ovat sidoksissa katsontakantaan.[26] 

Sisällissodan myötä voittajat ovat sanelleet historian. Valkoiset ovat muistuttaneet, kuinka raa`asti punaiset surmasivat jopa pappeja. Kirkko on haluttu valjastaa sodan voittaneen osapuolen tarkoituksiin. Sodan jälkeen valkoisen ideologian valjastama kirkko jopa syytti punaisia naisia luopuneen luterilaisesta kutsumuksestaan toimia Jumalan palvelijoina perheenemäntinä, vaimoina, äiteinä, tyttärinä ja palvelijattarina.[27] Aina ei asettunut kirkkoa vastaan. Hänen arvostuksensa säilyi, vaikka valkoiset olivatkin hänet saattaneet vankeuteen.[28]

Auktoriteettiusko oli vahva tekijä Ainan elämässä. Vaikka Aina oli syytettynä punakaartia tukevasta toiminnasta, ei hän katkeroitunut valkoisille. Hän ei kokenut kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Tilannetta kuvastaa hyvin se, kuinka Aina oli ahkera työntekijä, mutta kuuliainen auktoriteetteja kohtaan. Aina koki uskonsa merkittävänä asiana elämässään ja täten hän koki suurta arvostusta kirkkoa ja pappeja kohtaan. Vastoinkäymisistään huolimatta Aina säilytti uskonsa läpi koko elämän.

Elämää kapinan jälkeen

Sisällissodan jälkeen astui voimaan torpparilaki, jonka seurauksena torpparien ja mäkitupalaisten oli mahdollista lunastaa viljelymaata ja oman mökkinsä. Pian kohtalo johdatti Ainan karjanhoitajaksi Iso-Kurjen taloon. Uudessa työpaikassaan Aina tapasi elämänsä ensirakkauden, Välimaan, ja alkoi odottaa esikoistaan. Nuoripari suunnitteli häitä, kunnes sulhanen yllättäen kuoli tanssireissulla. Samoihin aikoihin Ainan isoäitikin menehtyi ja pappa alkoi olla huonokuntoinen syövän vuoksi. Aina näki järkeväksi palata pappansa luo.[29]          

Vuonna 1920 Ainan avioton esikoinen Uuno syntyi. Naapurin rouva auttoi Ainaa lapsenhoidossa ja Aina pääsi jälleen töihin. Aina tapasi Venäjän kartanon pajalla työskentelevän miehen, Juho Vähäkallion, ja jo vuoden kuluttua pari oli solminut avioliiton. Uudessa avioliitossa Aina sai vielä yhden lapsen Aunen.

Tuore perhe muutti nykyisen Loimaan alueella sijaitsevalle Metsämaalle, jonne he rakensivat vanhoista hirsistä pienen yhden huoneen mökin. Mökki maalattiin punamullalla ja tontti nimettiin Mäntyniemeksi. Mökistä käsin Juho teki metsätöitä ja taksvärkkiä. Aina työskenteli kotona. Myöhemmin mökkiä laajennettiin toisen huoneen verran. Siinä mökissä Aina sai elää yli seitsemänkymmentä vuotta. [30]

Talvisodan syttyessä myös Ainan poika Uuno lähti sotaan, jossa hän palveli eturintamalla viiden vuoden ajan. Sensuroituja rintamakirjeitä tuli harvakseltaan. Elämä oli jatkuvaa pelon vallassa elämistä. Perhe eli vaatimattomasti. Elanto saatiin ompelutöistä, omasta pienestä peltotilkusta, oman kutun juustosta ja myöhemmin kahdesta lehmästä. Toisinaan pieni 20 neliön tupa majoitti sota-ajan kulkureita. [31]

Vuonna 1965 Aina jäi leskeksi, kun Juho sai aivoinfarktin. Hautajaisvalmistelut olivat Ainalle raskaat, kun piti mennä pappilaan kertomaan kirkkoherralle miehen kuolemasta. Pelko oli vahvana läsnä. Olihan kirkkoherra Metsämaalla arvostettu ja korkea-asemainen henkilö. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi ja myöhemmin Aina ystävystyi kirkkoherran kanssa.[32]

”Pelkäsin mennä sillon pappilaan kertomaan mieheni kuolemasta. Eihän siinä mitään pelättävää ollut. Kirkkoherra oli oikein luonteva. Jälkeenpäin vasta olen kertonut kuinka pelkäsin. Sitä onkin sitten naurettu, mutta en minä kirkkoherraa suostu sinuksi sanomaan”.[33]

Aina Vähäkallio jäi asumaan yksin mökkiinsä vielä lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Päivät kuluivat askareita tehdessä. Vesi haettiin kivistä polkua pitkin lähteeltä ja tupa lämmitettiin puuhellalla, johon klapit tehtiin tietysti itse.

Elämä oli työntekoa aamusta iltaan. Aina Vähäkalliolta ei kuitenkaan puuttunut kiitollisuutta. Hän oli jo yli 90-vuotias, kun hän pääsi silmäleikkaukseen. Keinomykiön myötä hän näki jälleen lukea. Kiitollisuudessaan näkökykynsä palautumisesta Aina luki Uuden testamentin läpi.[34]

Haasteellinen elämä jätti jälkensä. Koettelemukset opettivat Aina Vähäkalliolle, mikä on merkittävää elämässä. Vanhalla iällään hän jakoi mielellään elämän viisautta uusille sukupolville. Jälkikasvulleen Aina halusi opettaa säästeliäisyyttä, vaatimattomuutta ja kiitollisuutta.

Aina Vähäkallion lapsenlapset muistavat mummonsa vieraanvaraisuuden. Mummon luona vieraillessa oli otettava ”mehua kummiski”. Mehu oli runsaasti sokeroitua, jotta se säilyisi mahdollisimman pitkään. Pula-ajat olivat opettaneet, että pitää varautua tulevaan. Lapsenlapsilleen Aina ompeli samanlaiset mekot yhdestä ja samasta kankaasta. Myös kotiaskareissa Aina oli käytännön läheinen. Käytössä tahriintunut esiliina oli käytettävä molemmin puolin ennen kuin se pestiin.[35]

Säästeliäisyydestä ja käytännöllisyydestä huokuu eletty elämä ja sen haasteet. Haastavissa olosuhteissa elämä haluttiin toteuttaa mahdollisimman helposti. Esimerkiksi turhan pyykin syntymistä tuli välttää, sillä pyykki piti käydä pesemässä ”prunnilla”, jossa lähdevesi lämmitettiin mustassa padassa. Vasta viimeisillä vuosillaan Aina Vähäkallio luopui pyykinpesusta, kun miniä piti huolen anoppinsa pyykkihuollosta omalla sähköpesukoneellaan.

Aina Vähäkallion elämä oli päivittäistä työtä. Sitä se oli aina ollut ja sitä sen piti aina olla. Itsenäinen selviytyminen alkoi hiipua vasta sadan ikävuoden lähestyessä, kun fysiikka ei enää kestänyt. Lopulta Aina joutui luopumaan itsenäisen tekemisen ideologiastaan vasten omaa tahtoaan. 99-vuotiaana hä muutti Loimaalle vanhainkotiin, jossa kuoli vähän ennen 101-vuotissyntymäpäiväänsä.[36] 

Ainan perintö

Kiistämätön fakta on se, että Aina Vähäkallio eli pitkän elämän. Satavuotissyntymäpäivänsä tienoilla häneltä kysyttiin pitkän iän salaisuutta. Salaisuudekseen Aina nimesi viikoittaisen kutunjuuston nauttimisen ja Jumalan suoman terveyden. Myös yksi oletettu vaihtoehto on humppilalaisen lääkäri Koiviston määräämä arsenikki, jota Aina sai lääkkeeksi yleismyrkytykseen yhdestä viiteen tippaan päivässä. Liekö auktoriteetteihin tukeutunut Aina tuolloin miettinyt: ”Eihän lääkäri voi olla väärässä.”[37]

Ulkopuolinen tarkastelu tuskin antaa todellista selitystä pitkälle iälle. Aina Vähäkallion elämä ja sen mielekkyys voidaan kiteyttää kolmeen seikkaan. Luottamus auktoriteetteihin johdatti Ainan haasteisiin, joista hän sisullaan selvisi. Aina koki Jumalan läsnäolon koko elämänsä ajan. Vaatimattomana persoonana Aina sai nautintonsa vuosikymmenet kestäneestä traditiostaan viikoittaisesta kutunjuustosta.

Nämä elementit kiteyttävät paljon symboliikkaa. Aina Vähäkallion elämä oli jatkuvaa työntekoa. Elämä oli haastavaa, mutta palkitsevaa. Nähdessäni Mäntyniemen mökin hämmästelen, kuinka joku on voinut elää keskellä korpea pienessä hirsimökissä ilman vessaa. Mäntyniemi oli kuitenkin Ainalle paratiisi – merkittävä elämän keskus 70 vuotta hänen elämäänsä. Se oli paikka, jossa riitti aina tekemistä.[38]

Kun lapsena luulin Aina-mummon aina olleen olemassa, voin vanhempana todeta olleeni oikeassa. Aina Vähäkallion elämä on merkittävä osa satavuotisen Suomen historiaa. Aina eli jo ennen Suomen itsenäistymistä. Hän sai konkreettisesti kokea sisällissodan hulluuden, kuinka veli nousee veljeään vastaan. Tämän jälkeenkään sota ei jättänyt Ainaa rauhaan, kun hän joutui lähettämään poikansa rintamalle. Aina näki, kuinka Suomi jälleen rakennettiin. Ainan elämä on täynnä asioita, joita nykyihmisen on vaikea ymmärtää.

Merkittävä osa kertomuksen tapahtumista on peräisin haastatteluista, joita Aina Vähäkallion läheiset kantavat muistoissaan. Aina jätti jälkeläisilleen perinnöksi kokemusten kautta hankittua elämänviisautta. Koen, että tärkeintä on se, mitä me tunnemme. Ilman Ainan kaltaisia vahvoja yhteiskunnan rakentajia Suomi ei olisi sellainen kuin se oli itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna.

[1] Aro 1995, 86.

[2] Alapuro 1995, 30-34; Aro 1995, 83; Haastattelu 1.

[3] Ketola 2008, 15.

[4] Haastattelu 2.

[5] Loimaan lehti 23.12.1992.

[6] Loimaan lehti 1.15.1993.

[7] Loimaan lehti 23.12.1992; Suomen Historia 1986, 290.

[8] Aro 1995, 83. & Haastattelu 1.

[9] Aro 1995, 83; Suomen maatilat 1931, 336-338; Lahtonen 2006, 193; Haastattelu 1.

[10] Rahanarvolaskuri, http://apps.rahamuseo.fi/rahanarvolaskin#FIN

[11] Aro 1995, 88.

[12] Aro 1995, 84.

[13] Aro 1995, 86; Haastattelu 1.

[14] Aro 1995, 85-86.

[15] Haapala 2009, 58.

[16]Aro 1995, 86; Haastattelu 1.

[17] Haastattelu 1.

[18] Lehtovuori Eero Loimaan lehti 12/1994; Suodenjoki 2009, 338.

[19] Lehtovuori Eero Loimaan lehti 12/1994; Suodenjoki 2009, 338.

[20] Sudenjoki 2009, 341-346

[21] http://vanha.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1998/8.toukokuu/TRE1898.HTM; Sudenjoki 2009, 341-346.

[22] Pekkalainen 2011, 262-264.

[23] Pekkalainen 2011, 271.

[24] Pekkalainen 2011, 306.

[25] Haastattelu 1 & 2.

[26] Haapala 2009, 17, 23.

[27] Haapala 2009, 66-67.

[28] Haastattelu 1.

[29] Haastattelu 2.

[30] Haastattelu 1.

[31] Haastattelu 1.

[32] Haastattelu 2.

[33] Loimaan lehti 23.12.1992.

[34] Loimaan lehti 23.12.1992; Haastattelu 1.

[35] Haastattelu 1 & 2.

[36] Haastattelu 1 & 2.

[37] Haastattelut 1 & 2.

[38] Haastattelu 1 & 2.

Min mormors föräldrar Anna-Lisa och Johan Emil är antecknade som husbönder på Kauppila hemman i Närpes år 1907. Hemmanet är fortfarande i släktens ägo och brukas av min mormors brorsbarn. Jag har fått veta att namnet Kauppila härstammar från Östermark (Teuva), där hemmanet redan år 1582 eller 1583 är antecknat som skattehemman. Kauppila hemman har ofta gått i arv till dottern i familjen. Dottern har fått hämta en husbonde från någon annan gård. Bland fotografierna som jag fick från min mormors hem fanns ett som väckte mitt speciella intresse.

Det ser ut att föreställa tre generationer kvinnor. Jag ville veta om personerna på fotografiet var min mormors anhöriga. Fotografiet kunde vara taget i Närpes i början av 1900-talet. På fotografiet finns sju kvinnor, huvudpersonen i mitten är Clara Henriksdotter, som är född 1845 på Kauppila hemman i Östermark (Teuva). Hon är omgiven av sin svärson (?), fyra döttrar och två barnbarn. Efter en hel del efterforskningar fick jag veta att Clara Henriksdotter hade flyttat till Närpes år 1900 med sin man Thomas Samuelsson, där de är antecknade på Teir hemman mellan åren 1900 – 1906 tillsammans med tre av barnen. Äldsta dottern Anna-Lisa (sittande bredvid sin mor till höger) hade 1898 gift sig i Östermark med drängen på Komsi hemman, Johan Emil Johansson. Anna-Lisa och Johan Emil kommer också att flytta till Närpes. Anna-Lisas bror och två systrar emigrerar till Californien i USA och bosätter sig i Eureka där de gifter sig med emigranter från Finland. Om Anna-Lisa, min mormors mor, berättas att hon verkade som ”jordemor” och bistod kommunalläkaren i Närpes vid förlossningar. Ett av hennes barnbarnsbarn är idag barnmorska på Karolinska universitetssjukhuset. Anna-Lisa och hennes man hade först anställning på prästgården i Närpes men år 1907 är de antecknade som husbönder på Kauppila hemman där deras 6 barn, tre söner och tre döttrar växer upp.

En av döttrarna är min mormor Ellen, född 1905. Mormor Ellen kom att bo kvar med sin egen familj på en liten parcell av Kauppilas ägor. Jag minns henne som en mycket viljestark kvinna, som trots en stor barnaskara skötte hemmet och jordbruket enligt bästa förmåga. Ännu efter att den yngsta flyttat hemifrån tog mormor anställning som städerska på ett industriföretag i Närpes. Hon fick slita hårt för att hålla familjen vid liv under krigsåren. På somrarna fick jag som barn resa ensam med buss till Närpes där mormor mötte mig med cykel vid busstationen. Det var spännande att komma till mormor. Där samlades kusiner i olika åldrar med olika språk. Kusinerna som kom från Sverige talade enbart svenska och de som kom från Karelen kunde bara finska. Min äldsta moster hade under kriget träffat sin blivande man, som kommit till Närpes som flykting från Karelen.

Hos mormor fick jag plocka ägg i hönshuset och vara med när hon mjölkade sina kor. Det fanns inga bekvämligheter som rinnande vatten eller badrum i hemmet, men naturligtvis en bastu i anslutning till ladugårdsbyggnaden. Vi brukade vandra ner längs åkerrenen för att jag skulle få simma i ån då det inte fanns någon badstrand. Som många andra småbrukare i Närpes på 1950-talet odlade mormor tomater och gurkor i växthus. Jag minns att plantorna fick gro i köket på vårvintern under extra belysning. Sju av mormors nio barn var flickor födda mellan åren 1924 och 1943. Trots att systrarna kunde gräla högljutt när de träffades, varade dem emellan en stark sammanhållning livet ut. Jag beundrade mina mostrar, de var vackra, roliga och skrattade ofta.

Mormors sju döttrar lämnade tidigt Närpes och föräldrahemmet. Alla lyckades skaffa sig ett yrke, antingen inom hälsovården, industrin, bankväsendet eller som egna företagare. Ingen av döttrarna blev enbart ”hemmafru”. Alla hade familj, barn och egen inkomst. Dessa mormors sju döttrar fick i sin tur tillsammans sju döttrar, släktens första studenter, som i 1970-talets välfärdssamhälle hade möjlighet till fortsatta studier och yrkeskarriär, ett välfärdssamhälle som generationen mödrar före dem banat väg till. Och talet ”sju” tar inte slut med mormors dotterdöttrar. I dotterdöttrarnas skara, mormors barnbarnsbarn, finns idag ytterligare sju duktiga flickor, några studerande, men också en läkare, en jurist, en journalist och en forskare i teoretisk fysik. Mormor och hennes anmödrar kan vara stolta över den kvinnokraft de gett upphov till.

Synnyit Savossa, Vänninmäellä, Anders Böökin ja Elsa Brita Revon kahdeksanlapsisen perheen kuudentena lapsena. Sisaruksistasi usea kuoli jo aivan pikkuisena. Aikuiseksi vartuttuasi avioiduit jo hyvin nuorena saman kylän pojan, Paavo Väänäsen kanssa. Jäitte asumaan kotikyläänne. Valkorunkoiset koivut reunustivat järveä, jonka rantatörmällä kökötti savupirttinne.

Perustitte perheen. Saitte lyhyen ajan sisällä kahdeksan lasta. Ilo asui kanssanne pienessä, vaatimattomassa kodissanne. Pirtin lattialla piipersi paljon pieniä jalkoja, ja katon orresta riippuvassa heijassa oli usein liekuteltavana pikkuinen piltti.

Kulkutaudit osasivat pienimpäänkin asumukseen noina ankeina aikoina. Tuolloin tuhkarokko koitui monen pikkulapsen kohtaloksi. Jo varhain jouduitte vähän ajan sisällä saattamaan neljä pikkuistanne kirkkomaahan. Menetyksenne ja surunne on täytynyt olla musertavaa. On vain ollut pakko jaksaa eteenpäin päivästä toiseen.

Niin kuin menetysten mittasi ei olisi ollut jo täynnä, jouduit kesän ollessa kauneimmillaan veisaamaan puolisosi viimeiselle matkalleen. Suutarina perheelleen elantoa hankkiessaan Paavo-pappaa oli naskali pistänyt sormeen, josta oli seurauksena verenmyrkytys. En osaa mitenkään edes kuvitella taakkasi määrää. Jouduit neljän lapsesi kanssa nyt yksin hankkimaan elannon perheelle. Leskeksi jäätyäsi asuit lapsinesi rakkaassa savupirtissäsi Reetalanmäellä, kuten kyläläiset olivat asuinpaikkanne sinun mukaasi nimenneet.

Tapasin iäkkään emännän, joka oli asunut naapurissasi nuorena tyttösenä. Hän kertoi, että olit ollut viimeisiin hetkiisi saakka valoisa, hyväntahtoinen ja seurallinen. Sinusta olivat pitäneet kaikki, niin nuoret kuin vanhatkin. Kun olit ollut jo kunnioitettavassa iässä, nuorisoa oli iltaisin kokoontunut seuraksesi pirttiisi. Heille olit tarinoinut ja keitellyt kahvia, vieraanvarainen kun kaikessa niukkuudessasikin olit. Sinä itse ja pirttisi olivat aina siistit ja puhtaat liinat pöydillä. Hän kertoi myös, että sinulla oli ollut kaunis lauluääni. Olit nuorten kanssa iltaisin laulanut kansanlauluja ja veisannut virsiä. Pöydälläsi oli aina ollut parhaalla paikalla esillä Raamattu.

Olit ollut ahkera ja tehnyt paljon myös käsitöitä. Talojen emännät olivat tuoneet sinulle lampaittensa villoja, joista olit kehrännyt lankoja mittavat määrät. Näitä töitä olit tehnyt iloksesi, jouten kun et osannut olla. Saithan ahkeroinnin tuloksena myös vähän leivän levennystä.

Yksi ajan haalistama valokuva minulla on sinusta. Istut kuvassa pihanurmella mökkisi päädyssä tyttäresi ja tyttärenpoikasi kanssa. Kuvasta huomaan, että olet pieni ja solakka, hiuksesi on kammattu otsalta taaksepäin ja laitettu nutturalle. Hymyilet kuvassa; olethan saanut kaukaa läheisiäsi vieraaksi.

Kuolemasi jälkeen kauniita käsitöitäsi tuotiin lapsuudenkotiini. Olen todella pahoillani, että en saanut tavata sinua edes yhtä kertaa. Sinulla olisi ollut niin paljon elämänkokemusta ja viisautta jakaa minullekin elämäni eväiksi. Olisin kipeästi tarvinnut niitä elämäni poluilla. On minulla kumminkin jotakin, mikä on kuulunut sinulle, se on hyvin, hyvin kulunut Raamattu. Sen muutamilla sivuilla on nokihiukkasia, joita en pyyhi pois. Hiukkaset muistuttavat siitä, millaisissa olosuhteissa elit elämääsi ja etsit pyhästä sanasta lohtua rakkaistasi luopumisen tuskassa. Olen myös aistivinani Raamatun sivuilta aitoa savupirtin hajua.

Ikävä minulla on sinua. En saanut koskaan istua lämpimässä sylissäsi, en silitellä poskeasi, en kuunnella hyräilyäsi. Kumminkin tunnen vahvasti sinut lähelläni. Kannustat ja ohjaat oikeaan. Koen suurena puutteena sen, että emme koskaan tavanneet. Meitä erottivat sadat kilometrit, ja sinulla ikä alkoi painaa. Et enää jaksanut lähteä pitkälle matkalle poikasi perheen luo.

Olin juuri täyttänyt yhdeksän, kun sinä tulit matkasi päähän. Olen tallettanut sisimpääni kaiken, mitä olen sinusta kuullut vanhemmilta sisaruksiltani. Olithan ennen syntymääni, kun vielä jaksoit matkustaa, käynyt Oulussa kotonani. Vanhempani ja tädit ovat sittemmin kuvanneet sinua ja elämääsi.

Olen viime vuosina käynyt useana kesänä haudallasi. Olen tuonut sinulle kauniita kukkasia, tuskinpa elämäsi aikana niitä koskaan saitkaan. Aherrus jokapäiväisen leivän eteen oli aikanasi toisenlaista kuin nykyään. Ei tuolloin markkoja tuhlattu joutaviin. Olen seisonut hiljaa ristisi edessä ja kerrannut mielessäni sinusta asioita, joita olin kuullut kerrottavan. Olen aistinut elävästi, että henkesi on siinä lähelläni, siunaa askeleitani ja ohjaa oikealle tielle. Raamattusi, rakas Reeta-mummo, on kallis aarteeni. Kiitos siunauksestasi. Olen turvassa.

Maire Irene Luusua syntyi Sallan Vuorikylässä 1936 esikoisena metsätyönjohtaja Uuno Luusuan ja talollisen tytär Helvi Hoikkalan perheeseen. Vuorikylä sijaitsi Vuorijärven ja Nannakkajärven välissä Neuvostoliiton rajan kupeessa. Vakinainen asutus oli syntynyt 1800-luvulla, kun hyvät luonnonolosuhteet kalaisine järvineen houkuttelivat sinne suomalaisia etelästä päin. Samaan aikaan lappalaiset muuttivat pohjoisemmaksi alueelta.

Vuorijärven suojaisilla rinteillä viljeltiin ohraa. Ympäröivistä metsistä pyydystettiin riistaa, jopa karhuja. Kylän asukkaat saivat elantonsa maataloudesta, poronhoidosta ja turkisten myynnistä. 1930-luvun lopulla Vuorikylä oli vaurastuva ja vireä kylä, jonne metsätyömaat ja rajavartiosto toivat muualta väkeä. Mairen varhaisin muistikuva liittyy siihen, kuinka isä rakensi uutta kotia ja nosti hänet rakennuskuopan pohjalle ihmettelemään sen perustuksia.

Marraskuun viimeinen päivä 1939 muutti 3-vuotiaan Mairen elämän muiden suomalaisten tavoin. Koulusta palaavat naapurin lapset toivat kotiin tiedon, että sota oli syttynyt. Sitä oli osattu uumoilla, koska rajan takaa oli kuulunut epätavallisia rakentamisen ääniä syksyn ajan. Helvi-äiti oli ottanut Mairen ja vuotta nuoremman Kaukon mukaan iltalypsylle navettaan ja istuttanut heidät isoon pyykkipataan vaatien vitsalla uhaten täydellistä hiljaisuutta, ikkunoissa olivat pimennysverhot. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli pelännyt joutavansa venäläisten maalitauluksi.

Myös Vuorikylän asukkaat joutuivat suin päin jättämään kotinsa, kun vihollinen oli jo tulossa 20 kilometrin päässä. Maire vilkutteli kylän yllä kaartelevalle vihollisen lentokoneelle ja oli innoissaan päästessään hevosen kyytiin: lapsen mieli oli leikkisä, eikä se ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Kylän asukkaat pakenivat kuka hiihtäen, kuka kelkoilla ja hevosilla. Viimeisillään raskaana olevalla Helvi-äidillä ei apuvälineitä ollut – hän käveli hevosen perässä. Matkalaiset näkivät, kun taakse jäävä taivas värjäytyi punaiseksi: suomalaiset sotilaat olivat sytyttäneet rajakylien talot palamaan, jotta vihollinen ei saisi niistä asemapaikkaa.

Matkan ensimmäinen etappi oli Sallan kirkonkylä, josta matka jatkui linja-autolla Rovaniemelle ja junalla Tornioon. Mairen pikkuveli oli nukkumassa tavarahyllyllä, kun yksi junan vaunuista syttyi palamaan ja synnytti matkustajissa pakokauhun. 

Lopulta Mairen perhe sai asuinpaikan ison maatalon salista Ala-Torniolta, jossa se viipyi talvisodan ajan.

Lapsuus sodan varjossa

Talvisota päättyi samana päivänä, jona Maire täytti neljä vuotta. Koti jäi uuden rajan taakse, joten perheelle oli löydyttävä uusi paikka, jonne voisi asettua ja jatkaa keskeen jäänyttä elämää. Perhe asutettiin aluksi Kemijärven Levärannalle.

Tämän jälkeen asuinpaikat vaihtuivat useaan otteeseen, mutta turvalliset vanhemmat ja sukulaiset säilyivät turvaverkkona Mairen ja nuorempien sisarusten, Kaukon ja Tertun ympärillä pehmentäen näin sodan kauhuja. Vaihtuvat ympäristöt tarjosivat lapsille uusia kokemuksia ja seikkailuja. Evakkomatkoista pisin suuntautui Lapin sodan aikana Keski-Pohjanmaalle Kälviälle, jonne oli sijoitettuna yli 2000 Sallan evakkoa muodostaen oman yhteisönsä omine seurakuntineen ja sairaaloineen.

Jatko-sodan aikana perheen asemapaikkana oli pitkään Rovaniemi, jossa perheen isä toimi armeijan huoltotehtävissä. Saksalaisten sotilaiden läsnäolo kaupungissa oli näkyvää. Isä saikin saksalaisilta aseveljiltä elintarvikkeita kotiin. Äiti kieltäytyi syömästä säilöttyä lihaa, koska epäili sen olevan peräisin keskitysleireiltä.

Saksalaisilla oli tapana heitellä autoista karamelleja tien sivussa seisoville lapsille. Kerran Maire halusi varmistaa paremman kiinniottopaikan itselleen, ja hän lähti ryntäämään tien yli. Hän kuitenkin jäi korkean maastoauton alle. Hän ei loukkaantunut, mutta tajuntansa menetti. Myöhemmin hän heräsi naapuritalossa saksalaisten sotilaiden ympäröimänä. Sotilaat olivat ystävällisiä – he veivät lapsen lääkäriin tutkittavaksi, jossa hänen todettiin selvinneen onnettomuudesta pelkillä naarmuilla.

Sodasta huolimatta elämä jatkui. Se tunkeutui lasten arkeen, kun ilmahälytyspilli alkoi soida, jolloin kiirehdittiin maakellariin suojaan ja kuunneltiin räjähteleviä pommeja. Erään kerran Maire pelkäsi sydän pamppaillen sänkyyn nukkumaan jääneen pikkuveljensä puolesta, vaikka äiti rauhoitteli, ettei hänelle kuinkaan käy.

Pommitukset saivat Mairen vihaamaan sotaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä sydämestään. Sota-aikana kuolema oli aina läsnä, vaikkei lähiomaisia rintamalla ollutkaan. Kuolema kosketti perhettä muutoin: Martta-vauva kuoli kuukauden ikäisenä ripuliin. Helvi-äiti kokosi lapset katsomaan, kun vauva sulki silmänsä. Äiti selitti vauvan menevän taivaaseen. Ei se heti kuitenkaan mihinkään taivaaseen lähtenyt, saunaan se vietiin odottamaan hautaamista. Tämä aiheutti Mairelle suuren tiedollisen ristiriidan. 

Merkittävä vaihe Mairen elämässä alkoi, kun hän aloitti kansakoulun. Ensimmäinen luokka päättyi ehtoihin, sillä hän ei ollut oppinut lukemaan haaveillessaan tunneilla aapisen kuvista. Erityisesti mieleen jäi Jörö-Jukka, joka ei antanut leikata tukkaa. Äiti osti uuden aapisen, josta Maire oppikin sitten heti lukemaan. Samasta aapisesta hän myöhemmin opetti lukemista lapsenlapsilleen.

Omaa elämänpolkua etsimässä

Rauhan saapuessa kodittomaksi oli jäänyt 4000 Sallan evakkoa. Rajan taakse oli jäänyt pitäjän luonnon rikkain osa. Vastineeksi menetetyille viljaville maille evakoille osoitettiin pala synkkää ja kesyttämätöntä korpea, jonne uusi koti piti raivata omin voimin.

Luusuan suku asettui ensin Salmivaaraan ja myöhemmin Vitikkoon. Kauppakoulun käynyt Uuno-isä perusti sekatavarakaupan, joka menestyi aluksi hyvin, kun kaikesta tavarasta oli pula. Kaupankäynti hiipui rakennuskauden päättyessä ja perhe sai myöhemmin elantonsa maataloudesta, karjanhoidosta ja Helvi-äidin lisätienestistä, kyläkoulun siivoamisesta. Mairelle syntyi sodan jälkeen neljä sisarusta.

Maire ei kotiutunut ankeisiin olosuhteisiin, joita varjosti isän alkoholin käyttö ja äidin työtaakka uudella asutustilalla. Hän halusi hakea oppikouluun, mutta äiti ei antanut, koska tarvitsi apulaisen kotitöihin. Maire kuitenkin alkoi suunnitella itsenäisesti omia elämän polkujaan ja opiskeli Kansanvalistusseuran kirjekursseilla kirjallista esitystaitoa, piirustusta ja aritmetiikkaa.

Hän hakeutui Peräpohjolan kansanopistoon vuonna 1953. Siellä hän kohtasi kannustavia opettajia ja oppi monipuolisia taitoja kuten esiintymistä illanvietossa ja sikojen hoitamista. Hänessä virisi ajatus hakea Kemijärvelle perustettuun opettajaseminaariin. Myös taideakatemiaan hakeminen siinsi hänen haaveissaan.

Maire Luusua halusi rahoittaa elämisensä ja opiskelunsa. Niinpä hän eräänä päivänä hyppäsi pyörän selkään ja lähti kyselemään töitä läheisestä osuuskaupasta; olihan hän harjoitellut myyjättären tointa jo aiemmin isänsä kaupassa. Myymälänhoitaja otti hänet harjoittelijaksi, ja muutaman viikon jälkeen kesäapulaiseksi, jonka tehtävänä oli niin lihan leikkaaminen kuin bensan myyntikin.

Sinnikäs Maire Luusua yleni Koillis-Lapin osuuskauppojen kiertäväksi kesälomittajaksi. Tämä takasi hänelle opiskeluaikoina lisätulot, joilla hän saattoi aina ostaa itselleen ihailemiaan tyylikkäitä vaatteita.

Kiertävänä kesälomittajana Maire Luusua päätyi Kemijärven Juujärven kylään kesällä 1955. Eräänä päivänä kauppaan tömisteli poikajoukko katsomaan uutta kauppaneitiä. Joukon viimeisenä oli sinisilmäinen hymyilevä nuorukainen, joka osti kenkälankkia. Maire hämmentyi niin, ettei osannut antaa oikeaa vastarahaa. Niinpä asiakas itse laski oikean summan.

Se oli rakkautta ensi askelien kuulemisesta alkaen. Soini-niminen nuori mies tuli auttamaan opintoihin kuuluvan kasviston keräämisessä. Yhteydenpito jatkui opiskeluaikana satunnaisina tapaamisina ja kirjeenvaihtona. Soini opiskeli ensin maamieskoulussa ja sitten maanmiesopistossa Hyvinkäällä valmistuen sieltä agrologiksi vuonna 1959.

Opiskelu Kemijärven seminaarissa

Vuosina 1950-1970 toiminut Kemijärven seminaari perustettiin vastaamaan sodanjälkeiseen opettajapulaan syrjäseuduilla. Sen odotettiin auttavan opettajien pysymistä ja viihtymistä Pohjois-Suomessa sekä täyttävän Lapin kulttuurityhjiötä. Seminaarin perustamisella oli myös julkisuudessa arvostelijoita, jotka irvailivat: ”Mitähän niistäkin opettajista tulee, kun korvessa ovat syntyneet, korvessa kasvaneet, korvessa käyvät koulunsa ja vielä syvemmälle korpeen menevät.” 

Suurin osa seminaarista valmistuneista opettajista oli kotoisin Pohjois-Suomesta ja sijoittui Lapin ja Oulun lääneihin suunnitelman mukaisesti. Seminaari oli alueella kulttuurin kasvualusta: siellä järjestettiin taidenäyttelyjä ja konsertteja. Se innosti opettajia toimimaan luovina ja esittävinä taitelijoina.

Kansakoulupohjainen seminaari avautui Maire Luusualle opiskeluväyläksi vuonna 1954. Seminaariin oli runsaasti hakijoita: vain seitsemän prosenttia heistä läpäisi pääsytutkinnon. Opetus oli monipuolista. Tulevien kansankynttilöiden tuli hallita niin englannin alkeet kuin telinevoimistelukin sekä soiton ja kotitalouden taidot. Luusua paneutui erityisesti kuvaamataidon opetukseen ja sai palkintoja opettajanvalmistuslaitosten välisissä kilpailuissa.

Seminaarin henki oli perinteisiä kristillisiä arvoja, uutteruutta, vaatimattomuutta ja kotiseuturakkautta korostava. Opiskelijoiden keskuudessa oli hyvä yhteishenki ja seminaarissa solmittiin avioliittoja ja elinikäisiä ystävyyksiä. Opiskelu huipentui elokuussa 1958 opintomatkaan, joka suuntautui Keski- ja Etelä-Eurooppaan, aina Roomaan asti.

Matkalla tutustuttiin historiallisiin nähtävyyksiin, museoihin ja taidekokoelmiin. Samalla opiskeltiin myös maantiedettä, geologiaa ja ”eri kansojen elämää, elinkeinoja ja taloutta koskevia seikkoja” sekä vierailtiin Brysselin maailmannäyttelyssä. Frankfurtissa raju ukkosmyrsky yllätti teltoissa yöpyvät matkalaiset. Junamatka Firenzestä Roomaan teki Maire Luusuaan vaikutuksen. ”Ennen kuin uskoimmekaan, seisoimme ikuisen kaupungin asemalla. Ihmeeksemme täälläkin ihmiset olivat aivan ihmisten näköisiä, kaksijalkaisia”, kirjoitti hän luokan pakinapäiväkirjassa.

1960-luvun alussa tapahtui Maire Luusuan elämässä merkittävä muutos. Yksi hänen oppilaistaan oli kuollut tapaturmaisesti jäätyään traktorin alle. Luusua meni käymään oppilaan kotona surukäynnillä. Talon emäntä julisti hänelle synnit anteeksi. Pudasjärvellä vanhoillislestadiolaisella herätysliikkeellä oli vankka jalansija ja nuorison keskuudessa esiintyi voimakkaita herätyksiä. Pirtit täyttyivät Siionin lauluja laulavista nuorista. Lestadiolainen usko oli tuttua Maire Luusualle jo lapsuudesta, kun mummilassa oli pidetty isoja seuroja. Hän oli nähnyt kuinka Fia-mummi ja Jussi-ukki pyysivät toisiltaan syntejä anteeksi. Uskosta tuli sittemmin Maire Luusuan elämään tärkein, iloinen ja voimavaroja antava asia.

Kansankynttilästä peruskoulun opettajaksi

Valmistumisen jälkeen Maire Luusua toimi vuoden ajan opettajana Sallassa Selkälän koululla, jonka jälkeen hän haki Pudasjärvelle opettajaksi Pärjänsuon koululle. Se sijaitsi uudella asutusalueella ja pursusi lapsia muiden kyläkoulujen tavoin. Opettajatoverit olivat myös nuoria ja innostuneita, muualta kylälle muuttaneita.

Maire Luusua nautti kansakoulun opettajan kokonaisvaltaisesta työstä ja vietti vapaa-aikaansa hiihdellen ja opiskellen. Suuri rakkaus Soini Juujärvi muutti Pudasjärvelle porotalousneuvojaksi vuonna 1960 ja heidän tiensä jälleen yhdistyivät. Maire ja Soini solmivat avioliiton vuonna 1963 ja perheeseen syntyi viisi lasta: Soile, Peitsa, Mikael, Heidi ja Tiina. Perhe rakensi ensin omakotitalon Livojoen rannalle ja myöhemmin Iijoen tuntumaan kuntakeskukseen Kurenalle. Maire loi kotiin viihtyisyyttä sisustamisella, leipomisella, huolenpidolla ja huumorilla.

Opettajan työ oli Maire Juujärvelle kuitenkin kutsumus, joka antoi elämään sisällön. Perheen ja työn yhteensovittamista helpottivat luotettavat kotiapulaiset ajan tavan mukaan. Äidin roolimalli on välittynyt lapsille, joista neljä on eri alojen opettajia.

Maire Juujärvi toimi opettajana Pärjänsuon kansakoulussa ja ala-asteella vuosina 1960–1980 sekä Kurenalan asteella vuosina 1980–1996. Suurin muutos hänen uransa aikana oli peruskoulu-uudistus vuonna 1972, johon liittyi laaja opettajien täydennyskoulutus, ns. SIVA-koulutus. Kouluviikko oli muuttunut viisipäiväiseksi edellisenä vuonna.

Maire Juujärvi oli vaativa, mutta innostava opettaja. Hän pyrki tukemaan lasten yksilöllistä oppimista ja persoonallisuuden kehittymistä. Hän kehitti erityisesti äidinkielen ja kuvaamataidon opetusta. Erityisesti hän paneutui siihen, millä tekniikalla kukin lapsi oppisi parhaiten lukemaan. Hän arvosti oppilaiden käytännön taitojen harjaannuttamista akateemisten taitojen ohella. Kasvattajana hän puuttui voimakkaasti koulukiusaamiseen ja käytti siinä luovia keinoja. Kerran yhtä oppilasta kiusattiin hienoja vaatteiden vuoksi. Maire-opettaja kävi ostamassa samanlaisen hatun kuin tytöllä oli ja tuli se päässään luokkaan, jolloin vaatteille naureskelu loppui.

Elämää eläkkeellä

Lasten varttuessa Maire Juujärvelle jäi aikaa herätellä henkiin vanha harrastus, maalaaminen. Aikoinaan hän oli haaveillut taiteilijan urasta, mutta valitsi kuitenkin opettajan työn, koska se mahdollisti paremmin perheen perustamisen ja elannon. Juujärven maalaukset ovat impressionistisia kukkia ja maisemia, joissa seikkailee ihmishahmoja. Erityisesti Lapin kotoisat tunturimaisemat ovat olleet innoittajana.

Eläkevuosiensa alussa Maire Juujärvi toimi Helvi-äidin omaishoitajana useita vuosia, mitä hän piti kunnia-asianaan. Hän oli nuoruudessaan jättänyt äidin selviämään yksin työtaakkansa kanssa tämän vastusteluista huolimatta. Näin hän oli katkaissut sukupolvien uhrautumisen ketjun.

Eläkevuodet ovat kuluneet kotipiirissä rakkaan puolison kanssa kotiaskareita tehden, marjastaen ja kukkivaa puutarhaa hoitaen. 2000-luvun alussa Tunisian-matkat katkaisivat pitkät talvet. Siellä Maire ja Soini Juujärvi saivat uusia ystäviä ja pääsivät nauttimaan kaipaamastaan etelän lämmöstä.

Maire Juujärven elämään ovat tuoneet sisältöä laaja ystäväpiiri sekä lasten ja heidän perheidensä elämän seuraaminen. Erityisen rakkaita ovat 23 lastenlasta, joita hän on kannustanut opiskelemaan. Hänen omalla sukupolvellaan opiskelu oli väylä parempaan elämään ja tarjosi pysyvän henkisen pääoman turvatun toimeentulon ohella.

Maire Juujärvi on osaltaan kantanut ja vienyt eteenpäin lapsuudessaan omaksuttuja sota-ajan arvoja: itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisuutta, yhteen hiileen puhaltamista ja toisten auttamista, tavoitteellisuutta ja uutteruutta sekä luottamusta Jumalaan. Hänen huolenpitonsa lapsia kohtaan kiteytyy kysymykseen: ”Onko sinulla marjoja?”

Metsästä poimitut marjat ovat ahkeruudella hankittua elämän eliksiiriä.

Laihialainen torppari Jaakko Kauppi oli lapseton kahdesti leskeksi jäänyt mies, kun hän vuonna 1881 meni naimisiin kymmenisen vuotta nuoremman Maria Koskelan kanssa. Heille syntyi neljä tytärtä – Elisa, Hilda, Sanna ja Aini sekä yksi vain hetken elänyt poikavauva. Aluksi perhe asui Kylänpäässä, myöhemmin Jokikylässä, ylempänä Laihiajokivarressa.

Jokikylään kunnallinen kansakoulu saatiin joskus vuoden 1870 jälkeen. Elisa-tyttö aloitti siellä vuoden 1893 lokakuussa, ja opiskeli neljä vuotta. Koulu sujui hyvin, opiskeluhaluja oli. Koulun johtokunnan esimiehenä eli puheenjohtajana oli tuolloin innoittava laihialainen persoona Aleksander Filander. Itseopiskelun ja raittius- ja nuorisoseura-aatteidensa kautta miehestä kasvoi ensin paikallinen, myöhemmin jopa kansallinen vaikuttaja, maalaisliiton perustaja ja kansanedustaja, joka tunnettiin nimellä Santeri Alkio.

Kyllä Jokikylän lapsilla on ollut tavallista innostavampi kouluaika! Kansakoulun jälkeen Elisa oli vuoden kotona, jolloin äiti opetti hänelle emännän töitä, taloustöistä karjanhoitoon ja käsitöihin. Tyttö olikin oikein nopeaoppinen ja teräväpäinen ahertaja.

Opinnot ja työ

Naisille ei tuolloin vielä ollut kovin paljon opiskelumahdollisuuksia. Vähäiset paikalliset mahdollisuudet Elisa hyödynsi käymällä Laihian emäntäkoulun lukuvuonna 1898–1899. Tytön tunnollisuudesta ja lahjakkuudesta kertoo se, että keskiarvoksi tuli yhdeksän. Täyskympit hän sai sekä yksinkertaisten kankaiden – palttina, toimikas, pomsi – että moniniitisten kuviokankaiden kudonnasta.

Häntä on varmaan rohkaistu jatko-opintoihin Hämeenlinnan uuteen käsityöopettajaopistoon. Frederika Wetterhoff oli näet aloittanut siellä jo vuonna 1893 kaksivuotisen koulutuksen, johon kuului kutomista, sidosoppia, piirustusta, värjäystä, kirjanpitoa ja ammattilaskentoa. Myöhemmin lisättiin vielä opetusharjoitukset ja näytetunnit. Koulu toimi isossa kivitalossa, samassa kuin nykyäänkin, joten oppilaat lienevät asuneenkin siellä.

Sukutiedon mukaan Elisa Hakon rohkea unelma olisi täyttynyt ja hän olisi päässyt Wetterhoffin kouluun. Nuori nainen on hyvin ehtinyt hankkia Vaasassa työharjoittelua ennen kouluun pyrkimistä. Koska Elisa oli hyvin säästeliäs, on hän luonnollisesti laittanut talteen kaiken mahdollisen, mutta opintojen rahoitus on silti ollut pulma. Olisikohan Laihian kannustava nuorisoseurahenki voinut tulla jotenkin avuksi? En pitäisi mahdottomana ajatusta, että joku paikkakuntalainen olisi rohkaistunut takaamaan lahjakkaan tytön opinnot, saataisiinhan Elisan taidot silloin käyttöön koko kansakunnan hyväksi!

Edelleen suullisen tiedon mukaan käsityönopettajan työ on löytynyt Karjalan Kannaksen Uudeltakirkolta, joka oli Viipurin takana Suomenlahden rannalla. Mahdollisesti Elisa Hakko on työskennellyt siellä maamieskoulun yhteydessä toimineessa puutarha- ja talouskoulussa. Hänen on täytynyt pitää paljon käsityönopettajan työstään, kun sai tehdä sitä, mistä eniten piti! Opetustaitokin oli hyvä.

Ajankuvaa

Elisa Hakon nuoruus oli sekä venäläistämispyrkimysten että vahvan kansallisen heräämisen aikana. Vuodet 1899–1905 tunnetaan Suomessa ensimmäisen ja vuodet 1908–1917 toisen sortokauden nimellä. Venäjän yritystä kaventaa autonomista asemaa ei hyväksytty Suomessa.

Liekö sortokaudet toimineet kirittäjinä, mutta Etelä-Pohjanmaa oli 1900-luvun alussa vahvaa siirtolaisuusaluetta. Lähtijöitä ”rapakon” taakse Amerikkaan riitti, etunenässä nuoria miehiä. Sinne Kaupin sisarukset Hilda, Aini ja Elisa halusivat myös suunnata. Suunnitelma oli aivan realistinen, sillä opettajatyönsä turvin Elisa ryhtyi säästämään heille matkarahoja. Se vaati nuorelta naiselta useamman vuoden, sillä laivaliput eivät olleet halpoja. Elisan omiin suunnitelmiin tuli kuitenkin yllättävä muutos.

Lapsuuden koulukaveri Mikko Hakko oli kuullut jostain Elisan muuttoaikeista ja mies tuli yllättäen Helsingin laivarantaan häntä tapaamaan. Vaimoksensa pyysi, ja nainen suostui. Näin laihialaisneito päätyikin Amerikan kultamaan sijasta kiertokoulun opettajan siipaksi Oulunsalon Keskipiirille.

Avioon Oulunsaloon vuonna 1909

Mikko ja Elisa tunsivat toisensa jo kouluajoilta, olivathan he luokkatovereita. Molemmat lahjakkaita, kilpailivat keskenään paremmuudesta. Elisasta Mikko oli luotettava, heikompien puolustaja, tiedonhaluinen ja yritteliäs, kirjoittava poika. Pitkä, hoikka – komeakin! Mikko taas oli vaikuttunut Elisan ahkeruudesta ja lahjakkuudesta. Kun pojan päättötodistuksen keskiarvo jäi aavistuksen verran huonommaksi kuin Elisan, hän kävi viimeisen kouluvuoden uudelleen! Kuullessaan Elisan siirtolaisaikeesta Mikko kävi heti toimeen ja matkusti tapaamaan nuorta naista. Sen tuloksena oli kihlat, häävalmistelut ja Elisan muutto Oulunsalon Keskipiirille.

Mikko oli ostanut Keskipiiriltä pienen mökin, johon kuului pirtti, pieni makuukamari ja kuisti sekä puolen hehtaarin tontti. Mökki oli tunnetun paikallisen naisrakentajan tekemä eikä siihen Mikon aikana tehty muutoksia. Keskipiirin kylä oli tuolloin vielä melko syrjässä, sillä matkaa Ouluun kertyi maanteitse Kempeleen kautta 26 kilometriä. Jäitten aikaan matka lyheni kolmannekseen, kun hujautti Kempeleenlahden poikki potkurilla, suksilla tai hevosella. Kesällä pääsi veneelläkin, jos sellainen oli.

Lestadiolaisuus oli Oulunsalossa merkittävää jo tuolloin, kun taas Elisa Hakon synnyinseudulla vaikuttivat rukoilevaisuus, herännäisyys ja evankelisuus. Niinpä nainen ei sitten oikein löytänytkään yhteistä säveltä tässä suhteessa. Yhteydet kansankirkkoommekin löyhtyivät, kun mies 1920-luvun lopulla jätti sen.

Opettajan ja poliisin emäntänä

Suuriruhtinaskunnan aikaan perheeseen syntyi kolme lasta ja viisi lasta maan jo itsenäistyttyä. Vanhin syntyi vuonna 1910, sitten perheenlisäystä saatiin 1-3 vuoden välein aina vuoteen 1927 asti. Ikävä kyllä Elisan ja Mikon jälkeläisistä neljä kuoli jo lapsena, muun muassa tulirokkoon. Lasten menetys on kova paikka perheessä ja erityisesti äidille.

Mikko Hakko oli kiertokoulunopettaja ja Elisa Hakko taas käsityönopettaja. Isän opettajan työstä Elli-tytär kertoo näin: ”Seurakunta piti talven aikana kiertokoulua eri talojen pirteissä muutamasta päivästä muutamaan viikkoon paikassaan. Oppilaitten ikä vaihteli suurestikin, mutta kaikkien oli määrä hankkia lukutaito. Työmatkat isän kulki jalan, pyörällä tai hevosella. Matkassa kulkivat niin omat opetusvälineet kuin iso 110 x 140 x 50 cm:n kokoinen harmonikin.”

”Kun kuntaan saatiin kansakoulut – Keskipiirille vuonna 1917 – kiertokoulu kävi tarpeettomaksi. Opettajat saivat kouluttautua alakansakoulun opettajaksi, mutta isä ei sitä halunnut, koska oli tottunut opettamaan isompia lapsia. Hän lähti Suomenlinnan poliisikouluun, josta valmistui keväällä 1921. Äiti oli kotona 11-vuotias Sulo ja 3-vuotias Into seuranaan. Mirja-vauva syntyi viikko isän paluun jälkeen.”

”Poliisina isä toimi Oulunsalon Varjakan sahalla parahiksi juuri kieltolain eli ns. pirtuaikaan vuosina 1919–1932. Virosta tuotiin viinaa vesitse. Salakuljettajilla oli moottoriveneet, mutta poliisilla vain soutupeli, joten asetelma ei luvannut paljon. Lopulta olot kävivät tukaliksi, kun salakuljettajia täytyi kytätä yökaudet. Kiinni joutuneet kostivat siten, että kävivät häiritsemässä äitiä ja lapsia. Lopulta oli pakko luopua poliisin työstä.”

”Kun isän virkatyö loppui, tuli tarve saada lisää viljelyalaa. Niinpä hehtaari kerrallaan raivattiin rämettä valtion maksamien raivauspalkkioiden turvin.”

Pienviljelijän emäntänä

Palkkatöiden loputtua Mikko-puolisolle jäi enemmän aikaa kunnallisten luottamustehtävien hoitoon, mikä tiesi äidillekin lisää työtä. Elli-tytär kertoo näin: ”Koska isä oli niin työllistetty kunnan töiden kanssa, hoiti äiti mahdollisimman pitkälle myös talon maanviljelyshommat. Äiti päätti, mitä milloinkin tehdään, organisoi työt ja toimi työnjohtajana. Hän päätti lannoitukset ja kylvöt; mitä ja milloin mihinkin, vaikka isä sitten kylvikin. Kylvi, vaikka mielessään teki runoja. Ei äiti häntä siitä morkannut, koska tiesi, että isä on sellainen haaveilijatyyppi.”

”Viljan puintipäivinä äiti hoiti muonitukset. Paikalla oli kymmenkunta henkilöä ja tekemistä riitti koko ajaksi. Järjestyksen säilyminen oli tärkeää sekä työn sujuvuuden että työturvallisuuden kannalta. Työ oli pölyistä ja osittain vaarallistakin. Vaatteilla suojauduttiin mahdollisimman hyvin, mutta mitään erityisiä suojavarusteita ei käytetty. Vaikka lapset kaikkein lyhimpinä joutuivat pölyisimpiin paikkoihin, sitä ei nähty terveysuhkana. Puintipäivän päätteeksi saunottiin, jotta saatiin pestä pölyt pois ja puhtaat vaatteet päälle. Puhtaus oli äidille tärkeää.”

”Äiti kasvatti meitä lapsia yritteliäisyyteen antamalla oman kasvimaan ja mansikkapenkin. Mansikat myimme Varjakkarannan huviloihin ja vihannekset Oulun kaupungintorille. Tulot sai pitää itse. Ostinkin niillä sitten itselleni hienon tweed-ulsterin ja hatun. Olin oikein mielissäni niistä.”

”Äiti sai tuloja, kun hän kutoi perimillään 90-senttisillä kangaspuilla kankaita pitäjäläisille. Niillä hän osti ensimmäisen vasikkansakin, kun vanhin veljeni Sulo oli vielä pieni. Poika oli hentoinen, joten äiti arveli, että lisämaitoa tarvitaan. Minun lapsuudessani meillä oli jo kolme tai neljä lehmää navetassa sekä vähän muitakin eläimiä. Maidosta kirnuttiin voita, jota myytiin kauppaan. Niillä tuloilla ostettiin kahvia, sokeria, siirappia ja muuta tarpeellista. Näin äiti piti talouden pystyssä. Kai isäkin talousrahaa antoi, vaikka nuuka olikin. Tulimme kuitenkin taloudellisesti ihan hyvin toimeen. Lehmien lisäksi äidillä oli navetassa kerran vuodessa vasikoita lehmien poikimisen jälkeen, sika jouluksi ja muutama kana. Poju-niminen työhevonenkin oli ja kissa silloin tällöin pitämässä hiiret loitolla. Koiraa ei ollut koskaan.”

Kunnallisaktiivin puolisona

Kunnallislautakunnan puheenjohtajuudesta lähtien 1927 Mikko-puolisolla oli hoidettavanaan kymmenisen kunnallista luottamustehtävää, sota-aikana enemmänkin. Sen lisäksi hän hoiti kyläläisten omia virallisia asioita. Niistä Elli-tytär kertoo: ”Toimeentuloa perheelle tuli vain satunnaisesti. Kokouksista tuli palkkiot, mitä sitten olivatkaan. Kyläläisten asioiden hoidosta ja avustamisesta isä ei pyytänyt juuri mitään, koska oli vaatimaton ja auttamishaluinen. Lehtijutuista tuli joskus pientä palkkiota.”

Keskipiirin kansakoulu sijaitsi ihan naapurissa. Kunnallisia kokouksia pidettiin kuitenkin Hakon pienessä kamarissa, eikä koululla. Mies lienee päätellyt pienemmäksi riskiksi kokoontua heillä kuin koululla, jossa suurempi lapsijoukko voisi joutua alttiiksi tartuntataudeille. Kokouksista tytär kertoo: ”Kokouksiin osallistujia oli usein puolen tusinan verran. Tuolit ja penkit siirrettiin istuimiksi, koska syöpäläispelon vuoksi äiti ei sallinut miesten istua sängylle. Meidän lasten tehtävä oli hommata lähimetsästä katajan oksia, jotka asetettiin emalisen sylkykupin päälle. Jos mukana oli eräs keuhkotautinen mies, kuppi asetettiin hänen vierelleen. Tämä saattoi kuitenkin potkia kupin pois ja sylkeä lattialle. Joko ei ymmärtänyt vaaraa tai sitten ei välittänyt siitä. Myöhemmin mies sitten menehtyikin tautiinsa, kuten valtaosa lapsistansa ennen häntä.”

”Äiti sai aina olla varuillaan kokousten vuoksi, tuulettaa ja tarvittaessa siivota perusteellisesti. Siitä tuli iso ylimääräinen siivous- ja desinfiointiurakka, mutta hänen aktiivisuutensa ansiosta säästyimme esimerkiksi tuberkuloosilta.”

Sodan aikana Elisa Hakolle riitti omiakin luottamustehtäviä, sillä hän oli kunnallislautakunnan varajäsen vuosina 1940–1942 ja varsinainen jäsen 1943–1945. Elli muisteli niitä aikoja: ”Äiti hoiti aikoinaan kunnan tehtäviä sen verran, että kirjoitteli niitä jauholappuja, joista Kalle Päätalokin kirjoissaan kertoo. Hän oli Keskipiirin asiamies. Koska kunnantoimistoa ei ollut, näitä asiakkaita kävi meillä kotona jonkun verran. Meille ei kerrottu, keitä he olivat, mutta kuulihan sen, kun jauholappua pyysivät.”

”Kun isä lähti hoitelemaan luottamus- ja muita tehtäviään, äidin homma oli katsoa, että tällä oli puhtaat ja kelvolliset vaatteet päällä. Mies ei paljon piitannut pukeutumisesta, vaan olisi pitänyt pyhät arjet samaa vaatepartta. Työlästä oli saada häntä sitä muuttamaan. Mahtoi se olla hieman rasittavaa käsityöopettajasta emännälle, joka oli itse paljon tekemisissä vaatteiden valmistuksen kanssa!”

Kasvatusta ja mielipiteitä

Pienille lapsille raskaita töitä ei annettu, sillä haluttiin heidän elimistönsä kehittyvän vahvaksi. Ulkopelejä ja liikuntaa suosittiin antamalla kaksi lähipeltoa urheilukentäksi. Uimataitoa pidettiin myös tärkeänä, koska läheisessä Varjakkarannassa oli vuonna 1907 tapahtunut onnettomuus, jossa moni uimataidoton sahatyöläinen menetti henkensä.

Elli Tervo kertoo: ” Äiti pehmensi isän tiukkuutta. Me lapset saimme sinutella vanhempiamme, kun vallitseva käytäntö oli, että vanhempia teititeltiin. Isä ja äiti olivat aikanaan pitäneet neuvoa asiasta. Äiti oli sinuttelun, isä teitittelyn kannalla, käyttöön otettiin sinuttelu.”

”Meidät lapset opetettiin työntekoon. Äiti sanoi, että jos joskus saamme rikkaan miehen, niin laiskaksi opimme aina! Hän tarkoitti, että köyhän toimeentulo vaatii paljon enemmän vaivannäköä, työtä ja taitoa. Lasten velvollisuuksiin kotona kuuluivat lattian lakaisut, tiskit, puiden hakkaamiset, pinoamiset ja muut sellaiset, joilla opetettiin vastuullisuutta.”

”Pahoja sanoja tai piiskaa äiti ei käyttänyt. Kun menin kerran pikkulapsena klaffikaapille siirappia syömään ja äiti huomasi sen, hän komensi minut hakemaan kaupasta täyden purkillisen lisää. Käski sitten syödä kaiken! Tiukkaa se teki, mutta koskaan sen jälkeen ei siirapin nälkä minua yllättänyt!”

”Emme myöskään saaneet kannella. Jos sisarusten käytöksestä yritti valittaa, äiti kielsi heti. Näin vanhemmat sisarukset saattoivat vanhempien huomaamatta keksiä kiveryyksiä nuoremmilleen, jopa kurittaa heitä.”

”Meidän lasten iloksi äiti oli tilannut kotiin Sirkka-lastenlehden. Siinä oli kertomuksia, runonpätkiä ja kuva-arvoituksia, joita viimemainittuja isäkin teki ainakin Kalevaan.”

Aidon nuorisoseurahengen mukaan lapsia ohjailtiin kirjojen ja kulttuurin pariin.

Käsityöharrastukset

Käsityöt pysyivät Elisa Hakon rakkaimpana harrastuksena koko hänen elämänsä ajan. Kodin tekstiilit ja pitkälti perheenjäsenten vaatteetkin syntyivät omin käsin. Niistä Elli kertoo: ”Pirtissä oli äidin kutomat salusiiniverhot, sivustavedettävän sängyn päällä virkattu sängynpeite, toista sänkyä peitti villahuopa. Matot olivat äidin tekemät, pirtin pitkät ja kamarissa lyhemmät, perinnetyyliset, joissa kapeat värikkäät raidat piristivät leveitä harmaita raitoja. Pellavasta äiti teki pöytäliinat sekä alus- ja päällyslakanat, jotka olivat karheita iholle. Lakanoita oli vaihdettavaksi asti, ehkä tusina.”

”Äiti kutoi jopa 12-niitisiä kankaista, oikeita taidonnäytteitä! Villaa ja puuvillaa. Miesten pukukankaitakin hän teki ja itselleen ainakin yhden juhlapukukankaan. Vintillä oli äidin tilkkukirja, jossa oli pieni mallitilkku jokaisesta tehdystä kankaasta. Näin kerran sodan jälkeen Oulun Osuuskaupan kenkämyymälässä nuoren naisen yllä äidin kutomasta kankaasta ommellun leningin, oli kuulemma tehty isoäitinsä vanhasta. Hyvinpä oli kangas kestänyt!”

”Äiti ompeli myös vaatteemme, minullekin mekot. Aluksi hän teki ne ostetusta ohuesta, kirjavasta puuvillakankaasta, kretongista. Minua hän kielsi kiipeämästä puihin, koska mekko repeää. Kun nousin silti, joutui äiti tekemään mekkoni paksusta flanellista. Puuvillaa sekin oli, pieniä kukkia yksivärisellä pohjalla. Se ei revennyt, vaikka putosin aidalta, ja jäin roikkumaan aidantolpasta pää alaspäin! Ehkä flanellikaan ei aina kestänyt, koska joskus äiti tuskaili: ’Peltistäkö minun pitää sinun mekkosi ommella!’

”Ompelukoneena äidillä oli aluksi käsin pyöritettävä Singer. Myöhemmin hänellä oli samanmerkkinen jaloilla poljettava, mutta se vahingoittui tulirokon jälkeisessä puhdistuksessa niin, että sitä piti toistuvasti puhdistaa ruosteesta. Ompeluohjeet ja kaavat äiti sai viikoittain ilmestyvästä Kotiliesi -lehdestä. Siinä oli paljon kotitalousasiaa, muttei yhtään juoruja. Lapsille oli Kieku ja Kaiku -sarjakuva.”

”Äiti opetti käsityön saloja myös naapureille ja kiinnostuneille. Tietysti minullekin, ainoastaan lampaanvillan kehräämistä hän ei enää sairautensa vuoksi ehtinyt. Äiti oli oikein hyvä ja kärsivällinen opettaja.”

Perhekuvat kertovat, että Elisan ompelemien vaatteiden mallit olivat hyvin yksinkertaisia, nykyaikaisen minimalistisia.

Arkielämää

Perheen työnjako oli muuten tavanomainen, mutta Elisa Hakko otti tavallista enemmän osaa maanviljelyyn sekä tuki ja avusti miehensä luottamustehtävien hoidossa. Nainen piti tarvittaessa myös oman päänsä, jos miehen mielipide poikkesi liikaa hänen ajatuksestaan.

Kotielämästä Elli kertoo näin: ”Kiitos emäntäkoulun, äiti oli oikein hyvä kotitalousihminen. Hän käytti jopa sellaisia maaseudulla vielä harvinaisia mausteita kuin kardemumma ja sahrami, jotka piti hakea Oulusta saakka. Pullasta tuli sahramilla ihanan kullankeltaista.”

”Talveksi äiti pullotti mustikoita ja survoi puolukoita. Viimemainitut syötiin siltään tai tehtiin puuroksi, mustikat leivottiin piirakaksi tai keitettiin sopaksi. Viinimarjojakin oli; mustaa mehua oli aina sairaalle lapselle, punaista taas tarjottiin lapsille ja juhlissa. Marjasäilykkeet säilytettiin pirtin lattian alla olevan kellarin ylälaudalla.”

”Kotimökkimme molempien huoneitten seinät oli tapetoitu, vaikka pirtin seinän alaosa saattoi olla paneloitukin. Kamarin tapetit olivat aluksi tummat ja isokuvioiset, mutta tulirokkotapauksen jälkeinen asunnon desinfiointi ”tulikivellä” eli rikkiä polttamalla savusti ne pilalle. Kuosi vaihdettiin vaaleaan ja pienikuvioiseen. Tapetointi on tietysti ollut äidin idea, ja hän on sen myös maksanut.”

”Iltaisin pirttiämme valaisi keskikokoinen öljylamppu, jonka ympäristö toimi työtilana. Siihen hilattiin äidin ompelukone tai koottiin varastosta vanhat, mummoni perua olevat kangaspuut. Siinä ne pölysivät ja olivat muun asumisen tiellä, joten kudonnasta piti selvitä nopeasti. Isä teki puutöitä tai korjaili rekeä.”

”Sunnuntaisin kangaspuita ei käytetty, eikä tehty välttämättömien lisäksi muitakaan töitä. Pellollekaan ei menty, oli miten komea poutapäivä tahansa. Äidin urakka ei pyhisinkään juuri hellittänyt, sillä aamulla oli navettatyöt, sitten keittämiset ja iltanavetta. Helpotukseksi jäi kenties vain kankaankudonnan ja ompelun pois jäänti. Äiti kirjoitteli jonkun verran kirjeitä siskoilleen Laihialle ja Amerikkaan. Sota-aikana hän siirsi rintamalla oleville siskolle ja veljille kirjoittamisen minulle.”

”Pyhisin me lapset saimme käydä kylässä, hiihdellä tai pelata pelejä – nelimaalia ja pesäpalloa – tai pitää pihallamme urheilukilpailuja, kuten hiihto- ja kuulantyöntökisoja. Äiti taas saattoi käväistä vanhimman pojan perheen luona, mutta mikään ”kyläluuta” hän ei ollut. Jos houkuttelin naapuriin kylään, hän vastasi: ’En minä lähde, mutta mene sinä vain, niin minä saan nukkua senkin ajan.’ Hän oli väsynyt ja viihtyi ihan hyvin myös itsekseen.”

”Perhe ei ollut kovin innokas juhlimaan, ja olihan sukukin kaukana, jopa Atlantin takana. Mikon ja Elisan häät morsian tuli itse järjestämään, ja majoittui valmisteluajan läheisessä Muikun talossa. Ainakin yhdet isommat juhlat perheellä oli, siitä kertoo Mikon runo ”Täyttää jutkautin 50 vuotta”. Sota-ajan joulusta taas kerrotaan tekstissä ”Ankean ajan joulu”.”

Elli-tyttären kertoman mukaan äiti ymmärsi hyvin puolisonsa haaveksivaa luonnetta, eikä koskaan moittinut tätä siitä, vaikka joutui itse suurempaan vastuuseen perheen arjesta usein väsyksiin asti. Mikon ”Kujerrus”-runo vihjaa puolisoiden välisestä ihmissuhdeongelmasta, jota mies ei pysty ratkaisemaan. Kyse on voinut olla juuri vaimon voimien hiipumisesta, tai sitten taitamattomista sanoista. Elisa nimittäin lauloi vain yksin ollessaan, koska oli pahoittanut mielen lauluäänensä kommentoinnista.

Elisan sairaus, loppuvuodet ja merkitys

Elisa Hakon syöpäsairaus oli melkoinen viiden vuoden koettelemus. Häntä hoidettiin Oulussa ja välillä Helsingissäkin, mutta tepsiviä hoitomuotoja ei vielä ollut. Elisa vannotti Elliäkin olemaan surematta hänen jälkeensä, koska tuskat ovat silloin loppuneet. Hiljaisen ja eleettömän uskonsa Elisa säilytti loppuun saakka.

Elisalla oli jatkuva huoli, miten hänen sisarensa uudessa maassa pärjäävät. Kymmenen vuotta nuoremman Aini-pikkusiskon vointi askarrutti jatkuvasti, samoin Hildan tämän jäätyä leskeksi ison lapsikatraansa kanssa. Elisa on varmaankin välillä puntaroinut Suomeen jäämistään verrattuna siihen, millainen elämän hänellä olisi Amerikassa voinut olla. Hän olisi välttynyt sisällissodalta ja kolmen muunkin sotamme peloilta, puutteilta ja ahdistuksilta. Kyllä hän olisi vieraassa maassakin selvinnyt, oppivainen ja työteliäs kun oli. Siskotkin olisivat olleet lähempänä.

Sisartensa luo Amerikkaan Elisa ei koskaan pääsyt, mutta pikkusisko Aini vieraili hänen luonaan ennen sotia. Pula-aikoina Amerikasta tuli hyödyllisiä paketteja. Laihian Sanna-sisko kävi ainakin kerran, ja Elisakin on saattanut käydä hänen luonaan, vaikkei maataloudesta helposti lähdettykään päiväkausien matkoille. Elisan lapset kuitenkin vierailivat Laihian serkkuloissaan. Oulunsalossa Elisa lienee tuntenut itsensä vähän ulkopuoliseksi, mikä ilmiö jatkuu tyttärenkin sukuhaarassa, kun jopa neljässä sukupolvessa on jouduttu siirtymään pois omilta juuriltaan.

Täällä köyhässä Suomessa Elisa Hakko toisaalta pääsi näkemään koko itsenäistymisprosessimme sortokausista aina toiseen maailmasotaan saakka. Hän tajusi miehensä yhteiskunnallisten ponnistusten tärkeyden, ja mahdollistamalla ne hän sai itsekin edistää maamme rakentamista. Uskon sen motivoineen suuresti Elisaa.

Käsityöharrastus on jatkunut aina lastenlastenlapsille asti, sillä jälkeläisissä on niin pukuompelija kuin ompelun ja neulomisen harrastajia, samoin kangaspuitten paukuttelija. 

Hilja Visuri (s. 1923 o.s. Mämmelä) on kotoisin Raahen Palonkylästä. Leskeksi jäätyään hän asettui asumaan Laivurinkadulle Runolaan, ja mikäpä siinä on asuessa, kun kunto on hyvä ja muisti on terävä kuin partaveitsi.

Karjaa ja maata

Oli 4–5 lypsävää lehmää ja hevonen. Lehmien ajaminen laitumelle oli Hiljan työtä pikku tyttönä, samoin tähkien kerääminen viljapelloilta. Perunamaalla uurasti koko perhe. Hilda-sisko (1916–2012) ahersi isän renkinä: ajoi hevostakin siinä missä miehet. Naapurit ostivat Mämmelältä tinkimaitoa. Kaisa kirnusi osan maidosta voiksi ja myi palonkyläläisille.

Hiljan nuorimmat sisarukset olivat kaksoset. Äidin navettatöiden ajaksi kaksosten hoito oli jaettu Hiljan ja hänen sisarensa Helvin kesken niin, että poikavauva oli Hiljan vastuulla ja tyttövauvaa hoiti sisko.

Jo pikku tyttönä Hilja oli sitä mieltä, ettei hänestä tule maatalon emäntää, kun hän näki, miten raskasta työtä äiti teki.

Äiti opetti leikkimään

Palonkylän lapset pelasivat nelimaalia Hietalan kentällä. Siinä oli joutomaata, jonne pojat olivat pysyttäneet korkeushyppytelineet. Hilja Visuri luettelee ulkoleikkejä: sokkoa, piilosta ja konkkaa.

Kaupasta ostettuja leluja ei ollut kenelläkään. Kivet ja kävyt olivat lehminä. Muuraussavesta, jota Hiljan isä myi rakentajille, jäi osa lapsille. Siitä he muovasivat pullaa ja leipää, siitäkin huolimatta, että erään naapurin mielestä savileipien leipominen ennusti nälkävuosia.

Tuomaalan lapset tulivat monesti Mämmelälle leikkimään. Isossa tuvassa oli tilaa leikkiä avaimen kätkemistä, koulusta tai kangaskauppaa, jossa kangasta kaupattiin ”hyvällä hinnalla, pitkällä mitalla”.

”Äiti kertoi satuja ja kummitusjuttuja, hän opetti myös leikkejä ja lauluja, joita osaan vieläkin”, Hilja Visuri kertoo.

Palon koulu oli ihan likellä. Siellä Hilja kävi kuusi luokkaa ja jatkoluokan. Äiti oli sitä mieltä, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, kun ne kuitenkin menevät naimisiin.

Seuraava koulu oli rippikoulu, jota käytiin syksyllä ja keväällä Saloisten pappilassa. Pappina oli Lauri Ruskomaa. ”Tuomaalan Elvin kanssa käveltiin yhdessä Saloisiin”, Hilja Visuri muistelee. Ripille päästiin äitienpäivänä. Juhlaa varten Poukkulan Maija ompeli Hiljalle valkoisen mekon.

Piikapaikoissa oppi kodinhoidon

Mökin tytön korkeakoulu oli työ pikku piikana naapureissa jo 14-15-vuotiaasta alkaen. ”Leikkimökistä piikomaan”, Hilja Visuri kiteyttää. Hänelle piian ura urkeni lapsenvahtina Mettalanmäellä Laitalalla.

Jonkin aikaa Hilja ahersi juoksutyttönä Tarvaisen Anna-Liisalla, joka piti majataloa Raahessa Sovionkadulla. Hän juoksi kellarin ja keittiön väliä. ”Ei ollut jääkaappeja”, hän muistuttaa.

Talvisodan (30.11.1939–13.3.1940) alettua Hilja värvättiin Martti Ruskolle apulaiseksi. Mies joutui rintamalle, ja emäntä jäi kolmen pienen lapsen kanssa maatilaa hoitamaan. Hiljan tehtäviin kuului sekä navetta- että kotitaloustöitä. Hän lypsi lehmiä. Ruokki lehmiä, lampaita ja hevosen. Emäntä oli tarkka siisteydestä, ja Hilja oppi tekemään siivoukset huolella.

Heti työsuhteen alussa Hilja osti Santeri Heikkilältä polkupyörän ja sai sen maksetuksi osamaksulla palkastaan, joka oli 300 markkaa kuukaudessa. Tilipäivänä hän vei koko tilin Heikkilälle, kunnes pyörä oli maksettu.

Ruskolta kuskattiin päivittäin tinkimaitoa Raaheen. Pyöränsarvissa roikkui pääläri poikineen. Kun hätä on suurin, on apukin lähellä: sisukas tyttö opetteli valjastamaan hevosen ja sai suuren avun maitoastioiden kuljettamiseen.

Välirauhan aikana (13.3.1940–25.6.1941) Hilja sai kotiapulaisen paikan kauppias Saariaholta. ”Kyllä minä olin iloinen, kun pääsin kaupunkiin”, hän kertoo silmät säteillen. Äitikin oli tilanteeseen tyytyväinen ja ompeli tyttärelleen valkoisia esiliinoja työasuiksi.

Hilja Mämmelä keitti ateriat kauppiaalle ja myyjälle, Laila Elfingille. Keittiöstä löytynyt keittokirja oli hänelle suurena apuna, kun Saariaho kerrankin toi ison lihakimpaleen, josta piti loihtia palapaistia. Myös huushollin siivoaminen oli Hiljan työtä. Hänellä oli oma huone, ja hänestä pidettiin hyvää huolta. Olo tuntui yhtä turvalliselta kuin kotona.

Valokuvaamo Säteessä apulaisena

Kirkkokadulla lähellä Suomen Yhdyspankin pankkitaloa sijaitsi valokuvaamo Säde. Valokuvaaja Sylvi Salminen oli kotoisin Karjalasta, mies oli rintamalla. Hilja Mämmelän ystävä Toini Tyybäkinoja työskenteli siellä apulaisena ja houkutteli Hiljankin valokuvaamon palkkalistoille, kun sinne otettiin tyttö oppiin jatkosodan aikana (25.6.1941–19.9.1944). Hiljan tehtäviin kuului keittämisten ja siivoamisten lisäksi valokuvien retusointi, johon hän sai opetuksen valokuvaajalta. Tytöt asuivat samassa talossa valokuvaajan kanssa kodinomaisissa oloissa.

Valokuvaamossa käytettiin paljon vettä, joka tuotiin Jaakopin lähteestä hevosella ja kaadettiin pihalle suureen ammeeseen. Vesijohtoja ei kaupungissa ollut. ”Tänään et saa kantaa vettä, että käsi pysyy vakaana”, sanoi rouva Salminen, kun oli Hiljan vuoro retusoida kuvia.

Sodan takia tytöt saivat kuukauden pakollisen komennuksen maataloustöihin kesällä 1942. Kieltäytyä ei voinut. Toini joutui Toppiin ja Hilja Oulaisiin. Kukaan ei kysynyt, miten valokuvaamossa tullaan toimeen.

Maatalon tyttärenä Hilja Mämmelä selvisi tehtävistään hyvin. Isäntä määräsi hänet kokoamaan separaattorin, kirnuamaan, pesemään ja suolaamaan voita tai pellolle sitomaan lyhteitä ja haravoimaan. Eräänä päivänä hän komensi Hiljan kyntämään laajaa kesantopeltoa. Hänen piti valjastaa hevoset ja tehdä työ ihan yksin. Isäntä seisoi kädet puuskassa pyörtänöllä ja seurasi Hiljan työtä.

Kun kuukausi oli kulunut, hänellä oli Hiljalle ehdotus. ”Voitko jäädä meille miniäksi, olen todennut, että osaat tehdä kaikkia maatalon töitä. Kun poika palaa rintamalta, rakennetaan teille oma talo”, isäntä esitteli. Mutta Hilja ei halunnut maatalon emännäksi. Hän sai valita ottaako palkan maataloustyöstä rahana vai voina. Hän valitsi voin. Kotimatkalla junassa sai pelätä sotilaspatrulleja, jotka tarkastivat matkatavarat ja takavarikoivat ylimääräiset elintarvikkeet.

Hilja Mämmelä palasi valokuvaamo Säteeseen töihin. Elettiin vielä sota-aikaa, kun Toini sai joltakin tuttavaltaan tietää, että Helsingissä Kuusisen valokuvausliikkeessä on työtä tarjolla. Sen enempää pohtimatta tytöt hyppäsivät junaan ja puksuttelivat pääkaupunkiin, jossa majoittuivat hotelliin. Kumpikin sai työpaikan. Asunto löytyi Hesarin palstoilta.

”Toini jäi Helsinkiin. Hän löysi miehen ja solmi avioliiton”, Hilja Visuri kertoo. Hänen tiensä sen sijaan johti takaisin Raaheen. Äidin sairastuttua häntä tarvittiin kotona, koska veljet olivat rintamalla.

Elämä jatkui Raahessa

Hilja Mämmelä löysi Raahesta elämänsä miehen, Yrjö Visurin. Nuoret vihittiin avioliittoon vuonna 1946. Ensimmäinen yhteinen koti oli Mämmelän Valden yläkerrassa. Yrjö työskenteli Ruona Oy:n valimossa. Ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1947.

Työn perässä Visurit muuttivat Varkauteen, jossa Yrjö sai työpaikan Varkauden valimosta. Perheeseen syntyi kaksi poikaa.

Paluu Raaheen tapahtui Yrjön isän toivomuksesta. Hänen tontilleen Välikylään rakennettiin talo. Yrjö työskenteli aluksi Ruonassa, mutta siirtyi sitten Mämmelän Putkityön palvelukseen, jossa teki matkatöitä eläkkeelle saakka.

Perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Hilja Visuri oli kotiäiti ja sai hoitaa lapset kotona. Hän kertoo, että hänellä on vielä kaksi lasta, kolmesta hän on joutunut luopumaan. Lapsia ja lastenlapsia on neljässä polvessa. ”Minä olen onnellinen mummu”, hän sanoo viisaasti.

Jag upplevde att min farmor Alma f 1904 var en mycket driftig kvinna. Hon var beslutsam och ganska envis. Hon var kreativ och omtänksam.   Utan Alma skulle min farfar Lennart knappast ha stått på benen i över 45 år efter sin krigsskada. Jag har hört berättas att farmor övade med honom och tvingade honom att gå, och han klarade sig faktiskt utan käpp men han haltade ordentligt.

Farmor hade också skött hemmafronten, med djur och två små barn. En häst var visst med i kriget också, och faktiskt tror jag han kom hem igen. Så på det stora hela klarade de sig bra. De tog emot några karelare och det var av dem som min far (född 1934) lärde sig sina första finska ord. Alma och Lennart kunde ingen finska alls och de behövde ingen heller för Solf var och är fortfarande mycket svenskt.  

Mina farföräldrar gifte sig 1926. De kom båda från jordbrukarhem i samma by, avståndet mellan gårdarna var ungefär 1,5 km. När jag gick i lågstadiet gjorde jag en intervju om deras bröllop och jag minns bl a att det var den gången Solfborna fick se en riktig bil då en av gästerna körde en sådan.  

På gården på Herrbacken skaffade man fort traktorer och också farfar tog bilkörkort. Jag minns hans bubbla och den Saab95 han körde sen när han var ensam och kom och hälsade på mig och min familj. För han levde 10 år längre än farmor.  

Farmor ville följa med tiden och allt gammalt skulle bort. De köpte nya möbler och skänkte de gamla till Stundars. Också ifråga om kläder var farmor modern, hon började använda långbyxor på tidigt 60-tal (i motsats till min mormor som var i samma ålder och aldrig hade på sig byxor).   Farmor och farfar fanns i huset bredvid vårt och jag var där nästan varje dag. Jag minns att jag satt och lekte med kastruller då jag var riktigt liten. Sen satt jag och farmor och ritade. Hon tyckte också om att rita och hon blev uppslukad av porslinsmålningen. Vi har alla kaffeserviser som hon målat. Jag är den enda som fick en teservis eftersom jag inte drack kaffe då jag var ung.

Tyvärr var det kanske porslinsmålandet som bidrog till hennes död i levercancer, man säger att bladguldet som de målade med var mycket giftigt. Bland andra saker som intresserade farmor fanns trädgården och handarbete. Och så vävde hon mattor och lärde mig att väva (och nu får vi inte ens upp en väv). Jag minns råspisen nere i källaren där hon hade sin vävstol. Tror faktiskt att hon bakade en del rågbröd där också….för länge sedan. Annars minns jag inte att hon skulle ha lagat någon speciell mat, men hon var duktig på att baka. Jag minns småbröden fyllda med äppelmos, och pepparkakorna.

På juldagsmorgonen brukade vi sparka till kyrkan (på den tiden var det vinter och sparkföre) och sen drack vi kaffe hos farmor och farfar. Minns att jag och min bror ibland fick bråttom hem för att titta på Scooby Doo och de andra tecknade filmerna som visades kl 10 på morgonen. För inte kunde vi sätta på tv hos farmor. För tv hade de nog, troligen före många andra. Alma var en sällskapsmänniska och de hade ett livligt umgänge. De var också med i församlingens pensionärsförening och åkte på olika utfärder i trakten. Någon gång var de säkert till Sjundeå och hälsade på våra släktingar där, men oftast var det Sjundeåborna som kom upp till Österbotten.   Det här var kort om farmor, som var en helt vanlig kvinna i en helt vanlig by i Österbotten. Jag tror jag har ärvt en del av hennes humör – och kanske också hennes sisu. Hon gav aldrig upp. Och nu har mitt barnbarn också fått namnet Alma.

Hon föddes i Sund på Åland som fjärde barnet i en jordburkarfamilj som småningom utökades till elva barn. Hennes föräldrar ville ge barnen möjlighet att studera, så att de skulle få ett yrke. De ekonomiska förutsättningarna fanns endast till de fyra äldsta av barnen, mor var en av dem. Efter att Stina genomgått fem klasser i Ålands lyceum i Mariehamn gällde det för henne att flytta till fastlandet för att studera till det yrke hon hade valt.

I Karis fanns Högvalla lärarinneseminarium som utbildade lärare i husligekonomi. Hon genomgick utbildningen och utexaminerades därifrån 1921. Därefter arbetade hon som konsulent för Marthaförbundet och senare som lärare och föreståndare för Vrethalla husmoderskola i Kimito 1923-1928. Hennes tid som lärare blev ej så lång ty år 1926 gifte hon sig med min far jordbrukaren August Lennart Mattsson från Kimito. I äktenskapet föddes tre barn, två pojkar och en flicka. Allt hade varit bra om inte min far insjuknat i cancer och dog två och en halv månader efter min födelse 1932.

Mor Stina fick en tung tid att sköta jordbruk och familj. Dessutom fanns det skulder i dödsboet eftersom min far hade varit borgenär för oärliga människor. Sju år efter min fars död bröt kriget ut 1939 och alla unga män inkallades till armen. Endast äldre män, kvinnor och barn hörde till arbetskraften inom jordbruket – Vi barn var den tidens barnarbetare. Följande minnesbilder är från min barndom: Allt skulle mor Stina bestyra om och otroligt bra lyckades hon genom flitigt arbete och sinne för ekonomi. Under krigs- och efterkrigstiden var bristen på kläder stor. Nu skaffades får till gården så att vi fick ull som spanns till garn och blev till strumpor, vantar, tröjor, ylleunderkläder m.m. Allt detta var kvinnoarbete och medhjälpare hade hon från kvinnor i byn.

Tvätten var också ett problem. Ingen tvål fanns att köpa och jag minns ännu den hårda hemkokta tvålen som mor kokade av djurfett som blivit överlopps vid slakt. Förutom det vardagliga arbetet i kök och ladugård var de dagar då det var storbak de som var de mest arbetssamma. När jag var barn bakades allt bröd hemma. I en stor ”degtina” knådades degen som sen bakades till surbröd eller limpor. På långa ”brödbräder” som staplats på varandra i köket jäste bröden som sedan gräddades i stora bakugnen som värmts med långa vedträn och därefter putsats ren från kol och aska. En del av surbröden träddes på spett i taket för att torka och för att ha vid kommande behov. Om de blev alltför hårda och gamla kunde hästarna få dem som ”godis” vid extra tungt arbete. Inför stora högtider var det vanligt med storbak. Då skulle också äldre personer i grannskapet ihågkommas med en limpa. Ibland hade jag den trevliga uppgiften att ”gå med varmbröd”.

Grannar och släktingar skulle mor också hinna umgås med. Ofta var det bjudningar sommartid då sommargästerna kom till byn. En viktig dag i juli var Kristina dagen, mors namnsdag. Då var det alltid kaffebjudning med många sorters bröd. Speciellt minns jag att hon bakade arbetssamma småbröd. På sommaren skulle man också hinna med konservering av frukt och bär. Vi barn fick hjälpa till med att plocka bär. Jag minns att i källaren fanns bl.a. saftflaskor, blåbärskompott, olika sylter, rexat kött och en stor burk med lingon.

Visst hade mor också tid för Marthaföreningen. Flitigt deltog hon i föreningens möten och ibland var det hennes tur att hålla mötet hemma hos sig. För kvinnor på den tiden var marthorna en viktig förening som gav nyttig kunskap samt omväxling i vardagen. På somrarna var det marthautfärder. En gång ända till Ekenäs!

Mor Stina hade den önskan att vi barn skulle gå i skola för att få ett yrke. Min äldsta bror gick i Vrethalla lantmannaskola i Kimito och han övertog gården och blev en duktig jordbrukare. Min andra bror studerade till agronom och jag blev folkskollärare. Mors stora släkt fanns på Åland i min barndom. Mor försökte varje sommar ordna en veckas semester och då besökte vi släkten – Ack hur roligt det var att som barn få göra en lång resa. På äldre dagar blev det glesare med mors resor till Åland. I 60 årsåldern blev mor Stina pensionär och flyttade år 1960 in i grannhuset Solhem som hade varit i släktens ägo.

Tyvärr drabbades hon ibland av svåra depressioner på sin ålderdom. Vi barn försökte så ofta som möjligt hålla henne sällskap. Min mor blev 94 år gammal, de sista 4 åren tillbringade hon på ålderdomshem. Jag minns henne med kärlek och tacksamhet.         

 Från armod till grace

Edit Sarlin föddes år 1888 i Villmanstrand. Hennes mor var Anna Karolina Tikkinen som hade bott som inhysingshjon i Libelitzalo i norra Karelen, som vid den tiden var Finlands fattigaste kommun. Inhysingarna var de fattigaste av de fattiga. Med bara några års folkskola bakom sig men med stora mått av nyfikenhet, målmedvetenhet och driftighet lyckades Edit lyfta sig ur sin bakgrund och skapa en värld full av skönhet.  

Livet som inhysingshjon

Edit Sarlins mor Anna Karolina Tikkinen hade bott med sina föräldrar Karoliina och Johan Simonsson Tikkinen och sina två äldre bröder i en stuga på Niirala gårds marker när olyckan drabbade familjen. Fadern hade arbetat som dräng på en gård, i kyrkböckerna kallad ’Gård 5’, som ägdes av en bonde vid namn Alopeus. Hemmanet var gammalt, hade varit brukat i mer än 300 år.  Av okänd anledning – sjukdom, olycka, handikapp – hamnade Johan på obestånd, och med honom hela hans familj. De antecknades i kyrkböckerna som obesuttna. Efter det bodde familjen på golvet i spiselhörnan hos en torpare i byn. De levde på torparens välvilja, ur hand i mun. År 1841 beskrevs de finska inhysingarnas liv av den lärde uppsalapoeten Carl-Julius Lénström: ’han lefver af hvad dagen gifver. Den hyra han betalar, består vanligast och mest bestämdt i tjensten att kasta ved för eldningen in genom stugans glugg. För öfvrigt stå de flesta hans andra åtgärder för gårdens bästa på extra stat. En sådan man idkar till sitt uppehälle, så framt han ej är slöjdkunnig, stundom ett litet fiske och skytte, samt begagnar dessutom den likaså litet medgifvna, som vägrade förmonen, att svedja på hemmanets mark för rofsådd och vända sig afkastningen till godo. 

I Villmanstrand

När Anna Karolina var 19 år lade hon inhysingslivet bakom sig och begav sig den långa vägen till Villmanstrand. Där skaffade hon sig husrum och började arbeta som kokerska på restaurangen på stadens järnvägsstation. Anna Karolina gifte sig aldrig. Hennes dotter Edit Sofia föddes utom äktenskapet den femte juni år 1888. Edit kände aldrig sin far, men för sina barnbarn skulle hon långt senare berätta att han varit en kusk som reste land och rike runt – det var lite olika historier för olika barnbarn. Medan Anna Karolina arbetade i restaurangen sköttes Edit av grannar. När dottern var elva tog Anna Karolina anställning som kokerska för finska statens mineralexpedition i Lappland, Aktiebolaget Prospektor. Edit stannade till en början kvar i Villmanstrand, där hon bodde hos släktingar medan hon gick i folkskola.  

Aktiebolaget Prospektor

Ledare för Prospektor var Emil Sarlin. Han kom från en välbärgad Helsingforsfamilj, hade avlagt tre akademiska slutexamina, undervisat vid Polytekniska Institutet – senare Tekniska högskolan – i Helsingfors samt gjort omfattande studieresor till Sverige och Amerika. I Lappland letade Prospektor efter malm, också guld och ädelstenar. Huvudort var Laanila i norra Lappland och därifrån gjordes utfärder i de stora väglösa markerna, sommartid till fots, på hästryggen eller med forsbåt, vintertid på skidor eller med pulka efter renar. Under den varma tiden utforskade geologer, ingenjörer och forstmästare regionerna, medan arbetarna året runt grävde schakt vid de olika inmutningarna. Som mest uppgick expeditionen till över sextio personer, råbarkade karlar och universitetsutbildade om vartannat. Anna Karolina kokade mat för hela den brokiga skaran. Och när Edit var 14 år fick hon lämna skola och hemmiljö och resa upp till äventyret i norr.  

Edit Tikkinen och Emil Sarlin

Tycke uppstod mellan Edit och Emil. På gamla dar berättade Edit att hon under en ranglig forsfärd en natt täckte över Emil med en pläd; han sov inte som hon trodde utan noterade den vänliga gesten. Men kanske också det är en familjeskröna. En större skillnad i bakgrund än den mellan Edit och Emil kan man knappt tänka sig – ålder och familjeförhållanden, modersmål och kultur, erfarenheter och utbildning. Då de förlovade sig var Edit 15 år, Emil 28. På förlovningsfotot taget i Laanila är de båda iklädda samedräkt. Edit saknade nästan allt som krävdes för ett liv som ingenjörshustru. Men Anna Karolina och Emil visste råd, och Edit skickades i väg till de blivande svärföräldrarna i Helsingfors.  

Edit hos Emil Sarlins familj

Emils far Johan August Sarlin var en driftig man. Han kom ursprungligen från en jordbrukarsläkt i Vichtis, men begav sig vid 20 års ålder till Helsingfors. Efter en tid som kvartersman vid Helsingfors gasverk grundade han en egen åkerifirma som med sina drygt hundra hästar och kuskar med tiden blev landets största åkeri. Emils mor Augustine var likaså duktig; hon hade hand om familjens ekonomi och vakade över barnens skolgång. Ett år stannade Edit Tikkinen hos familjen Sarlin i Helsingfors, och där lärde hon sig grunderna till allt hon sedan gjorde och åstadkom under sitt långa liv. Hon var både viljestark och oförskräckt och läroåret gick över förväntan. Hon lärde sig svenska – men aldrig att skriva felfritt, etikett och goda seder. Men hon talade aldrig om sitt lärlingsår, sina vedermödor eller känslor i den så främmande miljön.  

Edit och Emil gifter sig

Så år 1904 gifte sig Edit Tikkinen och Emil Sarlin. Bröllopsresan gick till Italien och ett foto från Lugano finns i familjealbumet: Edit i mörk långkjolad dräkt och vidbrättad hatt, elegant sittande på en balustrad, Emil uppsträckt och stel med hatt och spatserkäpp. Efter bröllopsresan började ett liv som för båda var dramatiskt olikt allt de tidigare upplevt.  

Pargas Kalkbergs Aktiebolag

Emil hade utsetts till teknisk ledare för det några år tidigare grundade Pargas Kalkbergs Aktiebolag och de nygifta inredde sitt första hem i ett trähus intill kalkstensbrottet. Två år senare blev Emil verkställande direktör för bolaget. Kalkproduktionen i Pargas hade långa anor; bönderna hade bränt kalk längs stränderna ända sedan medeltiden. När Emil tog vid var verksamheten primitiv och småskalig, och han inledde sitt värv med en studieresa till Tyskland. Där lärde han sig den nyaste tekniken som han sedan introducerade i Pargas. En modern stor ringugn för kalkbränning byggdes och produktionsvolymen ökade markant. Några år senare inledde Pargas Kalkbergs Aktiebolag tillverkningen av cement, vilket i framtiden skulle bli den största produkten. Emil Sarlin utnämndes år 1922 till bergsråd, och år 1948 till hedersdoktor.  

Familjen

För Emils växande familj lät aktiebolaget färdigställa villan Furuvik i Malmnäs. Det var ett vitt tvåvåningshus som låg på en sluttning mot havet. Hemmet var stort för att ge rum för alla de växlande behov vardagsliv och sällskapsliv kräver. År 1905, när Edit var sjutton år, föddes parets första barn, Eva. Erik kom år 1906, Martha Elisabet år 1907, Fjalar år 1910, Brita år 1912 och Bertel år 1915; sex barn på tio år. Men när den sista föddes såg familjens liv redan helt annorlunda ut. Det Edit hade lärt sig under året hos svärföräldrarna räckte ingalunda till för det nya livet och med sin karakteristiska målmedvetenhet satte hon i gång med att förkovra sig. Hon hade hjälp av sina nya släktingar, svägerskorna Olga Sarlin och Julia Wegelius. Hennes mor Anna Karolina bodde också i Furuvik. Men framför allt läste Edit, och hon sög i sig råd, regler och tips. Hon lärde sig hur en representationshustru ska klä sig och föra sig, hon studerade olika möbelstilar och textilier och inredde sedan de olika rummen till stilfulla helheter, hon lärde sig planera menyer för lunch och middag, hon fann goda recept som utgick från varje säsongs råvaror, hon lärde sig den svåra konsten bordsplacering samt att duka vackert och sätta upp blommor. I korthet utbildade Edit sig själv för ett otal uppgifter och roller vars existens hon under de femton första åren av sitt liv inte hade kunnat föreställa sig.  

Samhällsengagemang

Under åren för första världskriget och inbördeskriget i Finland var Emils energi fokuserad på att utveckla Pargas Kalkbergs produktion. Edit i sin tur hade en familj med sex barn att svara för samt ett allt mer växande hushåll. Men efter Finlands självständighet år 1917 och inbördeskriget år 1918 fann både Emils och Edits liv nya riktningar; de började båda engagera sig samhälleligt, Edit lokalt, Emil både lokalt och nationellt. Emil engagerade sig bland annat för Åbo Akademi, han var verksam på olika poster i Företagarnas förbund och Centralhandelskammaren samt medlem i Pargas kommunalfullmäktige och andra lokala sammanhang. Mellan 1930 och 1933 var han riksdagsman och medlem i utrikesutskottet och finansutskottet. Han var också elektor vid tre presidentval. Hans inflytande var helt dominerande i den lilla skärgårdskommunen Pargas. Han kunde kallas en traditionell brukspatron. Det växande bolaget innebar ett ökande antal arbetsplatser, vilket innebar många nyinflyttade. Under Emils tid växte Pargas kyrkby från en liten och rätt inkrökt skärgårdsby till en livskraftig bruksort och köping med mångfaldigt fler invånare. Som brukligt var månade Emil om de anställdas välfärd, och också om deras familjer och hemförhållanden. Edit i sin tur engagerade sig speciellt i de inflyttade finskspråkiga familjernas förhållanden. Edit axlade sitt ansvar också på andra sätt. Så introducerade hon till exempel Marthaförbundets tankar och ideal på orten. Förbundet främjade folkbildningen och diskuterade kvinnans roll i samhället; den utgick från hennes traditionella plats i hemmet, som husmor och ansvarsfull fostrare av kommande generationer. Det gamla tvåspråkiga Marthaförbundet hade år 1924 splittrats i tu, Suomalainen Marttaliitto och Finlands svenska Marthaförbund. Med Edits hjälp grundades Marthaföreningar på båda språket på orten. Både Edit och Emil arbetade också aktivt för utbildningen på orten. År 1910 inledde en folkskola sitt arbete i ett litet hus – kallat Apoteket – på Skräbbölevägen på Malmen. Skolan förstorades, flyttade till Skolgatan och fick namnet Pargas svenska samskola. Med tiden blev den grundskola, och i dag heter den Sarlinska skolan.  

Värdinnan

Under årens lopp kom en lång rad besökare till Furuvik: släkt och vänner, akademiker, prelater, affärsbekanta, politiker på olika nivåer. Under och långt efter Emils tid som aktiv politiker ordnades ett flertal dagsaktuella möten i Furuvik; bland höga närvarande var bland annat Kyösti Kallio och Carl Gustaf Mannerheim. – Stora sovrummet kallades efter det ofta för Mannerheims rum. Vid dessa möten stod Edit för arrangemangen. Efter en välkomstceremoni, en lunch eller middag tog männens allvarliga överläggningar vid och Edit drog sig tillbaka. Hon hade lärt sig att vara en charmerande värdinna i alla situationer. Allt rodde hon i land. Men att den ljuvt behagfulla värdinnan dolde en vilja av stål och en enorm envishet var det få gäster som anade. I hemmet och hushållet märktes denna viljestyrka desto mer. Att ansvara för och leda den växande familjen och staben krävde sin kvinna. Edit basade över kokerskor, jungfrur, barnflickor och trädgårdspersonal, för att inte tala om sina släktingar.  

Det sköna

I sina mångfaldiga sysslor hade Edit hjälp av en naturlig känsla för det vackra och för god ton. Hennes estetiska öga kom till sin rätt i inredningen av det stora hemmet. Det var möbler och textilier i olika klassiska stilar, konst i alla dess former och ett överflöd av blommor från trädgården och växthusen. Också Emil uppskattade skönhet och han gav sin hustru fria händer. Som verkställande direktör för en av landets största industrier var han helt fokuserad på sitt arbete. Och som VD kom han också under årens lopp att göra en hel del affärsresor, bland annat till Medelhavsländerna. Ofta fick Edit följa med. Under dessa resor, när Emil satt på sina möten, strövade Edit längs kullerstensalléer och blomsterprydda torg, lockad av främmande föremål och färger. Naturligtvis köpte hon skönhet när den fanns till salu, ny eller gammal. Vid varje resas slut, när det var dags att packa koffertarna för hemfärd, brukade Emil fråga sin hustru vad hon hade i bagaget. Inte fanns där väl några förbjudna antikviteter? Nej, ingenting! sa Edit lättsamt, för att väl hemma packa upp olika antika urnor och vaser.  

Furuviks trädgård

En stor glädje för Edit var trädgården. Den planerades i barockstil av den internationellt kända trädgårdsmästaren Paul Olsson. Stentrappor ledde ner från en terrass till de vida gräsmattorna smyckade med blomsterrabatter och låga, geometriskt formade häckar, ett litet vattenfall och en fontän samt ett solur. Där fanns pergola, tennisbana och lekstuga, samt fruktträdgård, köksträdgård och två växthus. Terrasserna erbjöd vyer över trädgården och havet, till vilket man kom längs en sandstig mellan rader av lågväxande martall. Gårdskarlen Ville Alander var herre över detta rike. Han bodde nära de två växthusen, där han förutom blommor i överflöd också odlade produkter för köket. En speciell stolthet både för Edit och för Ville Alander var vinrankorna som producerade stora gröna men smått syrliga vindruvor.  

Skördandets tid

När sommaren med frukter, bär och grönsaker närmade sig sitt slut var det skördandets tid i Furuviks trädgård. Allt man kunde lagra och förvara för höst och vinter togs till vara. I skuggan i en norrsluttning låg en iskällare. Till den fördes i januari eller februari stora block av is med häst och släde från havsviken nedanför huset. Blocken täcktes med drivor av sågspån. I iskällaren förvarades mat och öl under hela sommaren. Till hösten hade isen smultit och källaren torkade upp för nästa vinters sats med isblock. Skörden från de många äppelträden förvarades i äppelkällaren under golvet i nedre hallen. Det var lite skrämmande att klättra ner på den brant lutande stegen, men väl nere översköljdes man av äpplenas mättade sommardoft. Där fanns sommaräpplen, höstäpplen och vinteräpplen – Edit visste vilka som höll bäst, i vilken ordning de skulle ätas. Nedanför en sandig backe låg vagnslidret som med tiden skulle förvandlas till garage. I ändan på lidret hade Höns-Maja sin boning. Från hönsnätsburen utanför hennes lilla hem ledde en lucka direkt in till henne och hönsen spatserade obehindrat in och ut i Höns-Majas hem.  

Modern

Trots det engagemang och den flit som Edit lade ner på sina husmors- och värdinneplikter blev ett område förbisett: moderns. De sex barnen sköttes och uppfostrades till stor del av andra än sin mor. Det fanns alltid en barnflicka i Furuvik, och dessutom vakade Emils syster Olga Sarlin under flera år över de sex syskonen. Faster Olga gifte sig aldrig och broderns barn stod henne nära. Hon älskade klassisk musik och lyssnade till sin trattgrammofon och radio om kvällarna. Hon lärde sina brorsbarn att känna igen kompositörer, orkestrar och soloartister. Hon vakade när de vevade upp den högt älskade grammofonen, men för dem var antagligen själva vevandet en del av nöjet. Materiellt var barnen trygga och levde i högönsklig välmåga, rentav ett lyxliv. Brita – nummer fem av de sex – brukade berätta hur hon på skolmorgnar klev upp på en pall i stora barnkammaren där barnflickan klädde på henne medan faster Olga satt i gungstolen intill och läste alla läxor högt för flickan. Men vissa grundläggande saker blev barnen förutan, i allt ökande grad när Edits plikter växte. Barns behov av annat än materiella faktorer och yttre trygghet var inte något man ägnade en tanke under nittonhundratalets första decennier. Värme och närhet var ovidkommande faktorer då det gällde barnfostran.  

God sed och etikett

Däremot var god sed och etikett något de fick lära sig, och en sträng läxa var det. Matbordet var plats för många lektioner. Klockan tolv visslade Pargas Aktiebolags fabriksvissla och chauffören väntade på Emil i sin stora svarta bil utanför huvudkontoret. När Emil några minuter senare stegade in i matsalen i Furuvik förväntade han sig att alla familjemedlemmar skulle vara samlade, rena, välklädda och prydliga, bakom sina respektive stolar. I den stora matsalen satt sedan Emil i högsätet, Edit mittemot, med barn och släktingar längs långsidorna. Bordsetiketten följdes rigoröst medan föräldrarna och de andra vuxna konverserade över barnens huvud. Allt skrammel med bestick och tallrikar ledde till reprimander från Emil. När barnen ätit färdigt skulle de placera två fingrar på vardera sidan av den nogsamt renskrapade tallriken. Över de ätande blickade en stor 1800-tals oljemålning som en sinnebild av friheten. Tavlan avbildar en svartlockig sydländsk pojke, kanske romsk, som vilar behagfullt över några trappsteg framför en öppen kyrkdörr. I bakgrunden ses några vuxna, förminskade av avståndet, oviktiga. Pojken är slarvigt och ledigt klädd och njuter uppenbart av tillvaron. Till råga på allt blossar han vällustigt på en stor och förbjuden cigarr! Långt senare, när Edits och Emils många barnbarn åt vid samma bord i samma matsal, var reglerna betydligt uppmjukade. Men tavlans illusion av frihet svävade också över deras måltider, och alla drömde de att de en dag skulle få hänga upp zigenarpojken i sina hem, sen när de själva var vuxna och fria.  

Familjeliv

Emil hade mitt under första världskriget köpt den anrika herrgården Brinkhall på ön Kakskerta strax utanför Åbo och efter det tillbringade familjen sina somrar samt jul- och påskferier där. Barnen inledde sin skolgång i den nygrundade Skräbböle folkskola och fortsatte sedan på gymnasium i Åbo där de bodde privat inkvarterade. De sex fortsatte sedan sin bana i livet på olika håll: två skaffade sig en akademisk utbildning i Helsingfors, två blev jordbrukare, två blev hemmafruar – alla hittade de sin plats i livet. Innan vinterkriget bröt ut hade Edits och Emils barn allesammans redan gift sig. Edit ordnade pampiga bröllop för sina döttrar. Vigselakten försiggick i Pargas medeltida gråstenskyrka, och sedan for hela bröllopssällskapet i kortege till Furuvik där en ståtlig mottagning tog vid.  

Finlands krig 

Vinterkriget 1939-1940 och fortsättningskriget 1941-1944 förde med sig stora omställningar och påfrestningar i landet. Så också för familjen Sarlin där alla var aktiva på sitt sätt. De män som inte hade en civil post nödvändig för samhället deltog i aktiv tjänst, och döttrarna var verksamma som lottor. Eva arbetade med matförsörjningen i Pargas; Lisbet ställde sitt hem i Villmanstrand till förfogande som sjukhus och engagerade sig sedan aktivt i förstahjälpen för karelarfamiljer som blivit tvungna att lämna sina hem; Brita vakade i vakttornet på Pargas Malm efter ryska bombplan som gick lågt över skogstopparna i sin färd mot Åbo hamn och industriområde. Och när larmet gick i Furuvik skyndade alla ner i fruktkällaren; där samlade Edit tre generationer Sarlin samt de anställda. Kriget förde med sig ökat ansvar också för Edit. Det stora huset var tillflyktsort för diverse släktingar som flytt det drabbade Helsingfors: barn, barnbarn, kusiner, ingifta släktingar. Det civila livet präglades av brist. Allt eftersom krigsåren gick försämrades tillgången på olika förnödenheter; vissa varor kunde köpas på kupong, andra fanns inte alls. I hushållen lärde man sig att spara på allt, att dryga ut det lilla man hade, att odla själv, att byta sig till varor eller helt enkelt att leva utan. Furuviks trädgård blev central för hushållet. Den vackra barockträdgården omvandlades för nyttobruk när gräsmattorna grävdes upp till potatisland och grönsaksland. Också blommorna i växthusen fick ge vika för grönsaker. Alla produkter togs till vara med ännu större noggrannhet, iskällare och skafferier utnyttjades maximalt, och ibland hittade man substitut för sådant man hade svårt att leva utan. Så började man till exempel producera kaffesurrogat av rostade maskrosrötter; färgen på drycken var rätt men smaken dög bara för desperata. Cigaretter och piptobak fanns inte heller att köpa och på ett fält i gräsmattan började Emil odla kessu – en sorts nikotinhaltig planta. Plantans blad torkades och användes sen antingen som piptobak eller så rullades de till hemgjorda cigaretter av alla familjens rökare.  

Efterkrigstiden

Det tog många år innan Finland hämtade sig efter kriget, från de hårda krigsvillkoren, krigsskadeståndet, den stora omflyttningen av människor och en massiv arbetslöshet. Den materiella knappheten var stor och hela folket drog åt svångremmen. Men efterdyningarna ute i stora världen kändes rätt avlägsna för hemfolket på Furuvik. Trädgårdens rikliga produkter gjorde mathushållningen enklare och livet flöt ganska lugnt, fastän i sparsamhetens tecken. Släkt och vänner kunde ibland – som tidigare – njuta av det relativa överflödet i huset och barn och barnbarn fortsatte att komma. Ibland samlades de olika grenarna av familjen, ur olika generationer, för gemensamt julfirande eller något annat evenemang.  

Edit blir ensam

Emil hängav sig åt sitt livsverk nästan ända till sin död. Först vid 79 år gick han i pension, för att bara ett år senare, 1956, avlida. Efter en högstämd ceremoni i Pargas kyrka begravdes han strax invid valvet som leder in på kyrkogården. Där skulle sedan Edit och flera av parets barn med makar vila. Edit var 68 år när hon blev änka. Hon hade fortfarande ett övermått av nyfikenhet och äventyrslusta; hon ville se stora världen. Charterresorna introducerades i Norden på femtiotalet, men Edit ville bestämma själv vad hon såg och när och ordnade därför – eller lät ordna – alla sina resor själv. Som sällskap på resorna tog Edit alltid något av sina barnbarn. De fick fungera som diskussionspartner i flyget, som kappsäcksbärare vid hotellet, som bordssällskap på olika exotiska restauranger och delare av kulturella och historiska intryck på museer och torg. Edits energi var stor, och mer än ett av barnbarnen tyckte att det hade räckt till med ett lite mindre intensivt program. Under den här perioden av sitt liv hördes Edit ibland säga att hon var lyckligast när hjulen rullade under henne.  

Edit firar 80 år

En höjdpunkt under Edits sista tid var firandet av hennes 80-årsdag: hon bjöd sin stora familj på en jubileumskryssning med den stora och moderna M/S Finlandia som gick på rutten Helsingfors-Köpenhamn-Travemünde-Helsingfors. Edit själv och hennes barn med makar bodde i lyxhytter, medan barnbarnen – en del med äkta hälft och barn, andra ännu ogifta – bodde i första klass. Själva födelsedagen firades med en högtidlig middag. När dansen efter middagen inleddes satt Edit och tittade mysande på innan hon själv blev uppbjuden till dans. Det var fest och gamman!  

I Helsingfors

Sina sista år tillbringade Edit till största delen i Helsingfors fast hon hade kvar sin bostad i ett radhus i Pargas. Det allra sista stadshemmet låg invid Mikael Agricola-kyrkan på Smedsgatan, och klockklangen dominerade i hemmet. Det var en modern bostad och hennes antikviteter och stora tavlor och andra konstverk såg rätt makabra ut inklämda under det låga taket. Edit drabbades på äldre dagar av ledgångsreumatism och de sista åren satt hon i rullstol, och behövde hjälp med allt det praktiska. Men trots det höll hon stilen: det skulle vara klass på allt. Maten vid hennes bjudningar var fortfarande superb, dukningen var perfekt med brutna servetter i linne och smör krusigt uppsatt på assiett. Själv förväntade hon sig att alla manliga gäster skulle kyssa henne på hand då de hälsade, också de yngsta. Hon betedde sig som den borna världsdamen.  

Edits död

Edit hade rätt länge problem med hjärtat. Sin vana trogen lyssnade hon inte på andras råd utan var envis och visste bäst själv; hon slarvade med medicineringen. Envishet hade hjälpt henne i otaliga situationer som kunde ha verkat hopplösa om man tänker på hennes enkla bakgrund, men nu var den malplacerad. Strax före jul det år hon fyllt 87 lades Edit in på Mehiläinens sjukhus i Helsingfors på grund av problem med hjärtat. Det passade henne inte, och efter en kortare tid på sjukhuset lyckades hon ordna med ambulans och en sjuksköterska som förde henne hem till Pargas. Hon visste att döden var nära och hon ville dö så som hon själv önskade, där hon kände att hon hörde hemma. Edit dog på kvällen den 28 december 1975. På förmiddagen hade hon beställt frisörska från Malmen till sin sjukbädd. Sedan lät hon kalla sina barn till sig. På kvällen låg Edit nyfriserad och klädd i ett vackert nattlinne under negligén, lutad mot kuddarna i sin säng, med tallskogen tät utanför fönstret. När hon tog farväl av sina barn den kvällen pratade Edit enbart finska, vilket hon vägrat göra under alla åren som bergsrådinna. Hon hade gått tillbaka till sin barndom i det fattiga Karelen, och vilka minnen och känslor som rörde sig i hennes sinne får vi aldrig veta.          

Hos mommo på sextiotalet

Vårt sommarställe låg bara en kilometer från min mormors gård, Sigfrids. Mormor kallade vi alltid mommo. När jag lärt mig cykla fick jag som uppgift att cykla efter mjölken till mommos. Bak på pakethållaren hade jag en papplåda fastsurrad och i den satte jag mjölkkannan. Ofta stannade jag hos mommo och min ogifta moster Doris några timmar och om det råkade vara mat som jag gillade så åt jag där. Man åt mitt på dagen på Sigfrids. Det var inget speciellt med det, solen sken in genom fönstret och sommaren var vacker därute. De vuxnas prat, flugornas surrande och doften av ängsblommorna på bordet gav just den trygga stämning som barndomsminnena är inlindade i. Mommo satt alltid i köket med ryggen mot diskbordet. På bordet fanns nypotatis, salt braxen och dillsås gjord på mjölk. Egentligen åt vi ju ”potäter, braaxn och dilldåppå.” Det var jag som hade fått gå efter fisken i salttunnan som stod i loftets nedre våning. Braxen fanns det rikligt av i sjön Vikträsk. Ingen hade fiskat där under Porkalaparentesen och varje vår fångades nu massvis av braxen som folket däromkring saltade ner i tunnor.  Mommos hus låg i Karskog, flera kilometer bort från Vikträsk, men bekanta såg till att mommo fick sin fisk i alla fall. Jag gillade att mosa potatisen och blanda den med såsen. Mommo åt värdigare. Berättelserna som surrade i köket var oftast indelade i före evakueringen och efter. Tidigt lärde jag mig det ordet. Evakueringen. Någonting som delade upp tiden i före och efter. Det som hänt före var en evighet sedan och det skulle dröja tills jag blivit vuxen innan jag kom mig för att fråga lite mer om den tiden. När tiden för frågorna kom var jag lärare. Jag skulle skriva en pjäs för mina elever som handlade om Porkalaparentesen eftersom vår skola i Sjundeå ligger på det område som varit arrenderat till Sovjetunionen i elva år. När jag beslöt mig för att intervjua min mormor var hon redan 85 år och efter lite övertalning gick hon med på att låta mig banda vårt samtal. Samtalet kom att beröra mycket mer av hennes liv än bara evakueringen. Jag kompletterar här också hennes historia med min mamma Gunnels, mina mostrars och min morbrors minnen. Det här är berättelsen om min mormor Karins liv:

Karins barndom

Karin bodde som barn på Grevas i Sjundeå, nära Käla station. Släkten hade bott där i generationer. År 1711 kom gården i släktens ägo.  ”Vi var åtta syskon. Jenny, Elsa, Martha och jag och tre pojkar. Min mamma hett Amanda Sofia och min pappa Emil Johan. Min mormor säger att de var åtta barn och jag kom inte att fråga henne mer om det, fastän hon räknar upp sju. I en släktutredning står det att den nästäldsta flickan var född år 1900 och hette Elna Sofia, men mer om henne har jag inte fått reda på. Min morbror berättade att brodern Einar föddes två år efter Emil Johans död. Hans biologiska far jobbade på Grevas och hette Berglund. ”Pappa dog i lunginflammation. Han 47 år då. Han sådd på åkern och så to han bort så att han var bara i skjortan och så fick han lunginflammation. Och så var han på sjukhuset och så dog han där. Jag var sex år och dom där tanterna som var där, begravningen var ju hemma då på Grevas, dom fråga utav mig att; jag grät int heller? Men så had jag svara att jag kund ju int gråta när det va så många människor. Och int förstod man det hela, sidu, riktigt heller. Man var ju sex år.” Min morbror berättade också att han hört som barn att Emil Johan dessutom hade druckit iskallt vatten från brunnen, och att detta ytterligare skulle ha bidragit till att förkylningen blev till lunginflammation. ”Men det kommer jag ihåg av honom bra att när han had vari till Tjörslätt till han Biaudet att han siter på köksbänken och berättar sen för oss alla, alla sat vi ikring honom sådär, och hörd vad han Biaudet sagt. Och sen mådest han till sjukhus. Och dit blei han. Och alla hoppats så att det sku gå om men det gick int bara” Amanda Sofia blev änka. Hon hade en stor familj och hela hushållet att sköta. Karin reflekterade över hennes öde: ”Vet du hon had ju så mycket arbet med åtta barn, lagårn full med kor, trettio kor och fyra hästar. Att det var nog fullt sjå för henna. När pojkarna var mindre så mådist de vara tre karar och alla sku ha mat och alla bodd där, int had di ju familjer så sidu man ha fundera efteråt hur hon fick allt att gå i lås. För först sku det vara mat på moron och sen sku man föra kaffe om man var på åkrarna och sen kom dom hem till middan och sen sku de ha eftermiddagskaffe och så sku det kvällsvard. Att hon hann och att hon orka. Och hon sku diska mjölkkannorna och stånkorna och allt ana som hon höll på med.” Jag frågade om min mormorsmor var glad och sjöng, för det hade min mamma berättat att hon gjort och på det svarade mommo: ” Att jo nu minns jag och på söndagarna läst mamma söndagstexten för oss. Men då var jag ju ren stora flickan när jag liksom hörd på den.” Både inomhus och i ladugården fanns också utomstående hjälp som var med i hushållet som Amanda Sofia ansvarade över.”Men vi fick nog alla hålla på” ”Vi flickor hjälpte till, när vi blev större och hann och int var i skolan. Först var vi tidigt på moron i lagården och sen när andra for ut och jobba så sku vi också ut. Från den tiden då det var skola så var man ju i skola, men sen så börja man med det att man räfsa brantarna på åkern, det var det första man kund göra. Och det var ju bara brantar för det var inga täckdikat den tiden. Så det kund man ju göra när man var ännu skolflicka att man räfsa brantar. Int va det ju så myky anat sen”. Karin ville börja i Grankullas samskola, för Martha och kusinen Georg hade gått där. Också en grannflicka Svea hade gått i samskolan. Senare skulle också Einar gå där. Det ansågs viktigt att Einar fick utbilda sig eftersom han inte hade arvsrätt till gården. Han utbildade sig till agrolog och blev förvaltare på Pockar gård i Lappträsk. Men skolplanerna för Karins del skrinlades… ”Jag var dit och prova. Jag had läsi på somarn finska med Timofej. Och han var ryss och han bodd där lite framåt från handelslaget. Så jag läst finska med honom och så for jag till förhör på höstn. Och då sku jag ha sluppi men jag kund int tillräckligt finska så jag sku ha måsta läsa extra finska. Och så had dom måla där i skolan och vet du vad där lukta och jag blev så sjuk när jag for hem och så for jag int dit fler gånger. Ja va så sjuk, ja va så sjuk… Jag skulle då få börja på tredje klassen. Jag sade åt mamma att jag inte far tillbaka till skolan för att jag skulle måsta öva mera på finskan och för att jag blev sjuk av att vara där.  Martha, Svea Georg had gått där tidigare. Men jag prova till trians klass sidu och jag sku ha sluppi till trian för allt ana men int för finskan. Amanda Sofia försökte inte övertala dottern att försöka på nytt, ”Int va hon o yrittä de där nu vad det jag själv som had vila prova.”  Karin fick göra beslutet om skolgången själv.

Karin bildar familj

Några år senare flyttade en ny familj, Häggmans, med många barn från Österbotten till Mangs, en granngård till Grevas. Pappan i familjen hade tjänat ihop pengar i Amerika och kom nu med sin familj och andra släktingar till Sjundeå. Jag frågar om min morfar, Thure.  ”Han bodd i Mangs, där över tegarna. Dom flytta ner hit och då var han i militärn. Han var Österbottning ” Thure var tre år äldre än Karin. Jag frågar om hon tyckte att han var snygg och hon svarar småskrattande och lite generat ”Int vet jag, säkert, säkert tyckt ja. Du sir honom där på bilden”. Jag undrade också om Thure genast börja uppvakta henne” Nå nu int genast. Vi var i sångkörn tillika och di där flickorna Ellen och Bertha (två av Thures systrar) var ju där. De hade så hemskt många barn.” Karin och Thure deltog i sångkören i Pickala. De for också till sångfesten i Åbo år 1926 och då hade Karin sin folkdräkt på sig. Karin hade gått på vävkurs i Fågelvik 1925 och vävt tyget till dräkten själv. Folkdräkten var då ny i Sjundeå och alla flickor i kören var klädda i folkdräkt på sångfesten i Åbo. Folkdräkten använde min moster Doris senare, för hon sjöng också i kör. Sångkörerna i Sjundeå var aktiva och det ordnades också flera sångfester i Sjundeå. Föreningslivet i Sjundeå var livligt och Karin var aktiv martha. Marthorna ordnade kurser i bland annat trädgårdsskötsel, matlagning, konservering, renhållning i ladugården och förstås sykurser av olika slag. Karin var intresserad speciellt av vävning och vävde lakan, handdukar, borddukar, bolstervarstyg, dammdukar med mera. Thures föräldrar sålde Mangs gård och Thure och Karin kunde köpa gården Heicka i december år 1927. Heicka fanns på samma backe som Grevas. ”Jo, och så gifte vi oss. Och så köpte Thure och jag gården Heicka i december 1927, som låg precis bredvid Grevas, på samma kulle. Heicka va Rytis, han presidentens, men han bodd int själv där utan det var brodern hanses som bodd där och skött om det.” Gården Heicka hade bytt ägare många gånger och när det blir tal om Heicka drar sig ännu Karin till minnes en händelse från barndomen som utspelades under inbördeskriget. ”Där had varit så många ägare bland annat så bodd där dedär Äröläs och då var det inbördeskriget. Och när dom börja och kriga så for vi till källaren. Där va en go källare i Heicka och dedär Äröläs di had en storer pojke och han var felaktig, han var tassig! Och han gick inåt och så börja han kasta potäter på oss andra och vi blev rädda men dit mådest vi vara så länge det pågick dedär krige. Dom kom riktigt där över åkrarna.”(de röda) Lån till köpet fick Thure och Karin av Thures föräldrar. Men Thures föräldrar bodde en tid på Heicka innan de flyttade tillbaks till Österbotten, till Amerikagatan i Jakobstad. Det unga paret hade då redan fått sitt första barn, Märta, som föddes 1928. Karin ville rå om sitt hem själv så hon flyttade inte till Heicka förrän svärföräldrarna flyttat ut.

Livet på Heicka

I tolv år levde Karin och Thure lyckligt med sina fem barn. Märta, Gunnel, Doris, Gösta och Gretel föddes mellan åren 1928 och 1935. I ladugården fanns det 13-14 kor, tjuren Felix, hästar, suggor och höns. Arbetsfolk fanns det också på gården, så nog hade Karin ett stort hushåll att sköta. Men det fanns också tid för umgänge med grannar och släktingar. Dessutom ordnades det på denhär tiden i Sjundeå sommarfester med tablåer och också andra fester. Min mamma kom ihåg hur hon blev varnad att inte spilla på duken när de var bjudna till Pickala gård på julfest. På tal om att föda barn berättar Karin att hon ”hade lämpligt att föda”. Ändå var hon hela tio dagar på sjukhuset med den första, ”det brukas så då” men sen så blev tiden på sjukhus kortare för vart barn, så med Doris, den tredje i ordningen, var hon bara fem dagar på sjukhus. Men det var viktigt att inte stiga upp efter förlossningen. ”Alla är födda på sjukhuset i Helsingfors förutom Gretel som är född hemma Hon kom, dendär barnmorskan kom dit, och då höll jag på och baka surbröd just då, och hon sa att far ingenstans när det har gått så bra med dom andra. Och sen när jag fick Holmströms mor dit en vecka och sköta huset så gjord jag så. Och så var jag opp på vind sen. Jag fick vila där i vindskamarn. Och hörd du, bland annat sen så, jag had väl varit två dar där, så kommer det nån opptultandes för trapporna som ropa: Mamma pepp in mej!  Mamma, pepp in mej! Och det var ju då Gösta. Hur han nu hade fått nys om att jag var dit. Och kom till rätta dörrn. Han var ju bara två år då. Och så mådis jag opp och släppa in och man sku ju inte få stiga opp på den tiden. Och jag tog honom och så kröp han bakom min rygg och så somna han. Och var så nöjder.” Jag frågar om det var speciellt viktigt att få en pojke till ett jordbruk. Och då berättar Karin: ”Det var nog viktigt, vet du, att få en pojke, att sen när vi kom hem så då had Weckström bil där på station och då tog Thure biln och skjussa hem oss. Och när vi kom till övergången så tar Thure och lyfter opp Gösta när Svarven kommer förbi. Att det var så väl att han fick pojki sen, att han riktigt lyft opp honom, sådär riktigt opp”. (Väl här i betydelsen bra.) Svarven var bonden på Svarvars gård. De äldsta barnen började i Pickala folkskola. När barnen var lediga från skolan hjälpte de ju till på gården men de gick också på somrarna i simskola vid gårdsbron på Pickala gård. Märta och Gunnel blev båda simmagistrar där. De var nog så stolta över den titeln båda två!

Karin blir krigsänka

Men i november 1939 var det slut på friden. Thure blev inkallad och for som alla andras söner, makar och fäder till fronten. Han hann hem på en permission, två dagar. ”Han slapp ju hem en gång. Ett par dagar. Nog var det roligt. Och då sku Gretel rompa med honom när han var och si på ägorna och så där. När Thure for tillbaka till fronten tog han mat med till de andra som deras egna skickat med. Sjundeåboana var på sama ställe. Men den 18 februari 1940 stupade han. Det kom bud genom lillbyggningen där breve. Och där bodde Kulmalas och hennes son va o dit och hon had fått brev från fronten tidigare än jag fått. Där sto det att Heickin hade stupat. Och då for jag till Karéns till Pickala för hennes karl var på sama ställe, om hon ha hört någå men int had hon hört någå hon heller. Men sen följande dag så var Hallbäck och ringd sen att det är sant som jag sagt. För jag hade ringt till honom och fråga. Det var skolläraren Hallbäck som gav det slutliga beskedet per telefon. Karin blev ensam med fem barn: en fyraåring, en sexåring, en åttaåring, en tioåring och den äldsta elva år gammal. Hon var nu 33 år gammal och krigsänka. ”Det var på lagårdvinn. De träffa honom på lagårdvinn så att han hoppa ner i sama veva me stalluckan. Det var nog en granat.” Åke Fröberg berättade om händelsen för mig. Åke var gruppchef för en halvpluton där Thure ingick. Ryssarna hade besatt en ladugård i byn där de var och Åke och han män fick order att besätta en annan ladugård som var 400 m ifrån. Prickskyttarna Thure och William Roms låg på pass i gaveln på ladugårdsvinden när de hörde en avfyring bakifrån, från eget artilleri. Den första hade landat 400 m från ladugården, den andra 200m och den tredje hade träffat. I det samma hade Thure kommit nerramlande i trappan från vinden och sagt att: Det är slut med mig. Åke trodde att en eller flera skärvor träffat honom i ryggen. Den andra, William, hade dött med detsamma. Att det var eget artilleri som förorsakade två människors liv blev nedtystat till en början. Men senare fick Åke det bekräftat i en bok om vinterkriget att det var sant det som de som varit på plats hade vetat, att det var de egna som sköt. Men Åke konstaterade att sådana olyckor säkert också hände på den andra sidan. De stupade skickades hem för begravning. Det var flera stupade från Sjundeå som begravdes samtidigt. ”Dom kom ju alla hit. Dom neka mej ti si. Han had vari liksom att han grimasera så där och han blei så, stelna på det viset så att Martin och Ellen så honom, men dom sa att jag int ska si och så så jag inte. Men jag harmades efteråt att jag int så. Och jag tyckt att nog kund jag ju ha sitt lika bra så som att jag vet hur det va. Karin behöll sin vigselring och gav en annan guldring i stället till insamlingen för Finlands armé. Vigselringen var ett viktigt minne av Thure. Hon tyckte att hon hade ren offrat så mycket. Under en av vinterkrigets sista dagar stupade Karins bror Emil. ”Det var riktigt av de där sista dagarna som de träffa honom. Det var så hett där då på Karelska näset”.  

Mellankrigstiden

Kriget var slut och Karin var ensam med fem barn och med ansvar för en hel gård. Men hon försökte se framåt. Karins egen mamma Amanda Sofia fick livmodercancer och Karin och hennes syster turades om att vaka med henne på Grevas. Hon hade svåra plågor. Det finns ett foto som är taget efter begravningen. Karin står på Heickas trappa med alla sina barn i fina nysydda kläder. Ganska snart var det krig igen och Karins andra bror, Einar, stupade. Krigsåren var tunga men på en bondgård fanns det i alla fall mat. Gretel som var yngst hade en krigsfadder i Sverige som skickade lite böcker och kläder åt henne, men annan hjälp fick Karin inte. Men barnen växte och hjälpte mycket till med allt. Karins bror, Ture Nordberg, var den enda av karlarna i Karins familj som överlevde krigen.  Han hade visserligen granatsplitter i armen men han levde i alla fall. Karins svärmor blev änka ganska snart efter att de flyttat till Jakobstad och som änka kom hon för rätt så långa perioder på besök till Heicka. Karin kämpade framgångsrikt på med att sköta gården. Hon skaffade elektricitet till huset och en motor till tröskverket! Barnen växte och var friska. Min mamma brukade berätta om sina fina barndomsminnen med sina syskon, djuren på gården, släktingarna och grannarna i den vackra gårdsmiljön på det lilla berget där de båda gårdarna var. På somrarna var klipphällarna varma och träden speglade sig i den stora vattensamlingen på berget bakom huset. De två äldsta blev tonåringar och spelade stenkakor på grammofonen. Gunnel skrev ett tjockt vaxdukshäfte fullt med den tidens schlagersånger som de och deras vänner sjöng. Flickorna var med på upptåg med byns andra ungdomar vid sidan om det ständigt närvarande vardagsarbetet på gården. Karin fick nog hålla ett vakande öga på sina vackra levnadsglada flickor! Livet verkade ordna upp sig för familjen i alla fall.

Evakueringen

Och så i september 1944 kom nästa slag. Rykten började surra om det hårda krigsskadestånd som Finland var tvunget att betala till Sovjetunionen. Också delar av Sjundeå, Kyrkslätt och hela Degerby skulle arrenderas till Sovjetunionen för femtio år. Snabbt besannades ryktena och alla lyssnade när von Born i radion läste upp nyheten om krigsskadeståndet. Ännu visste man inte säkert var gränsen skulle dras men det klarnade fort att Heicka och Grevas var på det så kallade Porkalaområdet. Tio dagar hade man på sig att flytta. Under de här tio dagarna skulle Karin hitta ett ställe för familjen och djuren, skörda havren, ta upp potatisen och rötterna, alltså turnipsen, som odlades till djurfoder. Allt skulle flyttas; möblerna, husgerådet, det som fanns i källaren, vävstolen, jordbruksredskapen, verktygen, tröskverket, den övriga skörden som redan var tröskad och höet från ladan för djuren måste ju ha med sitt vinterfoder. AIV-fodret fick ändå bli kvar. ”På natten börja jag sen sortera mina byrålådor för jag had int nån reda på dom där pappren för jag måste få dom med och sånt. De var alltså husets papper, köpebrevet och sånt. De var Thure som had skött affären vid köpet och nu var det tyst och stilla när barnen sovd så jag fick sätta mig in i det. På morgonen börjades det nog genast med att ta opp potatis och det var lite att tröska också. Jag ringde på morgonen till Långstedts, alltså släktingar i Virkby och frågade om vi kunde komma till dem. Di skulle nog ta emot oss, men jag sku inte få några kor med där var fullt.” Medan Karin febrilt försökte komma på andra utvägar knackade det på dörren. Det var Aili Forsman.Hon hade jobbat som tjänarinna på Heicka för ett tag sedan och kom efter sina saker som hon lämnat i vindskammaren. Aili var nu hushållerska på Brantas i Harvs i Norra Sjundeå. Hon och husbonden Ralf Rönnberg hade blivit ett par och gifte sig också ett par år senare . ”Jag framkastade sådär nästan halvt på skoj så där, eller har du nån plats för oss och bo på Brantas. Då svarar hon vänligt att nå att vi har tänkt så med Ralf. Och så blei det sen. Di hade sinsemellan fundera att nu kund det kanske gå och det ble så länge att jag var väl tre jular där.” Så blev det bestämt. Karins familj skulle få bo på Brantas i salen och ha korna i deras nya ladugård. Aili cyklade iväg hem och Märta den äldsta som hunnit fylla sexton, fick gå med korna de sexton kilometrarna till Brantas. Hon och korna gick Sjundbyvägen. Märta har berättat att Majros fick åka på hökärran eftersom hon var för gammal och kobent för att gå så långt. Hon var ändå en så bra mjölkko att hon inte gick till slakt. Det ödet mötte tjuren Felix. Märta hade gått i mitten bland korna och på det sättet hållit dem lugna. ”Dom kond mjölka våra flickor! Och Märtha börja sen där i Brantas sköta korna och jag var ju därhemma och ordna.” Medan barnen var små hade Karin haft som hjälp en deja, Fanny Kulmala, men när flickorna växte fick de ta över mjölkandet. Nu var det bra att Märta kunde klara av korna ensam. På det sättet kunde Karin koncentrera sig på flyttandet bättre. Hon fick också evakueringshjälp. Det kom femtio unga soldater till Heicka men Karin skickade tjugofem av dem till Grevas. Några flickor kom också, de fick dra upp turnipsen, som var foderrötter som man odlade mycket på den tiden. ”Nu kom det lite hjälp. Int va det så myky med den hjälpen men nu kom dom och tog opp potäter och så var dom med lite och tröska, det sku tröskas och sånt förd vi till Köklax genast” Hästarna Boni och Donner körde i skytteltrafik med saker från Heicka till Brantas. Karin fick en lastbil till förfogande som förde möbler och annat från huset till Brantas. ”De hade börjat föra till Brantas och så var jag ner till Grevas och när jag kommer opp står Martin min svåger på trappan och ropar Hej Karin! Då ble jag så glad sen! Han kom från kriget. Han fick lov ti koma och hjälpa. Han had berätta förstås. Så att han var där sen och hjälpt med alltsammans. Så att det var egi folk. Annars sku dom ju kuna fara iväg med allt.” Med tåget skickade Karin arbetsredskap, virke och skörden till Köklax station, därifrån fick man så småningom ta det till Brantas. Martin och Gösta for till Köklax en natt för att vakta sakerna. Karin var ängslig över att någon skulle fara iväg med våra saker därifrån. Karin gick sist ut ur huset. Gunnel var också med på den sista resan från Heicka. Gretel hade fått fara några dagar tidigare och Doris och Gösta hade farit till Brantas kvällen innan. ”Jo, vi for på kvällen sen. Med häst och kärra. Två hästar och kärror efter.” Jag frågade min mormor om hon vände sig om och tittade när de lämnade hemstället. Det hade hon gjort och det var enda gången under vår pratstund som hon fick blanka ögon. Hennes fina trädgård med alla höstblommor, alla byggnader, åkrar, skogen och både hennes barndomshem och Thures och hennes gemensamma hem måste hon lämna. Hon skulle vara 87 år om 50 år när Porkalaområdet skulle återlämnas till Finland. När Karin lämnade Heicka var hon 37 år. ”Och när de ren var mörkt var vi framme i Branta och Aili hade kokat en god soppgryta åt oss. Där åt vi sen och sen for vi och sova”. Karin och barnen installerade sig på Brantas och den första oktober kunde Gretel och Gösta börja skolan i Karskog. Skolan började först då eftersom militärer varit inkvarterade i skolan i september. ”En egen spis hade jag lyckats skaffa mig, så jag kunde sköta hushållet själv. Och baka fick jag göra i Brantas lillbyggningen. Så int var det någon fara där int, För vi va så bekanta där med dom!” Märta flyttade snart till Helsingfors. Det gjorde också Gunnel. Hon skulle gå i handelsskola där och tog senare Gretel med sig så att Gretel kunde gå i Brobergska samskolan. Flickorna bodde som underhyresgäster hos en tant i Tölö på Oksanengatan. De kom ut med gengasbuss till Sjundeå på lördagarna och for tillbaka igen på söndagskvällen.

Karins nya hem

Men Karin ville ju förstås ändå flytta till eget hus och hon var och tittade på flera ställen. ”Jo, men sidu, int var det så gott ti få någå, nu visa dom flere, men int gilla jag alls, men underligt nog när vi kom dit till Karskog så tänkt jag att nåmen här sku man kunna bo. Det var liksom sådär ljust och klart. Att jag blev riktigt glad. Att det här tar jag!” På Sigfrids i Karskog trivdes Karin från första stund. Hon såg hur ”åkrarna sluttade fint ner mot bäcken” och hon var nöjd över att det fanns trevliga grannar nära. Stugan var inte stor men den var ändå egen. En stor kammare och ett kök. Genast började man bygga bastu, ”det var så nödvändigt”, och en ny ladugård. Tröskhuset och en liderbyggnad stod sen i tur . Och efter åtta år i Karskog kom Porkala tillbaka. ”Jag och Töttermans flickorna skidade dit ner sen så fort vi fick tillstånd. Men nog var det ödsligt där.” Både Heicka och Grevas hade blivit obeboeliga.  Tegelspisar var byggda i varje rum, där hade bott flera familjer. Flera gånger var Karin där den vintern och hon kom till att hon inte skulle orka rusta upp Heicka.” Först fick man arbeta här och bygga opp alltsammans, så jag sa att jag int orkar mer med det.”. Nej, Karin kunde inte tänka sig att börja om på nytt. Under de senaste åren hade Karin drabbats av en svår ledgångsreumatism och kunde inte arbeta som förr. Doris och Gösta bodde hemma med Karin och arbetade på Sigfrids. Doris skötte djuren och Gösta jobbade med de olika byggprojekten och allt karlaarbete. Gösta var intresserad av att köpa Heicka och efter ett par år gick alla med på det. Gösta jobbade nu för fullt i flera år med att få igång jordbruket på Heicka igen vid sidan om arbetet på Sigfrids.  När Gösta var 29 år, sex år efter återlämnandet av Porkalaområdet, kunde han flytta in i sitt nybyggda boningshus på Heicka tillsammans med sin fru Stina. Doris fortsatte att bo med Karin. Hon skötte och ladugården och allt annat praktiskt. Fastän Gösta flyttat till Heicka kom han ändå och skötte åkrarna. De andra barnen med familjer ställde upp med höbärgning, potatisupptagning, tröskandet av havren, för att inte tala om familjetillställningar som paltätandet efter grisslakten, julmiddagar och andra kalas. Alltid rymdes alla runt det stora bordet i kammaren. ”och det var nog faktiskt så att man har trivdats där.”

Ålderdomen

De sista åren av sitt liv bodde min mormor bekvämt i ett radhus i Sjundeå centrum . I rabatten utanför hennes lägenhet växte prunkande brandliljor som ursprungligen kommit från Heicka. Dem hade Märta hittat bakom tuppen på Heicka när de varit och tittat på förödelsen efter parentesen. En liten rest fanns kvar av trädgården trots allt. Kriget hade tagit mycket av henne men det hade inte gjort henne till en bitter människa. Hon bevarade sitt stabila lynne och sitt förnöjsamma sätt. Karin gifte aldrig om sig. När jag var liten hörde jag någon fråga henne om det. Varför hon levt ensam utan någon karl. Hon var ju bara 33 år när hon blev krigsänka. Som jag minns det fnös hon åt den frågvisa och sade något om att hon haft ”en så bra karl i Thure att en bättre skulle hon aldrig få och där var med det”. Mommo dog den 20 maj 1994 så hon skulle inte ha fått återse sitt kära Heicka om arrendetiden löpt ut som det först var tänkt i september 1994. Hon blev 87 år gammal.    

Oulunsalolainen Elli Hakko eli huolettoman, joskin ajalle tyypillisen työteliään lapsuuden. Talvisodan syttyminen muutti kaiken, sillä vain 13-vuotias tyttö joutui sotavuosina raskaisiin ja vastuullisiin tehtäviin. Kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä osassa kertojana on tekstin kirjoittanut Ellin tytär, toisessa osassa Elli itse.

OSA I: Ellin lapsuus

Sata vuotta sitten Oulunsalon Keskipiirillä asusteli Hakkojen perhe. Molempien vanhempien juuret olivat Etelä-Pohjanmaan Laihialla. Mikko-isä oli kiertokoulun opettaja, myöhemmin poliisi ja lopulta maanviljelijä, Elisa-äiti taas käsityönopettaja, avioiduttuaan pientilan emäntä. Perheessä oli kolme lasta – Sulo, Mirja ja Oiva – kun 1926 syntyi uusi tytär, Elli. Myöhemmin syntyi vielä Eero, joka oli varhaislapsuudessa Ellille läheinen, mutta menehtyi ensimmäisenä kouluvuonna.

Ellin aika kului paljolti kolme vuotta vanhemman veljen ja tämän kavereiden mukana kulkien, saman ikäisiä tyttöjä ei näet asunut lähellä. Temppuillessa sattui haavereitakin, joten äidin ompelemat mekot joutuivat kovalle koetukselle. Rohkeus kyllä kasvoi.

Ellin vanhemmat olivat Laihian aikanaan tulleet paikkakuntalaisen Santeri Alkion nuorisoseura- ja raittiusaatteiden innoittamiksi. Niinpä he suosivat henkisiä harrastuksia, itseopiskelua ja terveitä elämäntapoja. Limonadi eli ”limukka” oli kielletty lapsilta, koska sen ajateltiin rohkaisevan viinan juontiin. Vain sairaat saivat sitä. Makeaa tai karamelleja lapset eivät myöskään saaneet.

Jotta lapset kasvaisivat fyysisesti vahvoiksi, pieniä ei laitettu raskaisiin töihin, vaikka työhön ja vastuullisuuteen kasvatettiinkin. Veden haku Akionlahdelta, Tervon kaivosta tai lumesta sulattaminen oli lasten vastuulla. Vanhempien apuna lapset olivat pelloilla, navetassa, puinnissa ja monessa muussa. Lapset myös väänsivät isälle tahkoa tarvittaessa, mikä oli pitkästyttävää, koska se saattoi kestää tuntikausia.

Elisa-äiti opetti tietenkin tytöille käsityön alkeet pienestä pitäen. Yritteliäisyyteen rohkaistiin antamalla hoidettavaksi oma mansikkapenkki, jonka tuotteiden myynnistä sai omaa taskurahaa. Elli hankki sen tuloilla peräti tweed-ulsterin ja vielä siihen sopivan hatunkin!

Kouluvuodet

Ellin ehtiessä kouluikään Oulunsalossa oli jo viisi kansakoulua: Kirkonkylän, Kylänpuolen, Keskipiirin, Ervastin ja Salonpään koulut. Vuonna 1916 perustettu Keskipiirin kansakoulu oli Hakkojen rajanaapuri. Alakansakoulun yhdistettyä 1-2 luokkaa opetti Hilda Huusko, jonka sairastuttua sijaiseksi tuli talon tytär Eeva-Maria Pelttari.  Yläkansakoulun 3-4 luokkaa ohjasi Maria Eskonsipo. Koulun päätteeksi saattoi vielä iltaopetuksena suorittaa kaksi jatkoluokkaa. Mikko-isän opettaja-ajoilta aitassa oli muistona kirjain- ja numerotauluja, joiden merkit Elli oppi jo ennen kouluikää. Niillä leikittiin koulua, vaikkei varmaan olisi saanut.

Kansakoulun Elli aloitti vuoden 1933 syksyllä. Välitunneilla hypättiin ruutua eli ”myrryä” tai heitettiin ”nappia” eli tarkkuutta lanteilla. Talvella oli tärkeää päästä koulun jälkeen mäenlaskuun parin kilometrin päähän merenrannan korkeimpaan törmään. Liikuntaharrastusta varten vanhemmat olivat antaneet lasten käyttöön kaksi vierekkäistä ketoa, jotka siis olivat silloin tuottamattomina.

Hakon pihapiirissä pidettiinkin urheilukilpailuja, joissa lajeina olivat korkeus- ja pituushyppy, kolmiloikka, kuulantyöntö, tikanheitto ja talvella hiihto. Pelattiin myös Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämää uutuutta, pesäpalloa. Isompana Ellin tärkein liikuntaharrastus oli hiihto. Laura-ystävä ei siitä ollut kiinnostunut, joten tyttö meni yksin. Koska kouluun tultiin yleensä suksilla, oli koulun vieressä asuvalla Ellillä runsas latuverkosto käytettävissään.  Hän edusti kouluaan pitäjän koulujenvälisissä kilpailuissa. Tytöille ja pojille ei tuolloin ollut omia sarjoja, mutta viimeisenä kouluvuonna hän oli tytöistä ensimmäinen, vaikka kokonaissijoitukseltaan viides.

Vapaalla isän kanssa

Illan puhdetöiden jälkeen isällä oli tapana pitää lapsille lukutuokio. Kaikkein mukavinta Ellistä oli kuulla juuri hänen lukevan, koska tämä osasi niin hyvin eläytyä. Jos oli illansuussa ulkona, niin iltalukuun tyttö halusi aina ehtiä! Joskus isä luki lapsille tekeillä olevia runojaan, kun halusi kuulla niistä mielipiteitä. Mies oli hyvin tarkka riimityksistä. Lehdessä julkaistut isän runot lapset lukivat aina hyvin tarkkaan. Tuolloin suosittuja kuva-arvoituksiakin hän teki. Lapset yrittivät kilvan ratkaista niitä!

Eräänä tapaninpäivänä isä käytti lapsiaan kulttuurimatkalla Oulussa. Ohjelmistossa oli Työväenteatterin Prinsessa Ruusunen sekä joku lastenelokuva Germania-teatterissa. Ellille vain jo satunäytelmä oli niin suuri elämys, ettei hän muistanut elokuvasta yhtään mitään. Sähkövalot ja kaikki!

Mikko-isä toi perheensä elämään muutakin uutta ja ihmeellistä. Koska hän hoiti monia kunnan tehtäviä, perheessä oli puhelin. Usein se oli myös kylän ainut toimiva, isä näet selvitti aina kirkolta palatessaan tuulen toisiinsa sotkemat puhelinlangat. Kyläläisiä kävikin Hakoilla soittamassa, ja lapset hakivat heitä puhelimeen. Radio saatiin kotiin vasta myöhemmin, mutta jo keväällä 1935 Elli kuuli ensimmäiset radiolähetyksensä opettaja Huuskon torviradiosta. Autokyytiä koettiin maanmittari Södön autossa.

Elli muisti vanhempiaan aina lämmöllä. Sisarusten välit kuitenkin olivat usein enemmän kilpailulliset kuin toisiaan tukevat.  Vanhemmat lapset, etenkin tyttäret, joutuivat tuolloin huomattavaan vastuuseen nuoremmistaan, eikä se ollut aina mieluista.  Eikä vain hieman vanhemmalta sisarukselta oikeastaan voi edes edellyttää kasvatuksen vaatimaa kypsyyttä. Koska perheessä vallitsi kantelukielto, kaikki sisarusten edesottamukset eivät päässeet vanhempien tietoon. Kiusaamista saattoi esiintyä, sitä ei kenties edes nähty kovin pahana.

OSA II: Nuoruuteni sota-aikana (1939–1945)

Olin vain 13-vuotias, kun talvisota syttyi ja 19-vuotias sotien vihdoin päättyessä. Näissä merkeissä kului teini-ikäni. Tuohon ajanjaksoon sisältyi kolme eri sotaa, rauhanaikaa vain vuosi ja reilu kolme kuukautta.

• Talvisota Neuvostoliittoa vastaan 30.11.1939 – 13.3.1940
• Jatkosota Neuvostoliittoa vastaan 25.6.1941 – 4.9.1944
• Lapin sota saksalaisten karkottamiseksi 15.9.1944 – 25.4.1945

Kansakoulun päätyttyä keväällä 1938 olin hakenut kauppakouluun. Pääsinkin, mutta lisäksi vaadittiin puolen vuoden liikealan harjoittelu. Koulun jälkeen opettelin entistä enemmän kotitalon töitä. Äiti hoiti karjan ja leipomiset, minä osallistuin muihin töihin.

Isällä oli maanviljely sekä kymmenittäin kunnan luottamustehtäviä, uusimpina väestönsuojeluun, kansanhuoltoon ja työvelvollisiin liittyvät. Kolme vuotta vanhempi Oiva-veli teki maatalon ”miesten töitä”. Vanhin, Sulo-veli, asui perheensä kanssa puolen kilometrin päässä kotitalon mailla. Mirja-sisko oli varmaan jo ensimmäisessä työpaikassaan Oulussa, vakuutusyhtiön konttorissa. Sulo joutui heti talvisotaan. Kahden vuoden jälkeen hän haavoittui Uhtualla oikean käden ranteeseen. Oiva meni jatkosotaan vuonna 1942 tai 1943, ja palasi ehyenä. Mirjakin oli jatkosodassa, ensin rintamalottana Uhtualla, mutta siirtyi sitten Uuskirkon kunnantoimistoon. Siellä hän työskenteli aina Kannaksen murtumiseen eli heinäkuuhun 1944 saakka. Sodan jaloista sisko pakeni Viipurin asemalle, noin 70 kilometriä, pyöräillen!

Sota-ajan kotitöitä

Ensimmäinen merkittävä uusi homma, joka minulle sodan myötä lankesi, oli ”valomestarin” homma. Normaalisti meillä oli öljyvalaistus, mutta sota-aikana polttoainetta sai harvoin. Kolmen litran astiamme riitti vain navetan valaistukseen. Pirtissä paloi karbidi. Reuma oli runnellut isän kädet, eikä hän alkanut karbidilampun kanssa millekään. Kun veli ei ollut kotona, minä olin se rohkea, joka sytytin ja hoidin lampun. Veljet opettivat käytön, ja se sujui kyllä, kun tiesin metkut. Joka ilta lamppuun asetettiin uusi karbidi, joka poltettiin sitten loppuun asti.

Karbidi oli siis lamppuöljyn korvike. Se oli kiviainetta, johon tipautettiin silloin tällöin vettä. Syntyi kaasua, joka paloi. Valo oli kirkas kuin sähkövalo. Tehdastekoisiakin lamppuja oli, mutta paljon tehtiin myös itse, etenkin navettaan ja saunaan. Kotitekoinen lamppu saatiin juottamalla yhteen tyhjä peltipurkki ja ammuksen hylsy.

Koska äidillä oli niin paljon tekemistä, pyysi hän usein minua kirjoittamaan veljille rintamalla. Hän kertoi asiat, ja minä tein työtä käskettyä. Olin jo aiemminkin avustanut äitiä kirjeenvaihdossa. Kirjoitin viisi vuotta vanhemmalle Mirja-siskolle Limingan kansanopistoon. Yritin parhaan mukaa kertoa niistä pienistä tapahtumista, mitä kotipiirissä nyt oli tarjolla. Vastaus tuli silti kerrankin: ”Kuule Elli, ei sun tarvi aina kirijottaa, milloin meillä on lehemä poikinu. En mää sillä tievolla mittään tee.”  Hänelle asia oli merkityksetön, vaikka minulle tärkeä. Olisi silti voinut huomata, että yritin parhaani.

Asiointia Oulussa

Sota-aikana minun huoleni oli hommata karbidi Oulun Teräkseltä. Sitä sai muistaakseni vain kaksi kiloa kerralla. Myös radion akku latautettiin sähköliikkeessä. Nämä sekä kangaskauppa olivat säännöllisiä asiointireissuja. Talvella seitsemän kilometrin matka Kempeleenlahden jäätietä pitkin Ouluun kuljettiin potkurilla. Ilmahälytyksen varalta oli aina valkoinen lakana mukana, muuten oli suojaton, jos venäläiset koneet tulivat. Kerran kun olin palaamassa Oulusta akun kanssa, tuli ilmahälytys. Olin keskellä jäätä, ja heitin lakanan itseni ja potkurin ylle. Akku vuoti sen verran happoa, että lakanaan tuli reikä, kun se pestiin. Tiesin sitten varoa, ettei kangasta saa laittaa suoraan akun päälle.

Äidin sairausaika

Äidin sairaus todettiin vuoden 1941 paikkeilla. Kananmunan kokoinen rintasyöpä. Tehokkaita hoitomenetelmiä ei tunnettu, joten diagnoosi oli kuin kuolemantuomio. Hoito oli rankkaa, leikkaus, röntgeniä ja radiumia. Potilas oli vuoroin kotona, vuoroin sairaalassa, jopa Helsingissäkin kerran. Jatkosodan aikana hän toipilaana ollessaan opetti minulle karjanhoidon.

Lisäksi hoidin sekä käsivammaisen Sulon että meidän hevoset, ja tein molempien hevostyöt. Heinänhakureissullekin Lettoon piti lähteä hevosella jo neljän jälkeen aamulla, takaisin palasin vasta iltapäivällä. Jossain vaiheessa meillä oli myös pari varsaa. Se toi mieluisaa vaihtelua. Mutta olihan tämä kaikki työmäärä kuitenkin raskasta nuorelle tytölle!

Opiskeluni osuivat sodan ja äidin sairauden aikaan. Alatornion kansanopiston sain käytyä lukuvuonna 1943–1944 ja seuraavana syksynä aloitin Oulun käsityökoulun. Se piti kuitenkin lopettaa, kun äiti tuli niin sairaaksi, että oli jäätävä kotiin. Koska olin vielä keskenkasvuinen, hän olisi halunnut siskoni hoitajakseen. Minusta oli kuitenkin parempi, ettei sisko jätä hyvää työpaikkaansa. Näin hoidin sitten äidin loppuun saakka eli kevääseen 1946. Potilaan tuskat olivat ajoittain kovat.

Nuori kyläpäällikkö

Vapaaehtoista talkootyötä tehtiin kotirintamalla järjestyneesti. Kunnan talkootyön johtajana oli maatalousteknikko. Hän oli minua hieman vanhempi mies, joka oli sairastanut keuhkotautia tai muuta, eikä hänen tarvinnut mennä rintamalle. Hänen kauttaan tulivat kaikki talkootyön kiertokirjeet, joissa neuvottiin, mitä piti milloinkin tehdä.

Kunta oli jaettu koulupiireittäin viidelle ”kyläpäällikölle”. En tiedä keitä muut olivat, mutta vaikka olin sellainen tyttönen vain, olin Keskipiirin kyläpäällikkö! Kävin muun muassa osoittamassa talkoolaisille metsästä halonhakkuupaikat, merkitsin tehdyt työt muistiin, ja ilmoitin talkootyönjohtajalle.

– Ei talkoolaisia kovin paljon ollut, vajaakuntoisia ja nuoria kävi silloin tällöin, naiset eivät näihin töihin pyrkineet ja miehethän olivat enimmäkseen sodassa. Talkoolaisten työn valmistumista odotellessani tein samalla itsekin kuution kokoisia halkomotteja, yhden tai kaksi kerrallaan. Niinpä sitten eräänäkin talvena olin hakannut yhteensä 20 kuutiota puita! Olin itse mitannut ne vain 16 motiksi. Kun tuli tieto, että hakkaamansa puut saa lunastaa, ajoimme ne isän kanssa kotiin. Hän arveli, että kyllä niitä on enemmän, ja mittasi määräksi yli 20 tiivistä mottia! Oli se komea pino siinä riihen kupeella, ja vielä neljä mottia kaupan päälle! Eivät muut ikäiseni pennut siihen aikaan niin paljon hakanneet.

Talvisodan aika oli kauhean kylmä ja ankara. Naiset neuloivatkin armeijalle lämmikettä, että sotapojat pystyivät pitämään Suomen puolta. Tehtiin sukkia, käsineitä, ampumahanskoja ja semmoisia naamareita, joissa oli vain silmän reiät. Kunnollisia ja lämpimiä ne olivat. Äiti neuvoi minulle hanskojen teon, mutta muistaakseni ei itse osallistunut sotakutomisiin. Keskipiirin koulun opettaja piti kutomailtoja pari kertaa viikossa. Valmiit työt vietiin mukana, ja opettaja tarkisti ne. Vasta sitten sai vähän uutta lankaa.  Kipaisin usein välipäivinäkin koululla, hain uutta tehtävää. Heräsin usein aamuviideltä neulomaan ennen muita töitä.

Vapaalla sota-aikana

Sota-aikana järjestettiin nurkkatansseja, vaikka se oli virallisesti kiellettyä. Koska meillä korostettiin rehtiyttä, ei minua haluttanut mennä niihin mukaan. Olin jopa tehnyt periaatepäätöksen, että en mene mihinkään nuorten rientoihin, kokoontumisiin tai tansseihin alle kahdeksantoista.  Sen täytin vuoden 1944 alussa, mutta sota vain jatkui, joten jäi tanssitaito hankkimatta. Kävin kuitenkin maatalousjärjestön ohjelmallisissa iltamissa. Lausuin jopa runoja niissä, Suomen Runottaresta Kalle Väänästä ja Einari Vuorelaa. Lähdin pois ennen tanssia, kiirehdin nukkumaan, kun oli talon työtkin hoidettavina.

Rauhan tultua

Olen vasta myöhemmin ajatellut, että kyllähän minäkin yhden lottatytön tehtävät tein, kun kudoin ja olin niin paljon mukana vapaassa kotirintamatyössä.  Aikanaan myönnettiin rintamatunnus lottana toimineille ja sotatoimialueilla lapsia kasvattaneille naisille, ja he saivat loppuelämäkseen pienen kuukausirahan. En ollut siihen oikeutettu, mikä harmitti joskus.

Äidin sairastuminen oli siirtänyt koulutushaaveeni, mutta isän terveyden huonontuminen muutti tilanteen kokonaan. Kotiin oli tulossa uusi asumisjärjestely, ja minun oli väistyttävä. Se oli tyhjin käsin ja ilman ammattia. Isä oli huolissaan, kun piti tarrautua ensimmäiseen vaihtoehtoon, hänen kauppiassukulaisiinsa Etelä-Suomessa.

Ei ollut vanhempieni tarkoitus, että joutuisin maailmalle näin. Isä valmisteli sitten lähtemistäni: ”Täti ei ole helppo ihminen. Yritä pärjätä. Jos siinä onnistut, niin pärjäät kyllä maailmalla!” Eikä se todella helppoa ollutkaan.

Kun isän terveys heikkeni, ja hän menehtyi saman vuoden lopulla, palasin takaisin. Reissuni ei jaksanut kiinnostaa ketään. Hautajaisten jälkeen muutin Ouluun siskon luo. Sain ensimmäisen työpaikan Oulun Vanuliikkeestä täkkien tikkaajana. Parin kuukauden kuluttua maaliskuussa 1947 onnistuin pääsemään Oulun Osuuskaupalle, kun konttoripäällikkö Eero Patala ja toimitusjohtaja Otto Karhi palkkasivat minut toimistotöihin.

Jo muutama kuukausi tuloni jälkeen minut ylennettiin vanhemmaksi konttorinhoitajaksi Koskenniskan kaljatehtaalle. Siellä sai työpäivän aikana juoda limukkaakin ihan vapaasti! Pääkonttorilla minulle uskottiin yhä vaativampia tehtäviä, eikä sisko enää huomautellut paremmasta koulutodistuksestani. Kaupallisen koulutuksen puuttumisen vuoksi pysyin aina kuitenkin alimmassa palkkaryhmässä. Se harmitti. Eläkkeelle siirryin 57-vuotiaana.

Pitkä ja kestävä avioliitto

Olin vasta kolmannella, kun Oivan kaveri, naapurin poika Antti Tervo tuli minua katsomaan. Suunnitteli kuulemma itselleen leikkikaveria. Koulussa poika oli reilu tytöille, ei kiusannut. Nuoruudessa leikkikaveruus muuttui ystävyydeksi, mistään seurustelun tapaisestakaan ei silti ollut kyse, sillä kerroimme toisillemme jopa vireillä olevat seurustelutkin!

Oivalla oli jo morsian, kun Antti houkutteli usein minut mukaan iltamiin tai elokuviin. Kuljimme sitten matkat yhdessä. Kesällä 1948 Antti oli isoveljen ulkoniityllä renkinä. Yhtäkkiä mies kysyi minulta: ”Ootko koskaan aatellu, että mentäs naimisiin?” Minä siihen hölmistyneenä: ”Mekö? – Eee-ee-een oo semmosta aatellu, ku mehän ollaan naapuruksia!” Antti siihen, että eihän se mikään naimisiinmenon este ole! Minä jatkoin, että eipä taida ollakaan!

Mies pyysi minua miettimään asiaa. Mietin kesän yli. Syksyllä päätös oli, ettei se hullumpi vaihtoehto lasten kannalta olisikaan! Jo koulussa Antti esti toisia poikia kiusaamasta tyttöjä, joten moni heistä tykkäsi hänestä, niin kuin nyt kouluaikana tykätään.

Menimme sitten syksyllä kihloihin ja keväällä avioon. Saimme viisi lasta ja 14 lastenlasta, kolmattakin sukupolvea ehdin nähdä saman verran. Antti rakensi meille kodin Oulunsuun Kastelliin. Sen olohuoneessa mies opetti minulle monesti tanssia, hän kun oli hyvä siinä. Saimme yli 50 yhteistä vuotta, leskeksi jäin vuonna 2002.

Ebba Pettersson – en torpargumma i Tenala

Under 1900-talets andra hälft arbetade Ebba Pettersson som bondhustru på en liten lägenhet i Västra Nyland. I dag ser hon tillbaka på det hårda slitet med kreatur, på åker och äng och i skogen med förnöjsamhet. Lägenheten Snappertuna i Tenala fortsätter i släktens ägo fast åkrarna numera arrenderas ut. Ebbas barnbarn och barnbarnsbarn bor i det före detta torpet, Ebba ett stenkast därifrån.

Ebbas mor och far

Ebba Linnea Holm föddes den 26 november 1922 i Stoxböle, Tenala, i Västra Nyland. Hennes far var August Florentin Holm, hennes mor Fanny Aurora Mannström. Ebba hade en äldre syster, Hellin, född 1918. När Ebba var två år flyttade familjen till Härjentaka i Tenala.

Enligt traktens sed var smeknamnet för August Holm ’Holmen’, medan modern kallades ’Holman’.

Ebbas far var ett busfrö som barn. Men trots att han varit tvungen att lämna folkskolan i Trollshovda redan vid 9 år – för att han börjat röka – var han mycket driftig. Efter några år som sjöman anställdes han som snickare hos familjen Bruncrona på Karsby herrgård i Tenala.

Men August ägnade sig även åt andra uppgifter; han var en skicklig båtbyggare, han arbetade i byns smedja, med virkessågning, på tröskverket och med att riva mossa. Med Ebbas ord: ’far kunde göra allt’.

I smedjan tillverkade han ett par skridskor som Ebba tyckte om att använda. Ingen annan på Lindevikens isar hade skridskor, ingen annan kunde åka skridsko.

Den kölförsedda eka som August byggde för familjens eget bruk försåg han med aktersparkare. När vädret var tjänligt fiskade han braxen, abborre och gädda i viken. Fisken saltades och förvarades i tunna för den kalla årstiden. Också skinka saltades; en för julbordet, en för påsk.

Ebba började sin skolgång med två år i Lillviola småskola, fortsatte med fyra år i Prästkulla folkskola, och sedan två år i fortsättningsskola. När hon var femton år konfirmerades hon, och två år senare, på hösten 1939, började hon i Pojo folkhögskola. Den 30 november 1939 attackerade Sovjetunionen Finland, och det som kom att kallas vinterkriget inleddes. Skolgången avbröts.

Bertil Andersson

På nyårsdagen år 1942 var Ebba på knutdans hos Söderbergs i Prästkulla. Grannpojken från Snappertuna gård i Tenala, Karl Bertil Andersson, var där, och de två blev ett par. I september samma år förlovade de sig.

Den 19 februari år 1944 – mot slutet av fortsättningskriget – gifte Ebba och Bertil sig. Vigseln förrättades på Tenala prästgård och gäster var Ebbas föräldrar, syster Hellin med man Helge Lindholm samt Bertils mor och bror, Ester och Sven Andersson. Efter vigseln var det kaffe hemma i Karsby. Tre veckor senare, den 7 mars 1944, blev Bertil inkallad i kriget. Ebbas och Bertils son Ove föddes den 15 december 1945.

Lägenheten Snappertuna

Bertils far hade dött 1942. Åtta år senare, 1950, insjuknade Bertils mor i magcancer och Ebba och Bertil köpte familjelägenheten Snappertuna i Tenala.

Torpet Snappertunas anor går tillbaka till 1750-talet när marken bröts av Mats Stockman. Torpet lydde under Karsby herrgård och bröts ut till ett självständigt hemman med hjälp av torparlagen 1918.

Gården och ägorna ligger vackert i en sluttning mot söder, utan några grannar inom synhåll. Sandvägen tar slut invid tunet, och Storskogen omsluter lägenheten på alla sidor. Friden är total; bara hemfolket och skogens djur och fåglar bryter tystnaden.

Mellan Snappertuna och landsvägen som leder från Karsby till Prästkulla ligger ett berg med gles tallskog, mossa och lava. I bergets skugga finns sankmarker med starr, getpors och tranbär, några träsk med brunt men klart vatten, täta och mörka snår av gran, ljusare skog med fina svampmarker. Det är ett paradis för djur, också de skygga.

Själva torpet var litet till en början, bara rum och kök. Efter det att Bertil och Ebba flyttat in förlängdes huset med två rum mot söder. Trots att paret önskade ändra det gamla namnet på gården fick de inte tillstånd till det av myndigheterna.

Jordbruk, kreatur och skogen

Gården omfattar allt som allt 17 hektar – odlingsmarken 8 hektar, resten skog och ett träsk. Familjen hade häst, får, gris, höns och kor – åtta kor som mest. Jordbruks- och kreatursskötsel är tungt, och långt mer än i dag var det i mitten av 1900-talet. Arbetet tar inte heller några pauser. Varje dag, året runt, var Ebba klockan fyra på morgonen i ladugården för att mjölka korna. Vintertid lade mörkret hinder för vissa sysslor, men om somrarna arbetade Ebba och Bertil mest hela tiden.

Vattentillgången på lägenheten var dålig och under torra somrar hämtade Ebba vatten ur träsket, ibland så mycket som 14 hinkar om dagen. Men abborrar trivdes i träsket, och familjen åt ofta en god fisksoppa.

Markerna gav det mesta av det som familjen behövde. På gården odlades vete, havre, potatis, kålrötter och sockerbetor. Allting slogs med lie och både hö och säd snäsades. Ebba och Bertil fick torka sin säd hos grannar i byn medan Karsby gård hjälpte till med tröskandet. Sedan förvarades skörden i lårar i tröskhuset.

Skörden från gården räckte till för familjens eget bruk, medan mjölk- och äggförsäljning gav Ebba lite inkomster för nödvändiga inköp i butiken i kyrkbyn.

Om höstarna plockade hela familjen av markens gåvor – kantareller, blåbär, tranbär och lingon – både för egen konsumtion och för försäljning. Svamp- och bärskörden köptes upp av bilar som cirkulerade i trakten. Under årens lopp gav fliten synligt resultat: tranbärsförsäljningen räckte ett år till två radioapparater, 400 liter blåbär gav ett nytt schaktblad ett annat år, och lingonförsäljningen en elektrisk tork.

Svåra år

En ihärdig torr period plågade hela regionen år 1955. Vattentillgången på Snappertuna var aldrig riklig och för Ebba och Bertil betydde den långvariga torkan att de två gånger om dagen måste fösa kossorna till träsket som ligger rätt långt borta. Den 3 november föll den första snön, och efter det leddes vatten med självtryck till ladugården. – Först år 1978 drogs vatten in i boningshuset.

Samma år inleddes ett storprojekt på Snappertuna: en ny ladugård. Över 8000 tegel slogs på gården och övrigt material anskaffades. Men året därpå insjuknade Bertil i leukemi. Han dog i juni år 1956 efter sex dagar på sjukhus i Helsingfors.

Ebba stod ensam med den elvaåriga Ove och ett hemman som krävde intensivt och tungt arbete. Grannarna i byn ställde upp solidariskt. Med deras hjälp avslutades ladugårdsbygget som stod färdigt år 1957. Men att fortsätta ensam var omöjligt för Ebba.

Harry Pettersson

År 1958 läste hon så en äktenskapsannons i Hufvudstadsbladet som satts in av Harry Pettersson på Åland. Ebba besvarade den och i juni samma år begav sig hon och Ove till Åland. Snappertuna hade Ebba arrenderat ut.

Hon och Harry kom överens: de gifte sig och Ebba och Ove tog namnet Pettersson. Men när paret i augusti 1959 återvände till Snappertuna var det till en tråkig överraskning. Arrendatorn som hade haft hand om arbetet i fjorton månader hade vanskött sin uppgift.

Situationen krävde både hårt arbete och investeringar. Ebba och Harry tog ett lån på 2000 mark för köp av en ny traktor som ersatte den gammaldags öppna traktorn. De sålde också lite skog, och under hösten och vintern arbetade båda två hårt för att återställa ett bärande jordbruk.

Arbetet gav resultat, och åkrar och kreatur återfick långsamt sin livskraft. Som alltid var det hårt arbete och långa dagar, men det var inte något som Ebba och Harry var främmande för.

Rågrannen Prästkulla herrgård hade tidigare en stor ladugård och eget mejeri. Efter att gården avslutat kreaturshanteringen hände det att de köpte mjölk från Snappertuna för de anställda på åkrarna, ända upp till 20 liter om dagen. Så småningom kom mjölktetrorna upp på butikshyllorna i kyrkbyn.

Arbete för nöjes skull

Med åren kom lite förändringar till synes på gården. Tunet som pryddes av några gamla, knotiga äppelträd, fick nytt utseende. I gräset grävdes rabatter fram, som fylldes med vår-, sommar- och höstblommande växter: hundratals olikfärgade tulpaner, krokus, påskliljor, pion, ringblommor, flox, krasse.

På andra sidan huset – nära en lavaskimrande mur byggd i grå granit – lyste lila och vita syrener, en silverek, samt en enorm, skönblommande hortensia. Mot den västra ladugårdsväggen planterade Harry en vinranka, som växte sig hög och småningom började producera små, lite sura druvor.

Gårdens blommor var till stor del på Harrys ansvar, det var mest han som rensade rabatterna, men underligt nog ville han inte ha blommor i vardagsrum eller kök.

Ove avslutade sin skolgång, flyttade ut och gifte sig med Irmelin Österlund – Immi. Paret fick två döttrar, Nancy och Daniela. Familjen bodde i Langansböle öster om Ekenäs, inte alltför långt borta, och kontakten med hemmet bestod.

En era tar slut

I ungefär tjugo år fortsatte livet för Ebba och Harry i invanda banor, innan åren och det fysiska arbetet började ta ut sin rätt. År 1980 fattade Petterssons det stora beslutet att pensionera sig: de sålde korna för slakt, och arrenderade ut åkrarna.

Till en början sköttes arrendet av Karsby herrgård, i dag arrenderas de av Ebbas systerson Jörgen Lindholm.

Ebba var 58 år vid övergången. En era var slut. Det tunga slitet på åkrar och fält var över och ladugården stod tom. Ebbas röst bar inte längre över markerna morgon och kväll när hon kallade sina kossor till mjölkning.

Pensioneringen innebar emellertid inte att Ebba och Harry saknade sysselsättning. Tvärtom, de kunde ägna än mer tid åt sina intressen, för Ebbas del främst handarbete, för Harrys blommorna och buskarna i omgivningen.

Ebba njöt av att kunna ägna sig åt sin livslånga hobby. Hon hade alltid, då tid gavs, virkat och stickat och sytt, åt släkt och vänner och för familjens bruk. Under årens lopp hade det blivit 14 stora sängöverkast, 400 par stövelsockor av gårdens egen ull samt ett stort antal virkade dukar och gardiner.

I rabatterna och i gräsmattorna runt huset dök nya blomsterarter upp under Harrys skickliga fingrar, och blomsterprakten var stor runt Snappertuna under sommarhalvåret.

Änka för andra gången

Tretton år efter pensioneringen var olyckan framme. Harry föll inomhus så illa att lårbenet bröts. Han var då 72 år, och återhämtade sig aldrig helt. Han dog i mars 1993.

Åter var Ebbas liv dramatiskt förändrat. Hon var änka för andra gången och tvungen att se över sitt liv och sin framtid. Hon var 71 år, och hon ville inte lämna Snappertuna där hon arbetat och bott i femtio år.

Lösningen låg nära till hands. Ebbas sondotter Daniela Pettersson hade redan bildat familj, och hon och hennes man Markus Tallroth köpte hemmanet. De och deras barn flyttade in, och spring och barnskratt ekar i dag över backen.

Ett litet hus byggdes åt Ebba, i backen ovanför det gamla huset. Det planerades så att det skulle vara praktiskt också på äldre dagar. Stora fönster vetter över tunet i söder, mot Storskogen där Ebba plockat så mycket bär och svamp. Minnena följde med Ebba in i det nya hemmet.

Den unga familjen ger Ebba trygghet, någon att vända sig till när hon behöver hjälp, någon att prata med om hon vill.

Den sista av sin generation

År 2011 drabbades Ebba av en ny sorg när hennes älskade syster Hellin dog. På sommaren hade Hellin drabbats av bensår, och trots vård på Ekenäs sjukhus avled hon i september 2011.

Hellin och Ebba hade hela livet stått varandra nära. De bodde nära varandra – fågelvägen mycket nära, längs den ringlande sandvägen betydligt längre – och talades ofta vid.

Sorgen efter Hellin, den närmaste och förtrogna, tynger Ebba än i dag. Hon har levt länge och släkt och vänner har dött. Någon att dela minnen med har hon inte längre kvar.

Ebba skrev en dikt till sin syster.

Hellin, min kära

syster for

hem till en bättre värld.

Nu är jag ensam,

min sorg så stor

större än du tror.

Men de vackraste minnen

de har jag kvar.

När en sista gång vi sågs

var du så vacker

där i din säng

när du emot mig log.

Men många år

tillsammans vi fått,

men allting har ett slut.

Nu viskar jag

en hälsning till dig,

vila nu i frid.

Alla kära band

brista efter hand.

Ebba Pettersson i dag

I november år 2016 fyllde Ebba 94 år. Både syn och hörsel har försämrats med åren, och ett par månader innan födelsedagen blev hon tvungen att ge upp handarbetet.

Men hon har det bra i sitt hem. Hon har lugn och ro, och hon har barn, barnbarn och barnbarnsbarn i närheten. Hennes son och svärdotter handlar mat åt henne en gång i veckan och trots att hon sedan två år sitter i rullstol lagar hon oftast sin mat själv. Barnbarnet Daniela Pettersson med familj sköter ved- och posthämtning.

Själv kommenterar Ebba sitt liv med två meningar: ’jag har tyckt om att arbeta’, och ’jag kunde inte ha det bättre nu för jag har mina egna bredvid mig och dom säger aldrig nej.’

Ebba Pettersson lever i dag ensam men utan att känna sig ensam.

Valbor Piipponen

Siinä hän on, tuvan seinällä raameissa, suvun voimanainen Vappu, isomummoni, joka syntyi tammikuun pakkasilla 1839. Syntyi ja eli hyvin vanhaksi. Suomi kuului silloin Venäjän keisarikuntaan ja Kuhmoniemi Sotkamon emäpitäjään. Neljä vuotta aikaisemmin oli Suomessa julkaistu ensimmäinen Kalevala-versio, jonka runoja Lönnrot ahkerasti oli vuosi kausia kerännyt itärajan molemmin puolin. Mutta siitä mummo tuskin tiesi mitään.

Vappu-mummo istuu jakkaralla valkoisen peilioven edessä, rohtuneet kädet helmassa. Kaksi ohutta saparoa niskassa, jakaus keskellä päätä. Luisuja hartioita peittää tummaraitainen röijy, jossa pieni pystykaulus ja napit. Rynkkyhameesta näen, että siinäkin on tummaa raitaa.

Uurteiset kasvot, jykevähkö leuka, isot korvat ja silmät, ne ovat eri paria. Oikea silmä katsoo kohti ja se näyttää väsyneeltä. Vasen on valppaampi ja tähyää vasemmalle.

Kun peitän peukalolla kasvojen toisen puolen, näen piirteet, jotka ovat periytyneet seuraaville sukupolville, myös minulle. Kasvojen oikean puolen surullisen, väsyneen ilmeen!

Kuva lienee 1920-luvun puolivälistä, jolloin Toivo-setä hankki kameran. Taisi olla kylän ensimmäinen. Hän komensi usein kuvattavat juuri tämän samaisen oven eteen.

Vappu joutuu kerjuulle – elämä jatkuu

Anders, isäni isoisä kuoli nuorena, ja Vappu jäi leskeksi. Kuhmoniemellä elettiin katovuosien 1867–1868 jälkeistä ankaraa aikaa, jolloin ihmisiä menehtyi ravinnon puutteeseen, kylmyyteen ja tauteihin. Vappu peitteli pienokaisensa Heikin ja Tobiaksen jäiseen vesikelkkaan. Niin alkoi uuvuttava matkanteko paksussa lumessa. Oli kylmää, pimeää ja taipaleet pitkiä. Yösija ja leivänkannikka heltisi sentään silloin tällöin kulkijoille, vaikka niukkaa oli elämä jokaisella.

Vuosia myöhemmin isomummoni tapasi Juho Kyllösen. He asettuivat Lehto-nimiseen joenrantamökkiin, ja pian perhe kasvoi kahdella tyttärellä. Vapun ja poikien entinen koti Tuomaalanniemi vaihtui Lehdon tilaan.

Vapun pojat varttuivat miehen ikään. Tobias perusti perheen ja lunasti veljeltään tilan, joka oli jo aikaisemmin vuoden 1887 syytinkikaupoilla siirretty pojille. 1900-luvun alussa Vappu jäi toistamiseen leskeksi.

Kerrotaan, että Vappu-mummo oli kova kurinpitäjä ja työteliäs ihminen. Kiertokoulun käyneenä hän piti huolen, että Tobiaksen pojat oppivat lukemaan. Hän ei juurikaan sairastellut ja vanhoilla päivilläänkin hän saattoi kävellä paljain jaloin, jopa pakkaslumella. Sitä oli kummasteltu. Hän eli 94-vuotiaaksi.

Mummoni Eeva Tiina Heikkinen

Eeva oli Sumsa-talon tyttöjä kahdentoistakilometrin päästä. Hän tuli Lehdolle miniäksi 1894. Perhe kasvoi ripeästi. Eevalle ja Tobiakselle syntyi seitsemäntoista vuoden aikana seitsemän poikaa ja tyttö. Rakennettiin laaja pihapiiri ja raivattiin uusia peltoja. He loivat pienestä mökistä menestyvän tilan, joka antoi monelle työtä ja toimeentuloa.

Isovanhemmillani oli myös huolta ja surua. Esikoinen lähti seikkailemaan Venäjälle, minne hän sitten katosi rajojen sulkeuduttua. Seuraava poika lähti Helsinkiin ja sieltä Amerikkaan. Sitten rippikouluikäinen Helmer ryntäsi ovet paukkuen maailmalle.

Kaivattu tyttö, Hilda Vappu eli vain kymmenvuotiaaksi. Uuno Johannes kuoli muutaman kuukauden ikäisenä ja Antti 15-vuotiaana aivokuumeeseen. Kerrotaan, että Antti sairastui vakavasti, kun koulupojat olisivat leikkineet lumeen hautaamista. Hän oli kyläkoulun ensimmäisiä oppilaita, ja koko kylä suri Antin kuolemaa. Lapsista Aarne ja Toivo jäivät kotitilalle tekemään töitä uskovaisen isänsä ankarassa komennossa.

Luonto oli lumipuvussa kuin morsian

Kyläkoulu tarvitsi 1930-luvun alkupuolella asuntolaa, jossa pitkänmatkalaiset asuisivat koulussa ollessaan. Asuntola oli tuolloin väliaikaisesti Lehdon pikkupirtissä, ja äiti-Inkeristä tuli kylälle asuntolanhoitaja.

Ei aikaakaan, kun isäni joka oli jo aikamies, mieltyi sievään tummatukkaiseen savolaistyttöön, tulevaan äitiini Inkeri Sofia Eroseen. Ihastuminen taisi olla molemminpuolista, olihan isäni varsin hauskan näköinen ja kiltti mies.

Noin vuoden päästä, pian kihlasormusten jälkeen, nuoripari ajeli reellä kirkolle vihille. Helena-täti oli järjestänyt Tuupalan saliin pienimuotoisen vihkitilaisuuden. Inkerillä oli äidiltään saatu hiuskoriste, joka on säilynyt muistona tuosta hetkestä. Valokuvaajaa ei ollut paikalla.

Kerrotaan, että aisakello kilkatti kuin sadussa ja luonto oli kuin morsian lumipuvussaan heidän palaillessaan kirkolta. Sumsalla he pysähtyivät sukulaistalon pihaan, jossa Matti-eno kiiruhti tervehtimään nuortaparia ja huolehtimaan hevosesta. Tuvassa mummon lämpimät kädet ja kuuma keitto hoivasivat kylmänkankeita matkalaisia.

Kun varsinainen koulu ja asuntola valmistuivat 1930-luvun alussa, muutti nuoripari vapautuneeseen pikkupirttiin. Syntyi Ilmari ja parin vuoden päästä Anja-sisko.

Tobias oli ankara isäntä pojilleen. Anivarhain oli komento työmaalla ja piti tehdä pitkää päivää. Tobias laajensi, rakensi ja hankki koneita. Kaksikymmentäluvulla meni hyvin, mutta vuonna 1929 alkanut maailman laajuinen lama saavutti myös nopeasti syrjäseudut. Kenelläkään ei ollut enää työtä, eikä rahaa rakentaa. Toimeliaisuus loppui kuin seinään.

Tobiaksen terveys heikkeni. 1930-luvun alussa pojat Toivo, Aarne ja Amerikasta tullut Otto tekivät tilasta kaupat, pelastaen isänsä konkurssilta. Yhteistaloutta kesti talvisotaan asti, jolloin tuli evakkoon lähtö.

Äidin ja isän evakkomuistoja

Syksyn alussa kouluja suljettiin ja kotikylälle tuli komppanian verran sotilaita, jotka majoitettiin koululle ja meille. Moskovan neuvottelut jatkuivat ja jatkuivat. Niitä kuunneltiin radiosta pelko sydämessä.

Isä kertoi: Muistan, kun Akseli Riihonen ajoi sivuvaunullisella moottoripyörällä pihaan ja toi käskyn Toivolle ja minulle mennä heti joukkojen kokoontumispaikalle. Toivo-veli läksi heti. Minä rupesin omatoimisesti siirtämään irtaimistoa hevosella Sumsalle, kahdentoista kilometrin päähän, josta arveltiin kuorma-autolla kuljetettavan ne turvaan. Silloin oli marraskuu ja lumi jo maassa. Turhaa touhua se oli. Tuli poltti ne kaikki, kun sukulaistalon vuoro oli tulena roihuta.

Kiire tuli väellä ja eläimillä lähteä evakkoon, kertoi äiti muistellessaan ahdistavia aikoja. Meidät ja toinen kuhmolaisperhe majoitettiin Nivalan Maliskylän Jokisaaren taloon. Hyvässä sovussa ja yhteistaloudessa elettiin evakkoaika.

Eeva-mummo oli halvaantunut ja makasi kamarissa. Eräänä aamuna hän oli istua kaprottanut kiikkutuolissa ja iloinnut nousseensa ylös omin avuin. Hän taitaakin tässä parantua, on niin kevyt olo! Jotain harhaa, keventymistä se lähdön edellä oli. Mummo oli seuraavana aamuna kuollut. Hänet haudattiin Nivalan hautausmaalle.

Välirauhan keväänä palailtiin hiiltyneille raunioille

Aluksi asuimme kenttäkeittiön yhdessä huoneessa koulun pihassa. Siitä sitten raadoimme naapurin miesten kanssa pikkupirtin rakennuspuut metsästä. Toivo-veli oli kaatunut rintamalla. Olin menettänyt tukeni ja turvani, iloisen, aina kujeisiin valmiin, vahvan ja varman selkänojan.

Menetys tuntui musertavalta, kertoi isä. Uhrien ja kärsimysten lisäksi koki Kuhmo taistelualueena myös suuret taloudelliset menetykset. Yli kolmesataa taloa tuhoutui, lisäksi suuri määrä muita rakennuksia.

Jälleenrakennustyöt kotikylällä lähtivät rivakasti käyntiin, muisteli äiti tuota toiveikasta aikaa, jota kesti toista vuotta. Jatkosodan uhkia liikkui jo ilmassa. Kesällä 1941 olimme jälleen sodassa. Tuona keväänä syntyi kotikylälläni Toivo ja Voitto-nimisiä poikia. Minäkin sain silloin alkuni. Äiti-Inkeri oli parhaassa iässä, kohta kolmekymmentäkolmevuotias.

Noitatohtori kätilönä

Synnyin puoli yhdeksän aikaan joulukuisena tiistaiaamuna. Oli vielä hämärää yön jäljiltä ja pakkasta ilmassa. Edellisenä iltana oli haettu kätilö, Pahkalan muori, jota myös noitatohtoriksi kutsuttiin. Olin putkahtanut maailmaan normaalisti, ja ”kätilö” oli kiiruhtanut sen tien omille kotitöilleen.

Ilmari-veli muistelee usein tuota aamua. Anjalla oli punaiset huopaset jalassa, kun hiihtelimme pellon poikki kotiin. Oli ollut jännittävää nukkua korsussa Eemelin perheen luona.

Meitä oli nyt kolme lasta ja äiti kotona ja isä rintamalla.

Isä oli heti välirauhan kesäkuukausina aloittanut pikkupirtin rakentamistouhut entisen raunioille. Siitä tulikin meille moniksi vuosiksi hyvä ja lämmin koti.

Äidin hyvällä hoidolla ja rintaruokinnalla olin terve, vaikka maailma vapisi ja tykit jylisi ympärillä.

Naapurin Hilja, äidin ystävä, oli silloin houkutellut, että tyttö pitäisi käyttää kasteella. Ja niin lähdettiin hevosella naisvoimin, 40 kilometrin päähän pappilaan. Hilja oli ohjaksissa, reipas ja hauska ihminen. Ja matka meni hyvin, niin kerrottiin.

Mutta isä oli ärähtänyt lomalla käydessään, että pitikö sinne lähteä paleltumaan ja uhkarohkeana pakkasella vielä hevosta rääkkäämään. Olisi toimituksen ehtinyt hoitaa myöhemminkin!

Äiti muisteli, miten Hilja toi iloa arjen harmauteen. Kun huolet painoi hartioitani, hän tarttui vyötäisiltä, pyöritti ja rallatti; että hilipati, hilipati, hilipati, hilipati. Siinä jo keveni ja synkät ajatukset unohtui, kertoi äiti kummitädistäni.

Puhtaalle puulle tuoksuvaan isoon tupaan

Välirauhan aikana aloitettu päärakennuksen jälleenrakentaminen oli edennyt sodasta huolimatta niin, että pääsimme vuonna 1943 muuttamaan, puhtaalle puulle tuoksuvaan, isoon tupaan. Siitä hetkestä on otettu valokuva. Seisomme portailla äiti, isä, Ilmari, Anja ja minä sekä Inksa-serkku, joka oli silloin käymässä Kajaanista. Uudessa talossa olin vierastanut ja pelännyt paljoja huoneita ja sopottanut äidin helmaan, että lähetään kotiin.

Elettiin rajan tuntumassa, sodan varjossa ja desanttien pelossa monet vuodet, aina kesään 1945 jolloin rauha vihdoin koitti.

Sota-aika oli isälle, äidille, kylän väelle, koko maalle ja maailmalle suunnattoman raskas kokemus. Meillä ei kovin paljon puhuttu siitä ajasta. Jos puhe kääntyi sotaan, ymmärsimme, että isää väsytti. Silloin hän keksi jotain. Useimmiten käveli pajaansa ja kohta sieltä kuului vasaran kalke. Tai meni Orkon luokse talliin. Sinne oli hänellä usein asiaa. Hevonen oli palannut kotiin evakkomatkalta hyväkuntoisena. Se oli isälle rakas ja tärkeä asia.

Kaupantekoa rajanpinnassa

Ukkini Tobias Haverisen aloittama kyläkaupan pito 1900-luvun alkupuolella ulottui Miinoaan Venäjän puolelle saakka. Tobias teki sinne hevosella kauppamatkoja talvikelillä. Isä kertoi olleensa poikasena joskus mukana. Istunut kylmissään jauhosäkin päällä tavarareessä. Miinoassa matkalaiset otettiin hyvin vastaan. Kuumaa tsaijua tarjottiin. Kauppias lorautti Tobiakselle ruskiasta pullosta, lienee ollut miestä väkevämpää.

Lähdettäessä 1939 syksyllä sotaa ja hävitystä pakoon kaupan rippeet lastattiin Otto-sedän evakkokuormaan. Niistä hän aloitti myöhemmin Kuhmon keskustassa kioskin pidon, joka laajeni ajan myötä isoksi sekatavarakaupaksi.

Isä puolestaan alkoi elvyttää kyläkaupan pitoa kotitalon keskimmäisessä huoneessa. Tavarat piti alkuun hakea kirkolta hevosella. Rahdin ajaminen oli kylmää ja rasittavaa. Isä sairasti verenvähyyttä ja oli monesti lähellä kuolemaa. 1950-luvulla alkoi olla tavarankuljetusta kuorma-autoilla, ja linja-autokin sai säännöllisen reitin Kalliojoelle. Se oli suunnaton helpotus isälle.

Öljylampun valossa liima-arkeille kuponkeja

Mieleeni nousee muistikuvia kauppapuodista, jossa olin mukamas äidin apuna. Jauho-, ryyni- ja suola koussikoitiin paperipusseihin ja pantiin vaa’alle. Punnukset nosteltiin toiseen vaakakuppiin. Minua varten oli pieni puulaatikko, josta yletyin paremmin tiskille. Karamellit oli silloin kovia, kauan suussa kalisevia. Toppasokeri oli vaikeasti lohkottavaa ja arvokasta.

Saimaa- ja Työmiestupakka -askit sekä tulitikut olivat tärkeitä artikkeleja. Suola oli kangassäkeissä. Äiti ompeli niistä pyyhkeitä. Samalla hän murehti kapioitaan, jotka olivat kadonneet evakkomatkalla. Tyhjä puukirstu osasi kuitenkin tulla reissulta takaisin.

Vastakirjalaatikko oli tärkeässä asemassa meidän kaupassa. Se oli tummunut ja vastakirjavihkojen kulmat käpristyneet paljosta käytöstä. Kaikesta oli pulaa, myös rahasta. Isän ja äidin ainaisena huolena oli iso velka tukkuliikkeelle.

Usein iltamyöhällä, öljylampun valossa liimasin ostokuponkeja liima-arkeille, jotka sitten kirkolla käydessä vietiin kansanhuoltoon. Se oli säännöstelyn aikaa. Elämä oli kortilla.

Piha oli täynnä hevosia

Matti-veli syntyi samana syksynä, kun menin kouluun. Vuonna 1948 ei enää synnytty kotona, vaan kirkolla oli sairaalan synnytysosasto. Muistan, kun äiti tuli kotiin linja-autolla vauva vilttikapalossa. Keittiöön tuli ensiksi, laski nyytin pöydälle ja raotti viltin mutkaa. Vauvan nykerö naama siellä oli. Keittiön hellassa kohisi tuli ja joku hämmensi läskisoosia. Isä käveli navetalta pihaan päin.

1950-luku oli jo vilkasta jälleenrakennusaikaa, ja työtä oli tarjolla. Muistikuviini on syöpynyt aurinkoiset kevättalven sunnuntait, kun piha oli täynnä hevosia heinätupsu turvan alla. Miehet olivat menossa isoille savotoille Juntin selkosille. Kämpälle mennessä piti olla omasta takaa ainakin tupakkaa ja vesirinkeleitä viikon varalle. Pirtin penkillä miehet panivat tupakaksi. Istuivat jalka toisen päällä tarinoimassa ja odottivat vuoroaan päästä ostoksille. Saattoipa joku olla hutikassakin. Kyläkauppa oli ainoa paikka tavata muita ihmisiä ja sinne tultiin ihan kuulumistenkin takia.

Tupakan käryn korventamat pirtin seinät pestiin keväisin mäntysuovalla ja holovattiin vedellä. Äiti muisteli jälkeenpäin omatoimisuuttani pirtin pesussa. Olin vielä lapsi, hädin tuskin kolmeatoista. Kotona oli aina yllin kyllin touhua, ja kaikki olivat työn kimpussa. Olin malttamaton. Juhannus oli tulossa. Kun muu väki ei joutanut pirtin pesuun, aloitin yksin.

Saaran paluu römpältä

Saara Tampio oli meillä navetta-apulaisena monet vuodet. Välillä hän kävi ”römpällä”, vähän tuulettumassa ja kokeilemassa toisen kylän navettatouhuja. Tuli niin ikävä emäntää, hän sanoi palatessaan. Kaivoi reppuaan. Nosti pöydälle tuliaisen, perunakukon. Se oli leivottu hänelle evääksi siellä toisessa talossa. Niin hyvälle en muista minkään maistuneen, kuin pottukukon viipaleen. Se oli juhlahetki. Saaran paluu römpältä! Kaikki olivat helpottuneita ja iloisia, varsinkin äitikulta, jolla oli aina tuhat rautaa tulessa.

Ja minä olin onnellinen. Sain kuulla Saaran matkakertomuksia ja kulkea taas kylää. Saara halusi sunnuntaisin pistäytyä naapureihin. Mentiin kahviaikoihin, kirkonmenojen jälkeen. Äiti ei koskaan joutanut kyläilemään, paitsi joskus Maatalousnaisten tupailtoihin.

Seurat ja kinkerit olivat perukan kulttuuritilaisuuksia

Kukin talo vuorollaan järjesti kinkerit. Olen kaivannut Maaseudun Nuorten Liiton hauskoja tupailtoja, joissa pyörittiin piirileikkejä ja viimeinen pari uunista ulos juoksua. Myös Maamiesseuran kokouksiin osallistui koko kylän väki ja koululla järjestettiin joulujuhlia ja keväisin Äitien päiviä.

Sodan jälkeen oli seuratoimintaa. Talkootöillä nousi tanssilava ja haitarin ääni soi lauantai-iltaisin.

Urho Kekkonen kävi pääministerinä ollessaan puhujamatkoilla myös meidän pirtissä. Tupa oli tupaten täynnä ja tunnelma oli hyvä. Myös muiden puolueiden puhujat olivat tervetulleita.

Kuivauskaapissa kirja auki

Meillä kävi paljon ihmisiä. Melkein aina oli ruokapöydässä joku vieras. Vieraat tiesivät minulle tiskipaljun edessä seisomista, mutta minähän tykkäsin siitä. Siinäkin tiskipöydän edessä minulla oli koroke, että yletyin. Isompana minulla oli kuivauskaapissa kirja auki. Ahmin tiskatessani, Neiti etsivän ja villin lännen tarinoita. Anni Swanin ihanat sadut ja tarinat on luettu keittiössä seisten ja välillä kiidätetty solkku- ja vesisankoja ulos ja sisälle.

Ihan pienenä kuljin Saaran mukana navettatöissä. Harjasin lehmiä, laittelin apetta ja juotin vasikoita. Saara sitoi minulle nuorasta pienen vitaksen, jolla sain kantaa hänen apunaan heiniä ladosta. Saara kertoi jännittäviä tarinoita kovista ukonilmoista, maahisista ja käärmeistä. Äiti tuhahteli ja kielteli pelottelemasta lasta. Mutta minä halusin kuulla niitä ja Saara kertoi.

Saaran karheat ja lempeät kädet

Sitten eräänä päivänä vuosia myöhemmin istui miehen käyräke reppuineen pirtin penkillä. Poltelli tupakkaa ja seuraili Saaran pyörähtelyä askareissaan. Saara käveli touhukkaasti edestakaisin vasemman käden sormet sirhallaan, ja lopulta meni miehen viereen istumaan. Aikansa siinä oltuaan kysyi, eikö me Matti mennä yhteen? Matti poltteli sätkää ja oli selvästi mielissään kysymyksestä, mutta vastasi, että kylläpä tässä vielä ennättää.

Ennättää! Molemmat olivat yli viidenkymmenen, siis aika vanhoja. Saara ei jättänyt asiaa siihen. Kohta kiilteli kihlasormus nimettömässä. Avioparina asettuivat Matti ja Saara Huotari asumaan pieneen hellahuoneeseen kirkonkylän liepeille. Olin hyvilläni Saaran onnesta ja omasta pesästä, mutta samalla haikein mielin.

Näin Saaran viimeisen kerran Kuhmon sairaalassa, jossa olin käymässä äitini luona. Viereisessä huoneessa oli Saara sairasvuoteella. Hän tarttui käteeni ja itki vuolaasti äitini palaneita kasvoja. Itkimme molemmat ja unohdin kysyä, miksi hän oli sairaalassa. Hän piteli kättäni pitkään kuumassa kädessään. Sellaiset ne oli aina olleet, hänen kätensä, karheat ja lämpimät.

Kohtalo määräsi minulle miehen puurojonosta

Kuopion Kauppaoppilaitoksen jälkeen pääsin vuonna 1963 Kuhmon Kansallispankkiin pankkineidiksi. Pankkiuraa kesti 36 vuotta, melkein vuosituhannen vaihteeseen saakka.

Vuonna 1964 Kuhmon Kansalaisopiston pikkujoulun puurojonosta kohtalo määräsi minulle puolison, oululaisen nuoren miehen, joka oli tullut Kuhmoon rakentamaan virastotaloa. Vuoden päästä ostimme eräänä hämäränä joulukuun iltana Eskelisen kultasepän liikkeestä kihlat.

Elokuussa oli häät kotipihassani. Kun mieheni sukua ajeli kahden auton voimin Kuhmon perukoille, he olivat ihmetelleet ja naureskelleet, että onpa Koivusen nuorimmalla pojalla ollut pitkä riiustelumatka!

Kirkkoherra Timo Löytty vihki meidät pihakoivujen alla. Morsiushuntuuni oli kiinnitetty sama pieni koriste, joka oli 35 vuotta sitten koristanut äitini vaatimatonta vihkiasua ja sitä ennen myös mummoni Idan morsiushuntua.

Itku kurkussa, pyykkilauta kainalossa

Samoihin aikoihin sain siirron Ouluun. Niin muuttokuormani körötteli vuoden vaihteessa Oulua kohti. Simca-auto toimi moitteettomasti.

Kotiväki haikaili. Varsinkin äiti oli murheissaan, että hänen aputyttönsä häipyy kauaksi, satojen kilometrin päähän, eikä enää viikonloppuisin ja lomilla olisi auttamassa talon töissä.

Morsiuspuku päällä, itku kurkussa, pyykkilauta kainalossa työnnyin auton etupenkille ja pyristelin entisen kodin ja tulevan elämän riipoessa minua puolelta toiselle. Vasta puolessa välissä matkaa syyllisyyden paine helpotti. Olin matkalla omaan kotiin, olin matkalla Ouluun, omaan elämään.

Pankkiväki määrätietoisena siedettävien työehtojen puolesta.

Kansallispankki oli niin hyvä työnantaja, ettei ollut tarvetta vilkuilla muita töitä. Pääsin pankissa tekemään monenlaista, monen tasoista työtä ja kursseille tuon tuostakin. Näistä pankin erinomaisista kursseista ja vuosista on ollut paljon hyötyä myös siviilissä.

1970-luvun alkupuolella Pankkitoimihenkilöliitto koulutti voimakkaasti luottamusmiehiä ja järjestöaktiiveja. Paikallisissa opintokerhoissa herätettiin toimihenkilöitä huomaamaan edunvalvonnan ja solidaarisuuden tärkeyttä.

1970–1980-luvut olivat toimihenkilöpuolella voimakasta järjestötietoisuuden nousua. Parempien palkka- ja työehtojen puolesta jopa ”hieno pankkiväki” joutui barrikadeille heiluttamaan banderolleja ja seisomaan yhtenä rintamana vaatimustensa takana. Pisin pankkilakko kesti parisen viikkoa. Lakon aikana Pohjois-Pohjanmaan Pankkitoimihenkilöt matkustivat isona joukkona Helsinkiin, jossa Senaatintorilla uhottiin iskulausein ja julistein.

Omalta ammattijärjestöltä saatiin rautainen koulutus, jolla on ollut suuri merkitys yhteiskunnallisessa ajattelussa ja työelämän pelisääntöjen ymmärtämisessä. 1970-luvulla olin TVK-opiston kolmen kuukauden järjestökurssilla. Se velvoitti toimimaan vähintään kymmenen vuotta liiton erielimissä ja barrikaadeilla tuon tuostakin.

Ammattiosastoissa ja opintokerhoissa opittiin työelämän pelisäännöt.

Paikallisyhdistyksissä paimennettiin tiukasti pankkien ammattiosastojen ensiaskeleita. Oli tärkeää, ettei kokouksissa vain pelkästään juotu kahvia ja puhuttu mukavia. Opintokerhoissa opittiin näkemään, ymmärtämään työnantajan ja työntekijän roolia työelämässä. Aluksi ammattiosastoja vastustettiin joissain pankeissa. Saattoipa jokunen rouva erota liiton jäsenyydestä, kun taistelun tuoksinassa ei kantti kestänyt olla lakkovahtina pankin ovella, josta lakkorikkurit, useimmiten esimiestehtävissä olevat, pyrkivät luikahtelemaan töihin miellyttääkseen työnantajaa.

Ajan myötä ammattiosastot vahvistuivat osaksi liiton virallista organisaatiota ja paikallisyhdistykset lopetettiin tarpeettomina. Näin hävisi paikkakunnilta pankkiväkeä yhdistänyt elin, jolla aikoinaan oli tärkeä rooli yhteishengen nostattamisessa, kun alan toimihenkilöitten palkkatasoa ja työehtoja taisteltiin siedettävälle tasolle.

1970-luvun alkupuolella aloitettu määrätietoinen järjestötyö ja tavoitteista kiinnipitäminen tuottivat tuloksia. Pankkialan edut olivat kiistatta vertailukelpoisia moniin toimihenkilöryhmiin nähden yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa.

Nyt, vuonna 2016 pysähdyn katsomaan valokuvaa äidistä

Katson äiti-Inkerin valokuvaa pirtin seinältä. Ilme on totinen. Jo nuoruuden kuva on sykähdyttävän totinen. Hän oli vain parikymppinen tullessaan kotikylälleni. Sitä ennen hän oli Joukokylän koululla Puolangalla asuntolanhoitajana, mutta hakeutui sieltä Kuhmoon, jossa isotäti Helena oli Tuupalan emäntänä. Äiti oli nuorena tyttönä käynyt Kuopion Talouskoulun ja ollut töissä Kuopiossa lastenkodissa. Hän oli syntynyt Varpaisjärvellä, käynyt muutaman vuoden Iisalmen Yhteislyseota.

Äitini Inkeri Haverinen os. Eronen kertoi niistä ajoista, kun joutui joskus olemaan ”kätilö-apuna” kotikyläni lasten syntymissä. Oli pitkät matkat kirkolle eikä kulkuvälineitä ollut joka hätään. Ei ollut edes kunnollisia teitä syrjäisiin asumuksiin. Vain kinttupolku vei mökkiin maantieltä. Talvella kuljettiin suksilla ja hevospelillä, kesällä matkat oli taitettava kävellen tai veneellä. Maantiellä saattoi joskus päästä kuorma-auton kyytiin, lavalle istumaan.

Äitini oli ollut aikoinaan mieluinen miniä, vaikka olikin kaupunkilaistyttö, eikä alkuun osannut navettatöitä eikä moninaisia maalaistalon hommia. Silloin 1930-luvulla elettiin vielä ison talon aikaa. Navetta-apulaiset hoitivat lehmät ja lypsyt. Pirttihommat jäivät emännille. Yhteistaloutta kesti vajaat kymmenen vuotta. Sitten sota muutti kaiken.

Uusi elämä sodan jälkeen oli toisaalta helpotus. Äiti kertoi, että sai olla oman perheen kesken, elää omaa elämää. Toisaalta oli turvauduttava tuon tuostakin vieraan apuun, työmiehiin.

Tobiaksen aikana luotiin sen ajan pienteollisuus, hankittiin koneet, rakennukset, puimalat, myllyineen, maamoottoreineen, sirkkelit ja isot puutavarahallit ja katokset.

Sota tuhosi kaiken. Vain terva, 40 tynnyriä, 5000 litraa, säilyi kuin ihmeen kaupalla metsän kätköissä. Se oli onni onnettomuudessa. Tervatilan viimeiset tervat myytiin suureen tarpeeseen. Osuusliike Maakunta haki ne kuorma-autolla sieltä metsästä.

Alkoi monella tavalla uusi tapa, elää ja toimia.

Kotitilan metsissä näkyy vielä jälkiä, missä tervahauta on aikoinaan sauhunnut. Ainakin seitsemän haudan paikka tiedetään. Sehän olisi ainakin 30 000 litraa tervaa, sillä kaikki haudat eivät suinkaan tuottaneet yhtä paljon mustaa kultaa, kuin viimeinen poltto. Tobias-ukki souti tervavenettä 1800-luvun puolella Ouluun ja osti tervarahoilla kellon, joka vieläkin raksuttaa ja kumauttaa puolen tunnin välein aikoja pirtin seinällä.

Kuin lamppu olisi sammunut

Isän terveys horjui. Sotareissun jälkeen hän oli usein sairaalassa, mutta selvisi aina jalkeille ja puskemaan töitä aamusta iltaan. Äidin ja isän toive oli, että me kaikki lapset jäisimme kotiin auttamaan ja tekemään töitä herkeämättä.

Vasta nyt ymmärrän vanhempien hädän pitää talo pystyssä. He eivät jaksaneet. Muistan isän laihan, väsyneen olemuksen ja lopulta herpaantuvan otteen. Karjanpito lopetettiin 1970-luvun vaihteessa. Isä Aarne Haverinen eli 74 vuoden ikään ja äiti eli leskenä vielä parikymmentä vuotta.

Kolmen vuoden päästä isän kuolemasta veljeni perhettä kohtasi traaginen onnettomuus. Ilmarin vaimo Irja Haverinen oli palaamassa kirkolta asioilta, kun auto suistui tieltä ikävin seurauksin. Oli itsenäisyyspäivän aattoilta ja pöllyävä lumikeli. Vastaantullut rekka-auto meni menojaan, eikä kuljettaja huomannut, miten pakettiautolle kävi.

Irjan kuolema vei raiteiltaan elämän pitkäksi aikaa. Tuntui kuin lamppu olisi sammunut. Koko kylä kaipasi hänen valoisaa ja valpasta olemustaan. Äidistä tuli moneksi vuodeksi Ilmarin perheen tuki ja turva, kunnes hänen lonkkanivelensä murtui. Hän eli viimeiset vuotensa vanhainkodissa.

Frans-ukkini lähetti minulle korkokengät Amerikasta

Äitini totisuus lienee surua ja pettymystä isänsä menetyksestä. Vanhana miehenä Frans-ukki laittoi muutamia kirjeitä äidilleni ja Annikki-tädille Minnesotasta. Tulipa sieltä minulle oma pakettikin. Olin kirjoittanut ukille kirjeen, jossa toivoin sieviä kenkiä ja mekkokangasta. Olin piirtänyt paperille kuvan jalastani ja niin sieltä tuli paketti jossa oli vaaleat, helmiäistä hohtavat korkokengät ja ihana mekkokangas.

Olin viisitoista ja onnellinen paketista. Opettelin kävelemään oudoilla kengillä. Kun radiosta tuli lauantain toivotut levyt, yritin askeleita Mambo italianon tahdissa. Isä saattoi napsauttaa radion kiinni kesken kaiken. Syyksi sanoi anodien kulumisen. Uutisia ja kuunnelmia sai kuunnella. Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja seurattiin ahnaasti. Muistan isän joskus jääneen kuuntelemaan, kun radiosta tulin Eldanka järven jää tai Vili Vesterisen hanurin soittoa.

Kellari, kylmä, kiviseinäinen, suolakalanelikon säilytyspaikka

Seison joskus vanhan kotini pirtissä ja kuuntelen talon ääniä. Neljäkymmentäluvun hirsirakennus naksuu ja rasahtelee. Kutsun mielessäni äitiä ja mummoja ihmettelemään sadan vuoden aikajanaa, ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Ihmettelemään sukupolvien aikaansaannoksia, ja miten ne vähitellen häviävät, kun tulee uusi aika, joka mitätöi ne. Aika syö pikkuhiljaa ja ruoste rapisuttaa. Mutta ei sentään kaikkea, ja se on lohdullista.

Mennessäni kellariin hakemaan perunoita tai mehupulloa, ajattelen esiäitejäni, joille tämä kylmä kiviseinäinen huone on ollut tärkeä voin, maidon ja suolasäynävänelikon säilytyspaikka. Juuri tämä kellari säilyi tuholta, toisin kuin talon isompi kellari, joka oli ollut talvisotasyksynä, hyvän kesän jäljiltä, täynnä perunaa.

Muuttomatkoillaan kurjet pysähtyvät pellolle tankkaamaan.

Kohtalo on määrännyt meille, huolenpitovuoron, vastuun. Vappu-mummo osti vaihtokaupoilla Lehdon, josta Eeva-mummo loi Tobiaksen kanssa menestyvän tilan. Äiti ja isä jatkoivat sitä sotien kolhimana ja vastoinkäymisten uuvuttamina. Katson isän ja ukin raivaamia peltoja, joita viljelee nyt naapuri. Traktorit pyörittävät valkoisia palloja pellon reunalle ja lietelanta sihisee sängelle seuraavaksi. Hyvä näin, paljon parempi kuin vesakoituneet pellot.

Aamuauringossa nypin kasvimaalla vesiheinää ja peltosaunioita. Kilpailen rikkaruohojen kanssa. Aina ei onnistu porkkanat. Pitää kylvää pellon eri laidoille, useampaan paikkaan, jossain kasvaa hyvin ja toisella reunalla juurimato ehtii ensin. Elämä on arvailua, kilpailua ja tasapainoilua monella tavalla. Ja hyötyliikuntaa. Omasta takaa mansikoita, sipulia, salaattia, papuja, herneitä, porkkanoita ja perunoita, unohtamatta herukoita ja tyrnejä.

Pari metsäpeuraa saattaa ilmestyä pellon reunaan ruokailemaan. Muutama vuosi sitten niitä näki usein. Sudet verottavat peurojen lukumäärää, myös hirvet ovat vähentyneet. Pääskysiä on paljon ja ne palaavat vuosittain kisailemaan tutuista pesäpaikoista.

Muuttomatkoillaan kurjet pysähtyvät päiväkausiksi pellolle ruokailemaan, samoin kapustarinnat. Rastasparvet laskeutuvat yhtenä mattona sängelle ja syksyisin kynnöskiivuille. Jänis, kettu ja mäyrä hiiviskelevät hiljentyneessä pihapiirissä, orava, palokärki ja lehtokurppa on nähty ja kuultu monta kertaa, uutena tulokkaana myös metsäkauris. Muurahaiset ovat tyystin valloittaneet pihan, samaa yrittävät karhunputket.

Tervan tietä edestakaisin Oulusta Kuhmoon

Totisina vanhempani katsovat meitä raameistaan, kun touhuamme uunin lämmityspuuhissa ja muissa askareissa. Tekemistä ja tekemistä, kuten heillä aikanaan, mutta heillä se oli uuvuttavaa raatamista.

Haen lisää puita uuneihin ja menen huoltamaan kellarin hikoilevaa kattoa. Kellarin, jossa kaasu räjähti kuusikymmentäluvun loppupuolella polttaen äidin kasvot ja kädet. Tapaus oli pahan tuntuinen, mutta äidille kasvoi kaunis iho ja kädet paranivat täysin. Hänellä oli onnea onnettomuudessa, raskas kellarin ovi suojasi. Siitä alkoi sitten onnettomuuksien sarja.

Tervan tietä ajaen, pitkän matkan takaa huollamme taloa, siirtelemme latoja, kohentelemme pihapiiriä, vesuroimme vesakoita, hoidamme metsiä, teitä ja rantoja. Heikki Koivunen, kaupunkilaispoika syntyisin Oulun Tuirasta, kalastelee, hoitelee maisemaa, rakentelee ja harrastaa vanhoja rakennuksia ja esineitä. Huoltotöitä kyllä hänelle kosolti riittää ja peltotöitä!

Maaseudun kasvojen kohotus ja huolenpito tuntuvat tärkeiltä, vaikka emme osaa ennustaa mitä seuraavan sadan vuoden kuluttua tälle tienoolle kuuluu. Ehkä silloin joku tarvitsee hyvät, kivettömät pellot elannon hankkimiseksi ja hyvän hengittävän 40-luvun jälleenrakennuspiirustuksin tehdyn hirsitalon, jossa on paljon sokkeloita ja historian havinaa.

Pystytimme tien varteen vanhoista auroista, sirkkelinteristä ja myllynkivistä muistomerkin, kertomaan jälkipolville esi-isien, äitiemme työstä.

Huhuillessani mummoja vuosisadan pyörteistä, mukaan marssii liuta naisia ja miehiä, joita pitää puhutella ja nostaa esille sadan vuoden pysäkillä. Heistä jokainen ansaitsee sen huomion, noston ja huhuilun, omalla tavallaan.

Avioliitto ja lasten syntymät

Martta syntyi maanviljelijäperheeseen 1918. Nuoruudessaan hän hoiti kotonaan karjaa ja oli ajoittain isänsä mukana muurausmatkoilla hanslankarina. Vuonna 1938 Martta lähti tätinsä mukana Petsamoon ja työskenteli Jäniskosken voimalaitoksella keittäjänä. Siellä hän tutustui Iikka Oikariseen, joka oli tullut voimalaitostyömaalle kirvesmiestöihin. Kun talvisota syttyi syksyllä 1939, Martta lähti evakkoon ja palasi Muhokselle kotitaloonsa Kylmälänkylään. Iikka jäi Petsamoon ja oli talvisodan ajan Tiedusteluosasto 11:ssa.

Välirauhan aikana Martta ja Iikka solmivat avioliiton ja asettuivat asumaan Martan kotitaloon. Iikka joutui jatkosotaan Muhoksen miesten mukana. Hän oli aluksi Uhtuan suunnalla ja sodan loppuvaiheissa Ihantalassa Karjalan kannaksella. Iikka kävi vielä kolmannen sodan, Lapin sodan ja pääsi armeijasta huhtikuussa 1945.

Perheeseen syntyivät Sirkka 1940, Raili 1944, Mikko 1946, Veikko 1947, Aarne 1949, Kirsti 1951, Kyösti 1953, Matti 1954, Pentti 1956, Anita 1961, Markku 1963 ja Irma 1966. Lisäksi vuosina 1945–46 oli kasvattilapsena Elina ja vuodesta 1948 Irja. Perhettä kohtasi kahtena vuonna suuri suru. Mikko menehtyi 1946 keuhkokuumeeseen vain kahden kuukauden ikäisenä ja vanhin tyttö Sirkka hukkui 1947 läheiseen Muhosjokeen.

Martan työurakka

Martan ja Iikan kodissa ei 1950-60 luvuilla ollut nykyajan mukavuuksia. Vesi haettiin kaivosta ja pyykkivesi sekä eläinten vesi joesta 300 metrin päästä. Pyykki pestiin käsin ja ruoka tehtiin puulämmitteisellä hellalla. Koska Iikka oli pitkiä aikoja töissä muualla rakennuksilla tai metsätöissä, koti- ja navettatyöt jäivät Martan harteille, kunnes lapset saattoivat kasvettuaan tulla apuun.

1950-luvulla ei lapsista ollut paljon apua. Kuusi lapsista oli tuolloin alle 10 vuotiaita, joille piti useita kertoja päivässä laittaa ruokaa, hoitaa pienten lasten pyllyn pesut, imettämiset, yöheräämiset. Samalla piti hoitaa karja ja muut eläimet. Uuden navetan myötä Martalla ja Iikalla oli 7-8 lehmää, useita vasikoita, lampaita, muutama sika ja hevonen. Kaikille piti hakea vettä ja rehua.

Martan tavallinen työpäivä

Tavallisesti Martta heräsi kello viisi hoitamaan pienintä lasta. Aamutouhujen jälkeen hän lähti navettaan. Lehmät hän lypsi käsin, koska lypsykone hankittiin vasta 1961. Martta kävi keittämässä kouluun lähteville lapsille puurot ennen seitsemää, koska linja-auto vei lapset kouluun jo kello seitsemän aikaan.

Lasten lähdettyä kouluun Martta jatkoi navettatöitä, jäähdytti maidon jääaltaassa, mihin hän haki jäitä sahanpurujen alla olevasta varastosta. Edellisenä iltana ja aamulla lypsetyt maidot piti viedä 100 metrin päässä olevalle maitolavalle. Maitotonkkia oli kaksi, ja molemmat painoivat 50 kg. Maitotonkkien nostaminen korkealle lavalle oli raskasta etenkin Martan raskauksien aikana.

Martta tuli pirttiin takaisin kahdeksaksi, keitti aamuruoat itselleen ja kotona olevalle väelle. Aamuruoan jälkeen hän tiskasi astiat hellalla lämmitetyllä vedellä. Sen jälkeen oli hetki aikaa huokaista, mutta silloinkin piti hoitaa pienimpiä lapsia, pestä pyllyjä, imettää ym. Pakkaspäivinä Martta haki rantteelta puita ja lämmitti uunia sekä kahta kamaria, joissa oli kakluunit.

Jossakin välissä Martta otti rukin esiin ja kehräsi lankoja omista lampaista kerityistä villoista. Puolilta päivin oli kahvihetki, jolloin kahvin kanssa syötiin leipää. Iltapäivällä Martta haki kelkalla joesta vettä karjalle. Vesireissu piti tehdä useita kertoja, koska karja ja muut eläimet tarvitsivat sitä satoja litroja päivässä. Kylälle tuli vesijohto 1969, mutta Martta ei ehtinyt siitä nauttia, koska menehtyi syöpään 1967.

Koululaiset tulivat koulusta noin kolmen paikkeilla iltapäivällä, jolloin Martta teki koko väelle ruoan: tavallisesti keittoa, maitopottuja, kaalikeittoa, rössypottuja ym. Päiväruoan jälkeen piti hoitaa tiski ja sen jälkeen odottivat navettatyöt: eläinten juottaminen ja syöttäminen, lannan luonti ja lypsy. Maito laitettiin jäähtymään jäiden sekaan. Martta pääsi pirttiin takaisin illalla seitsemän maissa. Silloin hän laittoi iltaruokaa, joka oli tavallisesti velliä ja leipää.

Kahdeksan aikaan oli hetki huokaista. Sitä ennen oli vielä pitänyt hoitaa vauvaa, pestä pikkupyykkiä ja miettiä seuraavan päivän asioita. Omaa aikaa Martalla ei ollut, ei ollut aikaa juuri lukea kirjoja tai hoitaa itseä.

Kotisisar apuna

1950-60-luvuilla äidit saivat synnytysten aikana kunnalta avuksi kotisisaren eli kodinhoitajan. Maalla heidän tuli osata tehdä sekä navettatyöt että sisällä tapahtuvat kodinhoitotyöt. Kodinhoitaja tuli muutamaa päivää ennen kuin Martta lähti synnyttämään Läänille ja viipyi noin viikon synnytyksen jälkeen.

Sairauksien vuoksi äidit eivät saaneet yleensä apua, ellei sairaus ollut vakava. Lapset ja lehmät piti hoitaa flunssassa tai muun sairauden aikana. Kun Martta sairastui syöpään 1967, kodinhoitaja oli joitakin viikkoja auttamassa. Vasta silloin Martta sai levähtää. Aikaisemmin hänen oli pitänyt hoitaa lapset ja karja pyhät arjet, joulut, juhannukset, äitienpäivät. Koskaan hän ei voinut nauttia huolettomista lomapäivistä.

Lasten kouluttaminen: Martan suuri haave

Martta olisi halunnut lukea opettajaksi. Hän oli ollut kansakoulussa etevä oppilas ja opettaja oli käynyt puhumassa Martan vanhemmille, että Martta pitäisi laittaa oppikouluun. Martan äiti Hilja oli sitä vastustanut. Suurimapan syynä lienee ollut, että koulunkäynti kaupungissa Oulussa olisi ollut kallista, koska olisi pitänyt kustantaa asunto ja eläminen.

Martan äiti ei muutenkaan suhtautunut suopeasti tyttöjen koulunkäyntiin. Kun Martan vanhin tyttö aloitti oppikoulun, Hilja moitti siitä Marttaa. Hiljan mielestä olisi ollut parempi, että Raili olisi jäänyt Martalle avuksi. Raili oli kylän Ylipäästä ensimmäinen oppikouluun laitettu tyttö.

Raili sanoi myöhemmin olevansa ikikiitollinen, että hänen äiti oli niin ennakkoluuloton, että halusi kouluttaa myös tytöt. Myös kyläläiset suhtautuivat penseästi tyttöjen kouluttamiseen. Eräskin emäntä oli Railille sanonut, että pysyy se siivousrätti ilman koulunkäyntiäkin kädessä.

Martta kertoi myöhemmin lapsille, miksi hänelle oli tärkeää uhrata perheen vähät varat lasten kouluttamiseen. Hän sanoi toivoneensa, että lapset pääsisivät kunnollisiin ammatteihin, eivätkä joutuisi niin tiukoille kuin hän ja Iikka joutuivat yrittäessään pienellä karjalla elättää ja kouluttaa isoa lapsilaumaa.

Martan piti monet kerrat vakuuttaa Iikalle, miten tärkeää lasten kouluttaminen on. Monet illat Martta ja Iikka keskustelivat, mistä otetaan rahat lasten kyytimaksuihin. Vaikka Iikan kaksi veljeä oli käynyt kouluja, toinen opettajaksi ja toinen rakennusmestariksi, ei Iikka pitänyt koulunkäyntiä niin tärkeänä. Kun lapset myöhemmin menestyivät opintiellä, hän oli heistä ylpeä.

Kuinka kallista oli kouluttaa maalta 30 km:n päästä oppikoulusta iso lapsilauma? Muhoksella oppikoulu oli yksityinen, joten kyytimaksut, oppikirjat ja ruokailu piti itse maksaa. Koska Martan ja Iikan perheellä ei ollut varaa, eivät lapset oppikouluaikana saaneet kallista kouluruokaa, vaan he söivät kotoa laitettuja eväitä, tavallisimmin leipää ja vähän maitoa. Oppikirjat kulkivat lapselta toiselle, koska niiden hankkiminen jokaiselle koululaiselle erikseen olisi ollut kallista.

Kyytimaksut veivät perheen maitotilistä ison osan. Keväällä 1961 Martta kirjoitti siskolleen Ainolle, että kolmen koululaisen kyytimaksut olivat 15 000 markkaa kuukaudessa, joka vastaa nykyrahassa 350 euroa. Perheen karjasta saatu tulo oli arviolta 1400 euroa kuukaudessa, joten neljäsosa perheen tuloista meni pelkästään koulukyyteihin.

Martan piti joka kuukausi jostakin kaivaa kyytimaksut. Monesti tehtiin velkaa ja maksettiin myöhemmin. Perheen tuloja tarvittiin navettarakennuksen lainojen maksuun, ruokalaskuihin, lannoitemaksuihin, vaatteisiin, traktorilainan lyhennyksiin, eläinlääkärinpalkkioihin ym. Martta tinki omista tarpeistaan niin, ettei hän juuri koskaan laittanut uusia vaatteita.

Martan uhraukset lasten kouluttamiseen eivät menneet hukkaan. Aarne kirjoitti vuosi Martan kuoleman jälkeen ylioppilaaksi. Valitettavasti Martta ei ehtinyt sitä päivää näkemään. Aarne vei ylioppilaskukkansa Martan haudalle Muhoksen Kirkkosaareen. Myöhemmin Martan ja Iikan lapsista kirjoittivat ylioppilaiksi Kirsti, Kyösti, Mattia, Pentti ja Irma. Raili, Veikko, Anita ja Markku suorittivat merkonomin tutkinnon. Veikko kävi vielä kunnallistutkinnon. Martan ja Iikan lapsista kuusi suoritti yliopistotutkinnon ja kaksi on väitellyt.

Ilman Martan kaukonäköisyyttä ja ponnisteluja lasten kouluttamiseksi yksikään lapsista ei olisi päässyt opintielle. Lapset saivat eväiksi Martalta tiedonhalun, ahkeruuden ja sitkeyden.

Inkerinmaalta Suomeen evakkoon

Äitimme, Tyyne Lehtonen, syntyi vuonna 1925 Lempaalassa, Pohjois-Inkerissä, Suomen rajan tuntumassa. Hän oli perheen nuorin lapsi. Isän suku oli savakkoja, jotka olivat tulleet jo 1600 luvulla Savosta Inkerin maalle. Äidin suku oli äyrämöisiä Kannakselta. Perhe viljeli maata ja he myivät monenlaisia elintarvikkeita miljoonakaupunki Leningradiin. Luterilaisuus ja suomalaisuusaate kuuluivat tiiviisti arkielämään. Ahkeruus ja säästäväisyys olivat perheen turva. Luettiin paljon ja seurattiin tiiviisti maailman tapahtumia.

Stalinin pakkokollektivisointi koetteli monella tavoin inkeriläisiä talonpoikia. Verotus oli kovaa. Karja ja maat otettiin kolhoosin omistukseen. Talonpoikien viljelyala kutistettiin 10 aariin. Vuonna 1935 talonpojat saivat julman karkotuspäätöksen heille ennalta määrättyihin karkotuspaikkoihin. Äiti oli kymmenvuotias, kun he matkasivat karkotuspaikkaansa Tserepovetsiin. Siellä he viipyivät vuoden, kunnes karkasivat lehmänsä kanssa Länsi-Inkeriin Viron rajalle. Äidin äiti elätti karkotusaikana perhettä myymällä torilla elintarvikkeita, ja äidin isällä oli säästöt turvana.

Äidin isä rakennutti heille 1937 uuden kodin Länsi-Viroon. Seutu oli kaunista ja viljavaa. Siellä oli paljon kauniita kesähuviloita. Elämä oli turvallisen tuntuista, vaikka pelko urkkijoista ja ilmiantajista oli jokapäiväistä. Vanhemmat ja sisaret olivat töissä kylän kolhoosissa, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. He kasvattivat myös juurikasveja ja poimivat marjoja säilöttäväksi. Leipäviljan he saivat kolhoosin yhteisjaosta. Vuodet kuluivat aika rauhallisissa merkeissä.

Elettiin kesää 1941, joka oli hyvin lämmin. Äiti joutui 16-vuotiaana keskeyttämään sodan takia keskikoulun ja menemään töihin kolhoosin kasvitarhalle. Miehet vietiin armeijaan, vanhemmatkin. Äitikin oli viikkoja kaivamassa tankkiesteitä toisten nuorten kanssa. Pommisuojia vahvistettiin. Saksan armeija saapui vauhdilla Leningradin lähistölle, ja aloitti ilmapommituksen. Rautatie, asema ja kaikki suuret rakennukset pommitettiin. Perheen asuttama kylä oli yhtenä tulimerenä. Useat perheet menettivät kotinsa. Kyläläiset viettivät yöt pommisuojissa ja pelkäsivät kuolemaa.

Kotikylä jäi rintaman sisälle. Saksalaiset tultua alkoi kova komento. Kaikki määrättiin töihin saksalaisille. Nuoret lapioivat lunta ja pitivät lentokenttää auki. He tekivät sahaustöitä ja hoitivat armeijan kasvitarhoja. Kyläläiset elivät nälässä ja pelossa. Siviilit olivat saksalaisten työorjina. Äiti teki nuorena tyttönä raskasta työtä saksalaisille melkein kolme vuotta. Kuri oli kovaa ja niskuroinnista sai helposti hirttotuomion.

Sodan kuluessa häviöllä olevat saksalaiset joutuivat perääntymään. Eräänä harmaana lokakuun päivänä 1943 saksalainen komendantti toi kylään evakuointikäskyn. ”Teidät viedään Suomeen ja lähtö on huomenna kello 10.00. Mukaan saa ottaa vain vaatteet ja taloustavarat.” Suomi ja Saksa olivat käyneet neuvotteluja inkeriläisten siviilien siirtämisestä.

Suomessa naimisiin

Suomi oli rakas emomaa, jonne menoa äiti odotti jännityksellä ja helpottuneena. Perhe joutui viettämään vielä muutaman viikon surkeassa Kloogan leirissä. Viimein laiva lähti läpi miinoitetun Suomenlahden kohti Suomea ja Hankoa, jossa näkyi vain kolkkoja kallioita.

Suomi oli kaunis maa ja evakot otettiin lämpimästi vastaan. Työvoimastakin oli pulaa. Muutaman viikon Hangossa olon jälkeen matka jatkui junalla pohjoiseen. Inkeriläiset odottivat sijoituspaikkaa muutaman kuukauden karanteenileirillä. Tammikuussa 1944 perhe sai evakkopaikan lähipitäjän maatalosta. Vanhemmat ja neljä tyttöä seisoivat pakkasessa nyytteineen pienellä asemalla. Siellä heitä oli vastassa evakkotalon tumma, komea poika. He nousivat rekeen ja matkasivat talolle.

Perhe asettui maalaistaloon, jonka omisti Helsingistä muuttanut sivistynyt, kulttuuria harrastava rakennusurakoitsijan perhe. He viljelivät maata ja kasvattivat karjaa. Perheen isä teki urakointitöitä lähialueilla ja kaupungissa. Perheessä oli kaksi poikaa.

Evakkosisarukset hoitivat talon karjaa ja tekivät sisätöitä emännän apuna. Äidin vanhemmat saivat asunnoksi mökin, jonka omisti talon poika. Iltaisin kaikki sisarukset viihtyivät paremmin siellä vanhempiensa luona kuin evakkotalossa. Myös talon poika kulki tiheään mökissä, sillä hän oli ihastunut vaaleaan kauniiseen evakkotyttöön. Evakkotaloa koetteli suuri menetys, kun heidän kotitalonsa paloi keväällä. Palossa tuhoutui perheen suuri kirjasto, mikä harmitti äitiä kauan. Syksyyn mennessä veljeksien rakentama uusi koti oli jo valmis.

Äiti oli 19-vuotias ja talon poika oli 35-vuotias mies, joka toimi Nuorisoseurassa ja soitti tanssiyhtyeessä. He alkoivat pian kulkea yhdessä tansseissa ja muissa tilaisuuksissa. Talon poika otti töihin usein mukaan iloisen tytön, joka oli nopea ja nokkela oppimaan asioita. Rakkaus syttyi. Anopille oli kova paikka myöntää, että evakkotytöstä taitaa tulla miniä taloon. Pääsiäisenä 1945 nuoret kihlautuivat ja elokuussa pidettiin häät. Inkeriläinen evakkoperhe sai jäädä Suomeen, eikä heitä koskaan pyydetty palaamaan Neuvostoliittoon.

Arki alkaa

Nuoripari asui anoppilassa muutaman vuoden. Esikoinen syntyi reilun vuoden päästä ja pian hän sai seuraa sisaresta. Aviopuoliso teki sahaustöitä kyläläisille ja hoiti vanhempiensa kotipaikkaa. Vanhin veli oli jo muuttanut pois, ja pian vanhemmatkin myivät talon.

Äitini ja isäni ostivat kesällä 1948 lähipitäjästä keskeneräisen talon, johon kuului metsää ja 12 hehtaaria maata. Ensimmäisen yön he nukkuivat heinäladossa, koska talo kuhisi lutikoita. Äiti keitti ruokaa pihalla, sillä savupiippu ei vetänyt ollenkaan. Isä oli taitava rakentaja ja osasi tehdä monenlaisia töitä. He tekivät taloon suuren remontin. Siitä tuli komea, pirtti oli pitkä ja korkea. Navetassa oli muutama lehmä, vasikoita ja lampaita. Sähköt saatiin läheisestä voimalaitoksesta. Nuoripari asettui onnellisena asumaan ja tutustui seurallisina ihmisinä kylän ihmisiin. Pian uudessa kodissa vietettiin kolmannen lapsen ristiäisiä. Niissä kyläläisiä oli paljon, kuten maalla oli tapana tuohon aikaan.

Äiti ja isä olivat kirkkokuorolaisia ja esiintyivät usein eri tilaisuuksissa. Isä hoiti hetken aikaa myös kanttorin virkaa. Silloin koko perhe istui kirkossa veisaamassa. Äiti kulki viikoittain naapurin emäntien kanssa kirkon diakoniapiirissä. Vanhemmat tekivät usein matkoja Helsinkiin sukulaisiin ja Messukeskuksen tapahtumiin. Elokuvat ja iltamat olivat myös heille mukavia illan viettoja. Viikoittain kyläiltiin myös naapureissa.

Raskasta työtä

Vuonna 1955 äidillä oli jo seitsemän lasta, yhdet kaksosetkin. Vastuu kodista ja karjanhoidosta jäi yksin hänelle, sillä aviomies aloitti yritystoiminnan traktoritöissä kylän taloissa. Muutaman talven ajan lisäansiota toi koulun rakennustyömaa ja valtatien rakentaminen. Äiti sai pulsaattoripesukoneen, joka helpotti huomattavasti pyykinpesua. Äiti poimi syksyisin valtavat määrät puolukoita ja sai omaa rahaa. Niillä hän osti taloustarvikkeita ja monenlaisia kankaita. Kylän ompelija valmisti äidille ja lapsille vaatteita. Äidille oli tärkeää, että heidän perhe oli kauniisti puettu.

Navettatyöt oli aina tehtävä, oli pyhä tai arki. Ne aloittivat jokaisen aamun ja olivat päivän raskain työn vaihe. Sonta oli siirrettävä navetasta ulos, ja heiniä oli haettava elosuojasta. Lehmät ja vasikat piti juottaa, ja vesi oli kannettava ulkokaivosta ämpäreillä navettaan. Vesi lämmitettiin suuressa muuripadassa karjakeittiössä. Talvella kaivon vesi väheni ja usein täytyi sulattaa lumesta juomavettä karjalle. Maitoa myytiin meijeriin ja sieltä ostettiin voita. Suuri perhe kulutti paljon ruokaa. Usein meijeritili jäi pieneksi.

Lapsia syntyi kaikkiaan kymmenen. Isä matkusti töissä jopa Lapissa asti metsäsavotassa. Äiti vietti viikot yksinään lasten kanssa ja huolehti kaikesta talon töistä. Piti kantaa puita, lämmittää uuneja, leipoa, siivota, pestä pyykkejä. Sukkia, lapasia ja kenkiä kului paljon suuressa perheessä. Navettatöiltä äiti kiirehti aamulla sisälle keittämään puurot ja laittamaan lapset kouluun. Lapsista oli vain hiukan apua kotitöihin. Kotipellotkin jäivät huonolle viljelylle isän kiireiden vuoksi.

Maalla tilat olivat tuohon aikaan pieniä. Ne antoivat juuri ja juuri toimeentulon. Sen vuoksi isän työpalkkakin jäi pieneksi, vaikka hän teki jatkuvasti pitkää työpäivää traktorityössä. Isä joutui ostamaan maatalouskoneita velaksi ja vekseleillä. Raha tuli ja meni. Velkojen korot ja monet muut menot rasittivat taloutta. Perhe kasvatti välillä sopimusperunaa, ja isä yritti monenlaista toimeentuloa.

Lapset kasvoivat ja auttoivat kotitöissä. Vaikka päivät olivat raskaita, täynnä työtä, silti kuului aina navetasta iloinen laulun hyrinä ja huumori jaksoi auttamaan arjessa. Harrastuksiin ei äidillä ja isällä ollut enää aikaa. Kahtena kesänä äiti sai nauttia viikon lomasta äitien lomaleirillä.

Suuri suru saapuu

Äiti menetti omat vanhempansa 60-luvun vaihteessa. He olivat olleet hänelle tärkeä tuki arjessa ja olivat auttaneet tyttären perhettä. Mutta vielä suurempi suru oli odottamassa. Lokakuussa 1965 isä joutui yöllä sairaalaan. Hän oli saanut sydänkohtauksen ja tilanne oli vakava. Äiti matkusti päivittäin sairaalaan isää katsomaan. Neljäs sairaalapäivä toi tiedon isän yöllisestä kuolemasta. Sydämen valtimot olivat pahasti tukkeutuneet. Lääketiede ei ollut tuolloin niin pitkälle kehittynyt kuin nykyisin. Äiti toi murheellisena viestin kotiin lapsilleen. Äiti sai raskaan taakan kannettavaksi, mutta hän oli vahvaluontoinen ja aina hyvin terve. Nämä auttoivat häntä jaksamaan ja kestämään edessä olevat vaikeudet.

Hautajaiset olivat ohi ja perheen pärjäämisestä huolissaan olevat naapurit auttoivat tarpeen mukaan. Äiti oli tuolloin 40-vuotias ja hänellä oli 9 alaikäistä lasta, nuorin viisivuotias. Vanhin oli valmistunut ammattiin ja odotti armeijaan menoa. Hän sai lykkäystä, koska perhe tarvitsi hänet avuksi kotiin. Uusi navetta oli vielä keskeneräinen.

Suruun ei ollut aikaa, koska kaikki arjen työt oli tehtävä. Karja odotti navetassa hoitajaa ja lapset pirtissä äitiä. Kylälle oli saatu kunnallinen vesijohtoverkko ja se helpotti paljon arkea. Leipomista riitti. Ruokaa kului paljon. Pyykinpesua ja vaatteiden korjausta oli loputtomiin. Arjen oli sujuttava kuten aikaisemminkin. Sosiaaliavusta äiti kieltäytyi jyrkästi. Iltaisin äiti nukahti väsymyksestä uupuneena ja itki surunsa yöllä.

Äiti kävi talon papereita läpi laskien tuloja ja menoja. Tilanne oli toivoton, koska velkaa oli paljon. Talon menetys oli pelättävissä. Äiti keräsi kaikki tärkeät paperit mukaansa ja meni tapaamaan pankinjohtajaa. Äiti tiedettiin kylällä ahkeraksi ja luotettavaksi. Pankinjohtaja oli lämminsydäminen ja ymmärsi täysin perheen tilanteen. Lainat niputettiin yhteen ja niille annettiin lisää maksuaikaa. Pankki pyysi aluksi vain korkojen maksuja. Pankin toive oli, että perheen koti säästyy. Keveämmin mielin äiti palasi kotiin pankista. Äiti otti yhteyttä myös muihin velkojiin, jotka antoivat lisäaikaa lyhennyksille.

Jouluna yritykset ja yksityiset ihmiset muistivat perhettä. Tuntemattomilta lahjoittajilta saapui joulupaketteja, sillä tieto perheen kohtalosta oli mennyt seurakunnan kautta eteenpäin. Tuona jouluna jokainen lahjoitus tuli tosi tarpeeseen. Äiti kiitti jokaista lahjoittajaa kiitoskirjeellä. Joulu oli lämminhenkinen ja äidin paistamat herkut maistuivat kuten aina. Aattona veimme kynttilät isän haudalle.

Vuosi 1966 oli hyvin kylmä pakkastalvi. Rakensimme navetan perheen voimin valmiiksi. Äiti alkoi myös kasvattaa lihakarjaa myyntiin. Lehmävasikoita oli myös useita kasvamassa. Vanhimmat lapset kävivät töissä ja opiskelivat. He antoivat osan palkastaan kotiin, jotta päästiin vaikeimman ajan yli. Äiti haki virastoista neuvoa erilaisten tukien hakemisiin. Kesälomilla lapset auttoivat tilan töissä.

Jo helpottaa

Näin eri vuodenajat kuluivat nopeaan, työntäyteisinä kuukausina. Navetta oli jo täynnä karjaa ja lehmät lypsivät hyvin. Meijeritilit kasvoivat kuukausi kuukaudelta. Äiti kasvatti lihakarjaa, josta sai hyvät tulot. Pellot tuottivat hyvin viljaa ja heinä kasvoi. Äiti maksoi lainan korkoja ja pankin yllätykseksi lyhensi koko ajan myös lainoja. Pankissa ihmeteltiin äidin sisukkuutta. Samalla hän myös lyhensi vähin erin muiden velkojien osuuksia. Joulunajan hyväntekijöille hän laittoi kiitoskirjeet ilmoittaen, että pärjäämme jo omillamme. Hyvin lyhyessä ajassa, noin kolmessa vuodessa, perheen talous koheni huomattavasti äidin taitojen ja ahkeruuden ansiosta.

Äiti oli nuorena kirjoittanut runoja ja tarinoita, mutta vuosikymmeniin niihin ei ollut jäänyt aikaa. Nyt enää neljä nuorinta asui kotona. Aamupäivisin äidillä oli aikaa istahtaa ja kirjoittaa tarinoita sekä lukea kirjoja. Iltapäivällä lapset tulivat koulusta kotiin ja navettatyöt kutsuivat. Äiti kirjoitti kertomuksia esimerkiksi heimopataljoonasta Kansa Taisteli -lehteen. Pataljoonassa oli taistellut hänen kotikylänsä inkeriläisiä poikia. Myös hänen runojaan ja kirjoitelmiaan julkaistiin lehdissä (Inkeriläisten Viesti ja paikallislehdet). Hän kuului Maakuntakirjailijoiden liittoon ja osallistui liiton tapahtumiin.

Äiti sai sattumalta kirjeitse yhteyttä kotiseudulle jääneeseen ystävään ja matkusti tapaamaan häntä yli 25 vuoden jälkeen. Tältä kotiseutumatkalta äidille jäi vahva tunnekuohu, ja hän päätti kirjoittaa elämästään tarinan. Hän osallistui Otavan vuonna 1972 julkistamaan kirjoituskilpailuun ”Elämäni tarina”. Kilpailuun osallistui 957 kirjoittajaa ja äiti pääsi 15 parhaan joukkoon. Hänen käsikirjoituksensa ”Kohtalon lapsia” julkaistiin vuonna 1974. Kirja sai julkisuutta paikallislehdissä ja inkeriläisten keskuudessa. Kirjassa kerrotaan rohkeasti inkeriläisten kovista kohtaloista. Oma kunta myös muisti häntä kulttuuripalkinnolla.

Äiti matkusteli paljon, etupäässä kotiseudulleen. Hän toimi matkoilla venäjän kielen tulkkina. Lapset avioituivat ja lapsenlapsia syntyi suvun jatkeeksi. Äitiä tarvittiin usein lastenhoitajaksi. Karja myytiin, kun hän pääsi 55-vuotiaana maatalousyrittäjän eläkkeelle. Vanhin poika osti kotitilan ja äiti muutti kaupunkiin. Hän kuitenkin auttoi kylvö- ja puintiaikoina kotitilan töissä.

Vuonna 1990 äidille myönnettiin Presidentinlinnassa Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan mitali kultaristein. Hän sai sen ansiokkaasta työstä kasvattajana. Ansiomerkki sai paljon julkisuutta paikallislehdissä ja radiohaastattelun. Vanhimmat tyttäret olivat äidin mukana juhlatilaisuudessa. Äitiä juhlittiin vielä kotonakin.

Äiti nautti kaupungissa oman kodin hiljaisuudesta, kirjoittamisesta ja kesämatkoista. Lapset vierailivat usein äidin luona perheineen. Syntymäpäivät sekä äitienpäivät toivat elämää kodin hiljaisuuteen. Äiti muisteli ja kertoi usein syntymäpaikastaan Inkerinmaasta. Hän oli tyytyväinen, kun viimein Suomessa puhuttiin avoimemmin Inkerinmaan historiasta. Presidentti Mauno Koiviston lupaus inkeriläisten paluumuutosta Suomeen sai äidin onnelliseksi.

Äiti sairastuu

Vuodet kuluivat ja äiti viihtyi yhä enemmän yksin kotonaan eikä halunnut lähteä mihinkään. Hän alkoi erakoitua ja luonne alkoi muuttua. Kotipalvelun kautta äiti sai lisäapua arkeen. Viimein oli tehtävä kova päätös ja äidin oli muutettava palvelukotiin.

Äiti sopeutui alussa huonosti uuteen, outoon paikkaan. Vuosien myötä hän antoi periksi ja vahva äiti haurastui vuosi vuodelta. Kävimme äidin luona usein vierailulla. Hän piti laulamisesta ja muisti hyvin laulujen sanat. Viimeisen vuoden äiti vietti sairaalan osastolla. Hän nukkui rauhallisesti pois vuonna 2011, ilman kipuja.

Äiti antoi meille kymmenelle lapselleen hyvän ja turvallisen kasvupohjan. Hän kasvatti meidät työtä pelkäämättömiksi ja tarttumaan rohkeasti vastoinkäymisiin. Perimme häneltä myös iloisuuden ja musikaalisuuden sekä kiinnostuksen kirjallisuuteen. Äitimme oli arjen sankari maamme historiassa.

Mamma

Signe-mamma oli mielenkiintoinen ihminen. Pieni, eläväsilmäinen nainen, jolla oli ohut tukka niskaan pyöräytetyllä pienellä nutturalla. Lukiessaan hänellä oli kullanväriset pyöreät silmälasit. Arkioloissa hänellä yleensä oli vaatimaton, väritön asu, pusero ja hame, vaatteet, joissa oli mahdollisuus työskennellä. Eivät hänen asunsa olleet värikkäitä tai kukallisia kuten äidilläni, hänen miniällään.

Mamman lempisanonta kuului: ”Joka on aina korea, se ei ole koskaan korea.” Eteensä hän sitaisi nopeasti ruudullisen täysesiliinan, förkkelin, jossa oli päärmeenä musta terenauha. Esiliinan taskussa Mammalla kilisi avainnippu, emännän avaimet.

Albumissa ja Mandi-tädin perheen kuvateoksessa Mammalla on yllään juhlallisesti tumma, kiiltäväkuvioinen ompelijan ompelema leninki, joka hohtaa himmeästi. Hänellä pitää olla juuri sellainen hohtava, kimalteleva juhlaleninki, ei mikään arkinen karttuunimekko. Rinnassa hänellä on kultainen camé-koru, lahja kauppiastyttäreltä. Hän hymyilee vienosti. Mamma on kuvassa 60-vuotissyntymäpäivänään.

Mamman juuret

Mamma – Signe Maria Lantto – syntyi Jacob (28.7.1864–19.1.1930) ja Ida Josefina (o.s. Forss, 7.10.1873–10.7.1943) Bergmanin lapsikatraaseen vuonna 1898. Olen iloinen, että minulle jo lapsena kerrottiin paljon suvuista ja taustoistani, sillä kaikki nämä kertomukset loivat vankkaa pohjaa koko elämälleni. Sain jo hyvin pienenä kokea, mitä on olla Bergmanien sukua – mikä on Bergmanin vaara ja ketkä kaikki ovat sukulaisiani. Opin, mitä tarkoittaa ”me”. Juuret avautuivat. Niille juurille on ollut hyvä rakentaa, koska ne ovat vahvat ja lujasti toisaalta juuri ylhäällä Bergmanin vaarassa, toisaalta alhaalla Tornionjoen rantatörmässä Nivanpäässä.

En lapsena miettinyt sen kummemmin, mistä kukakin oli tullut. Kaikki ympäristön ihmiset vain mielestäni kuuluivat omille paikoilleen, olivat kuin aina meillä olleet. Kahden pitkän peräpohjalaistalon, kahden navetan, rekihuoneen ja ns. pikkupuolen muodostamassa kartanossa asui 50-luvulla 15 henkeä.

Mamma oli minun Mammani, ja välillä oli tietysti yritettävä jakaa hänet serkkujenkin kanssa, mutta se ei aina ollut mukavaa. Mustasukkaisuus kalvoi. Koska me asuimme saman katon alla, Mamma kuului mielestäni eniten minulle. Ja hänhän hoiti minua, kun äiti hoiti papan ja isän kirjanpitoja, oli navetassa tai ulkotöissä. Mamma oli varaäitini.

Mamma osasi miltei mitä vain. Ei hän laulanut, piirtänyt eikä tanssinut – tai laskenut mäkeä ja uinut kuten äitini, pois se hänestä. No, tietysti kuulin kirkossa mamman veisaavan muiden mukana. Mutta mamma oli merkantti, Bergman; me Nivanpäässä olimme Lanttoja, mikä isän mukaan tarkoitti vain vesilätäkköä. Joku ilkiömäinen kapiainen – muistaakseni alikersantti – oli joskus Limingassa nimittänyt isääni Vesi-Lantoksi. Hän oli ilmeisesti armeijassa yrittänyt liikaa toteuttaa itseään. Itsetuntoni miltei sai iskuja moisesta nimittelystä. Se otti päästä. Mutta Bergman, se kuitenkin oli jotain. Olihan se ruotsia…

Lapsen mielestä ’bergman’ oli jotain hienompaa. Mamma kertoi, että hänen pappansa Jacob oli tullut Ruotsista Suomeen Vaara-Forssiin kotivävyksi ja että ’bergman’ oli suomeksi ’vuorimies’. Se oli oikein hyvä sana, sillä mamman koti sijaitsi Bergmanin vaaran päällä. Sieltä voi katsella koko kylää ja Pellojärveä, mutta toisaalta sinne oli ikävä mennä äidin pyörän hollarilla, sillä Huhanantin kohdalla, ylämäen jyrkässä kohdassa, piti aina nousta kävelemään. Ja illalla, kun tultiin kotiin ja vauhti oli kova, tuli viimassa kylmä.

Kaikki palaa mieleen Vaara- ja Pajatiellä, jotka ovat saaneet nimensä Bergmanin papan mukaan. Juuri Pajatien kulmassahan hänen pajansa sijaitsi. Tuohon aikaan eri käsityöläisalojen taitajia arvostettiin – hänen takomuksiaan ja kädenjälkeään aivan erityisesti. Hänen takomansa puukko oli muun muassa luovutettu Ruotsin silloiselle kuninkaalle.

Mamman isä Jacob oli kaiken kaikkiaan hyvin monitaitoinen: samalla seppä, postinhoitaja ja maanviljelijä. Bergmanissa oli myös kievari ja sille kuuluvat velvoitteet. Talossa oli valtion hevonen, ja kyytiläisen halutessa hänet vietiin hevosella seuraavaan kievariin. Mielestäni Bergmanin pappa oli omana aikanaan hyvin edistyksellinen mies, isäntä ja – isä. Hän erosi monissa asioissa muista isännistä ilmeisesti, koska hän oli kotoisin Ruotsin Lapinjärveltä ja hänellä siten oli erilaisia käyttäytymis- ja menettelytapoja kuin muilla kylän isännillä.

Mamman sisarukset

Mammalle ja hänen sisaruksilleen oli kotona korostettu työn merkitystä, ahkeruutta, siisteyttä ja tarkkuutta ja rehellisyyttä. Niinpä kaikki Bergmanin Jacobin lapset olivat kaikessa hyvin tarkkoja, ”tähelisiä”. Ja ihan selvästi piirre on siirtynyt sukupolvelta toiselle; se ilmeni pikkutarkkuutta vaativissa käsitöissä, merkkauksissa ja revinnäistöissä, kukka-asetelmissa, leipomuksissa, yleensäkin kodin hoidossa – hurjissa siivouksissa.

Valokuvasta, johon Bergmanin lapset on ajan tavan mukaan aseteltu talon seinustalle pituusjärjestykseen, näkyy Mamman äidin huolellisuus: tytöillä on sievät leningit ja tiukkaan letitetyt palmikot, pojilla siistit housuasut. Esimerkiksi mamman Mandi-sisaren luona käydessämme kasvatus näkyi oivallisesti: koti oli aina siisti, vaikka hänellä oli 11 lasta ja maalaistalon työt. Merkille pantavaa oli myös se, että hän oli aina hyvällä tuulella, kuin ”hyvän vuen jyvä”, kuten isäni kuvaili. Vierailut Heikkilässä, jonne pääsin Mamman kanssa yhteisillä sukulaiskiertueillamme, olivat suurta juhlaa.

Mamman sisaruksista tuli monenlaisia taitajia. Heissä oli kaikissa erityistä herkkyyttä. Bergmanin vaaralla asui minusta aivan erilaisia ihmisiä kuin meillä Nivanpäässä. Isän enot eivät puhuneet metsän kaatamisesta, rankametsistä, rungoista, savotoista, peltojen aurauksesta, ojankaivuusta, auraamisesta ja hienontamisesta, ryskäämisestä, sonnan- tai heinänajosta. Eivät he kuljeskelleet peltovaatteissa ympäriinsä, vaan olivat selvästi taiteellisia, jotain koko ajan käsillään luovia. He olivat mielestäni jotenkin herraskaisempia kuin tuntemani ympäristön isännät.

Oiva esimerkki on Gösta-isoeno, joka oppi takomisen salat isänsä johdolla. Hänen pajastaan ovat lähtöisin esimerkiksi Pellon hautausmaan taotut portit. Muistan aina isoeno Göstaa, kun hiljaa avaan kalmiston portin ja astun sisään. Myöhemmin hän toimi metallitöiden opettajana Pellon yhteiskoulussa ja jakoi siten osaamistaan nuoremmille. Hänen jälkikasvulleen ovat kädentaidot myös selvästi periytyneet. Muistan, että Göstan kotona Puistolassa oli 50-luvulla jopa akvaario ja ajopelinä Popeda, joka oli myös taksi. Siihen aikaanhan henkilöautoja oli vähän.

Mamman Heino-veljen tauluja voimme me jälkeenjääneet edelleenkin ihailla kodeissamme. Kasvojeni eteen piirtyy aina ”Kaksi vanhaa tukkijätkää” -taulu, josta nuotion loimu heijastuu aidon näköisesti katsojan silmiin. Lieneekö hänenkään luovuuttaan ja taiteellisuuttaan riittävästi aikanaan arvostettu?

Muistan lämpimästi ne tunnit, kun hänen kanssaan matkustimme linja-autolla Ouluun, hän kuntoutukseen, minä kotiini. Koska olin opiskellut kirjallisuutta yliopistossa ja lukeminen oli mieliharrastukseni, meillä oli paljon mielenkiintoista juteltavaa. Olihan hän julkaissut kaksi kirjaa, toisen vanhoista tapahtumista, toisen sotakokemuksista. Hän kertoi maalanneensa ylioppilaskuvastani muotokuvani, mutta lupasi antaa sen minulle vasta, kun tulisin ”käymään Pajatiellä” Heinolassa, muuten en kuulemma sitä voisi saada. Hän oli humoristi ja oli huomannut, että minusta oli tullut niin kiireinen, että kyläily sukulaisissa Vaaralla oli jäänyt vähälle.

Mamma ja Oulun koulu

Edistyksellinen Bergmanin pappa oli huomannut jo varsin varhaisessa vaiheessa, että isäänsä postissa auttelevassa Signe-tyttäressä oli potentiaalia opiskella. Silloin jossakin Pellon kaltaisessa pohjoisen maaseudulla sijaitsevassa maalaiskylässä ei kuitenkaan ollut muuta opinahjoa kuin kansakoulu. Tarjolla saattoi ehkä olla vain joitain keitto-, veisto- ja käsityökerhoja.

Niinpä Mamma – isänsä ohjaamana – pyrki Oulun kauppaoppilaitokseen, jossa huomattiin, että jotkut hänen arvosanoistaan eivät olleet niin, kuin pitäisi. Ne olivat ristiriidassa taitojen kanssa. Oli ihmetelty mm. kaunokirjoituksen arvosanaa. Mamman käsialahan oli tunnetusti upea kuin filigraanikoru.

Mamma hyväksyttiin Oulun kauppakoulun oppilaaksi, ja hänet lähetettiin kievarinkyydillä Ouluun. Kerrotaan, että jo matka hevoskyydillä kesti pari päivää. Lomilla, jos niitä ylipäätään oli, kotiin pääsystä ei ollut tietoa. Jouluna hän pääsi kuitenkin käymään kotona.

Ns. ”kortteerin” hän sai ilmeisesti isänsä järjestämänä Kirkkokadulta Heinäpäästä. Kortteeritalo Kirkkokadulla oli pystyssä vielä ainakin 1970-luvun lopulla, jolloin kävin sitä katsomassa – ”pyhiinvaellusmatkalla”. Tein aikamatkan 1900-luvun alkuun, tunsin, kuinka askeleeni olisivat tavoittaneet Mamman kouluaikaiset jalanjäljet.

Olin jo seitsenvuotiaana ihaillut hänen kuvauksiaan, hänen vahvuuttaan ja taitojaan. Olin keskellä salin lattiaa kailottanut kovalla äänellä, että kun kasvaisin isoksi, lähtisin Ouluun ja minusta tulisi opettaja. Mamma nimittäin oli merkantin pätevyydellään toiminut kotikunnassaan kiertokoulun opettajana.

Tuntuu uskottavalta, että Ouluun tulo maalaistytölle oli jonkinlainen kulttuurishokki. Vaikka Mamma oli tottunut siihen, että kotitalo oli iso ja vakavarainen, kaupunki asuinympäristönä oli erilainen kuin maalaiskylä, ja vaikka hänen kotinsa oli omana aikanaan varsin sivistynyt, koulutoverit kauppakoulussa olivat yleensä lähtöisin ns. herrskapista. Tuohon aikaan eli vuosina 1916–1917 ei todellakaan ollut tavallista, että jostain 250 kilometrin päästä Lapin rajoilta olisi lähetetty koulutielle nuoria, varsinkaan tyttöjä. Vain kolme naista oli silloisessa Turtolan pitäjässä päässyt opiskelemaan muualle. Kaksi valmistui kansakoulunopettajaksi – ja Mamma merkantiksi.

Mamman opiskelutovereitaan vieraili myöhemmin 1950-luvulla meillä Lantossa. Muistan, että heidät johdatettiin saliin, jossa heille tarjoiltiin kahvit ns. koukerokupeista. Kuulin myöhemmin, että vierailulla olisivat olleet mm. Ståhlbergin, Valjuksen ja Sohlon ”neidit”. Olin nähnyt luokkakuvia, joissa tytöt, ”neidit”, istuivat valokuvaamossa pitkissä hameissaan, pojat kovat kaulukset ja kravatit kaulassa tummissa puvuissaan. Myös taiteilija Kari Suomalaisen täti Siiri Tikkanen kuului Mamman ystäväpiiriin – terävä-älyinen ja -sanainen ystävä postinhoitaja-ajalta.

Mamman työhistoria

Mamma oli ajalle epätavalliseen tapaan saanut opiskella merkantiksi, joten hän kykeni hoitamaan erilaisia konttoritöitä. Hän toimi jonkin aikaa postinhoitajana Turtolan ja Ylitornion posteissa sekä pankkivirkailijana. Kun minulla on 1970-luvulta A5-kokoinen lipare, kielitodistus, joka oikeuttaa minut toimimaan valtion viroissa, mammalla on vastaava, minun kehystämäni A4-kokoinen, punaisella sinetillä varustettu vuodelta 1917.

Hän toimi myös joitakin kausia kotikunnassaan sijaisopettajana. Myöhemmin hänen tyttärensä eli Inkeri-tätini tuli pankkiin. Koska Mamma oli opiskellut venäjää, hän oli toiminut tarvittaessa myös ”tulkkina”. Kotona Mamma piti puutavaraliikemiehenä ja vuokranantajana toimineen miehensä kirjanpitoa ja kirjoitti appiukolleen, herastuomari Eli Lantolle erilaisia juridisia asiakirjoja.

Mamma ja Pappa

Mamma sai vakituisen paikan Pietarsaaren postista, mutta hänen elämäänsä astui mies: vuotta vanhempi Uuno Henrik Lantto (17.10.1878 – 16.3.1967), nuori komea tilallinen ja puutavaraliikemies, sotilasarvoltaan kersantti Nivanpäästä. Ja siihen päättyi Mamman vakinainen postineidin ura.

Uuno (ruotsalaisen äitinsä mukaan lausuttuna Ǖnü) oli toiseksi vanhin maanviljelijä-herastuomari Eli Lanton (6.9.1870 – 9.10.1953) ja Pajalan Sattajärvestä kotoisin olevan kauppiaan tyttären Angelika o.s. Västerbergin (5.3.1870 – 13.8.1948) lapsista.

Mamma ja pappa avioituivat 24.7.1921, oltuaan ensin romanttisesti jopa salakihloissa, mikä oli tuolloin harvinaista. Varsin mielenkiintoiseksi paljastui myöhemmin näiden puolisoiden esi-isän Efraim Forssin sukupuu: Efraimin tyttären Stiina Kaisan pojan (Eli Lanton) poika (Uuno Henrik Lantto) ja taas Efraimin pojan Petteri Forssin tyttären (Josefina Bergmanin) tytär (Signe Maria Bergman) avioituivat keskenään. Vaikka isovanhempani olivat valistuneita ihmisiä, niin tuohon aikaan, kun nykyisen kaltaista viestintätekniikkaa ei ollut käytettävissä, he eivät aluksi tienneet olevansa keskenään toiset serkut.

Pappa ja Mamma asettuivat asumaan vanhaan Lanttoon. Uuno korotti alkuperäisen 21 metriä pitkän 2-kuistisen, matalan 1700-luvulta peräisin olevan – nykyisen Pellon kylän vanhimman – rakennuksen sen nykyiseen asuunsa.

Pappa oli ”hieno” mies: hän huolehti kovasti ulkonäöstään ja vaatetuksestaan, mutta oli käytökseltään varsin temperamenttinen. Hän oli ahkera, maatöissä ”saura”, kuten entisessä kotikylässäni oli tapana sanoa. Esimerkiksi Kynäsvuomaa kuokittaessa, ojitettaessa, ojasta oli kuulemma lennellyt ”komuutin kokoisia kappaleita”, kuten silloin Nivanpäässä asunut ”pirssimies” oli asian ilmaissut.

Pappa oli myös hyvä käsistään, mistä jälkipolville ovat muistona Lantossa esimerkiksi hänen nuorena tekemänsä jämerä ruokapöytä ja päästä vedettävä sänky. Sodassa Pappa oli aliupseeri, ja kuulin keväällä professoriserkkuni Vilhon kuvailevan Pappaa Lasse-setäni muistopuheessa useaan kertaan sanalla ”rohkea”.

Mamman opit

Lantossa vallitsi hyvä järjestys, vaikka Mamma ei ollut aina ihan tervekään. Hänellä oli välillä hyvinkin kivulias reuma, jota hän kävi hoidattamassa muun muassa Runnin kylpylässä.

Kun kevätsiivous, ”isokorju”, alkoi, ”kaikki kalut kannettiin kartanolle” ja kuurattiin – suopaa ei säästetty. Taloon tuli Helppi-Hilja, riuska nainen, jolla oli ylin valta ja joka vastuullisesti otti johdon käsiinsä. Ennen ei tullut kuuloonkaan, että miehet olisivat riisuneet ulkokenkiä ”porstuaan”, joten kuurausta riitti.

Talossa kulki paljon työväkeäkin, piikoja ja renkejä, jolloin oli järkevää, että toiminnot olivat erillään: arkihuoneissa oltiin arkena, salissa kestittiin vieraat. Ja helpottihan se ”huushollin” siistinä pitämistäkin, että töitä ja vieraiden käyntejä varten oli eri tilat. Minun, Mamman pojantyttären, tehtävänäni oli esimerkiksi suursiivousten (esim. ”joulu-, juhannus- tai isonkorjun”) aikana tikun päähän pyöräytetyn trikootilkun avulla kaivella pölyt ovien peilien kulmista ja ”tuuluttaa” ulos viedyn kirjahyllyn kirjat yksitellen.

Mamman ympärillä pyöri monenlaista toimintaa. Sahaus oli eräs Papan varhaisista töistä. Ensin saha sijaitsi vanhassa Lantossa, mutta myöhemmin se siirrettiin Ylirannalle nykyisen Niemen kiinteistön paikalle. Siellä poltettiin myös aikoinaan hiilihautoja.

Papalla olivat autoina ensin ”Hoppa”, Ford, ja ”Letukka”, Chevrolet. Hoppa vietiin melko uutena armeijaan. Auto palasi sodasta – ja aika hyväkuntoisenakin. Lanton hevosista myös ”Kerppu” vietiin sotaan, jossa se palveli komppanianpäällikön ratsuna. Kerppu oli yksi sodan uhreista. Se ei koskaan palannut kotiin.

Niemen kiinteistö oli alkuaan kuorma-autotallina, sillä Nivanpäähän oli vaikeissa sääolosuhteissa hankala päästä autoilla. Vuonna 1959 Niemen kiinteistö saneerattiin matkakotitarkoitukseen. Se oli yksi Papan visioista. Papan halvaannuttua talo vuokrattiin VR:n pääkonttoriksi, kun Kaulinrannan–Kolarin rataa ruvettiin rakentamaan. Sen jälkeen rakennus saneerattiin viideksi vuokra-asunnoksi.

Mamman taloudessa pyöri monenlaista väkeä: maatyöläisiä, ojankaivajia, heinäntekijöitä, metsämiehiä, piikoja, renkejä, karjakkoja, kausityöntekijöitä, autonkuljettajia, -apumiehiä, saksenteroittajia, teurastajia, rakennusten ja autojen remonttimiehiä. Lisäksi kävi vieraita Ruotsista, sivukyläläisiä, jotka yöpyivät, sukulaisia, kyläläisiä. Seuroja ei enää 50-luvulla pidetty.

Jälkeläisilleen Mamma on jättänyt kiinnostuksen ruoanlaittoon ja leivontaan – ja opettanut taidotkin. Hänen bravuurejaan olivat voisilmäpullat, voinisut, örfiilat, tiikerikakut, serinakakut ja piispattaren leivät. Vuosia Mamman kuoleman jälkeen isäni vielä haikaili Mamman lihapullien perään. Tärkeää oli myös, että jos vieraita tuli, heille katettiin saliin ja käyttöön otettiin talon paras ruokaserviisi. Maito juotiin tällöin jalallisista, vedenvärisistä ohuista laseista.

Arki ja juhla olivat selkeästi erillään. Lapsilla ei ollut saliin joka päivä ollut asiaa, vaikka siellä olisi ollutkin paljon kiinnostavaa, muun muassa Papan Oulun reissuillaan hankkimia tauluja tai kirjahyllyn lasin takana olevia kirjoja ja koriste-esineitä.

Mamman henkinen testamentti

Sodan kauhut kuuluivat Mammankin elämään. Neljä hänen veljistään joutui sotaan, samoin hänen miehensä Uuno, isoisäni, sekä heidän vanhempi poikansa Leo Henrik, isäni, jo 18-vuotiaana – siis vielä lapsena.

Mamma ja lapset olivat evakossa joen toisella puolella sukulaistalossa ja sieltä joutuivat seuraamaan, kun Nivanpään taloja poltettiin. Sitten tapahtui jotakin: noin puolen kilometrin päästä Lantosta polttoryhmä pysähtyi – ja käänsi suunnan. Siksi ovat Nivanpään isot, vanhat peräpohjalaistalot jääneet polttamatta. Perhe sai palata kotiin, joka oli toiminut saksalaisten tukikohtana. Vanha, kaksimetrinen palmukin palasi veneessä keikkuen saliin.

Kaikki elämän koettelemukset Mamma kesti tyynenä, vienosti hymyillen. Tiedän, että hän luotti Korkeimman suojelukseen. Tyyneys ja rauhallisuus olivat Mamman tapoja käsitellä asiat. Ei hän korottanut ääntään tai hermostunut.

Mamman elämänohjeita, hänen henkistä testamenttiaan, on ollut mielekästä seurata ja noudattaakin. Olen ainakin pyrkinyt tarkkuuteen ja säästäväisyyteen, vaikka aika on erilainen, tavat samoin. Toivon, että saavuttaisin myös hänen tyyneytensäkin.

Lähdin Ouluun ja opiskelin suomen kielen maisteriksi, ryhdyin opettajaksi, kuten seitsenvuotiaana olin päättänyt. Työurani olen pääasiassa tehnyt Oulun aikuislukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina. Mielenkiintoinen vaihe elämässäni oli etälukion sisäänajo. Toimin opetushallituksen alaisena etälukion äidinkielen ja kirjallisuuden ainepedagogisena koordinaattorina. Toisin kuin Mamma, joka oli päätynyt kotiin, sain tehdä kutsumustyötäni. – Mamman työ, henkinen testamentti, toimi seuraavien sukupolvien tien näyttäjänä. Hänen äänensä kuuluu.

Juuret

Helvin isä Evert Junnonen (1882─1974) oli kotoisin Lemiltä ja suuren kymmenlapsisen perheen poika. Äiti Emma Matikainen (1887─1950) oli pakkoluovutetusta Karjalasta, Pälkjärveltä. Emman lapsuuden perheessä oli 10 lasta. Koska Pietarissa oli runsas suomalaisyhteisö, niin nuoret kumpikin omalla tahollaan lähtivät sinne etsimään muun muassa paroni Nicolailla sisäkön opissa ja sen jälkeen vastaavissa tehtävissä toisissa varakkaissa perheissä. Nuoret tapasivat Pietarin suomalaisen yhteisön toiminnoissa ja menivät naimisiin 1911. Perheen esikoinen Toini syntyi 1912. Häntä seurasi Frans Luukas 1914. Lokakuun vallankumouksessa perhe jäi Pietariin, kun rajat menivät kiinni. Erittäin vaikeissa oloissa nälänhädän ja sisällissodan vallitessa syntyi 1921 Helvi Regina. Oli ihme, että hän yleensä jäi eloon, koska Venäjällä kuoli samaan aikaan miljoona ihmistä nälkään. Perheen oli päästävä pois ja saman vuoden lopulla palaaminen Suomeen onnistui Tanskan Punaisen Ristin välittämänä.

Lapsuus ja kouluaika

Perheen asettautuminen Suomeen ei ollut yksinkertainen asia. Toini oli jäänyt neljäksi vuodeksi tätinsä luokse, kun rajat menivät vallankumouksessa kiinni. Se oli kova asia viisivuotiaalle. Aluksi oltiin kaksi viikkoa karanteenissa Kellomäessä. Myös perheenisän pääsy työhön oli vaikeaa. Hän kun oli jäänyt palvelemaan vierasta valtaa eikä ymmärtänyt lähteä ajoissa pois Pietarista. Viipurin kautta tultiin Matkaselkään. Löytyi pieni mökki, joka onnistuttiin lunastamaan omaksi.

Isä-Evert kävi Harlun sahalla töissä. Vuoteen 1926 mennessä Evert oli ”saanut anteeksi”, että oli jäänyt vieraan vallan palvelukseen, ja hänet otettiin takaisin rautateille vaununvoitelijaksi sijoituspaikkana Suojärvi. Samana vuonna perheeseen syntyi vielä yksi tytär Maija Liisa. Elämän vihdoin vakiinnuttua alettiin rakentaa omaa taloa Suojärven keskustaajamaan Suvilahteen noin kilometrin päähän rautatieasemasta. Suurin uhrauksin talo saatiin valmiiksi kolmen vuoden päästä 1929. Helvi aloitti koulunkäynnin syksyllä 1929. Opettaja oli autoritäärinen ja suorastaan väkivaltainen tukkapöllyineen jne. Mutta Helvi oli innokas oppimaan. Kasvatus- ja koulunkäynti perustui silloin kristillis-isänmaalliseen ajatusmaailmaan. Kahden heikohkon opettajan jälkeen hän sai opettajakseen Unto Susiluodon, joka osasi olla innostava kertomalla muun muassa historian tapahtumista, kuten Kreikan mytologiasta niin kiehtovalla tavalla, että oppilas sai siitä elämänikäisen kiinnostuksen historiaan.

Työelämään

Oppivelvollisuus tuli täytettyä vuonna 1935. Helvi oli vielä sen jälkeen iltakoulun jatkokurssilla. Ensimmäisen työpaikkansa hän sai huhtikuussa 1936, kun hän pääsi harjoittelijaksi Suojärven Uuteen Kemikaalikauppaan. Samaan aikaan oli rippikoulun konfirmaatio. Vuoden 1937 syksyllä Helvi siirtyi Suojärven Kemikaalikauppaan, jossa työskentelyä kesti kolme vuotta. Innokas elokuvan harrastaja meni samanaikaisesti Kuva-Pirtti -nimiseen elokuvateatteriin paikannäyttäjäksi, jotta saisi nähdä mahdollisimman monta elokuvaa ja saada vähän lisää rahaakin. Helvillä oli muitakin harrastuksia. Hän oli liittynyt 1935 lottien tyttöosastoon, jossa oli monipuolista toimintaa ja tekemistä. Suojärvelle tuli kristillinen työkeskus eli setlementti, jossa opiskeltiin kieliä, laulettiin kuorossa, näyteltiin ja retkeiltiin sekä tehtiin matkoja Viipuriin, Sortavalaan ja aina Helsinkiin asti. Kuoro kävi 1939 jopa Sortavalan laulujuhlilla laulamassa. Suojärvellä alkoi myös elinikäinen lukuharrastus aluksi paikallisen kirjaston vaatimattomista kokoelmista löytyneillä historiallisilla romaaneilla. Elokuvainnostus johti innokkaaseen filmitähtien kuvien keräilyyn. Helvillä oli jo Suojärvellä isot kokoelmat kuvia.

Sota-aika

Poikkeuksellisen kauniin, mutta kansainvälispoliittisesti uhkaavan kesän 1939 jälkeen tulevaisuus näyttäytyi Helville valoisalta, sillä hänet oli hyväksytty Sortavalan kauppakouluun ja opiskelun oli määrä alkaa 1.9. Samana päivänä alkoi toinen maailmansota! Lokakuun 7. päivänä Helvi oli viikonloppuna käymässä kotona Suojärvellä, joka oli täysin pimennetty. Palattuaan Sortavalaan hän sai kuulla, että koulu oli suljettu. Ylimääräiset kertausharjoitukset olivat alkanut ja YH:n aikana Helvikin auttoi monissa paikoissa Suojärven lähellä sotilaita kahvin kaatelussa. Kun tilanne näytti rauhoittuvan, tuli tieto, että koulu alkaa uudelleen Sortavalassa 27.11. Helvi lähti edellisenä päivänä, joka oli sunnuntai, kohti koulukaupunkiaan aavistamatta, että se oli viimeinen kerta, kun hän kotoaan lähti. Jo seuraavana päivänä ilmoitettiin, ettei koulunkäyntiä voitu jatkaa.

Talvisodan sytyttyä 30.11.1939 oli Helvi erittäin epätietoisessa tilanteessa. Hän ei tiennyt mitään omaistensa kohtalosta. Suojärvi oli tulessa. Kolmen päivän kuluttua hän sai rautatieläisiltä kuulla, että naisväki oli Kiteellä ja miesväki työssä jossain tuntemattomassa paikassa. Joulu oli ainutlaatuinen surkeudessaan. Koti oli palanut jo sodan kolmantena päivänä ja kaikki muistot sen mukana. Nukkua sai ison tuvan lattialla monen muun kanssa.

Epätietoisuus isänmaan kohtalosta painoi mieltä. Helvi lähti Sortavalassa rautatieläisenä vastuullisessa työssä olevaa isäänsä auttamaan ja joutui kokemaan 2.2.1940 Sortavalan suurpommituksen, pelkäämään monen tunnin ajan maakuopassa viholliskoneiden hyökkäyksiä 20 asteen pakkasessa maan täristessä. Pommituksessa kuoli yli 20 ihmistä ja aineelliset vauriot olivat suuret. Pommitukset jatkuivat monta kertaa tuonkin päivän jälkeen, mutta eivät olleet yhtä tuhoisia. Rintaman tykkien jyske kuului päivä päivältä yhä selvemmin. Tuli maaliskuun 13. päivä ja rauha, joka osoittautui katkerista katkerimmaksi. Kotiseutu, omaisuus ja tunnepitoiset valokuvat ynnä muut esineet oli menetetty, vaikka maa säästyi miehitykseltä. Oli siinä 18-vuotiaalla kestämistä. Tämä jätti Helviin lähtemättömän jäljen ja koko loppuelämäksi Karjalan kaipuun, joka vain voimistui ikääntymisen mukana.

Talvisodan jälkeen perhe muutti Viinijärvelle. Helvi tarjoutui lottakanttiiniin töihin ja pääsikin sinne ruokapalkalla kuukauden ajaksi. Oli välirauhan ankea ja painostava aika. Helvi lähti Lieksaan, missä hän oli aluksi osuusliikkeen kangasosastolla kesäapulaisena. Syksyllä hän pääsi Sarkalassa sijaitsevaan pataljoonan esikuntaan konekirjoittajaksi, vaikkei ollut koskaan ennen koneella kirjoittanut, kunnes 1.4.1941 hänet siirrettiin Linnoitustoimiston tiliosastolle. Näin oli Helvin ura isänmaan palveluksessa alkanut.

Kun jatkosota alkoi juhannuksen jälkeen, muodostettiin Linnoitusrakennuspataljoona 421, jonka mukana Helvi sitten lähti 13.8. kohti Itä-Karjalan laulumaita, ensin neljäksi kuukaudeksi Repolan lähelle, josta joulukuun puolivälissä 1941 siirryttiin aikaisemmin syksyllä vallatulle Rukajärvelle. Maaliskuussa 1942 tuli ensi kokemus pommituksesta, kun vihollinen tulitti tykistöllä suomalaisten asemia. Ilmapommituksia ja tykistökeskityksiä tuli sittemmin useita, mutta tuhot olivat pienet. Kesällä Helvi komennettiin Rukajärveltä 25 km:n päässä Ontajärven vieressä sijaitsevalle Roksjärvelle korven keskelle, jossa hän 2.9. joutui elämänsä kovimpaan paikkaan ja selviäminen oli ”hiuskarvan” varassa. Hälytys tuli klo 4:35 ja Ontajärven suunnasta kuului kiivasta laukaustenvaihtoa. Suomalainen autokolonna oli huomannut järven rannassa 15 venettä ja tehnyt hälytyksen sekä kutsunut apua rajapataljoonasta. Kolonna oli ajanut paikalle erehdyksessä ja ilman sitä vihollinen olisi todennäköisesti tuhonnut kaikki siellä nukkumassa olleet suomalaiset. Kovan taistelun jälkeen selvisi, että venäläisiä kaatui 150. Helvikin joutui antamaan ensiapua haavoittuneille suomalaisille sotilaille, joiden joukossa eräänkin sotilaan aivot valuivat hänen käsilleen. Suomalaisia sotilaita kaatui 10 ja haavoittuneita oli noin 30.

Elämä jatkui Rukajärvellä vihollisen hyökkäysten varjossa. Syksyllä 1942 saapui vänrikki Ragnar Brander pataljoonan apulaiskomentajaksi. Hän oli valmistunut diplomi-insinööriksi 1942. Helvi ja Ragnar alkoivat seurustella. Helvi kävi lomalla juhannuksena 1943 ensi kerran Suojärvellä, jonne veli vaimonsa kanssa oli rakentanut pienen kodikkaan mökin entisen saunan raunioille. Masentavalta näytti paikka ja sotatilanne vielä sitäkin pahemmalta.

Heti loman jälkeen vihollinen kohdisti Rukajärveen suuren ilmahyökkäyksen, mutta vauriot jäivät vähäisiksi. Syyskuussa 1943 Helvi lähti siviiliin tarkoituksena jatkaa kesken jääneitä opintojaan Joensuun kauppakoulussa. Helvi ja Ragnar menivät kihloihin 2.10.1943. Koulunkäynti sujui suhteellisen hyvin vaikeista olosuhteista huolimatta. Koulun päätyttyä keväällä 1944 pariskunta vihittiin Kemiön Kiilassa. Sieltä palattiin Rukajärvelle entiseen yksikköön, jossa Helvistä tuli kirjeenvaihtaja. Venäläisten suurhyökkäys alkoi 9.6. ja tilanne muuttui perusteellisesti kaikilla rintamilla. Rukajärven evakuointi kohti Suomea alkoi juhannuksena valtavassa sateessa ja myrskyssä tykistön pauhun saattelemana. Välietappina oli Repola kahden ja puolen kuukauden ajan. Välirauha, jonka ehdot sotakorvauksineen olivat vieläkin kovemmat kuin talvisodan rauhanehdot, solmittiin 4.9.1944. Helvi ja Ragnar menivät Kuhmon kautta Kuivaniemelle. Helvi sai komennuksen lähteä Lieksaan valmistelemaan linnoitusrakennuspataljoonan (Li.RP. 421) arkiston luovutusta Sota-arkistolle. Viikon työn jälkeen Helvi sairastui paluumatkalla imusuonen tulehdukseen (verenmyrkytys), joutui Oulussa leikkaukseen eikä tahtonut millään parantua. Ragnar oli sillä välin saanut työpaikan Rovaniemeltä TVH:lta. Helvi lähti kuitenkin jouluksi Joensuuhun, kun ei voinut mennä Rovaniemelle. Lopulta 28.12. hän saapui Rovaniemelle, joka oli lähes täysin tuhottu saksalaisten toimesta. Samaan aikaan käytiin sotaa saksalaisia vastaan pohjoisempana.

Kiertolaisuutta ja perhe-elämää

Rovaniemellä olo jäi kolmeen kuukauteen, kun Ragnar sai paikan Iijoen uittoyhdistyksen palveluksessa. Asuinpaikaksi tuli Oulu, jossa perheen esikoinen Ernst Torsten syntyi keväällä 1946. Ragnar sai työpaikan Forström Oy:n kalkkikaivokselta Särkisalon Förbystä, ja perhe muutti sinne toukokuun lopussa. Asunnoksi tuli lähes 200 neliön huvila, mikä tuntui ruhtinaalliselta sen ajan oloissa ja edellisiin asuntoihin verrattuna. Ei tullut Förbystäkään pysyvää kotipaikkaa. Ragnar sai Valtionrautateiltä insinöörinpaikan 8. ratajaksoon Tornioon lokakuussa 1947.

Tornio kahteen kertaan

Tornioon saavuttiin 28 tunnin muuttomatkan jälkeen marraskuussa 1947. Asunnoksi tuli rautatieaseman vieressä Torpinmäellä sijaitseva uudehko VR:n rakennus, huvilaksi kutsuttu. Tornio oli tähän mennessä Helvin 28. asuinpaikkakunta, vaikkei ikää ollut vielä 26 vuotta enempää. Perheen toinen lapsi Mervi Regina syntyi huhtikuussa 1948. Torniossa näytti nyt olevan ensi kertaa mahdollisuus juurtua paikkakunnalle pitkän kiertolaiskauden jälkeen. Torpinmäellä oli suuri ja elävä rautatieläisyhteisö. Syntyi monia hyviä naapuruus- ja ystävyyssuhteita ja oli monenlaisia aktiviteetteja. Käytiin kylässä monien perheiden kanssa vastavuoroisesti.

Sodanjälkeisessä jälleenrakennuksen Suomessa elämä oli vaatimatonta. Suomi maksoi sotakorvauksia, oli suurten ikäluokkien buumi ja kaupankäynti oli säännösteltyä kaiken ollessa kortilla. Helvi hoiti kaiken, mitä perheenemännän tehtäviin kuului. Sen lisäksi hänen vanhat harrastuksensa kuten kirjallisuus, elokuvat, teatteri, klassinen musiikki ja kielten itseopiskelu olivat edelleen ajankohtaisia. Talvisin hän kävi hiihtämässä.

Aviomies alkoi 1953 rakentaa omakotitaloa Pikku-Berliiniin perustetulle VR:n omakotialueelle. Tämä projekti kesti vuosia taloudellisista ja viranhoitoon liittyneistä syistä, sillä Ragnar joutui olemaan 1950-luvun puolivälissä lähes parin vuoden ajan ensin Oulussa ja sitten Turussa hoitamassa ratajaksonpäälliköiden viransijaisuuksia. Tämä vaikeutti perhe-elämää huomattavasti, sillä päävastuu lasten koulusta ja muusta oli Helvillä.

Perhe oli koko kesän 1956 Turussa. Jotta tälle epämääräiselle olotilalle saataisiin loppu, Ragnar päätti hakea ratajaksonpäälliköksi Haapamäen viidenteen ratajaksoon keväällä 1957. Haapamäki osoittautui aika tylsäksi paikkakunnaksi ja koko perheellä oli ikävä Torniota, erityisesti Helvillä, jonka mielestä Haapamäellä ei voinut harrastaa juuri mitään. Kun Tornion ratajakson päällikön paikka aukesi vuoden 1959 alussa, Ragnar haki paikkaa ja tuli nimitetyksi siihen. Koko perhe oli iloinen voidessaan palata Tornioon, jossa odotti valmis omakotitalo. Muutto tapahtui toukokuun lopussa ja alkoi toinen Tornion kausi. Torniossa Helvi oli innokkaasti mukana reservin upseerien naisjaoston ja insinöörien rouvien toiminnassa. Elokuvissa käynti oli entiseen tapaan ohjelmassa sekä lisäksi kielten opiskelua, kuten saksan kieli. Englantia hän oli opiskellut jo paljon aikaisemmin kirjeopistossa. Helsingissä käydessään hän meni aina joko Kansallisteatteriin tai Kaupunginteatteriin katsomaan näytelmiä. Kun perheeseen hankittiin moottorivene, käytiin kesäisin Perämeren saarissa. Autonhankinnasta seurasi matkailua Lapissa ja Norjassa. Tornion kausi läheni loppuaan, lapset pääsivät ylioppilaiksi toukokuussa 1967. Samaan aikaan kävi ilmi, että Tornion ratapiiri lakkautetaan ja edessä oli muutto Ouluun syyskuussa 1967. Oulun toinen kausi jäi vajaaseen puoleen vuoteen, koska Ragnarin työpaikka siirtyi rautatiehallitukseen. Oli muutettava Helsinkiin, aluksi Vuosaareen, josta 1969 helmikuussa muutettiin Pakilaan.

Kirjoitusharrastus ja matkailu

Helvi oli jo 1960-luvulla kirjoittanut artikkeleita Nuori Karjala -lehteen. Niissä hän muisteli Suojärven asioita ja tapahtumia. 1970-luvun alussa hän alkoi kirjoittaa muistelmiaan äitinsä ja isänsä sukujen vaiheista sekä oman lapsuudenperheensä elämästä Suojärvellä käyttäen lähteinään muun muassa omia päiväkirjamerkintöjään sodan ajalta. Tämä kertomus päättyi vuoden 1945 alkuun ja jäi vuosikymmeniksi pöytälaatikkoon. Helvi aloitti 1970-luvulla matkailun moniin Euroopan maihin ja 1976 Yhdysvaltoihin, jossa hän koki maan itsenäisyyden 200-vuotisjuhlat. Sitä varten hän kävi englannin kielen kursseilla ja itse matkallakin opiskeltiin kieltä. Kaikista näistä matkoista hän kirjoitti seikkaperäiset matkaraportit, jotka julkaisin ja toimitin postuumisti hänen poismenonsa (2009) jälkeen vuonna 2013. Miehensä 1985 tapahtuneen kuoleman jälkeen Helvin harrastusten kohteena oli myös karjalaisuuden vaaliminen. Hän kuului lukuisiin karjalaisyhdistyksiin ja oli säännöllinen kävijä Karjalatalolla. Kirjoitusharrastus kohdistui loppuvuosina pääasiassa Karjala-asiaan. Hän kirjoitti kymmeniä yleisönosastokirjoituksia, joita julkaistiin monissa lehdissä, etupäässä Karjala-lehdessä, mutta myös Karjalaisessa, Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, Uudessa Suomessa, Kanavassa ja jopa Helsingin Sanomissa. Lukemisharrastus jatkui loppuun saakka. Hänen kiinnostuksensa ja tietonsa historiasta oli korkeata tasoa. Aivan viime vuosinaankin hän meni mm. Tarton rauha -yhdistyksen seminaariin Balderin salille seitsemäksi tunniksi kuuntelemaan eri asiantuntijoiden esitelmiä. Karjalan menetys ja sen epäoikeudenmukaisuus sekä Karjalaan kaipuu olivat viimeiseen asti päällimmäisenä. Helvi Brander sai talvi-ja jatkosotien muistomitalit, II luokan vapaudenmitalin 1944, lottamuistomitalin 1994 sekä Karjalan Liiton pronssisen ansiomerkin 1999.  

Pohjanmaalta Lappiin

”Olen aina tykännyt hoitaa vauvoja, koska ne tuoksuukin niin hyvälle”. Äitimme muisti monenlaisia sanontoja. ”Siitä ne vaikeudet lasten kanssa vasta alkaa, kun korva korvan tavoittaa”.

Äitimme Eeva oli Helka ja Eemeli Rantamäen esikoinen. Äiti eli lapsuutensa ja nuoruutensa Evijärvellä, Kortesjärven Kivimäen kylässä. Perheeseen syntyi lisäksi kolme poikaa ja kaksi tyttöä.

Äidin suuri haave oli tulla kotitalousopettajaksi, mutta vanhemmat ajattelivat emäntäkoulun riittävän. Isä ja äiti tutustuivat evakkomatkallaan, ja avioiduttuaan äiti muutti evakon jälkeen huhtikuussa 1945 Kemijärven Luusuaan. Perheeseemme syntyi kymmenen lasta – viisi tyttöä ja viisi poikaa. Yksi lapsista jäi isän kuoltua vuonna 1972 hoitamaan kotitilaa. Vuonna 1975 hän rakensi pihapiiriin uuden talon, jossa äiti sai viettää loppuelämänsä. Toiset lapset kävivät kaikki lukion ja korkeakouluopintojen jälkeen siirtyivät erilaisiin ammatteihin.

Luusuaan muutto oli äidille suuri muutos. Talossa asui ”syytingillä” isän äiti kuolemaansa, vuoteen 1960 asti. Lisäksi isän sisko asutti yhtä kamaria.

Pohjanmaan ja Lapin väliset kulttuurierot olivat suuria. Sopeutuvaisena ja kilttinä ihmisenä äiti tuli hyvin toimeen uudessa ympäristössä. Hän säilytti oman hengellisen vakaumuksensa todeten, että hän on evankelisluterilainen.

Uskonto, virret, lorut ja erilaiset sanonnat olivat hänellä tarkassa muistissa. Vielä vanhana hän soitti huoneessaan sähköharmonia ilman nuotteja ja osasi ulkoa lukemattomia virsiä. Joka ilta hän rukoili läheisilleen varjelusta ja unentuloa helpotti: ”Levolle laske Luojani, armias ole suojani. . .”

Elämän viisauksia arjen keskellä

Karjanhoito, taloustyöt, lapsista huolehtiminen veivät kaiken hänen aikansa. Mutta iloisuus ja positiivisuus säilyivät. Kerran hän totesi, että meistä lapsista ei kenestäkään tullut niin iloista kuin hän on. Anna on melko iloinen, mutta ei Annakaan ole niin iloinen kuin hän itse.

Karjanhoito vaati aikaisen heräämisen; ylös oli noustava usein jo ennen viittä. Pirtin hellaan ja navetan padan alle oli sytytettävä tuli. Enimmillään meillä oli kahdeksan lehmää, lampaita, hevonen ja keväisin hankittu sika. Siitä hän kuitenkin sanoi, että ”sika laarista syö”. Sianpito ei ollut kovin taloudellista, vaikka vaihtelua ruokavalioon toikin. Hän muisteli, että pienimpiä lapsia oli pidettävä navetassa saavissa. Piika oli kyllä monesti apuna ja lapsilauman kasvaessa kunnalta sai kodinhoitoapua.

Keväisin, ennen juhannusta äiti piti suursiivouksen. Sängyt kannettiin ulos ja kuurattiin. Huoneet pestiin ja samoin talvivaatteet, jotka siirrettiin kesäksi aittaan. Kesäisin pyykit pestiin rannalla isossa padassa. Perjantai oli leipomispäivä. Omista ohrajauhoista äiti teki rieskoja, jotka säilyivät talvella pakkasessa. Ruisleivät kuivuivat kesällä orressa. Kesällä piti leipoa yöllä tai sateella, jotta palovaaraa ei olisi.

Äiti opetti tytöille vaatteiden tekoa ja kangaspuilla kutomista sekä ruuanlaittoa. Kattilaan piti laittaa kansi päälle, jotta ”vitamiinit eivät karkaa”. Herkullisin hänen valmistamistaan ruuista oli uunissa paistettu vastasyntynyt vasikka. Perinneruokien valmistajana hän oli taitava. Mieleen ovat jääneet lihaviillokki, kampsut ja kuupullat, ternimaitopannukakku, leipäjuustot, navetan kesäkeittiössä keitetyt porsaan sorkat sekä paistetut ja keitetyt kalat. Varsinkin nuottauksen ansiosta kevytkalorista kalaa syötiin niin paljon, että äiti totesi närästyksensä parantuneen Kemijärvellä ”huonolla ruualla”. Pohjanmaalla syötiin paljon rasvaista lihaa.

Kiitollisuutta ja kiitosta

Voi sanoa, että äitimme uhrautui lastensa hyväksi. Mutta silti hän tunsi valtavaa kiitollisuutta elämää kohtaan. Usein hän totesikin onnistuneiden asioiden jälkeen ”laittavansa kädet kyynärpäitä myöten ristiin”. Hilkka-siskomme oli kysynyt kerran äidiltä, että miksi meitä on niin monta. Äidin vastakysymys kuului: ”Kenet sinä antaisit pois?” Lasten lähdettyä kouluun Kemijärvelle ja myöhemmin opiskelemaan etelään äiti kirjoitti kirjeitä ja lähetti kortteja.

Äidin muisti hyvin menneitä asioita. Käsirasvasekoituskin oli jäänyt hänen mieleensä ja hän pyysi apteekkia sekoittamaan rohtuneille kasilleen voiteen, joka sisälsi ”lanolia, linolia, lysosia ja lyseriinia”.

Raamattu oli hänelle hyvin tuttu. Ja huumoria hänellä riitti. Kysyin kerran, että mitä Raamattu sanoo alkoholin käytöstä. Aili vastasi, että ”viiniä murhemieliselle, väkevää viinaa menehtyvälle”. Äidin mielivirsi oli ”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan.” ja ”Onpa taivaalla tarjolla lapsillekin” sekä ”Jeesuksesta laulan”.

Äitimme ei koskaan puhunut pahaa kenestäkään ihmisestä. Meille lapsille on jäänyt mieleen hänen hellyytensä. Äidillemme myönnettiin elämäntyöstään Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitali kultaristein, jonka hän vastaanotti äitienpäivänä presidentin linnassa 1983.

Perimätiedon mukaan Salmion kartano rakensi mökin Rautakoskelta Salon kartanoon vievän tien varteen lähelle nykyistä Torppalaa. Tammelalainen Juho Juhonpoika (s. 1846) saapui vaimonsa Ida Marian (o.s. Hjerpe, s.1851) ja kahden lapsen kanssa Lopen Salonkylään 1873. Torpan kontrahti tehtiin Carl Johan Olssonin kanssa 1887. Asuttuaan ensi Lintulassa muutti perhe Rajaojan yhden huoneen mökkiin. Perheeseen syntyi vielä viisi lasta.

Isä Juho toimi räätälinä ja teki pukuja muun muassa senaattori Yrjö-Koskiselle. Johan mainitaan myös Rautakosken tehtaan työntekijäluettelossa.

Perheen tytär, isäni täti Alma Örn halusi palavasti jatkaa opintojaan kansakoulun jälkeen. Perheellä ei ollut kuitenkaan varaa kustantaa opintoja, joten Alma lainasi Salmion kartanon Carl Johan Olssonilta varat opintojensa rahoittamiseen. Olsson rahoitti myös Alman ruotsinkielisen harjoittelun Ahvenanmaalla. Kartanon herra tunsi lievää ylpeyttä suojatistaan. Lukiessaan Alman kirjettä hän lausahtaen: ”Ganska bra svenska för att vara skrifvet af en finskatalande flicka”. Alma maksoi aikanaan velkansa takaisin lainaajalle.

Alma Örn kävi Tuhkasen alakoulu- ja kiertokouluseminaarin Hämeenlinnassa ja sai päästötodistuksen Jyväskylän seminaarista 1905. Seminaarin päästökirjassa on keskiarvona 9,13. Seminaariaikana hän kuului aktiivina toverikunnan voimisteluseuraan, luokkakuoroon, pieneen naiskuoroon ja hengelliseen kuoroon.

Hän oli vahva naisasianainen ja itsensä kehittäjä, teosofi sekä naisvoimistelun edistäjä ja kehittäjä.

Alma-täti suoritti kaksi kertaa voimistelunjohtajan kurssin Varalassa, samoin kaksi kertaa Suomen laulun opettajayhdistyksen laulunjohtajakurssin, kouluhallituksen talouskurssin, osallistui metsänistutus-, maatalous-, puutarha-, uskontopedagogiselle -, rytmiikka- ynnä muille kursseille. Hän suoritti myös yliopistollisia koulutuksia mm. yksityistutkinnon saksankielessä professori Laurilalle vuonna 1935. Vielä vuonna 1962 Alma suoritti myös englannin approbatur- opinnot Helsingin yliopistossa yhtenä yliopiston iäkkäimmistä opiskelijoista.

Kolmena kesänä hän oleskeli Eestissä sekä Saksassa Konigsbergissä oppiakseen saksan kielen. Ahvenanmaalla hän opiskeli kaksi kesää ruotsin kieltä. Hän sai useita stipendejä kuuntelumatkoihin seminaareihin ja kansakouluihin.

Alma Örnin elämäntarina

Alma Örn toimi Hämeessä opettajana useammalla koululla. Hän oli Janakkalan Vähikkälässä Pienten lasten koulun opettajana 1900, kiertokoulun opettajana Lopella 1901, kansakoulun opettajana Tytärsaarella 1905-1907, Merikarvialla 1907-1909, Lappeen Juvakassa 1909–1931 ja Lappeenrannassa kansakouluopettajattarena vuodesta 1932 eläkkeelle saakka.

Joulukuussa 1918 Alma avioitui pankinjohtaja August Reijolan kanssa. Liitto oli lapseton ja päättyi eroon 1943. Tuolloin Alma-täti otti tyttönimensä Örnin takaisin. Hän kuitenkin peri Reijolan tilan keskinäisen testamentin takia ja myi tilan Lappeenrannan kaupungille vuonna 1960. Hän teki lahjoituksia sukulaisille ja yhdistyksille, muun muassa Lappeenrannan naisyhdistykselle 50 000 mk.

Alma Örn kuului Lappeen kunnanvaltuustoon ja Lappeen kunnan työnvälitystoimiston johtokuntaan. Hän oli Kansallisen Edistyspuolueen Lappeenrannan piirijärjestön johtokunnan jäsen ja toimi puolueen sihteerinä.

Alma Örn oli Suomen vapaussodan aikana Imatran rintamalla toimien kanslia-apulaisena sotilasompelimossa ja Lappeenrannassa Kuopion 6:n täydennyspataljoonan emäntänä. Ansioistaan hän on saanut Suomen Vapaussodan muistomitalina ja Lotta Svärd Suomen Kultamitalin.

Alma Örn kiersi Etelä-Karjalaa Suomalaisen Naisliiton Lappeenrannan osaston asianaisena selostamassa vaalilakia naisille. Vuonna 1962 hän muisteli maakuntakierrostaan Lappeenrannan Marttayhdistyksen kokouksessa.

Lappeen ympäristön maalaisnaisia ja kotia 50 vuotta takaperin

Edettiin kevättä 1913 ja valmistauduttiin valtiollisiin vaaleihin ”viivan vetoon” niin kuin maalla oli tapana sanoa. Lemillä sanottiin ”viima ja viiman veto”.

Kahdesti Suomen kansa oli jo edustajansa valinnan suorittanut, mutta siitä huolimatta tämä toimitus, sen teknillinen puolikin oli vielä uutta ja vaikeata varsinkin naisille, joita harvemmin oli nähty leikkivaaleissa ja puoluekokouksissa.

Tästä syystä Suomen naisliiton Lappeenrannan osasto antoi tehtäväkseni mainitun vuoden kesäkuun ajan kiertää maaseudulla Lappeenrannan ympäristössä varsinkin syrjäkylissä selvittelemässä naisille vaalilakia ja n.k. ”viivan vetoa”.

Matkasuunnitelmaani kuuluivat Lappee, Lemi, Taipalsaari ja Savitaipale. Näistä ehdin eniten kulkea Lappeella talo kuin talo, suurimman osan Taipalsaarta sekä Lemin ja Savitaipaleen raja- ja syrjäkylät. Aloitin päiväni aamulypsyn aikoina, lopetin klo 8 tienoilla illalla ja kun polkupyörälläni niinä aikoina oli hyvänlainen vauhti, ehdin päivän kuluessa avata monta ovea. Kun sen vuoden kesäkuu lisäksi oli sateeton niin kuukauden matkani jatkui yhtämittaa. Ainoastaan lauantai illasta maanantai aamuun vietin jossain talossa, jossa oli monta miniää. Sen ajan perheet olivat patriarkaalisia, rakenteeltaan perheyhtymiä. Hirven talossa Lappeella esim. oli 42 henkeä, Saarainkalliossa 36 henkeä, Helkalassa 28 henkeä vain muutamia mainitakseni. Haapakylässä erään talon isäntä oikein ylpeänä kertoi, että suku oli asunut niin kauan yhdessä, että kotinuorison kesken oli solmittu avioliittoja. Vanha isäntä oli näissä perheissä pää. Hänen sanansa oli laki ja sitä toteltiin. Emäntä ei paljon sanonut, ei ollut sanottavaa, paitsi joskus silloin jos talo oli ollut hänen ja isäntä tullut vävyksi.

Emännän kanssa ainakin Lappeella oli vaikea päästä puheisiin, vaikka jo pihaa ja eteistä tarkastellen yritti asennoitua. Kun menit tupaan ja sanoit olevan asiaa emännälle, sait vastaukseksi ”siellä se isäkkä on pellolla” tai ”siellä se isäkkä nukkuu kamarissa”. Isäkkä haettiin ja hänen olemuksensa kyllä osoitti, että hän oli isäntä. ”Keit vieraalle kohvii” hän ensimmäiseksi sanoi emännälle. Sitten hän tuli juttusille, joka tavallisesti luisti hyvin. Viivan veto oli niin ilmassa, että se itsestään tuli esille ja naisten osuuskin. Jokainen mies oli valmis myöntämään, että on oikein ja kohtuullista, että hänen vaimonsa äänestää, mutta muitten akat ja vanhat piiat, niillä ei olisi väliä. Jokainen mies siihen aikaan oli vakuutettu, että vaimonsa äänestää, ketä hän käskee ja siten tietää mitä puoluetta. Siinä tarinoidessa kahvikin valmistui. Emäntä tuo pöytään 2 paria kuppia, pannuun ja muut tykötarpeet. Sitten hän tuli ja kuiskaa jotain isännän korvaan. Käykää vieras kohville! sanoi isäntä ja kaatoi kahvia. Emäntä mennä hipsutteli uunin luo tai navettaan töihin.

Oli tosin eräitä taloja, joissa emäntä keitti kahvin, kutsui isännän ja istui juomaan. Otin kautta rantain selkoa ja ne nyt olivat niitä taloja joissa isäntä oli tullut vävyksi. Emännän kyllä sitten myöhemmin tavoitti ja puheliaskin hän oli ja moni kiitti että oli oikein listan nähnyt ja siinä edustajaehdokkaiden tuttuja nimia Särkkä, Sinkko, Juutilainen ym.

Pyörämatkat kesäisessä maalaismaisemassa

Miellyttävää oli siihen aikaan kesäisin pyörämatkan teko. Auto ei vielä myrkyttänyt ilmaa, eikä ollut murskakuoleman uhkaa. Vieraanvaraisuus oli runsasta, aikaa oli rupatella, sillä harvoin vieras syrjäkylille sattui. Erittäin Lappeella oltiin kovin ystävällisiä. Olihan pitäjän kansankynttiläopettaja ja koulu yleensä arvostettuja. Ei vielä ollut voimassa koulupakko.

Savitaipale näytti olevan vaurasta. Talojen rakennukset suuria, useimmiten maalattuja. Kaikki mikä oli n.k. miestentoimesta näytti aika muhkealta. Mutta kun astuu taloon sisäpuolelle niin siellä ei ollut hauskannäköistä. Naisia yleensä oli huomattavan runsaasti ja tyypillinen näky oli, että heitä istui rivissä takan reunalla pomppatakki päällä vaikka oli kesäkuu. Kiirettä ei ollut ja siisteys ja muu huushollin meno sekä huoneessa että pihamaalla sen mukaista. Savitaipaleella olikin toteutettu miesten silloinen määritelmä: ”Uuni ja emäntä ovat kotona”.

Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset yleensä eivät olleet koskaan käyneet esim. Lappeenrannassa, vaikka laiva kulku oli kesäisin jokapäiväinen. Kun eräässä talossa näin kuteita olevan kankaan ostolangoista, ihmettelin kuka ne ostanut: ”Isäkkä vaan se tuo, isäkkä kaikki ostaa. Se on niin tarkka kaikess, meijän isä”, vastaa emäntä. 

Aivan erikoislaatuinen tapaus oli Savitaipaleen Kaskeinkylässä. Lieneekö taloa enää olemassa. Ei ainakaan asuinrakennusta, niin ikäloppu se oli, mutta kunnioitettava tupa oli valtavan suuri, uunin pankolle ja itse uunin olisi voinut sijoittaa vaikkapa joukon yövieraita. Valtava oli kurkihirsikin ja muut kattoa kannattavat puuosat. Mutta siivotonta oli. Tuvan nurkissa oli entisajan heinätukkojen tapaisia kasoja, roskaläjiä. Niissä oli vanhoja kenkiä, länkien ja valjaiden kappaleita, vanhoja pyttyjä, pulloja, vaatteita jne. Kievarin emäntä myöhemmin sanoikin, että tupa oli viimeksi siistitty kolme vuotta takaperin, kun talossa oli häät tulossa ja sen voi kyllä uskoa.

Mutta edelleen: Keskellä tupaa oli valtava pöytä, siinä leivät nousemassa ja uuni lämpeni. Pöydän seutuvilla istui kaksi naista siinä 30-40 ikävuotisia talon tyttäriä, kuulin sitten. Silkkipuku, käherretty tukka, lakeerikengät, upeat korvarenkaat. Virkkasivat pitsiä. Olivat palveluksessa Pietarissa, mutta tällä kertaa kesälomalla. Ystävällisiä olivat. Kahvia tarjosivat ja se oli hyvää. Kun kuulin, että olivat kirjoilla kotipitäjässään, kerroin matkani tarkoituksesta, otin esille äänestyslistankin. Mutta silloin neidit sanoivat yhteen ääneen, että ”Viimaa en vejä”. Ja sitten he selittivät, että Keisari Pietari on hyvä, hyvä on Venäjän valta, ja kyllä he olivat urhoollisia meijän pojat Japanissa, meijän pojat siis venäläiset sotilaat oli toistuva hyvin mieleinen sana. Ja joka asian perään tuli aina:” Viimaa en vejä”. No eihän niin varmoja vakaumuksia voinut järkyttää ja ehkäpä se ei olisi ollut oikein turvallistakaan.

Siinä tarinoidessa leivätkin ehtivät kypsyä ja uunista otettuna ne laitettiin sänkyyn peiton alle. Suotakoon anteeksi uteliaisuuteni, mutta kun tyttäret menivät niin noutamaan, niin kurkistin mitä muuta sängyssä olisi ollut. Näin, että leipien peite oli hyvin vanha ja hyvin likainen välly. Niiden alla oli pokka s.o. sänkymatosta tehty lakanan korvike ja sen alla pehkuiksi kuluneita olkia. Minkäänlaista lakana ei ollut, mutta tyynyssä oli höyhentä ja sängyn raot oli täynnä ruskeaa massaa, joka yön tultua varmaan oli vilkkaassa liikkeessä. Suojaava kerros likaa väritti kaiken. ”Viiman veto” olisi ollut rikos keisaria ja hyvää Venäjää vastaan. Siivoaminen ei näköjään ollut tärkeä asia.

Lemin ja Savitaipaleen rajoilla tapasin monia pieniä läjiä, jotka eivät oikeastaan ihmisasumuksilta näyttäneet, mutta ”Viiman vetoa” ei missään paheksuttu. 

Toinen huipputapaus sattui, kun kerran klo 10.00 aikaan illalla menin Lemillä erääseen taloon. Tuvan seinät olivat omituisen vaalean ruskeat, ihmettelin, että ihanko on tapiseerattu. Kun sitten sytytettiin lamppu, selveni, että yönselkään silleen lähteneet torakat aivan peittivät seinät. Tosiaan nykyisin näkee tapetteja, joiden pienet eloisat kuviot muodostavat aivan samanlaisen seinäpinnan. Pyysin ja pääsin tyttären toveriksi aittaan. Oli sielläkin luteita, mutta seiniä peitti ympäriinsä nauloista riippuvat hameet. Ihmettelin, että kenellä on niin monta leninkiä. ”Miunhan ne”, sanoi 17 –vuotias kainosti hymyillen. ”Mutta minkä tähden niitä on niin paljon?” kysyin. ”Kun viijään kylään, että niitä sitti on”. Elämän pääpolut oli selvillä. Tapa oli, että tyttärelle morsiamena varattiin niin paljon vaatetta, että riitti koko iäksi. Miehelässä ei uutta laitettu.

Tämä tapa oli yleinen, eikä vain Lemillä. Vielä 1920 erään rikkaan talon emäntä Lappeella vähän apeaina kertoi, että hänkin halusi uuden leninkin, mutta kun pyytää, niin Felix vaan sanoo jotta eikös sinulla siellä aitan naulassa vielä ole. Ja pitkissä ympäriinsä rypytetyissä kotikutoisissa emäntä edelleen sekä aitanpolkua että kirkkotietä asteli, vaikka yleensä naisilla jo oli joku ahdas polvihame tai pliseerattu leveä.

Siisteyttä koskevaan edellä kerrottuun on kuitenkin totuuden nimissä lisättävä, että tapasi joskus siistejäkin koteja. Savitaipaleen ja Suomenniemen kirkonkylien talot esim. olivat aika hyvin hoidettuja. Olipa aivan loistotalojakin esim. Suomenniemen Väärä ja Kaskeinkylän kievari. Mutta sen ajan syöpäläisten runsautta näillä seuduilla en vielä kuitenkaan voi olla ihmettelemättä. Niitä kai pidettiin ihan asiaan kuuluvina, koska oli sanontatapakin ”Missä on ihminen, siinä on lutikka” ja ”Täi mielessä, kirppu koirassa”. 

Savitaipaleen tyttäret jo siihen aikaan kyllä kävivät palvelusansioilla talvisin. Lappeenrannassakin oli määrättyinä syyssunnuntaina ”piikamarkkinat”, jolloin tyttäriä oli tullut hakemaan talousapulaisen paikkoja ja apulaista tarvitsevat heitä etsimässä. Savitaipaleen tytöt olivatkin hyvässä apulaismaineessa, mutta saavutettuja taitoja nähtävästi ei kotona seurattu.

Taipalsaaren emäntä erosi edellä kerrotusta sisarestaan. Oli valmis haastatteluun, puhui itse puolestaan, kun jotakin tarjosi, oma-aloitteisesti se teki. Oli pirteä, iloinen, ei harmaan alistuva. Kodit olivat yleensä siistejä. Erilaisuus ehkä johtui siitä, että Taipalsaaren miehet olivat yleensä kesäkauden lotjassa ym. töissä Saimaalla, jonka johdosta emännät hoitivat talon edustustehtävät, kaupunkimatkat jne. Ehkäpä sekin, että Taipalsaaren taloissa jo aikaiseen asui kesävieraita. Taipalsaaren nainen jopa uskalsi aliarvioivaa pilaa miehistä. Kun kerran kinttupolulla raahasin pyörääni yli aidan, kuului pensaiden takaa lehdeksiä tekevän ääni ihmettelevän: ”Miestäkö se raahaa vai mikä taakka sillä on?”

Mutta: Edellä kerrotusta ei saa jäädä sitä kuvaa, että esimerkiksi Lappeen nainen olisi ollut tekemätön ja saamaton. Päinvastoin, hän oli erinomaisen ahkera ja työteliäs, oikea raataja ja talon tuki. Mutta hänen työtaakkansa oli suunnaton. Miehet kulkivat markkinoilla ja rahdin vedossa, kotityöt jäivät naisille. Sellaiset työt kuin aitojen teko keväisin, lannanvedättäminen pelloille, lehdeksien teko, heinän niitto ja korjuu, elonleikkuu ja perunan nosto olivat varsinaisesti naisten töitä, puhumattakaan karjanhoidosta ym. Kesäisin esim. naisten työpäivä alkoi kello 4-5: seuduilla. Kahvin keitto. Lypsylle lähtiessä muut alkoivat nousta. Kun maitopuuha oli suoritettu ja pikkuelukat hoidettu, oli matka ulkotyöhön. Aamiaiselle tultua miehet ottivat sanomalehden ja tupakan tai olivat pitkällään kunnes ruoka oli pöydässä. Harvoin emäntä istui ja söi. Ruuan jälkeen miehet ottivat ruokalevon, naiset korjasivat pöydän, syöttivät porsaat ym. ja olivat taas valmiit lähtemään miesten kanssa ulkotyöhön. Sama uusiutui päivällisen aikana. Lämmintä ruokaa oli harvoin. Oli leipää, voita, uunilihaa, suolakalaa, piimää, pyhänseudulla rieskaa ja piirakkaa. ”Meillä on vahvaa väkeä, ei ne puuroja eikä liemiä syö, pitää olla oikein ruokaa, pitää olla voita ja leipää”, sanoi isäntä Ruokonen vuonna 1920.

Mies opetti nuorikolleen, että on vain kolme tarpeellista: lypsäminen, leipominen ja kirnuaminen. Vielä vuoden 1918 sodan jälkeen sai kuulla miesten keskustelevan siitä, miten he olivat vaimojaan opettaneet. Ja kurituksessa ja Herran nuhteessa vaimo kasvoi. ”Mies mielensä jälkeen, nainen käskystä” oli ohje. Mies edusti kaikessa niin tarkasti, että kun esim. pitoihin mennessä vietiin tuliaisiksi rieskoja ja voita, niin isäntä pitotalossa antoi tuliaisnyytin. Ja kun oli vieraita ja naiset laittoivat ruuan, piti hakea isäntä kutsumaan vieraat syömään. Kun oli pidot esim. häät, ei morsiuspöytään saanut istua muita kuin kukkaistytöt ja muut naiset saivat syödä vasta sitten, kun kaikki miehet olivat syöneet. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että ei emäntä vieraan kanssa keskusteluihin antautunutkaan.

Miehen älyä ja viisauden liikuttavaa kunnioittamista kuvaa mainiosti mm. Luumäen tädin sanonta: Meitä oli neljä ikänaista ja 17-vuotias veljenpoika, niin täti lausahti: ”Hää täs nyt on ainoa, joka jotakin ymmärtää”.

Nyttemmin on tullut paljon uusia tekijöitä, ennen muuta erittäin voimaperäinen Marttatyö ja ne ovat herättäneet ja muovanneet ympäristöseutumme naiset ja heidän kauttaan kodit aivan toisenlaiseksi. Plussaako vai miinusta? Kukin tekee omat johtopäätöksensä.

Yksi vain varmaa: Kehityksen kulkua ei kukaan voi pysäyttää.

Naisasianainen Alma Sofia

Alman ura oli häkellyttävän pitkä ja komea. Vaatimattomista oloista 1900-luvun alussa lähtenyt tyttö omalla vahvalla olemuksellaan ja viisaudellaan tunki läpi harmaan kiven, opiskeli koko elämänsä, korjasi epäkohtia ja toimi mm. naisvoimistelun uranuurtajana.

15.7.1947 Alma kirjoitti:

Tähän päivään asti en ole koskaan valittanut sitä, että olen syntynyt naiseksi. Olen asettanut ylpeästi itselleni vaatimuksen: Täytän jokaisen tehtävän yhtä hyvin kuin mies sen tekisi ja hiukan paremmin. Ja nyt kun kohta olen 67 v., niin tuntoni sanoo että, olen työni suorittanut tunnollisesti ja niin hyvin, että niissä olosuhteissa, joissa olen elänyt – suurimmalta osalta ahdingossa, köyhyydessä, väsyneenä, ei keskitason ihminen olkoon vaikka viidesti mies, olisi juuri sen paremmin voinut tehdä. Mutta tänään itken, että olen nainen, sillä koko ikäni, hamasta lapsuudestani, siitä asti, kun veljeni Kustu arvioitiin aina paljon korkeammalle, ”koska hän oli poika”, aina ja loputtomasti saa tuntea, että on ”vaan nainen”. Mikä ihmeen rangaistus meidän yllämme pitää levätä. Katsoi minne katsoi, mies marssii saappaineen ja tallaa naisen, sivuuttaa, sortaa. Palkat, luottamus, kunnia, edut, ne kuuluvat miehelle. ”Tyttö syntyi, tyhjä syntyi”, ”Se on akkamaista”, ”Se on ämmän järkeä”. Pitää olla nero saadakseen työstään edes hivenen tunnustusta, jos on sattunut naiseksi syntymään. On vaan yksi keino, jolla nainen turvaa etunsa ja menestyksensä. Pitää vedota miehen seksuaaliteettiin. Kun sen tekee taidolla, niin tiet kyllä valkenevat, mutta siihenpä en ole koskaan alentunut. Ja nyt tänään itken haikeasti. Olisihan minunkin elämässäni saanut olla jokin iloinen aika, jolloin minäkin olisin ollut muiden veroinen, en loputtomasti potkittu ja halveksittu – vaan nainen, kun minulta voidaan jotakin kiskoa, minulla voidaan jotakin teettää, mutta ihmisenä olen ”vaan nainen”.

Johdonmukaisia olivat vanhat Germaanit, heidän taivaassakin oli vain miehiä. Ja seksuaalisesti näki Muhammed, että paratiisissa oli vain kauniita mustasilmäisiä tyttöjä palvomassa miehiä. Missä on oikeus? Missä totuus? Niitä ei ole olemassakaan.

Henkilökohtaisia muistoja Täti Almasta

Täti Alman vierailut isovanhempieni Hulda ja Yrjön kotiin Örnille, Lopelle, olivat aina merkittävä tapahtuma. Mamma siivosi päivätolkulla huushollia ja parasta pantiin pöytään. Taisi vähän pelätäkin omanarvontuntoista miehensä sisarta. Meitä lapsia ei silloin huolittu kylään sotkemaan ja remuamaan.

Alma Örn haudattiin Lappeenrantaan heinäkuussa 1978. Olin perheeni kanssa hautajaisissa kauniina arki-iltana. Saattoväkenä oli Lappeenrannan Naisvoimistelijoiden edustaja, Vanhainkodin johtaja, setäni Sakari ja oma perheeni. Alma Örn haudattiin entisen miehensä pankinjohtaja August Reijolan (kuollut 1947) viereen. Tämä vahva ja viisas naisasianainen oli toivonut, että hänet haudataan hiljaisesti, jonka jälkeen vasta ilmoitetaan suvulle kuolemasta. Laki ei tätä enää sallinut, joten toimitus oli hyvin vaatimaton ja koskettava.

Lapsuus

Äitini Elsi Annikki syntyi elokuun 30. päivänä vuonna 1933 nivalalaiseen viljelijä-työmiesperheeseen. Perheeseen kuului jo kolme isoa siskoa ja äitini jälkeen syntyi vielä poika. Perhe asui omassa pienehkössä talossa, joten tunne oli sellainen, ettei oltu rikkaita eikä köyhiä, koska oli aina ruokaa pöydässä ja oma koti. Talous oli lähes omavarainen.

Äidin äiti hoiti karjaa ja taloutta sekä huolehti perheestä. Isä kävi ansiotyössä kodin ulkopuolella ja hoiti viljelyyn liittyvät asiat. Äidin isä teki monenlaista työtä, esimerkiksi rakennustöitä ja erilaisia lapiotöitä. Myös vesikaivojen rakentaminen oli hänelle tuttua.

Äidilleni tärkeä sukulainen oli Pistosmummuksi kutsuttu isänäiti. Myös tädit olivat läheisiä. Usein vierailtiin puolin ja toisin. Silloin puhuttiin läpikotaisin arkiset ja hengelliset asiat. Näiden tapaamisten aikana itkettiin ja naurettiin. Lapset kuulivat mitä erilaisimpia juttuja elämän eri aloilta. Elsi-tyttösen mieleen jäivät muun muassa sanat: ”Pönkäsin pihkanokan savusaunaan, kun se kiusasi.”

Sota varjosti 1930-luvun lopun elämää ja äitini mieleen on jäänyt, miten asukkaat joka talossa odottivat peläten riviin kutsua. Äidin isä joutui kotirintamatyöhön, koska hänen kuulonsa oli niin heikko, ettei hän voinut lähteä rintamalle.

Lapsen elämä tuntui vapaalta, vaikka vapaa-aikaa ei ollut ollenkaan. Lapset auttoivat perheen askareissa ja paimensivat kesällä lehmiä tienvarsilla tai muualla, missä vain eläimille syömistä riitti, sillä aitauksia ei karjalle ollut. Ilo ja leikki löytyivät työnteon keskellä. Elämä oli mukavaa, vaikka työ ei tuntunut loppuvan koskaan.

Koulu

Äitini kävi kotia lähellä sijaitsevan kansakoulun. Monet sota-ajan lapset jättivät koulun kesken. Äidin mielestä koulunkäynti oli mielenkiintoista. Hän olisi halunnut mennä silloiseen keskikouluun – opettajakin oli suositellut – mutta varojen puute ja pitkä koulumatka tulivat esteeksi 12-vuotiaalle tytölle. Koulu toimi iltakouluna, joten matkan taittaminen yksin kävellen oli mahdotonta.

Niinpä äiti kävi keskikoulua vain syyslukukauden. Oppivelvollisuuden mukaisen kansakoulun ja kaikki jatkokurssit hän kuitenkin suoritti. Koulussa opittiin paljon yleistietoa, mutta myös käytännön taitoja. Varsinkin jatkokurssit valmensivat tyttöjä kodinhoitoon, keittotaitoihin, käsitöiden tekemiseen ja karjanhoitoon. Oppiminen oli hauskaa. Opettajaa kunnioitettiin – hän oli esikuva. Opetuksessa korostui oikean ja väärän erottaminen ja se, että jokaisella pitää olla moraalinen selkäranka.

Ennen rippikoulua jokaisen nuoren piti osallistua lukukinkereihin, joissa pappi ja kanttori kuulustelivat katekismuksen kokonaisuudessaan. Piti osata. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Rippikoulun jälkeen nuorten oli lupa osallistua yhteisiin piirin pyörimistapahtumiin, joissa voitiin tavata muita nuoria.

Oma perhe

Äiti tapasi miehensä Ension jo hyvin nuorena. He menivät naimisiin. Ensimmäinen lapsi syntyi, kun äiti oli 17-vuotias. Esikoispojan ollessa puolivuotias pieni perhe lähti ansiotyöhön isolle maatilalle Etelä-Suomeen, Tuusulaan. Äiti oli hommannut työpaikan sekä itselleen että miehelleen lehdessä olleen ilmoituksen perusteella.

Äitini, nuori nainen, hoiti ison karjan ja kaikki navettahommat miehen ollessa peltotöissä. Perheen toinen lapsi, tyttö, syntyi Tuusulassa. Äitiyslomaa ei tuolloin ollut, joten äidin oli mentävä navettahommiin heti, kun mahdollista, ja otettava lapset mukaan töihin.

Tällainen kotiseudulta muualle lähtö koko perheen kanssa oli epätavallista siihen aikaan, mutta äitini mielestä se oli hyvä ratkaisu. Pariskunta lapsineen oli Tuusulassa töissä kolme vuotta. Sen jälkeen perhe muutti takaisin kotiseudulleen Nivalaan miehen kotitaloon. Siellä nelihenkisen perheen käytössä oli yksi kamari. Samassa pihassa asui muitakin miehen suvun perheitä. Miniänä äitini hoiti karjaa ja teki kaikkia mahdollisia maatilan töitä, myös pellolla. Tuo aika oli sekä fyysisesti että henkisesti raskasta.

Oma koti

Omaan kotiin perhe pääsi muuttamaan kahden vuoden kuluttua Tuusulasta tulon jälkeen, vuonna 1955. Helpotus oli suuri. Vihdoinkin sai itse määrätä asumisensa rajat. Aluksi oli muutama lehmä, mutta karja kasvoi koko ajan.

Elettiin sodan jälkeistä jälleenrakennuksen aikaa. Työtä oli paljon, mutta elämänintoa vielä enemmän. Äiti hoiti kaikki navettatyöt, kotityöt, lapset ja oli mukana aina heinäpellolla, elonleikkuussa, perunannostossa – kaikessa missä ikinä ehti. Hevosta ei ollut, joten kaikki piti tehdä käsipelillä. Joskus naapurin hevonen jouti lainaksi. Silloin äiti meni perunannostoon tai muuhun työhön, jotta laina tuli maksetuksi. Mies kulki ansiotyössä, joten nuorella äidillä oli paljon vastuuta kotihommissa.

Ystävät

Naapurin emännät olivat ystäviä ja keskustelukumppaneita. Varsinkin lähimmän naapurin kanssa äiti puhui tärkeät ja vähemmän tärkeät asiat. Hän vei naapuriin jokaisesta leipomuksesta lämpimän leivän tai jos ei itse ehtinyt, lähetti jonkun meistä lapsista viemään. Äidin ohjeen mukaan piti aina muistaa sanoa, että äiti lähetti lämpimän leivän. Leipää ei saanut jättää pöydälle tuppisuuna, vaan mieluiten antaa emännälle henkilökohtaisesti.

Oma suku oli äidilleni todella tärkeä tuki ja henkireikä. Sisarukset olivat keskenään läheisiä ja heidän kanssaan saattoi jakaa ilot ja puhua kaiken mieltä painavan. Heiltä saattoi pyytää tarvittaessa myös apua.

Äitini itse oli aina valmis auttamaan niitä, jotka apua tarvitsivat. Hän lähti lypsämään naapurin lehmät, jos emäntä itse ei kyennyt tai voinut. Niinpä monet naapurit saivat äidiltäni avun navettahommissa. Myös lastenhoitoapua ja pyykinpesuapua naapurit tarvitsivat usein. Äitini oli neuvokas ja nopea, joten häneltä luonnistuivat kaikki maatilan askareet – vieraitten lehmien lypsykin. Monet eivät sellaiseen suostuneet, sillä karjassa oli aina ainakin yksi vikuroiva tai potkurilehmä.

Toisten auttaminen ja huomioon ottaminen on ollut ja on äitini luonteenpiirre. Niinpä hän toimikin diakoniatoimikunnassa useita vuosia.

Lisää lapsia

Kolmannen lapsen, tyttövauvan, synnyttyä sairaus varjosti äitini elämää, mutta siitä selvittiin. Äidin sisko otti vauvan hoitoonsa. Isommat lapset ja navettatyöt hoiti kodinhoitaja. Perheeseen syntyi vielä kymmenen vuoden kuluttua kolmannen lapsen syntymästä poika.

Myöhemmin lasten perheiden myötä äitini on saanut ison liudan lastenlapsia, jotka ovat yhtä tärkeitä ja rakkaita kuin omat lapset.  Tällä hetkellä äiti on jo monen pienen isomummu.

Harrastuksia

Äidin elämä oli työntäyteistä ja kiireistä. Siksi nuoruuden harrastus, päiväkirjan kirjoittaminen jäi taka-alalle. Äidin tapana on kuitenkin ollut kirjoittaa omia, pieniä runoja, tekstejä ja toivotuksia lähettämiinsä kortteihin. Tekstinpätkiä löytyy yhä lipaston laatikosta.

Käsityöt ovat säilyneet nuoruudesta asti äidin rakkaana harrastuksena. Niiden tekeminen säästi pitkän pennin talousrahoista, sillä äiti valmisti itse lasten vaatteet, ompeli ja kutoi kodin tekstiilit. Mieluinen muistoni lapsuudesta onkin rukin rauhoittava hyrinä, kun äiti kehräsi lankaa neuleita varten. Ennen kehräämistä oli tietenkin ollut monta työvaihetta: äiti oli kerinyt lampaat, kuivattanut ja putsannut villat sekä karstannut ne.

Tärkeää on myös se, että käsitöiden avulla äitini sai toteuttaa luovuuttaan kokeilemalla mitä erilaisimpia töitä ompelemisesta huovuttamiseen ja kaikkea siltä väliltä. Myöhemmin eläkkeellä, kun aikaa oli, äiti solmi ryijyjä. Niinpä kaikilla lapsilla ja lapsenlapsilla on oma ryijy, kaksikin, jokaisella erilainen. Ryijyihin on koottuna monenlaiset äidin ajatukset: ilot ja murheet, koko elämän aarreaitta. Jokainen on saanut rakkaudella solmitun, omanlaisensa ryijyn. Vielä nykyäänkin äiti neuloo sukkia kokeillen eri kuvioita ja vintillä odottaa säkillinen lampaanvillaa käsittelijäänsä.

Perintö

Oma perhe on ollut ja on kaikkein rakkain äidilleni. Myös lapsuuden perhe, naapurit ja ystävät pysyvät hänen ajatuksissaan. Yleensäkin ihminen kaikkinensa, olipa hän millainen tahansa, on äidin sydäntä lähellä. Pienistä teoista ja ajatuksista on kasvanut rakkaudellinen, hyväksyvä elämänpiiri.

Äiti itse ei voinut käydä koulua niin paljon kuin olisi halunnut, mutta hän on pontevasti innostanut lapsiaan opiskelemaan. Naisasia on ilmennyt sillä tavalla, että äitini on halunnut ehdottomasti tyttärilleenkin, samalla tavalla kuin pojilleen, ammatin ja sitä kautta itsenäisyyttä. Vähäisestä varallisuudesta huolimatta vanhempamme mahdollistivat meidän, lastensa koulunkäynnin. Kaikki neljä lasta ovat korkeasti koulutettuja ja äidin panos koulutuksen toteutumisessa on merkittävä.

Nykyisin äitini iloitsee siitä, että taloustöiden ja karjan hoitaminen on helpompaa kuin ennen. Ei tarvitse noutaa kilometrin päästä savikolosta pyykkivettä eikä kuskata käsikärryillä juomavettä niityllä laiduntaville eläimille.

Vankka luottamus Jumalaan on kantanut äitiäni kaikissa hänen elämänsä vaiheissa. Äidin mielestä usko tuo hiljaista ja pysyvää iloa elämään. Äitini haluaakin kannustaa jokaista sekä nuorta että vanhaa sinnikkyyteen, toisen ihmisen huomioon ottamiseen, tyytyväisyyteen ja lujaan luottamukseen, että elämä kantaa.

Martta Leskelä (o.s. Simelius) syntyi Pulkkilassa vuonna 1922. Haastattelin Marttaa, anoppiani, useaan otteeseen vuosina 2010-2016. Tämä kirjoitus on tehty haastattelujen pohjalta ja rajautuu lähinnä sota-aikaan ja kotirintamaelämään.

Haapavesi 2016

Rauhankallion ovet avautuvat puoliautomaattisesti. Tulemme palvelutalon hämärään käytävään, jonka perällä on Martan huoneisto. Käytävän päässä, mutkan takana avautuu asukkaiden yhteinen kokoontumis- ja kahvittelutila. Pöydän äärellä istuu muutama iäkäs nainen. Sanomme hyvät huomenet. Valkeatukkaiset päät kääntyvät ja rouvat vastaavat yhtäaikaisesti. Tuntuvat tunnistavan tulijat. – Siellä Martta on jo ootellutkin, joku sanoo. Anoppini huoneiston ovi on tavan mukaan raollaan. Sisään astuessamme vastaan leijailee herkullinen ruuan tuoksu.

Martta täytti viime syksynä yhdeksänkymmentäneljä vuotta, mutta on säilyttänyt hyvin toimeliaisuutensa. Kotiapua on nykyään hyvin tarjolla, mutta anoppi käy vielä toisinaan rollaattorillaan kylällä asioilla ja valmistaa osin itse ruokansa. Sota-aikana Martta kävi emäntäkoulun ja teki sen jälkeen elämäntyönään paljon koulutukseensa liittyviä töitä. Viimeisinä aktiivivuosinaan hän opetti Haapaveden kansanopistossa kotitaloutta. Istumme pöydän äärellä. Karjalanpaisti kulhossa henkii veden kielelle nostattavaa tuoksuaan. Höyryävän peruna-astian ympärillä monenlaiset salaatit tuovat väriä kattaukseen. Sivupöydällä näyttää odottavan vielä rusinasoppa jälkiruokailuvaihetta. – Laitan äänityslaitteen tähän pöydälle, niin saamme jutella syödessämme taas niistä vanhoista asioista. Sopiihan se? Martta nyökyttelee ja hyväksyy asian. Itse asiassa anoppini kertaa mielellään muistojaan ja välittää niitä jälkipolville, vaikka monet mielikuvat ovat varmasti kipeitäkin. Hän silmäilee ikkunasta avautuvaa kevättalvista haapavetistä maisemaa – tai oikeastaan hän katsoo paljon kauemmaksi. Silmissä on levollinen katse ja puheesta kuuluu elämänkokemuksen tuomaa viisautta.

Mainionperälle

Martta oli yhdeksänvuotias, kun Simeliuksen perhe muutti Ruukin kylältä Mainionperälle, Siirtolaan. Vuosi oli 1931. Silloin elettiin syvintä pula-aikaa, maailmanlaajuista lamaa. Talossa asui aikaisemmin vanha lapseton pariskunta. He halusivat muuttaa lähemmäksi keskustaa. Siirtola oli ehkä vanhuksille vähän syrjässä, vaikka kirkolle kertyi matkaa vain pari kilometriä. Kaksi taloutta ”vaihtoi” keskenään kotipaikkoja. Tietenkin Martan vanhempien piti maksaa ”välejä”. Simeliuksen entinen ”Kaivomökki” oli kovin pieni ja maata oli vain pieni pläntti. Äiti etenkin halusi, että lapsille riittäisi tekemistä ja he pääsisivät työn laitaan kiinni. Lapsia oli kolme. Jussi oli Marttaa neljä vuotta vanhempi. Vanhin sisaruksista, vuonna 1915 syntynyt Rauha kuoli noin vuosi muuton jälkeen. Sanottiin, että valkoiset verisolut söivät punaiset. Ilmeisesti tauti oli leukemia.

Simeliukset oli sen ajan mittapuulla aika pieni sakki. Leonard-isä oli metsätyönjohtaja ja kulki tienestissä Ruukki-yhtiöllä. Jenni-äiti huolehti kotitöistä. Siirtolassa oli maata kuutisen hehtaaria. Isä osti vielä pakkohuutokaupatun lisäalueen, Ala-ahteen, puolen kilometrin päästä. Se lähes kaksinkertaisti viljelyalueen. Navattaan uusi isäntä hankki aluksi kaksi lehmää, nekin pakkohuutokaupasta. Vasaran alle joutuneita tiloja riitti siihen aikaan. Kaivomökissä perheellä oli ollut vain maitotinki. Maidon ostamisesta oli tehty sopimus, ja naapurista saatiin kerrallaan juomaa vajaan kolmen litran päälärillinen. Maito koettiin kallisarvoiseksi elintarvikkeeksi. Martta oli seuraamassa silmä tarkkana ensimmäistä lypsykertaa kotona. Tyttö katsoi, kun maitoa tuli ja tuli, ämpäri täyteen. – Nuin palijo maitua, Martta kilkatti innoissaan. – Niin, ja huomenna saahaan lissää, äiti naureskeli pikkutytölleen.

Sota syttyy

Oli syksy kolmekymmentäyhdeksän, marraskuun viimeinen päivä. Maailman tilanne oli jo pitkään ollut sekava ja Suomen itärajaltakin oli alkanut kuulua huolestuttavia uutisia. Ihmisiä jäyti jatkuva pelko tulevasta. Martta oli äitinsä kanssa kahden kotona. Isä oli viikkokunnissa Rantsilassa hakkauttamassa yhtiölle puutavaraa. Jussi oli viemässä sontakuormaa ahteelle. Äiti ja tytär istuivat kamarissa jännittyneinä radion äärellä. Uutislähetys alkoi ja järkyttynyt radioääni kertoi sodan puhjenneen. Martta muistaa toimittajankin voihkineen ääneen tilanteen toivottomuutta. Kun sonnan kärrääjä kolisteli pihalle, Martta puhalsi äiti kannoillaan ulos huutaen, että sota on syttynyt. Veljellä tuli kiire laittaa hevonen talliin. Hän juoksi myös pirttiin ja kaikki kehiytyivät radion äärelle kuulemaan lisäuutisia. Sen päivät työt oli tehty.

Jussille syttyi palava halu lähteä rintamalle vapaaehtoisena. Nuoret miehet olivat tietenkin puhuneet keskenään asiasta. Äiti oli kuitenkin kovana ja sanoi: ”Sinä et lähe. Minä oon nähäny Pulkkilassa niin palijo kaatuneita viime sovan aikana, että sinä et lähe.” Jussi pääsi kuitenkin harjoittelemaan sotahommia kotioloissa. Ruukin aseman molemmilla puolilla oli rautatiesillat. Siikajoen silta oli puolen kilometrin päässä ja Ohtuanojan pienempi ylityskohta kilometrin päässä. Niitä nuorukainen kävi vuorollaan vartioimassa muiden miesten kanssa. ”Mitähän se Jussi ois siellä osannu tehä tosipaikan tullen. Ei kai se ollu aikasemmin ees nähäny pyssyä”, Martta muistaa tuumineensa. Tammikuussa Jussi joutui sitten ikänsä puolesta lähtemään armeijaan. Hetki oli haikean lohduton. Kun Siirtolan nuori isäntä astui pimenevään tammikuun iltaan, pääsi molemmilta naisilta lohduton itku. Jussin koulutukseen kuului viikon alokasaika ja kaksi viikkoa aliupseerikoulua. Tämän jälkeen nuori mies olikin valmis etulinjaan.

Maatalon töitä

Talvisota loppui maaliskuun kolmastoista päivä, mutta Jussin sotaväkiaika jatkui yhtäjaksoisesti koko välirauhan ajan ja sitten rintamalla jatkosodassa. Hän, niin kuin monet muutkin tuon ikäluokan miehet, palveli isänmaataan viisi vuotta. Kotona vastuu maatalon raskaimmista töistä jäi noina vuosina Martalle. Isä jatkoi töitään Rantsilan metsissä. Hänen alaisuudessaan oli parhaimmillaan 50–60 miestä. Varsinkin kevät oli kiireistä aikaa, kun puut piti uittaa ensin Savalojaa pitkin Siikajoelle ja edelleen Ruukin tehtaalle. Välirauhan aikana isä sai ostettua taloon hyvän hevosen. Tamma nimettiin Selmaksi. Yksi erikoisuus työjuhdassa ilmeni. Se oli ollut talvisodassa ja saanut osuman isoon lautaslihakseen. Kuullessaan lentokoneen äänen eläin rupesi hillittömästi tärisemään. Se muisti haavoittumisensa.

Martasta kehittyi taitava hevosnainen. Kevään ensimmäisiä töitä oli peltojen muokkaus. Kylvöalueet pehmitettiin auralla ja erilaisilla karheilla. Syksyllä pellot piti kääntää syvemmältä. Se työ tehtiin isommalla vältillä. Kesäajan suurin ja monivaiheisin työponnistus oli heinänteko. Rantsilaan lähtiessään isä ilmoitti niitettävien sarkojen määrän. Raskain vaihe oli saran päiden niittäminen viikatteella. Vasta sen jälkeen heinän sai kaataa koneella. Ensimmäisellä kerralla Martalla oli koneen kanssa ongelmia. Hän katseli peltojen vieritse kulkevaa tietä, molempiin suuntiin: ”Kun tulis ees joku, jolta kysyä neuvvua”. Alkuvaikeuksien jälkeen niittäminen sujui, ja Martta tekikin sen jokaisena sotakesänä. Heinäaikana toivottiin tietenkin poutailmoja. Luoko kuivui parissa päivässä ja heinät sai kuljettaa suoraan latoon. Tavallisesti työjaksoon kuului kuitenkin seivästäminen. Parin viikon jälkeen seipäillä kuivunut heinä ajettiin lamuskalla latoihin.

Martta ja Selma olivat tuttu näky kylällä. Oli myllyssä käyntiä ja monenlaista muuta asiointia. Siirtolan hevosnaisesta tuli paikkakunnalla pieni kuuluisuus. ”Tuosta Martasta pitäs saaha kuva Maan Suola -lehteen”, olivat vanhat miehet sanoneet katsellessaan riuskaa nuorta naista. Yhtään kuvaa parivaljakosta ei kuitenkaan otettu. Nyt sellainen muisto olisi tietenkin arvokas. Hevosen illastaminen oli jokapäiväinen, vastuullinen työ. Selmalle piti siis antaa heiniä ja juotavaa tarpeellinen määrä. Isä oli monta kertaa teroittanut, että hevonen pitää ruokkia kunnolla. Monta vuotta sodan jälkeen hevosen hoitaja unissaan edelleen ruokki Selmaa. Uneen liittyi painajainen, jossa Martta astui talliin ja hevonen seisoi paikallaan katsoen syyttävästi, kun hoitaja oli unohtanut illastuksen. Ihan kaikkia maatalon raskaimpia töitä Martan ei sentään tarvinnut tehdä. Isä palkkasi kiireisimmiksi ajoiksi Martan apulaiseksi vanhemman miehen lähimökistä, Röntys-Pekan. Tämän hevostöihin kuului sonnanajo sekä virtsalaatikon tyhjennys pelloille. Syksyinen vältillä kääntö oli niin raskasta, että sekin jäi yleensä miespuolisen hevosmiehen tehtäväksi. Silloin kun kotitöissä oli rauhallisempaa, hevonen saattoi olla töissä myös yhtiöllä. Pisimmät reissut ulottuivat Raahen Lapaluodon satamaan, jossa Ruukki Oy:llä oli lautatarha. Hevonen ja joku yhtiön mies lähetettiin matkaan viikkokunniksi ja evääksi Selma sai vankan kuorman heinää.

Pelloilla viljeltiin etupäässä heinää. Joskus siitä puitiin heinänsiementäkin. Osa maasta jätettiin tietenkin myös laitumiksi. Sodan alla muutama lämmin kesä helli Pohjanmaatakin, ja viljat tuottivat runsaita satoja. Silloin yleistyi paikkakunnalla jopa vehnän viljely. Siirtolassakin saatiin tästä etelän viljasta ainakin yksi hyvä sato. Alettiin puhua, että ”Ei kai sitä muuta kannata kasvattaakkaa”. Sotavuodet toivat kuitenkin, muun ankeuden lisäksi, ankarammat sääolot. ”Pakkanen pani” vehnän eikä jauhoista tahtonut saada minkäänlaista pullaa. Vaikka Jenni-äiti kuinka yritti leipoa oikeaoppisesti, niin nisusta tahtoi tulla ”likisattusta”. Vehnäkokeilun jälkeen palattiin varmoihin ohraan, kauraan ja rukiiseen. Kotitalon viereisellä saralla kasvatettiin perunaa. Sieltä sai kesäaikana nopeasti haettua perusaineksen ruuanlaittoon. Kasvimaalla viljeltiin tavallisimpia juureksia ja vihanneksia. Tosin kasvikset katsottiin toisarvoisiksi elintarvikkeiksi, eikä kasvimaalle löytynyt kovin helposti tilaa kallisarvoisesta viljellystä maasta. Perunalla ja viljalla oli etusija.

Navetan takana oli pienoinen sarka mansikkaa. Marjaa riitti myyntiin asti. Martan äiti tapasi keittää mansikat ostajille hilloksi asti. Pellavaa Martta viljeli muutamana vuotena. Varsia loukutettiin ja muutenkin esikäsiteltiin. Vasta sitten kuidut lähetettiin etelään. Tehdasreissu saattoi kestää pitkään ennen kuin valmiit langat palasivat takaisin. Nopeammin tuottavaa liiketoimintaakin Martta kokeili. Navetan takana hän kasvatti yhtenä sotakesänä kessua. Lajikkeeltaan se oli Virginia-tupakkaa. Kasvi oli hyvin hallan arka. Piti huolehtia, ettei sitä päässyt ”pakkanen panemaan”. Alava Siirtolan seutu oli hyvin hallan arkaa. ”Yks Äijjälän Ottu ne minulta osti. Se oli teurastaja kylällä. Kolikärryyn ne suoraan laitettiin. Ite se jatko niijen käsittelyä, kuivasi ja hakkasi rouheeksi.”

Lottana

Vaikka kotityöt lohkaisivat merkittävän osan Martan päivästä, ehti hän sentään toimia myös lottana paikkakunnalla, jo talvisodan aikana. Näin Siirtolan tyttökin pääsi muiden kylän nuorten naisten kanssa toimimaan yhdessä. Tässä vapaaehtoistyössään lotat toimivat vuoroperiaatteella. Kun tuli kirje omasta vuorosta, niin silloin piti lähteä. Muonituksen pääpaikka oli nuorisoseuran talo. Se oli lähellä asemaa ja sen vuoksi hyvällä paikalla. Siellä vanhemmat naiset tekivät ruokaa ja leipoivat leipää. Martta ja muut nuoremmat lotat tiskasivat. Muonituskeskuksessa työskenteli lisäksi kaksi vanhempaa sotilasta, Halmetoja ja Harjula. Miehet auttoivat monenlaisissa töissä, tekivät polttopuita, kuorivat perunoita ja kävivät hevosella jakamassa lämpimiä aterioita muille Ruukissa toimiville sotilaille. Ruuan vientireissulle lähti yleensä toinen vanhemmista miehistä ja seurakseen hän sai pari lottaa. Halmetoja oli leppoisa ja puhelias mies ja hän opasti mielellään nuoria tyttöjä elämän alkutaipaleella.

Kun tuli välirauha, elämä palautui taas vanhoihin uomiinsa ja naisetkin saattoivat keskittyä enemmän kotitöihinsä. Kesällä neljäkymmentäyksi miehille kävi taas käsky lähteä rintamalle. Jotenkin sana oli levinnyt koko kylälle ja Ruukin aseman seutu vilisi mustanaan väkeä. Marttakin oli paikalla äitinsä kanssa, vaikka oman perheen jäseniä ei ollutkaan lähtijöiden joukossa. Jussi menisi rintamalle suoraan palvelupaikkakunnaltaan. Ihmiset hyvästelivät tuttujaan. Miehet nousivat härkävaunuihin ja joukosta kuului iloisia huudahduksia: ”Heinäntekkoon tullaan takasi”.

Kohta sotilaiden lähdön jälkeen jatkosota syttyi ja Martan lottatoimet jatkuivat. Sitä mukaa, kun rintama siirtyi kauemmaksi, myöskin vartiointi ja sotilastehtävät Ruukissa kävivät vähäisemmiksi. Lottatoimet muuttuivat toisenlaiseksi, kun paikalliselle muonitukselle ei enää olut tarvetta. ”Sitte alettiin leipua rintamalle. Ne oli semmosia neliskanttisia leipiä.” Leipomispaikaksi oli löytynyt isouuninen maatalo viisi kilometriä Ruukista Paavolan suuntaan. Leivät kuivattiin, pakattiin ja lähettiin rintamalle. ”Muistan, ku yks Mainion Emmi kirijotti kirijeen ja pisti viestin leivässä olevaan reikään. Ootti tietenki, että joku sotilas sen lukisi ja vastaisi. Vaan ei sieltä rintamalta tainnu kukkaa Emmille takasi kirijottaa.”

Sodassa olevia autettiin muutenkin. Lottien tehtäviin kuului kerätä vaatteita taloista rintamalle lähetettäväksi ja samalla evakoille. Naiset kiersivät koko paikkakunnan talo talolta vaatteita kysellen. Näilläkin keruureissuilla konkretisoitui sodan kauheus. Martta muistaa erikoisesti ahdistuksen tunteen mennessään erääseen taloon, jonka ainoa poika oli vasta kaatunut rintamalla. Kaikki talot oli kuitenkin läpikäytävä, niin oli määrätty. Lotille lähetettiin myös pyykkiä pestäväksi. Martta oli mukana tässä urakoinnissa. Siikajoen rannassa, Ruukin kosken partaalla, höyrysi pesupata ja veden rajassa naiset jynssäsivät armeijan vanhoja, raskaita sarkavaatteita. Pesuaineena käytettiin ”lipiäkiviä” tai kotitekoista saippuaa ja apuna pyykkilautaa.

Niukkuutta jakamassa

Sodan aikana oli pula kaikesta, myös ruuasta. Tietenkin maataloissa oli tässä mielessä helpompaa. Martan kotona oli viisi lehmää ja viljaakin omiksi tarpeiksi. Vuosittain kasvatettiin kaksi sikaa teuraaksi ja lihaa saatiin myös vasikoista. Valtio halusi oman osansa maataloustuotannosta. Armeija vaati elintarvikehuoltoon suuria ruokamääriä. Luonnollista oli, että maataloissa tätä pakko-ottoa pyrittiin välttämään. Maatalojen viljat, maidot ja kaikki muutkin tuotetut elintarvikkeet mitattiin. Jos talossa oli tarpeeseen nähden ylimääräistä, niin se otettiin valtiolle.

Erään viljanmittauksen jälkeen naapurin isäntä tuli kylään Siirtolaan. Jenni-äiti kertoi, että jossakin talossa oli kuulemma todettu, että nyt on kaikki viljat mitattu. Pikkupoika oli katsoa napittanut isäänsä silmiin ja kysynyt, että onko nekin mitattu, jotka ovat leikkimökissä. Tarkastajat olivat vaan vilkaisseet toisiansa ja siirtyneet toiseen taloon jatkamaan tehtäväänsä. Naapurin uskovainen isäntä, joutui tunnustamaan, että heillähän se oli käynyt sillä tavalla. Siirtolassa viljamäärät olivat niin pieniä, ettei ollut pelkoa niiden menettämisestä. Toisin oli maidon kanssa. Maidon mittauksen lähestyessä Jenni-äiti oli ollut kovin hermostuksissaan. ”Menkää te äiti vaan kyllään siksi aikaa, kyllä minä pärijään”, oli Martta sanonut. Lypsytarkkailija tuli sitten navettaan ja Martta lypsi lehmät. Sattui siinä jonkun kerran Martallakin tirahtamaan maitosuihku lattialle kuivikkeiden joukkoon.

Elintarvikkeita myytiin joskus määräysten vastaisesti. Marttakin joutui hieman mukaan tähän mustanpörssin kauppaan. Isällä oli joku tutun tuttu rouva valokuvaamon pitäjänä Oulussa. Siirtolan isäntä oli luvannut hänelle puoli kiloa voita ja Martta laitettiin asialle. Martta löysi kuvaamon ja kysyi, että onko rouva kotona. Omistaja ei sattunut olemaan sillä hetkellä paikalla eikä nuori mustanpörssin kauppias uskaltanut puhua asiasta muille valokuvaamossa oleville mitään. Niinpä Martta kulutti aikaansa Oulun kaduilla odotellen paluujunaa Ruukkiin. ”Minä palasin sen voin kanssa takasi ja pelekäsin koko reissun ajan, että sotapolliisit pyssäyttää, tutkii laukun ja ottaa voin pois.”

Rintamalla oleville pyrittiin laittamaan elintarvikepaketteja, mikäli kotoa ruokaa riitti. Maatalojen miehet olivat tässä suhteessa paremmassa asemassa kuin tilattomat. Jatkosodan aikana pakettilähetyksiin tuli rajoituksia, ilmeisesti ne koettiin aiheuttavan kuria höllentävää kaupankäyntiä rintamalla. Martta oli kerran viemässä pakettia postiin ja postineiti kysyi, että onko paketissa voita. Asiakas myönsi totuuden mukaisesti, että on. Virkailija katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi, että se pitää ottaa pois. Martta astui pettyneenä ulos, käveli tiellä edestakaisin ja mietti rintamalla olevaa veljeään. Jonkin ajan kuluttua hän meni uudelleen postineidin luokse. ”No sinä otit voin pois?”, virkailija kysyi. ”Niin otin”, Martta vastasi silmää räpäyttämättä eikä katunut valehteluaan. Jussi oli rintamalla pitkiä aikoja ilman lomia. ”Isä oli ollu muijjen ukkojen kanssa pikkusen tuiterissa kylällä ja ne oli päättäneet, että Jussi pittää saaha välillä kottiin. Ne oli menny Ruukin asemalle laittaan sähkösanomaa, että äiti vakavasti sairas, isä. Eikä mittää muuta”. Sanoman vastaanottaja oli mennyt tiedon kanssa esikuntaan ja saanut välittömästi viikon loman. Junasta astuessaan Jussi oli koittanut kiirehtiä askeleitaan ja miettinyt, että ehtiikö vielä nähdä äitinsä elossa. ”Vastaan oli tullut Ahon mummu, semmonen oli hyvin puhelias ihiminen. Maija ei ollu puhunu äitistä mittää. Siitä Jussi oli päätelly ettei se sairaus ainakaan vielä oo tappanut.” Äiti oli paistamassa leipiä ja asetteli juuri uunista ottamaansa ruisleipää sivupöydälle, kun Jussi astui sisälle. Pitkään jäytänyt pelko ja tilanteen uskomattomuus purkautui huutona nuoren miehen suusta.

Siirtolaisia

Evakkoja tuli Ruukin alueelle Suomussalmelta ja Oulusta kaupungin pommituksen aikana. Pisimmän matkan joutuivat tekemään Karjalan pakolaiset. Matka kaakkoisimmasta osasta Suomea härkävaunuilla saattoi kestää useita päiviä. Martta oli muiden lottien kanssa ohjaamassa tulijat aluksi nuorisoseurantalolle. Sieltä heitä jaettiin eri paikkoihin pitkin kylää. Siirtolan naapuriin tuli kaksi karjalalaista vanhaa poikaa. Miehet olivat varoissaan ja toinen heistä osti polkupyörän, vaikkei osannut sillä alkuun ajaakaan. Heikki työnsi kepillä vauhtia ja piti sillä tasapainonsa ja oppi näin hallitsemaan ajopelinsä. Tästä opetteluvaiheesta johtuen karjalaismies tunnettiin kylällä Keppi-Heikkinä. Martan piti joka kerta käydä veljeksillä kylässä, kun liikkui sillä suunnalla. Vierailut olivat Martalle mieluisia, mutta toisaalta hieman ongelmallisiakin. Miehet olivat hyvin ystävällisiä ja puhuivat mukavaa karjalan murretta, josta toki ei paljoa ymmärtänyt. Toisaalta vanhojen poikien talous oli hieman niin ja näin. ”Kermakooliakaan ei oltu pesty varmaan kuukausiin. Vanaha aines oli ryytyny astian reunoihin ja vain pienessä raossa nekan keskellä oli juoksevaa kermaa.”

Ammattia opiskelemassa

Limingan emäntäkoulu oli siirretty sodan ajaksi Ruukin maamieskouluun. Tilat olivat vapautuneet, koska potentiaaliset opiskelijat olivat rintamalla. Siellä Martta aloitti opiskelunsa vuoden 1944 alussa. Emäntäkoulua pidettiin Ruukissa sodan loppumiseen saakka. Tämän jälkeen maamieskoululle alettiin siirtää taas sotilaita ja emäntäkoulu siirrettiin takaisin Liminkaan. Siellä Martta kävi opiskelunsa loppuun ja sai näin valmiudet toiveammattiinsa.

Loppusanat

Vilkaisen äänityslaitetta. Patterit näyttävät vilkuttavan vähäistä virran määrää. Tällä erää on muutenkin lopetettava. Martta on ollut äänessä jo toista tuntia. Olemme vaimoni kanssa saaneet jälleen kerran tehdä arvokkaan retken menneisyyteen. Vielä Ouluun ajaessamme häilyvät mielessä kuvat vaikeasta sota-ajasta ja kotirintaman elämästä.

Auhonkylän Hietalan talossa kasvanut Jaana Leena Heikintytär Kähkönen oli erikoinen nainen. Hänestä kehittyi ihmisten auttaja ja parantaja. Mistä hän, luku- ja kirjoitustaidoton sai oppinsa, ei ole tietoa. Olettaa saattaa, että hänellä oli viisaat ja tietäväiset vanhemmat.

Hietalan talo oli vauras ja karjan hoidossa mukana ollut Leena sai elämisen perustaidot käytännön läheisesti. Siihen aikaan liikkui paljon eri ammatin taitajia mm. hieroja- kupparimummoja. Jos kylällä ei ollut lapsenpäästäjä, haettiin naapurikylältä. Ehkä Leena keräsi juuri heiltä tietonsa.

Kalle Junkkarin kanssa 1893 avioitunut Leena muutti asumaan pieneen Hietalasta erotettuun torppaan. Elämä suutarina toimivan Kallen kanssa oli työntäyteistä, ja seitsemän lapsen laumalle leipä piti hakea ympäri pitäjää. Leenasta kehittyi taitava lapsenpäästäjä, ja työtä riitti uskonnollisesti suuntautuneella lestadiolaisalueella.

Niin mökkiin kuin taloon syntyi lapsia ”joka sängelle” eli joka vuodelle. Myös Leena ja Kalle olivat kuuliaisia uskovaisia. Kävivät seuroissa ja kävelivät kesällä sanan kuulolle parikymmentä kilometriä vaarojen ylitse Puolangalle.

Leena ei siis ollut mikään taikamummo vaan oppinsa kerännyt monimuotoinen parantaja.

Kalevalaiset sananparret ja kansanviisaudet ovat kiertäneet sukupolvelta toiselle. Lönnrot kierteli aikanaan salomaita ja Kainuun korpia, noukki sanan sieltä, virkkeen tuolta vikitteli hengen tulla, sanasepon sepitellä. Jaana-Leenan usein käyttämä runonpätkä Kalevalasta on 26. runo.

”Joessa tulinen koski,

koskessa tulinen luoto,

luo’olla tulinen korko,

korolla tulinen kokko:

yöt se hammasta hiovi ,

päivät kynttä kitkuttavi

tulijalle vierahalle,

saavalle käkeävälle.”

Parantaja

Vaarojen keskellä kimmelsi syvävetinen kalaisa Auhonjärvi. Päätalon lapset leikkivät pihalla hippasta.  Alma nuorimmainen huuti, vieraita tulee ja juoksi kertomaan Leena äidille, joka ihme kumma sattui olemaan kotona eikä pitäjällä lapsenpäästössä. Naapurin emännän mukana oli pieni tyttö, jonka kasvoja ja koko ihoa peitti rupinen ihottuma.

Leena katsoi tyttöä ja sanoi: ”Nyt lähettiin hoitamaan sinun tauti pois.”  Alma pääsi mukaan, vaikka vähän pelotti koko rupikonna! Veneellä soudettiin järven yli ja käveltiin metsässä olevalle lähteelle. Leena riisui lapsen alasti ja koukkasi lähteestä hienoa hiekkaa jolla hän pesi koko lapsen. Hiekka jäi iholle. Lopuksi Leena otti lisää hiekkaa, löi kourallisella lasta rintaan ja supisi:

”Tuoltapa näkkyy tulinen saari,

tulisessa saaressa tulinen sauna,

tulisessa saunassa tulinen kokko…”

Leena antoi vielä lapsen äidille ohjeen, ettei ihoa saanut pestä muutamaan päivään. Joitain aikoja myöhemmin lapselta irtosi rupi levyinä ja paljasti puhtaan terveen ihon.

Näärännäppy

Almalle oli tullut silmiin näärännäppyjä. Ei hän kurkkinut luvattomia, vaikka velipojat niin kiusoittelivat. Leena vei tyttönsä samalle metsälähteelle, jossa oli hoitanut naapurin työn ihottumaa. Leena poimi pehmeää vetistä sammalta, paineli sillä Alman silmiä ja hoki omia loitsujaan. Paraneminen tapahtui, ja Alma uskoi äidillään olevan taikavoimia. Leena hoiti usein kyläläisten silmiä, käänsi ”silmän nurin”, puhdisti pois roskat ja huuhteli keitetyllä vedellä.

Yrttijuoma

Leena käytti taitavasti luonnonyrttejä juomiin, joilla hän paransi sairaita. Alma pääsi äitinsä mukaan kylälle, kun isontalon isännän vatsakivut eivät ottaneet parantuakseen. Leena sanoi Almalle talonpihalla: ”Istu tuohon kivelle ja odota”. Leena katosi metsään ja palasi yrttien kanssa, joista hän keitti rohtoliemen. Isäntä sai neuvon juoda sitä kolmena päivänä. Isännän tauti kaikkosi.

Leenan ruskearuutuisen essuntaskusta löytyi tämän jälkeen aina täysi tupakkamassi. Silloinkin kun kaikesta muusta oli pulaa.

Kuppari

Leena oli taitava kuppari. Paha veri pakkautuu ihmisten ihonalle ja lihaksiin. Kun Leena tuli paikalle, taloissa lämmitettiin kupparisauna, jossa hän teki hoitojaan. Lehmän sarvesta vuoltu alle kymmensenttinen tynkä oli toisesta päästä peitetty eläimen suolella, joka oli kiristetty kuin rumpukalvo. Kalvossa oli pieni viilto, josta voi imeä verta sisälle, kun lämmitetylle iholle tehty viilto avautuu imusta. Veri jää sarven sisälle, kunnes se hyytyy. Sarvi poistetaan ja veri pestään pois. Parhaimmillaan törrötti kymmenkunta sarvea hoidokin selkäpuolella.

Tämä ei vaatinut mitään loitsulukuja. Selvää taitoa koko kuppaus.

Toisin oli, kun kylän lehmät olivat kadonneet metsään. Tultiin hakemaan Leenaa apuun.

”Metsän peitossa ovat”, huokasi Leena ja läksi hakemaan karjaa. Metsästä lehmät juoksivat kotia niin lujaa, että vaahto roiskui suupielistä!

Lapsen päästäjä

Puolangalla oli kunnanlääkärinä juutalaista syntyperää oleva tohtori, joka ei aina arvostanut Leenan kätilötaitoja. Kuuselassa oli synnytys alkanut. Siellä sanottiin, että Leenaa ei haeta. Pitää hakea oikea lääkäri. Tohtori sattui olemaan kalareissulla ja maisteli vapaalla ollessaan mielellään pirtua. Tuiterissa oleva lääkäri saatiin synnytykseen, mutta hän tunaroi niin pahasti, että lapsen napanuora jäi sitomatta.

Leena kotonaan tunsi, että nyt pitää lähteä Kuuselaan emännän vatsan kuntoa katsomaan, kun synnytys on niin lähellä. Perillä Leena toimi omien taitojensa mukaan, sitoi napanuoran lapselta ja valvoi yön lapsivuoteen vierellä.

Tohtori palaa aamulla kalareissulta katsomaan lapsiäitiä, mutta saa vastaansa vihaisen Leenan, joka räpsäyttää verisellä vaatteella tohtoria päin näköä!

Tietäjä

Oli siinä Leenassa jotain vanhanajan tietäjää. Verenseisautus onnistui pelkällä sanomisella ”veri ei tule”.

Mitä lie ollut silloin, kun Leena sattui paikalle auttamaan auto-onnettomuudessa ollutta miestä. Leena sitoi murskaantuneen käden, ja mies kuljetettiin lääkärille. ”Voi perkele, kuka tämän siteen teki”, kiroili ärhäkkä tohtori. Ihmeekseen hän löysi kaikki luut ja suonet potilaan kädestä taitavasti omille paikoilleen laitettuna. Käsi parani entiselleen.

Mehiläismummo

Lapsille suuri ihme oli Leenan mehiläisystävyys. Paljain käsin hän kaivoi heinäpellon reunalta mehiläispesän hunajat. Mehiläiset juoksivat pitkin käsivarsia, mutta eivät pistäneet Leenaa.

Ampiaispesällä tapahtui samanlainen ihme. Pistäjät jättivät Leenan rauhaan.

Innokkaita kykyjenetsijöitä hän vain lohdutti sanomalla: ”Ei teillä ole niin paljon uskoa!”

Isoäitinä Häikiössä

Leena matkasi Yli-Utokselle Alma tyttärensä luokse lapsenpäästäjäksi aina tarvittaessa. Leena-mummo saapui taas maaliskuun kevääseen, kun äidilläni oli kuudes raskaus. Lapsia oli kahdeksan, sillä kaksosia meille siunaantui kaksin kappalein.

Kamarin sivustavedettävässä äitini synnytti. Lattialla nukkui siskoni, tietämättä huoneessa olevasta tapahtumasta. Aamuyön valjetessa Leena herätti hänet katsomaan pikkusiskoa. Äitini sai levätä muutaman päivän. Tomera mummo hoiti taloutta isä-Emilin kanssa ja piti pojankoltiaiset ”herran nuhteessa.”

Ehkä Leena-mummo tartutti meihin käsillä tekemisen taidon. Hänen helliin ja taitaviin käsiinsä me lapsenlapset saimme syntyä.

Piippu

Piippu oli Leenan ystävä ja pahe, vielä kuolinvuoteellakin. Sen hän pyysi käteensä, vaikka ei voinut sitä heikkoudeltaan polttaa. Uskollinen virsikirja toisessa kädessä, Leena pyysi avaamaan ikkunan ja sanoi ”hakijat ovat tulleet”.

Ystävällisen Leenan lämmin hymy säteilee meille vuosikymmenten takaa. Hän oli rauhallinen persoona, auttoi ja tarinoi. Käveli, hiihti yli kairojen ja jakoi sydämensä tarvitseville kupparin pussin uumenista!

Pulkkisen perheen neljäs lapsi

Oli maaliskuun kolmas päivä vuonna 1918. Aurinko killotti puhtaaseen hankeen. Lieveen tuvassa Määttälänvaaran huipulla oli kiireinen tunnelma. Perheen äidin, Hildan, synnyttämisen aika kuulosti olevan tuona päivänä. Äiti oli lämmittänyt liedellä kuumaa vettä, repinyt pestyjä vaateriekaleita pyyhkeiksi ja kapaloiksi sekä käskenyt Ainon, perheen esikoisen, hakea lapsenpäästäjä naapurista paikalle.

Antti-isä oli lähtenyt jo aamusta hevosella metsään puita hakemaan. Miesten oli tapana häipyä talosta synnyttämisen ajaksi tuohon maailman aikaan. Isommat sisarukset pälyilivät myös mieluummin ulkona kuin pirtissä. He eivät halunneet kuulla äitinsä valitusta ja kovaäänistä vauvan rääkäisyä.

Perheessä oli 13-vuotias Aino, Anna ja Uuno. Antti-isä kulki talvella savottahommissa ja oli usein kuukauden kerrallaan tienestissä poissa perheen luota. Hilda-äidin oli tultava toimeen kotona lasten avustamana. Kyllä lapset oppivatkin tarttumaan sekä keittiön että navettapuolen tehtäviin.

Aikanaan Elli pystyi käymään koulua Määttälänvaarassa, koska kylälle oli juuri perustettu kansakoulu. Isommat lapset kävivät aikuisina kirkolla kansanopiston. Hilda-äiti piti koulunkäyntiä tärkeänä.

Elli sai kiitettävän kansakoulun päästötodistuksen. Hän oli ahkeroinut läksyjen parissa, koska aikoi pyrkiä opettajaseminaariin ja valmistua kansakoulunopettajaksi. Elli oli liikunnallinen tyttö. Kesäisin hän kävi uimassa usein monta kertaa päivässä. Marjametsään ja suolle Elli halusi lähteä äidin mukana. Talvisin hiihtäminen oli koko perheen kulkutapa kirkolle ja kauppaan. Aino-sisko haki hiihtäen kylän postin kirkolta parinkymmenen kilometrin päästä ja jakoi taloihin.

Tienestiin savottakämpälle, jossa rakkaus roihahtaa

Ensimmäisenä talvena kansakoulun jälkeen Hilda-äiti otti nuorimman tyttärensä savottakämpälle emännän apulaiseksi keittiöhommiin. Miehiä oli ehdottomasti kielletty seurustelemasta savottakeittiön väen kanssa. Tämä kirjoittamaton laki takasi naisväelle työrauhan ja karkotti kotona olevien puolisoiden turhat epäluulot.

Elli huomasi yht’äkkiä, että Arvi-niminen nuorimies katsoi häntä pitkään ja olisi halunnut keskustella. Tytön eleet paljastivat, että kiintymys oli molemminpuolista. Kun savotta loppui, myös keittiö suljettiin. Kirjeenvaihto Määttälänvaaran tytön ja Tahkolanvaaralta Rukajärven kylästä kotoisin olevan Arvin kanssa alkoi. Jouluna 1937 19-vuotias Elli vihittiin avioliittoon juuri kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneen Arvi Sihveri Tahkolan kanssa.

Ellistä tuli ison talon perheenjäsen. Häntä kyllä arvelutti asettua mökin tyttönä ison talon miniäksi. Rakkaus Arvia kohtaan karkotti kuitenkin vähitellen pelon. Työtä hän ei pelännyt, kunhan tulisi toimeen uusien sukulaisten kanssa. Arvin rinnalla oli turvallista elää.

Sodan varjot

Avioliiton onni joutui koetukselle, kun Arvin piti lähteä vuodeksi Viipuriin saakka sotaväkeen. Ensimmäinen lapsi syntyi vuoden kuluttua häistä. Sitten alkoi talvisota ja perään jatkosota. Arvin oli oltava puolustamassa rakasta isänmaata vihollisen hyökkäyksiltä.

Elli-äiti joutui Mari-miniän ja vanhusten kanssa lähtemään evakkoon. Talvisodan aikana he olivat Kiimingissä ja jatkosodan ajaksi heidän oli mentävä karjoineen Pyhäjoelle saakka. Kun sota loppui, palattiin Kuusamoon. Matkan varrella evakot näkivät palaneita kyliä. Kuusamon kirkonkin saksalaiset polttivat. Kirkonkellot oli jostain syystä haudattu maahan. Ne löytyivät saksalaisen turistin ilmoittamasta paikasta ja voitiin nostaa soimaan kellotapuliin. Rukajärven kylän talot seisoivat polttamattomina paikoillaan. Syttymätön sytytin oli isän kotipirtin pöydällä. Oliko saksalaisille tullut kiire?

Muutto Siikajoen varteen

Ellin ja Arvin perhe oli sodan loppuessa viisihenkinen. Arvin Veikko-veli kaatui jatkosodassa, joten isossa talossa oli enää kaksi poikaa talon pitoon ryhtymässä. Arvi myi osuutensa tilasta ja osti Ellin veljen kanssa yhteisen tilan Siikajokivarresta, Ruukin kylästä, Paavolan pitäjästä. Haapajärvelläkin oli tila, mutta siitä luovuttiin.

Sota loppui. Elli menetti pikkuveljensä, Villen, vihollisen vangiksi. Hilda-äidin sydän suri menettämäänsä poikaa. Häntä harmitti ajatus, että rakasta poikaa pidettäisiin nälässä ja simputettaisiin. Kun sodasta oli kulunut vuosia, sai Hilda-äidille kirjeen valtion virastosta. Paperissa todettiin lyhyesti, että Ville Pulkkinen oli kuollut vatsatautiin Neuvostoliitossa. Mummu tokaisi, että nälkään ne naapurissa olivat hänen poikansa tappaneet.

Elli ymmärsi Hilda-mummun ajatukset täysin. Kuusamossa sotavuosina eläneinä naiset tiesivät, miten naapurivaltion desantteja, metsissä kierteleviä vakoilijoita, kotirintamalla pelättiin. Elliä houkuteltiin kymmeniä vuosia myöhemmin Viipurissa käymään, hän ei halunnut Arvi isän ja minun mukaan itäiseen naapuriin. Oli kuulema tarpeeksi tutustunut sota- aikana neuvostoliittolaiseen elämänmenoon.

Rauha tuo toivoa paremmasta

Sodassa Suomi menetti kymmeniä tuhansia nuoria miehiä kalmistoihin. Vauvoja toivottiin syntyvän, jotta maa pääsisi jaloilleen. Ellin ja Arvin perheeseen saatiin kaksoset, tyttö ja poika. Äiti oli onnellinen, mutta usein hyvin väsynyt ennen kaikkea siksi, että poikavauva kuumeili ja valvotti öisin.

Kymmenen Ruukissa asutun vuoden jälkeen Arvi-isä sai aluevartijan paikan Oulu Oy:ltä. Perhe muutti Kempeleeseen, koska isolle lapsilaumalle tuli olla koulu- ja työpaikkoja. Ruukissa oli vain juuri aloittanut keskikoulu ja työpaikoistakin puute. Monen kylän asukkaat muuttivat Ruotsiin toiset Australiaan saakka. Jälleen isän ja äidin ajatukset olivat koko perheelle ja ennen kaikkia lapsille rohkeita ja onnea tuottavia.

Yhteiskunta oli lapsiystävällinen. Lapsilisiä maksettiin, verohelpotuksia saatiin lapsista, lapsivähennyksen nimisenä. Äidiksi tuleva sai äitiyspakkauksen, jos kävi neuvolassa kertomassa raskaudestaan. Vauvakuolleisuus väheni Suomessa koko ajan toimivan neuvolakäytänteen vuoksi.

Äiti ja isä kannustavat lapsia koulunkäyntiin

Vanhemmat halusivat lapsilleen seesteisen tulevaisuuden. Koulunkäyntiä arvostettiin, ja lapsia toimitettiin oppikouluun, vaikka toiselle paikkakunnalle. Keskusammattikouluja syntyi suuriin kaupunkeihin. Yksityisiäkin kouluja perustettiin.

Ellin ja Arvin perheessä yhdestätoista lapsesta vain esikoinen meni suoraan jatkokoulusta työelämään. Koska asuttiin Kempeleessä, kaupungin tuntumassa, lapset siirtyivät kansakoulusta Ouluun oppikouluun. Vain kuopus kävi keskikoulun kotikylällään. Ellin ja Arvin kodissa oli lopulta merkonomeja, ekonomi, terveyssisar, maistereita, kandidaatti, silmälääkäri, asentaja ja teknikko. Moni lapsista perusti oman yrityksen.

Vanhemmiltaan perimänsä pitkäjänteisen ja sisukkaan luonteen ja elämäntavan turvin ahkera työnteko tuottielannon perheelle. Koulunkäyntiin ja opiskeluun kannustaminen kuului Ellin kodin puheenaiheisiin. Lapset osallistuivat maatilan töihin kesätöiden lisäksi myös kouluaikana. Äidin kiinnostus sikojen porsittamiseen ja porsaiden kasvattamiseen toi lisätehtäviä ennen kaikkea pojille. Me kolme tyttöä kävimme vuorollamme iltalypsyllä. Pojat ajoivat traktorilla ruuantähteitä, laskeja, kaupungista sikojen ravinnoksi. Hiihtolomalla lanta ajetaan hyvien kelien aikaan pellolle. Kesällä koululaiset ja opiskelijat osallistuivat kesäduunin ohella heinän seivästykseen ja ajoon. Viljanleikkuu ja perunanosto tapahtuivat myös yhteisvoimin. Viidelle lehmälle olin oltava viisisataa seivästä heiniä talveksi. Muukin karja tarvitsi kuivaa heinää.

Arjen sankaritar

Äitini oli todellinen organisaattori. Samalla kellonlyömällä hän rupesi aamuisin keittämään ohrapuuroa kouluun ja yliopistoon sekä kauppaopistoon lähteville. Sitten äiti häipyi hiljaa aamulypsylle. Kun hän saapui pirttiin, hän kiersi herättämässä väen puurolle ja matkaan. Perjantaisin äiti leipoi pullaa ja leipää sekä kuusamolaista ohrarieskaa. Kuumaan uuniin hän nosti vielä lihaperunapadan kypsymään. Lauantai oli siivouspäivä. Kun koululaisilta loppui lauantaiopiskelu, olivat he tietysti siivouksessa kaverina.

Oppikoululaisilla oli kerran kuukaudessa maanantai vapaata. Silloin äiti ja isot tytöt menivät saunaan pyykille. Koko päivä siellä kului, ja hikisen työpäivän jälkeen pyykkärien oli mieluista nousta saunan lauteelle. Marjametsissä totuimme kulkemaan. Äiti suosi kotimaisia vitamiininlähteitä. Appelsiineihin ynnä muihin ulkomaisiin hedelmiin hän ei ollut elämässään tottunut.

Äiti itse oli oiva kasvimaan hoitaja ja toteutti seitsemänkymppiseksi saakka Määttälän maatalouskerhossa oppimiaan taitoja. Taas opimme häneltä organisoinnin tärkeyttä. Kasvimaa tuli kitkeä ja harventaa ennen kesä-heinäkuun vaihdetta. Silloin äiti ja isä, kuten me lapsetkin lähdimme suviseuroihin jonnekin päin Suomea.

Äiti ei turhia valittanut. Hän tyytyi vallitseviin olosuhteisiin. Hänen mielestään oli turhaa märehtiä asioita, joihin ihminen ei voinut vaikuttaa. On elettävä tätä päivää ja nautittava siitä.

Äiti piti uusien asioiden oppimista mahdollisena kaiken ikäisenä. Hyvä esimerkki tästä oli emakkojen hankkiminen sikalaan lähes kuudenkymmenen vuoden ikäisenä. Äiti meni ystävänsä yllyttämänä kurssille ja toteutti asian. Amerikassa käyminen oli sekä isän että äidin haave. Niinpä seitsenkymppisillä vanhempani voivat kertoa lännen kokemuksiaan.

Käsitöiden tekeminen; ompeleminen, kangaspuissa kutominen, sukkien neulominen ja verhojen virkkaus olivat äidille tärkeitä. Ahkeralla ihmisellä syntyi töitä, joista edelleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua äidin poismenosta voimme nauttia.

Elli-äiti muuttaa taivaan kotiin

Oli kirkas kevätpäivä. Pyörähdin töihin mennessä äidin ja isän juttusilla. Kävin naapurikunnasta vähintään kerran viikossa vanhempieni luona. Tuona keskiviikkopäivänä äiti istui tapansa mukaan keinutuolissa ja virkkasi verhoa. Kaikki oli talon asukkailla hyvin. Hyvästelin ja jatkoin matkaa työpaikalle, jossa oppituntien pitäminen alkoi tuona päivänä puolilta päivin. Kun olin kolmen oppitunnin jälkeen huoneessani, puhelin soi. Kotoa soitettiin, että äitini on halvaantunut ja viety sairaalaan. Ajoin tietysti sairaalan kautta kotiin. Äitini oli sanonut sanottavansa. Kättä voin puristaa potilaalta, vastauksia en kysymyksiini saanut.

Kymmenen päivän kuluttua rakas äitimme lähti juuri seitsemän vuosikymmentä täytettyään. Hautasimme hänet helatorstaina. Päivä oli juhlallisen lämmin. Aurinko paistoi. Koivuissa näkyi uuden elämän vihreitä alkuja. Sinne jätimme sankarittaren, sodan kauhut ja rauhan ajan toivot, kokeneen matkalaisen lepäämään. Kiitosjuhlaan oli totisesti meidän perheellä aihetta.

Torniolaisella Helvi Savikujalla on takanaan rikas elämä. Se alkoi 93 vuotta sitten Ylivojakkalassa, jatkui Sukevalla, missä hän kävi kansakoulun. Helsingissä käydyn lukion jälkeen hän pääsi ylioppilaaksi Torniossa, missä hän suoritti myös opettajaseminaarin ja toimi opettajana, lyhyttä hämäläiskautta ja Ruotsin vuosia lukuun ottamatta.

Kaikkina näinä vuosina ja vuosikymmeninä suku on ollut Helville, sukunsa jatkajalle, tärkeä. Ensin äiti ja eno, sitten omat lapset ja lapsenlapset. Eläkevuosinaan hän on kirjoittanut sukunsa elämäkertakirjoja.

Kuure-suvun jälkeläinen

Helvi Savikuja polveutuu Kuure-suvusta, joka eli 1500-luvulla Tornionjokilaaksossa Ylivojakkalan kylässä. Julkisissa tehtävissä Kuureja alkoi näkyä 1600-luvulla. Eräs Tornion isännistä osallistui Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin kruunajaisiin vuonna 1617, ja Tornion ensimmäinen pormestari oli hänkin Kuure.

Viimeinen Kuure-niminen isäntä oli Lassin talon Johannes Kuure, joka poikkinai Ruotsin puolelta Eva Karoliina Tanon. Vihkimispäivä oli 18.7.1852. Heille syntyneistä lapsista mainittakoon Aapo ja Eeva-Kreeta. Aapon ja Eeva-Brita Yimäisen hääpäivä oli tarinakirjan mukaan marraskuussa 1883 Ylimäisen talossa Könölässä. Avioliittonsa alkuaikoina he ostivat Kokon tilan, johon kuului Mikon talo. Pariskunnan elämä oli aluksi hyvin onnellista. Lapsia syntyi kahdeksan, mutta tuberkuloosin vuoksi aikuisikään elivät vain Eemil Johannes ja Erika Wilhelmiina. Myös Eva-Brita menehtyi 1894 tuberkuloosiin. Sittemmin Aapo avioitui Iida Kauppilan kanssa. Tästä avioliitosta ei ollut lapsia.

Sisarukset Eemil ja Erika lähtivät opiskelemaan, Eemil Jyväskylän opettajaseminaariin ja Erika Hämeenlinnan Wetterhoffin käsityöseminaariin. Kun Eemil pyysi isältään opettajaopintoihinsa rahaa, ei isä uskaltanut uuden äitipuolen takia avustaa poikaansa. Tuolloin pienen talon ylpeä poika hylkäsi isänsä sukunimen ja muutti nimensä Vuorioksi.

Valmistumisensa jälkeen Eemil meni opettajaksi Rovaniemen Saarenkylän kansakouluun, jossa Erika jo toimi käsityön opettajana. Kun Erika avioitui ratamestari Taavetti Nikkasen kanssa, Eemil jätti opettajan tehtävät. Hän kiersi vuoden ajan vakuutustarkastajana Lapin kairoja, siirtyi sitten Ouluun vakuutustarkastajaksi ja sieltä Helsinkiin, jossa perusti Kaisaniemenkadulle Hotelli Kaisaniemen.

Aiemmin Viipurin upeaa rautatieasemaa rakentamassa ollut Taavetti tuli Tornioon rakennuttamaan Tornio-Kauliranta -rautatietä. Taavetti oli jäänyt leskeksi Viipurissa. Hänellä oli viisi lasta, jotka muuttivat isän mukana isoäitinsä ja perheen taloudenhoitajan kanssa Tornioon. Kun ratatyö oli Ylivojakkalan kylässä, Taavetti kyseli perimätiedon mukaan työmiehiltä, saisiko lähitaloista maitoa suurelle perheelle. Hän sai kuulla, että lähitalossa asui 36-vuotias vanhapiika, jolla on lehmiä navetassa. Maidonhakumatkalla Taavetti tapasi hienostuneen Erika Wilhelmiinan. Kohtaamisesta seurasi, että Taavetti ja Erika vihittiin joulukuussa 1922. Perhe muutti Torniosta Ylivojakkalan pysäkille, jossa Erika toimi myöhemmin junan vastaanottajana Tornion ja Karungin välillä.

Tytär Helvi syntyi marraskuussa 1923. Koska Eemil-eno ja Erika äiti olivat ainoat eloonjääneet Eeva-Britan ja Aapon lapsista, eikä enolla ollut lapsia, Helvi jäi suvun ainoaksi jälkeläiseksi.

Muutto sota-aikana Helsinkiin

Paria vuotta myöhemmin Taavetti Nikkanen komennettiin Sukevalle, jonka varavankilaan tarvittiin pääradasta oma rata. Siellä perhe asui 10 vuotta, ja siellä Helvi kävi kansakoulun ja yhden lukukauden oppikoulua. Kevätlukukaudeksi 1936 hän siirtyi Tornion yhteislyseon ensimmäiselle luokalle. Koulunmatka sujui hyvin, sillä junaliikenne Tornion ja Ylitornion Kaulirannan välillä toimi, ja Alatornion kunnan Ylivojakkalan pysäkki oli naapurissa. Ongelmia koitui vain siitä, että silta Putaan puolelta Suensaarelle puuttui. Helvi muistaa, että jäiden sulettua lautta kulki, mutta oli aika, jolloin koulumatkaa ei voinut kulkea jäätä pitkin eikä vielä lautallakaan.

”Silloin asuin muutaman päivän äidin ystäväperheessä Mikkosella. Perheen pää oli kirkon suntio. Heillä oli Lauri-niminen murrosikäinen poika, joka pani äitinsä Iidan hermot kovalle koetukselle.”

Kun Helvi oli 7. luokalla, hän uskoi jäävänsä luokalleen. Hänen äidinkielen opettajansa ei näet pitänyt tyttöoppilaista, eikä varsinkaan sellaisista, jotka kirjoittivat uskonnollisista aiheista. Helvi kirjoitti Eemi-enolleen, että voisiko hän tulla Helsinkiin opiskelemaan yksityisesti seitsemännen luokan kevätlukukauden. Eno oli valmis auttamaan, ja niin Helvi muutti vuoden 1943 alussa enon tilavaan kotiin Helsinkiin Kalevankadulle. Sukulaistyttö Ylimäisen Laina oli enon taloudenhoitajana, ja heistä tuli hyvät kaverit.

Sota oli tuolloin täydessä käynnissä. Monia Suomen kaupunkeja pommitettiin eikä vähiten Helsinkiä. Pommitukset eivät olleet aivan jokapäiväisiä, joten koetettiin elää melko normaalisti. Tästä on hyvänä esimerkkinä enon 62-vuotissyntymäpäivät maaliskuussa 1943. Eno ehdotti tytöille, että he menisivät yhdessä illalliselle Hotelli Fenniaan, kaupungin ylellisimpään paikkaan.

Helvi kertoo, että panivat päälleen parasta ja lähtivät ravintolaan kello 18, mutta ravintolailta sai yllättävän käänteen: ”Emme ehtineet Eerikinkatua pitemmälle, kun hälytyssireenit alkoivat soida. Koska olimme vielä lähellä kotia, päätimme palata. Oli myös vähällä, ettei eno saanut sakkoa, koska ilmahälytyksen aikana ei olisi saanut liikkua. Kun sireenit lakkasivat ulvomasta, luulimme pommitusuhkan olevan ohi, ja jatkoimme keskeytynyttä matkaamme. Kun olimme Lasipalatsin mäkeä laskeutumassa, alkoivat sireenit ulvoa uudestaan, joten juoksimme rautatieaseman pommisuojaan. Siellä lapset itkivät, ja hämärässä erottuivat lomalta palaavat sotilaat. Vasta aamuyöllä puoli neljän jälkeen hälytys lakkasi, ja palasimme Kalevankadulle, jossa enon koti oli onneksi säästynyt.”

Saman vuoden maaliskuun ikäviin muistoihin kuuluu myös Lainan tuberkuloosi, jonka vuoksi hän joutui Kiljavanummen parantolaan. Sairaus osoittautui luultua lievemmäksi. Laina parani pian ja palasi kotiinsa Alatornion kunnan Könölän kylään, jossa avioitui ja synnytti kolme lasta: Marja-Riitan ja Jarmon sekä Matin, jolle ei suotu elämänpäiviä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Vojakkalaan

Arvaamatta kohtasi suru myös Helviä. Hänen isänsä oli eläkkeelle jäätyään ottanut rakennusmestarin toimen Muhokselta Leppiniemestä, jonne myös äidin oli tarkoitus Vojakkalasta muuttaa. Toisin kuitenkin kävi.

Perheeseen oli tullut isän vanhimman pojan Reinon poika Toivo jo kaksivuotiaana, kun Reinon perhe erosi. Eräänä iltana oppikoulua käyvä Toivo halusi mennä Vojakkalan työväentalolle osuuskauppajuhlaan. Isoäiti Erika yritti taivutella häntä jäämään kotiin luvaten paistaa lättyjä. Kiusaus oli kuitenkin liian suuri, ja Toivo livahti juhlapaikalle. Kun hän palasi sieltä myöhään kotiin ja aukaisi keittiön oven, isoäiti makasi keittiön hellan edessä. Poika sai kauhunkohtauksen, juoksi ulos lähelle tietä ja huusi hätääntyneenä: ”Tulkaa auttamaan äitiä, isoäiti kuolee”. Ihmisiä kerääntyi, ja isääiti toimitettiin ambulanssilla Tornion yleiseen sairaalaan, jossa hän huhtikuussa kuoli aivoverenvuotoon. Helvi ehti Helsingistä äitinsä vuoteen äärelle.

Hautajaisiin liittyy ikävä yllätys. Kun Helvin isä ja Toivo lähtivät tarkastamaan hautaa, sen pohjalla oli paljon vettä. Oli lainattava suntiolta kumisaappaat ja lapio, joiden avulla haudasta saatiin kevätlumesta sulanut vesi pois. Kotimetsästä saatiin havunoksat. Hautajaiset pidettiin Partasen leipomon tiloissa Torniossa.

Surullisin mielin Helvi palasi enonsa kanssa Helsinkiin ja suoritti viimeiset tenttinsä Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa ja sai todistuksen seitsemänneltä luokalta kesän 1943 alussa. Seuraavan, ylioppilasluokan, hän kävi Torniossa. Helvin äiti oli ostanut Savikujan suvulta Torniosta pienen talon osoitteessa Välikatu 37. Siitä muodostui Helvin ja Toivon koulukoti. Kun kirjoitukset olivat ohi, hän muutti koulupöytänsä kera Vojakkalaan odottamaan tietoa ylioppilastutkinnon tuloksesta. Ylioppilasjuhliin ompelija ompeli enon mustavalkoraitaisesta puvusta kävelypuvun. Valkoinen pusero löytyi jostakin.

Enolla oli pehtorin hoidossa oleva tila Vojakkalassa. Vuoden 1943 alussa tilalle tuli inkeriläinen perhe, jonka suomalaissotilaat olivat pelastaneet sodan jaloista Itä-Karjalasta. Heidät oli tuotu laivalla Hankoon karanteeniin ja sieltä töihin ympäri Suomea. Tuolloin tilalla ei enää ollut niin paljon eläimiä kuin Helvin äidin eläessä, jolloin oli hevosten ja lehmien ohella myös lampaita, vuohia, kanoja, hanhia, kaniineja ja minkkejäkin.

Helvi muistaa itselleen tehdyn minkkikauluksen, sekä hanhet, jotka oli sijoitettu Tornionjoen rantaan verkkoaitaukseen. Hän kertoo paimentaneensa niitä usein rannalla istuen, mutta eräänä päivänä linnut keksivät reiän verkkoaidasta ja lipuivat virtaavaan veteen: ”Tuli kiire hakea pari venekuntaa avuksi, ja hyvissä ajoin ennen Vaarankoskea ne saatiin käännytettyä takaisin rannalle ja siirrettiin viemärin varteen”.

Hanhiin liittyy hauska anekdootti: ”Tornion Yhteislyseon rehtori Väinö Ollilla oli innokas metsämies, ja hän lähti yhdessä voimistelunopettaja Eljas Hermosen kanssa metsäretkelle Ruuha-ajoon. Kaukaa katsoen he luulivat hanhia villihanhiksi ja ampuivat niistä pari, kunnes havaitsivat aitauksen. Piilopaikasta tuli minulle kova tarve, kun rehtori saapui enon puhutteluun.”

Enokin kuolee yllättäen

Kirjoitusten loputtua Helvi muutti Vojakkalaan, jossa hänen enonsakin oli. Eno oli iloinen sisarentyttärensä suunnitelmista opiskella Helsingissä teologiaa ja filosofiaa. Olihan hänkin lukenut filosofiaa yliopistossa ja lupasi nyt ryhtyä sitä yhdessä kertaamaan. Helvi kertoo, että he nukkuivat porstuan kamarissa. Iltaisin eno sytytti uuniin tulen ja nosti keinutuolin tulen loisteeseen. Siinä sitten pohdittiin monia asioita.

Eno kertoi käyneensä ankaran mietiskelyn testamenttinsa sisällöstä sanoen, ettei nuorelle tytölle ole hyväksi, että hän on kovin rikas. Se voi jopa tuoda epäonnea elämään, kuten hänelle oli käynyt. Enon tahto kuitenkin oli, että Helvi perii suvun tilat. Hän suunnitteli kesäksi remonttia taloon ja aikoi kutsua sukulaisia vieraaksi. Tulevaisuudessa he matkustaisivat ulkomaille ja kesäisin Lapin kairoille.

Koska Helvi nukkui enonsa kanssa samassa huoneessa, hän oli huomannut tämän surunvoittoisen ilmeen, mutta ei aavistanut enon olevan hyvin sairas. Viimeisenä iltana ennen Helsinkiin lähtöä eno kävi asianajaja Reino Liakan kotona varmistamassa testamentin. Seuraavana aamuna hän hyvästeli Helvin kamarin porstuassa ja toivotti onnea. Vielä pihalta palasi sisälle ja toivotti onnea myös elämäntaipaleelle. Helvi kertoo olleensa häkeltynyt tästä uudesta hyvästelystä: ”Minulle jäi levoton mieli, miksi näin.”

Eno joutuikin keskeyttämään matkansa Seinäjoella sairauskohtauksen takia ja oli sairaalassa vuorokauden. Hän saapui lauantaina Helsinkiin, mutta ei halunnut lähteä Mehiläisen sairaalaan, joten vointi oli varmaan vähän parempi. Eno halusi kuitenkin kertoa Rantamaan Matille, miten Helvin hänen ainoana omaisenaan tuli toimia, jos kuolema kohtaisi hänet, ja antoi hänelle asioittensa hoitajan, tuomari Eino Tulenheimon osoitteen. Tulenheimo oli tuolloin Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.

Matille eno antoi määräyksen, ettei Helville eikä myöskään Matin äidille Hiljalle saisi kertoa sairastumisesta, jotta ylioppilasjuhlailoa ei pilattaisi. Helvin ylioppilasjuhlat pidettiin Tornion koulukodissa hänen sisartensa Vienon, Airin ja Helgan sekä Toivon läsnä ollessa. Edes ylioppilasruusuja ei tullut enolta, joka aina oli niin täsmällinen. Tilanne tuntui oudolta.

Kolmantena aamuna lakkiaisten jälkeen Helvi heräsi puhelimen soittoon. Hän oli nukkunut myöhään ja kertoo menneensä vastaamaan vähän nolona luullen enon soittavan. ”Puhelu tulikin Helsingistä Mehiläisen sairaalasta, josta tiedusteltiin, vastattiinko johtaja Vuorion tilalta Vojakkalasta ja oliko Helvi Nikkanen puhelimessa. Vastattuani myöntävästi hoitaja sanoi, että hänellä olisi ikävää kerrottavaa. Johtaja Emil Vuorio oli aamulla kuollut sairaalassa.”

Pelko, kauhu ja avuttomuus valtasivat valkolakistaan iloinneen tytön. ”Kaikki unelmat tulevista opiskeluista yliopistossa ja monet muut tulevaisuuden lähisuunnitelmat raukesivat. Tuli vain kysymyksiä eteen, mitä nyt pitäisi tehdä? Inkeriläisperhe hoiti arkisia askareita, mutta miten minun tulisi toimia?”

Avuksi Helville tuli Rantamaan Hilja-täti, enon läheinen ystävä. Hän tiesi, että eno halusi tulla haudatuksi kotiseurakuntansa Alatornion siunattuun multaan edellisten sukupolvien luo. Hilja-täti hoiti hautajaisjärjestelyt Helvin lähtiessä Matin kanssa noutamaan vainajan Helsingistä. Tässä häntä auttoi tuomari Eino Tulenheimo, joka hoiti ruumiin Alatornion, nykyisen Parasniemen, hautausmaalle. Itse hautajaiset pidettiin Vojakkalassa.

Myös inkeriläisperheen kohtalo oli vaakalaudalla. Venäjä oli alkanut vaatia Suomeen tuotuja Inkeriläisperheitä takaisin. Perhe joutuikin palaamaan Neuvostoliittoon syksyllä 1944.

Suuria muutoksia elämässä

Enon hautajaisten jälkeen oli monta ongelmaa ratkaistava. Koska Helvi aikoi hakeutua syksyllä Helsinkiin käsityöseminaariin, oli karjalle etsittävä hoitaja. Konduktööri Pylkkäsen perhe lupautui muuttamaan taloon.

Näihin aikoihin alettiin kuljettaa lehmiä Sallasta Haaparannan kautta Ruotsiin. Helvillä oli sukulaistalo Ruotsin Mattilassa, ja hän yritti saada sinne lehmät, Jermu-sonnin ja hevosen.

”Kun lähdimme Vojakkalasta, Pylkkäsen rouva istui ison puulaatikon päällä hevosta ohjaten, Jermu-sonni oli sidottu kärryjen perään, ja lehmät seurasivat minun kyörätessäni niitä kohti Torniota. Yli 20 kilometriä pitkä matka lehmien kanssa oli uuvuttava. Lupaa viedä karja Ruotsin puolelle ei kuitenkaan herunut, vaikka kävin Peräpohjolan opistolla asti. Perusteluina oli, että Alatorniota ei vielä silloin evakuoitu. Paluumatkalla neljä lehmää meinasi sekoittua Sallan lehmiin.”

Syksyllä 1944 Helvi matkusti suunnitelmiensa mukaan Helsinkiin, aloitti käsityöseminaarin, ja asui enonsa entisessä kodissa Kalevankadulla. Toisen suurista huoneista hän antoi sodasta palaaville invalideille, joita eno oli erityisesti testamentissaan muistanut. Asuntoon tulivat syksyllä vielä insinööriopiskelijat Matti Järvinen ja Heikki, joka oli menettänyt sodassa toisen jalan, joten hänellä oli proteesi.

Polyteekkarit olivat kovia juhlimaan, ja niinpä Matti eräänä pyhäaamuna koputteli lukittua väliovea ja pyysi soittamaan poliisilaitokselle. Heikin jalan side oli illan karkeloissa auennut, ja puujalka pudonnut jonnekin. Kaipa sellaista löytötavaraa ei kukaan varastaisi! Helvillä ja hänen asuntotoverillaan Toini Granströmillä oli vaikeuksia olla totisia, sillä nauraa ei sopinut. Olihan nuori mies menettänyt jalkansa sodassa.

Kun saksalaiset räjäyttivät Kemin sillat, konduktööriperhe komennettiin muualle. Ylivojakkalaa evakuoitaessa joku mies määrättiin avovaimoineen hoitamaan lehmiä. Jermu-sonnin olivat joko saksalais- tai suomalaissotilaat jo tuolloin käyttäneet ruoakseen. Muutakin tuhoa oli tehty, mutta taloa ei poltettu. Ajatellessaan Vojakkalan talon kohtaloa Helvi keskeytti käsityöseminaarin Helsingissä pääsiäisen jälkeen 1945.

Muutamaa päivää aikaisemmin pitkäperjantaina Helvi oli vaihtanut Johanneksen kirkon lehterillä sormukset Tauno Saviojan kanssa, johon hän oli tutustunut jo Tornion Yhteislyseon kuudennella luokalla. Ainoa vieras heidän kihlajaisissaan oli eräs tyttölyseon naisrehtori, jonka koulussa oli talvella pidetty kristillistä tyttökerhoa. Tytöt ilahduttivat käynneillään Pelastusarmeijan lastenkodin orpolapsia. Koska oli sota-aika, Airi-sisar oli hommannut kihlajaisiin leipomistarvikkeita tutusta järvenpääläistalosta.

Ensi askelia maatilan emäntänä

Helvi muutti keväällä 1945 Helsingistä Vojakkalaan. Hän kertoo, että vaikein tehtävä oli vappuaamuna, jolloin ylioppilaat ovat juhlatamineissaan, mutta hänen piti ensimmäistä kertaa elämässään lypsää neljä lehmää.

”Perheeltä, joka oli perinyt isoisältäni Aapolta pirtin, olivat saksalaiset polttaneet talon, joten he asuivat nyt pirtissä ja heidän neljä lehmäänsä olivat navetassani. Nousin ylös kello viisi, ja kaksi tuntia taisteltuani lehmät oli lypsetty. Pahin pelko oli ohi. Kun naapurin emäntä tuli navettaan, saatoin kertoa lypsäneeni jo lehmät.”

Helvi tarvitsi uuden hevosen, sillä vanha oli sodan jälkeen myyty. Eno oli jättänyt rahaa sen ostoon, ja hevonen odotti hakijaansa Könölässä noin 25 kilometrin päässä Vojakkalasta. Helvi ei saanut ketään miestä hakemaan sitä, joten hän lähti eräänä toukokuun iltana pyörällä sitä noutamaan.

”Ilta oli jo myöhäinen, kun saavuin taloon. Vain isäntä oli valveilla. Pitkään hän katsoi minua päästä jalkoihin ihmetellen nuorta hakijaa, mutta koska hevonen oli maksettu, yhteinen matka kohti Vojakkalaa alkoi. Olin aina pelännyt hevosia, mutta olihan välillämme polkupyörä. Kun hevonen tajusi, että sitä vietäisiin kotoa pois, se pisti kavioillaan sellaisen topingin, että pyörä kaatui, mutta hihna ei irronnut kädestäni. Puhelin lempeästi hevoselle saadakseni sen jatkamaan matkaa. Se onnistui, ja olimme Vojakkalassa aamulla kello puoli kolme.”

Helvin matkatoverilla ei kuitenkaan ollut nimeä – sitä ei tullut kysyttyä isännältä, joten oli pidettävä hevosen ristiäiset. Kylän kahden pojan kanssa Helvi antoi pollelle nimeksi Virma, vaikkakin sen matkanteko oli rauhallista, kuten työhevoselle sopiikin. Helvi kertoo olleensa melko huono laittamaan hevosta erilaisten härveleiden eteen. Tässä häntä auttoi naapurin Teuvo ja hänen kaverinsa. Aikamiehenä Teuvo koki kovan kohtalon. Hän matkasi toverinsa kanssa kieseillä valtatiellä, kun auto ajoi heidän päällensä.

Vaikka Helvillä oli Vojakkalassa hevonen, ja hän oppi haravakonettakin jotenkuten käyttämään, heinänteon aikaan oli palkattava niittäjä ja hankittava talkooväkeä. Leivän levennykseksi oli karjan ohella yritettävä kaikenlaista. Eräänä vuonna Helvi kylvi pellavaa Vähällemaalle, mutta se jäi loukuttamatta. Myöskään viinimarja- ja mansikanviljely ei lyönyt leiville, sillä niiden kasvupaikka, kahden kilometrin päässä kotoa, oli väärä. Kylän pojille kasvoi upea marjatarha, jonne mopoilla oli mukava tehdä makoisia retkiä.

Eräänä keväänä Helvi tilasi Saarioisilta sata kananpoikaa. Oli toukokuu ja kanala kylmä, joten hän sijoitti tipuset yläkerran keittiöön pahvisuojukseen ja keinoemon turviin. Noin kymmenkunta tipua kuoli valkovatsuriin. Kun ne isompina siirrettiin oikeaan kanalaan, Helvi totesi, että puolet niistä oli kukkoja: ”Ei ollut pelkoa, etteikö lähitaloissa herätty varhain aamulla, kun 40 kukkoa kiekui.” Kukot myytiin sitten Ravintola Funkiin, nykyiseen Tornion Kerhoravintolaan.

Kihlapari sijaisopettajina Ylitornion Väystäjässä

Epäonnistumisia jos myös menestyksiä kokien Helvi selvisi monesta kesästä. Tilan hoito tuntui kuitenkin siksi epätoivoiselta, että hän aloitti opiskelut Tornion seminaarin ylioppilasluokalla ja valmistui vähitellen opettajaksi. Myös sulhanen, Tauno, oli valinnut ammatikseen opettajan työn. Hän opiskeli Jyväskylän opettajakorkeakoulussa.

Ennen Taunon valmistumista Helvi oli kevätlukukauden 1948 opettajana Yli-Iissä. Jo sitä ennen ylioppilaana hän oli lokakuusta 1945 kevätkauden 1946 loppuun saakka toiminut opettajana Ylitornion kunnan Väystäjän kylän supistetussa koulussa. Helvi kertoo kuulleensa sattumalta, että Väystäjälle suunnitellaan supistettua koulua, ja sinne tarvitaan opettaja. Lokakuussa opettajia ei ollut vapailla markkinoilla, joten Helvi sai viran, vaikka hänellä oli vain ylioppilastutkinto ja vajaan vuoden opiskelu Helsingin käsityöseminaarissa.

Tältä kouluvuodelta hänelle on jäänyt monta hauskaa muistoa: ”Elämä syrjäkylässä, jossa ei ollut sähköjä, vesijohtoja eikä säännöllistä liikennettä Kainuunkylään Tornionjokivarteen, oli omalla tavallaan erikoista. Lapset olivat käyneet kiertokoulua ja saaneet jonkinmoista opetusta kotonaan. Kylässä oli lahjakkaitakin oppilaita, jotka toisissa olosuhteissa olisivat voineet jatkaa koulunkäyntiään pitemmälle.”

Erityisesti Helvi kertoo kiinnittäneensä huomion kahteen poikaoppilaaseen: Antero Juusolaan ja Sulo Kreiviin. Antero oli käynyt koulua Kainuunkylässä, mutta Sulo vain kiertokoulua. ”Sulo osoittautui erinomaiseksi matematiikassa; hän oli ollut isänsä apuna pöllimetsässä ja merkinnyt Saimaan tupakka-askin kääntöpuolelle pöllin hintoja, jotka laskenut yhteen. Ehdotin näille kavereille, että he pyrkisivät tulevana keväänä Tornion Yhteislyseoon. He pyrkivät ja läpäisivät pääsykokeet, Sulo varsinkin matematiikassa onnistuen. Myöhemmin Sulo jatkoi keskikoulun suoritettuaan kauppaopistossa ja sai paikan Oulun Kaleva-lehdestä, jossa oli kymmeniä vuosia. Eläkepäivinään hän on kirjoittanut neljä kirjaa, joista yksi, vuonna 2009 ilmestynyt, on nimeltään Kiertokoulusta maailmalle.”

Tästä kirjasta Helvi halusi lainata erään hupaisan tarinan, joka ajoittuu hänen kihlattunsa Taunon sijaisuusaikaan: 

”Aamuisin ennen kouluunlähtöä oli aina ensin käytävä navetan puolella pesemässä kasvot lämpimällä vedellä. Navetan muuripadassa oli aina kuumaa vettä. Kylässä ei luonnollisesti ollut omaa koulurakennusta siinä vaiheessa, kun koulu aloitti toimintansa. Opetustiloiksi oli vuokrattu Väystäjän eli Hurulan pirtti sekä lisäksi samasta rakennuksesta keittiö ja kamari opettajan asunnoksi. Opetusvälineitä oli tuotu toisilta pitäjän kouluilta.

Koulun ensimmäiseksi opettajaksi tuli nuori ylioppilas Helvi ope, joka sitten vähän myöhemmin meni avioliittoon toisen opettajan Taunon kanssa. Naisopettajan sijaiseksi tuli joulun jälkeen hänen sulhasmiehensä Tauno. Tämä miesopettaja oli jäyhä ja iso mies, jolla oli omia mieleen jääneitä tempauksia. Hän saattoi myös teettää oppilailla sellaisiakin tehtäviä, jotka eivät tainneet kuulua varsinaiseen opetusohjelmaan. Tuskin niitä oli mihinkään sääntöön sisällytetty.

Väystäjässä ei siihen aikaan ollut sellaista ylellisyyttä kuin sisävessaa. Ei sellaista ollut ainuttakaan koko kylällä. Oli vain ulkokäymälä, jota hyysikäksi eli huusiksi sanottiin. Sen lisäksi oli avoin lanta- eli sontatunkio navettarakennuksen takana. Vessan virkaa hoiti taloissa laskiämpäri tai yöastia tai potta. Tällainen potta oli myös opettajamme asunnossa. Kun pottaa oli käytetty, ei sitä voinut päivän ajaksi asuntoon jättää. Se oli aamulla tyhjennettävä ja tyhjennyspaikka oli mainittu sontatunkio, joka sijaitsi aivan kartanon eli pihan toisella puolella siellä navetan takana.

Opettajamme Tauno ei syystä tai toisesta katsonut voivansa astiaa itse mennä tyhjentämään. Hän käytti tähän tärkeään tehtävään reippaita oppilaitaan. Minä olin ilmeisesti yksi tällainen, joka mm. jouduin usein aamulla koululle mentyäni ensimmäiseksi tyhjentämään hänen ylitse läikkyvän yöastiansa. Se oli vietävä ja tyhjennettävä talon navetan taakse sinne sontatunkiolle. Tehtävä oli luonnollisesti hyvin epämiellyttävä minulle ja varmaan se olisi ollut kenelle tahansa muillekin oppilaille. Ei siitä voinut kieltäytyä. Ei sellainen tullut kysymykseenkään. Opettajalta tämä oli varmaankin luottamuksen osoitus, vaikka voisi ajatella, että se olisi ollut minulle jostakin asiasta ja laiminlyönnistä rangaistukseksi. Tuskinpa tämä tehtävä olisi ollut sen mieluisempaa muillekaan oppilaille. Opettajaa tuli kuitenkin aina toteltava, vaikka tehtävä olisi ollut miten vastenmielinen tahansa.”

Perhe kasvaa viisihenkiseksi

Toinen Helvin muistiin jäänyt henkilö Väystäjän ajalta on talon omistajien Hurulan veljesten asuntoonsa ottama kunnan hoidokki, Torvi-Paavo. Hänellä oli aivovaurio, ja illan pimetessä hän alkoi ajaa takaa pelkäämiään peikkoja. Tanner tömisten hän juoksi sinne tänne voimallisesti karjuen. Päivällä koulun loputtua hän piipahti sisälle herkkupalan toivossa ja saattoi illan pimetessä tulla opettajankin ikkunan taa sisälle kurkistelemaan. Vaikka se oli epämiellyttävää, Paavoa ei tarvinnut pelätä.

Väystäjän ajan hankaluuksista mainittakoon vielä uuninlämmitys ja kaasulampun sytytys iltaisin. Vahtimestari joutui sytyttämään sen. Öljylampun Helvi osasi itse sytyttää.

Alatornion kirkkoherra, rovasti Oskari Jussila vihki Helvin ja Taunon joulun alla 1947 Vojakkalan porstuan kamarissa. Ensimmäiseksi yhteiseksi kouluksi Taunon kanssa tuli Leväslahden koulu Eräjärvellä, Hämeen sydämessä lähellä Tamperetta Päijänteen rannalla. Leväslahden kylässä oli suloisia pikkujärviä kuten Mikkolanjärvi ja Vähäjärvi, joista toinen oli aivan koulun lähellä ja jonka rannassa Tauno piti katiskaa.

Koululla oli kaksi opettajan asuntoa, ja ne sijaitsivat rakennuksen molemmissa päissä. Kun pariskunnan ensimmäinen lapsi Sirkka syntyi, alakoulunopettajan asunto oli päivisin lapsen ja apulaisen hallussa. Koulutyön ohella Helvi piti tytöille kristillistä kerhoa. Keväällä opettajapari istutti oppilaiden kanssa omenapuita ja pensaita sekä teki kauniita kivikkoryhmiä kukkakoristeineen.

Vaikka seutu oli kaunista ja viljavaa – esimerkiksi apila kasvoi korkeaksi – Savikujat ikävöivät kotiseudulle Tornionjokilaaksoon. Kolmen vuoden kuluttua he päättivät hakea opettajan virkaa Ylitornion Pekanpäästä, jonne suunniteltiin uutta koulua. Tauno sai viran, mutta alakoulunopettajan paikka ei ollut avoimena, joten Helville heräsi ajatus pyrkiä Turun opettajakorkeakouluun. Koulu oli jo alkanut, mutta hän kirjoitti sen rehtorille ja sai sähkösanoman, jossa kerrottiin opiskelun olevan mahdollista. Vojakkalan karjan hoitaja auttoi kokoamaan vaatteet, joita Helvi kuivatteli makuuvaunun yläpetillä. Sirkka-tytär jäi isänsä ja isoäitinsä hoiviin. Opiskeluvuodesta Helvi selvisi hyvin, ja toinen lapsi, Eero, syntyi syksyllä 1952.

Pekanpään alakoulunopettaja oli sairaalloinen, mutta piti virkansa vielä lukuvuoden 1952–1953. Helvi haki opettajan viran tutusta Väystäjän koulusta, joka oli Pekanpäästä 20 kilometrin päässä, mutta julkista liikennettä sinne ei ollut.

Kun Pekanpään alakoulunopettaja kuoli keväällä 1953, Helville avautui paikka samaan kouluun, missä Tauno oli vakinaisena opettajana. Siellä he toimivat seuraavat 14 vuotta. Poika Timo syntyi vuonna 1958. Helvi piti pyhäkoulua ja osallistui seurakuntatyöhön. Pekanpään vuosina hän suoritti vielä kansanopiston opettajatutkinnon

Helvi muistaa Pekanpään kauniina paikkana, jonka valtava Tornionväylä erotti vastarannalla olevasta Ruotsin Hietaniemestä. Koulu sijaitsi Kierivaaran laitamalla, ja sen rinteeltä oli huima mäki alas Tornionjoelle. Se olikin mieluinen mäenlaskupaikka, kunnes rantatie rakennettiin Pekanpäästä Kainuunkylään.

Kun Taunoa pyydettiin Tornioon Seminaarin koululle opettajaksi, Savikujat lähtivät sinne mielellään. Tornio oli Taunon syntymäkaupunki, ja Helvikin on syntyperältään alatorniolainen. Hän oli aluksi vuoden sijaisopettajana Porthanin koululla, mutta siirtyi sitten vuodeksi Putaan kouluun ja sen jälkeen Seminaarin kouluun, josta jäi 60 vuoden ikäisenä eläkkeelle.

Työvuosiensa aikana Helvi piti Torniossa näytelmäkerhoa. Kerholaiset vierailivat myös Luulajassa, ja sen suomenkieliset oppilaat Torniossa.

Suvun elämäkertakirjoja eläkevuosina

Helvin opettajakausi Torniossa kesti vuosikymmeniä. Tänä aikana hän suoritti useita Ruotsin kielen erikoistutkintoja, joten saattoi toimia suomalaislasten opettajana naapurimaassa.

”Otin useana vuonna virkavapaata. Yhden vuoden olin opettajana Taalainmaalla ja toisen Tukholmassa Tenstan koululla, jossa oli oppilaita 53 eri maasta. Tuolloin Tenstaan tuli tunnelbaana, jota veijarioppilaat pitkillä välitunneilla käyttivät hyväkseen ajellen pysäkiltä toiselle ja takaisin. Asuin Tukholmassa ollessani Rinkebyssä, mikä lienee nyt hyvin rauhatonta seutua.”

Helvi toimi kolme vuotta opettajana myös Luulajassa, sitten vuoden Mjölkuddenissa, jossa oli myös Tauno, sekä vielä vuoden Porsössa ja Tunan koululla. Miehensä kuoleman jälkeen Helvi oli vielä sijaisena Hertsön koululla keväällä 1990.

Taunon kuoleman aiheutti mittaamattoman suuren surun ja samoin perheen nuorimman pojan, Timon, traaginen kuolema vuonna 1973.

Eläkevuosinaan Helvi on kirjoittanut sukunsa elämäkertakirjoja. Ne mainitaan Ylimäisen sukukirjassa, jossa on myös pieni selostus kirjojen sisällöstä.

Yli 90 ikävuoden elänyt Helvi Savikuja toteaa, että nyt on syytä kiittää Korkeinta monista rikkaista hetkistä: ”Olen saanut voimia Korkeimmalta. Kunnioitin rakkaan, upean poikamme muistoa kirjoittamalla hänen elämänsä tarinan ruotsiksi. Kirjan nimi on Den finska ynlingens livsböge.

Isoäitini oli meille kaikille sukulaisille Mamma, muille Kronqvistin Mamma. Mammasta tuli mamma, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi: hän ei halunnut itseään kutsuttavan mummuksi, sillä hänen kuopuksensa Veli Allan oli syntynyt 1954, vuotta ennen ensimmäistä lastenlastaan.

Koulu on laiskojen laitos

Vieno Rantakrans kasvoi isänsä Iisakin (Isak Juhonpoika 26.11.1875–9.6.1943) kodissa Ylitornion Aittamaan kylässä. Äiti oli Maria Johanna, sukuaan Rovanperä (17.12.1875–30.3.1916) kuoli Vienon ollessa vasta yhdeksän vuotta vanha. Perheessä oli kuusi lasta: Hannes, Väinö, Helmi, Vieno, Veera ja Vilma. Väinö asui Aittamaanpäässä, Hanneksen tiedettiin menneen Venäjälle, Helmi ja Vilma asuivat ja kuolivat Ruotsissa, lähellä Suomen rajaa. Veera kuoli 12-vuotiaana.

Iisak Rantakrans avioitui uudelleen Sofia Johanna Kransin (1875-1957) kanssa. Vieno joutui jo 12-vuotiaana lähtemään vieraan palvelukseen ja vastaamaan yksin toimeentulostaan. Hän oli ainoa Iisakin lapsi, joka ei ole käynyt päivääkään koulua, ei edes kiertokoulua. Isä-Iisakki piti koulua laiskojen laitoksena. Iisakki oli sanonut, että Vieno oppii lukemaan ilman koulua ja niin oppi! Mamma opetteli lukemaan ja kirjoittamaan muun muassa tätiensä Amerikasta lähettämien kirjeiden kautta. Hän opetteli ompelutaidon, jonka avulla hän ratkaisevasti levensi perheensä leipää, mutta toi meille lastenlapsille myös paljon iloa ja kauneutta.

Tännekö minut toit?

Vieno tapasi Hjalmarin ensi kerran Tengeliössä Korven talossa vuonna 1929. Voi uskoa, että Haapajärveltä tullut kirvesmies ja kirkonrakentaja rakastui tummasilmäiseen pieneen 23-vuotiaaseen kaunottareen. Vieno avioitui Hjalmar Nikolai Kronqvistin kanssa vuonna 1930, ja heille syntyi 13 lasta, joista 11 saavutti aikuisiän. Avioliiton solmimisen jälkeen Kronqvistit muuttivat muutamaksi vuodeksi Muonioon. Hjalmar työskenteli kirvesmiehenä rakennuksilla ja oli rakentamassa muun muassa Pallas-hotellia. Mamma ompeli ja hoiti lapsia. Vanhin lapsi Veikko Antero syntyi 1930, äitini Aila Annikki 1932 ja Aarre Hjalmar 1934.

Vieno ja Hjalmar elivät vaatimattomasti ja säästäväisesti saaden rahaa myös säästöön. He huusivat syyskuussa 1933 Kuivakankaan kylän Aittamaanpään tilan pakkohuutokaupassa Suomen valtiolta 10 000 markalla. Tilaan kuului talo ja noin hehtaari maata. Aittamaahan he muuttivat syksyllä 1934. Mamma ei olisi halunnut palata Aittamaahan, siellä nimittäin asui hänen äitipuolensa Isä-Iisakin kanssa.

Tilukset laajenivat ostojen kautta myöhemmin niin, että peltoa oli noin seitsemän hehtaaria ja metsää muutama kymmen hehtaaria. Koska tila sijaitsi Aittamaan kylän päässä, sitä on aina kutsuttu Aittamaanpääksi. Tai oikeastaan Aittamanpääksi. Taisin olla jo aika iso tyttö, kun minulle selvisi, että kylän nimi on Aittamaa, eikä Aittamanpää. Ihmettelin ääneen, että Maan pää, miten hienoa.

Elantoa ruokkomiehistä

Vieno Kronqvistilla oli ”ruokkomiehiä” eli hän ruokki 5-10 kanavankaivajamiestä (miehiä, jotka olivat rakentamassa kanavaa voimalaitosta varten) sekä savottamiehiä päivittäin. Usko Nyström oli heistä ”kuuluisin”, asuihan hän Kronqvisteilla yläkerran kamarissa ns. Uskonkamarissa kahdeksan vuotta. Tätini Marjatta Kouri (s. Kronqvist) sanoi, että Usko oli niin viisas, että oli hullu. Usko oli laajasti sivistynyt kansanmies, joka luki paljon. Hän kirjoitti kaikki Kronqvistin lasten esitelmät, olipa kyse sitten Aleksis Kivestä tai kirkkohistoriasta.

Vieno Kronqvistin päiväohjelma on voinut olla seuraavan lainen:

-Savottaporukan/kanavankaivajien aamuateria, 5-10 miestä

– navetan aamutoimet (viisi lehmää ja paljon nuorta karjaa)

-lasten aamuruokailu sekä kouluun lähettäminen

– talon siivoukset ja järjestelyt

-päiväruuan tekeminen kotona oleville

-leipominen

-iltaruokailu sekä omalle perheelle että savottamiehille

– perheen iltatoimet

– ompelu, vaatteiden parsiminen ja paikkaus.

Sota, josta ei puhuttu

Hjalmar Kronqvist haavoittui sodassa kaksi kertaa. Kuula lävisti hänen nenänsä. Siitä ei jäänyt näkyviä vammoja. Pahempi loukkaantuminen oli, kun räjähtävä luoti osui hänen vasempaan ranteeseensa. Jatkosotaan hänen ei enää tarvinnut osallistua. Lapsiakin oli jo kuusi. Hjalmar siirtyi Tullihallituksen palvelukseen.

Muistan, että lapsena tuijotin ihmetellen papan vasenta jäykkää rannetta, kun hän soitti pianoa ja veisasi virsiä koraalikirjasta. Tiesin, että käsi liittyi hirveällä tavalla sotaan, josta ei puhuttu.

Puoliso oli jo kirvesmieskautenaan ollut töidensä takia usein viikkokausiakin pois kotoaan, jolloin perhe ja talous oli täysin Mamman harteilla. Viimeistään sodan aikana Mammasta alkoi vähitellen tulla matriarkka, perheen pää ja johtaja. Sen aseman hän säilytti suvussa kuolemaansa asti.

Uskonkamarista uskon kammareihin ja seurapenkkiin

Mamma oli säännöllisesti Rauhan Sanan juhannusviikon suurseurojen pääemäntä Ylitornion kirkonmäellä. Muistan itsekin istuneeni seurapenkissä pikkutyttönä Ylitornion kirkon pihamaalla. En muista saarnoja enkä mitään ahdistavaa, jota koin esimerkiksi vierailtuani Suviseuroilla. Ehkä me lapset juoksentelimme kirkonmäellä ja välillä levähdimme seurapenkeillä. Ehkä siellä oli sama tunnelma, kuin Mamman oma uskokin oli: valoisaa kristillisyyttä.

Mamma kuului Sotainvalidien Veljesliiton Ylitornion osaston naisjaostoon, toimien pitkään sen puheenjohtajana ja aktiivisena jäsenenä. Hjalmar toimi vuosikaudet Sotainvalidien Veljesliiton Ylitornion osaston puheenjohtajana ja Mamma huolehti pääasiallisesti osaston kokoukset, myyjäiset ja juhlien järjestämisen.

Vieno Kronqvist palkittiin toukokuussa 1970 Presidentin linnassa Äitienpäivän Suomen Valkoisen Ruusun 1 luokan mitalilla kultaristein.

Muistelen Mammaa

Kun nyt itsekin aikuisena naisena mietin Mammaa, suljen hetkeksi silmäni ja näen edessäni hänen kauniit kätensä. Loppuelämänsä aikana niissä oli paljon komeita sormuksia, kynnet olivat kauniin ovaalin muotoiset. Mutta ennen kaikkea niillä oltiin tehty paljon. Aika muutti käsien ihon hienoksi laskeutuvaksi silkiksi, mutta kova työ ei ollut tuonut niihin kyhmyjä ja naarmuja, vaikka pyykkiä oli jäisissä vesissä huuhdeltu, taikinat alustettu käsin ja karja ruokittu.

Kun pidän edelleen silmiäni kiinni, muistan vikkelät sormet, joilla hän pyöräytti joka päiväisen nutturansa. Ensin pitkä letti ja siitä suitsait nuttura, joka sidottiin vahvoilla soljilla. Sellaisia en ole nähnyt koskaan kenenkään muun käyttävän. Yöksi nuo pikimustat hiukset letitettiin. Hiusten laitto oli aamuun ja iltaan liittyvä rituaali. Muistelen, että Mamma haaveili joskus lyhkäisistä hiuksista, permanentista, ”kestoista” kuten hän sanoi.

Noilla käsillään Mamma leipoi paljon. Oli anismunkit, joita ei kieritetty sokerissa, leetaa, pitkoja siis, jotka paistettiin aika kuumassa leivinuunissa, ne olivat päältä tummia ja sisältä vähän raakoja. Se oli ehdoton ominaisuus, joka liittyi vain mamman pullaan.

Rieskat, tietenkin rieskat! Niitä paistettiin Aittamaanpään leivinuunissa, samoin kuin puolipaksua, fenkolilla maustettua leipää. Ja uunituoretta leipää sai syödä niin paljon kuin jaksoi, voi suli leivän päälle ja valui suupielistä vaatteille. Kun Maija-Liisa, Mamman tytär, tiedusteli Mamman ollessa jo ehtoopuolella rieskareseptiä, se oli yksinkertainen ja helppo: teelusikka suolaa leipää kohti. Ohrajauhot ja vesihän olivat itsestään selviä, samoin niiden suhteet.

Pistelevätkö nuppineulat?

Tärkein Mamman käsillä tekemä asia oli kuitenkin ompelu. Meidän perheen tytöille, siis Ailan lapsille, hän ompeli kaikki juhlaleningit, takkeja ja muuta. Tweedhaalarin muistan erityisen hyvin 1970-luvun alkupuolelta. Tunsin olevani huippumuodikas niissä.

Vaatteiden sovitukseen liittyi aina tärkeä kysymys: pistelevätkö nuppineulat? Mamma ei näet koskaan harsinut mitään. Hän piirsi itse kaavat, voipaperiin tai joskus sanomalehteen, sitten kangas leikattiin ja nuppineuloilla alustavasti kasaan ja Husqvarna hurisemaan. Muistan ihanat tummansiniset ja turkoosit samettikankaat. Anteron tytöillä taisivat olla punaisesta sametista ommellut juhlaleningit. Ja kaikilla valkoiset pitsikaulukset.

Ajatella, että te saatte itse päättää

Mamma synnytti 13 lasta sekä koki useita keskenmenoja. Muistan kun Mamma tiedusteli minulta, aionko tehdä enemmän lapsia, kuin nämä kaksi säyseää tytärtä. Sanoin että en. Hän sanoi, että on hienoa, kun voi itse päättää lapsiluvun. Tuskinpa hyvän Jumalan tahto on se, että nainen uupuu lapsivuoteelle. Kyllä se on ihmisen sanomaa. Kotiliedessä (25.9.1970) hän toteaa: ”Kyllä minun täytyy sanoa, että jos vaimon osaksi tulee vain raskaudesta toiseen laahautuminen, puulta maistuu sellainen elämä. Näissä asioissa tarvitaan valistusta.”

Sitten hänestä tuli markiisitar

Kun elämään on liittynyt ankara lapsuus, köyhyys, työtä, työtä ja työtä, sotia, suuri perhe, huolta ja murhetta mm. kohtusyöpä, voisi ajatella, että ihminen katkeroituu. Mutta ei Mamma. Hän muutti perheineen Ylitornion kirkonkylään, myöhemmin miehensä kanssa Tornioon. Aittamaanpää on säilynyt suvun kesäpaikkana.

Nyt oli aikaa ja rahaa. Hän nautti kauniista vaatteista, koruista, naistenlehdistä, sanomalehdistä erityisesti. Hän osasi sitaista silkkihuivit tyylikkäästi, kiinnitti rintakorunsa leninkeihin, rakasti sormuksia. Leskeksi jäätyään ja asuttuaan jo vanhainkodissa hän valitsi illalla valmiiksi korut, jotka hän laittoi aamiaiselle. Voin uskoa, että leskipapat vanhainkodissa katsoivat ja ihmettelivät: kuka tuo markiisitar on?

Vieno ja Hjalmarin lapsia on elossa 10, lastenlapsia, meitä serkuksia on 33, lastenlastenlapsia 54 ja lastenlastenlastenlapsia on 10.

Aaponmaija – nimi on enne meille, jotka tunsimme Maria Matleenan. Kuullessamme nimen Aaponmaija sydämen tienoilla viivähtää ilo siitä, että saimme tuntea hänet. Minulle hän oli vanhaäiti, isäni äiti. Hänet tunnettiin hyvin kotikylällään ja laajemmaltikin. Aappola, jossa hän asui puolet elämästään, 44 vuotta, oli ja on edelleen Ervasti – Kurki – tien reunassa. ”Aura”, joka Aappolaan liittyy, henkilöityy pääasiassa Maria Matleenaan. Hän oli suuren suvun kantaäiti.

Maria Matleena syntyi vuonna 1871 Amanda ja Aatami Pelttarin (myöhemmin Haukijärvi) perheeseen toisena lapsena. Koettelemukset kokivat nuorta perhettä runsain mitoin. Marian isä kuoli 44 vuotiaana. Amanda-äidin isä, Matti sokeutui. Mariaa vanhempi velimies menehtyi kahdeksanvuotiaana tulirokkoon ja seuraava poika kuoli kuusivuotiaana heikkouteen.

Amanda-äiti jäi kolmen tytön ja pienen pojan kanssa huolehtimaan talosta ja sen toiminnoista. Tervanpoltosta saatavat tulot olivat näihin aikoihin tämänkin talon merkittävin tulonlähde samalla tavoin kuin muillekin pudasjärveläisille. Siihen liittyvät työt olivat miesten töitä. Kun miestyövoimaa ei talossa enää ollut raskaisiin töihin, leskiemäntä ei kyennyt hoitamaan Haukijärven tilaa. Se pakkohuutokaupattiin vuonna 1894 veroista ja muista veloista. Perhe sai asua talossa muutaman vuoden, kunnes Amanda avioitui uudelleen ja muutti miehensä ja pienimpien lastensa kanssa Jongulle.

Talontytöstä metsänvartijan mökkiin

Maria Matleena avioitui Vilho (Vilhelm) Niskasaaren kanssa vuonna 1893. He asuivat Marian kotona muutaman vuoden, kunnes muuttivat noin kolmen kilometrin päähän, Kötöjärven rannalla olevaan Kötölän taloon. Se oli metsänvartijan mökki, ja Vilho asetettiin alueen metsänvartijaksi.

Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista yksi kuoli 1 ½ vuoden ikäisenä. Marialle oli syntynyt 1891 yksi avioton lapsi. Vuodet Kötölässä olivat työntäyteisiä. Vilho kävi rakennustöissä, koska sai metsänvartijana palkakseen pääosin pelkän asunnon. Rakennustyöt loppuivat Kuren Kellolammin hirsirakennustyömaalla, kun hän putosi katolta hirsikasan päälle. Pahasti loukkaantuneena Vilho soudettiin veneellä Iijokea myöten sairaalaan Pudasjärvelle, jonne oli linnuntietä matkaa noin 40 km. Hän eli siellä seuraavaan päivään ja nukkui pois kesäkuussa vuonna 1909.

Maria Matleena jäi ison perheen huoltajaksi. Leipä oli tiukalla. Kun leipäjauhot loppuivat, oli hätäavuksi kylille järjestetty joku talo, josta jaettiin apua tarvitseville niin sanottuja kunnan jauhoja. Maria oli käynyt kerrankin hiihtäen kunnanjauhoja hakemassa Kuresta, mutta hänelle ei ollut annettu niitä. Kötölä oli silloin tiettömien teiden takan, vain kärrypolut kesäisin olivat näkyvissä. Talvisin oli lähdettävä kylille suksilla. Lähimmät, useamman talon asumukset olivat kolmen kilometrin päässä Haukijärvellä, kahdeksan kilometrin päässä Kuressa ja yli kymmenen kilometrin päässä Puhoksella.

Kötölän metsänvartijan mökistä Kurkeen

Maria avioitui edesmenneen miehensä veljen, myöskin leskeksi jääneen Abrahamin (Aapon) kanssa vuonna 1914. Aluksi he asuivat Kötölässä, mutta muuttivat Kurkeen jo samana vuonna. Siellä Aappo uusrakensi heille Aappolan mökin. Tämä mökki on vieläkin pystyssä, tosin se on ollut pitkän aikaa asumattomana. Mökki on noin 5 x 5 m, ehkä vähän yli. Siinä on kaksi huonetta, tupakeittiö ja kamari. Marialle ja Aapolle syntyi 1914 poika, joka kaatui 27-vuotiaana viime sodassa vuonna 1941.

Aaponmaijan oli rauhan tyyssija

Tuulisten vuosien jälkeen Marian ja Aapon asuminen Aappolassa oli siunauksellista aikaa. Ensimmäisen avioliiton lapset löysivät piikojen ja renkien paikkoja kotikylältään. Eihän leipä leveää ollut.

Vuolaana virtaava Iijoki oli kylän asukkaille pitkälti ruuan jatke. Kalaisasta joesta saatiin lohta, harreja ja vähempiarvoisia kaloja lähes ympäri vuoden ruokapöytiin. Taitava metsästäjä hankki ruuan jatkeeksi metsän riistaa. Mökeissä, kuten Aappola, oli usein muutama lehmä navetassa, jokunen villaa ja lihaa antava lammas, usein myös hevonen tallissa. Ne antoivat päivittäisen lisän ruokapöytään. Metsä- ja uittotöillä, silloin kun niitä oli, saatiin myös tarverahaa. Kuusi lapsista löysi elämänkumppanin lähiseudulta. Lapsia heille syntyi puoliväliin 40 ja laskelmieni mukaan lähes 20 talossa on Aaponmaijan sukujuuria asunut.

Monitaitoinen ”Kätilö”, lapsenpäästäjä

Monista raskaista päivistä varmaan yksi pahin oli Maria Matleenan ensimmäisen, aviottoman lapsen syntymä. Perimätiedon mukaan lapsi syntyi elokuun lopulla Kötölän pihapiirissä olevassa ladossa. Synnyttäjän hyvin tuntien arvelen hänen varmaan tunteneen lapsesta suurta iloa ja turvaakin elämäänsä. Myöhemmin hän oli kylämme yksi lapsenpäästäjistä. Meidän perheemme kaikki kolme lasta saivat syntyä kotonaan vanhaäidin, isoäitimme taitaviin käsiin.

”Herra suokoon vieraita ja vieraanvaraa”

Aappola oli tien varrella sijaitsevana ohikulkijoitten ”käymäpaikka”, kun mentiin ”maalikyliin”, kouluun tai osuuskauppaan. Aappola on useimpia, joen varteen sijoitettuja taloja korkeammalla, ja jokivarsi taloineen näkyi hyvin sinne.

Mökkiin pistäytyi vieraita, lapsia, lapsenlapsia, vävyjä ja miniöitä, ja Aaponmaijan kahvipannu laitettiin hellalle porisemaan. Monet useimmiten mökissä pistäytyvät vieraat olivat hänen omaa sukuaan, mutta kaikille muillekin taloon poikkeaville vieraille tarjottiin kahvia, ja ”kaakaata”, pannupullaa, jos sitä sattui olemaan. Aaponmaijan motto oli ”Herra suokoon vieraita ja vieraanvaraa”.

Myös postinkantajaa sai aina kahvit mökillä käydessään. Aappola oli yksi postinjättöpaikoista. Lehdet luettiin tarkkaan, sillä molemmat vanhemmat olivat luku- ja kirjoitustaitoisia. Mitään kouluja eivät Maria tai Aappo olleet käyneet, jos nyt kiertokoulua muutamia viikkoja.

Kuren kylä kasvoi

Vehmaampi jokivarsi kaloineen, metsästys- ja uittomahdollisuuksineen, jokivarsipeltoineen on näytellyt merkittävää osaa Kuren kehityksessä. Työteliäät ihmiset olivat talojen ja mökkien työntarpeiden hyvää materiaalia.

Näin Aaponmaijankin sukua olevat naiset ja miehet olivat todella ahkeraa ja monitaitoista väkeä: suorastaan tunnustettuja ahkeruudestaan. Naiset osasivat kutomiset ja neulomiset puhumattakaan karjan hoidosta. Lapsia oli useissa perheissä runsaasti. Siihen aikaan naisten aika kului paljolti kodin, karjan ja lasten hoitamiseen. Monet miehet osasivat takoa pajassa terävät viikatteet. Osa osasi valmistaa muun muassa kenkiä, veneitä tai valjaita hevosille.

Kylällä oli ollut kauppoja jo pitemmän aikaa, aluksi jonkun isomman maalaistalon kamarissa tai omassa, vanhemmassa rakennuksessa. Varsinkin talvisin kierteli hevoskärryillä kauppamiehiä, usein niin sanottuja ”laukkuryssiä”. Heiltä emännät saivat ostaa neuloja, kankaita, taloustavaroita ja isännät miesten tarvikkeita.

Kuressa oli kylän kasvettua sota-ajan jälkeen 40–50 savua. Hirsinen koulurakennus saatiin valmiiksi vuonna 1946. Osuuskauppa rakensi oman kaupparakennuksen. Kylällä toimi saha, pajoja ja mm yhteispuimakoneita.

Vanhaäidin viimeiset vuodet

Aappolan asukkaina olivat 1937 kuolleen Aapon jälkeen vanhaäidin kolme nuorinta lasta ja Aapon poika. Sodan alla siellä asustivat myös pari miniää miehineen, kunnes toinen pojista sai oman talon valmiiksi. Viimeisenä syntyneen pojan, Pekan kaaduttua sodassa, hänen vaimonsa muutti kotiinsa Livon kylälle. Samaan aikaan Elina-tyttö lähti pois kodistaan, lotaksi.

Aaponmaija joutui vielä kerran ”mieron tielle”, kun saksalaiset sotilaat lähtivät kalustoineen kohti pohjoista. Aaponmaija pääsi syksyllä 1944 lähtemään poikansa perheen kanssa evakkoon Mäntsälään, missä meillä oli hyvä olla sen muutaman kuukauden ajan, kunnes saksalaiset poistuivat Pudasjärveltä.

Tämän jälkeen Aappolaa asuttivat Aaponmaija ja hänen toisen miehen nuorin poika Pikku-Kalle. Tätä hiljaiseloa jatkui aina 1950-luvun puoleen väliin. Aaponmaija oli saanut olla 85 vuotta melkoisen terveenä. Eräänä yönä hän kompastui sänkynsä vierellä olevaan, raudoitettuun niin sanottuun Amerikan arkkuun ja katkaisi kylkiluun. Muutaman viikon sairastettuaan hän ei enää jaksanut nousta ylös vuoteeltaan.

Isäni ja äitini päättivät ottaa Aaponmaijan, eli isäni äidin kotiimme hoidettavaksi. Hän oli vuodepotilaana kotonani siskoni ja äitini hoitaessa häntä vähän yli kaksi vuotta. Hän sai olla rakkaidensa luona viimeiset vuodet ja siitä hän oli hyvin kiitollinen. Valituksen sanaa emme kuulleet häneltä koskaan. ”Hummeeti” toimi lähes loppuun asti, kunnes hänen päivänsä olivat luetut. Aaponmaija kuoli joulun alla 1958. Hänen siunauksensa on kantanut meitä, hänen jälkeläisiään monien vaikeidenkin aikojen yli.

Kuusilapsisen perheen toisiksi vanhin

Äitini, Lyydia Katariina – lempinimeltään Lyyli – syntyi Revonlahdella Katri ja Albert Marjomaan maanviljelijäperheen toiseksi vanhimpana lapsena toukokuussa 1905. Tummatukkaisen pikkuneidin lisäksi perheeseen syntyi kaksi poikaa ja neljä tyttöä: Eino, Adele, Fanni, Helli, Urho ja Kerttu. Ison maatalon emännällä töitä riitti aamuvarhaisesta iltamyöhään. Vanhimpana tyttölapsena Lyyli sai tehtäväkseen huolehtia koulunkäyntinsä ohella nuoremmistaan aina, kun Katri-äiti ei navettatöiltään ehtinyt. Vaikka Lyyli kuinka huolellisesti hoiti tehtäväänsä, pääsi kolmivuotias Adele livahtamaan isosiskon valovan silmän alta jokirantaan. Ennen kuin Adelen katoaminen huomattiin, hän oli jo pudonnut jokeen. Suuri suru valtasi perheen, kun häntä ei yrityksistä huolimatta saatu elvytetyksi.

Lapsuuden koti pakkohuutokaupattiin

Albert-isä osallistui aktiivisesti nuorisoseuratoimintaan ja kylän yhteisten asioiden hoitoon muiden paikkakunnan isäntien kanssa. Niinpä eräässä kyläkokouksessa päätettiin, että kylälle pitää saada kyläkauppa, kun lähimpään kauppaan oli yli kymmenen kilometrin matka. Lopulta kauppias löytyi, mutta oli yksi ongelma. Hänelle piti löytyä takaaja liiketoimintansa aloittamiseksi. Kun muilla isännillä ei ollut pankin vaatimaa vakavaraisuutta, äitini isä Albert ryhtyi yksin kauppiaan takaajaksi. Tämä oli suuri virhe, sillä parin vuoden kuluttua kauppias teki konkurssin, ja isoisäni joutui ainoana takuumiehenä vastuuseen. Kun rahaa ei ollut, koko maatila irtaimistoineen meni vasaran alle. Albert ei tätä kestänyt, vaan jätti perheensä ja lähti velkarahalla Amerikkaan ”kultaa vuolemaan”. Kunnan sosiaalihuolto varautui hajottamaan lapset eri perheisiin, mutta Katri-äiti ei siihen suostunut, vaan halusi pitää perheen kasassa. Hän sai apteekin talosta vuokrattua huoneen perheelleen ja pestautui poikineen sahalle töihin. Lyyli jäi hoitamaan nuorempiaan. Näin perhe selviytyi niukasti, mutta pysyi koossa. Vuosien kuluttua Albert-isä palasi Amerikasta köyhänä ja alkoholisoituneena.  Hänestä ei enää koskaan tullut työntekijää. Perheensä luo hänellä ei ollut menemistä, joten hän sai vuodepaikan köyhäintalosta, jonne myös pian paluunsa jälkeen kuoli.

Ammattikoulusta ompelijaksi

Lyyli sisaruksineen kävi Ruukin kansakoulua. Lyyli oli hyväkäytöksinen, älykäs ja ahkera oppilas. Lukeminen ja etenkin laskento sujuivat kuin leikiten, paremmin kuin sisaruksillaan. Usein Lyyli häpesi, kun railakasotteista ja suulasta Fanni-siskoa tuotiin tukasta hänen luokkansa nurkkaan häpeämään huonoa käytöstään. Kansakoulun jälkeen Lyylillä olisi ollut mahdollisuus hyvän koulumenestyksen vuoksi jatkaa opintoja oppikoulussa, mutta perheen heikon taloudellisen tilanteen vuoksi siihen ei ollut mitään mahdollisuutta. Kuin ihmeen kaupalla Lyyli pääsi Oulun ammattikouluun vapaaoppilaaksi pukuompelulinjalle. Ehkäpä pääsyssä auttoivat puvut, joita Lyyli oli sisaruksilleen ommellut ja se, että vähävaraisena perheellä ei ollut varaa maksaa opiskelusta. Ammattikoulun käytyään Lyyli sai sisäkön paikan Ruukista, metsänhoitajan perheestä. Palkkaan kuului asunto, täysi ylöspito ja kuukausittainen taskuraha. Työaikalakia kun ei ollut, niin työtä piti tehdä aina, kun perhe tarvitsi. Vapaa-aikanaan Lyyli harrasti Nuorisoseuralla harrastajateatterissa näyttelemistä, ja tietenkin Lyyli sisaruksineen oli innokas tansseissa kävijä. Tansseissa oli mukava käydä Lyylin ompelemissa kauniissa uusissa leningeissä, vaikkakin leninkikangas oli vanhasta kankaasta ommeltu.

Lyyli rakastuu Kalleen ja solmii avioliiton

Nuorisoseuran tansseissa Lyyli ihastui komeaan, hyvärakenteiseen ja urheilulliseen nuoreen mieheen, Kalle Hartikaiseen, joka asusteli Ruukin Pehkolan kylässä äitinsä kanssa. Kallen isä oli ollut työnjohtajana Ruukin sahalla, mutta menehtynyt sahalla sattuneen onnettomuuden seurauksena Kallen ollessa vasta seitsenvuotias. Leskeksi jäätyään Kallen äiti ei voinut jäädä asumaan tehtaan työntekijöille rakennettuun asuntoon – Pytingiksi nimettyyn rakennukseen, mutta sahan pomot rakensivat hänelle talon Pytingin viereiselle tontille. Äiti Maria – Nannaksi kutsuttu – hankki elantonsa Sahanseudun koulun keittäjänä, sai maitoa navettaan hankitusta Tähikki-lehmästä ja villalankaa Lilli-lampaasta.  Joskus navetassa oli myös sika, joka aina jouluksi teurastettiin. Kalle ansaitsi palkkaa käymällä töissä läheisellä tervatehtaalla.

Seurusteluaikana Lyyli huomasi, että Kalle oli useinkin ”astunut korkin päälle”. Tästä Lyyli ei pitänyt. Kun Kalle sitten uskaltautui kosimaan, Lyyli vastasi: ”Sinun on valittava joko minä tai  viina”. Kalle valitsi Lyylin. Häät vietettiin ja Lyyli muutti Hartikaiselle kotiminiäksi ja alkoi auttaa Kallen äitiä navettatöissä. Seuraavana vuonna Lyyli synnytti esikoisensa, joka sai kasteessa nimen Aira. Parin vuoden kuluttua maailmaan ilmestyi perheen iloksi poikavauva, Osmo.

Sota-aika

Elämä suistui normaalilta raiteiltaan vuonna 1939, kun talvisota syttyi. Kallellekin tuli kutsu puolustamaan isänmaata. Kutsun saaneiden tuli kokoontua Ruukin rautatieasemalle, josta miehet kuljetettaisiin junalla Ouluun. Kotona Lyyli huomasi, että Kallelle tekemänsä eväät olivat jääneet keittiön pöydälle. Niinpä hän toimitti Airan ja Osmon viemään eväät isälle, joka vielä oli Ruukin asemalla. Lapset saapuivat ajoissa perille ja näkivät rautatieasemalla paljon sotaan lähteviä miehiä.

Oulussa sotilaille pidettiin lääkärintarkastus. Siinä tarkastuksessa Kallen jalassa todettiin pahannäköinen ruusu, jonka vuoksi häntä ei kelpuutettu sotatantereelle, vaan passitettiin siviilipalvelutehtäviin Pyhäsalmelle miilun polton johtotehtäviin. Miilun poltto oli vaativaa työtä, ja sen työnjohtajalle maksettiin myös palkkaa. Työnjohtajan tehtäviin kuului myös laskea ja maksaa työntekijöiden palkat. Miilunpolton lopputuotteena syntyi hiiltä, jota käytettiin sotatoimissa tarvittavien metalliesineiden jalostukseen.

Kun Kalle ja Lyyli lähtivät Osmon kanssa matkaan (Aira-tyttö opiskeli tuolloin jo keskikoulussa  Haapavedellä) Oulun pommitusten aiheuttamat liekit näkyivät jo Ruukkiin saakka, Nanna päätti jäädä kotiin hoitamaan Tähikki-lehmää ja Lilli-lammasta. ”Minä olen jo niin vanha, että en lähde kotoani mihinkään. Jos pommi osuu, niin me menemme kaikki yhdessä siinä rytäkässä”, hän sanoi ja toivotti nuorelle perheelle siunattua matkaa. Eipä Nanna tuota sanoessaan tiennyt miten siunauksellinen tuosta matkasta tulisi.

Kallen Pyhäsalmen komennus kesti sodan loppuun saakka, jona aikana he asustivat kolmessa eri paikassa. Aluksi Pyhäsalmella Tapanilan talon yhdessä kammarissa, sitten Viitasaarella Korpi-nimisen talon yhdessä kammarissa. Vuokran maksun lisäksi Kalle hakkasi puita ja hoiteli talonmiehen työt. Lyyli puolestaan ompeli vaatteita talon emännälle ilmaiseksi sekä kylän naisille ja lapsille maksusta. Kolmas asunto oli pieni oma mökki.  Sota-aikana kaupoissa ei ollut saatavana valmiita asusteita eikä kankaitakaan, joten vanhoja asuja purettiin, ja kelvollisista puretuista kankaista ommeltiin uusia asuja. Osmo kävi koulua kymmenen kilometrin päässä olevalla Kumpumäen koululla. Talvisin matka tehtiin hiihtämällä.

Viitasaarella Lyyli huomasi odottavansa lasta. Pari vuotta aiemmin ollut raskaus oli päätynyt keskenmenoon, ja siksi Lyyli pelkäsi tämänkin vauvan puolesta. Puutteellisen ja yksipuolisen ruokavalion vuoksi hän tunsi itsensä heikkokuntoiseksi. Lääkäri totesikin veriarvojen olevan niin alhaiset, että pitää levähtää paljon ja syödä verestä tehtyjä ruokia ja ihan vaikka raakaa maksaa. Lyyli noudatti lääkärin neuvoja ja kaikki meni hyvin. Syksyllä 1942 Lyyli oli perunannostossa, kun poltot tulivat. Terve tyttövauva, perheen ”iltatähti”, syntyi Keiteleen synnytyslaitoksella. Hänet kastettiin Viitasaarella Anjaksi.

Takaisin kotiin

Kun sota loppui vuonna 1945, palasivat Lyyli ja Kalle Osmon ja Anja-pienokaisen kanssa takaisin Ruukin kotiin. Onnellisena Nanna toivotti matkalaiset ja uuden perheenjäsenen lämpimin halauksin tervetulleeksi kotiin, jossa kaikki oli ennallaan. Kalle palasi tervatehtaalle töihin, ja Lyyli huolehti kodin- ja lastenhoidon lisäksi myös navettahommista. Nannan askel alkoi jo painaa, mutta ajatus kulki kirkkaana.

Eräänä vuoden 1948 talviaamuna, kun Lyyli palasi navetasta, Nanna ei ollut noussut vuoteestaan. Kun Nanna ei vastannut Lyylin kysymyksiin, hän komensi Anja-tytärtään: ”Juoksepas, Anja tervatehtaalle ja pyydä isää tulemaan heti kotiin. Nyt eivät Nannan asiat ole hyvin!”  Nanna nukahti omassa sängyssään ikiuneen ollessaan 89-vuotias.

Kyläompelijaksi

Tervatehdas lopetti toimintansa 1950-luvun alkupuolella ja Kalle joutui etsimään uuden työpaikan. Pian hän sai Ruukin kunnalta työmiehen pestin. Kalle huomattiin älykkääksi ja ihmisten kanssa hyvin toimeentulevaksi, joten vuoden kuluttua hänet ylennettiin työmiehestä työnjohtajaksi.

Karjan pito lopetettiin, ja Lyyli alkoi harjoittaa ompelijan ammattiaan Kallen hänelle rakentamassa ompelukamarissa, joka Osuuspankilta saadulla lainarahalla saatiin rakennetuksi. Ompeluksista ei ollut puutetta, sillä maaseudulla ei ollut liiemmälti vaatetusliikkeitä, ja jos olikin, niin hinnat olivat sitä luokkaa, ettei köyhälistöllä ollut vara niitä ostaa. Sitä paitsi oli paljon sellaisia naisvartaloita, joille kaupasta ei sopivaa vaatetta löytynyt. Kun Kalle lähti aamu kuudelta työmaalle, oli Lyyli jo keittänyt aamupuuron ja -kahvit ja istunut jo tunnin keittiön pöydän päällä kirkkaan lampun alla harsimassa ompeluksia. Päivällä asiakas tuli pukua sovittamaan ja toisen sovituskerran jälkeen leninki olikin valmis luovutettavaksi. Sovituspuuhissa tulivat Lyylille kylän naisvartalot, naisten ongelmat ja unelmat tutuiksi. Asiakkaat luottivat Lyyliin kertomalla hänelle hyvin arkaluontoisiakin asioitansa, kun tiesivät, ettei Lyyli heidän asioitaan lavertele eteenpäin.

Varattomia ja työttömiä kun Lyylin asiakkaat enimmäkseen olivat, työ piti usein tehdä velaksi. Lyyli piti näistä maksamattomista töistä kirjaa, mutta usein ne sinne myös jäivät maksamattomiksi. Siitä huolimatta monet olivat kateellisia Lyylin pienistä tuloista.

Perheen kokoaja ja muistipankki

Keskikoulusta päästyään Aira aloitti postineitinä Ruukin postitoimistossa ja solmi avioliiton ruukkilaisen maanviljelijäperheen pojan, Eino Ojalehdon kanssa. Heille siunautui viisi lasta. Ruukkilainen oli myös Osmon mielitietty, kotisisareksi Helsingissä opin saanut Sylvi Härmä, jonka kanssa Osmo avioitui heti armeijasta päästyään. Osmosta tuli huippu-urheilija ja hän valmistui Heinolan seminaarista luokanopettajaksi. Sylville ja Osmolle syntyi kolme lasta. Pahnan pohjimmainen Anja solmi avioliiton taivalkoskelaisen Esko Vääräniemen kanssa, josta avioliitosta syntyi kaksi lasta.

Usein Lyyli kutsui koko suvun koolle yhteisiin tapaamisiin. Hänellä oli myös erehtymätön sisäinen muistipankki. Yksikään suvun syntymä- ja nimipäivä ei jäänyt häneltä huomioimatta. Mielellään hän otti myös lastenlapsiaan hoidettavaksi tai meni itse Kalle-papan kanssa avuksi, jos lasten perheissä heitä tarvittiin.

Työttömyys ajoi Ruotsin reissulle

Vuoden 1960 alkupuolella kunta vähensi työntekijöitä. Kallekin jäi 59-vuotiaana työnjohtajan tehtävästään työttömäksi. Eläkkeelle hän ei vielä päässyt, joten hän alkoi etsiä aktiivisesti uutta työpaikkaa. Osuuspankkiin oli vielä velkaa, eikä Lyylin ompelutuloilla pystytty elämään ja velkaa maksamaan. Lyylin hermot alkoivat olla jo riekaleina, kun joulupöytään ei ollut muuta pantavaa kuin suolasilakkaa. Onni kääntyi, kun Kalle sai hyväpalkkaisen työnjohtajan tehtävän Taivalkoskella käynnissä olevalta tietyömaalta, mutta muutaman vuoden kuluttua tämäkin pesti loppui.

Työttömyyden vuoksi Lyyli ja Kalle joutuivat jättämään toisen kerran rakkaan Ruukin kotinsa ja lähtemään Ruotsiin. Ruotsissa pitkään asunut Lyylin veljen poika, Urho, oli järjestänyt Kallelle työpaikan Storforsin putkitehtaasta ja asunnon tehtaan työntekijöille tarkoitetusta rivitalosta.  Ruukin kotia ei tarvinnut kuitenkaan tyhjilleen jättää, sillä Kallen Kerttu-sisko oli jäämässä emäntäkoulun emännöitsijän tehtävästä eläkkeelle. Koululla hänellä oli ollut työsuhdeasunto, jossa ei enää eläkkeellä ollessa voinut asua.

Työ tehtaalla oli kolmivuorotyötä, mutta palkka oli hyvä ja siitä kertyi eläkettä. Lyyli sopeutui uuteen olotilaan hyvin, sillä alueella asui paljon suomalaisperheitä. Kun naapurustoon levisi tieto, että hän on ompelija, niin asiakkaita alkoi ilmestyä Lyylin ovelle. Koti-ikävää lievensi myös alle kouluikäinen Keijo-poika, jonka Anja ja Esko antoivat mummun ja papan hoiviin tämän jatkuvan kuumeilun vuoksi. Lyyli löysi myös Ruotsissa harrastajateatterin, jonka toimintaan osallistui innokkaasti.

Suomeen eläkepäiviä viettämään

Vuonna 1970, kun Kalle jäi ansaitulle eläkkeelle, palasivat Lyyli ja Kalle takaisin Suomeen, Ruukin kotiinsa. Nyt alkoi heidän onnellisin elämänvaihe, kun Ruotsista eläke napsahti määräpäivänä aina pankkitilille. Velkaa ei enää ollut, ja rahaa jäi säästöönkin. Kun tieto Lyylin ja Kallen paluusta levisi ruukkilaisten tietoon, alkoi Lyylille tulla taas ompelupyyntöjä. Vaatearkku alkoi täyttyä leninkikankaista ja ompelukamarissa Singerin ompelukone surista. Kalle vietti aikaa pihahommissa, ja liiteri täyttyi siististi ladotuista halkopinoista.

Lähes kolme vuotta näitä onnellisia päiviä kesti. Kallella todettiin keuhkosyöpä, johon hän menehtyi huhtikuussa 1973. Suruissaan Lyyli kirjoitti perheraamattuun: ”Suruni on suunnaton, kun Kalle, eli rakkaimpani on poissa ”. Lyyli eli Kallen jälkeen vielä viisi vuotta. Hän ehti iloita leskeksi jääneen Anjan uudesta, unkarilaissyntyisen Tibor Garanvölgyin kanssa solmimasta avioliitosta. Usein hän vieraili Anjan ja Tiborin luona Oulunsalossa, mutta halusi elää yksin Ruukin kodissaan elämänsä loppuun saakka. Koskaan hän ei valittanut kipuja eikä syönyt lääkkeitä. Eräänä helmikuisena päivänä sydän vain petti. Parin päivän kuluttua Lyylin elämänlanka katkesi Raahen sairaalassa.

Muutamia Lyylin elämänviisauksia:

• Vie mennessäs, tuo tullessas
• Jolla ei ole riihirimpsuttimia, sillä ei ole kirkkokimpsuttimia
• Raakaravinto, vatsan A ja O. Muista niitä pöydällesi aina asettaa.
• Puhtaus on puoli ruokaa
• Illan virkku aamun torkku, se tapa talon hävittää. Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää.
• Jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä.
• Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis

Suomen toinen, menetetty käsivarsi tunnetaan Petsamona, mutta Petsamo on vasta sisämaata. Vielä sen takana jatkui Suomen alue Jäämeren rannikkona ja Kalastajasaarentona. Alueen suomalaiskylät jätettiin Neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen alle talvisodan käynnistyessä. Neljäsataa naista ja lasta joutui puna-armeijan sotavangiksi.

Mukana olivat myös Moilasen perheen tyttäret Toini ja hänen siskonsa Irma. Toini jäi kaipaamaan Kalastajasaarennon elämää ja kotiaan koko loppuelämäkseen. Toinin mieleisestä elämä Saarennolla ei ollut yhtä tasapaksua kuin etelässä, vaan paljon jännempää. Valtameren rannikon lapsi ei koskaan viihtynyt ilman merta ja hankki myöhemmin kotinsakin niin, että näkee meren jatkuvasti.

Tässä tekstissä sana ryssä toistuu haastattelujen kielessä ja aikansa tapana. Kirjoittajalla ei ole tarkoitus ikävästi ”ryssitellä”.

Petsamo oli Kalastajasaarennosta kaukana ja Lappi etelässä

Petsamo oli sisämaata, jonka ilmasto, luonto, ihmiset ja elinkeinot olivat hyvin erilaisia Jäämeren rannikkoon verrattuna. Samanlaisen suuren eron ovat nähneet monet Norjassa matkailleet sisämaan vuoriston ja rannikon valtameren välillä.

Kalastajasaarentolaiset ovat aina korostaneet ja pitäneet rannikon erilaisuutta arvossa. Miehet olivat kalastajia, ja tunsivat myrskyävän valtameren. Kalastajasaarentolaiset kokevat itsensä myös Petsamon kantaväestöksi, joilla oli alueella sukupolvien perinteet. Heitä nauratti ja harmitti myöhemmin eksoottisen petsamolaisuuden korostaminen niiden osalta, jotka ehtivät olla Petsamossa vain muutamia vuosia. Petsamon väkimäärä kasvoi kiivaasti ennen talvisotaa nikkelikaivosten, jäämerentien ja Liinahamarin sataman rakentamisen sekä matkailusuosion myötä.

Kalastajasaarento on tundraa eikä siellä kasva puita, joten ihmiset olivat tottuneet arktisiin olosuhteisiin, joita Golf-virta kuitenkin lämmittää vahvasti. Saarentolaisilla oli läheisemmät suhteet Norjan rannikkon kyliin Vuoreijaan ja Vesisaareen kuin kaukaiseen Suomen Petsamon Liinahamariin. Norjan ranta tuntui läheisemmältä kuin Suomen. Kauppaa käytiin Norjaan. Sinne myytiin kalat ja hankittiin syksyisin proviantti. Proviantti on norjaa ja tarkoittaa ruokavarastoa, jossa usein mukana myös työkaluja ja , kaikki mitä pihapiiri saattoi arktisen talven aikana tarvita eli jauhot, sokerit kahvit ja kaikki kuiva ruoka.

Jo ennen Suomen valtion tuloa Kalastajasaarennolla elettiin hyvää elämää. Saarennolla on ollut suomalaista asutusta pitkään. 1860-luvun nälkävuosina Pohjois-Suomesta lähdettiin Jäämeren viljan eli kalastuksen äärelle Turjaan, Norjan alueelle muuttaneita tuolloin ja jo aiemmin pidetään nyt kveeneinä, nykyään myös yhtenä Norjan vähemmistöryhmistä, ja esimerkiksi kveenikielen ylläpitoa tuetaan.

Valtioiden rajoilla ei pohjoisessa ollut nykyistä merkitystä. Suomalaisia asettui myös Kalastajasaarennolle, jota sanottiin Ryssän rannaksi, mutta myös vielä idemmäksi. Joukossa asui myös jonkin verran norjalaisia.

Kalastajasaarennolla puhuttiin suomea, venäjää, norjaa ja jonkin verran saamea. Useat saarentolaiset hallitsivat hyvin kaikki kielet, monikielisyys oli tapana. Kaikki vuonna 1905 tai aiemmin syntyneet suomalaiset joutuivat käymään venäläistämiskoulun. Myös Toinin äiti, Dagmar kävi venäläistämiskoulun Pummangin kylässä. Siellä ei saanut puhua sanaakaan suomea. Dagmarin äiti oli saamelaistaustastaan huolimatta norjankielinen, ja Dagmarin kotikieli oli norja. Suomea Dagmar puhui yhtä hyvin kuin suomalaiset.

Sukujuurissa pohjoisia alueita

Dagmarin sukujuurissa näkyy hyvin pohjoisuus. Hänen äitinsä Anni oli esimerkiksi Sodankylän saamelaisia ja sittemmin norjalaistunut – ja hienostunut. Hänelle oli tärkeää pitää hienoja huoneita ja hienostelevaa käytöstä.

Annia kutsuttiin myös ämmiksi. Hän asui Vaitolahden rajakylässä, jossa oli koulu. Toinin perhe asui Kervannon kylässä, noin viiden kilometrin päässä. Toisinaan myrskysäällä aikana oli pakko jäädä koulun jälkeen Ämmi-mummon luokse yöpymään. Näistä kyläilyistä Toini ei pitänyt. Ämmi nimittäin varjeli mustasukkaisesti Norjasta mukanaan tuomia hienouksia. Jos Toini yritti koskea esimerkiksi kahvikuppia, huomasi Ämmi aina ja oli heristämässä etusormea. Ämmillä tapasi vielä tehostaa kieltoaan vastenmielisesti kimeällä äänellä ”Pyp!” Mihinkään ei saanut koskea.

Ämmi saattoi hienostelullaan aiheuttaa oman kohtalonsa. Kun venäläiset valtasivat Kalastajasaarennon kylät Vaitolahden, Pummangin, Maattivuonon ja Kervannon, myös Ämmi jäi vangiksi. Venäläiset jäivät taloihin asumaan talojen naisväen ja lasten kanssa. Isännäthän olivat yleensä sodassa. Tuolloin Ämmi oli jo yli 70-vuotias ja hänellä oli sydäntauti, jota varten söi lääkkeitä.

Anni osasi venäjää ja jatkoi motkottamistaan hienoista kalusteistaan ja tavaroistaan myös venäläisille. Sanotaan, että hänen kuolemansa venäläisten asuessa hänen talossaan olisi johtunut vahingosta, että Anni olisi vahingossa ottanut liikaa sydänlääkkeitä ja kuollut. Vahvasti kuitenkin epäillään, että venäläiset kyllästyivät Annin loputtomaan motkotukseen ja pakottivat Ämmin ottamaan liikaa lääkkeitä. Näin Ämmi olisi murhattu sotavanki.

Toinin isä Hermanni oli Petsamo-yhtiön kaupan pitäjä Vaihtolahdessa. Hänen äitiään Reetta-Liisaa kutsuttiin Moilasen muoriksi. Muorilla oli omalaatuinen, mieleenpainuva luonne, josta kaikki pitivät. Vanhoilla päivillään muori asui poikansa Hermannin kotona. Muorin suku oli Koillismaalta lähtöisin, ja Muori puhui leveää Koillismaan murretta. Myös Irman ja Toinin kieli on aina ollut rikasta ja murteellista. ”Taas rontasi selän”, saattoi isä sanoa, Irma muistelee, että veli Viljo täräytti usein: ”Näin meillä – miten lie muualla”, kun joku myöhemmin etelässä ihmetteli Moilasten tekemisiä. Kalastajasaarennon murteessa kuului myös norjan vaikutus ja monet sanat olivat norjasta suomen äänteille käännettyjä sanoja, kuten kommuutti – kommode eli kaappi tai lipasto tai olla pinhuuksissa – pinhus eli olla piinatalossa, vaikeuksissa tai traani – tran eli kalaöljy.

Moilasen Muori seurasi tarkasti mitä maailmassa tapahtui ja luki lehdet tarkoin. Saarennolle tuli sanomalehtenä Pohjolan Sanomat. Kesällä se tuotiin Saarennolle saakka kaksi kertaa viikossa ja talvella kerran viikossa. Muori luki lehdet ääneen, että muutkin kuulivat. Muori pystyi ennustamaan jo ennalta, että sota tulisi ”Apessiiniasta”. Hän arveli tilanteen kehittyvän sodaksi seurattuaan Abessinian tilannetta ja tapahtumia. Kaukana Jäämeren rannalla eläneen Muorin viisaus osoittautui oikeaksi historia kuluessa, sillä Abessiniassa alkanut tapahtumasarja Kansainliiton murtumisesta voidaan nähdä osaksi toisen maailmansodan alkukehitystä.

Saarennon lapset olivat merenrannan lapsia

Tätini Toini syntyi vuonna 1926 Suomen Petsamon Kalastajasaarennon Pikku-Kervantoon, Moilasen perheeseen. Lapsuus oli luonnonläheinen. Kouluikäisenä ja allekin Toini poimi raakkuja. Nimeltään ne olivat muun muassa korpinkuppi, piikikäs ja pyöreä. Kierresimpukkaa kutsuttiin sonnin mullikaksi. Kun turistit tulivat laivalla Petsamosta, Kervannon lapset möivät simpukoita matkamuistoina. Lapset ompelivat simpukat kauniisti pahvisille alustoille ja kilpailivat siitä, kuka sai myytyä eniten. Myyntihinta oli muutaman markan.

Kerran Toini kulki Hietalan Sylvin kanssa Isotunturilla ja suomalaisia turisteja tuli vastaan. Turistit ryhtyivät kyselemään erilaisia yleistietoja lapsilta: ”Kuka oli maailman ensimmäinen ihminen?” Tyttöjä nauratti ja hämmästytti turistien hölmöt kysymykset. ”Aatami ja Eeva”, he vastasivat. ”Paljonko on kymmenen kertaa kymmenen?” Lopulta turistit sanoivat: ”Kumma että on noin eteviä lapsia täällä Lapissa. Tyttöjä huvitti, ja he opastivat tietämättömiä etelän turisteja: ”Ei nyt olla missään Lapissa, Lappi on siellä etelässä. Nyt ollaan Kalastajasaarennolla.” Tytöt eivät myöskään halunneet tulla leimatuiksi saamelaisiksi. Lappalaisuus oli tuohon aikaan jopa hävettävä asia, vaikka Petsamossa elettiinkin luontevasti monen kansallisuuden ja etnisen ryhmän kesken.

”Lapset keräsivät myös paljon lintujen munia. Kun niitä ei löytynyt, laitettiin kiviä vanttuuseen, että ihmiset olisivat luulleet munia kuitenkin löytyneen. Varsinkin kun mentiin naapuritalon, Kaikkosen ohi, piti kiviä olla vanttuissa”, Toini nauraa. Kerran Viktor, Toinin kaveri löysi Saarennon edustan pikkusaarilta toistatuhatta munaa. Munat säilöttiin laittamalla ne sellaisinaan, kuorineen päivineen suolaan.

Vuosina 1931 ja 1941 olivat sillivuodet, jolloin koko Petsamovuono täyttyi sillistä niin, että sitä piti lapiolla lapata rantavesistä veneisiin. Sillit ilmeisesti pakenivat petokaloja. Sillien vaelluksesta riitti rikkautta muillekin kuin Petsamolaisille ja kaikenlaista irtosakkia saapui seuduille sillistä ja silliväestä elämään.

Etelän sisämaassa Petsamon jokilaaksot ovat Golfvirran lämmittäminä yllättävän viljavia, kun taas rannikko kuuluu tundravyöhykkeeseen ja siellä kasvaa paljon turvetta, heinää ja hilloja, mutta ei esimerkiksi puita eikä juurikaan sääskiä. Monet pitivät lehmiä ja lampaita. Lämmitykseen käytettiin turvetta, ja lapsia tympäisi parhaiten lämmittävän jänkäturpeen pitkät ja raskaat hakureissut.

Jäämerenkalastajien elämää

”Merellä oli niin monet kasvot”, sekä Toini että Viktor toteavat. Muutos meren ja rannikon säässä oli usein dramaattinen.

Kalastusrupeamat kestivät noin kaksi viikkoa. Osa kalastajista pyhitti sunnuntait lepoa varten. Kylmällä ilmalla merellä oltiin kaksi vuorokautta. Lämpimällä vain yksi vuorokausi, sillä kalat pilaantuivat. Laivat miehineen kävivät nukkumassa satamassa. Kalastajien käsineiksi Toinikin kutoi turvakoita, villasta huovutettuja lapasia, jotka pitivät lämmön kylmissä vesissä.

Talvella ei kalastettu. Veneet otettiin merestä syksyllä ylös ja laitettiin keväällä takaisin. Kalastuspaikoista parhaat olivat pakin laidalla. Pakin laita tarkoitti syvänmeren reunaa noin 20 kilometriä Kalastajasaarennosta ulos merelle päin.

Suomen tulon myötä saarentolaisille säilyi tullivapaus. Saraporin niemi idässä oli Suomen kalastusalueen raja, ja vastavuoroisesti venäläiset saivat kalastaa myös Suomen aikana Kalastajasaarennon alueella.

Kalastusrajat eivät aivan pitäneet paikkaansa ja niitäa ylitettiin. Kalastajasaarennon vesillä kävi mm. englantilaisia, venäläisiä, norjalaisia, tanskalaisia troolareita. Toinin velipuolet, Tuure ja Reino kävivät sillinpyynnissä Huippuvuorilla, mistä tuotiin myös hylkeitä.

Yksi venetyypeistä oli paaski, tasaperäinen, melko leveänmallinen kolmisoutujolla. Turri taas oli paaskia isompi, kuusimetrinen, ja siihen mahtui 1500 kg perkaamatonta kalaa.

Tyypillinen kalastusväline oli liina, jossa on suuria koukkuja noin puolentoista metrin välein. Sitä pidettiin meressä noin 6–7 tuntia. Kun kalaa oli paljon, liina käytiin välillä tyhjentämässä emäalukseen. Toinin työnä oli usein syöttien laittaminen pitkiin liinoihin.

Lota on villakuorre, kuin lyhyt nahkiainen. Myös pakkisilliä eli pisankia ja kraakkuja käytettiin syöttinä. Syöttien laittaminen pitkiin liinoihin väsytti nuorta Toinia ja liinat syötteineen piti vielä asettaa piirun tarkasti keriksi tynnyreihin, jotta ne laskeutuisivat mereen jouhevasti ilman sotkuja.

Kalastustyössä Jäämerellä myös hukuttiin. Kerran esimerkiksi talvisydämellä Novaja Zemiljalle kalaan lähteneet kalastajat eivät koskaan tulleet takaisin. Myös Toinin Hermanni-isän veli hukkui aluevesirajalla, Volokassa.

Kun Suomi tuli Petsamoon, raja vedettiin luotisuoraan talojenkin halki

Jo ennen Suomen itsenäistymistä, Venäjän vallankumouksen aikana, ja ensimmäisen maailmansodan poliittiset taistot näkyivät myös Jäämeren rannalla.

Toinin kaveri Viktor Räinä kertoo: ”Venäjän vallankumous vei kaikkien paperirahojen arvon. Kaikki paperirahat, joita oli ennen Venäjän vallankumousta, menettivät arvonsa yhdessä yössä. Ne, joiden rahat olivat hopearuplina, säilyttivät rahansa arvon. Osa väestä köyhtyi yhtäkkiä valtavasti ja onnekkaat säilyttivät rikkautensa.”

Petsamon liittämisestä Suomeen vuonna 1920 seurasi rajankäynti vuonna 1921. Rajan vedosta aiheutui suuria muutoksia ja paljon harmia. Suomen tulo ei ollut alueen suomalaisille tai kenellekään pelkästään miellyttävä asia. Maalla rajanveto muutti ihmisten elämää, sillä yhtäkkiä entinen, rajaton, normaali liikkumisvapaus Petsamossa loppui ja raja Venäjälle päin meni kiinni.

Kun raja tuli, piti kaikkien uusien Suomen kansalaisten vannoa vala Suomen valtiolle. Tilaisuus pidettiin Vaitolahdessa, ja pieni Viktor ihmetteli mitä tapahtuu. Valatapahtumasta on otettu kuva, josta on tunnistettavissa Viktorin äiti valkea huivi päässään.

Suomen raja vedettiin se luotisuoraan, ihmisten taloista, pihoista tai maaston muodoista välittämättä. Tuovilan talon pihamaa oli rajalla, ja raja laitettiin keskelle pihaa, Lammasläävän toinen pää jäi Neuvostoliiton puolelle. Joku ovela venäläinen veti yhtenä yönä rajan yli Ryssän puolelle Tuovilan lampaan, eikä sitä saatu takaisin. Monen perheen ja suvun asumukset hajotettiin yhtäkkiä kahteen eri maahan, ja esimerkiksi Uuran suomalainen kylä jätettiin Venäjän puolelle. Lisäksi raja vedettiin keskeltä isoa Vaitolahden kylää, ja pieni osa kylää jäi Venäjän puolelle. Rajakylästä tuli myöhemmin, talvisodan alla tuli suuri turistinähtävyys.

Useat suvut asuivat tavanomaisesti toisistaan erillään, silti kylämatkan päässä. Kun raja vedettiin, asuivat sukulaiset yhtäkkiä eri maissa. Osa suomalaisista piti kotipaikkansa, vaikka se jäi Neuvostoliiton puolelle, kun osa taas muutti rajan suomalaiselle puolelle. Kyläreissuja puolin ja toisin jatkettiin, vaikka ne nyt olivat periaatteessa laittomia. Tilanne alueella kiristyi rajojen vedon jälkeen ja ihmiset joutuivat kulkemaan vanhoja reittejään salassa. Toisinaan reissut rajan yli päätyivät huonosti ja esimerkiksi Oskar Moilanen, Toinin setä, jäi kiinni ja ammuttiin rajalle.

Vaikka raja vedettiin, alueelle jätettiin tullivapaus. Tullitonta kauppaa käytiin Kalastajasaarennon ja Norjan Varangin niemimaan kylien: Vesisaaren, Vuoreijan ja muiden kanssa. Tullivapausalue jatkui myös pitkälle Venäjän puolelle.

Tullivapauden turvin kalastajasaarentolaiset hakivat aina syksyisin proviantit meriteitse Norjasta. Saarennolta vietiin kalaa, jota norjalaiset mielellään ostivat. Kalaa jalostettiin erilaisiksi tuotteiksi, kuten lipeäkalaksi ja kuivakalaksi. Kalaöljyä, traania keitettiin Maattivuonon keittämössä ja traania käytettiin kaikenlaiseen, kuten kenkien ja laivojen öljyämiseen. Kalojen päistä tehtiin jauhoja.

Rajanvedon jälkeenkin kalastajille jätettiin oikeus tulla maihin missä tahansa, ja kerätä rannan tuntumasta nuotiopuut ja leiriytyä hetkeksi. Jäämeren kalastajilla kansallisuuteen katsomatta oli hyvät välit keskenään aina toisen maailmansodan aattoon saakka, jolloin venäläiset kalastajat kieltäytyivät puhumasta suomalaisille.

Petsamossa esiintyi vakoiluepäilyjä toisen maailmansodan alla traagisin seurauksin. Väkeä vietiin kovista otteista ja kuolemantapauksista kuuluisiin Kemin kuulusteluihin. Lopputulokseksi jäi, että vieläkään ei ole selvää vakoiltiinko Neuvostoliiton puolta Petsamosta vai eikö vakoiltu. Tosin tavallisten ihmisten tiedot eivät olleet mitään suuria sotasalaisuuksia. Toisaalta taas venäläisten hyökätessä Saarennolle, heillä oli kaikista taloista ja asukkaista kirkonkirjat, joiden perusteella he selvittivät kunkin olinpaikan.

Kalastajia epäiltiin ja heitä myös painostettiin vakoiluun. Viktor oli kerran mukana kalalla, ja venäläinen laiva ajoi rinnalle kyselemään kaikenlaisia kysymyksiä. Näin kävi myös, kun suomalaiset kävivät toisinaan rantautumassa kalastusalueen rannoilla. Kysyttiin montako linja-autovuoroa Petsamosta ajaa päivisin, paljonko rajavartiostossa on miehiä jne. Viktorin ja muiden saarentolaisten oli helppo sanoa, etteivät tienneet, sillä Saarennolta oli pitkä matka Petsamoon, eikä asioista oltu perillä. Kerran papereita piti kuitenkin allekirjoittaa, vaikka hän ei mitään sen tekstistä ymmärtänytkään.

Kiihkoisänmaallisen opettajan kohtalokkaat opit

Kalastajasaarennolla oli usein kovat ilmat, eikä liikkuminen aina onnistunut Kervannon ja Vaihtolahden kylien välillä. Toinin ja muiden Kervannon lasten nelisen kilometriä pitkät koulumatkat Isotunturin yli olivat usein säästä kiinni. ”Ei varmasti monella Suomen koululaisella tuohon aikaan olleet tuollaiset koulumatkat. Meillä olivat vaaroina pimeys, Ryssän raja, vihainen Ryssän puolelta karkaileva sonni ja hirveät Jäämeren myrskyt ja sumut, jotka saattoivat mereltä yhtäkkiä yllättää”, Toini kertoo. Sonnin yllättäessä lasten piti karata isolle kivelle turvaan. Hankaluuksista huolimatta Vaitolahteen kouluun taivaltavat lapset saivat osakseen paljon päivittelyjä ja huokailuja.

Helga Helena Uurasmaa oli Vaitolahden koulun opettajana Toinin käydessä koulua 1930-luvulla. Uurasmaa oli kovin nationalistinen, saksalaismielinen ja vihasi venäläisiä. Kerrottiin, että hänen veljensä olisi toiminut julmissa tehtävissä Suomen sisällissodassa 1918 valkoisella puolella.

Opettajan aatteet vääristivät sen, mitä lapsille totena opetettiin. Esimerkiksi maantiedon tunnilla hypättiin Ryssän karttojen ohi, sillä Ryssän maantietoa ei kenenkään tullut lukea. Toini muistaa hyvin, kuinka opettaja kertoi lapsille ryssistä pelottavia tarinoita, joissa ryssät olivat likaisia otuksia, jotka julmasti lapsen nähdessään tuikkasivat heidät heti pistimellä kattoon ja sitten söivät. Helga Uurasmaa pelotteli koululaisia, vaikka koulu oli aivan Venäjän rajalla, ja sodan uhka oli tiedossa.

Opettaja vaikeutti puheillaan rajaseudun lasten elämää, ja näiden selviytymistä sodassa. Hänen kertomuksillaan oli hirvittäviä seurauksia lasten mielissä Kalastajasaarennon siviiliväestön ja lasten jäädessä venäläisten sotavangeiksi. Helga Uurasmaan ikävästi pohjustamat traumat seurasivat osaa hänen oppilaitaan läpi elämän. Toini joutui venäläisten hyökätessä silmästä silmään pistimien kanssa ja luuli opettajan opetusten mukaan joutuvansa isketyksi pistimellä kattoon. Toinille jäi loppuelämäksi vastenmielisyys opettajaansa kohtaa.

Kontrastia Helga Uurasmaan tarinassa lisää, että sodan jälkeen häntä kunnioitettiin sankarilottana, tietämättä, unohtaen tai välittämättä hänen vastuuttomuudestaan rajakoulun opettajana.

Myöhemmin Oulussa rauhan aikana Toinin sisko, äitini Irma konfrontoi Helga Uurasmaan teoistaan. Irma syytti Uurasmaata tämän koululaisia kohtaan tekemästä vääryydestä, mutta Uurasmaa väisteli tilannetta eikä vastannut syytöksiin.

Sodan alkaessa naiset ja lapset jätetään – opettajan sisko varastaa heiltä veneenkin

Koska Kalastajasaarennolla ei kasva puita, näkivät rajaseudun ihmiset, että neuvostoarmeija kerää valtavia joukkoja rajalle. Asukkaat lähettivät lukuisia evakuointipyyntöjä, mutta heitä kehotettiin pysymään paikallaan. Miehet oli kutsuttu sotatoimiin, ja saarennolla oli lähinnä naisia ja lapsia, joiden pelastamiseksi ei tehty juuri mitään. Paikalliset rajavartijatkin pakenivat ja siviilit jätettiin sodan jalkoihin.

Viktor oli sodan alkaessa sotamiehenä Saarennon merialueilla. Samassa joukossa oli muun muassa Oulun Hailuodosta tullut sotamies. Mukana olivat myös kapteeni Tötterman ja, perämies Hyttynen. Ryhmän vartioidessa Pummangin lähialuetta sen näki ennen talvisodan syttymistä, sodan aattoyönä kello 23 aikaan ison laivan kailettivaloineen lipuvan hiljaa Pikkuheinäsaarten ja Pummankiniemen välistä. He harkitsivat lähteäkö kertomaan asiasta Pummankiin, mutta mereltä päin tuli myös miinanraivaajia, eivätkä miehet uskaltaneet tulla rantaan. Elintärkeä viesti hyökkäyksen alkamisesta jäi tulematta Saarennon asukkaille.

Viktorin ryhmä lähti Parkkinaan. Miehet tarvitsivat ruokaa, mutta Petsamon osuuskaupa myymälästä ei heille annettu. Ihmisten paetessa Petsamosta tilanne oli sekasortoinen, ja kovassa tarpeessa miehet lopulta veivät tarvikkeensa väkisin. Myöhemmin Parkkinan myymälän runsaat varannot saatiin mukaan suomalaisten siviilien sotavankireissulle Neuvostoliiton puolelle.

Opettaja Helga Uurasmaan sisko Sirkka-Liisa odotti Vaitolahdessa liian kauan sulhoaan rajavartijaa, eikä enää ehtinyt viimeisen laivan kyytiin. Hän, sulho ja muut pakenevat rajavartijat tiesivät, mitä Vaitolahdessa tapahtui, mutta eivät he käyneet sanomassa sanaa Kervannon kylän taloihin, vaan päinvastoin varastivat rannasta veneitä, myös Moilasten veneen, ja pääsivät pakoon Lupinniemen kautta Lunnisaareen. Lunnisaaressa oli kalamajat, mistä venäläiset lopulta löysivät Sirkka-Liisan ja sulhon.

Tykitys alkoi kalastajasaarennolla 30.11.1939 kello 7.00

Neuvostoarmeijan hyökkäys alkoi aikaisin aamulla ja Toinin äidillä Dagmarilla jäi lehmät lypsämättä. Venäläiset ampuivat Vaitolahdesta Kervannon ohi ja yli merelle päin. Merelle ei enää päässyt pakoon Petsamoa kohti, ja venekin oli viety.

Väki päätti paeta ja Toinin käskettiin huutaa huonokuuloiselle anopilleen Moilasen muorille, että nyt pitää lähteä karkuun.

Toini huusi Muorin korvaan, että: ”Ryssä ampuu, mennään Kaikkosen kellariin!!” Muori ei kuullut ja kysyi: ”Mitä, Muurikki ammuu!” Muurikki nimittäin ammui toisinaan, kun sonni kiinnostui siitä. ”Eikun ryssä ampuu!!” Toini huusi hädissään. Muori vastasi: ”Minnen lähe mihinkään, minä kuolen tähän!”, eikä suostunut lähtemään. Dagmar-miniän oli kuitenkin saatava lapset turvaan, niinpä hänen oli pakko jättää vastahankainen muori tupaansa ja lähteä lapsikatraineen matkaan naapurin veneellä Lupinvuonon yli kohti Pummankia ja Kaikkosen turvallista kellaria.

Kun muoria pommitusten loputtua mentiin katsomaan, hän istui yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin samassa keinutuolissa, johon jäi pommitusten ajaksi. Hän sanoi hämmästellen: ”Kaikki oli ihan valkeata”, ja osoitti huoneen seiniä, kattoa ja taivasta. Huonokuuloinen Muori ei ollut kuullut itse pommitusten ääntä.

Kaikkosen kellariin juoksi yhteensä 14 ihmistä. Seitsemän Moilasta, kaksi Kaikkosta, kolme Artolaa. Vaitolahdesta ehtivät vielä karkuun Veikanmaan Jussi ja Alatalon Johanna. Tulituksen rauhoituttua nähtiin kotvan kuluttua Vaihtolahdesta juoksevan ihmisiä alas Isotunturilta. Näiden päästyä lähemmäksi, heidän nähtiin olevan piippalakkisia venäläisiä sotilaita. Silloin Kaikkosen tuvan valtasi paniikki. Kaikki konttasivat hädässä kohti tuvan perää, kun ensimmäiset sotilaat pääsivät talon kulmille asti. Yhdeksänvuotias Viljo syöksyi Irman kehdon luo suojelemaan 9 kuukauden ikäistä siskoaan.

Joka ikkunan täyttivät pyssyt ja pistimet ojossa tuijottavat sotilaat. Toinin istui äitinsä sylissä sängyllä oven vieressä ja pyrki konttaamaan muiden perässä tuvan perälle, jossa ikkunoita ei ollut. Mutta äiti piti lujasti kiinni ja sanoi, ettei saa mennä, sillä liikettä nähdessään sotilaat ampuisivat heti. Niin Toini jäi heti ensimmäiseksi oven pieleen.

Neuvostoarmeija koputtaa oveen

Sitten venäläiset koputtivat oveen. Toini oli varma, että nyt nuo opettajan kuvaamat, lapsia syövät hirviöt tulevat sisälle ja pistävät ensimmäisenä hänet pistimellä kattoon.

Oveen koputettiin kohteliaasti. Venäjäksi huudettiin: ”Saako tulla!” ”Saa, saa!”, sanoi Dagmar sujuvalla, venäläistämiskoulussa oppimallaan venäjällä. Pistin työntyi ovesta sisään. Dagmar nousi, jätti Toinin sylistään sänkyyn, käveli kehdossa köllöttävän Irma-vauvan luokse ja sanoi venäjäksi: ”Tappakaa minut ensin ja sitten nämä lapset, en kestä nähdä lasten tappamista.”
Sotilas vastasi: ”Emme ole tulleet teitä tappamaan, vaan pelastamaan ja vapauttamaan.”

Kaikki rakennukset tarkistettiin. Tuvan tarkistettuaan venäläiset menivät ulos heinäsuovaan ja varastoihin ja pistivät pistimillään kaiken läpi etsiessään sotilaita. Proviantin säkitkin pistettiin läpi.

Ulkotalojen tarkastuksen aikana ampumisäänet alkoivat yhtäkkiä uudelleen ja paniikki Kaikkosen talossa syttyi jälleen. Laukaukset kuitenkin selitettiin vahingonlaukaukseksi.

Venäläiset luulivat löytävänsä Kalastajasaarennon mökeistä sotilaita. Taloja ja pihoja kohden tulitettiin, ja Kaikkosen ja Moilasen pihalta löytyi ampumismerkkejä, muun muassa lipputangosta. Vaitolahden ja Kervannon tulituksessa kuoli turhaan siviilejä. Seitsenvuotias poika, sukunimeltään Järvilehto kuoli. Hänen veljensä Eino haavoittui myös. Eino oli Toinin kanssa samalla luokalla koulussa, eikä koskaan oikein oppinut lukemaan. Myös Sofia Takkinen haavoittui tulituksessa ollessaan lehmän lypsyssä rajan pinnassa. Lehmä kuoli.

Talot tutkittuaan venäläiset olivat kuitenkin melko kilttejä. He esimerkiksi toivat Viktorin äidille myöhemmin Suomen lipun kotitalosta.

Ryssien tarkastettua Kervannon ja Pummangin, komennettiin Toinin äiti mukaan tulkiksi, kun muita kyliä lähdettiin tarkastamaan. Kaikkien metsästysaseet kerättiin pois. Dagmar vietiin kahden venäläisen välissä ja Toini vanhimpana joutui hätkähdyttävässä tilanteessa ottamaan vastuun pienimmistään. Toinia pelotti ja hän epäili tulisiko äiti ollenkaan takaisin.

Toinilla on jäänyt lapsuuden kauhuista mieleen uni, joka usein toistui vuosia jälkeenpäin. Unessa muut pääsivät vuonon yli mutta Toini ei ehtinyt laivaan ja jäi rannalle takanaan ryssän tullessa häntä kohti.

Ryssät rakensivat itselleen ritsit Moilasten ja muidenkin pirttiin. Sotilaita makasi ensimmäisenä yönä pitkin lattioita niin, ettei aamulla heidän seastaan jalansijaa löytynyt. Viikon sisään suurin osa ryssistä kuitenkin jatkoi matkaansa, mutta yli kymmenen ryssää jäi asumaan Moilasten pirttiin. Tankit seisoivat talon vieressä, Moilasten omalla niityllä.

Moilaset asuivat kamarin puolella ja heillä oli siellä radiokin, josta salaa, hipihiljaa kuunneltiin Suomen uutisia. Kun venäläiset huomasivat tämän, otettiin radio nopeasti pois.

Elämä jatkui venäläisten kanssa. Heillä oli onneksi omat ruuat mukanaan ja Moilaset söivät talvista provianttiaan. Kun Dagmar ei enää jaksanut yksin hoitaa taloutta, tulkin tehtäviään ja karjaa, hän pyysi sotilaita teurastamaan sonnin. Niin tehtiin ja lihat syötiin.

Venäläiset käyttäytyivät ihmisiksi, mutta vihasivat lottia ja suojeluskuntalaisia. Moilasten talossa asuneista venäläisistä osa oli tirkiisejä tms. Moilasilla he asuivat noin kolme kuukautta ennen vankien siirtämistä Neuvostoliittoon. Yhteisasumuksessa lapset pelasivat venäläisten kanssa pelejä, dominoakin, jota eivät olleet aikaisemmin nähneet. Sotilaat antoivat lasten voittaa ja muutenkin leikkivät näiden kanssa. Lopulta Toini ei enää pelännyt sotilaita, vaikka äiti usein olikin tulkkina.

Toini parkuu pakoon neuvostolastenkodista

Maaliskuussa 1940 saarentolaiset vietiin sotavangeiksi Venäjälle. Moilaset ja muutkin talot saivat ottaa mukaansa sotavankireissulle alkusyksystä Norjasta hakemansa proviantit. Ne auttoivat selviytymään vankeudessa.

Ensin kalastajasaarentolaiset kuljetettiin laivalla Murmanskiin ja sieltä junalla etelään. Paikka ei koskaan selvinnyt. Keskenään suomalaiset ovat nimittäneet paikkaa Pulozeraksi, pullojärveksi (ilmeisesti Pollujärvi). Paikassa asuttiin metsäkämpissä. Olot olivat kohtalaiset. Nälkää tai kauheuksia ei koettu. Suomalaisia ja erityisesti lapsia houkuteltiin jäämään Neuvostoliittoon. Luvattiin hyvät olot ja lapsille herkkuja. Toini alkoi oppia venäjää. Myöhemmin 2000-luvulla Irma sattui tapaamaan sotainvalideille järjestetyillä kuntoutuslomilla naisen, joka oli myös ollut samalla sotavankireissulla. Hän muisti hyvin lrman ja Toinin perheen ja vankeuden suhteellisen siedettävät olosuhteet.

Vankeudessa Toinilla tuli hammas niin kipeäksi, että kasvot turposivat. Toini lähetettiin yhdessä toisen sairastuneen suomalaisen sotavankinaisen kanssa junalla lääkäriin, mutta he eivät tienneet millä asemalla pitäisi jäädä pois. Molemmat itkivät junassa epätietoisuutta ja pelkäsivät. Yhtäkkiä selvisi, että junavaunussa matkasi suomalainen sairaanhoitaja, joka sanoi: ”Olkaa rauhassa, tiedän mihin ollaan menossa.”

Toini joutui hoidettavaksi sairaalaan, jossa hän käsitti olevan myös mielisairaita potilaita. Yöt olivat kauheita, kun sairaat huusivat. Kaikista kauheista kokemuksista Toini ei koskaan halunnut kertoa. Toinia hoitanut lääkäri oli kuitenkin ystävällinen. Sairaalassa Toinia houkuteltiin jäämään Neuvostoliittoon. Kun hän oli parantunut, oli tehty päätös, että Toini jätetään paikalliseen lastenkotiin. Kun Toinia lähdettiin viemään sairaalasta lastenkotiin, hän pisti pystyyn riipaisevan kohtauksen, taisteli kohtalostaan, tarrautui pöydänjalkaan, itki ja huusi ystävälliselle lääkärille, että haluaa kotiin. Lääkäri katsoi pitkään Toinia ja päätti palauttaa hänet perheensä luo.

Talvisota loppui jo maaliskuussa, mutta saarentolaiset sotavangit palautettiin ensin junalla Muurmanskiin ja laivalla Suomen Petsamon Liinahamariin vasta toukokuussa. Lähes kaikki vangit palautettiin ongelmitta. Yksi saarentolaisperheistä, Heiskasen Ville ja Iita uskoivat venäläisten puhetta pitää lapsia hyvin, ja he päättivät jättää ottopoikansa Neuvostoliittoon. Saarentolaiset kauhistelivat tilannetta ja sydäntä särkevästi ottolapsiparka itki asemalla vanhempiensa perään saarentolaisten vilkuttaessa junasta, jolla sotavankeja lähdettiin palauttamaan Suomeen. Myöhemmin pojan tiedetään käyneen katsomassa ottovanhempiaan Suomessa.

Suomessa palautetut siviilisotavangit joutuivat kolmen viikon tautikaranteeniin Virtaniemeen Ivaloon, Luusuan kansakoululle. Talvisodassa Suomi ei menettänyt vielä kokonaan toista käsivarttaan, mutta Kalastajasaarento menetettiin. Moilaset asettuivat Suomelle jääneen Petsamon Liinahamariin.

Jatkosota Petsamossa saksalaisin kiharoin

Jatkosodan aikana Moilaset asuivat Liinahamarissa, ja isä Hermann oli Liinahamarin satamassa töissä. Dagmar hoiti kotihommia ja perhettä. Teini-ikäinen Toini ja pikkusisko Ella olivat pikkulottina. Pesivät saksalaisten pyykkejä ja kutoivat sukkaa.

Petsamossa Saksan armeijaa kiinnosti nikkeli sekä pyrkimys päästä Murmanskin junaradalle operaatio Platinaketussa. Siksi Petsamossa oli suuri Saksan armeijan yksikkö, jolle myöhemmin kävi huonosti. Petsamon itäpuolisilla rintamilla kaatui 10 000 Saksan ja vielä enemmän puna-armeijan sotilaita suurissa taisteluissa. Saksalaiset toivat Petsamoon Keski-Euroopasta elokuvateatterin, jossa näytettiin propagandaelokuvia. Petsamolaistytöt kähersivät hiuksiaan kuten elokuvien naiset.

”Saksalaisista tykättiin, koska he olivat meidän puolella ryssiä vastaan”, Irma kertoo. Saksalaissotilaista, tarkemmin itävaltalaisista kaksi, nimeltään Jupi ja Hans, kävivät usein kylässä Moilasilla ja olivat kuin kotonaan pirtin seiniä kiertävillä penkeillä istuessaan. He kaipasivat omia perheitään ja lapsiaan, ja antoivat herkkuja ja suklaata Moilasten lapsille. Irmaa leikitettiin polvella ja hän oppi laulamaan saksalaisia sotamarsseja ennen kuin oppi kunnolla puhumaan suomea.
Saksalaiset käyttäytyivät hyvin kohteliaasti. ”Naiset rakastuivat komeisiin saksalaisiin, minäkin rakastuin vaikka olin vajaa nelivuotias”, Irma kertoo.

Toini oppi kuulemaan, minkä maan pommikoneet milloinkin ovat tulossa. Samoin 3-4-vuotias Irma oppi tuntemaan ryssan ja omat, siis saksalaisten, koneet. Ilmahyökkäyksen aikana Irma lohdutti äitiään, että nyt taivaalla on omia koneita eikä äidin tarvinnut pelätä.

Toini kävi Petsamossa rippikoulun, ja kirkossa ripille pääsyn hetkellä tuli ilmahälytys. Rippipappi käski rippilasten pysyä alttarilla paikoillaan arvellen, etteivät pommikoneet pommita kirkkoa. Toini pelkäsi, mutta pommitus ei onneksi osunut kirkkoon.

Moilasten perheen lapset elivät viitisen vuotta toisen maailmansodan vihollisten, suurten armeijoiden sotilaiden kanssa. Toinille ei jäänyt pahaa sanottavaa kummastakaan, ei venäläisistä eikä saksalaisista. Päinvastoin, myöhemmin hän opetteli venäjän kielen ja kävi Kalastajasaarennolla, kun sinne vihdoin sallittiin turistimatkoja. Olin mukana tätini kanssa Petsamossa ja reissut menivät seikkailuiksi, kun Venäjän armeijan sotilaita piti lahjoa, jotta päästin kadonneeseen Kervantoon saakka kodin kivijalkaa etsimään.

Vaarana oli joutua kiinni, mutta Toini ja mukana seikkaillut naapurinpoikansa Viljami Takkinen tuumasivat: ”Jos taas joudutaan ryssän vangiksi, niin meillä on kyllä siitä jo kokemusta.” Tuliaisina Toini toi pullossa Jäämeren kotirannan suolavettä, ja piti aina esillä myös rantahiekkaa ja kuivatettua levää.

Irmalle jäi sodan tapahtumista ainainen ryssäviha, kun venäläiset veivät Petsamon, ja tästä syystä hän pitkään valitsi äänestämänsä puolueensa mahdollisimman oikealta.

Myöhemmin lotista puhuttiin ilkeästi, että he olivat saksalaisten huoria ja patjoja. Osa saksalaisten mukaan lähteneistä naisista palasi evakkopaikkaan Kalajoelle saksalaissotilaiden hylkääminä. Naisten tukka ajettiin päästä ja irvailtiin, että eipä saksalainen teitä ottanut.

Pika-evakuointi Kalajoelle

Kun Lappi lopulta evakuoitiin Lapin sodan alta, tuli kiire. Kaikki pakkasivat hädissään, minkä voivat, mutta nelivuotiaan Irman sininen nalle oli joutunut uunin pankolle. Irma yritti itkuissaan pyytää kaikilta apua nallen hakemiseen, mutta kukaan ei joutanut nallen perässä kiikkumaan. Samalla Irmalla oli vielä tullut pissatulehdus, ja Dagmar taputteli kiireessä pottujauhoa hoidoksi. Suru sinisen nallen jäämisestä menetetyn kodin uuninpankolle piintyi Irmalle iäksi mieleen.

Moilaset saivat saksalaisilta ystävällisesti kyydin kuorma-auton lavalla Rovaniemelle. Irma muistaa, että kyydissä oli kylmä. Rovaniemen asemalla vallitsi sekasorto, eikä ollut tietoa mihin junaan pitäisi mennä. Mosorin muori oli Dagmarin hyvä ystävä, ja yhdessä he nokkelasti selvittivät, mihin junaan piti kiireesti nousta. Juna oli kuitenkin raiteella toisten junien takana. Oli pakko ryömiä junien alta, vaikka ne olisivat yhtäkkiä saattaneet lähteä liikkeelle. Irma muistaa, miten hädissään junien alla ryömittiin.

Matka taittui härkävaunussa, jossa oli kauhea tungos, ja Irma pelkäsi, että joutuu eroon äidistä. Vaunussa voi vain seistä. Dagmarilla oli Irma sylissään ja juna huojui. Lopulta joku sanoi, ”Antakaa hyvänen aika istumasijaa tälle äidille”.

Kalastajasaarentolaiset menettivät kotinsa ja omaisuutensa jo toisen kerran. Mikään ei korvannut esimerkiksi Toinin ja Irman isän Hermannin menettämää ammattia ja asemaa. Maisemakin oli muuttunut avoimesta tilauudesta ahdistavan sakeisiin metsiin. Jäämeren kalastajia nauratti suomalaisten kalastus. Syötiin pieniä sinttejä, jotka Jääremellä olisivat kelvanneet vain syötiksi oikeille kaloille. Toini arvelee, että Hermanni-isän keuhkotautiin vaikutti myös Jäämeren menetyksen aiheuttamaan masennus.

Petsamolaisia evakuoitiin eri paikkakunnalle, myös Kalajoelle Vasankarin pikkukylään. Kalajoella evakoita kohdeltiin hyvin, eikä Moilasille jäänyt mitään moitittavaa vastaanotosta. Asumuksena Moilasilla oli ensin kalastajamökki, sillä Kalajoen kunnalla ei ollut muuta paikkaa järjestää. Mökin ahtaudesta päästiin Vasankariin Öljymäki-nimiseen taloon, jota piti poikamiesisäntä. Talo oli matala, siinä oli monta kamaria. Niistä yhteen Moilaset pääsivät asumaan. Perhe nukkui lattialla, ja Irmalla oli öisinkin nälkä. Äidin piti tehdä Irmalle valmiiksi yötä varten ”toolille voileipää ja maitua”.

Isäntä oli mukava, kiltti ja ujosteli vähän evakoita, sillä kylällä evakoiden saapuminen oli suuri tapaus. Moilasten lehmä tuli mukana Petsamosta Kalajoella, ja sai olla Öljymäen isännän lehmien seassa, mutta Dagmarin piti paimentaa koko laumaa. Irmasta paimenessa oleminen äidin kanssa oli mukavaa.

Evakkolapsi oli erilainen

Välillä kysyttiin, ovatko Moilaset lappalaisia. Tämä torjuttiin kiivaasti. Jo Petsamossa saamelaisia pidettiin pelottavina. Jos lapset tekivät tuhmuuksia, heidät uhattiin antaa lappalaisten poron kyytiin. Petsamolaisten mukana Kalajoelle tuotiin kolttasaamelaisia, joita ei kohdeltu niin hyvin kuin suomenkielisiä evakoita.

Vasankari oli kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu ja perhe siirrettiin pian Kalajoelle. Siellä paikkaa piti vaihtaa usein. Irman ollessa kuusivuotias, Moilaset asuivat Eteläkylällä. Sieltä Irma muistaa yhdestä evakkotalosta mukavan mummon, joka osti omille lapsilleen seinälautasen, ja samalla Irmakin sai omansa.

Irma tutustui paikallisiin tyttöihin. Kavereiden äiti, jolla oli seitsemän lasta, leikkasi paksusta leivästä siivuja joka lapselle ja ”Irmalle kans”, mistä Irma jäi ikiajoiksi hyvilleen ja kiitolliseksi.

Lopulta Moilasille annettiin valtion puolesta asuttavaksi talo. Irman ja Toinin isän keuhkotauti paheni, joten hän asui erikseen omassa kamarissaan, ja Dagmar tiskasi hänen tiskinsä erikseen. Evakoilla oli vain vähän ruokaa, mutta isot maalaistalot ympärillä antoivat omastaan. Irma muistaa, että nälkää koettiin jossain vaiheessa. Kaikki Moilasten sisarukset ovat olleet loppuelämänsä tarkkoja siitä, että ruokaa on aina reilusti. Sitä on tyrkytetty tuputtamalla omille lapsille, lastenlapsille ja vieraille aina ja erityisesti ruokailun yhteydessä, myös liiallisesti.

Irma meni Kalajoella kouluun ensimmäiselle luokalle aluksi Eteläkylällä jouluun saakka, sitten Pohjankylän kouluun. Vaikka evakoihin suhtauduttiin hyvin, olivat he silti pikkukylällä erikoisia, erikoislaatuisia vieraita. Irma aisti erilaisuutensa ja koki tilanteen joskus koulussa kiusaamisena. Häntä hävetti, kun lapsilta kysyttiin kesälomasuunnitelmia. Muut kertoivat menevänsä lähiseutujen mummoloihin. Irma oli hiljaa. Ei ollut paikkaa mihin mennä, kun Petsamoon ei enää päässyt. Kerran kysyttiin jokaiselta, mitä lasten isät tekevät. Irma vastasi hämillään, että ei mitään, on vain kotona. Muut lapset purskahtivat nauruun ja Irma itkuun. Opettaja lähetti tapauksesta kirjeen kotiin kysyen, onko isällä ammattia. Irman veli Viljo karehtui, suuttui silmittömästi, ja kirjotti opettajalle: ”Täällä ei ole yhtään semmosta miestä, joka olisi ollut Jäämeren kalastaja. Kaikki on vaan maanviljelijöitä.” Viljo oli ylpeä isänsä ammatista.

Kalajoella kylän ihmiset puhuivat Moilasen jo nuorukaisiksi varttuneista lapsista, että he ovat niin yritteliäitä. Kaikki pyrkivät eteenpäin eivätkä jääneet makaamaan huusholleihin. Viljo ajoi pirssiä, Martti-veli meni postiauton rahastajaksi ja Toini pääsi Ouluun kauppakouluun.

Vaikenemista vuosikymmeniksi

Koko sisarusparvi vaikeni petsamolaisuudestaan, sotavankeudestaan ja evakkoudestaan vuosikymmeniksi. Syitä oli monia, muun muassa se, että eksoottisista Jäämeren olosuhteista erilaiseen Suomeen tulleet ihmiset kokivat vahvasti erilaisuutensa, juurettomuutensa ja evakkoutensa ja pyrkivät mieluummin salaamaan taustansa. He halusivat olla samanlaisia kuin muut, eikä esimerkiksi Ella puhunut taustastaan muille juuri koskaan. Ella ajatteli myös, että jos kertoi syntyneensä Petsamossa tai että sai sotainvalidietuja, alkoi kova kysymysten tulva, eikä hän halunnut selostaa koko taustaansa. Hän vastasi aina olevansa Oulusta kotoisin.

Syynä vaikenemiselle oli myös epämääräinen häpeä, jota Irman on vieläkin vaikea hahmottaa: ”Jotenkin hävettiin erilaisuutta, että ei oltu niin kuin muut. Kalajoellakin kaikilla muilla oli isot perinnetilat ja maat, me asuttiin aina jossakin muitten nurkissa.”

Viljo oli aina rehvakkaampi ja suulaampi, ja hän toi petsamolaisuuttaan enemmän esille. ”Ainakin Saarennolta lähteneen kuorma-autokuski-työkaverinsa Vainionpään Vilhon kanssa autoilla kohdatessaan miehet ajoivat autot vierekkäin, avasivat ikkunat ja vitsailivat puhumalla rivoja venäjäksi”, Irma naurahtaa.

Evakkona olemisesta vaiettiin myös siksi, että omia menetyksiä ei haluttu korostaa, sillä kaikki olivat kokeneet suuria menetyksiä. Petsamon evakot ovat jääneet vähemmälle huomiolle Karjalan evakoihin verrattuna, joita oli huomattavasti enemmän. Arveltiin myös, että karjalaiset olivat suulaampia, puheliaampia. Evakkoudesta vaiettiin myös maan yleisen ilmapiirin vuoksi. Oli niin, että pikkulottataustasta ei puhuttu, sillä lottia mustamaalattiin vuosikymmenien ajan.

Irma koki vaikeaksi puhua sotavankeudesta, sillä yleisen käsityksen mukaan rintamalla olleet miehet joutuivat sotavangeiksi, mutta siviilisotavankeus oli vieraampaa. Kun sotainvalidiliitto perustettiin, ja invalideja, myös sotavankeja pyydettiin ilmoittautumaan, Toini meni mukaan ja haki sotavangeille kuuluvia korvauksia. Irma ei kehdannut hakea, sillä hänen mielestään invalidituet kuuluivat sodassa haavoittuneille sotilaille. Lopulta Toini pakotti nuoremmat sisaruksensa ilmoittautumaan sotainvaliditoimistoon.

Nyt Irma saa nauttia sotainvalideille kuuluvista palveluista ja Oulun veljeskodin hoidoista. Aluksi Irma tunsi itsensä joukkoon kuulumattomaksi, sillä muut asiakkaat ovat sodassa haavoittuneita oikeita sotilaita ja invalideja. Nyt jo pidempään sotainvalidi-asiakkaana oltuaan hän sanoo: ”Nyt minäkin jo kehtaan olla täällä veljeskodissa. Mutta näille miehille olen monta kertaa sanonut, että arvostan heitä kovasti, ja että vähän hävettää täällä teidän joukossa olla, kun teillä on ollut niin kovat kärsimykset. Miehet vastaavat usein, että voi hyvä lapsi, sullahan se ei ollu ollenkaan oikeaa lapsuutta.”

Syksyinen aurinko paistoi vielä niin lämpimästi, että reipas kävely sai hikihelmet otsalle. Hilda pysähtyi pyyhkimään kasvojaan. Taipaleenharjun talot olivat seuraavan mäen takana. Sieltä saisi kyydin Ouluun. Kuusamontie oli pääväylä ja kulkijat pysähtyivät lepäämään Taipaleenharjun kievarissa.

Tauko oli paikallaan, reppu pois selästä, kaulaan ripustetut kengät kiven kupeelle. Purosta täytetty vesipullo antoi avun janoiselle. Kylläpä raikas vesi virkisti! Hilda oli matkannut linnuntietä, oikopolkuja, jo monta tuntia aamuvarhaisesta alkaen. Jalkoja kirveli ja pisteli. Ne piti hoitaa.

Kalliita kenkiä ei metsässä kulkiessa raatsinut käyttää. Kun muita kenkiä ei ollut, täytyi kulkea paljain jaloin. Monen vuoden säästämisen jälkeen hän oli pystynyt ostamaan yhden kenkäparin. Ne olivat kauniit, oikeaa nahkaa, neljän sentin korko ja nauhoitus edessä, varsi puolisääreen. Ne olivat hänen arvokkain omaisuutensa.

Risut, kävyt ja kuiva jäkälä olivat pistelleet ja raapineet jalat täyteen naarmuja. Ei se mitään! Hän oli siihen tottunut. Suolavesi, vaseliini ja sideharso löytyivät repusta, niillä asia hoitui. Hilda laittoi kengät jalkaansa ja lähti laskeutumaan mäeltä karjan polkemaa kinttupolkua kohti Kuusamontietä. Kelloa ei ollut, mutta auringon asennosta päätellen oli pian puolenpäivän aika. Oli paras kiirehtiä.

Uuden elämän alkuun

Pudasjärvellä, Hakojärven rannalla Puoskarin tilalla Kurenkylässä oli hänen vaatimaton kotinsa. Vanhimpana lapsena hän pienestä pitäen oli tottunut tekemään töitä voimiensa mukaan, veljet ja nuorempi sisar samoin. Hilda oli lähetetty karjakon oppiin viisitoistavuotiaana. Nyt hän oli valmis menemään kauemmaksi ja aloittamaan oman elämän. Ikävä varmasti vaivaisi, hän kaipaisi järveä ja Iijokea, ongella istumista, sisaruksia ja vanhempia, uimista ja hillasoita. Pääsisihän siellä joskus käymään, sen täytyi nyt riittää.

Taipaleenharjun kievarissa riitti kuhinaa, Ouluun ja Kuusamoon menijöitä riitti joka päivälle. Oli monenlaista matkaajaa, julkista liikennettä ei juuri ollut, hevoskyyti oli matkustustapana. Se oli suosittu levähdyspaikka. Osa asiakkaista oli yöpynyt ja lähdössä kiireesti jatkamaan matkaansa. Hilda osti lämpimän juoman eväidensä palanpainikkeeksi. Hän istahti syömään ja samalla silmäili ympärilleen. Keneltä pyytäisi kyytiä? Turvallinen kyyti löytyikin pian, ja pitkä matka alkoi oravannahkakuormassa. Seassa näkyi muutama ketunnahkakin. Nahkojen päällä saattoi osan matkasta nukkua.Viime yö oli jäänyt lyhyeksi, ja nyt hän keräisi voimia tuntematonta tulevaisuutta varten. Oulussa oltiin illansuussa. Hilda jäi torille, josta käveli tuttavan luo Heinäpäähän. Aamulla hän palasi torille ja sai kyydin tuotteitaan myyneen maanviljelijän kärryltä. Tämä antoi myös hyviä vinkkejä mahdollisista työnantajista, palkoista ja muista piikomisiin liittyvistä asioista.

Työpaikka navettapiikana löytyi heti. Majoitus oli toisten piikojen kanssa ullakkohuoneissa. Työvaatteiksi sai talosta kumiteräsaappaat ja navettatakin. Huivi ja esiliina Hildalla oli omasta takaa. Uusi elämä alkoi. Oppimishaluinen tyttö sai pian hyvän maineen työnantajien keskuudessa.

Hilda tuli helposti toimeen kaikkien kanssa. Hän kuunteli toisten huolia eikä juoruillut. Hänelle saattoi kertoa suuretkin salaisuutensa. Hän ei puhunut toisten asioista vahingossakaan. Nuoret kokoontuivat iltaisin Ängesleväjoen sillalle rynttyihin. Ne olivat kuin iltamat ulkona. Pyörittiin piiriä, tanssi ei vielä silloin ollut tapana. Näin nuoriso seurusteli keskenään ja etsi paria itselleen.

Komea pariskunta

Pian hän tutustui myös tulevaan mieheensä Sakariin joka oli kirvesmies ja hyvä hevostenhoitaja. Hänen apuaan pyydettiin milloin mihinkin taloon kun oli kirvesmiehen töitä tarjolla. Sakarin käsittelyssä rauhoittui villeinkin hevonen. Hän oli oman aikansa hevoskuiskaaja. Lisäksi hän oli komea, vaalea kiharapilvi kehysti miehekkäitä kasvoja. Hildakin oli komea ilmestys, hoikka ryhdikäs olemus, pitkä ruskea tukka lettikruununa pään ympärille kiedottuna. Kun hän puki pyhämekon ylleen ja laittoi nappikenkänsä jalkaan, häntä kelpasi katsella.

Heidät vihittiin vuoden 1930 syksyllä. Hilda jatkoi työpaikassaan ensimmäisen tyttären Marjatan syntymään saakka, kevättalveen 1931. Hän ei halunnut mennä miniäksi Karppiseen. Siellä oli vain kaksi huonetta, ja vanhempien lisäksi siellä asui myös Sakarin veli Valte.

Hilda hankki Murron kylältä vuokra-asunnon yhdessä tutun naisen kanssa. Se sijaitsi noin kilometrin päässä Sakarin kotoa, joten mies voi hyvin kulkea auttamassa vanhempiaan raskaimmissa töissä. Palkaksi hän sai polttopuita ja jauhoja sekä perunoita, teurastusaikaan myös sisäelimiä ja muita halpoja ruhon osia. Sakari kulki myös isänsä kanssa rakentamassa kouluja. Esimerkiksi Utajärven Ahmaksen kylän koulu on heidän rakentamansa. Näillä työmailla viivyttiin pitkiä aikoja. Kulkuvälineitä ei ollut, kotiin tultiin harvoin käymään.

Kun mies oli työttömänä ja tyttö vähän isompi, Hilda meni takaisin karjakon töihin. Anoppi otti tyttären hoitoonsa. Kotiin pääsi vain kaksi kertaa kuukaudessa olevina vapaapäivinä. Murron kylän ainoa puhelin oli osuuskaupan  myymälässä. Ängeslevän taloissa oli kyllä puhelimet, mutta kotona ei ollut. Niin yhteydenpito ei onnistunut. Se oli raskasta aikaa. Omaa kotia varten täytyi saada säästettyä, jos töitä oli tarjolla, niitä täytyi tehdä.

Kodistaan Hilda oli saanut lehmän, joka oli Karppisen navetassa anopin lehmien seassa. Hildan ollessa Ängeslevällä Sakari huolehti lehmistä äitinsä apuna. Muulloin lehmät hoiti Hilda. Työpaikkansa hän joutui jättämään keväällä 1935, kun Mirjami-tytär syntyi.

Työmäärä kasvaa

Anopin terveys oli alkanut horjua. Hän ei oikein jaksanut enää tehdä töitään, eikä lasten hoitaminen tullut enää kysymykseen. Lehmiä oli jo viisi, anopin kolme ja Hildan kaksi. Lehmävasikat oli kasvatettu lypsäviksi lehmiksi. Karppiset olivat kylän perustajia.

Säräisniemeltä tullut Sakarin isoisä oli rakentanut pihapiirissä olevan vanhan pirtin. Se helpotti tilan ahtautta kesällä ja nuoripari lapsineen saattoi asustaa siellä pitkälle syksyyn. Hilda tarttui luonteensa mukaisesti talonpidon ohjaksiin. Hän sulki korvansa anopin marinoilta ja hoiti tomerasti taloutta oman päänsä mukaan. Maito separoitiin, kermasta tehtiin voita myyntiin. Omaan käyttöön oli roppavoi. Se kirnuttiin lämmitetystä kermasta nopeasti. Se oli pehmeää ja kosteaa, helposti levitettävää. Tilapäisillä töillä saatiin sen verran tuloja, että juuri pärjättiin. Sakari oli Ängeslevän taloissa kesät ja talvella savotoissa, jos niitä oli. Vaari ei enää jaksanut ottaa rakennusurakoita. Kaikki työ kelpasi. Syksyllä otettiin jäkälää isoihin puisiin laatikoihin vesisateessa, neljä kerrosta, kukinnot vastakkain. Välittäjä lähetti ne Saksaan. Molemmat tekivät tätä raskasta työtä, ja näin vältyttiin säästöjen käyttämiseltä ja saatiin vähän lisääkin säästettyä.

Hilda oli tullut tutuksi kyläläisille ja hänet oli hyväksytty kyläyhteisöön. Vuonna 1938 hän synnytti kolmannen tyttärensä Aili Marian. Maailmalla oli levotonta. Sodan uhka oli tullut Suomeen asti. Euroopassa jo kuohui, pelko hiipi arkipäivään. Pelko ei ollutkaan turhaa, vuonna 1939 kutsuttiin reserviläiset palvelukseen. Vuonna 1935 syntynyt Mirjami muistelee: ”Saatoimme isän koululle, kävelin isän ja äidin välissä, he pitivät minua kädestä. Aili oli isän sylissä ja Marjatta käveli vieressä. Muistan selvästi sen tunnelman, vaistosin vakavuuden. Olin neljävuotias.” Miehet oli komennettu koululle, mistä armeijan auto haki heidät ja vei Liminkaan junaan lastattavaksi ja vietäväksi sinne jonnekin.

Maalaiskirjeenkantaja

Kun miehet olivat menneet sotaan, kaikki työt olivat Hildan harteilla. Rahaakin olisi pitänyt jostakin hankkia. Voin myyminen ei paljon auttanut. Silloin tuli pelastus yllättävältä taholta. Osuuskaupan myymälänhoitaja kehotti hakemaan postinkantajan virkaa, sillä sitä hoitanut ikämies ei enää jaksanut ja kyläläisten vuorohaku oli osoittautunut huonoksi ratkaisuksi. Hilda haki ja sai viran sekä pyytämänsä palkan. 400 markkaa oli tarjottu. Hän vaati 600 markkaa kuukaudessa ja sai sen. Perustarpeet oli sillä turvattu. Hän oli nyt valtion virkamies, työvälineinä iso nahkainen postilaukku ja polkupyörä. Posti haettiin liki 10 kilometrin päästä Korkalan talosta, myöhemmin postiasema siirtyi Ängeslevälle Haaran kauppaan.

Hilda sai Sotainvalidien Veljesliitolta kotirintamanaisten mitalin itsenäisyyspäivän juhlassa Tyrnävällä 6.12.1991. Liitto-lehdessä oli 10. joulukuuta Eeva-Liisa Honkakosken artikkeli kyseisestä tilaisuudesta valokuvineen. Mitalin kiinnitti Hildan rintaan talousneuvos Eino Ylitalo. Artikkelissa lukee näin:

”Ängeslevän ja Murron kyläläiset muistavat, miten Hilda Karppinen sonnustautui kolmekertaa viikossa postinkantomatkalleen – satoi tai paistoi. Kesällä Hilda Karppinen teki tuon kymmenien kilometrien lenkin polkupyörällä, mutta talvella oli turvauduttava suksiin tai kahlattava umpihangessa talosta taloon raskasta postilaukkua kantaen. Postiretken jälkeen odottivat kotityöt, joten päivän pituuden ja raskauden voi itsekukin kuvitella. Koskaan Hilda Karppisen ei kuultu valittavan työn paljoutta. Hän oli avoin, iloinen ja ystävällinen. Hän oli sitä myös tuolloin. Pientilan emäntä ja pitkäaikainen postinkantaja Hilda Karppinen on todella mitalinsa ansainnut. Sotien aikana, jolloin aviomieskin oli rintamalla, Hilda-emäntä hoiti ja huolsi iäkkäät ja sairaat appivanhempansa, hoiti pienet lapset, sotien aikana synnytti kaksi seitsemästä tyttärestään, teki kaikki pientilantyöt, kaitsi karjan ja hankki polttopuut metsästä kelkalla vetäen.”

1940-luvusta tuli Hildalle monin tavoin raskas. Suru-uutinen seurasi toistaan. Appi kuoli talvella 1940. Oulua pommitettiin. Pommikoneet lensivät kylän ylitse, jymähdykset kuuluivat ja tuntuivat. Hautajaissaattue kiedottiin lakanoihin kun pelättiin pommeja. Tiukat pimennysmääräykset rajoittivat elämää. Ikkunat peitettiin tervapahveilla, sähköä ei vielä ollut, mutta kynttilän tai karbiidilampun valokin oli liikaa.

Vuonna 1941 Hilda sai neljännen tyttären. Aino tuli lapselle nimeksi. Seuraavana vuonna Oulua pommitettiin rajusti, osa kaupungista oli raunioina. Suru-uutinen seurasi toistaan vuonna 1943. Hildan isä kuoli tuskallisesti kotonaan Pudasjärven Kurenkylässä. Ei ollut kyytiä kirkonkylälle, ei puhelinta lääkärin tilaamiseen, ei edes polkupyörää.

Kun Hilda Mirjami-tyttärensä kanssa pysähtyi hautajaisiin mennessään Taipaleenharjussa, sai hän kuulla Eino-veljensä kaatuneen rintamalla. Pian tuli tieto myös Heino-veljen kuolemasta. Molemmat olivat jääneet vihollisen puolelle. Kolmas veli Auku ilmoitettiin kadonneeksi. Myöhemmin selvisi hänen jääneen vangiksi. Siperiassa vankina ollut Auku palautettiin vankienvaihdossa viimeisten joukossa vuonna 1945. Kaatuneiden luut löydettiin etsinnöissä 1990-luvulla, ja he pääsivät Pudasjärvelle sankarihautaan.

Sakarin äiti, Maria-mummu kuoli kotona päiväunillaan rauhallisesti lasten ympäröimänä. Hildan sisar Fanni kuoli tuberkuloosiin alle 20-vuotiaana. Hilda itse sairastui äkillisesti ja joutui hätäleikkaukseen vuonna 1943. Naapurit auttoivat karjan hoidossa, kun lapset jäivät keskenään. Onneksi Sakari ja Valte selvisivät sodasta haavoittumatta.

Omaan kotiin

Elämä alkoi näyttää paremmalta vuonna 1944, kun miehet tulivat kotiin ja työtaakka vähän helpotti. Sakari oli ostanut isältään maata jo ennen sotaa, ja nyt alkoi talon rakentaminen. Puutavara piti ensin hankkia. Hilda teki kierroksen entisten työnantajiensa luokse Ängeslevälle. Hän oli palvellut monessa talossa. Näiden talojen metsiä oli Murronkylän liepeillä. Puita sai jokaisesta talosta päiväläisten töitä vastaan. Heihin luotettiin.

Talkoovoimin puut kaadettiin ja tehtiin mitä oli tarpeen, jotta rakennus saatiin pystytettyä. Toukokuussa 1945 Hilda sai tuoda sairaalassa synnyttämänsä viidennen tyttären, Marja-Tertun, Sakarin rakentamaan uuteen kotiin. Vanhemmat tyttäret muistavat, että lattiaa ei ollut. Hypeltiin lankkujen välissä sammaleilla, muhilla ja sahanpuruilla. Kaupoissa ei ollut mitään rakennustarvikkeita eikä paljon muutakaan. Säännöstely oli voimassa. Vähän kerrassaan talo tuli valmiiksi. Vähät muusta kun oli oma katto pään päällä. Sakarin lapsuudenkoti oli jäänyt Valte-veljelle. Lehmät olivat Valten navetassa siihen asti, että oma navetta valmistui. Karjaakin pystyi nyt lisäämään. Vuonna 1947 syntyi Anneli ja vuotta myöhemmin Katariina.

Lapset opiskelemaan

Hilda oli aina ollut innokas lukemaan, jos vain suinkin sai pihistettyä aikaa töiden lomassa tai jälkeen. Järjestötoiminta kiinnosti myös. Hän liittyi maatalousnaisiin ja eläkkeelle jäätyään 1960-luvulla myös eläkeliittoon. Eläkeliitolta hän sai tunnustuksena toiminnastaan pronssisen, hopeisen ja kultaisen pinssin. Kymmenen kilometrin kokousmatka polkupyörällä ei hänen harrastustaan haitannut. Julkista liikennettä ei kylältä ollut. Vasta 1960-luvulla postiauto kerran päivässä molempiin suuntiin helpotti vähän tilannetta. Kirkonkylälle muuttaminen 1980-luvulla toi harrastukset lähemmäksi. Myös kirjaston käyttö helpottui.

Hilda oli saanut käydä kiertokoulua vain muutaman viikon. Se harmitti. Hän oli päättänyt, että mikäli hänestä riippui, lapsensa hän kouluttaisi. Tyrnävälle tuli oppikoulu 1950-luvun alussa. Nuoremmista lapsista jokainen vuorollaan suoritti sen. Aino oli sopivassa iässä ja aloitti siellä heti. Anneli meni nuorena naimisiin, heti keskikoulun jälkeen ja opiskeli myöhemmin mielisairaanhoitajaksi. Hän toimi eläkeikään asti oululaisessa sairaalassa. Aino, Marja-Terttu ja Katariina jatkoivat lukiossa Tuiran yhteiskoulussa ja sen jälkeen Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa, Aino yhteiskuntatieteitä, Marja-Terttu psykologiaa ja Katariina kieliä maisteriksi asti.

Vanhemmat tyttäret lähtivät työelämään heti 15 vuotta täytettyään, Marjatta päätyi koulukeittolan emännäksi Ylitornion Kaulinrannalle, Mirjami liike-elämän palvelukseen. Hän luki iltakoulussa ylioppilaaksi 40-vuotiaana.

Aili aloitti 15-vuotiaana kotiapulaisena ja suoritti keskikoulun aineet, kieliä lukuunottamatta. Palveltavan perheen vanhin lapsi aloitti juuri oppikoulun, ja siitä oli apua opiskelussa. Aili suoritti myöhemmin kauppateknikon tutkinnon, myös etäopiskeluna. Hän on opiskellut koko ikänsä työn ja perheen lomassa ja opiskelee edelleen. Aili teki kaikkia eteen tulevia ansiotöitä 50 vuotta, pisin aika oli myynti- ja toimistotöissä 15 vuotta samassa talossa. Hilda sai olla ylpeä tyttäristään. Kukaan heistä ei ole ollut työttömänä, vaan aina hankkinut elantonsa itse. Täyttäessään 90 vuotta hän sai vieraakseen neljä nuorempaa sukupolvea.

Hilda hoiti sairaan äitinsä omassa kodissaan, kunnes tämä kuoli 90-vuotiaana. Samoin hän oli tyttärien avulla miehensä omaishoitaja tämän kuolemaan asti. Lähitienoilla asuvat tyttäret pitivät huolen, että Hilda sai asua kotona mahdollisimman pitkään.

Nuorena maailmalle leivän perään

Suomessa leviävä ”lentävä keuhkotauti” valtasi 1920-luvulla Revonlahden, oli riehunut Suomessa jo muissakin pitäjissä pidemmän aikaa.  Tauti riisti Saimi Maria Martikkalalta isän, äidin ja 12 sisarusta lyhyen ajan sisällä. Saimi jäi yksin hoitamaan kotimökkiä 13-vuotiaana.

Saimi oli saanut suunnitella vähän aikaa tulevaisuuttansa viimeisen elossa olevan veljensä Aalen kanssa. Pienen maatilan työt kävivät liian rankoiksi tytön yksin hoidettaviksi, ja Saimin oli katsottava todellisuutta silmiin ja päätettävä kotimökin kohtalosta. Äidiltä saamansa käsityötaidon turvin Saimi uskaltautui hakemaan työtä kylällä ompelimoa pitävältä vaatturimestarilta. Hyvänä ihmistuntijana mestari huomasi tytön palvelualttiiksi ja käteväksi käsistään ja palkkasi Saimin liikkeeseensä.  Taloustyöt hoituivat Saimilta jouhevasti. Lisäksi tyttö sai vankan pohjan ompelutaidoilleen.

Vuonna 1930, 17-vuotiaana Saimi tunsi olevansa kypsä ponnistamaan turvallisista ympyröistä kohti uusia haasteita. Paavolan Osuuskaupan ravintolaan etsittiin emäntää. Palkkaan kuului lisäksi kaupan yläkerrassa sijaitseva asunto, joka oli kuin juuri Saimille suunniteltu houkuttelevan työpaikan lisäksi.  Uusi elämänvaihe alkoi nyt uudella paikkakunnalla. Vapaa-aikoinaan Saimi harrasti näyttelemistä Paavolan näytelmäpiirissä.

Ravintolassa työskennellessään Saimi tutustui tulevaan mieheensä, Ahti Ahoon. Ahon kotitila, Ketola sijaitsi Oulaisissa, ja Saimi päätti muuttaa asumaan Vihantiin, vähän lähemmäksi sulhastaan. Rakkaus syveni, ja Saimi huomasi olevansa raskaana. Hän synnytti esikoisensa Osuuspankin yläkerrassa tammikuun pakkasilla 1938.  Kylän kätilö, Piippu-Iitaksi kutsuttu, toimi avustajana. Poika kannettiin Oulaisiin, Törmäperälle Ketolan taloon, jossa nuoren parin lisäksi asuivat myös miehen vanhemmat ja sisarukset.

Varsinkin talon vanhaisäntä oli Saimi Maria Aholle mieluisa aisapari talon töitä suunniteltaessa ja hoidettaessa. Ahti kävi päivisin rakennushommissa ja autteli illalla kotitöissä.  Saimi appivanhempineen joutui suoriutumaan keskenään raskaistakin maatilan töistä. Siinä sivussa Saimi oppi myös lapsenhoitoa. Yhteen hiileen puhallettiin ja vaikeudet voitettiin kunkin kykyjä hyödyntäen.

Sitkeän ja päättäväisen luonteensa turvin Saimi sai tehdyiksi hänelle langenneet työt. Ahkeruus oli hyve, jota osattiin talossa arvostaa, ja Saimi tunsi olevansa mieluisa miniä. Talon töiden loputtua Saimi teki kyläläisille ompelutöitä aina kun ehti ja sai huomata, kuinka tarpeelliset taidot oli vaatturimestarin opissa ollessaan saanut.

Ahti Ahon sisarukset aikuistuivat ja lensivät pois kotoa. Ahdin ja Saimin suunnittelema oman maatilan osto sai jäädä haaveeksi, kun Ahti joutui lunastamaan kotitilan sisaruksiltaan. Vanhukset kuuluivat talon jokapäiväiseen elämään, ja heidän loppuelämän turvaamiseksi oli sukutilan ostamisen yhteydessä mainittu rasitteena vanhusten asumisoikeus talossa sekä hyvä huolenpito viimeiseen surusaattoon asti.

Sotavuodet

Saimi ja Ahti Ahon onnea ei kestänyt kauaa. Sotavuosina Ahti kutsuttiin sotatantereelle. Talontyöt kaatuivat Saimille ja vanhuksille. Vanhaisännän kanssa Saimi suunnitteli ja teki maatalon hommat, vanhaemäntä autteli sen mitä pystyi. Ahti kävi välillä lomilla ja antoi kipeästi kaivatun raavaan miehen avun ja pojallensa miehen mallin.

Sota toi mukanaan kekseliäisyyttä vaikeuksien voittamiseksi. Lapsena Saimi oli oppinut hevosen käsittelemisen, josta oli nyt hyötyä. Evakoilla oli vikuripää ori, joka ei ollut tottunut naisten käsittelyyn. Saimia kysyttiin apuun, kun hevosta ei saatu valjastetuksi reen eteen. Saimi sai eläimen rauhoitetuksi ja valjaat paikoilleen. Ori pillastui kauppareissulla ja antoi reessä istuneille naisille niin hurjat kyydit, että reen kappaleet sinkoilivat mutkat suoriksi ajettaessa sillankaidetta hipoen. Seuraavana päivänä Saimi kävi kokoamassa säleet talteen ja suoritti ostoksensa loppuun.

Jouluna 1943 Saimi sai miehensä kotiin lomille, mikä toi mukavan turvallisuuden tunteen koko perheelle, ja aidon joulun tunnun. Saimi taikoi joulukoristeet taitavilla käsillään Ahdin hakemaan kuuseen. Maalaistalossa jouluruoka saatiin oman talon tuotteista. Joulu meni, rintama kutsui miehen jälleen riveihin, ja talon töiden hoitaminen palasi totuttuihin uomiinsa, ilman riuskaa miesvoimaa.

Saimilla oli mieluisa ja seikkailunhaluinenkin ystävätär, joka houkutteli Saimin välillä rentoutumaan arkisista askareista. Siirtokarjan junakuljetukseen Viipurin seudulle tarvittiin mukaan naisia, jotka huolehtisivat eläinten ruokinnasta, lypsämisestä, maidon myymisestä pysähdyspaikoissa ja luovuttamisesta vastaanottajalle päätepisteessä. Vanhaisäntä lupautui huolehtimaan pojasta, ja matka Karjalankannakselle Raivolaan saattoi alkaa. Junamatka oli mielenkiintoinen ja haastavakin, kun matkakumppani päätti jäädä pois kyydistä sukuloimaan. Saimi joutui hoitamaan karjan yksin ja kommelluksien kautta pääsi kuin pääsikin lähtemään takaisin Oulaisiin. Jonkin ajan kuluttua Saimi sai kuulla ystävättärensä menehtyneen.

Oulaisissa toimi sotilassairaala, jonka ylilääkäri tarjosi Saimille tervetullutta lisätyötä. Työ haavoittuneiden sotilaiden kanssa oli henkisesti ja ruumiillisesti raskasta. Potilaiden kylvetyksillä ja saunotuksilla sekä leikkaussalien siivoamisilla ei tuntunut olevan loppua, lisäksi täisaunat olivat paikallaan rintamalta tulleille sotilaille. Luppoaikaa ei ollut, kotityöt ja ompelutyöt jatkuivat iltamyöhään asti. Lomalle tultuaan Ahti näki vaimonsa väsymyksen, ja miehensä toivomuksesta Saimi jäi pois sairaalatyöstä ja keskittyi enempi ainokaisensa hoitamiseen.

Leskeys

Vihdoin kuultiin sodan pian loppuvan. Mikä ilo kaikille! Ahti kirjoitti Kannakselta, että tulee kotiin heti, kun on hakenut Oulusta vapautuspaperit. Ahti kuului niihin vuonna 1911 syntyneisiin, joita vapautettiin palveluksesta ensimmäisinä. Kotiuttamispaperit taskussaan hänet kuitenkin vielä komennettiin saksalaisten perään. Röytän satamassa oli maihinnousu, jossa tarkka-ampujat olivat asemissaan kyttäämässä ohi kulkevia Suomen sotilaita. Tähtäin kohdallaan ja silmä valppaana oli sekin saksalainen tarkka-ampuja, jonka aseen luodin reitille Ahti sattui kulkemaan. Luoti osui suoraan sydämeen ja katkaisi odotetun kotimatkan.

Tapahtumasta tietämättöminä Saimi ja Veikko sekä Ahdin vanhemmat odottivat miestä sodasta palaavaksi. Oli toiveissa päästä jatkamaan normaalia perhe-elämää. Saimi lämmitti saunaa joka päivä ja valmisti ruokaa sodasta kotiutuvalle. Ikkunasta toiseen Saimi kurkki kylälle päin, joko näkisi miehensä kotiin tulevan. Muita sodasta palaavia miehiä oli jo jonkin aikaa näkynyt kyläraitilla kulkevan koteihinsa, Ahtia vaan ei näkynyt.

Ahdin veli joutui tuomaan raskaan suruviestin. Perheeseen iski valtava suru. Saimista tuli leski, ja Veikko lapsonen koki suurimman menetyksen, mitä pienelle pojalle voi sattua.

Alkoivat hautajaisjärjestelyt. Surujuhliin oli kylällä jo totuttu, kun talo toisensa jälkeen joutui saattamaan miehiään haudan lepoon. Kyläläiset tiesivät, miten raskasta leskelle oli kaikesta huolehtiminen yksin. Saattojuhlan järjestelyissä talkoohenkisyydestä oli hyötyä. Onneksi talossa oli omasta takaa leivontavärkkejä ja lihasoppaan ainekset. Lehmäkin oli juuri vasikoinut, niin saatiin vielä oikein leipäjuustoa tarjolle saattoväelle. Saimi oli tyytyväinen, kun suuri saattajien joukko saatiin näin oman talon tarpeilla kestityksi.

Ketolan tilan kohtalo

Ilmestyi tuttu mies, joka oli kiinnostunut Ketolan talon vanhusten huolehtimisesta, mikä Saimista tuntui oudolta. Mies oli aikaisemmin vieraillut talossa harvoin, ei edes joka vuosi. Mies alkoi kantaa huolta myös talon töiden hoitumisesta Ahdin kuoleman jälkeen. Vanhuksille hän oli puhunut asiasta jo aikaisemmin, ja nyt oli Saimin vuoro kuulla suunnitelma. Mies selitti, että eihän naisihminen kykenisi huolehtimaan talosta vain vanhukset apunaan, kun lapsikin on vielä niin pieni. Ehdotti talon myymistä itselleen ja kertoi olevansa valmis tulemaan tilan isännäksi ison perheensä kanssa. Työvoimaakin olisi tarpeeksi omasta takaa talon hommia pyörittämään.

Tämä ehdotus tuntui kovaan työntekoon tottuneesta Saimista kuin isku märällä rätillä päin kasvoja. Katkeroituneena miehensä kuolemasta ja väsyneenä leivästä taistelemiseen Saimi päätti luovuttaa miehelle koko Ketolan tilan kiinteistöineen, maineen ja karjoineen. Päätökseen vaikutti myös ylpeys ja sisu, kun oli miniäksi tullut, niin halusi näyttää, että pärjäisi kyllä ilman Ketolaakin. Kaupantekotilaisuus pidettiin ja kaupanvahvistaja kysyi kauppahintaa Saimilta.

– Ei se mittään maksa, kun viiä halutaan, vastasi Saimi.

– Koska lahjavero on niin suuri, ei tilaa kyllä lahjoittaakaan kannata, tiesi kaupanvahvistaja kertoa.

– Laittakaa siihen sitte vaikka viiskymmentä markkaa.

Ja niin Saimin ehdotus kirjattiin kauppakirjaan. Ostajalla ei ollut antaa viisikymppistä kaupantekotilaisuudessa eikä sitä ollut myöhemminkään. Saimi vaati kauppakirjaan lisättäväksi, kuten Ahdinkin sisaruksilta tilaa ostettaessa, että vanhuksilla on oikeus asua Ketolassa kuolemaansa saakka ja että heille taataan turvallinen vanhuus. Niin kävi Saimilla vanhaisäntää sääliksi, kun joutui eroamaan hyvästä työparistaan ja tukijastaan.

Kauppakirjat kuitattiin ja vahvistettiin allekirjoituksilla. Saimin ja Veikon elämä Ketolassa päättyi, muistoihin aika jäi puutteineenkin rakkaana ja turvallisena. Vanhukset jäivät taloon asumaan ja tuntui mukavalta jättää heidät tuttujen kanssa vanhuudenpäiviään viettämään. Kaikki tuntui olevan hyvin. Saimilla oli kiltti ja terve poika, jonka kanssa he lähtivät talosta maantielle tyhjin käsin kahden viikon sisällä kaupanteosta. Saimi ahkerana työntekijänä keksisi kyllä töitä elannon hankkimiseksi. Vuosi 1944 oli raskas Saimille. Sota vei puolison ja isän. Vieras vei talon, maat ja karjan.

Kaikesta oli puute. Sotilassairaalalta vapautuivat tilat rauhanajan toimintaan. Miettimäen koulukin oli ollut sairaalana ja oppilaat kävivät koulua kirkolla. Nyt elämä palautui entiselleen, ja koulunkäynti pääsi alkamaan Miettimäen koululla. Johtajaopettaja pyysi Saimia poikansa kanssa kevättalveksi heille asumaan ja ompelemaan koko heidän perheelleen ja tutuillekin. Saimille oli kertynyt suosittelijoita ja hyvän vaatturin maine kiiri pitäjässä. Niinpä taasen ommeltiin uudesta, ratkottiin vanhoja vaatteita, pestiin vanhat kylmävaatevarastot, silitettiin ja suunniteltiin uusia vaatteita ja muodistettiin vanhan mallisiksi käyneitä pukimia.

Seuraava kortteeripaikka oli sovittu koulun Hanna-opettajan luo.  Hän oli lapsirikkaan perheen äiti ja pienoisen maatilan emäntä. Nyt alkoi Hannan perheen vaatettaminen. Perheessä oli Veikkoa vuoden vanhempi poika, lapsisarjan toiseksi nuorin lapsi. Pojilla leikit kävivät mukavasti yksiin, ja syksyllä koulujen alettua oli uhkana, että poikien yhteiset hetket loppuisivat koulun viedessä Veikon kaverilta ajan läksyjen lukemiseen. Veikon tulevaa talvea mietittyään Saimi päätti laittaa pojan kouluun 6-vuotiaana, ettei hän jäisi ilman kaveria. Alkoi uuden kodin etsiminen lähempää koulua. Miettimäeltä löytyi hellahuone, joka tuntui olevan oikein sopiva kodiksi. Koulumatka ei ollut pitkä ja Hanna-opettajakin oli jo tuttu pojalle.

Uusi avioliitto

Saimi Aho puski elämässä eteenpäin uutterasti töitä tehden ja antaen kaikkensa lapsen hyvinvoinnin eteen. Välillä leivän hankkiminen oli kovinkin tiukalla, ja kuten monissa muissa talouksissa, ruokakaupan ostokset maksettiin tilipäivänä, tai muulloin sovittuna ajankohtana. Koskaan eivät maksut jääneet Saimilla rästiin, vaan hän hoiti laskunsa aina tunnollisesti ajallaan, piti sitä kunnia-asiana.

Ahti Ahon sisar oli naimisissa Hannes Paavolan kanssa. Perheeseen kuului omien lasten lisäksi kasvattilapsena sukulaispoika Veli, jonka äiti oli kuollut pian lapsen syntymän jälkeen. Oli tapana ja velvollisuuskin huolehtia sisarusten lapsista. Saimi piti usein yhteyttä Hanneksen vaimoon ja perheeseen, tuttuja kun olivat jo Saimin ja Ahdin seurusteluajoilta saakka. Lapsillakin oli mukavaa leikkiä keskenään ja saada ikäistänsä seuraa toisistaan. Sukulaisuussuhteiden säilyttämistä serkusten kesken pidettiin tärkeänä ja samalla aikuisetkin saattoivat vaihtaa kuulumisia.

Keuhkotauti raivosi edelleen pitkin Pohjanmaata. Niin se saapui vieraaksi myös Hanneksen perheeseen. Tauti vei Hannekselta vaimon, ja Hannes joutui vastaamaan yksin neljästä lapsestaan. Leskimies Hannes Paavola hoiti perheen asioita parhaan taitonsa mukaan. Lisää surua tuli, kun Hanneksen lapsista kaksi kuoli keuhkotautiin vajaan vuoden sisällä. Suru yhdisti ihmisiä ja antoi laillansa sisältöäkin elämään, kun oli joku, jonka kanssa keskustella yhteisestä eletystä kohtalosta.

Saimi oli vielä verevä nainen ja täynnä elämää, mutta jotakin tuntui elämästä puuttuvan. Suru oli vähän hellittänyt otettaan, ja saattoi hengittää jo vähän vapaammin. Pojan kanssa kahdestaan eläessä kaipasi toisen aikuisen seuraa, ja turvattomuus valtasi mielen lapsesta yksin huolehtiessa.

Saimi ja Hannes olivat tuttuja jo ennestään ja tuntui oikealta aloittaa yhteinen elämä uuden puolison kanssa. Hannes oli Saimia 19 vuotta vanhempi, mutta se ei ollut esteenä avioitumiselle. Hannes oli kaikin puolin hyvä mies; ei olut viinaongelmia, ei tupakoinut eikä hänellä muitakaan paheita ollut. Ammatiltaan Hannes oli niitä parhaita käsityön taitajia, puuseppä, kirvesmies ja rakennusmies. Ei ihme, että ahkeran Saimin silmään oli pistänyt tuo monitaitoinen mies. Saimi ja Hannes avioituivat ja aloittivat Oulaisissa yhteiselämän.

Uusi perhe selviää kuponkiajasta

Hannes ja Saimi Paavolan yhteiselo jatkui sopuisasti rankoista sodan jälkeisistä vuosista huolimatta. Kaikesta oli puutetta ja suomalaiset maksoivat sotakorvauksia tunnollisesti naapurimaahan. Saimi näki ompelijan työssään kansalaisten puutteen. Vaatteiden uusiokäyttöä jatkettiin, kankaan parempaa puolta päällepäin käännettiin. Vehnäjauhot tuotiin kauppoihin kangassäkeissä, joista saatiin mainiota kangasta alusvaatteisiin. Sattuipa erään emännän alushousujen etupuolella lukemaan EXTRA PRIIMA ja takapuolella VAASAN HÖYRYMYLLY. Pussihousujen hiutiksi kuluneisiin polviin ja persuuksiin laitettiin ratsupaikkoja. Parempiosaisten asiakkaiden housujen paikat tehtiin nahasta, vähempiosaisille sarasta, jos kauppiaan hyllyllä sattui sarkaa olemaan.  Tai sitten paikat leikattiin vanhoista päällystakeista tai housuista, joita ei enää voinut paikata, ja kulumatonta kangasta sattui vielä olemaan jäljellä.

Rauhalan Vaatturiliike oli kuuluisa ja arvostettu tuotteistaan ja työnjäljestään. Saimille tarjottiin liikkeestä töitä niin paljon kuin hän vaan jaksoi kotona ommella. Herrojen housut valmistettiin diagonaalista, jota oli ykkös- ja kakkoslaatua, lisäksi tarjolla oli liituraitakangasta. Rouvilla oli mahdollisuus ostaa jopa runsaasta valikoimasta hienoja kävely- ja iltapukukankaita, jos vaan oli varaa maksaa. Ihmeteltiin, mistä asiakkaat olivat kaikki tekstiilinsä onnistuneet hamstraamaan, kun niin oli pitkiä hameenhelmoja ommeltu.

Kaikki tavara oli kortilla, ja kuponkien osto-oikeus oli minimaalisen pieni. Kahvia ei saanut ollenkaan ja toppasokeria sai vain niin pienen köntin, ettei se tahtonut millään riittää kuukaudeksi, vaikka kuinka pieniksi sirusiksi sitä sokerisaksilla nipisteli.  Huulten välissä sokerimurusta pideltiin ja kielenkärjellä maisteltiin, että sai vähän makeaa makua suuhunsa.

Tupakkaa sai muutaman askin aikuista kohden. Paavolan perheessä kukaan ei tupakoinut, ja kupongit vaihdettiin kaupassa savukkeiksi ja siitä alkoi pikku-Veikon osuus ruoanhankintaketjussa. Saimilla leipäjauhot alkoivat olla lopuillaan, ja hän lähetti Veikon myllylle vaihtamaan tupakka-askit jauhoiksi. Syrjäkylien isännät toivat jyviä jauhettavaksi, eikä monellakaan ollut ennakkoon varattua jauhatusaikaa. Niin myllyreissu saattoi venähtää helposti muutaman päivän mittaiseksi. Isäntien odotellessa vuoroaan tupakkahammasta alkoi yhdellä jos toisellakin jomotella. Veikon tuomat tupakka-askit kävivät hyvin kaupaksi, ja näin saatiin jauhot hankituksi vaihtokaupalla.

Tarvittiin vielä maitoakin. Paavolan perheen tinkipaikka oli Pokelanmäellä Suvannon tilalla. Saimi varusti Veikon koulupäivän päätyttyä maitoa hakemaan. Pääläri laitettiin reppuun ja talvella matka taittui joenjäätä pitkin hiihtäen tai huonolla kelillä ja sulan aikaan kävellen, olipa sää mikä hyvänsä. Maidon hakureissuja helpotti kovasti, kun kansanhuollolta saatiin lupa ostaa kumit polkupyörään. Tinkipaikan emäntä halusi palkita Saimin ompelemat hyvät housut vielä ternimaidolla, kun lehmä oli sattunut poikimaan. Uunijuustoa oli luvassa.

Leipomaan ei vieläkään päästy. Sokerille piti ostaa jatkoa, koska annokset olivat niin pienet, ettei niistä leipomiseen asti riittänyt. Joka kylällä oli omat mustanpörssin kauppiaat, niin Paavolan perheen kylälläkin. Sakariinit ostettiin Liisalta, markan tabletti. Muuta ei sieltä ostettu. Kilometri ennen asemaa oli toinen tukkuri, mistä joskus ostettiin korvikkeen sekaan oikeaa kahvia ja kylän aikamiesten tiedettiin ostavan sieltä ”yskänlääkkeensäkin”.

Saimi hoiti Hanneksen kasvattipoikaa kuin omaansa, ja pojat olivat parhaat kaverit. Lisätienestiä saadakseen Saimi passitti pojat joelle ravustamaan. Hän osti lisäksi pojille poimurit, joilla pojat saivat ahertaa puolukkametsässä. Saimi osasi ohjata poikien mielenkiinnon luontevaan ja mielenkiintoiseen tekemiseen, vapaa-ajanongelmia ei pojille tullut, ja unet maistuivat.

Uusi kotitalo, kuponkiajan loppumaininkeja

Paavolan perhe alkoi rakentaa uutta taloa ostetulle maapalalle. Naisten tehtävänä oli huolehtia ruoasta ja kahvista. He olivat apuna myös rakennushommissa, missä suinkin osasivat. Naisten urakkana oli kyykkiä metsässä keräämässä sammalta aumoihin kuivumaan. Ei ollut karhuntaljoja rakennusten lämmikkeeksi, vaan kuivat sammalet kerättiin säkkeihin ylä- ja alapohjien eristeenä käytettäviksi.

Vähitellen ajat alkoivat parantua. Kauppoihin ilmestyi tavaroita, jollaisia ei pahimpana aikana ollut lainkaan saatavana. Taajamista ei enää lähdetty päälärin kanssa maidon hakuun maatiloille, vaan maito saatiin ostaa omasta lähikaupasta. Kupongit piti vielä olla ja monista elintarvikkeista oli edelleen puutetta. Saimi ohjelmoi jonotettavien tarvikkeiden saannin ja lähetti pojat sokerijonoon, koska itse piti olla samaan aikaan jonottamassa liinavaatekangasta, kun sattuivat molemmat lähetykset tulemaan samaan aikaan. Tärkeintä oli se, että ruokapuoli alkoi pelata.

Nuorille työtä ja oman pojan itsenäistäminen

Ompelutyöt muuttivat muotoaan. Enää ei ollut niin paljon vanhoista vaatteista kokoamista. Ommeltiin jo paljon uusistakin pakkakankaista. Saimi otti avukseen kaksi oppisopimustyöntekijää ompelu- ja vaatturityöntekijän töihin. Sievää ja valmista jälkeä tuli nopeasti kolmen ompeluksia tehdessä. Elämä alkoi taasen pitkästä aikaa tuntua jotenkin turvalliselta, ja töitä oli kaikilla, jotka niitä halusivat tehdä.

Veikko oli 8-vuotias, kun Saimi katsoi pojan olevan valmis kokeilemaan kesälomalla omia siipiään työmarkkinoilla. Oulaisten uudelle limsatehtaalle etsittiin kesäksi työntekijöitä. Saimi opetti pojalleen, kuinka syvään piti kumartaa ja pokata, kun tervehti työnantajaa. Oikein niskasta painoi, että kumarrus näyttäisi hyvältä. Moneen kertaan sitä harjoiteltiin. Veikko lähti reippaasti työnhakuun tehtaanjohtajan puheille ja äidin ohjeita noudattaen onnistui saamaan ensimmäisen palkallisen työpaikkansa.

Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Perheen kasvattipoika alkoi sairastella, eivätkä hoidot tehonneet. Perhettä kohtasi jälleen suuri suru, kun Veli kuoli.  Jos oli surua Paavolan perheessä, niin oli toki iloakin. Saimi synnytti tytön ja pari vuotta myöhemmin hyvän kokoisen pojan. Sisarukset syntyivät seesteisenä aikana, jolloin lapsuus oli turvattu. Sai syntyä toivottuna lapsena ja varttua rauhallisessa pihapiirissä, terveellisen havupuumetsän ympäröimässä kodissa. Pirtinpöydän ympärille riitti hymysuita joka kantille.

Vuodet vierivät. Tuli aika lähettää esikoinen ammattia oppimaan Ouluun. Huolena oli pojan selviytyminen kaupungin houkutuksissa. Asuntolasta ja sen elämästä kuultuaan Saimi saattoi päästää poikansa hyvillä mielin saamaan oikein kirjatietoa jo käytännössä rakennustyömailla oppimilleen töille. Ammattikoulun jälkeen oli tarkoitus pyrkiä tekniseen kouluun, mutta sitä ennen Saimi joutui laittamaan poikansa vielä ”miesten kouluun”.

Yrittäjäperhe

Hannes ja Saimi Paavola ostivat Veikon armeijassa ollessa Oulaisten Puuseppätehtaan, joka tiesi töitä koko perheelle. Armeijan loputtua puusepäntehtaan toiminta voitiin aloittaa virallisesti täysipainoisesti vakaalta osaamispohjalta.  Kunnan verolautakunnalle ja liikevaihtoverotoimistoon tehtiin vaaditut perustamisilmoitukset.

Verotoimistolta tuli virallinen vastine ja ilmoitus, jossa kerrottiin tehtaan olevan vapaat liikevaihtoverosta töiden osalta niin kauan kuin Veikko täyttäisi 21 vuotta. Töitä oli niin paljon kuin vain ehdittiin tehdä. Ajoittain tuntui siltä, että päivät eivät mitenkään riitä töiden tekemiseen, ja painoi huoli toimitusten luvatusta aikataulussa. Koko yrittäjäperhe oli tottunut tekemään työt luvatussa ajassa ja tunnollisesti toimittamaan tilaukset asiakkaille laadusta tinkimättä. Saimilla oli lisäksi Oulaisissa kioski, josta sai lisäansiota perheelle. Kaiken työn häärinän keskellä Saimi ja perhe saivat iloita hääjuhlasta Veikon löydettyä rakkaan elämänkumppaninsa.

Tulipa jälleen Saimille ja perheelle tunne, että päähän potkitaan. Liikevaihtoverotoimisto totesi, ettei Oulaisten Puuseppätehdasta voinutkaan pitää perheyrityksenä, koska Veikolla ja isäpuolella oli eri sukunimi. Saimi oli halunnut uudelleen avioiduttuaan säilyttää pojallaan isänsä sukunimen. Omasta mielestä elettiin yhtenä perheenä, koska asuttiin samassa taloudessa. Perheelle lyötiin maksettavaksi liikevaihtoveroa koko toiminnan ajalta. Jotta tilanteesta selvittäisiin, päätettiin, että Veikko hakeutuu muualle työhön, ja käy välillä auttamassa omalla tehtaalla pahimmassa kiireessä.

Iso muutos elämässä

Saimin ja Hanneksen liitto alkoi rakoilla, eikä puolisoiden yhteinen tie enää näyttänyt samaan suuntaan. He alkoivat väistämättä erkaantua toisistaan. Ei ollut enää mitään asiaa toiselle kerrottavaksi. Jos tuli erimielisyyttä, ei mykkäkouluun vetäytyminen parantanut tilannetta. Liitto päättyi lopullisesti vuonna 1957. Puusepänliike Oulaisissa myytiin.

Avioeron jälkeisenä vuotena Saimin omistama kioski lastattiin kuljetuslavetille ja siirrettiin Raahen kaupungilta vuokratulle liikepaikalle. Saimi muutti Raaheen kahden nuoremman lapsensa kanssa. Kioski oli kuin pieni tavaratalo monipuolisine palveluineen. Normaalin lehtikioskin lisäksi kioskissa oli veikkauspalvelu, ruokatarvikkeita, jäätelöä ja lahjaesineitä.  Kekseliäänä ja ahkerana naisena Saimi käytti hyväkseen luppoajan asiakkaita odotellessa ja ompeli tilaustöitä kioskin takahuoneessa. Ompelukone toi taasen mukavat lisätulot kioskikaupan lisäksi.  Kaupankäynti tuntui niin kannattavalta, että seuraavaksi kesäksi Saimi avasi toisen kioskin. Kaksi vuotta vierähti nopeasti kioskikauppiaana. Sattui sitten tulemaan kioskeista kiinnostunut ostaja, sovittiin kauppasumma, ja kioskit vaihtoivat omistajaa.

Tuli aika ottaa kunnon repäisy entisestä elämästä.  Saimi muutti vuonna 1960 Ouluun lastensa kanssa. Reipas nainen sai työpaikan sanomalehti Kalevan henkilöstöruokalasta. Siellä Saimi tutustui Kalevan johtajaperheeseen, josta tuli vuosikymmenten ajaksi ompeluasiakas, kuten muistakin Kalevan työntekijöistä.

Yrittäjyys kiehtoo

Liekö se yrittäjähenkisyys vai mikä, kun tulee toimeen omilla avuillaan, itsenäisenä työntekijänä.  Kalevan työvuosien jälkeen Saimille tuli jälleen tilaisuus oman yrityksen perustamiseen. Saimihan oli erittäin sosiaalinen ja asiakasystävällinen luonteeltaan, vähän työhullu, josta kaikki pitivät. Saimi osti Kempeleestä kahvila-ruokala Nurkka-Baarin. Kiinteistöä fiksattiin ja putsattiin, maalattiin ja kohennettiin kaikin puolin, ja Saimi teki asiaan kuuluvat aloittamisilmoitukset verottajalle. Avajaisissa hän tarjoili kakkukahvit kaikille paikkakuntalaisille sekä ohikulkijoille. Toiminta alkoi mukavasti, ja asiakaskunta kasvoi tasaiseen tahtiin. Asiakkaat tulivat yhä uudelleen, kun emäntä jaksoi ottaa asiakkaat vastaan aina hymyssä suin.

Nälkä kasvaa syödessä. Kempeleeseen alettiin rakentaa ja laajentaa puutarhakoulua. Kymmeniä työmiehiä ja mestareita ahersi rakennusten kimpussa, eikä kylällä ollut muuta ruokapaikkaa kuin Nurkka-Baari.  Saimi näki taas hyvän tilaisuuden olevan tarjolla.  Hän palkkasi kaksi työntekijää lisää ja perusti työmaaruokalan Pirilän puutarhakoululle, ja niin ruokamiehiä ravittiin niin Pirilässä kuin baarillakin.

Kempeleen elämä alkoi vilkastua muutenkin. Tulossa olivat hullut vuodet rakennusalalla. Kaupungin läheisyys ja hyvät liikenneyhteydet toivat paikkakunnalle teollista toimintaa, Nokiakin rantautui ensin Kempeleeseen.  Teolliset työpaikat toivat mukanaan uusia asukkaita, ja kunta kaavoitti uusia rakennusalueita kunnan väkiluvun nopeasti kasvaessa.

Suurimman nousun baarin liikevaihtoon teki keskioluen myynnin vapautuminen vuonna 1969. Asiakkaat viihtyivät baarin pöydän ääressä turisten ja olutta hörppäillen aina sulkemisaikaan saakka. Saimin työpäivät venähtivät aamu kuudesta aina seuraavan vuorokauden puolelle. Kun baarin ovet suljettiin kello 23, olivat Saimilla ja apulaisilla hoidettavina vielä tilojen siivoukset ja astioiden tiskaamiset. Pari vuotta jälleen vilahti oluen vapautumisen jälkeen, kun Saimi alkoi suunnitella luopumista baariyrittäjyydestä. Baarissa oli aina tupa täynnä asiakkaita, eikä yrityksen jatkajan löytäminen ollut vaikeaa.

Saimilla oli jo aikaisemmin hankittuna pieni kerrostaloasunto Oulun Raksilasta.  Hän päätti vaihtaa asunnon Aleksanterinkadun varrella sijaitsevaan isompaan huoneistoon. Jonkin ajan kuluttua Saimi perusti jälleen ruokalan asiakkaille ja henkilökunnalle, nyt Kutvosen huonekaluliikkeen yhteyteen. Muutaman vuoden ajan Saimi kahvitti ja muonitti asiakkaat ja henkilökunnan, kunnes huonekaluliikkeen toiminta päättyi.  Saimikin oli nyt valmis jäämään ansaitulle eläkkeelle.

Eläkkeellä

Vaikka säännöllinen työelämä oli jäänyt, ei se tarkoittanut sitä, että Saimi Paavola olisi jäänyt kotiin istuskelemaan. Terveys oli hyvä, ja puuhanainen saattoi osallistua säännöllisesti Rauhanyhdistyksen keittiötalkoisiin. Edelleen jo lapsuudessa opitut ompelutaidot työllistivät Saimia tuttaville ommellessa. Hänellä oli nyt aikaa osallistua aktiivisesti myös ympäri maan järjestettyihin Kaatuneitten Omaisten Liiton tapahtumiin. Saimin työ liiton hyväksi muistettiin useilla kunniakirjoilla. Sitkeä ja monipuolinen yrittäjyys sekä vaikeuksista selviäminen huomioitiin, kun Tasavallan presidentti antoi 4.6.1993 Saimi Maria Paavolalle kunniakkaasta kasvatustyöstä Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.

Elämänsä viimeisiä vuosina Heinäpään toiminta- ja keskustelukerho Hopealanka, antoi Saimi Paavolalle mieluisaa toimintaa, virikkeitä ja rupatteluhetkiä ikätovereittensa kanssa. ”Vanhuus on melko hyvää aikaa, kun vain terveyttä riittää”- kommentoi 90 -vuotias Saimi Paavola vanhuudesta lehden haastattelijalle.

Kirjailija Frans Emil Sillanpää sanoo: ”Kun ihminen ei ole enää eikä ole vielä”. Sanoisin, kun ihminen ei ole enää, mutta on jo. Kahdeksankymmentä täytettyäni voin sanoa, on jo. Sieluni kuitenkin panee vastaan. Se joka syntymääni odotellessaan on minuun kiinnittynyt ja matkaa tehdessään hieman jalostunut. Mika Waltari puolestaan kirjoittaa: ”Alastomana ihminen on aidoimmillaan”.

Tätä kirjoittaessani minun tulisi siis riisua itseni vaatteista ollakseni uskottava. Yritän vetää muistinjälkeni puettuna, aitona. Frans Emil puhuu ihmisen ikäjaksosta, sen tuntemuksesta. Mika totuudesta, melkein käskee olemaan rehellinen. Se on suuri haaste. Itsestään kertominen ei ole helppoa; ylittää kynnys, koota palasista jotain kokonaista.

Kuka olen, mitä muistan, mitä olen muistamatta? Miksi olen ottanut pääasialliseksi otsikoksi Isän tyttö – aatteen vanki? Minulle annettiin mahdollisuus, siispä lähden matkaan. Voisin kertoa vanhemmistani, esivanhemmista, sisaruksista tai itsestäni. Päätän kertoa itsestäni, ei itsekkyydestä, vaan oletan tuntevani itseni, ”hänet”, paremmin kuin muut mainitut.

En ole yksin maailmassa, kyllä siellä perusperhe kulkee mukana ja monta muutakin. Mutta vastuu ja silmät ovat minun.

Pieni esittely on paikallaan. Tarinan kirjoittaja on Anja Inkeri Moilanen, syntynyt 1936 Savonrannalla, Savon itäisellä kulmalla. Äitini on Vera, os. Riikonen, Kontiolahdella Pohjois-Karjalassa syntynyt. Isä Heikki syntyi Sortavalan maalaiskunnassa Otsoisten kylässä. Molemmat ovat syntyneet 1898. Minun syntyessäni he olivat jo 38-vuotiaita. Olin kuudes kapaloitava, nuorin lapsista. En tiedä miten toivottu. Tajuntani kasvaessa tuotakin mietin.

Köyhät olot, äidin suuri työtaakka, paljon epävarmuutta. Muutot Kotka-Kemi linjalla söivät perhettä. Vanhempani tutustuivat Lieksassa. Äiti oli silloin modisti, hatuntekijä, isä myymälänhoitaja. Äidillä oli pieni hattukauppa sivukadulla, kuten Rautavaaran laulussa kauniisti kerrotaan.

Lapsuuteni ja sotavuodet

Tämän osan kerronnasta joudun aloittamaan surullisella tapahtumalla. Perhettämme kohtasi menetys, jota vähän muistan. Talvella 1939 sodan jo lähestyessä kuoli tapaturmaisesti vanhin veljeni. 16-vuotias reipas poika, oli kasvamassa mieheksi, mahdollisesti sotilaaksi. Tämä tapaus oli suuri murhe. Isäni oli valtuuston kokouksessa, kun joku kylän miehistä ovelta hädissään sanoi, Moilanen, teiltä kuoli poika. Lukijani, voinet arvata, oli tulla toinen menetys.

Syntymävuoteni kertoo lapsuuteni olleen koko viisi vuotta kestäneen sodan vaikutuksen alla. Olenkin alkanut käyttää sanontaa ”sodan käynyt lapsi”. Sodalla oli suuri vaikutus pieneen ihmiseen. Niin suuri, etten vieläkään pysty sitä arvioimaan. Jotkut tutkijat ovat paneutuneet meihin, silloisiin lapsiin ja kohtaloihimme. Mielestäni tutkijat, kuten tutkimus aina, laahaa jäljessä. Onneksi kirjailijat ovat tehneet hyvää työtä, ja Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjen sotalapsien elämää on dokumentoitu.

Pieni Anja alkoi ymmärtää, että ”jotain pahaa tapahtuu”. Mitä varten nuoret ja vanhemmatkin miehet menevät urheilukentälle pyssyt mukanaan? Kodissani puhuttiin: ”Tästä ei hyvää seuraa, sota siitä tulee.” Vanhat työväen miehet tulivat piippua poltellen isän kanssa juttelemaan. Pohtivat, mitä olivat kuulleet ja mitä sanomalehti kertoi.

Sodan alkaessa isä joutui rintamalle. Oli tykistössä, ns. tulenpuhuja, antoi käskyn tykinlaukaisuun. Hänen ei tarvinnut olla kauan rintamalla, kun hänet kutsuttiin siviiliin kansanhuoltoa johtamaan. Sitä pestiä kesti hänen osalta vuoteen 1949 saakka.

Meillä ei ollut radiota. Isä ja veljet kävivät työväentalolla kuuntelemassa uutiset. Samalla pohdittiin miehissä tilannetta. Äiti halusi radion. Oli vuosi 1942. Paikallisen meijerin ”ylinainen” meijerska oli muuttamassa ja myi radion. Isä antoi äidille ison sinisen setelirahan, viisisatasen, ja minäkin pääsin radion ostoon. Koko pienen matkan hyppelin iloisesti, välillä kysyin äidiltä, onko raha siellä esiliinan taskussa. Radio, malliltaan 1930-lukua on edelleen tallessa.

Meille tuli sodan alettua Viipurista evakkoina äidin veli vaimonsa kanssa. Mökissä oli vain huone ja keittiö, mutta hyvin mahduimme. Eno teki samoissa tiloissa isännille lammasturkkeja, räätäli kun oli. Enon vaimo, täti, halusi mennä hautausmaalle, kun sankarivainajia haudattiin. Hän otti minut kelkkaan mukaan. Kunnianlaukaukset pelästyttivät minut ja kädet korvilla aloin itkeä. Tätä toistui useita kertoja. Viimein täti ymmärsi, etten halua pyssyjen paukkeeseen. Siitä alkaen on selkäytimeni ilmoittanut, että ampuminen on järjetöntä, pelottavaa. Lienen jo silloin saanut sysäyksen sodanvastaisuudelle.

Talvisodan aikaan oli ensikuulema pommikoneista. Niiden jylinä pelotti. Yleensä lensivät yöllä mennen ilmeisesti pommittamaan Savonlinnaa ja Sisä-Suomea. Isoveli kääri minut lakanaan ja kaivauduimme lumihankeen. Tuntui, ettei jylinä lopu koskaan. Osaan matkia tuota ääntä koska vaan.

Jossakin vaiheessa sotilaat alkoivat liikehtiä enemmän. Kyläämme pysähtyi sotilaita, autoja ja moottoripyöriä. Olimme veljeni kanssa uteliaita ja menimme katsomaan, kun sotilaat rasvasivat ja korjasivat ajopelejä. Saimme heiltä näkkileipää. Se oli suurta herkkua. Äiti antoi vastavuoroisesti vietäväksi kananmunia ja vähän maitoa. Olihan meillä kanoja ja lehmä. Ilo oli suuri, kun pääsimme henkilöauton kyytiin ja veli moottoripyörän kyytiin. Joku sotilaista kysyi, onko teillä aikuista siskoa? Sitä emme uskaltaneet paljastaa, sisaremme oli jyrkästi kieltänyt hänestä puhumisen.

Lapsuuteen kuului myös leikkejä, vaikka vähänkin aikaa päivästä. Naapuriin, mumminsa luo tulivat Helsingistä sotaa pakoon 6- ja 4-vuotiaat tytöt. Siitä leikit alkoivat. Kävyt olivat lehmiä ja lampaita. Niille teimme risuista navetat. Vesiheinää annoimme syötäväksi. Itselle laitoimme vadelman lehdistä ja vadelmista piirakkaa. Pallopelit, piiloset, hippaset, ruutuhypyt antoivat liikettä leikkeihin.

Kuusivuotiaalle tuli ykskaks vahva itkunpurkaus. Äidin kaipaus ja isän rintamalla olo sen varmaankin aiheuttivat. En muista osasimmeko lohduttaa. Mummin syli ja esiliinaan pyyhityt kyyneleet toivat lohdun. Vuosikymmenten jälkeen keskustelimme näistä. Olimme ikuisia ystäviä, ja saatoin ystäväni vuonna 2013 lepoon. Muistotilaisuudessa muistelin meille tärkeitä hetkiä elämästä, myös aikoja, jolloin kävyt elivät. Nyt ne ovat hiljaa, liikkumatta, mutta lapsuus ei ole unohduksissa.

Lasten osallistuminen työhön

Naisten, nuorten ja lasten työ kotirintamalla oli suuri ja tarpeellinen. Taidokkaat äidit opettivat lapsille muun muassa taidon liikkua metsässä. Äidin opastuksella opin tuntemaan sienet. Marjojen keruu kuului myös lasten tehtäviin. Kerran poimin veljeni kanssa hyvän metsämansikkasaaliin. Söimme tietysti itsemme kipeiksi. Saimme kovan kuumeen, posket hehkuivat kuin mansikat. Se tauti meni pian ohi ja seuraavalla kerralla hillitsimme itsemme.

Kerhoneuvoja opasti juurikasvien viljelyssä ja valvoi työtämme. Vihkoon merkitsimme milloin ja mitä teimme. Kasvipenkkien piti olla täsmälliset, rivit suorat, harvennukset ja kitkemiset aikanaan tehdyt. Veljeni, 2,5 vuotta minua vanhempi oli tarkka mittamies. Kasteluapua saimme äidiltä ja siskolta. Sadon saimme omalle perheelle, ja isä oli vuokrannut kasvimaita vielä oman pihan ulkopuoleltakin.

Mutta tämä ei riittänyt. Yhteiskunta antoi vielä omat haasteensa. Kävimme metsässä kaivamassa puukolla havupuista pihkaa, jonka laitoimme paperipusseihin. Kiskoimme voikukanjuuria, huuhtelimme ja kuivatimme ne. Tiesimme paikan, johon oli haudattu hevosia. Sieltä keräsimme luita säkkeihin. En tiedä mihin niitä käytettiin, ehkä valmistettiin saippuaa. Voikukanjuurista kahvinkorviketta.  Joku ”ylipomo” kävi ne sitten hakemassa. Tästä melkoisesta urakasta saimme palkkioksi Mannerheimin ja Rytin kuvat. Veljeni naulasi ne isolla naulalla huussin seinälle. Hävisivät isän käynnin jälkeen. Arvasimme syyn. Ei tarvinnut ihmetellä eikä kysellä.

Kouluun piti viedä puolukoita ja sieniä, kun keittolatoiminta alkoi. Kävimme noutamassa perunoita ja lanttuja nostamassa kartanosta, jonka sadosta koulu sai osansa ja minä lantunlistijänä muiston sormeeni. Listijä katkaisi naatin lantusta puukolla.

Jo ennen kouluikää opin isän kanssa kalastamaan. Olin soutajana verkoilla ja pitkällä siimalla. Ikävintä olivat aikaiset aamuherätykset. ”Alahan kalakaveri nousta”, isä kehotti. Olihan riemu juosta äidille ilmoittamaan saalis. Jotain aina saimme.

Ajelimme vuorotellen veljen kanssa lepänoksilla kärpäsiä, jotka kiusasivat lehmää äidin lypsäessä. Lehmä laidunsi metsälaitumella. Äidin lehmänkutsu kajahteli aamuin ja illoin. Siinä huudossa, oli oma hienoinen rytminsä. Kaikki tuon ajan lapset, ainakin maalla joutuivat ahkeroimaan.

Kerron näistä lasten töistä, osallistumisesta tarkasti, jos joku tämän päivän nuori eksyy tämän tarinani lukemaan. Maailmamme oli monipuolisesti rikas. Tekniikka ei vielä ulottunut meihin. Älypuhelimet ja muut härpäkkeet olivat kaukana tulevaisuudessa. Saimme liikuntaa ja ajattelua omasta takaa. Helpompaakin elämä olisi toki voinut olla. Veljeni uhosi, ettei koskaan laita kasvimaata, ja tuo uho on pitänyt.

Veljien sota

Kaksi veljeäni 19- ja 18-vuotiaat joutuivat sodan aikana asepalvelukseen. Vanhin koulutettiin panssarivaununkuljettajaksi ja sitä tietä Lapin sotaan ajamaan saksalaisia pois maastamme. Hän palasi ehjänä kotiin. Toinen veli, hento 18-vuotias, kuin poikanen, itketti äitiä monena päivänä lähtönsä jälkeen. Miten hänen käy, jos rintamalle joutuu, äiti huokaili. Veli oli lapsuudessa saanut käsivamman. Se huomioitiin eikä laitettu rintamalle, vaan sijoitettiin alokasajan jälkeen toimistotehtäviin rajan Suomen puolelle. Hänkin palasi ehjänä kotiin. Muistan hyvin, miten äitini seurasi ikkunasta, mihin taloon pappi meni surusanomaa viemään. Suru jaettiin yhdessä, kun joku kylän pojista kaatui rintamalla. Molemmat veljeni joutuivat heti sodan alettua kuljettamaan kaatuneiden arkkuja laivarannasta kalmistoon, auttamaan ohikulkevia evakoita majoituksissa sekä lehmien ja hevosten siirroissa.

Veljeni ollessa Lapin sodassa, sairastui nuorin veli, tuo Mannerheimin ja Rytin kuvien naulaaja, keväällä 1944 aivokalvontulehdukseen. Lääkäri kävi naapuripitäjästä, totesi taudin, mutta tarpeeksi hyvää lääkettä ei ollut. Siihen aikaan diakonissat olivat saaneet hyvän koulutuksen myös sairaanhoitoon ja luotimme häneen kuin lääkäriin. Veljeni vaipui koomaan ja tilanne oli toivoton.

Diakonissa sanoi, ettei auta kuin rukoilla. Niin me sitten rukoilimme veljen vuoteen äärellä. Sekö lienee auttanut, kun kylämme ohikulkevalla sotilasosastolla oli mukanaan lääkäri. Diakonissa pyysi häntä tulemaan avuksi, koska sotilaskäytössä oli paremmat lääkkeet kuin siviilissä. Lääkäri tuli, antoi heti lääkkeen ja jätti lisälääkkeitä. Samalla hän sanoi: ”Jos tämä poika ei herää kolmen vuorokauden kuluessa, en voi häntä pelastaa.” Kolme vuorokautta oli täyttymässä, veli avasi silmänsä ja sanoi: ”Äiti”. Emme tienneet, miten suhtautua, itkimme ilosta ja kiitimme rukouksin. Pikkuhiljaa veljen toipuminen alkoi ja saimme hänet takaisin. Myöhemmin veli on kertonut nähneensä ensimmäiseksi enkelin vuoteen vierellä.

Isäni soitti Lapin joukko-osastoon, jossa vanhin veljeni palveli ja pyysi tälle lomaa. Silloin olivat kriittiset ajat rintamalla ja kotona. Loma myönnettiin, mutta se meni pitkään matkaan, eikä sairas veli ehtinyt heräämään. Sotilas oli pihassa sotilaan vaatetuksessa, mantteli päällysvaatteena. Siinä hän jätti hyvästejä, repussa eväitä paluumatkalle ja lauloi meille: ”Kentälle jos jäisin mä iäks uinumaan, niin viimehetkelläkin muistan teitä”.

Lääkäri kävi joitakin kertoja, kun halusi seurata tilannetta. Söi mielellään äidin laittamaa ruokaa. Hieman ihmettelin, kun hän nuoli jälkiruokalautasen. Hän oli kysynyt äidiltä luvan. Kotona ei koskaan saanut niin tehdä. Maitokiisselin kanssa makea hillo oli varmaankin ihana makuelämys kauan rintamalla olleelle.

Anjan oppivuodet

Haluan lainata tunnetun saksalaisen filosofin Nitzschen sanontaa: ”En ole antanut koulunkäynnin häiritä oppimistani”. Tämä ei ole minuun sovitettuna muuta kuin vitsi, hyvä sellainen. Suoritin vain kansa- ja kansalaiskoulun oppimäärän, mutta oppimishaluani se ei vienyt. Aina tähän päivään vuoteen 2016 olen saanut uutta tietoa. Olen saanut olla utelias. En malta olla taas ilman lainausta. Suuresti kunnioittamani geenitutkija Leena Palotie mainitsi keskustellessaan filosofi Esa Saarisen kanssa, että ” tietoa täytyy uskoa, se murtaa muurit. Lapsen asenteen säilyttäminen, se joka minussa kysyy”. Luulen, että jokunen promillenhiukkanen Palotien kokemasta on minunkin reppuuni kulkeutunut. Toivottavasti tämä ei kalskahda omakehulta.

Olin alakoulussa parina lukukautena satunnaisesti kuunteluoppilaana. Veljeni oli koulussa, ja minäkin halusin mennä. Sain mennä ja lähteä, milloin tykkäsin. Siskolta perittyyn pieneen laukkuun laitoin evääksi maitopullon ja pari leipäpalaa. Opettaja antoi piirustuspaperia ja kynän viihdykkeeksi.

Varsinaisen oppivelvollisuuden alettua menimme naapurissa olleen Hesan tytön kanssa käsi kädessä koululle. Hän jännitti kovasti. Minua ei jännittänyt. Oli tuttu luokka ja opettaja. Ystäväni sanoi: ”Oli hyvä kun pidit kädestä kiinni, tuntui turvalliselta”. Vaikka tiet pian erosivat, meistä tuli ikuiset ystävät, kuten aikaisemmin käpyleikkien yhteydessä kerroin. Parhaiten muistan alakoulun opettajan erikoisjutun. Hänellä oli tapana aamuisin ennen koulun alkamista piirtää taululle luontoa kuvaavan piirros. Aina oli joku eläin mukana. Se aloitti päivän iloisesti.

Koulussa en ollut priimusoppilas, siinä kahdeksan pintaan taisi olla keskiarvo. Jotkut aineet kiinnostivat erikoisesti, ja niitä olen tarvinnut työssä ja tässä jokapäiväisyydessä. Kansalaiskoulua pidettiin tilojen puutteen vuoksi iltaisin. Päivätyönsä tehnyt opettaja ei jaksanut olla kiinnostunut meistä. Täysin hukattua aikaa.

Yläkoulussa oli naisopettaja, joka hermostui tappeleviin poikiin. Karttakeppi tuuletti poikien moneen kertaan paikattuja sarkahousuja. Opettaja sairasteli, pojat iloitsivat, että nyt on Ilmi taas ”lataamossa”, jolla tarkoittivat mielisairaalaa. Jälkikäteen olen ajatellut, että kova kuri taisi olla tärkein ”oppiaine”, viisaudenkasvattaja.

Kielteiset muistoni koulusta jatkuvat. Sota jylläsi, ja ruoka oli huonoa. Omat eväät, sipaistut valkoisella margariinilla, akanaista kauravelliä, puolukkavelliä, Amerikasta tullutta maissimakaronia ruisjauhokastikkeen kera, sama kastike perunoille. Nämä ovat koulukeittolan tarjonnasta jääneet parhaiten mieleeni. Taas oli akanavelliä moneen kertaan lytätyllä alumiinilautasella. Piti viedä omat lautaset ja lusikka, jotka eivät useinkaan sattuneet järjestäjän käteen. En voinut syödä ruokaa, ja juoksin kotiin syömään. Ei auttanut, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä sama annos tuotiin uudelleen eteeni. Opettaja kielsi minulta kotona käynnin. Söin vain eväät, niskuroin. Äidin ihmetellessä jouduin kertomaan totuuden. Hän tuli koululle ja sanoi opettajalle, että näin ei saa menetellä. Siinä luokan edessä hän sen julisti. Häpesin, en itkenyt. Tänä päivänä saattaisi olla koulukiusaamista opettajan taholta?

Seuraavaksi saimme epäpätevän miesopettajan, kurittajan, joka vaati myös osaamista. Jos joku teki pienenkin käytösvirheen luokassa, koko luokka sai rangaistuksen. Seisomista 15 minuuttia. Kädet sivuille vaakaan nostettuna. Jos alkoi notkua, tuli karttakepillä nostamaan käsivarret lentoasentoon. Nurkka oli pyöristetty joka tunti jollakin. Kaikesta tuosta huolimatta opin parhaiten hänen aikanaan. Hän osasi myös arvostaa osaamista. Tähän olen koonnut nämä nurjat puolet, mutta olihan koulussa joskus kivaakin. Koulukaverit, tunteja luonnossa, urheilukilpailut, pallopelit.

Haaveilin pyrkiväni neljänneltä luokalta oppikouluun Savonlinnaan. Veljeni oli siellä ja siskoni kauppakoulussa. Se jäi haaveeksi ja itkuksi. Kysyin isältä ,voisinko mennä pyrkimään oppikouluun. Isä otti hartioista kiinni ja kertoi, että ”sinut olisin halunnut kouluttaa, mutta minulla ei ole varoja.  Asunnon saanti Savonlinnasta on vaikeaa, olethan nähnyt veljesi ja siskosi vaikeudet. Lupaan, että kaikki järjestyy myöhemmin”.

Kauppa ja sahanpiippu

Niin järjestyi. Sodan päätyttyä isäni laajensi kotimme asuintiloja, mutta otti ne vuonna 1949 perustamansa kaupan käyttöön. Kohta talomme ulkoseinässä olevassa kyltissä luki Liha- ja Ruokatavarakauppa H. Moilanen. Tästä alkoi ”kvarttaalitalous 24/7”, jota kesti 22 vuotta. Olin 13-vuotias, kun koulupäivän jälkeen alkoi hyörinä kaupassa. Tämä 22 vuotta oli yksi elämäni yliopisto, mitä myöhemmin arvostin.  Isälläni oli osaamista ja rohkeutta perustaa oma kauppa. Kauppa mehi hyvin, kun sahanpiippu jaksoi höyrytä ja viheltää. Saha ja monta muuta siihen kuuluvaa antoi työtä noin 200 hengelle, ja se ruokki myös meidät.

Siihen aikaan kaikki tavarat olivat isoissa pakkauksissa ja 50 kg oli tavallinen paino säkkitavaroille. Voimat karttuivat, kun lihamyllyä pyöritti käsivoimin. Alkuun maito tuli maataloista. Myöhemmin maito ja piimä tulivat 50 litran tonkissa Savonlinnasta. Onneksi kehitys toi mukanaan pussit ja purkit. Sokeri ja kahvi vapautuivat säännöstelystä 1950-luvun alkupuolella, mikä helpotti ostajaa ja kauppiasta. Työ oli raskasta. Iso lihakirves oli yhtä painava kuin ennenkin.

Yksi veljistäni oli parisen vuotta kotikaupassa. Hän avioitui. Tuli uusi elämä ja muutos. Vaikka tunsin kaupantyön sopivaksi ja minun oli helppo lähestyä ihmisiä, en silti oikein viihtynyt alalla. Usein ajattelin, että haluan suureen maailmaan, mutta mistä sellainen löytyisi? Tunsin vastuuta vanhemmistani ja lähtemisen ajatuksesta oli luovuttava.  Niin tehdessäni on mieleni kepeä. Asiakkaat olivat hyviä kasvattajia. Heissä yhdistyi savolaisuus ja itäinen ihminen. Ne yhdessä muokkasivat mainioita persoonallisuuksia. Jaoimme ilot ja surut, melkein lääkepurkkien sisällötkin. Silloin oli aikaa kuulumisille.

Kesälomalaiset toivat eloa kaupantekoon. Myynti saattoi kolminkertaistua talvikuukausiin verraten. Puutavaraa kuljettavat hinaajat poikkesivat laivarantaan. Laivaemäntä soitti jo kauempaa kauppalistan. Sattuipa niinkin, että keskellä yötä piti mennä kuokkimaan säkillinen perunoita maatalon perunapellolta. Talonemännän leipomat leivät lähtivät mukaani. Lihat ja makkarat säilytettiin betonialtaassa jäälohkot ympärillä. Kylmäkalusteita ei ollut. Myöhemmässä vaiheessa nekin saatiin ja sähkökäyttöinen lihamylly.

Kävin autokoulun ja ostimme auton. Se helpotti, ja reviiri hieman laajeni. Silloin meillä oli jo yksi nuori apulainen. Syksyisin välitimme puolukoita Savonlinnaan. Jossakin välissä suoritin kaupallisia aineita, kirjanpito-, kauppalaskento- ja liikekirjeenvaihtokurssit, jotka kävin tenttimässä Joensuussa. Minulle tarjottiin viiden pitäjän alueella ilmestyvän Puruvesi-lehden asioimistoa. Siihen kuului Savonrannalla tapahtuvien juhlien, kokousten, urheilukilpailujen, henkilöhaastattelujen yms. välittäminen lehdelle. Otin tehtävän vastaan ilman perehdyttämistä. Jutut alkoivat sujua ja valokuvistakin tuli tunnistettavia.

Olympiakisat Helsingissä 1952

Citius, Altius, Fortius (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin). Nämä kolme sanaa hehkuivat stadionin isolla valotaululla koko kisojen ajan. Olin 16-vuotias neitokainen, kun isäni jo talvella hankki minulle liput kisoihin. Pääsin todistamaan suurta urheilujuhlaa avajaisista päättäjäisiin. Ei haitannut, vaikka vettä satoi monena päivänä. Betonirappujen päällä, seisomapaikoilla kisat hujahtivat suuren innostuksen vallassa. Täysi stadion kannusti sen aikaisia huippu-urheilijoita. Olen aina ollut kiinnostunut urheilusta. Isä halusi palkita kaupassa tekemääni työtä lähettämällä minut kisoihin. Sain monen monta kertaa kertoa näkemäni kisat tiskin takaa asiakkaille. Olin majoitettuna naapurissa aikanaan sotaa paossa olleiden tyttöjen kotiin.

Urheilijoista parhaiten muistan aviopari Dana ja Emil Zatopekin. Emil saavutti juoksuissa kolme kultamitalia. Matkoina olivat 5000 ja 10 000 metriä sekä maraton. Tuli täysi potti. Vaimonsa Dana voitti keihäänheiton. Joku näistä Emilin juoksuista sattui samalle päivälle. Oli suurta juhlaa. Kansa hurrasi! Suukot eivät meinanneet pysähtyä voittoisalta pariskunnalta. Emil sai suomalaisilta lempinimen ”Satupekka”, suosio oli korkealla.

Jotkut oheistapahtumat, sattumat jäivät hyvin mieleen. Avajaisia ”häiritsi” rauhanenkeli Barbara. Saksalainen nuori nainen juoksi siivet selässä puhujapönttöön. Ehti sanoa jonkun lauseen, kun kaksi miestä talutti hänet pois. Minua hän ei häirinnyt. Ajattelin, olihan rohkea nainen, siitä vaan. Juoksi rauhansanomaa tuomaan.

Sitten silmä kirkastui naisilla, kun Englannin prinssi Philip lähti kohti katsomoa. Serkkuni antoi lainaksi pienen kiikarin, jolla tiirailin prinssiä. Vieressäni seisova naisihminen pyysi: ”Antaisitteko minunkin katsoa kun Philip saapuu?”. ”Kyllä, mutta ei saa antaa muille”, oli toivomukseni. Uimastadionilla todistin hupaisaa tapahtumaa. Ranskalaisen nuoren miehen voittaessa jonkun uintimatkan, hyppäsi hänen isänsä altaaseen onnittelemaan. Hänellä oli kaikki tamineet päällään ja baskeri päässä. Tuli ylimääräiset suosionosoitukset.

Säilytin kauan Helsingin Olympiakisoista kertovaa kirjaa, joka oli Urheiluseura Vauhdin omaisuutta. Tuota seuraa ei pitkään aikaan ole ollut olemassa, ja katsoin parhaaksi luovuttaa teoksen Savonranta-päivillä Savonrannan kirjastolle lukukappaleeksi, ei lainattavaksi. Toivottavasti on ahkerasti luettu eikä haudattu varastoihin.

Muutokset alkavat

Arki tulee, tulee pian, melkein jysähtäen. Mitä nyt ­- saha lopetti höyrynsä piipusta ja pillin puhallukset. Toiminta päättyi lopullisesti vuoden 1955 seutuvilla. Se oli suuri isku sahatyöläisille mutta myös meidän kaupalle, melkein kuolinisku. Nuoret perheineen lähtivät muille seuduille, missä oli saha- tai muuta teollisuutta. Olisi voinut silloinkin laulaa:” Juna miestä kuljettaa, mikä on tämä maa”.

Mitä tapahtuu niille, jotka jäivät paikkakunnalle sahatoiminnan päätyttyä? Naisille ei ollut mitään työtä tarjolla. Vanhemmat miehet saivat jotain hätäaputyötä, ojankaivua lapiolla tai metsätyötä. Ikävää ja surullista. Jotkut joivat itsensä hengiltä, kuten mies, joka ostaessaan kaupastamme Työmies -tupakkaa sanoi: ”Anna tyttö tuota Roistokansaa”. Mekin ajattelimme lähteä muualle, mutta äitini oli saanut tarpeeksi aikaisemmista muutoista. Kuka olisi ostanut kaupan, ei kukaan. Siispä jäimme katsomaan tilannetta. Vaikka kaupanovi kävi harvempaan, kävi kuitenkin.

Hyppään uudelle vuosikymmenelle. Äitini kuoli yllättäen 1965. Isäni sairastui syöpään ja menehtyi 1967. Mitä nyt neuvoksi, Anja? Vanhempieni menetys otti surutyönä aikansa. Sisarukset eivät halunneet periä pesästä mitään. Sain kaupanvelat maksettavaksi ja niitä oli näille jaloille riittävästi. Kaupan nimikyltissä H muuttui A:ksi.

Neuvottelin pankkien kanssa, niitä oli vielä kolme paikkakunnalla. Halusin kaikki velat samaan pussiin, irti tukkukauppojen orjuudesta. Yksi pankki laittoi ehdon. Jos kaupantilat muutetaan baariksi, voidaan lainaa ajatella. Vastasin, etten ole baariemäntä, olen kauppias. Toinen pankki ei ottanut ollenkaan tulta. Siihen saattoi olla poliittisia ja kauppiaskollegojen vaikutusta mukana. Kolmas pankki oli myönteisin. Jos isännistö ja Savonlinnan johtaja saadaan myöntymään, niin laina järjestyy. Isännistö tuki lainaa. Konttorinhoitaja antoi vihjeen, että pääpomo on menossa vihille ja häämatka suuntautuu Havaijille. Paras tilata tapaamisaika, kun häämatka on toteutunut. Konttorinhoitaja lupasi pohjustaa asiaani.

Sihteeri antoi ajan. Salkku kainalossa, taseet kunnossa, mieli toiveikas. Näin nousin punaisella plyysillä verhottuja portaita ylös johtajan huoneeseen. Hetken juttelimme ja laina oli siunattu. Mitä opimme tästä? ”Voi sinä vaimo siunattujen joukossa ja sinä kaukainen Havaiji”. Nyt hihat heilumaan. Panostin kauppaan, oli jo kaksikin apulaista. Voisinko päästä pyrkimääni tavoitteeseen? Velka pieneni. Sitä oli tuskin lainkaan kun 1971 aloin harkita kaupan myyntiä. Sain paikkakunnalta ostajan. Huutokauppasin kodin irtaimiston ja päässä jyskytti Helsinki. Ei mikään muu, sinne ovat toisetkin nuoret menneet. Tosin en ollut enää nuori, jo 35-vuotias.

Muutto Helsinkiin, uudet haasteet ja työt

Isoveli ja sisko olivat huolestuneita 35-vuotiaasta pikku-siskosta ja hänen ratkaisuistaan. Ja huolissani taisin olla itsekin. Auton myin Helsinkiin mennessä veljelleni Kuusankoskella. Matkalaukun ja alkumatkasta itketyt paperinenäliinat poistin autosta. Helsingissä majoituin evakkotädin luo Mechelininkadulle. Täti tutki Hesarista asuntoja, ja kävimme joitakin katsomassa.

Huhtikuussa 1971 menin Elannon työhönottajan puheille kysymään, olisiko minulle myyjäntyötä? Esitin tukkukauppojen antamat todistukset sekä kunnalta saamani todistuksen. Vastaus tuli siltä istuimelta. Kyllä on paikkoja, vaikka huomenna. Kerroin meneväni sisareni luona Tukholmassa käymään, mutta toukokuun alussa olin valmis ottamaan paikan vastaan.

Passitettiin Elannon Munkkinimen elintarvikemyymälään. Monet asiakkaista puhuivat ruotsia. Minä yritin välttää savon murretta. Tädin vävy puuttui asunnonhankintaan, ja menimme Etelä-Haagaan katsomaan yksiötä. Pintaremontoitu hyvä asunto ja lähellä keskustaa. Siitä tuli kotini 15 vuodeksi. Sisko ja veli rauhoittuivat kun pikko-sisko oli työssä ja omassa kodissa.

Melkoinen tunne onnesta ja vapaudesta hiipi sieluuni. Veli toi huonekalut ja tavarat, jotka olin Helsinkiä varten jättänyt Savonrantaan. Toinen huoneistomuutto tapahtui myös Etelä-Haagassa erillisen makuuhuoneen kaipuun seurauksena. Kolmas oli 2003 toteutunut Kontulaan muutto. Siellä sain jopa keittiön, jota olin kaivannut Savonrannalta saakka. Suuret remontit tulivat Haagaan, eikä niistä ole välttynyt Kontulassakaan. Täältä on nopsa kulkea metrolla ja luonto on lähellä lenkkejä varten. 32 vuotta Etelä-Haagassa asumista päättyi.

Patistelen itseäni, jotain muuta, irti Elannosta

Työ Munkkiniemessä sujui hyvin. Ajattelin, että jos nyt en muuta yritä, olen ikuisesti Elannon ja lihatiskin välissä. Siispä soitin tutulle pankinjohtajalle, joka asioi perheensä kanssa kesäisin kaupassamme. Hänen vaimonsa oli lapsuuden ajoilta tuttu. Miten voisin päästä pankkiin työhön? Muodollinen pätevyys puuttui. Voisiko pankki kouluttaa? Näitä häneltä kyselin. Hetkisen mietittyään hän kertoi, ettei kannata aloittaa alusta. Entinen työni huomioiden voisin olla pätevä isännöitsijätoimistoon. Laki oli muuttunut niin, etteivät pankit enää saaneet hoitaa isännöitsijäntoimintaa. Oli perustettu uusi firma.

Osa henkilöstöä siirtyi pankkiin ja osa uuteen firmaan. Nyt siellä oli muutama tyhjä pöytä ja tuoli. Sieltä voisi löytyä ratkaisu. Hän lupasi kysyä toimitusjohtajalta mahdollisuuttani. Puhelu tuli ja samalla haastatteluaika. Esitin samat paperit kun Elannossakin, ja mitä ilmeisimmin pankinjohtajan tiedot minusta painoivat. Sain paikan sillä puhuttelulla. Sovimme, että aloitan työt isännöitsijätoimistossa ehjän viikon alettua.

Kerroin tämän uutiseni Munkkiniemessä myymälänhoitajalle ja osastonhoitajalle. Olin ehtinyt olla myymälässä kuukauden ja kahdeksan päivää. ”Pojat” yrittivät muuttaa kantaani. Irtisanomisaikaa ei ollut. En polta siltoja Elantoon. Minun on vain nyt lähdettävä, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Niin riisuin valkoisen työtakin ja päähineen viimeisen kerran.

Maanantaina olin jo pankin tiloissa: hame-puseroyhdistelmä, korkoa kengissä ja tukka hyvin laitettu. Konkarivirkailijat ottivat minusta vastuun. Malttoivat kädestä pitäen perehdyttää tehtäviin. Palkkojenmaksut, laskut, yleensä maksuliikenne oli tuttua, mutta puhelinpalvelu ja monet haasteet pyöristivät huulta.

Olen pankinjohtajalle ja konkareille kiitollinen, kun toivoivat ja uskoivat minun pärjäävän. Rouva R oli mainio. Hän neuvoi, että jos talonmies tai joku muu käy hankalaksi, ota oma kantasi ja sano, ”asia on näin, eikö totta”. Tuota neuvoa en koskaan käyttänyt. Syksyllä 1971 muutimme uusiin tiloihin Kallioon. Siellä tehtävät lopullisesti selkeytyivät. Sain ”omat” isännöitsijät – ja sihteerin ”arvon”.

Helsinkiä rakennettiin kiivaasti. Tuli paljon uusia asiakkaita, taloyhtiöitä. Meitä oli 15–20 työntekijää sumaa purkamassa. Usein arki-illat menivät pitkiksi, ja kuunvaihteessa oli lauantait ja sunnuntait ylitöitä. Kaikesta maksettiin. En valita, työtä olin tullut tekemään. Olin ollut vasta 1,5 vuotta tässä työssä, kun taas aloin itseltäni kyselemään ”olisiko jotain muuta?” Pisteenä i:n päälle oli varkaiden käynti. Olivat kiinnostuneita shekkivihkoista. Onneksi eivät olleet hallussani. Maanantai-aamuna oli puukko ja muita kamoja työtilani lähellä. Olin ollut pyhänä koko päivän iltaan sakka työssä. Säikähdin kyllä. ”Jotain muuta” vahvistui.

Vakuutusalalle

Sosiaaliala kiinnosti minua koko ikäni. Eräänä maanantai-iltana sain naapurilta Hesarin ja sattui silmiini Vakuutusyhtiö Auran ilmoitus, jolla hakivat eläkekäsittelijää. Tuohon tartuin, innostuin. Soitin henkilöstöpäällikölle, sovittiin haastatteluaika. Taas samat paperit esittelyssä. ”Soittakaa kahden viikon kuluttua.” Näin tein. Sain häneltä vastauksen: ”Tervetuloa Aurayhtiön palvelukseen!” Olin niin tohkeissani, etten tiennyt miten kiitellä. Isännöitsijätoimistossa oli kuukauden irtisanomisaika. Kyllä melkein korvat piti puhdistaa, kuulinko oikein. Nyt siis vakuutusyhtiöön. Sain hyvän opin hoitaessani taloyhtiöiden asioita. Näistä on ollut apua seuratessani yhtiökokouksia ja taloyhtiöiden toimintoja taloissa, joissa olen asunut.

Työt Aurayhtiön eläkeosastolla Tullinpuomissa, Auratalossa, alkoivat maaliskuun 1973 alussa. Fuusio Aura- ja Pohjayhtiön kanssa tapahtui 1984 ja sai nimekseen Tapiola-yhtiö. Osastopäällikkö esitti, että suorittaisin vakuutustutkinnon (VTS). Se tarkoitti kymmenen aineen tenttimistä 2,5 vuoden aikana. Aika riitti, ja sain sen suoritettua. Siihen oli koottu melkein kaikista vakuutuslajeista, vakuutukset, korvaukset, yhteiskuntatalous, vakuutusoppi ja -oikeus sekä asiakaskirjeenvaihto. Tehtäviini kuuluivat työntekijöiden (TEL) ja yrittäjien (YEL) eläkehakemusten käsittely ja runsaasti puhelinpalvelua. Sain kiitettävästi perehdyttämistä.

Monet hakemukset, erilaiset asiakirjat ja lääkärinlausunnot kulkivat kauttani. Joskus tunsin, miten ihminen voi olla todella pieni ison päättäjän kynsissä. Tunnustan suoraan sanoen monesti auttaneeni ”tuota pientä”. Pidin hyvin paljon työstäni. Omasta mielestäni tein vastuullista työtä tässä yhteiskunnassa.

Vuonna 1977 muutimme uuteen pääkonttoriin Espoon Tapiolaan. Työtilamme oli maisemakonttori – eikös ole hieno nimi. Olimme kuin kanat häkissä. Viitisenkymmentä naista ”kaakatti” puhelimeen ja milloin muutenkin. Pylväisiin oli kiinnitetty käyttäytymisohjeita. Ei turhaa häiriötä, ei melua, liiku käytävää pitkin ja mitä kaikkea pitikin välttää. Moiset kiellot naurattivat. ”Kaikkeen tottuu, sanoi mato tunkiossa.”

Se, mitä ei käskytetty työnantajan puolelta, oli lakko. Naisvaltainen Vakuutusväen liitto uskaltautui takajaloilleen. Vuoden 1981 lopulla liiton väki ryhtyi lakkoon. Se kesti peräti kuukauden. Sattui kovat pakkaset. Lakkovahdeilla oli huopikkaat tarpeen. Tavoitteenamme oli päästä pankkivirkailijoiden palkkatasolle. Sitä en muista, pääsimmekö täysin tavoitteeseen, mutta seuraavat sopimukset toivat parannuksia työehtoihin. Lakko oli pitävä, vain joku luikahti ovesta. Sai peräänsä vahdin puhuttelun. Pääkonttori kätki sisäänsä noin 1000 henkilökuntaan kuuluvaa. Oma ravintola tarjosi maistuvaa ruokaa. Ei valittamista.

Eläkkeelle ja mökille

Tapiolassa vierähti 22 vuotta, eläkevuodet alkoivat elokuussa 1994. Kaikkiaan työrupeamaa oli kertynyt 45 vuotta, 13-vuotiaasta puotipuksusta alkaen. Eläkkeeseen laskettiin työsuhteet vasta 1971 alkaen. Eläkkeelle en lähtenyt kuin torpasta vaan talosta. Kukkaseppele päässä, osittain luonnonkukista tehty, kainalossa hopeiset veitset ja haarukat. Työtoverit olivat koristelleet koivuin ja kukkasin työmaisemani. Oli todella kaunista. Lääkäri säesti haitarilla ”Anttila kun ampaisi” -sävelellä minulle sanoitetun laulun, tytöt lauloivat. Oli kakkua ja muuta leivottua. Tunsin sillä hetkellä – elämä on ollut elämisen arvoista.

Eläkeläinen, sitä sanaa en ole vierastanut. Olin vapaa menemään mökille, kotiseudulle koska vaan. Olinhan rakennuttanut pienen mökin vuonna 1972 kotiseudun kaipausta hillitsemään. Rahoittajana se Savonrannan hyvä pankki, eikä tarvinnut Havaijin hääparia odotella.

Mökki palveli emäntäänsä, sukulaisia ja ystäviä 40 vuotta. Se oli hyvää aikaa. Metsäinen tontti tuotti mustikkaa ja puolukkaa, tosin ei aivan talven tarpeiksi. Nautin marjastamisesta ja sienestämisestä. Näistäkin meni yli onkiminen. Siitä muodostui minulle intohimo. Joku yhtä innokas on sanonut ”onkiminen on kuin napanuora luontoon”. Onkiminen on tuottanut minun elämääni seuraavanlaisen moton: ”Omat rannat onkivammat, vieraat rannat virran viemät”.

Nyt se napanuora on katkennut. Mökki vaihtoi omistajaa vuonna 2012. On hyvissä käsissä. Sukulaisille kiitos, auttoivat paljon mökinpidossa ja sai siihen sahan, vasaran ja kirveen heiluttajaa etsiä sivustakin. Yksin naisväen on mahdoton selvitä kaikesta askareesta.

En voi olla kertomatta savolaista ”otattelua”, sitä riitti kohdallani tuonne viidenkymmenen tienoille saakka seuraavasti; et oo miestä löytäny – et oo suanu – et oo ottanu. ”Otattelu” sisälsi kysymyksen ja vastauksen. Kai sanoin: ”Hyvää en ole saanut, huonoa en ole ottanut.” Mateli Kuivalatar, runonlaulaja, näihin vastaisi: ”Kelpasin mie kesällä, aina päivän paistehella, talvisin ei tahottu.” Hän kyllä avioitui. Minulla oli pieni Fiat Uno, joka antoi kyytiä mökin ulkopuolelle. Se oli ns. kesäauto, kätevä kauppakassi. Ilman autoa ei maalla pärjää, vaikka maalla onkin mukavaa.

Rauhan puolesta

Minulle suotiin suuri kunnia osallistua Maailman Rauhankongressiin Helsingissä vuonna 1965. Olin Suomen Naisten Demokraattisen liiton edustajana Suomen valtuuskunnassa, joka käsitti 200 edustajaa. Kulttuuritalon sali täyttyi eri puolilta maailmaa saapuneista edustajista. Tulkkaus toimi kohtuullisesti. Joka päivä oli tilaisuuksia, puheita suuressa salissa. Jakauduimme ryhmiin, valiokuntiin, jotka antoivat omat julkilausumansa.

En pystynyt kaikkea sulattamaan. Asiat olivat maailmanlaajuisia. Oli mielenkiintoista kuulla maailman mittakaavassa tunnettuja kirjailijoita, taiteilijoita, yliopistoihmisiä, kansanedustajia ja tietysti meitä tavallisia rauhalle vannoutuneita. Kaikki olimme sanan RAUHA ympäröiminä. Naistenillassa kippasimme kansojen ystävyydelle ja rauhalle. Maailman ensimmäiseltä avaruusnaiselta, lentäjältä, Valentina Tereskovalta sain kilauksen lisäksi nimmarin. Tuli kilaus myös Hertta Kuusisen kanssa.

Yhtään rauhalle omistettua kongressia ei ole tuon jälkeen järjestetty. Tarvetta kyllä olisi. Sodat riehuvat valtoimenaan nytkin vuonna 2016. Pommit moukaroivat Syyriaa ja sen lähialueita. Tuhoavat valtavat määrät ihmisiä, kaupunkeja ja vanhaa kulttuuria. Ajavat ihmisiä maasta toiseen kauhua pakoon, kukaan ei heitä halua. Välimerestä on tullut tuhansille hautausmaa.

Turha kysyä, mitä ajattelet, jokaisella on kovin yksilöllinen vastaus. Missä ovat vanhat kokeneet rauhanrakentajat? On selvää selvempi, että aseet ja vallanhalu eivät lopu.

Kyseinen kongressi tutustutti minut itävaltalaiseen, Wienistä kotoisin olevaan naiseen, Mali Fritziin, joka toimi simultaanitulkkina. Vaihdoimme osoitteita. Kirjeenvaihtomme kesti 30 vuotta. Jo Helsingissä selvisi, että hän on juutalainen ja kommunisti. Oli osallistunut 1936 alkaneeseen Espanjan sisällissotaan. Hän oli syntynyt vuonna 1912. Saksalaiset pidättivät 1942 hänet ja miehensä Etelä-Ranskassa. Siitä alkoi matka keskitysleirille Auschwitziin.

Mittaamattomien kärsimysten kanssa, numerosarja käsivarressa, he vapautuivat 1945 Neuvostoliiton ja liittoutuneiden sotilaiden tullessa vapauttajiksi. Kävin häntä tervehtimässä Wienissä 1986 saksaa taitavan ystäväni kanssa. Kaduttaa kovasti, kun en saanut aikaan uutta tapaamista. Hän odotti kyllä. Ystäväni kuoli 1996. Sain häneltä tuolta kauhealta ajalta hänen ystävänsä kanssa yhdessä kirjoittaman kirjan. Se on suomentamatta. Jos olet kiinnostunut, ota yhteys. Kirjan 122 sivua ovat haasteellisia. Kirjoittajat ovat Amalie (Mali) Fritz ja Hermine Jursa. Kirjan saksankielinen nimi on Es lebe das Leben (Eläköön elämä).

Kirjeenvaihtotovereita minulla on ollut Intiasta, Neuvostoajalta Karjalasta, Virosta, Ruotsista ja tämä ystävä Itävallasta. Näistä Ruotsin ystävä on 91-vuotiaan voimissa. Muita pitkäaikaisia ystävyyksiä on myös ollut. Haagassa eräs ystävyys kesti 39 vuotta. Sen kertominen saattaisi olla yhden kirjan vetoinen. Jätän hänet muistoihin. En ole itsekään aina helppo ystävä. Iloitsen, olen onnellinen heistä, jotka ovat kanssani viihtyneet.

Ystävyydessä on merkittävää samat arvot, avoimuus, rehellisyys, sanojenvaihto. Arvostan samaa aatemaailmaa. Voi puhua, ei tarvitse uudelleen esittäytyä. Menetin kuoleman kautta kolme hyvää ystävää vuonna 2013. Heissä yhdistyi niitä asioita, joista edellä kerroin.

Mökki oli paikka, joka veti ystäviä puoleensa. Saunaillan jälkeen, hiilloksen hiljalleen hiipuessa takassa, alkoivat parhaat jutut. Tutustuin vasta hiljakkoin Minna Canthin sanontaan: ”Mitä vaan, kunhan ei nukkuvaa elämää”. Tietämättäni olen tuota seurannut.

Työväentalolta Elämäntapaliittoon

Monille harrastuksille oli selkeä pohja jo Savonrannan ajoilta. Nuorena osallistuin työväentalolla erilaisiin ohjelmiin ja opintokerhoihin: työväenlaulut, lausunta, kuorolausunta, tanhut, näytelmät, iltamien järjestäminen. Näitä kävivät vasemmistonuorisoa ohjaavat opettamassa. Vappujuhlat, äitienpäivät ja pikkujoulut olivat isoja tapahtumia. Jopa tunnettu puhuja esimerkiksi kansanedustaja tuli puhumaan. Sodan loputtua vappuna marssimme Suomen lippu keulassa seurassaan aatteen punaiset liput. Laulu kaikui kylämme raitilla. Sahatyöläisissä oli paljon hyviä laulajia. Kuuluivat kirkko- ja sekakuoroon. Ehdin minäkin laulaa kyseisissä kuoroissa kymmenen vuotta.

Vappumarssit ja -juhlat ovat kuuluneet perinteisiin myös täällä Helsingissä. Olisiko vuoden 2016 marssi ollut jo viideskymmenes. Olen marssinut ja näyttänyt omat voimani monen hyvän puolesta. Se on ollut pienin mahdollinen teko. ”Taru sormusten herrasta ” -elokuvan loppulausahduksessa sanottiin: ”Tässä maailmassa on hyvääkin, sen vuoksi kannattaa taistella”. Tämän ovat aikaisemmat sukupolvet jo aloittaneet.

”Kylvä kauneutta, kitke katkeruutta.” Näin luki auringonkukan siemenpussin kyljessä. Hyvä motto!

Kun Suomen Mielenterveysseura haki henkilöitä puhelinvastaajakoulutukseen, siis vapaaehtoisia tekemään puhelinpalvelua iltaisin. Ajattelin, tästä saattaisi olla hyvä apu työhöni ja omaan elämääni. Niihin aikoihin sisareni sairastui syöpään ja menehtyi siihen. Hän ehti tukea hakeutumistani tuohon tehtävään. Hakijoita oli 86, meistä 13 kelpuutettiin koulutukseen. Tämä oli haasteellisin tehtävä, johon olin ryhtynyt. Soittajia oli kautta Suomen ja hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Hankalat puhelut saimme antaa ammattiauttajille. Tätä jaksoin 5-6 vuotta.

Sitten tuli uusi haaste: Elämäntapaliiton ryhmävastaavan koulutus. Keskusteluryhmään sain parikseni Villen (nimi muutettu), raitistuneen geologin, jolla oli aikaisempaa kokemusta ryhmistä. Kokoonnuimme kerran viikossa. Saimme keskustelun aiheet. Muut valmistelut teimme itse. Tapaamiset oli jaettu syys- ja kevätkausille. Pyrimme ongelmia kohti ”ratkaisukeskeisesti”. En pitänyt tuosta sanaparista. Etsimme uutta ulottuvuutta. Kirjastoa piti käyttää apuna.

Kaikki ei mene niin kuin suunnittelee. Ville kuoli äkillisesti toisen vuoden loppupuolella. En ryhtynyt yksin jatkamaan, sillä olin tottunut toisen kanssa jakamaan ja turvautumaan. Näin se harraste päättyi. Ilokseni Tapiolassa arvostettiin näitä harrastuksiani. Osastopäällikkö antoi yhden kurssipäivän palkalliseksi vapaaksi, se oli puhelinkoulutukseen liittyvä. – Kylvä kauneutta -motto voisi sopia helpompaan harrastukseeni.

Matkailua ja yhteiskunnallista vaikuttamista

Kävin Stoassa, Itäkeskuksessa työväenopiston taidehistorian luennoilla noin 15 lukuvuoden ajan. Niissä puitteissa teimme matkan New Yorkiin vuonna 2000 ennen tornien sortumista. Käyn mielelläni taidenäyttelyissä. Sieltä voi kerätä sielulleen hiljaista kauneutta. Matkoja eri kohteisiin on kertynyt keskiverroin. Monta nuppineulaa löytäisi paikan kartalta. Laajasti ottaen Pohjoismaat, Lapin kautta Silkkitielle, Pekingiin, Israeliin, Jordaniaan (Petra), Eurooppa-kierroksia parikin, Neuvostoajan maat ja kaupungit. Ihania matkoja, joista valokuvia muistoina. Matkoilta on joku ystäväkin löytynyt.

Pitkäaikainen ystävä, jonka kanssa jaoin elämääni 39 vuotta, alkoi elämänsä loppuajalla sairastella ja tarvitsi auttajaa. Yritin vetää pulkkaa kykyjeni mukaisesti. Me vanhukset, ainakin yksin asuvat, tarvitsemme jossakin vaiheessa kummin. Miksi se on vain lasten etuoikeus? Tätä mietin suvun vauvan nimenantotilaisuudessa. Omat kummit ovat jo ajat sitten muuttaneet manan majoille.

On muistettava: lähde kotoa niin kauan kuin jalat kantaa ja pää toimii. Kolmisen vuotta olen kulkenut Työväenliikkeen kirjaston ystävien tilaisuuksissa. Hyvät luennot ja ystävät vetävät. Tämä lienee viimeinen yliopistoni. Olen innokas keskustelija. Tuon usein terveiset ruohonjuuritasolta. En pelkää soittaa eduskuntaankaan, kun oikein härnäävät. Viimeksi soitin opetusministeriöön.

Hiljakkoin luin artikkelin, jossa kerrottiin kaksostutkimuksesta. Samalla menetelmällä, jota siinä käytettiin, on jossakin päin maailmaa selvitetty jopa poliittisten asenteiden perinnöllisyyttä. Tulosten mukaan geenit säätävät sitäkin kallistutko oikealle vai vasemmalle ja sitä, miten suhtaudut maahanmuuttoon. Onko tämä vitsi. Olen valmis testiin. Toivon vereni olevan tummanpunaista.

Isän tyttö – aatteen vanki

Hyvä lukijani, olet jo matkani varrelta tehnyt havaintoja geeneistäni. Isäni jäi 2-vuotiaana orvoksi äidistään. Uusi äiti oli suorastaan ilkeä. Perheen toisten poikien pahanteot tulivat kaikki isän kontolle. Ilkeys toi monet selkäsaunat isälle. Isän alkoholinkäyttö, se vähäinenkin toi meille perheelle helvetin. Yritin ymmärtää noiden kotiolojen kautta hänen käytöstään.

Isä oli saanut tartunnan sosialismin aatesuunnasta jo 1910–1914 tienoilla Sortavalan kiviveistämöllä, missä oli puolalaisia ja venäläisiä kivityöläisiä. He sytyttivät nuoreen poikaan ikuisesti palavan unelman paremmasta maailmasta. Luulen heidän puhuneen vallankumouksestakin.

Sukulaiset hommasivat isän myyjäksi Kuopion seudulle Maaningalle. Hän suoritti Kuopiossa asepalveluksen. Sisällissodan aikaan kävivät suojeluskuntalaiset tökkimässä kylkiä kiväärinperällä ja kysyivät: ”Tunnustatteko Mannerheimin?” Jonkun aikaa kävivät, toinen myyjäpoika hermostui ja sanoi: ”En tunnusta”. Poikaa ei näkynyt sen koommin. Isä tunnusti, ei halunnut kuolla Mannerheimin vuoksi. Elämällä on vielä paljon annettavaa, ajatteli.

Kemissä asuessa isä oli esittänyt vuoden 1930 paikkeilla äidille, että lähdetäänkö Neuvostoliittoon? Viisas äitini oli vastannut, että mene sinä yksin, minä jään lasten kanssa Suomeen. Lapsia oli jo neljä, syntyneet peräkkäisinä vuosina, oli joka otrille. Onneksi viisaus voitti. Tämä ja moni muu tarina olisi jäänyt kertomatta. Isä ei tätä ottanut koskaan puheeksi. Kiitos rakkaalle äidille!

Isä lopetti työt Maaningan myymälässä vuoden 1918 alussa ja meni maanalaiseen toimintaan.

Isälläni työväenaate ja humanistisuus vahvistuivat. Hän puolusti aina heikkoja ja apua tarvitsevia. Hän oli Sosialidemokraattisen puolueen jäsen, myöhemmin SKP:n ja SKDL:n jäsen. Savonrannalla hänellä oli luottamustoimia: useita vuosia kunnanvaltuutettu ja valtuuston puheenjohtaja. Humaanisuus näkyi Punaisen Ristin, VPK:n, Urheiluseura Vauhdin ja seurakuntaneuvoston toiminnassa. Näytelmäharrastus oli myös tärkeä.

Isä kirjoitti historiallisen näytelmän ”Kuntakokous”. Oli muitakin ”terävän kynän” suunnitelmia, mutta aika loppui kesken. Kronikat olivat myös hänen ominta aluetta. Huumorin kanssa hän kronikoi puulaakihiihdoista ja hevosajoista. Kompromissit kuntapolitiikassa olivat tarpeen. Piti puhuttaa monet kerrat Helsingin herroja. Tuloksena olivat kauniit sillat, syväväylä ja uusia teitä.

Miten olisin voinut olla irrallaan tästä kaikesta? Sain hyvän henkisen perinnön. Isä ei pakottanut omia ajatuksiaan. Sain tehdä itse valintani. Tämä kaikki teki minusta isän tytön. Reppuuni tuli paljon hyvää evästä.

Miksi sanon ”Aatteen vanki”? Aate voi vangita hyvällä tavalla, kuten minulle on tapahtunut. En halua siitä vapautua. Katson tästä ”aatevankilastani” omin silmin maamme ja maailman kehitystä. Kavahdan kun tarjotaan valinnoiksi ruttoa tai koleraa. Tällaista puhuvat ne, jotka eivät koskaan kysy, mitä me haluaisimme.

Kirjailija Riitta Jalonen uudessa kirjassaan Kirkkaus, laittaa romaanin päähenkilön kertomaan, mitä on kirjoittaminen, mitä se voi ihmiselle merkitä. Päähenkilön kohdalla se oli itsensä ravistelemista paperille, ruumista nokkivien muistojen kertomista. Hyvin sanottu. Ilman ammattikirjoittajan taitoa olen sitä ravistelua ja nokkimista näille sivuille kirjoittanut.

Suomi, kaunis satavuotias, pidetään sinut siistinä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Tapaaminen

On jo syyskuun puoliväli, hyytävän kylmä tuuli suhisee korvissani, vaikka musta neulelippis suojaa päätäni. Tahtoisin huutaa, kuten nuo Kummatin koulun pihalla välituntiaan viettävät lapset. Omatunto soimaa: tiedän että minua odotetaan.

Keväällä poimin Ruonankadun tienvarrelta ison kimpun puna-ailakkeja tuliaisiksi. Kun olin lapsi, äiti kertoi, että ne ovat taivaanavaimia. Myöhemmin kesällä olen vienyt äidilleni puna-apiloita tai poiminut mukaan kotipihalta nappikukkia ja nyt syksymmällä kultapalloja. Asfaltissa on kuoppia, isot punaiset puolukat hypähtelevät pakasterasiassa kassin pohjalla. Viimeiseksi lähtökiireissäni kävin poimimassa ne ja huuhtelin siivilässä. Kesällä vein maistiaisiksi mansikoita, mustikoita ja vadelmia. Vastatuuli tuo mereltä muistoja. Käännyn Palvelukeskus Mainingin pihaan. Sopulassa, käytävän päässä, oikealla ensimmäisenä ovenpielessä, lukee isoin kirjaimin Elli.

Täysvillaisen torkkupeiton alta pilkistävät punaiset Orto Bio tossut tarrakiinnityksellä. Ennen täytyi olla aina korkokengät, koska sataviisikymmensenttinen nainen pitkän miehen rinnalla näytti kuulemma pieneltä. Istun tuolille sängyn viereen ja sivelen etusormellani nukkujan kämmenselkää.

– Äitii…, kuiskaan kuuluvasti hänen vasempaan korvaansa.

– Voi Tuula rakas!

Kosketusta janoavat kädet hapuilevat ja rakkautta säteilevät silmät loistavat. Pehmeät posket koskettavat hetken toisiaan. Siirrän harmaat kiharat pois otsalta ja annan suukon.

– Ihana kun tulit! Minulla oli jo niin ikävä, että ihan ääneen huusin sinua. Viime kerralla karkasit, kun nukuin, ethän nyt karkaa.

– Fysioterapeutti lähti vähän aikaa sitten. Hierottiin jalat keveästi, viime kerralla hartiat. Hyvältä se tuntuu.

Tarkistan pöydällä olevasta kalenterista, Oikein äiti muisti ajat ja asiat. Sotainvalidin leskenä hän on jo jonkin aikaa saanut nauttia ilmaisista fysioterapia- ja jalkahoidoista. Äidin silmät painuivat väkisin kiinni. Unen tuloa ei voi vastustaa.  Kieli liikkui suussa ja yritti muodostaa puhetta, sitten silmät rävähtivät auki sepposen selälleen.

– Voi, voi, ei kai ne vaan ole vanhentuneita nuo kalat. Ei ole nyt jälkiruokaakaan, vai onko se soppa loppunut?

– On sitä, totesin hiljaa.

En olisi halunnut myöntää, mutta joskus on ihan pakko vaikka se sisintä kirpaiseekin.

– En syönyt eilen kuin kahdentoista aikaan ja sitten oli jo kello kuusi.

Päätin antaa äidin nukahtaa vielä kerran, koska hieronnan jälkeen on niin taivaallisen ihana levähtää.

Lapsuus

Äitini, Elli Ester Karsikko os. Viirret syntyi Pyhäjoella Viirteen kylässä 1921, kotisynnytyksessä, kuten kaikki seitsemän muuta sisarusta. Jo pienestä pitäen Elli hoiti isänsä kanssa talon hevosta huolella, ruokki kanoja ja lakaisi pihapolut puhtaiksi, teki mitä pyydettiin. Hän oli isän tyttö.

Sitten paikkakunnalle ilmestyi saarnaaja, joka etsiskeli pankkilainalleen takaajaa. Ellin hyväsydäminen isä ja hänen serkkunsa lupasivat taata lainan. Melko pian saarnaaja muutti pois paikkakunnalta ja jätti lainansa täysin hoitamatta. Aina lainan erääntyessä myytiin metsää, peltoja, lehmä tai milloin mitäkin. Erityisen raskaaksi Elli koki kauniiden kiesien myynnin. Koti kuitenkin säilyi.

Kylälle perustettiin koulu ja opettaja saatiin Etelä-Suomesta. Hänen täysorvosta ottotyttärestä tuli Ellin paras kaveri. He kiikkuivat koulun urheilusalin köysissä ja välillä kiipeilivät niitä pitkin kattoon asti. Leikit kävivät hyvin yhteen. Elli lypsi myös opettajan lehmät, hoiti puutarhaa ja sai näin pientä palkkaa.

Nuoruus

Perheen esikoinen, joka oli tulossa miehen ikään, sairastui keuhkotautiin ja menehtyi siihen. Isä ja äiti surivat. Herkkänä ihmisenä Elli otti kaikkien surut omikseen. Kaksi vanhinta sisarta lähti Tampereelle palvelukseen. Elli vuodatti katkeria kyyneleitä, kun ei ollut varaa jatkaa koulunkäyntiä. Hänen piti lähteä vuodeksi erääseen perheeseen Kalajoelle lapsia ja kotia hoitamaan.

Vuonna 1937 isä vei Ellin junalle, siitä alkoi matka Tampereelle, jossa vanhin sisko otti hänet sydämellisesti vastaan. Elli pääsi vuorineuvoksettarelle palvelijaksi, siskonsa loma-ajan tuuraajaksi. Vuorineuvoksettaren palveluksessa Elli näki ylellisen elämän loistoa. Vieraat puhuivat ruotsia ja kaapit olivat täynnä kalliita viinoja. Kun eräs tuttava näki ne, hän tuumasi, että jos isäsi tämän tietäisi, hän hakisi tyttärensä kotiin.

Kesäksi muutettiin hienolle huvilalle Tampereen Ylöjärvelle. Sielläkin Elli huolehti keittiöstä ja tarjoilusta. Kampasi ja laittoi vuorineuvoksettaren hiukset joka aamu ja piti hänelle seuraa. Elli sai nauttia Ylöjärven kauniista luonnosta ja maisemista koiraa ulkoiluttaen. Kaikesta loistosta huolimatta koti-ikävä ja itku joskus yllättivät. Kerran Ellin piti käydä viinakaupassa, mutta toista kertaa hän ei aikonut lähteä. Vuorineuvoksetar osti Ellille kauniita hamekankaita ja lehtiä luettavaksi, koska halusi pitää Ellin siellä. Ylöjärven huvilan isosta puutarhasta huolehtiville työntekijöille emäntä sanoi, että jos ette jotain tiedä, niin kysykää Elliltä, hän on 4H-kerhossa palkittu parhaana puutarhanhoidosta. Näillä reissuilla äidin arkuus ja oikeudenmukaisuus suojelivat häntä elämän isoimmilta kolhuilta.

Kun Elli vuoden kuluttua palasi Tampereelta Viirteeseen, Pohjanmaan Puu pyysi häntä Pyhäjokisuun uittoyhtiön emännäksi. Elli otti työn vastaan, vaikka tiesi sen raskaaksi. Heti ensimmäisenä päivänä johtaja teki selväksi uittomiehille, että Elliin ette sitten koske. Se oli helpotus, ja työrauha oli taattu.

Isolle mieslaumalle (70 miestä) ruoanlaitto sujui tottuneesti, vaikka puitteet olivat alkeelliset. Keittiöön oli kannettava vesi joesta. Sitä tarvittiin paljon, koska siihen tehtiin ruoka, kahvit ja sahti. Tietysti myös tiski- ja muut siivousvedet haettiin joesta. Perunoiden kuoriminen oli oma hommansa. Siinä oli joskus apuna johtajan tytär. Puita hellanpesään ja kohta oli jono nälkäisiä miehiä jonottamassa ruokaansa. Joskus tuli limsaa myyntiin. Se meni heti.

Kolme vuotta vierähti Pohjanmaan Puun palveluksessa. Vuonna 1941 Elli lähti uudelleen Tampereelle palvelukseen siskojen jalanjäljille. Sota-aikana siskokset tekivät paljon käsitöitä, kutoivat sukkia, lähettivät niitä tutuille ja tuntemattomille sotilaille. Kirjeposti kulki ahkerasti omille ja vieraille.

Avioliitto

Sodan jälkeen Iikka Karsikon ja Elli Viirteen katseet kohtasivat Pyhäjoella iltamissa. Ellin äiti, Emilia Viirret tapasikin sanoa. ”Sinne sitä väkiä koittaa, missä Sorvarit soittaa”. Pari vihittiin Pyhäjoen kirkossa 27.7.1947. Äiti muutti miniäksi Karsikkoon Parhalahdelle, ahkeroi pelto- ja navettatöissä. Ensimmäisen raskauden aikana puhkesi munuaistauti. Isoveljeni syntyi 1950 kesällä. Lääkäri varoitti seuraavan raskauden vaaroista. Anoppi pyyteli, että älkää tehkö paljon lapsia. Hänellä oli käsitys, että Iikka ei ollut terve.

Perhe muutti 1952 Saloisten Savolahteen.  Minua odottaessaan äidillä oli jalassa veritulppa. Sain kuitenkin syntyä 14.10.1954 tähän maailmaan kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Saman vuoden lopulla tuli muutto keskeneräiseen omakotitaloon uudelle asutusalueelle, Miljoonaperälle Raaheen. Isä ajoi veljensä kanssa yhteisesti omistamaa kuorma-autoa kahta vuoroa.

Yksinhuoltaja

Tammikuun alussa 1955 tuli kirje, jossa Iikka Karsikko määrättiin heti lähtemään Oulaisiin, Oulaskankaan keuhkotautiparantolaan. Hänellä oli todettu tuberkuloosi. Molemmissa keuhkoissa oli varjostuma.

Parantolareissusta tuli vuosia kestävä. Äiti oli aina rakastanut siisteyttä, mutta nyt hänestä tuli kuulemma naapurien mielestä suorastaan ylisiisti. Iikalla oli jonkinlainen perintötili, josta äiti maksoi sairaalakulut. Elli eli kahden lapsensa kanssa pitämällä talossa vuokralla ”semiskoita” eli opettajaopiskelijoita. Ompelukone surisi tai kudelmapuikot kilisivät talviolympialaisia radiosta kuunnellessa. Joskus ihan alkuaikoina hän virkkasi jopa yökaudet hartiahuiveja ihmisille.

Syksyllä äiti hommasi polttopuut, pieni ne kirveellä ja nakkeli liiteriin suojaan. Talvella lämmitti talon pönttöuunit, pyykkäsi, siivosi ja huolehti perheen ravinnosta. Kellari oli täynnä itse kasvatettuja perunoita, porkkanoita ja punajuuria. Mustikat oli säilöttynä pulloihin, puolukat lasipurkeissa ja oman pihan mansikat hilloiksi keitettyinä. Kellarin lattialla oli puisessa astiassa (kepes tai napes) tönkkösuolattuja silakoita, iso kivi painona päällä. Niitä äiti paistoi halstarissa hiilloksella, teki ”lagsloovaa” (silakkaperunalaatikkoa) tai herkutteli siltään leivän päällä sipulin ja pippurin kera. Työtä riitti niin paljon, että suremaan ei ehtinyt. Naapurit eivät pelänneet, sukulaiset eivät hyljänneet, vaan olivat tukena ja auttoivat monella tavalla.

Työ

Iikka Karsikko parani ja palasi työelämään, ensin Raahe Oy:lle hitsariksi, myöhemmin Rautaruukki Oy:lle erikoishitsariksi. Hän oli arvostettu ammattimies. Myöhemmin Iikka toimi Rautaruukin konepajakoulun hitsauksen työopettajana.

Vasta eläkkeelle jäädessään hän sai diagnoosin ja astmalääkityksen. Oireiden perusteella lääkäri totesi, että Iikalla oli ollut astma jo lapsesta asti. Parantolassa Iikan molempien keuhkojen alaosasta oli poistettu palaset. Hengästymiset ja muut limaisuudet oli aina päätelty johtuvan tästä. Tuli aika jolloin Elli hoiti päivähoitolapsia, harrasti työväenopistolla maalausta ja myöhemmin jaksoi vielä innostua lähtemään Raahen viinakaupan siivoojaksi. Siivoustyö päättyi kuitenkin ennen aikojaan, koska pitkään jatkunut hoitamaton verenpaine alkoi väsyttää. Ellillä todettiin vakaa sepelvaltimotauti, sydämen laajentuma ja siitä seurasi siirtyminen eläkkeelle.

Helpoin aika

Omakotitalosta oli muutettava rivitaloon. Nyt jäi maalausharrastukselle aika runsain mitoin ja tauluja syntyi. Innostuksesta ei päässyt irti, kun kärpänen oli kerran puraissut.  Ellin osaavissa ja ahkerissa käsissä osakkeen piha puhkesi kukka- ja marjaloistoon.

Iikka ja Elli osallistuivat aktiivisesti Sotainvalidien toimintaan. Oli voimistelu- ja lentopalloharrastusta, talkoita, ilmaista kuntoutusta, kokoontumisia kahvien ja seurustelun merkeissä. Myös invalidien järjestämillä ulko- ja kotimaan retkillä he kävivät monta kertaa vuodessa. Lastenlapsien elämän asiat ja niiden seuraaminen olivat Iikalla ja Ellillä sydämen asia.

Vuonna 1996 Oulaisten Taukokankaan kuntoutuslaitoksessa miehensä kanssa ollessaan Ellillä meni oikeasta korvasta kuulo yhden yön aikana. Lääkäri tarkisti heti aamulla korvan, määräsi erikoiskorvalääkärille ja kirjoitti antibioottikuurin.  Myöhemmin Elli sai kuulolaitteen, koska kuulo oli mennyt oikeasta korvasta lähes täysin.

Vanhuus

Tammikuun alussa 2006 Elli jäi leskeksi. Hän toivoi saavansa elää vielä niin kauan, että saisi kokea yhden oikein kuuman ja rentouttavan kesäajan. Toive toteutui runsain mitoin. Vaikka ikää oli jo kertynyt, innostus ruoanlaittoon ja leipomiseen ei laantunut ja kaikki onnistui hyvin. Leipomukset tehtiin hyvistä aineista, kuten hän usein vakuutteli. Omille 90-vuotispäivilleenkin Elli halusi leipoa itse täytekakun.

Lasten ja lastenlasten avustamana asuminen rivitalossa onnistui vuosia. Kun läheisten voimavarat eivät enää tahtoneet riittää, piti tehdä iso päätös ja siirtyä Kummattiin senioriasuntoon vuokralle. Se oli paras vaihtoehto siinä tilanteessa, vaikka senioritalo Feenixissä ei ollutkaan yövalvontaa. Päivät olivat kuitenkin pitkiä, vaikka sai asua oman siskon kanssa samassa huoneistossa. Sisko Eeva oli vajaan kolme vuotta Elliä vanhempi, seurallinen ja puhelias. Kummallakin oli omat sänkyhuoneet, muut huoneet yhteisiä. Lasitettu parveke oli kovassa käytössä, mutta se oli parasta, kun pääsi useamman kerran viikossa sauvakävelylle lähimaastoon veljeni ja minun saattamana vuorotellen.

Yhtenä kesäaamuna, kun hoitaja tuli tuomaan aamupuuroa, Elli istui oma sänkynsä reunalla, hän kurkisteli keittiön suuntaan ja pudota kopsahti lattialle. Pian ambulanssihoitajat olivat paikalla ja kiidättivät potilaan Ouluun leikattavaksi, koska reisiluu oli murtunut. Tästäkin sitkeä ja aina liikkumaan tottunut Elli toipui kävelykuntoon. Paikka palvelukoti Maininkiin avautui ja täällä hän on ollut jo yli kaksi vuotta.

Äidin pikkutorkuilta heräämistä odotellessani kastelen ja siistin purkkikukat. Siirrän rollaattorin sivummalle, että pyörätuoli mahtuu sängyn viereen.

– Tehän saatte alkaa syömään, jos kaikki on parraimmillaan. Tuleekohan se isä? äiti jutteli heti herättyään ja kurtisti kulmiaan avuttomana.

Pelokas harhaileva katse muuttui naurahdukseksi kun puistin pienesti päätäni.

– Jaa, taisinpa taasen nähdä niitä unia, on se kumma, kun ne ovat aina niin toden tuntuisia.

– Tässä olisi pyörätuoli valmiina, nousepa ylös, niin lähdetään?

Autan äitiä jaloista, siitä hän pikkuhiljaa hivuttamalla ja varman päälle ottamalla siirtyy itse pyörätuoliin.  Noin vuosi sitten äidiltä meni näkö kokonaan vasemmasta silmästä, verkkokalvo oli irronnut täysin ja mennyt myttyrälle. Sille ei voinut tehdä mitään.

– Onhan se mukava, kun joku kyytiä antaa. Käydään kävelyllä toisella kertaa. Nyt en jaksa.

Elli hymyilee hyväntahtoisesti ja sanoo vastaantuleville hoitajille kohteliaasti päivää. Vien äidin parturin ison peilin eteen. Entuudestaan tiedän, että siinä hänen päänsä selviää täysin tähän päivään. Keskustelemme jokapäiväisistä kuulumisista. Kyselen entisistä asioista ja äiti kertoo rehellisesti, niin hän on aina tehnyt. En voi lakata ihmettelemästä miten hyvin äiti asiat muistaa, vaikka on Alzheimer diagnoosi.

Impilahdelta veistonopettajaksi pääkaupunkiin

Helmi Tengénin vanhemmat, Salmin kihlakunnan kruununvouti Fridolf ja puolisonsa Selma Tengén kouluttivat kolme poikaansa ja kaksi tytärtään suomenkielisissä kouluissa. ”Jotakin hyvin olennaista perheestä kertoo myös se, että Helmi-tytär sai kaksitoistavuotiaana jäädä kokonaiseksi lukuvuodeksi pois Sortavalan yksityisestä tyttökoulusta osallistuakseen kotitilan uuden päärakennuksen pystyttämiseen sekä karaistuakseen ulkoilmaelämään ja ruumiilliseen työhön”, kirjoittaa Venla Sainio Kansallisbiografiassa.

Haaveet jatko-opinnoista kilpistyivät kuitenkin siihen, että perhe katsoi tyttären olevan taloudellisesti turvatussa asemassa ilman ammattitaitoakin. Saisihan hän isänsä kuoleman jälkeen vuotuiseläkkeen ja sitä paitsi oli kolme veljeä, jotka huolehtisivat hänestä, jos Helmi ei pääsisi naimisiin. Helmin unelmoima lääkärinura jäi vain haaveeksi.

Työskenneltyään viisi vuotta isän toimistoapulaisena Helmi pyrki ja pääsi Agda Blomin arvostettuun veistokouluun opiskelemaan ja täydensi opintoja Sortavalan seminaarissa. Hän jaksoi nousta jo neljältä aamulla sorvaamaan ja sai töistään korkeimman mahdollisen arvosanan. Sortavalsta hän siirtyi Helsingin yliopiston voimistelulaitokselle, missä hän valmistui voimistelunopettajaksi.

Helmi Tengén työskenteli aluksi Sortavalan seminaarin voimistelunopettajana, mistä siirtyi veistonopettajaksi Mikkelin kuurojenkouluun ja lopulta Helsinkiin. ”Silloin voimisteltiin vielä puukengin. Kun tarkastaja von Bonsdorff saapui kuulemaan tätä kamalaa kolinaa, ehdotin, että olisi aika hankkia voimistelutossut, kun Turussakin jo sellaisia käytetään. Aluksi hän tuohtui, mutta leppyi myöhemmin ja sanoi: Katsotaan, ehkä se järjestyy. Ja järjestyihän se. Sain luvan hankkia 40 paria nahkatossuja, joita oppilaat saivat lainata aina voimistelutunnin ajaksi”.

Mitä tekemistä sukupuolella on palkanmaksussa

Pisimmän työuransa Helmi Tengén teki veistonopettajana Helsingin kaupungin yläkansakoulun poikaluokilla 1904–1942. Tengén kertoo viranhaustaan: ”Veistonopettajan paikkaa hakiessani syrjäytin 9 mieshakijaa, koskapa aikaisemmat ansioni ja ulkomaanmatkoilla hankkimani lisäoppi veivät minut ehdottomasti toisten hakijoitten edelle. Kun menin nostamaan ensimmäistä palkkaani, hämmästyin suuresti, kun se oli huomattavasti pienempi, kuin se palkka, joka oli hakemusilmoituksessa mainittu. Tarkastaja v. Bonsdorff sanoi syyksi sen, että olen nainen. En voinut ymmärtää, mitä tekemistä sukupuolellani oli tämän asian kanssa. Lopulta sain tarkastajankin uskomaan, että jos kerran hoidan poikia ja opetan heidät yhtä hyvin veistämään kuin mieskolleegani, minulle on maksettava ilmoituksessa luvattu palkka ja suotava muut virkaan kuuluvat edut. Niinpä sitten olenkin koko opettajanaoloaikani nauttinut miesopettajien kanssa samaa palkkaa. Olen opettanut 40 vuoden aikana vuosittain noin 400 poikaa veistämään.”

”Ja työtä tein lujasti, jopa 48 viikkotuntia. Kerran minulla oli 10-tuntinenkin päivä, koskapa virkaveljeni eivät suostuneet sovitteluihin lukujärjestyksiä laadittaessa. Samasta syystä juoksin Nikolainkadun koulun ja Kasarminkadun koulun väliä toisinaan useammankin kerran päivässä. Muistan kuinka kerran Kasarminkadun koululle tullessani pihamaalla seisoi 6 miesopettajaa, eikä kenenkään hattu noussut tervehdykseen eikä kukaan väistänyt, vaan sain kiertää heidän ohitseen päästäkseni ulko-ovelle. Niitä pahoja poikia, jotka luvattiin lähettää op. Tengénin veistotunneille, ei tullutkaan. Ei pojilla näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Ne olivat aikuisten ennakkoluuloja. Töitämme lähetettiin näyttelyihin ja aivan viime vuosina vielä olen tavannut entisiä oppilaitani ja jutellut heidän kanssaan kadulla. He muistelevat veistotunteja ilolla. Niin minäkin. Innostus ja rakkaus työhön on paras lääke kaikkeen, silloin ei vaikeuksista lannistu, vaan jatkaa entistä innokkaammin huomaamatta vuosien kulumista ja iän karttumista.”

Autoileva naisasianainen

Helmi oli jo lapsena villivarsa. Hän kiipeili poikien perässä rakenteilla olevan Vuoksen yli johtavan sillan telineillä, joutui uintimatkallaan pyörteeseen, josta pääsi vain toisten vetämänä pois, nukahti kerran jyrkälle katollekin, mistä vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin. Helmi käytti pitkiä housuja, mikä oli tuolloin tytölle ja naisille varsin tavatonta.

Hän oli myös innokas autoilija. ”Ei, en minä ole ensimmäinen autoileva nainen Helsingissä. Ensimmäinen oli lääk. ja kir. tri Carola Eskelin, jonka kasvoille katupojat kerrankin heittivät rapaa, kun hän avoautollaan oli matkalla kaupungilla. Kotiseudullani Impilahdella olin kyllä ensimmäinen nainen, joka ratsasti, ajoi polkupyörällä ja sittemmin autolla. Olinhan jo lapsena saanut hiihtää, luistella, jopa purjehtia Laatokalla”.

Veistonopettaja Helmi Tengénistä tuli monella tavalla uranuurtaja. Helsingissä hän liittyi ihailemansa Maikki Fribergin innostamana Naisasialiitto Unionin jäseneksi ja oli Unionin aktiivisimpia ja värikkäimpiä jäseniä. Vuonna 1904 hän edusti Maikki Fribergin ja Annie Furuhjelmin rinnalla Unionia Berliinissä Kansainvälisen naisliiton (ICW) kongressissa, jossa perustettiin Kansainvälinen äänioikeusliitto (IWSA, myöhempi Kansainvälinen naisten allianssi). Suomessa nämä naiset panivat alulle äänioikeustaistelun ja vetivät siihen mukaan monia naisjärjestöjä.

Helmi Tengénille naisten äänioikeus merkitsi samalla tavoin kuin Tekla Hultinille ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta. Samoilla perusteillä hän vaati samaa palkka naisille ja miehille sekä naisten nimittämistä erilaisiin korkeisiin virkoihin tai naisten vihkimistä papeiksi.  Hän toimi naisten aseman parantamiseksi Unionin ohella Helsingin Kansakoulun Naisopettajain Yhdistyksessä, Suomen Naisopettajain Liitossa sekä Helsingin voimistelijain liitossa ja Autoklubissa. Hän oli 1907 perustamassa Suomalaista Naisliittoa ja kutsuttiin myöhemmin liiton kunniajäseneksi.

Helsingin Naisopettajain Yhdistys perustettiin, kun tehtävänsä hyvin hoitaneen Laura Haaganin tilalle nimitettiin neuvottelematta miesopettaja. ”Katsoimme, tässä ei nyt yksin kukaan voi mitään korjausta saada aikaan, meitä tarvitaan monta samalla asialla, tarvitaan oikein yhdistys”, kertoi Tengén.

”Ensimmäinen asia jonka saimme korjatuksi, oli se, etteivät miesopettajat saaneet enää ilman valtakirjaa nostaa opettajana toimivan vaimonsa palkkaa. Siitäkin asiasta sain käydä op. Hultinin kanssa oikein kaupunginjohtajan puheilla. Kun ruvettiin esittämään sellaisia mielipiteitä, että nuorison vallattomuus johtuu siitä, että on liian paljon naisopettajia, olikin meillä kova urakka, saada ihmisten silmät aukenemaan. Tuskinpa kouluateriat, terveydenhuolto, vaatetusavustus olisivat siinä pisteessä, missä ne nyt ovat, ilman naisopettajien aktiivista asiaan puuttumista.”

Opettajat kokivat erittäin loukkaavana vt. opetusministeri Oskari Mantereen 1920-luvulla esittämän väitteen, että naisopettajien määrän lisääntyminen merkitsi kansallista onnettomuutta, joka suorastaan tuhoaisi koulut ja koko suomalaisen elämän.

”Samapalkkaisuus oli sitten se kaikkein sitkein ja vaikeimmin hoidettava asia. Saimmehan sen vasta ikäänkuin yhdistyksen 50-vuotislahjaksi.” Tengén arveli samapalkkaisuuden olevan niin kiperä ja sitkeä ongelma, että ”tulee kysyneeksi kuinka monen sukupolven täytyy vielä odottaa tätä yhteiskunnallista oikeutta”. Ja oikeassa olikin!

Keväällä 1918, kun Helsinki oli punaisten miehittämä ja kaupungissa vallitsi suuri elintarvikepula, Helmi Tengén johti Unionin järjestämää päivittäistä ruoanjakelua lapsille. Hän myös valvoi ammatti-ihmisenä Unionin kiinteistöjen, kuten Minette Donnerin Unionille lahjoittaman Wilhelmina-kodin, Unionin oman huoneiston ja Ida Salinin Unionille lahjoittaman lauttasaarelaisen edustushuvilan Villa Salinin korjaustöitä. Vielä 95-vuotiaana täyttäneenä Tengén toimi Unionin kiinteistöjen isännöitsijänä. Helsingissä sijaitseva naisten vanhainkoti, Tengénin mukaan nimensä saanut Helmi-koti, perustettiin osittain Tengénin Naisasialiitto Unionille testamenttaamilla varoilla.

Helmi Tengén oli myös alusta lähtien mukana järjestämässä Naisten Joulumessuja. Nämä Maikki Fribergin ja Sigrid Heinriciuksen ideoimat myyjäiset järjestettiin ensimmäisen kerran 1922. Messuilla haluttiin tarjota mahdollisuus joulurahan hankkimiseen vähävaraisille naisille, jotka voivat messuilla myydä valmistamiaan tuotteita. Messut onnistuivat yli odotusten ja niistä tuli edelleen jatkuva perinne. Tengén toimi 30 vuotta messujen johtajana.

Voiman kaikkeen tähän Helmi Tengén sai naisverkostoista. Hänen huvilansa, ensin Impilahdella ja sotien jälkeen ystävättärensä Signe Björkellin kanssa rakentama huvila Hauholla, toimivat naisten kansainvälisenä kohtauspaikkana vuosikymmenien ajan. Siellä saatettiin puhua yhtä aikaa lukuisia kieliä. Riitti, kun puhuttiin samasta asiasta.

Lea Saarela kävi vuonna 1966 haastattelemassa suuresti arvostamaansa Helmi Tengéniä vuonna 1966, kun haastateltava oli jo 90-vuotias. ”Olin nähnyt hänet aikaisemmin kunniajäsenenä Helsingin Naisopettajain Yhdistyksen juhlakokouksissa. Olin vain etäältä pelonsekaisella kunnioituksella katsellut hänen vitivalkoista, lyhyeksileikattua tukkaansa ja vieläkin ryhdikästä olemustaan sekä kuunnellut hänen selkeitä, velvoittavia sanojaan nykyiselle naisopettajapolvelle vapaan sanan aikana. Minut otettiin vastaan kuin vanha tuttava, vaikkemme koskaan olleet tavanneet. Sain kulkea käsi kädessä Helmi Tengénin kanssa huoneesta toiseen. Katselimme taideaarteita, istahdimme välillä antiikkituoleille, tutustuimme Unionin toimistoon ja kokoussaliin, muotokuvamaalauksiin ja valokuviin. Joimme kahvia Maikki Fribergille kuuluneista punaruusuin koristetuista kahvikupeista ja keskustelimme. Kaikki jäykkyys oli alun alkaen pyyhkäisty pois. Niinkuin aina suuri persoonallisuus, Helmi Tengén otti ihmisenä ihmisen vastaan. Me suorastaan rupattelimme, niin avoimen auliisti hän kertoi kaikesta.”

Helmi Tengén piti itseään juoksupoikana, joka oli aina valmis tekemään, mitä oli tarvis tehdä. Hän ei vetäytynyt syrjään sanomalla, en osaa tai en jaksa. Tengén itse kertoi noudattavansa omantunnontarkasti kouluaikaisen muistikirjansa värssyä: Mik’ on pyhää, totta, aina puolla, vaikka tulisikin sen eestä kuolla.

Kotitorppa Pieksänjärven rannalla

Olen syntynyt 24.10.1934 Nilsiässä Pienviljelijä perheen esikoisena. Kotini oli pienen Pieksänjärven rannalla, jossa Lokki-laiva kesäisin ajoi Kuopion ja Pieksänkosken väliä, kuljettaen asukkaiden ostokset, niin rakennustarpeet kuin myös maidot meijeriin Kuopioon. Talvella oli neljän kilometrin matka käveltävänä maatien varteen, jossa kulki postikas ja yksi linja-auto kerran päivässä. Nilsiän kirkolle oli matkaa 20 kilometriä, joko hevosella tai sitten jalkapatikalla.

Isoisä ja hänen siskonsa joutuivat huutolaisiksi isoon naapuritaloon, kun jäivät äitinsä kuoltua orvoiksi. Isoisä jäi aikuiseksi kasvettuaan rengiksi taloon ja meni 19-vuotiaan saman ikäisen piian kanssa avioon vuonna 1892. He olivat säästäneet, toinen 18 ja toinen 19 markkaa pienistä palkoistaan. Tuolloin 50 kilon vehnäjauhosäkki maksoi kymmenen penniä ja kolmen kilon kahvipussi kolme penniä. Näitä isoisä halusi minulle aina kertoa, vaikka hän muuten oli hiljainen mies.

Torpparilain tultua voimaan talosta lohkaistiin kolme paikkaa. Isoisä sai niistä omansa, johon hän rakensi savutuvan. Kivikkoiset pellot he raivasivat mummon kanssa käsin. Myöhemmin rakennettiin uunit ja lisättiin huoneita perheen kasvaessa. He olivat hartaita uskovaisia. Kerran kuussa mummo leipoi kalakukon evääksi, ja he lähtivät kävellen Nilsiään kirkolle. Olivat yötä seuratuvalla, sunnuntaina ehtoolliskirkkoon ja sitten kävely taas kotiin.

Isoisällä ja isoäidillä oli kahdeksan lasta, viisi tytärtä ja kolme poikaa. Kuolema vei lapsista viisi alle 20-vuotiaina: vanhin poika menehtyi keuhkokuumeeseen ja nuorin anginamyrkytykseen sekä kolme nuorinta tyttöä tuberkuloosiin. Elämään jäi vain kaksi vanhinta siskoa ja isäni. He kaikki saavuttivat pitkän iän.

Sotavuodet äidin ja isoisän kanssa

Isäni oli opiskellut konemestariksi ja seilasi Lyypekki-Pietari -välillä viljaa ja puutavaraa kuljettavilla laivoilla. Isoisän ikääntyessä hänen oli jätettävä nämä työt ja jäätävä kotiin. Hän löysi puolisokseen karjakon naapurista, äitini Aino Maria Juntusen. Avioliitto solmittiin vuoden 1934 vaihteessa.

Minä synnyin sitten lokakuussa, saunassa kuten seuraavakin sisko. Yli neljäkiloinen tyttö. Olin alkanut kävellä kahdeksan kuukautta vanhana. Isä sanoi jälkeen päin, että ”kyllä olit vaikea vahdittava, kun kaikki revit alas mitä käteen vain tarttui”. Elämä oli ihan normaalia perhe-elämää, kunnes sota muutti kaiken.

Isoäitini kuoli talvella 1939, joten hän ei nähnyt sotia. Isoisä tuli Pieksänkoskelta kaupalta, toi postin ja sanoi: ”Nyt se sota on syttynyt, kohta ei saada kahvia.” Hän oli kova kahvin juoja. Äitini vastasi, että juodaan mesimarjamehua, kun sitä on. Siitä alkoi pelon ilmapiiri: milloin on isän lähdettävä sotaan. Pian kutsu tuli ja isä lähti. Molemmat rukoilivat, niin äiti kuin isoisä, Herra varjele isää ja ennen kaikkea lopeta sota.

Kovat oli pakkaset, ja kaksikin kertaa lämmitettiin uunit päivässä. Olin viisi vuotta vanha ja muistan ne tapahtumat kuin eilisen päivän. Perunat jäätyivät maakuopassa. Ne maistuivat makeilta, kun niitä keitti. Meitä sisaruksia oli silloin vielä kolme ja me kiukkusimme: ”Ei nämä hyvältä maistu”. Isoisä sanoi: ”Syökää lihaa, juurihan vasikan teurastin.”

Niin loppui talvisota, ja isä pääsi kotiin. Niin laihana ja hermostuneena. Hän joutui olemaan etulinjoilla, konekiväärissä ampumassa, eiköhän se olisi kenen hermoille tahansa käynyt. Äiti opetti meidätkin jo pienenä rukoilemaan. ”Apu tulee ylhäältä”, hän sanoi.

Niin jatkui taas elämä rauhallisempana, mutta se pelko siitä, että kyllä se kohta jatkuu, oli ihmisten mielissä. Salmilaiset oli evakkona meidän kylällä. He pääsivät välillä kotiinsa palaamaan.

Sota jatkui, ja isän oli mentävä taas. Äiti oli jäänyt varttumaan neljättä, joka syntyi kesällä 1941. Oli helteinen sunnuntaipäivä. Isoisä nukkui karjakeittiön penkillä, se kun oli viilein paikka. Me lapset leikimme pihalla, ja näimme kun isä tuli karjatarhan portista. Me juoksimme kertomaan äidille ja isoisälle, että nyt isä tulee lomalle. Äiti keittämään korviketta ja isoisä saunan lämmitykseen. Naapurin tyttö leipoi kastejuhlaan ison täytekakun, kerman päällä mehevät mesimarjat. Ilo kesti kolme viikkoa ja sitten ikävä, kun isä joutui lähtemään.

Kylät ukit ja mummot auttoivat viljan korjuussa ja puinnissa. Äitini opetti minua pesemään tuvan lattiaa ja sanoi: ”Aloita nurkista ja tee niin työsi, että ei toisen tarvitse parsia.” Yritin tehdä kaikkea, mitä pystyin: auttaa äitiä veden kannossa, puiden sisälle tuonnissa ja kuivikkeiden levittämisessä lehmien alle. Lampaat karsinassa rouskuttivat kerppuja ja aamulla kukko herätti kanaparven.

Kansakoulun aloitin syyskuussa, kun täytin lokakuussa kuusi vuotta. Isä siskon maatila oli koulun kanssa samalla kylällä, ja heillä oli minua kaksi vuotta vanhempi tytär. Täti pyysi isältä, eikö Aune saisi lähteä heidän tyttönsä seuraksi, kun ei ollut muita koululaisia sitä kautta kulkemassa. Opettaja sanoi, kun kuitenkin käyt joka päivä koululla, niin rupea käymään oikeasti koulua. Niin se alkoi.

Naapurin pihalta oli vielä pitkä matka niemeen ja salmi ylitettävänä. Koulun talonmies tuli veneellä hakemaan. Rospuuttoaikaan ei päästy kouluun mitenkään. Kerran talvella, kun oli kovat pakkaset ja hiihdin kotiin, luulin jalkojeni paleltuneen, kun ne olivat tunnottomat. Kotiin tultuani äiti laittoi hätäpäissään jalat lämpimään veteen. Mikä tuska! Huusin aivan suoraa huutoa. Sitten paloi koulu, ja minulle tuli lyhyt matka naapurin kammariin, jossa alaluokat olivat. Serkku oli jo yläluokilla, ja hän kulki toisten koululaisten kanssa lahden toiselle puolelle. Matka piteni hänellä.

Iso vastuu koulutytölle

Isäni kävi lomilla totta kai, ja lapsia tuli lisää. Äiti oli nähnyt unen, että hän ei selviä tästä raskaudesta. Kevättalvella maaliskuussa syntyi viides tyttö. Isäni oli kotona ja oli myös äitini äiti, mummo auttamassa. Äitini sai lapsivuodekuumeen ja menehtyi siihen viikon sisällä. Kahden viikon sisällä kuoli myös vauva. Se oli kovaa surun aikaa. Koulumatkalla itkin kuusen juurella Jumalalle, miksi otit äidin. Me olisimme tarvinnet. Osasin olla katkera hänelle. Puuseppä naapurissa teki pienen arkun vauvalle. Isä kantoi hautaussaatossa sylissään pientä arkkua äidin arkun perässä.

Isäni hoiti karjan, ja naapurin tyttö kävi lypsämässä. Niin meni kevät ja tuli kesä. Meitä oli neljä tyttöä: minä yhdeksän ja nuorin täytti kolme heinäkuussa. Olihan meillä isä ja isoisä, mutta sota vain jatkui. Isä, vaikka oli jo ikää, kutsuttiin etulinjoille. Oli 13. heinäkuuta 1944. Lokki-laiva seisoi naapurin rannassa. Veivät isontalon emännän maallista majaa seurakunnan hautausmaan multiin. Isoisä oli lähdössä viemään veneellä isääni maantien varteen, mihin piti kokoontua sotaan lähtöön. Isäni sanoi isälleen: ”Hoida sinä minun lapseni, jos en palaa. Johon isoisä vastasi: ”Kyllä tulet terveenä takaisin. Minä rukoilen elävää Jumalaa, että selviät.” Niin hän tuli, kun sota loppui. Minä olin kuin unessa. Pidin silmällä leikkiviä siskoja ja ongin samalla rannassa pesuvadillisen kaloja.

Isoisä otti aina keinuun syliinsä nuorimmat, jotka itkivät äitiä ja isää ja sanoi: ”Jäihän teille ukki.” Isoisä, joka oli elämässään niin paljon kokenut ja menettänyt, osasi antaa meille lapsille rakkautta ja myötätuntoa. Kyläläiset tekivät talkoilla heinän ja viljan korjuutyöt.

Isän naimaton sisko tuli Helsingistä. Otti työpaikasta vapaata ja tuli meitä hoitamaan, kun isä tuli sodasta. Tädillä ei ollut perhettä, ja hän hoiti meitä lapsia kyllä hyvin. Muistan, kun nuorimman siskon teki mieli hyvää, ja hän sanoi tädille. ”Anna vaikka kuin pieni natunen sokeria.”

Isän kotiuduttua sodasta täti lähti takaisin Helsinkiin. Isä haki lehdessä karjakkoa taloon. Hänen tultuaan meni seuraavana kesänä kihloihin hänen kanssaan, ja sitä seuraavana kesänä 1946 oli häät. Hän oli 12 vuotta nuorempi isää. Kyllähän se neljän lapsen hoito oli 30-vuotiaalle kova pesti. Meille äitiä sureville, rakkautta kaipaaville oli kuin aura olisi kääntänyt maan ylösalaisin. Isälle uusi rakkaus toi voimaa, mutta me lapset olimme kuin linnun poikaset, ilman emoa. Isällä olivat sodan raskaat muistot. Hän tarvitsi uutta elämän iloa.

Kaikki meni hyvin, kunnes tuli ensimmäinen lapsi. Se oli isälle jotakin, kun hän oli poika. Minä yritin siskoja suojella, ja jouduin siihen asemaan, että minua alettiin painamaan.  Itsetuntoni laski. Ajattelin, että minussa on jokin vika. Olen kai ruma, kun niin sanotaan. Opettaja pyysi aina juhlissa laulamaan. Hän kai huomasi tilanteeni ja yritti nosta minua. Se aina helpotti, kun sai kuusen juurella itkeä, kertoa kuuselle murheensa.

Koulun lopetin vuotta aikaisemmin kuin muut, koska olin alkanut sen jo kuusivuotiaana. Isän kanssa kuljin kaikissa töissä, tukkimetsää myöten, justeeria vetäen toisesta päästä. Minä olen ollut isälle enemmän työtoveri kuin lapsi.

Sillankorvan keittiössä

Välillä kävin, kun oli sopivaa aikaa, naapureissa auttamassa. Hankin rahaa opistoon, jonka kävin rippikoulun jälkeen. Olisin halunnut käydä talousopettajaksi, mutta en uskaltanut tehdä niin paljon velkaa.

Nuorena kävin kokeilemassa palkkatyötä Kuopiossa Osuusliikkeen leipomossa. Asuimme sisareni kanssa Tulliporttikadulla, erään leskirouvan kodissa. Aamulla piti mennä viideksi töihin. Kävelin torin poikki leipomoon töihin silmät sikkurassa, puoliunissani. Näin aikainen ylösnousu ei tuntunut oikein mielekkäältä, joten päätin muutaman kuukauden kuluttua vaihtaa alaa. Minulle, nuorelle tytölle, joka päivä kuultavat kaksimieliset jutut olivat ihmettelyn aihe ja liikaa. Niitä puhuivat vanhemmat naisleipurit. Kysyin mestarilta, joka oli ainoa mies, miksi he aina näin puhuvat. Hän vastasi: ”Se on ainoa asia, josta ei tule riitaa.”

Menin kesäksi kotiin auttamaan maataloustöissä. Syksyllä lähdin Helsinkiin ja pääsin asumaan Robertinkadulle ateljeeompelijan luokse. Yhtyneitten ravintoloiden konttori ja työhönotto olivat vastapäätä, ravintola Vanha Robertin yläkerrassa. Menin kysymään töitä ja sain työpaikan ravintola Sillankorvan apukeittäjänä Hakaniemessä. Aamulla kuudeksi töihin ja iltavuoro alkoi kello kaksi. Pääkeittäjä sattui olemaan samasta pitäjästä kuin minä.

Isot 50 litran kattilat, joissa yhdessä puuroa, yhdessä lihakeittoa tai hernekeittoa ja yhdessä kahvia. Nämä piti olla puoli yhdeksän valmiina. Työmaaruokalan mies tuli hakemaan, ja minun piti lähteä mukaan annostelemaan. Uutta Sillankorven ravintolaa rakennettaessa osa työmaata oli meren päällä. Tarvittiin sukeltajia. Siihen palkattiin viisi Myllärisen veljestä. Yksi heistä söi riisipuuron ruskealla kastikkeella, toinen hernekeiton ja maidon kanssa. Ihmettelin, mutta käskivät laittaa niin. Annosten paistaja oli kova tyttö – kiire kun oli. Hän heitti paistinpannun minulle altaaseen ja kovalla äänellä komensi: ”Jos vaan sen pannun peset pesuaineella, saat pannulla päähäsi.” Kyllä siinä ainakin oppi säännöt.

Salin puolella siivooja kasteli sahajauhot, levitti ne parketille ja sitten lakaisi pois. Se tehtiin, ettei pöly nousisi ilmaan. Parkettia kun ei voinut vedellä pestä. Keväisin oli suursiivous, johon sai osallistua henkilökunnasta, kuka halusi ylimääräistä palkkaa.

Emäntä oli rouva Kojonen – kiva ihminen. Hänellä oli astma, ja sen takia hän siirtyi myöhemmin Imatralle Valtionhotelliin. Avainnippu piti ottaa mukaan, kun kymmeneltä lähdin kotiin. Erään kerran olin unohtanut ottaa sen mukaan. Tällöin en koko yönä nukkunut, kun harmitti, miten pojat rakennuksella saa aamulla ruuat. Lähdin, kuten aina, kävellen Robertilta kohti Hakaniemeä ja toivoin, että jotenkin saan viestin emännälle. Astuin portista sisään, mutta se oli jo auki. Emäntä asui naapuritalossa ja huusi ikkunasta: ”Aune, minä heitän sinulle avaimet täältä”. Kivi putosi sydämeltä. Mikä helpotus, kun pääsin töihin. Muu henkilökunta tuli vasta puoli yhdeksän töihin.

Kerran taas olin puristanut finnin nenän varresta, ja siihen oli päässyt likaa. Se turvotti yön aikana toisen silmän umpeen. Ompelija kauhisteli, mutta sanoin: ”Minun on mentävä, pojat jäävät ilman ruokaa.” Työmatkalla vastaan tulijoita oli vähän, enkä välittänyt heistä. Sain ruuat valmiiksi, kun työtoverit tuli töihin. ”Minkä näköinen keittäjä! Nyt lähdet Punaisen ristin sairaalaan Töölöön ja heti.” Niin lähdin, ja tuli sairasloma.

Linnanmäki oli 1950-luvun alussa suosittu huvittelupaikka ja Alppila tanssipaikka. Kerran vapaapäivänä menimme taas Linnanmäelle ja siskoni halusi karuselliin. Meitä ei ollut siinä monta ja nuori mies pyöritti kovin, minkä seurauksena minulta retkahti niskat pahasti. Teki kipeää. Aamulla tuli vuokraemäntä herättämään ja kauhisteli, minkä näköinen taas olet. Kerroin, mitä sattui eilen illalla. Oli pintaverisuonet katkeilleet ja kasvot olivat kirjavat. Toiset ihmettelijät olivat työtoverit, mutta työt tein.

Vapuksi oli ompelija ommellut nätit leningit, sifongista ja pitsistä. Vapunaatto oli vapaa, menimme siskon kanssa Linnanmäelle. Kello yksi meni Linnanmäki kiinni, ja jatkettiin Messuhalliin tanssimaan ja siitä kuudeksi töihin. Sitten iltapäivällä asunnolle. Vuokraemäntä ihmetteli, missä olin yötä: tanssimassa. Ei silloin väsyttänyt, sitä jaksoi. Työilmapiiri oli hyvä, mutta tilipäivänä sai varautua, että joutuu tekemään toisen vuoron perään, kun työkaveri tullut vuoronvaihtoon vaan jäi juhlimaan.

Kouvolan Kauppakerholla

Niin löytyi se karjalainen mies, josta isoisä jo sanoi minulle ollessani kymmenen vuotta: ”Aune sinä menet karjalaisen pojan kanssa naimisiin. Lehmää sinulla ei ole ja sinä muutat, kuin romanit asuinpaikkaa.” Totta joka sana, niin olen tehnyt.

Miehen tultua kuvioihin mukaan tuli muutto Kuusankoskelle. Menin toimistolle sanomaan itseni irti. Johtaja sanoi jo emännän ilmoittaneen, että aion lähteä pois. Hän sanoi, että me emme olisi haluttu luopua sinusta. ”Jos tulet takaisin Helsinkiin, meillä löytyy sinulle aina työtä.” Niin loppuivat ravintolatyöt Helsingissä, mutta jatkuivat Kouvolassa.

Meidät vihittiin Kuusankosken kirkossa. Esikoisen synnyttyä olin kotiäitinä. Hoitelin vain perheeni. Puolentoista vuoden päästä, muutimme mieheni työn takia Kouvolaan. Kun tyttö oli kaksi vuotta, ystävä ehdotti, että lähtisin valtiolle töihin. Paikka oli Kauppakerhon keittiössä, Kouvolan keskustassa: keittiöapulaisen ja apukeittäjän yhdistetty paikka.

Ajattelin nyt voisin lähteä. Askarrutti kun matkaa oli kolme kilometriä kahdentoista jälkeen yöllä. Piti kulkea polkupyörällä, koska mikään liikenne ei pelannut. Kyllähän se kesällä oli kiva, mutta talvella huonoilla ilmoilla ei todellakaan. Otin paikan vastaan, ja anoppi tuli hoitamaan tyttöä.

Kauppakerho oli liikemiesten klubi, jonka jäsenet omistivat: paperitehtaiden, kuten Kuusankosken, Voikkaan, Myllykosken, Anjalankosken ja Inkeroisten herrat ja Kouvolan liikemiehet. He toivat mukanaan vieraita. Ulkopuoliset ei muuten päässyt sinne.

Pieni henkilökunta: piti niin moneen pystyä, siivota aamulla, joutua laittamaan kylmäkölle kuuluvat työt, kun puhelin soi, että tulee kabinettiin niin ja niin monta ihmistä syömään. Huolehtia liinavaatteiden ja pyyhkeiden puhtaudesta. Meitä oli keittiössä kaksi, viinikassa ja kaksi tarjoilijaa aina vuorossa. Hovimestari oli vain päivävuoron paitsi, kun oli tilaus. Niissä oli usein satoja henkilöitä. Vahtimestaria ei ollut. Oli aivan toista kuin isossa ravintolassa, enemmän töitä sekä vastuuta.

Keilahallin luovuttua tiloista Kauppakerho otti tilat. Tuli suuri sali, jonka liukuovilla sai toisen puolen isoksi kabinetiksi. Kouvola eli 1950-60-luvuilla suurta rakennusaikaa. Tuli liike- ja asuintaloja. Nyt sai karjalaisten tulon jälkeen muutkin kuin rautatieläiset asuntoja. Oli puhuttu, että vuokra-asuntoja saisivat vain rautatieläiset. Viipurista oli tullut liikemiehiä Kouvolaan.

Tilaisuuksia tuli. Oli rakennusten harjannostajaisia, kaupunginjohtaja Erkki Tuuli toi vieraita Helsingistä. Biljardisalissa oli kaksi pöytää, ja pidettiin kilpailuja. Marraskuun puolivälissä alkoivat pikkujoulut: kahdessa salissa eri porukat. Elettiin letkajenkka-aikaa: illan pidentyessä yhdestä salista lähettiin liikkeelle käytävän kautta toiseen saliin, ja niin letka jatkui kahteen asti yöllä. Kolme viikkoa joka päivä. Itse olin ihan valmis tonttu, kun joulu tuli. Olin nuori, niin kyllä sitä vielä silloin jaksoi.

Liinat ja servietit kävimme mankeloimassa naapuritalon kellarissa olevassa mankelihuoneessa yhdessä toisen vuoron tytön kanssa. Kerran oli liina jäänyt pahasti tukille, ja kävimme käsin vetämään suoraksi, kun saimme sen tukilta. Ovi oli jäänyt rakosilleen, ja yhdessä sitä liinaa vetäessä hän horjahti. Hyvä oli, ettei pudonnut portaaseen. Mekös naurettiin yhdessä, mutta se johtui siitä, että me pelästyttiin niin kovasti. Mikä varjelus oli.  Kyllä se jäi mieleen.

Keittiöstä salin puolelle

Pääkeittäjä vaihtui kaksikin kertaa. Aina yritin katsoa heidän tekemisiään ja ottaa oppia. Tarjoilijat vaihtuivat usein: mikä muutti paikkakuntaa, mikä jäi kotirouvaksi. Meidän vuoromme tarjoilija lähti Ruotsiin töihin, ja toinen ehdotti hoville: ”Minä haluan Aunen tuolta keittiöstä kouluttaa kaverikseni.” Olin 24 vuotta vanha. Epäilin. Tarjoilutyöstä tiedän vähän, ja miten ne viinit ja viinat. Tämä rouva vakuutti, että minä otan sinun opetuksesta vastuun.

Minä, arka luonteeltani. Miten se kysyi rohkeutta mennä kysymään asiakkaalta, mitä hän haluaa. Tuntui, kun jalat tarttuivat lattiaan kiinni. On kestettävä, leikki kun on leikkiin ruvennut, ajattelin. Otin asiakkaalta tiluksen vastaan ja kaverini hoiti sen asiakkaalle. Siitä se alkoi. Toisen vuoron tytöt oli kateellisia. He soimasivat minua, kun en ollut ravintola koulua käynyt.

Liityin liittoon. Jos hoidan hommani, ei he minua pois saa, jos en virhettä tee. Palkka muuttui prosenttipalkaksi, sitä mukaa, kun myyn palkka nousee. Suuret tilaisuudet olivat tuottoisia. Kaupunginjohtaja Erkki Tuuli toi vieraaksi kansanedustajia. Muun muassa presidentti Kekkosen poika, Matti.

Mäkihyppykilpailu oli aina Lahden kilpailujen jälkeen Kouvolassa. Selostajana Pekka Tiilikainen. Hän tuli ottamaan paukut. Sanoi, että tarkenee. Viisi sentti oli mitta, joka sai lasissa olla. Hän sanoi, että kymmenen senttiä, samaan lasiin ja vesi. Vein hänelle kahdessa lasissa. Hän sanoi, miksi en tuonut niin kuin pyysin. Sanoin laki ei salli sitä. Oli sanonut hoville: ”Kumma tyttö, kun ei totellut. Muut kaikki on totellut häntä.” Johon hovi oli sanonut: ”Eihän tehnyt poikkeusta sinunkaan kohdalla.” Julkisuuden henkilöitä tuli työn puolesta paljon tutuksi. Muun muassa Juha Watt Vainio, lauluntekijä ja laulaja. Hän oli silloin opettajana Anjalankoskella. Kouvolan kaupungista oli puolustusministerinä Sulo Suorttanen Heitä olisi niin paljon!

Jäin varttumaan toista lasta. Aioin jäädä kuusi kuukautta vartuttuani äitiyslomalle. Oli iso tilaus, monta sataa henkeä. Sanoivat minulle, ota sinä tuo juhlapöytä. Me hoidamme muut vieraat. Sanoin, ajatelkaa, miten minä ison mahani kanssa pärjään. Me teemme niin isot välit pöytien välillä. Kun vaan sinä hoidat pääpöydän. Olihan se tehtävä niin. Niin paljon he minuun luottivat.

Äitiysloma oli silloin neljä ja puoli kuukautta. Pojan synnyttyä sain Pohjois-Karjalasta nuoren tytön hoitamaan vauvaa. Hän asui meillä. Itseni oli jätettävä kuusiviikkoinen vauva hänelle hoitoon. Oli vuorotyö. Mieheni oli illat kotona, joten hänestä tyttö sai apua. Kyllähän se kirpaisi, mutta työtä ei voinut silloin jättää.

Tytöt olivat iloisia, kun tulin takaisin. Hovimestari oli vaihtunut. Iltavuorot piti hoitaa kahdella tarjoilijalla. Piti hoitaa asiat niin, ettei ollut juopuneita, laskussa kolme grogia ja vesi asiakasta kohden. Alko tarjosi viinoja, ostakaa! Mutta yks kaks tuli tarkastaja illalla, tarkasti laskut ja katsoi, oliko juopuneita asiakkaita. Oli hyvä, että asiakkaat lähtivät usein taksilla kotiin, joten he eivät joutuneet lasku taskussa poliisin haaviin. Hoitelin käsipuolesta ne muutamat portaat taksiin. Seuraavan kerran, kun tulivat, sanoivat kiitokset: ”Sinä palvelit meitä hyvin.”

Pojan ollessa kaksi vuotta lopetin ravintolatyön. Tytöt sanoivat, kuinka uskallat jättää näin hyvän työn, kun töitä oli vähän tarjolla. Se aika oli nyt päätöksessään. Mieheni selkä alkoi krakaamaan, ja päätimme yrittää liikealaa. Ei ollut vakituista tilipäivää. Piti alkaa taas tyhjästä rakentamaan uutta.

Olen ollut yksityisyrittäjänä niin mieheni kuin poikani kanssa. Mieheni kanssa olimme aviossa 45 vuotta. Sain hoitaa hänet kotona, kunnes nukkui pois. Tyttäreni kanssa asumme omakotitalossa. Poika on yrittäjä ja hänellä vaimo ja kolme lasta, jo aikuisia. Olen jo 82 vuotta ja olen saanut viettää sisältörikkaan elämän. Taivaan Isän suuren siunaavan käden alla.

Sylvi syntyi Pyhäjokivarressa Alakosken taloon Oulaisten Hirsiperälle pari vuotta Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919. Sylvin pitkään elämänkaareen mahtuivat kaikki Suomen 12 presidenttiä Ståhlbergistä Niinistöön.

Vanhemmat olivat Heikki ja Kaisa Raudaskoski. Heikki-isällä siunaantui kahdesta avioliitosta yhteensä 13 lasta, joista Sylvi oli nuorin. Lapsuuskoti oli vahvasti uskonnollinen, olihan Heikki-isä körttisaarnaaja Juho Raudaskosken poika.

Sylvin lapsuudessa ja nuoruudessa ei juuri kouluja käyty. Ainakaan maaseudun tyttöjä ei kannattanut kouluttaa. Koulutushan saattaisi mennä hukkaan tulevan perheen myötä. Työntekoon ainoastaan kannustettiin. Luku-, kirjoitus- ja laskutaito kuitenkin saavutettiin muutaman viikon kiertokoulussa.

Sylvi muutti pois lapsuuskodistaan Petäjäskoskelle avioiduttuaan Kotkan Hanneksen kanssa vuonna 1940. Tuolloin käytiin juuri toista maailmansotaa ja Hannes oli rintamalla. Vaikka kotitila oli kylän ja jopa koko pitäjän suurimpia, Sylvi sai kotoa lähtiessä mukaansa yhden lehmän kuten sisarensa Taimi ja Helmi olivat saaneet aiemmin. Tästä ja muusta tyttöjen ja poikien eriarvoisesta kohtelusta johtuen Sylvi kannusti tyttöjä koulunkäyntiin ja omaan ammattiin. Omaa rahaa oli oltava.

Sylvi-täti oli taitava käsityöihminen. Ompelutaidosta leivän jatkeena olikin suuri apu hänen jäädessään leskeksi vähän yli 40-vuotiaana 52 vuotta sitten. Avioliitto Hanneksen kanssa oli lapseton. Sylvi oli tuttu vieras ja ihan perheenjäsen äitini lapsuuskodissa Oulaisten Irvanperän Ketosilla. Hänen apuaan tarvittiin usein, koska Helmi-mummolleni ja Kauno-vaarilleni syntyi tiheään tahtiin kaikkiaan kahdeksan lasta. Sylvi kuului vakiovieraisin Ketosella niin juhlapyhinä kuin arkisemmissakin kekkereissä. Samoin hänet kutsuttiin suvun rippi-, ylioppilas- kuin hääjuhliin. Sylvin kautta korostui suvun tärkeys ja vanhempien ihmisten kunnioittaminen.

Leskeksi jäätyään Sylvi myi Petäjäskosken kodin ja muutti Soihtulan taakse rivitaloon. Kodin täyttivät lukuisat ja taidolla tehdyt käsityöt. Käsityötaidosta pääsi osalliseksi myös seurakunnan Teresa-piiri, missä Sylvi virkkasi satoja torkkupeittoja vietäväksi slummien lapsille Intiaan. Käsitöiden lisäksi Sylvin mieliharrastus olivat ristikot, joiden ansiosta hänen järkensä ja muistinsa pelasivat partaveitsen terävinä lähes loppumetreille saakka.

Vaikka Sylvi oli lapseton leski, ei hän yksinäinen ollut. Suku oli laaja, ystäviäkin oli. Sylvi tykkäsi reissata aikanaan muun muassa mummuni ja vaarini kanssa. Suomi ja Pohjoismaat tulivat tutuksi. Kävivätpä he kolmisin ihan Kanadassa saakka sukulaisia tapaamassa. Tuohon aikaan 1970-luvulla moiset ulkomaanmatkat eivät olleet todellakaan tavallisia. Sylvi suunnitteli uutta Kanadan reissua vielä vähän ennen kuolemaansa. Käsilaukku riippui rollaattorin sarvessa lähtöasemissa odottamassa uutta reissua.

Sylvi oli yleensä aina valoisalla mielellä ja elämäänsä tyytyväinen. Hän ei valittanut. Vanhuuden loppumetrit toivat kuitenkin suoruutta puheisiin. Muun muassa sukulaisia käytiin läpi tiheällä kammalla, suorastaan täikammalla. Asioita ei tarvinnut arvailla, eikä niitä jätetty rivien väliin.

Sylvi sai elää pitkän elämän, yli 94 vuotta, omassa kodissaan. Lopulta omasta kodista oli muutettava pois, kun terveys reistaili eivätkä voimat riittäneet enää yksin asumiseen. Sängynpaikka löytyikin terveyskeskuksen vuodeosastolta. Yksinäisen vanhuksen elämää ajatellessani mietin, riittääkö pelkät viranomaiset vanhuksen ainoiksi omaisiksi. Eivät riitä. Läheisiä tarvitaan hoitamaan vanhuksen asioita byrokratian eri rattaissa. Joudutaan jopa vaatimaan ja valvomaan, että vanhus saa tarvitsemansa hoidon ja palvelut. Sylvi auttoi sukuaan ja sai vanhuudessa apua omilta sisarentyttäriltä.

Äitini Vieno Kaarina syntyi Pyhäjokivarressa Oulaisten Irvanperällä Ketosen Helmin ja Kaunon perheeseen seitsenjäsenisen sisarussarjan toisena lapsena helmikuun pakkasilla vuonna 1935. Samana vuonna syntyivät myös Elvis Presley, Pavarotti ja Dalai Lama. Suomea johti tuolloin kolmas presidenttimme P.E. Svinhufvud.  Äidin auttoi maailmaan hänen isänäitinsä, Sanna-mummu, joka oli tunnettu lapsenpäästäjä kylällä.

Äiti muisteli usein lapsuuttaan: kaunista jokivartta, tukinuittoa ja uintia pöllien seassa. Rannassa kukkivat kielot ja kullerot. Kauno-vaarin sotareissu kesti täydet viisi vuotta ja Helmi-mummu oli yksin neljän lapsen kanssa kotosalla. Navetassa oli muutama lehmä, mukavuuksista ei tietoakaan. Lähietäisyydellä asui kuitenkin sekä mummun että vaarin sukua. Äiti kertoi, että Helmi-mummun pyykkipäivinä vanhemmat lapset olivat vuorotellen pois koulusta lapsenpiikana, että mummu sai rauhassa pyykätä joella. Samoin koulusta otettiin etäpäivä Helmi-mummun leivontapäivänä. Leipomistouhut aloitettiin jo aamuyöllä uunin lämmityksellä. Taloissa oli pärekatot, ja ainoa paloturvallisuustekijä oli lämmittää uunit yökasteen aikana.

Äidin koulunkäynti jäi kansakouluun, kuten niin monella tuohon aikaan. Rippikoulun jälkeen oli lähdettävä piikomaan sukulaisten lapsia. 1950-luvun puolivälissä Pyhäjokivarren penkkatyöt mullistivat elämän, kun töitä tarjoutui työmaan keittiöllä ihan oman kodin vieressä. Työmaaruokalasta löytyi myös tuleva aviomies, isäni Reino Parhaniemi. Häitä vietettiin äidin kotona jo seuraavana kesänä.

Koti rakennettiin sitten Teeriperälle Parhalahdelle isän kotitalon viereen. Perhe kasvoi kahdella lapsella. Ensin synnyin minä 60 vuotta sitten ja veljeni Ilkka seitsemän vuotta myöhemmin. Alkuajat äiti oli kotona hoitamassa meitä, kuten tuohon aikaan oli tapana. Koulusta oli kiva tulla pullantuoksuiseen ja turvalliseen kotiin. Ilkan aloitettua koulutien äidille löytyi töitä muun muassa kaupasta, isän mukana rakennuksilta, sairaalasta ja viimeksi ennen eläköitymistä Puttaan vanhainkodista.

Äidin ja isän yhteinen taival kesti 58 vuotta ja päättyi isän pitkään sairasvuoteeseen ja kuolemaan syksyllä 2013. Äiti teki monta vuotta kotona isän kanssa samaa hoitotyötä, mitä oli tehnyt työaikanaan Puttaan vanhainkodissa.

Äidillä oli laaja sydän ja hän oli avarakatseinen ja täysillä mukana tässä päivässä. Hän ei kangistunut kaavoihinsa, ei valittanut vaivojaan, eikä halunnut olla riesaksi kenellekään. Hän asetti aina toisten tarpeet omien etujensa ja toiveidensa edelle.

Perhe oli äidille hyvin tärkeä. Hän hoiti mielellään lapsenlapsiaan: lähetti kouluun ja otti vastaan koulusta palaavat valmiin ruoan kanssa. Hän iloitsi nuorten elämästä ja opiskeluista. Hän maksoi pienestä eläkkeestään lapsenlapsilleen niin sanottua kuukausirahaa, koska opintotuet eivät riittäneet hänenkään mielestä mihinkään. Muutenkin hän oli hyvin antelias ja avokätinen nuoremmalle polvelle. Perintöjä jaettiin tämän tästä. Äiti sanoi, että hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Nuorilla on elämä edessään ja he tarvitsevat apua.

Lastenlastenlapset eli neljäs polvi saivat saman huomion: päiväkodin aloittaminen, koulunkäynti ja harrastukset olivat Vieno-mummulle tärkeää seurattavaa. Nuoren tuore ajokortti ilahdutti suuresti, autoilihan äiti itsekin viime metreille saakka. Ajokortti takasi itsenäisen elämän ja riippumattomuus toisista oli hyvin tärkeää. Suuri murhe olisi ollut isän kohtalo ja laitokseen joutuminen toisten käänneltäväksi. Tästä puhuttiin usein. Vaikka suru ja kaipaus meillä kaikilla on suuri, niin siitä ollaan onnellisia, että äidin toive toteutui, eikä pitkää sairasvuodetta tai laitosasumista tullut.

Olin äidin kanssa tekemisissä hyvin paljon. Soitimme päivittäin toisillemme jopa useamman kerran.  Aamulla keskustelimme, miten yö oli mennyt ja onko Uuno-kissa kotevunut yöjalasta. Äiti ja Uuno olivat jo usein ehtineet tehdä yhdessä joka aamuisen postin hakureissun. Äiti työnsi joko rollaattoriaan tai potkukelkkaa ja Uuno istui tyyriinä kyydissä. Töiden jälkeen kävin vilkaisemassa äitiä, söimme usein yhdessä. Iltasella soitin ja puhuttiin päivän kuulumiset. Kuka oli soittanut tai käynyt.

Iloitsen kovasti, että niin moni oli yhteydessä äidin kanssa oman perheen lisäksi soittamalla tai piipahtamalla. Hän sanoikin aina, että hän on yksin, muttei yksinäinen. Naapurin Impi ja Ojan Liisa olivat mieluisia vieraita monen muun lisäksi. Kyläyhdistyksen porinapiiriä äiti odotti innolla. Piirissä kokoontuu kymmenkunta iäkästä Parhalahden naista kahvittelemaan ja samalla parantamaan maailmaa. Kyläparlamentti sanan mukaisesti. Saman pöydän ääreen kokoontuivat viikoittain eri poliittista kantaa edustavat naiset. Myös ydinvoimakanta vaihtelee, samoin uskonnollinen vakaumus. Näistä eroavaisuuksista huolimatta yhteinen sävel on olemassa ja sopu säilynyt. Malliesimerkki vaikka mille kyläkulmalle tahansa.

Äidin rakas harrastus oli ehdottomasti käsityöt ja siitä pääsi nauttimaan oman perheen lisäksi myös moni muu läheinen. Kauniit ja taidokkaasti kudotut villasukat lämmittävät meidän nuorempien jalkoja vielä pitkään. Samoin itse kudottuja mattoja löytyy vielä monen sukupolven tarpeisiin.

Ristikkolehdet olivat harrastus numero 2. Ne täyttyivät joka käänteessä, ja sanojen ratkominen piti äidin pään terävänä. Se todettiin moneen kertaan. Matkailu avartaa, sekin todettiin useaan otteeseen. Ensin äidin ja isän reissut suuntautuivat kotimaan lisäksi Ruotsiin ja entisen Neuvostoliiton alueelle. Myöhemmin Välimerelle ja jopa Amerikkaan saakka sukulaisia tapaamaan. Tämä Amerikan reissu ansaitsee suuren kunnioituksen, koska vanhempani ja isän Rauha-sisko olivat täysin kielitaidottomina. Monen viikon mittaisesta reissusta, koneen vaihdoista ja jopa Kanadaan menosta äiti ja isä selvisivät mallikkaasti. Isän sairastuttua kävin äidin kanssa useamman kerran Välimeren maissa ja Venäjällä, mukana saattoivat olla myös lapsenlapsia.

Äiti oli hyvin ajan hermolla ja täydessä tolkussa loppuun saakka. Politiikka ja Hanhikiven asiat kiinnostivat ja eduskunnan kyselytunti oli yksi äidin suosikeista. Vanhuksista puhutaan sote-keskusteluissa isona menoeränä, rasittavina numeroina. Positiivisia kannanottoja vanhuskeskusteluissa ei juuri kuule. Vanhempamme ovat kuitenkin rakentaneet meille tämän hyvinvointiyhteiskunnan, jonka palveluista me nautimme itsestään selvyytenä. Vanhukset maksavat veronsa ja käyttävät oman kylän palveluja, lähipalveluja, viimeiseen saakka. He ovat voimavara, ei riesa. He ovat tietopankkeja, lähihistoriaa parhaimmillaan. Kannattaa ottaa asiat puheeksi ja nostaa kissa pöydälle, kun joku asia mietityttää tai vaivaa ja kun se vielä on mahdollista. Vanhukset puhuvat asioista juuri niiden oikeilla nimillä ilman turhaa hienostelua.

Äidin elämää nyt läpikäyneenä olen havahtunut siihen tosiasiaan, että alan itse olla oman perheeni ja jopa sukuni vanhinta kaartia. Vielä reilut 20 vuotta sitten minulla oli turvaa takanani monta sukupolvea: mummu ja vaari sekä äiti ja isä. Nyt minä olen se mummu, johon turvaudutaan. Toivottavasti olen sen arvoinen.

Puintipäivä isän kanssa

Äitini, Martta Ilona Lehtonen, syntyi Isojoella vuonna 1924, ja siirtyi Taivaan kotiin elokuussa 2015. Hänen lapsuudenperheeseensä syntyi kahdeksan lasta, joista yksi kuoli hyvin pienenä. Perheen äiti ja syntyvä vauva menehtyivät yhdeksännessä synnytyksessä. Kuuro isä jäi huoltamaan seitsemää lasta, joista jokainen joutui ja yrittikin parhaansa mukaan tehdä töitä perheen elannon eteen. Martta oli kuusivuotias äitinsä kuollessa.

Kerron tässä työstä, joka oli pienikokoiselle tytölle aivan liian raskasta, mutta johon tilanne hänet vain tuolloin pakotti. Sitkeydestä ja voimiensa äärirajoille ponnistelusta tuli hänelle elämäntapa, jolla toistuvasti elämän eteen tuomista vaativista tilanteista selvittiin.

Näin Martta kertoo:

Olin seitsemän vanha ja aloittanut kansakoulun sinä syksynä. Minusta se oli kivaa, pidin koulun käynnistä ja oppimisesta. Yhtenä aamuna isä tuli herättelemään minua. Tavallisesti Ilmi-sisko herätti minut kouluun, ja ihmettelin, miksi isä nyt. Ulkona näytti olevan vielä ihan pimeää. Isä puhui hiljaa, etteivät muut sisarukset heräisi. Hän käski minun laittaa vaatteet päälleni, syödä jotain ja tulla sitten hänen jäljessään riihelle. Isoveli Tauno oli tullut kipeäksi, ja minun piti mennä isän kanssa puimaan.

Sinä vuonna oli tullut hyvä ruissato. Kuhilaita oli ollut pellolla enemmän kuin muina vuosina. Riihen lattia ja orret tulivatkin tupaten täyteen kuivumaan tuotuja lyhteitä. Isän oli pitänyt olla riihen lämmityksessä erityisen varovainen.

Puin vaatetta päälleni ja löysin ruokakomerosta leipää ja muutaman eilisiltaisen kylmän perunan syödäkseni. Jyystin kuivaa leipää lähtiessäni riihelle päin kirpakan viileässä syysaamussa. Oli vielä melkein pimeää, vaikka auringon kajo värjäsikin jo taivaanrantaa. Siro kuunsirppi kellui vastakkaisella puolella tummalla taivaalla. Se oli niin kapea, ettei jaksanut valaista. Kipitin riihelle, minkä jaloistani pääsin. Isä oli jo levittänyt ensimmäisen viljaerän puimahuoneen lattialle. Korret olivat vielä lämpimiä ja koko huone tuoksui kypsälle viljalle ja savulle. Se oli hyvä haju!

Aamun niukka sarastus ulottui ovesta puimahuoneeseen, muttei riittänyt työskentelyn valoksi. Isä laittoi pari öljylamppua ylös orsiin riippumaan. Niiden häilyvässä valossa me aloitimme. Isä otti varstat seinältä ja näytti, kuinka sitä piti käyttää. Ikään kuin pyöräyttää varren päässä. Pyörähtävää varstaa iskettiin lattialle levitettyyn viljamattoon, ja jyvät irtosivat tähkistä.

”Koetas ny”, isä sanoi ja antoi varstan käteeni.

Se painoi! Minun piti pinnistää, jotta sain nostettua varren niin ylös, että sain kiepsautettua varstan ympäri. Se kolahti lattialla tähkiin niin, että käsivarsissa tärähti ilkeästi. Katsahdin isään. Yritä vaan uudelleen, hän nyökäytti.

Kohotin vartta ja pyöräytin. Varsta heilahti omituisen veltosti ja nuokahti voimattomasti viljamattoon. Ei se nyt onnistunut ollenkaan, ymmärsin. Piti vaan yrittää. Hiki kihosi ohimoille, kun löin varstalla viljaa uudelleen ja uudelleen. Toisinaan lyönti pysähtyi pehmeämmin eikä satuttanut käsiä, sitten varsta taas kiepsahti hervottomasti ihan eri paikkaan kuin olin tarkoittanut ja tärähti armottomasti. Vilkaisin isää. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä. Silmäluomissa poltti. Yritin työskennellä ripeämmin. Käsivarsia alkoi pakottaa, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Isä oli alkanut itsekin varstoa vähän etäämpänä seuraten tekemistäni koko ajan.

”No, nythän se jo . . ” isä sanoi lopulta ja siirtyi lähemmäksi. Hän iski omalla varstallaan lyöntini jälkeen. Sitten taas minä. Ja isä. Ja minä. Pöly kirveli kurkussa ja silmäluomissa vieläkin kuumotti. Mutta mielessäni läikähti hiljainen ilo, kun isän ilme ei ollut enää niin harmistuneen näköinen.

Sitten väsyin, enkä tahtonut millään pysyä tahdissa. Vähän väliä löin vahingossa samaan aikaan kuin isä, mutta ei isä ollut vihainen. Käski vain minun yrittää tasaista rytmiä, niin lyönnit lomittuisivat ihan itsestään. Jos löi samaan aikaan, varstat saattoivat osua toisiinsa ja rikkoontua, eikä meillä ollut toisia varalle.

Välillä vieläkin löin vahingossa liian alhaalta, ja varstan nuija iski lattiaan niin kovasti, että käsissä tärähti. Kovin korkeallekaan sitä ei sopinut nostaa, sillä silloin olisi öljylamppu vaarassa. Jos se särkyisi, koko riihi syttyisi tuleen. Ja vilja! Pelkkä ajatuskin kauhistutti!

Minua alkoi väsyttää. Käsivarret puutuivat. Nyt jo? Koko päivähän on vielä edessä! Luomien alla poltti taas. Kyynel toisensa jälkeen vierähti poskelle, vaikka miten ankarasti yritin niitä pidätellä. Onneksi oli niin hämärää, ettei isä sitä huomannut. Yritin hammasta purren pysyä tahdissa. Käsivarsia pakotti. Hiki valui. Se kutitti ohimoilla ja valui pitkin selkää. Pöly karvasteli kurkussa.

Ulkoa tuli jo enemmän valoa. Ensimmäiset viljat saatiin varstottua. Isä otti lamput alas ja sammutti ne. Minä keräsin olkia ja varistelin huolellisesti loput jyvät irti. Vein olkisylyksen toisensa jälkeen ulkona odottaviin kärryihin. Kun oljet oli koottu, lakaisin jyvät huolellisesti kokoon ja isä alkoi seuloa niitä. Ensin isosilmäisellä seulalla, johon olkiroskat jäivät. Sitten tiheämmällä, josta vai jyvät menivät lävitse. Sen ajan isä käski minun levätä. Menin riihen uunin vierelle lämpimään ja kävin loikomaan viljalyhteiden viereen lattialle tyhjän säkin päälle.

Heräsin, kun isä huuteli minua pitelemään säkkiä. Jyvät oli seulottu ja ne piti lapioida säkkeihin. Kipaisin kiireesti paikalle, ettei isä huomaisi minun nukahtaneen.

Uudet lyhteet kannettiin riihen puolelta. Ne avattiin ja levitettiin lattialle paksuksi, tuoksuvaksi matoksi. Nyt varstominen tuntui jo vähän helpommalta. Päivänvaloakin riitti jo hyvin. Ja mieli oli helpottunut, kun öljylamppua ei enää tarvinnut varoa.

Lisälehti Martan tarinaan

Kuuro isä ei Martalle enempää kuin muillekaan lapsilleen kyennyt elämänohjeita antamaan, vain omat tekemiset tulivat esimerkeiksi, joita nuorempi polvi opetteli seuraamaan ja siten toimimaan välttämättömyyden sanelemien ehtojen mukaan – muuta keinoa toimeentuloon ei tuolloin ollut.

Kansakoulun ja rippikoulun käytyään Martalle avautui vanhimman sisaren välityksellä työpaikka, taisi olla jossain Isojoen naapurikylän taloista. Se tuli niin yllätyksenä Martalle, että hän koki sisarensa mitään kyselemättä miltei ”myyneen” hänet piiaksi. Tämän pestin hän jätti, kun taloa pitäneiden veljesten välille syntyi humalapäissä riitaa, jossa sanaa tehostettiin puukoilla uhkaillen.

Silloisessa elämässään Martalle oli ehkä oikea onnenpotku saada kotiapulaisen paikka vaasalaisessa oopperalaulajatar–toimittaja -perheessä. Sen ilmapiirissä, sodan ajasta huolimatta, hän oppi asioita ja tapoja, rohkeuttakin tehdä omia ratkaisuja, jollaisia ei köyhissä kotioloissa ollut osannut kuvitella olevan olemassakaan. Ehkä se antoi Martalle kimmokkeen hakeutua Helsinkiin. Siellä hän sai työtä erään puutarhurin apulaisena. Vanhemman sisaren piianpaikka oli tuolloin myös Etelä-Suomessa, Janakkalassa. Vieraillessaan siellä Martta tutustui Kaunoon, talon kuudesta veljeksestä vanhimpaan, josta sitten helluntaina 1945 tuli Martan puoliso. Myös vanhempi sisar, Ilmi, vihittiin samassa tilaisuudessa Kaunon veljen, Armaan, kanssa.

Kauno ja Martta lunastivat lainarahalla pientilan veljesosuudet, Kaunon äiti jäädessä taloon syytinkiläiseksi. Nuoripari ryhtyi viljelemään hyvää satoa kantavaa pientä peltoalaa. Tehtiin toiveikkaat, kauaskantoiset suunnitelmat yhteiselle elämälle, hankittiin tarvittavaa maatalouskalustoa.

Esikoistytär syntyi seuraavana vuonna, Martan elämä löysi vakaan ja valoisan uomansa. Pellot ja pieni karja tuottivat niin, että voitiin hankkia puimakonekin – taisi olla kylän ensimmäinen.  Parin vuoden päästä syntyi toinen tytär. Samalla viikolla Kauno sairastui. Työkyvyttömyys seurasi odottamatta, välittömästi. Kului puolitoista vuotta kiduttavaa epävarmuutta, kunnes löytyi lääkäri, joka osasi diagnosoida Kaunon sairauden – MS-taudin. Hoitokeinoa siihen tuolloin ei ollut.

Martta hoiti Kaunoa kotona muutamaa sairaaloissa vietettyä tutkimuskautta lukuun ottamatta. Martan nuorin veli oli ollut jonkin verran auttelemassa talon töissä, kunnes Kaunon diagnoosi paljasti, että viljelystä oli pakko luopua. Sen on täytynyt olla äärimmäisen raskas päätös Martalle, joka rakasti maanviljelyä ja karjaansa. Ne olivat hänelle henki ja elämä. Koko yhdessä rakennettu tulevaisuus mureni nyt lopullisesti, vaikka sairauden eteneminen oli sitä jo synkän varjon lailla ennustellut. Kaunon sairautta kesti kuukautta vaille kolme vuotta, sitten kuolema katkaisi yhä hauraammaksi käyneen elämänlangan.

Syksyn pudottaessa kotikoivujen lehtiä Martta oli 27-vuotiaana yksin kahden pienen lapsensa ja anoppinsa kanssa hiljaisen maalaiskylän pientilalla. Surun, pohjattoman pettymyksen ja vailla toimeentuloa sekä lainan luoman epävarmuuden vankina. Tuona syksynä hän lauloi usein ”. . tänne, tänne jäädä täytyy, syksyhyn ja ikävään . . .”.  Viisivuotias käänsi päänsä pois, ettei äiti olisi nähnyt poskille vieriviä kyyneleitä . . .

Karja oli myyty jo aiemmin, nyt maat annettiin vuokralle. Palkkatöihin paikkakunnalla oli mahdollisuus vain äärimmäisen harvoin. Kesäaikaan naapuritaloille tehdystä työstä sai vastapalvelukseksi apua oman talon tarpeisiin, kuten metsästä polttopuiden hankintaan. Niitähän tarvittiin paljon, kun puilla lämmitettiin talo talvisaikaan ja myös ruoanlaitto, leipominen, saunan ja pyykkiveden lämmitys tapahtui puulämmitteisesti tuolloin.

Kyselemättömällä antaumuksella, sisulla ja päättäväisyydellä, voimansa äärimmilleen ponnistaen jokapäiväinen toimeentulo saatiin, kuin ihmeenä, jotenkin kootuksi. Tytöt olivat apuna rankametsässä, kun kaadettujen puiden oksista karsittiin ja pilkottiin osa polttopuita.

Joskus, kun pari lehmää oli saatu hankittua ruoan omavaraisuutta lisäämään, Martta joutui aamuyön tunteina yksin teurastamaan vastasyntyneen vasikan lähettääkseen sen aamuisen maitoauton kyydissä teurastamolle jatkokäsittelyyn.

Paljon piti uskaltaa omista rajoista ja totutusta piittaamatta, paljon piti luottaa vain siihen, että jollain tavalla osaa tehdä sen, mikä on pakko tehdä, paljon piti ylittää itsensä selvitäkseen jokaisesta päivästä.

Martta oli käsityöihminen, hän ompeli ja kutoi sekä tytöille että itselleen vaatteet, ja kotiin matot ja verhot. Tytöt olivatkin ”nätisti puettuja” niin koulutiellä kuin satunnaisissa juhlatilaisuuksissakin. Myöhemmällä iällä hän kutoi lukemattoman määrän sukkia, lapasia, torisormikkaita ja villapaitoja Lähetyspiirin hyväksi myyjäisiin – huolellisesti tehtyinä niillä usein tilattiinkin.

Kotitilan lähistöllä ollut kauppapuutarha tarjosi satunnaisesti ansiomahdollisuuden, ja Martta opiskeli kirjekurssilla puutarhan hoitoa. Kotoinen kasvimaa oli huolella laadittu, viivasuorat porkkana- ja punajuuripenkit tyttöjen perkaamat.

Tyttäriensä koulutuksen Martta näki tärkeäksi, koska näki omien ansiomahdollisuuksiensa koulutuksen puutteen vuoksi jääneen tyystin olemattomiksi eteen tulleessa tilanteessa. Kun vanhin tytär oli 16-vuotias, Martta etsi työpaikan kaupungin lähistöltä, jotta koulutusmahdollisuus olisi käsillä. Kotikylästä matkaa olisi kertynyt sen verran, etteivät niukat varat olisi koulutusta sallineet. Molemmat tytöt saivat taipumuksiaan vastaavan koulutuksen, mikä sen aikaisella näkemyksellä oli mahdollista. Ja noilla koulutuksillaan ovat elämässään selvinneet ja elantonsa ansainneet – se lienee ollut Martalle tärkeintä.

Kun tyttäret muuttivat paikkakuntaa, seurasi Martta uudelle paikkakunnalle ja asettui asumaan lähelle tyttärien perheitä. Taisivat olla hänen levollisimpia ja onnellisimpia vuosiaan asua omassa siistissä ja mukavuuksilla varustetussa asunnossa lähellä tyttöjä. Sai seurailla ja autella heitä arjessaan silloin, kun apu oli tarpeen. Ja tavata lapsenlapsiaan ja nähdä heidän varttuvan, ja kokea vielä neljännenkin sukupolven astuvan elämään ja kohtaamaan hänet ennen kuin oli aika lähteä Kaunon tykö Taivaan kotiin.

Helka Lumijärvi on vanhoillislestadiolainen kymmenen lapsen äiti ja kirkkoherran puoliso Sahalahdelta. Teologiksi kouluttautumisensa jälkeen hän teki suurimman osan elämäntyöstään kotiäitinä osallistuen samalla pappilan emännän roolissa paikallisen seurakunnan työhön. Lasten vartuttua aikaa jäi myös toiminnalle kirkko- ja kunnanvaltuustossa. Kotiäitivuosien jälkeen Lumijärvi lähti rohkeasti täysin uudelle uralle dementiakotiin ja pyrki myöhemmin parantamaan muistisairaiden elämänlaatua validaatiomenetelmän avulla.

Lapsuus ja nuoruus Hyvinkäällä

Helka Lumijärvi o.s. Harjanne syntyi Helsingissä 13.2.1941 Hilja ja Sakari Harjanteen kolmanneksi lapseksi. Hilja Harjanne oli kuopuksen syntyessä jo 41-vuotias, isosiskot Leena ja Pirkko olivat useita vuosia pikkusisartaan vanhempia. Perheen isä työskenteli autonkuljettajana ja äiti ennen lasten syntymää lastenhoitajana. Sakari Harjanne toimi autonkuljettajana myös jatkosodassa, joka syttyi Helka Harjanteen syntymää seuranneena kesänä.

Hyvinkäällä asuneen Harjanteen perheen koko yritys oli palanut kevättalvella 1940, ja sodasta palanneelle isälle ei alkuun tahtonut löytyä töitä.  Perheen taloudellinen tilanne oli siis melko heikko.[1] Sodan jälkeinen aika oli muutenkin haasteellista, kun monista asioista oli puutetta. Koska oppikoulusta piti maksaa, Harjanteen vanhemmat sisarukset eivät saaneet opiskella keskikoulua pidemmälle rahanpuutteen vuoksi. Tämän vuoksi siskot vaativat, että ainakin Harjanteen tulisi päästä oppikouluun ja puolivapaaoppilaana tämä saikin koulunsa käytyä valmistuen ylioppilaaksi vuonna 1960.

Harjanteen perhe kuului luterilaiseen kirkkoon ja oli jonkin verran seurakunnan toiminnassa mukana, esimerkiksi seurakunnan piirejä kokoontui kotona ja isä oli mukana miesten raamattupiirissä. Isän vanhin sisko Kaino toimi Suomen lähetysseuran lähettinä Ambomaalla kahteen otteeseen vuosina 1928–1936 ja 1938–1950, osan tästä ajasta Ambomaan opettajaseminaarissa opettajana.[2] Kaino-täti oli koko suvulle tärkeä henkilö. Oppikoulussa ollessaan Harjanne itse toimi aktiivisesti seurakuntansa kristillisessä teinipiirissä, joka kokoontui viikoittain.

Aktiivisuus seurakunnassa, lähettinä toiminut täti ja oman uskonnollisen suunnan etsiminen saivat Harjanteen hakeutumaan teologiseen tiedekuntaan, missä hän aloitti opintonsa heti ylioppilaskevättä seuranneena syksynä. Hän asui edelleen kotona Hyvinkäällä ja kulki joka päivä Helsinkiin junalla aina avioliittoonsa asti.[3]

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen

Teologisessa tiedekunnassa vuoden 1960 vuosikurssilla oli paljon vanhoillislestadiolaisia opiskelijoita. Harjanne tutustui heti ensimmäisellä luennolla Pirkko Kettuseen, joka sattui istumaan viereisellä paikalla ja tytöistä tuli hyvät ystävykset. Kettunen alkoi melko pian puhua Harjanteelle vanhoillislestadiolaisista opiskelijoista, jotka istuivat luennoilla aina etupenkissä. Myöhemmin Kettunen liittyi vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Tammikuussa 1961 omien sanojensa mukaan heränneellä tunnolla ollut Harjanne teki parannuksen, kun Kettunen saarnasi hänelle synnit anteeksi.

Vanhoillislestadiolaisuudessa näitä termejä käytetään yleensä puhuttaessa liikkeeseen tulemisesta. Saadessaan syntinsä anteeksi toiselta vanhoillislestadiolaiselta ja tehdessään parannuksen ihmisestä tulee uskovainen. Varsinaiseen liikkeeseen liittyminen on eri asia.

Kukaan Harjanteen suvusta ei ollut ennestään liikkeen piirissä ja seurakunnasta tutut ystävät varoittelivatkin häntä kyseisestä herätysliikkeestä. Harjanne ajatteli alkuun itsekin, ettei taida varsinaisesti liittyä vanhoillislestadiolaisiin, vaikka oli parannuksen tehnytkin.

Kesän 1961 Harjanne työskenteli Helsingissä ja tutustui tänä aikana useampiin vanhoillislestadiolaisiin nuoriin, joiden kanssa he kyläilivät ja retkeilivät.  Kuunneltuaan enemmän seurapuheita ja saarnoja Harjanne vakuuttui siitä, että niissä kuului se sisältö mitä hän oli kaivannut. Puhujasta riippumatta hänen mielestään niissä kuului aina sama henki, vaikka eri ihmiset saarnasivatkin eri tavoin.[4]

Puoliso bussimatkalta

Tammikuussa 1962 Harjanne mursi molemmat sääriluunsa ja sairaalajakson sekä koko jalan mittaisen kipsin vuoksi opiskelut kärsivät, kun kouluun Helsinkiin oli liki mahdotonta päästä. Lukuvuoden 1962–63 hän vietti tuttavan sijaisena Vääksyn yhteiskoulussa. Väinön päivänä 1963 vanhoillislestadiolaiset opiskelijat olivat päättäneet lähteä retkelle Laukaaseen vuokratuilla Kleinbusseilla ja yksi paikka oli jäänyt tyhjäksi, joten myös Harjanne poimittiin kyytiin Vääksystä.

Viereisellä paikalla istui toinen teologian ylioppilas Eero Lumijärvi. Retken jälkeen Harjanne palasi Vääksyyn, mutta alkoi saada puheluita Helsingissä opiskelevalta Eero Lumijärveltä. Yhteydenpito johti lopulta kihlautumiseen syksyllä 1963 ja pariskunta avioitui toukokuussa 1964. Lumijärvet muuttivat Domus Academica -opiskelijatalon perheasuntoon, missä syntyivät myös ensimmäiset lapset Johanna ja Hannu. Eero Lumijärvi valmistui ja sai pappisvihkimyksen vuonna 1966. Papin työn vuoksi perhe muutti ensin Nokialle, missä syntyi perheen kolmas lapsi Paula, ja sitten Lopelle ja Aitolahdelle.[5]

Elämää pappilassa

Kesän 1970 alussa Eero Lumijärvi aloitti Pirkanmaan maakunnassa Sahalahden yksipappisen seurakunnan kirkkoherrana ja perhe muutti Sahalahden pappilaan. Sahalahdella perhe kasvoi 12-henkiseksi, kun siihen syntyivät vielä Ullamari, Teemu, Marketta, Inkeri, Pekka, Reetta sekä Tapani. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä perheet ovat useimmiten suuria, sillä lasten ajatellaan olevan Jumalan lahjoja ja kaikki lapset halutaan ottaa vastaan.[6]

Helka Lumijärvi sai teologian kandidaatin tutkintonsa valmiiksi vuonna 1969.[7] Kotiäitiyden ohella hän teki muutamia sijaisuuksia lähialueiden kouluissa. Tämän mahdollisti osittain kotiapulainen, joka asui pappilassa ja teki kaikkia tarvittavia tehtäviä. Tuohon aikaan kotiapulaisen palkka ei ollut kovin suuri, joten perheen oli mahdollista pitää apulaista; lisäksi pappilassa kävi jo aikaisemmallakin papilla töissä ollut siivooja.

Lumijärvi toimi pyhäkoulun opettajana jo nuorena Hyvinkään seurakunnassa, sekä eri paikkakunnilla missä he asuivat puolison töiden vuoksi. Perheen asetuttua Sahalahdelle Lumijärvi nimitettiin pyhäkoulusihteeriksi; paikkakunnalla pyhäkoulutoiminta oli hyvin aktiivista 1970- ja 80-luvuilla.[8] Pyhäkoulutyöhön hankittiin uusia opettajia ja Lumijärvi piti kokouksia, joissa käytiin läpi oppituntien aihepiirejä. Lumijärven mukaan innokkaita pyhäkoulunopettajia oli lopulta melkein enemmän kuin varsinaisia pyhäkoululaisia.

Lumijärvi saattoi pitää pappilan salissa pyhäkoulua, ja samaan aikaan keittää perunoita keittiössä, sillä aviomiehen oli saatava syödä ennen seuraaviin toimituksiin lähtöä. Siinä sivussa oli luonnollisesti hoidettava myös kulloistakin perheen vauvoista. Lumijärvi aloitti seurakunnassa myös äitilapsikerhon sekä järjesti diakonissan apuna esimerkiksi kuurojen joulujuhlan pappilan salissa. Varsinkin oman teologin koulutuksen vuoksi papin puolisolta saatettiin kenties odottaakin aktiivista osallistumista seurakunnan työhön.

Perheen lapset olivat mukana useimmissa seurakunnan toimintaan liittyvissä tilaisuuksissa ollen suurena ilona esimerkiksi vanhemmalle väelle. Koska tuohon aikaan ei oltu kovin tarkkoja, muutamat lapsista saattoivat sijaistaa esimerkiksi suntiota melko nuorinakin. Perhe oli mukana myös Tampereen rauhanyhdistyksen toiminnassa, missä Lumijärvi piti raamattuluokkaa ja Eero Lumijärvi toimi seurapuhujana.[9] Helka Lumijärvi toimii edelleen rauhanyhdistyksen pyhäkoulun opettajana.[10]

Puolison vakava sairastuminen

Jouluaaton aattona 1977 Eero Lumijärvellä todettiin aortan laajentuma, joka lähti repeytymään. Hän vietti joulun sairaalassa, ja lääkärit arvelivat joutuvansa leikkaamaan repeämän. Tampereella ei ollut kaikkia tarvittavia laitteita, ja siksi aikaisemmin vastaavassa leikkauksessa olleet olivat kaikki kuolleet. Perheessä oli tuolloin kahdeksan lasta, joista nuorin oli alle vuoden ikäinen. Lapset lauloivat isälle puhelimessa joululauluja ja lääninrovasti tuli toimittamaan aattohartauden seurakunnan ainoan papin ollessa sairaalassa.

Repeytymä kuitenkin pysähtyi ja Lumijärvi siirrettiin Turkuun, missä hänet tammikuun puolella leikattiin onnistuneesti. Tieto Sahalahden kirkkoherran sairastamisesta oli levinnyt ja kaikissa rovastikunnan kirkoissa rukoiltiin Lumijärven puolesta. Perhe sai pyytämättäkin paljon konkreettista apua, tarjouduttiin esimerkiksi laittamaan ruokaa ja hoitamaan lapsia, jotta Helka Lumijärvi pääsi katsomaan puolisoaan sairaalaan. Puoliso parani varsin nopeasti, vaativan leikkauksen jälkeen hän palasi työhön jo huhtikuussa.[11]

Perheen kuopus Tapani syntyi vuonna 1982. Koska vanha pappila oli epäkäytännöllinen lapsiperheelle esimerkiksi erillisten huoneiden vähäisyyden vuoksi, perheen rakentama oma talo valmistui vuonna 1985 pappilan naapuritontille.[12] Muuttaessaan pois Lumijärvistä tuli viimeinen papin perhe, joka 1856 rakennetussa Sahalahden pappilassa asui.[13]

Kun lapset kasvoivat, Helka Lumijärvelle jäi enemmän aikaa kodin ulkopuoliselle toiminnalle. Lumijärvi toimi Sahalahden kunnanvaltuustossa vuosina 1989-2001, josta kaksi kautta sosiaalilautakunnan puheenjohtajana. Seurakunnassa hän on toiminut vuodesta 1980 alkaen diakoniatyön johtokunnassa sekä muutamaan otteeseen kirkkovaltuustossa, jossa aloitti toisen kautensa vuonna 2013. Vuonna 1994 hän oli myös mukana perustamassa Sahalahden vapaaehtoiset ry:tä, jonka ajatuksena on tarjota eläkeikäisille ihmisille virkistystä ja yhteistä toimintaa.[14]

Oma ura uudelleenkouluttautumisen myötä

Nuorimmankin lapsen aloitettua koulutiensä Lumijärvi oli alkanut etsiä vakituista työpaikkaa. Lehti-ilmoituksen perusteella hän haki paikkaa uudesta Sopimusvuorisäätiön dementiahoitokodista, sillä hoitoalan koulutusta ei tehtävässä edellytetty. Muistisairaita haluttiin hoitaa kodinomaisissa oloissa ja toimia yhteisöhoidon periaattein, jotka oli kehitelty Sopimusvuoren mielenterveyskuntoutujien hoidossa. Lumijärvi sai paikan; haastattelijat olivat päätelleet hänen ”osaavan ainakin jotain, kun olin saanut pidettyä kymmenen lasta hengissä”.

Lumijärvi sai työn ohessa koulutusta muistisairaiden kohtaamiseen sekä niin sanottuun validaatiomenetelmään. Sen ajatuksena on tunnustaa vanhuksen tunteiden olevan totta hänelle itselleen, sillä tunteiden kieltäminen vammauttaa ihmisen. Menetelmän tavoitteena on palauttaa dementoituneen vanhuksen arvokkuus, saada hänet kommunikoimaan enemmän sekä vähentää esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden käytön tarvetta. Vanhuksen paluu menneisyyteen ja muistoihin on hänen keinonsa helpottaa iskuja, jotka johtuvat ikääntymisprosessista.[15]

Lumijärvi koki tällaisen menettelytavan oikeaksi dementoituneiden kanssa, hänestä ihminen piti kohdata arvostaen ja hyväksyen. Hänestä oli hienoa huomata, miten esimerkiksi ryhmätyöskentelyssä tunteet lähtivät liikkeelle ja ihmiset saivat purettua vanhoja asioita, joista eivät ehkä olleet koskaan puhuneet kenellekään. Validaatiomenetelmää kehitettiin suomalaisemmaksi ja myöhemmin syntyi tunteet ja validaation yhdistävä menetelmä Tunteva.

Vuonna 2001 Lumijärvi valmistui validaatio-opettajaksi. Tämän jälkeen hän koulutti muun muassa hoitajia päätoimisesti vuoteen 2007 asti, jolloin jäi eläkkeelle. Lumijärvi toimitti myös julkaisut Validaatioryhmän opaskirja (Sopimusvuorisäätiö 2002) sekä Tunteva yksilö yhteisössä (Sopimusvuorisäätiö 2006).

Eläkkeelle jäämisensä jälkeen Lumijärvi on pitänyt Tampereen Kaupunkilähetyksen työntekijänä useita koulutuksia sekä luentoja. Työuran jälkeen Lumijärveä ovat pitäneet kiireisenä 43 lastenlasta ja sittemmin myös kolme lastenlastenlasta. Äitienpäivänä 2001 Lumijärvelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan mitali kultaristein.[16]

[1]Sähköposti 23.4.2016.

[2] Kena 2000, 223,321.

[3] Haastattelu 6.4.2016.

[4] Haastattelu 6.4.2016.

[5] Haastattelu 6.4.2016.

[6] Palola 2011, 352.

[7] Suomen teologit 1999.

[8] Raitio 2001, 297.

[9] Lumijärvi 1990, 136.

[10] Haastattelu 6.4.2016.

[11] Haastattelu 6.4.2016.

[12] Sähköposti 23.4.2016.

[13] Raitio 2001, 256.

[14] Suomen teologit 2010.

[15] Feil 1993, 13-14.

[16] Haastattelu 6.4.2016.

– Omassa elämässäni olen tehnyt kaikki valintani ja ratkaisuni kotitilani hyväksi. Elämä on ollut täyteläistä, paljon työtä, mutta paljon myös juhlan ja hauskuuden hetkiä. Hienoa on ollut nähdä maatalousalan työmenetelmien ja välineiden huikea kehitys ja tiedon lisääntyminen. Täytyy sanoa kuin Niskavuoren vanha emäntä, että minulle onni on sitä, kun vilja kasvaa niin, että korvissa kohisee.

Lainaus on Nukarin tilan vanhan emännän haastattelusta, jonka kirjoitin Hämeen Sanomiin hänen 95-vuotissyntymäpäiväkseen toukokuussa 2013. Noissa lauseissa kiteytyy nyt keväällä 2016 satavuotis-päiväänsä lähestyvän Sirkka Nukarin elämän läpäisevä tunne, sen punainen lanka. Maahenkisyys, rakkaus maahan ja isänmaahan on ohjannut hänen valintojaan ja tekemisiään. Sirkka Nukari on myös osannut nauttia elämän iloista ja jakanut elämäniloaan ympäristöönsä ja ystäviensäkin mieliin.

Tämä hänen ominaisuutensa toi yhteiseen projektiimme, vuonna 2010 ilmestyneen kirjan ”Nukarin isäntiä ja emäntiä – rakkaudesta maahan ja isänmaahan” tekemiseen, iloa ja huumorin kultaa, vaikka hanke oli suuritöinen ja pähkäilyn aiheitakin riitti.

Kirjahaaveen toteuttamisen käynnistyessä Sirkka Nukari oli 91-vuotias. Materiaalia – päiväkirjoja, kirjeitä, valokuvia – oli kertynyt suuri matka-arkullinen. Sirkka Nukari kävi läpi aineistoa ja naputteli tekstit omalla kirjoituskoneellaan. Allekirjoittanut kirjan toimittajana siirsi tekstit tietokoneelle hellävaraisesti editoiden, kirjoittajan omaa ääntä kunnioittaen. Iäkäs kirjailija tunnusti välillä väsymyksensä urakan keskellä. ”Yhtäkkiä piti mennä lattialle pitkälleen, mutta join lasillisen kylmää vettä ja se meni ohi”, Sirkka kertoi kerran työpalaverimme alkajaisiksi.

Tällainen kirjaprojekti oli juuri sanomalehtityöstä eläköityneelle, koko ikänsä kaupunkilaisena eläneelle toimittajalle merkittävä kokemus monella tasolla. Sain tutustua maatalouselinkeinon haasteisiin, ihanuuksiin ja kurjuuksiin sekä pitkän elämän eläneeseen, kotikontuunsa juurtuneeseen, silti maailman menoa avarasti katselevaan naiseen.

Tyttö tuli, vaikka poikaa odotettiin

Sirkka Nukari syntyi 8. toukokuuta 1918 vain vajaa pari viikkoa sisällissodan jälkeen. Ennestään perheessä oli isosisko Alli Inkeri. Isä Evert Nukari ei salannut pettymystään siitä, että vuonna 1728 perustettu, vuosikymmenestä toiseen isältä pojalle siirtynyt tila ei vieläkään saanut miespuolista perillistä. Poikapula Nukarilla korjaantui vihdoin vuonna 1957, kun Sirkka ja Allan Nukarille syntyi Antero-poika.

Lapsuuttaan Vuorentaan maalaismaisemissa Sirkka Nukari muistelee leikkien ja touhujen täyteisenä, turvallisena kulta-aikana. Leikkitovereita ja leikkipaikkoja riitti yllin kyllin, kesät talvet ja aamusta iltaan.

Lapsuuden huoleton aika päättyi äkillisesti 11-vuotiaana. Isä, talon toimelias isäntä, kansanedustaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Evert Nukari sairastui vakavasti vuonna 1929, juuri kun tilan uusi uljas päärakennus oli valmistunut ja ura kansanedustajana kiinnostavassa vaiheessa. Lempi-äiti joutui kantamaan vastuuta monenlaisten talon pitoon liittyvien asioiden hoitamisesta. Evert Nukari menehtyi vuonna 1944 pitkään sairastettuaan.

Sairaanhoitajaksi ja maatilan omistajaksi

Lempi Nukari joutui 1930-luvun pulavuosina kamppailemaan rakennusvelkojen ja isännän takausvelkojen kanssa. Kesäisin myös tyttäret Sirkka ja Alli ahersivat niin puutarhassa, pelloilla kuin navetassakin, talvisin oli hoidettava koulunkäynti Hämeenlinnan yhteiskoulussa.

Keväällä 1937 Sirkka Nukari sai kutreilleen valkolakin, mikä oli erityisesti Evert-isälle suuri ilon aihe. Piipahdus yliopistossa osoitti, ettei teoreettinen opiskelu ollut häntä varten. Ammatti oli kuitenkin hankittava ja Sirkka Nukari aloitti opiskelun sairaanhoitajakoulussa Helsingissä. Aivan opintojen alkuvaiheessa talvisodan alettua marraskuussa 1939, pikkuoppilaskin joutui keskellä Helsingin pommituksia auttamaan pahoin loukkaantuneita pommitusten uhreja.

Jatkosodan ajan, kolme ja puoli vuotta, vastavalmistunut sairaanhoitaja oli haavoittuneita hoitamassa eri sotasairaaloissa Hämeenlinnan seudulla. Kotona Nukarilla äiti olisi tarvinnut apua, mutta kotilomat olivat harvassa, kun junat toivat aina uusia haavoittuneita sairaaloihin.

Alli-sisaresta oli suunniteltu tilan jatkajaa, mutta vuonna 1940 hän pudotti uutispommin ja ilmoitti, ettei jää Nukarille, vaan lähtee Sysmään Niilo Kännälän vaimoksi ja Yskelän kartanon emännäksi.

Kun isän kunto alkoi huonontua syksyllä 1943, Nukarin päätilan omistus siirtyi Sirkalle, ”tehtävään täysin valmistautumattomalle tytönheilakalle”, kuten hän itse kuvailee.

Taloon oli saatava isäntä. Sirkka oli tutustunut vuonna 1943 agrologi Allan A. Virtaan, yhteyttä oli pidetty kirjeenvaihdolla. Kolme vuotta kesti harkinnan aika. Taloon oli saatava isäntä ja Allan vaikutti isännäksi pätevältä ja sopivalta, joten kesällä 1947 Sirkka asteli Hämeenlinnan kirkkoon Allan vierellään. Myöhemmin nuori isäntä vaihtoi sukunimensä Sirkan toivomuksesta Nukariksi, hieman vastahankaisesti kylläkin.

Nuoren isännän myötä talossa alkoi tapahtua. Tuotantopuoli pantiin kuntoon kaikin puolin. Sirkka Nukari oli nähnyt monen maatilan emännän raatavan aamusta iltaan ilman omaa rahaa ja halusi itselleen omat tienestit. Tuhannen kanan lattiakanalan tuotto toi Nukarin emännälle oman tilipussin.

Juhlahetkistä iloa elämään

Emännän roolia ”väärät kirjat lukenut puolivallaton emäntä” yritti hoitaa parhaansa mukaan. Tavanomaisten velvollisuuksien lisäksi harjoittelutilan emäntä joutui laajaan työmaaruokalan pitoon harjurijoukon ja alkuvuosina myös salaojaporukoiden ja juurikasjätkien muonittamisessa.

Nukarin emäntä tunnettiin kotikylässä ja laajemminkin mainiona kutsujen ja juhlien emäntänä. Sirkka rakasti juhlia ja sai vieraansa viihtymään ja nauttimaan olostaan. Keittiöpuolen hän jätti isoissa juhlissa taitavammaksi kokevien ystävien vastuulle ja keskittyi seurustelemaan vieraidensa kanssa. Sen taidon hän on aina osannut.

1960-luvulla toimittaja Kyllikki Stenros, myöhemmin Virolainen kävi talossa tekemässä muutamia radiohaastatteluita. Hän houkutteli Sirkka Nukarin mukaan Tänään kotona -televisio-ohjelmiinsa ja innosti kirjoittamaan muutakin kuin päiväkirjaa. Teho- ja Koti-lehtiin kertyi vuosien mittaan emännän näkökulmasta kirjoitettuja pakinoita toistakymmentä mapillista.

Vuonna 1988 Sirkka ja Allan Nukari täyttivät 70 vuotta. Sukupolvenvaihdos toteutui 1.1. 1990. Jo edellisenä vuonna oli aloitettu Vuorenportin ”vanhainkodin” rakentaminen puretun Vuorelan koulun paikalle, mäen päälle. Ikkunoista avautuvat näkymät kotitilan pelloille, joita nykyinen isäntä Antero Nukari viljelee.

Vuorenportissa ”vanha pari” viihtyi mainiosti. Elämä jatkui osallistuvana ja vilkkaana. Iloittiin vuosina 1992 ja 1994 syntyneistä pojanpojista, Sirkka Nukari rakasti ja vaali myös puutarhaansa, matkusteli ja kestitsi ystäviä.

Yhteinen aika Allanin kanssa päättyi äkillisesti 4.3. 2006. Suru ja yksinäisyyden tunne jäivät mielen pohjalle kaihertamaan. Kotona ei enää ollut ketään, jonka kanssa keskustella.
Lohtua yksinäisyyteen on tuonut – vaikkakin surullisesti harventuva – ystäväjoukko ja elämänmittainen lukuharrastus. ”Kirja on uskollinen ystävä, kirjojen maailmaan olen aina paennut ahdistuksen hetkinä.”

Esivanhempani Olga, meijerska ja tyttöjen käsityönopettaja, ja Nikolai, kansakoulunopettaja, aloittavat työnsä Multian Sahrajärvellä haaveineen ja toiveineen hyvin erilaisessa Suomessa kuin nyt. Maailman muuttuminen ja sodat koettiin perheen arjessa. Olga antaa esimerkin ja mallin naisen roolista muutosten keskellä 1800-luvun lopulta 1950-luvulle.

Opettajiksi Multian Sahrajärvelle

On elokuu 1899. Olga, Nikolai ja pieni Teuvo ovat matkustaneet pitkän matkan Sortavalasta Multian Sahrajärvelle, mistä Nikolai on saanut ensimmäisen opettajan paikkansa. Olgan tarkoitus on opettaa tyttöjen käsityötä, johon hänkin on saanut pätevyyden Sortavalan seminaarissa.

Siinä he seisovat väsyneinä, Olga ryhdikkäänä ja suoraselkäisenä. Hän on 32-vuotias, jo 10 vuotta itsenäisessä, hyvässä meijerskan ammatissa työskennellyt. Hän on tottunut ottamaan vastuuta ja organisoimaan. Hän on huomannutkin, että tässä perheessä näille avuille on käyttöä.

Hänen vierellään seisoo Nikolai viiksiään pyöritellen, tyytyväisenä. Kaikki tuntuu olevan hyvin. Uusi koulurakennus seisoo valkoisine ikkunapielineen komeana mäennyppylällä. Se on pari vuotta sitten rakennettu ja punamullalla maalattu. Asunnoksi heille on luvattu kaksi kamaria ja kyökki. Peltoakin on ilmoitettu olevan viljelyskelpoisena peräti kaksi hehtaaria.

Pelto on houkutellut heitä, viljelymahdollisuutena. He ovat kumpikin tottuneet viljaviin seutuihin, joista he ovat kotoisin: Olga Tammelasta ja Nikolai Orimattilasta. He ovat nähneet Hämeen kartanoiden kukoistavat puutarhat. Orimattilassa Ruhan kartanossa he ovat myös tavanneet, sillä Nikolai teki torppariveljensä taksvärkkipäiviä silloin tällöin, vaikka pääsääntöisesti olikin muurarina tai kiertokoulunopettajana. Nyt nuoripari haluaa omaa maata viljeltäväksi, oman kukoistavan puutarhan.

Lievästi kehitysvammainen lapsi

Siinä he seisovat haaveineen Sahrajärvellä. Olgalla on sylissään Teuvo, lievästi kehitysvammainen ja kaatumatautinen lapsi, erittäin vaikean synnytyksen seurausta. Pojan toistuvia kouristuskohtauksia on vaikea katsoa, sillä niitä ei voi mitenkään estää eikä mitään lääkitystäkään ole. Olgaa askarruttaa keskisuomalaisten ihmisten suhtautuminen, ovatkohan he edes koskaan tällaista nähneet. Tapanahan on eristää sairaat lapset laitoksiin, mutta siihen ei Olga ole suostunut.

Olga on tottunut olemaan ihmisten silmätikkuna; hänhän on Henriikka-äitinsä avioton lapsi. Tämä varjo seurasi häntä kaikkialle, joten hän kestää ihmisten ihmettelyn myös Teuvon sairaudesta.

Tutustuminen uuteen kotiseutuun

Olga ja Nikolai kalustavat huoneet vähäisillä huonekaluillaan ja suunnittelevat tulevaa syksyä ja talvea. Lehmä on saatava pieneen navettaan. Heille on luvattu vähäisen palkan lisäksi viisi hehtolitraa viljaa kunnan lainajyvästöstä ja polttopuut. He pääsevät hyvin alkuun, vaikka heidät yllätti oman, luvatun pellon puuttuminen. On vain kaksi aaria kivistä kasvimaata.

Olgaa ihmetyttääkin seudun karuus. Huono tie tuo kirkonkylästä koululle, josta se jatkaa matkaa polkuna. Taloja on harvakseltaan, ja nekin enimmäkseen pieniä mökkejä metsien ja peltotilkkujen reunustamina. Ihmisetkin ovat outoja ja puhuvat erilaista murretta kuin mihin Olga on tottunut, ja heitä on vaikea lähestyä. Seurustelusta ja kylään tutustumisesta pitää onneksi Nikolai huolen. Hän on huomannut, että juuri täällä hänen kutsumukselleen kansan sivistäjänä ja raittiusmiehenä on käyttöä. Olgan on tyytyminen tähän päätökseen. Olga rakastaa miestään ja on valmis aloittamaan yhteiselämän sanojensa mukaan ”Jumalan selän takana”.

Koulu keskellä kylää

Nuoripari kotiutuu Multialle. Olga hoitaa perhettä ja pientä virkaansa. Tuleehan siitäkin muutama ropo talouden hoitoon. Hän osallistuu neuvontatyöhön ohjaten kyläläisiä ruoka-, hygienia- ja vaatetusasioissa sekä puutarhan hyötyviljelyssä. Sieniä kyläläiset eivät vain opi käyttämään, vaan pitävät niitä lehmänruokana.

Koululta haetaan paljon myös sairaanhoitoapua, haavoja sidotaan ja nyrjähtäneitä niveliä laitetaan paikoilleen.

Perheeseen syntyy vielä kaksi lasta: Paavo vuonna 1903 ja kahta vuotta myöhemmin Veikko Alarik 1905, terveitä molemmat.

Yhteyksiä ulkomaailmaan pidetään yllä, lehtiä luetaan ja viedään kylällekin luettaviksi. Posti kulkee kolme kertaa viikossa. Kirjeitäkin tulee, tosin harvakseltaan, kotiväeltä Tammelasta.

Helsingistä Nikolain veljen perhe kirjoittaa säännöllisesti. He ovat muuttaneet työn perässä Helsingin Kallioon. Siellä ollaan kiinnostuneita myös heidän elämästä täällä korvessa.

Olga ja Nikolai ovat raivanneet itselleen puutarhan koulun maalle. Se ei kuitenkaan poista halua saada oma viljelystila. Eikä Olgan yksinäisyyttä; hänellä ei ole halua tutustua lähemmin kyläläisiin.

Olga ja Nikolai ostavat tilan

Vuonna 1910 Olga ja Nikolai ostavat Niemijärvi-nimisen tilan neljän kilometrin päästä koululta. Tila on rappiotila, päärakennuskin osin kesken. Innolla he korjaavat, rakentavat ja raivaavat. Tilalle otetaan karjaa: lehmiä, vuohia ja kanoja. Pellavaakin voi kasvattaa. Onneksi kylällä on osaavaa työväkeä niin rakennustöihin kuin karjanhoitoon. Olga hoitaa käytännön asioita ja valvoo töitä. Juuri tätä hän on toivonut. Omaa tilaa. Ei enää koskaan toisten nurkkiin. Nyt voi tehdä mitä haluttaa. Ja Olga tekee ja vaatii muiltakin. Olga on onnellinen.

Olga haluaa kasvattaa pojistaan työtä pelkäämättömiä kunnon kansalaisia. Teuvon kohtausten välit ovat harventuneet, ja hänkin osaa jo tehdä pieniä askareita.

Maanviljelys kukoistaa, ja he ovat esimerkki kylän muille tiloille. Nikolai on aina valmis auttamaan ja on perustamassa neuvontajärjestöjä.

Talveksi perhe muuttaa aina koululle, lypsävä lehmä mukana. Vuohien maitoa juotetaan pojille kasvun ja voiman takaajaksi.

Sisällissota ja Suomen itsenäistyminen

1910-luvun puolivälissä maailmalla on levotonta, mutta se ei paljon Olgan ja Nikolain elämää häiritse. Helsingistä sukulaiset kirjoittavat suurkaupungin asioista, ja Kalliosta lähdetään turvallisempaan paikkaan. Niemijärvelle saapuu jo vuonna 1914 Nikolain veljentytär Tyyne. Olga ottaa mielellään Tyynen ja hänen poikansa luokseen. Se tietää myös lisäkäsiä arkisiin askareisiin ja uusia virikkeitä.

Niemijärvellä on runsaasti tilaa majoittaa väkeä. Monena kesänä sukulaisten lapsia onkin Olgan hoivissa saamassa hyvää ruokaa ja raitista ilmaa. Aika ei yksistään kulu järven rannalla uiden, vaan nuoret oppivat myös työnteon jaloa taitoa.

Nikolailla on runsaasti erilaisia luottamustoimia, hänet on valittu jopa Multian kunnanvaltuustoon.

Olgalle kaikki tämä tietää lisää vastuuta.

Sisällissota ei Sahrajärven kylää eikä opettajapariskuntaa juuri ravistele. Punakaartilaiset ovat järjestäytyneet, mutta käyttäytyvät säyseästi. Suomen itsenäistyminen 1917 on kaikille mieluinen uutinen; muistetaanhan sortokausi vielä hyvin. Näin on aina varmempi. Nyt heillä on oma maa ja ennen kaikkea oma maatila, Niemijärvi.

Teuvo kuolee, pojat lyseoon

Teuvon kouristukset lisääntyvät ja vointi huononee. Helsingistä toimitetaan koululle hoitaja, joka antaa parantavia kylpyjä. Ne eivät kuitenkaan auta. Lääkkeitäkin on jo saataville, ja Nikolain veli hankkii niitä. Ilmeisesti niiden ansiosta Teuvon elämä on valoisampi, kunhan välttää suuria mielenliikutuksia. Teuvo saa kuitenkin matkatessaan yksin koululta Niemijärvelle kohtauksen ja hukkuu maantienojaan. Tämä on koko perheelle ja varsinkin Olgalle suuri suru.

Olga on päättänyt kouluttaa poikansa niin pitkälle kuin suinkin, ja tähän varsinkin Paavolla tuntuu olevan intoa. Olgalle itselleen ei koulunkäynti varattoman äidin tyttärenä ollut helppoa, sillä rahoituksen järjestäminen oli vaikeaa eikä yhteiskunta tuolloin avustanut. Olga oli auttanut aikoinaan rahallisesti Nikolaitakin tämän opiskellessa Sortavalan seminaarissa, sillä hänenkään kotiväellä ei ollut varaa pojan koulutukseen.

Tätä taustaa vasten ymmärtää hyvin Olgan halun poikiensa kouluttamiseen. Jyväkylässä, 50 kilometrin päässä on lyseo, jonne hän pojat lähettää. Se tarkoittaa poikien muuttoa Jyväskylään, asunnon hankkimista ja jatkuvaa huolehtimista ruoasta ja puhtaista vaatteista ”kortteeripaikkaan”. Ikävä on molemminpuolinen.

Juuston valmistus on mieluisaa työtä

Olga on kova tekemään työtä ja vaatii samaa muiltakin. Kaikille on aina työ suunniteltuna. Niemijärvellä on usein kesävieraita, ja he saavatkin aamulla herättyään hienoisen vihjeen työnteosta, kun tuolilla sängyn vierellä odottavat työrukkaset ja lattialla työkengät.

Olgalla alkaa valmistaa vuohen maidosta juustoja, joita vie Jyväskylään myytäväksi. Työskennellessään Hämeessä eri kartanoissa hän vastasi maidon jalostuksesta, ja taidon juuston valmistukseen hän sai mejerskana Janakkalan Hakoisten kartanossa. Ruhan kartanosta vietiin voita ja juustoa Pietariin asti.

Olgalle maidon jalostus on mieluisaa, kuin entiseen, omaan ammattiin paluuta.

Synnyinseudun ikävä valtaa kuitenkin usein Olgan. Hän kaipaa Tammelan viljavia peltoja, siellä kaikki kasvoi niin hyvin. Hän yrittää aina uudestaan ja uudestaan istuttaa Sahrajärvelle omenapuita, mutta ei saa niistä koskaan satoa.

Olga toivoo pojistaan paljon

Aika kuluu, pojat pääsevät ylioppilaiksi. Olga on heistä ylpeä ja haluaa turvata heidän opiskelunsa Helsingissä. Paavosta hän toivoo pappia, Alarikista agronomia. Ruokapaketit ja raha kulkevat nyt Helsinkiin, ja pojilta tulee kirjeitä, vaikkakaan ei aina hyviä uutisia, ei varsinkaan Paavolta. Monen tiedekunnan vaihtamisenkaan jälkeen pojan opiskelusta ei tule mitään. Paavo lähteekin vastavihityn vaimonsa kanssa Kanadaan. Lähtö on hätäinen, ilman vanhempien kanssa keskustelua, ilman jäähyväisiä. Tämä on vanhemmille ja varsinkin Olgalle raskasta. Hän toivoo Paavon palaavan, mutta niin ei käy. Olgalla on lisää ikävöitävää.

Sota-aikana pelko joka päivä läsnä

Eletään vuotta 1935, elämä näyttää jo rauhoittuneen uomiinsa. Nikolai ja Olga ovat eläkkeellä, maatila on siirtynyt Alarikin ja hänen vaimonsa Eevan nimiin. Perhe asuu Saarijärvellä, missä Eeva toimii opettajana. Alarikilla on kartoitustoimisto, minkä vuoksi hän matkustaa ympäri Suomea.

Maailmalla on kuitenkin levotonta, syttyy sota. Pelko on nyt joka päivä läsnä. Olga pelkää Suomen itsenäisyyden menettämistä ja sitäkin enemmän sodassa olevan poikansa Alarikin puolesta. Surusanomia tuodaan, milloin Olgalle ja Nikolaille? Kaikki työikäiset miehet ovat sodassa, maatöitä tekevät naiset vanhojen miesten ja poikien avulla. Miniä on lastensa kanssa kesät apuna, mikä tuntuu jotenkin helpottavalta, kun on enemmän väkeä yhdessä. Radiosta kuullaan edes jotain sotatilanteesta, naapuritkin tulevat kuuntelemaan. Iltaisin ikkunoiden eteen laitetaan pimennysverhot. Sota ei pääse unohtumaan. Nyt Olga ikävöi rauhaa.

Tyytyväinen elämänsä ehtoolla

Rauha julistetaan syyskuussa 1944, mutta kovin ehdoin. Miten Suomi selviää, miten me selviämme?

Rajan taakse jää Nikolain ja Olgan rakas Sortavalakin. Alarik palaa elävänä ja haavoittumatta sodasta. Asutustoiminta pitää hänet kuitenkin poissa kotoa. Niemijärvi ei saa isäntää, joka olisi läsnä. Maanviljelystä on hoidettava vieraalla työvoimalla. Olga huolehtii ja valvoo työntekijöitä. Hän ei voi vieläkään irrottaa.

Tuleeko Olgalle koskaan helpompia eläkepäiviä?

Alarikin vaimo sairastuu vakavasti ja koko perhe muuttaa Niemijärvelle. Tulipalossa tuhoutuneen päärakennuksen tilalle on rakennettava uusi. Olga on kuitenkin tyytyväinen Alarikin tapaan hoitaa asioita, turvata kaikkien arkea vaikka aina ei ole itse läsnä. Olgan ympärillä on kuitenkin nyt elämää. Sitä hän seuraa ja osallistuu kaikkiin töihin mihin kykenee.

Olga saattaa miniänsä ja miehensäkin haudan lepoon. Vaikka hän ikävöi miestään, nuoruuttaan ja Tammelan Kaukjärven rehevyyttä, hän on tyytyväinen haaveittensa toteutumiseen: omaan maatilaansa ja siihen, että pystyi antamaan lapsilleen paremman elämän. Hän iloitsee myös itsenäisestä Suomesta ja siitä että suku jatkuu Alarikin lasten kautta. Vihdoinkin Olga on valmis laskemaan irti. Hän pääsee lepoon tapaninpäivänä 1952.

Olgan anti jälkipolville

Olga näytti esimerkillään, että nainen pystyi kouluttautumaan vaikeissakin oloissa 1800-luvun lopulla ja hankkimaan sinnikkyytensä avulla itselleen käytännön ammatin. Meijerskana hän oli uranuurtaja kehittäessään karjataloustuotteita kaupalliseen muotoon ja myöhemmin talon emäntänä niitä pienimuotoisesti jalostaessaan.

Kyläkoulun opettajan vaimona hän ei halunnut jäädä miehensä varjoon, vaan auttoi monin tavoin kylänsä kotitalouksia: neuvoi puutarhan hoidossa sekä kudonta- ja muissa käsitöissä. Hänet muistetaankin järkevänä, vähäpuheisena ja ryhdikkäänä naisena.

Maatalon emäntänä hän loi tilastaan kukoistavan ja toteutti miehensäkin ideoimia uudistuksia.

Olga eli Suomen historian merkittävän ajanjakson. Suomen itsenäistyminen ja kaksi sotaa loivat häneen syvän isämaan rakkauden, jonka hän välitti jälkipolvilleen.

Torpan tyttö

Elma Inkeri Rautio syntyi 21.3.1932 Ala-Temmeksellä. Elma-nimen hän sai Amerikassa syntyneen äitinsä serkun Elma Kukkosen mukaan, joka toimi opettajana Finlandia Yliopistossa Houstonissa. Äitini kotikunta oli Liminka, vaikka Temmeksen kirkonkylä oli Raution perheelle varsinainen kauppa- ja asiointikeskus. Äitini asui varhaisimmat elinvuotensa kolmen sukupolven taloudessa – torpassa, jonka isoisä, torppari Heikki Rautio oli rakentanut vuokraamalleen tilalle ja jonka oli lunastanut omakseen Punttalan perintötalosta torpparilain tultua voimaan vappuna 1919. Äitini vanhemmat Pekka ja Elsa Rautio lunastivat torpan perikunnalta 1938. Äidilläni oli viisi sisarusta, joista yhden pojan kohtaloksi oli tullut kätkytkuolema kahden kuukauden iässä ja toisen pojan kurkkumätä kuuden vanhana. Aino-sisar oli äitiäni viisi vuotta vanhempi, Paavo-veli yhdeksän vuotta nuorempi ja Aulikki-sisar syntyi samana kesänä, kun äitini pääsi ripille.

Koulu ja sota

Äitini aloitti oppivelvollisuuden suorittamisen Temmeksen kirkonkylän kansakoulussa syyskuun 17. päivänä 1939. Samana syksynä liikekannallepano alkoi. Pekka-isän oli ilmoittauduttava palvelukseen Oulussa, lokakuussa 1939 palvellen sekä talvi- että jatkosodassa eläinlääkintätehtävissä. Pekka kotiutettiin iän perusteella juhannuksena 1944.

Sota-aikana koulunkäynti ja toimeentulo Rautiolla oli ankeaa ruoan niukkuuden ja kehnon vaatetuksen vuoksi. Torpan ikkunoihin oli asetettu ’Molotovin verhot’ – puukehikkoon naulatut pinkopahvit, etteivät viholliskoneet näkisi pommittaa. Kaikesta huolimatta äitini suoritti kahdeksan lukuvuoden oppivelvollisuuden. Kahden lukuvuoden alakoulua seurasi neljän lukuvuoden yläkoulu ja lopuksi jatkokoulua kahtena talvena. Koulussa opetuksessa vallitsi aikaa myötäilevä isänmaallis-kristillinen henki. Muusta, lähinnä körttihenkisestä kasvatuksesta piti huolen koti.

Temmeksellä oli kirjasto, jonka palveluksia äitini käytti ahkerasti. Koska arki Rautiolla oli vaatimatonta, nuorella tytöllä oli mahdollisuus laajentaa elinpiiriään sukeltamalla kirjojen maailmaan. Äitini kertoi, kuinka hän luki moneen kertaan Anni Swanin kirjan Iris-rukka, joka on tarina orvosta Iris-tytöstä. Kirjassa korostuu kaupunkilaisten ja maalaisten välinen ero. Tarinassa on myös tuhkimomaisia piirteitä.

Rippikouluajoista on muistona katekismus, jonka välistä löytyy mietelauseita ja rakkausrunoja, osin itse kirjoitettuja ja osin lainattuja. Paavo Cajanderin kirjoittama runo Kuva on puhuttanut äitini suvun naisia kahdessa polvessa ennen äitiäni ja on nyt menossa perintönä kuudennessa polvessa. Tämä runon arvostus antaa kuvan siitä, että naiset polvesta polveen ovat rakastaneet ikuisesti omia äitejään.

Raution elinpiiri

Raution pihapiirin rakentaminen oli aloitettu torppari, isoisä Heikki Raution aikana. Se käsitti pienen asuintorpan, jossa oli pirtti ja kamari. Asuintorpan valmistuttua lisärakennuksia oli syntynyt sitä mukaa, kun varat olivat sallineet. Kaikki rakennukset olivat tehty Raution isäntien omin käsin hirsistä, riu’uista ja päreistä. Rakennusten annettiin maalaamattomina kelottua.

Elämä Rautiolla perustui pääasiassa omavaraistalouteen. Aluksi lehmien maito ja eläinten lihat käytettiin itse. Maitoa ei viety meijeriin jalostettavaksi. Jonkin verran itse kirnuttua voita myytiin naapureille. Ruista viljeltiin leipäviljaksi. Ruoka oli yksinkertaista, pääasiassa perunoita sekä erilaisia ryyni- ja jauhovellejä. Velaksi ei ostettu. Kaikkia isompiakin hankintoja varten ensin säästettiin rahat ja vasta sitten ostettiin.

Maanviljelys tapahtui hevostyökaluilla. Kaikkiin töihin piti ryhtyä pienestä pitäen. Äitini oppi jo varhain, ettei ollut erikseen miesten eikä naisten töitä. Elsa-äidin ja tyttöjen piti osata käsitellä hevosta, tehdä viljakuhilaita, puida riihessä ja kirnuta voita. Saunavastojen tekemisen taito oli myös noilta ajoilta. Metsissä ei kasvanut myytävää puuta. Lehmät ja vasikat laidunsivat metsiä, joista kerättiin risuja lämmityspuiksi.

Jossakin vaiheessa Nurkkaperälle, joksi kutsuttiin Rautiota ja muita maantielle johtavan tilustien varrella olevia torppia, tilattiin sanomalehti Kaleva. Se kiersi torpasta toiseen. Sanomalehti ja kylällä kuullut uutiset hoitivat tiedonvälityksen.

Leivän syrjään maailmalle

Äitini oli saanut hyvät arviot kahdeksanvuotisen kansakoulun päättötodistuksessa. Hänellä olisi ollut kovat halut jatkaa koulunkäyntiä ja saada ammatti. Hän näki päiväunia siitä, että voittaa veikkauksessa ja käyttää voittorahat itsensä kouluttamiseen. Myöhemmin hän kyynisesti totesi, että elämä kansakoulun ja rippikoulun päättymisen jälkeen syksyllä 1947 oli niin köyhää, ettei toki ollut rahaa koulunkäyntiin puhumattakaan veikkaukseen.

Olosuhteet ja äitini lahjat olivat ohjanneet häntä käsitöiden tekemiseen jo varhaisessa lapsuudessa. Hän oli oman äitinsä ja äidinäidin, Mari-mumman, opastuksella pienestä pitäen ommellut vaatteensa ja neulonut pässinpökkimät villaisensa. Koulussa käsityöt olivat olleet mieluinen aine. Opettaja olikin palkinnut hänet kiitettävällä arvosanalla. Pattijoella asuva täti Viia tiesi näistä veljentyttärensä käsityölahjoista. Niinpä hän kutsui äitini luokseen ja järjesti siellä hänet oppitytöksi ompelimoon, jota kaksi ikäneitoikään ehtinyttä sisarusta piti.

‘Kisälliaika’ ei juuri ehtinyt alkaakaan, kun äitini sai kirjeen omalta äidiltään, että pitäisi palata kotiin. Kotona tarvittiin työvoimaa pientilan ulkotöihin, kun issiaskipu oli ajanut Isä-Pekan sängyn pohjalle. Maatyöt uhkasivat jäädä tekemättä. Iltatähdeksi syntynyt nuorin sisar Aulikki oli juuri oppinut konttaamaan. Pekka ei pystynyt edes kaitsemaan tyttöä sillä aikaa, kun muut olivat ulkotöissä. Tuolit oli kaadettu lattialle esteeksi paikkoihin, joihin tytön ei ollut hyvä mennä.

Kun tilanne kotona parani, äitini sai Sanna-tädin suorituksella kotiapulaisen paikan oululaisesta perheestä, joka asui Rautatalossa, Kirkkokatu 16. Vuonna 1947 valmistuneessa kerrostalon alakerrassa sijaitsi rautakauppa H W Snellman, Kuusisen takkikauppa, Sampo Vakuutus ja Osuuskassa. Kotiapulaisen pesti jäi kuitenkin lyhyeksi, kun äitini palasi yllättäen kotiinsa joulun jälkeen. Perheen isä oli lähennellyt äitiä, josta äitini oli suuttunut ja joko ottanut tai saanut lopputilin.

Uusi työpaikka äidille löytyi kevään kuluessa Limingan Osuusmeijeriltä, jossa hän työskenteli meijeriapulaisena. 50 litran maitotonkkien siirtelyt ja nostelut osoittautuivat kuitenkin liian raskaaksi äidin selälle, joten edessä oli työpaikan vaihto. Kymmenien vuosien päästä, kun äiti oli jäämässä vuonna 1987 yksilölliselle eläkkeelle, hänen selkärankansa kuvattiin. Kuvissa näkyi vanha Limingan meijerissä saatu selkävaurio.

Oulussa Hupisaarten vieressä, Oulujoen ja kaupungin keskustan tuntumassa oli Veljekset Åström Oy:n nahkatehdas, jossa valmistettiin valjaita ja kenkiä. Sanna-tädin mies Yrjö Heteperä oli töissä kyseisellä tehtaalla ja sai järjestettyä sieltä sukulaistytölle työtä. Äitini tehtävänä oli liimata kenkiin nahkaisia kengänpohjia. Tehdastyössä tienasi hyvin. Äitini kirjoitti kotiinsa, että hän on kohta säästänyt tarvittavat rahat polkupyörän ostoon. Hän asui alivuokralaisena Sannan ja Yrjön luona Yläsiirtolassa, josta työmatkaa kertyi tehtaalle neljä kilometriä. Muutaman viikon päästä tuli uusi kirje kotiin, että äiti ei ostanutkaan pyörää, vaan on ostanut kihlat.

Oma tupa – oma lupa

Äitini meni naimisiin Paanajärveltä evakkoon lähteneen isäni Tauno Kyllin kanssa. Meitä lapsia syntyi kaikkiaan kuusi. Kysyttäessä äidiltä suurperheestämme, hän teki vastakysymyksen, että kenet teistä olisi pitänyt jättää tekemättä. Yksi veljistäni syntyi kuurona 1955, jolloin kuurojen lasten ja vanhempien nykyisenkaltaista tukea ei käytännössä ollut. Veljeni kuitenkin sai hyvän perusopetuksen Jyväskylässä ja valmistui ammattiin Turussa kuurojen ammattikoulussa. Lyhyitä lomautuksia lukuun ottamatta hän on saanut olla palkkatyössä, vaikka yhteiskunnassa on ollut vaikeita aikoja ja siitä johtuen työttömyyttä. Äitini ja isäni uhrasivat meihin lapsiin omasta elintasostaan, että saimme mennä maksulliseen oppikouluun ja lukioon. Kaikki me perilliset olemme ansiotöissä ja veronmaksajia. Käsittääkseni äitini oli tavattoman onnellinen, että hänen lapsensa saivat käydä koulua ja päästä paremmille päiville – sisähommiin. Tätä hän ei kuitenkaan koskaan kehuskellut kodin ulkopuolella.

Eräs neuvo äitini perintönä on jäänyt erityisesti mieleen. Hän sanoi, että ensin pitää maksaa verot, korot ja lainat ja sitten vasta muuta, jos jää rahaa. Äitini oli hyvä leivän leipoja ja käsitöiden tekijä. Hän on kutonut satoja sukkapareja ja vanttuita sekä ommellut pitovaatteita. Ruuhkavuosien helpottaessa hän toteutti unelmansa valmistaa itselleen Siikajokilaakson kansallispuvun tykkimyssyineen. Kun hän oli tehnyt yhden kansallispuvun kansalaisopiston ohjauksessa, niin hän valmisti samanlaiset puvut myös kahdelle tyttärelleen Anna-Kaisalle ja minulle.

Alenevan polven pohdintoja

Äidin jälkeen meille on jäänyt valtava määrä runokirjoja ja ruutuvihkoja, joihin äiti on kirjoittanut omia ajatuksiaan, elämänohjeita, toisten kirjoittamia mietelmiä ja runoja sekä lainauksia raamatusta. Niistä olen sisarusteni kanssa luotaillut äidin henkistä perintöä. Niistä ilmenee, että hän oli elämänkulkuunsa tyytyväinen. Hän murehti kuitenkin eläkepäivinään, kun navetta oli purettu, joka oli ollut hänen elämänsä keskipiste. Hän muisteli ruostuvaa auraa pihalla, joka oli aikoinaan ostettu osamaksulla. Hän seurasi kellarin kulmalla olevaa punaisen ruusupensaan elämää, kun se syksyllä varisutti lehvästönsä, keväällä pukeutui jälleen vihreään ja teki hehkuvan punaiset kukkansa heinäkuun puoliväliin mennessä – juuri minun syntymäpäiväkseni. Äitini istutti viisi vuosikymmentä sitten pihalle kuusen taimen. Se on kasvanut tuuheaksi korkeaksi puuksi ja ilahduttaa nykyistä talon emäntää kolmannessa polvessa. Kolme vuotta isäni poismenon jälkeen äitini nukkui ikiuneen 12.4.2011. He olivat naimisissa lähes kuusi vuosikymmentä.

Eloon jääneet kaksoset olivat aika harvinaisia sata vuotta sitten ja kun kyläläisiä kävi Sofia ja Matti Peltomaan perheessä Ilmajoen Harjunmäessä katsomassa syyskuussa 1916 syntyneitä nuorimpia lapsia, joku sanoi, etteivät ne voi tuon suurempia ollakaan kun niitä on kaksi. Perinnöllisyystieteestä ei kukaan tiennyt mitään. Kaksoset olivat perheen seitsemäs ja kahdeksas lapsi ja heidän äitinsä oli 37-vuotias. Rauhallisempi sai nimekseen Rauha. Toinen ei ollut yhtä rauhallinen ja hänestä tehtiin Irja.

Rauha Susanna Peltomaalla oli niin kihara tukka, ettei sitä kukaan saanut kammalla selvitetyksi. ”Tenavana tuli aina kammatessa poru ja silloin piti paeta sängyn alle. Isä leikkasi pääni muliksi. Silloin rääkyi vähän vanhempi sisaremme Alli”, Rauha muistelee.

Äiti Sofia ei osannut laulaa, mutta isä Matti Peltomaa osasi ja hän oli lapsirakas. Irja istui toisella ja Rauha toisella polvella ja isä lauloi.

”Isäsi Larmin Matti oli hyvä pelimanni ja hänen soittonsa tahdissa on paljon tanssittukin”, totesi sairaalakaveri Rauhalle Seinäjoella 60-luvulla, kun tämä oli joutunut keskussairaalaan suolisolmun takia. Sukunimi Larm oli suuressa suomalaistamisaallossa vuonna 1906 vaihtunut Peltomaaksi. Ilmajoella nimiä vaihdettiin kymmenittäin.

Musikaalisuudella on juurensa. Kanttori ja säveltäjä Juho Ranta Ilmajoen Rannanmäestä oli Matin serkku ja tämän poika säveltäjä Sulho Ranta sitten Rauhan pikkuserkku.

Maalaistalossa piti osata kaikkea ja ei ole ihme, että Rauha oli kätevä käsistään, sillä molemmat vanhemmat olivat myös käsityöläisiä. Isä oli suutari ja äiti istui paljon kangaspuitten ääressä ja kutoi  aivan ansiokseen villapaitoja. Kutomakone siirtyi äidin jälkeen Rauhalle. Kaksoset näkivät lapsuudessaan monenlaisia kudottajia, eksoottisin lienee ollut Jenny Puskala, o.s. Anttila, joka  toimi nuorena Lapuan patruunatehtaan johtajan perheessä sisäkkönä.

Lapualle tuli neuvostovakooja, joka halusi johtajan lukitusta kirjoituspöydän laatikosta uuden patruunan reseptin ja vähän tietoja Suomi-konepistoolistakin. Mies toi unettavaa jauhetta kotiapulaiselle, joka laittoi sitä isäntänsä juomaan. Patruunatehtaan johtaja Asplund tuli murhatuksi, vaikka aineen piti olla ”vain unettavaa”.

Jenny-apulainen joutui Hämeenlinnan naisvankilaan ja vapautettiin poliittisten vankien mukana. Hän meni vapautumisensa jälkeen naimisiin ja Jenny Puskalana, kahden pojan äitinä, hän istui usein kudottamassa Sofia Peltomaalla villavaatteita. Vaikka nainen oli murhannut Asplundin, ei häntä kotiseudulla tuomittu. Todettiin vain, että neitonen oli ollut nuori ja hurmaantunut vakoojan ylellisistä lahjoista tajuamatta, että häntä käytettiin hyväksi.

Kaksosilla riitti kuunneltavaa, kun kylän naiset odottivat äitinsä saavan valmiiksi villapaitoja ja sukansääriä.

Irja ja Rauha olivat aika tavalla erilaiset. Ilmajoella oli kansanopisto, mutta Irja halusi seikkailla ja kaksoset päätyivät 30-luvulla Oriveden kansanopistoon. Rauhalla ei ollut sisarensa tapaista kaukokaipuuta myöhemminkään, mutta hän kyllä viiletti vielä yli seitsenkymppisenä Ähtärissä Kelloperältä miehensä mopedilla asioille kirkonkylään. Kaksoissisar taas samaan aikaan reissaili ja oli valokuvassa muun muassa norsun selässä.

Miten Rauha-täti löysi ensimmäisen miehensä Viljon?

Rauha kävi Ilmajoen karjanhoitokoulun ja opiskeluun kuuluvan harjoittelun hän suoritti noin 40 kilometrin päässä Lapualla. Kun Rauhalta kysyi, mistä hän löysi ensimmäisen miehensä lapualaisen Viljo Laurilan, hän vähän kiemurteli, että pääsiäisvalkealta.

Eteläpohjalainen tapa polttaa pääsiäisvalkeita ( -kokkoja) on aina kerännyt pimenevänä lankalauantaina tuttuja ja tuntemattomia pellolle ja voi olla, että joku muukin pari on löytänyt roihun valossa toisensa.

Nuoret menivät naimisiin, mutta yhteistä onnesta ei saatu pitkään nauttia, sillä  aviomies Viljo kaatui sodassa, kun helmikuussa 1942 syntynyt Arto-poika oli neljän kuukauden ikäinen. Pariskunta ei ehtinyt asua lainkaan yhdessä, vaan Rauha pysyi synnyinkodissaan Ilmajoella. Rauhasta tuli leski 26-vuotiaana.

Surusanoman ilmoitti vanhin sisar Helmi Ala-Harja, myöh. Silvamaa (s.1903) Seinäjoelta. Tämä oli suojeluskuntapiirin kanslistina nähnyt kaatuneitten listat ja välitti tiedon Peltomaan naapuriin, jossa oli puhelin. Sieltä muutaman sadan metrin päästä lähdettiin tuomaan odottamatonta viestiä naapuriin.

Miten Rauha päätyi uusiin naimisiin Ähtäriin?

”Toivo on sotasaalis”, Rauha paljasti. Sodasta tuli kotirintamalle paljon kirjeitä ja tarjokkaita oli vaikka millä mitalla. Suunsoittajia riitti ja osan kirjeistä sai heti työntää valkeansytykkeeksi saunanpesään.

He tapasivat Seinäjoen asemalla, joka viiden radan risteysasemana oli vilkas. Toivo Lähdeaho tuli sodasta ja Rauha Laurila Ilmajoelta.

Kiharatukkainen, ristiverinen sinisilmä tuntui turvalliselta satusetien rinnalla. Tosin Rauha ei tiennyt, missä Ähtäri oli. Ilmajoki oli vauras porvarispitäjä ja Ähtäri metsäinen vasemmistovoittoinen syrjäkulma.

Jumalan selän taakse öljytuikun valoon oli vaikea lähteä

”Minä en tällaiseen korpeen tule”, Rauha kommentoi, kun Toivo Lähdeaho oli kuljettanut morsiantaan ensivisiitille. Monen sukulaisen huusholli, jossa oli miehen sisar, veli ja vanhukset, tuntui toivottomalta, kun oli kotona tottunut toisenlaiseen elämään.

Routiva tie ja öljytuikku tuvan katossa olivat outoja. Ilmajoelle Harjunmäkeen oli tullut sähkö jo, kun kaksoset olivat 6-vuotiaita.

”Ukkonen tappaa”, oli appivanhempien vastaus kun tuli puhe sähköstä. ”Toivon sisar Olga lypsi vielä puukiuluun”, ihmetteli Rauha, joka oli käynyt Ilmajoen karjatalouskoulun ja tunsi hygieniavaatimukset. Hänen oppinsa olivat kuin sen ajan ammattikorkeakoulusta. Karjastahan silloin elettiin.

”Mentävä on, koska olet naimisissa”

Rauha Lähdeahon äiti Sofia Peltomaa oli sanonut, että kyllä sinne vain oli mentävä, kun oli naimisiin mennyt. ”Martti uudesta avioliitosta oli vuonna 1945 jo syntynyt ja kun Rauha kävin kerran yksin Ähtärissä, Toivo kysyi heti, miksei vaimo ottanut poikaa mukaan, vaan jätti Ilmajoelle. Vuonna 1947 syntyi heidän toinen poikansa Antti.

”Toivo osasi vähän kaikkea ja rakensi mökin”, Rauha kommentoi, kun häneltä kysyttiin,  miten niin erilaisessa paikassa oppi asumaan.

Miehen sisar ja veli aina läsnä

Yhteisasumista Ähtärin Peränteellä kesti sen ajan, kun aviomies rakensi samaan pihaan vanhemmilleen ja vanhapiikasisarelle ja vanahapoikaveljelle pienen mökin. Vanhukset pysyivät enemmän paikoillaan, mutta veli ja sisar olivat jatkuvasti läsnä. Joskus Rauha teki askareitaan melko tuiman näköisenä, kun kaksi uteliasta ihmistä seurasi hänen toimiaan.

Rauha osallistui maatalousnaisten ja Toivo maamiesseuran toimintaan ja molemmat puolisot seurasivat aikaansa sekä radiouutisista että maakunta- ja paikallislehdistä. Uutisia matkaradiosta kuunnellessa laskeutui tupaan sunnuntainen rauha.

Kyläiltiin ahkerasti ja vaikka Lähdeahot asuivat melko syrjäisessä paikassa, he olivat kyläkunnan toimeliaimpia ihmisiä. Toivo kuului myös kunnan verolautakuntaan.

Elettiin kuin vanhassa Aapisessa

Rauha ja Toivo Lähdeaho kulkivat kilpaa auringon kanssa.  Heidän elämänsä oli kuin vanhan Aapisesta. Kaikki maataloustyöt tehtiin ikivanhoin menetelmin, heinä kaadettiin viikatteella ja heinät ajettiin latoon reellä ojien yli. Sekä isäntä että emäntä olivat loistava organisoijia. Työt tulivat tehdyksi ajallaan ja ruoka oli kotona aina odottamassa sovittuna aikana. Ensimmäinen lämmin ateria syötiin jo aamuyhdeksältä, sillä työn touhussa oltiin hyvin varhain. Isäntä otti tunnin päivälevon,  mutta emäntä ei joko ehtinyt tai tarvinnut hengähdystaukoa.

Kun Rauha tuli taloon, puukiulu sai kyytiä ja siisti läkkisanko tuli tilalle. Maitotonkat Toivo kyyditsi hevosella maantien varteen, jonne oli parisen kilometriä. Siellä yhteisen maitolavan äärellä kylän miehet kertoivat kuulumisensa aamuin ja iltapäivin. Postin Toivo toi samalla, kun haki tonkat iltapäivällä.

Lapset arvostivat vanhempiensa parisuhdetta

Molemmat puolisot olivat käteviä käsistään ja nopeita käänteissään: valmista tuli. Aivan ”horrossa” sai seurata Toivon pärekoppien tekoa. Rauha kutoi kankaita ja sukkapuikot kuluivat käsissä. Hyvä ruuanlaittajakin hän oli. Muutaman vuoden hän piti niin suurta mansikkamaata, että siitä riitti mansikoita myyntiinkin. Toivo kävi kalassa.

Molemmat olivat hyvin huumorintajuisia ja lapset ovat todenneet saaneensa vanhemmiltaan hyvän parisuhteen mallin. Kumpikaan ei alistanut toistaan.

Kun Rauha oli käynyt onnittelemassa kaksoissisartaan tämän saatua esikoisensa marraskuussa 1949, hän palattuaan sanoi miehelleen, että hänkin halusi tyttären.  Kahden pojan jälkeen syntyi tytär Leena syyskuussa 1949.

Isoäiti nouti Rauhan pojan luokseen

Rauhan esikoispoika ensimmäisestä avioliitosta oli äitinsä uudessa perheessä jonkin aikaa, kävi muun muassa koulua, mutta Rauhan äiti haki pojan takaisin Ilmajoelle. Vanhempien sana oli entisaikaan laki. Kun Rauhalta kysyi, miksi näin, hän vastasi, että mummu vain haki pojan. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Arto-poika oli mummunsa ja äitinsä kaksoissisaren perheessä. Lomilla lapset kyläilivät toistensa luona.

Irja asui koko ikänsä synnyinkodissaan Ilmajoella ja oli kova reissaamaan. Matkustelu alkoi hänen jäätyään eläkkeelle maataloudesta. Kun kaksoset täyttivät 60 vuotta vuonna 1966, tytär vei Irja-äitinsä Pariisiin. He lähettivät sieltä sähkösanoman aivan erilaiseen maailmaan Ähtärin Peränteen Kelloperälle: ”Oikein hyvät kuusikymmenvuotissyntymäpäiväonnittelumme Pariisista”. Virkailija  pyöritti paperia,…  noin 40 kirjainta… , ”Ei kai tämä voi olla yhdyssana?” Maksu määräytyi sanojen mukaan.

Vanhanaikaisessa kylässä keksittävä konstit

Toivo Lähdeaho olisi laittanut sähköt, mutta Kelloperällä asui niin vanhakantaista väkeä, ettei kukaan tuntunut tarvitsevan sähköä. Hän päätti, ettei ryhdy yksin vedättämään sähkölinjaa. Niinpä talossa keitettiin ruoka puuhellalla tai kaasuliedellä, paistettiin leivät ja pullat leivinuunissa, kuunneltiin radiota pattereilla ja sähkölampun sijasta luettiin lehtiä kaasulampun valossa.

Puhelin hankittiin ja siitä ehdittiin nauttia kymmenkunta vuotta ennen kuin Toivo astmaattisena siirtyi vanhustentalolle kunnan keskustaan. Rauha seurasi parin vuoden päästä perässä. Vanhustentalot olivat järkyttäviä säilytyslokeroita vielä 1977, mutta kun vanhustentaloa peruskorjattiin vuosia myöhemmin, kahdesta huoneesta tehtiin yksi, joka muistutti normaalia ihmisasuntoa.

Vanhustentalon lähes 80-vuotias luottohenkilö jakoi lääkkeet

Kun Rauha asui vanhustentalon talonmiehen asunnossa, hän jakoi talon vanhuksille iltalääkkeet ja asetteli virsien numerot taululle sunnuntaiaamuisin ennen kotikirkosta radioitavaa jumalanpalvelusta.

Kukaan ei kysellyt, oliko apuhoitajalla alan koulutus. Selväjärkinen, täsmällinen ja avulias ihminen oli aarre. Kesäisin Rauha perkasi vanhustentalon kukkapenkkejä ja poimi marjat mustaherukkapensaista – kaikki oma-aloitteisesti.

Rauha Lähdeaho kuoli 98-vuotiaana vuonna 2014. Hänen puolisonsa Toivo menehtyi astmakohtaukseen lenkkipolulla 1982. Rauha oli ketterä jaloistaan vielä yli yhdeksänkymppiseksi eikä hän kovin paljon ehtinyt menettää muistiaankaan. Hän ei ollut koskaan vihoissaan kenenkään kanssa. Myös Toivo oli hyvin pidetty ja molemmilla oli oma tahto eivätkä he olleet mitään perässähiihtäjiä.

Pohjalaisen maatalon tytär Kaisa Kallio piti presidentin puolison tehtävässäkin kiinni talonpoikaisesta arvokkuudestaan, tavoistaan ja periaatteistaan. Kaisa Kallio vältti politiikkaa, mutta toimi erityisesti maaseudun naisten hyväksi muun muassa Marttojen ja Pelastusarmeijan välityksellä ja perusti Kaisankoti-nimisen lepokodin.

Maatilan emäntä

Pohjalaisen maatalon tytär Kaisa Nivala olisi halunnut opettajaseminaariin, mutta siihen ei perheellä ollut varaa. Hän kävi kansanopiston ja opetteli laulua. Lisäopin saaminen jäi, kun Kaisa Nivala ja Heikkilän talon isäntä Kyösti Kallio solmivat avioliiton 1902. Heikkilän emäntänä toimi tämän jälkeen lähes 20 vuotta talon omistaja, Kyösti Kallion täti, Anttuuna Kangas. Kaisa Kallio oppi ahkeroimaan velvollisuudentuntoisesti tiukan tädin ohjauksessa. Nuoren emännän elämää kotiminiänä ei helpottanut se, että Kyösti Kallion valtiomiesura ja elämä Helsingissä alkoi kaksi vuotta avioliiton solmimisen jälkeen. Yksinäisyyttä lievensi aviopuolisoiden välinen vilkas kirjeenvaihto, jossa käsiteltiin suuri osa tilan hoitoon liittyvistä päätöksistä.

Presidentinlinnan emäntä

Presidentinlinnassa Kaisa Kallio säilytti talonpoikaisen arvokkuutensa ja tapansa. Kallioiden aikana talossa ei esimerkiksi tarjottu alkoholia. Hyvää tahtovien ihmisten painostuksesta huolimatta hän ei muuttanut pukeutumistaan, ja tiukka nutturakampauskin pehmeni vain vähän. Käsityöharrastustaan Kaisa Kallio ei myöskään jättänyt, vaan hänelle tuotiin kangaspuut presidentinlinnaan. Kotilieden kummikerho kokoontui Kaisa Kallion luona, samoin Hilja Krohnin (Hilja Haahti) rukouspiiri. Partiotyttö-järjestö ja Kalevalaiset naiset saivat myös tasavallan presidentin puolison siunauksen. Seurakseen presidentinlinnaan tämä kuuden aikuisen lapsen äiti sai pojantyttärensä Tellervon (myöhemmin Sibelius-Akatemian yksinlaulun opettaja Tellervo Pajamies). Linnan pihalle ilmestyi hiekkalaatikko, jonka äärellä maan ensimmäinen nainen kutoi sukkaa.

Miehensä kuoleman jälkeen Kaisa Kallio palasi Nivalaan ja asui yhdessä Tellervo Kallion kanssa Pajarin taloa lähellä Heikkilää, jota hänen Veikko-poikansa isännöi.

Lepokoti maaseudun naisille

Sosiaalista työtä Kaisa Kallio tuki Marttojen ja Pelastusarmeijan välityksellä. Kaisa Kallion täyttäessä 60 vuotta hänelle kerättiin kansalaislahjana huomattava summa rahaa. Lahjavarat hän antoi Espoossa sijaitsevan Kaisankodiksi ristityn lepokodin perustamiseen. Koti oli tarkoitettu ruumiillista ja henkistä lepoa tarvitseville maaseudun naisille. Kaisankoti toimii edelleen sosiaalialan kurssikeskuksena ja lepokotina.

Henkilötiedot

Katariina Nivala vuodesta 1902 Kallio, Kaisa

Syntyi 28.5.1878 Nivala, kuoli 24.11.1954 Nivala

Vanhemmat maanviljelijä, herastuomari Matti Nivala ja Maria Raitala.

Puoliso vuodesta 1902 – tasavallan presidentti Kyösti Kallio, syntyi 1873, kuoli 1940

Puolison vanhemmat maanviljelijä Mikko Kallio (aiemmin Kalliokangas) ja Pieta Knuutila

Lapset: Vieno syntyi 1903, kuoli 1938, filosofian maisteri; Veikko Kallis syntyi 1906, kuoli 1980, maanviljelijä, maanviljelysneuvos; Kerttu (Saalasti) syntyi 1907, kuoli 1995, agronomi, kansanedustaja, opetusneuvos; Niilo Kalervo syntyi 1909, kuoli 1969, kuvanveistäjä; Kaino-Antoona (Pihlajamaa) syntyi 1911, emäntä; Katri (Kaarlonen) syntyi 1915, puutarhaopettaja, kansanedustaja, opetusneuvos.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. K. Kallio. 1952, Kaisankoti, Espoo; K Kallio. Kyösti ja Kalervo Kallion museo; M. Oinonen. 1937, presidentinlinna.

KAISA KALLION MUKAAN NIMETTY. Joulumerkki Tuberkuloosiliiton hyväksi 1938; Kaisa Kallion kansalaislahjasäätiö; Kartanokylpylä Kaisankoti Espoo.

Wilma Ehon juuret olivat tukevasti uusmaalaisessa maaperässä. Isä Väinö Rikhard Tikkala, ent. Silfvast oli talonpoikaissukua, jonka esipolvet tunnetaan vuosisatoja taaksepäin Artjärven Männistön kylästä ja Lapinjärven Vasarankylästä. Myös äiti Ida Olivia oli vanhaa lapinjärveläistä Eskolan sukua Porlammilta. Wilman isoisän isoäiti Lisa Matintytär Silfvast oli Jean Sibeliuksen isoisän, raatimies Johan Sibeliuksen serkku.

Erilaisten elämänvaiheiden takia Wilman vanhemmat ja perheen kolme lasta muuttivat 1920-luvulla Hämeeseen. Wilma kasvoi ja kävi koulua ensin Rengossa ja sitten keskikoulun Hämeenlinnan yhteiskoulussa. Isänmaallisen kodin tytär liittyi jo 30-luvulla pikkulottiin ja toimi talvisodan aikana muonituslottana Hämeenlinnassa. Välirauhan aikana hän kävi lääkintäkurssin ja palveli lottatehtävissä Lappeenrannan sotavankisairaalassa ja myöhemmin Äänislinnan sotasairaalassa.

Käytyään Orimattilan emäntäkoulun ja suoritettuaan kotitalousharjoittelun Padasjoella Ansion kartanossa hän opiskeli talousopettajaksi Järvenpään kotitalousopettajaopistossa, josta valmistui 1945. Opiskeluaikana Wilma tutustui tulevaan mieheensä Eero Ehoon, joka opiskeli samaan aikaan maamieskoulussa. Häät vietettiin kesällä 1947. Ennen avioitumista ja ryhtymistä Rientolan tilan nuoreksi emännäksi Tuusulan Jokelaan Wilma toimi kahden lukuvuoden ajan Kauhajoen kotitalousopiston kodinhoidon opettajana. Perheeseen syntyi kolme tytärtä ja kaksi poikaa.

Lasten vartuttua ja Wilman saatua kotitalousharjoittelijoita, hän siirtyi uudestaan työelämään. Hän oli Hyvinkäällä Sveitsinrinteen yhteiskoulun ja myöhemmin peruskoulun kotitalousopettaja vuosina 1962-82. Koulumaailmaa Wilma Eho seurasi laajemminkin mm. Jokelan yhteiskoulun johtokunnassa ja naistoimikunnan puheenjohtajana. Wilma ja Eero Eho olivat myös perustamassa koulua, joka aloitti toimintansa vuonna 1957. Kun kotitalousopettajaopistoihin vuonna 1962 annetun asetuksen mukaan oli perustettava johtokunnat, oli Wilma Eho yksi maataloushallituksen valitsemista jäsenistä. Muut Järvenpään kotitalousopettajaopiston ensimmäisen johtokunnan jäsenet olivat tohtori Maija Pekkarinen, tarkastaja Terttu Lyytikkä ja opettajakunnan valitsemana Vappu Seppälä. Rehtori Auli Tare toimi puheenjohtajana. Wilma Eho oli johtokunnassa vuodesta 1962 vuoteen 1971.

Wilma Eho osallistui aktiiivisesti kotipaikan kunnalliselämään ja järjestötoimintaan. Hän oli mm. silloisen Hyvinkään maalaiskunnan valtuustossa sekä terveyslautakunnassa, Osuuspankin johtokunnassa ja Osuusliike Tehon hallintoneuvostossa. Alueliitoksen jälkeen hän oli Tuusulan kirkkovaltuuston ja -neuvoston jäsen. Mittavinta ja pitkäaikaisinta oli Wilma Ehon työ Maa- ja kotitalousnaisissa, alkaen jäsenyydestä ja sittemmin puheenjohtajuudesta Jokelan – Nuppulinnan perusjärjestössä vuodesta 1947 alkaen. Myöhemmin tehtävät lisääntyivät Uudenmaan Maa- ja kotitalousnaisten puheenjohtajana ja lopuksi koko valtakunnallisen järjestön puheenjohtajana. Valtakunnallisen  järjestön puheenjohtajana hän toimi yhtäjaksoisesti yhdeksän vuotta vuodesta 1978 vuoteen 1987. Maan suurimmassa naisjärjestössä oli tuolloin noin 135 000 jäsentä. Puheenjohtajuutensa aikana hän toimi myös kaksivuotiskauden Pohjolan Maalaisnaisten johtokunnan puheenjohtajana.

Puheissaan ja kirjoituksissaan Wilma Eho korosti naisten merkitystä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa yleensä ja erityisesti maatalon töissä. ”Maatalousväestön on viljeltävä myös tiedon sarkaa. Emännillä on vastuuta maatilan tasa-arvoisena yrityskumppanina. Onnistuakseen tässä he tarvitsevat ammatillista koulutusta.”  Ammatin tärkeyttä Wilma Eho korosti myös meille tyttärilleen. Oppimisen tueksi Maa- ja kotitalousnaisten järjestö kehitti jäsenilleen erilaisia opintoja, joiden perusteella suoritettiin perus-, taito- ja mestarimerkkejä. Osallistuipa hän itsekin Taidossa talonpito-kilpailuun.

Myöhemmin Wilma Eho nimettiin Maa- ja kotitalousnaisten Keskuksen kunniajäseneksi. Wilma Eho aloitti luottamustoimensa Uudenmaan Maatalouskeskuksen johtokunnan jäsenenä 1970-luvulla. Vuodesta 1979 lähtien hän toimi Maatalouskeskusten Liiton johtokunnassa. Vuonna 1987 hänelle myönnettiin Liiton korkein tunnustus, kultainen ansiomerkki. Wilma oli myös Uudenmaan Käsi- ja kotiteollisuusyhdistys r.y:n jäsen vuodesta 1959 alkaen ja puheenjohtaja vuosina 1980 – 88. Erityisen mieluisaa oli, kun hänen puheenjohtajakaudellaan toteutettiin Tuusulan kansallispuku yhteistyössä Kansallispukuneuvoston kanssa. Yhdistyksen kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1990. Tasavallan presidentti myönsi Wilma Eholle hänen yhteiskunnallisista ansioistaan opetusneuvoksen arvonimen vuonna 1987. Wilma Eho on toiminut aktiivisesti myös maanpuolustusjärjstöissä, mm. varapuheenjohtajana valtakunnallisessa Rintamanaisten liitossa sekä Hyvinkään Rintamanaisten puheenjohtajana. Hän toimi myös Järvenpään Seudun Sotainvalidien naisjaostossa, jossa hän oli useita vuosia puheenjohtajana. Vuonna 2011 Wilma ja Eero Eho valittiin yhdistyksen kunniajäseniksi osoituksena puolisoiden aktiivisesta toiminnasta rintamamiesten ja lottien hyväksi. Ansiokkaasta toiminnastaan maanpuolustuksen hyväksi Wilma Eholle myönnettiin 4. luokan vapaudenristi vuonna 2003 ja vuonna 2007 jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroothin rahaston tunnustuspalkinto samoin ansiokkaasta toiminnasta maanpuolustuksen ja veteraanien hyväksi. Hän osallistui valtakunnallisella maanpuolustuskurssille numero 80. Altzheimer-taudin murtama Wilma Eho siunattiin haudan lepoon 11.7.2012 eli päivänä, jolloin hän olisi täyttänyt  90 vuotta.  

”Maalaiskoulun opettajan kohtalona

on taksimies tai maitotalon poika”.

Mikä minusta tulee isona?

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla, kun olimme oppineet kirjoittamaan, Bertta-opettaja antoi tehtäväksi kirjoittaa aiheesta Mikä minusta tulee isona. Tuohon aikaan, 1930-luvun puolivälissä, ei harvaan asutulla maaseudulla ollut kovin monenlaisia ammatinharjoittajia. Melkein kaikki naiset olivat maalaistalojen emäntiä. Vain opettajat olivat opettajia. Niinpä minä kirjoitin: ”Minusta tulee ison talon emäntä, niin kuin äitikin on”. Olisin varmaan unohtanut koko jutun, ellei isosiskoni olisi saanut käsiinsä kirjoitusvihkoani ja alkanut kiusoitella: ”Vai ison talon emäntä, hähhähhää!”

Olen itsekin ihmetellyt, mistä minä sen ison talon siihen sain. Meillä ei vertailtu taloja eikä ihmisiä, eikä pantu paremmuusjärjestykseen sen mukaan, olivatko nämä rikkaita vai köyhiä, oliko heillä iso vai pieni talo. Muistanpa tapauksen heinäpellolta. Naapurin lapset juoksivat onkivavat olalla rantaan ja huusivat mennessään: ”Meilläpä on heinä jo tehty!”. Minua harmitti. Meillä oli heinänteko vielä pahasti kesken. Isä olisi voinut lohduttaa ja sanoa, että meillähän on lehmiä ja hevosiakin kolme kertaa enemmän kuin heillä ja heinäntekoa samassa suhteessa. Mutta eipä vain sanonut.

Mikä sai minut haaveilemaan isosta talosta, sitä olen ihmetellyt kaikki nämä vuosikymmenet. Asia kirkastui vasta ihan äskettäin: enhän minä haaveillutkaan isosta talosta. Minulle oli tullut kirjoitusvirhe! Opettaja oli kysynyt, mikä minusta tulee isona. Minä olin tietenkin tarkoittanut kirjoittaa: minusta tulee isona talon emäntä. A-kirjaimen puuttuminen oli antanut virheellisen käsityksen minun arvomaailmastani.

Kas, kun en kirjoittanut: Minusta tulee isona opettaja. Siitä Bertta olisi varmasti tykännyt. Bertta oli minun serkkuni ja asuikin meillä. Mutta hän ei ollut minun idolini. Kuljimme kyllä koulumatkat yhdessä. Bertta kulki edellä omissa ajatuksissaan, minä perässä ja yritin asetella askeleeni hänen jalanjälkiinsä. Mutta en edes siitä hoksannut, että minusta saattaisi tulla isona opettaja.

Äiti olikin opettaja

Äitikin oli oikeastaan opettaja. Hän oli käynyt Sortavalan seminaarin ja tullut opettajaksi Sortavalan maalaiskunnan Melloisten kansakouluun vuonna 1916. Sitten hän oli rakastunut maitotalon poikaan ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Kun esikoinen syntyi, äitini luopui opettajan virasta. Siihen aikaan oli vallalla sellainen käsitys, ettei nainen pysty toteuttamaan yhtaikaa kahta kutsumusta, äidin ja opettajan.

Äidin ja maalaistalon emännän kutsumukset sen sijaan pystyi toteuttamaan – oli pystyttävä. Äitini oli maalaistalon tytär ja ammattitaitoinen myös karjatilan emäntänä. Karja karttui samassa tahdissa kuin lapsilauma. Kun kymmenes lapsi syntyi, oli karjakin karttunut kymmenpäiseksi.

Ei äitini kokonaan pannut kynttiläänsä vakan alle, ehei. Meitä lapsiaan hän kasvatti seminaarissa omaksumiensa ihanteiden suuntaan. Tahtomattaankin hän oli myös eräänlainen kylän kynttilä. Paitsi että hän johti kristillisen yhdistyksen kuoroa ja toimi raittiusyhdistyksen sihteerinä, hän oli edelläkävijä karjanjalostuksessa. Tämän taidon hän oli oppinut lapsuudenkodissaan. Tarkastuskarjakko kävi meillä säännöllisesti tarkkailemassa karjamme tuotantoa, mittasi lehmien maitomäärät ja rasvaprosentit ja laati lehmille ruokintataulukot.

Äiti sai isänkin innostumaan karjanjalostuksesta. Kylään perustettiin sonniosuuskunta ja hankittiin itäsuomalaista rotua oleva kantakirjasonni. Ilkka-sonni asusti meidän navetassa. Kohta oli koko kylän lehmillä asiaa meidän sonnille.
Isä oli osuustoimintamies. Hän toimi sekä sonniosuuskunnan että meijerin hallituksen puheenjohtajana. Maito vietiin osuusmeijeriin. Maitotili olikin ainoa säännöllinen kuukausipalkka perheessämme.

Evakkoon

Talvisodan loppunäytöksenä jouduimme jättämään kotimme ja koko kotiseutumme. Äiti organisoi evakkoon lähdön, sillä isä makasi haavoittuneena sotasairaalassa. Esikoinenkin, Eero-veljeni, oli sotahommissa. Yhden hevosen rekeen pakattiin kaksitoistahenkisen perheen välttämättömimmät tavarat. Toisen hevosen rekeen äiti asettui neljän nuorimpansa, Kainon, Hannan, Eskon ja Yrjön kanssa. Kolmannen hevosen hän antoi naapurille, jonka vaimo oli viimeisillään raskaana, eikä uskaltanut lähteä täpötäysiin juniin. Isot pojat, Lauri ja Toivo, ohjastivat hevosia, isot tytöt, Aune ja Martta, ajoivat lehmiä. Minä, joka olin iältäni keskimmäinen, matkustin vuoroin tavarakuorman päällä, vuoroin kirkkoreen kannoilla.

Muut toimenpiteet onnistuivat jotenkuten paitsi lehmien evakuointi. Talven parressa seisoneet kevätpoikivat lehmät väsyivät muutamassa tunnissa kävellessään talvisia teitä. Ne teurastettiin sitä mukaa kun ne väsyivät. Se kai oli ollut tarkoituskin. Ruhot kuljetettiin – sikäli kuin ehdittiin ja kalustoa riitti – uuden rajan tälle puolelle ja toimitettiin jatkojalostukseen. Varmaan tarkoitus oli saada edes lihat talteen. Pitihän olla syötävää sadoilletuhansille pakolaisille. Maaliskuun puolivälissä oli onneksi kovat pakkaset. Luonto pakasti lihat. Liekö saatu kaikki turvaan, ennen kuin sää lauhtui.

Äiti opettajana

Kansakunta palasi rauhantöihin. Koulutyö oli pysähtynyt sodan syttyessä. Koulut piti saada käyntiin ja lapset kouluun. Osa miesopettajista oli vielä kotiuttamatta. Naisopettajilla oli nyt kysyntää.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Äidillä oli nyt vapaat kädet ryhtyä opettajaksi. Kohta Pohjanmaalle päästyämme hänelle osoitettiin viransijaisuus Kalajoelta. Minä ja nuorempi sisareni pääsimme äitimme oppilaiksi. Mikä onnenpotku! Meidän ei tarvinnut tuntea itseämme ulkopuolisiksi.

Äiti oli elementissään. Vaikka opetettava ryhmä oli neljästä ikäluokasta koostuva osastoluokka, vaikka oppilasjoukko oli ylisuuri johtuen evakkolapsista ja vaikka oppikirjoista ja koulutarvikkeista oli pula, kaikesta tästä huolimatta äiti oli luokkahuoneessa kiireettömämpi ja luontevampi ja enemmän läsnä kuin koskaan maalaistalon emäntänä ollessaan.
Vasta iltapäivä lykkäsi äidille kiireen. Oli ruuanlaittoa, pyykinpesua, ompelemista ja muuta vaatehuoltoa. Vuoden vanha kuopus vaati huolenpitoa, sodasta palannut mies ymmärtämystä.

Minulla on unelma

Olin kansakoulun viidennellä luokalla. Monet minun ikäiseni kävivät jo oppikoulua. Minäkin rupesin haaveilemaan oppikouluun menosta.

Kalajoella ei ollut oppikoulua. Lähin oppikoulu oli Oulaisissa. Lauri-veljeni oli käynyt Sortavalan lyseossa keskikoulun ja aloittanut juuri lukion, kun sota alkoi. Hän menisi Oulaisiin jatkamaan heti, kun oppikoulu alkaisi. Asuntokin oli tiedossa. Apteekkari Sarriolan perhe oli luvannut hänelle ilmaisen täysihoidon.

Voi, kun minäkin pääsisin! Kunpa joku ottaisi minutkin! Tällaisia hulluja haaveita alkoi kehittyä tyttöhupakon aivoissa.

Äiti levitteli pyykkejä narulle. Hänellä näytti olevan kiire. Kehtaisinko kertoa hänelle toiveistani? Seurasin hänen liikkeitään, kasvojensa ilmeitä. Vaikka hyörin siinä lähellä, hän ei näyttänyt huomaavan minua. Hänen ajatuksensa olivat muualla kuin niissä vaatteissa, jotka hän nosteli narulle vuosikymmenien tottumuksella. Käännyin pois. Hautasin unelmani toistaiseksi.

Kesäloman alkaessa äidin viransijaisuus päättyi. Asuntokin piti luovuttaa viranhaltijalle. Perheemme muutti Ylivieskaan. Asuimme Raudaskylässä Isokosken koululla.

Raudaskylässä oli oppikoulu, mutta sinne mentiin vasta kansakoulun kuudennelta luokalta. Jatkoin siis kansakoulunkäyntiä. Ehdin käydä pari viikkoa, kun perheemme muutti jälleen. Isä oli ostanut maapalan, Ylivieskan seurakunnalta. Muutimme Niemelänkylälle, lähemmäs tuota ”Papinniittyä”.

Rannan koululla oli yksi opettajan asunto tyhjillään. Saimme siitä asunnon. Koulun ulkorakennuksessa oli tyhjä, opettajan luontoisetuihin kuuluva navetta. Hankimme pari lehmää. Äiti sai vähän töitäkin. Hän piti iltaisin koulua jatkokurssilaisille.

Seuraavana keväänä olin rohkeampi. Minulla oli idea. Olin tutustunut Huhtakankaan Kaijaan, joka kävi oppikoulua. Hänkin oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua, mutta pyrkinyt ja päässyt sitten Oulaisten yhteiskouluun suoraan toiselle luokalle. Hänen oli vain pitänyt lukea kesän aikana ensimmäisen luokan ruotsinkurssi. Kerroin tämän äidille. Äiti lupasi viedä minut pääsykokeisiin.

Pääsin suoraan toiselle luokalle. Lauri-veljeni rupesi opettamaan minulle ruotsia. Myös kasveja aloin kerätä, niin kuin muutkin toisluokkalaiset.

Kesäkuun alussa muutimme pieneen karjamajaan lähelle Papinniittyä. Siellä oli kaikenlaista puuhaa lapsillekin: paimentamista, parkinkiskontaa, sammalen nyhtämistä.

Kesäkuussa alkoi jatkosota. Isän ei enää tarvinnut lähteä sotaan. Sen sijaan Eero joutui lähtemään heti ja Laurikin myöhemmin syksyllä. Elokuussa kotiseutumme vallattiin takaisin. Loka-marraskuun vaihteessa palasimme kotiin.

Unelmani luhistuu

Oppikoulut eivät toimineet sinä talvena takaisinvallatulla alueella. Eivät ne toimineet seuraavanakaan syksynä vielä siinä vaiheessa, kun äiti oli lähdössä Kiteelle opettajaksi. Hän oli saanut väliaikaisen viran lukuvuodeksi 1942-43 Puhossalon koululta.

Nuorin veljeni oli kolmivuotias. Äiti tarvitsi lapsenlikan. Lähdin äidin mukaan. Ajattelin, että pääsenhän minä sieltä, jos tai kun tyttökoulu alkaa. Kertasin aikani kuluksi ruotsin kirjan lukukappaleita ja käänsin jo toisenkin luokan kurssia.

Lokakuussa isä kirjoitti, että tyttökoulu alkaa kahdestoista lokakuuta. Rupesin valmistelemaan lähtöäni ja pakkaamaan tavaroitani. Lähtöni ei ollut äidille mieleen. Miten hän järjestää lapsenhoidon? Hän lähti saattelemaan minua linja-autolle, mutta antoi kiertäin kaartain ymmärtää, että olisi mieluummin pitänyt minut lapsenhoitajana.

Matka Puhossalosta Sortavalaan oli monivaiheinen. Ensin oli kolmen kilometrin kävely koululta maantien varteen. Siitä linja-autolla Puhokseen. Siellä oli oltava yötä. Aamulla lähtisi seka-auto, jolla pääsisin Matkaselän asemalle. Siitä jatkaisin junalla Sortavalaan. Sain yösijan huoltoaseman lähellä olevasta talosta, samasta, jossa olimme yöpyneet Puhossaloon mennessämme. En saanut unta. Mietin, miten selviän huomisesta päivästä. Kävin mielessäni läpi matkan eri vaiheita. Yhtäkkiä mieleeni jysähti eräs asia. Kas, kun ei äitikään ollut huomannut sitä. Takaisinvallatulle alueelle menevillä piti olla matkustuslupa. Minulla ei sitä ollut. Minun nimeni oli äidin papereissa, olinhan alaikäinen. Sotapoliisit kulkivat junissa edestakaisin. Päästäisivätkö ne minut menemään?

Yön pimeydessä ongelmat paisuivat paisumistaan. Aamuyöllä tuhersin jo itkua. Mietin sitäkin, miten äiti nyt selviää, kun minä läksin. Aamulla olin aivan lamassa. Olin tehnyt päätökseni. Pukeuduin ja menin bussipysäkille. Nousin Savonlinnan suuntaan menevään linja-autoon ja laskeuduin alas Puhossalon tienhaarassa. Laahustin matkalaukkuineni kansakoululle. Asunto oli tyhjä. Pikkuveli oli varmaankin luokassa. En edes riisunut takkiani, kun heittäydyin sängylle ja annoin itkun tulla. Minun oli saatava itkeä tarpeekseni, ennen kuin äiti tulisi luokasta. Äiti ei sietänyt itkemistä. Itkin omaa saamattomuuttani, unelmieni luhistumista, koko tämän elämän kurjuutta.
– Ethän sinä tullutkaan, isä sanoi, kun tuli käymään luonamme. Kuultuaan surkean tarinani, hän lohdutteli minua ja sanoi: ”No, menet sitten seminaariin”.

Lukuvuodeksi 1943 – 44 äitini sai opettajanpaikan naapuripitäjästä Jaakkimasta. Edellisenä talvena Martta-siskoni oli hoitanut kotihuushollin. Nyt oli minun vuoroni ottaa vastuu maalaistalon emännyydestä. Otin tehtävän vastaan haasteena. Ei siinä ehtinyt miettiä murrosiän ongelmia, kun iltaisin suunnittelin seuraavan päivän töitä. Meillä oli silloin kuusi lehmää, vasikoita, lampaita ja pari sikaa. Maidot piti valmistaa kotona voiksi asti. Osa voista oli luovutettava yleiseen kulutukseen. Isä auttoi raskaammissa töissä. Joskus tuli hätiin vuokralaisemme, nuori äiti, joka asui meillä pienen poikansa kanssa. Hän lomitti minua, kun kävin rippikoulun. Helluntaina pääsin ripille.

Toisella kertaa oltiin viisaampia

Helluntainalusviikolla alkoi Karjalankannaksella rytistä. Pian kantautui tykkien jyske Laatokan koillispuoleltakin. Siitä huolimatta pyrimme jatkamaan normaalia maalaistalon elämää. Heinäntekoaikaan kylläkin jo pohdimme: ”Kenenkähän lehmät näitäkin heiniä syövät?”

Syyskuun neljäntenä tehtiin aselepo. Vaikkeivät rauhan ehdot olleet vielä tiedossa, isän mielestä oli varmuuden vuoksi lähdettävä ajamaan lehmiä länttä kohti. Läksimme Martta-siskoni kanssa syyskuun kuudentena päivänä. Äidin lapsuudenkoti oli Pyhäselän Hammaslahdessa. Äiti lähti pienimpien kanssa sinne odottamaan lopullisia rauhanehtoja. Isä ja Aune-sisareni jäivät korjaamaan viljasatoa. Eero ja Lauri saivat lomaa ja tulivat heidän avukseen.

Isä oli antanut Papinniityn vuokralle. Meillä oli rasti, mihin suunnistaa. Muutaman viikon kuluttua melkein koko perhe oli kokoontunut sinne pienelle karjamajalle. Isot veljet, joilla oli vielä Lapin sota sodittavana, palasivat vasta joulun alla.

Pian kuitenkin parvi alkoi hajota. Sitä mukaa kuin oppilaitokset aloittivat toimintansa, sisarukset hakeutuivat opiskelemaan. Äiti pääsi opettajaksi Niemelänkylän koululle. Minä jäin edelleen hoitamaan kotia ja karjaa. Karjamaja sijaitsi kaukana kylän keskustasta. Minulla ei ollut koko talvena ikäistäni seuraa. Lehmät ja lampaat olivat minun ’jengini’.

”Menet sitten seminaariin”

Isän lohduttavat sanat olivat soineet alitajunnassani. Ne viitoittivat tietäni tulevaisuuteen. Myös äitini esimerkki rohkaisi. Epäilin kuitenkin suuresti, läpäisisinkö pääsykokeet. Sodasta johtuen kansakoulun käynti oli ollut katkonaista. Talvikaudeksi 1945-46 läksinkin kansanopistoon parsimaan koulupohjaani.

Keväällä 1946 hain Raahen seminaariin. Elokuussa olivat pääsykokeet. Pääsin ensi yrittämällä. Minusta tulisi opettaja – ”niin kuin äitikin on”.

Isän ja Eeron rakentama uusi kotimme, Salonkallio, oli valmistunut. Eero oli tuonut taloon nuoren emännän. Se helpotti minun lähtöäni. Äitikin pystyi keskittymään paremmin koulutyöhön.

Kotiseudun menettäminen loi tietyn varjon elämääni vuosikymmeniksi. Tuona ensimmäisenä seminaarivuonna se ilmeni koti-ikävänä. Kävin hyvin usein Salonkalliossa. Siellä oli kaikki, mitä minulla oli jäljellä Karjalasta. Koti oli minun Karjalani, kotiväki ’Karjala-seurani’.

Sianruokien hämmentäminen ei sovi opettajalle

Suuret ikäluokat alkoivat tulla kouluikään. Uusia kouluja syntyi kuin sieniä sateella. Kortteen koulu toimi väliaikaisissa tiloissa, maalaistalon tuvassa. Se oli kävelymatkan päässä kotoani. Äitini siirtyi sinne opettajaksi. Eipä sinne muuten olisi pätevää opettajaa saatukaan.

Mikä lie tullut ryppy rakkauteen. Jotkut oppilaiden vanhemmat rupesivat vieroksumaan opettajaa. Kantelivat tarkastajallekin. Painavin syy tuntui olevan se, ”kun se hämmentelee sianruokia ennen kouluun lähtöä”. Oliko se kateutta? Että opettaja tienaa liikaa, kun se tekee kahta työtä? Ja kuitenkin opettaja oli joutunut auttamaan jotakuta kyläläistä sianporsituksessa ja torahampaiden katkomisessa. Kantelijoiden vakaumuksesta päätellen syynä saattoi olla se, ettei sortavalalainen kristillisyys sopinut paikallisten ’uskovaisten’ pirtaan. Kiusa se on pienikin kiusa. Tarkastaja ei antanut äidilleni virkavahvistuskirjaa. Äiti lähtikin pois Kortteelta ja meni Oulaisiin Laulumaan koulun opettajaksi.

Suuret ikäluokat tarjosivat työtä sekä päteville että epäpäteville opettajille, vastavalmistuneille jos eläkeiän saavuttaneillekin. Äitini saavutti eläkeiän vuonna 1952. Hänelle oli kuitenkin kertynyt eläkkeeseen oikeuttavia virkavuosia vasta alun toistakymmentä. Terve kun oli ja opettajista oli pula – hänelläkin oli jatkuvasti pelkkiä ylioppilaita työtovereinaan – hän toimi opettajana 67-vuotiaaksi asti. Ehti hän silti nauttia vielä tuosta 2/3-eläkkeestäänkin kaksikymmentäneljä vuotta, viimeiset kuusi vuotta leskenä.

Tasavallan presidentti myönsi äidilleni Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin kultaristein ansioista äitinä, kasvattajana ja kodin vaalijana.

”Vielä se syljetty kaalivati sinunkin eteesi tulee”

Minä valmistuin opettajaksi vuonna 1951. Voi sitä vapauden tunnetta! Siinä elämän vaiheessa uskalsin ottaa jo hieman välimatkaa kotiväkeen, sisaruksiin ja vanhempiin. No, ihan Utsjoen Outakoskelle en rohjennut hakea. Keski-Suomi viehätti. Sinne oli evakuoitu paljon sukulaisia. Maisematkin olisivat vaihtelevampia kuin Keski-Pohjanmaalla. Muistuttaisivat enemmän Laatokan rantamaisemia. Tai sitten Pohjois-Karjalaan, äidin synnyinseudulle. Sielläkin oli paljon sukulaisia.
– Vielä se syletty kual’vat’ siuki ettees’ tulloo’, isä tokaisi, kun seurasi sivusta tuota paikanhakutouhuani.
Loppujen lopuksi päädyin Haapajärvelle. Olin ensimmäisen lukuvuoden väliaikaisena Oksavan koulussa. Sitten sain vakinaisen paikan naapurikoululta Autionrannalta eli Rannan koulusta. Olin siellä neljä vuotta.

Maitotalon poika

Oksavalla ollessani asuntoni oli meijerin yläkerrassa. Niinpä sain ostaa maidon meijeriltä. Rannan koululla johtajaopettajalla oli lehmä. Alkusyksystä siitä riitti maitoa myytäväksikin. Sitten lehmä alkoi ehtyä. Se jäi mahoksi ja vietiin teurastamolle.

Opettajan rouva neuvoi minulle maitotalon, mutta varoitti heti alkuun maitotalon pojasta, Kangastalon Lassista. Minua huvitti. Äitini oli mennyt naimisiin maitotalon pojan kanssa. Sattui olemaan samanniminenkin: Lauri eli Lassi. Kyllä kai minä osaan välttää sen vaaran. Mutta miten sanookaan sananparsi: ”Ylenkatsottu kanto reen kaataa”.
Syysiltoina en tavannut häntä maidonhakumatkoillani. Fordson Majorin ääni kuului vielä iltapimeällä milloin miltäkin suunnalta. Tuntui kuin hänen olisi pitänyt kyntää koko kylän pellot. Talvella tapasin kylän nuoret – myös maitotalon pojan ja taksimiehen – laulukuorossa.

Sinä keväänä pelattiin kaikkialla lentopalloa. Koulullamme ei ollut pelivälineitä eikä määrärahoja niiden hankkimiseen. Ostin lentopallon omilla rahoillani. Verkon kudoin hauenkoukkusiimasta, jonka sain lahjaksi osuuskaupan myymälästä. Päivällä pelasin oppilaitteni kanssa. Iltaisin kentälle kokoontui varttuneempi nuoriso. Sunnuntaisin sinne ehtivät taksimies ja maitotalon poikakin.

Pelin tiimellyksessä paljastuivat pelaajien luonteet. Taksimies pelasi vierelläni. Hän jatkoi minun lyönnistäni, mutta pallo pysähtyi verkkoon. Vastapuoli sai tietenkin pisteen siitä.
– Sinä tunaroit! hän tokaisi minulle. Pahoitin mieleni.
– Älä välitä, leikkiähän tämä on, lohdutteli maitotalon poika ja loi verkon läpi katseen, mikä vei jalat alta ja sai kyynelet silmiin.
– Mikä tuli? poika kysyi hämillään.
– Taisi mennä hiekkaa silmiin.

Sääty-yhteiskunnan ajalta lienee peräisin käsitys, että miehen pitää olla vanhempi ja viisaampi, ts. pitemmälle koulutettu kuin vaimon. Miksi miehen pitäisi olla vanhempi? Miehethän kuolevat yleensä nuorempina kuin naiset.
Isäni oli neljä vuotta nuorempi kuin äitini. Se ei heitä koskaan haitannut. Minun maitotaloni poika oli lähes viisi vuotta minua nuorempi.

Isäni oli käynyt vähemmän koulua kuin äitini. Se harmitti häntä. Hän kertoi minulle, että hänkin olisi halunnut nuoruudessaan opiskella. Kirkossa käydessään hän oli katsellut haikeana ikkunasta näkyvää lyseorakennusta ja ajatellut: ”Tuonne kun pääsisi!” Olivathan he äidin kanssa suunnitelleet, että isä lähtisi opiskelemaan opettajaseminaariin, mutta se suunnitelma oli rauennut kansalaissotaan ja sitä seuranneeseen vuoden mittaiseen asevelvollisuusaikaan.

Isäni toimi pitkään seurakunnan luottamustoimissa ja suoritti 61-vuotiaana saarnalupatutkinnon. Ties vaikka hänestä olisi tullut pappi, jos olisi saanut mennä lyseoon. Tasavallan presidentti myönsi isälleni seurakuntaneuvoksen arvonimen.

Reimarit paikoilleen

Me päätimme laittaa ’reimarit’ paikoilleen heti alussa ja välttää karikot. Traktorit kiinnostivat miestäni enemmän kuin kyntäminen. Hän päätti hakea Lahden kotiteollisuusopistoon, joka valmisti mm. moottori- ja maatalouskonekorjauksen ammattiopettajia maataloushallituksen alaisiin oppilaitoksiin, kuten kotiteollisuus- ja maamieskouluihin. Kotiteollisuusopiston pohjakouluna oli kotiteollisuuskoulu. Haukiputaan kotiteollisuuskoulussa oli metalliosasto. Muutimme Haukiputaalle.

Syksyllä 1958 mieheni lähti opiskelemaan Lahden kotiteollisuusopistoon. Minä jäin esikoisemme kanssa Haukiputaalle. Vuosikin on jo pitkä aika nuorelleparille, jos täytyy asua eri paikkakunnilla. Kolme vuotta tuntui ikuisuudelta. Ei ollut siihen aikaan vapaata lauantaita, että olisimme päässeet joka mielitekoon toisiamme tapaamaan. Ei ollut kännyköitä, että olisin voinut ikävän iskiessä naputella vaikka vain tekstiviestin. Kirjeenvaihto oli vilkasta: kaksi kirjettä viikossa molempiin suuntiin. Henkinen kontakti säilyi. Se jopa lujittui niinä vuosina.

Mieheni teki suurimman osan elämäntyöstään katsastusmiehenä Oulun autokatsastuskonttorilla. Kotiteollisuuskouluthan lakkautettiin ja muutettiin mikä miksikin.

Olimme aikoneet olla Haukiputaalla vain muutaman vuoden, mutta tänne me jäimme. Lapsemme kotiutuivat tänne Oulun seudulle. Täällä kasvoivat myös lapsenlapsemme.

Katsaus työuraani

Olin opettajana kaikkiaan 37 vuotta. Virkaurani aikana koululaitoksemme koki monia muutoksia. Aluksi luokkakoot olivat suuria johtuen suurista ikäluokista. Urani puolivälissä siirryttiin peruskoulujärjestelmään. Tervehdin ilolla tätä muutosta, olinhan itse rinnakkaiskoulujärjestelmän uhri.

Kehittyvä koulu edellytti myös opettajainvalmistuksen kehittämistä. Opettajainvalmistus siirtyi kokonaan korkeakouluihin ja yliopistoihin. Opettajaseminaarit lakkautettiin. Alkuaikoina työtovereissani oli muitakin seminaarivalmisteisia. Loppuajasta olin koulullani ainoa seminaarista valmistunut.

Olin aina kärsinyt alitajuisesti siitä, että en ollut saanut käydä oppikoulua. Työelämässä siitä ei ollut haittaa. Miehet opettivat mieluimmin ylimpiä luokkia. Luokat I-IV jäivät yleensä naisopettajille. Musiikkia, liikuntaa ja käsitöitä opetin ylemmillekin luokille. Opettajainhuoneessa olimme tasa-arvoisia. Työtoverit arvostivat ammattitaitoani.

Sanonta ’toinen on kylväjä, toinen niittäjä’ sopii hyvin kuvaamaan opettajan työtä. Olen saanut hyvin vähän palautetta entisiltä oppilailtani. Hyvin moni heistä on muuttanut johonkin kauemmaksi. Voinen luottaa erään oppilaani toivotukseen, jonka sain häneltä eläkkeelle jäädessäni: ”toivotan sinulle siunausta, että vilja kasvaa aurasi jäljissä, ruumiin ja sielun leipä, ja että olkien lomissa aina vilkkuu kukkia”.

Harrastukseni

Sekä mieheni että minä pidämme käsillä tekemisestä. Minä olen innostunut karjalaisista perinnekäsitöistä: käspaikat, varsinkin etupistokirjonta, neulakintaat, muinaiskarjalaisen naisen puku, kansallispuvut. Mieheni harrastaa vanhojen autojen entisöintiä. Yhteinen projektimme oli T-Ford vm. 1926. Kudoin verhoilukankaan mieheni entisöimään ’kantti-Fordiin’.

Käsityön ohella olen harrastanut kirjoittamista. Jo kansakouluaikanani pääsin palkinnoille säästäväisyysaiheisessa kirjoituskilpailussa. Seminaariaikana onnistuin kotiseutuaiheisissa esseissä. ”Hyvähän sinun on kirjoittaa, kun sinulla on se Karjala”, huomautti eräs opiskelutoverini. Kirjoittamalla olenkin terapoinut evakkolapsen traumojani. Eläkkeelle jäätyäni kokosin omat ja sisarusteni lapsuusmuistot yksiin kansiin. Osallistuin sillä itsenäisyyden juhlavuoden 1997 muistitiedon keruukilpailuun Suvun suuri kertomus ja pääsin palkinnoille (50:n parhaan joukkoon). Vuonna 2011 voitin Kalevalaisen Runokielen Seuran (KaRuSe) kirjoituskilpailun esseesarjan kirjoituksellani Niitä äitini opetti. Vuonna 2013 sain valmiiksi kirjan Niittymajalta maailmalle. Kokosin siihen sisarusteni elämäntarinat evakkoajalta.
Erilaiset kirjoitelmani ovat ylittäneet helposti sanomalehtien julkaisukynnyksen. Kirjoitin useita kymmeniä pakinoita paikallislehti Rantapohjaan. Valtakunnallisissa sanoma- ja aikakauslehdissä olen käsitellyt koulumaailmaan liittyviä asioita.

Toimin 1950-60-luvuilla aktiivisesti Asemakylän marttayhdistyksessä ja 1970-80-luvuilla kirkonkylän marttayhdistyksessä. Noihin aikoihin lauloin myös Haukiputaan kamarikuorossa. Olen toiminut aktiivisesti Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa, Haukiputaan kotiseutuyhdistyksessä ja kirkonkylän asukasyhdistyksessä. Hoidin mm. kymmenen vuotta rauhoitettua kukkaniittyä. Minun esityksestäni siivottiin kirkonkylän läpi virtaava Värjänoja vuosikymmenien aikana siihen kertyneestä roinasta.

Vuonna 1969 rakensimme mieheni kanssa omakotitalon Kiiminkijoen rannalle. Vietämme nyt siinä vanhuuttamme. Maitotalon poika on parasta, mitä elämä on minulle lahjoittanut.

Mirjami-äitini (1915–1922) olisi täyttänyt vuonna 2015 sata vuotta. Omistan tämän kirjoituksen hänelle.

Äiti oli orpo, hylätty huutolaistyttö. Hänen vanhempansa kuolivat nuorina, äidin ollessa alle kouluikäinen. Hänen ensi muistonsa liittyivät siihen, kun pientä tyttöä hakattiin remmillä, koska hän oli nälissään syönyt vauvan ruokaa. Mirjami oli ”huudettu” isoon taloon vauvaa ja lehmiä hoitamaan vuonna 1921. Hän oli tuolloin kuusivuotias.

TV 1 (22.9.2015) palautti mieleen äitini tarinan, jonka hän kirjasi ruutuvihkoon elämänsä ehtoona, 1990-luvun alussa. Se on sellaista faktaa, jota enää harvemmin lukee tai tapaa. Onneksi hän sen kirjasi, ilman isoja kirjaimia ja välimerkkejä – äitini kävi kai vain pari luokkaa kansakoulua, mutta osasi kyllä lukea ja kirjoittaa ja kertoa lapsuudestaan, elämänvaiheistaan.  Tarinoida osasi isäni äiti Josefiinakin, joka eli 99-vuotiaaksi.

Huutolaissysteemi tarkoitti sitä, että esimerkiksi ”Viattomien lasten päivänä” käytiin kunnantalolla kerran vuodessa huutokauppaa orvoista lapsista, kerjäläisistä, invalideista ja muista ihmismassan hylätyistä. Se talollinen, joka pienimmän tarjouksen teki, sai huutolaisen vuodeksi töihin.

”Tuntui samalta kuin olisi hevosia myyty, minä olen hevonen, jota myytiin. Pelko ja häpeä oli aina läsnä, ei mitään hellyyttä. Koskaan ei kukaan pitänyt sylissä…”. Näin kertoi huutolaisena myyty mies TV 1:n dokumentissa.

Samanlaisia tarinoita oli äidilläni. Pahinta oli, että joutui talvellakin nukkumaan välillä navetassa, esimerkiksi rangaistukseksi siitä, että oli 6-vuotiaana hoitanut huonosti talon lapsia, vauvaa. Talvikenkiä ei ollut, vain rätit, joten jalat paleltuivat, kun piti kulkea kauppareissulla. Myös kouluun äitini kulki vielä myöhäissyksyllä avojaloin.

”Elämä oli yhtä kärsimystä, nukuin tuvan nurkissa, lattialla ja kuljin ilman kenkiä pakkasella. Remmiä sain, kun söin nälkääni lapsen ruokaa. Siitä sain rangaistukseksi nukkua navetassa, ja minua hakattiin melkein joka päivä…”, äitini kirjoitti.

Äitini pelasti sittemmin talollinen naapuri. Rakkaus. Onni oli lyhyt, sillä lapsia kuoli ja ensimmäinen mieskin kaatui rintamalla heti talvisodan alussa. Jatko on historiaa ja siihenkin liittyy paljon kärsimystä, mutta myös isäni ja äitini kohtaaminen. Ilman sitä rakkautta minua ei olisi. Muistan äitini hyvin empaattisena ja tunteellisena ihmisenä, joka osasi myös helliä omia lapsiaan. Pyörätuolissa istuva veljeni Pertti (1954–1974) hoidettiin kotona koko ikänsä.

Suomessa oli 1920-luvun alussa reilut 70 000 huutolaista.

Heidän muistonsa kunniaksi!

Talvisota sotatoimialueella

Äitini Aili ja isäni Yrjö Alasirniö (1900–1971) vihittiin juhannuksena 1939. Isäni tuli vävyksi naapuriin, äitini kotiin Heikkilään, koska Heikkilässä Ämmin, Unkan, Ämmin kehitysvammaisen veljen Juhon ja vanhapoika Heikin lisäksi ei ollut muita kuin äitini. Talo tarvitsi työntekijöitä.

Kun talvisota syttyi, oli Sirniön kylä Posiolla sotatoimialuetta. Isäni joutui rintamalle. Isäni oli suojeluskuntalainen ja lääkintämies. Äitini oli ollut perustamassa Posion Lotta Svärd -osastoa vuonna 1931.

Raskaana oleva äiti hoiti karjan ja kävi valvontatornissa

Sirniön kylästä evakuoitiin lapset, sairaat ja vanhukset. Äitini odotti esikoistaan, minua. Raskaushan ei ollut sairaus! Äitini Aili hoiti karjan ja navettaan oli tuotu naapurienkin lehmiä. Hän kävi IV-valvontatornissa vuorollaan. IV-torni sijaitsi kansakoulun katolla noin puolen kilometrin päässä kotoa. Kylään jäi muutamiin muihinkin taloihin iäkkäämpiä miehiä, sotilaita, lottia ja karjanhoitajia. Äitini veli Heikki joutui rintamalle, samoin äitini sisaren Tyynin mies Aaro. Isäni veljessarjaan kuului 6 miestä, jotka kaikki joutuivat rintamalle. Heidän äitinsä meni evakkoon Ranualle, Heikkilän vanhukset Pudasjärven Pintamolle.

Kirjeet olivat odotettuja ja toivon virittäjiä

Postin kulku muuttui epävarmaksi, mutta siitä huolimatta kirjeet kulkivat satunnaisesti molempiin suuntiin, paketit rintamalle. Kirjeet olivat odotettuja. Niistä huokui huoli molemmin puolin: rintamalla olevalle miehelleen ei äitini kaikkia huoliaan halunnut kertoa, rintamalla oleville piti yrittää valaa toivoa ja uskoa, että Suomi pärjää ja että kotirintamallakin pärjätään. Radiouutisia käytiin kaupalla seuraamassa ja hyvät uutiset kerrottiin kirjeissä rintamalle. Vaikka joskus äiti vaikersi kirjeessä, miksi pitää olla sellainen kohtalo, että pitää olla yksin, kun kaikkein eniten tarvitsisi puolisoa. Hän olisi halunnut mennä Ranualle anoppinsa luo synnyttämään, mutta sekin vaihtoehto tuntui olevan mahdoton järjestää, koska evakkotalon huone oli läpikuljettava, kylmä ja väkeä paljon.

Pikkulapsen arkku säästyi, vaikka pommi tuhosi huoneen

Suru-uutinen saapui Pintamolta evakkopaikasta, jossa äidin sisaren Tyynin pieni poika oli kuollut tulirokkoon. Isä Aaro tuli rintamalta saattamaan poikaansa Taivalkosken hautausmaahan. Oli talvisodan aika ja kova pakkanen. Maahan ei saatu hautaa kaivettua, kun tuli pommitus. Isä jätti pienen arkun ruumishuoneen pöydälle. Arkku säästyi ja säilyi pöydällä, vaikka huoneeseen osui pommi ja seinät hajosivat! Myöhemmin Ermo-pienokainen siunattiin haudan lepoon.

Talvisota päättyi samana päivänä, jolloin synnyttäjän piti lähteä evakkoon

Isällä oli rintamalla suuri huoli, miten hänen vaimonsa pärjää, kun synnyttämisen aika koittaa; ei ollut kätilöitä, ei mummoja jotka olivat olleet paarmuskoja. Ja edelleen hän huolehti, miten äitini pääsee kulkemaan sotatoimialueella, jos on lähdettävä, kun hänellä ei ole passia. Äiti vastaa: Ole huoletta, mulla on lottapassi. Posion nimismies kävi sanomassa 12.3.1940, että huomenna on lähdettävä ja silloin, huomenna 13.3.1940 tuli rauha ja äiti sai jäädä kotiinsa Heikkilään. Hän synnytti Heikkilässä kaksi viikkoa myöhemmin 29.3.1940 esikoisensa, terveen tyttären, minut, joka sain nimeksi Liisa Marketta.

Kirjeet kertoivat tosielämästä

Äitini sälytti saamansa kirjeet ja isäni toi rintamalta rauhan tultua omat saamansa kirjeet, jotka ovat nyt hallussani.

Äitini joutui taitavana käsityöihmisenä neuvomaan ompelutöissä miehensä veljien vaimoja. Anoppi uskovaisena ihmisenä kirjoitti: ” Puhu ja kirjoita rintamalla oleville parannuksen teon tarpeesta, että jos sattuu kaatumaan, ei joudu iäiseen kadotukseen.” Paljon ylimääräistä taakkaa äitini joutui kantamaan ja tekemään monia ylimääräisiä töitä sotatoimialueella Sirniössä.

Talvisota päättyi, mutta meni muutama kuukausi ennen kuin isä palasi rintamalta. Äiti oli onnellinen saadessaan viettää normaalia perhe-elämää.

Jatkosota alkoi onnellisen elämän keskellä

Toista vuotta iloa kesti. Kaunis kesäkuu 1941 toi miehille uuden kutsun rintamalle. Äiti odotti toista lastaan. Juuri oli kylvöt kylvetty ja Luojalta odotettiin ja toivottiin kasvua.

”Jannelan Matti on mullannut perunat,” kirjoitti äiti rintamalle isälleni 2.7.1941. Kalastus, jonka anti näytteli sirniöläisessä ruokapöydässä tärkeätä osaa, jäi haaveeksi. Heikkilän nuottaporukassa piti olla kaksi venettä ja neljä miestä. Ja kun eno ja isä olivat rintamalla, veneet olivat rantatörmällä. Monia kertoja kirjeissä toistetaan, että ei ole kalaa. Isä lupaa, että kun sota loppuu, hän kalastaa taas Liisalle ja kaikille muille.

Äiti kirjoittaa 8.7.1941: ”Et varmaan arvaa miten paljon Liisa on etistynyt. Olen laittanut santaläjän kartanolle, siellä se päivät lepottaa. Mehän tosin saamme olla täällä aivan rauhassa, hommata ja puuhata. Olemme juuri siivonneet kasvimaita, se iso naurismaa jonka kylvit on nyt niin puhdas ettet toki löytäs yhtään rikkaruohoa. Kävihän ne muutamat nuotalla vain me jäätiin osattomaksi perhokalasta.”

Surun keskellä uutta elämää

Ensimmäinen suruviesti saapui Heikkilään, kun äitini sisaren Tyynin mies oli kaatunut.

Äiti kirjoittaa isälle rintamalle 19.8.1941: ”Tyyniä on kohdannut ikävä tapaus, Aarohan on kaatunut viime perjantaina. Kirkkoherra Koivisto kävi pyhänä sanaa tuomassa, siellä on ollut kovat taistelut. Satoja Pudasjärveläisiä on siellä kaatunut, mm Naamagan Reino.” 

Ja 2.9.1941 äiti jatkaa: ”Tyynille syntyi tyttö 29 elokuuta ja sitte viime pyhänä oli sankarivainajien hautajaiset Taivalkoskella jolloin Aarokin haudattiin, me oltiin Isän ja Eskon (Tyynin ja Aaron 8- vuotias poika) kans siellä käymässä kun Tyyni ei voinut lähteä, kun oli 2 päivän vanha tyttö. Meillä oli valtion puolesta matkakyyti ja kahvitarjoilu Suojeluskunnan talolla, olihan se surullinen päivä meille kaikille. Toivottomuushan tuo pakkaa tulemaan mieleen, ettette tekään palaa muuten kun valkeassa arkussa.” 

Äiti kirjoittaa toisessa kirjeessä, että Tyyni saa olla lapsineen Sirniön Heikkilässä.

Kirjeitä rintamalta

Isä kirjoittaa 10.8.: ”Kiitos Äiti kirjeestä kiitos vaan olipa kiva kun sain kirjeesi. Rupesin juuri kirjoittamaan ikävissäni… sain myös juuri kirjeesi käistä käteen Väinö toi. Kiitos myös paketista, jonka seppä toi, juusto oli jo hiukan hapantunut vaan vielä sen voi syötä, vehnänen oli hyvää. Vaan ei tarvitse lähettää mitään, kirjeitä vain toivon ja ototan, ne on kaikkein tervetulleimpia kun mikään muu niitä vain saa tulla tuhkatihiään. Lähetän tässä palveluksessa olo totistukseni koska jotkut kuntain viranomaiset vaativat, vaatinevatko Posiolla. En ole Heikkiä nähnyt pariin viikkoon vaan olen kuullut, että hyvin hän voipi. Lähetin Pihlajan Rekon mukana hänelle kapahaukia.”

Äitini veli Heikki kirjoittaa: ”Onko meillä ollut heinäjätkiä onko siellä mahtollista saaha ketään joka saisi kesannon kuntoon ja kylvetyksi, no kuinka se vilja vuosi näyttää tulevan hyvä onko Lammintakana hyvät ohran kasvut kun on uutismaata… täällä on ollu kovat pakkaset yöt kylmiä ja maa kuurassa eikä täällä kasva marjojakaa, onko siellä hyvä marjavuosi, aika kuluu hiljalleen kyllä täältä jo malttas lähteä pois, jos laitatta pakettia niin laittakaa saikan ruohoja ja sokeria.”

Kotirintamalla selviytymisestä oli huoli

Kotirintamalla selviytymisestä oli molemmilla huoli, isällä ja Heikki-enolla. Rintamalla asemasodan aikana oli paljon joutenoloa. Ei ole ihme, että he toteavat: ”Jo täältä malttas lähteä pois!”

Pienessä maalaiskylässä Sirniössä kesät olivat hyvin työntäyteisiä siihen aikaan. Traktorit ja monet koneet puuttuivat täysin. Ja kotona oli raskaana oleva äitini, vanhukset ja pieni tyttönen, Liisa karjan lisäksi.

Isä kirjoittaa 8.8.1941: ”Alkaa käytä aika pitkäksi kun en saa sinusta ja Liisasta mitään tietoja ja samoin koko kotiväestä. Arvaan kyllä eikähän siinä mitään arvaamista olekaan, tietän hyvin että kiirettähän teillä kyllä siellä kotona on vaan koita pistää etes joku rivi…”

Äiti kirjoittaa 7.8.: ”Onhan meillä ollut Korpua Altrikki viikon ja Pesiö viikon, Altrikki peri 50 markkaa päivältä Pesiö 60, ei niitä halvalla saa työmiehiä nykyään. Äiti ja isä saapi 500 markkaa avustusta kuukauvessa ja minä 600 ja Liisa 200 aika nättiä rahan tuloa. Enhän minä omasta asiastani viihtiny koskaan kirjoittaa, olen toivonut, että jos ei tilanne kauvan kesätkkään ennen kuin tulette kotija…”

Isä lähetti palvelustodistuksen äidille toimitettavaksi kunnan avustushakemista varten.

Sota jatkuu ja pikkuveli syntyy 22.10.1941. Isä kysyy, onko mitään mahdollisuutta saada hänelle villakauluria, kun sotilasvillapuseroissa ei ole kaulusta. Rintamaltakin tulee pieni paketti: isä on säästänyt herkkusuupalansa ja lähettänyt lapsille. Suru-uutisia saapuu kylän moniin taloihin, tuttuja kaatuu. Rintamalta odotetaan lomalle pääsijöitä ja rintamallakin odotetaan lomia. Huhuja liikkui sodan päättymisestä.

Ensin palasi hevonen, sitten isä ja eno

Äiti kirjoitti 22.3.1942: ”Meillähän se tuurasi hyvin kun saatiin hevonen pois sieltä sotaretkiltä. Olihan sillä lihat aikalailla hoikkunu, muuten säilynyt ehyenä, niin kyllä siitä lepo ja hyvä ruoka tekee vielä entisen hevosen. Taisto täyttää 5 kk, huomenna tulee 3 vuotta siitä kun elelin vielä huolettomia tyttöajan päiviä ja siitä askel totellisuuteen. Tuosta ajasta olen saanut viettää 1 vuoden yksin, toisen vuoden Liisan kanssa ja kolmannen Liisan ja Taiston kanssa.”
Isäni Yrjö ja enoni Heikki palasivat 3.4.1942 jatkosodan reissulta kauan kaipaamaansa kotiin Sirniön Heikkilään.

Lapin sota ja uusi evakkomatka

Sirniöläisille tuli määräys lähteä evakkoon 10.9.1944. Määränpäänä oli Keski-Pohjanmaa ja siellä Sievi. Mukaan ei voinut ottaa muuta kuin vaihtovaatteet ja vähän ruokaa. Heikkilästä lähdettiin kahdella hevosella. Minulle on kerrottu, että isäni Yrjö oli Heikkilän karjan kuljettajana matkasauva kädessä monien kyläläisten ja heidän karjojensa kanssa. Matka on ollut kävellen raskas karjalle ja kuljettajille sateessa ja tuulessa. Evakkomatka kaikkineen kesti noin pari kuukautta.

Kodit säilyivät

Takaisinlähtölupa annettiin 11.11.1944. Sirniöläiset olivat onnekkaita: kylmät mutta polttamattomat kodit odottivat asukkaita.

Maria Heiko Limingassa täytti (v. 1927) viime kuun 26 p:nä 50 vuotta. Käytyään omavaraisen kodin tyttärenä kansakoulua ja Oulun kauppakoulua osoitti hän sittemmin lämmintä edistysintoa ja tahtoi olla mukana kaikkialla, missä sai enemmän tietoja ja valistusta.

Nuoruusvuosinaan liittyi hän nuorisoseuraan kuuluen kauan sen innokkaimpiin toimiviin jäseniin eikä hänen huolenpitonsa seurasta ole vieläkään loppunut, vaan tahtoo hän yhä ymmärtää ja auttaa nuoria.

Emäntä Heiko on lämmin naisasianainen. Hän on yksi niitä Naisyhdistyksemme jäseniä, jotka vuodet toisensa jälkeen omistavat rakkautensa ja työnsä sille. Useampia vuosia on hän ollut yhdistyksen puheenjohtajana, onnistuen luomaan sille henkeä ja kokoavaa voimaa; jäsenet ovat luottaneet puheenjohtajaansa ja päinvastoin.

Hän on myös yhdistyksen oman Lakeuden nainen -nimisen lehden perustaja ja hellä vaalija.

Pohjois-Suomen naisjärjestöjen toimikunnan syntysanat hän lausui Oulun naisten päivillä v. 1924, johon toimikuntaan hän on alusta asti kuulunut.

Kunnanvaltuuston jäsenenä on emäntä Heiko jo ollut 8 vuotta ja valtuuston valiokunnassa useita vuoroja, saavuttaen valtuuston miesjäsentenkin tunnustuksen.

Nykyään kuuluu hän kunnan köyhäinhoitolautakuntaan hoitaen piirinsä asiat tunnollisesti.

Suurin ja hedelmällisin on sittenkin se työ, jonka hän on suorittanut kodin piirissä aina uurastavana äitinä. Hänen vierasvarainen kotinsa on ollut kaikille avoin. Hänen suora ja rehti luonteensa on sinne vetänyt suuren ystäväpiirin, joka hänen merkkipäivänään kävi toivottamassa hänelle monta tuloksellista toimintavuotta.

Anni Pirilä o. s. Blomberg Kauhajoella täytti v. 1924 heinäk. 27 p. 50 vuotta.
Rva P. on yksi niitä tarmokkaita Pohjanmaan naisia, joka miehensä rinnalla ymmärtämyksellä ja ahkeralla työllä on saanut maatilansa mallikelpoiseen kuntoon.

Läpikäytyään Kristiinan -kaupungin 5-luokkaisen tyttökoulun, alkoi rva Pirilä jo nuorena tyttönä johtaa työtä isänsä maatilalla, ollen varhain ja myöhään mukana ulkotyössä: niityllä, pellolla y.m.

Mentyään naimisiin maanviljelijä Johannes Pirilän kanssa, sai tämä nuoressa vaimossaan ymmärtäväisen työkumppanin. Suurta harrastusta on rva. P. kohdistanut myös puutarhanhoitoon ja suureen navettaansa, kohottaen viimemainitun paikkakunnan etevimpien joukkoon. Kaikissa näyttelyissä saavat rva P:n lehmät tavallisesti palkintoja.

Merkkipäivänään muistettiinkin rva Pirilää monella tavalla.

Kreeta Jyrkäs Pudasjärvellä täytti 75 vuotta v. 1924 heinäk. 16 p. Hän on paikkakuntansa huomatuimpia käsiteollisuuden harrastajia. Itsekseen on hän opetellut kutomaan mitä erilaatuisimpia pukukankaita, saaleja, pöytäliinoja, ikkunaverhoja, raanuja ja mattoja. Tunnustukseksi monista eri töistään on hän saanutkin useat palkinnot ja kunniakirjat näyttelyissä. Suurta työtarmoa on sellainen elämäntyö tekijältään vaatinut ja jos hän olisi nuoruudessaan kouluopetusta saanut, kuinka pitkälle hän olisikaan päässyt, mutta siihen ei hänellä ollut tilaisuutta eikä varoja.

Vanhuuden tullen ansaitsee hän elatuksensa kasvattaen kukkia myytäväksi omistamassaan torpassa, sekä valmistaen jalkineita villoista ja jouhista.

Kreeta Jyrkäs on myöskin harras naisasian ystävä ja siihen on elämän kokemus hänet opettanut.

Joulukuun 13 p. v 1924 täytti talonemäntä Margareta Pietarila o.s. Karvonen Pudasjärvellä 70 vuotta. Hän on syntynyt Pudasjärven Jongun kylässä Karvosen talon ainoana tyttärenä ja kun hänen kaksi veljeänsä lähti lukuteille, paloi siskonkin mieli kouluun, mutta koska sen ajan katsantokanta ei tyttöjen kouluutusta katsonut tarpeelliseksi, täytyi hänen jäädä kotiin. Jouduttuaan naimisiin maanviljelijä Aukusti Pietarilan kanssa, on hän varsinaisen elämäntehtävänsä suorittanut kodin ja perheensä piirissä.

Talonemäntänä ollen ja 8 lapsen äitinä, on hän saanut tehdä yhtämittaista työtä,  ja jäätyään leskeksi toistakymmentä vuotta sitten, sai hän ottaa koko talon ohjat omiin käsiinsä, kasvattaa ja kouluuttaa lapsensa, joista nyt jokainen kykenee omintakeisesti itsensä elättämään.

Syvästi uskonnollisena, mutta samalla tiedon ja opin haluisena, on Margareta Pietarila omannut valoisan maailmankatsomuksen ja verrattain keveästi hän näyttää sivuuttaneen kuluneet vuodet, vaikka hänellä onkin ollut paljon vastoinkäymisiä. Kaiken muun työnsä ohella on hän ollut ahkera käsitöiden tekijä, innostunut puutarhan hoitaja sekä suuri kukkien ystävä, ja ompa hänen harrastuksensa riittäneet ulkopuolelle kodinkin. Pudasjärven kunnan köyhäinhoitolautakunnan jäsenenä on hän toiminut pitemmän aikaa.

Kun Naisliitto perustettiin paikkakunnalle, liittyi emäntä Pietarila heti sen aatteen kannattajaksi. Hänen rikas elämänkokemuksensa, kirjallisuuden ja laulun harrastuksensa ovat olleet suureksi hyödyksi nuorelle liitolle.

Merkkipäivän aamuna kävi tilapäinen naiskuoro laulutervehdyksellä hänen luonaan ja illalla kokoontuivat hänen lapsensa, sukulaiset ja ystävät onnittelemaan päivänsankaria.

Lasten puolesta piti puheen emäntä Pietarilalle hänen tyttärensä, kansakoulunopettaja Elsa Pietarila, ja antoi hänelle lasten lahjana hopeisia ruokalusikoita.

Naisliiton puolesta puhui rva Hilda Koivistoinen sekä jätti Naisliiton ja ystävien puolesta hopeisia teelusikoita. Vielä sai merkkipäivän viettäjä vastaanottaa arvokasta pöytähopeaa veljiltään professori J.J. Karvoselta ja kansakoulun tarkastaja A. Karvoselta.

Paljon onnitteluja sekä lahjoja saapui juhlaan ja ilta kului hauskasti hänen vieraanvaraisessa kodissaan laulun ja puheiden vaihdellessa.

Marttaliiton ensimmäinen päätoiminen kotitalouskonsulentti oli Greta Kivilahti (1887-1957). Alkujaan marttatoiminnan lähtökohta oli sivistyneistön pyrkimys kohottaa Suomen kansan elin- ja sivistystasoa koulutuksen, ahkeruuden, yritteliäisyyden ja terveiden elämäntapojen avulla. Erityisesti marttatyön tarkoitus oli sivistää perheitä ja vahvistaa kodin merkitystä äidin välityksellä. Perhe oli keskeinen instituutio, jonka tehtävä oli kasvattaa kunnollisia kansalaisia.

Konsulentit kansanvalistuksen palvelukseen

Vuonna 1899 perustettu Marttajärjestö alkoi vuodesta 1909 työllistää myös kansan riveistä lähteneitä naisia neuvojiksi ja konsulenteiksi. Marttojen ensimmäinen päätoiminen neuvoja oli kananhoidon neuvoja Olga Autere.
Marttatoiminta laajeni erityisesti Karjalan kannaksella koko 1920-luvun ajan. Sen Marttapiiriliiton palkkalistoilla oli vuonna 1928 kaksitoista kotitalous- ja puutarhaneuvojaa, kuusi käsityönopettajaa sekä siipikarjanhoidon neuvoja. Pienviljelysvaltainen Tanska oli esimerkki suomalaiselle marttatoiminnalle. Siellä pientilat oli saatu kannattavaksi puutarhanhoidon, kanankasvatuksen, karjan- ja mehiläistenhoidon ja käsitöiden avulla. Tanska näytti sopivan erityisen hyvin malliksi Karjalaan, joka oli Suomen pientilavaltaisinta aluetta. Marttatoiminta pyrki innostamaan kansalaisia ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen.
Greta Kivilahti on saanut Marttajärjestön historiikeissa ja tutkimuksessa tunnustusta 1920-luvun kodinhoidonneuvonnan uranuurtajana Suomessa. Konsulentin työ oli tavalla tai toisella jatkuvaa esiintymistä, opettamista, ohjausta ja matkustamista.
Kivilahti tunnettiin selväsanaisena esiintyjänä. Emäntälehdessä ja päivälehti Karjalassa oli usein hänen kirjoituksiaan martta- ja maatalouskerhotoiminnasta. Vuosi 1927 näytti olleen Kivilahden aktiivisinta aikaa, jolloin häntä muistettiin Helsingissä Martan kultaisella jäsenmerkillä tunnustuksena ”innokkaasta ja ahkerasta työstä Marttajärjestön palveluksessa”.

Käytännön ohjaustyötä

Kotitalouskonsulentti järjesti kotitalousopetusta, kokki- ja puutarhanhoitokursseja, luentoja, opintoretkiä ja koulutusta aikuisille ja harrastustoimintaa lapsille. Kivilahti ohjasi marttayhdistyksien toimintaa Kannaksella ja oli samalla Karjalan Kannaksen Marttapiiriliiton sihteeri. Hänen marttailtansa olivat usein monipuolisia kulttuuri-iltoja.
Työ oli hänelle myös elämäntapa – ja koska hänellä ei ollut perhettä, liikkuva työ sopi hänelle hyvin. Hän ei ollut naimisissa, mutta hän asui aina naisyhteisöissä. Tunnustusta Greta Kivilahti sai erityisesti lasten kerhotoiminnan eli maatalouskerhotoiminnan edistäjänä. Karjalan kannaksesta tuli 1920-luvulla lasten maatalouskerhotoiminnan vahvin alue.
Greta Kivilahti oli jo piikoessaan Hämeessä havainnut, että martat opettivat koululaisille kasvitarhan hoitoa. Lasten kerhotoiminta lähti Karjalassa liikkeelle pikku-marttatoiminnasta ja Raja-Karjalan aktiivisten kansakoulunopettajien järjestämistä perunakerhoista. Kivilahti järjesti vuonna 1922 marttojen kodinhoitokilpailujen yhteydessä myös pikku-martoille omaa ohjelmaa ja kerhoja. Perunakerhojen lisäksi perustettiin kasvitarha- ja turnipsikerhoja sekä myöhemmin myös kana- ja possukerhoja. Lasten kerhotyö otettiin 1924 osaksi marttatoimintaa, koska se kohotti maahenkeä, säästäväisyyttä, työnhalua ja levitti maanviljelystyön onnistumisen iloa lasten keskuuteen.
Greta Kivilahti laati kasvitarha- ja kanakerhoille kaksi kerho-opasta. Lasten kerhopalstojen tuli olla esimerkkinä isännille, joilla usein oli Kivilahden mielestä sangen vanhakantaisia ja yksipuolisia viljelytapoja. ”Kerhot vetävät nuorisoa takaisin maaseudulle päin; opettavat nuorisoa rakastamaan isiensä ammattia. Vieläpä ovat kerholaiset pystyneet vaikuttamaan seutukuntansa maanviljelijän ammattitaidon kohottamiseenkin”, hän kirjoitti vuonna 1930. Marttaliiton historiaa tutkineen Anne Ollilan mukaan marttojen toiminta oli suomalaista kansanvalistusaatetta puhtaimmillaan. 

Laaja työmaa, monipuolinen työ

Karjalan marttaneuvojat tekivät vuonna 1924 kannaksella kaikkiaan 2500 kotikäyntiä, joista Kivilahti suoritti itse 280. Kotineuvontatyö onnistui parhaiten, kun konsulentilla oli tarpeeksi aikaa viipyä kodeissa. Hän siivosi taloa naisväen kanssa, hävitti syöpäläisiä, ohjasi liinavaatteiden, vaatteiden ja yleisesti koko kodin hoidossa. Kivilahti oli määrätietoinen ja komensi miehiä ottamaan kuraiset saappaansa pois, kun tulivat sisälle.
Konsulentti tuki naisia saamaan miesten arvostuksen äitien koti- ja siivoustyöhön. Innostuksen lisäämiseksi siivoustyöhön marttapiiri järjesti alueittain marttojen välisiä yksi- ja kaksivuotisia kotitalouskilpailuja. Konsulentti kävi näissä kodeissa tarkastusmatkoilla ja kirjasi ylös miten kodin ”järkiperäinen puhdistus” edistyi. Kilpailun voittajan koti julistettiin mallikodiksi, jonka emäntä sai arvostusta marttojen keskuudessa. Seuraava, korkeammin koulutettu konsulenttisukupolvi ei ollut enää innostunut kodeissa kiertämisestä ja henkilökohtaisesta neuvontatyöstä vaan pyrki siitä 1930-luvulla selvästi eroon.

Esitelmiä ja esiintymistä

Greta Kivilahti antautui täysin työlleen eikä laskenut tehtyjä työtunteja. Hän piti 96 esitelmää vuonna 1928. Sen lisäksi hänen arkipäivänsä jakaantuivat vuoden 1928 toimintakertomuksen mukaan seuraavasti: Juhlat ja kokoukset 78 Kurssipäivät 54 Maatalouskerhotyö 42 Neuvojien valvonta 39 Kirjalliset tehtävät 34 Näyttelyt, kilpailut 24 Retkipäivät 16 Matkapäivät 14 Suunnittelu 12 Neuvonta yksityisille 7 Harjoittelijoiden valvonta 4 Yhteensä 324

Liiketoimintaa ja retkiä

Karjalan martat perustivat vuonna 1925 liikeyrityksen (Karjalan Martat Oy), jolla oli myymälä Viipurin kauppahallissa. Se välitti marttojen leivonnaisia, säilykkeitä, hunajaa, kasviksia ja kymmeniä tuhansia kananmunia vuodessa. Vuonna 1927 kauppa tuotti piiriliitolle hyvän voiton, jolla marttapiiri pystyi ostamaan konsulentin käyttöön Ford-merkkisen henkilöauton ja osakehuoneiston. Greta Kivilahti nähtiin jo samana vuonna auton ratissa. Auto helpotti hänen liikkumistaan maakunnassa, mutta hän ajoi autolla myös Keski-Pohjanmaalle kotiseudulleen Pyhäjärvelle. Siellä hän oli ensimmäinen autoileva nainen.
Matkustaminen ja retkeily olivat Greta Kivilahdelle työ ja harrastus. Martat mielsivät retkeilyn osaksi kodinhoidon neuvontatyötä. Retket olivat tutustumiskäyntejä palkituissa mallikodeissa, kasvitarhoissa sekä emäntä- ja talouskouluissa. Kesäretket suuntautuivat maakunnan ulkopuolelle, Helsinkiin ja eri puolelle Suomea pidettyihin käsityö- ja maatalousnäyttelyihin.
Kovaääninen ja esiintymään tottunut Greta Kivilahti oli itseoikeutettu retkiemäntä. Hän kuljetti autollaan myös piirin johtavia marttoja tutustumaan Karjalan marttatoimintaan ja mallikoteihin. Kivilahti kävi marttojen kanssa matkoilla myös Ruotsissa ja Virossa ja tutustui maamme johtaviin naisiin.

Kansannaisen karrieeri

Greta Kivilahti kuului marttakonsulenttien ensimmäiseen sukupolveen, joka kohosi köyhistä oloista ja kansa- ja ammattikoulupohjalta konsulentiksi. Kivilahti oli joutunut lapsuudessaan Pyhäjärvellä kulkemaan äitinsä kanssa jopa kerjuulla, kun isä oli mennyt töihin Amerikkaan.
Greta Kivilahden onnistui pääsemään valtion ilmaisiin puutarha- ja maatalousalan ammattikouluihin, joista hän sai pätevyyden puutarha-alan neuvojaksi. Marttajärjestö tarjosi hänelle vakinaisen ja arvostetun työpaikan sekä sosiaalisen kohoamisen väylän. Seuraavat Marttajärjestön palkkaamat konsulentit 1930-luvulla olivat jo agrologeja sekä puutarha- ja kotitalousopettajia.
Työ kotien hyväksi oli Greta Kivilahdelle mielekästä työtä – mutta samalla myös haastavaa järjestötyötä. Hänestä tuli paitsi ammattipuhuja myös kymmenien toimintakertomusten, artikkelien ja jopa kirjan kirjoittaja. Hän teki huomattavan karrieerin ja sosiaalisen nousun marttajärjestön avulla.
Vielä eläkkeellä ollessaankin Pyhäjärvellä hän ohjasi yksinhuoltajaäidin maataloustöitä, istutti marjapensaita ja neuvoi kasvimaan laitossa. Hänellä oli piippu suussa, kun hän ajeli hevosella viljasäkkejä myllyyn. Hän kuoli kalareissullaan kesällä 1957.

Miksi Greta Kivilahden elämä on minulle tärkeä?

Hän oli äitini täti, josta lapsuudessani kuulin paljon tarinoita. En koskaan ehtinyt tavata häntä, koska synnyin samana vuonna, kun hän kuoli. Mutta jo pienenä opin tuntemaan Greta-tädin hyvät reseptit ja sain kuulla, mitkä kulhot ja lautaset olivat häneltä perittyjä. Mutta tärkein perintö häneltä jäi kirjahyllyymme: kaikki Emäntälehden ja Naisten Ääni -lehtien vuosikerrat, joita lukemalla löysin hänen artikkelinsa ja sain Greta-tädistä kirjallisen ystävän.

Vilhelmiina Juhontytär Tuuri, o.s. Ojala, syntyi Kauhajoella 1875 tilallinen Juho Jaakko Iisakinpoika Ojalan ja vaimonsa Heta Sofia Hermannintyttären (o.s. Krusberg) kolmantena lapsena.

Suureen maailmaan onnea etsimään

Ennen vuosisadan vaihdetta, epävarmoina venäläistymispaineiden aikoina tuli yhä tavallisemmaksi hakeutua Suomesta siirtolaiseksi ulkomaille, etsimään parempaa elämää. Tavallisimmin lähtijöitä olivat miehet, jotka useinkin välttivät tällä toimenpiteellään osallistumisensa Venäjän armeijan palvelukseen.

Vilhelmiina tiesi jo 17-vuotiaana, ettei pientalollisen kolmantena tyttärenä 1800-luvun Suomessa olisi hänelle tarjolla kovinkaan ruusuista tulevaisuutta. Mieli avoimena hän kuunteli kyläläisten tarinoita ihmemaasta, jossa unelmista tehdään totta. Naapurin tytär Maria Gustava Kuja-Aro kuunteli samoja tarinoita ja yhdessä he päättivät lähteä suuren meren taakse etsimään onneaan ja toteuttivat haaveensa n sukulaisilta lainaamien rahavarojen avulla.

Kristiinankaupungin maistraatti myönsi 5 vuoden passin 24.4.1893 nimellä ”torparedottern Wilhelmina Jakobsdotter Ojala från Kauhajoki socken”. Ellis Islandiin New Yorkiin hän saapui S.S.Rugialla 29.5.1893 Hampurista Le Havren kautta. Kieliä taitamattomalle 17 -vuotiaalle matka taisi olla melkoinen seikkailu.

Talollisen tytär oli oppinut kotonaan tiukan työmoraalin ja sai pian töitä New Yorkilaisen perheen sisäkkö-apulaisena. Myöhemmin ovat jälkeläiset tienneet kertoa, ettei kukaan osannut tehdä niin erikoisia ruokia kuin ”Tuurin mamma”. Hän oli oppinut suuressa maailmassa.

Onni löytyi Kanadan suomalaisyhteisöstä

Ilmeisesti ”suureen länteen” muuttaneet suomalaiset pitivät tiiviisti yhteyttä toisiinsa ja niinpä Vilhelmiinakin sai tietoonsa, että Kanadassa Greightonin alueella on kaivostöissä runsaasti suomalaisia ja hänkin päätti hakeutua niille seuduille. Tarkkaa tietoa ei ole hänen muuttonsa ajankohdasta, mutta varma tieto on, että hän tapasi Greightonissa kauhavalaisen Nikolai Tuurin, jonka kanssa hänet vihittiin avioliittoon 15.4.1896. Greightonin lutherilaisen kirkon seinällä on muistolaatta, josta näkyy, että Nikolai ja Vilhelmiina Tuuri olivat perustamassa kirkkoa, mikä oli osoitus suomalaisten vahvasta yhteishengestä ja myös uskonnollisuudesta.

Perhe

Tuurin perheeseen syntyi 1896 poika, joka sai nimekseen Johan Ludvig. Nimi valittiin ehkä ajatellen englanninkielisten ääntämistä mutta vahvasti suomalaista merkkihenkilöä muistaen. Pieni Ludvig menehtyi sittemmin 1898, mutta pian hänen kuolemansa jälkeen syntyi 1898 Jaakko Artturi.

Pieni perhe teki rohkean päätöksen vuonna 1900 kun Vilhelmiina odotti kolmatta lastaan; hän lähti yksin pienen Artturi-pojan kanssa Atlantin valtameren yli takaisin Suomeen mukanaan valtava matka-arkku. Tarkoitus oli, että hän etsii Suomesta pariskunnalle oman tilan ja Nikolai jää vielä joksikin aikaa hankkimaan varoja tilan ostoon. Nikolai oli neuvonut Vilhelmiinaa hakeutumaan Kauhavalle veljensä luo ja vanha tarina kertoo, että veli oli asemalla vastassa, mutta oli ilkikurisena miehenä ”juksannut” tulijaa leikkimielellä. Vilhelmiinan huumorintajua koeteltiin pitkän matkan rasitusten jälkeen ja hän läpäisi testin.

Kauhavalta Vilhelmiina muutti lapsineen vanhempiensa luo Kauhajoelle Ojalan taloon. Vuosisadan alussa muutto ”suuresta lännestä” takaisin Pohjanmaalle oli varmaan melkoinen muutos, – tarkkaan harkittu teko. Kanadasta haettiin rahat oman kodin ja tilan perustamiseen ja kokemukset maailmalta avarsivat perheen näkökulmaa ja halua olla kehittämässä omaa kyläyhteisöään. Suomi oli ollut perheen perustamisvaiheessa unelmien kohde ja erityisen rakas ja se varmaankin vaikutti siihen, että isänmaallisuus oli tärkeää koko elämän ajan.

Nikolai tuli Suomeen vasta noin 1901–1902. Nikolain muuttokirja Kauhavan kautta Kauhajoelle on päivätty 5.8.1902, Vilhelmiina tuli Päntäneelle Aronkylän Ojalasta ja molemmat olivat läsnä, kun tehtiin elämän tärkein hankinta, ostettiin oma Kalliorahkolan tila 19.7.1902 6800 markan kauppahinnalla. Lisäksi ostajilla oli 200 markaksi arvioitu eläkevastuu Sameli Juhonpoika Rahkolalle ja tämän vaimolle, joilta Joakim Tall oli talon ostanut 1.11.1900. Kiinnekirja Nikolaille ja Vilhelmiinalle myönnettiin kolmannen lainhuudatuksen jälkeen talvikäräjillä 14.3.1903.

Rippikirjassa mainitaan todistus Amerikan matkaa varten 13.11.1902, joka vahvistaa, että Nikolai lähti talokaupat tehtyään joulukuussa 1902 uudestaan Amerikkaan, tällä kertaa Michiganiin, jossa Vilhelmiinan veli Iisakki Ojala asui. Vilhelmiina odotti Nikolain lähdön aikaan Arvo-poikaa. Matkustajapapereista löytyy nimi Nikolai Teuri.

Talollinen

Kaiken tämän ajan vastasi Vilhelmiina talonpidosta hoitaen siinä ohessa myös talokaupassa siirtyneet eläkevastuut. Avukseen hän sai sittemmin vanhempansa, jotka iäkkäinä muuttivat tyttärensä avuksi. Nikolai Tuuri palasi Suomeen vuonna 1905 ja asettui pysyvästi asumaan Päntäneen tilalle. Lapsia syntyi kaikkiaan 8, joista vanhin siis haudattiin Kanadan kirkkomaahan.

Nikolai kuoli 56-vuotiaana uudenvuodenpäivänä 1931. Kaivostyö tuohon aikaan oli hengitysteille armoton. Perunkirjan mukaan pääosan kuolinpesän varallisuudesta muodosti Kalliorahkolan 0,0377 manttaalin tila, jonka arvoksi määriteltiin 84000 markkaa. Navettaa asutti 8 lehmää, kaksi hiehoa ja härkä sekä sika, 15 kanaa ja kukko. Talossa oli myös kaksi hevosta, Kirppu ja Vappu.

Vilhelmiina oli taas yksin, vastuussa tilasta ja sen toiminnasta. Lapset olivat jo aikuistuneet ja nuorimmainenkin jo 19 vuotias. Sama vahvuus, joka oli kantanut kaikkien vaikeuksien läpi, tuli jälleen esiin tai oikeastaan tilanteessa, jossa 7 lasta olisivat ehkä joutuneet kiistaan perinnöstään, nähtiin Vilhelmiinan kasvatuksen tulokset parhaimmillaan. Jako suoritettiin täydessä sovussa, koskaan eivät veljekset ja sisar asettuneet toisiaan vastaan. Heidät oli kasvatettu rehellisiksi ja ahkeriksi toisiaan arvostaviksi kansalaisiksi.

Toisen ihmisen arvostaminen ja auttaminen olivat osa Vilhelmiinan luontoa. Siitä on hyvänä esimerkkinä se, että hän kutsui kotiinsa asumaan sisarensa Amandan, joka oli kokenut vastoinkäymisiä elämässään. Varattomana leskenä hän vietti viimeiset vuotensa Tuurissa sisarensa hoivissa. Kun talonpito siirtyi pojalle, rakennettiin Vilhelmiinalle ja Amandalle yläkertaan kamarit.

Vanhuus

Tuurin vinttikamari oli lapsille ja lastenlapsille mieluinen paikka. Sinne oli aina tervetullut ja siellä oli hyvä olla. Oli mukava kuunnella tarinoita kaukaa lännestä ja aina oli mammalla jotain tarjottavaa.

Sitten mamma sai aivohalvauksen ja puhekyky ei enää koskaan palannut entiselleen. Sanat ”pappi” ”kirkko”, ”Arvo” ja ”lehmä” saattoivat merkitä mitä tahansa, mutta ne olivat myös aina olleet tärkeitä sanoja hänen elämänsä aikana. Arvo oli lapsista ainoa, joka oli lähtenyt Kanadaan v.1924 ja jäänyt sinne. Mamma odotti tätä poikaansa aina palaavaksi.

Vilhelmiina eli aikalaisekseen aika pitkään, hän oli kuollessaan 87 vuotias. Hän jätti jälkeläisilleen perinnöksi kasvatuksellaan valtavan henkisen pääoman. Positiivinen elämän asenne, rehellisyys, oikeudenmukaisuus, toisista huolehtiminen, isänmaallisuus ja uskonnollisuus säilyivät perusarvoina kaikkien lasten elämässä ja niitä välitettiin edelleen seuraaville sukupolville.

Antti Tuuri kirjoitti teoksessaan ”Pohjanmaa” ikimuistettavan repliikin Hakalan Erkin lausumaksi: ”Pohojanmaan viisaus on sen vanhoos naisis!” ja se piti Vilhelmiina Tuurin kohdalla täysin paikkansa.