Vivan Juthas – eldsjälen för Svenskhusen i Helsingfors

Vivan Juthas banade sin egen väg; hon skaffade sig akademisk utbildning och gjorde yrkeskarriär i en tid då det ännu inte var så vanligt för kvinnor. Inom Martharörelsen var hon en ledande gestalt. Inom Helsingfors svenska bostadsstiftelse engagerade hon sig för modernt boende till förmånligt pris och kunde hjälpa mindre bemedlade att få ett hem.

Vivan Viola Juthas föddes den 22 februari 1901 i Vasa. Hennes föräldrar var Wilhelm och Lydia Juthas, född Spjut.  Till familjen hörde också tre yngre barn, två döttrar och en son.  Familjen flyttade till Helsingfors 1903. Fadern var till yrket bromsare och senare överkonduktör vid Statsjärnvägarna. Vid sitt frånfälle var han verksam som disponent på Kvarnby gård i Kyrkslätt. Om Lydia Juthas finns tidstypiskt nog inte dokumenterat annat än att hon liksom Wilhelm Juthas var född i Nykarleby. Polisinrättningens adressregister i Helsingfors stadsarkiv uppger endast att hon är ”fru” och att maken är Wilhelm Juthas.

Skolgång och studier

Vivan Juthas blev student 1920 från Privata svenska flickskolan i Helsingfors och studerade sedan under kortare tider i Skandinavien och England. År 1923 fick hon anställning som banktjänsteman i Helsingfors Sparbank (från 1991 Aktia) och utnämndes senare till avdelningschef och personalchef. Vid sidan av sitt yrkesarbete inledde hon studier vid Helsingfors universitet, där hon studerade nationalekonomi, sociologi, historia och engelska. År 1938 blev Vivan Juthas filosofie magister med vitsord i de två förstnämnda ämnena. Hon kom så att ha en högre utbildning än vad som var vanligt för kvinnor på den tiden.

Vivan Juthas var en initiativrik och handlingskraftig person. Hon hyste intresse och visioner för kvinnor, hem och samhälle.  Hon var ogift och detta gav henne mer tid och möjlighet att satsa sin energi på att göra gott för andra. Hennes far hade också engagerat sig i flera olika uppdrag och det är möjligt att Vivan Juthas tagit intryck och inspirerats av honom. Bland annat var Wilhelm Juthas en av initiativtagarna till Svenska kamratförbundet vid Statsjärnvägarna och verkade där som kassör och därpå som ordförande. Under senare år idkade han affärsverksamhet och köpte Kvarnby gård i Kyrkslätt, som han skötte med framgång.

Vivan Juthas innehade många samtidiga förtroendeuppdrag under sin aktivaste tid mellan åren 1945-1971 ända tills hon fyllde 70 år. Hon var sekreterare i Kvinnliga akademiker i Helsingfors 1945–1950 och dess ordförande 1951-1961 samt viceordförande 1952-1961 i Helsingfors svenska Marthaförening och därpå ordförande 1962-1973.

 En aktiv Martha

I Helsingfors svenska Marthaförening efterträdde Vivan Juthas Aili Lindfors-Wessberg och kom så att bli Marthaföreningens i ordningen andra ordförande. Hon förde energiskt arbetet vidare och kursverksamheten var livlig.  Vivan Juthas ansåg det ytterst viktigt att kvinnor kunde samlas utanför hemmets fyra väggar och få en ny gemenskap.  Främst tack vare hennes förmåga att planera och organisera kunde föreningen förvärva Marthahemmet på Mannerheimvägen 44, som invigdes 1970. Marthaarbetet låg hennes hjärta nära och många utställningar om hem och hushåll kom till baserade på hennes idéer och med hennes medverkan. Bland aktuella ämnen som presenterades kan nämnas det funktionella och moderna modellkök martharörelsen planerat.

Vivan Juthas visade alltid omtanke och värme och bevakade marthornas intressen i alla olika sammanhang. För att uppmärksamma henne lät föreningen måla hennes porträtt; det målades av konstnärinnan Daggie Wallenskiöld-Lindeman och hänger i dag i Marthaföreningens möteslägenhet, Hemvrån, på Simonsgatan 12. Som tack för sitt engagemang tilldelades Vivan Juthas Marthas guldmärke.

In i politiken

Vivan Juthas blev 1954 invald i Helsingfors stadsfullmäktige som Svenska folkpartiets ledamot. Hon var medlem i stadsfullmäktige ända till år 1972. Där hade hon många olika uppdrag; i fjorton år var hon medlem i hälsovårdsnämnden (1954-1968), i vårdnämnden under åren 1957-1964 och i stadsplanerings­nämnden 1965-1972. Särskild nytta kom hon senare att ha av kontakterna inom stadsplaneringen. Betecknande för Vivan Juthas sätt att ta sig an sina uppgifter var att hon som nyutnämnd medlem i hälsovårdsnämnden tog en vecka ledigt från arbetet på banken för att följa med hem- och sjuksystrar på sjukbesök och till rådgivningen.

Helsingfors svenska bostadsförening grundas

Vivan Juthas var ombudsman för Helsingfors svenska bostadsstiftelse (HSB) som grundades 1955 och ordförande 1957-1971 och det är genom denna verksamhet, byggandet av de så kallade Svenskhusen, hon blivit mest känd och uppskattad.

Vivan Juthas var också viceordförande i Kvinno­organisa­tio­nernas centralförbund 1957–1965 samt viceordförande i Finlands yrkeskvinnors nationella förbund 1962–1967. Förbunden arbetar för att förbättra kvinnan ställning i samhället, ge kvinnor och män lika rättigheter på arbetsmarknaden och främja kvinnors och flickors mänskliga rättigheter. Vivan Juthas accepterade inte heller indelningen i yrkesarbetande kvinnor och hemmaarbetande kvinnor utan ansåg att arbetet i hemmet var lika viktigt som arbetet utanför hemmet, och att kvinnors arbete överlag var undervärderat.

Efter kriget rådde det ännu på 1950- och 1960-talen omfattande bostadsbrist i Helsingfors. Till detta bidrog också den massiva inflyttningsvågen från landsorten till städerna på 1960-talet. Efterfrågan på förmånligt boende var stor. Själv bodde Vivan Juthas i föräldrahemmet till år 1937, eventuellt just på grund av bostadsbristen. Familjer bodde trångt och ensamstående var ofta tvungna att hyra in sig i ett rum och bo som underhyresgäster. Bekvämligheter fanns inte alltid, till exempel kunde varmvatten och badrum saknas. Dagstidningarna rapporterade om massvräkningar och bostadsnöd.

För att hjälpa upp situationen bland den svenskspråkiga befolkningen i Helsingfors grundades 1955 på Svenska folkpartiets initiativ Helsingfors svenska bostadsförening (från 1964 Helsingfors svenska bostadsstiftelse). Bland de grundande föreningarna fanns också Helsingfors svenska Marthaförening.

Till en början var det 13 finlandssvenska föreningar och företag som slöt sig samman. Målet för verksamheten var att bereda svenskspråkiga hyggliga bostäder till hyggligt pris. Därtill kunde styrelsen bevilja ekonomiskt stöd för invånarnas olika fritidsintressen såsom kultur och idrott.

Verksamheten inriktades först på att skaffa tomter av Helsingfors stad. En lämplig tomt kunde man få vetskap om med kort varsel. Då gällde att handla snabbt; kontakta personer som kunde ha inflytande på ärendet, köpa och sköta ett omfattande pappersarbete. Det gällde också att försöka utverka aravalån för byggandet, vilket betydde mer kontaktande och mer papperskrig. I allt detta hade Vivan Juthas nytta av sina goda kontakter till både stadsplaneringen och till finansiärerna. Dessutom var hennes akademiska bakgrund och organisationsförmåga till stor nytta.

Huvudfinansiär var Helsingfors Sparbank och för merparten av husen fick man aravamedel, vilket innebär att staten subventionerade byggandet med fördelaktiga lån. Aravabostäderna var avsedda för låginkomsttagare. Lägenheternas storlek maximerades och standarden gjordes så hög som möjligt, men så att aravavillkoren uppfylldes. Bostäderna delades ut på basen av behovsprövning och följde noggrant aravakraven. Dessutom byggdes några hus utan aravalån i samarbete med Helsingfors Sparbank för bankens egna bostadssparare.

De första husen var aktielägenheter, men behovet av hyreslägenheter var också stort. Vivan Juthas närde drömmen att kunna bygga hyreshus för dem som inte hade möjlighet till egna besparingar och småningom kunde drömmen förverkligas.

Vivan Juthas visade sig vara den verkliga drivkraften inom bostadsföreningen och hon blev snart vald till ordförande. Hon tog personligen emot de sökande och hade själv kontakt med företagen som skötte byggandet samt ledde och övervakade varje skede.

Vivan Juthas sparade ingen möda. ”Skjut inte upp till i morgon det du kan göra idag”, sade hon i en intervju till Nya Pressen och det var så hon levde. ”Verksamheten har slukat mig med hull och hår, gallrat min fritid och bundit mig av själ och hjärta”, sade hon till Hufvudstadsbladet vid ingången av år 1960.

För sina betydande insatser i arbetet för den svenskspråkiga befolkningen och den svenska kulturen i Finland tilldelades Vivan Juthas år 1962 Folktingets medalj i brons.

Hilding Ekelund planerar Svenskhus

Som arkitekt för huvudparten av svenskhusen anlitades professor Hilding Ekelund. Han hade redan kring 1930-talet planerat bland annat Konsthallen och Tölö kyrka i Helsingfors och var redan ett känt namn. Då han ansåg socialt byggande vara en av arkitektens huvuduppgifter, deltog han gärna i bostadsstiftelsens projekt. Han planerade bostäderna utgående från människans sociala behov och föredrog enkla och hållbara lösningar framom tillfälliga modetrender. Som resultat blev bostäderna moderna, trevliga och praktiska. Han lyckades så utmärkt med att kombinera konstnärlig vision och socialt ansvar att han anses vara en av 1900-talets mest betydande finländska arkitekter.

Det första huset med 54 lägenheter byggdes år 1957 i Kasberget vid Rödluvans väg 12. Nya hus uppfördes sedan i snabb takt på olika håll i Helsingfors, bland annat i Munkshöjden, Kårböle, Botby, Månsas, Hertonäs, Stenhagen, Gårdsbacka, Kvarnbäcken och Nordsjö. I Botby uppfördes det första hyreshuset. Vid utgången av år 1963 hade bostadsföreningen byggt 10 hus med tillsammans 756 lägenheter. Intressant ur marthaperspektiv är att marthakretsen Kvarnen startade sin verksamhet i Svenskhusen vid Nåldammsvägen i Kvarnbäcken.

Bostadsföreningen blir stiftelse

Då bostadsföreningens styrelse ansåg att en stiftelse ger en stabilare garanti för att verksamheten kan fortsätta, omvandlades föreningen 1964 till Helsingfors svenska bostadsstiftelse. Stiftelsen övertog föreningens egendom och fortsatte verksamheten i samma anda.

Vivan Juthas jobbade i Helsingfors Sparbank ända till sin pensionering år 1964.

Nu fick hon mer tid för bostadsstiftelsen. För att underlätta familjernas vardag byggde stiftelsen förutom bostäder också barnträdgårdar och dessutom pensionärs­hemmet Gullvivan på Brändö med små hyreslägenheter. Gullvivan hade länge varit en av Vivan Juthas stora drömmar och hon var särskilt stolt över att hemmet kunde förverkligas. Då hon blev tillfrågad när hon själv flyttar in i ett av husen, svarade hon att bostäderna är för dem som bättre behöver dem. Själv har hon sparat och kan tänka sig köpa en bil, så hon lättare kan nå alla sina 600 familjer, där hon alltid är en välkommen gäst.

Vid början av 1970-talet hade bostadsstiftelsen byggt 22 hus omfattande 1500 bostäder och 10 barnträdgårdar. Lägenheterna räckte till för att ge ca 4500 personer ett hem. Hilding Ekelund hade under åren 1957-1973 planerat 1300 av bostäderna för bostadsstiftelsen.

Till en början var svenskspråkighet ett kriterium för att få flytta in i bostads­stiftelsens lägenheter. I tidningen Svenska demokraten (senare Arbetarbladet) ställdes 1970 frågan om medlemskap i Svenska folkpartiet krävs för bostad i bostadsstiftelsens hus, vilket tidningen antog var fallet. Tidningen riktade frågan direkt till Vivan Juthas, som också gjorde ett utkast till svar, i vilket hon starkt dementerade påståendet. Det är oklart om svaret publicerades.

Vivan Juthas erhöll 1970 Svenska Folkpartiets förtjänsttecken. År 1971 då Vivan Juthas fyllde 70 år avslutade hon sitt engagemang i Helsingfors svenska bostadsstiftelse.  Själv beskrev hon det med följande ord: ”det känns som att slita hjärtat ur bröstet”.

Bostadsstiftelsen drabbas av motgångar

År 1972 inträffade ett allvarligt bakslag för bostadsstiftelsen. Stiftelsen hade själv ansett sig arbeta på ideell grund medan skattemyndig­heterna ansåg att stiftelsen idkat vinstinbringande verksamhet. Stiftelsen påfördes därför en restskatt retroaktivt för 5 år på 730 000 mk för vinst inklusive ränta. ”Nu har skattemyndigheterna satt stopp för stiftelsen”, konstaterade Vivan Juthas. I detta trängda läge var bostadsstiftelsen tvungen att sälja pensionärshemmet Gullvivan till Stiftelsen för Arbetets Vänner samt dessutom sälja sina tomter i Åggelby. Viktigt var i alla fall för bostadsstiftelsen och särskilt personligen för Vivan Juthas att man på detta sätt kunde trygga pensionärhemmets invånares ställning.

För sitt förtjänstfulla arbete för kvinnornas ställning och jämställdhet i samhället och arbetslivet utsågs Vivan Juthas år 1971 till årets kvinna av Finlands yrkeskvinnors förbund ry.

Vivan Juthas avled i en ålder av 72 år den 11 juni 1973 i Helsingfors, men hennes

insats för Helsingfors svenska bostadsstiftelse lever vidare. Hon var en högt utbildad, självständig kvinna som fick sin utkomst och sitt livsinnehåll genom sitt arbete.

Helsingfors svenska Marthaförening grundade en minnesfond för att ära Vivan Juthas minne. Avkastningen av fonden ges som stipendier för deltagande i Marthaförbundets kursverksamhet och möten inom landet.

Efter skattekravet blev det naturligt nog en längre tids uppehåll i stiftelsens byggverksamhet. Tiderna förändrades; det var inte längre lika viktigt för svenskspråkiga med svensk närmiljö delvis på grund av den växande kategorin tvåspråkiga familjer. För att svara mot tidsandan ändrade Helsingfors svenska bostadsstiftelse år 1979 sina stadgar. “Den svenskspråkiga befolkningen” modifierades till att stiftelsen verkar för att “förbättra boendeförhållandena i Helsingfors med omnejd”.

Nystart för husbygge

Vid bostadsstiftelsens 50-års jubileum blev byggandet igen aktuellt. Följande år, 2006, gavs offentlighet åt planerna på ett nytt ambitiöst byggprojekt, Sesam, i Arabiastranden. Bostads Ab Sesam blev färdigt år 2009 och omfattar 36 hyresbostäder, daghem, förskola och Arabias kvartersskola för svenskspråkiga barn, Svenska skolan för synskadade samt verksamhetsutrymmen för olika finlandssvenska organisationer. I planeringen av kvarteret och helheten har stor vikt lagts vid att göra både boendet och miljön handikappvänliga.

Bostadsstiftelsen har numera 18 föreningar och företag bakom sig. Stiftelsen äger idag förutom Sesam två fastighetsbolag, Styrbord i Gårdsbacka och Babord i Nordsjö, tillsammans bestående av nio separata hus och 247 lägenheter, samtliga är hyreshus, Sesam dock utan aravakrav.

“Sesam kan ses som en hyllning till Vivan Juthas, stiftelsens första ordförande och eldsjäl. Dessutom är Sesam en naturlig fortsättning på hennes vision. Jag tror att Vivan skulle ha varit mycket stolt över Sesam”, säger bostadsstiftelsens nuvarande styrelseordförande Patrik Lerche.

 

 

 

 




Maria Lehtinen – kahden sukupolven taloudenhoitaja

Olihan niitä ennen apulaisia

Meillä on tapana ihannoida menneisyyttä, moittia nykyisyyttä ja kohdistaa toiveemme tulevaisuuteen. Onhan siinä perää, että menneisyydessä on voinut olla paljonkin hyvää, jota seuraava aika on haudannut raunioittensa alle, mutta sen ajan varjopuolet on jo aikoja sitten unohdettu. Meillä on tapana ihaillen puhua noista entisaikojen talousapulaisista, jotka pysyivät samassa perheessä koko ikänsä ja ihan kuin kasvoivat kiinni isäntäväkeensä ja heidän lapsiinsa. Se riippui useistakin seikoista mm. siitä, että moni sellainen nainen, joka ennen antautui palvelemaan, nyt saa jo tilaisuuden valita muitakin työaloja, ja myöskin siitä, että kotielämä niin monella tavalla on muuttanut muotoansa, käynyt enemmän ulospäinsuunnatuksi ja irrallisemmaksi.

Vielä löytyi 

Onhan noita ihmeellisiä ja uskollisia talousapulaisia vieläkin – naisia, jotka ovat vuosikymmeniä olleet samassa paikassa ja kyntäneet siellä syvän vaon.

Sellainen oli Maria Lehtinen, joka syntyneenä 1864 Sääksmäellä, tuli tohtori Liliuksen perheeseen Hämeenlinnaan ja oltuaan siellä 12 vuotta, kunnes vanha tohtori kuoli, muutti hänen tyttärensä kanssa Helsinkiin, jossa hän oli 18 vuotta. Täten hän on tullut palvelleeksi 30 vuotta samassa suvussa. Ja aivan ihmeellisesti hän paikkansa täytti, hoiti kaikkia hänelle uskottuja töitä niin omantunnontarkasti, että se herätti iloa ja tunnustusta kaikille, jotka hänet ovat nähneet ja hänestä kuulleet.

Kun Maria Lehtinen joutui tohtori Liliukselle, oli tämä jo 78-vuotias ja hyvin raihnainen. Ei tohtori enää liikkunut juuri missään, eikä jättänyt kotiaan. Häntä ei koskaan voinut jättää aivan yksin, sillä ei sitä tiennyt minä hetkenä hän tarvitsi apua. Nurkumatta otti Maria Lehtinen ollakseen aina kotona ja istui kauniina kesäiltoinakin, jolloin muut nuoret olivat ulkona, talon kuistilla, ollen valmiina heti tulemaan, kun häntä kutsuttiin. Marialla oli useimmiten kirja kädessään, sillä hän piti paljon lukemisesta. Joskus tuli joku tuttavakin häntä tervehtimään, mutta Maria Lehtinen itse ei tahtonut mennä mihinkään, olisihan vanha isäntä sillä aikaa voinut tarvita jotain.

Kaikissa askareissa on Maria Lehtinen hyvin taitava. Hän ylläpiti mallikelpoista puhtautta ja järjestystä talossa, keitti hyvää ruokaa ja oli päälle päätteeksi näppärä käsitöissä. Kun vanha tohtori viimein, elettyään 90 vuotta, muutti majaa, jäi Maria Lehtinen, kuten sanottu, hänen tyttärensä rouva Brinckmanin luo, joka oli ollut isän luona hänen viimeiset elinvuotensa. Kun rouva Brinckman siirtyi Helsinkiin, seurasi Maria Lehtinen häntä ja pysyi hänen luonaan sekä surun ja ilonpäivänä.

Suvunkin tukija

Jotta ihminen aina voisi uskollisesti ja iloisesti täyttää tehtävänsä, tarvitsee hän paljon sisäistä voimaa, valistunutta järkeä ja velvollisuuden tunnetta. Hänen täytyy katsoa työtään korkeammalta kannalta kuin  pelkkänä raatamisena oman leipäpalan ansaitsemiseksi ja ymmärtää, että työ on kaiken edistyksen ehto ja että juuri hänenkin työtään välttämättä tarvitaan kokonaisuuden ylläpitämiseksi. Sellainen katsantokanta edellyttää yhtämittaista sisällistä kasvamista ja oman itsensä kehittämistä. Sitä Maria Lehtinen ei koskaan laiminlyönyt. Hän aina mielellään luki hyödyllisiä ja opettavaisia teoksia ja ymmärsi tietojen arvon. Itse Maria Lehtinen tosin jäi hyvinkin vähille koulutiedoille, mutta sen innokkaammin hän koetti avustaa sisarentyttäriään, jotta he, vaikka äiti olikin leski, olisivat voineet saada hyvän koulukasvatuksen.




Jenny Ivalo – Sortavalan Diakonissalaitosen perustaja, johtaja ja ylläpitäjä

Maaliskuun 23. pnä 1921 kätkettiin Sortavalassa maan poveen Kurjan Karjalan ja kaikkien elämän varjopuolella elävien lämmin ystävä, Sortavalan Diakonissalaitoksen johtajatar Jenny Ivalo (Ingman).

Hän on esimerkki heikosta ihmisestä, joka antaessaan itsensä Jumalan käyttöön saa paljon aikaan.

Iäisyystiellä lapsesta saakka

Jo lapsena Jenny Ivalo antoi sydämensä Jumalalle, mutta erittäin ratkaisevasti ja syvästi lienee hänen elämäänsä vaikuttanut se, että hän ollessaan Tukholmassa opiskelemassa sairastui kovaan keuhkotautiin. Tuo tauti mursi Jenny Ivalon ruumiillisen terveyden ainaiseksi, mutta kenties juuri sen kautta kehittyi hänen sielunelämänsä sitä syvemmäksi ja rikkaammaksi. Harvoin tapaa naista, jonka ajatus kyntää niin syvällä ja jonka sielu askartelee niin vakavissa asioissa kuin hänen.

Heikkoudestaan huolimatta Jenny Ivalolla oli suuri halu opiskelemiseen. Jo nuorena hän osasi useita kieliä. Käytyään Oulun ruotsinkielisen tyttökoulun Jenny Ivalo oleskeli muutamia vuosia kodissaan Kuusamon pappilassa, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Siellä Jenny piti kotikoulua sisarilleen ja kokosi sunnuntaisin kylän lapset pyhäkouluun aloittaen jo silloin suorainaisen iäisyystyön. Jenny Ivalo alkoi myös harrastaa raittiustyötä kuuluen tällä toiminnalla Suomen ensimmäisiin, jotka oivalsivat asian tarpeellisuuden. Opintoja Jenny Ivalo kuitenkin halusi jatkaa ja haki Jyväskylän seminaariin. Menestyksellä suoritetun tutkinnon jälkeen hänelle tarjottiin johtajattaren paikka Ouluun vasta perustetusta tyttökoulusta. Muutamia vuosia siellä toimittuaan, Jenny Ivalo haki suomen kielen opettajan paikkaa Sortavan seminaarissa, ja tuli silloin varsinaiselle elämäntyöalueelleen.

Hän oli aina tuntenut, että on kutsuttu suoranaiseen työhön Jumalan valtakunnan hyväksi palvelemaan kärsiviä, sairaita, köyhiä, kurjia ja hyljättyjä.

Oppia ulkomailta kotimaan siunaukseksi

Jenny Ivalo tutustui ulkomailla käynneillä moniin diakonissalaitoksiin, mielisairaaloihin ja hyväntekeväisyyslaitoksiin. Sitten hän vuonna 1895 pääosin omalla kustannuksellaan perusti Sortavalan Diakonissalaitoksen. Hän vastasi myös kaiken aikaa sen ylläpidosta. Siitä siemenestä, joka silloin uskossa ja rakkaudessa istutettiin, kasvoi siunattu laitos, joka nyt jo on lähettänyt yli 200 diakonissaa Suomen synkimpiin saloihin levittämään siunausta. Miten monta tuskaa ovatkaan he saaneet siellä lieventää ja miten monet kyyneleet kuivata. Miten moni olisikaan saanut hoidotta kärsiä, ellei tämä lämmin sydän olisi uskonut ja rakastanut.

Neljännesvuosisadan Jenny Ivalo sitten johti Sortavalan Diakonissalaitosta. Viime vuosina hän kuitenkin enimmäkseen matkusteli tarkastamassa diakonissojen työtä heidän toimialueillaan tukemassa heitä heidän raskaassa tehtävässään. Vielä Jenny Ivalo heikoilla voimillaan teki viimeisen pitkän matkansa Pohjanmaalle saakka.

Kirjallisella työllä iäisyyssiemeniä lennättämässä

Täytyy ihmetellä, miten paljon Jenny Ivalo ehti ja jaksoi heikkoudestaan huolimatta. Hänhän teki myös kirjallista työtä pitkin elämää. Suuri määrä hänen kynästään lähteneitä hartauskirjoituksia on lentänyt iäisyyssiementä kylvämään ulos maailmaan. Jenny Ivalo käänsi vieraista kielistä monet kirjaset ja kirjat. Toimittipa hän vielä 1920 diakonian oppikirjan, vaikka tuskat olivat jo silloin läsnä hänen elämässään yöllä ja päivällä.

Herra on heikoissa väkevä

Yli kymmen vuotta Jenny Ivalo tiesi kantavansa vaikeaa tautia. Kukaan ei koskaan kuitenkaan kuullut hänen valittavan. Jenny Ivalo ajatteli muita, ei itseään. Hän saarnasi: ”Herra on heikoissa väkevä”. Siunattu olkoon semmoinen elämä! Saarnatkoon se meille jälkeenjääneille, että ihmisen elämä voi joka hetki olla pyhitetty Jumalalle. Sisaret sanoivat Jenny Ivalon poismenon jälkeen: ”Nyt ei meillä enää ole äitiä eikä kotia.”




Elin Vuorivirta – taitava puheilla vaikuttaja

Oulussa täytti rouva Elin Vuorivirta 50 vuotta huhtikuun 18. pnä 1934.

”Reipas retkeilijällämme, jonka matkoilla ja retkillä ympäri maan on aina hauskuuttamassa muita, on yltänyt keski-ikään. Väsymys ei hänellä kuitenkaan kuulu nyt saavutettuihin vuosiin. Jos ihmisen on käynyt niin huonosti, että väsymys saa vallan, on paras astua huoneentäyteisen yleisöjoukon eteen ja pitää puhe, niin kumma on, jos ei piristy. Kuka kehtaisi olla väsynyt, kun sadat silmät katsovat tarkkaavina.”

Elin Vuorivirta olikin ”poistanut väsymystä” jo yli 3000 esitelmän ja puheen pitämisellä eri puolilla maata. Puheiden aiheet ovat olleet monipuolisia: naisasia, raittiusasia, rauhanaate, uskonnolliset kysymykset, setlementtityö, kunnallisasiat, politiikka, rikollisuuspulma, kotitalous, lastensuojelu, retkeily ym. Koska Elin Vuorivirta oli toimihenkilönä monissa raittius-, rauhan- ja naisjärjestöissä, häntä tarvittiin puhumaan kunkin järjestön tärkeistä asioista.

Retkeily oli Elin Vuorivirran mieliharrastuksia ja innostaakseen siihen muitakin hän järjesti parikymmentä pitempää ja lyhyempää opintoretkeä.

Elin Vuorivirta kohtasi ihmiset sekä puhujana että kirjoittajana. Hänen ”Ellin pakinat” -palstansa Kaleva-lehdessä tuli aina luetuksi, samoin kuin tuli hänen samaan lehteen aiemmin toimittamansa pirteäsisältöinen ”naisten sivu”.

Elin Vuorivirta ehti vaikuttamaan moniin parannuksiin aatteellisella ja yhteiskunnallisella toimialalla. Oli yllättävää, että sama nainen onli myös käytännön osaaja. Hänen elämänohjeitaan olivat: ”Älä osta mitään, mitä itse voit tehdä. Älä sano, ettet osaa, koeta siksi, kunnes osaat.” Tätä ohjetta hän on noudattanut niin, ettei hänellä 12-vuotiaasta asti ole ollut mitään toisen valmistamaa vaatetta.

Kun kerran eräs tuttava tapasi hänet pyykkituvassa suuren pyykin pesijänä, tokaisi hän: ”Miksi sinä sentään tuohon urakkaan rupeat?” Kuului vastaus: ”Tämän verran elämänriemua pitää minullakin olla. Tässä eivät aivot väsy ja katsos, jos ihmisiä ei saa puheilla raittiiksi, niin nämä vaatteet ainakin saa pesemällä puhtaiksi.”

Aatteellisuus ja käytännöllisyys oli Elin Vuorivirrassa sopivalla tavalla yhdistettynä. ”On pyhitettävä aineellista”, ”On arjesta tehtävä juhla”, ”On surusta tehtävä siunaus” olivat hänen omaksumiaan elämänohjeita.

 


 




Maria Luoma – ystävällinen oman leiviskänsä hoitaja

Teuvalla, Pekka Mattisen liikkeenhoitaja, rouva Maria Luoma täytti 50 vuotta kesäkuun 16. päivä 1928.

Hän kohtasi elämän karuuden jo lapsena menettäessään kuolemalle molemmat vanhempansa. Härmässä, sukulaistalossa kauppias Luomasen luona, sai nuori orpo työn turvissa suojan ja kasvatuksen. Neitokainen pääsi oppimaan kauppapuodin taitojen lisäksi niin talousasioita kuin varaston täydentämisen taitoa. Kymmenittäin vaivalloisia matkoja Maria Luoma teki Härmästä Vaasaan ympäri vuoden: helteellä ja pakkasella, selkeällä säällä ja sateessa, myyden ensin maalaistuotteet ja ostaen saaduilla rahoilla siirtomaiden ja tehtaiden tavaroita.

Liikkeenomistajan asuessa ja työskennellessä jo toistakymmentä vuotta Helsingissä valtuutti hän rouva Maria Luoman kehittämään Teuvan liikettä ja tulosta syntyi. Maria Luoma laajensi liikettä ja otti myynnin pääartikkeliksi kankaat.

Nyt taitavasti ja aistikkaasti valittu kangasvarasto tyydytti laajan alueen tarpeet. Rouva Luoma hankkii kankaat maan monipuolisimmista ja parhaista tukkuliikkeistä. Matkojen välillä tavattiin hänet myymäläpöydän takaa pirteänä, ystävällisenä ja huomaavaisena. Maria Luomalla oli sopivat sanat kaikille asiakkailleen: milloin hän opasti nuoria tottumattomia ostajia, milloin tarkkoja ompeluosaajia. Laatukankailla oli ostajansa.

Taitavana liikkeenhoitajana hän näytti, miten nainen osasi hoitaa hänelle uskotut leiviskät ja luoda tarmolla ja taidolla itselleen ja omaisilleen vakaan taloudellisen aseman.




Jenny Vaivio – kutsumusopettaja

Äyräpään Pölläkkälän sahan koulun opettaja Jenny Vaivio täytti 50 vuotta lokakuun 3. pnä 1925.

Hän oli todellinen lasten hyväksi toimisen uranuurtaja.

Kun Jenny Vaivio lopetti Viipurin tyttökoulun ja palasi Pölläkkälän saha-alueelle, ei hän voinut olla ojentamatta auttavaa kättään saha-alueen melkein hoidotta oleville lapsille. Apu konkretisoitui kouluna, jonka Jenny perusti omaan pieneen kamariinsa. Kohta se täyttyikin nuoren, lämminsydämellisen opastajan luo saapuvasta lapsiparvesta. Lasten vanhemmat lämpenivät pian asialle –  saivathan he rauhassa työskennellä tietäen, että lapset ovat hyvissä käsissä. Asia sai myöskin sahan isännistön kannatuksen, olihan Jenny Vaivion isä sahan isännöitsijä. Pian Jennylle annettiin tilavampi huone, johon nuori opettaja voi sijoittaa suuremman oppilasjoukon kuin omaan pieneen kamariinsa.

Näin oli opettaja Vainio luonut suurten kasvattajain tavoin itse koulun.

Nyt oli nuori, kokematon opettaja asettanut omat vaatimuksensa niin korkeammalle, että hän huomasi tarvitsevansa lisäoppia ja haki Sortavalan seminaarin toiseen luokkaan.

Eipä kuihtunut Jennyn aloittama hyvä työ. Lastenkouluun palkattiin sahan puolesta opettaja, joka toimi siellä kuusi vuotta ennen, kun varsinainen kansakoulu saha-alueelle perustettiin. Koulun toiseksi opettajaksi otettiin sitten maaperän muokkaaja, kouluaatteen lietsoja Jenny Vaivio. Kolme vuotta hän jo tätä ennen ehti olla Raudun kansakoulun opettajana. Niinpä Jenny saattoi alkaa työn oman seutukunnan alueella täysin ottein, kokeneen opettajan tiedoin ja taidoin.

Oikeata uudisraivaajatyötä hänen työnsä olikin sanan varsinaisessa merkityksessä. Itseään säästämättä, vaivojaan valittamatta hän aurankurkeen astui. Tunnontarkkuudella Jenny Vaivio työnsä suoritti, olipa se sitten koulu- tai mitä valistustyötä tahansa. Äyräpään opettajayhdistyksen sihteerinä ja rahastonhoitajana hän toimi 18 vuotta. Nuorisoseuran sihteerinä ja kirjastonhoitajana hän niinikään oli uupumaton.

Opettaja Jenny Vaivio on tehnyt kaiken ikää ansiokasta työtä monilla työaloilla ja säilyttänyt työtarmonsa. Hilpeänä, palvelukseen valmiina hänet aina tavattiin. Ei koskaan Jennyn luo tultu sopimattomaan aikaan ja aina hänen luonaan ymmärrystä sai.

 




Anni Kaste o.s. Lindeberg – kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja

Anni Lindeberg syntyi Nastolassa ”Kumian kukkana” helmikuun 6. pnä 1876. Hän oli 14-lukuisesta lapsikatraasta 11. Isä Karl Kustaa Lindeberg oli vanhaa hämäläistä rusthollarisukua ja äiti Karolin Kristina Elisabeth Hymander papintytär Pornaisista. Äidinäiti perhe tuli kaukaa, hänhän oli Saksasta muuttaneen upseeriperheen lapsia.

Isä oli kruunupuustellin hoitaja. Suuren lapsilauman elättäjänä ja maalla asuvana ei hän voinut tarjota lapsilleen ”suuria kouluja”. Niinpä jäi Anni-tyttökin taivaltamaan elämäänsä kansakoulun varassa, tosin kiihkeän itseopiskelun tukemana.

Jo 13-14-vuotiaana rustaili Anni Lindeberg runoja. Heinolassa siihen aikaan ilmestyvä suomalainen lehti painatti niistä monta. Mentyään 1896 naimisiin kuopiolaisen lääninkonttoristi (sittemmin lääninkamreeri) Igor Herman Kastegrenin kanssa (myöhemmin perhe otti Kaste-nimen) hän alkoi kirjoitella proosapalasia. Varsinaisen kirjailijauransa Anni Kaste aloitti parikymmentä vuotta myöhemmin Mikkelissä. Ensimmäinen kertomuskokoelma Vastarannalla ilmestyi 1908. Sen jälkeen hän julkaisi romaanit: Annikki, Hänen armonsa kasvatti, Pimeällä tiellä, Siihen voi luottaa, Elämän polska, Olli Ruudin morsian, Suurin koetus ja Umpikuja. Näiden välissä ja jälkeen hän julkaisi kertomuskokoelmia: Pilviä, Marraskuun ilta, Lumihiutaleita, Vapaus, Kun rakkaus velvoittaa ja Tulvivat virrat. Anni Kaste on siis ollut hyvin tuottelias. Hänen teoksissaan kangastaa aatteellinen tausta: raittius, naisasia, ylevä rakkaus virikkeinä, jotka ovat hänen mieltään hehkuttaneet. Pelkäämättä hän on asiaansa ajanut. Suuri on häntä ihailevien ihmisten määrä.

Paisi laajaa kirjallista toimintaansa on Anni Kaste vielä kerennyt istua kaupunginvaltuustossa seitsemän vuotta. Hän kuului Mannerheimin Lastensuojeluliiton Mikkelin osaston, Mikkelin Kansalaisopiston, Kansanlastentarhan ja Kunnallisseuran johtokuntiin, Suur-Savon raittiuspiirin keskustoimikuntaan, Kansallisen Kokoomuspuolueen piiriliiton piiritoimikuntaan, Köyhäinhoitohallitukseen ja puheenjohtajana Mikkelin Suomalaisen Tyttökoulun Vanhempainneuvostoon. Hän oli tuon lisäksi toimittajana Mikkelin Sanomissa.

Em. luettelo kertoo ilmiselvästi, että Anni Kasteella oli kädet täynnä yhteiskunnan huoltoa. Tuon lisäksi perheen nuorimmat lapset tarvitsivat vielä äitiä. Aikaa jäi niukasti omiin kirjallisiin tehtäviin.

Anni Kaste tunnetaan kirjoissaan totuuden puolesta taistelevaksi ja lämminsydämelliseksi ihmiseksi. Samanlainen hän oli elämässään. Tuskainen on saanut lohdutuksen hänen luonaan, hätäinen neuvon ja yksinäinen löytänyt ystävän. Vaikka elämä on Anni Kasteen kohdalla usein mitannut tuskan punnuksia, hän on harvinaisen joustavana ja sopusointuisena ihmisenä jaksanut kylvää sydämen hyvyyttä ympärilleen.




Ester Kähönen – Viipurista Kouvolan Tyttölyseon rehtoriksi

Ester Kähönen oli karismaattinen persoona, joka kannusti tyttöjä omalle uralle. Kähöstä on kuvailtu ylvääksi, ryhdikkääksi ja huolitelluksi rehtoriksi, joka arvosti perinteitä ja kulttuuria. Hän piti kiitettävästi kuria ja järjestystä, mutta jäi monelle etäiseksi.

Ester Kähösen nimi kuului olennaisena osana mielikuvaan Kouvolan tyttölyseosta. Hän tuli tunnetuksi tuhansille opiskelijoille. Hänen vaikutusvaltansa ulottui koulua paljon laajemmalle alueelle: Kouvolan ja koko Kymenlaakson kehittämiseen. Kähösen elämänalueet olivat erillisiä. Koulussa korostettiin koulutyöhön keskittymistä, menestymistä ja harrastustoimintaa koulun antamissa kehyksissä. Jotkut entiset oppilaat muistelevat koulutyön rauhallisuutta. Elämässä oli oltava tietty järjestys: ensin opinnot sitten huvit. Ei ollut syytä poiketa polulta. Kähösen allekirjoittamat säännöt ja kuri jakoivat myös mielipiteitä.

Ester Kähösen arvomaailmaan kuului vahva isänmaallisuus ja uskonnollisuus. Juhlan tuli erottua arjesta. Isänmaallisuus välittyi oppilaille niin laadukkailla historiantunneilla, kuin aamunavauksissa ja lukuisissa isänmaallisissa juhlissa.

Ester Kähösen koulutus ja ura

Ester Eveliina Kähönen syntyi 1908 Kivennavalla maanviljelijäperheeseen ja kävi koulunsa Terijoella. Hän pääsi ylioppilaaksi 31. toukokuuta 1927 ja aloitti opinnot Helsingin yliopistossa samana vuonna. Hän valmistui 1931 filosofian kandidaatiksi ja sai joulukuun 18. päivänä 1932 filosofian maisterin tutkintopaperit pääaineena Suomen ja Skandinavian historia. Hän suoritti myös laudaturin yleisessä historiassa, samoin sosiologiassa. Kansantaloustieteessä hän suoritti approbaturin, myöhemmin myös cum laude approbaturin. Näitä vaadittiin historian lehtorin pätevyyteen. Kähönen hakeutui jo opiskeluaikana historian opettajan sijaiseksi ensin Ikaalisten yhteiskouluun, myöhemmin Heinolan keskikouluun ja useammiksi jaksoiksi Hangon lukioon.

Vuonna 1932 Ester Kähönen oli opettajakandidaattina Suomalaisessa Normaalilyseossa, jonka yhteydessä hän suoritti julkisen kasvatusopin tutkinnon ja seuraavana vuonna 1933 tutkinnon kirkkohistoriassa, Uuden testamentin teologiassa, Vanhan testamentin teologiassa, Israelin historiassa samoin tutkinnon dogmatiikassa ja etiikassa. Hän antoi opettajanäytteet historian ja yhteiskuntaopin nuoremman ja vanhemman lehtorin virkoja varten. Opetusnäytteistä hän sai arvosanan laudatur ja 27 ääntä. Vuonna 1933 Kähönen antoi opettajanäytteet uskonnon nuoremman lehtorin virkoja varten arvosanalla laudatur, 26 ääntä.

Ester Kähönen nimitettiin Viipurin Toisen Tyttökoulun uskonnan ja historian nuoremman lehtorin virkaan 29.7.1940. Tämä virka siirrettiin koulun siirron yhteydessä lokakuun 1. päivästä 1940 Kouvolaan. Tuolloin Kouvolan tyttölyseo oli kuusiluokkainen, mutta laajeni pian yliopistoon johtavaksi 9-luokkaiseksi oppikouluksi.

Ester Kähönen valittiin heti Kouvolan tyttölyseon vararehtoriksi ja hän joutui toimimaan myös rehtorina silloisen rehtorin Saima Hartikaisen virkavapauden aikana. Vuonna 1942 Kähönen valittiin rehtoriksi. Tässä tehtävässä hän toimi pieniä virkavapauksia lukuun ottamatta uransa loppuun asti, vuoteen 1971 saakka.

Kolme vuotta rehtorinimityksen jälkeen Ester Kähönen nimitettiin Kouvolan tyttölyseon historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteen vanhemman lehtorin virkaan. Saatuaan vakituisen viran Kähönen kehitti jatkuvasti opetustaitojaan ja syvensi historiallisia tietojaan. Kähösen nimikirjan liitteenä on lukuisia todistuksia hänen aktiivisesta osallistumisestaan valtakunnallisille historianopettajien täydennys- ja jatkokoulutuskursseille Lahden, Helsingin ja Tampereen kesäyliopistoissa. Lisensiaatin tutkinnon Kähönen suoritti 20.12.1954.

Opintomatkat kuuluivat olennaisena osana Ester Kähösen elämään. Päinvastoin kuin jotkut koulumme opettajat, Kähönen ei tuonut elämyksiään esiin. Sotien välisenä aikana, vuonna 1937 Kähönen teki opintomatkan Unkariin ja kesällä 1937 Norjaan, jossa osallistui partioleiriin. 1950-luvun opintomatkoihin kuuluivat matkat Italiaan ja Ranskaan, keskiajan maailmankuvaan liittyvä, professori Maliniemen johtama kurssi Suomen Rooman Instituutissa Villa Lantessa vuonna 1956, matkat Saksaan ja Ranskaan 1958 ja seuraavana vuonna Tanskaan, sitten vuosittain Italiaan, Egyptiin ja Kreikkaan. Vuonna 1963 toteutui historianopettajien matka Espanjaan ja seuraavana vuonna matkat Itävallan ja Kreikan kautta Egyptiin.

Ester Kähönen oli hankkinut erittäin monipuolisen koulutuksen historian opettajaksi opiskellen niin Suomen ja Skandinavian historiaa, yleistä historiaa sekä kansantaloustiedettä, sosiologiaa ja kasvatusoppia. Tämä näkyi korkeatasoisessa opetuksessa, jota kiiteltiin kouluhallitusta myöten. Kouluhallitus määräsi Kähösen suorittamaan tarkastuksia kouluhallituksen hänelle osoittamissa yksityisissä oppilaitoksissa vuosina 1958–1960 ja 1964.

Oppilaat kunnioittivat Ester Kähösen laajaa historian tietämystä ja yleissivistystä. Hän osallistui aktiivisesti Kouvolan ja koko Kymenlaakson kehittämiseen puhumattakaan toiminnasta karjalaisuuden säilyttämiseksi. Kähösen poliittinen kanta ja Neuvostoliiton vastaisuus tulivat välillisesti esiin hänen joutuessaan Valtiollisen poliisin rekisteriin. Eräs oppilas oli valittanut rehtorin pitämästä sopimattomasta puheesta Kouvolan Tyttölyseon ylioppilas- ja kevätjuhlassa. Johan Pohjolan raportissa 1.6.1947 mainitaan, että Ester Kähönen puhui seuraavasti: ”Maamme elää nykyisin kovin vaarallista aikaa, niin valtiollisesti kuin isänmaallisestikin. Toiminnassa on paljon voimia, jotka tahtovat repiä rikki yhteiskuntamme – kaiken kauniin isänmaastamme, mutta kun me yhteisvoimin ponnistelemme (kommunismia) näitä voimia vastaan, niin me tulemme voittamaan. Uhratkaa siis voimamme isänmaalle.” Raporttiin oli lisätty sana kommunismi suluissa, sana, jota Ester Kähönen ei todennäköisesti käyttänyt.

Isänmaallisuus ja karjalaisuus

Jo nuoruudessaan Ester Kähönen kuului Lotta Svärd -yhdistyksen Kuokkalan paikallisosaston johtokuntaan 1931–1933. Talvisodan aikana hän toimi Hangon väestönsuojelukeskuksessa sekä helmikuun alusta lotta-tehtävissä Karjalan kannaksella. Kouvolaan muuton jälkeen Kähönen kuului Lotta Svärd -yhdistyksen Kouvolan paikallisosastoon järjestön lakkauttamiseen saakka. Kouvolassa Kähönen toimi liikekannallepanomääräyksellä lottatehtävissä 17.6.–10.11.1941.

Ester Kähösen karjalaisuus jatkui Kouvolan Karjala-Seuran puheenjohtajana jatkosodan alkaessa sekä kirjallisessa tuotannossa. Hän kuului heti sodan päätyttyä Terijoen Muistojulkaisutoimikuntaan ja Karjalan Maakuntahistorian keskustoimikuntaan. Tuloksena syntyivät teos Terijoen seudun menneet vaiheet vuodelta 1951 ja kirjoitukset Karjalaisessa elämänkerrastossa vuonna 1961. Rakkaimmaksi Kähöselle tuli Äyräpään kihlakunta, jonka kaksiosaisen historian hän kirjoitti.

Eräs Kouvolan tyttölyseon entinen oppilas (Kaija Salminen), joka on uppoutunut sukututkimukseen, ihmetteli kirjoituksessaan Koukussa Sukututkimukseen. ”Miten rehtorimme Ester Kähönen viitsikin viettää kaiket lomansa Valtionarkistossa tutkimassa pölyisiä asiakirjoja kirjaansa Vanha Äyräpää varten. Nyt en enää ihmettele!”

Ester Kähösen kotiseuturakkaudesta ja karjalaisuuden merkityksestä kertovat myös hänen kirjallinen panoksensa teokseen Kivennapa kylästä kylään ja Kivennavan historiaan. Kähönen oli toimittajana myös teoksessa Terijoen Suomalainen yhteiskoulu – Kannaksen yhteislyseo 1907–1957, jossa Kähönen viittasi Ilmari Pimiän juhlakantaatin nostalgisiin sanoihin

”Sijan saimme me sylissä Suomen, käsi veljesi käteen lyö! Pian puhkee kukkaset tuomen, kevät vartoo ja kevään työ. Koti, maksanut korkean hinnan, jo on valmis, ja suojaan sen, Hämeen Karjalan nuoret rinnan nyt rientävät riemuiten nyt rientävät riemuiten. Tao, tarmolla palkeita käytä, kevyt yhdessä kantaa ies! Nyt on raudat kuumana, näytä, miten leiskuvi yhteislies, miten leiskuvi yhteislies. Ylös ystävä, huolesi heitä, jo on raivattu raskas tie! Hyvät henget nostavat meitä, luja askele määrään vie, luja askele määrään vie.”

Kuka kukin –teoksessa Ester Kähönen ilmoittaa harrastuksenaan historiantutkimuksen, mutta myös partiotoimina ja teinikunta olivat lähellä Kähösen sydäntä. 1930-luvulla hän oli aktiivisesti mukana Hangon tyttöpartion toiminnassa ja Uudenmaan partiotyttöpiiri sai hänestä hyvän johtajan kymmeneksi vuodeksi. Hän johti tarmokkaasti Kouvolan Tyttölyseon kotiseutukerhoa organisoiden retkiä historiallisiin kohteisiin.

Kouvolan tyttölyseon tarkastukset ja niiden antama kuva koulustamme

Koulujärjestyksen pykälän 72 mukaan kouluissa oli tehtävä tarkastuksia. Kouvolan tyttölyseossa vierailivat ylitarkastajat jo lukuvuosina 1943–1944, 1949–1950, ja sen jälkeen 1957, 1962–1963, 1968–1969 ja viimeinen 1972–1973.

Koulussamme valmistauduttiin huolella Kouluhallituksen määräämiin tarkastuksiin laatimalla tilastoja. Tarkastuskertomusten liitteenä on tilastoa ja aikasarjoja luokalle jääneistä ja ehdot saaneista sekä keskiarvojen kehittymisestä, samoin ala-arvoisten numeroiden määrästä eri oppiaineissa. Esimerkiksi vuonna 1961 eniten ala-arvoisia numeroita oli ruotsin kielessä (16,3) seuraavaksi eniten saksan kielessä.

Kirjastojen kirjat tilastoitiin, vuonna 1962 koulumme kirjastossa oli 1725 nidettä, joista suurin osa kuului nuorisokirjastoon. Tilastoa tehtiin muodollisesti pätevistä opettajista. Vuoden 1962 tarkastuskertomuksessa mainittiin, että 80% lukuaineiden tunneista oli pätevien opettajien käsissä ja 87% harjoitusaineiden tunneista. Käsiteltäviä asioita olivat tilakysymykset ja opetuksen laatu, jota tarkastajat testasivat kuuntelemalla oppitunteja ja tutkimalla tilastotietoja oppilaiden menestyksestä.

Tarkastajat olivat kiinnostuneita myös tulevaisuuden suunnitelmista ja opettajien toiveista ja odotuksista. Vuonna 1972 tyttölyseoon saapui kouluhallituksen tarkastaja vanhempainneuvoston pyynnöstä. Vanhemmat olivat valittaneet matematiikan opetuksen tasosta. Koulun viidestä matematiikan opettajasta yhden opettajan tunnit eivät tyydyttäneet tarkastajaa ja tästä seurasi keskusteluja ja ohjeistusta. Teoreettisesti suuntautunut opettaja ei pystynyt välittämään tietoja niin, että oppilaat olisivat ymmärtäneet.

Tarkastuskertomuksissa vuosilta 1950, 1957 ja 1962 rehtori Kähöstä kehuttiin, ja koulusta jäi myönteinen kuva. Koulua moitittiin arvosteluasteikon suppeudesta ja siitä että 8 ja 7 olivat yleiset numerot. ”Jäimme toivomaan arvosteluasteikon avartumista nimenomaan ylöspäin aina arvosanaan kymmenen.” Moni oppilaista ihmettelikin liian ankaraa arvostelua.

Ylitarkastaja Lemolan sanoin: ”Rehtori Ester Kähönen on erittäin taitava, koulutyötä monipuolisesti tunteva henkilö. Hänen käsissään koulu on luotettavissa käsissä.” Lemolan mielestä Kähösen suhde opettajiin ja oppilaisiin oli luottamuksellinen. Hän huomautti, että kanslia oli hyvässä kunnossa ja rehtori oli kuunnellut kohtuullisen määrän tunteja: lukuvuonna lukuvuoden 1960–1961 54 tuntia ja seuraavana lukuvuonna 41 tuntia.

Oppituntien laadusta Lemola totesi: ” Olen kuunnellut taitavasti suunniteltuja ja toteutettuja oppitunteja- erityisesti äidinkielen opetus vastaa nykyajan vaatimuksia”. Rehtorin toive kouluhallitukselle oli luokkien oppilasmäärän pienentäminen. Tuolloin koulun oppilasmäärä oli jo lähellä tuhatta, luokkakoko oli jopa 40 oppilasta ja rinnakkaisluokkia oli neljästä viiteen.

Rehtori Kähönen oli tinkimätön rehtori, joka vaati paljon oppilailtaan ja myös opettajilta. Koulun tasoa voidaan mitata opettajien tasolla. Opettajien opetustaito oli koko ajan tarkkailun alla. Rehtori kävi kuuntelemassa koulunsa opettajien tunteja ja arvioi koulunsa opettajien opetustaitoja ei numeerisesti, mutta kuvaillen.

Ester Kähösen toiminta Kouvolan ja koko Kymenlaakson parhaaksi

Sodan jälkeen Ester Kähönen toimi Kouvolan Vapaan Huollon keskuksen jäsenenä ja Kouvolan kauppalanvaltuuston jäsenenä 1948–1950 sekä uudelleen vuodesta 1954 alkaen. Kouvolan kaupunginhallituksen jäsenenä hän oli useita jaksoja, viimeisin vuonna 1968. Hän oli Kouvolan kaupungin nuorisotyölautakunnan jäsen 1949–1953 ja Kouvolan kirjaston johtokunnassa vuodesta 1949 ja sen puheenjohtajana 1951–1972.

Kähönen kuului myös Kouvolan kaupungin keskustan asemakaavatoimikuntaan (1960–1961), Kouvolan kaupungin kauppaoppilaitoksen suunnittelutoimikuntaan (1966–1969) ja Kouvolan kirjastotalon huonetila-, suunnittelu- ja rakennustoimikuntiin (1967–1970). Kähönen oli myös käytetty puhuja Kouvolan kaupungin järjestämissä tilaisuuksissa.

Ester Kähönen toimi aktiivisesti Kouvolan seurakunnassa kirkkoneuvoston ja kirkkovaltuuston jäsenenä. Kirkolliskokousedustajana hän oli vuosina 1968 ja 1971. Vuonna 1972 ilmestyi hänen toimittamansa Kouvolan seurakunnan historia. Rehtorin uskonnollisuutta kuvaa opettajille suunnattu kehotus osallistua ”virrenveisuuseen” aamurukousten aikana.

Ester Kähösen toiminta ei keskittynyt vain Kouvolaan vaan kohderyhmänä oli koko Kymenlaakso. Hän oli Kymenlaakson Maakuntaliiton valtuuskunnan jäsenenä kahteen otteeseen. Hänet valittiin Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahaston hoitokunnan jäseneksi (1960–1963) ja Lappeenrannan yliopistoseuran hallituksen jäseneksi.

Valtakunnallisella tasolla Ester Kähönen osallistui Historianopettajien liiton lisätyn hallituksen toimintaan (1962–1967). Hän toimi myös Oppikoulun opettajien liiton lisätyn hallituksen jäsenenä 1960-luvun puolivälissä. Opettajilla oli yhteistoimintaa myös vertikaalisesti. Kähönen valittiin 1950-luvun alusta vuoteen 1967 Kymen ja Salpausselän opettajien piiriliiton puheenjohtajaksi. Omasta koulustaan hän toimitti teoksen Kouvolan Tyttölyseon 25-vuotistaipaleelta 1936­–1961.

Huomionosoitukset

Ester Kähöselle myönnettiin Suomen Leijonan 1. luokan ritarimerkki 1960, ja samana vuonna Karjalan Liiton hopeinen ansiomerkki. Vuonna 1970 hän sai Kansallisen kokoomuspuolueen sekä Kokoomuksen Naisten kultaiset ansiomerkit sekä Kaupunkiliiton 20-vuotismerkin. Taiteilija Kirsti Reinin maalama Kähösen muotokuva paljastettiin Kouvolan tyttölyseossa 15.2.1964. Maalaus on sijoitettu ”rukousaulaan”, jossa laulettiin virret ja kuultiin aamunavaukset. Vuonna 1972 Ester Kähöselle myönnettiin kouluneuvoksen arvonimi.

Ester Kähösen ”testamentti”

Rehtoriutensa viimeisenä keväänä 1971 Ester Kähönen puhui uusille ylioppilaille: ”Tulette toteamaan, että elämä himmentää monia niistä ihanteista, jotka nyt näette selvinä, kirkkaina ja ehdottomina. Mutta varmasti tulette huomaamaan, että on myös sellaisia ihanteita ja arvoja, jotka lujittuvat silloin kun ympärillä murtuu ja kaatuu. Isänmaa on sellainen arvo, ihmisyyden aate on toinen.”

Puheensa yleisessä osassa hän käsitteli muun muassa koulun kasvatustehtävää: ”Kasvatuksen päämääränä ei voi olla vain kulttuuritradition jatkaminen, vaan myös sen reformaatio. Valikoiva suhtautuminen aikaisempaan kulttuuriin on jo tuote reformaatiota. Kutenkin perinteessä on paljon sellaista mikä pohjimmiltaan on aina säilyvä. Sellaista pysyvää on esimerkiksi parhain osa kansan hengen tuotteista ja ennen kaikkea on sellaista isänmaa.” Koulun tehtäviin kuului hänen mielestään luonteen lujittaminen sekä johdattaminen totuuteen ja humaniteettiin.

Ester Kähösen henkiseksi testamentiksi voisi luonnehtia hänen puheensa viimeisiä lauseita: ”On onnellista, että on saanut tehdä sellaista työtä, missä on viihtynyt. Mutta hyvä on sekin, että aikanaan saa jättää paikkansa nuoremmille. Näin pääsevät nuorekkaat näkemykset uudistamaan koulua, työ saa uusia virikkeitä, uutta intoa. Toivon kuitenkin, että sellaiset pysyvät arvot, joista äsken puhuin, aina säilyisivät tämän talon kasvatusohjelmissa. Isänmaallisuutta uskallettakoon aina täällä tunnustaa ja vaalia. Säilyköön tässä koulussa, jonka alkuhistoria niin läheisesti liittyy kansamme kohtalonvuosiin, aina suomalainen kansallinen henki.”




Martta Ritvanen – Kaunis Korun perustaja

Suomen vanhin uusi ylioppilas Guinnessin ennätysten kirjaan

– Koskaan en ole syntymäpäivistäni elämää pitänyt, mutta nyt aion oikein koketeerata iälläni, sanoo Martta Ritvanen Helsingin Sanomien haastattelussa 28.5.1995, kun hän 84-vuotiaana valmistelee lakkiaisiaan yhdessä pojantyttärensä kanssa. Martasta on tulossa maan kaikkien aikojen vanhin uusi ylioppilas iltalukiosta Helsingissä.

Martta päätti keskikoulun vuonna 1927. Vanhempien mielestä koulutusta oli tarpeeksi tytölle ja keskiarvokin oli laskenut alle 9, joten töihin oli päästävä. Koko elämänsä Martta oli haaveillut ylioppilaslakista, mutta vasta eläkeiässä oli aikaa lukioon, jossa Martta sai kannustusta sekä opettajilta että oppilailta. Yleisarvosanaksi tuli kunnioitettava cum laude approbatur, vaikka lukion suorittamiseen meni vain kaksi vuotta. Historiasta hän piti eniten, sanoihan hän itsekin olevansa tsaarinaikainen. Matematiikassa tarvittiin miniän preppausta, mutta hienosti meni sekin.

Martta ihmetteli koulunkäynnin muuttumista. – Opettaja pyyhkii nykyään taulunkin! Minä en kehdannut mennä, vaan kehotin vieruskaveria, joka tokaisi, että kyllä opettaja pyyhkii. Ihmeesti sai Martta pidettyä opintonsa ystäviltään ja tuttaviltaan salassa lakkiaisiin asti.

Martta oli lakkiaisten jälkeen yhä kiinnostunut monista asioista: arkeologiasta, sukututkimuksesta, opiskelusta maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa sekä Sibelius-akatemian musiikkikasvatuksesta. Mikä laaja-alaisuus ja tiedonjano vielä yli 80-kymppisenä!

Martta oli koko ikänsä kiinnostunut myös historiasta ja erityisesti synnyinkaupunkinsa Helsingin historiasta. Ylioppilaskokeiden historian vastaukseen hän kertoi kuvanneensa omia kokemuksiaan ja muistikuviaan Helsingistä vuonna 1918. On siinä ylioppilaslautakunnalla ollut ihmettelemistä!

Yrittäjyys veressä

Martta avioitui 1934 rakennusmestari Hannes Ritvasen kanssa. Martan isän vaatimuksesta nuoret olivat joutuneet odottamaan useamman vuoden, jotta Hannes sai ammatin ja työpaikan. Hannes joutui sotaan Vienan Karjalaan ja Martta oli Kannaksella rintamalottana. Hannes kuoli Lapin sodan jälkeen 1946 neljä kuukautta ennen ensimmäisen lapsensa Hannun syntymää.

Talvisodan aikana Martta piti Ritva-nimistä siirtomaatavarakauppaa, josta hän vei pärekorissa ihmisille ruokaa pommitusten aikana. Hanneksen kuoleman jälkeen Martta olisi halunnut jatkaa miehensä yritystä. Hän oli ensin rakennusliike Tektorissa konttoripäällikkönä. Sitten hän pyrki Teollisuuskouluun, mutta tyttöjen pääsy rakennusmestarin oppiin ei ollut silloin helppoa ja Marttakin jäi rannalle, vaikka oli koko kesän ollut rakennuksilla harjoittelemassa seinän muuraamista. Yritystä ei nuorelta naiselta puuttunut. Martta oli aktiivinen Kalevalaisten Naisten Liitossa ja hänet valittiin Kalevala Korun toimitusjohtajaksi 1951!  Siinäpä todellinen ammatillinen loikka!

Parin vuoden ajan Martta opiskeli korukiviä ja kaivannaisia professori, arkeologi Ella Kivikosken opastuksella. Viiden vuoden kuluttua Martta oli valmis perustamaan oman koruliikkeen Kaunis Korun vuonna 1956, mihin häntä ajoi voimakas oma näkemys modernista korusta.  Liikkeen alkupääomana oli Hannekselta saatu perintö.

Martta rakasti kauneutta, ajatteli rohkeasti ja suunnitteli itsekin koruja ja otti korukäyttöön kauniita suomalaisia kiviä mm. spektroliitin, joka taitavasti hiottuna loistaa sateenkaaren väreissä. Professori Aarne Laitakari opasti Marttaa Kaunis Korun aikana näiden suomalaisten korukivien tuntemuksessa. Kaunis Koru valmisti moderneja koruja suomalaisille naisille, mutta niistä pidettiin ulkomaillakin. Tuotteista 70 % meni vientiin ja omia liikkeitä löytyi Helsingin lisäksi niin Münchenistä kuin San Franciscostakin. Naisyrittäjillä oli monenlaista estettä matkalla eikä yhteiskunta siihen aikaan tukenut tällaisia kasvuyrityksiä. Martta johti liikettään taistellen 33 vuotta ja myi sen jatkajan puutteessa Kalevala Korulle. Ympyrä oli sulkeutunut.

Kaunis Korun ja Kalevalaisten Naisten Liiton lisäksi Martalla oli muitakin harrastuksia. Nuorena hän harrasti lausuntaa ja kuorolaulua ja perehtyi sittemmin myös kansanrunouteen. Erityisesti hän rakasti teatteria ja taidenäyttelyitä. Hän piti 19501960 luvuilla myös lettukellaria Helsingissä ja oli osakkaana höyrylaiva Leppävirta II:ssa, joka teki kesäisin Viikko Saimaalla -risteilyjä. Hän oli aktiivinen soroptimisti ja toimi muun muassa SI Helsinki-Erottajan soroptimistiklubin puheenjohtajana. Myöhemmin ”eläkkeelle jäätyään” hän oli aktiivinen myös veteraaneissa ja Kansallisessa senioriliitossa, jolle hän suunnitteli ja valmistutti Suomen 80-vuotisjuhlavuotta varten Porras portaalta -korun.

Nuori riehakas Martta

Hannes oli isäni setä. Isäni on kertonut monista hauskoista yllätyksistä, joita Martta ja Hannes järjestivät Hanneksen isossa perheessä ja kotitalossa Konneveden Sirkkamäessä. Pihaan hurautettiin yllättäen autolla, jollaisia ei juuri paikkakunnalla ollut. Eräänä jouluna Martta puuttui autosta, mutta koko joukon yllätykseksi illan joulupukista sukeutuikin toimekas Martta, joka lienee piilotellut jossain ladon heinissä koko päivän. Siitäkös riemu repesi! Tuon ajan perhekuvista näkee, että hauskoja kepposia järjestettiin mieluusti isommalle joukolle. Myöhemmin Martta toimi vuosia Helsingin Rakennusmestarien joulujuhlassa ja lastenlapsilleen joulupukin muorina.

Millainen oli sitten Hannes? Isäni kuvailun mukaan hän oli hyväntahtoinen ja avulias, mutta myöskin rohkea ja aikaansaava, koska oli jo rakennuttanut nuorella iällä kerrostaloja Helsinkiin.  Sodan jälkeen Hannes oli mukana myös Lapin jälleenrakentamisessa.  Martta menetti kahden vuoden sisällä sekä molemmat vanhempansa että miehensä ja sai kauan odotetun lapsen. Martta suri loppuelämänsä sitä, ettei Hannes ehtinyt nähdä poikaansa.

Äidillinen Martta

Hannu-poika oli varmasti Martalle kaikki kaikessa. Hannusta hän odotti työlleen jatkajaa, mutta pojan kiinnostus suuntautui muualle. Martta avusti myös meitä sukulaislapsia, jotka olimme tulleet Helsinkiin opiskelemaan. Minutkin hän otti Aleksanterinkadun liikkeeseensä auttamaan hopeakorujen puhdistamisessa ja muissa pienissä töissä. Hän otti minut mukaansa pienille liikematkoille, opiskelinhan Kauppakorkeakoulussa ja antoi elämänohjeita. Niiden viisauden olen vasta jälkeenpäin ymmärtänyt.

Martta opasti minua aikanaan, että naimisiin ei pidä mennä, ellei ole todella niin rakastunut, että muuta mahdollisuutta ei ole. – Hanneksella ja minulla ei  ollut aluksi kuin sänky ja pakkilaatikko pöytänä, mutta meillä oli rakkautta, hän kertoi silmät loistaen.  Heti sodan jälkeen Martta kuitenkin jäi leskeksi ja yksin oli selvittävä. Martta ei mennyt koskaan uusiin naimisiin.

Hannu hankki Annukkansa kanssa neljä lasta, joten Martallakin oli lopulta suuri perhe ja iso ilo kaikista lapsenlapsista, jotka kaikki olivat hänen mielestään ihmeellisiä. Lapsenlapsenlapsistaan (tällä hetkellä 9) Martta ehti nähdä kaksi.

Business-Martta

Martta oli epätavallinen suomalainen nainen. Hän oli valoisa, luova, älykäs, utelias ja seurallinen. Hän oli karismaattinen ja suorapuheinen ja teki rohkeita valintoja eikä kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hänessä oli suuren maailman tyyliä. Hän puski vasten vastatuulta monta kertaa ja tarvittiin lujaa luonnetta, jotta liikemaailmassa pärjäisi.

Martta tunnettiin

Martta tunnettiin Suomessa ja ulkomaillakin. Muistan, kun hakiessani paikkaa Suomen Vientiluotosta, johtaja kysyi mahdanko tuntea Martta Ritvasen, jota hän kovasti ihaili ja kunnioitti. Mahdoinko saada paikan ihan sukulaisuutta, vaikkakin vain sukuun naitua?

Jottei rasittaisi omaisiaan, Martta valitsi ”ajoissa” itselleen sopivan palvelukodin, jossa hän vietti aivan viimeiset vuotensa tarmokkaana. Hän kertoi käyvänsä joka päivä rollaattorilla lenkin ja valitteli, ettei talon asukkaista ollut oikein tarpeeksi virkkua seuraa. Hän suunnitteli vakaasti elävänsä 100-vuotiaaksi ja siitä jäikin puuttuman vain vajaat kolme vuotta. Palvelukodin huone oli kaunis, täynnä muistoja ja kirjoja. Muistan viimeisellä käynnillä Martan arvioineen minulle asiantuntevasti juuri lukemaansa elämäkertaa jo edesmenneestä ihmisestä, jonka hänkin oli aikoinaan tuntenut.

Martan elämänfilosofia oli ”Sydän unelmista itää/sydän muuten köyhäks jää/ siksi sateen langeta pitää / ja poudan lämmittää.” (Bo Bergmanin runosta Sydän)




Alma Augusta Geitel f. Stark 1860 – 1932; en yrkeskvinnas karriär i järnvägens tjänst

 

Barndomen i Ekenäs

Alma föddes 12.02.1860 i Ekenäs[1] som fjärde barn till handlanden Ernst Wilhelm Stark och hans hustru Emma Constance Elodie f. Ljungberg. Familjen hörde till de prominenta I Ekenäs. Förutom handelsboden drev fadern utrikeshandel och var delägare i ett antal fartyg. Bland de mera udda företagen måste räknas andelen i Ekenäs första badhus. Badhuset verkade i tysthet tills baderskan ertappades med olaga försäljning av öl och andra drycker vilket inte sågs med blida ögon i staden. Familjens status kan också utläsas i kommunionboken för åren 1855 – 1861, där nämns fadern som ”Norsk och Svensk Consul, In och Utrikes Handlanden, Medaljeuren Ernst Wilhelm Stark.

 

Familjens situation ändrade sig dock 1870 då fadern försattes i konkurs vilket naturligtvis påverkade familjen ekonomiska och sociala omständigheter. Man får en uppfattning om hur hårt konkursen drabbade familjen genom en notis i Suomen Wirallinen lehti[2] där konkursen kungörs. I notisen nämns att handlanden anhållit av rätten att ur konkursboet få behålla hustruns och hans egna gångkläder. En bidragande orsak kan ha varit hungeråren 1867 – 1869 och deras inverkan på Finlands ekonomi.

 

Familjen hade en liberal syn på utbildning för Alma fick möjlighet att studera vid ”Privata fruntimmersskolan i Ekenäs” samt åtnjuta privat undervisining. Hennes yngre bror Edward utbildade sig till lärare. Faderns konkurs sporrade säkert Alma att välja ett yrke som gav både social status och ekonomisk självständighet. Det första steget i den riktningen var då hon 1877 blev antagen som ”probist” eller praktikant vid statstelegrafen i Ekenäs. Den första kvinnliga telegrafisten hade anställts av statsjärnvägarna 1868 så vid det här laget var kvinnor väl etablerade i yrket.

 

Självständig yrkeskvinna

 

De följande åren fortsatte Alma som telegrafist vid statstelegrafen men i juni 1879 flyttade hon till statsjärnvägarna som praktikant vid Hangö station. För att komma vidare i yrket avlade hon telegrafistexamen samma år. Nu följde en tid som inhoppare på en mängd stationer Ekenäs, Hangö, Riihimäki och Lahtis. Enligt Almas tjänsteförteckning[3] varade dessa vikariat från några dagar till några månader. Även om Alma hela denna tid var skriven i Ekenäs måste hon ha skaffat sig logi nära stationerna där hon jobbade då en telegrafist måste vara i tjänst då tågen trafikerade. Denna rörlighet måste ha satt sina spår hos en nittonåring, säker inverkade den tiden på Almas utveckling till självständig yrkeskvinna.

 

1880 avled Almas far i lungsot. Som så vanligt på den tiden försattes dödsboet i konkurs vilket gjorde att familjens ekonomiska läge igen förändras märkbart.

 

Januari 1882 utnämndes Alma till telegrafist och biljettförsäljerska vid Ekenäs station. På den tiden var det normalt att telegrafistarbetet kombinerades med t.ex. biljettförsäljning och till och med stationens bokföring. Att erhålla en statlig tjänst måste ha varit ett stort steg framåt både yrkesmässigt men också ekonomiskt.

 

Redan året därpå tog Alma ännu ett stort steg mot nya utmaningar både yrkesmässigt men även i privatlivet då hon flyttade till Vasa station som telegrafist och biljettförsäljerska. Flyttningen var troligen kopplad till den nya stationen som invigdes 29.09.1883 (Almas flyttning är daterad 12.10) En så stor omställning måste ha krävt en hel del mod av en ung kvinna i den tidens samhälle.

 

Under tiden i Vasa träffade Alma sin blivande man Alexander Petter Geitel. Han arbetade 1883 på kommitteen för Vasa järnvägsbyggnad och samtidigt innehade han tjänsten som stationsinspektor på Laihia station (som ligger endast 25 km från Vasa). Det är oklart hur och var de träffades men man kan tryggt anta att det skedde genom att bägge arbetade för Statsjärnvägarna och var stationerade relativt nära varandra. I december 1884 utnämndes Alexander Petter till yngre bokhållare på Mellilä haltpunkt vilket gav honom möjlighet att bilda familj då en tjänst på järnvägen betydde en säkrad ekonomi.

 

Familjeliv

 

12.08.1885 vigdes Alexander och Alma hemma i Ekenäs[4]. I december flyttade Alma sedan till Mellilä hållplats. En möjlig förklaring är att hon var tvungen att avsluta sitt arbete i Vasa, en mera romantisk förklaring är förstås att de unga tu åkte på bröllpsresa.

 

Under tiden på Mellilä hållplats föddes sonen Fjalar Ludvig Alexander 29.05.1886[5]. Själva nedkomsten skedde i Helsingfors, antagligen då tillgången på medicinsk expertis sannolikt var avsevärt mycket bättre där än i Loimijoki.

 

Alma höll fortfarande kontakt med vännerna på Statsjärnvägarna då Alexander och hon blir invalda i Uleåborgsbanans tjänstemannaförenings styrelse[6]. Till att börja med var föreningens mål ”Att Uleåborgsbanans tjenstemän tillsvidare skulle bilda en förening i syfte att åstadkomma närmande kamraterna emellan”. Målet var dock att bilda en filial inom jernvägsföreningen.

 

Året därpå tog Alexanders karriär ett steg frammåt då han utnämndes till bokhållare, senare stationsinspektor på Kronoby station. Under tiden i Kronoby föddes dottern Ellen Alma Natalia 20.03.1888[7]. Den här gången sker nedkomsten i hemmet. Ellen måste ha varit ett friskt barn för dopet sker först en månad efter födseln.

 

1889 var det igen tid att flytta, den här gången till Helsingfors där Alexander blivit utnämnd till förrådsförvaltare för Statsjärnvägarnas förråd. Här föddes sonen Ernst Fredrik Alexander 26.10.1891[8].

 

Allt verkar ha gått familjen i händerna, Alexanders karriär gick framåt, han var omtyckt i tjänsten och fick många krävande uppdrag. Alma tog hand om barnen och hemmet på Brunnsgatan 10 (nuvarande ”korvhuset”).

 

Så en novemberdag förändrades allt, Alexander, som var en inbiten naturälskare var ute och jagade då ett ösregn överraskade. Genomvåt fortsatte Alexander att jaga vilket resulterade i en häftig förkylning. Alexander tog inte förkylningen på allvar utan gick som vanligt till arbetet vilket gjorde att förkylningen övergick i lunginflammation som ledde till hans död 11.12.1892.[9]

 

Familjeförsörjare

 

Att försörja en familj på fyra personer betydde kärva ekonomiska tider för Alma. Arbetskamraterna på Järnvägarna måste ha insett detta för i stället för blomsterhyllning vid graven samlade de pengar för att underlätta familjen ekonomi. Målet (och även resultatet) var en livräntedeposition på 100 Mk för vart och ett av Almas barn. En verkligt kännbar hjälp som motsvarar €452 i 2016 års penninvärde[10]. Året därpå beviljade kejsaren Alma en årlig pension på 200 Mk vilket även förbättrade familjens ekonomi.

 

1895 utvidgas järnvägen med Tavastehus – Björneborg banan vilket betydde ökade trafikmängder och därigenom krav på mera personal. Samma år i november utnämndes Alma till telegrafist på Hyvinge järnvägsstation[12].

 

Hösten 1896 vistades Alma ett par månader i Köpenhamn[13]. Om det var fråga om semester, affärsresa i samband med grundandet av syateljen i Tammerfors eller en kombination så var det ändå ett inte så litet äventyr på den tiden!

 

Företagare

 

Hösten 1897 tog Alma steget ut och flyttade till Tammerfors med barnen. Samtidigt startade hon syateljen ”Tampereen Uusi Ompeluatelieeri” vilken blev starten till hennes karriär som företagare[14].

 

Några år senare, våren 1902 återvände Alma till järnvägslivet då hon blev utnämd att driva stationsrestaurangen vid Loimijoki hållplats(eller Loimaa som orten sedermera heter)[17]. Hon ber ochså skribenten om konkreta bevis för hans påståenden.

 

Efter storstrejken 1905 blev synen på försäljning av alkoholhaltiga drycker allt restriktivare vilket ledde till att kommunstämman förbjöd all försäljnjng av alkohol på Loimaa stationsrestaurang. Trots detta ansökte Alma att få servera en halv flaska öl åt resande i andra klass och ”jääkellarikaljaa” åt resande i tredje klass. Enligt nykterhetsfolket önskemål avslog kommunstämman ansökan och förbjöd Alma att göra en ny ansökan inom 10 år.

 

Trots detta drev Alma restaurangen fram till 1907 då hon övertog stationsrestaurangen i Kervo[19]. Bland annat påstod skribenten att personalen inte fick tillräcklig mat och att arbetstiden var oskäligt lång. Ortsbona uppmanades att bojkotta restaurangen och att varna alla från att ta anställning hos Alma.

 

1910 blir det tid att flytta igen, denna gång till Ackas och övertagandet av järnvägsrestaurangen i Toijala[20]. Tiden här är inte mindre kontroversiell för Alma. Alkoholpolitiken förtsätter att påverka driften av restauranten men 1915 får Alma äntligen igenom en förändring då guvernören i Tavastehus län godkänner Almas ansökan, hon får tillstånd att servera öl och porter, max 2 halvflaskor per person, till I och II klass resenärer i samband med måltid. För denna servering måste hon erlägga 40% skatt.

 

Inbördeskriget sätter ochså sina spår i driften av järnvägsrestaurangen. Den blir delvis förstörd och livsmedel och dylikt blir rånat. Efter kriget anhåller Alma om ersättning och skattelättnad men ansökan blir avslagen. Till ansökan var bifogat en detaljerad förteckning över material som stulits natten mot 24.04.1918. I tillägg till livsmedel upptar listan bland annat 38 silverskedar, 36 silverbestick försedda med monogrammet AG, 120 tallrikar, 28 linnedukar samt en grammofon och 90 st noter.

 

Då Alma 1925 lämnade Toijala för att flytta till Hangö lämnade hon efter sig spår som ännu sitter kvar. Järnvägsrestaurangen kallades under hennes tid ”Leskirouva” och det namnet fortsatte långt efter att hon lämnat orten. Ännu i denna dag hittar man ”Ravintola Leskirouva” ett stenkast från stationen.

 

Almas avskedsfest firades på hösten 1925 i ungdomsföreningens lokal med hela ortens grädda närvarande.

 

Ålderdomen

 

Flytten till Hangö betydde inte att Alma slutade som företagare utan hon öppnade ”Privathotellet Excelsior” på Mikaelsgatan 15 i Helsingfors som speciellt riktade sig till resande på järnvägen.

Järnvägen spelade en viktig roll för Alma under hela hennes liv. I ett brev skriver sonen Alexander att ”Min Mor tyckte att det var den bästa vilan att sitta på ett tåg och halvsova” vilket hon säkert också kunnat göra under sitt liv med järnvägen.

Ett liv med järnvägen betydde ochså ett rörligt liv. Som man kan utläsa av bilden nedan förde Almas koppling till järnvägen henne till flera järnvägsorter runt sydvästra Finland.

I Hangö fortsatte Alma att vara aktiv både i Betelförsamlingen och Pro Hangö föreningen. Hon fortsatte också att hålla kontakt med tidigare persona bland annat genom att ordna bröllop för några av hennes närmaste medarbetare.


 

 

 




Riitta Ahtiainen – Elämäni tarinaa

Riitta Ahtiainen kertoo elämästään perheenäitinä, maatalousyrittäjänä, tilastohaastattelijana ja mummina. Riitta Ahtiainen, 64 v, on ollut naimisissa Ilkka Ahtiaisen kanssa 41 vuotta. Heidän perheessään on 5 lasta, 4 tytärtä ja 1 poika sekä 7 lastenlasta.  Hän on innokas järjestö- ja yhdistysaktiivi, maa- ja kotitalousnainen ja luottamushenkilö.

Vauvasta koululaiseksi

Synnyin Kuopiossa ja asuin 10 ensimmäistä vuottani Jäppilässä, kunnassa, joka nykyisin kuuluu Pieksämäkeen. Vietin lapsuuteni turvallisessa ja rakastavassa kasvuympäristössä maanviljelijäperheessä. Isän sairastuminen kuitenkin horjutti turvallisuudentunnettani ja hänen kuolemansa ollessani 9 v järisytti koko perhettämme. Jäimme äidin ja kahden veljeni kanssa edelleen maatilallemme. Äiti pyöritti tilaa ja me autoimme, minkä pystyimme. Vahvana tukiverkkonamme olivat ympärillä olevat sukulaisemme ja naapurit. Erikoisesti lähellä asuvat isän sisaret eli 5 naimatonta tätiäni hoitivat meitä, kun äiti repi toimeentulomme maatilalta. Kesäisin tulivat avuksi äidin sisaret perheineen lähi kaupungeista. Serkkujen kanssa vietetyt kesät olivat mukavia aikoja lapsille, jotka joutuivat ottamaan vastuuta maatilan töistä kovin varhain. Kasvoimme vahvuuteen ja kiinteisiin sukulaissuhteisiin, jotka ovat kestäneet läpi elämän.

Koululaisesta ammattiin ja omaan kotiin

Äitini halusi laittaa minut oppikouluun, jotta elämäni olisi helpompi kuin hänellä. Olin oppinut varhain lukemaan ja menestyin kansakoulussa hyvin. Jouduin Varkauteen kummitätini luokse asumaan ja opiskelemaan 8 vuotta. Tätini oli perheetön, mutta teki osittain myös iltatyötä. Olin yksinäinen ja orpo vieraassa paikassa. Ikävöin äitiäni ja veljiäni. Kävin kotona töissä joka sunnuntai. Selvisin kuitenkin keskikoulusta helposti, vaikka minua kiusattiin. Näytin jo silloin taitoni äidinkielessä, piirustuksessa, käsitöissä, kotitaloudessa ja urheilussa saamalla niistä kiitettävät arvosanat. Lukion rämmin vaivalloisesti lävitse murrosiän kamppailujen ohella. Tehdaspaikkakunnalla viettämäni 8 vuotta olivat minulle vierasta ja erilaista aikaa kuin varhaislapsuuteni. Kaipasin maaseudulle ja sinne palasinkin yo-kirjoitusten jälkeen miettimään, mitä elämältäni haluan.

Palattuani jouduin tiiviisti maatilamme töihin, sillä äidin terveys oli heikentynyt ja vanhempi veljeni lähti varusmiespalvelukseen. Oivalsin vähitellen, että minun pitäisi jatkaa opiskelujani. Vastuu kotitilastamme laittoi minut kuitenkin valitsemaan opiskelupaikan läheltä. Toiveet yliopisto-opinnoista maa- ja metsätaloudessa tai psykologiassa hautautuivat työn teon alle. Haaveilin myös kotitalousopettajan urasta ja siksi lähdin ensin emäntäkouluun Suonenjoelle: Emäntäkoulu ja maamieskoulu Suonenjoella, maataloustekninen koulu Nurmeksessa ja maatalousopisto Hyvinkäällä. Ei tullut minusta kotitalousopettajaa vaan agrologi. Suonenjoelta tarttui mukaani v. 1974 Ilkka, mieheni, jonka kanssa jaan antoisaa elämääni edelleen.

V. 1978 opiskelujeni päätyttyä muutimme tänne Kuopion Vehmasmäkeen, ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Olimme ostaneet tämän maatilan lehti-ilmoituksen innoittamina jo vuotta aiemmin. Kylällä kulki huhu, että agronomi-emäntä miehensä kera muuttaa tänne. Meidät otettiin avosylin vastaan kylän nokkamiesten ja vaikuttajanaisten toimesta. Pesän ja perheen rakennuspuuhat alkoivat. Ensimmäinen tavoite oli saada tuotanto ja toimeentulo pyörimään ja sitten voisi tulla lapsiakin.

Elämän ruuhkavuodet

Seuraavat 25 vuotta olivat työntäyteisiä: Rakentamista, korjaamista, sianlihan tuottamista, muutokseen sopeutumista ja 5 lasta. Mieheni veljet auttoivat talkoilla rakennuspuuhissa. Minä sain laittaa runsaasti ruokaa omalle perheelleni ja lukuisille talkoolaisille. Pidin ruoanlaitosta, sillä olinhan jo lapsuudenkodissani tarttunut kauhan varteen 10 -vuotiaana. Järjestin sukujuhlia, missä sain näyttää taitojani. Juhannuksena kokoonnuttiin maillemme juhannuskokolle, syötiin kinkkua ja saunottiin savusaunassa. Innostuin jo 1980-luvulla maa- ja kotitalousnaisten touhuista paikallisen maamiesseuran kautta. Kursseille lähdin lapset kainalossa, sillä ei minulla ollut mummoista eikä ukeista apua. Samalla vuosikymmenellä vuorottelivat syntymät ja kuolemat. Äitini ja appeni kuolivat ja meille syntyi 3 lasta.

1990 – luvulla ruuhkaiset vuodet jatkuivat. Saimme kaksoset ja anoppini kuoli samana vuonna.

Silloin tuntui, että nyt minustakin oli tullut lopulta aikuinen. Stressi ja väsymys painoivat päälle. Kahdenkeskisten ja tuettujen lomien avulla saimme välillä hengähdystaukoja arkeemme. Opin tekemään vaikuttavia loma-anomuksia. Uskalsimme pyytää apua kodinhoitajilta ja tuttavilta. Saimme jopa viikon kahdenkeskisen loman pohjoiseen, kun työttömät ystävämme ottivat lapsemme ja taloutemme hoidettavakseen ja 2 lomittajaa hoiti tuotantoeläimemme. Kiitollisena vieläkin muistan tuon hiihtoviikon tuoman virkistyksen. Harrastimme noina aikoina perheenä yhdessä marjastusta, sienestystä ja kaikenlaista liikuntaa.

Minua pyydettiin 1996  kunnallisvaalien ehdokkaaksi. Siitä alkoi 16 -vuotinen luottamustoimien hoitaminen. Erittäin antoisaa ja mielenkiintoista oli olla mukana päättämässä kaupungin asioista. Miten valtavasti siellä oppikaan asioita ja tutustui uusiin ihmisiin! Seurasin tavallaan ukkini ja isäni jalanjälkiä. Kumpikin oli ollut aikoinaan kunnallisena päätöksentekijänä.

Omalla kylälläni ajauduin useisiin yhdistyksiin. Olin perustamassa mm. koulumme vanhempainyhdistystä. Taistelin naarasleijonan lailla lapsieni puolesta, kun heitä kiusattiin, koska meillä on sikala. Kiusaaminen loppui, kun otin lapset vierailulle koululuokkina sikalaamme ja ehdotin heille työvuoroja sinne, jos kiusaaminen jatkuisi.

Muutoksen tuulet Euroopan Unionista

Ruuhkavuodet jatkuivat, mutta muutoksen tuulet puhalsivat vuodesta 1995 alkaen, kun liityimme Euroopan Unioniin. Sianlihantuotannon kannattavuus laski niin, että toisen tulot katosivat. Suuri epävarmuus kalvoi ympärillämme: Tulotukiviidakko, lisääntyvä byrokratia, stressi. Miten selvitään suuren perheen kanssa? Selviämiskeino löytyi: Sikalamme käyttämän keittiöjätteen keräilystä pääsimme laskuttamaan jätteentuottajia. Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes keittiöjätteen käyttö kiellettiin sikojen ruokinnassa hullun lehmän taudin ym. takia.

Eivät auttaneet kurssit eivätkä ammatilliset täydennyskoulutukset meidän tilanteessamme. Laajentamishalukkuutta ei meillä ollut. Kamppailimme aina vuoteen 2007 saakka, jolloin sikala tyhjeni. Lopetimme tuotannon kannattamattomana. Pellotkin olivat jo osittain vuokraviljelijällä käytössä. Minä hakeuduin lasten ja nuorten erityisohjaajan ammattitutkinnon opiskeluun v. 2004 tarkoituksenani perhekodin perustaminen tilallemme. Vanhin lapsista oli lähtenyt jo 1997 pois kotoa ja seuraava lähti parin vuoden kuluttua. Opiskeluaikana olivat kaksostyttäret enää kotona.

Ratkaisuja

Perhekotia ei tullut tilallemme. Luoja siltä minut varjeli. Sairastuin opiskelujeni loppusuoralla valtavan stressin seurauksena. Mitään muuta syytä ei löydetty huimaukselle ja kuulon menetykselle.

Toipilaana ollessani sain Tilastokeskuksen tilastohaastattelijan työn. Sain tehdä kotoa käsin töitä vielä 10 v. Pääsin kokemaan palkkatyön ilot: Säännöllinen palkka 2 kertaa kuukaudessa. Johan helpotti stressi ja paranin. Isäntäkin työllistyi varamiespalvelun kautta ja ennätti olla muutaman vuoden vakituisessa työssä ennen eläkkeelle jäämistään. 

Uusi sukupolvi

Pari lapsistamme kävi olemassa ja asumassa ulkomailla. He palasivat Suomeen opiskelemaan. Nyt on kaikilla tutkinnot ja vakituiset työpaikat, kodit ja perheet. Ensimmäinen lastenlapsi syntyi v 2013 ja 7. syntyi 2016. Kesäkuussa 2018 on tulossa 8.lastenlapsi. Perheet muuttivat tänne turvaverkkojen ääreen: 4 lapsista perheineen on Kuopiossa ja 1 Jäppilässä, siellä, mistä minä lähdin. Ja meistä tuli isovanhemmat, mikä oli uutta ja ihmeellistä. Kun olimme vielä palkkatyössä, ei lastenlasten hoivaamiselle ollut aikaa kuten nyt, kun minäkin olen saanut olla jo 1 ½ v eläkkeellä. Kaikkiin hoivapyyntöihin ei voi myöntyä, sillä omia harrastuksia on syytä pitää yllä. Eri yhdistyksissä ja järjestöissä toimiminen antaa mukavasti aikuiskontaktia, jota lasten hoidon välillä kaipaa. 

Osallistumme yhdessä puolisoni kanssa lastenlasten hoivaamiseen. Yritämme olla mahdollisimman tasapuolisia kaikkia lastemme perheitä kohtaan. Meillä on hyvät ja lämpimät välit lapsiimme ja heidän perheisiinsä. Juhlapyhinä pyrimme kokoontumaan kaikki yhteen ja silloin meitä on 19 henkilöä. Se vasta on elämää!! Yökylässä ilman vanhempiaan on 1 – 2 lastenlasta kerrallaan, jotta mummi ja ukki voivat rauhassa nauttia pienokaisista ja ohjata heitä yksilöllisesti. En ole innokas neuvojen antaja, vaan yritän omalla esimerkilläni ja tekemiselläni kannustaa lapsiperheitä kasvun ja kehittymisen tiellä.

Tässä ja nyt

Tämän hetkinen elämäntilanne on hyvää aikaa elämässäni. Ei ole enää työn tuomia kiireitä eikä tarve päteä. Ei tarvitse juosta elintason perässä. Voi olla oma itsensä ja tehdä niitä asioita, jotka sattuvat huvittamaan. Jos kiinnostaa olla mukana samanhenkisten ihmisten kanssa, on syytä kuulua eri yhdistyksiin tai järjestöihin. Niistä löytyy itselle sopivia sielunsisaria ja -veljiä. Kun on itse aikoinaan innostunut esim. maa- ja kotitalousnaisten toiminnasta, haluaa sitä innostusta jakaa edelleen eteenpäin. Toisista välittäminen ja yhdessä tekeminen ovat asioita, jotka tarttuivat aikanaan jo lapsuudestani minuun. Vastuun kantaminen ja yhteisten asioiden hoitaminen ovat myös sisäsyntyisiä piirteitä. Nämä ominaisuudet ovat ohjanneet valintojani elämässäni ja ohjaavat tekemisiäni nykyäänkin.

Ujosta ja arasta maaseudun lapsesta kasvoin aikuiseksi naiseksi, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä ääneen sekä isoissa että pienissä piireissä avoimesti ja rehellisesti. Pidän lukemisesta ja kirjoittamisesta sekä puheiden pidosta. Käsitöitä en tee lainkaan. Ruoanlaitto ja leipominen ovat minulle kovin mieluisia harrastuksia. Ruuhkavuosina opiskelin kesäyliopistossa ja kansalaisopistossa sekä maa- ja kotitalousnaisten ryhmässä. Nyt voi tutkia asioita netistä. Kaikenlainen liikunta on kiehtonut minua aina. Pidän erikoisesti ulkoliikunnasta ja olen kova penkkiurheilija. Viihdyn luonnossa ja maaseudun rauhassa. Emme harrasta niinkään ulkomaan matkailua vaan viihdymme mieheni kanssa Suomessa ja Lapissa. 

On etuoikeus asua lähellä kasvukeskusta. Jos haluaa kulttuuririentoihin, ne löytyvät omasta koti-Kuopiosta. Palveluja on tarjolla, kunhan niitä ennättää käyttämään. Ystävien kanssa piipahdetaan silloin tällöin teatterissa ja konserteissa. Omalla kylällä pyöritetään maa- ja kotitalousseuran kanssa kesäteatterin kahviota. Kylän asioita hoitelen kyläyhdistyksessä. Poliittisia harrastuspaikkojani ovat oman kylän paikallisyhdistys ja kaupunkitasolla kunnallisjärjestö. Tärkeintä on kuitenkin perheyhteys edelleen: Mieheni, lapseni ja lastenlapseni sekä suku. Niiden kautta näen ja koen elämäni mielekkyyden ja jatkumon. Koen olevani lenkki sukupolvien ketjussa! Minulle on kasautunut laaja kokemuskellari, josta on helppoa ammentaa tietoa ja taitoja perheyhteisölleni: Ei tuputtaen vaan yhdessä eläen ja kokien tavallista arkea. Olen tyytyväinen. Olen saanut elämältä paljon!

 




Gunilla Löfman – Kan stjärnorna le?

 

Livet är förunderligt

25 maj 1995

Polikliniken har jag besökt varannan vecka under fem månaders tid. Idag säger man att nu finns det inga fler undersökningar att göra, vi ska studera resultaten och skicka din diagnos per post.

28 augusti 1995

Att jag inte kommer att få något brev inser jag när jag ringer och ber att få kopior av min sjukberättelse. Man svarar: ”Det tar litet tid eftersom det är så länge sedan du varit på polikliniken så dina papper är i källaren”. 

 Efter alla besök till polikliniken vet jag att jag har trasiga ögonbottnar, att det inte går att göra något åt det, att synen blir sämre, att jag snart förlorar all synskärpa, att man inte förstår hur en ung kvinna får ett fel som hör till ålderdomen, att man är förvånad över att problemet finns i båda ögonen, att man vill undersöka mina syskon men att det är ointressant för de hör till ett annat sjukhusdistrikt. Jag vet också att det enda svaret på frågan om vart jag skall vända mig för att lära mig leva med en syn som blir sämre för var dag som går är att detta är ingenting farligt. Tack och lov klarade jag av att låta bli att slå professorn på käften den 9 mars, då när jag brast i gråt och han förklarade att i går var det internationella kvinnodagen, och vet du, sa han, det finns så många starka kvinnor. Kroppsställningen, tonfallet och blicken signalerade att jag är ett fjantigt kvinnfolk som gråter över i hans tycke futtiga saker såsom att jag skall förlora synskärpan och som en följd av det förlora förmågan att sköta mitt företag och därmed också möjligheten att försörja mig och min dotter. Jag tänker att ingen i hela sjukhusvärlden förstår att jag, den starka kvinna som byggt upp min bokföringsbyrå, känner mig liten och olycklig och behöver hjälp att reda ut hur jag skall klara av att leda byrån, att ingen förstår att en företagare ansvarar för verksamheten och sina anställda även som sjukskriven. Ifall professorn får fel på ögonen kan han stanna hemma för hans chef ser till att någon annan tar över. Jag inser att man inte ser mig, man ser bara mina intressanta ögon. Jag är förbannad!

2 september 1999

Ensam står jag i backen och undrar över var det finns ett så djupt dike att det går att gömma sig i det. Livet är över. Plötsligt känns det som om någon står bredvid och säger: ”Var nu inte dum! Sluta tro på dem som påstår att du inte duger. Inse att din utbildning, allt du lärt dig och varit med om skall vara till nytta! Att slänga bort det är dålig ekonomi.” Förundrad snörvlar jag och torkar tårarna och tänker: ”Finns det inte något annat för mig att göra skall jag se till att stöda åtminstone EN annan person som är i en liknande situation som jag själv befinner mig i. Nu gäller det att se möjligheter att göra just detta.

10 december 1999

Den femtonde oktober 1999 slog jag mig ned som vikarie vid Förbundet Finlands Svenska Synskadades r.f (FSS) verksamhetsledares skrivbord. Medan jag sitter ensam kvar på kontoret och grubblar över hur jag skall hinna med allt upptäcker jag att jag försöker recitera en dikt. ”Stilla din häftiga själ, göra en annan människa väl …”. En dikt som lärare Lars skrev i mitt minnesalbum när jag var nio år.

Hur gärna jag än vill så kan jag inte förändra hela världen för synskadade, jag måste stilla min själ. Enligt dikten räcker det om jag med mina insatser lyckas göra EN annan människa väl. Under dikten i albumet står Stig Dagerman, författarens namn. Underligt, kan jag faktiskt hela dikten? För visst finns uttrycken ”en hungrande människa mindre betyder en broder mer” och ”detta är redan så mycket att stjärnorna ler” i den? Mätt i magen är jag för det mesta, men jag längtar efter att få ha samma plats i samhället som jag hade innan jag fick fel på ögonen. Kan man kalla också det för hunger?

Frihetslängtan

31.12 2011

År 2002 blev jag medlem i FSS styrelse. Jag har varit med om att grunda SAMS – Samarbetsförbundet kring funktionshinder r.f. Jag har varit engagerad i nordiskt och europeiskt samarbete. Idag är det sista dagen av mitt ordförandeskap för FSS och det är dags att skapa något nytt i livet!

 27 februari 2012

Mina uppdrag har fört mig ut på många resor – alltid tillsammans med andra. Samtidigt har jag låtit synskadan hindra mig från att på egen hand fara till främmande platser. Nu sitter jag med knip i magen i bussen på väg till Helsingfors. Ensam skall jag resa över till Tallinn och vidare med buss till Riga, Vilnius och Warszawa.  Förkortningen på min ögonskada är MD och visus är 0,03. Kan MD också betyda Madam Dumdristig eller Modig Dam?

 8 mars 2012

Nu har jag redan varit några dagar i Warszawa och dagen då jag skall ta flyget hemåt närmar sig. Under resans gång har jag tagit mig tid att se på mitt sätt. Inga museer, de skapar frustration. I sällskap blir jag titt och tätt informerad om att det finns något intressant att se som jag inte ser. Det gör mig ledsen. Jag har njutit av det jag sett utan att fundera över vad jag inte sett. Jag har studerat vardagen och livet och övat mig i konsten att ta mig fram samt att njuta av här och nu i en spårvagn, i en matvaruaffär eller på en restaurang. I kväll har jag varit på operan Carmen. Resan är ett härligt äventyr!

Boksvälten

19 november 2012

Flyget lyfter i Bangkok. Jag är lycklig, trött och uppgiven. Trött är jag för det har varit intensiva dagar. Uppgiven känner jag mig för att jag så konkret har fått bekräftat hur olika synskadades situation är beroende på var i världen man bor. Lycklig är jag över de möjligheter jag har haft att vara aktiv inom synskaderörelsen. Också på den översta pinnen på min drömstege har jag nu fått sitta, jag är på hemväg från World Blind Unions (WBU) generalförsamling.

25 november 2012

I min hand har jag en bunt visitkort. Det brinner en eld inom mig, en eld som vill att jag skall göra något. Av tvåhundraåttiofem miljoner synskadade är det bara ett par miljoner som har det så bra som jag har det.  Men vad kan jag göra? Med en suck lägger jag undan korten. Men tänk om någon skriver till mig? Att diskutera med folk från andra delar av världen är väl hälsosamt? Jag beslutar att om någon får för sig att sända mig e-post så får jag svara.

10 februari 2013

En dag kom det e-post från Senegal. Moussa och jag började brevväxla. Idag skriver han: ”Vi har inga talböcker i Senegal. Jag önskar att jag en dag får njuta av att lyssna till mängder av böcker.”

29 februari 2013

Jag ser på de slitna köksskåpen och tänker på pengarna jag stretat ihop för renoveringen. Jag inser att jag kan leva med slitet kök, men att jag inte kan leva utan att ta itu med ”boksvälten”, bristen på böcker i tillgängliga format. Jag beslutar mig för att ta flyget söderut.

 11 april 2013

Moussa arbetar vid universitetet i Dakar och i går hölls ett projektmöte på hans kontor. Jag lovade utreda finansieringsmöjligheter men sade att jag saknar de kunskaper om samhället som behövs för att snickra ihop ett projekt, men kan hjälpa till. 

 För Moussa har jag berättat om dikten. Vi har samma hunger och funderar över vad som behövs för att få stjärnorna att skratta, inte bara le. Det finns en halv miljon synskadade personer i Senegal. Tjugo studerande vid universitetet känns som en droppe i oceanen. Viktigt är ändå att inte lägga ribban för högt. Vi är två krigare beredda att utan ersättning slåss mot orättvisor. Vi kommer från olika världsdelar, från olika kulturer och religioner. Vi besluter oss för att olikheterna hör till våra styrkor.

 6 februari 2017

Idag har mötet på undervisningsministeriet ägt rum. Senegal är det land i Afrika som från World Intellectual Property Organisation får tekniskt och ekonomiskt stöd för sitt projekt ”Böcker i tillgångliga format för synskadade”. Ett online bibliotek byggs upp för hela skolsystemet. Jag är förundrad och lycklig. Klumpen i halsen växer sig större och tårarna trillar när jag tänker på alla barn och ungdomar som får ta del av resultatet av fyra års arbete. Det är sköna tårar, det är ödmjuka tårar.

Med känslor i bagaget

9 mars 2017

Både rädslan och modet skall vara med i kappsäcken för att tas fram i lämpliga doser om och när de behövs. I bagaget finns också den ilska som trycktes ned när jag inte slog professorn på käften och den har vuxit till sig när jag sett hur snedvridet livet är världen över för personer med funktionsnedsättningar. Ilskan ligger och pyr och håller ångan uppe. Sorgen över att fysiskt se allt genom en dimma vägrar att bli inlåst i en skrubb. Som en kladdig hinna smetar den ned hjälpmedlen som alltid behöver plats i den gula kappsäcken. Hur än jag skurar klibbar sig hinnan envist fast. Sorgen lyckas ändå inte kväva den glädje jag känner över alla möjligheter jag har att få och att kunna leva det rika liv jag lever. Av de personer som lever med en funktionsnedsättning och som jag mött under min tid inom olika organisationer är det få förunnat att kunna leva ett lika äventyrligt liv som jag lever.

Är jakten på ”EN annan person” över? Jag har hittat Moussa som kommer att förbättra livet för miljontals synskadade personer. Han är nu WBUs oavlönade afrikanska koordinator för arbetet att utrota boksvälten. Att stjärnorna ler kan varken Moussa eller jag se, men det dolda tredje ögat, vår intuition, informerar oss om deras glada miner.




Mirja Hakko – kasvu toimittajan ammattiin

Lapsuus

Oulunsalolaisen Hakon perheen Mikko-isän työ kiertokoulunopettajana oli päättynyt, ja hän oli juuri valmistunut poliisiksi Suomenlinnan poliisikoulusta, kun Mirja Annikki syntyi maaliskuussa 1921. Uudella tulokkaalla oli jo kaksi veljeä, 10-vuotias Sulo ja 3-vuotias Into, kaksi muuta lasta oli menetetty vuoden 1919 epidemiaan. Nyt oltiin uuden alussa.

Koska isommat lapset osallistuivat tuolloin ahkerasti kotitöihin ja lastenhoitoon, on Sulo-esikoinenkin tietysti tehnyt niin. Kun Mirjan jälkeen perheeseen syntyivät vielä Oiva, Elli ja Eero, oli tyttö puolestaan velvollinen hoitamaan heitä. Sisaruksia menetettiin vielä lisää, sillä leikkitoveri Into menehtyi, kun Mirja oli viiden, ja kolmentoista ikäisenä hän menetti nuorimman veljensä Eeron. Mirja oli lapsikatraan ainut tyttö ensimmäiset kuusi vuottaan Ellin syntymään saakka, siis jonkinlaisessa erityisasemassa. Se on varmaan vaatinut häneltä myös normaalia poikamaisempaa elämänasennetta.

Mirjalle kerääntyi siis vastuita ja velvoitteita peräti kolmen nuoremman sisaruksensa hoidosta. Jollei vielä kaksi vuotta nuoremman Oivan, niin kahden nuorimmaisen kanssa ainakin jo näiden vauvaiästä saakka. ”Lapsenlikkuutta” karttuikin sitten kotoa muuttoon saakka eli vuosikymmenen verran. Tyttö tottui pienempien läsnäoloon, opetteli toimimaan heidän kanssaan, samoin ottamaan vastuuta, jopa johtamaankin. Joskus hän turhautuikin, mikä on täysin ymmärrettävää, sillä eihän vaikkapa vain puolikymmentä vuotta vanhemmalta lapselta pidä odottaa mahdottomia. Hän ei yllä aikuisten hienoihin periaatteisiin ja toimintatapoihin. Hoidokeista suhtautuminen taas saattoi tuntua määräilyltä, kenties kiusaamiseltakin.

Isä hoiti pitkään kunnankirjurin tehtäviä, ja kunnantoimiston puuttuessa pitäjän papereita säilytettiin Hakolla. Kunnan puhelinkin oli, ja sen asioita lapset toimittivat kyläläisille. Hakon kamari oli myös kokoushuone. Yhteisten asioiden lisäksi isä hoiti muitakin paperitöitä, kuten teki kauppakirjoja ja vakuutussopimuksia sekä kirjoitteli oululaisiin lehtiin runoja. Lapset seurasivat asioiden hoitoa sivusta ja oppivat siitä.

Pirtuaikana koko perhe joutui monenlaisiin ristipaineisiin isän poliisityön takia, mikä opetti stressinsietoa.  Isä poti vaikeaa nivelreumaa 1930-luvulla. Poliisin työ pitikin jättää, kun terveys ei enää riittänyt siihen. Jatkossa perhe saisi elantonsa pikkutilan viljelystä. Maata hankittiin nyt vähitellen raivauspalkkioiden avulla. Suota ja risukoita raivattiin pelloiksi kahden nuorimmaisen lapsen avulla.

Talossa riitti lukemista, sillä pirtissä seisoi kunnan lainakirjahylly, jonka tarjonta vaihdettiin kerran vuodessa. Isä järjesti lapsille iltalukemiset, mikä oli heille mieleen. Luettiin muun muassa Välskärin kertomukset. Isä käytti lapsia joskus myös teatteriretkellä Oulussa.

Vanhimpana tyttärenä Mirja Hakolla oli hyvä suhde isänsä. Hän sisäisti pitkälti tämän arvot. Isän oikeudentajuun tytöllä oli vahva luottamus. Esimerkiksi kuultuaan erään Ellin rippikouluaikana tapahtuneen sattumuksen Mirja käski siskoa heti kertomaan isälle, jonka tiesi oitis toimivan. Ellistä se ei kuitenkaan sopinut tilanteeseen, sillä äidin sairaus oli todettu noihin aikoihin. Mirjassa oli myös paljon isänsä luonnetta, hän oli rohkea, määrätietoinen, ulospäinsuuntautunut, asioita selvää ottavaa ja yhteiskunnallisesti ajatteleva. Myöhemmin Mirja Hakolle koitui etua siitä, että isä oli toiminut sekä henkivakuutusasiamiehenä että oululaislehtien avustajana.

Maailmalle

Mirja kävi kansakoulun kodin naapurina olevassa Keskipiirin kansakoulussa. Rippikoulun ja kotivuosien jälkeen tyttö oli lukukauden 1937-1938 Limingan kansanopistossa. Sen jälkeen hän meni Ouluun töihin. Tuolloin tärkeä konekirjoitustaito on hankittu viimeistään silloin.

Yksi Mirjan ensimmäisiä hankintoja on ollut kamera, jolla hän harjoitteli kuvaamista jo kesällä 1938, kun perheessä kävi laihialaisia vieraita, Sanna-täti ja Mirja-serkku. Vierailut näin kaukaa – kolmensadan kilometrin päästä – olivat erittäin harvinaisia. Koska Sanna oli vastikään täyttänyt 50 vuotta, kyse saattoikin olla hänen lahjamatkastaan. Tämä kesä oli sitten viimeinen onnellinen ennen sotaa ja vähän myöhemmin todettua äidin syöpää. Maria Elisa -äiti näyttää kuvissa kovin laihtuneelta, joten sairaus oli saattanut jo tehdä hänessä työtään. Mirja sukuloi puolestaan myös Laihialla ja Riihimäellä.

Mirja Hakon valokuvista näkyy heti orastava toimittajan ote. Tyttö kuvaa paitsi perhettä ja kotipiiriä myös tapahtumia, kuten sisko kasvimaalla tai hiihtämään lähdössä. Merkittävin on kuitenkin puintipäivänä otettu kuva puimurin ääressä! Kuva ei ole edes tarkka, mutta Elli pystyi kertomaan siitä koko prosessin.

Mirja Hakko oli edistyksellinen, sillä kameran lisäksi ostolistalla oli myös polkupyörä. Sillä hän heinäkuun 1940 lomallaan teki tyttökaverinsa kanssa parin viikon Oulu–Iisalmi–Kuopio–Jyväskylä–Haapajärvi–Oulunsalo pyörämatkan. Yöpymiset hoituivat vaikka heinäladoissa, mikä siis on ollut ihan turvallista silloin.

Lottatoiminnan kautta elämänpiiri laajeni huomattavasti. Koulutuksissa sekä jopa Helsingissä asti pidetyillä sisarpäivillä kotta Hakko loi valtakunnallisia kontakteja. Neidon valokuvissa poseeraa tyylikkäitä ja iloisia nuoria naisia, jotka sitten myöhemmin pukeutuivat yksinkertaiseen harmaaseen lottapukuun.

Mirja Hakko oli kahdeksantoista talvisodan alkaessa. Hänen ensimmäinen komennuksensa tuli Oulunsalon ilmavalvontaan sekä kunnan puhelinkeskuksen hoitamiseen. Jatkosodassa hän toimi ensin kaatuneitten evakuoimiskeskus 17:ssä, sitten Kiestingin suunnassa divisioona J:n esikuntatehtävissä, seuraavaksi Itä-Karjalan sotilashallinnon tehtävissä Kiestingin Suvannossa ja lopuksi Karjalan kannaksen Uudenkirkon kunnanesikunnassa. Palautetuille alueille perustetut kunnanesikunnat vastasivat kotiseudulleen palanneen väestön virallisten asioiden hoidosta. Uudenkirkon ensimmäisenä kunnanpäällikkönä toimi Viljo Vehola, apuna hänellä oli poliisi-, väestönsiirron-, kansanhuollon-, maatalous- ja metsätyönjohtajat sekä rakennusmestari ja terveyssisar.

Vuoden 1941 paikkeilla löydettiin Elisaäidin syöpäkasvain, joka oli ehtinyt jo kananmunan kokoiseksi. Elli oli viidentoista ja kotona välivuodella ennen opintojen alkua. Oivakin lienee ollut vielä kotona. Kun äidin sairaus pahentui ja häntä oli käänneltävä ja nosteltava kotona, hän päätteli, ettei työ ole hyväksi keskenkasvuisen Ellin fysiikalle. Hän aikoi kutsua Mirjan kotiin auttamaan. Elli kuitenkin halusi siskon saavan jatkaa hyvässä vakuutusyhtiön työpaikassaan, ja totesi: ”Eiköhän me äiti selvitä ihan kahdestaankin.” Äiti tyytyi tähän, sisko jatkoi työssään ja Elli äitinsä omaishoitajana loppuun eli vuoteen 1946 saakka.

Siskon kanssa kahden

Ensimmäisestä asunnosta Mirjan kanssa Elli kertoo: ”Se oli matala kaupunkitalo Kansankadulla. Hellahuone, pistorasia, kaivovesi, oma sisäänkäynti ja sisäpiha. Asunnossa oli reilun kahden neliön varasto-alkovi, jota sanottiin kontuuriksi. Sinne mahtuivat matkalaukut ja pyörä katosta roikkumaan. Talon päädyssä oli yleinen sauna, jota käytimme. Lapsiperheitä talossa ei ollut.”

Mirjan siirryttyä lehden toimitukseen siskokset olivat ihan eri vuoroissa, joten he saattoivat tavata vain viikonloppuisin. Mirja meni töihin iltapäivällä ennen Ellin kotiintuloa, ja palasi, kun sisko jo nukkui. Käyttöön tulivat viestilaput, ostoslistakin usein, sillä kauppareissu jäi yleensä Ellille. Ruokakulut merkittiin muistiin, ja ne tasattiin kuun lopussa. Isosisko oli tarkka raha-asioissa. Mirja oli omaksunut vanhemman sisaren roolin, joten hän määritteli ja jakoi myös kotityöt.

Mirja tunsi olevansa vastuussa alaikäisestä Ellistä, joten hän saattoi puuttua tämän seurusteluihinkin. Mirja myös vihjaisi Oulun Osuuskaupalla vapautuvasta konttoripaikasta, ja kehotti hakemaan sitä. Sinne Elli sitten pääsikin.

Vapaalla siskon kanssa

Lehdessä työskennellessään Mirja Hakko sai aina vapaaliput ensi-iltoihin Oulun kaupunginteatteriin, joka toimi nykyisen kaupungintalon hienossa juhlasalissa. Koska Mirjan poikakaveri ei asunut paikkakunnalla, pääsi Elli mukaan. Tytöt kävivätkin tuolloin katsomassa kaikki ensi-illat!

Mirja oli onnistunut hankkimaan jostain sinisen juhlakankaan. Siitä Elli ompeli hänelle uudella Husqvarnallaan ja puutteellisilla käsityökoulun opeilla piparkakkukaula-aukkoisen puvun, jonka vyötäröä korosti leveä musta sivuille kapeneva kangaskaistale. Sisko käytti sitä pukua paljon, eli se oli hänelle mieleinen, vaikkei hän koskaan sanonut niin. Ompelijalla itsellään oli päällä jotain vaatimattomampaa.

Elli avioitui ja muutti pois vuonna 1949. Siskokset tapasivat sen jälkeen harvemmin, mutta säännöllisesti. Mirja pistäytyi meillä talvisella hiihtolenkillään, perheemme taas vieraili hänen luonaan kesäisin. Mirja ei oikein hyväksynyt liittoa, mieshän oli vain työläinen.

Työelämää

Jatkosodassa Mirja Hakko oli siis lottatöissä Kaatuneitten evakuoimiskeskuksessa Uhtualla. Elli Tervon kertoman mukaan työ oli vainajien arkkuun laittoa eli arkuttamista. Sen on täytynyt olla typerryttävä ensikokemus nuorelle naiselle. Hänen itsensä kertoman mukaan se ei kovin ”hääviä hommaa” ollut.

Myöhemmin Mirja Hakko oli toimistolottana Uudellakirkolla aina Kannaksen murtumiseen asti, jolloin pyöräili 70 kilometrin matkan Viipurin asemalle, josta pääsi junalla eteenpäin. Pyörä piti jättää asemalle, kun kyytiin ei mahtunut.

Sodan päätyttyä Mirja Hakko jatkoi töitä Pohjois-Suomen Keskinäisen Vakuutusyhtiön konttorissa Oulussa. Toimitusjohtajana oli tuolloin Tuomo Kokko, toimistossa puolikymmentä naista. Hakko joutui siellä lopulta hankalaan tilanteeseen eräässä omituisessa tapauksessa, johon häntä epäiltiin syylliseksi. Elli tiesi, että siskolla oli pitävä alibi, joten hän halusi käydä kumoamassa syytöksen. Mirja kuitenkin kielsi, todeten, että sanovat vain: ”Nyt se on pannut siskonsakin asialle!”

Lopulta juttu kääntyi kuitenkin onnekkaasti. Liitto-lehden päällikkö oli kuullut jutun ja arvannut sen perättömäksi. Hän kehotti Mirja Hakkoa hakemaan heille töihin. Kun Hakko epäröi, ettei osaa toimittajan työtä, rohkaisi mies, että he kyllä opettavat. Niinpä hän vuonna 1948 siirtyikin lehden palvelukseen. Harmillinen välikohtaus selvisi muuten aikanaan, kun eräs työntekijä kertoi osuutensa asiassa.

Sanomalehti Liitossa 1948–1963 Mirja Hakko teki monenlaisia juttuja. Tämän kirjoittajakin vieraili joskus Tori- ja Kauppurienkadun kulmauksessa sijaitsevassa toimituksessa. Muistan etenkin isot puiset kirjasinlaatikot, jonka yksittäisistä metallikirjaimista latojat kokosivat lehden sivut näppärästi. Erään toisen kerran taas istuin pihalla kevätsohjossa, joka sitten komeili lehden ”sääkuvana”.

Hannulan kirjassa on kuva Liiton toimituksesta 1960-luvun alusta. Siinä toimittaja Mirja Hakko tarkastelee jotain paperia toimituspäällikkö Sulo Lapolan ja toimitussihteeri Uolevi Kosken kanssa. Koska iso pöytä on täynnä papereita, kyseessä on oletettavasti mainittujen herrojen työhuone. Mirja Hakko on kuvassa selin vaaleaan, yksinkertaisen tyylikkääseen mekkoon pukeutuneena.

Lienee ollut vielä Liiton aikoja, kun Mirja osti ensimmäisen autonsa, turkoosin Anglian. Sillä oli hyvä huristella jutuntekoon tapahtuma- ja vaikka kolaripaikoille. Meillekin auto käytiin näyttämässä. Veljeni hinkuivat heti koereissulle, sillä meillä ei autoa vielä ollut. Täti toppuutteli: ”Toisen kerran sitten.”

Mirja Hakko siirtyi kesällä 1963 sanomalehti Kalevaan aluksi uutis- ja maataloustoimittajaksi, vuodesta 1970 poliittiseksi ja vuonna 1974 henkilöasian toimittajaksi. Eläkkeelle hän siirtyi vuonna 1984. Kalevan tuotantokomiteassa täti oli 1967 ja toimitti henkilöstömatrikkelin vuonna 1984. Pohjois-Suomen sanomalehtiyhdistyksen hallitus oli vuorossa 1961–1969 ja Suomen sanomalehtiliiton liittohallitus 1964-1970.

Meillä kotona Mirjan lehtijuttuja ei erikoisesti huomioitu, toki nimikin näkyi vain harvoin. En itsekään niitä erityisemmin seurannut, mutta joku muisti jutut teräviksi. Mirjan ajoilta poliittisena toimittajana kuulin, että meillä vieraillessaan hänen ja isämme välille saattoi kehkeytyä kirpakka poliittinen debatti.

Kalevan 70-vuotisjulkaisussa on kuva johtoryhmän aamupalaverista. Siinäkin Mirja Hakko on kuuden hengen ryhmän ainoa nainen, joten kyllä hän uranuurtaja oli silloin niin miesvaltaisessa toimittajan ammatissa. En kuitenkaan kuullut tädin kertoneen siitä sen enempää meille, joten en pysty avaamaankaan asiaa. Omat haasteensa hänellä on tietenkin ollut.

Mirja Hakon tie toimittajaksi oli käynyt sitkeän ja määrätietoisen itseopiskelun kautta. Laajoista tiedoistaan huolimatta luulen hänen silti ajoittain harmitelleen toimittajan peruskoulutuksen puuttumista, etenkin kun nuoria koulutettuja toimittajia alkoi olla tarjolla. Heidän valmiista koulutusohjelmistahan vastaavat monet spesialistit, kun taas itseopiskelija vastaa yksin omastaan.

Harrastuksia ja liikuntaa

Työelämänsä alussa Mirja Hakko vietti lomiaan usein lapsuudenkodissaan Oulunsalossa. Sitä asutti nyt Oiva-veli, joka oli iältään lähinnä häntä. Hänen perheestäänkin tuli nyt läheinen. Liitossa työskennellessään Mirja hankki itselleen kesämökkitontin Oulunlahdesta. Sinne oli vain muutaman kilometrin matka kotoa, mikä sujui hyvin pyörällä. Mekin pyöräilimme kerran kesässä uimaan Oulunlahdelle pistäytyen samalla tädinkin luona. Ihan tavallinen pieni mökki se oli, kuisti, pikkukeittiö, sauna ja ullakkopeti. Ulkona kasvimaa, kauppa lähellä, hyvät kulkuyhteydet: valtatie ja tontin takana rautatie.

Omasta kunnostaan täti piti hyvää huolta liikkumalla. Ihailin suuresti sitä, että hän kävi meressä uimassa joka aamu ja ilta! Vaikka uin itsekin mielelläni, huonolla ja kylmällä säällä en sentään mennyt. Tädin piti vielä kahlatakin rannasta kovin pitkä matka. Heinätöissä hän kävi veljensä pelloilla, talvella taas hiihteli.

Mirja Hakko piti mökkinsä kuistilla kerhoa alle 10-vuotiaille tytöille, joihin kuului muiden muassa Maija Sutela. Hänen kertomansa mukaan tärkeää oli paitsi yhdessäolo, myös pullan syönti ja mehun juonti. Veneretkiäkin tehtiin läheiselle Surmakarille, joka nyt tunnetaan Selkäkarina. Venemiehinä toimivat naapuruston Esa ja Seppo. Kerhoa kutsuttiin ”vanhapiikakerhoksi”. Yllättävä nimi juontui siihen, että Mirjan seurustelu oli juuri päättynyt, joten tulevaisuus on saattanut näyttää sinkkuudelta. Tyttöjoukko oli tapahtuneesta kovin pahoillaan. Halusi kenties osoittaa tukeakin. Se päätteli, että Mirja oli liian fiksu ja älykäs miehelle. Joka tapauksessa myöhemmin naimisiin menevää kerholaistaan Maija Sutelaa onnitellessaan vitsaili Mirja tälle ”luopioudesta ja petturuudesta”.

Täti hankki myöhemmin toisen kesäpaikan Oulunsalon Koppanasta. Se oli vähän entistä isompi hirsimökki, joka sijaitsi aivan meren ääressä. Siskoni oli siellä kerran serkun kanssa yövieraana, ja muistaa tarjotun teen ja ranskanleivän herkkuhetkenä! Ellin mökittömyys vaivasi usein Mirjaa, joten hän etsiskeli pulmaan jotain hyvää ratkaisua.

Lukeminen oli Mirjan lempiharrastus. Kun nykyisiä elementtihyllyjä ei vielä ollut, isäni rakensi hänelle Karjasillan asuntoon kaikki olohuoneen seinät peittävän hyllystön. Koska täti teki myös kirja-arvosteluja, nekin kirjat kartuttivat osaltaan kokoelmaa.

Matkoilla täti kävi tietämäni mukaan ainakin kerran Israelissa, jolloin serkku oli mukana tulkkaamassa. Toisen kerran hän karkasi syntymäpäiviään Jaltalle tai muualle Mustallemerelle. Täti ei mahtanut oikein olla juhlaihminen, sillä en muista hänen koskaan viettäneen merkkipäiviään kanssamme.

Valittua sinkkuutta

Moni on ihmetellyt Mirja Hakon jättäytymistä aviottomaksi, kun ”olihan hän ihan mukavan näköinenkin”, kuten entinen työkaveri mainitsi. Syytä voi aina arvailla, mutta varmaa tietoa ei ole.

Poikakavereitahan hänellä oli, sen Elli-siskokin totesi. Ainakin yksi sulhasehdokas myös, joka tietämyksemme mukaan olisi asetellut vaimoksi pyyntönsä jotenkin taitamattomasti. Se ei miellyttänyt neitoa, joten juttu kuivui kokoon. Myöhemmistä seurusteluista emme tiedä.

Ajattelen itse niin, että vaimon rooli ja toimittajan työ eivät kuulosta kovin toimivalta yhtälöltä, ainakaan tuohon maailmanaikaan. Toimitustyö on varmaan ollut niin mielenkiintoista, että Mirjan olisi ollut vaikeaakin jättää se. Vaikka hänen omaan perheeseensä olisi toki voitu palkata apulainen, puolison olisi joka tapauksessa pitänyt hyväksyä vaimon iltapäivä- ja iltapoissaolot. Se on saattanut olla liian suuri vaatimus. Voi myös olla, että nuori nainen sai kylläkseen kolmen nuoremman sisaruksensa hoidosta, mutta vapaaehtoisesti pidetty tyttökerho puhuu toisin.

Neljäs mieleeni tullut vahva syy voisi olla se, että tyttö ei oikeastaan löytänyt ketään isänsä veroista sulhasehdokasta sodan sorvaamasta sukupolvestaan. Mirjan suhdehan isäänsä oli läheinen ja arvostava, mikä näkyi myöhemminkin monessa yksityiskohdassa: isän pöytälaatikkorunojen ja harmonin pelastamisena kotiinsa, lisänimen ”Mikontytär” käyttönä tai hautapaikan varaamisena lähinnä isää.

Omaa perhettä Mirja Hakolla ei siis ollut, mutta hän huolehti kyllä velipoikiensa jälkikasvusta. Kun vanhimman veljen lapsi kävi koulua Oulussa, Mirja majoitti häntä. Toimittajan työn takia lapsi vain joutui olemaan paljon yksin, mikä ei ollut hyvä. Toisenkin veljen lapsia täti tuki koulunkäynnissä ja välttämättömissä menoissa, kuten hammaslääkärikuluissa ja vastaavissa. Kaikki sisarusten lapset saivat Mirjalta joululahjan, jotain hänen ompelemaansa tai vaikka kirjan arvostelukappaleen. Ihan arvostettuja lahjoja ne olivat 1950-luvun niukkuudessa.

Etäämmälle suvusta

Mirja irrottautui pikkuhiljaa suvusta 1970-luvulta lähtien, mahdoin itse tavata hänet viimeksi perhejuhlissa vuonna 1969. Suurin osa sisarusten lapsista oli jo kasvanut aikuisiksi, eikä heidän tukemisensa enää ollut välttämätöntä. Täti onnistuikin saamaan itselleen kummiperheen, johon keskitti nyt huomionsa. Sukua hän tapasi entistä harvemmin.

Asiaa Mirjan kannalta tarkastellessa on hyvin todennäköistä, että hän ei saanut sisaruksiltaan ja näiden perheiltä sitä tukea, jota olisi toivonut ja tarvinnutkin. Osapuolten elämät poikkesivat liikaa toisistaan, joten yhteisymmärrys hiipui, etääntyminen astui sijaan. Täti mahtoi muun muassa pahoittaa mielensä, kun ei saanut suvulta tukea ollessaan ehdokkaana vaaleissa.

Suku taas toivoi, että Mirja olisi osannut enemmän luopua vanhimman roolistaan. Muut sisarukset eivät aina pitäneet hänen ohjailutyylistään, vaan karsastivat sitä. Erimielisyyksiäkin tulee, kun ryhmässä on voimakastahtoisia ihmisiä. Jotta sopu palautuisi, Elli otti usein syyn niskoilleen. Serkut puolestaan närkästyivät, kun tädiltä tuli selkeä kehotus käydä kylässä, mikäli haluavat välttyä seuraamuksilta.

Eläkkeellä

Koska Mirja Hakko oli itsekin toiminut lottana rintamalla, heidän asiansa oli hänelle tärkeä. Hän olikin valtakunnallisen Rintamanaisten Liiton perustajajäsen sekä varapuheenjohtaja ja hallituksen jäsen vuosina 1984–1988.

Rintamalla työskennelleet pohjoisen naiset innostuivat yhdistyksen perustamiseen Mirja Hakon kirjoituksesta 5.4.1970 Kalevassa. Perustavassa kokouksessa hän toimi puheenjohtajana. Yhdistyksen nimeksi tuli Pohjois-Pohjanmaan Rintamanaiset, ja se oli ensimmäinen laatuaan. Kansanedustaja Kerttu Hemmi valittiin puheenjohtajaksi, Mirja Hakko varapuheenjohtajaksi. Pohjois-Pohjanmaan Veteraanijärjestöjen Neuvottelukunnan jäsen hän oli perustamisvuodesta 1991 vuoteen 2001 saakka.

Eläkkeelle jäätyään Mirja Hakko paneutui entistä enemmän rintamanaistyöhön. Hän innostui keräämään naisten sotakertomuksia, joista toimitti Naiset kertovat sodasta -kirjan vuonna 1988. Tuolloin hänet valittiin myös vuoden rintamanaiseksi ja presidentti kutsui hänet itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Saapuessaan sinne ensimmäisten joukossa näimme televisioruudulta, että hän oli pukeutunut tummaan, eleettömään pukuun. Maija Sutela kertoi kutsuneensa tädin kertomaan kirjasta Oulun Palvelualan Opistolle ja vierailun olleen menestys. Sutela muistaa Hakon terävän huumorin käyttäjänä ja nauravana ihmisenä. Hän piti Mirjaa omana ihanteenaan ja suunnitteli itsekin toimittajan uraa.

Kun Mirja Hakko julkaisi edellä mainitun Naiset kertovat sodasta -kirjan, suku toivoi, että hän julkaisi jotain myös arvostamastaan isästä. Miehen runoja tai omia muistojaan, mutta niiden aika tulisi vasta paljon myöhemmin. Runot olivat niin tärkeitä Hakolle, että johtaja Samuli Onnela oli kuulemma joutunut suostuttelemaan kolmesti ennen kuin sai tädin luovuttamaan isänsä runopinon Oulun Kansallisarkistoon kopioitavaksi.

Kunnianosoitukset

Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan mitali kultaristein v. 1982

Talvisodan muistomitali

Jatkosodan muistomitali

Keskuskauppakamarin pronssinen ansiomerkki 15 v. 1963/Liitto

Keskuskauppakamarin hopeinen ansiomerkki 20 v. 1984/Kaleva

Vuoden Rintamanainen vuonna 1988

Rintamanaisten Liiton ansioristi vuonna 2001




Tuulikki Koivunen Bylund – Härnösandin piispa, Uppsalan tuomiorovasti

Tuulikki Koivunen Bylund on tehnyt merkittävän uran Ruotsin evankelisluterilaisessa kirkossa. Härnösandin piispan virkaan marraskuussa 2009 vihitty Bylund Koivunen on Ruotsin ensimmäinen suomalainen naispiispa.

!




Pirjo Karhu – naisyrittäjyyden johtotähti

Kun Pirjo Karhu 16-vuotiaana lähti maailmalle, hänellä oli vankka usko siihen, että kaikki ovet ovat auki ja hyviä asioita tulee tapahtumaan. Jo lapsena iskostui vahvasti selkärankaan halu vastata omista asioista ja tehdä osuutensa maatilan töistä ahkerasti ja sinnikkäästi.

Opiskelujen jälkeen mielessä siinsi unelma omasta yrityksestä ja yrittäjäurasta. Sitä ennen tarvittiin kuitenkin vahvaa ammatillista kokemusta ja osaamista työelämästä, pankkisektorilta. Se kokemus lopullisesti vahvisti päätöksen yrittäjäksi ryhtymisestä.

1980-luvun alussa naisten asema pankkialalla ei ollut kummoinen. Vastavalmistuneet miehet etenivät heti kuin pikakiitäjät vähintään päällikkötasolle pankissa. He katsoivat urallaan eteenpäin pyrkiviä naisia kieroon ja kutsuivat heitä halveksuen ’pyrkyreiksi’. Itseään he kutsuivat uramiehiksi.

Päätös oli sinetöity: ”Toisten palkolliseksi en jää enkä huonoa johtamista aio sietää. Haluan itse päättää omista asioistani”, Karhu kertoo. Minna Canth on ilmaissut saman asian toisin sanoin: ”Tärkein edellytys naisen menestymiselle on henkinen ja taloudellinen vapaus. Siihen perustuu kaikki.”

Johdatusta uralla

Kuin taivaan lahjana Pirjo Karhu sai kutsun uuteen työpaikkaan, yrittäjäjärjestön tilitoimistoon. Alle vuoden työskentelyn jälkeen hän osti vuonna 1982 tilitoimiston liiketoiminnot. Tästä alkoi unelmoitu ura yrittäjänä, toimialueena taloushallinto-, konsultointi- ja atk-palvelut pk-yrityksille sekä Konsu-yhtiöiden toimitusjohtajuus.

Suomessa toimintaa oli viidellä paikkakunnalla, työntekijöitä 50. Uusia, raikkaita tuulia puhalsi maailmalla. Huhuttiin, että Gorbatshovin johtama Neuvostoliitto oli tullut tiensä päähän. Neuvostoliitto hajosi joulukuun lopulla 1991 ja uusi Venäjä syntyi. Suomessa oli tuolloin historian syvin lama.

Venäjä avasi ovensa ja Pirjo Karhun johtama Konsu tarttui ensimmäisenä länsiyrityksenä tilaisuuteen aloittaen taloushallinto- ja konsultointipalvelujen tarjoamisen vuonna 1992 Pietarissa. Asiakkaina olivat ulkomaiset investoijat. Tytäryhtiö perustettiin vuonna 1993 huhtikuussa.

Siitä alkoi loistava kansainvälinen menestystarina, joka johdatti Pirjo Karhun ympäri Venäjää yli 20 vuoden ajan. Matkapäiviä kertyi yli 150 vuodessa. Asiakkaita tuli ovista ja ikkunoista. Seuraava tytäryritys perustettiin pari vuotta myöhemmin Moskovaan. Sivutoimipisteitä ole Svetogorskissa, Viipurissa, Kalugassa, Vidnoessa. Myös Puolassa, Varsovassa oli tytäryritys ja viimeisin yritys perustettiin Ukrainaan, Kiovaan.

Pirjo Karhun luotsaama Konsu on auttanut 1400 yritystä itämarkkinolle ja konserni työllisti parhaimmillaan yli 170 alan ammattilaista. Menestyvä yritys herätti myös kansainvälistä kiinnostusta: luentopyyntöjä ja yhteistyötarjouksia sateli ympäri Eurooppaa.

Yrityskaupan jälkeen…

Menestyvälle yritykselle tuli useita kiinnostavia ostotarjouksia. Neuvottelujen ja pitkän harkinnan jälkeen Pirjo Karhu tarttui kansainvälisillä markkinoilla toimivan  suomalaistaustaisen taloushallintojätin ostotarjoukseen vuoden 2009 lopulla. Yrityskauppaa seuranneen siirtymäajan jälkeen hän irtisanoutui Konsu Groupin toimitusjohtajan tehtävästä 2013. Yritystoimintaa Karhu jatkaa edelleen konsulttiyritys Centre d’Expertise Oy:ssa. 

Edelläkävijä, joka ei pienestä hätkähdä

Pirjo Karhu on toiminut työnsä ohella lukuisissa luottamustehtävissä. Hän on Suomen 100 vuoden historiassa ensimmäinen naispuolinen hallituksen puheenjohtaja kauppakamarijärjestössä.

Tasavallan presidentti on myöntänyt hänelle yrittäjäneuvoksen arvonimen kolmantena naisena Suomessa.  Arvostetuimpia palkintoja ovat Suomen Yrittäjät ry:n valtakunnallinen yrittäjäpalkinto vuonna 2005 ja Venäjän Duuman Karhulle myötämä Paras johtaja -palkinto ensimmäisenä eurooppalaisena yritysjohtajana Venäjällä vuonna 2010.

Palkinnot lämmittävät mieltä, koska ne ovat lujan työn takana ja onnistumisien seurausta”, Karhu iloitsee. ”Matkan varrella Venäjän riskit ovat tulleet hyvin tutuiksi.  Venäläisen kollegan epäonnistut yrityskaappausyritys vuonna 2005 oli ilmi tullessaan urani kovin paikka henkisesti, mutta siitäkin selvittiin.” Loppujen lopuksi ikävä tapahtuma koitui siunaukseksi koko Konsun yritystoiminnalle. Yrittäjän puolison ja perheen merkitys ja tuki korostuvat erityisesti silloin, kun tuntee jääneensä yksin ja ympärillä on pilkkopimeää.

Yrittäjänaiset gloriaan!

Pirjo Karhu toimii kolmatta vuotta viime vuonna 70 vuotta täyttäneen Saimaan Yrittäjänaiset ry/SyNetin hallituksen puheenjohtajana. Tuona aikana yhdistyksen jäsenmäärä on lähes tuplaantunut ja yhdistys laajentunut maakunnalliseksi. 200 jäsenen joukossa on paljon loistavia huippuosaajia eri toimialoilta. Tavoitteina edunvalvonnan lisäksi on saada yrittäjänaisten ääni kuuluviin yhä ja lisää naisyrittäjyyttä maakuntaamme.

”Menestyksen salaisuus on siinä, että saat ihmiset ympärilläsi tuntemaan itsensä voittajiksi.” – Pirjo Karhu.




Elvi Linnea Fredman alias Margareta Helin – en kvinnas öde 1918-2001 påverkat av en röd bakgrund och krigen i Finland.

ELVI LINNEA FREDMAN,  föddes i en röd arbetarfamilj i Hangö 1918 och hamnade i en borgerlig familj 1919, fick namnet MARGARETA EVERITT , KAJANDER , HELIN , en yrkesarbetande kvinnas liv och öde i det självständiga Finland och hur de historiska händelserna kom att påverka hennes liv.

Inbördeskriget

Elvi Linnea Fredman föddes en sommardag i Hangö 21.6.1918 som fjärde barnet i en röd familj bestående av mor, Ingrid Matilda Fredman, f. 28.8.1890, mormor Amanda som tog hand om barnen när mor Ingrid arbetade som kallskänka på badhotellen i Hangö.
Morfar, stenarbetaren och rödgardisten Johan August Fredman f.8.10.1863, hade arresterats 6.4 1918 och förts till Sveaborgs fångläger där han avlidit 15.6 1918 54 år gammal. Många av hans arbetskamrater gick samma öde till mötes då tyskarna landsteg i Hangö den tredje april 1918 för att slå ner det röda upproret.
En orsak till de rödas maktövertag i januari var att arbetare och hantverkare som inte förtjänade tillräckligt inte hade någon rösträtt.

Livet för Fredmans blev svårt i Hangö under och efter inbördeskriget, ingen mat och inget arbete. Marthorna och Röda Korset var aktiva i Hangö med att lära ut och samla in renlav för bakning av bröd och hjälpa de utsatta röda änkorna. Av Hangö Granits Ab:s över 100 stenarbetare fanns endast 19 kvar 1919. Granit Ab hade också haft ryska stenarbetare och man har berättat att ”oäktingar” ofta var s.k. ”ryssbarn”. Efter den ryska revolutionen hade ryska arbetare och soldater blivit kvar i Finland.

Röda småbarn omhändertas

Lilla Elvi omhändertogs 11mån. gammal och hon fördes till Metodistkyrkans nyinvigda barnhem, BETELHEMMET, i Badhusparken 25.5.1919. På ett foto sitter hon leende i en barnstol utanför hemmet. Lokaltidningen omnämner 12.7 de första 5 barnen på Barnhemmet ….”2st. ettåringar , ryssbarnet och keruben , en är en omisskännlig ryss , hennes far stammar från det stora landet i öster ,”…… är det beskrivningen av Elvi? Eller kanske hon beskrivs som: ”Minsta skyddslingen i flocken, kallad lilla ängeln, är en liten knubbig cherub, som leende över hela sitt lilla runda ansikte vänskapsfullt sträcker armarna emot oss. I Betelbarnhemmets 10-års skrift 5.5 1929 nämns de 4 första barnen vid namn: ” Elvi ,…… och den förstnämnda adopterades till Wasa”.

Hangö stad hade beslutat att följa uppmaningen om att omhänderta de röda änkornas minsta barn och placera dem i borgerliga familjer helst i Vasa trakten. Man krävde för att de röda änkorna skulle få socialhjälp skulle de minsta barnen överlåtas. Elvis två år äldre syster växte upp i en Hangöfamilj men fick träffa sin mor. Elvi sökte upp sin mor som 58-åring.

En allmän opinion i landet, med Ester Hällström (Ståhlberg) i spetsen, startades en stats stödd barnhemsrörelse men då det fanns för mycket hemlösa och faderlösa uppfann man ’operation Österbotten’ som innebar att man försökte få de röda änkorna att överlåta sina minsta barn för att mot fattighjälp bli placerade i borgerliga hem, helst i Vasatrakten. Då man mottog fattighjälp förlorade man sin rösträtt, vilket nog var avsikten. De vita änkorna fick en krigspension och förlorade inte sina medborgerliga rättigheter.

1919 undertecknade mor Ingrid flere dokument på överlåtelsen av sitt barn Elvi, först till Barnhemmet 27.8.1919, ”Att jag, Ingrid Fredman, från och med denna dag, icke gör några som helst anspråk på mitt barn Elvi, samt icke heller giver mej till känna för henne, varav sig muntligen eller skriftligen, hvar helst och under vilka förhållanden jag än månde påträffa henne, försäkrar och lovar härmed. Hangö 27.8 1919.” undertecknat Ingrid Fredman bevittna: Elin Andersson och Adele Rehn”. Överlåtelsen till Betelhemmet bestyrktes med följande avskrift:” Att jag, Ingrid Fredman, som överlämnat mitt barn Elvi till Betelhemmet icke mer återtager detsamma erkänner och lovar: Ingrid Fredman bevittna: Elin Andersson och Märta Friis.” Det var dagen före hon fyllde 29 år.

En månad senare undertecknade ett äkta par från Vasa ett papper på överlåtelsen av Elvi: ”All den rätt vi erhållit till Elvi Fredman på grund av förestående skriftliga handlingar den 27 augusti 1919, överlåta vi till fru Impi Everitt & till Einar Everitt från Wasa emot
härmed given förbindelse att föda, kläda och uppfostra förenämnda barn, men äger herrskapet Everitt rätt att återlämna förenämnda barn till barnhemmet, i händelse oförutsedda svårare omständigheter uppstå. Hangö 25 sept.1919. udertecknat Augusta Boström enligt fullmakt .” Augusta Boström var föreståndarinna på Betelhemmet .

Fosterföräldrarna från Wasa 1919.

Elvis nya föräldrar började kalla henne Margareta efter hennes nya fostermor Impi Margareta som var 32 år. De hade gift sej 13.1.1913 men äktenskapet var barnlöst. Margareta fick en barnsköterska och hemmet hade också en kokerska då styvfadern var en väl ansedd affärsman på orten som handlade i trä med Ryssland, Han var även spansk konsul i Vasa. Impi hade skrivit studenten och varit ett år i Amerika som barnpiga för att lära sej engelska och samtidigt hade Einar varit i Kanada på en ranch. De hade haft biljetter till Titanic 1912 men kommit försent. I Vasa sjöng Impi i kyrkokören och spelade piano och handarbetade. Lilla Margareta blev bortskämd och var sin styvfar Einars ögonsten. 
Länge varade inte lyckan i hemmet då Einar sköt sej på nyårsafton 31.12 1924 efter en felinvestering. Hela hemmet såldes på auktion. Han blev sörjd av många i Vasa där han varit mycket väl ansedd.

Följden av fosterfaderns konkurs 1924

Impi flyttade med Margareta, som nu fyllt 6 år, till Helsingfors där hon fick arbete som bokförerska på Föreningsbanken.
De bodde först hos Impis väninna som också blivit änka med en dotter ett par år äldre än Margareta i ett rum högst uppe i Amos Andersons hus på Georgsgatan. Flickorna blev bästa vänner för livet och roade sej med att åka upp och ner med hissen som gick
direkt till Amos vardagsrum tills han förlorade tålamodet. Impis väninna tog hand om flickorna då Impi arbetar. Småningom fick de en egen bostad i Kronohagen nära Semigradskys förberedande där Margareta gick 1925-27. Nu blev det aktuellt med namnbyte då hon skulle börja som 9-åring i Svenska Privata läroverket för flickor. 21.5 1927 har Ingrid Matilda Eloranta f.Fredman gett sin skriftliga tillåtelse: ”Härmed giver jag, undertecknad, att min dotter Elvi Linnea Fredman får taga tillnamnet Everitt, vilket namn hennes fosterföräldrar bära.” 
Margareta blev en ivrig flickscout under skoltiden. Somrarna tillbringade hon med kusiner på Karelska näset hos släktingar. Där bakade en piga dem karelska piroger alla dagar som de
åt med rabarber och bärkrem. När Margareta blev hämtad hem på hösten kunde hon inte svenska mer.

Hungersnöd i Helsingfors efter depressionen

Impi och Margareta bodde i kärva omständigheter i ett litet hyresrum med kokplatta i badrummet som Impi kokade sin morgongröt på. Margareta fick mat i skolan men hon var ständigt hungrig. En gång i veckan fick hon äta så mycket hon vill hos vänner som bodde i ett hus i Tölö med ett s.k. ”folkskök” som hissade maten direkt till våningarna från köket med en mathiss. En dag då Margareta var ensam hemma hade hon öppnat dörren för en tiggerska och gett henne av Impis gröt, det fick hon grälor för då grannfrun hade skvallrat. Det rörde sej mycket tiggare i H:fors i slutet på 20-talet.Då Margareta fyllde tretton år fick hon en ny fosterfar då Impi gifte om sej 5.7.1931, de flyttade till Tölö. Han arbetade som kamrer på samma bank som Impi och var hemma från Vasa.
Margareta slutade skolan efter VII klass 1935 och fick sin första tjänst på Obligationslånekassan i Helsingfors som 17-åring. Hon hade velat studera till sjuksköterska eller kokerska men vare sej Impi eller hennes fosterfar kunde eller ville betala för studier. På arbetsplatsen var hon omtyckt som utåtriktad och social person som hade lätt att lära sej nya saker som stenografi och maskinskrivning. Hon flyttade hemifrån så fort hon kunde för att komma undan sin fosterfars närmanden.

Margareta börjar sitt självständiga liv 1936 och kriget bryter ut.

1937 började hon sällskapa med en diplom ekonom som hon träffade en snöstormskväll 4.12. Det var vanligt i Helsingfors att sitta på Kapellet, Fazers, Socis eller Royal för att träffa vänner som båda hade rikligt. På sitt rum fick hon inte ha manliga gäster övernatten.
1938 på sin 20-årsdag fick hon kort och blommor av honom då han gjorde sin militärtjänst, till adressen Freeseg.2B co/ Höckert.
30.11.1939 bröt kriget ut och huset där hon bodde bombades, hon gick med i röda korset och lottorna och var en tid i Vasa. 
Pojkvännens miltitär utbildning blev nu krigstjänstgöring.

 ”Kontoristen Margareta Everitt förlänas 1939-40 års krigsminnesmedalj.” undertecknat Mannerheim.

Fältpost 1939-43

1941 insjuknar hennes käraste i TBC efter en månads tjänstgöring i Aunus. Han hamnar bl.a. på Harjavalta sanatorium. De levde sitt förhållande till största del per brev och bygger sitt drömhem med två barn. Margareta skrev brev och sagor till Sanatoriet som pojkvännen illustrerade, han ritade deras drömvåning som Margareta inredde med honom i breven.
1942 blev han utvald av tyskarna med 220 andra lungsjuka soldater att få vård på ett sanatorium i Tyskland, Burgh Waldstein vid Polska gränsen. I ett brev 8.12 1942 beställer han ”ett par flätade guld axelstycken för fänrik i jägartrupp samt där tillhörande specialmärken (lejon och jägartruppens special märke) samt ett par flätade axelstycken för fänrik i fältartilleriet.
Den 30.5.1942 slutade Margareta sin tjänst på Obligationskassan och fick anställning hos Berggren Oy Ab där hon blev kontorschef.

I Tyskland blir hennes käraste bara sämre och han lyckas till slut ta sej tillbaks till Finland sommaren 1943 där han dör på Tilkka militärsjukhus i H:fors.
”31 augusti slöt Paul sina ögon för sista gången och jag miste den bästa och mest trofasta vän jag ägt. Idag skall jag följa honom till den sista vilan. Den femte september 1943” skrev Margareta i sin gästbok från Döbelsgatan där hon bodde 1943-44. Hennes två bästa väninnor var med henne den kvällen. Till intet blev hennes dröm och drömskeppet som hon hade ritat honom på en club7-ask som han burit med sej genom hela kriget och sanatorier.

Margareta gifte sej och blev mor fredens år 1945

Margareta hade mycket vänner och hon tyckte om att ordna fester speciellt om man fått tag på någon mat att dela med sej. Recitera kunde hon och skrev små dikter och tal till vänners ära. Hon träffade en högt uppsatt tjänsteman och jurist som hon gifte sej med civilt 11.11 1944.
Två månader tidigare hade Margareta slutat sitt jobb på Berggren Oy. Ab. Hon flyttade till Dickursby, till sin man som bodde på Påkas gård i övervåningen. Det var en bondgård, så Margareta behövde inte hungra då hon var gravid. Den 30.6.1945 födde hon en flicka
på Eira sjukhus. Prosten Otto Weckström övertalade pappan, som var ateist, att döpa barnet och faddrar blir hela Häradskrivarföreningen i Finland. Efter dopet drog sej herrarna till arbetsrummet för att skåla för barnet.

Varje dag for Margaretas man till ministeriet i H:fors med tåg, men kom oftast hem med sista tåget, om ens då, eller med vänner på efterfest till Påkas. Babykorgen lyftes mitt i rummet då det var fest så barnet skulle vänja sej vid tobaksrök, sprit o glam. Margareta kokade snällt välling åt alla på morgonen. Hon började arbeta igen 15.3 1948 hos Robert Estlander&Co. En änkefru anställdes för att sköta hemmet och barnet började på daghemmet i Dickursby.     Man började betala barnbidrag i Finland.
Mannens festande fortsatte och nu kom en kvinna med i bilden. Det blev för mycket för Margareta som ville skilja sej vilket skedde 13.4.1949.

Margareta är nu 31 år och flyttade till Högbergsgatan med den nu 4-åriga dottern som började på Solhems barnträdgård dit Margareta lärde henne att gå ensam. Pappan grät bakom deras dörr men blir inte insläppt alkoholpåverkad. Dottern började matvägra och fördes efter en vecka med ambulans till sjukhuset för tvångsmatning. Man kom överens om att barnet skulle få träffa pappan så ofta hon ville.
Det var inte lätt att vara ensamförsörjande, förvärvsarbetande, frånskild kvinna. Hon blev inte bjuden, bara då den äkta mannen var borta, men trevliga fester ordnade hon för sina kvinnliga arbetskamrater. Hon sällskapade en kort tid men den mannen visade sej vara mycket svartsjuk.

Margareta gör karriär och gifter om sej olympiadens år 1952

28.3 1950 anhöll Margareta om officiellt förnamnsbyte och 16.3 börjar hon arbeta på Ömsesidiga bolaget industriförsäkring som hon hade blivit erbjuden. Där handhade hon Industri och bilförsäkringar som prokurist tills hon blev sjukpensionerad 31.8.1965.

1951 träffade Margareta en sjukgymnast och läkare genom en tidningsannons. De hade träff vid Runebergs statyn och beslöt att gå på Fazers kafé.
Olympiadens år gifte de sej 9.8.1952 i Johanneskyrkans prästkansli. På bröllopsresa for de till Stockholm där Margareta fick veta på restaurang Gyllene Freden att Han var narkoman och alkohol tålde han inte heller utan kastade vinglaset i den öppna spisen och rusade ut.
Margareta började gråta men blev tröstad av en svensk gentleman som sedan blev hennes förtrogna och älskare i många år. I brevväxlingen framgår att hon drömde om en flyttning till Sverige men pliktkänslan höll henne kvar.

Efter julen 1952 flyttade Margareta trots allt med sin dotter till Villa Rödhättan i Alberga där hennes man bodde med sin mamma och hade sin läkarpraktik. Huset var byggt 1902 och hade inga bekvämligheter utom centralvärme med koks. Att vara doktorinna gav henne ändå
social status. Sitt arbete på Industriförsäkringen fortsatte hon men ibland på helgerna måste hon rycka ut som sjuksköterska om det kom en blödande patient till mottagningen då hennes man, läkaren, inte stod ut med att se blod efter att ha tjänat som fältskär vid yttersta linjen i kriget. Han hade mardrömmar varje natt och vaknade skrikande av skräck. Margareta försökte få honom att sluta med morfinet vilket inte lyckades men hon höll kulissen tappert uppe.

Inredning och trädgård intresserade henne och hon försökte göra jugendvillan modernare, en Hovers dammsugare skaffades och en radiogrammofon för att lyssna till Björling och Taube. Hon var en äkta royalist och drömde om att skicka sin dotter till Sigtuna internat i Sverige där den blivande svenska kungen gick.
Varje onsdag for Margareta med sin dotter för att bada karbad hos Impi på Tölötorgsgatan. Villa Rödhättan fick karelska grannar där det byggdes livligt på tomter utbrutna från Mäkkylä gård. Familjen började bada bastu hos en karelsk granne. Hennes man blir utnämnd till Esbo kommunalläkare. Mottaningen fortsatte att äga rum i deras vardagsrum och tamburen och verandan tjänade som väntrum. Den första hälsostationen med läkarbostad planerades i Alberga på en äng där kor förut betat.

Svårigheter i äktenskapet och i Finland 1956

1956 blev det storstrejk och arbetarna marscherade på Åbo landsväg förbi Alberga. I presidentvalet röstade hon på Fagerholm.
Finland ledde narkotika konsumtionen i Europa efter kriget och 1957 kom Narkotikalagen.
Hon försökte förtvivlat utrota morfinet hemma som blev allt svårare att få tag på då läkarna nu bara fick skriva begränsad mängd recept som inte mer räckte till för både de krigs skadade patienterna och eget behov. Det resulterade bara i våldsamma raseri utbrott från hennes mans sida som efter varningar förlorade läkarrättigheterna och tvångsintogs för avvänjning för ett år. Då orkade hon tappert vidare. En eldare till villan anställdes som bodde i pannrummet.

Margareta avancerade i sin tjänst till prokurist och var Nordiska försäkringsföreningens stipendiat 15.9-14.10.1958 och skrev i HANSEATEN dec.1958 no.268 Stockholm ,”brev från en stipendiat” om sina erfarenheter.
1960 flyttade familjen till Industriförsäkringens tjänstebostad på Högbergsgatan. Dit flyttade även Margaretas styvmor Impi som hade blivit änka och pensionerad. Villa Rödhättan såldes och hennes mans rättegångsskulder och böter kunde betalas.
1964 bröt Margareta med sin dotter, som då flyttade hemifrån. Hennes man arbetade på en doktorsavhandling, men själv orkade hon inte mer efter att ha burit den svåra tiden ensam och blev intagen på Hesperia psykiatriska 21.4-23.6.1965 efter ett självmordsförsök. Impi flyttade till Forsby sjukhem. Sjukpension fick Margareta i augusti 1965 som 58-åring.

Margareta bekantade sej med sin biologiska familj

Hon hade fått rådet att uppsöka sin biologiska mor men fick till sin besvikelse inte veta vem hennes far var. Efter det återupptog hon kontakten med sin dotter igen. Hon berättade hur chockad hon blivit av att se hur enkelt och asketiskt hennes mor levde, hon som var van att omge sej med vackra ärvda möbler och tavlor. Hon ville inte heller att dottern skulle få träffa sin riktiga mormor. Istället berättade hon en påhittad historia om sin mors bakgrund.
3.1 1969 dog Margaretas biologiska mor och bouppteckningen blev upprivande då hennes syskon inte hade vetat om hennes existens. Hon inledde en brevväxling med sin syster i Sverige. I breven återkom hon ständigt till hennes uppfattning om att hennes mor inte velat ha henne och kände bitterhet däröver. Hennes biologiska syskon visste heller ingenting om sin försvunna morfar som först Margaretas dotter hittade på nätet efter hennes död 2003. Regeringen hade tillåtit öppnandet av arkiven med de försvunna 1918-22 först 1997.

60-års fest och pensionärslivet som mormor

Margareta och hennes man skaffade sej körkort, en Morris mini, TV och en sommarstuga i Ingå för att komma närmare svampskogarna och skärgården som hon älskade.
Hennes man hade fått tjänst på HYKS röntgenavdelning 1964 och som överläkare 1973. Doktorsavhandlingen hade han fått färdig 1972.

1977 dog hennes fostermor Impi och det blev en besvärlig bouppteckning då Margareta måste bevisa sin rätt till boet och sin fostermor Impi. Röda fosterbarn blev inte alltid adopterade genast eller inte alls.
Margareta fick fyra barnbarn mellan åren 1975 och 1981 som hon gjorde allt för att skämma bort. Hon klädde upp sej och gjorde make-up varje dag som om hon fortfarande skulle gå till jobbet och gick regelbundet till frissan för att alla dagar gå till Stockmans eller Fazers för att träffa väninnor. Hon älskade att ha gäster både på landet och i stan.
Hon använde mycket tid till att hjälpa släktingar och vänner eller grannar. Till Stockholm for hon årligen för att träffa sina väninnor som flyttat dit och sin fosterfars släktingar i Sverige, Danmark och Norge. Hon höll även kontakt med sina äldre biologiska syskon.

1984 såldes sommarstället och Morris minin och då tjänstebostaden på Högbergsgatan grundreparerades flyttade paret till en enrummare i Tölö 1989. Där fortsatte hon sitt sociala liv med släkt och vänner. Hon släpade lass med böcker från biblioteket.

Sjukdom och död 2000

1999 började Margaretas närminne svika och hennes man som hon varit gift med i 49 år kände hon inte mera igen. Det blev för tungt för honom som började misshandla henne. Hon flyttades till ett vårdhem år 2000. Hennes pension räckte inte till ett eget rum så hon
fick dela ett rum på 16m2 med en okänd dam. Hennes man tog henne till Stockmans alla lördagar. Hon som varit kedjerökare hela sitt liv visste inte mer vad hon skulle göra med sin gröna Nortti. Sjukdomen tog snabbt sitt grepp om henne men sin första kärestas
grav hittade hon nog på Sandudds gravplats fast hon annars förlorat sitt närminne.

21.6.2001 dog Margareta på morgonnatten på sin 83-årsdag på Stengårds sjukhus. Hon hann aldrig få den teddyorm hon önskat sej efter att ha sett att alla hennes fem rumskamrater hade små teddybjörnar i sängen . Hon skulle slå brackorna med häpnad, sin speciella humor hade hon inte förlorat även om hon knappt kunde prata eller äta längre.
De politiska händelserna 1918-1919 och 1939-1945 skulle sätta sin prägel på hela Elvi Margaretas liv. Hon var en framåtsträvande yrkeskvinna i efterkrigstidens Finland som satte hela sin själ i att göra sitt bästa i tjänsten och privatlivet med att vara en god
medborgare. Som mamma och uppfostrare var hon sträng och smisk på bara rumpan utövades för förseelser.
Då hon själv varit så olycklig i hela sitt liv hade hon väldigt stora förväntningar och föreställningar om hur hennes dotter skulle leva. Ödets ironi blev att hon aldrig kunde acceptera sitt eget barns val i livet vilket skapade ett främmandeskap mellan dem.

Post scriptum

Först ur ett barns erfarenhet, senare genom objektiv syn på min mors svåra liv, fick jag ett historiskt perspektiv genom de fakta jag studerade om hennes riktiga bakgrund efter hennes död. Ödets ironi var att jag som sommarbarn hos min gudmor i Hangö inget visste om att jag hade en mormor, en moster och en kusin i samma stad. Efter en utställning jag hade i Hangö kulturhus 2003 om processen till insikten om min bakgrund ville jag göra en Torso i granit som monument över alla de kvinnors lidande inbördeskriget förorsakat. Stenen fick jag som gåva av Hangö Hamnverk, arbetet utfördes av en stenarbetare på min skulptör lärares gård.

Torson 1918 ville jag skänka Hangö stad. Det blev en 4-årig process förrän staden gick med på att ta emot minnesmärket, så djupt satt såren av den svåra tiden kvar. 1.5 2011 avtäcktes mitt verk som gavs namnet försoning i Rådhusparken. Valde finsk granit på grund av mammas morfar, rödgardisten och granitarbetaren Johan Augusts yrke och motivet, en kvinnlig torso utan armar, huvud och ben med årtalet 1918 på bröstet som symboliserade ödet min mormorsmor, mormor, moster och mor inte kunnat påverka. Något stipendium för utförandet fick jag inte heller och en okänd donator betalade stenarbetarens lön.


Degerö 6.11.2017 Catharina Kajander , keramik- och bildkonstnär




Maire Juujärvi – oman polun raivaaja

Maire Irene Luusua syntyi Sallan Vuorikylässä 1936 esikoisena metsätyönjohtaja Uuno Luusuan ja talollisen tytär Helvi Hoikkalan perheeseen. Vuorikylä sijaitsi Vuorijärven ja Nannakkajärven välissä Neuvostoliiton rajan kupeessa. Vakinainen asutus oli syntynyt 1800-luvulla, kun hyvät luonnonolosuhteet kalaisine järvineen houkuttelivat sinne suomalaisia etelästä päin. Samaan aikaan lappalaiset muuttivat pohjoisemmaksi alueelta.

Vuorijärven suojaisilla rinteillä viljeltiin ohraa. Ympäröivistä metsistä pyydystettiin riistaa, jopa karhuja. Kylän asukkaat saivat elantonsa maataloudesta, poronhoidosta ja turkisten myynnistä. 1930-luvun lopulla Vuorikylä oli vaurastuva ja vireä kylä, jonne metsätyömaat ja rajavartiosto toivat muualta väkeä. Mairen varhaisin muistikuva liittyy siihen, kuinka isä rakensi uutta kotia ja nosti hänet rakennuskuopan pohjalle ihmettelemään sen perustuksia.

Marraskuun viimeinen päivä 1939 muutti 3-vuotiaan Mairen elämän muiden suomalaisten tavoin. Koulusta palaavat naapurin lapset toivat kotiin tiedon, että sota oli syttynyt. Sitä oli osattu uumoilla, koska rajan takaa oli kuulunut epätavallisia rakentamisen ääniä syksyn ajan. Helvi-äiti oli ottanut Mairen ja vuotta nuoremman Kaukon mukaan iltalypsylle navettaan ja istuttanut heidät isoon pyykkipataan vaatien vitsalla uhaten täydellistä hiljaisuutta, ikkunoissa olivat pimennysverhot. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli pelännyt joutavansa venäläisten maalitauluksi.

Myös Vuorikylän asukkaat joutuivat suin päin jättämään kotinsa, kun vihollinen oli jo tulossa 20 kilometrin päässä. Maire vilkutteli kylän yllä kaartelevalle vihollisen lentokoneelle ja oli innoissaan päästessään hevosen kyytiin: lapsen mieli oli leikkisä, eikä se ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Kylän asukkaat pakenivat kuka hiihtäen, kuka kelkoilla ja hevosilla. Viimeisillään raskaana olevalla Helvi-äidillä ei apuvälineitä ollut – hän käveli hevosen perässä. Matkalaiset näkivät, kun taakse jäävä taivas värjäytyi punaiseksi: suomalaiset sotilaat olivat sytyttäneet rajakylien talot palamaan, jotta vihollinen ei saisi niistä asemapaikkaa.

Matkan ensimmäinen etappi oli Sallan kirkonkylä, josta matka jatkui linja-autolla Rovaniemelle ja junalla Tornioon. Mairen pikkuveli oli nukkumassa tavarahyllyllä, kun yksi junan vaunuista syttyi palamaan ja synnytti matkustajissa pakokauhun. 

Lopulta Mairen perhe sai asuinpaikan ison maatalon salista Ala-Torniolta, jossa se viipyi talvisodan ajan.

Lapsuus sodan varjossa

Talvisota päättyi samana päivänä, jona Maire täytti neljä vuotta. Koti jäi uuden rajan taakse, joten perheelle oli löydyttävä uusi paikka, jonne voisi asettua ja jatkaa keskeen jäänyttä elämää. Perhe asutettiin aluksi Kemijärven Levärannalle.

Tämän jälkeen asuinpaikat vaihtuivat useaan otteeseen, mutta turvalliset vanhemmat ja sukulaiset säilyivät turvaverkkona Mairen ja nuorempien sisarusten, Kaukon ja Tertun ympärillä pehmentäen näin sodan kauhuja. Vaihtuvat ympäristöt tarjosivat lapsille uusia kokemuksia ja seikkailuja. Evakkomatkoista pisin suuntautui Lapin sodan aikana Keski-Pohjanmaalle Kälviälle, jonne oli sijoitettuna yli 2000 Sallan evakkoa muodostaen oman yhteisönsä omine seurakuntineen ja sairaaloineen.

Jatko-sodan aikana perheen asemapaikkana oli pitkään Rovaniemi, jossa perheen isä toimi armeijan huoltotehtävissä. Saksalaisten sotilaiden läsnäolo kaupungissa oli näkyvää. Isä saikin saksalaisilta aseveljiltä elintarvikkeita kotiin. Äiti kieltäytyi syömästä säilöttyä lihaa, koska epäili sen olevan peräisin keskitysleireiltä.

Saksalaisilla oli tapana heitellä autoista karamelleja tien sivussa seisoville lapsille. Kerran Maire halusi varmistaa paremman kiinniottopaikan itselleen, ja hän lähti ryntäämään tien yli. Hän kuitenkin jäi korkean maastoauton alle. Hän ei loukkaantunut, mutta tajuntansa menetti. Myöhemmin hän heräsi naapuritalossa saksalaisten sotilaiden ympäröimänä. Sotilaat olivat ystävällisiä – he veivät lapsen lääkäriin tutkittavaksi, jossa hänen todettiin selvinneen onnettomuudesta pelkillä naarmuilla.

Sodasta huolimatta elämä jatkui. Se tunkeutui lasten arkeen, kun ilmahälytyspilli alkoi soida, jolloin kiirehdittiin maakellariin suojaan ja kuunneltiin räjähteleviä pommeja. Erään kerran Maire pelkäsi sydän pamppaillen sänkyyn nukkumaan jääneen pikkuveljensä puolesta, vaikka äiti rauhoitteli, ettei hänelle kuinkaan käy.

Pommitukset saivat Mairen vihaamaan sotaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä sydämestään. Sota-aikana kuolema oli aina läsnä, vaikkei lähiomaisia rintamalla ollutkaan. Kuolema kosketti perhettä muutoin: Martta-vauva kuoli kuukauden ikäisenä ripuliin. Helvi-äiti kokosi lapset katsomaan, kun vauva sulki silmänsä. Äiti selitti vauvan menevän taivaaseen. Ei se heti kuitenkaan mihinkään taivaaseen lähtenyt, saunaan se vietiin odottamaan hautaamista. Tämä aiheutti Mairelle suuren tiedollisen ristiriidan. 

Merkittävä vaihe Mairen elämässä alkoi, kun hän aloitti kansakoulun. Ensimmäinen luokka päättyi ehtoihin, sillä hän ei ollut oppinut lukemaan haaveillessaan tunneilla aapisen kuvista. Erityisesti mieleen jäi Jörö-Jukka, joka ei antanut leikata tukkaa. Äiti osti uuden aapisen, josta Maire oppikin sitten heti lukemaan. Samasta aapisesta hän myöhemmin opetti lukemista lapsenlapsilleen.

Omaa elämänpolkua etsimässä

Rauhan saapuessa kodittomaksi oli jäänyt 4000 Sallan evakkoa. Rajan taakse oli jäänyt pitäjän luonnon rikkain osa. Vastineeksi menetetyille viljaville maille evakoille osoitettiin pala synkkää ja kesyttämätöntä korpea, jonne uusi koti piti raivata omin voimin.

Luusuan suku asettui ensin Salmivaaraan ja myöhemmin Vitikkoon. Kauppakoulun käynyt Uuno-isä perusti sekatavarakaupan, joka menestyi aluksi hyvin, kun kaikesta tavarasta oli pula. Kaupankäynti hiipui rakennuskauden päättyessä ja perhe sai myöhemmin elantonsa maataloudesta, karjanhoidosta ja Helvi-äidin lisätienestistä, kyläkoulun siivoamisesta. Mairelle syntyi sodan jälkeen neljä sisarusta.

Maire ei kotiutunut ankeisiin olosuhteisiin, joita varjosti isän alkoholin käyttö ja äidin työtaakka uudella asutustilalla. Hän halusi hakea oppikouluun, mutta äiti ei antanut, koska tarvitsi apulaisen kotitöihin. Maire kuitenkin alkoi suunnitella itsenäisesti omia elämän polkujaan ja opiskeli Kansanvalistusseuran kirjekursseilla kirjallista esitystaitoa, piirustusta ja aritmetiikkaa.

Hän hakeutui Peräpohjolan kansanopistoon vuonna 1953. Siellä hän kohtasi kannustavia opettajia ja oppi monipuolisia taitoja kuten esiintymistä illanvietossa ja sikojen hoitamista. Hänessä virisi ajatus hakea Kemijärvelle perustettuun opettajaseminaariin. Myös taideakatemiaan hakeminen siinsi hänen haaveissaan.

Maire Luusua halusi rahoittaa elämisensä ja opiskelunsa. Niinpä hän eräänä päivänä hyppäsi pyörän selkään ja lähti kyselemään töitä läheisestä osuuskaupasta; olihan hän harjoitellut myyjättären tointa jo aiemmin isänsä kaupassa. Myymälänhoitaja otti hänet harjoittelijaksi, ja muutaman viikon jälkeen kesäapulaiseksi, jonka tehtävänä oli niin lihan leikkaaminen kuin bensan myyntikin.

Sinnikäs Maire Luusua yleni Koillis-Lapin osuuskauppojen kiertäväksi kesälomittajaksi. Tämä takasi hänelle opiskeluaikoina lisätulot, joilla hän saattoi aina ostaa itselleen ihailemiaan tyylikkäitä vaatteita.

Kiertävänä kesälomittajana Maire Luusua päätyi Kemijärven Juujärven kylään kesällä 1955. Eräänä päivänä kauppaan tömisteli poikajoukko katsomaan uutta kauppaneitiä. Joukon viimeisenä oli sinisilmäinen hymyilevä nuorukainen, joka osti kenkälankkia. Maire hämmentyi niin, ettei osannut antaa oikeaa vastarahaa. Niinpä asiakas itse laski oikean summan.

Se oli rakkautta ensi askelien kuulemisesta alkaen. Soini-niminen nuori mies tuli auttamaan opintoihin kuuluvan kasviston keräämisessä. Yhteydenpito jatkui opiskeluaikana satunnaisina tapaamisina ja kirjeenvaihtona. Soini opiskeli ensin maamieskoulussa ja sitten maanmiesopistossa Hyvinkäällä valmistuen sieltä agrologiksi vuonna 1959.

Opiskelu Kemijärven seminaarissa

Vuosina 1950-1970 toiminut Kemijärven seminaari perustettiin vastaamaan sodanjälkeiseen opettajapulaan syrjäseuduilla. Sen odotettiin auttavan opettajien pysymistä ja viihtymistä Pohjois-Suomessa sekä täyttävän Lapin kulttuurityhjiötä. Seminaarin perustamisella oli myös julkisuudessa arvostelijoita, jotka irvailivat: ”Mitähän niistäkin opettajista tulee, kun korvessa ovat syntyneet, korvessa kasvaneet, korvessa käyvät koulunsa ja vielä syvemmälle korpeen menevät.” 

Suurin osa seminaarista valmistuneista opettajista oli kotoisin Pohjois-Suomesta ja sijoittui Lapin ja Oulun lääneihin suunnitelman mukaisesti. Seminaari oli alueella kulttuurin kasvualusta: siellä järjestettiin taidenäyttelyjä ja konsertteja. Se innosti opettajia toimimaan luovina ja esittävinä taitelijoina.

Kansakoulupohjainen seminaari avautui Maire Luusualle opiskeluväyläksi vuonna 1954. Seminaariin oli runsaasti hakijoita: vain seitsemän prosenttia heistä läpäisi pääsytutkinnon. Opetus oli monipuolista. Tulevien kansankynttilöiden tuli hallita niin englannin alkeet kuin telinevoimistelukin sekä soiton ja kotitalouden taidot. Luusua paneutui erityisesti kuvaamataidon opetukseen ja sai palkintoja opettajanvalmistuslaitosten välisissä kilpailuissa.

Seminaarin henki oli perinteisiä kristillisiä arvoja, uutteruutta, vaatimattomuutta ja kotiseuturakkautta korostava. Opiskelijoiden keskuudessa oli hyvä yhteishenki ja seminaarissa solmittiin avioliittoja ja elinikäisiä ystävyyksiä. Opiskelu huipentui elokuussa 1958 opintomatkaan, joka suuntautui Keski- ja Etelä-Eurooppaan, aina Roomaan asti.

Matkalla tutustuttiin historiallisiin nähtävyyksiin, museoihin ja taidekokoelmiin. Samalla opiskeltiin myös maantiedettä, geologiaa ja ”eri kansojen elämää, elinkeinoja ja taloutta koskevia seikkoja” sekä vierailtiin Brysselin maailmannäyttelyssä. Frankfurtissa raju ukkosmyrsky yllätti teltoissa yöpyvät matkalaiset. Junamatka Firenzestä Roomaan teki Maire Luusuaan vaikutuksen. ”Ennen kuin uskoimmekaan, seisoimme ikuisen kaupungin asemalla. Ihmeeksemme täälläkin ihmiset olivat aivan ihmisten näköisiä, kaksijalkaisia”, kirjoitti hän luokan pakinapäiväkirjassa.

1960-luvun alussa tapahtui Maire Luusuan elämässä merkittävä muutos. Yksi hänen oppilaistaan oli kuollut tapaturmaisesti jäätyään traktorin alle. Luusua meni käymään oppilaan kotona surukäynnillä. Talon emäntä julisti hänelle synnit anteeksi. Pudasjärvellä vanhoillislestadiolaisella herätysliikkeellä oli vankka jalansija ja nuorison keskuudessa esiintyi voimakkaita herätyksiä. Pirtit täyttyivät Siionin lauluja laulavista nuorista. Lestadiolainen usko oli tuttua Maire Luusualle jo lapsuudesta, kun mummilassa oli pidetty isoja seuroja. Hän oli nähnyt kuinka Fia-mummi ja Jussi-ukki pyysivät toisiltaan syntejä anteeksi. Uskosta tuli sittemmin Maire Luusuan elämään tärkein, iloinen ja voimavaroja antava asia.

Kansankynttilästä peruskoulun opettajaksi

Valmistumisen jälkeen Maire Luusua toimi vuoden ajan opettajana Sallassa Selkälän koululla, jonka jälkeen hän haki Pudasjärvelle opettajaksi Pärjänsuon koululle. Se sijaitsi uudella asutusalueella ja pursusi lapsia muiden kyläkoulujen tavoin. Opettajatoverit olivat myös nuoria ja innostuneita, muualta kylälle muuttaneita.

Maire Luusua nautti kansakoulun opettajan kokonaisvaltaisesta työstä ja vietti vapaa-aikaansa hiihdellen ja opiskellen. Suuri rakkaus Soini Juujärvi muutti Pudasjärvelle porotalousneuvojaksi vuonna 1960 ja heidän tiensä jälleen yhdistyivät. Maire ja Soini solmivat avioliiton vuonna 1963 ja perheeseen syntyi viisi lasta: Soile, Peitsa, Mikael, Heidi ja Tiina. Perhe rakensi ensin omakotitalon Livojoen rannalle ja myöhemmin Iijoen tuntumaan kuntakeskukseen Kurenalle. Maire loi kotiin viihtyisyyttä sisustamisella, leipomisella, huolenpidolla ja huumorilla.

Opettajan työ oli Maire Juujärvelle kuitenkin kutsumus, joka antoi elämään sisällön. Perheen ja työn yhteensovittamista helpottivat luotettavat kotiapulaiset ajan tavan mukaan. Äidin roolimalli on välittynyt lapsille, joista neljä on eri alojen opettajia.

Maire Juujärvi toimi opettajana Pärjänsuon kansakoulussa ja ala-asteella vuosina 1960–1980 sekä Kurenalan asteella vuosina 1980–1996. Suurin muutos hänen uransa aikana oli peruskoulu-uudistus vuonna 1972, johon liittyi laaja opettajien täydennyskoulutus, ns. SIVA-koulutus. Kouluviikko oli muuttunut viisipäiväiseksi edellisenä vuonna.

Maire Juujärvi oli vaativa, mutta innostava opettaja. Hän pyrki tukemaan lasten yksilöllistä oppimista ja persoonallisuuden kehittymistä. Hän kehitti erityisesti äidinkielen ja kuvaamataidon opetusta. Erityisesti hän paneutui siihen, millä tekniikalla kukin lapsi oppisi parhaiten lukemaan. Hän arvosti oppilaiden käytännön taitojen harjaannuttamista akateemisten taitojen ohella. Kasvattajana hän puuttui voimakkaasti koulukiusaamiseen ja käytti siinä luovia keinoja. Kerran yhtä oppilasta kiusattiin hienoja vaatteiden vuoksi. Maire-opettaja kävi ostamassa samanlaisen hatun kuin tytöllä oli ja tuli se päässään luokkaan, jolloin vaatteille naureskelu loppui.

Elämää eläkkeellä

Lasten varttuessa Maire Juujärvelle jäi aikaa herätellä henkiin vanha harrastus, maalaaminen. Aikoinaan hän oli haaveillut taiteilijan urasta, mutta valitsi kuitenkin opettajan työn, koska se mahdollisti paremmin perheen perustamisen ja elannon. Juujärven maalaukset ovat impressionistisia kukkia ja maisemia, joissa seikkailee ihmishahmoja. Erityisesti Lapin kotoisat tunturimaisemat ovat olleet innoittajana.

Eläkevuosiensa alussa Maire Juujärvi toimi Helvi-äidin omaishoitajana useita vuosia, mitä hän piti kunnia-asianaan. Hän oli nuoruudessaan jättänyt äidin selviämään yksin työtaakkansa kanssa tämän vastusteluista huolimatta. Näin hän oli katkaissut sukupolvien uhrautumisen ketjun.

Eläkevuodet ovat kuluneet kotipiirissä rakkaan puolison kanssa kotiaskareita tehden, marjastaen ja kukkivaa puutarhaa hoitaen. 2000-luvun alussa Tunisian-matkat katkaisivat pitkät talvet. Siellä Maire ja Soini Juujärvi saivat uusia ystäviä ja pääsivät nauttimaan kaipaamastaan etelän lämmöstä.

Maire Juujärven elämään ovat tuoneet sisältöä laaja ystäväpiiri sekä lasten ja heidän perheidensä elämän seuraaminen. Erityisen rakkaita ovat 23 lastenlasta, joita hän on kannustanut opiskelemaan. Hänen omalla sukupolvellaan opiskelu oli väylä parempaan elämään ja tarjosi pysyvän henkisen pääoman turvatun toimeentulon ohella.

Maire Juujärvi on osaltaan kantanut ja vienyt eteenpäin lapsuudessaan omaksuttuja sota-ajan arvoja: itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisuutta, yhteen hiileen puhaltamista ja toisten auttamista, tavoitteellisuutta ja uutteruutta sekä luottamusta Jumalaan. Hänen huolenpitonsa lapsia kohtaan kiteytyy kysymykseen: ”Onko sinulla marjoja?”

Metsästä poimitut marjat ovat ahkeruudella hankittua elämän eliksiiriä.




Irja Askola – Helsingin piispa ja runoilija

Irja Askola valittiin 2010 Helsingin hiippakunnan piispaksi ensimmäisenä naisena Suomessa. Hän toimi aluksi akateemisena tutkijana, Seurakuntaopiston konferenssikeskuksessa ja avoimessa akatemiassa Järvenpäässä sekä Euroopan kirkkojen konferenssin toimialasihteerinä. Ennen piispaksi valitsemistaan hän oli Espoon piispan teologinen erityisavustaja.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta!




Alma Pettersson – balttysk immigrant, direktörska, rödakorssyster och elevhemsföreståndare i Lovisa

Alma Pettersson, f. Weber, var balttyska, född i Reval (Tallinn), Estland, gift med bokhandlaren och badhusdirektören John Pettersson i Lovisa. Hon var i egenskap av rödakorssyster medlem i vita ambulansen under inbördeskriget och var mångårig föreståndare för elevhemmet i Lovisa.

Alma Weber föddes 1889 i en tyskspråkig familj i Reval. Hennes föräldrar var garvarmästaren och läderhandlaren Friedrich Weber (1852–1938) och Emma Weber, f. Treumann (1856–1909). I familjen fanns en dotter och tre söner. Av syskonen var dottern Alma den enda som överlevde världskrigen. Hantverkaryrken var vanliga i släkten. Almas farfar var vävare, ursprungligen estniskspråkig, men förtyskade sitt namn 1850. [1]

 Alma Weber gifte sig 1916 med John Pettersson, badhusdirektör och bokhandlare i Lovisa. Han var född 1868 på Kronstadt utanför S:t Petersburg, men föräldrarna kom från Hardom och Haddom byar i Pernå. I Petersburg arbetade fadern som sjöman. Familjen återvände till Pernå strax efter sonen Johns födelse. John var familjens enda barn.

John Pettersson kom från rätt anspråkslösa förhållanden men fick ändå en god skolutbildning, han blev student från Borgå Lyceum 1890. Rätt snart fick han anställning som inspektör vid Wasa Bomulls-Manufakturs-Aktie-Bolag. På uppdrag av fabriksledningen i Vasa reste han 1897 till Tyskland för att studera utvinningen av bränntorv. Från Vasa kom han 1900 till Pernå där han som kunnig i torvbranschen var med om att starta bränntorvsfabriken i Röjsjö, där han under några år var fabriksdirektör. Men torvhanteringen blev aldrig lönsam, han sökte sig annan utkomst och bosatte sig sedan i Lovisa. Han ingick sitt första äktenskap i Vasa 1894, men hustrun avled redan 1916.

Alma Pettersson, född Weber, vem var hon?

Alma Pettersson var en viljestark och tongivande person i familjekretsen. Man kan med dagens ögon, 45 år efter hennes död, rentav se henne som lite exotisk i vår gråa vardag, med en annorlunda och mångskiftande bakgrund. Hon behöll livet igenom en stark integritet och självaktning, präglad av den uppfostran hon fått i Reval. Hon hade ett gott humör, en personlig humor och lät sig inte nedslås av de motgångar hon mötte i livet.

Alma och hennes bröder fick en för tiden god skolutbildning. Hon gick i den tyskspråkiga flickskolan Eberhardtsche Schule, bröderna gick i en skola för pojkar, Petri Realschule zu Reval. Det tyskspråkiga borgerskapets döttrar i de estniska städerna fick ofta en bättre teoretisk uppfostran än adelsdöttrarna på landsbygden på grund av att det redan på 1820-talet fanns flickskolor i städerna. [2]

 Den gamla hansastaden Reval var kring sekelskiftet 1900 mångkulturell och internationell. Alma talade flera språk, förutom tyska också franska, ryska, svenska och estniska. Hon hade också fått utbildning i pianospel och i olika hantverk, bl.a. träslöjd och finläderarbete, samt i hälso- och sjukvård. Under skol- och ungdomstiden vistades hon tidvis hos släktingar i ryska imperiets huvudstad S:t Petersburg. Alma kan förvisso sägas ha varit något av en kosmopolit, i liten skala men dock.

Kontakterna över Finska viken var livliga. Första världskriget pågick ute i Europa, men optimismen och framtidstron var ännu 1916 stark, också i Finland och Estland. Man antog att den gynnsamma ekonomiska utvecklingen var ohotad och att en fortsatt positiv inverkan från den stora ryska marknaden var garanterad.

Lovisa, Alma Petterssons hemstad från årsskiftet 1916–17, var en oansenlig småstad i jämförelse med Reval. Som kurort gästades Lovisa sommartid av badgäster, en betydande del kom från det ryska kejsardömet, främst S:t Petersburg och Baltikum. Badgästerna var i allmänhet ståndspersoner med olika språklig bakgrund som satte färg på småstadsmiljön under några sommarmånader. Övriga årstider levde man i Lovisa ett typiskt finländskt småstadsliv.

Ett gott parti – Alma gifter sig

Det var någon gång sommaren 1916 som Alma Weber anlände till Lovisa i sällskap med sin gudmor. Turistsäsongen med badhusverksamheten i Lovisa blomstrade åren 1916–1917 så länge de ryska badgästerna ännu var stadda vid kassa. Året 1916 var i ekonomiskt hänseende i själva verket det bästa genom tiderna för badhuset, gemenligen kallat ”Wattenkuranstalten”. [3]

Alma Weber gjorde uppenbarligen lycka på den lilla badorten. Nyblivne änklingen, badhusdirektören John Pettersson fick syn på henne och så avancerade sakerna rätt snabbt. Johns första hustru hade avlidit i april 1916.

Bröllopet ägde rum i december 1916 i Almas föräldrahem i Reval. Hon var då 27 år, brudgummen 48 år. När det nygifta paret anlände till Lovisa berättades det att en nyfiken hop hade stått på Skeppsbrokajen för att beskåda den nya unga hustrun. Ryktet hade spritts att hon var en stor skönhet. Paret bosatte sig i det rymliga och centralt belägna huset vid Mariegatan som John Pettersson hade inköpt 1908. Det gav paret goda möjligheter till ett ”ståndsmässigt” liv. En husa och en piga fanns i huset. [4]

I hemmet fanns sedan tidigare en son, f. 1898, från Johns första äktenskap. Alma Pettersson var i själva verket bara nio år äldre än denna ”bonusson”. Relationen mellan styvmor och styvson förblev aningen ansträngd, men när han senare i livet råkade i ekonomiskt trångmål hjälpte Alma honom ändå.

De goda konjunkturerna försämrades snabbt mot slutet av första världskriget, så också i Lovisa. De ryska badgästerna uteblev och badhuslivet tynade så småningom bort. Det ekonomiska läget för familjen försämrades.

Inbördeskriget når Lovisa

Revolutionen i Ryssland, kejsardömets fall och självständighetsförklaringen ledde till omvälvningar också i Lovisatrakten. Framväxande röda garden, etablerandet av skyddskårer,  hungersnöd, inbördeskriget, skyddskårens sammanbrott och det röda maktövertagandet i Lovisa i februari 1918 har beskrivits av bl.a. Olle Sirén. John Pettersson hörde till förgrundsfigurerna inom skyddskåren och deltog i det vita försvaret av staden med omnejd. [5]

Det avgörande slaget om Lovisa ägde rum den 6 februari. Skyddskåren ställde sig till motvärn, men förmådde inte försvara sig och den 7 februari tågade de röda trupperna in i staden. Skyddskåristerna flydde i mindre grupper västerut mot Pernå kyrkby och därifrån ut mot holmar och skär. Retirerande vita grupper från Helsingfors- och Borgåhållet flydde också ut i skärgården. Många sökte sig längre ut mot Kattö, där värdinnan Erika Gabrielsson blev en viktig stödperson för en kort tid. Efter att havet frusit till tog de östnyländska skyddskåristerna sin tillflykt över isarna via Hogland till Estland. Över 300 personer sökte skydd den vägen.

Under dessa kritiska veckor gömde sig flera skyddskårister, också Alma Petterssons man, i den yttre skärgården. De röda följde efter och gjorde sig skyldiga till brutala övergrepp, särskilt omtalade var Kejvsalömorden den 12 februari. Då sköts eller misshandlades elva personer på den vita sidan till döds. Bland dessa fanns fiskarbönder, bondsöner och skolpojkar. [6]

Den vita ambulansen inom Lovisa skyddskår hade förberetts sedan december 1917 då ”stadens damer” hade sammanträtt till ett hemligt möte. Det handlade om militär sjukvård. Då striderna blossade upp i början av februari var ambulansen redan rätt väl förberedd för att ta hand om sårade och stupade. Ambulansgruppen bestod av en frivillig första hjälpen-grupp inom Röda korset. Alma Pettersson var medlem i gruppen. [7]

Av allt att döma var Alma Pettersson den enda av ambulanskårens medlemmar som var gift. De flesta var självständiga yrkesverksamma kvinnor. Alma hade vid det laget bott i Lovisa i endast drygt ett år, men hon var redan väl integrerad i stadens kretsar.

Gruppen hade av dr Biaudet undervisats några dagar i grunderna för sjukvårdstjänst i fält och hade stadens sjukhus som bas. Gruppen sökte upp sårade och stupade i terrängen och hjälpte de sårade med vård oberoende av vilken politisk hemvist de hade. Ambulansen var verksam också efter attackerna i februari fram till att de vita, med tysk hjälp, återtagit staden den 7 april.

Alma når kontakt med sin man ute på Finska vikens isar och sänder en konjaksplunta

Författaren Maria Nyström, som i likhet med Alma Pettersson sökt skydd undan striderna hos bekanta i staden, förde anteckningar från inbördeskriget. I hennes text skymtar Alma och den vita ambulansen: [8]

5 febr.: Vid pass kl. 8 tändes åter gatubelysningen och det kom order från sjukhuset att ambulansen skulle ut. Detta gällde fru Pettersson som äfven sökt sin tillflykt hos Appelbergs.

… andra dagen gingo de åter ut och då funno de 8 döda …

 7 febr.: Fru Pettersson kom hem på kvällen. Röda korssystrarna hade hela dagen haft att ordna om de döda. Bland de döda fanns äfven ett par röda.

 10 febr.: … det var så ledsamt att ej Verna och fru Pettersson erhållit några underrättelser från deras män. Fru Udd hade visserligen hört att någon sett herr Pettersson resa iväg … men det var allt.

 12 febr.: Kl. 6 på kvällen kom det bud till fru Pettersson att ambulansen skulle ut. Man hade hört om något mord ute i skären. Kl. ½ 9 återkom fru P[ettersson]. Ambulansen hade ej kunnat fara ut på kvällen.

 [Anteckningen den 12 februari gäller Kejvsalö-morden, se också notisen den 13 februari.]

 13 febr.: Det blef en ångestfull natt. Skulle bandithorderna ställa till ofärd i hela staden och hvilka lågo mördade där ute i skären? … På kvällen lade vi oss i en fortfarande ganska dyster stämning. Fru Petterssons sorgliga berättelser, då hon kom hem från sjukhuset, hade gjort oss alla så nedstämda.

Om Kejvsalö-morden och vita ambulansens insatser skrev ÖN den 24 april:

Då Röda-korssystrarna kommo ned på isen, sågo de en rad utsträckta kroppar, den ena invid den andra … oigenkänneliga, hemskt vanställda som många av dem voro. Småningom kände man dock igen de flesta, en del nuvarande eller forna elever till skolans lärarinnor. … Under strömmande tårar lyftade systrarna upp de döda till de väntande slädarna.

Alma har själv berättat om hur ambulansen med häst och släde letade upp stupade i terrängen och om hur hon under slädfärden tillbaka till staden satt ovanpå liken.

Mot slutet av februari fick man i staden kontakt med de flyende. Då hade också John Pettersson tillsammans med Almas bror Konstantin Weber, som deltagit i striderna på den vita sidan, kommit till rätta. De hade varit i mycket dåligt skick efter att ha legat gömda i några dygn på Kyrkoskär utanför Kattö och där förfrusit sina fötter.

Den 21 februari tog sig Kattövärdinnan med häst till staden för att rekognoscera. Hästen var krigsbyte från Borgå som John Pettersson och Konstantin Weber fört med sig. Pettersson och Weber hade nu också med övriga flyende diskuterat möjligheterna att ta sig över isen till Reval, vilket de andra då ännu ansåg vara ”rena dårskapen”. [9]

Efter att de anhöriga i staden fått besked om läget för de flyende ute i skärgården, kunde en begränsad kontakt mellan öarna och fastlandet upprätthållas. De flesta hustrur och anhöriga försåg männen säkert med tidningar, varma kläder och mat för dagen.

Men vad gjorde Alma? Jo, hon valde en för henne typisk, okonventionell och värmande åtgärd. Hon såg till det medmänskliga. John Österholm antecknar i sin dagbok den 3 mars:

… på Hamnskär. Lotsen Pellin för med sig en plunta konjak … från fru Pettersson i Lovisa, till uppmuntran för de frysande.

Den 7 mars reste den första gruppen över till Estland. Med den följde Pettersson, Weber och John Österholm tillsammans med en grupp under Ernst von Borns ledning. Och efter några dagar, den 11 mars, får Alma äntligen besked att de överlevt färden och nått fram till Port Kunda på estniska sidan.

De skyddskårister som flydde till Estland återvände till Lovisa i slutet av april. De hade landstigit i Hangö den 3 april tillsammans med de tyska trupper som sänts till Finlands hjälp.

Efteråt visade ett antal skyddskårister sin tacksamhet mot skärgårdsbefolkningen som hade gömt dem under de kritiska veckorna. Bland dessa fanns Kattövärdinnan Erika Gabrielsson. Det var ”fem tacksamma personer, jämte fruar, som åkte ut till Kattö för att överräcka tacksamhetsgåvan, en kaffekanna i silver”. I den tacksamma gruppen ingick John Pettersson med hustru Alma samt Almas bror, kapten Konstantin Weber från Reval. [10]

Bland skyddskårister från Helsingfors- och Borgåhållet som flydde undan de röda ingick fem rödakorssjuksköterskor. Dagmar Ruin från Helsingfors var en av dem som likt Alma tog sig an sårade oavsett politisk tillhörighet. Dagmar flydde över de östnyländska isarna till Estland. I sin dagbok återger hon samtal med de sårade och döende på slagfältet – orden kunde lika väl ha nedskrivits av Alma Pettersson:  [11]

Syster, vill du framföra en hälsning till min fästmö, om jag …

Syster, vill du ta hand om det här lilla jag äger – ge det åt mina föräldrar, om jag

Syster, säg åt de mina – ja, du vet vad du skall säga.

I Estland, som nyss invaderats av tyska trupper, förvånades man över att en kvinna tagit sig över isen, och tyska officerare frågar: Hur har ni, en kvinna, orkat med den färden? Hon kallas Jeanne d´Arc men Dagmar svarar att hon inte är någon ledare. ”Jag har endast följt dem som en syster.”

Familjen flyttar till Reval

Under badhusets blomstringstid före 1920 deltog John och Alma Pettersson flitigt i stadens societetsliv. Badhusdirektören och bokhandlaren Pettersson var en välkänd person och Alma fann sig väl tillrätta i rollen som direktörsfru. För henne var livet fyllt med evenemang och ett omfattande sällskapsliv. Hon var språkkunnig, ackompanjerade gästande artister på piano, hon var beläst och hade mångsidiga kulturella intressen.

Att mannens affärer kring 1920 så småningom började gå sämre var Alma antagligen inte medveten om, hon hölls på sidan om de ekonomiska realiteterna. Hade hon känt till sakernas verkliga tillstånd hade hon åtminstone försökt förhindra försäljningen av bokhandeln, sade hon senare.

John Pettersson sålde bokhandeln 1919 och stadsgården i Lovisa innan familjen flyttade till Reval 1923, där Almas far och bröder bodde. John Pettersson sysslade där med affärsverksamhet men avled plötsligt i Reval redan 1926 efter bara tio års äktenskap.

Efter makens död valde Alma att återvända till Finland. Detta berodde säkert på att hon tack vare sitt giftermål hade hunnit skapa sig en nära bekantskapskrets i Lovisa och hon var välkänd på orten. Sonen Björn, f. 1919, skulle börja skolan, och det skedde lämpligast i Lovisa. Dessutom – om hon hade stannat i Reval löpte hon risken att endast förbli ”garvarens dotter”, änkan med sin son, förmodligen utan större synlighet och anseende.

Åren 1930–34 bodde Alma med sonen i Karis, där hon var sköterska vid en läkarmottagning. Men hågen stod till Lovisa, där hon sedan fick anställning som elevhemsföreståndare.

Elevhemsföreståndaren Alma Pettersson

I elevhemmet utförde Alma Pettersson sin längsta och synligaste gärning i Lovisa. Hon var hemmets föreståndare från mitten av 1930-talet till 1952. Elevhemmet låg vid Drottninggatan, i det sk. Parkhotellet mittemot Badhusparken. I ett osignerat upprop i ÖN 20.5.1933 beskrivs elevhemmet

 … [dess] ändamål är just att ersätta det egna hemmet under skoltiden. Här tillgodogörs icke blott deras lekamliga välbefinnande genom erhållandet av en visserligen enkel, men riklig och närande kost samt snygga, propra boningsrum. Moderlig omvårdnad ägnas hemmets medlemmar och med intresse följes de ungas utveckling. Gott och glatt kamratskap råder, och tillfälle till förströelse behöver icke saknas. …

Alma bodde själv på elevhemmet med sin son och tog uppenbarligen väl hand om de inneboende. Efter att sonen 1939 blev student flyttade han bort. Personalen bestod av en köksa, en husa och en städerska. [12] Ännu långt senare omvittnades Almas uppfostrande gärning bland skolbarnen. Hon inpräntade ”vett och etikett på ett sätt som vi annars aldrig hade lärt oss”, sade en elev långt senare.

Tidskriften Vår Tids aprilnummer beskriver förhållandena vid elevhemmet 1939: ”För sitt elfte verksamhetsår hade elevhemmet samma lokal som tidigare, Parkhotellet, där det disponerade 10 rum och kök jämte ett annex på 2 rum. Hemmet frekventerades under läsåret av 11 interner …, 4 elever erhöllo kostnadsfritt uppehälle. Dessutom åtnjöto 2 barn fri kost, 2 mål per dag. Den månatliga inackorderingsavgiften är 600 mk, men direktionen kan bevilja friplatser och rabatter.”

Under kriget var elevhemmet tidvis evakuerat till landsorten. Sommaren 1941 träffades Lovisa av sovjetiska flygbomber. Alma Pettersson hade magasinerat det mesta av sitt bohag, inklusive arkiv och fotografier, och förlorade då det mesta av vad som återstod efter mannens död. Endast de möbler och annat lösöre som hon hade med sig i elevhemmet kunde räddas.

I en sentida berättelse från 1994 om livet och boendet vid Elevhemmet får vi en bild av Alma som en förståelsefull föreståndare: [13]

Elevhemmet vid Drottninggatan invid stadsparken var en räddning för mången. Dess annex, Torpet kallat, bebott av pojkelever, var ett kärt tillhåll för skolkamrater, som där under sena, understundom nattliga seanser löste livets gåtor. På överhetligt håll var denna trafik kanske inte så väl sedd, men den beivrades å andra sidan inte heller.

Tidigare nämnda John Österholm skriver i ett brev till elevhemsföreståndarinnan Alma 1946 några uppmuntrande rader: ”Du har väl … fullt hus nu igen på hösten i elevhemmet. Det är en nyttig verksamhet Du utför. Måtte det gå bra för Dig och Dina skyddslingar.”

I oktober 1952 fattades beslut om ett nytt elevhem vid Mariegatan, vilket invigdes 1953. Ett citat ur det nya elevhemmets tioårshistorik (1963) beskriver i korthet ramen för Almas tid som föreståndare för det gamla elevhemmet: ”Staten övertog Lovisa Gymnasium och garantiföreningen (instiftad 1924) upplöstes, och 31.5.1952 upphörde det elevhem att existera vars verksamhet gymnasiets garantiförening haft hand om i 25 år.”

Alma Pettersson engagerade sig för elevhemmets framtid också efter att staten övertagit ansvaret för gymnasiet. I samband med invigningen av det nya hemmet kunde man i pressen läsa att ”… initiativet att försöka få till stånd ett nytt elevhem i egen fastighet tagits av fru Alma Pettersson”. Det noterades också att Alma hade insänt ett lyckönskningstelegram till det nya elevhemmets invigning. [14]

Minnet efter elevhemsföreståndaren Alma Pettersson fortlevde länge efter att hon flyttat från orten. Ännu 2017 minns man henne, rentav som en del av stadsbilden: [15]

… jag minns att föreståndarinnan först tog emot innan man fick gå in i elevernas rum. Om man mötte Alma Pettersson på stan neg man djupt. Då hon gick ute på stan var hon alltid mycket strikt klädd och hade hatt. Jag tyckte hon var vänlig men ingav respekt. 

Alma Petterssons sista tider i Helsingfors              

I samband med omställningarna vid elevhemmet upphörde Almas föreståndarskap. Hon pensionerade sig och flyttade i början av 1950-talet till Helsingfors, där sonen med familj bodde. Här ingick hon i en krets av balttyska emigranter med vilka hon umgicks, en del av baltisk adlig börd, bl.a. inom tyska församlingen. Belysande är hur man kunde bli tilltalad. Som ett arv från fornstora dagar hände det att Alma bland baltiska väninnor, skämtsamt eller inte, tilltalades ”Frau von Pettersson”. Sådan var tidens anda ännu på 1950- och 60-talet.

Alma var en ofta sedd gäst vid Svenska Teaterns premiärer där hon gärna frotterade sig med teaterledningen. Hon var inte politiskt aktiv, men hade förvisso åsikter – hon uppskattade inte president Kekkonen och hon såg en själsfrände i högermannen, sfp-riksdagsmannen Georg C. Ehrnrooth. Och då hon besökte Stockmanns varuhus såg hon ampert till att hon alltid fick bästa tänkbara betjäning. Finska lärde hon sig aldrig ordentligt. Att dua henne gick inte för sig.

Under 1950- och 1960-talen gjorde hon regelbundna resor till Tyskland, där hennes kvarlevande släktingar från Estland bodde efter kriget. I likhet med övriga balttyskar hade dessa tvångsdeporterats till Hitler-Tyskland hösten-vintern 1939. Almas båda äldre bröder stupade i slutstriderna vid nuvarande Poznan i Polen i januari 1945. Yngsta brodern hade stupat redan 1915 under första världskriget i tsarryska armén. Hösten 1971 besökte hon en sista gång släktingarna i Tyskland. Hon avled sedan i april 1972.

Livet igenom bar hon huvudet högt. Bilden av Alma Pettersson som en person med stark integritet och självaktning bestod. I familjekretsen var hon varmhjärtad och generös. Det balttyska arvet från barn- och ungdomstiden i Reval fortlevde starkt i henne. Lämpligen kan här återges en träffande personkarakteristik kring det baltiska, nedskriven 1943 av den rikssvenska journalisten och officeren Carl Mothander, bosatt i Reval. Beskrivningen kunde i själva verket lika väl ha gällt Alma: [16]

Oftast ganska reslig, en i sin hållning något sträng, reserverad varelse med likgiltig blick för gatans liv och med kläder i mörka nyanser … De ej alltid vackra men fina dragen tydde på gammal kultur och ett visst förandligande. Även i de fall, då livets materiella förpauvring låtit damm falla över hennes yttre habitus, förrådde gestalten en grad av det obestämbara något, som man brukar kalla distinktion. Det borde även en blind ha kunnat se. För denna typ var gatan blott en trafikled, som förde till avsett mål. Höll jag upp en port, så besvarade hon min hövliga hälsning med en stel nackrörelse, ja, ofta nog med endast en lätt ögonvrickning, som om den gällt närstående under vardagens samliv.

Det var baltiskan.

Alma Pettersson liv präglades delvis av yttre omständigheter som hon inte kunde påverka. Hennes tre bröder stupade i världskrigen, den ekonomiska nedgången efter första världskriget förde familjen på obestånd, mannen dog efter bara tio års äktenskap och hon stod plötsligt ensam med sin sjuårige son.

Hon kunde ha haft mycket mer att berätta och föra vidare än vad som blev dokumenterat. Hennes minnen från barn- och ungdomstiden i Reval och Petersburg, från inbördeskriget och vita ambulansen, upplevelserna från badhusets sista glansperiod, engagemanget för elevhemmet, livet som ensamförsörjare i Lovisa kunde ha varit en outsinlig källa. Minnet efter henne som elevhemsföreståndare levde länge bland Lovisaborna.




Anna-Lisa Stigell – arkitekt och symbolforskare

Anna-Lisa Ringbom föddes i Åbo den 23 december 1899. Hon dog i Åbo 1975. Efter att hon gift sig 1923 med Jarl Stigell använde hon efternamnet Stigell.

 

En tidig kvinnlig arkitekt

 

Anna-Lisa Stigell blev färdig arkitekt 1922. Den första tiden efter studierna arbetade hon bland annat på Erik Bryggmans och Martti Välikangas arkitektkontor. 1928 grundade hon egen byrå.

Hon var vän med många i kretsen kring tidskriften Quosego. Men hon blev inte modernist, hon intresserade sig mera för kontakten mellan nutiden och tiderna som föregått och skapat denna.

Under trettiotalet bodde hon en längre tid i Borgå, därefter var hon bosatt i Åbo. 1947 beskriver hon i ett brev till sin mor hur väl hon trivdes med att göra ritningar för Rettig. Hon höll på med deras postkontor och hade, som hon sade, riktigt blivit deras arkitekt nu.

Bland hennes ritningar finns ungdomsföreningslokaler, gravgårdar, musikpaviljonger och laboratorier. Hon ritade en hel del möbler. Hon gjorde inredningsplaner och köksinredningar. Hon ritade bostäder och villor, hon planerade om- och tillbyggnader. Hon ritade för Borgå folkakademi och Åbo svenska teater.

I mitten av femtiotalet ledde hon restaureringen av Nagu kyrka. Senare arbetade hon med kyrkorna i Dragsfjärd och Dalsbruk och klockstapeln i Västanfjärd. På sextiotalet var hon engagerad i att göra källarlokalen i Bassis hus till café.

 

Att samplanera nytt och gammalt

 

När man på 1950-talet börjat riva empirehusbebyggelsen i Åbo för att ge rum för moderna höghus, ansåg Anna-Lisa Stigell att man alltför ofta förstörde värdefull Åbomiljö. Hon tog upp saken till debatt. Hennes diplomarbete hade handlat om utformningen av promenaden på Runsala. Nu talade hon varmt för att ta hand om stadsmiljön och bevara den kännspaka bebyggelsen längs ån. Nybyggen borde ske så att det gamla och det nya kunde samsas. Den tidigare svåra bostadssituationen i staden hade visserligen fått en efterlängtad lättnad genom nybyggena. Men trots många goda initiativ i staden, konstaterade hon, att mycket av det som gjordes var överdimensionerat och minst sagt problematiskt. Man glömde bort att rummet inte har bara tre dimensioner, utan också en viktig fjärde dimension, tiden.  Stigell diskuterade hur Åbo efter branden på 1800-talet byggdes upp med ansvarskänsla och vilja att skapa en vacker stad. De arkitektoniskt helgjutna miljöerna var få i landet – därför måste Åbomiljön betraktas som extra värdefull. ”I denna fosterlandets fattigdom lyser empirestadsdelarna i Åbo som en klenod, särskilt dyrbara genom att här den svenska nyantiken och den ryska kejsarstilen smultit samman till en miljökonst av absolut unik karaktär.”

 

 När hon skrev artikeln pågick i närheten av stadsbiblioteket rivningen av ett hus ritat av Bassi och Gylich. Hon påtalade hur kortsiktigt vinstbegär, aktiv pietetslöshet och surmulen självtillräcklighet tilläts förstöra staden. Ett annat av hennes exempel på hur fel byggandet kunde bli var ett nybyggt punkthus som vid Martinsbron bröt den klassiska stadsprofilen med kvarnen på Samppalinnaberget. Hon efterlyste helhetsuppfattning och rytmsinne. ”Måste allt detsom hittills givit staden dess särprägel och egenart utplånas? Kan inte det nya få rum utan att vi våldför oss på det kulturarv, som Åbo-empiren representerar, samt berövar dem som kommer efter oss en levande kontakt med dem som gått före?”

 

Symboler på kyrkväggarna

 

Medan Stigell under slutet av femtiotalet arbetade med Nagu kyrkas restaurering  väcktes hennes intresse för kyrkomålningarna och deras symbolik. Hon fortsatte alltså studera bildernas ikonografi. Hon skrev om skördemålningen i Kumlinge kyrka och anknöt den till en legendvisa om hur Jesusbarnet genom ett skördeunder räddades undan spädbarnsmorden. 

1974 publicerade hon boken Kyrkans tecken och årets gång. Där undersöker hon målningarna i våra medeltida kyrkor som en del av den europeiska symboltraditionen. Religiösa symboler blandas med profana motiv och årstidsymbolik spelade en viktig roll.

 

I kyrkomålningarna var profana och andliga kalendrar sammanflätade, de visade på kretsloppet av liv, död och återfödelse, de bar tidens gång.

Stigell undersöker träd och skutor, fåglar och lurblåsare, sjötroll och himlakroppar.  I Nagu kyrka finns några vackra återgivningar av livsträdet, målade enligt samma stil som när man skar ut motivet i trä, ”säregna grenverk som växer ut i mittskeppet, ur en grodd eller ett frö tycks det, en symbol för livskraft och fruktbarhet.”  

Hon anknyter bilderna av jungfrudanser till de vandringar som var brukliga att göra för helgon. ”Också helgdagarnas processioner var granna skådespel, som i någon mån tillät församlingsbornas medverkan. Vanligen tågade man först genom kyrkan, sedan runt helgedomen och tillbaka till altare eller helgonskrin för att folket må ’offra och kyssa och göra sin gudlighet’. Men vissa dagar var ägnade bondeåret, dess äring och gröda och där kan man spåra rötter i folklig tro och urgamla festbruk, som kyrkan med sin förmåga till anpassning knutit till i sammanhanget lämpliga festdagar.”

För intresserade yngre släktingar gav hennes tankar kring  kyrkobilderna god grund för historisk inlevelseförmåga och fantasi. Hennes tolkning av taket i Dädesjö kyrka kunde i ett huj förvandla även bärplockning till en intellektuell upptäcktsfärd.

 

Familjesammanhang  

 

Stigells föräldrar var kommunalläkaren och samhällsfilosofen Lars Ringbom och vävskolelärarinnan och Martha-aktivisten Elin Granit, gift Ringbom. Anna-Lisa Stigell var den äldsta av deras fem barn.

Diskussionerna syskonen emellan var livliga, kring modernismens estetik, kring skapande och konst. Två av syskonen blev bildkonstnärer, även om brodern Lars-Ivar övergick till forskning. Systern Lena var bildkonstnär och undervisade i teckning. Brodern Anders blev naturvetare, brodern Nils-Eric valde musiken och blev kompositör.   

Anna-Lisa Stigell fick två söner. Den äldre sonen, Lars-Olof, bosatte sig i England. Också han blev arkitekt. Den yngre sonen, Marcus, led av svår autism och kunde i längden inte skötas i hemmet.

Från sextiotalet var Anna-Lisa som moster en trygg närstående för barnen till systern Lena Lindén som avled 1965.

 

Gåsö och Joalla

 

Sommarlivet för makarna Stigell präglades av livet på Gåsö i Ingå skärgård och turer med motorbåten Joalla. Med den besökte de släkt och vänner, färderna gick vanligen ända till skärgårdarna i Åboland och Åland, någon gång över till svenska sidan.  

Ibland siktades Joalla i Korpoström. För min syskonskara var den ruffade vita motorbåten ett under av modernitet. Skepparen Jorre var noggrann och båten mycket prydligt hållen. Vi sprang till stranden men stannade sedan artigt upp på bryggan och steg ombord med en viss andakt.

Så satt vår moster i det som en gång varit hennes eget barndomshem, då bebott av vår familj. Hennes mor Elin var skeppardotter från Korpo och hade som Åbobo kvar sina kontakter i skärgården och idkade omfattande trädgårdsodling vid sin sommarvilla. Testunden med Anna-Lisa brukade bli en lång seans fylld av historier, minnen och sammanhang. Maken umgicks under tiden med vuxnare vänner.

Joallas sommarfärder omfattade också legendomsusade seglarträffar. En del av parets ungdomsvänner fortsatte livet igenom sammanstråla någonstans i skärgården mellan Gåsö i Nyland och Bartsgårda på Åland. Anna-Lisa och Jorre var bland de första som anlände per motor.

 

Födelsedagsfirande i Åbo

 

Anna-Lisas födelsedag blev ett begrepp i släkten.

Festen var en viktig jultradition. En samling kring dopp i grytan i det stigellska hemmet i Åbo invigde julfirandet kvällen före julafton. Det var en vuxen tillställning i lugn samvaro, en andningspaus utanför all julstress. De yngre som inte hann få delta i festerna minns ännu hur retsamt det kändes att vara för liten och tvingas bli hemma.

En gång hade hennes barndomshem legat i Kaskisbacken, först på ettan, senare på trean, där fadern också haft sin mottagning.  Det senare huset står kvar ännu idag.

Som vuxen bodde hon länge på Tavastgatan 26 och senare på Slottsgatan 5. 

 

Sinne för nutidens rötter

 

Också genom den släktforskning Anna-Lisa Stigell gjorde öppnade hon historien för många. Med arkitektens stiliga piktur ritade hon upp släktträd på jättelika ark. Den visuella framställningen gav trådarna bakåt konkretion och helhetskänsla. Hon följde båda sina föräldrars släkter, Granit och Ringbom, så långt bakåt hon kunde komma. Kontrasten mellan de två släkterna var spännande. Den ena var stadigt skärgårdsförankrad, den andra ringlade sina trådar söderut från Bottenvikens båda sidor. När Anna-Lisa fick fram något speciellt om en person petade hon bland datum och namn in en kort beskrivning.

Århundradena fylldes av människor, av livshistorier.  

Anna-Lisa lyfte gav mening där man annars lätt kunnat halka förbi på ytan. Hon berättade om historien och om kedjorna mellan generationer och öppnade tidsmässiga djupperspektiv.  

Som ett av hennes syskonbarn har jag fått leva med en inspirerande moster som bestämt gick egna vägar. Hon kombinerade rollen av traditionsbärare med att vara traditionsförnyare.

 




Sirkka-Liisa Kivelä – hyvän vanhushoidon esitaistelija

Turun yliopiston yleislääketieteen professori Sirkka-Liisa Kivelän mukaan Suomessa hoidetaan vanhuksia paikoin huonommin kuin kotieläimiä.

Väitteensä tueksi vanhusten hoitoon perehtynyt professori kertoo, että EU-direktiivin mukaan esimerkiksi lehmiä on ulkoilutettava säännöllisesti, mutta on vanhuksia, jotka eivät vuosikausiin pääse ulos. Vanhuksia hoidetaan myös liikaa psyykelääkkeillä ja heidät diagnostisoidaan esimerkiksi dementikoiksi väärin perustein. Tavallisilta lääkäreiltä puuttuu tyystin vanhustenhoidon erikoisosaaminen, sillä 1990-luvun lama lopetti sen koulutuksen. Eikä sitä ole palautettu. Sirkka-Liisa Kivelä vaatii nyt vanhusten hoitoon paitsi tiedon lisäämistä myös asennemuutosta ja konkreettisia toimia. Juuri perustetulle vanhusten etuja valvovalle järjestölle riittää töitä.

Mummon muisto mallina

Mallin hyvään vanhuuteen Sirkka-Liisa Kivelä sai jo lapsena.

”Mummoni oli vahva suomalainen nainen, tasapainoinen ja valoisa, vaikka oli kokenut monenmoista elämänsä aikana. Mummo sai tuntea läheistensä huolenpidon, sillä häntä hoidettiin kotona kuolemaansa saakka, viimeiset yhdeksän kuukautta vuodepotilaana. Opin tuolloin, että vanhuus on harmonista, onnellista aikaa. Malli jäi syvälle sieluuni, josta se nousi, kun kiinnostuin 1980-luvulla vanhusten kohtelusta ja hoidosta Suomessa.”

Asiaan perehtyminen on nostanut Sirkka-Liisa Kivelän vanhushoidon, geriatrian asiantuntijaksi, jonka mielipidettä kysytään ja jota myös kuullaan. Keväällä 2006 hän selvitti sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannosta vanhushoidon nykytilan ja antoi siitä omat kehityshaasteensa. Sittemmin hän on ollut aktiivisti ajamassa vanhusten asiaa ajavaa yhdistystä, joka joulukuun 2. päivänä perustettiin. ”Suomesta on tähän saakka puuttunut epäpoliittinen etujärjestö, jollainen monessa muussa länsimaassa jo on. Esimerkiksi EU:n kokouksiin, joissa olen usein asiantuntijana, osallistuu vahvojen seniorijärjestöjen edustajia”, hän kertoo ja iloitsee, että aktiivisilla kansalaisilla, jotka eivät tyydy vain sivusta seuraamaan, kun vanhusta makuutetaan märissä vaipoissa ja syötetään tälle velliä, on nyt väylä toimia.

Unilääkkeen tilalle ulkoilu

Vanhuus ei tule yksin, vaan usein tautien kera. Iän mukanaan tuomat sairaudet on kuitenkin hoidettava vanhenemismuutokset huomioiden ja vanhusta kunnioittaen eikä työikäisten mitoilla. Tämä vaatii Sirkka-Liisa Kivelän mukaan erityisosaamista ja tietoa.

”Esimerkiksi uni muuttuu vanhetessa. Iäkäs nukkuu koiranunta ja sanonta aamun virkku, illan torkku tulee monelle todeksi. Tämä pitäisi hyväksyä, unohtaa unilääkkeet ja muistaa, että unettomuutta ja unen laatua parantaa vaikkapa tunnin, puolentoista kävely.”

Iäkäs myös paranee nuorta hieman hitaammin. Tosin tässä kuten vanhenemisessa ihmiset poikkeavat toisistaan. Toiset ovat vanhuksia jo kuusikymppisinä, toiset vasta 80-90 -vuotiaina. Joku pärjää kotona liki satavuotiaaksi, toinen taas tarvitsee laitoshoitoa pian eläköidyttyään. Myös erilaisuutta pitää sietää ja hyväksyä. Jos joku haluaa katsoa tv:tä iltamyöhään, se pitäisi sallia. Samoin seksi ja pienet makunautinnot. Iäkkäiden ravinto onkin asia, josta pitäisi enemmän puhua. Yleiset ravitsemussuositukset pätevät 75 ikävuoteen, mutta sen jälkeen kaloreita ei kannata laskea. Eikä liioin laihduttaa. Ruoan on oltava täysipainoista, ja sen on sisällettävä myös rasvaa ja suolaa. Erityistä huolta Sirkka-Liisa Kivelä kantaa psyykelääkkeistä, joita iäkkäät napsivat muun muassa masennukseen.

”Kolmen tai useamman psyykelääkkeen käyttö on yleistä. Ne heikentävät älyllistä kykyä ja muistia, lisäävät kaatumista ja tapaturmia”, hän toteaa, mutta korostaa, ettei suinkaan kiellä lääkkeitä vaan on asianmukaisen lääkehoidon puolesta puhuja.

Muistelu toimii lääkkeenä

Millaista on sitten hyvä vanhuus? Vain fantasiaako?

Sirkka-Liisa Kivelän mukaan sen ei tarvitse olla fantasiaa, kunhan asenteet muuttuvat.

”Tärkeintä on, että vanhusta kohdellaan ihmisenä, vaikka tämä olisi dementoitunut. Että hän saa tarvitsemaansa hoitoa ja voi elää läheistensä kanssa. Palvelutalo on hyvä ratkaisu, jos se on kodinomainen, tarjoaa vanhukselle yksityisyyttä, eivätkä omaiset ja ystävät tätä unohda.”

Kaikilla ei ole kuitenkaan omaisia – eikä aina ystäviäkään. Tässä auttaa ystäväpalvelu tai paikka, esimerkiksi kortteliklubi, jonne iäkäs haetaan. Jossa on musiikkia, ruokaa ja pelejä, askartelua, jumppaa, huumoria – ja muita ihmisiä. Yhteisöllisyys on tärkeää. Samoin muistelu, sillä sen avulla vanhus järjestää elettyä elämäänsä. Muistia voi herätellä vanhojen valo- ja elokuvien, työkalujen, kirjojen ja laulun asein. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella vanhusta, vaikka tämä satuilisi.

”Muistelu on yhtä tehokasta kuin lääkkeet”, Sirkka-Liisa Kivelä toteaa, mutta muistuttaa että myös nykytapahtumien seuraaminen ehkäisee syrjäytymistä. Ja toivoo, että Yle lukisi uutisensa hieman hitaammin, jotta myös hänen 95-vuotias isänsä ehtisi mukaan. 




Valentina Modig-Manuel – nyrkit savessa taidekeramiikan tekijä

”Haluan elää vain 40-vuotiaaksi, enkä mene koskaan naimisiin ja tee lapsia”. Valentina Modig kirjoittaa nuoruuden päiväkirjaansa. Toisin kuitenkin käy, hän elää 97-vuotiaaksi, menee naimisiin ja saa kaksi poikaa ja ennen kaikkea hänestä tuli taidekeraamikko.

Varhaislapsuus tsaarin Venäjällä

Valentina syntyi vuonna 1907 lähellä Minskiä perheen ”skrapabullaksi” eli viimeiseksi lapseksi. Edellisen lapsen syntymästä oli kulunut aikaa jo useita vuosia. Vanhemmat olivat suomenruotsalaisia. Wilhelm Ferdinand Modig (1862–1942), syntynyt Sipoossa ja Johanna Nyström (1871–1936) syntynyt Tammisaaressa.

Vanhemmat tapasivat toisensa Pietarissa. Ferdinand oli puutarhamestari. Hän muutti Venäjälle 1889, koska Krimillä oli suotuisampi ilmasto puutarhaviljelyyn.

Valentinalla oli kolme sisarta Agnes (sisarpuoli), Olga, Nina ja veli, joka kuoli 5-6-vuotiaana keuhkokuumeeseen. Isä oli Minskissä tsaarin virkamies. Hän viljeli ananaksia, omenoita, päärynöitä, vihanneksia ja sai piti kylän viinakauppaa.

Jo lapsena Valentina autteli isäänsä puutarhatöissä ja hänestä kasvoi jäntevä ja liikunnallinen, raskastakin fyysistä työtä pelkäämätön. Perhe oli hyvin toimeentuleva ja Valentina viihtyi varhaislapsuuden kodissaan. Perheen kotikieli oli venäjä ja uskontona kreikkalaiskatolilaisuus. Valentina oppikin lukemaan ja kirjoittamaan venäjäksi.

Muutto Suomeen ja elämää Tammisaaressa

Bolsevikkien vallankumouksen pyörteissä perheen piti lähteä Suomeen. Kaikki oli jätettävä, vain ruplan kolikoita oli mukana, kun perhe pitkän ja hankalan matkan jälkeen saapui Tammisaareen Johanna-äidin synnyinseudulle.

Valentinan ei ollut helppoa aloittaa uutta elämää ihan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä. Aluksi hänellä oli ongelmia ruotsin kielen oppimisessa ja ensimmäisenä vuonna hän sai lisäopetusta venäläiseltä upseeriperheeltä. Jo toisena vuonna kieli ja kirjoitus sujuivat ruotsiksi.

Ferdinand Modig oli toimelias mies ja aloitti heti rakentamaan perheelleen taloa, siihen tuli myös huoneita vuokrattavaksi. Hän perusti kaupan, johon hän haki myytäväksi elintarvikkeita ja muuta tavaraa Helsingissä asuvan siskonsa kautta.

Ferdinandin kauppaan oli pitkät jonot, koska myynnissä oli tarvikkeita, joista siihen aikaan oli kova pula varsinkin pienemmillä ja köyhemmillä paikkakunnilla. Ferdinand Modig vuokrasi myös taloa vastapäätä olevan huoneiston, johon hän perusti elokuvateatterin. Siellä Valentinakin istui iltaisin myymässä lippuja näytöksiin.

Valentinan siskopuoli Agnes ei viihtynyt Suomessa ja muutti jo 16-vuotiaana Amerikkaan ja myöhemmin Kanadaan, missä hän meni naimisiin Rosenqvistin kanssa. Heillä ei ollut lapsia. Myöskään Olga ei viihtynyt uudessa asuinpaikassa ja palasi takaisin Venäjälle opettajan työhönsä. Hän meni naimisiin puolalaisen miehen kanssa, jolla oli jonkin verran maaomaisuutta ja talo. Bolsevikit lähettivät heidät keskitysleirille, jossa he menehtyivät.

Joten vain Nina ja Valentina jäivät Suomeen. Valentinan mieliaineet koulussa olivat liikunta ja kuvataide. Hänen piirustuksen opettajansa kiinnittikin huomion hänen taiteelliseen lahjakkuuteensa. Helene Schjerfbeck asui ja maalasi siihen aikaan Tammisaaressa, joten opettaja ohjasi Valentinan hänen oppilaakseen.

Valentina Modig veikin piirustuksia ja maalauksiaan Helene Schjerfbeckin nähtäväksi. Schjerfbeck ei kannustanut Valentinaa kuvataiteilijaksi, mutta kehotti Valentinaa pyrkimään Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun (ent. nimeltään Taideteollisuus keskuskoulu, Ateneum) koristemaalauslinjalle.

Keramiikan opiskelu alkaa

Niinpä Valentina Modig haki Ateneumiin keskikoulun jälkeen ja aloitti vuonna 1927 koristemaalauslinjalla. Hakijoita oli 12, joista koulutukseen valittiin kolme miespuolista oppilasta ja Valentina.

Opintojen alkupuolella hän tuli kurkistaneeksi keramiikkapajaan, jossa opettajana oli 73-vuotias englantilais-belgialainen Alfred William Finch (1854–1930). Valentina Modig innostui keramiikasta niin paljon, että aloitti myös keraamikon opinnot.

Siihen aikaan oli mahdollista suorittaa kaksi eri tutkintoa. Yleisaineet kuten elävän mallin piirtäminen, piirustus ja taidehistoria olivat kaikille linjoilla yhteiset. Valentina Modig suoritti koristemaalaus- ja keramiikkatutkinnot vuosina 1927–1930.

Opiskeluaikaansa Valentina Modig muistelee näin:

”Koristemaalaus oli raskasta ja enemmän miesten ammatti, kattojen maalausta ja telineillä makaamista. Tämän huomasin ollessani parina kesänä työharjoittelussa. Mutta keramiikkaan ihastuin heti, koska samalla syntyy uusia muotoja.

Finch oli vaativa opettaja. Hän rikkoi esineitä, joita ei kannattanut polttaa. Se oli hyödyllinen oppi. Työt eivät saaneet muistuttaa lasiesineen muotoja. Finch oli myös suuri humoristi. Olimme hyvin kiinnostuneita esineiden lasituksesta, joita Finch teki salaa työhuoneessaan. Kerran opiskelukaverini Toini Muona, joka keksi aina jotain hauskaa, ehdotti että katsomme opettajamme työhuoneen avaimenreiästä, miten hän sen tekee. Lyhyt Toini kurkisti avaimenreiästä ja minä, joka olin pidempi, seisoin hänen takanaan. Saman tien käytävälle tuli Finch, joka kysyi: saanko minäkin katsoa? Se oli aika noloa meille, mutta hänestä vain hauskaa.

Opiskelu oli enemmän yhdessäoloa kuin opettajan ja oppilaan suhde. Tavoitteena oli kasvattaa oppilaan muototajua ja esteettistä silmää. Sen perustaksi tarvittiin hyvää dreijaustaitoa. Finch halusi katkaista vakiintuneen käytännön, jolloin vastavalmistuneet keraamikot siirtyivät koulusta suoraan Arabian tehtaaseen. Omassa työpajassa oli vapaus kokeilla ja kehittyä nopeammin, hän perusteli.

Se oli ihana kolme vuotta, jotka kävin Ateneumia. Olin niin innostunut keramiikasta, että harjoittelin Ateneumin tiloissa ilta kymmeneen asti, kunnes siivooja tuli paikalle. Se oli elämäni hauskinta aikaa, kun oli ystäviä ympärillä, joilla oli samoja ongelmia. Saimme käydä illallisella opiskelijakavereiden Helsingissä asuvien perheiden luona.

Oli se vaikeaa taloudellisesti, vaikka sain apua kotoakin ja asuin Tammisaaresta muuttaneen ystäväperheen luona. Minulla oli yhteinen huone perheen tyttären kanssa ja meistä tuli oikein hyvät ystävät, melkein kuin olisimme sisarruksia. Opiskeluaikana tapasin myös tulevan mieheni, joka kävi kuvaamataidonopettaja- linjaa. Siellä oli romansseja, opettajat ja oppilaat ja oppilaat keskenään menivät naimisiin – voi todeta, että me kaikki olimme samanhenkisiä”.

Keramiikkateollisuuteen

Valentina Modig halusi oman keramiikkastudion, mutta ensin piti saada lisää teknistä oppia. Opiskelutoverit aloittavat Arabialla, mutta Valentina halusi pienempään yritykseen. Hän pääsi Grankullan Saviteollisuus Osakeyhtiöön (myöh. Kera). Ensimmäisen vuoden hän työskentelee ilman palkkaa ja hänellä oli taloudellisesti todella vaikeaa.

Työskentelyolosuhteet tehtaalla olivat ankeat, työhuoneessa oli kylmä maalattia. Valentina Modig jäi iltaisin tehtaan sulkemisen jälkeen dreijaamaan. Vasta, kun liikkeen sisäänostajat kiinnostuivat Modigin töistä, hän sai palkkaa ja hänet nimitettiin taiteelliseksi johtajaksi. Erityisen suosituksi tuli hänen mukaansa nimetty Valentina-kulho.

Valentina Modigin Grankullan Savelle tekemänsä esineet voittivat pronssimitalin Pariisin maailmannäyttelyssä 1937. Hänen ystävänsä Kerttu Suvanto-Vaajakallio houkutteli hänet vuonna 1936 työskentelemään Kupittaan Saveen. Yhdessä Suvanto-Vaajakallion kanssa he uudistivat ja modernisoivat Kupittaan Saven käyttö- ja koristekeramiikan tuotannon. Suvanto-Vaajakallion kuoleman jälkeen myös Valentina lopetti vuonna 1939 työt Kupittaan Savessa ja siirtyi kokopäiväiseksi omaan Studio Keramokseen.

Oma ateljee Studio Keramos

Valentina Modig meni vuonna 1937 naimisiin opiskelutoverinsa Josef Manuelin kanssa. He perustivat yhdessä Studio Keramoksen Turkuun osoitteeseen Uudenmaankatu 3. Se oli toiminut aikaisemmin lasarettina ja siellä oli paksut seinät, jotka suojelevat sodan aikaisissa pommituksissa.

Ensimmäinen ongelma oli keramiikkaesineiden polttamiseen soveltuvan kaasu-uunin hankkiminen. Valentina Modig otti yhteyttä Turun Kaasulaitokseen ja he keskustelevat Helsingin kaasulaitoksen insinöörien kanssa. Erinäisten ongelmien jälkeen uunista saatiin toimiva.

Näin Valentina Modig kertoo alkuvaikeuksista: ”Tulimme kotiin ateljeesta ja meille oli kauhea päänsärky ja huono olo. Päättelimme, että uunissa oli jotain vikaa. Otimme yhteyttä Turun kaasulaitokseen ja sieltä tuli insinööri ateljeehen ja haisteli ilmaa. Hän ei huomannut mitään erikoista. Illalla hän soitti ja kertoi, että hänelläkin oli kova päänsärky ja voi muutenkin huonosti. Sitten hän tuli toisen helsinkiläisen insinöörin kanssa ja he asensivat toisen moottorin puhaltamaan ilmaa uuniin, eikä häkää tullut enää huoneeseen. Molemmat moottorit olivat pölyimurin moottoreita”. Heitä auttoivat myös Åbo Akademin kemistit, jotka laskevat heille keramiikkamassojen aineosien suhteita.

Ateljeen alkuaikoina päätuotteina olivat erilaiset ihmis- ja eläinhahmot, jotka tehtiin yhteistyössä Josef Manuelin kanssa. Valentina Modigin yksittäiset taideteokset eivät menneet siihen aikaan kaupaksi. Manuelin suunnittelemista hahmoista tehtiin malleja ja muotteja, ja niin niitä voitiin tehdä sarjatuotantona. Nämä tuotteet olivat suosittuja ja Modig myi niitä ympäri Suomea.

He tarvitsivat avukseen 1950-luvun loppupuolella 4-5 työntekijää. Siinä vaiheessa he olivat saaneet ateljeelleen uudet tilat tiiliseen piharakennukseen Itäiselle Pitkäkadulle. Siellä heillä oli kolme uunia, yksi vanha kaasu-uuni ja kaksi sähköuunia.

Vuonna 1962 tontille rakennettiin kerrostalo ja Studio Keramos sai sieltä alimmasta kerroksesta tilat ja Valentina Modigin päättäväisyyden ansiosta taloon rakennettiin ylimääräinen savupiippu ateljeeta varten.

Kaasu-uunia Valentina Modig ei kuitenkaan saanut uuteen tilaan. Hän muistaa tunteen, kun hän luopui rakkaasta uunistaan: ”Se oli pahinta, kun piti lopettaa kaasu-uunin käyttäminen. Halusin myydä uunin Ateneumille, mutta hekään eivät voineet sitä ottaa tulipalovaaran takia. Möin sen romuliikkeelle ja niitä rahoja en olisi halunnut koskaan ottaa. Se tuntui siltä kuin olisi antanut pois jotain itsestään”.

He toimittivat Stockmannille esineitään vuoteen 1974 saakka, jonka jälkeen tuotannon olisi pitänyt muuttua ”tehdasmaiseksi” kasvaneen kysynnän myötä. Sitä Valentina Modig ei halunnut. Modig jatkoi töitä ammattimaisena keraamikkona vuoteen 1981 asti, ja vielä senkin jälkeen hän piti näyttelyitä ja dreijasi, koska se oli hänen mielestään niin hauskaa.

Näyttelyitä ja opintomatkoja ympäri maailmaa

Taiteilija kaipaa myös arvostusta ja näkyvyyttä taiteelleen. Valentina Modigin keramiikkaesineitä esiteltiinkin yksityisissä- ja yhteisnäyttelyissä. Hän sai pronssimitalin Pariisiin maailmannäyttelyssä vuonna 1937. Hänen työnsä olivat esillä myös New Yorkin maailmannäyttelyssä 1939. Huonoksi onneksi esineet katosivat paluumatkalla Suomeen.

Seuraavina vuosina oli vuorossa Kööpenhamina, Helsinki; useita näyttelyitä, Tukholma; useita näyttelyitä, Washington D.C, Boston, Köln, Århus, Vaasa, Kuopio, Jyväskylä, Göteborg ja tietenkin Turussa eri museoissa ja omassa Studio Keramos ateljeenäyttely vuosittain 1990-luvun loppupuolelle asti.

Opintomatkojen kohteita olivat Kanada, USA, Meksiko, Hollanti, Sveitsi, Pariisi ja Kreeta. Hänen Taideteollisen korkeakoulun aikaiset opiskelukaverinsa, jotka olivat päätyneet Arabian palvelukseen, arvostivat hänen periksiantamatonta taiteentekemistä vaikeissa ja vaativissa olosuhteissa. Olihan hän sukupolvensa ainut keraamikko, joka hallitsi itsenäisenä yrittäjänä teknisesti vaativan karkeapolttoisen kivitavaran ja posliinin valmistuksen.

Perhe-elämää ja keramiikkaa

Valentina Modigin nimi ja uskonto muuttuivat vuonna 1937, kun hän meni naimisiin opiskeluaikana Taideteollisessa korkeakoulussa tutustuneensa Josef Manuelin (ent. Manulkin) kanssa. Manuel oli kuvaamataidon opettajana Turun ruotsinkielisissä kouluissa ja yhdessä he perustivat oman keramiikkapajan.

Valentina Modig kääntyy juutalaiseksi Josefin uskonnon mukaan. Samalla hänelle tuli juutalaisen uskonnon tavan mukaisesti myös toinen etunimi. Hän oli tämän jälkeen Valentina Ruth Modig-Manuel. Perheessä häntä kutsuttiinkin nimellä Ruth.

Toisen maailman sodan aikana Turkua pommitettiin raskaasti. Josef Manuel oli Turun ilmatorjuntayksikössä. Vuonna 1944 Valentina Modig-Manuel lähti sukulaisten luokse Ruotsiin Katrineholmiin. Toukokuussa siellä syntyi heidän poikansa, jonka pappa-Josef tapasi ensimmäisen kerran vasta 28.10.1944, kun Valentinan ja pojan oli turvallista palata Suomeen. Toinen poika syntyy Turussa kolme vuotta myöhemmin.

Kotikielenä oli ruotsi ja pojat kävivät ruotsinkieliset koulut ja yliopistot. Vanhemmasta pojasta tuli Åbo Akademissa tekniikan lisensiaatti ja nuoremmasta Hankenissa kauppatieteen maisteri.

Nuoremman pojan muisteluja taiteilija-opettajaperheen arjesta

”Kipsimaakari tuli meille tekemään kipsiformuja isän saviesineistä. Muistan kipsin hajun ja nesteet, joita hän käytti kipsiformuihin. Vieläkin haistan niitä kipsiformuja. Hajut tuovat mieleeni erilaisia muistoja”.

”Siellä isä ja äiti tekivät keramiikkaesineitä omassa ensimmäisessä ateljeessaan. Luin kirjastani isäni muistiinpanoja (hän oli kirjoittanut meille molemmille oman kuvakirjan lapsuus- ja nuoruusajastamme), että me olimme kotona ja keittiön ovi oli lukossa jostain syystä ja meillä oli kova nälkä. Kuusi vuotias isoveli oli ottanut komennon ja lähtenyt kävelemään minun, kolme vuotiaan kanssa koko matkan ateljeehen ja ilmoitti vanhemmille, että pitäisi saada ruokaa. Me olimme olleet niin sööttejä, kun kävelimme käsi kädessä sinne muistuttamaan, että vanhempien piti hoitaa myös lapsiaan ja antaa ruokaa”.

”Meillä oli maaseudulta apulaisia eripituisia aikoja. Pitkäaikaisin heistä oli tant-Venny, joka asui Itäisen Pitkäkadun ateljeen yhteydessä olevassa huoneessa ja sieltä hän käveli meille kotiin Tähtitornin kadulle laittamaan aamiaista ja muut ateriat”. ”Itäisellä Pitkäkadulla oli iso autotalli, jossa veljeni kanssa hakattiin savea. Kun isä teki originaaliveistoksia ja niistä tehtiin kipsimuotti ja ne täytettiin valusavella. Meillä oli savimylly, jossa oli kaksi isoa säiliötä, jotka pyörivät ympäri koko ajan ja siellä oli sisällä kovat posliinikuulat. Sisään laitettiin vettä ja pieneksi hakattuja kovia savipalloja. Mylly hienonsi savivellin, jota käytettiin sitten näihin formuihin. Me istuimme autotallin lattialla ja puunuijalla hakattiin savea pienemmiksi. Savi tuli isoissa harkoissa, jotka piti lyödä sormenpään kokoisiksi paloiksi, että ne sopivat myllyyn sisälle. Siitä saimme rahaa. Minä tykkäsin kovasti puhdistaa esineitä, jotka valettiin. Vanhemmat saivat meidät motivoitua siihen, se oli jotenkin luontevaa, että sitä piti tehdä”.

”Meidän nuoruuden aikaan, kun Venny ei ollut enää meillä ja Ruth kävi 3-4 kesänä siskopuolensa Agnesin luona Kanadassa. Hän oli poissa kerrallaan 2-3 kuukautta. Silloin isä laittoi kaikki ruuat. Äiti ei laittanut niin paljon ruokaa muutenkaan, mutta hän oli kova leipomaan”.

”Vanhempani olivat äärettömän liberaaleja, ei ollut mitään vanhollisia käyttäytymistapoja. Sitä ihmettelen, että vapaa kasvatus olisi voinut johtaa siihen, että jos olisimme joutuneet väärään seuraan, niin siitä olisi voinut käydä huonostikin. Koska eivät he kyllä kovin paljon katsoneet meidän peräämme. He eivät neuvoneet meitä siitä, mitä ei saisi tehdä. Vaikka kyllä äidin päättäväinen luonnekin tuli esille, isäni vältteli kaikkia konfliktitilanteita”.

”Kotona isä ja äiti puhuivat paljon keskenään maailman asioista kuten Israelista ja juutalaisista. Kaikki pyöri kuitenkin aina enimmäkseen keramiikan ympärillä. Se oli äärettömän suuri osa elämäämme”.

”Äiti oli intensiivinen ihminen, kun hän teki jotain, niin hän teki sitä 110 prosenttisesti”.

Valentina Modig oli myös intohimoinen puutarhan hoitaja ja remonttien organisoija. Tätä puolta hän sai toteuttaa perheen kesäpaikoissa Hirvensalossa, Tenholassa ja sitten Nauvossa. Hirvensalossa räjäytettiin kalliota ja Nauvossa istutettiin mäntymetsää, joka myöhemmin kaadettiin pois.

Hän myös toimi keramiikan opettajana Turun ruotsinkielisessä työväenopistossa 1956–1977. Kurssit olivat erittäin suosittuja, vaikka oppitunneilla oli ahdasta, kun oli kolmekymmentä oppilasta ja vain kolme dreijaa.

Valentinasta on kirjoitettu

 Kun kerrotaan suomalaisen keramiikkataiteen historiaa, Valentina Modig-Manuelin nimi tulee aina esille. Helsingin Sanomien ”Aikakoneesta” löytyy yli kaksikymmentä mainintaa hänestä.

HS 24.11.1940: ”Helsingin Taidehallin näyttelystä”: ”Keramiikkaesineiden joukossa kiinnittyy huomio erääseen uuteen nimeen. Rouva Modig-Manuelilla on varsin hauska kokoelma erilaisia maljakoita ja vateja, jotka ovat osoituksena myös siitä, että Turussakin voitiin polttaa keramiikkaesineitä hyvin onnistuneesti”.

HS 12.11.1993: ”A. W. Finchin oppilaan keramiikkanäyttely”: ”Keramiikkataiteilija Modig-Manuelia odotellaan esittelemään Turun linnassa avattua retrospektiivistä näyttelyä. Kun hän saapuu, häntä ei ensi alkuun edes tunnista. On odotettu 86-vuotiasta suomalaisen keramiikkamuotoilun uranuurtajaa. Vanhuksen sijasta paikalle pyörähtääkin hymyilevä, hoikka, housupukuinen nainen, jolla oli muistin lisäksi myös vaaleat kiharat hyvässä järjestyksessä”.

Harri Kalha vuonna 1994: ”Käsityön arkea ja tulen taidetta”: ”Äskettäin 87 vuotta täyttäneen keraamikon elämäntyötä katsoessa edessä kahisevat keramiikkataiteen historian lehdet, valikoituina otoksina, keraamikon täysosumina, uunin improvisaatioina tai esineeksi konkretisoituneina reunamerkintöinä menneiltä vuosikymmeniltä. Näillä esineillä on yllättävän pitkä muisti, ja ne puhuvat niille, jotka malttavat kuunnella. Tuohon muistiin sisältyy myös kuiskauksia muinaisuudesta, tuhannen vuoden takaa Kiinasta tai viiden sadan vuoden takaa Japanista”.

Taiteilijapersoona ja rouva suorasuu Valentina Modig ei kaivannut parrasvaloihin, eikä seurapiireihin. Hänellä oli aviomies, Josef, joka aina tuki, auttoi ja osallistui hänen työhönsä ja kodin hoitoon. Josef Manuel teki itsekin merkittävän uran keraamikkona.

Valentina Modig sai elää itsenäisenä taiteilijana, boheemi hän ei koskaan ollut. Hän ymmärsi myös taloutta, kun rahaa tuli, se piti sijoittaa järkevästi. Josef Manuelilla oli vakituinen opettajan virka ja siitä sitten eläke. Valentina Modig maksoi itse omat veronsa ja eläkkeensä.

Lounas oli mukava käydä syömässä ravintolassa ja kylpylässä voi viettää pidemmänkin ajan. Kun ikääkin oli jo yli 90 vuotta. Se vain oli ikävää, että muita saman sukupolven ihmisiä ei enää ollut. Joskus hän sanoi suoraan, mitä mieltä oli jostakin vaatteesta tai hiusmallista. Ehkä hänellä oli siihen oikeus, kun oli elänyt koko ikänsä taidetta tehden ja kauneutta arvostaen.

Hän oli 97-vuotias ja hän oli aika väsynyt. Sydämessä tuntuu kipua ja muutenkin viime aikoina oli ollut kaikenlaista vaivaa. Poika tuli käymään ja tilasi ambulanssin, joka vei hänet sairaalaan. Hän oli kuullut viime päivinä venäjänkielistä laulua, hänen lapsuutensa kieltä. Hän vietti yön sairaalassa ja seuraavana iltana hän oli siirtynyt keramiikkataiteen historiaan. Hän oli elänyt nimensä mukaisen elämän, modig = rohkea. 




Lea Lehtivuori – opettaja Kuortaneelta

Lea-ystävämme kuului niihin, joille keijuja oli olemassa samassa merkityksessä kuin Oiva Paloheimolle, joka kirjoitti sadun Pessi ja Illusia talvisodan aikana yöllä korsussa. Satu oli tarkoitettu joululehteen hänen omille lapsilleen. Paloheimo löysi keskellä sotatannertakin toivon, jonka osasi pukea lasten ja aikuisten sydämiä lohduttavaan muotoon. Lea Lehtivuori osasi järjestää toisille satumaisia, iloisia hetkiä ja oli itsekin kuin keveä keiju.

Lehtivuoren perheväkeä

Lea Emilia Lehtivuori syntyi vuonna 1909 Ruovedellä Lehtimäen talossa. Hänen isänsä, Vihtori Lehtivuori, oli alun perin sukunimeltään Yli-Pohja. Yli-Pohja oli yksi Ruoveden suurimpia taloja. Se periytyi toiselle, ja Vihtori sai tilasta sen osan, jolla sijaitsi Lehtivuori-niminen talo. Talon nimestä hän otti uuden sukunimen, mutta talo oli perheelle liian pieni, ja se myytiin.

Perhe muutti Ruoveden keskustaan joksikin aikaa odottamaan, kunnes Vihtori löytäisi lähitienoilta uuden sopivan talon ja tilan. Lea syntyi tuossa väliaikaisessa kodissa. Hän oli 2-vuotias, kun perhe muutti uudelle paikalle Vilppulaan.

Uuden talon rakentamisen ajan asuttiin aittojen muodostamassa kesäkodissa. Aittoja oli myöhemmin viisi. Ne olivat ikkunattomia, paitsi ensimmäinen, joka toimi kesäkeittiönä. Ruokapöytä katettiin aittojen verannalle.

Muutosta Ruovedeltä Vilppulaan Lea muisti, kuinka häntä kehuttiin reippaaksi tytöksi, kun jaksoi kaksivuotiaana kävellä kahden kilometrin matkan laivarannasta uudelle kotipaikalle. Lea kertoi, että Vapaussodan aikana tämä uusi koti poltettiin ja sen tilalle rakennettiin toinen talo vuosien 1919−1920 aikana.

Perheeseen syntyi neljä tyttöä: Hanna, Enni, Lea ja Annikki. Vanhin tytär Hanna kävi Turussa Kristillisen kansanopiston ja hänestä koulutettiin tilan jatkaja. Toiset tytöt laitettiin ensin Tampereen Tyttökouluun keskikoulua käymään ja sitten opiskelemaan seminaariin. Äiti Eeva Elisabeth s. Selin piti tärkeänä tytärten kouluttamisen omiin ammatteihin.

Lea pääsi Jyväskylän Opettajaseminaariin kolmanneksi parhaana 60 naisesta. Miesten pääsykokeet järjestettiin erikseen ja he myös opiskelivat ja asuivat erikseen. Jos Lea olisi ollut musikaalinen, hän olisi ollut mahdollisesti paras hakijoista. Siihen aikaan laulutaitoa painotettiin paljon opettajanvalmistuslaitokseen haettaessa. Lean vahvan osaamisen alueisiin kuului esimerkiksi matematiikka, josta hän sai aina kympit todistukseen. Seminaari kesti kolme vuotta ja Lea valmistui kansakoulunopettajaksi 21-vuotiaana.

Lean isällä oli neljä sisarta ja veljiä. Sisarista Hilja työskenteli pitkään taloudenhoitajana Simeliuksen (Simojoki) perheessä eli myöhemmän arkkipiispan, Martti Simojoen, kotona. Hilja Lehtivuori on myös haudattu Simojokien perhehautaan.

Miljaa kutsuttiin Miiliksi. Hän oli musikaalinen, lauloi ja soitti hyvin. Miili kävi seminaarin lisäksi puutarhakoulun ja toimi opettajana Seutulassa. Suomalaisen koulun vieressä sijaitsi ruotsinkielinen koulu, missä Miili olisi voinut yhtä hyvin opettaa, koska oli ruotsinkielentaitoinen. Lea on muistellut käyntejään nuorena opettajana Seutulassa tätinsä luona ja sitä, kuinka ympärillä asuvat ruotsinkieliset eivät olleet ymmärtävinään hänen suomenkieltään vaan kehottivat: ”Tala svenska!”

Eeva-äitiään Lea luonnehti hienoluonteiseksi ihmiseksi. Eeva Lehtivuori osasi antaa arvoa kauneudelle ja sisusti kodin viihtyisäksi. Oli paljon viherkasveja, palmuja ja tavallisempia pelargonioita. Oli erikseen keveät kesä- ja paksummat talviverhot. Lattioita peittivät kylmällä aikaa lämpimät nukkamatot ja kesäisin niille levitettiin ohuemmat, vaaleat matot. Vihtori-isäntä osasi kiitellä vaimoansa siitä, että on kaunista.

Koti oli vieraanvarainen ja hyviä ystäviä kävi kylässä myös kauempaa. Eeva-äiti oli monella tavalla valistunut, olihan hän itsekin toiminut opettajana. Hän kasvatti mm. kurkkuja ja pinaattia sekä tomaatteja talon lämmintä seinää vasten. Isä-Vihtori piti kalastamisesta. Perheen ruokavaliota voi kuvailla hyvin terveelliseksi.

Tilalla työskenteli palkattu karjakko sekä miehiä maatöissä. Hevosia oli kaksi, Viuhka ja Valkka. Karjaan kuului 10 lehmää, lampaita ja kanoja. Kissaakin talossa tarvittiin. Vanhin sisko sai koiran. Se ei ollutkaan ihan tavallinen koira, erikoisuutena olivat ainakin kirkkoreissut. Koira seurasi tyttöjä kirkkoon ja jäi ovelle odottamaan. Oma väki ei koiraa sisälle päästänyt, mutta toisten avatessa oven se livahti sisälle, juoksi rauhassa paikalleen tyttöjen jalkoihin ja kirkonmenojen päätyttyä olikin sitten ongelma saada koira ulos kenenkään huomaamatta.

Jouluksi Vihtori-isä haki joulukuusen omasta metsästä. Latvaan kiinnitettiin tähti ja oksille eläviä kynttilöitä. Tytöt askartelivat koristeeksi paperisia nauhoja liimaamalla paperirenkaita peräkkäin. Myöhemmin hankittiin hopeanvärisiä koristenauhoja. Jouluna syötiin kinkkua ja lipeäkalaa. Piparkakkuja ja joulutorttuja äiti leipoi yhdessä tyttärien kanssa.

Heti valmistumisensa jälkeen 1930 Lea Lehtivuori valittiin opettajaksi Kuortaneelle, Löyän kylälle. Koulu opettajan asuntoineen valmistui Lehtivuoren jo toimiessa kylällä opettajana. Ennen koulurakennuksen valmistumista opetusta annettiin läheisen talon pirtissä.

Työelämänsä viimeiset kaksi vuotta Lea Lehtivuori toimi opettajana Kuortaneen kirkonkylän ala-asteella. Pieni Löyän koulu oli suljettu oppilaiden vähennyttyä. Vielä eläkkeellä ollessa Lehtivuorta pyydettiin mukaan yhden talven ajaksi seurakunnan päiväkerhotyöhön. Hän otti tehtävän mielellään vastaan. Saihan siinä touhuta iloisesti lasten kanssa, eikä työpäiviä ollut kuin kaksi viikossa.

Ikivanha Lea-täti

Leasta tuli meidän perheellemme läheinen ystävä vuosikymmenien ajaksi. Asuimme kahteen otteeseen melkein naapureina. Lea Lehtivuori oli 96 vuoden iässä Kuortaneen kunnan vanhin asukas. Häntä nauratti, kun laskimme, että olen 40 vuotta häntä nuorempi. ”Olet sinä nuori, aivan lapsi vielä!”

Olin eräänä toukokuun päivänä lähdössä vierailulta hänen kotoaan. Lea avasi ulko-oven monta kertaa pois lähtiessäni perääni ja halusi vaihtaa vielä muutaman sanan. Seuraavana päivänä fysioterapeutti, joka oli hoitanut Leaa jo 11 vuotta, totesi hänen vointinsa huomattavan väsyneeksi ja otti yhteyttä vanhainkotiin. Siellä katsottiin parhaaksi lähettää Lea Alavuden terveyskeskuksen vuodeosastolle. Jalat eivät enää kantaneet, edes rollaattorin avulla.

Kävimme Leaa katsomassa sairaalassa ensimmäisen kerran pari viikkoa hänen sinne viemisensä jälkeen. Tyytyväisempää ja kiitollisempaa ihmistä kuin Lea on vaikea kuvitella. Silloinkin hän aivan säteili vuoteensa reunalla iloa elämästä. Juttelimme ja kun veisasimme Suvivirren ja Päivä vain ja hetki kerrallansa, Lea kuunteli tyytyväisenä.

Soitin Lealle juhannuksena. Hän oli jo kauan tituleerannut itseään ikivanhaksi. Nyt luonnehdinta oli ensi kertaa muuttunut ”liian vanhaksi”. Kun keho ei enää toimi, kuten toivoisi, kuulo heikentyy entisestään ja näkökään ei enää ole kuten ennen, supistuvat tekemiset ja menemiset kovin vähiin.

Mutta aina jaksoi Lea Lehtivuori kiittää Luojaansa siitä, mitä oli saanut ja siitä, mitä vielä oli tallella. Hän ymmärsi ikääntynyttä kehoaan ja puhutteli sitä kuin rakasta haurasta tuttua, jota sisällä olevan paljon nuoremman persoonan tulee hoitaa kärsivällisesti vaalien.

Lehtivuori pukeutui aina kauniin persoonallisesti, mutta uusia vaatteita hän ei viime vuosinaan paljoa hankkinut. Jo kauppaan lähtö olisi ollut työlästä.

Kotiseutukirjassa Lea Lehtivuori on kyläkoulun pitkäaikaisena opettajana arvoisessaan asemassa, mutta lehtiin hän ei ollut siihen mennessä antanut syntymäpäivähaastatteluja, vaikka oli pyydetty. Hänellä, jos kellä, olisi ollut jakaa harvinaisen suurta elämisen viisautta.

Eeva-äiti oli aikoinaan Kotimaan asiamies ja myös Lea Lehtivuorelle oli tullut Kotimaa-lehti koko aikuisen elämänsä ajan. Hänellä oli tapana laittaa lehti eteenpäin toisillekin luettavaksi. Nyt hän oli lopettanut tilauksensa yhtenä valmistautumisena milloin vain tapahtuvaan lähtöönsä tästä maailmasta. Tuttu lääkäri oli tosin sanonut Leasta, että hän on niitä ihmisiä, jotka ovat syntyneet elämään satavuotiaaksi.

Sitten Lea kertoi puhelimessa, että hän oli käynyt sairaalasta käsin kotona sukulaisen ja ystävän avustuksella. Kukat oli viety pois, jääkaappi tyhjennetty, ja viimeistenkin lehtien tulo lopetettu. Siihen asti Lea oli aina sanonut, ettei hän halua vanhainkotiin. Toisaalta hän oli neuvonut: ”Jos en pääse enää sängystä ylös tai muisti pettää, saatte viedä, vaikka itse en haluaisikaan.”

Kotisairaanhoitaja oli huolehtinut hänestä, valmis ruoka oli tuotu kotiin joka toinen päivä, ja siivouspalvelua hän oli saanut sovituin välein. Fysioterapeutin käynnit ja neuvot olivat tärkeitä liikuntakyvyn ylläpitämisen kannalta. Turvapuhelinta hän oli joutunut käyttämään joitakin kertoja. Silloin häntä vähän harmitti aiheuttamansa ylimääräinen vaiva.

Kotipalvelu oli ollut ystävällistä. Vaihtuvista kotiavustajista hän joskus mainitsi, että tutut tiesivät, mihin ja miten tavarat kuuluu siivouksen jälkeen asettaa, mutta vieraitten jäljiltä sai itse korjailla järjestystä.

Varjeluksessa

Kevättalvella oli tapahtunut jotain, missä varjelus Lea Lehtivuoren kohdalla oli aivan käsin kosketeltavaa. Kun lähestyin Lean rivitaloasuntoa, kuului oven takaa sisältä eteisestä heikko huuto: ”Auttakaa!” Ulko-oven kahva oli rikki ja osa siitä oli pudonnut ulos maahan. Omaa ääntäni Lea ei kuullut oven läpi.

Juoksin läheiselle vanhainkodille, jonka pääovella hoitaja seisoi jo avaimet kädessä odottamassa toista työntekijää. Tämän oli määrä lähteä katsomaan, mikä Lealla on hätänä, kun sieltä oli tullut turvapuhelinhälytys. Kiirehdimme talolle. Ovi ei auennut, haimme apujoukkoja ja pääsimme takakautta sisälle.

Lea seisoi polvillaan eteisen ja olohuoneen välisellä kynnyksellä ja piti tiukasti kiinni rollaattoristaan. Välioven alas ulottuva lasi oli kauttaaltaan suurina sirpaleina ja pysyi käsittämättömällä tavalla paikallaan vain pitsiverhon varassa. Lea oli siinä polvillaan aivan vieressä.

Hän kertoi myöhemmin kuulleensa lasin helinää ja tajunneensa, ettei saisi liikkua vähääkään. Hän ei olisi päässyt millään yksin ylös. Hentojen ranteiden varassa jokainen odottamisen minuutti oli pitkä, mutta kun Lea oli autettu ylös seisomaan, saimme hämmästyen huomata, ettei hän ollut loukkaantunut. Polviin sattui, ranteisiin sattui, niska oli tavallista kipeämpi, mutta mitään ei ollut varsinaisesti rikki. Ei pienintäkään haavaa ja luut kestivät tämänkin lennon. Sillä kertaa syynä oli rikkoontunut ovenkahva, jonka sisempi osa vielä hakkautui lasiin ja näin aiheutui moninkertainen vaaratilanne.

Pitkän iän salaisuus

Melkein satavuotiaan ei enää tarvitse esitellä erityisyyttään. Hän on jotain hätkähdyttävän ainutlaatuista. Kaikkein aidoimmillaan ihminen on aivan pienenä ja hyvin iäkkäänä. Ja kaikkein herkimmillään. Kun silittää pienen vauvan poskea, käsiä tai varpaita, voi käyttää vain yhtä, kahta sormea. Yhtä hennosti uskaltaa silittää vanhuksen kaunista kättä, sen haurasta silkkistä ihoa. Pienen lapsen sileä, ruusunnuppuinen iho muuttuu vuosikymmenissä kuin täydesti kukkineen ruusun monisävyisen, miltei läpinäkyvän terälehden kaltaiseksi. Lea Lehtivuoren käsillä oli tehty hyvää.

Hymy ja nauru viipyivät hänen kasvoillaan vuosikymmeniä. Hienoiset uurteet suun ja silmien ympärillä kertoivat hänen elämänasenteestaan ja arvoistaan, lukemattomista hyvistä ajatuksista ja hauskoista hetkistä elämässä.

Kun kysyi Lealta syitä hänen pitkään ikäänsä, saattoi saada ilkikurisen vastauksen: ”Suklaakeksejä ja kahvia monta kertaa päivässä ja välillä yölläkin! Ja korppuja myös.” Hänen äitinsäkin oli juonut iäkkäämpänä kahvia lääkärin määräyksestä sydämensä takia. ”Laiskalle sydämelle kahvi antaa potkua ja niin saa yölläkin taas paremmin nukuttua.”

Aamut Lea Lehtivuori alkoi kahvittelemalla yhdessä upeasti kukkivien ruukkukasviensa kanssa. Moneen kertaan vuodessa kukkiva lehtikaktus ja paavalinkukat olivat kuulemma samanlaisia ”kahvimalluja” kuin hänkin. Saivat vain juomansa miedommassa muodossa.

Ja sitten se elämänasenne! ”Ei saa jäädä masennukseen. Kaikille tulee vastaan vaikeita asioita, mutta sieltä on päästävä ylös.” Lealla oli aivan omat hauskat sanat, joilla hän kuvasi itseään sellaisena vähän ”höpönassuna”, joka ottaa asiat leppoisasti, eikä jää liian kauaksi aikaa murehtimaan sellaisia asioita, joille ei mitään voi. Tämä ei tarkoittanut sitä, etteikö ikävistä asioista, sairauksista, kivuista, menetyksistä tai epäoikeudenmukaisuudesta saisi puhua, niille asioille ei vain saa antaa pääroolia elämässä.

Lonkkaleikkauksessa vaurioitunut iskiashermo toi omat vaivansa, mutta siitäkin jutellessaan Lea muisti kertoa myötätuntoisena, kuinka paha mieli leikanneelle lääkärille oli tullut. ”Miksi juuri minulle” -kysymyksiä ei Lean suusta kuulunut. Hän otti Jumalalta päivän ja yön kerrallaan. ”Minä olen niin iloinen ja kiitollinen,” on lause, jota hän useimmin toisti.

Välittäminen elämäntehtävänä

Valokuvat ovat ikkuna muistoihin. Lean Lehtivuoren nauru lähes kuuluu kuvista. Hän nautti valokuvien katselemisesta. Valokuvien kanssa saattoi matkustaa vieraisiin maihin ja tilanteisiin, joihin ei muuten ollut mahdollisuutta päästä. Lean nuoruudessa 1920-luvulla oli erikoista, jos pääsi käymään Ahvenanmaalla.

Pienten lasten kasvu ja nuorten elämänvaiheet olivat Lealle riemastuttavaa seurattavaa. Lasten kautta me alun perin Leaan tutustuimmekin. Hän järjesti pihallansa jäätelökekkereitä lähitienoon lapsille. Eläkkeellä oleva ala-asteen opettaja rakasti lapsia, eikä halunnut joutua lapsista eroon vielä eläkkeellä ollessaankaan. Kun omaa perhettä ei ollut, riitti huomiota toisten lapsille.

Aluksi vähän huolestuin, etteivät lapsemme vain vaivaa häntä liikaa. Asuimme jonkin aikaa melkein vastapäätä toisiamme ja lapset kävivät usein hänen ovellaan. Sitten muutimme melkein pariksi vuosikymmeneksi satojen kilometrien päähän, mutta ystävyys jatkui. Vierailimme Lean luona yleensä kerran kesässä, soittelimme ja kirjoittelimme. Sai hän joskus kyydin myös meille pohjoiseen.

Kun uudelleen asuimme naapuruksina, huomasin, että aivan samalla tavalla hän yhä valloitti kohtaamansa uudet lapset. Rukoilijan tehtävään pääsee ilman fyysisiä kuntotestejä. Esirukouksen lahjaa Lea käytti uskollisesti, ja kun Lea ei enää jaksanut lähteä edes autettuna kirkkoon tai seurakuntatalolle, hän liittyi tyytyväisenä laajaan radiokirkkoseurakuntaan.

Televisiota Lea Lehtivuori ei hankkinut. Tuskin periaatteen vuoksi, eipä vaan tullut tarvinneeksi. Kun hän kävi joskus meillä seuraamassa televisiosta itsenäisyyspäivän kutsuja, meillä naisilla oli hauskaa kommentoidessamme juhlavieraiden pukuja ja kampauksia.

Katselimme myös joskus yhdessä vanhan kotimaisen elokuvan, Edvin Laineen ohjaaman Oprin. Lea näki varmaan elokuvan eri näkökulmasta kuin me nuoremmat. Jo sana vanhainkoti saattoi vielä joskus sotien jälkeen pelottaa. Minulle Rakel Laakson esittämä Karjalan evakko Opri edustaa samaa elämästä viisasta hyvyyden kantajaa kuin Lea Lehtivuori.

Vanhalla Löyän koululla

Lea Lehtivuori ei ollut yksin, vaikka hänellä ei ollutkaan omaa perhettä. Vielä viimeisinä elinvuosina hänellä oli useita ystäviä, kaikki vaan häntä huomattavasti nuorempia. Rakkaat vanhemmat ja siskot olivat jo ajan rajan tuolla puolen ja Lea sanoikin, että kyllä Jumala tiesi, kenet jättää viimeiseksi. Hän tunsi kestävänsä menetykset ja murheet sisaruksista parhaiten.

Lean sydämessä oli käynyt joskus nuorempana jonkinasteinen tukos, mutta se selvisi vasta 90-vuotiaana syntymäpäivämatkalla, kun sydän silloin pienen aivoverenkiertohäiriön takia viimein tutkittiin. Jälki oli tallessa. Ja toisen silmän kudoksissa näki lääkäri jäänteitä ehkä kurkkumädän sota-aikana aiheuttamasta vammasta. Lea muisti näköhäiriöt silmissä, ja että oli luullut tulleensa lumisokeaksi auringonpaisteessa.

Hän oli pieni siro nainen. Vanhimmat yksiopettajaisen koulun oppilaat olivat opettajaansa kookkaampia. Jopa talvisessa mäenlaskussa rohkea opettaja näytti esimerkkiä. Hän pysyi tehtävässään myös läpi vaikeimpien sota-aikojen. Osa oppilaista tuli Alavuden ja Töysän puolelta, koska koulu sijaitsi lähellä näiden kuntien rajaa.

Pienen kylän arjessa koulun merkitys oli suuri. Koululla vietetyt juhlat jaksottivat vuotta konkreettisesti. Opettaja kirjoitti itse runoja ja kronikoita ohjelmanumeroiksi. Tutun laulun sävelmään hän runoili: ”Kuortaneen kolkassa koulumme on.” Kaikki halukkaat pääsivät esiintymään. Joskus jonkun oppilaan isä tuli moittimaan kuvaelman peikkoa liian pelottavaksi pienimmille katsojille.

Lehtivuori itse oli musikaalisuudestaan epävarma, saattoi koululla käynyt tarkastaja todeta laululeikkejä seurattuaan, että opettajalla on ollut aivan liian huono arvosana laulusta. Kuten oli tapana, opettaja asui koulun yhteydessä. Pitkään vain yhdessä naapurissa oli puhelin. Sillä toimitettiin asioita kauemmas.

Lehtivuori polki pyörällä tai hiihti edestakaisin samana päivänä. Talvisen koulupäivän jälkeen ei kyllä omalta kylältä juuri tullut lähdettyä minnekään.

Osa opettajan yksityiskirjastosta oli luokan seinällä ja isommat oppilaat saivat etsiä sieltä tietoja muun muassa itsenäisesti suoritettaviin historian tehtäviinsä. Huonekasvit tekivät luokkahuonetta viihtyisäksi. Syksyisin opettaja vei koululaiset poimimaan puolukoita koko joukolla. Koulun oma keittäjä vastasi osaltaan siitä, että oppilaat pysyivät innokkaina oppimaan vielä iltapäivälläkin.

Lehtivuoren vanhalle koululle toisen ystäväni, Lean entisen oppilaan, opastamana. Hän näytti myös luokkakuvia, joissa hymyilevä, viehättävästi pukeutunut ja hiuksensa nutturalle nostanut opettaja hymyilee keittäjän kanssa taustalla ja pirteä lapsijoukko istuu pulpettien äärellä.

Ystävä muisti vielä kaikkien yli kahdenkymmenen koulutoverinsa nimet ja sen, kuinka ihanalta ekaluokkalaisesta tuntui istua pulpetissa. Pöydän kannessakin oli kolo ihan oikealle mustepullolle.

Vanha punainen puukoulu seisoi siellä nyt yksinäisenä. Uutta käyttöä ei ollut löytynyt. Talon päädyssä oli avokuisti, jonka kautta oppilaat tulivat aikoinaan sisään. Pihan puolen portaikko vei opettajan asuntoon. Talon takana järvelle päin katsoi neljä suurta ikkunaa, joista kaksi kuului luokkaan ja kaksi asuntoon. Pihalle päin oli neljä pienempää ikkunaa, päädyissä vain pienet vintin ikkunat.

Asuntoon vievä ovi oli raollaan. Keittiössä puuhella oli paikallaan ja sen viereiselle seinälle oli kiinnitetty koristekuvia. Keskellä entistä makuuhuonetta oli pöytä, jota näytti käytetyn pingiksen peluuseen. Tyhjässä olohuoneessa ystäväni muisteli, kuinka juhlalliselta tuntui, jos sai käydä opettajan puolella toimittamassa jotain pikku asiaa. Vanhat tapetit ja verhot korkeissa huoneissa viestivät mennyttä ajankuvaa. Näkymä ikkunoista järvelle päin oli aikoinaan avarampi, puuttomampi. Eteisen lampun varjostin ja naulakot olivat samat kuin kymmeniä vuosia sitten.

Kellarin ja vintin portaisiin vain kurkistimme. Sinne kellarin hyllyille Lea-opettaja säilöi aikanaan syksyn sadon kauniisiin purkkiriveihin. Pihapiiriin kuului myös isohko sauna. Sementtilattiassa oli halkeamia, mutta tuoksu oli yhä puhdas ja kiuas tuntui odottavan seuraavia käyttäjiä astumaan sisään halkojen ja vastojen kanssa.

Pihan vierellä oli ollut urheilukenttä. Sen kokoinen kuin yksiopettajainen koulu tarvitsee. Puut ja pensaat kasvoivat reunoilta käsin kohti keskelle jäänyttä kukkaketoa. Muutama norjanangervopensas pihan reunoilla sekä luonnonkasvien joukkoon sinisenään levinneet lemmikit, viinimarjapensas ja saniaiset koulun seinänvierillä kertoivat, että joku istutti ne kerran.

Ystävyydenosoituksia

Lehtivuori rakasti kukkia, erityisesti sinisiä, sen me ystävät tiesimme. Kaiken vuotta hänen eläkekotinsa pöydällä, kattoikkunan alla, kukki toinen toistaan kauniimpia ystäviltä saatuja ja itse kasvatettuja huonekasveja. Lempinojatuolin vieressä vuosikymmeniä kasvaneesta anopinkielestä Lea totesi nauraen, että anoppia hän ei koskaan saanut, anopinkielen kylläkin. Se oli kotoisin omalta kylältä. Lean lehtikaktukset kukkivat melkein ympäri vuoden.

Lehtivuori lopetti, kun omien sanojensa mukaan huomasi, että vaikka työ oli mieluisaa, se ei enää ollut järkevää. Oli pyydettävä ystävä pitämään puutarhurista kiinni, ettei tämä rikkaruohoja kitkiessä kaatuisi nenälleen.

Lehtivuori nautti emäntänä olosta vierailleen. Pöytä oli aina katettu viimeistellysti kahvihetkiä varten. Lapsia hän kestitsi jäätelöllä, mehulla ja pikkuleivillä. Välillä hän kutsui ruokavieraita ja vei heidät sitten ulos syömään, yleensä Urheiluopiston ruokalaan. Lea maisteli pikkuisen monenlaista herkullista seisovasta lounaspöydästä ja sanoi selkeästi senkin, mitä ei pidä lautaselle laittaa.

Häntä tultiin tervehtimään ja tiedustelemaan hänen vointiaan. Nuorten urheilijoiden ja kaikenikäisten satunnaisten vierailijoiden seuraan tämä ikinuori täysin palvellut opettaja sopi erinomaisesti. Vilkas puheensorina ja touhu ympärillä olivat hänelle mieleen. Päivää ennen sairaalaan joutumistaan Lea kertoi vielä suunnittelevansa joidenkin ystäviensä kanssa menoa Urheiluopistolle tutustumaan uuteen päärakennukseen ja ruokailemaan siellä uudessa ravintolassa.

Vanhainkotiin

Lehtivuoren sanovan hoitajalle, kun menin ensimmäistä kertaa häntä tapaamaan vanhainkotiin. Viiden viikon sairaalavaiheen jälkeen hän oli saanut siirron sinne. Yhä Lea oli tyytyväinen ja asioiden hyviä puolia korostava oma itsensä. Hän ihasteli ruokasalin korkeat ikkunat, suuret hyvin hoidetut kasvit ja seinien tekstiilit ja taulut. Hoitajat olivat täälläkin mieluisia ja jotkut jo ennestään tuttuja, kun olivat käyneet häntä tarpeen tullen kotona auttamassa.

Lehtivuori sai vanhainkodissa oman huoneen ja oli siitä kiitollinen. Hän saisi tuoda huoneeseensa jonkun oman huonekalunkin. Virsi 470 sattui aukeamaan, kun Lea halusi tarkistaa, vieläkö hän näkee laseillaan pienen virsikirjansa tekstin. Virsi on kirjoitettu syntymäpäivälauluksi. Siinä kiitetään kaikesta eletystä, niin riemun kuin murheen ajoista.

Lehtivuori näki vanhainkodin huoneensa ikkunasta lipun ja tiesi tarkoin, miksi lippu oli puolitangossa. Hän hymyili, kun ihailin hänen pysymistään ajassa mukana. ”Kun minulla on tuo järkikulta tallella. Sitä ne kaikki ihmettelevät.”

Lehtivuori ilahdutti kaikkia säteilevällä olemuksellaan. Sellaista huumorin pilkettä ja ymmärtämystä elämää kohtaan saa etsiä. Pitäjän vanhin tiesi, mitä häneltä odotettiin.

Lehtivuori piti itsensä edelleen huoliteltuna. Hän näytti pientä, kukkakoristeista käsipeiliään ja totesi, että vielä hän laittaa itse tukkansa, kiertää pikku letit sivuille korvien yläpuolelle. Leteissä oli tummansiniset kapeat nauhat ja ne näyttivät hauskalta harmaissa hiuksissa. Hänen tukkansa ei vieläkään ollut valkoinen tai tasaisen harmaa.

Hän kirjasi myös kalenteriin sekä tapahtuneita tai tulevaisuudessa edessä olevia asioita. ”Kannattaakohan minun enää hankkia uusia silmälaseja, kun kuolen jo pian?” hän pohti. ”Kun olen tällainen sokko, en oikein tahdo nähdä lukeakaan enää. Ja pelkään, että viimeinenkin näkö menee, jos rasitan silmiä. Olisi mukavaa nähdä ainakin ystävien kasvot ihan loppuun asti.”

Lea otti yöpöydältä pienen kirjan ja alkoi etsiä jotain sen sivujen välistä. Kirjassa oli paljon alleviivauksia. Kortteja, käsinkirjoitettuja papereita ja lehdestä leikattuja artikkeleita tuli esille sivujen välistä. Löytyi myös runo Eeva-äidin muistoksi ja vanha valokuva. Se oli kesäinen kuva Lean nuoruudesta, kotipihalta Vilppulasta. Punamullalla maalatun, komean maalaistalon verantojen edessä kukki valkoisia syreeneitä. Pihanurmelle oli istahtanut vieraita ja talon omaa väkeä. Nuori Lea Lehtivuori istui siellä hymyillen Miili-tätinsä vierellä.

Näkemiin

Kun kävin Leaa tapaamassa viimeisen kerran, hän ei jaksanut enää jutella, mutta silmät olivat vielä auki, katse kirkas. Kahden päivän kuluttua saimme soiton tulla vanhainkotiin hyvästelemään ystävämme. Silitin hopeisia hiuksia. Lauloimme ja pidimme pienen hartaushetken.

Oli 20.tammikuuta 2007. Toukokuussa Kukan-päivänä Lea Lehtivuori olisi täyttänyt 98 vuotta. Ystävien, sukulaisten ja oppilaiden muistoissa hän ja hänen elämänasenteensa elää: ”Minä olen niin iloinen ja kiitollinen!”

 




Hilja Visuri – elämä kouli mökin tytön

Hilja Visuri (s. 1923 o.s. Mämmelä) on kotoisin Raahen Palonkylästä. Leskeksi jäätyään hän asettui asumaan Laivurinkadulle Runolaan, ja mikäpä siinä on asuessa, kun kunto on hyvä ja muisti on terävä kuin partaveitsi.

Karjaa ja maata

Oli 4–5 lypsävää lehmää ja hevonen. Lehmien ajaminen laitumelle oli Hiljan työtä pikku tyttönä, samoin tähkien kerääminen viljapelloilta. Perunamaalla uurasti koko perhe. Hilda-sisko (1916–2012) ahersi isän renkinä: ajoi hevostakin siinä missä miehet. Naapurit ostivat Mämmelältä tinkimaitoa. Kaisa kirnusi osan maidosta voiksi ja myi palonkyläläisille.

Hiljan nuorimmat sisarukset olivat kaksoset. Äidin navettatöiden ajaksi kaksosten hoito oli jaettu Hiljan ja hänen sisarensa Helvin kesken niin, että poikavauva oli Hiljan vastuulla ja tyttövauvaa hoiti sisko.

Jo pikku tyttönä Hilja oli sitä mieltä, ettei hänestä tule maatalon emäntää, kun hän näki, miten raskasta työtä äiti teki.

Äiti opetti leikkimään

Palonkylän lapset pelasivat nelimaalia Hietalan kentällä. Siinä oli joutomaata, jonne pojat olivat pysyttäneet korkeushyppytelineet. Hilja Visuri luettelee ulkoleikkejä: sokkoa, piilosta ja konkkaa.

Kaupasta ostettuja leluja ei ollut kenelläkään. Kivet ja kävyt olivat lehminä. Muuraussavesta, jota Hiljan isä myi rakentajille, jäi osa lapsille. Siitä he muovasivat pullaa ja leipää, siitäkin huolimatta, että erään naapurin mielestä savileipien leipominen ennusti nälkävuosia.

Tuomaalan lapset tulivat monesti Mämmelälle leikkimään. Isossa tuvassa oli tilaa leikkiä avaimen kätkemistä, koulusta tai kangaskauppaa, jossa kangasta kaupattiin ”hyvällä hinnalla, pitkällä mitalla”.

”Äiti kertoi satuja ja kummitusjuttuja, hän opetti myös leikkejä ja lauluja, joita osaan vieläkin”, Hilja Visuri kertoo.

Palon koulu oli ihan likellä. Siellä Hilja kävi kuusi luokkaa ja jatkoluokan. Äiti oli sitä mieltä, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, kun ne kuitenkin menevät naimisiin.

Seuraava koulu oli rippikoulu, jota käytiin syksyllä ja keväällä Saloisten pappilassa. Pappina oli Lauri Ruskomaa. ”Tuomaalan Elvin kanssa käveltiin yhdessä Saloisiin”, Hilja Visuri muistelee. Ripille päästiin äitienpäivänä. Juhlaa varten Poukkulan Maija ompeli Hiljalle valkoisen mekon.

Piikapaikoissa oppi kodinhoidon

Mökin tytön korkeakoulu oli työ pikku piikana naapureissa jo 14-15-vuotiaasta alkaen. ”Leikkimökistä piikomaan”, Hilja Visuri kiteyttää. Hänelle piian ura urkeni lapsenvahtina Mettalanmäellä Laitalalla.

Jonkin aikaa Hilja ahersi juoksutyttönä Tarvaisen Anna-Liisalla, joka piti majataloa Raahessa Sovionkadulla. Hän juoksi kellarin ja keittiön väliä. ”Ei ollut jääkaappeja”, hän muistuttaa.

Talvisodan (30.11.1939–13.3.1940) alettua Hilja värvättiin Martti Ruskolle apulaiseksi. Mies joutui rintamalle, ja emäntä jäi kolmen pienen lapsen kanssa maatilaa hoitamaan. Hiljan tehtäviin kuului sekä navetta- että kotitaloustöitä. Hän lypsi lehmiä. Ruokki lehmiä, lampaita ja hevosen. Emäntä oli tarkka siisteydestä, ja Hilja oppi tekemään siivoukset huolella.

Heti työsuhteen alussa Hilja osti Santeri Heikkilältä polkupyörän ja sai sen maksetuksi osamaksulla palkastaan, joka oli 300 markkaa kuukaudessa. Tilipäivänä hän vei koko tilin Heikkilälle, kunnes pyörä oli maksettu.

Ruskolta kuskattiin päivittäin tinkimaitoa Raaheen. Pyöränsarvissa roikkui pääläri poikineen. Kun hätä on suurin, on apukin lähellä: sisukas tyttö opetteli valjastamaan hevosen ja sai suuren avun maitoastioiden kuljettamiseen.

Välirauhan aikana (13.3.1940–25.6.1941) Hilja sai kotiapulaisen paikan kauppias Saariaholta. ”Kyllä minä olin iloinen, kun pääsin kaupunkiin”, hän kertoo silmät säteillen. Äitikin oli tilanteeseen tyytyväinen ja ompeli tyttärelleen valkoisia esiliinoja työasuiksi.

Hilja Mämmelä keitti ateriat kauppiaalle ja myyjälle, Laila Elfingille. Keittiöstä löytynyt keittokirja oli hänelle suurena apuna, kun Saariaho kerrankin toi ison lihakimpaleen, josta piti loihtia palapaistia. Myös huushollin siivoaminen oli Hiljan työtä. Hänellä oli oma huone, ja hänestä pidettiin hyvää huolta. Olo tuntui yhtä turvalliselta kuin kotona.

Valokuvaamo Säteessä apulaisena

Kirkkokadulla lähellä Suomen Yhdyspankin pankkitaloa sijaitsi valokuvaamo Säde. Valokuvaaja Sylvi Salminen oli kotoisin Karjalasta, mies oli rintamalla. Hilja Mämmelän ystävä Toini Tyybäkinoja työskenteli siellä apulaisena ja houkutteli Hiljankin valokuvaamon palkkalistoille, kun sinne otettiin tyttö oppiin jatkosodan aikana (25.6.1941–19.9.1944). Hiljan tehtäviin kuului keittämisten ja siivoamisten lisäksi valokuvien retusointi, johon hän sai opetuksen valokuvaajalta. Tytöt asuivat samassa talossa valokuvaajan kanssa kodinomaisissa oloissa.

Valokuvaamossa käytettiin paljon vettä, joka tuotiin Jaakopin lähteestä hevosella ja kaadettiin pihalle suureen ammeeseen. Vesijohtoja ei kaupungissa ollut. ”Tänään et saa kantaa vettä, että käsi pysyy vakaana”, sanoi rouva Salminen, kun oli Hiljan vuoro retusoida kuvia.

Sodan takia tytöt saivat kuukauden pakollisen komennuksen maataloustöihin kesällä 1942. Kieltäytyä ei voinut. Toini joutui Toppiin ja Hilja Oulaisiin. Kukaan ei kysynyt, miten valokuvaamossa tullaan toimeen.

Maatalon tyttärenä Hilja Mämmelä selvisi tehtävistään hyvin. Isäntä määräsi hänet kokoamaan separaattorin, kirnuamaan, pesemään ja suolaamaan voita tai pellolle sitomaan lyhteitä ja haravoimaan. Eräänä päivänä hän komensi Hiljan kyntämään laajaa kesantopeltoa. Hänen piti valjastaa hevoset ja tehdä työ ihan yksin. Isäntä seisoi kädet puuskassa pyörtänöllä ja seurasi Hiljan työtä.

Kun kuukausi oli kulunut, hänellä oli Hiljalle ehdotus. ”Voitko jäädä meille miniäksi, olen todennut, että osaat tehdä kaikkia maatalon töitä. Kun poika palaa rintamalta, rakennetaan teille oma talo”, isäntä esitteli. Mutta Hilja ei halunnut maatalon emännäksi. Hän sai valita ottaako palkan maataloustyöstä rahana vai voina. Hän valitsi voin. Kotimatkalla junassa sai pelätä sotilaspatrulleja, jotka tarkastivat matkatavarat ja takavarikoivat ylimääräiset elintarvikkeet.

Hilja Mämmelä palasi valokuvaamo Säteeseen töihin. Elettiin vielä sota-aikaa, kun Toini sai joltakin tuttavaltaan tietää, että Helsingissä Kuusisen valokuvausliikkeessä on työtä tarjolla. Sen enempää pohtimatta tytöt hyppäsivät junaan ja puksuttelivat pääkaupunkiin, jossa majoittuivat hotelliin. Kumpikin sai työpaikan. Asunto löytyi Hesarin palstoilta.

”Toini jäi Helsinkiin. Hän löysi miehen ja solmi avioliiton”, Hilja Visuri kertoo. Hänen tiensä sen sijaan johti takaisin Raaheen. Äidin sairastuttua häntä tarvittiin kotona, koska veljet olivat rintamalla.

Elämä jatkui Raahessa

Hilja Mämmelä löysi Raahesta elämänsä miehen, Yrjö Visurin. Nuoret vihittiin avioliittoon vuonna 1946. Ensimmäinen yhteinen koti oli Mämmelän Valden yläkerrassa. Yrjö työskenteli Ruona Oy:n valimossa. Ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1947.

Työn perässä Visurit muuttivat Varkauteen, jossa Yrjö sai työpaikan Varkauden valimosta. Perheeseen syntyi kaksi poikaa.

Paluu Raaheen tapahtui Yrjön isän toivomuksesta. Hänen tontilleen Välikylään rakennettiin talo. Yrjö työskenteli aluksi Ruonassa, mutta siirtyi sitten Mämmelän Putkityön palvelukseen, jossa teki matkatöitä eläkkeelle saakka.

Perheeseen syntyi vielä kaksi lasta. Hilja Visuri oli kotiäiti ja sai hoitaa lapset kotona. Hän kertoo, että hänellä on vielä kaksi lasta, kolmesta hän on joutunut luopumaan. Lapsia ja lastenlapsia on neljässä polvessa. ”Minä olen onnellinen mummu”, hän sanoo viisaasti.




Seija Tyrninoksa – maailman kansalainen

Vanha sanonta “Kauas on pitkä matka” pitää kirjaimellisesti paikkansa Kainuun pikkukylässä Puolangan Puokiovaaralla kasvaneelle Seija Tyrninoksalle (os. Kyllönen). Maailman monet kriisipisteet, kylät ja kaupungit ovat tulleet tutuiksi, niin myös eri kansainvälisten humanitääristen järjestöjen ohjelmat ja toimistot, joiden neuvonantaja- ja johtotehtävissä hän on saanut työskennellä pitkän uransa aikana, lievittämässä omalta osaltaan maailman hätää.

Hänen tiensä on kulkenut Afganistanin, Bangladeshin, Intian, Kamputsean, Kenian, Sri Lankan, Thaimaan ja Ugandan kautta Etelä-Afrikkaan, sieltä Unkariin ja nyt viimeksi Sveitsiin. Väliin on mahtunut työjaksoja niin kotimaassa Suomessa kuin Ruotsissakin sekä paljon opiskelua myös eri yliopistoissa Englannissa, Ranskassa, Sveitsissä, Intiassa, Japanissa, Etelä-Koreassa ja Kanadassa.

Terveydenhuollon tehtävät ovat vaihtuneet vähitellen yhä vaativampiin ja monimutkaisempiin kansainvälisiin kuvioihin. Seijan pisin työura on ollut Punaisen Ristin liikkeen palveluksessa ja 2017 häntä huomioitiin myös Suomessa Tasavallan Presidentin myöntämällä Suomen Punaisen Ristin kultamitalilla tunnustuksena vuosikymmenien palveluksesta.

Tutustuin Seijaan muutama vuosi sitten yhteisen ystävämme välityksellä, jolloin hän vielä asui Budapestissä. Tätä kirjoitusta varten tapaan hänet marraskuun lopulla 2017 Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun yhdistysten kansainvälisen liiton (IFRC) päätoimistossa Genevessä, jossa hän nykyisin työskentelee. Helpottaakseen keskusteluamme hän on valmistanut maailman kartan, jossa näkyvät hänen työtehtävänsä vuosikymmenien aikana.

Minua hengästyttää: miten monessa tämä nainen onkaan ollut mukana! Toteamme, että koska molemmat olemme kiireisiä ja uutta tapaamista on vaikea järjestää, on parasta jatkaa keskustelua sähköpostien välityksellä. Kirjoitin Seijalle kysymykset ja hän vastasi niin mielenkiintoisesti, että on parasta kopioida vastaukset sellaisenaan!

Mitkä lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat jääneet mieleen?

“Elin lapsuuteni turvallisessa maalaisympäristössä ydinperheessä, jossa minua jo pienestä pitäen kannustettiin ottamaan vastuuta itsestäni ja muista. Opin jo varhain, että kukaan ei pärjää yksin ja sitä hyvää, mitä itse on saanut osakseen, miten pientä se onkin, kannattaa jakaa.

Kasvoin sosiaalisessa ympäristössä, jossa auttaminen ja toisesta huolehtiminen oli itsestäänselvyys. Naapurit auttoivat toisiaan esimerkiksi viljankorjuussa, heinätöissä ja metsätöissä – tehtiin yhdessä.

Vanhempieni rakkaus, oikeudenmukaisuus ja arkiviisaus, kuten kutsun sitä, heidän vaatimattomuutensa ja lasten edun ajatteleminen jättivät minuun syvän jäljen. Heidän rohkaisunsa ja kannustuksensa kasvattivat minusta rohkean ja elämälle uteliaan nuoren naisen.

Jo 16-vuotiaana muutin peruskoulun jälkeen Kajaaniin jatkamaan opintojani ja edelleen Ouluun, Ruovedelle ja Helsinkiin työn ja opintojen perässä. Unelmoin ja haaveilin paljon jo pikkutytöstä lähtien, omasin vilkkaan mielikuvituksen ja työskentelin systemaattisesti valintojeni kautta siihen suuntaan, että kansainvälisyydestä, avustustyöstä ja asiantutijatehtävistä maailmalla voisi tulla minun juttuni.

Uteliasuuteni elämää kohtaan vaikutti siihen, että tiesin jo varhain haluavani nähdä ja kokea elämää maailman eri kolkissa, eri kulttuureissa. Perhe, lapsuuden ystävät, luonto, Kainuun kirkasvetiset järvet ja joet, jylhät metsät luonnonantimineen ja sen vahva multa antoivat minulle vankan kasvualustan, josta ponnistaa. Olin onnekas, sain lapsuudessa ja nuoruudessa vahvat eväät elämäni matkalle. Muistan sen aina. Kiitollisena.”

Minkälaiset olivat ensimmäiset työkokemuksesi ja miten ne ovat muokanneet sinua?

“Ehdin työskennellä lähes 10 vuotta terveydenhuollon sektorilla sekä Suomessa että Ruotsissa ennen kansainvälistä uraani. Rohkea vastuun ottaminen, viisaat ja kannustavat ihmiset ympärilläni työyhteisöissä ja ystäväpiirissäni tukivat, motivoivat ja inspiroivat minua alusta lähtien.

Olen aina rakastanut työtäni, kaikkia sen eri ulottuvuuksia ja vivahteita sekä terveydenhuollon sektorilla että kansainvälisissä tehtävissä ja olen ollut tyytyväinen ja ylpeä panoksestani yhteiseen tavoitteeseen. Elämän uteliaisuus ja positiivinen asenteeni ylipäätään, luottaen siihen, että yhdessä aina selvitään tilanteesta kuin tilanteesta, on ollut voimani.

Kansainvälistä uraani ajatellen, ensimmäinen pidempi, yli 4-vuoden työrupeama Keniassa Elgonin vuorella, lähellä Ugandan rajaa vuosina 1984–1988, on ehkä ollut minun elämäni vaikuttavin korkeakoulu sen jälkeen, kun olin jo työskennellyt lyhyempiä jaksoja Thaimaassa, Intiassa ja Bangladeshissa.

Vastuualueenani Keniassa oli käynnistää ja laajentaa pienen maaseutuklinikan toiminta Kipsigonin kylässä, rakentaa äitiys- ja lastenneuvolatilat ja henkilökunnan asunnot, hankkia paikallinen henkilökunta ja perustaa kyläyhteisön koulutusohjelma alueelle. Se oli suuri haaste nuorelle suomalaiselle sairaanhoitajalle, jonka tukena arjessa tuolla kaukaisessa vuoristokylässä oli ainoastaan pieni paikallinen tiimi.

Tuo aika Keniassa entisestään vahvisti tiimityön, yhteisöllisyyden ja verkostoitumisen merkitystä sekä työn suunnitelmallisuuden ja tiedottamisen tärkeyttä. Kun kuulee lapsen ensimmäisen itkun vaikean synnytyksen jälkeen tienvierustalla, kun sairaalaan ei ehditty, ja näkee äidin helpottuneen ilmeen, se pyyhkäisee hetkessä pois kaiken vaivannäön. Elämä on ja se kantaa, vaikeissakin olosuhteissa.”

Mitkä vaiheet johtivat päätökseesi lähteä maailmalle? Mikä voima on vienyt sinua eteenpäin?

“Edesmennyt äitini usein muisteli, että jo 5-vuotiaasta saakka olin kertonut, että kun kasvan isoksi, minusta tulee lääkäri ja menen auttamaan Afrikan lapsia. On vaikea sanoa, mistä sellainen ajatus asettui pienen tytön sydämeen tuolla Kainuun pikkukylässä, mutta ehkä “Ambomaan rainakuvilla”, joita lähetystyöntekijät kävivät kylillä aina silloin tällöin näyttämässä, on osuutensa.

Pieni siemen oli kylvetty sydämeeni ja se osui hedelmälliseen maaperään. Minulla on aina ollut sydämen syvä halu osallistua ja kantaa oma korteni kekoon yhteisen hyvän vuoksi. Se on vienyt minua eri vaiheiden kautta eteenpäin, välillä sivupoluillekin, mutta aina eteenpäin. Se tavoite mielessä olen opiskellut ja työskennellyt monipuolisesti ja laajasti, sillä kaikki tieto, taidot ja osaaminen ovat myös kansainvälisillä areenoilla hyödyksi.

Koska olin selkeä tavoitteistani humanitäärisessä työssä, lähdin aluksi vapaaehtoisena ja lyhyempiin projekteihin testatakseni, onko minusta sellaiseen työn vieraassa ympäristössä, eri kulttuurin keskellä. Jo ensimmäiset kokemukset vahvistivat, että tämä on se sektori, jossa haluan panokseni elämässä antaa ja sille tielle jäin.

Elämäntapani, työni mukaan lukien, on vienyt minua nyt jo yli 30 vuotta ympäri maailmaa Aasiassa, Afrikassa, lähi-Idässä ja Euroopassa – se on ollut mielenkiintoinen ja rikas matka monine kokemuksineen ja haasteineen. Jo kotona oppimani arvot, toisen ihmisen ja elämän kunnioittaminen, luotettavat ystävät, perheeni, luonnon vahvistava ja parantava voima sekä henkilökohtainen uskoni ovat minun kantavia voimiani. On rauhallista olla oman itsensä kanssa, kaikki arjen haasteet mukaan lukien. Kaikesta aina jollakin tavalla selvitään.”

Teit avustustyötä vaikeissa olosuhteissa. Miten jaksoit?

“Uskon, että turvallinen ja vakaa kasvuympäristöni pienessä maalaiskylässä Suomessa antoi minulle erittäin hyvät edellytykset selvitä vaikeissakin olosuhteissa missä tahansa maailmassa. Olin tottunut lapsuudessa vaatimattomiin olosuhteisiin, luonnon läheisyyteen, itsenäiseen ajatteluun ja vastuulliseen toimintaan jo pienestä pitäen. Se kaikki on ehdottomasti auttanut minua sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen eri puolilla maailmaa, monenlaisissa työtehtävissä.

Ajattelin usein, esimerkiksi siellä kenialaisessa pikkukylässä kansainvälisen työni alkuvuosina, miten elämä kyläyhteisössä voikin olla samanlaista eri kulttuureissa, vain kieli ja ihmisten ulkonäkö on erilainen, mutta peruselämä on hyvin samanlaista.

Ihminen on aina ihminen. Jos onnistunut koskettamaan toisen sydäntä kunnioituksen ja ystävällisyyden kautta, kohtaat sisaresi tai veljesi – kaikkialla maailmassa. Syvä kokemukseni myös on, että tiimityö on voimaa työyhteisössä. Kun koet, että voit omalla panoksellasi edesauttaa yhteisen tavoitteen saavuttamista, olet onnistunut, koet tyytyväisyyttä ja työn iloa.

Luonto, liikunta, ystävät, perhe, mutta myös selkeä oma aika ja mietiskely, vaikka pienenkin hetken, ovat olleet välttämättömiä jaksamisessa. Tiukan paikan tullen olen myös rohkeasti konsultoinut ammattiauttajia elämäni varrella sekä työni että yksityiselämäni vuoksi.

Varsinkin johtamistyössä saattaa olla haastaviakin tilanteita, joita ei voi jakaa työyhteisön jäsenten kanssa ja sen vuoksi oma, ulkopuolinen mentori on hyvin tärkeä, jotta positiivinen energia, motivaatio, inspiraatio ja työn ilo säilyvät – myös työyhteisössä.

Yksinhuoltajaäitinä, työn ja perhe-elämän tyydyttävässä yhteensovittamisessa vieraassa ympäristössä eri maissa on myös matkan varrella ollut aikoja ja hetkiä, että ystävien ja ulkopuolisten neuvonantajien tuki on ollut todella tärkeää. Yhdessä jaksaa paremmin.”

Miksi lähdit johtamiskoulutukseen?

“Työskennellessäni terveydenhuollon suunnittelu- ja johtotehtävissä komennuksillani, minua pyydettiin jo varhain lomittamaan maajohtajia useissa maissa. Huomasin, että vastuun kantaminen myös isommasta kokonaisuudesta kuin vain terveydenhuollon sektorista tai tietyistä projekteista, on todella mielenkiintoista ja antoisaa. Se on kuin johtaisi suurta orkesteria lavalla: jokaisen erityisosaamista tarvitaan, jotta kokonaisuudesta tulee hyvä. Sain myös siinä roolissani paljon positiivista palautetta sekä työyhteisöltä että organisaation johdolta.

Siirtyminen kokoaikaisesti maajohtajaksi ja siitä aluejohtajaksi, on ollut osa luonnollista kehitystä pitkän urani aikana. Johtamiskoulutus- ja työ terveydenhuollon sektorilla antoi minulle jo hyvät eväät laajempien kokonaisuuksien johtamiseen maa- ja aluetasolla ja oli luonnollista, että hakeuduin laajempaan kansainväliseen johtamiskoulutukseen, kun silloinen työnantajani tarjosi sellaista mahdollisuutta kansainvälisen maisteritutkinnon kautta.

Työskennellessäni maajohtajana Etelä-Afrikassa, kansainvälinen johtamiskoulutus vei minut opiskelemaan parin vuoden aikana lyhyitä jaksoja eri yliopistoihin Englantiin, Ranskaan, Intiaan, Kanadaan, Japaniin ja Etelä-Koreaan. Kurssilaiset olivat kaikki jo työelämässä olevia, lähinnä yksityissektorin kokeneita johtajia ja niinpä saatoin myös käyttää johtamiskoulutuksessani laajaa kansainvälistä kokemusta hyväksi ja tuoda uudet ideat ja opit saman tien käytäntöön omassa työssäni eri kuuden kurssikokonaisuuden välissä. Hyöty oli heti molemminpuolinen.

Koen vahvasti, että elämä on ikuista oppimista. Kaikesta oppimisesta sekä työ- ja elämänkokemuksesta on hyötyä – täytyy vain osata katsoa sitä aina siitä oppimisen näkökulmasta ja kysyä itseltään: miten tämä auttaa minua nyt jälleen askeleen eteenpäin tällä yhteisellä matkalla?”

Mitä suomalaisuus merkitsee sinulle?

“Sydämeni tasolla olen hyvin selkeä omasta identiteetistäni ja juuristani suomalaisena. Olen suomalainen, jonka työsarka on erityisosaamisen vuoksi pääasiassa ulkomailla, mutta kotimaani on Suomi, jota ylpeänä edustan, kun siihen on mahdollisuus.

Arvostan suuresti itsenäisyyttämme, vapauttamme, ihmisoikeuksiamme, peruskoulutustamme, sosiaaliturvaa, turvallisuuttamme, suomalaista sisua, rehellisyyttä, luotettavuutta ja erityisesti neljää vuodenaikaa.

Olen kiitollinen, että minulla on kansainvälisen ystäväpiirin lisäksi merkittävä joukko pitkäaikaisia suomalaisia ystäviä, jotka ovat säilyneet rinnallani kaikki nämä vuodet eri elämänvaiheissa. Se on valtava rikkaus ja voimavara.

Kun työelämäni saapuu päätökseen eläkeiän myötä, voin helposti kuvitella palaavani Suomeen, sekä sinne Kainuuseen kesän viettoon ja kotiin Helsinkiin. Peruskotini kulkee aina sydämessäni, se on aina ollut niin jo 16-vuotiaasta lähtien, kun lähdin lapsuudenkodistani.

On ollut onni, että minun on ollut kutakuinkin helppo perustaa koti milloin mihinkin maahan, jonne matkalaukkuni lasken. Koti on siinä, minä luon sen sydämeni eväillä – ei ole ikävä minnekään.”

Onko se, että olet nainen, ollut taakka vai etu työelämässä?

“Henkilökohtaisesti minulla ei ole vahvaa kokemusta eriarvoisuudesta työelämässä sukupuoleni vuoksi sillä tasolla, jossa olen työskennellyt. Koen, että minua on kunnioitettu ja arvostettu juuri osaamiseni vuoksi, ei sen vuoksi mikä on sukupuoleni.

Ainoa maa, jossa koin, että minun täytyi nuorena naisena, maajohtajan sijaisen ominaisuudessa, ansaita paikallisen johdon taholta kannukseni oli Sri Lanka, mutta puolen vuoden “näytön” jälkeen testaaminen loppui, koska työni laatu ja tulokset puhuivat puolestaan.

Humanitäärisellä sektorilla kärsimme kyllä usein edelleen miesvaltaisuudesta ylimmässä johtoportaassa sekä jopa palkkaluokkien eriarvoisuudesta. Emme ole osanneet viedä yhdessä niitä asioita tarpeeksi voimakkaasti tai taidokkaasti eteenpäin. Asia on pitkälti jäänyt muistioiden, puheiden ja voivottelemisen tasolle kaikkina näinä vuosina. Se on pelottavaa ja sen tilanteen korjaamiseksi täytyy edelleen tehdä paljon töitä tällä sektorilla.

Aivan oma keskustelunsa on sitten se, miten kansainväliset järjestöt voisivat tukea ja kannustaa enemmän naisia, joilla on perhe ja lapsia tai jotka ovat yksinhuoltajaäitejä, kansainvälisellä uralla ja johtamistyössä vaativissa tehtävissä. Tasapainon löytymisestä perhe-elämän ja vaativan kansainvälisen työn välillä naisena, etenkin yksinhuoltajaäitinä, tulee helposti taitolaji – omaan kokemukseeni perustuen se on vaativaa.”

Mitkä kokemukset ovat masentaneet?

“Välttämättömän byrokratian pyörittämiseen kuluva aika ison organisaation rattaissa, avun osittainen väärinkäyttö ja korruptio, epäoikeudenmukaisuus ja jatkuva riittämättömyyden tunne siitä, että ei voi tehdä enempää, ei voi auttaa kaikkia, ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan, on aina riipaisevaa, koskettaa syvältä ja vaatii jatkuvaa työstämistä sisäisesti.

Lapsen kärsimys missä muodossa tahansa on myös asia, johon ei ikinä totu ja jonka edessä tuntee itsensä niin sanomattoman voimattomaksi ja pieneksi.

Harmittanut on myös se, jos ei nyt sentään masentanut, että järjestelmälliseen urasuunnitteluun kokoaikaisille avustustyöntekijöille, asiantuntijoille ja johtamistyöhön tällä sektorilla on hyvin vähän tukea eri järjestöillä.

Kokemukseni on ollut, että oma aktiivisuus ja yritteliäisyys on se, joka on avannut ovia ja työssä eteneminen on kulkenut yrittämisen ja erehtymisen kautta, joka ei välttämättä ole mielekkäin ja tehokkain tie. Se on tuntunut joskus jopa kohtuuttomalta. Olisi hyvin tärkeää, että nuorille, lahjakkaille avustustyöstä- ja asiantuntijatehtävistä kokoaikaisesti kiinnostuneille kehitettäisiin polkuja, joita pitkin voisi helpommin edetä.

Lyhyet työsopimukset, maksimissaan kaksi vuotta kerrallaan, ovat myös tuoneet paljon huolta matkan varrella työsuhdeturvan osalta, etenkin sen jälkeen, kun yli 20 vuotta sitten tulin äidiksi ja jatkoin kenttätyötä – en ole koko pitkän työurani aikana ollut koskaan jatkuvassa työsuhteessa. Nyt senioritasolla tarkkailen myös mielenkiinnolla, nostaako ikärasismi päätään työtilaisuuksien suhteen, etenkin naisjohtajuuden osalta.”

Mitkä kokemukset ovat rohkaisseet?

“Yksilötasolla kokemus siitä, että oman työpanoksen kautta on voinut omalta osaltaan vaikuttaa edes pienessä määrin toisen ihmisen hyvinvointiin, on voinut auttaa kanssamatkaajaa ja kulkea rinnalla kappaleen matkaa, nähdä uuden elämän alun, lapsen hymyn sairauden jälkeen, kuulla vanhempien helpotuksen huokaisun, kun lapsi toipuu ja löytyy uusi toivo, on aina se paras anti.

Organisaatiotasolla se, että saa olla kehittämässä parempia toimintatapoja, uusia strategioita, systeemejä ja prosesseja, uusia innovaatioita ja niin vaikuttaa oman työn kautta isompaan kokonaisuuteen, on aina rohkaisevaa. Kokemus siitä, että juuri minun työpanoksellani on merkitystä, tekee työn mielekkääksi, auttaa jaksamaan ja antaa työtyytyväisyyyttä. Upeat työtoverit, tiimityön mukanaan tuoma innostus yhteisestä osaamisesta ja tuloksien aikaansaamisesta yhdessä on aina rohkaissut. ”

Mitä neuvoja antaisit nyt nuorelle naiselle, joka miettii tulevaisuuttaan ja epäröi uravalinnoissaan?

“Opi tuntemaan itsesi, vahvuutesi ja heikkoutesi. Olemassa olevat ongelmat eivät ratkea kenttätyössä ja maata vaihtamalla – usein päinvastoin. Ole rehellinen itsellesi ja muille, opiskele, lue ja verkostoidu laajasti ja monipuolisesti. Luo luotettavia ystävyyssuhteita ihmisten kanssa, joilla on sinulle jotain annettavaa ja joille sinulla on annettavaa takaisin ja panosta niiden ylläpitämiseen pitkällä tähtäimellä. Valmistaudu sietämään uudelleen ja uudelleen jatkuvaa epävarmuutta ja satoja vastaamattomia kysymyksiä kaiken uuden edessä.

Muista hymy, ystävällisyys ja kunnioittava käytös kulttuurissa kuin kulttuurissa. Kunnioita eri kulttuureiden odotuksia sinun käytöksessäsi – kuuntele ja opi, olet vain vierailija. Konsultoi, kysy neuvoa, vinkkejä, ole rohkea, älä jää yksin.

Mieti laajasti ja tarkkaan perheen ja työn yhteensovittamista vieraissa, mahdollisesti alati vaihtuvissa olosuhteissa ja kulttuureissa, lasten koulunkäyntimahdollisuuksia kansainvälisessä ympäristössä ja sen vaikutusta mahdollisesti kotimaahan palatessa, mahdollista jatkuvaa muuttoa muutaman vuoden välein maasta toiseen sekä sinun että perheen ja lasten näkökulmasta, matkalaukkulapsuutta, juurettomuutta. And then: Go for it!”

Mitä itse toivot tulevaisuudelta?

“Olen hyvin kiitollinen perintönä saamistani hyvistä geeneistä, terveydestä, perheestä, ystävistä, työtovereista ja kaikista mahdollisuuksista, joita elämä on tähän saakka minulle tarjonnut. Toiveeni on, että saan edelleen olla terveenä ja energisyyteni säilyy, jotta voin vielä jatkaa muutaman vuoden tässä mielenkiintoisessa työssä.

Haluan nähdä nuoren aikuisen lapseni nousevan omille siivilleen, haluan edelleen tukea häntä äitinä ja vanhempana hänen kasvussaan ja kehittymisessään ja jollakin tavalla edistää sitä, että nuoret löytäisivät tarkoituksen elämälleen, sen oman polkunsa tässä nykypäivän haastavassa ja ajoittain hyvinkin sekavassa maailmamenossa.

Olen kiitollinen luotettavista, ihanista ystävistäni ja haluan viettää aikaa heidän kanssaan maailmaa edelleen rakentaen. Haluan vaikuttaa minulle tärkeillä sektoreilla, ottaa aikaa itselleni ja harrastaa minulle mieleisiä ja tärkeitä asioita.

Haluan varata aikaa hiljaisuudelle ja mietiskelylle, jota vuosien lisääntyessä koen tarvitsevani yhä enemmän ja enemmän. Suunnittelen jo aikaa aktiivityöelämän jälkeen ja sen mukanaan tuomia, uusia mahdollisuuksia ja vapaampaa aikaa ruuhkavuosien jälkeen. Uusi jakso elämässäni on aivan ovella – odotan sitä innolla. Sydän sanoo: elämälle kiitos tähän saakka, annoit minulle paljon.”




Kerttu Ylä-Jääski – äitimme, perheemme ydin

Tämän alkuosuuden on kirjoittanut Kerttu Ylä-Jääsken vanhin tytär, myös jo edesmennyt Pirjo Karinkanta (s. 1932) muistelupuheekseen heinäkuussa 2011 äitimme syntymän 100-vuotisjuhlaan, johon hänen jälkeläiset useammassa polvessa kokoonnuimme Heinola-talolle yhdessä äitimme Kertun muistoksi juhlistamaan. 

Äiti Kerttu syntyi sata vuotta sitten 23. heinäkuuta 1911 Vehkalahden kuntaan kuuluvassa Reitkallissa, joka on nykyisin liitetty Haminaan. Vanhemmat olivat äiti Eeva-Liisa, os. Vapalahti ja isä Matti Ruoti, kotoisin Reitkallista.

Matti Ruoti luopui osuudestaan kotitaloon veljensä Einarin hyväksi. Perhe muutti Haminaan Tallimäelle, joka on pari kilometriä keskustasta. Perheessä oli kolme tytärtä ja poika Jaakko, joka kuoli pienenä. Aune oli vanhin, sitten Kerttu ja nuorin oli Eeva. Aune ja Kerttu olivat läheinen sisarpari. Isä oli tyttäristään ylpeä. Riiausaikakin sattui suht´ samaan aikaan. Äidistä tuli Ylä-Jääski, Aunesta Ylätupa.

Ylä-Jääskin nuoripari muutti Hietakylään (jossa oli isän kotitalo ja jossa minä Pirjo synnyin) pian Pitäjänsaarelle, jossa Seppo syntyi. Nykyään silta yhdistää saaren mantereeseen. Aikanaan oli pari-kolmesataa metriä merta välissä.

Isä oli saaren osuuskaupassa myymälänhoitajana. Uskon äidin olleen myös myymälässä töissä. Kai meitä joku oli hoitamassa. Siellä olin pudonnut laiturilta mereen, ja kun olin pulpahtanut pintaan, sai joku tyttö vaatteista kiinni. Summassa Haminan lähellä isä oli vähän aikaa samoissa tehtävissä. Siellä Seppo oli jäädä auton alle. Maantie kulki talon edessä.

Sen jälkeen tuli muutto Kotkaan, missä isä meni rautakauppaan tukkumyyjäksi. Kotitalo oli keskustan tuntumassa. Nykyisin on linja-autoasema torilla, josta on vain parisataa metriä taloon. Se oli ja on nelikerroksinen, kaksiportainen kivitalo, nimeltään Bulevardi, osoite Puistotie 4. Siellä asuessa äiti oli kotiäiti.

Minulla läheni koulun alku, mutta myös sota läheni. Alkoi talvisota ja koulu suljettiin. Talvisodan ajan olimme äidin ystäväsisarusten kotitalossa Summassa. Siellä ei ollut pommitusvaaraa, kun taas tähtiyöt tiesivät pommitusvaaraa Kotkaan. Talvella oli ennätyspakkasia. Miehet rämpivät sodassa.

Onneksi se sota ei kauaa kestänyt ja koulu jatkui. Oli kriittisiä aikoja. En muista oliko ennen talvi- vai jatkosotaa, kun olimme myös poissa kaupungista ns. neuvottelujen aikana isän sukulaisten luona Turkialla. Siellä muistan Sepon sairastaneen hyvin vakavan keuhkokuumeen.

Kotkassa oli arkista aherrusta. Oli myös pyykkipäiviä. Padassa kiehui lipeävesi, jossa keitettiin valkopyykki. Koko tupa höyrysi. Tupa oli talon kellarikerroksessa, pienet ikkunat pihatasolle. Pihassa oli isoja halkopinoja, mutta en muista miten taloa lämmitettiin. Keittiössä oli puuhella. Kesäisin kerättiin käpyjä hellaa varten. Jokaisella oli kellarissa puuliiteri, mihin halot heitettiin sisään kadunpuolen pikkuikkunoista. Kerran Seppo halkaisi isonvarpaan niitä hakatessa. Pieni poika kirveen kanssa.

Vieressä oli iso kallio ja metsää. Sen takana yleinen sauna, jossa viikoittain kävimme. Asunnossa oli hyvin pieni wc, ylhäällä vesisäiliö. Narusta vetäen tuli vettä. Keittiössä kylmä vesiraana, kuten silloin sanottiin. Meillä oli keittiö, makuuhuone ja isohuone. Pihassa oli sota-aikana kanihäkkejä. Kaneja pidettiin lihan sekä turkisten vuoksi.

Kun alkoi jatkosota, lähdettiin taas kiireellä pois kaupungista. Kotkahan oli saari ja silloin oli vain yksi silta, joka yhdisti mantereeseen eli Hovinsaareen. Vieressä kulki myös rautatie. Pelättiin, että jos silta pommitettaisiin, pois ei pääse.

Meitä lähti ystäväni Marita äitinsä kanssa, meidän äiti, Seppo ja minä. Oli avolavakuorma-auto (luultavasti rautakaupan) ja suuntana Pyhtää. Maritan äidin siskon luo ensin. Matkasta jäi mieleen, että tuuli vie baskerini Hovinsaaren sillalla.

Pyhtäällä meidän perhe siirtyi pian toiseen kylään, Purolaan. Se oli silloin hyvin ruotsinkielistä seutua, mutta ainakin minusta meidät otettiin hyvin vastaan. Siellä oli myös siirtolaisia ainakin Lavansaaresta. Miehet olivat siellä jossakin.

En muista aikoja, miten missäkin olimme. Kotkassa olimme taas rauhallisempina aikoina. Kotkaa pommitettiin aika paljon. Siellä oli satama, teollisuutta ja saksalaisia laivoja öljysatamassa. Kerran poissa ollessamme tuli ikkunalasit sisään.

Talvella 1943 perhe lisääntyi, syntyi Tarja. Silloinkin oli pommitusvaara, joten äiti ulos lähtiessä ohjeisti, että jos tulee hälytys, vie vauvan kori wc-pytyn päälle. Siellä ei ole sirpalevaaraa.

Tarjan ollessa pieni, olimme taas Purolassa, entisen emännän siskon talossa. Näiden veljellä oli maalaistalo, jossa tosin vain miniä hoiti taloa. Äiti osallistui talon peltotöihin. Silloin oli talkooväelle runsas illallinen, jolloin me lapset pääsimme mukaan. Näistä naisista jäi äidille hyviä ystäviä.

Sodan loppuaika oli kovaa rytinää, koulut suljettiin. Isä järjesti minulle koulupaikan kauppias-asiakkaansa luo Miehikkälään (lähemmäs rajaa). Seppo lähti Ruotsiin sotalapsena. Minulle lähtöä ensin esitettiin, mutten halunnut. Seppo itse sanoi, että hän lähtee. En muista kuinka kauan hän siellä oli, ei kovin kauaa. Kun hän palasi, oli innoissaan. Muistan, kuinka hän pomppi sängyn päällä ja veti laatikoita auki. Sitäkään en muista puhuiko suomea.

Sodan loputtua isä sai Haminan Tallimäeltä Viipurinkadun varrelta rintamamiestontin. Hän osti Ylämaalta purettavan parakin, josta sai paljon rakennustarvikkeita, joista oli pulaa, kaikkeen tarvittiin ostolupia. Sepon kanssa laitoimme lautoja taapeliin, oiottiin käytettyjä nauloja ratakiskon päällä vasaralla hakaten ja paljon muuta.

Kun taloa alettiin rakentaa, kävi isä edelleen Kotkassa töissä. Aamulla hän luetteli äidille mitä kaikkea päivän aikana piti tehdä. Se oli erittäin raskasta aikaa. Muistan Joulupäivän olleen ainoa, kun pidettiin vapaata. Siitä ajasta on monenlaisia yksityiskohtia mielessä. Ei mukavia.

Raskasta oli äidilläkin, sillä hän odotti Jukkaa, joka syntyi tammikuun lopulla 1948. Talon valmistuttua helmikuun lopussa avattiin kauppa. Se oli liiketalo, jossa alakerran tilat olivat kauppatiloja keittiötä lukuun ottamatta. Makuuhuoneet olivat yläkerrassa, siellä Jukka myös syntyi. Kaupassa myytiin ruokatavarasta rakennustavaraan, kaikkea mahdollista maaleista possun leseisiin. Äiti oli heti mukana kaupassa, minäkin minkä kotitöiltä ehdin.

Alueella oli paljon siirtolaisten talonrakentamista. Starkilta tuli joka viikko puhelu, jolloin isä kertoi, mitä kaikkea tarvittiin lisää. Näiden puheluiden aikana Totti Kanervaara huomasi, minkälainen rautakauppias oli asialla. Niin hänet houkuteltiin Starckjohannin leipiin Lahteen.

Talo Haminassa myytiin Osuuskauppa Ympyrälle ja edessä oli muutto Lahteen vuonna 1950. Siellä oli juuri valmistunut kerrostalo Aleksanterinkadun loppupäähän. Sinne ostettiin kaikki uutta huonekaluista tauluihin. Äidillä ja isällä oli varmaan ensimmäistä kertaa elämä helpompaa. Jukan eli pienimmän kanssa isä kävi esim. (olikohan Mailaveikkojen) pelejä katsomassa. Lahdessa syntyi vielä viides lapsi eli Merja vuonna 1954.

Minä ja Raimo tapasimme pian Lahteen muuton jälkeen, olimme molemmat Starckjohannilla töissä, tosin eri taloissa. Meidät vihittiin toukokuussa 1953. Olen tässä kertonut äidin ja meidän muidenkin elämästä sen ajan jota kenelläkään toisella ei ole tiedossa tai muistoissa. Toiset voivat kirjoittaa jatkon. Se taas ei ollut helppoa elämää. 

 

Pirjon toivomuksesta jatkan nyt nuorimpana sisarussarjastamme kertoen äidistämme Kerttu Ylä-Jääskestä omien muistikuvieni ja kokemusteni kautta.

Kuten jo tuosta Pirjo Karinkannan osuudesta on luettavissa, Kerttu ja Toivo Ylä-Jääsken perheeseen syntyi lapsia kolmella eri vuosikymmenellä, joten lapsuutemmekin osuivat hyvin erilaisille ajanjaksoille jo Suomenkin historiaa ajatellen. Vanhin lapsista eli Pirjo syntyi vuonna 1932, Seppo 1934, Tarja 1943, Jukka 1948 ja Merja 1954. Minulla ja vanhimmalla sisarellani oli siis ikäeroa 22 vuotta. Pirjo oli ehtinyt avioituakin puolisonsa Raimon kanssa jo ennen minun syntymääni. Kasvoin heidän lastensa Jarin ja Riitan kanssa yhteisen lapsuuden ajan.

Kuten Pirjon kirjoituksen lopussa hän mainitseekin, elämä Kertulla ei ollut jatkossakaan helppoa. Isämme Toivo lähti omille teilleen minun, nuorimmaisen ollessa vasta seitsemän kuukauden ikäinen. Äiti jäi kolmen lapsen kanssa viemään elämäämme eteenpäin.

Lahti oli hänelle siinä vaiheessa vielä suhteellisen uusi kaupunki, eikä siihen asti kotona perhettään hoitaneelle naiselle ollut ehtinyt vielä liikoja ystäviä tai edes tuttavia ehtinyt tulla. Joitakin kuitenkin, kuten kummieni Helvin ja Unton perhe, joihin vanhempani oli tutustunut isäni työpaikan kautta.

Kummitätini Helvi lukeutuikin äitini läheisimpiin ystäviin aina kuolemaansa saakka. He olivat ymmärrykseni mukaan tärkeät ystävät toisilleen puolin sekä toisin, jakaen keskenään henkilökohtaisimpiaan iloja ja suruja vuosikymmenten saatossa.

Silloin 1950-luvun aikaan ei sosiaaliturva ollut samalla tasolla kuin nykypäivänä. Äitimme Kerttu ei saanut asumistukea sen enempää kuin toimeentulotukeakaan vaan lasten ja oman elämän eteenpäinviemiseksi oli löydyttävä työpaikka. Siinä asiassa avuksi löytyi samassa kerrostalossa asunut yläkerran naapuri, joka tarjosi äidillemme työpaikan johtamastaan puusepäntehtaasta kävelymatkan päästä kotoamme.

Minulle löytyi päivähoitopaikka ensin yhden samassa talossa asuneen Bertta-tädin luota, joka teki ompelutöitä kotoaan käsin. Muutaman vuoden ikäisenä pääsin Pelastusarmeijan lastentarhaan, jota siihen aikaan kutsuttiin seimeksi. Koska äiti meni aamuisin jo seitsemäksi töihin, kuului minun seimeen saattaminen kotona vielä asuvien, vajaa kymmenvuotiaan veljeni Jukan ja teini-ikäisen siskoni Tarjan tehtäviin ennen kouluunmenoaan. Samoin he taisivat hakea minut sieltä usein jo ennen kuin äiti pääsi pois töistä.

Äitimme onni oli, että hänellä oli kaksi jo aikuiseksi kasvanutta lasta, joiden kanssa saattoi puhua asioistaan ja heihin tarvittaessa tukeutua. Hänen elämäänsä vaikeutti huomattavasti myös se seikka, että isäni silloinen olinpaikka ei ollut kenenkään tiedossa, eikä hän myöskään maksanut meistä kolmesta nuorimmaisesta mitään elatusmaksuja. Onneksi oli sentään hyvä asunto.

Vasta seitsemän vuotta isämme lähdön jälkeen oli perheemme saanut ensimmäisen kerran minkäänlaista vihiä hänen olinpaikastaan, joten kaikki vastuu asumisesta, ruuasta, koulumaksuista tarvikehankintoineen oli äiti-Kertun kontolla. Siihen aikaanhan maksettiin oppikoulusta lukukausimaksut sekä kouluruuat, joita toki koulusta oli mahdollisuus ostaa. Kaksi nuorimmaisista oli silloin jo oppikoulussa, minä vasta 1965 alkaen.

Kuten arvata saattaa, opimme me lapsetkin käymään töissä jo koulun ohessa varsin nuoresta alkaen. Silloin oli onneksi tarjolla mm. lähetin hommia ja muuta pientä, mitä lapsillakin saattoi turvallisesti teettää. Kaikki pienempikin taskuraha oli korvaamattoman arvokasta, koska viikkorahojen jakamisesta ei meidän taloudessamme olisi voinut puhuakaan. 

 

Eipä äidin murheet vielä siihenkään loppuneet. Vuonna 1964 tuli viesti, jota kukaan äiti ei kohdalleen halua. Vanhin poika Seppo oli marraskuisena ensilumen päivänä joutunut autokolariin, joka vei hänen henkensä. Seppo oli ehtinyt silloin 30-vuotiaana olla vasta muutaman vuoden naimisissa ja häneltä jäi vaimon lisäksi noin puolitoistavuotias tytär. Seuraavana kesänä syntyi vielä poika, jonka tulosta ei veljeni kuolinhetkellä ollut vielä tietoa.

Suru Sepon kuolemasta oli äidilleni jo niin raskas taakka, ettei hänen särkynyt sydämensä siitä koskaan enää kunnolla parantunut. Hänen itsensä kuoltua muutama kymmenen vuotta myöhemmin häntä pitkään hoitanut lääkäri kertoi, että äidillämme oli sananmukaisesti särkynyt sydän eikä hän erikoislääkärinä oikeastaan voinut edes ymmärtää mikä tämän naisen oli näinkin kauan, 71-vuotiaaksi, pitänyt hengissä.

Minäpä kerron mikä. Hänen elämänasenteensa oli positiivinen. Hän yritti ja löysi aina elämästä jotain hyvää, jotain odottamisen arvoista. Parhaiten mieleeni ovat jääneet mm. hänen usein toistuneet toiveensa, kunpa vielä ehtisin nähdä sen ja sen lapsenlapsen kasvavan. Kunpa sitä ja kunpa tätä, odotan ehtiväni nähdä.

Toivoa oli aina. Ja sen hän onnistui mm. minulle henkiseksi perinnöksi jättämään. Se kaikki piti hänet hengissä. Olemme usein, nyt kauan jo ilman häntä eläneenä muistaneet hänen valoisuutensa ja empaattisuutensa muita ihmisiä kohtaan. Hän ei ollut mikään pullantuoksuinen kotiäiti, mutta hän oli äiti, joka omalla esimerkillään osoitti, että ihminen ei voi jättäytyä muiden varaan, vaan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta eteenpäin on mentävä. Valonpilkahduksia on osattava nähdä aina kun mahdollista.

Katkeruus ei ketään kanna. Se on asia, joka karkottaa loputkin ihmiset ympäriltä. Se syö ihmistä itseään vähintään yhtä paljon kuin kanssakulkijoita. Hän opetti meidät ajattelemaan itsenäisesti ja antoi sen kaikkein arvokkaimman perinnön, jonka ihminen voi lapselleen antaa – terveen itsetunnon. Joka ei todellakaan ole sama asia kuin itsekkyys, vaan aivan jotain muuta, arvostuksen ja vastuun itseämme kohtaan.

Arvostan äidissäni myös sitä, että häneltä löytyi tervettä ylpeyttä siinä vaiheessa, kun isämme olisi ollut halukas palaamaan takaisin osaksi perhettämme. Olimme oppineet elämään ilman häntä, eikä hänelle ollut enää sijaa eikä hän nauttinut sen enempää entisen vaimonsa kuin lastensakaan arvostusta tekonsa jälkeen. Vaikka isä oli poissa elämästämme, hänen sukunsa, etenkin sisarensa oli meille hyvin rakas ja läheinen elämänsä loppuun asti.

Olin tuosta veljeni äkillisestä kuolemasta alkaen, jolloin itse olin 10-vuotias, tottunut alitajuntaisesti pelkäämään, onko äiti vielä aamulla elossa. En sitä tietenkään koko ajan ajatellut. Hän ehti nähdä vielä minun naimisiinmenoni, useamman lapsenlapsensa ripillepääsyn, ylioppilaaksi pääsyn ja paljon muita odotusarvojaan.

Kerran sitten koitti sunnuntaiaamu, jolloin menin häntä omasta kodistaan hakemaan kanssani joulumyyjäisiin. Tuona aamuna hänestä ei enää ollut lähtijäksi, vaan löysin hänet omasta sängystään levollisen näköisenä, aamun sanomalehti avonaisena rinnallaan ja Nitropurkki kädessään. Sängyn vieressä oli myös hänen suosikkikirjansa Hilja Valtosen Ruskapäiviä.

Jäljellä oli vain kuori äidistämme. Tuli tunne, että siinä vaiheessa kaikki muu hänestä oli jo lentänyt taivaaseen, kenties rakkaan poikansa luo. Meille muille jäi jäljelle vain suru ja kiitollisuus sekä muistot vahvasta, kovia kokeneesta, samalla herkästä, mutta valoisasta naisesta. Jos elämä olikin ollut vuosikymmenien ajan vaativaa, oli kuolema juuri sellainen, jolla tavalla meistä suurin osa haluaisi saada täältä lähteä, kun sen aika on tullut.




Taina Pitkänen-Koli – yhteisöllinen toimija

Lapsuuden asumisympäristö Seinäjoen Piirisairaalassa

Äitini, Helmi Knuuttila ja isäni Tatu Pitkänen kouluttautuivat mielisairaanhoitajiksi 1930- luvun alussa, isä Niuvanniemessä ja äiti isän jälkeen Seinäjoen Piirisairaalassa sen ensimmäisellä kurssilla. Minä ja veljeni Tauno synnymme, kun äiti ja isä muuttivat asumaan sairaalan asuntoon 1939 lopussa. Sisaremme Tuulikki syntyi muutettuamme sairaalaan.

Alkoi kymmeniä vuosia kestänyt asuminen samassa ´monttuasunnossa´. Sairaalan työntekijät, lääkärit mukaan lukien, asuivat sairaalarakennuksissa. Vasta 1950-luvulla rakennettiin yksi henkilökunnan asuntola, lääkärien, taloudenhoitajan ja ylilääkärin asunnot sekä ns. hallintorakennus, jossa oli myös henkilökunnan asuntoja, pääasiassa naimattomille.

Asuminen oli vaatimatonta. Asunnoissa ei ollut omaa WC:tä. Se oli yhteinen toisen perheen kanssa käytävällä. Suihkua ei ollut kylpyhuoneesta puhumattakaan. Yhteinen sauna oli käytettävissä kerran viikossa. Oli hellahuone ja toinen huone, poikkeustapauksessa kolmaskin kuten meillä.

Sairaalan leipomo oli henkilökunnan käytössä kaksi kertaa viikossa. Siellä oli isot ja tarkoituksenmukaiset tilat. Se oli mieluisa tapaamispaikka niin kuin saunakin. Sairaalan pesulassa pestiin osa henkilökunnan pyykistä.

Nämä monenlaiset palvelut tekivät sen, että kumpikin vanhempi saattoi olla töissä, vaikka työ oli kaksivuorotyötä. Asumistaso oli kuitenkin huomattavasti korkeampi kuin ympäröivällä maaseudulla, koska oli sähköt, lämpö ja juokseva vesi.

Alueella asumisessa oli mieltä, koska työpaikat olivat risaisia ja pitkiä; aikaa ei mennyt työmatkoihin. Lapset tunsivat olonsa turvalliseksi, koska tiesivät, missä vanhemmat olivat töissä ja heitä pystyttiin vahtimaan osastoilta. Kaikilla ei ollut lapsenlikkoja. Lapsilla oli ulkona aina seuraa toisistaan. Heitähän oli kymmenittäin alueella.

Tämä asuinympäristö palveluineen takasi myös sen, että sodan jälkeisinä puutteellisina aikoina Piirin lapset voivat hyvin kuten kerromme kirjassamme Piirin lapset kertovat.

Piirin antamilla eväillä oli hyvä lähteä maailmalle

Asuminen mielisairaalan toimien keskellä ja sairaalaväen tiiviissä yhteisössä vaikutti Piirin lasten mielestä voimakkaasti heihin ja tulevien vuosien kulkuun. He kuvaavat kasvuympäristön luoneen yhteisöllisyyden, tasavertaisuuden ja turvallisuuden kokemuksillaan hyvän perustan aikuisuudelle sekä luottamusta ihmisiin.

Yhteisössä eläminen kehitti myös sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja. Monenlaisten ihmisten ja sairaalan potilaiden läsnäolo opetti kaikenlaisten ihmisten arvostamista ja sen ymmärtämistä, miten hiuksenhieno on sairauden ja terveyden raja. Itseasiassa mielenterveyden arviointi kertoo kulloisenkin yhteiskunnan sopimuksista ja siitä, mikä on tervettä ja mikä sairasta.

Vuodet Piirillä vaikuttivat myös tuleviin harrastuksiin, koulutuksen ja työn valintoihin sekä mielenkiinnon kohteisiin. Saimme tasa-arvoisen kuvan perhe-elämästä: sama työ, samat harrastukset ja kodeissa työt jaettiin, ei ollut naisten eikä miesten töitä.

Kasvuympäristöni varmaan vaikutti siihen, että peruskuteeksi elämässäni muotoutui tasa-arvoa korostava yhteiskunnallinen toiminta, vaikka en hakeutunutkaan mihinkään sosiaalipuolen ammattiin – lääketieteelliseen tosin yritin – kuusi viikkoa karsintakokeita – mutta en päässyt. Se oli raskas pettymys, olinhan oppikoulussakin lukenut matematiikkaa ja biologiaa juuri sitä silmällä pitäen. Päädyin lukemaan kieliä Helsingin yliopistoon – niihin ei tarvinnut silloin pyrkiä – ja ajan kanssa Oulun yliopistoon opettajaksi.

Käsittelen alla tärkeimpiä niistä yhteiskunnallisista toiminnoistani, joissa peilautuu myös naisen elämä.

Muutto Ouluun

Tulo Ouluun 1960-luvun lopussa oli järkytys: niin kuppikuntainen ja hierarkkinen kaupunki, jossa tarkkaan seurattiin nuoren naimattoman naisen elämää. Erikoisen ällistynyt olin selaillessani paikallista ilmaista kaupunkilehteä, jossa seuratoimintapalstalla vilisi ilmoituksia erilaisten rouvasyhdistysten kokouksista. Onneksi törmäsin eräässä yhdistyksiä esittelevässä tilaisuudessa erikoiseen yhdistykseen, Laavunaiset.

Laavunaiset ry

Toimin vuonna 1969 perustetussa Laavunaiset -naisyhdistyksessä aktiivisesti vuodesta 1972 vuoteen 1990, jolloin lopetimme yhdistyksen. Puheenjohtajana olin kymmenen vuotta. Tarkoituksena oli ylläpitää alkoholiongelmaisille naisille tarkoitettua asumis- ja huoltotoimintaa, koska heistä ei kukaan huolehtinut.

Naiset venyivät rannoilla ja alkoholiongelmaisten miesten majoissa. Kunta oli järjestänyt miehille asianmukaiset palvelut. Asenteet juovia naisia kohtaan olivat ankarat (ks. Taina Pitkänen-Koli 1982 ja 1984 ).

Suhtautuminen alkoholiongelmaisia naisia kohtaan paljasti vallitsevan kaksinaismoraalin ja heijasti yhteiskunnan rakennetta ja sen aiheuttamia roolipaineita. Nainen oli Toinen, toisarvoinen.

Toimintaamme auttoi se, että mukana oli myös ammatti-ihmisiä, muun muassa Oulun A-klinikan sosiaalityöntekijä Sirkka Kemilä, joka toimi aktiivisesti kaikki vuodet. Kuntakin heräsi vähitellen. Asumis- ja huoltoyksikkö Naisten Laavu siirtyi 1976 osaksi kunnallista päihdehuoltoa, mutta ensisuojaosa siirrettiin kauas Korvenkylän vanhainkotiin ja pitkäaikainen työntekijämme Helvi Eerola joutui lopettamaan.

Vanhan Laavun päivätoimintakin siirrettiin jonkin vuoden kuluttua uuteen paikkaan. Jatkoimme alkoholiongelmaisten tukijärjestönä ja harjoitimme tiedotus-, valistus-, koulutus- ja tutkimustoimintaa. Joitain seminaareja järjestimme yhdessä Oulun Naisunionin kanssa – minähän toimin siinäkin aktiivisesti. Koulutusta ja tiedotusta teimme yhdessä Oulun työväenopiston kanssa. 1980- luvulla teimme yhteistyötä Oulun Ensikodin kanssa. Sen johtaja Tarja Keränen oli 1970-luvulla liittynyt Laavunaisiin.

Uusi rooli ei ollut erityisen helppo, koska kunnan sosiaalitoimi ei halunnut tehdä kanssamme mitään käytännön yhteistyötä. Olimme ajoittain aika kärkkäitä lausunnoissamme – ja syystäkin. Syksyllä 1984 naiset olivat jälleen ilman ensisuojaa, kun Korvenkylän vanhainkoti joutui remonttiin eikä naisille löytynyt sijaa miesten ensisuojan yhteydestä. Naiset eivät olleet hakeutuneet Korvenkylään. Ensisuojan kävijämäärät olivat laskeneet koko ajan kunnallistamisen jälkeen.

Huolestuttavaa oli, että Oulunsuun sairaalassa (mielisairaala ) oli 1970–1980 välillä kolminkertaistunut sairaalan käyttö naisten katkaisuasemana, vaikka se oli vastoin Päihdeasiain mietintöä 1978: 40. Naisten Laavuun hakeutui myös äitejä lapsineen etsien turvaa. Kaupunki antoi meille vanhan puutalon vastapäätä Oulun Ensi Kotia. Näin aloitimme turvakotitoiminnan Oulussa. Vuonna 1979 se siirtyi osaksi Ensikotitoimintaa.

Meidän aloitteesta tuotettiin kirjanen Kun nainen juo vuonna 1990. Kirjan on meidän ja A-Klinikkasäätiön tukemana kirjoittanut sosiaaliterapeutti Irja Hyttinen ja julkaissut Valtion painatuskeskus. Tämän teimme 20-vuotisjuhlamme kunniaksi. Aikaisemmin olimme tuottaneet 10- ja 15-vuotisjulkaisut.

Valtakunnallisesti pystyimme vaikuttamaan niin, että aloitteestamme perustettiin 1980-luvun alussa valtakunnallinen Nainen ja alkoholi – yhteistyöryhmä, jossa meiltä oli mukana tutkijamme Aino Kouri ja minä. Ryhmä perustettiin Suomen akatemian ja Valtioneuvoston tasa-arvoasiain neuvottelukunnan myötävaikutuksella.

Toiminta alkoholiongelmaisten naisten parissa ei ollut minulle täysin outoa. Meillä kotona oli ollut jonkinlaisena kotiapuna ja melkein perheenjäsenenä eräs Piirin potilaista, Ida-täti. Hänet oli tuotu Piirille nuorena naisena alkoholiongelmaisena – ehkä irtolaisenakin – ja sinne hän jäi.

Oulun naisunioni

YK:n Kansainvälistä Naistenvuotta vietettiin 1975. Olin silloin Uppsalan yliopistossa opiskelemassa ja tutkimassa väitöskirjatyötäni varten ruotsalaista työläiskirjallisuutta. Yliopistolla järjestettiin paljon opetusta ja seminaareja, eritoten liittyen naiskirjallisuuteen, muun muassa Karin Westman Berg luennoi. Professori Berit Ås Norjasta kävi siellä usein luennoimassa. Naisnäkökulma lääketieteeseenkin oli esillä.

Myöhemmin keväällä 1978 tultuani takaisin Ouluun liityin heti niihin kahteen lääketieteen opiskelijaan, Lea Peltolaan ja Riitta Laitilaan, jotka alkoivat puuhata Ouluun naisasialiitto Unionin alaosastoa. Samana syksynä perustetiin alaosasto Turkuun ja 1980 Tampereelle.

Muodostimme parin vuoden päästä alaosastosta itsenäisen yhdistyksen, Oulun naisunionin, joka on edelleenkin hengissä (ks. Taina Pitkänen-Koli 1994). 1980- luvulla toiminta kukoisti. Vuosina 1982–1990 vietimme Naiskulttuuriviikkoja, jotka pisimmillään kestivät vajaan kuukauden. Vuoden 1984 ohjelmalehtisessä luki: ”MEITÄ NAISIA ON ENEMMÄN KUIN KIINALAISIA! Niinpä meistä on luonnollista esitellä naisten kulttuuria – yhtä lailla kuin kiinalaistenkin kulttuuria”.

Kannoimme tekstiilitaiteilija Vuokko Isakssonin kanssa vastuun näistä naiskulttuuriviikoista. Esiäitiemme työn kunnioittamiseksi aloitimme 1987 Kansainvälisenä naistenpäivänä vuoden Sara – kunniakirjan jakamisen naiselle/ naisille tai yhteisöille, jotka olivat edellisenä vuonna toimineet mainitsemisen arvoisesti naisten hyväksi.

Sara viittaa oululaiseen 1700- /1800-luvun taitteen kirjailijaan Sara Wacklinin, jonka kirja Hundrade minnen från Österbotten 1844-45 herätti suuttumusta Oulussa.

Kunniakirjaa jaetaan edelleen. Viime vuosina olemme puheenjohtajamme Terttu Kuuselan johdolla erityisesti seuranneet kunnan toimintaa tasa-arvonäkökulmasta; antaneet ideoita ja joskus huomauttaneetkin huonosti hoidetuista asioista. En ole koskaan pelännyt käyttää itsestäni luonnehdintaa ´feministi´.

Vihreät naiset

Kun sitten lähdin mukaan Vihreään liikkeeseen 1980-luvun loppupuolella, onnistuin innostamaan joukon vihreitä naisia perustamaan kanssani Vihreät naiset, joka aloitti vuonna 1989 nimellä Vihreä naisrahasto ja myöhemmin 1993 perustettiin Vihreät naiset. Toimin vihreän naisrahaston puheenjohtajana 1989–1991.

Me mukaan lähteneet naiset valitsimme tavoitteeksemme valistaa vihreitä ja muita suomalaisia ´Uudesta arjesta´ ja mahdollisesti julkaista kirjanen aiheesta, jonka sitten teimmekin. Kyseessä on Pohjoismaisten naistutkijoiden, eritoten arkkitehtien Tarja Cronberg, Liisa Horelli ja Kirsti Vepsä, kehittämä teoria ja malli arkielämän uudistamiseksi (ks. Lea Rantanen 1991 ja Lea Rantanen, toim. 1994).

Pyrkimyksenä on kehittää ajattelu, joka tuottaa yhteiskunnan, jossa sekä sosiaalinen vuorovaikutus että ekologinen painotus ovat tasapainossa. Ihmiselämän toimintojen läheisyys – asuminen, työnteko, hoiva ja vapaa-aika – ja moninaisuus helpottavat arkielämää ja vähentävät kuljetus- ja kulkemistarpeita. ”Uusi arki uskoo ihmiseen. Yksilöllä on halu ja kyky vaikuttaa omaan ja ympäristönsä elämään. Vastuun voi kantaa vain yksilö, joka näkee ja ymmärtää tekojensa syyt ja seuraukset.” (Leena Nylund) Vuonna 2006 tuli sitten perustettua Oulun vihreät naiset.

Yliopistoaika

Aloitin työskentelyn Oulun yliopiston Pohjoismaisten kielten laitoksella syksyllä 1967. Työurani aikana olen toiminut siellä monessa tehtävässä: lehtorina, apulaisprofessorina ja professorina. Erityisalani on pohjoismainen kirjallisuus, jossa keskityin ruotsalaisen kirjallisuuden ja sen tyylin kehitykseen.

Koska olin yhteiskunnallisesti orientoitunut, aloin tutkia ruotsin kirjallisuutta myös tasa-arvon ja sukupuolen näkökulmasta. Opettajana olin kiinnostunut koulutuksen tasa-arvosta. Suomessa on keskusteltu naisen asemasta ja tasa-arvosta 1960-luvulta lähtien. Vuonna 1972 annettiin asetus Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan perustamisesta. Sen koulutuspoliittinen jaos kiinnitti periaatemietinnössään 1975 huomiota siihen merkitykseen, joka koululaitoksella on sukupuoliroolien ja sukupuolten välisen työnjaon ylläpitäjänä ja mahdollisena muuttajana.

Tasa-arvo koulutuksessa

1980-luvun lopulla alettiin Suomessa järjestää koulutuksen tasa-arvoon liittyviä kursseja. Hillevi Lönn (ent. Ruotonen) alkoi 1986 järjestää opettajille vapaaehtoisia täydennyskoulutuskursseja Oulun yliopiston Kajaanin Täydennyskoulutuskeskuksessa. Olin opettajana näillä kursseilla 1986–1987.

Vauhtia opetukseen ja tutkimukseen tuli kun Pohjoismaisen ministerineuvoston tuella käynnistyi 1992 Nord-Lilia, yhteispohjoismainen opettajakoulutuksen tasa-arvoprojekti. Sitä koordinoi Helsingin Yliopiston Vantaan täydennyskoulutuslaitos, koordinaattorina Hillevi Lönn, joka oli muuttanut Kajaanista. Oulun yliopiston kasvatustieteellisellä laitoksella Vappu Sunnari vastasi Nord-Lilia -opetuksesta ja tutkimuksesta.

Kirjoitin Nordisk pedagogik- julkaisuun 1/1992 artikkelin Bilden av den könsdifferentierade världen i läroböcker. En undersökning av läroböcker i svenska i Finland. Opettajalehteen olin kirjoittanut jo 1988 artikkelin Koulusta ja sukupuolten tasa-arvosta ja siihen liittyen koulutuksen ns. piilo-opetussuunnitelmasta.

Opetusministeriökin julkaisi Opetushallinnon toiminnallisen tasa-arvosuunnitelman 1994–1995. Olin laatimassa Oulun yliopiston tasa-arvo-ohjelmaa 1996 ja 1997 ja toimin sen jälkeen tasa-arvotoimikunnassa.

Naistutkimus alkaa

Vuonna 1988 perustettiin Suomen naistutkimuksen seura (SUNS ), joka alkoi ajaa naistutkimuksen opetusta ja oppituoleja Suomen yliopistoihin. Opetusministeriön rahoituksella perustettiin yliopistoihin viideksi vuodeksi naistutkimuksen professuureja 1998–2003.

Tarkoitus oli, että sen jälkeen yliopistot vastaisivat rahoituksesta. Oulun yliopisto ei valitettavasti sitä tehnyt vaan lakkautti sekä yliassistentuurin että professuurin. Tilalle tuli lehtoraatti, joka on edelleen olemassa Kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen yksikössä. Suomen naistutkimuksen seuran nimi muutettiin Sukupuolen tutkimuksen seuraksi 2013 vastaamaan oppiaineiden nimissä tapahtunutta muutosta.

Oulun yliopistossa naistutkimus sai oppiaineen statuksen 1988 joulukuussa Humanistisen tiedekuntaneuvoston kokouksessa. Aino Saarinen vaikutti keskeisesti naistutkimuksen oppiaineen kehittämiseen toimiessaan naistutkimuksen ´valvojana´ ollessaan informaatiotutkimuksen ja sosiologian laitoksella amanuenssina ja vs. apulaisprofessorina.

Ensimmäinen naistutkimukseen liittyvä luentosarja pidettiin kuitenkin jo 1981 historian laitoksella osana aatehistorian ohjelmaa. Sen aloittamiseen vaikutin oleellisesti yhdessä Oulun Naisunionin kanssa. Yksittäisiä luentoja ja luentosarjoja järjestettiin pitkin 80-lukua.

Humanistinen tiedekunta asetti 1991 naistutkimuksen johtoryhmän, jonka puheenjohtajana toimin 1994 asti ja myöhemmin 1996–1999 sekä naistutkimuksen neuvottelukunnan asiantuntijajäsenenä 2000–2003. Koordinoiva ja suunnitteleva elin oli tarpeen, koska opiskelijoita oli useasta tiedekunnasta.

Naistutkimuksen professorina toimi Kaarina Kailo 1999–2004 Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, johon naistutkimus oli siirretty 1998. Professuurin lakkauttamisen jälkeen naistutkimuksen vastaavana on toiminut lehtori Vappu Sunnari. Oulun yliopisto toimi SUNSin puheenjohtajayliopistona 2000–2002 ja puheenjohtajuus lankesi minulle.

Tärkeänä tekijänä naistutkimuksen eteenpäin viejänä toimivat Saran naiset ry – Oulun naistutkijat, jonka eri alojen opiskelijanaiset aloittivat 1987 tukeakseen toisiaan naistutkimuksen itseopiskelussa.

He tekivät valmiiksi kuuden viikon opintokokonaisuuden, jonka Humanistinen tiedekuntaneuvosto sitten hyväksyi. Heillä oli valmiina jopa 35 opintoviikon jakso. Tässä vaiheessa aktiivisesti toimi vs. amanuenssi Alla Räisänen historian laitokselta. Toimin yhdistyksen puheenjohtajana 1990-luvun loppupuolella.

Saran naiset pani alkuun Pohjois-kalottialueen yhteistyön ja julkaisusarjan Northern Gender Studies, jotka sitten nivellettiin laitosten toimintaan. Saran naiset kutsui kokoon kalottialueen symposiumin, jossa puhuin muun muassa Sara Wacklinin kielestä.

Eläkeaika: omaishoitajatyötä

Omaishoitajayhdistykset ovat 1990-luvun ilmiö. Valtakunnallinen yhdistys perustettiin vuonna 1991 nimellä Vanhusten Omaiset ja Läheiset ja siihen kuului 110 henkilöjäsentä. Yhdistyksen tiedotuslehti Lähellä alkoi ilmestyä seuraavana vuonna.

Yhdistys muuttui paikallisyhdistysten liitoksi vuosikymmenen lopulla. Silloin paikallisyhdistyksiä oli kuusi. Liiton nimikin on muuttunut. Se on nykyisin Omaishoitajien Liitto ry. Kasvu on ollut huimaa: 2016 paikallisyhdistyksiä oli 70 ja henkilöjäseniä 12000. Omaishoitajienkin määrä on kasvanut huimasti; vuonna 2016 omaishoidon tukea sai 45 000; omaisiaan auttavia on toki monin verroin enemmän, jopa yli miljoona suomalaista.

Liitto vaikuttaa alueellisesti ja kansallisesti. Tavoitteena on omaishoitajien hyvinvointi. Liitolla on myös kansainvälistä toimintaa. Tärkeää valtakunnallista toimintaa on kuntoutusten ja tuettujen lomien järjestäminen omaishoitajille sekä ajankohtaisiin asioihin puuttuvat kannanotot ja lausunnot.

Oulun seudun omaishoitajat ry on perustettu 1999. Yhdistys oli minulle tärkeä tukipilari mieheni sairastaessa Alzheimerin tautia ja minun toimiessa omaishoitajana 2000-luvulla. Yhdistys järjesti eri sisältöisiä jaksamista tukevia luentoja ja keskustelutuokioita. Niinpä olenkin mieheni kuoleman jälkeen toiminut yhdistyksen hallituksessa ja puheenjohtajana vuodesta 2013 lähtien ja pari vuotta Liiton hallituksessa.

Oulun seudun yhdistyksenkin jäsenmäärä on kasvanut huimasti 122:sta 524:ään. Se on jo monta vuotta ollut Suomen 2. suurin paikallisyhdistys pääkaupunkiseudun yhdistyksen jälkeen. Myös työntekijämäärä on lisääntynyt merkittävästi: yhdestä kahteentoista (2014) ollen eniten Suomen paikallisyhdistyksistä.

Tämä tarkoittaa sitä, että meillä tunnetaan omaishoitajien tarpeet hyvin ja niin ollen pystytään suunnittelemaan mielekkäitä hankkeita, joita STEA rahoittaa. Ilman hankerahoitusta ei ole työntekijöitäkään, koska Suomessa kaikki raha sosiaalialan vapaaehtoisjärjestöille tulee STEA:ltä.

Yhdistys on pystynyt pitkäjänteiseen työskentelyyn, koska siinä työskentelee edelleen yhdistyksen perustajat Minnamaria Salminen ja Marja-Liisa Kuukasjärvi; työntekijät ovat sitoutuneita työhönsä.

Viime vuosina olemme laajentaneet kohderyhmäämme niin, että ikäihmisten omaishoitajien lisäksi mukana ovat myös lasten omaishoitajat ja omana ryhmänään ns. etäomaishoitajat. Olemme saaneet Oikeusministeriön demokratiapalkinnon kunniamaininnan siitä, että olemme onnistuneet solmimaan kumppanuussopimuksen Oulun kaupungin kanssa vuorovaikutuksellisesta toimintatavasta. Voidaan olettaa, että sopimuksen syntyä auttoi parikymmentä vuotta kestänyt toimintani Oulun kunnallispolitiikassa.




Maalin Bergström – luonnonparantaja ja liikenainen

Maalin Bergström (alun perin Amalia Maria Fredriikka Buchert) syntyi elokuussa 1870 Kirvun Sairalassa. Isä Theodor Buchertin suku oli urkujen rakentajia ja kotoisin Saksasta. Äiti oli Mikkelin pitäjästä maanviljelijäperheestä lähtöisin ollut Katri Muinonen, pappisveljen perheen taloudenhoitajana nimi ruotsinnettiin Katharina Moliniksi. 

Lapsuus Torakosken rannalla 

Amalia Buchert syntyi onnelliseen perheeseen esikoisena, ja sai neljä vuotta myöhemmin pikkuveljen Reinholdin. Elämän alussa oli kuitenkin raju koettelemus: Amalia-tyttönen putosi parivuotiaana kiehuvaan kylpyveteen, mutta selvisi neuvokkaan isän ansiosta ruisjauhokääreessä lähimpään lääkäriin Käkisalmeen ja elämään. Monien kuukausien kärsimyksen jälkeen Amalia alkoi voimistua, palaneisiin paikkoihin kasvoi uusi iho melkein täydellisesti.

Mahtoiko kovasta kokemuksesta johtua kehitys jo pienestä tytöstä eläinrakkaaksi ja taivaan isän kanssa keskustelevaksi naiseksi? Vaikka perheessä ei ollut erityistä uskonnollisuutta, Maalin alkoi varsin pienestä kääntyä henkisten ja uskonnollisten asioiden suuntaan. Näkyväisen maailman lisäksi hänellä oli myös yhtä todellinen näkymätön satujen maailma. Keijukaiset, metsänhaltijat, vedenneidot ja tontut olivat hänelle tuttuja. 

Nuorena 

Kansakoulun jälkeen Maalin pääsi Viipurin Suomalaiseen Tyttökouluun. Hänet varustettiin hienoin muotileningein, ja isä vei hänet täysihoitoon konttoristi Mansikan perheeseen. Maalin oli pidetty koulutoveri ja hän piti kouluyhteisöstä, mutta hän kaipasi koko ajan maalle kotiin. Keväällä 1888 koulu oli käyty ja Maalin palasi Kirvuun.

Kirvussa seuraa pidettiin kirkonkylän nuorison kanssa, kirkkoherra Siegbergin ja pastori Malisen lapset sekä kansakoulunopettajat kuuluivat Buchertin lähipiiriin. Osallistuttiin herrasväen juhliin, tanssittiin ja iloittiin, niin kuin nuorilla on tapana.

Samaan aikaan Maalin Buchertin sisällä kasvoi kuitenkin muun muassa alkoholin vastustus. Hän ei ymmärtänyt, miksi viinan kiroista saarnattiin, mutta kuitenkin pikku naukut otettiin juhlissa. Hän paheksui moista menoa, ja omaan tulevaan luonnonparantamisen malliinsa hän sitten liitti kiinteästi alkoholin, tupakan ja kahvin käytön kiellon. 

Ammatista toiseen 

Maalin Buchert palasi opintojen jälkeen Kirvuun vanhempien kotiin. Liian leveä elämä oli kuitenkin johtanut perheen vararikkoon. Torakosken rannalla oleva koti oli menetetty. Nyt asuttiin Pirilänniemessä. Buchertin täytyi keksiä työ itselleen auttaakseen perhettään. Hän tienasi rahaa kotiopettajana ja saavutti hyviä tuloksia. Hänen valmentamansa lapset ja nuoret pääsivät helposti ja hyvin arvosanoihin kouluihin, joihin olivat pyrkimässä.

Antrean postinhoitaja, nimismiehen leski Iida Brander huomasi tarmokkaan nuoren naisen ja kutsui hänet vuonna 1892 luokseen asumaan ja postineidin oppiin. Maalin Buchert osoittautui vastuuntuntoiseksi ja ahkeraksi postinhoitajaksi; hän teki tarvittaessa ympäripyöreitä päiviä. Häntä käytettiin viransijaisena ja sotkuisten postiasemien asioiden selvittämisessä muun muassa Räisälässä ja Muolaassa. Vuonna 1894 hän sai nimityksen Kivennavan postinhoitajaksi ja hän työskenteli siellä menestyksellisesti aina vuoteen 1904 saakka.

Postinhoitajan työn lisäksi Maalin Buchert piti edelleen yksityisoppilaita ja teki puhtaaksikirjoitustöitä. Kaiken muun lisäksi pitäjän ihmiset tottuivat vähitellen siihen, että postiin saattoi tulla aina, yöllä tai päivällä.

Kun Maalin Buchert meni sitten kihloihin Jaakko Bergströmin kanssa, hänen oli jätettävä työnsä postilaitoksen palveluksessa, koska naimisissa oleva nainen ei voinut tehdä ansiotyötä valtiolla. 

Luonto ja Jumala auttavat 

Vuonna 1895 Maalin Buchert sairastui vakavasti keuhkotautiin. Hän oli jo aivan varma, että kuolema korjaa hänet, vaikka hän niin rakasti maailmaa, elämää ja ihmisiä. Hän oli menettänyt toivonsa, kun viipurilainenkin lääkäri oli sanonut, ettei muuta mahdollisuutta ole kuin virkaero ja hidas hiipuminen.

Maalin Buchert koki kuitenkin pian ihmeparantumisen rukouksen voimalla. Hän sanoi ymmärtäneensä, ettei sairaus ole Jumalasta vaan pahasta. Hän pyysi anteeksi sairauttaan ja parani. Usko Jumalaan vahvistui ja sydämen täytti riemu ja kiitollisuus.

Maalin Buchert tuli tämän jälkeen kuuluksi siitä, että hänen luonaan köyhät saivat avun. Hän oli kaikille, hyville ja pahoille, ystävällinen ja hyvä. Hän pisti pystyyn keräyksiä köyhien perheiden hyväksi ja antoi omastaan kaiken minkä voi. 

Enneunet voittavat tunteen äänen 

Maalin Buchert näki paljon enneunia ja uskoi niihin. Hän ei koskaan voinut mennä naimisiin suuren rakkautensa ”Leon” kanssa, koska oli nähnyt unen, jossa hän oli rakastettunsa kanssa veneessä ja vene oli yhtäkkiä mennyt poikki ja rakastavaiset joutuivat erilleen toisistaan. Kaiken muun lisäksi Buchert epäili miehen raittiutta. Buchert oli sitä mieltä, että avioliitosta ei voisi tulla onnellinen.

Myöhemmin hän näki jälleen vahvan enneunen, jossa oli harmaapukuinen mies. Ja kun tämä ruotsalainen mies, Jaakko Bergström sitten saapui Maalin Buchertin postiin, tiesi nainen heti, että tässä on tuleva puoliso. Mies kiinnostuikin Buchertista, mutta tämä ei koskaan tuntenut erityistä rakkautta miestä kohtaan. Naimisiin kuitenkin mentiin vuonna 1904, koska enneuni niin määräsi. Ja Maalinista tuli Bergström. Pariskunnalle syntyi tyttö Aili Mirjami vuonna 1906. 

Bergström löytää Kuhnen opit 

Myöhemmin Maalin Bergström sairastui kohtutulehdukseen ja vatsakatarriin. Hän kiersi lääkäriltä lääkärille etsien apua sairauksiinsa. Sitten kerran vuonna 1907 lääkärin vastaanotolla Tampereella muuan rouva Pohto kysyi häneltä, tunsiko hän saksalaisen Louis Kuhnen kirjan Uusi lääketiede. Bergström kiinnostui kirjasta niin, että hankki sen lainaksi. Hän alkoi hoitaa itseään Kuhnen oppien mukaan vesikylvyillä ja kasvisruokavaliolla ja – parantui. Myös tyttärensä kurkkumädän, ja omansa, hän onnistui parantamaan Kuhnen ohjeilla höyryttämisestä.

Kun ihmiset kuulivat hänen onnistumisistaan, väkeä alkoi pyrkiä saamaan neuvoja. Sairaita saattoi käydä kuulemassa parannusohjeita kymmenittäin päivässä. Avun tarvitsijoita majoitettiin Kirvussa Bergströmien naapuritaloissa. Kesästä 1908 Bergströmit asettuivat Kirvun Saarenmaalle. Ja hoidettavien virta yltyi. 

Käräjätuvan penkillä 

Kateelliset lääkärit koti- ja naapuripitäjissä alkoivat tehdä ilmiantoja laittomasta lääkärintoimen harjoittamisesta. Maalin Bergström haastettiin oikeuteen neljästi. Arvellaan, että hänet otettiin silmätikuksi erityisesti hänen sukupuolensa ja kansansuosionsa takia.

Maalin Bergström puolustautui ankarasti. Hän ei ollut koskaan määrännyt lääkkeitä kenellekään, ne olivat hänen mielestään myrkkyä jo entisestään myrkyttyneeseen sairaaseen ruumiiseen. Hän määräsi vain vesi-, ilma- ja valohoitoja, vegetaristista ruokavaliota ja pidättäytymistä kahvista ja alkoholista. Lääkärin välineitä hän ei käyttänyt. Kuumemittari oli ainoa ”instrumentti”.

Maksaminen oli aina vapaaehtoista. Vain varakkaimmilta hän oli ottanut vastaan 50 penniä maksaakseen apulaisilleen palkat. Samalla maksulla sai käydä hoidossa monta kertaa. Köyhätkin jättivät joskus väkisin rahaa palkkioksi.

Sekä syyttäjän että puolustuksen todistajat sanoivat kaikki samaa: Kyllä, taudin kanssa sinne menin, kuuntelin neuvot ja ohjeet, noudatin niitä ja paranin.

Maalin Bergström tuomittiin silti sakkoihin, mutta syynä ei suinkaan ollut sairauksien hoitaminen vaan palkkion ottaminen. Tuomiot vain lisäsivät Bergströmin suosiota kansan keskuudessa. 

Luonnonparantolan perustaminen 

Kesällä 1909 Maalin Bergström ajatteli, että vastaanotolle tulee niin paljon ihmisiä joka puolelta maata, että tarvitaan paremmat tilat. Hän keskusteli aiheesta ystävänsä kanttori Huoposen kanssa. Myös Huoponen oli saanut avun erinäisiin vaivoihinsa Bergströmin hoidoista ja neuvoista.

Kaunis paikka parantolalle keksittiin Herajärven rannalta. Pantiin pystyyn kunnankokous ja keräys alkupääoman saamiseksi, koska rakentaminen vaati kuitenkin runsaasti rahaa. Keräys ei kuitenkaan sillä kertaa tuottanut toivottua tulosta.

Samoihin aikoihin oli perustettu Viipurin Luonnonparantola Oy. Se keräsi alkupääomaa ja houkutteli Maalin Bergströmiä johtajakseen. Parantolan sijoittaminen johonkin viipurilaiseen saunaan ei kuitenkaan vastannut Bergströmin suunnitelmia. Kirvuun se parantola oli saatava.

Huoponen ja muut Kirvun johtohenkilöt panivat toimeksi ja maaliskuussa 1910 pidettiin Luonnonparantola Oy:n perustava kokous, osakkeita merkittiin tarpeeksi, tontti saatiin lahjaksi ja rakentaminen saattoi alkaa. 

Ensimmäiset kuhnijat 

Huhtikuussa 1911 parantola oli niin valmis, että sinne päästiin muuttamaan. Palkattiin lisää hoitajia, kaikenlaista kalustoa hankittiin, pestattiin keittiöhenkilökuntaa, kylvettäjiä, puutarhureita…

Parantolan valvojalääkäriksi, mikä oli edellytys toimiluvan saamiselle, oli saatu tohtori Edvard Lybeck, joka oli Maalin Bergströmin suuren ihailun kohde. Bergström oli kyllä itsekin käynyt opintomatkalla Saksassa perehtymässä Kuhne-hoitoihin ja kasvisruokavalioihin.

Toukokuun 15. päivä 1911 ensimmäiset sairaat satojen ihmisten jonosta otettiin vastaan ja hoidot alkoivat. Alkoi myös muodostua käsite Rouva. Hän oli tietenkin Maalin Bergström, joka väsymättä kulki ohjaamassa, neuvomassa ja hoitamassa asiakkaita. Hänen lempeä käytöksensä teki lähtemättömän vaikutuksen. 

Johtajana 1911–1916

Parantolan hallinto halusi johtajaksi tietysti Maalin Bergströmin, joka veti puoleensa potilaita läheltä ja kaukaa. Parantolan toiminnan laillisuus saatiin turvatuksi sillä, että sen toimintaa valvoi lääkäri, tohtori Lybeck. Hän kävi kahdesti kuussa tekemässä tutkimukset ja diagnoosit, Bergström hoiti loput eli määräsi diagnoosin perusteella sopivat hoidot.

Ensimmäisen toimintavuoden aikana (7½ kk) potilaita oli 960. Syksyllä 1911 potilasvirran hiljetessä, Maalin Bergström sai hallinnolta stipendin ja lähti sen turvin opintomatkalle Saksaan. Siellä hän tapasi mm. tohtori Rudolf Steinerin, joka oli jo kuullut Kirvusta. Steiner oli sitä mieltä, että Kirvussa noudatetaan luonnonparantamisessa yhtä hyviä menetelmiä kuin Saksan parantoloissa. Bergström asui myös useita viikkoja tohtori Peipersin perheessä Münchenissä oppilaana. Sieltä tuliaisina tulivat savikäärehoidot Kirvuun.

Palattuaan matkalta Maalin Bergström joutui huomaamaan, että tohtori Lybeck oli määrännyt hänen henkiystävänsä Huoposen paastolle. Huoponen oli niin seonnut hoidosta, että kuvitteli ettei hänen tarvinnut lainkaan syödä eikä nukkua. Huoponen ei koskaan parantunut ”hoidosta” vaan joutui mielenterveyshoitoon loppuiäkseen ja kuoli Lapinlahden sairaalassa Helsingissä vuonna 1916.

Muutakin ikävää alkoi tapahtua. Lybeck hankki itselleen vakinaisen paikan parantolasta ja taivutteli hallinnon nostamaan hintoja. Rikkaita asiakkaita hankittiin Pietarista. Hallinto lähti Lybeckin linjalle rahan hankkimiseksi, mutta Maalin Bergström haaveili edelleen köyhien ihmisten vapaapaikoista. Bergströmille mieluisat työntekijät irtisanottiin. Lybeckin vaimo oli erityisen kateellinen Bergströmin suosiosta potilaiden keskuudessa.

Valtava hoitotyön taakka oli kuitenkin Maalin Bergströmin harteilla. Hän hoiti potilaita päivät ja vastasi kirjeisiin yöt, ellei valvonut jonkun sairaan vierellä. Lybeck oli levoton ja matkusteli milloin ulkomailla, milloin kotimaassa. Ihmiset näkivät hänessä muutoksen, kun hyvä ja paha taistelivat hänen sisällään. Hän halusi ottaa Bergströmin perheeltä pois näiden ylläpitämän parantolan ravintolan ja lopulta myös Bergströmin perheen huoneet. Bergströmin palkkaetuja pienennettiin jatkuvasti.

Syyskuussa 1916 tuli päivä, jolloin Lybeck toteutti salaisen aikeensa ja ilmoitti Maalin Bergströmille: ”Nyt en tarvitse sinua enää, saat mennä!”

Välivuodet Virtasen kanssa

Raskaan rakastetusta parantolasta lähdön jälkeen Maalin Bergström asettui perheen omaan taloon, jossa Bergström ei ollut koskaan viihtynyt. Se oli Kirvun kirkonkylällä, melko lähellä parantolaa, hautausmaan kulmalla. Bergströmin oppilas Kosti Virtanen halusi lähteä nyt yrittämään yhdessä niin, että työt ja tulot jaetaan.

Näin tehtiin ja pian levisi jo tieto, että Maalin Bergström ottaa jälleen vastaan. Potilaita alkoi virrata hautausmaan kulmalle. Jopa parantolan potilaat lähtivät käymään Bergströmin vastaanotolla.

Herra Bergströmille osakeyhtiö Kosti Virtasen kanssa tiesi muutoksia: hän ei saanutkaan enää kaikkia vaimonsa tuloja käyttääkseen ne, miten tahtoi, vaan joutui pyytämään rahaa Virtaselta. Virtanen taas piti opettajansa puolia eikä niin vain luovuttanut rahoja miehen tuhlailuun. Virtasen ja Bergströmin työsuhde aiheutti tietysti ilkeitä juoruja, mutta pystypäin ne torjuttiin.

Jälleen parantolassa

Syksyllä 1918 tohtori Lybeckin henkinen tila oli jo kovin huono. Hyvää kertoo se, että hän pohti pyytävänsä anteeksi Maalin Bergströmiltä. Hän ei enää malttanut pysyä paikallaan vaan matkusteli kaiken aikaa. Parantolan hallinto pyysi lopulta Maalin Bergströmiä sijaiseksi parantolan johtoon, kun tohtori Lybeckistä ei ollut enää tehtävän hoitoon.

Bergströmiä suretti parantolan rappio, vaikkei hän taloudellisesti olisi työpaikkaa tarvinnut. Niinpä hän palasi päiviksi parantolaan, ja teki töitä omalla vastaanotolla muina aikoina ja kirjoitti vastauskirjeitä neuvonpyytäjille öisin. Ehtona paluulleen Bergström asetti kuitenkin sen, että parantolassa ei käytetä muita kuin vesi-, savi- ja sähköhoitoja.

Uutta lääkäriä alettiin etsiä. Ja Maalin Bergström näki tietysti enneunen, jossa häntä vastaan käveli mies päässään silinteri ja yllään pitkä takki, jonka alta pisti esiin – häntä! Bergström näki unessa miehen kasvot…

Ja tottahan toki, mies oli juuri se sama lääkäri, joka tehtävään valittiin: professori Lorentz. Hallinto oli pyytänyt, että Bergström jäisi huolehtimaan hoidoista myös uuden lääkärin aikana. Mutta valitettavasti Lorentzin mukana tulivat lääkkeet parantolaan ja Kuhne-hoidoista hän ei tiennyt mitään.

Maalin Bergström kirjelmöi turhaan hallinnon kanssa ja lähti jälleen raskain sydämin parantolasta keväällä 1919. Nyt mukana lähtivät myös hoitajat, kylvettäjät ja liikuntakykyiset potilaat.

Kirvun Luonnonparantolan kohtalo näytti jo sinetöidyltä, mutta sitten tuli Pohjanmaalta Matti Latvalahti -niminen mies, joka tarjoutui ostamaan koko laitoksen. Ehtona oli kuitenkin, että hoitojen määrääjäksi tulee Maalin Bergström, kuuluisa parantaja.

Uusi jakso johtajana oli kuitenkin raskasta taistelua luonnonparannuksen ja alkuperäisten periaatteiden puolesta. Kasvisruoka ja kahvin, tupakan ja alkoholin välttäminen oli hoitajilta jo välillä unohtunut ja periaatteet piti opetella jälleen uudelleen. Lääkärit eivät välttämättä kantaneet samoja arvoja kuin Maalin Bergström.

Bergströmin oppilas, serkun tytär, moneen otteeseen parantolassa työskennellyt Alma Pärnänen oli voittanut sekä Bergströmin että hallinnon luottamuksen ja arvostuksen. Koska Maalin Bergström ei voinut ajatella olevansa johtajana siinä Kirvun Luonnonparantolassa, afäärilaitoksessa, joksi se oli muodostunut, jätti Bergström johtajuuden Alma Pärnäselle vuonna 1922.

Seuraavien kymmenen vuoden aikana Maalin Bergström työskenteli omalla vastaanotollaan ja matkusteli. Hän vei mm. vaikeasti keuhkotautisen oppilaansa Kosti Virtasen Nizzaan ja Cannesiin, jossa hän paransi viipurilaisen konsuli Otsakorven erilaisista vaivoista. Vuonna 1926 Bergström matkusti myös Brasiliaan suomalaissiirtolaisten Penedoon. Ja samalla hän edelleen haaveili köyhien terveyskodista…

Helsinkiin, Helsingin Kirvuun

Maalin Bergström muutti Kirvusta Helsinkiin joulukuussa 1932. Sinne perustettu ”Helsingin Kirvu” – hoitolaitos – osoitteessa Aleksanterinkatu 48, oli vielä pahasti kesken Bergströmin saapuessa. Mutta jo tammikuussa 1933 päästiin ottamaan vastaan helsinkiläisiä asiakkaita. Ja Bergströmin epäilyistä huolimatta heitä tuli heti paljon. Maaseudun opit eivät siis olleet vieraita kaupunkilaisillekaan.

Bergström ei kuitenkaan pitänyt Helsingin hengestä, hinnat olivat kalliita ja hoitoihin pääsivät niin ollen vain varakkaat. Se ei sopinut Maalin Bergströmin ajatusmaailmaan, jossa kyti toivo parantolasta, joka olisi koti kaikille, jossa jokaisen haavat sidottaisiin, olipa hän köyhä tai rikas.

Kesällä 1934 Bergström oli valmis siirtymään eteenpäin – mutta minne…

Luontola

Venäjän vallankumouksen pyörteistä Kirvun parantolaan pelastettu Wolzenburgin sukulaispariskunta oli ollut paitsi hoidettavana Kirvussa, myös tehnyt työtä parantolassa.

Parantola-aatteelle omistautuneina he etsivät sopivaa paikkaa oman hoitolan perustamiselle. 1930-luvulla he olivat ostaneet Nummelasta Hiidenveden rannalta Kopun kartanosta rakennuksia ja aloittaneet luonnonhoitolan.

Kesällä 1934 Luontolassa oli kuitenkin ajauduttu taloudellisiin vaikeuksiin. Kuinka ollakaan, Maalin Bergström oli etsimässä itselleen uutta paikkaa minne asettua auttamaan ihmisiä. Luontolalle koitui pelastukseksi osakeyhtiön perustaminen ja Bergströmin saapuminen johtajattareksi. Uusia tiloja ja taloja piti tosin heti ruveta hankkimaan eikä kaikki sujunut helposti. Mutta Bergströmin usko korkeampiin voimiin ja laajat tuttava- ja ystäväverkostot johtivat riittävien rahavarojen saamiseen ja rakennustöiden alkamiseen. Hänen liikenaisen vaistonsa auttoi jälleen kerran.

Jo pelkkä Bergströmin saapuminen Luontolaan riitti houkuttelemaan kymmenet ja sadat asiakkaat paikalle. Uusien rakennuksien hoitopaikat täyttyivät vilahduksessa. Ihanan juhannuksen 1935 hän vietti potilaiden kanssa: tehtiin veneretki Papinsaareen, avojaloin ja alusvaatteisillaan kalliolla auringossa loikoen, kakkua ja mehua nauttien. Maalin Bergström tunsi itsensä nuoreksi ja iloiseksi taas.

Maisen matkan loppu

Pääsiäisviikon perjantaina, 17.4.1936, Maalin Bergström heräsi Luontolassa sairaana. Hän tunsi vointinsa oikein huonoksi ja halusi olla yksin. Luontolan hoitajat huolestuivat ja vaativat saada kutsua kunnanlääkärin paikalle. Myös tyttärelle ilmoitettiin.

Lääkäriin Bergström ei suostunut, eihän hän elämänsä aikana ollut muutenkaan lääkäreihin myrkkyineen luottanut.

Tytär saapui ja alkoi kova painostus. Sekä hoitajat että tytär tahtoivat viedä Bergströmin sairaalaan. Lopulta Bergström taipui tuskissaan ja hänet kuljetettiin Helsinkiin, Mehiläisen sairaalaan. Bergströmillä todettiin sappirakko- ja haimatulehdus. Häntä hoidettiin ruiskein.

Maalin Bergström olisi halunnut kotiin kuolemaan, ja tytärtäkin jo kadutti, että äiti oli tuotu vastoin tahtoa sairaalaan, joihin Bergström ei ollut koskaan uskonut. Mutta siirtoa ei voitu enää suorittaa Bergströmin heikon tilan vuoksi.

Kymmeniä ihmisiä saapui sairaalan aulaan päivittäin odottamaan tietoja suuresta parantajasta, vaikka Bergströmin sairaalassaolo yritettiinkin salata. Sairaala täyttyi kukkalähetyksistä.

Maalin Bergström kuoli 2.5.1936. Hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa ja haudattiin Hietaniemen hautausmaalle.

Tuhansia ihmisiä hoitaneet ja parantaneet kädet olivat päässeet lepoon.




Kaarina Turpeenoja – Katinhännästä New Yorkiin ja takaisin

Vanhat Raahelaiset muistavat Lauri Turpeenojan, joka ajoi hevosella vettä Jaakopin lähteestä. Kaarina on Laurin kuusilapsisen perheen keskimmäinen. Hän asui yli 20 vuotta Amerikassa. Kaarina Turpeenojan lapsuudessa Raahe oli ihana pikku kaupunki. Lehmät kulkivat kaduilla. Autoa ei tainnut olla muilla kuin tohtori Kiesvaaralla. Kirkonmäellä laskettiin mäkeä talvisin. Amerikan serkku Washingtonin osavaltiosta oli Raahessa käymässä kesällä 1966 ja pyysi Kaarinaa mukaansa. Yhdessä Anne-tyttärensä kanssa hän lähti rapakon taakse ja ryhtyi hoitamaan serkun perheen lapsia. Serkun avulla hän sai vakinaisen oleskeluluvan eli ”Green cardin”. Hän työskenteli Kaliforniassakin parissa perheessä mutta palasi sitten Raaheen.

Seuramatkan kautta töitä

Kaarina halusi New Yorkiin. Amerikka veti puoleensa. Vuonna 1968 hän lähti sinne seuramatkalle tavoitteenaan löytää työtä. Suomalaisen työnvälittäjän kautta järjestyi tarjoilijan paikka, jossa hän työskenteli useita vuosia ja opiskeli englantia iltakoulussa. Kaarina ei kuitenkaan halunnut jäädä ravintola-alalle, vaan meni kampaaja-kosmetologikouluun. Ammattipätevyyden hän sai Henry Pendelin salongissa. Sen jälkeen haki ja sai työtä Elizabeth Ardenin kauneussalongista.

Työura kauneussalongissa

Elizabeth Ardenin kauneussalonki New Yorkissa sijaitsee 5. Avenuen varrella. Rakennuksen 12 kerroksessa on tarjolla monipuolisia kauneuspalveluita. Elizabeth oli aloittanut köyhänä manikyyrinä. Hän oli luonut menestyvän kauneussalonkien ketjun sekä kemistimiehensä kanssa oman kauneudenhoitotuotteiden sarjan. New Yorkin salongissa työskenteli 26 mieskampaajaa, jotka hän oli värvännyt Euroopasta ja Etelä-Amerikasta. Tähän kansainväliseen työyhteisöön Kaarina tuli ensimmäisenä naiskampaajana. Aluksi hänen työnsä oli hiusten leikkaamista ja kampaamista. Sitten oli opiskeltava myös hiusten värjäämistä. Asiakaspiiri koostui miljonäärien rouvista. Vähitellen Kaarina sai vakioasiakkaita. Asiakas saattoi tulla salonkiin koko päiväksi, jolloin ohjelmassa oli mm. käsi-, jalka- ja kasvohoitoja, meikkaus, kampaus – jopa lounas. Työpäivät kauneussalongissa venyivät pitkiksi. Ensimmäiset asiakkaat tulivat jo kahdeksan tienoilla ja kotiin pääsi vasta illalla seitsemän maissa. ”Amerikkalainen asiakas on vaativa”, Kaarina kertoo. Kampaajan on jatkuvasti seurattava muotimaailman uutuuksia. Amerikassa kesäloma on vain pari viikkoa. Anne-tytär kävi New Yorkissa peruskoulua ja oppi englannin kielen. Hänellä oli suomalainen lastenhoitaja, joten suomen kielikin pysyi sujuvana. Anne suoritti yliopisto-opinnot Suomessa. Kaarina viihtyi erinomaisesti New Yorkissa. Suurkaupungissa on oma viehätyksensä. Siellä oli hyvä tehdä töitä. Kaksi viimeistä Amerikan vuottaan hän työskenteli Elizabeth Ardenin salongissa Palm Beachilla.

Eläkepäiviksi Raaheen

Raaheen paluun aika koitti, kun tytär avioitui ja jäi asumaan pysyvästi Suomeen, Kälviälle. Kaarina halusi asua isoäitinä lähellä tyttärensä perhettä. ”Raahessa minulla on paljon sukulaisia ja ystäviä, viihdyn täällä erinomaisesti”, hän sanoo.




Kerttu Kotanen – lannistumaton

Kuvassa on noin 40-vuotias nainen. Hän istuu 1950-luvun lopun modernilla vuodesohvalla, seinällä on saman aikakauden kudonnainen, täkänä. Naisella on tumma, kiiltävä ja luonnontaipuisa tukka, kauniit ja viisaat silmät, tyyni, herkkä hymy, tyylikkäät korut ja huoliteltu olemus jakkupukuineen. Jäntevät kädet kertovat, että niillä on tehty raskastakin työtä. Ja vartalon mittasuhteista näkyy mitä ilmeisin selkävamma. Nainen on Kerttu Helena Kotanen.

Kerttu kuoli aivan liian varhain, vain 41-vuotiaana. Viimeiset vuotensa (1963–69) hän työskenteli Alajärvellä taiteilija, professori Eero Nelimarkan (1891–1977) taloudenhoitajana ja oli tarvittaessa myös Nelimarkan 1964 avautuneen museon esittelijä.

Työ Nelimarkka-museossa oli Kertulle rauhaisa elämänvaihe ja täynnä taiteen kauneuden kokemista.

Kerttu Kotasen elämä on esimerkki selviytymisestä menetyksistä ja sairauksista, myös esimerkki toinen toisensa auttamisesta. Suvun ja ympäristön yhteisvastuusta. Hyvinvoinnista elämän kovuuden keskellä. Yhteisöllisyydestä, juuri siitä mitä nykyaikana niin kovasti kaivataan.

Kerttu Kotasen kuolinilmoituksen säe kuvasi kauniisti hänen elämäänsä: ”Et koskaan näyttänyt maailmalle ett ´elon taakka ois´ tuntunut raskahalle, hymyhuulin sä kuljit aina vaan, olit valmis kaikkesi auttamaan.”

Perhe ja koti Alajärvellä

Kerttu Kotanen syntyi 1928 Alajärven Möksyssä maanviljelijä Kalle Vihtori Kotasen (1904–1941) ja Tilda Kotasen (1900-1946, o.s. Humppi) ensimmäisenä lapsena. Pariskunnalle syntyi vuosina 1928–1941 kahdeksan lasta, kuusi tyttöä ja kaksi poikaa. Kaksi tyttöä kuoli 1930-luvulla aivan vauvana. Kerttu oppi pienestä pitäen huolehtivaksi isosiskoksi.

Koti sijaitsi lähellä isän lapsuudenkotia, Hokkalan Haapalaa.  Niinpä isoäiti Emilia Kotanen oli Kertun ja hänen sisarustensa tärkeä tuki.

Elämää koettelee 

Keväällä 1940 Kalle Kotanen, tie- ja vesihallituksen palveluksessa ollut teiden kokenut rakentaja ja laturi määrättiin koulutettavaksi pioneeriksi. Jatkosodassa hän haavoittui marraskuussa 1941 kranaatista Kiestingin Lohivaarassa. Parin päivän kuluttua hän kuoli haavoihinsa kenttäsairaalassa. Kotona nuorin lapsi ei ollut täyttänyt vielä kahta kuukautta.

Isä, perheen tuki ja turva, oli poissa, ja 13-vuotias Kerttu lähti ansiotyöhön. Kokemustakin oli. Jo 10-vuotiaana hän oli ollut uitossa. Kertusta tuli työntekijä hiilityömaalle, kun valtio teetti jatkosodan aikana hiiliä autoihin miilulla Flinkkilässä, lähellä Möksyä.

Kasvuiässä ollut sisukas tyttö uskoi itsensä vahvaksi, vahvemmaksi kuin olikaan. Kun hän ei saanut apua painavan laatikon nostoon mielestään riittävän nopeasti, hän nosti yksin. Selkä venähti vakavasti, tutkittiin ja kipsattiin Seinäjoen sairaalassa.  Selkärangan 10. nikama oli siirtynyt pois paikaltaan.

Kun leskeksi jäänyt äiti tarvitsi lasten ja kodin hoitoapua, Kerttu kuori kipsit päältään, päätti ruveta kävelemään ja töihin. Selkä ei ennättänyt suoristua, se ei seurannut kasvua ja jäi pysyvästi mutkalle, ”kyttyrälle.”  ”Miten nuori ihminen on päästänyt tuollaiseksi selkänsä”, joku lääkäri moitti myöhemmin.

Tammikuun 8. päivän aamuna 1946 äidin vieressä nukkunut sisko huomasi, että äiti ei liiku eikä herää. Äiti oli ollut edellisenä päivänä veljensä kanssa raskaassa metsätyössä, puunkaadossa. Sydän ei kestänyt rasitusta. Kotasen sisarukset jäivät täysorvoiksi. Nuorimmat olivat 7-, 6- ja 4-vuotiaita.

Kerttu äitinä

Vammautunut seitsemäntoistavuotias Kerttu Kotanen ryhtyi perheestä huolehtivaksi äidiksi. Emilia-mummu kävi auttamassa joka päivä ja keitti hyvää ”ohrajauhomuttia”. Taloudellisesti pärjättiin jotenkin. Sodassa kaatuneesta isästä saatiin eläkettä ja Kerttu sai valtion tapaturmaeläkettä.

Isättömillä ja äidittömillä, alaikäisillä sisaruksilla tuli kuitenkin olla virallinen huoltaja. Sitä tehtävää kylän aikuisista kukin hoiti vuorollaan. Kerttu kuitenkin hoiti perheen lapset ja arjen sekä hankinnat ja talouden.

Naapuriinkin Kerttu ennätti tarvittaessa ”lapsenammaksi.” Lapsenhoidon ohessa talon matot olivat heti lentäneet pihalle ja harja heilunut tuvassa. Nuorempien sisarusten kasvaessa Kerttu ennätti myös kylän koulun siivooja-keittäjäksi.

Amerikan paketti

Sodan jälkeen Suomeen tuli Amerikasta avustuspaketteja, niin myös Möksyn kylään. Vaatepakettien jakopaikka oli kylän keskuksessa. Sieltä Kotasen kuusi sisarusta saivat itselleen uudet vaatteet. He tunsivat itsensä niin hienoiksi, että Alajärven kirkolla piti heti käydä valokuvaamossa.

Jonkin vaatteen mutkassa oli kirjeessä osoitetietoja Amerikkaan. Englantia osaava tutuntuttu kirjoitti sisarusten puolesta kiitoskirjeen vaatteista tuohon osoitteeseen ja liitti mukaan Alajärvellä otetun sisarusten valokuvan.

Kirje ja valokuva julkaistiin amerikkalaisessa lehdessä. Missä lehdessä, ei enää ole tiedossa. Kirjeenvaihtoa kesti kuitenkin jonkin aikaa.

Kerttu kotiapulaisena

1950-luvun puolivälissä Kotasen sisarukset olivat jo kukin ”omillaan.” Kerttu Kotanen lähti kotiapulaiseksi kauppiasperheeseen Alajärven Hoiskoon.

Kauppiasperheen poika muistaa Kertun aina iloisena, tarmokkaana ja nopeasti työskentelevänä. Pieni lapsi ei kiinnittänyt mitään huomiota Kertun selkävammaan. Mutta sen tämä lapsi huomasi, ettei Kerttu leikkinyt. Kertulla ei ollut aikaa leikkiin lasten kanssa. Koko nuoren elämänsä hän oli oppinut tekemään niin tiukasti vain työtä.

Taloudenhoitaja Kerttu Kotanen

Kauppias oli taidemaalari, professori Eero Nelimarkan (1891–1977) sukulainen.  Taiteilijan juuret olivat vahvasti alajärveläisiä ja yhteydet alajärvisiin sukulaisiin läheiset. Hänellä oli kesäasunto sukunsa mailla.

Nelimarkka oli jo 1930-luvulla pohtinut taidekoulun perustamista Alajärvelle. Myös maaseudulla tarvittiin mahdollisuutta taiteen näkemiseen, tekemiseen ja koulutukseen. Arkkitehti Hilding Ekelundin suunnittelema, kuvataiteen opetus- ja museotilat sisältävä uudisrakennus, Nelimarkka-museo, valmistui Alajärven Pekkolaan 1964.

Eero Nelimarkka tarvitsi apulaista museoon sekä talouden ja kiinteistön hoitoon varsinkin silloin, kun hän itse ei ollut paikan päällä.  Tähän tehtävään sukulaiset ehdottivat hänelle Kerttu Kotasta. Niin Kerttu muutti Nelimarkka-museon viereiseen rakennukseen ja toimi Nelimarkan taloudenhoitajana vuosina 1963–69, kuolemaansa saakka.

Kerttu Kotasen työn monipuolisuus käy hyvin esille Nelimarkka-Museo säätiön arkistossa säilyneestä kirjeestä vuodelta 1966, jossa Kerttu raportoi asioista taiteilijalle Helsinkiin. Nelimarkka oli samana vuonna saanut professorin arvonimen.

”Proffessöörille

Museolla 15.11.-66

Kiitos kirjeestänne, oli oikein mieltä lämmittävää saada kuulla, että Te voitte hyvin. Kyllä minä täällä menen myös hyvin, samoin kuin koko talon hoito ja kunnossapito. Ihmisiä on käynyt jonkun verran. Kassassa on tällä hetkellä rahaa 252:-  Maitotalossa on sisällä vielä rahaa pitkäksi aikaa. Lämpö ja vesijohdot pelaa moitteettomasti. Lipputanko ja puuasiat ovat myös kunnossa. Auton akkumalaattori on otettu pois ja viety pannuhuoneeseen. Kirjeitä ei ole tänne tullut, jos tulee niin kyllä lähetän sinne.

Kansalaisopiston taidekoulu on täällä ollut joka tiistai klo 18-20 ja opettajana Aira Niemi-Pynttäri, oppilaita on keskimäärin 12. Adeljeerin ovi on aina lukossa ja lukitsemisen jälkeen tuon kaikki avaimet asunnolleni.

Yritän kykyjeni mukaan hoitaa tätä minulle uskottua arvokasta tehtävää ja palkkani otan tästä kassasta.

Toivon teille hyvää vointia ja pikaista kotiin tuloa. Terveisiä Nelimarkan (Kustavin) Matin ja Heikki Uusituvan perheeltä sekä naapurin Liisalta. Näkemiin Kerttu.”

Kerttu Kotanen oli tottunut ottamaan asiat haltuunsa ja hoitaakseen. Hänen tehtäviinsä kuului vastata alueen talojen hoidosta ja kunnossapidosta, hoitaa museota ja kassaa, raportoida koulun toiminnasta. Tarvittaessa hän myös esitteli museota. Eero Nelimarkan paikalla ollessa hän hoiti taiteilijan kotitalouden.

Lisäksi kirjeessä kiinnittää huomiota lauseiden hyvä rakenne, iskevä täsmällisyys ja kirjoittajan kaunis käsiala.

Kertun kuolema

Kerttu Kotanen kuoli äkillisesti, ilmeisesti sydänkohtaukseen, työpaikallaan 14.6.1969. Tuona kesäkuun aamuna Kerttu oli valmistanut aamiaisen Eero Nelimarkalle ja he aterioivat yhdessä pöydän ääressä. Ateria jäi kesken, Kerttu lyyhistyi lattialle. Nelimarkka järkyttyi syvästi.

Paikallislehti uutisoi Kerttu Kotasen kuolemasta:

”Alajärven Pekkolassa kuoli eilen äkilliseen sairauskohtaukseen neiti Kerttu Kotanen. Hän on toiminut Nelimarkka-museon vahtimestarina ja professori Eero Nelimarkan taloudenhoitajana. Hän oli syntynyt Alajärvellä ja oli kuollessaan 41 vuoden ikäinen…”

”… Isä kaatui sodassa v. 1941, äiti kuoli muutama vuosi myöhemmin ja kuusi alaikäistä lasta jäivät kotiin, Kerttu Helena heistä vanhimpana. Näin hän jo pienestä pitäen tottui kantamaan vastuuta ja huolehtimaan toisistakin. Koko elämänsä ajan hänelle olikin ominaista avuliaisuus ja tunnollisuus. Työ oli hänelle kaikki kaikessa. Hän työskenteli vieraiden palveluksessa Kyyjärvellä ja Hoiskossa, kunnes tuli prof. Nelimarkan ja hänen säätiönsä taloudenhoitajaksi. Siinä ominaisuudessa hänet opittiin laajoissa piireissä tuntemaan palvelualttiina ja ystävällisenä ihmisenä, jonka poismeno jätti kaipauksen koko lähiympäristöön. Lähinnä jäivät häntä kaipaamaan 3 siskoa ja 2 veljeä.”

Eero Nelimarkka osallistui hautausjärjestelyihin, osti arkun ja arkkuun Kertulle viimeiset vaatteet. Kerttu Kotanen haudattiin Alajärven uudelle hautausmaalle kauniina ja lämpimänä kesäkuun päivänä 22.6.1969. Hautajaisvalokuvassa hautajaisvieraiden joukosta erottui valkopäinen taiteilija Eero Nelimarkka.




Elma Koivunen – Kuhmon mummot ja minä

Valbor Piipponen

Siinä hän on, tuvan seinällä raameissa, suvun voimanainen Vappu, isomummoni, joka syntyi tammikuun pakkasilla 1839. Syntyi ja eli hyvin vanhaksi. Suomi kuului silloin Venäjän keisarikuntaan ja Kuhmoniemi Sotkamon emäpitäjään. Neljä vuotta aikaisemmin oli Suomessa julkaistu ensimmäinen Kalevala-versio, jonka runoja Lönnrot ahkerasti oli vuosi kausia kerännyt itärajan molemmin puolin. Mutta siitä mummo tuskin tiesi mitään.

Vappu-mummo istuu jakkaralla valkoisen peilioven edessä, rohtuneet kädet helmassa. Kaksi ohutta saparoa niskassa, jakaus keskellä päätä. Luisuja hartioita peittää tummaraitainen röijy, jossa pieni pystykaulus ja napit. Rynkkyhameesta näen, että siinäkin on tummaa raitaa.

Uurteiset kasvot, jykevähkö leuka, isot korvat ja silmät, ne ovat eri paria. Oikea silmä katsoo kohti ja se näyttää väsyneeltä. Vasen on valppaampi ja tähyää vasemmalle.

Kun peitän peukalolla kasvojen toisen puolen, näen piirteet, jotka ovat periytyneet seuraaville sukupolville, myös minulle. Kasvojen oikean puolen surullisen, väsyneen ilmeen!

Kuva lienee 1920-luvun puolivälistä, jolloin Toivo-setä hankki kameran. Taisi olla kylän ensimmäinen. Hän komensi usein kuvattavat juuri tämän samaisen oven eteen.

Vappu joutuu kerjuulle – elämä jatkuu

Anders, isäni isoisä kuoli nuorena, ja Vappu jäi leskeksi. Kuhmoniemellä elettiin katovuosien 1867–1868 jälkeistä ankaraa aikaa, jolloin ihmisiä menehtyi ravinnon puutteeseen, kylmyyteen ja tauteihin. Vappu peitteli pienokaisensa Heikin ja Tobiaksen jäiseen vesikelkkaan. Niin alkoi uuvuttava matkanteko paksussa lumessa. Oli kylmää, pimeää ja taipaleet pitkiä. Yösija ja leivänkannikka heltisi sentään silloin tällöin kulkijoille, vaikka niukkaa oli elämä jokaisella.

Vuosia myöhemmin isomummoni tapasi Juho Kyllösen. He asettuivat Lehto-nimiseen joenrantamökkiin, ja pian perhe kasvoi kahdella tyttärellä. Vapun ja poikien entinen koti Tuomaalanniemi vaihtui Lehdon tilaan.

Vapun pojat varttuivat miehen ikään. Tobias perusti perheen ja lunasti veljeltään tilan, joka oli jo aikaisemmin vuoden 1887 syytinkikaupoilla siirretty pojille. 1900-luvun alussa Vappu jäi toistamiseen leskeksi.

Kerrotaan, että Vappu-mummo oli kova kurinpitäjä ja työteliäs ihminen. Kiertokoulun käyneenä hän piti huolen, että Tobiaksen pojat oppivat lukemaan. Hän ei juurikaan sairastellut ja vanhoilla päivilläänkin hän saattoi kävellä paljain jaloin, jopa pakkaslumella. Sitä oli kummasteltu. Hän eli 94-vuotiaaksi.

Mummoni Eeva Tiina Heikkinen

Eeva oli Sumsa-talon tyttöjä kahdentoistakilometrin päästä. Hän tuli Lehdolle miniäksi 1894. Perhe kasvoi ripeästi. Eevalle ja Tobiakselle syntyi seitsemäntoista vuoden aikana seitsemän poikaa ja tyttö. Rakennettiin laaja pihapiiri ja raivattiin uusia peltoja. He loivat pienestä mökistä menestyvän tilan, joka antoi monelle työtä ja toimeentuloa.

Isovanhemmillani oli myös huolta ja surua. Esikoinen lähti seikkailemaan Venäjälle, minne hän sitten katosi rajojen sulkeuduttua. Seuraava poika lähti Helsinkiin ja sieltä Amerikkaan. Sitten rippikouluikäinen Helmer ryntäsi ovet paukkuen maailmalle.

Kaivattu tyttö, Hilda Vappu eli vain kymmenvuotiaaksi. Uuno Johannes kuoli muutaman kuukauden ikäisenä ja Antti 15-vuotiaana aivokuumeeseen. Kerrotaan, että Antti sairastui vakavasti, kun koulupojat olisivat leikkineet lumeen hautaamista. Hän oli kyläkoulun ensimmäisiä oppilaita, ja koko kylä suri Antin kuolemaa. Lapsista Aarne ja Toivo jäivät kotitilalle tekemään töitä uskovaisen isänsä ankarassa komennossa.

Luonto oli lumipuvussa kuin morsian

Kyläkoulu tarvitsi 1930-luvun alkupuolella asuntolaa, jossa pitkänmatkalaiset asuisivat koulussa ollessaan. Asuntola oli tuolloin väliaikaisesti Lehdon pikkupirtissä, ja äiti-Inkeristä tuli kylälle asuntolanhoitaja.

Ei aikaakaan, kun isäni joka oli jo aikamies, mieltyi sievään tummatukkaiseen savolaistyttöön, tulevaan äitiini Inkeri Sofia Eroseen. Ihastuminen taisi olla molemminpuolista, olihan isäni varsin hauskan näköinen ja kiltti mies.

Noin vuoden päästä, pian kihlasormusten jälkeen, nuoripari ajeli reellä kirkolle vihille. Helena-täti oli järjestänyt Tuupalan saliin pienimuotoisen vihkitilaisuuden. Inkerillä oli äidiltään saatu hiuskoriste, joka on säilynyt muistona tuosta hetkestä. Valokuvaajaa ei ollut paikalla.

Kerrotaan, että aisakello kilkatti kuin sadussa ja luonto oli kuin morsian lumipuvussaan heidän palaillessaan kirkolta. Sumsalla he pysähtyivät sukulaistalon pihaan, jossa Matti-eno kiiruhti tervehtimään nuortaparia ja huolehtimaan hevosesta. Tuvassa mummon lämpimät kädet ja kuuma keitto hoivasivat kylmänkankeita matkalaisia.

Kun varsinainen koulu ja asuntola valmistuivat 1930-luvun alussa, muutti nuoripari vapautuneeseen pikkupirttiin. Syntyi Ilmari ja parin vuoden päästä Anja-sisko.

Tobias oli ankara isäntä pojilleen. Anivarhain oli komento työmaalla ja piti tehdä pitkää päivää. Tobias laajensi, rakensi ja hankki koneita. Kaksikymmentäluvulla meni hyvin, mutta vuonna 1929 alkanut maailman laajuinen lama saavutti myös nopeasti syrjäseudut. Kenelläkään ei ollut enää työtä, eikä rahaa rakentaa. Toimeliaisuus loppui kuin seinään.

Tobiaksen terveys heikkeni. 1930-luvun alussa pojat Toivo, Aarne ja Amerikasta tullut Otto tekivät tilasta kaupat, pelastaen isänsä konkurssilta. Yhteistaloutta kesti talvisotaan asti, jolloin tuli evakkoon lähtö.

Äidin ja isän evakkomuistoja

Syksyn alussa kouluja suljettiin ja kotikylälle tuli komppanian verran sotilaita, jotka majoitettiin koululle ja meille. Moskovan neuvottelut jatkuivat ja jatkuivat. Niitä kuunneltiin radiosta pelko sydämessä.

Isä kertoi: Muistan, kun Akseli Riihonen ajoi sivuvaunullisella moottoripyörällä pihaan ja toi käskyn Toivolle ja minulle mennä heti joukkojen kokoontumispaikalle. Toivo-veli läksi heti. Minä rupesin omatoimisesti siirtämään irtaimistoa hevosella Sumsalle, kahdentoista kilometrin päähän, josta arveltiin kuorma-autolla kuljetettavan ne turvaan. Silloin oli marraskuu ja lumi jo maassa. Turhaa touhua se oli. Tuli poltti ne kaikki, kun sukulaistalon vuoro oli tulena roihuta.

Kiire tuli väellä ja eläimillä lähteä evakkoon, kertoi äiti muistellessaan ahdistavia aikoja. Meidät ja toinen kuhmolaisperhe majoitettiin Nivalan Maliskylän Jokisaaren taloon. Hyvässä sovussa ja yhteistaloudessa elettiin evakkoaika.

Eeva-mummo oli halvaantunut ja makasi kamarissa. Eräänä aamuna hän oli istua kaprottanut kiikkutuolissa ja iloinnut nousseensa ylös omin avuin. Hän taitaakin tässä parantua, on niin kevyt olo! Jotain harhaa, keventymistä se lähdön edellä oli. Mummo oli seuraavana aamuna kuollut. Hänet haudattiin Nivalan hautausmaalle.

Välirauhan keväänä palailtiin hiiltyneille raunioille

Aluksi asuimme kenttäkeittiön yhdessä huoneessa koulun pihassa. Siitä sitten raadoimme naapurin miesten kanssa pikkupirtin rakennuspuut metsästä. Toivo-veli oli kaatunut rintamalla. Olin menettänyt tukeni ja turvani, iloisen, aina kujeisiin valmiin, vahvan ja varman selkänojan.

Menetys tuntui musertavalta, kertoi isä. Uhrien ja kärsimysten lisäksi koki Kuhmo taistelualueena myös suuret taloudelliset menetykset. Yli kolmesataa taloa tuhoutui, lisäksi suuri määrä muita rakennuksia.

Jälleenrakennustyöt kotikylällä lähtivät rivakasti käyntiin, muisteli äiti tuota toiveikasta aikaa, jota kesti toista vuotta. Jatkosodan uhkia liikkui jo ilmassa. Kesällä 1941 olimme jälleen sodassa. Tuona keväänä syntyi kotikylälläni Toivo ja Voitto-nimisiä poikia. Minäkin sain silloin alkuni. Äiti-Inkeri oli parhaassa iässä, kohta kolmekymmentäkolmevuotias.

Noitatohtori kätilönä

Synnyin puoli yhdeksän aikaan joulukuisena tiistaiaamuna. Oli vielä hämärää yön jäljiltä ja pakkasta ilmassa. Edellisenä iltana oli haettu kätilö, Pahkalan muori, jota myös noitatohtoriksi kutsuttiin. Olin putkahtanut maailmaan normaalisti, ja ”kätilö” oli kiiruhtanut sen tien omille kotitöilleen.

Ilmari-veli muistelee usein tuota aamua. Anjalla oli punaiset huopaset jalassa, kun hiihtelimme pellon poikki kotiin. Oli ollut jännittävää nukkua korsussa Eemelin perheen luona.

Meitä oli nyt kolme lasta ja äiti kotona ja isä rintamalla.

Isä oli heti välirauhan kesäkuukausina aloittanut pikkupirtin rakentamistouhut entisen raunioille. Siitä tulikin meille moniksi vuosiksi hyvä ja lämmin koti.

Äidin hyvällä hoidolla ja rintaruokinnalla olin terve, vaikka maailma vapisi ja tykit jylisi ympärillä.

Naapurin Hilja, äidin ystävä, oli silloin houkutellut, että tyttö pitäisi käyttää kasteella. Ja niin lähdettiin hevosella naisvoimin, 40 kilometrin päähän pappilaan. Hilja oli ohjaksissa, reipas ja hauska ihminen. Ja matka meni hyvin, niin kerrottiin.

Mutta isä oli ärähtänyt lomalla käydessään, että pitikö sinne lähteä paleltumaan ja uhkarohkeana pakkasella vielä hevosta rääkkäämään. Olisi toimituksen ehtinyt hoitaa myöhemminkin!

Äiti muisteli, miten Hilja toi iloa arjen harmauteen. Kun huolet painoi hartioitani, hän tarttui vyötäisiltä, pyöritti ja rallatti; että hilipati, hilipati, hilipati, hilipati. Siinä jo keveni ja synkät ajatukset unohtui, kertoi äiti kummitädistäni.

Puhtaalle puulle tuoksuvaan isoon tupaan

Välirauhan aikana aloitettu päärakennuksen jälleenrakentaminen oli edennyt sodasta huolimatta niin, että pääsimme vuonna 1943 muuttamaan, puhtaalle puulle tuoksuvaan, isoon tupaan. Siitä hetkestä on otettu valokuva. Seisomme portailla äiti, isä, Ilmari, Anja ja minä sekä Inksa-serkku, joka oli silloin käymässä Kajaanista. Uudessa talossa olin vierastanut ja pelännyt paljoja huoneita ja sopottanut äidin helmaan, että lähetään kotiin.

Elettiin rajan tuntumassa, sodan varjossa ja desanttien pelossa monet vuodet, aina kesään 1945 jolloin rauha vihdoin koitti.

Sota-aika oli isälle, äidille, kylän väelle, koko maalle ja maailmalle suunnattoman raskas kokemus. Meillä ei kovin paljon puhuttu siitä ajasta. Jos puhe kääntyi sotaan, ymmärsimme, että isää väsytti. Silloin hän keksi jotain. Useimmiten käveli pajaansa ja kohta sieltä kuului vasaran kalke. Tai meni Orkon luokse talliin. Sinne oli hänellä usein asiaa. Hevonen oli palannut kotiin evakkomatkalta hyväkuntoisena. Se oli isälle rakas ja tärkeä asia.

Kaupantekoa rajanpinnassa

Ukkini Tobias Haverisen aloittama kyläkaupan pito 1900-luvun alkupuolella ulottui Miinoaan Venäjän puolelle saakka. Tobias teki sinne hevosella kauppamatkoja talvikelillä. Isä kertoi olleensa poikasena joskus mukana. Istunut kylmissään jauhosäkin päällä tavarareessä. Miinoassa matkalaiset otettiin hyvin vastaan. Kuumaa tsaijua tarjottiin. Kauppias lorautti Tobiakselle ruskiasta pullosta, lienee ollut miestä väkevämpää.

Lähdettäessä 1939 syksyllä sotaa ja hävitystä pakoon kaupan rippeet lastattiin Otto-sedän evakkokuormaan. Niistä hän aloitti myöhemmin Kuhmon keskustassa kioskin pidon, joka laajeni ajan myötä isoksi sekatavarakaupaksi.

Isä puolestaan alkoi elvyttää kyläkaupan pitoa kotitalon keskimmäisessä huoneessa. Tavarat piti alkuun hakea kirkolta hevosella. Rahdin ajaminen oli kylmää ja rasittavaa. Isä sairasti verenvähyyttä ja oli monesti lähellä kuolemaa. 1950-luvulla alkoi olla tavarankuljetusta kuorma-autoilla, ja linja-autokin sai säännöllisen reitin Kalliojoelle. Se oli suunnaton helpotus isälle.

Öljylampun valossa liima-arkeille kuponkeja

Mieleeni nousee muistikuvia kauppapuodista, jossa olin mukamas äidin apuna. Jauho-, ryyni- ja suola koussikoitiin paperipusseihin ja pantiin vaa’alle. Punnukset nosteltiin toiseen vaakakuppiin. Minua varten oli pieni puulaatikko, josta yletyin paremmin tiskille. Karamellit oli silloin kovia, kauan suussa kalisevia. Toppasokeri oli vaikeasti lohkottavaa ja arvokasta.

Saimaa- ja Työmiestupakka -askit sekä tulitikut olivat tärkeitä artikkeleja. Suola oli kangassäkeissä. Äiti ompeli niistä pyyhkeitä. Samalla hän murehti kapioitaan, jotka olivat kadonneet evakkomatkalla. Tyhjä puukirstu osasi kuitenkin tulla reissulta takaisin.

Vastakirjalaatikko oli tärkeässä asemassa meidän kaupassa. Se oli tummunut ja vastakirjavihkojen kulmat käpristyneet paljosta käytöstä. Kaikesta oli pulaa, myös rahasta. Isän ja äidin ainaisena huolena oli iso velka tukkuliikkeelle.

Usein iltamyöhällä, öljylampun valossa liimasin ostokuponkeja liima-arkeille, jotka sitten kirkolla käydessä vietiin kansanhuoltoon. Se oli säännöstelyn aikaa. Elämä oli kortilla.

Piha oli täynnä hevosia

Matti-veli syntyi samana syksynä, kun menin kouluun. Vuonna 1948 ei enää synnytty kotona, vaan kirkolla oli sairaalan synnytysosasto. Muistan, kun äiti tuli kotiin linja-autolla vauva vilttikapalossa. Keittiöön tuli ensiksi, laski nyytin pöydälle ja raotti viltin mutkaa. Vauvan nykerö naama siellä oli. Keittiön hellassa kohisi tuli ja joku hämmensi läskisoosia. Isä käveli navetalta pihaan päin.

1950-luku oli jo vilkasta jälleenrakennusaikaa, ja työtä oli tarjolla. Muistikuviini on syöpynyt aurinkoiset kevättalven sunnuntait, kun piha oli täynnä hevosia heinätupsu turvan alla. Miehet olivat menossa isoille savotoille Juntin selkosille. Kämpälle mennessä piti olla omasta takaa ainakin tupakkaa ja vesirinkeleitä viikon varalle. Pirtin penkillä miehet panivat tupakaksi. Istuivat jalka toisen päällä tarinoimassa ja odottivat vuoroaan päästä ostoksille. Saattoipa joku olla hutikassakin. Kyläkauppa oli ainoa paikka tavata muita ihmisiä ja sinne tultiin ihan kuulumistenkin takia.

Tupakan käryn korventamat pirtin seinät pestiin keväisin mäntysuovalla ja holovattiin vedellä. Äiti muisteli jälkeenpäin omatoimisuuttani pirtin pesussa. Olin vielä lapsi, hädin tuskin kolmeatoista. Kotona oli aina yllin kyllin touhua, ja kaikki olivat työn kimpussa. Olin malttamaton. Juhannus oli tulossa. Kun muu väki ei joutanut pirtin pesuun, aloitin yksin.

Saaran paluu römpältä

Saara Tampio oli meillä navetta-apulaisena monet vuodet. Välillä hän kävi ”römpällä”, vähän tuulettumassa ja kokeilemassa toisen kylän navettatouhuja. Tuli niin ikävä emäntää, hän sanoi palatessaan. Kaivoi reppuaan. Nosti pöydälle tuliaisen, perunakukon. Se oli leivottu hänelle evääksi siellä toisessa talossa. Niin hyvälle en muista minkään maistuneen, kuin pottukukon viipaleen. Se oli juhlahetki. Saaran paluu römpältä! Kaikki olivat helpottuneita ja iloisia, varsinkin äitikulta, jolla oli aina tuhat rautaa tulessa.

Ja minä olin onnellinen. Sain kuulla Saaran matkakertomuksia ja kulkea taas kylää. Saara halusi sunnuntaisin pistäytyä naapureihin. Mentiin kahviaikoihin, kirkonmenojen jälkeen. Äiti ei koskaan joutanut kyläilemään, paitsi joskus Maatalousnaisten tupailtoihin.

Seurat ja kinkerit olivat perukan kulttuuritilaisuuksia

Kukin talo vuorollaan järjesti kinkerit. Olen kaivannut Maaseudun Nuorten Liiton hauskoja tupailtoja, joissa pyörittiin piirileikkejä ja viimeinen pari uunista ulos juoksua. Myös Maamiesseuran kokouksiin osallistui koko kylän väki ja koululla järjestettiin joulujuhlia ja keväisin Äitien päiviä.

Sodan jälkeen oli seuratoimintaa. Talkootöillä nousi tanssilava ja haitarin ääni soi lauantai-iltaisin.

Urho Kekkonen kävi pääministerinä ollessaan puhujamatkoilla myös meidän pirtissä. Tupa oli tupaten täynnä ja tunnelma oli hyvä. Myös muiden puolueiden puhujat olivat tervetulleita.

Kuivauskaapissa kirja auki

Meillä kävi paljon ihmisiä. Melkein aina oli ruokapöydässä joku vieras. Vieraat tiesivät minulle tiskipaljun edessä seisomista, mutta minähän tykkäsin siitä. Siinäkin tiskipöydän edessä minulla oli koroke, että yletyin. Isompana minulla oli kuivauskaapissa kirja auki. Ahmin tiskatessani, Neiti etsivän ja villin lännen tarinoita. Anni Swanin ihanat sadut ja tarinat on luettu keittiössä seisten ja välillä kiidätetty solkku- ja vesisankoja ulos ja sisälle.

Ihan pienenä kuljin Saaran mukana navettatöissä. Harjasin lehmiä, laittelin apetta ja juotin vasikoita. Saara sitoi minulle nuorasta pienen vitaksen, jolla sain kantaa hänen apunaan heiniä ladosta. Saara kertoi jännittäviä tarinoita kovista ukonilmoista, maahisista ja käärmeistä. Äiti tuhahteli ja kielteli pelottelemasta lasta. Mutta minä halusin kuulla niitä ja Saara kertoi.

Saaran karheat ja lempeät kädet

Sitten eräänä päivänä vuosia myöhemmin istui miehen käyräke reppuineen pirtin penkillä. Poltelli tupakkaa ja seuraili Saaran pyörähtelyä askareissaan. Saara käveli touhukkaasti edestakaisin vasemman käden sormet sirhallaan, ja lopulta meni miehen viereen istumaan. Aikansa siinä oltuaan kysyi, eikö me Matti mennä yhteen? Matti poltteli sätkää ja oli selvästi mielissään kysymyksestä, mutta vastasi, että kylläpä tässä vielä ennättää.

Ennättää! Molemmat olivat yli viidenkymmenen, siis aika vanhoja. Saara ei jättänyt asiaa siihen. Kohta kiilteli kihlasormus nimettömässä. Avioparina asettuivat Matti ja Saara Huotari asumaan pieneen hellahuoneeseen kirkonkylän liepeille. Olin hyvilläni Saaran onnesta ja omasta pesästä, mutta samalla haikein mielin.

Näin Saaran viimeisen kerran Kuhmon sairaalassa, jossa olin käymässä äitini luona. Viereisessä huoneessa oli Saara sairasvuoteella. Hän tarttui käteeni ja itki vuolaasti äitini palaneita kasvoja. Itkimme molemmat ja unohdin kysyä, miksi hän oli sairaalassa. Hän piteli kättäni pitkään kuumassa kädessään. Sellaiset ne oli aina olleet, hänen kätensä, karheat ja lämpimät.

Kohtalo määräsi minulle miehen puurojonosta

Kuopion Kauppaoppilaitoksen jälkeen pääsin vuonna 1963 Kuhmon Kansallispankkiin pankkineidiksi. Pankkiuraa kesti 36 vuotta, melkein vuosituhannen vaihteeseen saakka.

Vuonna 1964 Kuhmon Kansalaisopiston pikkujoulun puurojonosta kohtalo määräsi minulle puolison, oululaisen nuoren miehen, joka oli tullut Kuhmoon rakentamaan virastotaloa. Vuoden päästä ostimme eräänä hämäränä joulukuun iltana Eskelisen kultasepän liikkeestä kihlat.

Elokuussa oli häät kotipihassani. Kun mieheni sukua ajeli kahden auton voimin Kuhmon perukoille, he olivat ihmetelleet ja naureskelleet, että onpa Koivusen nuorimmalla pojalla ollut pitkä riiustelumatka!

Kirkkoherra Timo Löytty vihki meidät pihakoivujen alla. Morsiushuntuuni oli kiinnitetty sama pieni koriste, joka oli 35 vuotta sitten koristanut äitini vaatimatonta vihkiasua ja sitä ennen myös mummoni Idan morsiushuntua.

Itku kurkussa, pyykkilauta kainalossa

Samoihin aikoihin sain siirron Ouluun. Niin muuttokuormani körötteli vuoden vaihteessa Oulua kohti. Simca-auto toimi moitteettomasti.

Kotiväki haikaili. Varsinkin äiti oli murheissaan, että hänen aputyttönsä häipyy kauaksi, satojen kilometrin päähän, eikä enää viikonloppuisin ja lomilla olisi auttamassa talon töissä.

Morsiuspuku päällä, itku kurkussa, pyykkilauta kainalossa työnnyin auton etupenkille ja pyristelin entisen kodin ja tulevan elämän riipoessa minua puolelta toiselle. Vasta puolessa välissä matkaa syyllisyyden paine helpotti. Olin matkalla omaan kotiin, olin matkalla Ouluun, omaan elämään.

Pankkiväki määrätietoisena siedettävien työehtojen puolesta.

Kansallispankki oli niin hyvä työnantaja, ettei ollut tarvetta vilkuilla muita töitä. Pääsin pankissa tekemään monenlaista, monen tasoista työtä ja kursseille tuon tuostakin. Näistä pankin erinomaisista kursseista ja vuosista on ollut paljon hyötyä myös siviilissä.

1970-luvun alkupuolella Pankkitoimihenkilöliitto koulutti voimakkaasti luottamusmiehiä ja järjestöaktiiveja. Paikallisissa opintokerhoissa herätettiin toimihenkilöitä huomaamaan edunvalvonnan ja solidaarisuuden tärkeyttä.

1970–1980-luvut olivat toimihenkilöpuolella voimakasta järjestötietoisuuden nousua. Parempien palkka- ja työehtojen puolesta jopa ”hieno pankkiväki” joutui barrikadeille heiluttamaan banderolleja ja seisomaan yhtenä rintamana vaatimustensa takana. Pisin pankkilakko kesti parisen viikkoa. Lakon aikana Pohjois-Pohjanmaan Pankkitoimihenkilöt matkustivat isona joukkona Helsinkiin, jossa Senaatintorilla uhottiin iskulausein ja julistein.

Omalta ammattijärjestöltä saatiin rautainen koulutus, jolla on ollut suuri merkitys yhteiskunnallisessa ajattelussa ja työelämän pelisääntöjen ymmärtämisessä. 1970-luvulla olin TVK-opiston kolmen kuukauden järjestökurssilla. Se velvoitti toimimaan vähintään kymmenen vuotta liiton erielimissä ja barrikaadeilla tuon tuostakin.

Ammattiosastoissa ja opintokerhoissa opittiin työelämän pelisäännöt.

Paikallisyhdistyksissä paimennettiin tiukasti pankkien ammattiosastojen ensiaskeleita. Oli tärkeää, ettei kokouksissa vain pelkästään juotu kahvia ja puhuttu mukavia. Opintokerhoissa opittiin näkemään, ymmärtämään työnantajan ja työntekijän roolia työelämässä. Aluksi ammattiosastoja vastustettiin joissain pankeissa. Saattoipa jokunen rouva erota liiton jäsenyydestä, kun taistelun tuoksinassa ei kantti kestänyt olla lakkovahtina pankin ovella, josta lakkorikkurit, useimmiten esimiestehtävissä olevat, pyrkivät luikahtelemaan töihin miellyttääkseen työnantajaa.

Ajan myötä ammattiosastot vahvistuivat osaksi liiton virallista organisaatiota ja paikallisyhdistykset lopetettiin tarpeettomina. Näin hävisi paikkakunnilta pankkiväkeä yhdistänyt elin, jolla aikoinaan oli tärkeä rooli yhteishengen nostattamisessa, kun alan toimihenkilöitten palkkatasoa ja työehtoja taisteltiin siedettävälle tasolle.

1970-luvun alkupuolella aloitettu määrätietoinen järjestötyö ja tavoitteista kiinnipitäminen tuottivat tuloksia. Pankkialan edut olivat kiistatta vertailukelpoisia moniin toimihenkilöryhmiin nähden yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa.

Nyt, vuonna 2016 pysähdyn katsomaan valokuvaa äidistä

Katson äiti-Inkerin valokuvaa pirtin seinältä. Ilme on totinen. Jo nuoruuden kuva on sykähdyttävän totinen. Hän oli vain parikymppinen tullessaan kotikylälleni. Sitä ennen hän oli Joukokylän koululla Puolangalla asuntolanhoitajana, mutta hakeutui sieltä Kuhmoon, jossa isotäti Helena oli Tuupalan emäntänä. Äiti oli nuorena tyttönä käynyt Kuopion Talouskoulun ja ollut töissä Kuopiossa lastenkodissa. Hän oli syntynyt Varpaisjärvellä, käynyt muutaman vuoden Iisalmen Yhteislyseota.

Äitini Inkeri Haverinen os. Eronen kertoi niistä ajoista, kun joutui joskus olemaan ”kätilö-apuna” kotikyläni lasten syntymissä. Oli pitkät matkat kirkolle eikä kulkuvälineitä ollut joka hätään. Ei ollut edes kunnollisia teitä syrjäisiin asumuksiin. Vain kinttupolku vei mökkiin maantieltä. Talvella kuljettiin suksilla ja hevospelillä, kesällä matkat oli taitettava kävellen tai veneellä. Maantiellä saattoi joskus päästä kuorma-auton kyytiin, lavalle istumaan.

Äitini oli ollut aikoinaan mieluinen miniä, vaikka olikin kaupunkilaistyttö, eikä alkuun osannut navettatöitä eikä moninaisia maalaistalon hommia. Silloin 1930-luvulla elettiin vielä ison talon aikaa. Navetta-apulaiset hoitivat lehmät ja lypsyt. Pirttihommat jäivät emännille. Yhteistaloutta kesti vajaat kymmenen vuotta. Sitten sota muutti kaiken.

Uusi elämä sodan jälkeen oli toisaalta helpotus. Äiti kertoi, että sai olla oman perheen kesken, elää omaa elämää. Toisaalta oli turvauduttava tuon tuostakin vieraan apuun, työmiehiin.

Tobiaksen aikana luotiin sen ajan pienteollisuus, hankittiin koneet, rakennukset, puimalat, myllyineen, maamoottoreineen, sirkkelit ja isot puutavarahallit ja katokset.

Sota tuhosi kaiken. Vain terva, 40 tynnyriä, 5000 litraa, säilyi kuin ihmeen kaupalla metsän kätköissä. Se oli onni onnettomuudessa. Tervatilan viimeiset tervat myytiin suureen tarpeeseen. Osuusliike Maakunta haki ne kuorma-autolla sieltä metsästä.

Alkoi monella tavalla uusi tapa, elää ja toimia.

Kotitilan metsissä näkyy vielä jälkiä, missä tervahauta on aikoinaan sauhunnut. Ainakin seitsemän haudan paikka tiedetään. Sehän olisi ainakin 30 000 litraa tervaa, sillä kaikki haudat eivät suinkaan tuottaneet yhtä paljon mustaa kultaa, kuin viimeinen poltto. Tobias-ukki souti tervavenettä 1800-luvun puolella Ouluun ja osti tervarahoilla kellon, joka vieläkin raksuttaa ja kumauttaa puolen tunnin välein aikoja pirtin seinällä.

Kuin lamppu olisi sammunut

Isän terveys horjui. Sotareissun jälkeen hän oli usein sairaalassa, mutta selvisi aina jalkeille ja puskemaan töitä aamusta iltaan. Äidin ja isän toive oli, että me kaikki lapset jäisimme kotiin auttamaan ja tekemään töitä herkeämättä.

Vasta nyt ymmärrän vanhempien hädän pitää talo pystyssä. He eivät jaksaneet. Muistan isän laihan, väsyneen olemuksen ja lopulta herpaantuvan otteen. Karjanpito lopetettiin 1970-luvun vaihteessa. Isä Aarne Haverinen eli 74 vuoden ikään ja äiti eli leskenä vielä parikymmentä vuotta.

Kolmen vuoden päästä isän kuolemasta veljeni perhettä kohtasi traaginen onnettomuus. Ilmarin vaimo Irja Haverinen oli palaamassa kirkolta asioilta, kun auto suistui tieltä ikävin seurauksin. Oli itsenäisyyspäivän aattoilta ja pöllyävä lumikeli. Vastaantullut rekka-auto meni menojaan, eikä kuljettaja huomannut, miten pakettiautolle kävi.

Irjan kuolema vei raiteiltaan elämän pitkäksi aikaa. Tuntui kuin lamppu olisi sammunut. Koko kylä kaipasi hänen valoisaa ja valpasta olemustaan. Äidistä tuli moneksi vuodeksi Ilmarin perheen tuki ja turva, kunnes hänen lonkkanivelensä murtui. Hän eli viimeiset vuotensa vanhainkodissa.

Frans-ukkini lähetti minulle korkokengät Amerikasta

Äitini totisuus lienee surua ja pettymystä isänsä menetyksestä. Vanhana miehenä Frans-ukki laittoi muutamia kirjeitä äidilleni ja Annikki-tädille Minnesotasta. Tulipa sieltä minulle oma pakettikin. Olin kirjoittanut ukille kirjeen, jossa toivoin sieviä kenkiä ja mekkokangasta. Olin piirtänyt paperille kuvan jalastani ja niin sieltä tuli paketti jossa oli vaaleat, helmiäistä hohtavat korkokengät ja ihana mekkokangas.

Olin viisitoista ja onnellinen paketista. Opettelin kävelemään oudoilla kengillä. Kun radiosta tuli lauantain toivotut levyt, yritin askeleita Mambo italianon tahdissa. Isä saattoi napsauttaa radion kiinni kesken kaiken. Syyksi sanoi anodien kulumisen. Uutisia ja kuunnelmia sai kuunnella. Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja seurattiin ahnaasti. Muistan isän joskus jääneen kuuntelemaan, kun radiosta tulin Eldanka järven jää tai Vili Vesterisen hanurin soittoa.

Kellari, kylmä, kiviseinäinen, suolakalanelikon säilytyspaikka

Seison joskus vanhan kotini pirtissä ja kuuntelen talon ääniä. Neljäkymmentäluvun hirsirakennus naksuu ja rasahtelee. Kutsun mielessäni äitiä ja mummoja ihmettelemään sadan vuoden aikajanaa, ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Ihmettelemään sukupolvien aikaansaannoksia, ja miten ne vähitellen häviävät, kun tulee uusi aika, joka mitätöi ne. Aika syö pikkuhiljaa ja ruoste rapisuttaa. Mutta ei sentään kaikkea, ja se on lohdullista.

Mennessäni kellariin hakemaan perunoita tai mehupulloa, ajattelen esiäitejäni, joille tämä kylmä kiviseinäinen huone on ollut tärkeä voin, maidon ja suolasäynävänelikon säilytyspaikka. Juuri tämä kellari säilyi tuholta, toisin kuin talon isompi kellari, joka oli ollut talvisotasyksynä, hyvän kesän jäljiltä, täynnä perunaa.

Muuttomatkoillaan kurjet pysähtyvät pellolle tankkaamaan.

Kohtalo on määrännyt meille, huolenpitovuoron, vastuun. Vappu-mummo osti vaihtokaupoilla Lehdon, josta Eeva-mummo loi Tobiaksen kanssa menestyvän tilan. Äiti ja isä jatkoivat sitä sotien kolhimana ja vastoinkäymisten uuvuttamina. Katson isän ja ukin raivaamia peltoja, joita viljelee nyt naapuri. Traktorit pyörittävät valkoisia palloja pellon reunalle ja lietelanta sihisee sängelle seuraavaksi. Hyvä näin, paljon parempi kuin vesakoituneet pellot.

Aamuauringossa nypin kasvimaalla vesiheinää ja peltosaunioita. Kilpailen rikkaruohojen kanssa. Aina ei onnistu porkkanat. Pitää kylvää pellon eri laidoille, useampaan paikkaan, jossain kasvaa hyvin ja toisella reunalla juurimato ehtii ensin. Elämä on arvailua, kilpailua ja tasapainoilua monella tavalla. Ja hyötyliikuntaa. Omasta takaa mansikoita, sipulia, salaattia, papuja, herneitä, porkkanoita ja perunoita, unohtamatta herukoita ja tyrnejä.

Pari metsäpeuraa saattaa ilmestyä pellon reunaan ruokailemaan. Muutama vuosi sitten niitä näki usein. Sudet verottavat peurojen lukumäärää, myös hirvet ovat vähentyneet. Pääskysiä on paljon ja ne palaavat vuosittain kisailemaan tutuista pesäpaikoista.

Muuttomatkoillaan kurjet pysähtyvät päiväkausiksi pellolle ruokailemaan, samoin kapustarinnat. Rastasparvet laskeutuvat yhtenä mattona sängelle ja syksyisin kynnöskiivuille. Jänis, kettu ja mäyrä hiiviskelevät hiljentyneessä pihapiirissä, orava, palokärki ja lehtokurppa on nähty ja kuultu monta kertaa, uutena tulokkaana myös metsäkauris. Muurahaiset ovat tyystin valloittaneet pihan, samaa yrittävät karhunputket.

Tervan tietä edestakaisin Oulusta Kuhmoon

Totisina vanhempani katsovat meitä raameistaan, kun touhuamme uunin lämmityspuuhissa ja muissa askareissa. Tekemistä ja tekemistä, kuten heillä aikanaan, mutta heillä se oli uuvuttavaa raatamista.

Haen lisää puita uuneihin ja menen huoltamaan kellarin hikoilevaa kattoa. Kellarin, jossa kaasu räjähti kuusikymmentäluvun loppupuolella polttaen äidin kasvot ja kädet. Tapaus oli pahan tuntuinen, mutta äidille kasvoi kaunis iho ja kädet paranivat täysin. Hänellä oli onnea onnettomuudessa, raskas kellarin ovi suojasi. Siitä alkoi sitten onnettomuuksien sarja.

Tervan tietä ajaen, pitkän matkan takaa huollamme taloa, siirtelemme latoja, kohentelemme pihapiiriä, vesuroimme vesakoita, hoidamme metsiä, teitä ja rantoja. Heikki Koivunen, kaupunkilaispoika syntyisin Oulun Tuirasta, kalastelee, hoitelee maisemaa, rakentelee ja harrastaa vanhoja rakennuksia ja esineitä. Huoltotöitä kyllä hänelle kosolti riittää ja peltotöitä!

Maaseudun kasvojen kohotus ja huolenpito tuntuvat tärkeiltä, vaikka emme osaa ennustaa mitä seuraavan sadan vuoden kuluttua tälle tienoolle kuuluu. Ehkä silloin joku tarvitsee hyvät, kivettömät pellot elannon hankkimiseksi ja hyvän hengittävän 40-luvun jälleenrakennuspiirustuksin tehdyn hirsitalon, jossa on paljon sokkeloita ja historian havinaa.

Pystytimme tien varteen vanhoista auroista, sirkkelinteristä ja myllynkivistä muistomerkin, kertomaan jälkipolville esi-isien, äitiemme työstä.

Huhuillessani mummoja vuosisadan pyörteistä, mukaan marssii liuta naisia ja miehiä, joita pitää puhutella ja nostaa esille sadan vuoden pysäkillä. Heistä jokainen ansaitsee sen huomion, noston ja huhuilun, omalla tavallaan.




Hilja Vilkemaa – ihanteellinen tukipilari

Hilja Vilkemaa oli Suomalaisen Naisliiton vaikuttaja ja tukipilari 66 vuoden ajan. Leimallista hänelle oli isänmaan palveleminen, naisasia ja raittius. Hän edusti sitä ikäpolvea, jonka johtoajatuksena oli ihanteellisuus ja usko tulevaisuuteen. Mieleltään, vakaumukseltaan ja koulutukseltaan hän oli humanisti, puoluekannaltaan vapaamielinen.

Esiintymistä rakastava julistaja

Oli vuosi 1972, ja osallistuin nuorena paikkaani yhteiskunnassa etsivänä maisterina Suomalaisen Naisliiton kokoukseen. Tapahtumasta on mieleeni jäänyt kolme voimahahmoa. Taka-alalla oli Suomalaisen Naisliiton entinen puheenjohtaja, maamme kirjastolaitoksen uranuurtaja Helle Kannila. Etualalla hiukan huonokuuloisena istui hauras kirjailija Tyyni Tuulio, ja oikealla eturivissä näkyi kunniapuheenjohtaja Hilja Vilkemaa pitkässä mustassa samettiasussa. He olivat kolme hyvin erilaista naista. Helle Kannilan olemus kuvasti auktoriteettia ja sivistystä, jota ei saada vain opintojen kautta. Hän piti lyhyen ja sangen asiallisen puheenvuoron. Tyyni Tuulio puhui hiljaisella äänellä tavoilleen ominaisesti erittäin kaunista kieltä käyttäen. Viimeksi nousi Hilja Vilkemaa. Hänestä näki, että esiintyminen yleisön edessä oli mieluisaa. Se oli aika teatraalista, mutta samalla vaikuttavaa. Hän oli siinäkin tilaisuudessa opettaja ja julistaja, ihanteilleen uskollinen.

Vilkkari eli pitkän ja rikkaan elämän

Hilja Vilkemaa, oppilaittensa kutsuma Vilkkari, eli pitkän elämän. Helle Kannilan yhteiskunnalliseen taustaan verrattuna Hilja Vilkemaa loi itse itsensä. Hän syntyi vuonna 1887 Turussa aviottomana lapsena, jonka kasvatusäiti, luku- ja kirjoitustaidoton hallikauppias, kasvatti ja koulutti. Kansan nainen ymmärsi, että koulutuksessa piili toivo paremmasta. Hilja Vilkemaasta tuli raittiusajatuksen innoittama opettaja ja valistaja, poliitikko ja naisasianainen. Hänen aatemaailmaansa leimasi yksi suuri aate: isänmaan palveleminen. Hän edusti sukupolvea, jonka johtoajatuksena oli ihanteellisuus. Hän uskoi tulevaisuuteen, parannuksiin, uudistusten voimaan. Hän oli vapaamielinen myös puoluekannaltaan. Hilja Vilkemaa oli Suomalaisen Naisliiton johtohahmoja vuodesta 1910 kuolemaansa, vuoteen 1976 saakka. Hän toimi sihteerinä, varapuheenjohtajana, puheenjohtajana ja vihdoin kunniapuheenjohtajana. Hänen persoonansa oli merkillisen tenhovoimainen ja sai hajanaisimmankin seurueen ryhdistymään.

Vahvojen oltava esimerkkinä

Kirjoittaessani runsas neljännesvuosisata sitten muistokirjaa Hilja Vilkemaasta minua askarrutti hänen olemuksensa vastakohtaisuus. Annos teatraalisuutta, vanhanajan ihanteellisuutta, loistava ulosanti ja toisaalta yksinkertaiset, muotia uhmaavat puvut ja koruton kokonaisvaikutelma loivat paradoksaalisen kuvan Hilja Vilkemaasta. Hilja Vilkemaalle tärkeät ihmiset olivat hänen ystävänsä. Hänellä ei ollut vanhempia, sisaruksia, puolisoa eikä omia lapsia. Hän oli perusyksinäinen, mutta monien kaltaistensa tavoin hän eli täysipainoisesti, itseään säästämättä. Hän ei kuitenkaan koskaan unohtanut omaa lähtökohtaansa, vaan huoli lapsen tulevaisuudesta oli aina hänen mielessään. Usein hän päätti puheensa tai kirjoituksensa johonkin yleismaailmalliseen rinnastukseen. Käsilaukussaan hän kantoi aina YK:n ihmisoikeuksien julistusta.

Päinvastoin kuin moni aatetoverinsa Hilja Vilkemaa oli laajakatseinen kieliasiassa. Hän puhui, kirjoitti ja jopa runoili ruotsiksi. Toisaalta Hilja oli aikansa lapsi; hän ei koskaan suostunut oppimaan venäjää. Rasismin ja sorron hän tuomitsi ankarasti, ja otti myöhemmin voimakkaasti kantaa fasismia ja muita ääriliikkeitä vastaan. Hilja Vilkemaa oli ehdoton vakaumuksessaan, raittiudessa, yhdenvertaisuudessa ja vapaudenuskossaan.

Mutta hän ei ollut fanaattinen eikä koskaan vaatinut muilta samaa kuin itseltään. Niinpä hän saattoi kehottaa pöytäseuruettaan nauttimaan viinilasillisen, vaikka oli itse ehdottoman raitis. Hiljan vakaumuksen juuret olivat luultavasti lapsuuden kokemuksissa. Hän korosti jokaisen ihmisen vastuuta. Tämä vastuu yhdessä vapauden kanssa oli ihmisen tärkein oikeus ja velvollisuus. Alkoholi väärin käytettynä sumensi vastuun ja teki ihmisen epäkelvoksi vapauteen. Siksi raittius oli eräs ihmisen velvollisuuksista. Useita kertoja hän vakuutti, että ehdoton raittius oli sekä heikkojen että vahvojen velvollisuus. Heikkojen, koska alkoholi merkitsi heille tuhon siementä. Vahvojen, koske heidän piti olla esimerkkinä muille.

Vastuullista vapautta kannattava

On selvää, että Hilja Vilkemaan kaltainen ihminen, joka itse kaipasi ja arvosti hengen vapautta yli kaiken, oli valmis suomaan sen myös muille. Mutta se oli vapautta vain, jos siihen liittyi vastuu. Hiljaisuudessa Hilja auttoi oppilaitaan rahallisesti ja henkisesti. Hän maksoi heidän lukukausimaksujaan ja avusti lahjakkaita oppilaita. Tämä oli oman lapsuuden myönteistä kompensaatiota. Hiljalla oli toki salaisia haaveita. Yksi niistä oli tulla näyttelijäksi, ja Hilja ottikin sekä puhetaito- että esiintymistunteja tunnetuilta opettajilta ja esiintyjiltä. Niinpä hänen tyylinsä oli tompurimaista, tunnetta ja käsien liikkeitä myöten. Toinen haave oli ostaa moottoripyörä, mutta sekin kariutui ajan sopivuussääntöihin. Eihän käynyt päinsä, että arvokas poliitikko ja opettaja olisi ajanut moottoripyörällä.

Kansanedustajana vain kaksi vuotta

Tullessaan vuonna 1920 kansanedustajaksi Hilja Vilkemaalla oli takanaan toistakymmentä aktiivivuotta naisasian ajajana. Hän oli tunnettu puhuja ja organisaattori, ja hän ajoi isänmaahan laillisuutta ja järjestystä. Eduskunnan jäsenenä hän oli kaksi vuotta. Kansanedustajuus ei ollut tuolloin täysipäiväistä palkattua työtä. vaan edustajille maksettiin vaatimaton palkkio ja kulukorvaukset, jotka olivat pääkaupunkilaisille mitättömät. Hän ei viihtynyt kansanedustajana huomattuaan, miten vähän pienen puolueen rivikansanedustaja sai aikaan.

Opettajan toimi ja muut yhteiskunnalliset riennot veivätkin hänen aikansa, ja aktiivipolitiikkaan hän palasi vasta sotien jälkeen ollessaan Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosina 1951-1965. Kunnallispolitiikassa hän keskittyi sosiaalipolitiikkaan ja koulukysymyksiin. Hän ei kuitenkaan kuulunut koululautakuntaan, luultavasti omasta tahdostaan. Poliitikkona Hilja Vilkemaa oli realistisempi kuin siviilissä. Hän tunsi tarkkaan politiikan aika kyyniset pelisäännöt ja noudatti niitä käyttäen omaa mielikuvitustaan tärkeissä ratkaisuissa. Liberaalinen puolue ei vaatinut jäseniltään tarkkaa puoluekuria, mikä vaikeutti päätöksentekoa ja sopimuksissa pysymistä. Samat politiikan säännöt elävät edelleen, vain liberaali maailmankatsomus alkaa olla vähäistä.

Hallussa Euroopan valtakielet

Hilja Vilkemaa opetti maan kuuluisimmissa tyttökouluissa, joista pisimpään Helsingin Tyttönormaalilyseossa. Opettajana hän toimi muutamaa välivuotta lukuun ottamatta miltei neljä vuosikymmentä. Hänen opetusaineensa historia ja äidinkieli eli kansakunnan vaiheet ja edellytykset niiden selvittämiseksi olivat hänen persoonalleen sangen sopivia. Hiljan historianopetus oli ajalleen hyvin uudenaikaista, kulttuuri- ja yhteiskunnallisten ilmiöiden siivittämää vastoin perinteistä kuninkaiden ja sotien kaavamaista luettelemista.

Aatepohjana hänellä oli kulttuurihistorioitsija Egon Fridellin ajatukset ihmiskunnan kehityksestä. Myös hänen äidinkielen opetuksensa noudatti samaa linjaa. Kielenkäyttäjällä oli myös vastuu sen käytöstä. Hän kannatti toisen kotimaisen kielen ja vieraiden kielten opettamista, koska ne avasivat tien toisten ymmärtämiseen. Itse hän kuului siihen suomalaisen sivistyneistön sukupolveen, jolta edellytettiin usean vieraan kielen osaamista toisesta kotimaisesta puhumattakaan.

Euroopan valtakielet eivät olleet ”pieniä, harvinaisia vieraita kieliä”, eikä englannin ylivalta ollut niin täydellinen kuin nyt. Oltakoon oppikoulusta mitä mieltä tahansa, se asetti vaatimuksia sekä oppilaille että opettajille myös minuuden kehittämisessä. Vilkkarin kaltaisille opettajille ei riittänyt vain tietopuolisen oppimäärän antaminen, vaan he kohtelivat jokaista oppilastaan persoonallisesti. Kaikki eivät sitä kestäneet, mutta parhaat puhkesivat kukkaan ja kehittyivät.

Minna Canthin hengenheimolainen

1900-luvun alku oli yleispoliittisesti rauhatonta aikaa. Yleislakko, venäläinen sortomentaliteetti ja lähestyvä eduskuntauudistus puhuttivat kaikkia valistuneita naisia koululaisista vanhuksiin. Jo vuonna 1905 Hilja kuuli Lucina Hagmanin puhuvan tämän vieraillessa Turussa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa tunnetta ja ihailua pursuavan tekstin, jota itse piti elämänsä virstanpylväänä. Lucina Hagmanista tulikin Hilja Vilkemaalle tärkeä henkilö. Kun Hilja vuonna 1910 kutsuttiin Suomalaisen Naisliiton sihteeriksi, Lucina oli sen puheenjohtaja. Naisliitto oli perustettu nuorsuomalaisten toimesta kolme vuotta aikaisemmin, koska naisten vaalimenestys oli ollut huono eikä Naisasialiitto Unionin kaksikielisyys ja keinot tyydyttäneet suomenkielisiä. Samana vuonna perustettiin myös ruotsinkielisille oma järjestö, Svenska Kvinnoförbundet.

Hilja Vilkemaa toimi Suomalaisen Naisliiton keskushallituksen sihteerinä vuosina 1910 – 1912. Hän matkusti ympäri maata Naisliiton osastoissa ansaiten kannuksensa puhujana ja kansanvalistajana. Vuonna 1914 hänet valittiin keskushallituksen jäseneksi, ja hän toimi keskushallituksessa eri tehtävissä vuoteen 1969, jolloin hänet nimitettiin Naisliiton kunniapuheenjohtajaksi.

Naisten innostaminen yleisiin asioihin oli päällimmäinen tavoite Hiljan naisasiauran alkuaikoina.  Niinpä Naisliitto aloitti laajan naisten koulutus- ja valistuskampanjan, joka jatkuu edelleen. Järjestettiin seminaareja, esitelmätilaisuuksia, kursseja ja lukupiirejä osastoihin ympäri maan. Jo vanhain Hilja Vilkemaa koki itsensä Minna Canthin hengenheimolaiseksi, ja Minna Canthista tulikin Naisliiton pyrkimysten symboli.

Myös Naisten Äänen päätoimittajana

Tiedon levittämisen tärkeyden naisasianaiset oivalsivat jo aikaisin. Hilja Vilkemaan naisasiauran alkutaipaleen tunnetuimmat lehdet olivat Maikki Fribergin Naisten ääni ja Annie Furuhjelmin Nutid. Hilja alkoi heti avustaa Naisten Ääntä. Alkuvuosien artikkelit käsittelivät varovasti kirjallisia aiheita: kirja-arvosteluja, joitakin Minna Canth -aiheisia artikkeleita, ulkomaisten lehtien referaatteja. Laajat taisteluhuudot vielä odottivat. Kun Maikki Friberg vuonna 1927 kuoli, lehden toimittaminen jäi sen kustantajalle, Suomalaiselle Naisliitolle. Ei siis ollut mitenkään outoa, että Hilja Vilkemaasta tuli sen päätoimittaja vuosiksi 1928 – 1930.

Näinä vuosina Hilja kirjoitti satoja artikkeleita, runoja, referaatteja ja kirjallisuusarvosteluja. Aatteen selkiytymisen kannalta vuodet olivat tärkeitä hänen kehitykselleen. Vuoden 1930 lopussa Naisten Äänen toimitus muuttui nelihenkiseksi, mutta jo 1934 Hiljaa tarvittiin jälleen lehden ruoriin. Nyt päätoimittajakausi kesti neljä vuotta. Hän toimitti myös mm. Raittiuskasvatus-lehteä. Kirjailijana Hilja Vilkemaa jäi opettajan ja yhteiskunnallisen uudistajan minänsä varjoon. Kansalliskirjaston kokoelmissa on antologia-artikkeleita, kuvaelmia ja joitakin nuorten kirjoja. Artikkelit käsittelevät enimmäkseen naisen aseman eri piirteitä ja historiaa, joukossa kuriositeettina kirjoitus aiheesta Kalevala ja Nibelungenlied sekä toinen Onko Kalevalan Louhi traagillinen henkilö.

Naisen kulttuurikuvan laajentaja

Aktiivisimmillaan Hilja Vilkemaa oli 1920- ja 30-luvuilla, vuosina, jolloin naisasia ei ollut muodissa ja naisasianaisiin suhtauduttiin penseästi. On ilmeistä, että se harmitti Hiljaa ja leimasi hänet ymmärtämättömien silmissä radikaaliksi ja vaikeaksi. Ajan konservatiiviselle omahyväisyydelle Hilja ei voinut mitään, mutta taistelua hän ei jättänyt kesken. Naiset olivat näennäisesti saavuttaneet paljon, ehkei yhtä paljon ollut enää saavuttamatta. Hiljan mielestä saavutukset olivat näennäisiä. Asenteissa, lainsäädännössä ja sen toteutuksessa oli vielä pahoja aukkoja.

Paitsi suoranaisia yhteiskunnallisia uudistuksia Hilja Vilkemaa oli ensimmäisiä naisen kulttuurikuvan laajentamisen ajajia. Puheissaan, esitelmissään ja kirjoituksissaan hän toi kerran toisensa jälkeen esiin unohdettuja naishahmoja ja analysoi miesten kirjojen naiskuvaa. Myös musiikkielämän miesvaltaan Hilja puuttui puhuen naissäveltäjistä ja -kapellimestareista. Hilja Vilkemaalla oli lukuisia tehtäviä erilaisissa naisten riennoissa. Suomen Naisten Kansallisliiton, nykyisen Naisjärjestöjen Keskusliiton, toimikunnan jäsen hän oli 1927 – 32 ja sen filmikomitean puheenjohtaja 1933 – 36. Viimeksi mainittu luottamustehtävä osoittaa Hiljan epäsovinnaisuutta ja uusien tuulien hyväksymistä. Myös kansainvälinen naisasia oli Hilja Vilkemaalle läheistä. Jo vuonna 1911 hän osallistui kansainväliseen naisasiakokoukseen Tukholmassa, missä pidettiin Kansainvälisen Naisten Äänioikeusliiton maailmankongressi. Vuosina 1921 – 26 hän oli liiton Suomen komitean jäsen ja kolmisenkymmentä vuotta Pohjoismaisen naisasiakomitean jäsen.

Hilja Vilkemaan perintö elää

Hilja Vilkemaa oli syntynyt naisasianaiseksi ja naisasianaisena hän kuoli. Hän osallistui tiiviisti viimeiseen kohtalokkaaseen sairastumiseensa saakka Naisliiton tilaisuuksiin ja kokouksiin. Hän käytti ahkerasti puheenvuoroja, ja hänen mielipiteensä olivat aina askeleen verran muita edellä. Erään puheensa Hilja Vilkemaa päätti kolmeen tiehen: vapauden, vastuun ja yhdessä  kuljettavaan tiehen. Ne kuvaavat hyvin hänen aatemaailmaansa. Opetusneuvos Hilja Vilkemaan stipendisäätiö, joka on perustettu Hilja Vilkemaan syntymäpäivänä 1962, jakaa stipendejä Hilja Vilkemaan ajatuksia ja päämääriä kunnioittaen. Stipendisäätiöllä on vuotuinen perinnepäivä.              




Olivia Gebhard – todellinen Elämän taiteilija

”Tapahtumat elämässäni ovat olleet ainutkertaisia. Elämäni on ollut todella suurta seikkailua ja tuntuu jatkuvasti sitä olevan”

Olivia Gebhard

Olivia Gebhard teki elämäntyönsä laulajana, näyttelijänä ja teatterin ohjaajana. Saatuaan kuulovian hän joutui luopumaan esittävän taiteilijan tehtävistä. Tämän jälkeen hän osallistui moniin kulttuurikeskusteluihin ja lahjoitti omaisuutensa ikääntyneiden näyttelijöiden vanhuudenkodin, Thalian torpan, hyväksi Helsinkiin.

Lapsuudessaan ja oppikouluikäisenä hän vuosina 1902–1918 asui äitinsä perintötilalla Haukiputaan Kellon kylässä, mitä sekä Olivia että kellolaiset ovat paljon muistelleet. Taiteellisesta toiminnasta on säilynyt lähinnä sanomalehtitietoa. Vanhoilla päivillään hän laati muistelmia elämästään. Olivia itse ja sukulaiset hänen kuolemansa jälkeen toimittivat teatterimuseoon laajan asiakirja-aineiston, johon tämä kirjoitus suurelta osin perustuu. Koko aineistoa en ole käynyt läpi.

Aluksi esitän perusasioita Olivian elämänvaiheista, kun taas lopussa on muutamia esimerkkejä sitä, miten hän ikääntyneenä muisteli elämäänsä ja mitä mieltä hän oli muutamista asioista, kuten Kellon kylästä, vanhemmistaan, uskonnoista, kasvatuksesta, isänmaallisuudesta ja miehistä.

Merkittävää sukua

Olivian äiti Maria Liisa Nikki syntyi Kellossa 12.12. 1873 ja kuoli 10.10.1945 Helsingissä. Äidin isä oli varakas talollinen Jaakko Erkinpoika Nikkilä (3.3. 1832–10.10.1902) ja äiti Susanna Katariina Matintytär Alatalo Kalajoelta (29.5.1843–16.4.1880). Maria lähti jo nuorena USA:han.

Olivian isä Johan Gebhard syntyi 1867 Toholammella ja kuoli 1925 Keuruulla. Suku on hyvin tunnettu Suomen talous- ja taidehistoriassa. Johankin muutti USA:han ja toimi liikemiehenä San Franciscossa ja Alaskassa. Johan ja Mary (Maria) vihittiin avioliittoon San Franciscossa 23.12. 1896, ja Lilja Olivia syntyi siellä 23.11.1897. Hän oli pariskunnan ainoa eloonjäänyt lapsi. Olivia asui vanhempiensa kanssa Alaskassa St Michaelin kaupungissa, jossa hänen äitinsä toimi susikoirien kasvattajana.

Olivia kävi Alaskassa lastenkoulua yhdessä intiaanilasten kanssa ja otti koulussa ensimmäiset askeleet näyttelijänä. Kun hänen mielipiteitään ja käytöstään myöhemmin ihmeteltiin, hän sanoi: ”Olen lapsesta asti ollut tällainen, mikä johtuu kai siitä, että olen kasvatettu epäkristillisessä hengessä indiaanilasten kanssa.”

Johanin isä ilmoitti vuonna 1902 pojalleen Amerikkaan, että Marian isä oli kuollut ja jättänyt jälkeensä suuren omaisuuden. Hän vaati poikaansa hoitamaan perintöasiat ja kuuluttamaan avioliiton myös Suomessa. Hän kertoi, kuinka Amerikasta oli kuulunut Suomeenkin uutisia maanjäristyksistä ja ennusti sellaista tapahtuvan myös San Franciscossa. Mary lähtikin Kelloon viisivuotias Olivia mukanaan. Isä tuli perässä ennustetun tuhoisan maanjäristyksen jälkeen vuonna 1908 ja asettui vaimonsa perimälle Nikin tilalle, jossa he elivät vuoteen 1918 asti.

Nikin tila

Nikin tilalla oli maata noin 300 hehtaaria, kahdessa asuinrakennuksessa oli 12 huonetta, yli 20 lehmää navetassa sekä muutama hevonen. Talossa oli palkattu pehtori ja monta palvelijaa. Gebhardit omistivat myös Kellossa myös osan Hälin tilasta.

Pariskunta,” Nikin herra ja Nikin rouva”, eli niin herraskaisesti, että kyläläiset teitittelivät heitä. Tytärtä kaikki sinuttelivat kutsuen häntä Nikin Viiviksi. Olivia on kertonut vanhemmistaan ja omista harrastuksistaan monissa yhteyksissä. Hän on luonnehtinut vanhempiaan epäkäytännöllisiksi, tosin hän piti äitiään hyvänä puhujana ja kulttuuriohjaajana. Pariskunta ei puuttunut talon maataloustöihin, heidän aikana kului pääasiassa lukemisessa, jopa yökaudet.

Viivi teki innokkaasti talon ulkotöitä, ja kylän tyttöjä oli hänen ystävinään. Heille oli ikimuistettavaa, kun he olivat päässeet ajelulle kartanon nelipyöräisillä kärryillä ja kuinka Viivi osasi ohjata näytelmiä ja kuoroja.

Olivia kävi kansakoulun kolme ylintä luokkaa Kellon Oravan koulussa 1906-1910. Opettaja Anna Kaitera on allekirjoittanut hänen päästötodistuksensa. Siinä oli kympit lukemisessa, laulussa ja voimistelussa sekä käytöksessä ja huolellisuudessa. Huonoimmat numerot, seiskat, olivat muoto-opissa ja käsityössä.

Kansakoulun jälkeen Viivi olisi halunnut suorittaa opintoja, jotka liittyivät maatilan hoitoon, mutta vanhemmat lähettivät hänet Oulun suomalaiseen yhteiskouluun ja asumaan kouluaikana ruotsinkielisen perheen kotiin. Sitä Olivia piti vääränä ratkaisuna, koska hän piti maalaistalon töistä, tavallisesta maalaiskansasta ja eläimistä.

Oululaisista Viivin mieleen jäi synkkä kuva, mikä johtui ilmeisesti siitä, että hän oli kovin maalaismainen kaupunkilaisten joukossa. Synkin kuva jäi rehtori Maunu Rosendahlista, joka pakotti hänet, teosofiperheen tyttären, pakkokasteeseen julkisesti yli kymmenvuotiaana.

Lukioluokilla hänen keskiarvonsa oli hieman keskitason alapuolella, parhaiten hän menestyi laulussa. Seitsemännen luokan hän kävi kahteen kertaan – omien sanojen mukaan rakastumisen seurauksena.

Viimeisen luokan opiskelu keskeytyi tammikuun lopussa 1918 Oulun taistelujen alkaessa. Hän osallistui sotaan ensiapu- ja huoltotehtävissä valkoisten puolella ja sai niitä varten koulutuksen ja todistuksen. Tarvitsematta sodan johdosta osallistua ylioppilaskirjoituksiin hän pääsi ylioppilaaksi tuona vuonna. Jälkeenpäin hän oli kiitollinen sodan lopputuloksesta, jonka johdosta Nikin tila sai säilyä suvulla.

Kun Venäjän keisari oli maaliskuussa 1917 kukistettu, perustettiin Kellon Nuorisoseurantalossa huhtikuussa Kellon Työväenyhdistys. Tilaisuudessa oli noin 300 henkeä. Keskustelun alettua Olivia sai ensimmäisen puheenvuoron, jossa hän hyökkäsi ankarasti yhdistyksen perustamista vastaan väittäen, ettei paikkakunnalla ole työväkeä, mikä osoittaa Viivin puutteellisia tietoja.

Keisarivallan aikana Kellossakin oli venäläisiä sotilaita vartiointitehtävissä. Venäjän kielen taitoisina Gebhardit seurustelivat heidän upseeriensa kanssa. Viivikin osasi hieman venäjää ja koulussa oppimiaan länsimaisia kieliä.

Kellossa on kerrottu, että Viivi oli ratsastanut venäläisten upseerien seurassa. Kerran oli tullut vastaan nuoria kellolaisia tyttöjä. Sekä ratsastajat että tytöt olivat pysähtyneet. Kun tytöt eivät tervehtineet upseereita, oli Viivi siitä huomauttanut. Yksi tytöistä oli vastannut Viiville: ”Äiti on sanonut, ettei ryssille tartte sanoa päivää”.

Seurustelua tsaarin virkamiesten ja upseerien kanssa kellolaiset eivät varmaan ”katsoneet hyvällä”. Vielä enemmän he inhosivat bolsevikkeja, joiden kanssa teosofien mainittiin veljeilevän. Olisikohan tässä syitä, miksi Gebhardit myivät heti sodan jälkeen suuren perintötilansa ja muuttivat Keuruulle, jossa isä sai paikan Haapamäen Terva- ja Tärpättitehtaan isännöitsijänä? Tätä äkillisen lähdön syitä ja perintötilan myyntiä on asiakirjojen niukkuuden takia muuten vaikea ymmärtää.

Kun 7.6. 1918 Haukiputaan suojeluskunnan Kellon osaston esikunta piti kokoustaan, oli esillä Viivin äidin Maria Gebhardin valitus esikunnalle, ettei täkäläisen suojeluskunnan puolesta ole hänelle annettu matkustuspassia. Maria sai passin, mutta hänen valituksensa antaa syyn olettaa, että epäluuloja oli heitä kohtaan. Ainakin äiti oli pimittänyt Haukiputaan elintarvikelautakunnalta tietoja talon elintarvikevarastoista.

Suuren talon myyminen Kellossa ei ollut mikään helppo asia, sillä pääomia oli kylässä vähän. Niinpä tilan ostamiseen osallistui aluksi monta isäntää Kellosta. Myöhemmin omistukset muuttuivat Nikin talon osalta siten, että kotitalot jäivät kellolaisille Isohätälälle ja Bovellalle. Bovellan siirsi saamansa rakennuksen lähemmäksi Kellon vanhaa maantietä ja se on säilynyt ainoana rakennuksena Nikin talosta. Talon vanha puisto Isohätälän puolella säilyi aluskasvillisuuden alla. Sitä nykyinen omistaja on saanut esiin1980-luvulla.

Olivian opinnot ja työpaikat

Olivia halusi teatterialalle, mihin moni tuttu häntä yllytti. Hänestä tuli kuitenkin Helsingin musiikkiopiston (nykyisen Sibelius-Akatemian edeltäjän) oppilas. Tuolta ajalta on peräisin hänestä otettuja kauniita valokuvia. Häntä luonnehdittiin viehättäväksi, sieväksi, älykkääksi ja sanavalmiiksi. Isän kehumakirjeen mukaan 1918 hän oli ”Villitystoimiston Päävillitsijä”. Vilkkauden ja aktiivisuuden voi hyvin kuvitella monien muidenkin tietojen perusteella.

Lopetettuaan kolmen vuoden kuluttua opintonsa musiikkiopistossa Olivia teki opintomatkan Itävaltaan ja Ranskaan 1921–1925. Perheellähän oli varaa kouluttaa ainoa lapsensa. Sen jälkeen hän oli Tampereen teatterissa 1925–1926 ja opintomatkalla Saksassa 1927–1928. Helsingin Kansanteatterissa hän toimi 1929–1930. Sitä seurasi toinen opintomatka Saksaan ja kiinnitys Lahden teatteriin 1934–1935.

Sen jälkeisestä urasta teatterialan bibliografioissa on mainintoja näyttelijänä, operettilaulajana ja kapellimestarina 1938–1999. Lisäksi matrikkelissa on maininnat: Koiton näyttämö 1931, Bror Niskan kiertue 1936, Jurkan kiertue 1936, Kotkan MT 1936–1937, Lahden teatteri 1938–1939 Eränäyttämö r. y. 1940, johtaja Lahden Työväen Teatterissa 1941–1942. Omia konsertteja hänellä oli mm. Tampereella, Helsingissä sekä Pariisissa ja Wienissä. Hän teki matkoja myös Viroon ja Puolaan.

Olivia sai olla Kansan Kuvalehden numeron 6/1933 kauniissa kansikuvassa mainostamassa omaa tulevaa konserttiaan. Hänen kasvonsa koristivat myös Radiomaailma –lehden kantta 1932 ja tekstissä kerrottiin, että hän edellisellä viikolla ilahdutti laulullaan radionkuuntelijoita.

Ainakin osa alkuvuosien konserttiarvosteluista, joita Olivia oli säilyttänyt, oli positiivisia, kuitenkin löytyi moitittavaakin. Lehtiarvosteluja ja julisteita Olivia liimaili myöhemmin leikekirjaansa. Teatterin puolella häntä pidettiin aluksi alokkaana ja liian viihteellisenä, mitä hän varmaan olikin. Eräs arvostelija piti tosin onnena, ettei hänellä ollut koulutuksen tuomia huonoja näyttämötottumuksia, ”vinoon ohjaamisen” tulosta, mitä sanontaa hän myöhemmin käytti. Parhaat arvostelut hän sai näyttelijä-laulajauran loppuvaiheissa Kotkassa ja varsinkin Lahdessa mm. rooleistaan Niskavuoren emäntänä ja hysteerisenä Marttana. Heikki Klemetti antoi hänen lauluistaan hyvin positiivisen arvioinnin vuonna 1939.

Edellä olevan kiinnitysluettelon mukaan Olivian työpaikat, milloin näyttelijänä, ohjaajana, lavastajana ja johtajana vaihtuivat niin nopeasti, että sille toivoisi varmaa selitystä. Mahdollinen syy voi olla yleisessä tavassa vaihtaa usein työpaikkaa. Ehkä muita syitä voisivat olla myös Olivian särmikäs ja impulsiivinen luonne, omalaatuisuus sekä työtovereiden kateus, olihan Olivia heidän joukossaan poikkeuksellisen varakas ja hänellä oli runsaasti ulkomaisia kokemuksia, joita hän ei pitänyt ”vakan alla”.

Ainoa Olivian itse kirjoittama näytelmä lienee Kultainen kissa 1932. Se oli ilveily, jossa roolihenkilöinä oli kaksi suomalaista, kaksi unkarilaista ja yksi ranskalainen ylioppilas. Olivia teki siitä omaperäisen käsiohjelman, jossa oli kaupallisia mainoksia ja hän omalla nimellään suositteli tuotteita, kuten Palmu-saippuaa ja esitteen painanutta kirjapainoa. Tällaista, kuten myös konsertin mainosta kuvalehden kansikuvan tekstissä, ei liene yksikään muu taiteilija tehnyt?

Lotinanpellon Liljana

Jatkosodan aikana Olivia toimi Aunuksen teatterissa. Hän järjesti oman myös oman viihdytyskiertueen. Varsin menestyksekkääksi muodostui hänen roolihahmonsa ”Lotinanpellon Liljana” jatkosodan loppuvuosina, jolloin hän lauloi Matti Jurvan, Alfred Tannerin ja nimimerkki Pallen kupletteja yhtyeen säestäessä. Hän kirjoitti myöhemmin, että hän oli esiintynyt kuplettilaulajana monella paikkakunnalla.

Sotavuosien jälkeen Olivia katosi julkisuudessa niin perusteellisesti, että nimimerkki ”Alikersantti Aunuksen lohkolla” tiedusteli sanomalehdessä: ”Minne katosi Lotinapellon Lilja?” Hänen mielestään laulajatar tulkitsi Tanneria aivan herkullisen hienosti omalla persoonallisella, suuria eleitä karttavalla tavallaan. Hänessä itsessään oli hersyvää pakotonta huumoria, joka tehosi luonnollisella hyväntuulisuudellaan. Olivia vastasi kirjoitukseen toteamalla, että hän oli ammatiltaan laulaja, jolle sota tarjosi ainutlaatuisen esiintymistilaisuuden.

”Sain laulaa aamusta iltaan vuodet umpeensa yleisölle, josta koko maailma puhui. Siinä tuli yritettyä kahdestakin syystä: etteivät olisi pakanneet kuorma-autoon ja lähettäneet kotirintamalle ja etteivät sotilaat itse asemasotaan kyllästyneinä olisi pakanneet kamppeitaan ja lähteneet taivaltamaan kohti kotikontujaan. Tästähän syystä meitä viihdyttäjiä sinne lähetettiinkin, ja siellä määräsi yleisön maku ei esiintyjän”.

Olivia jätti henkilöllisyytensä etunimen varaan. Vaikuttaa siltä, että esiintyminen kuplettilaulaja oli hänelle kansalaisvelvollisuus ja myös seikkailu sodan aikana, jolle hän ei myöhemmin antanut taiteellista arvoa.

Mainittakoon myös, että Olivia piti paljon Aunuksesta. ”Aunus oli ihana, se oli niin aitosuomalaista seutua, slaavien ansiosta sellaisena säilynyt. Germaanithan ovat tärvelleet ugrit koko pituudelta aina Jäämereltä Turkkiin. Kuinka onnellinen minä olinkaan Aunuksessa.”

Aunuksen aikaansa Olivia muisteli sota-ajan lehtiartikkelissa: ”On tipahdettu reestä siperialaisessa lumimyrskyssä, on juostu paljasjaloin pitkin soiden kapulateitä, on yövytty korsuissa, jotka omalaatuisessa korsuarkkitehtuurissaan ovat toinen toistaan ihmeellisempiä ja viihtyisämpiä kuorimattomine mäntykeppikoristeluineen ja jättipuista tehtyine huonekaluineen. On pelätty hirtettyjen munkkien kummittelua kolkon komeassa luostarissa, juostu desantteja pakoon ja on kärsitty sydämentykytystä hurmuriluutnantin takia, joka korsunsa kummulla ylväänä komensi tulta neljän tykin ulvoessa syksyisessä yössä. On siinä vähäiselle naisparalle siviiliin palattuaan loppuiäkseen jännittävää märehtimistä.”

Olivian kuulon huononeminen

Tykkien metelissä on osasyy Olivian ennenaikaiseen kuuroutumiseen, mistä syystä hänen oli lopetettava omat esiintymisensä heti sodan jälkeen. Sen on täytynyt olla esiintyvälle taiteilijalle alle 50-vuotiaana suuri järkytys.

Kuulovamma alkoi hänen toimiessaan käämijän apulaisena sotavuosina 17.1.–28.5.1940 Oy Radio E. Helbergin radiotehtaassa Helsingissä. Meluisat rintamaolot pahensivat vammaa. Sodan mentyä ohi hän anoi valtiolta kuulolaitetta ja teki yksityiskohtaisesti selkoa niistä oloista, jotka olivat vammaa aiheuttamassa. Lääkärin lausunto hänen vammastaan oli kuitenkin sellainen, ettei hän saanut korvausta eikä eläkettä.

Olivia auttoi nuoria lahjakkaita aloittelijoita teatterin parrasvaloihin. Heitä oli ennen kaikkea Eeva-Kaarina Volanen, joka lähetti hänelle kauniin kiitoskirjeen syksyllä 1944. ”En ollut vielä 50 vuotta kun sota loppui. Ja minusta tuntui, kuin elämäni olisi loppunut. En aavistanut, kuinka pitkä on elämä ja kuinka ihana on vanhuus.”

Vieraita Olivian kotona

Olivia piti epäsäännöllisesti vieraskirjaa. Sen mukaan hän vietti mm. 60- ja 70-vuotispäiviä. Vieraskirjaan kirjoitti moni näyttelijä nimensä kuten Sylvi Salonen, Jalmari Rinne, Ansa Ikonen, Tarmo Manni, Irma Seikkula ja monet muut.

Viimeisen kerran hän on käynyt Kellossa talvisodan aikana 1939 tultuaan pommituksia pakoon. Hän halusi säilyttää vanhat muistonsa Kellosta, eikä nähdä, miten se oli muuttunut. Kuitenkin hänen Helsingin asunnoissa monet kellolaiset ovat saaneet käydä.

Yksi vieraista eräänä päivänä oli kellolainen opiskelija 19-vuotias Paavo Kaijala, jonka vanhemmat olivat olleet Gebhardien perhetuttavia Kellossa. Paikalla olleita ihmisiä, ja Olivia esitteli suuripiirteisesti kädellä osoittaen ja sanoen: Tuolla istuu teatterilaisia, tuolla on Lauttasaaren kommunisteja, tuolla Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäseniä ja tässä on vieraita minun rakkaasta kotikylästäni Kellosta.

Paavolla oli sievä kimppu kieloja ja ojentaessaan ne Olivialle, tämä tuli äkäisen näköiseksi ja heitti kielot lattialle nurkkaan eikä puhunut pitkään aikaan mitään. Myöhemmin Paavo otti selvää kukkaiskielestä ja sai tietää, että kielot viestittävät halua ”tahdon sänkyyn kanssasi”.

Sama Paavo on myös kertonut, kuinka hän 1950-luvulla yritti keskustella Olivian kanssa Helsingissä kolisevassa raitiotievaunussa. Olivialla oli suurikokoinen kuulolaite rintojensa välissä. Kun Olivia ei kuullut puhetta, hän avasi puseroaan ja käski puhua kuulolaitteeseen. ”Puhu tänne”, hän komensi.

Olivia teki testamentin 50-vuotiaana

Olivia asui Helsingin Lauttasaaressa äitinsä kanssa omakotitalossa, jossa hän piti koiratarhaa ja kasvatti koiria. Leikekirjassa on muistoja tästä, mm. siitossopimuksia ja koirien sukutauluja. Tästä harrastuksesta hänen piti luopua ympäristön asukkaiden valitusten johdosta.

Äiti Maria kuoli vuonna1945, minkä jälkeen Olivia teki Lauttasaaren kodista huoneteatterin, jossa oli 30 neliömetrin kokoinen katsomo ja 20 neliömetrin suuruinen näyttämö. Avajaiset olivat lokakuussa 1955, näytelmänä oli ”Kaasuvalo”. Näyttämö olisi voinut menestyä, mutta viranomaisten tarkastuksessa 1957 tilat osoittautuivat niin puutteellisiksi, että se piti sulkea.

Olivia teki testamentin 19.2.1947 ja perusti Maria ja Olivia Gebhardin Taiteilijakoti-yhdistyksen, jota rahoitti hänen Arkadia- säätiönsä, joka oli perustettu jo 23.3.1946. Olivia luovutti sille Lauttasaaren kiinteistön oikeudella asua siinä. Hän toimi säätiön puheenjohtajana.

Tarkoituksena oli perustaa ikääntyneille näyttelijöille vanhainkoti Lauttasaareen ja hankkia muita asuntoja vähävaraisille taiteilijoille sekä mahdollisuuksia lepoon ja virkistykseen. Hankkeessa olivat apuna mm. Verneri Veistäjä, tohtori Kurkiala, nimimerkki Arijoutsi, Juhani Nuotto ja Tauno Peltomäki. Olivian omien sanojen mukaan tämä hanke oli ensimmäinen Suomessa. Malli taisi tulla taiteilijakoti Lallukasta, jonka asukkaana oli ollut Olivian setä, taidemaalari Albert Gebhard.

Suunnitelmana kuitenkin muuttui. Niinpä rakennettavan vanhainkodin paikka muuttui Suomen näyttelijäliiton vuonna1949 perustaman Näyttelijöiden vanhuudenkotisäätiön takia, jonka tukijaksi Olivia siirtyi. Se perusti vanhainkodin Munkkiniemeen, nimeltään Thalian torppa. Peruskivi muurattiin Ida Ahlbergin 100-vuotissyntymävuonna 1957. Sen alkurahoittajiksi mainittiin Friskit ja Haarla sekä Olivia Gebhard. Jälkeen jääneissä muistiinpanoissa Olivia sanoo antaneensa noin kolmanneksen taiteilijakodin alkukustannuksista. Thalian Torppa valmistui 1962. Seuraavana vuonna oli sanomalehdessä maininta, että Olivia oli luovuttanut kaiken kiinteän omaisuutensa säätiölle. Arkadia-säätiö lakkautettiin virallisesti 29.3.1963.

Näyttelijöiden vanhuudenkotisäätiön hallitus, jonka jäsenenä Olivia oli kuolemaansa saakka, myi vuonna 1962 hänen Lauttasaaren kiinteistönsä 22.500.000 vanhalla markalla, ja samassa yhteydessä osti Helsingistä viisi asuntoa 12.500.000 markalla sekä Olivian käyttöön asunnon Hietalahdenkatu 10:stä 7.800.000 markalla. Siinä Olivia asui kuolemaansa saakka vuoteen 1976. Tuohon aikaan Jalmari Rinne oli sekä Näyttelijäliiton että Thalian torpan johdossa . Hän ja hänen vaimonsa Ansa Ikonen olivat paljon tekemissä Olivian kanssa ja saivat monta kertaa hänen tekemiään leipomuksia.

Erään lehtileikkeen mukaan 25.5. 1966 Thalian torpassa oli aamukahvitilaisuus, joka radioitiin. Sen mukaan kuuntelijoille annettiin (nimimerkki ”Harhauttavat tiedot” mukaan) ymmärtää, miten näyttelijäkoti Thalian torppa oli saatu aikaan: Mainittiin sen syntyneen näyttelijätär Hilja Jorman kuningasajatuksena, mutta ei sanottu sitä, että suurimpana lahjoittajana oli laulajatar-näyttelijätär Olivia Gebhard. Olivian mielipide, ettei hän saanut tarpeeksi kiitosta antamastaan suuresta lahjoituksesta, ilmenee mm. tästä lehtijutusta.

Olivia itsekin asui lyhyen ajan Thalian torpassa, mutta sen henkeä hän myöhemmin rajusti moitti. ”Elämäni oli helvettiä tuossa talossa. Se on kovanaamojen talo… Lahjoitukseni oli viimeinen ripe esi-isieni suuresta omaisuudesta, jota minä olen parhaina päivinäni hyvin hanakasti ja ainoana ja viimeisenä perillisenä tuhlannut.”

Nämä purkaukset olivat ilmeisesti tilapäisiä, ja johtuivat hänelle sopimattomasta asumismuodosta ja henkilöriidoista.

Lahjoituksen jälkeen 1962 Olivia oli usein rahapulassa ja joutui jopa lainaamaan säätiöltä jo 1950-luvun alussa. Rahapulaansa hän lievitti ottamalla alivuokralaisia, veturinkuljettajia ja näyttelijöitä, kerran mm. Juhani Juustisen. Olipa liikkeellä uutinenkin, jonka mukaan Olivia olisi tehnyt vararikon!

Muistelmia ja kannanottoja viimeisinä töinään

Muutettuaan Hietasaarenkadulle Olivia tunsi ”tulleensa elämän iltaan. Minä en muuta toivo kuin saada palvella lahjoillani ihmiskuntaa elämäni loppuun asti, s.t.s.(=se tahtoo sanoa) olla hyödyksi.” Kolme vuotta myöhemmin hän kirjoitti, että leikekirja on ” voiton puolella ja alan kirjoittaa näytelmää ja elämäkertaani.” Ne eivät toteutuneet.

1960-luvulla Olivia kirjoitti paljon ja järjesti kolmeen suureen leikekirjaan katsauksia elämänsä vaiheisiin. Niissä on valokuvia, asiakirjoja ja lehtileikkeitä. Lisäksi hän kirjoitti paksuihin vihkoihin muistelmiaan, joita hän käsialasta päätellen myöhemmin täydensi, mistä syystä jälkikäteen on vaikea ottaa selville, milloin ne on kirjoitettu ja keitä henkilöitä on valokuvissa, sillä bibliografiset tiedot yleensä puuttuvat. Käsin kirjoitetut tekstit ovat lisäksi luonnosmaisia ja katkelmallisia. Sen sijaan viimeistellyt tekstit olivat tiiviitä, lennokkaita ja omaperäisiä, mutta ne olikin tarkoitettu julkaistaviksi. Niitäkin on paljon.

Olivian kirjallinen aineisto (muistiinpanoja, valokuvia, dokumentteja, kirjoja, roolivihkoja ym) käsittää kymmenen suurta kansiota Teatterimuseon arkistossa Helsingin Kaapelitehtaalla (TeaM).

Käsinkirjoitetut vihkot Olivia on nimennyt aihepiirien mukaan: Viisaus, Suomalaisuus, Uskonto, Sekalaisia teemoja ja Terveys, ravinto, sairaudet, laihduttaminen sekä Elämäkertani, Elämäni menoa ja Päiväkirja. Niissä on paljon asiaa. Kirjoituksista käy ilmi, että hän seurasi tiivisti aikaansa ja luki paljon. Hänen kirjoituksensa ovat kuitenkin katkelmallisia ja useat niistä epäselviä. Useissa yhteyksissä hän toi esille suuren halunsa tuoda jälkipolvien tietoon mielipiteensä ja elämänvaiheitaan.

Hän osallistui lehdistössä polemiikkiin sekä omalla nimellään että useilla eri nimimerkeillä mm. eläintensuojelusta, uskonnosta ja naiskysymyksestä (piirtäjä Kari Suomalaista vastustaen). Vain kerran hän otti selkeästi kantaa pohjoissuomalaiseen kysymykseen kirjoituksessaan ”Minne Pohjolan yliopisto” 20.10.1965 Uudessa Suomessa. Hän ei siis käyttänyt nimeä Oulun yliopisto, mikä lienee protesti Oulua kohtaan.

Kirjoituksista käy lisäksi ilmi, ettei Olivia myötäillyt valtavirtoja, vaan toi rohkeasti esiin omat ja teosofiset näkökannat.

”Elämäkertani” -vihkon sisäkanteen hän kirjoitti jossain vaiheessa : ”Kellolainen Olivia Gebhard, vainottu kovan onnen lapsi”. Kirjoituksessa sana kellolainen johtuu kaiketi siitä, että vanhenevan ihmisen tavoin Olivia piti lapsuuden ja kouluajan asuinympäristöä kotiseutunaan, sana vainottu tuo mieleen Olivian syrjimisen sekä sanat kovan onnen lapsi hänen kuuroutumisensa ja 1960-luvulla tapahtuneen tapaturman, josta hän kärsi ainakin kolme vuotta 1969–1971.

Olivian viimeisiä päiväkirjamerkintöjä ovat seuraavat lyhyet maininnat:

1971: ”Hirveä puute ajasta! Ei saa kuluttaa aikaa puhelimeen, eikä suunsoittoon. Lehdet on luettava hotaisemalla. En käy kylissä, enkä ota vastaan vieraita, ainoastaan oppilaita, jos he ovat lahjakkaita. … Olen lakannut tekemästä syntiä. Jos ihmiset tietäisivät, kuinka helppoa se on, hui hai ja sillä siisti…

Minulla on kaikkea, suuri kaunis koti. Rahaa tarpeeksi mutta ei liikaa. Mutta tämä kaikki on tullut osakseni liian myöhään. Olen vanha, olen loukannut päätäni jatkuvasti. Muisti huononee ja mielialani. Olisinpa edes 10 vuotta nuorempi.

1972 pääsiäisviikkona. En tiedä mitä tehdä. Yksinäisyyden tunne kasvaa päivä päivältä. Tuntuu kuin olisin ainoa lajini edustaja. Synnin ja armon oppi tekevät terää.

Olivia kuoli 24.7.1976. Ennen kuolemaa säätiön palkkaama nainen piti hänestä huolta. Kuoleman jälkeen Olivian arvokasta irtainta omaisuutta, kuten piano, tyylihuonekaluja ja maalauksia, siirrettiin Thalian torppaan ja säätiön kesäkotiin Syvärantaan Savonlinnan lähelle sekä säätiön ostamiin asuntoihin.

Olivian ajatuksia eri aloilta

Viivin kuvailut vihkoissa Päiväkirjani ja Elämäni on aiheellista käsitellä vanhenevan ihmisen muistikuvina. Ne ovat lähinnä 1960-luvulta. Niitä lukiessa on otettava huomioon, että hänen muistikuvansa olivat silloin vuosikymmenien takaa ja ne voivat olla puutteellisia.

Koska muistiinpanot on useissa yhteyksissä laadittuja ja paikoin hyvin lyhyitä sekä impulsiivisen luonteen ja ikääntymisen johdosta asiasta toiseen hyppelehtiviä, päätin koota niitä yhteen tietoja juuri kommentoimatta. Niinpä seuraavassa on paikoin suoria sitaatteja ja muutamassa kohdin tämän kirjoittajan koostamia.

Kellon kylästä

Tämä maapallon pinnassa on neljä kohtaa, hyvin etäällä toisistaan sijaitsevaa kohtaa, jotka olivat merkinneet minulle paljon, näyttelemällä suuria toisistaan eroavia rooleja elämässäni. Ne ovat Beringin mereen pistävä niemi Alaskan puolella, Kello ja Oulu, Wien ja Lauttasaari, jossa olen asunut pisimmän osan elämästäni.

Kellon kylä sijaitsee suuren Haukiputaan pitäjän etelälaidalla, aivan Oulun rajaviivalla. Kellon erottaa kirkonkylästä leveä asumaton metsä. Rotuerokin on huomattava. Kellolaiset naivat vain kellolaisia, haukiputaalaisista en tiennyt, keitä he naivat.

Kellolaiset ovat rotupuhdasta kalastaja-aatelia…ylpeää, häjyä ja raakaakin. Kellolaiset ovat Suomen maalaisia. Oululaiset erottuvat jyrkästi kellolaisista. Inhosin kaupunkilaisia.

Kellolainen oli vieraanvarainen. Lisäksi kellolainen suuttui kieroudesta, joka tulikin aina ilmi. Naapurit pitivät siitä huolen. En edes lasna tyttösakissa uskaltanut kuiskutella jonkin korvaan, sillä siitä seurasi ilmitappelu. Häissä ja hautajaisissa oli ruokaa hirveästi. En koskaan päässyt selville, kuinka paljon kukin söi, sillä tuohon aikaan oli tapana ”ruusata”, ainakin Kellossa. Häissä myös tapeltiin pikkutunneilla.

Rakastin Kelloa ja kellolaisia. Oulussa tuntui, että tämä oli väärä paikka minulle.

Kellossa hallan tuoksu tuli viljavainioiden yli suurelta suolta, jonka takana oli metsää ja metsän takana meri, joka oli aina äänessä. Meri oli avara ja huonolla säällä hurja.

Joka ei tajua autiomaan tasangon yksilöllisyyttä, ei tajua mitään.

Kataja on havupuista kaunein, jos se saisi kasvaa täyteen kokoonsa. Suomalainen ei tajua katajan eikä pajun kauneutta.

Minä kuulun niihin, jotka elivät voidakseen hiihtää, vaan hiihdin, että pääsisin kansakouluun peltoja myöten, kun tiet olivat niin tukossa, ettei aidan seipäitä näkynyt. Enää siedä hiihtämistä, sillä sain siitä Kellossa tarpeeksi… Kello – lunta, paljon lunta ja erilaista lunta, pehmeää lunta, kinostunutta lunta, kiiltävää kovapintaista lunta… Kellon kotoa ei päässyt minnekään pyryllä ilman suksia.

Minulla oli pikkulapsena ainutlaatuinen ympäristö Alaskassa ja sitten suuren kartanon tulevana perijänä Kellossa. Kuulun niihin suomalaisiin, jotka ovat lapsena olleet etsinnän kohteena, kun sudet liikuskelivat kylällä. Lehmän lannan hajussa olen kasvanut.

Kello oli minulle paratiisi, enkä minä olisi Kellosta koskaan lähtenyt, jos eivät olisi kouluun pakottaneet. Siellä minä eläisin ilman oppikoulua ison talon emäntänä ja soittaisin suutani kunnanvaltuustossa.

Äiti ja isä

Äidissä ja isässäni oli sellaista itämaista velttoutta tai tsehovilaista saamattomuutta, kohtalon uskoa. Seurusteltiin ja haaveiltiin öljylampun ja uunin valossa. Me kaikki emme muuta tehneetkään. Kaipasimme Jotain ihmeellistä, suurta rakkautta, onnea, kauneutta. Pitkät ateriat ruokasalissa, ei kiireellä. Ikkunoiden alla koivuja, ruohokenttiä joissa ei koskaan liikuttu, koska rakennukset estivät tästä osasta puistoa auringon paisteen. Koivunrunkopilaripuisto, hoitamattomat ruohottuneet käytävät, umpeen kasvanut kostea lehtimaja, jossa ehkä kerran kesässä juotiin kahvi. Haikea tunnelma buddhalaisessa hengessä, kaipuuta ja uskoa nirvanaan.

Koko myöhäislapsuuteni ajan teimme lähtöä Ceyloniin, Seppäset ja me. Tarkoitus oli myydä maat ja metsät ja muuttaa Intiaan, mutta ei vain tullut muutettua. Parempi näin. (Seppäsillä oli suuri huvila Kellossa, joka nyt raamattuopistona)

Isä istui ikkunassa muistoihinsa vaipuneena, tuijotti hämärtyvää Kellon aavikkoa ja lauleli mollisointuisia lauluja. Oli ihme, että hän jaksoi elää. Isän silmistä oli kadonnut Alaskan ankara katse…

Minun aikana hukkui vain yksi kellolainen ja häntä surtiin pitkään. Äiti voivotteli viikkokaudet kuuluvalla äänellään kuin entisajan itkijänaiset. Itkijänaisten tapaan hän valitti Amerikassa pitkään ja kovalla äänellä myös isänsä kuolemaa sekä myöhemmin teosofi Pekka Ervastin kuolemaa.

Rakkauteni eläimiin on ollut suorastaan epänormaalia. Rakastin koiria ja lehmiä. Lehmä on jalo ja vanhurskas eläin. Lehmät ymmärtävät musiikkia. Kotona oltiin kohteliaita eläimiä kohtaan, niiltä jopa pyydettiin anteeksi ja ne meiltä.

Äitini halusi elää ulkopuolella yhteiskunnan. Äidilläni oli intiaanin luonne ja ulkomuoto, mutta iho oli vaalea. Minulla oli suuri halu ottaa osaa yhteiskuntaelämään ja korjata epäkohtia. Mutta äitini piti minua niin kovassa kurimuksessa, ettei minulle tullut itseluottamusta. Se kasvoi vasta äitini kuoltua. Äitini moitti minua jatkuvasti. Tuskinpa kukaan on saanut äidiltään niin paljon haukkumista kuin minä.

Äitini oli pohjoispohjalainen, tumma kekälesilmäinen talonpoikaisnainen, joka kasvatti minut kalevalais-buddhalaisessa hengessä ja iski minuun lähtemättömän vihan kirkkoa kohtaan.

Äitini ei kasvattanut minua viisaasti s.t.s. taloudellisesti. Sain pienenä niin vähän rahaa, että tultuani aika-ihmiseksi en osannut käyttää rahaa viisaasti… Usein sain kuulla äidiltäni, kuinka epäonnistunut olin. Äidissäni oli jotain tuollaista kesyttymätöntä. Hän oli vallan hirveä, kun suuttui.

Pää, johon painoin ylioppilaslakin, tuntui täysin tyhjältä. Tuntui että olin tuhlannut arvokasta elämää hyödyttömään

Isän kasvatus oli sanatonta, äidin kasvatus monisanaista.

Kotona lapsen kasvatuksessa käytettiin tehokkaasti sanaa ”Karma”, joka sisälsi ajatuksen ”minkä taaksesi jätät, sen edestäsi löydät.”

Minusta kasvatettiin aamusta iltaan sivistynyttä sillä seurauksella, etten pidä ruotsin kielen taitoa enempää kuin kristinuskoa sivistyksen merkkinä.

Nuorille olisi sallittava oma-aloitteellisuutta. En saanut järjestää edes leikkimökkiä mieleni mukaan, vaikka meillä oli maata 300 hehtaaria.

Lapsille on suureksi hyödyksi asua maaseudulla

Olen sitä mieltä, että ihmisen koulutus Suomessakin on aloitettava hyvin varhain ja sitä on jatkettava itse kunkin kuolemaan asti. Minut pantiin Alaskassa kouluun saman vuoden syksyllä kun täytin 4 vuotta. Jos lapselle opetetaan vain totuutta ja hyödyllisiä asioita, ei koulunkäynti häntä rasita niin kuin hyödyttömät asiat, kuten vuosiluvut.

Uskonnoista

Teosofia oli Olivialle kodin perintöä Amerikasta. Hän liittyi teosofisen Ruusu–Risti -yhdistyksen jäseneksi 1920luvun alussa. Olivia ei kuitenkaan saanut seuran johdon arvostusta eikä päässyt laulamaan seuran tilaisuuksissa, vaikka oli oopperalaulaja. Tätä hän valitti eräässä kirjeessään heidän johdolleen ja oli pahoillaan äitinsäkin odotusten takia. Hän kertoi suunnitelleen testamentin tekemistä yhdistykselle mutta oli perunut sen. Yhdistyksen johto puolestaan huomautti, ettei Olivia ollut maksanut seuran jäsenmaksuja. Vasta vuonna 1961 hän sai tilaisuuden pitää puheen teosofin hautajaisissa.

Olivian kritiikkiä purevimmasta päästä

”Kyllä suomalainen on hirvittävä olento, että se voi omaksua itselleen sellaisen uskonnon kuin helvetin oppi. Ei sellaista taivasta löydy, joka voisi hyvittää kaikki ne kärsimykset, jotka olen läpikäynyt tässä maassa. Zenbudhistisessa kodissa kasvaneena oli helvetin uskonto hirvittävä oppiaine. On ihme, ettei minusta tullut raivohullua kouluiässä. Minun vihani kristittyjä kohtaan on rajaton ja että ne jatkuvasti syöttää tuollaista saastaa nuorillekin. Kun ihminen ei ole itse kristitty ja joutuu elämään koko elämänsä näiden synnissä siinneiden ja syntyneiden kanssa, niin ei se ole ollut helppoa. ”No mitä Sinä sitten uskot?”, minulta kysytään. En mitään. Miksi pitää ylipäänsä uskoa ? Minä tiedän tai en tiedä puhtaalla omallatunnolla. On se puhdas,, miksi sitä likaisin. Olen minä ennen liannutkin, mutta likainen omatunto on niin raskas taakka, etten minä sitä enää likaa. (Elämäni menoa 9.8.1970)

Olivia ei pitänyt uskonnossa siitä, että synnit sai nopeasti anteeksi ja sen jälkeen voi surutta tehdä uutta syntiä uudelleen anteeksi pyydettäväksi.

Olivia ihaili niin paljon kalevalaista kulttuuria, että innostui Lemminkäisen temppelin etsimisestä ja valitti ettei hän enää voinut avustaa sellaisen rakentamista.

Miehistä

Lapsena Olivia piti pojista, Alaskassa etenkin yhdestä 4-vuotiaasta intiaanipojasta, jonka sepaluksen aukaisemista hänen piti pissahädässä auttaa. Poika oli tosin mieluinen, sillä hän oli yhtä kiinnostunut oppimaan asioita kuin Olivia itse. Kellossa hän kertoo telmineensä poikien kanssa jopa heinäladoissa menettämättä kuitenkaan neitsyyttään. Kymmenvuotiaana hän rakastui silmittömästi erääseen haitarinsoittajaan. Lukion keskimmäisellä luokalla hän rakastui, oppi suutelemaan ja jäi luokalle.

Aikuisiässä hänen seurustelunsa ruotsalaismiehen kanssa johti aborttiin, jonka tekeminen oli raskas ja kohtalokas: ”Puolet emästäni ja toinen munasarja oli poissa… Olin tottunut elämään talonpoikien kanssa ja tässä syy, etten viihdy herrojen seurassa ja en ole vallassa olevien suosiossa … Minua inhotti liikkua rintamalla naisseurassa.”

40-vuotiaana 1937 Olivia meni naimisiin 25-vuotiaan miehen, kotkalaisen autonkuljettaja-näyttelijän Keijo Seppäsen (1912-1977) kanssa. Rintamalla ja Lahden teatterissa Keijokin oli suosittu näyttelijä.

Näin hän muisteli aviomiestään: ”Kotkasta löysin miehen, jonka kylkiluusta olin tehty… Silmää räpäyttämättä menin hänen kanssaan vihille, mikä sitten osoittautui harkitsemattomaksi teoksi. En ottanut huomioon, että miehellä on monta kylkiluuta”. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1946, mitä Olivia piti itsestään selvänä heidän luonteenpiirteidensä samanlaisuuden takia. ”Ei hänestä minun miehekseni ollut. Kaunis hän oli ja kiltti, mutta liiaksi boheemi ja liian nuori… Avioliittoni oli heti alkuunsa tuomittu lyhytikäiseksi. Olimme liian samanlaisia. Meitä miellytti äkkirakkaus, kuuma epäsovinnainen jopa luvatonkin rakkaus, joka aina päättyy eroon. Hän oli 15 vuotta minua nuorempi, jonka äidiksi olisin sopinut, mutta hän kutsui minua lapsekseen. Oli se vaiherikas avioliitto, oli ihanaa taivaallista onnea, oli itkua ja uskottomuutta molemmin puolin.”

Tämän kokemuksen jälkeen Olivia ei halunnut enää mennä naimisiin.

Olivialla oli kuitenkin monta läheistä miesystävää. Vielä 69-vuotiaana hän kirjoitti: ”Olen nuori ja elämänhaluinen.” Vuotta myöhemmin hän sanoi Kauko Väyryselle, että hän on pannut poikki suhteensa 30 vuotiaan heilansa kanssa, koska hän halusi vielä vaihtaa niitä.

Isänmaasta

Olivia äitinsä tavoin ihannoi kalevalaista aikaa, jolloin suomalaiset olivat itsenäisiä. Itsenäisyyden menetys alkoi ristiretkiajasta 1100-luvulta, jolloin suomalaiset pakotettiin Ruotsin vallan alle, mistä syystä hän ei pitänyt Ruotsista eikä sen kielestä.

Hänen mielestään kansan olemassaolo on täysin riippuvainen sen erikoispiirteiden säilymisestä, ei sen enempää itsenäisyydestä kuin isänmaastakaan. Siitä ovat juutalaiset ja mustalaiset esimerkkinä. Pitkien miehitysten aikana säilyimme kansakuntana rodullisen kulttuurin avulla.

Kansalle rodullinen kulttuuri on tärkeämpi kuin sen asuma-alue, jota ei voi kuljettaa mukanaan niin kuin rodullista kulttuuria voi kuljettaa maailman äärestä toiseen. Valloittajat tämän tietäen tuhoavat kulttuurin ensimmäisenä.

Suomalaiset tarvitsevat oman isänmaan. Epäisänmaallisuus ja ulkomaisen ihailu ovat muodostumassa Suomessa vakiintuneeksi ajatustavaksi. Se on pelottavaa. Tosin isänmaalliset juhlat ovat usein suvaitsemattomuuden ja tahdittomuuksien juhlia. Liekö millään vahingoitettu niin paljon isänmaata kuin väärällä isänmaallisuudella.

Olivia varmaan ajatteli, että eri henkilöt suhtautuvat hänen muistelmiinsa eri tavoin kirjoittaessaan seuraavat sanat: ”Kiittäkää tai moittikaa, se on minulle yhdentekevä asia. Pääasia on, että saan sanoa sanottavani, jota minulla on loputtomasti.”




Liisa Heikkinen – mummoni tarina

Utajärveltä Pateniemen sahalle

Liisa Heikkinen syntyi vuonna 1896 Utajärven kunnan Niskan kylässä Henrik Antinpoika Heikkisen ja Kaisa Heikintytär Puhakan maalaistalon tyttäreksi. Perheessä oli Hilda sisar ja perhe kasvoi tämän jälkeen kahdella tyttärellä, Jennyllä ja Iidalla. Perheessä oli ollut surua lasten vuoksi, koska ennen Liisaa syntyneet Anna ja Henrik olivat kuolleet pieninä.

Suomen autonominen suuriruhtinaskunta oli osa Venäjän keisarikuntaa, jota hallitsi tsaari Nikolai II. Utajärvi oli vuonna 1865 irrottautunut omaksi kunnakseen Muhoksesta ja Utajärven seurakunta oli 1886 irrottautunut Muhoksen seurakunnasta.

Liisa aloitti opintiensä 1895 avatussa Niskankylän koulussa eli Keskiniskan kansakoulussa. Siellä opittiin lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan sekä osia Katkismuksesta. Suomen kieli oli tullut 1863 toiseksi viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle. Asukkaita Utajärvellä oli 2610. Apteekki oli Muhoksella ja sairaala sekä lääkäri Oulussa. Kiertävä kätilö-rokottaja Iita Trupukka oli aloittanut työnsä Utajärvellä vuonna 1892.

Maalaistalot olivat sangen omavaraisia tuohon aikaan: pari lehmää, kanoja, sikoja ja hevonen. Viljeltiin ruista ja ohraa. Kasvatettiin juureksia. Oulujoesta saatiin runsaasti kalaa. Liisa osallistui tilan töihin sisartensa kanssa isän ollessa metsätöissä. Liisa ihaili Englannin kuninkaallisia ja halusi itseään kutsuttavan Elisabethiksi Liisan sijasta. Tästä johtui lempinimi Betti. Liisa oli hyvä laulamaan ja oppi myös tanssimaan, josta tulikin mieluinen harrastus ompelemisen ja käsitöitten ohella.

Kansakoulun ja rippikoulun käytyään Liisa muutti vuonna 1916 ensin Oulujoelle ja sieltä vuonna 1921 Iihin. Ensimmäinen lapsi Toivo syntyi huhtikuussa 1921. Tavattuaan Kalle Sauvolan Liisa muutti 1923 hänen kanssaan miehen synnyinkuntaan Hailuotoon. Siellä syntyivät Tauno, Toini ja Taisto. Perhe muutti Haukiputaalle 1931. Siellä syntyi vielä Teuvo, joka kuitenkin kuoli jo loppukesästä 1932.

Neuvostoliitto tarjoaa mahdollisuuden elantoon

Kalle ja Liisa kävivät töissä Pateniemen sahalla, jossa oli pulavuonna 1932 seisokkeja ja lomautuksia. Myös palkat olivat usealta kuukaudelta maksamatta. Rahanpuutteen takia Kalle lähti kolmen ystävänsä kanssa Kuusamon kautta Neuvostoliittoon. Kalle oli ollut jo 1915 poikamiehenä ollessaan useita vuosia töissä Muurmannin ratatyömaalla. Kalle ja hänen ystävänsä ilmoittautuivat Karhumäessä työhakijoiksi. Kallea siirreltiin kolmen vuoden ajan Äänisjärven usealla työmaalla.

Vuonna 1935 Kalle sai luvan kutsua Liisan ja lapset luokseen. Luvan määräysten mukaan Liisan tuli olla 20.4.1935 Valkeasaaren tullissa Rajajoella ottamassa viisumiaan. Matka Oulusta tehtiin junalla. Asemalla he saivat viisumin ja jatkoivat matkaa Leningradin kautta Petroskoihin. Koska Kalle oli silloin Budosissa Äänisjärven toisella puolella ja järvi vielä jäässä, he majoittuivat matkustajakotiin. Kesäkuun alussa Kalle saapui hakemaan heidät laivalla yli Äänisjärven, josta jatkettiin Vodlajokea Budosiin.

Nelilapsisen perheen asuntona oli yksi noin 25-neliön huone. Talossa oli kaikkiaan 8 perhettä. Keittiö oli yhteinen, ulkona oli sauna ja puucee. Asunnot olivat puulämmitteisiä. Kalle oli puutavaran kuljetustöissä. Talossa asuvat perheet viljelivät perunoita, kaalia ja porkkanoita yhteistuumin.

Noin kymmenvuotias Tauno lähti syyskuussa 1935 Seminovskiin sisäoppilaitokseen ja muut lapset jäivät kotiin. Lapsista tuolloin nuorin Taisto kuoli syksyllä 1935 ja 14-vuotias Toivo keväällä 1936, molemmat tuberkuloosiin. Liisan ja Kallen perhe muutti vuonna 1936 Shalaan, missä he asuivat kesään 1937 asti. Tuon vuoden keväällä Liisa menetti aviomiehensä Kallen kuollessa syöpään.

Raskaat vuodet kokenut Liisa anoi KGB:ltä viisumia paluumuuttoa varten muutettuaan Taunon ja Toinin kanssa Petroskoihin. He työskentelivät Hiilisuon sovhoosilla hoitamassa kasvimaita. Viisumin saatuaan he palasivat Haukiputaalle elokuun lopussa 1937, juuri ennen Stalinin vainojen alkamista.

Tyttäret lähtevät Ruotsiin

Liisa meni takaisin töihin Martinniemen sahalle. Perhe asui pienessä mökissä lähellä sahaa. Kun Tauno oli käynyt kansalaiskoulun, hän lähti 1939 Petsamoon töihin. Toini sai myös käydä kansalaiskoulun.

Vuonna 1939 Liisa solmi avioliiton simolaisen Kalle Sivosen kanssa ja he saivat Sirkka-nimisen tyttären. He asuivat Mietunperällä Haukiputaalla. Toini muutti sodan jälkeen Ruotsiin, jossa elää edelleen. Sirkka muutti kaksikymppisenä Toinin tapaan Ruotsiin vuonna 1959. Tauno asuu edelleen Oulussa. Liisa kuoli 1961, vuosi Kalle-miehensä jälkeen.

Liisa-mummoni koki elämänsä aikana ensimmäisen maailmansodan Suomen suuriruhtinaskunnassa, kansalaissodan ja toisen maailmansodan sekä viisivuotiskauden Neuvostoliitossa. Nykyisen Suomen kasvusta ja vaurastumisesta hän iloitsi vanhoilla päivillään vielä Simppulan vanhainkodissakin.




Martta Valtonen, metsänhoitaja – vanhojen emäntien sorttia

Martta

Martta Valtonen syntyi vuonna 1901 Iisalmessa kauppias Antti Hyttinen ja Margareeta os. Tuovisen perheeseen. Perheessä oli kaikkiaan kuusi lasta. Kaksi muuta tytärtä valitsi itselleen perinteisemmät naisten ammatit, toinen oli farmaseutti ja toinen sairaanhoitaja.

Martta opiskeli vuoden Teknillisessä Korkeakoulussa, mutta siirtyi opiskelemaan metsätieteitä 1921 eli samana vuonna, kun ensimmäinen naismetsänhoitaja Toini Eklund valmistui. Martan vanhempien samoin kuin muiden suhtautuminen tytön uranvalintaan oli myönteinen. Ammatinvalintaan vaikutti merkittävimmin sen käytännönläheisyys. Tietysti metsänhoitajan työ tuntui Martasta miehiseltä, mutta hän ei nähnyt siinä mitään sellaista, mikä ei sopisi naiselle. Sen verran ruumiillista työtä jaksoi tehdä, mitä harjoitustöissä vaadittiin. Martta olisi valinnut saman ammatin uudelleen, vaikka tunnustikin, että sukupuolesta oli haittaa työtä hakiessa.

Opiskeluvuodet sujuivat hyvin. Kukaan ei ihmetellyt tytön ammatinvalintaa. Martta muisteli Hyytiälän aikoja hyvällä. ”Työhön Hyytiälässä lähdettiin aamulla satoi tai paistoi. Ja mielestäni se oli hyvä, sillä sen jälkeen en ole sadetta pelännyt. Ensimmäisenä istutettiin männyntaimia Siikakankaalle. Tietenkin oli taimistonhoitoa, halontekoa ja ojankaivuuta. Sekä metsien arviointia ja leimausta. Jonkun mielestä työt ehkä kuulostavat raskailta, mutta ne oppii parhaiten tuntemaan omakohtaisesti tekemällä. Tutkijaksi en ollut koskaan edes ajatellut, vaan olen tuntenut läheisemmäksi käytännön työn.”

Rovaniemen markkinat

Martta valmistui metsänhoitajaksi 1924. Hän oli ensimmäinen nainen, joka todella jäi tähän ammattiin. Ensimmäinen työpaikka löytyi Helsingistä, metsähallituksen palveluksesta. Seuraavana vuonna Martta lähti Rovaniemelle Perä-Pohjolan piirikuntakonttoriin. Martta muisteli lähtöaikoja seuraavasti: ”Lähdin Rovaniemelle juuri ennen niitä kuuluisia Rovaniemen markkinoita, kun minulle junassa sanottiin, ettei sieltä markkinoiden aikaan saa asuntoa, minä hieman pelästyin. Mutta pois lähtevät metsänhoitajat olivat muistaneet tulokasta ja asunto löytyi. Myöhemmin sain toisen asunnon, paremmin nuoren metsänhoitajan kukkarolle sopivan.

Metsänhoitajan työpäivä venyi pitkäksi. Maastoon saatettiin lähteä seitsemältä, tehtiin työmiehen päivä. Sen jälkeen palattiin asunnolle. Jos työnjohtaja oli mitannut työt, jotka työntekijät olivat tehneet, piti ne laskea ja hinnoittaa. Siinä meni joskus puoleen yöhön ja jälleen aamulla seitsemältä töihin. Tai jos oltiin kaupungissa konttoritöissä, tuli esimies iltapäivällä sanomaan, että teepäs tämä luovutusilmoitus. Itse olin aikonut pari tuntia levähtää, mutta ei siitä tullut mitään, sillä parin tunnin kuluttua luovutusilmoitusta jo kysyttiin.”

Rovaniemellä ollessaan Martta meni naimisiin kurssitoverinsa Eemil Valtosen kanssa. Eemil tuli samaan työpaikkaan Martan kanssa. Vielä häitä edeltäneenä keväänä hän oli ollut Vakka-Suomen maamieskoulussa opettajana. Häät vietettiin 29. päivänä elokuuta 1925. Pariskunnalla oli kaksi lasta Anja (s. 1934) ja Matti (s. 1938). Martan ollessa töissä lapsista huolehti kotiapulainen.

Martasta ei koskaan tullut Lapin ihailijaa. Talven pimeys ja luonnon karuus samoin kuin pitkät taipaleet lähinaapureihin vaikuttivat siihen, että hän ei kotiutunut. Hän kaipasi Savon reheviä maisemia. Martta siirtyikin 1928 Savonlinnan hoitoalueeseen, jossa hän toimi viisi vuotta.

Metsähallituksessa ollessaan Martta työskenteli maankäyttöosastolla ja liikeosastolla hankintametsänhoitajana. Uudenmaan-Hämeen hankintapiirin apulaismetsänhoitajana hän oli elokuusta 1945 vuoden 1948 loppuun. Vuonna 1951 Martta siirtyi Helsingin kaupungin työnvälitystoimiston osastojohtajaksi, josta jäi eläkkeelle 1961. Siihen aikaan metsänhoitajien työskentely työvoimahallinnossa oli tavanomaista. Martta toimi osastolla, jolta välitettiin miehiä metsätöihin ja sitä kautta hän piti työstään.

Martan elämä ei ollut pelkkää työtä vaan konsertit ja teatteriesitykset toivat piristystä. Rovaniemen ajoista lähtien runous muodostui hänelle läheiseksi, ja hän on saanut tunnustusta lausuntaesityksistään. Ystävätkin muistivat Marttaa merkkipäivinä juuri runoilla.

Martta oli älykäs ja voimakastahtoinen nainen, jota jotkut naismetsänhoitajat tuntuivat välillä hieman pelänneenkin. Martalla oli selvät antipatiat ja sympatiat muita kohtaan, mutta hän myös kannusti toisia eteenpäin. Marttaa voisi kuvata parhaiten tunnetulla hahmolla, Niskavuoren vanha emäntä.

Metsänhoitaja Ulla Laine muistelee ystäväänsä:

Kun 30-luvun loppupuolella tulin metsähallitukseen, otti Martta minut heti siipiensä suojaan. Jotkut nuoret naiset sanoivat vähän pelkäävänsä häntä hänen suorasukaisuutensa ja ”komentelunsa” takia. Meidän ystävyyttämme se ei häirinnyt. Martta oli vikkelä ja riuska savolainen, minä puolestani hidas ja itsepäinen varsinaissuomalainen. Martta antoi hyviä neuvoja, minä nyökyttelin ja myöntelin, mutta lopulta tein juuri niin kuin itse halusin. Pienet erimielisyytemme päättyivät tavallisesti yhteiseen helakkaan nauruun.  Eino Valtonen, Martan mies, oli myös Turun puolesta kotoisin ja ehkä vähän saman sorttinen kuin minäkin, joten tulimme hyvin toimeen.

Valtosilla otettiin aina vieraat vastaan ystävällisesti. Poikani, joka oli 4-vuotias Helsingin olympialaisten aikaan, muistaa että hän ja siskonsa katsoivat stadionin ympärillä olevia ihmisjoukkoja ja Pallokentän kilpailuja Valtosen ikkunalla seisten. Heidän kotinsa kun oli sopivasti Urheilukadun varrella: me taas olimme läpikulkumatkalla Inkeroisista Turkuun. Martta nauroi myöhemmin, että heillä oli todellinen sirkus olympialaisten aikaan; kun ovi oli koko aikaa auki, niin kertoi hän todenneensa, että kaksi saksalaista koulupoikaakin oli joukon jatkona heidän olohuoneessaan.

Poikani on kertonut myös yhden myöhemmän muistonsa Martasta. Oli minun 50-vuotispäiväni, ja Martta ja esimieheni metsänhoitolautakunnasta olivat samaan aikaan onnitteluvuorossa. Martta ilmoitti kuuluvalla äänellä: ”Kuule Tauno, sinä maksat Ullalle liian huonoa palkkaa!” Tämä oli jännityksestä jäykkinä juhlia seuranneista lapsistamme mieliinpainuva esitys. Minä en muistanut koko juttua, itse asiassa päämetsänhoitaja ei päättänyt palkoistamme. Mutta tämä oli kyllä tyypillistä Martalle. Jo metsähallituksen aikoina hän arvioi tarkkaan, ettei minun työpanostani aliarvioitu, itse en ollut ollenkaan yhtä varma kyvyistäni.

Vaikka jo vuonna 1942 lähdin Helsingistä, jatkui kanssakäyminen vuosittain. Minä asuin usein metsäpäivien aikana Valtosilla ja he puolestaan kävivät sukuloimassa Turussa. Viimeksi Martta kävi luonani joskus 80-luvun alkupuolella. Asuin silloin tilapäisesti yksin ja aloin valmistaa meille ateriaa lämmittämällä Saarioisten maksalaatikkoa. Martta katseli minua silmät pyöreinä: ”Oletko sinäkin liittynyt tuohon yksinäisten naisten eineslaatikkokerhoon?” Sitten hän pontevasti lähti kaupungille ja palasi mukanaan suuri pussillinen kaikkia mahdollisia vihanneksia Turun torilta, joista valmistimme terveellisen aterian.

Viimeisinä vuosina yhteytemme jäivät vähäisemmiksi, mutta olimme toki säännöllisesti useamman kerran vuodessa kanssakäymisissä puhelimitse. Jos minun pitäisi luonnehtia Marttaa kahdella sanalla, sanoisin, että hän oli vilpitön ihminen.




Tekla Hultin – naisten oikeuksien tienraivaaja

Jaakkimasta ollaan

Kun Tekla Hultin toisilla kymmenillään kävi Haminan yksityistä tyttökoulua, saman kaupungin kadettikoulun oppilaat tunsivat hänellä nimellä Savanderien loistomajakka. Nimitykseen oli hyvin luonnollinen syy. Tekla asui enonsa, kadettikoulun opettaja, kenraalimajuri Robert Savanderin perheessä ja istui usein sunnuntaisin koulukotinsa ikkunalaudalla katsellen ympyräkaupungin elämänmenoa; lie katsellut myös kadetteja. Ja hänellä oli huomiota herättävän punainen tukka!

Jos nimi on enne, niin voiko myös nimitys olla enne? Ehkä. Tosiasia nimittäin on, että Tekla Hultin on ollut monella tavalla 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen suomalaisen elämänmenon loistomajakka. Kukapa olisi arvannut, että entisen Vanhan Suomen alueelta, pääkaupungista katsoen syrjäisestä Laatokan Karjalasta nousee se nainen, joka raivaa leveästi tietä kanssasisarilleen sanomalehtimaailmassa, tieteen maailmassa, politiikan maailmassa. Lyhyesti sanoen: miesten maailmassa.

Mutta kuka oli Tekla Hultin, Suomalaisen Naisliiton perustajajäsen, sääntöjen laatija ja ensimmäinen puheenjohtaja?

Hän syntyi 1864 henkikirjoittaja Julius Hultinin ja tämän vaimon Edlan esikoisena Jaakkimassa, josta katsoen maailmankaupunki Pietari lähellä ja Karjalan pääkaupunki Viipuri vielä lähempänä. Rouva Hultin kuului ruotsalaisen isänsä ja saksalais-hollantilaista syntyperää olevan äitinsä puolelta Viipurin valistuneeseen, kansainväliseen porvaristoon, jolle myös tyttärien kouluttaminen, mihin Vanhan Suomen alue tarjosi muuta Suomea paremmat mahdollisuudet, oli luontevaa. Tekla Hultinin isä oli syntyisin Tohmajärven Hovilan kartanosta.

Tekla Hultin aloitti varsinaisen koulunkäynnin yhdeksänvuotiaana Sortavalan tyttökoulussa asuen suomenmielisyydestään tunnetun kummisetänsä, isänsä serkun, apteekkari Eerik Relanderin perheessä. Sortavalasta hän 14-vuotiaana jatkoi Haminan yksityiseen tyttökouluun ja Haminasta 17-vuotiaana luokan priimuksen todistus suosituksenaan Helsinkiin, Helsingin suomalaiseen jatko-opistoon päämääränään opettajan tutkinto. Ja opettaja hänestä tuli.

Tässä ei ollut vielä mitään kovin poikkeuksellista ns. parempain perheiden tyttärien kannalta. Samaa polkua kulkivat monet. Mutta: se oli poikkeuksellista, että hänet jo Sortavalassa tunnettiin fennomaanina, että hän Haminan kouluvuosinaan omaksui luonnontieteellisen, lähinnä darwinistisen maailmankatsomuksen, että hän vapaaehtoisesti opiskeli suomea ja ─ fennomaanisuudestaan huolimatta myös venäjää.

Lehtinainen ja tohtori

Sanotaan, että menestyvän miehen takana on nainen. Voitaneen sanoa myös toisinpäin eli menestyvän naisen takana on mies. Kun Tekla Hultin tuli Helsinkiin jatko-opistoon, hän kävi viemässä vanhempiensa tervehdyksen Mechelineille, niin kuin sukulaisten kesken tapa oli. Tästä alkoi hänen, alta kaksikymmentävuotiaan jatko-opistolaisen ja ”farbror Leon”, valtio-opin professorin, talous-, pankki ja lehtimiehen, 1800- ja1900 -lukujen vaihteen näkyvimmän suomalaisen poliitikon Leo Mechelinin ystävyys ja työtoveruus, joka kesti Mechelinin kuolemaan asti eli ensimmäisen maailmansodan kynnykselle.

Mitä ilmeisimmin Leo Mechelin sai Tekla Hultinin innostumaan lehtimaailmasta; nimittäin syksyllä 1893 Päivälehden perustaja ja päätoimittaja Eero Erkko nimitti hänet lehden ulkomaanosaston vakituiseksi toimittajaksi. Se oli rohkea teko, jota päiviteltiin erityisesti sillä taholla, jossa lehden ympärille kertynyttä nuorta joukkoa pidettiin Jumalan maailmanjärjestystä vastaan kapinoivana joukkiona ja itse lehteä Belsebubin puhetorvena.

Ulkomaanosaston toimittajan rutiininomainen työ ei sallinut omien mielipiteiden esiintuomista, mutta Tekla Hultin sisäisti lehden me-hengen. Hän osallistui ainoana naisena toimituksen klubi-iltoihin, joissa keskustelu kävi kuumana, sillä nuorsuomalaisuutta ei ollut vielä patentoitu. Kun naisystävät ihmettelivät, miten hän AINOANA NAISENA tuli toimeen MIESTEN kanssa, vastaus oli, etteivät miehet edes huomanneet hänen sukupuolensa vuoksi poikkeavan joukosta.

Opettajatutkinnon jälkeen Tekla Hultinin joutui rahoittamaan oma opiskelunsa lainoilla ja lehtityöllä. Ensin yksityisesti ylioppilaaksi, sitten politiikkaa ja taloutta koskevilla tutkimuksilla filosofian maisteriksi ja lisensiaatiksi ja siis aikana, jolloin yliopisto-opinnot olivat naisille mahdollisia vain erivapaudella eli anomalla ja saamalla vapautus sukupuolesta. Mitä ikinä se sitten tarkoittikin! Hän toimi myös Mechelinin sihteerinä, suoritti historiaan kuuluvia tutkimuksia Pietarin ja Tukholman arkistoissa sekä opiskeli vuoden kansantaloutta Pariisissa. 1896 hän sai filosofian tohtorin arvon. Ensimmäisenä naisena Suomessa.

Kaikki edellä kerrottu mahdollisti vuonna1900 Päivälehden ”hätävaran”, siis mahdollisten lakkautusten varalta perustetun hätävaran, Isänmaan Ystävän tuulisen päätoimittajan paikan. Vaikka lehti lakkasi kenraalikuvernööri Bobrikovin päätöksellä ainiaaksi jo saman vuoden lopulla, niin, niin kuin päätoimittaja kirjoitti, Mitä siitä, jos Isänmaan Ystävä kuolee, kunhan isänmaan ystävät elävät.

Poliitikko

Seuraavana vuonna, siis 1901, Tekla Hultinista tuli Tilastollisen Päätoimiston, nykyisen Tilastokeskuksen, toinen aktuaari, eikä hän enää palannut vakituisesti lehtimaailmaan. Kuitenkaan virka, josta hän pääsi eläkkeelle lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin, ei vastannut alun alkaenkaan hänen tietojaan, taitojaan ja pyrkimyksiään. Hänen oli pakko etsiä mielekästä käyttöä ylimääräiselle ajalle ja energialle.

Kun hän joskus 1880-luvulla suri, että maailmassa ei enää tapahdu mitään, että kaikki on jo tehty, niin nyt tuli aika tarkistaa tilanne. 1899 alkoi ns. ensimmäinen sortokausi. Tulivat adressit, hiljaiset mielenosoitukset ja asevelvollisuuslakot, tuli passiivinen ja vähitellen aktiivinen vastarinta, tuli herrakagaali ja sille rinnakkaisjärjestönä naiskagaali, tuli syksyn 1905 suurlakko.

Naiskagaali on ollut Tekla Hultinille järjestöistä mieluisin. ”En saata kuvitella taivaan autuuttakaan ilman naiskagaalia”, hän uskoi päiväkirjalleen ilman rienauksen häivääkään.

Suurlakko oli suomalaisille ”henkinen maanjäristys”, lainatakseni Ilmari Kiannon ilmausta. Siinä oli joukkovoimaa. Siinä oli nimenomaan työväestön ja naisten omasta voimastaan tietoiseksi tuloa. Tekla Hultinille siinä oli kansallista yksimielisyyttä, jollaista hän ei ollut kokenut koskaan aikaisemmin, aktiivisuutta ja tekemisen makua, jota hänen Pariisissa kipakoitunut jaakkimalaistemperamenttinsa oli jo kymmenen vuotta kaivannut.

Marraskuun manifesti lopetti suurlakon ja palautti Suomelle sen lailliset oikeudet. Valtiopäivät kokoontuivat laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä. Kun puoli vuotta myöhemmin, siis toukokuun lopulla 1906 säädyt päättivät korvata säätyedustuksen yleiseen ja yhtäläiseen ääni- ja vaalioikeuteen pohjautuvalla kansanedustuksella, ei yksikään ääni noussut vastustamaan naisten valtiollisia oikeuksia. Ainakaan avoimesti, on varmaan lisättävä. Tekla Hultin, joka seurasi Säätytalon lehteriltä päätöksen tekoa, tunsi, että tämä päätös oli maallisessa mielessä melkein yhtä tärkeä kuin aikoinaan kirkolliskokouksen päätös, että naisellakin on sielu.

Unionin äänioikeusjuhlassa Mechelinin tytär Cely Mechelin vakuutti, että juuri Tekla Hultinin poliittiset harrastukset ja monivuotinen kansalaistoiminta olivat eniten vaikuttaneet niihin, jotka ratkaisivat naisten poliittisten oikeuksien saannin. Tekla Hultin itse vielä paljon myöhemmin, kun jo koko elämäntyö alkoi hahmottua, piti tätä suurimpana saamanaan tunnustuksena.

Tekla Hultinin politiikan tekemisen oppipoika- ja kisällivuodet olivat ohi. Nyt oli aika astua esiin. Mutta millaisin eväin hän lähti päivänpolitiikkaan, tavoittelemaan kansanedustajan paikkaa nuorsuomalaisen puolueen ehdokkaana Viipurin itäisestä vaalipiiristä. Lyhyesti määritellen: hyvin!

Jaakkimassa hän oli ollut poikatyttö, joka pärjäsi kyllä veljiensä ja naapurin poikien kanssa; hänhän kantoi puukkoa vyössä siinä missä muutkin, kunnes isän toivomuksesta siirsi sen esiliinan taskuun. Kaikki kouluvuodet yhdeksänvuotiaasta lähtien hän asui sukulaisperheissä, mutta itse koulukäynti hänen oli hoidettava ilman vanhempien apua, vastoinkäymiset kaveripiirissä kestettävä yksin. Aikuisena Mechelin oli hänen tiennäyttäjänsä ja isällinen suojelijansa, Päivälehden nuoret miestoimittajat hänen työtovereitaan, naiskagaalissa herrakagaalin jäsenet poliittisen salaseuran veljiä.

Vuosien mittaan hänelle kehittyi ystävien, tuttavien, työ- ja opiskelutovereiden laaja ja vaikutusvaltainen verkosto. Kannattaa muistaa, että Helsinki oli 1900-luvun alkaessa vain 100 000 asukkaan kaupunki, jossa kaikki merkittävät ihmiset tunsivat tai ainakin tiesivät toisensa.

Suomalaisen Naisliiton perustaja

Maalisvaaleissa 1907 Tekla Hultinia ei valittu eduskuntaan. Kaiken kaikkiaan nuorsuomalainen puolue kärsi musertavan tappion. Sen naisehdokkaista valittiin vain Martta-järjestön aktiivit, opettajat Lucina Hagman ja Alli Nissinen. Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä valittiin ainoana naisedustajana maalaisliiton ehdokas, opettaja Hilma Räsänen, josta, niin kuin Tekla Hultin päiväkirjassaan toteaa, kukaan ei ollut kuullut yhtään mitään ennen vaaleja.

Puolueista riippumatta naiset katsoivat tuloksen tappioksi ja syyksi siihen naisten poliittisen kehittymättömyyden.

Heti kesäkuussa perustettiin Suomalainen Naisliitto. Opetusneuvos Hilja Vilkemaan mukaan huomattava syy liiton perustamiseen oli nuorsuomalaisen puolueen kahden eturivin naisen, Tekla Hultinin ja Maikki Fribergin, jääminen eduskunnan ulkopuolelle. Seuraavia vaaleja ajatellen haluttiin hyvissä ajoin ryhtyä lisäämään naisten kansalaissivistystä ja poliittista aktiivisuutta.

Koska vuoden 1907 vaaleissa ei tilastoitu erikseen mies- ja naisäänestäjiä, niin emme tiedä, kuinka passiivisia naiset olivat, jos todella olivat. Pikemminkin voi ajatella niin, että naiset eivät olleet tottuneet luottamaan naiseen. Kuinka oikeassa ”Työmies”-lehden päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen olikaan väittäessään, että jokainen pappi äänestää tuhannella akalla, kuinka oikeassa se kansannainen, joka kysyi kummissaan, miksi hänen pitäisi äänestää naista, kun miehiäkin on ehdokkaina. Naiset olivat toki toimineet kymmenin tuhansin raittiusyhdistyksissä, hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja eri naisjärjestöissä, mutta äänestääkö naista päättämään mm. valtakunnan budjetista, kun naimisissa oleva nainen ei saanut päättää edes omasta ja perheensä budjetista, siinä kysymys.

Hallitsija hajotti ensimmäisen yksikamarisen jo huhtikuussa 1908. Uusissa vaaleissa Tekla Hultin oli nuorsuomalaisen puolueen ehdokkaana Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä. Nyt hänet valittiin. Kun tieto valinnasta tuli, hän tunsi iloa vain niiden puolesta, jotka olivat työskennelleet valinnan hyväksi, ”Toista olisi ollut ensimmäisellä kerralla”, hän tunnusti päiväkirjalleen.

Pioneeri 

Tekla Hultin oli tästä eteenpäin eduskunnan jäsenenä aina vuoteen 1924, jolloin hän vetäytyi sivuun omasta tahdostaan. Vuoden 1918 valtiopäivillä hän edusti vielä nuorsuomalaista puoletta, mutta jo vuoden 1919 valtiopäivillä juuri syntynyttä kansallista kokoomusta. Jos otetaan huomioon hänen koko eduskuntauransa, niin hän kuului ensimmäisiä valtiopäiviään lukuun ottamatta koko ajan 20-30 aktiivisimman edustajan joukkoon. Politiikasta vetäytyminen ei ollutkaan niin helppoa, kuin hän aluksi luuli. Pehmeän laskun varmistamiseksi ja vieroitusoireiden lääkitsemiseksi hän toimi presidentin valitsijamiehenä 1925 ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna 1920-luvun loppupuolen.

Miksi hänestä ei tullut Suomen ensimmäistä naisministeriä? Todennäköisesti siksi, että kun Mechelin olisi voinut tasoittaa hänen tietään, yhteiskunta ei vielä ollut vielä valmis hyväksymään naisministeriä; ja kun Svinhufvud olisi voinut tasoittaa hänen tietään ja yhteiskuntakin olisi saattanut olla valmis radikaaliin ratkaisuun, hänen poliittinen aikansa oli ohi.

Tekla Hultin oli luonteeltaan pioneeri, uusien mahdollisuuksien etsijä, uusien ovien avaaja. Kun mahdollisuudet oli löydetty ja ovet avattu, alkoi pitkäjänteinen työnteko ja ainakin politiikassa kompromisseihin taipuminen. Siinä hän ei ollut omimmillaan.

Winston Churchill on sanonut jotenkin siihen tapaan, että jos nuorena emme ole liberaaleja, meillä ei ole sydäntä; ja jos vanhana emme ole konservatiiveja, meillä ei ole järkeä. Tekla Hultin oli nuorena liberaali ja vanhana konservatiivi. Siis sydän ja järki paikallaan ja siinä järjestyksessä, kuin niitä tarvittiin.

Tekla Hultin kuoli 31.3.1943, kesken jatkosotaa. Jaakkima kuului sotatoimialueeseen, mutta erikoisluvalla omaiset saivat saattaa hänen tuhkansa Hultinien sukuhautaan Jaakkiman kirkkomaahan.




Lea Rantanen – feminismiä ja rauhaa

Miten minusta tuli feministi

Vuosi oli 1978, opiskelin kolmatta vuotta valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingissä pääaineenani kansantalous. Minulla oli silloin jo kolme lasta ja olin 31-vuotias. Sain kotiin kirjeen, jossa kutsuttiin Unioniin johonkin keskustelutilaisuuteen. Eräs tuttavani oli saanut saman kirjeen ja keskustelimme puhelimessa, että sinne pitäisi kyllä mennä. Tuttavani ei sitten jostain syystä päässyt tulemaan, joten ajelin yksin Kirkkonummelta Helsinkiin.

Tilaisuudessa oli mielenkiintoinen keskustelu, en muista kuka alusti. Kahvijonossa takanani seisoi Riitta Auvinen, joka oli tehnyt ensimmäisiä tasa-arvoaiheisia väitöskirjoja Suomessa. Väitöskirjan nimi on Nainen miehen yhteiskunnassa. Aloitimme juttelun ja siirryimme samaan pöytään juomaan kahvia. Keskustelimme intensiivisesti, ja päätimme lähteä yhdessä elokuviin katsomaan Märta Tikkasen kirjoittamaa ja Jörn Donnerin ohjaamaa elokuvaa Miestä ei voi raiskata. Elokuva teki vaikutuksen. Ajoin Riitta Auvisen hänen kotiinsa Tapiolaan. Keskustelimme autossa vielä pitkään. Ajattelin, että jos feministit ovat näin mielenkiintoisia ihmisiä, niin haluan olla mukana.

Niinpä sitten liityin Unioniin, luultavasti 1979 alkuvuonna. Silloin oli tapana kutsua uudet jäsenet tiedotustilaisuuteen ja muodostaa heistä tiedostamisryhmiä. Ajateltiin, että naiset pienissä ryhmissä, turvallisessa seurassa ja ympäristössä kykenevät puhumaan omia kokemuksiaan naisena ja oivaltamaan vähitellen alistamisen mekanismeja. Katsottiin, että tiedostamisen kautta naiset tulevat rohkeimmiksi, kykenevät paremmin puolustamaan itseään ja tuomaan omia näkökantojaan esiin.

Naisia ei tuolloin ollut juuri johtavilla paikoilla, ja harvat naiset uskalsivat ilmaista itseään suurissa joukoissa, ottaa tai pyytää puheenvuoroja miesvaltaisissa seminaareissa tai edes työpaikan kokouksissa. Oli tärkeää saada itseluottamusta ja uskoa omiin kokemuksiin. Oli tärkeää ymmärtää, että huonosti kohtelu ei välttämättä johdu siitä, että minussa on jotain vikaa, vaan se saattaa johtua siitä, että olen nainen.

Meitä tuli viisi naista tiedostamisryhmään: Marja Nuotio, Raija Pynnönen, Merja Tirinen, Marjatta Saikkonen ja minä. Kari Mattila veti tapaamisia. Muistan, että hänellä oli aivan liian suuret samettihousut jalassa, ja hän kehotti meitä kysymään jotain. Sitten joku kysyi, mitä täällä yleensä kysytään. Kari vastasi, että riippuu ilmanpaineista.

Kari kysyi minulta, voisinko tulla Naisten päivänä auttamaan keittiöön sopan keitossa. Olin kauhuissani, enhän minä sen tähden naisliikkeeseen tullut, että alan laittaa siellä ruokaa. Sitähän jouduin tekemään kotona ihan riittämiin. Kerroin, että en halua, koska minulle on kolme lasta. Tekisin jotain muuta, mutta en keittiöhommia. Kuukauden kuluttua minua pyydettiin Naisasialiitto Unionin hallitukseen ehdolle, ja vuosikokouksessa sain riittävästi ääniä ja tulin valituksi.

Tiedostamisryhmämme toimi useita vuosia, ehkä viisi vuotta ehkä kauemminkin. Meistä, ryhmän jäsenistä, tuli ystäviä. Meillä useimmilla oli samanlainen perhetilanne, pieniä lapsia, naimisissa, taloudellisesti tiukkaa, ei vakituista työpaikkaa. Tehtiin työksemme mitä milloinkin, opiskeltiin, kirjoiteltiin juttuja lehtiin pientä korvausta vastaan. Minä otin myös kuvia ja tein välillä lyhytkestoisia toimistotöitäkin toimialapalvelun kautta. Me puhuimme paljon vaikeistakin asioista suhteesta äitiin, aviomiehiimme, rahaan, työhön jne.

Tiedostamista tapahtui koko ajan, naistietoisuus kasvoi. Samalla kasvoi rohkeus puhua julkisesti, esiintyä suurenkin yleisön edessä, antaa haastatteluja, esiintyä tv:ssä jne. Meiltä odotettiin, että tuomme mahdollisimman paljon julkisuuteen tasa-arvon puutteita, naisten ongelmia ja myös feminististä ideologiaa, ja että emme pyri samanlaisiksi miesten kanssa vaan haluamme, että erilaisuuttamme arvostetaan. Tärkeä sana oli naiserityisyys.

Unionissa ja rauhan asialla

Unionin hallituksessa työskentely oli raskasta. On vaikea ymmärtää. mistä se johtui. Johtuiko se siitä, että vallanvaihto vanhojen naisasianaisten ja nuorempien feministien välillä oli tehty vain pari vuotta aikaisemmin. Opeteltiin siis johtamaan varakasta järjestöä. Vai johtuiko se siitä, että myös poliittisten naisjärjestöjen naiset yrittivät soluttautua Unioniin. Siellä olikin paljon demarinaisia. Vai johtuiko se siitä, että ajat olivat feministien kannalta vaikeat. Kukaan ei halunnut tulla leimatuksi feministiksi, koska feministejä parjattiin milloin missäkin ja kenen tahansa suulla.

Eeva Kilpi kävi aika usein Unionissa puhumassa ja lukemassa runojaan. Kerran hän sanoi: ”Teille koittaa vaikeata ajat, mutta muistakaa, että miestä ei voi muuta kuin rakastaa.” Oltiin vähän ymmällä, että mitä hän oikein tarkoitti ja sitä kyllä pohdiskeltiin.

1980-luku alkoi todella vilkkaana feministisessä liikkeessä. Naisasialiitto Unionilla oli toimintaa Helsingin lisäksi myös Turussa, Tampereella ja Oulussa, ja jäseniä oli monessa kaupungissa. Järjestimme Turussa pohjoismaisen seminaarin, jonka nimi oli Nainen Pohjolan kulttuurissa. Seminaaria tuki Svenska Kulturfondet. Yritimme saada seminaarin nimeksi Naiskulttuuria pohjolassa, mutta se ei onnistunut, koska miespuoliset henkilöt päättivät rahasta, eivätkä he ymmärtäneet sanaa naiskulttuuri. Tästä syystä nimi jouduttiin muuttamaan.

Seminaari oli tärkeä pohjoismaisten naisten rauhanliikkeen syntymiselle. Se järjestettiin Turkuun myös siitä syystä, että Turussa oli aktiivisia feministejä ja Unionin paikallisosasto, mutta heillä ei ollut omia tiloja. Olimme kutsuneet turkulaisia päättäjiä seminaariin ja vaadimme siellä, että Turkuun saadaan Naisten talo, ja niin se saatiinkin.

Yksi seminaarin puhujista oli ruotsalainen kulttuurintutkija Maria Bergom-Larsson. Hän puheensa oli innostava ja keskittynyt maailman poliittisiin konflikteihin ja epäilyyn, kykenevätkö miehet ratkaisemaan kylmän sodan aikaisia konflikteja. Hänen mielestään naisilla oli paremmat mahdollisuudet onnistua rauhantyössä, koska olimme ulkopuolisia sodissa.

Aivan spontaanisti luennon loputtua sovimme, että järjestämme samana päivänä rauhan puolesta mielenosoituskulkueen Turussa. Niin teimme, ja melkein kaikki seminaariin osallistujat osallistuivat kulkueeseen. Tavoite oli kiinnittää ihmisten huomio kylmän sodan mahdottomuuteen. Kulkue oli hiljainen mielenosoitus. Ihmiset kulkivat kynttilät kädessä halki kauniin vanhan Turun kaupungin. Tunnelma oli koskettava. Aseita oli maailmassa niin paljon, että kaikki ihmiset olisi voitu tapaa kymmenen kertaa. Emme siis tarvinneet niin paljoa. Asiassa oli myös taloudellinen näkökulma. Aseisiin tuhlattiin rahaa hirvittäviä määriä, mutta Afrikassa ihmiset kuolivat nälkään. Tämä epäkohta tunnettiin ja se tuntui pahalta.

Pienenä yksityiskohtana seminaarista on jäänyt mieleeni yleisradion silloisen johtajan Sakari Kiurun vastaus hänelle esitettyyn kysymykseen. Kiuru oli yksi kutsutuista puhujista. Puheen jälkeisessä keskustelussa eräs nainen yleisön joukosta kysyi: ”Miksi yleisradiossa on niin vähän naisia toimittajina?” Siihen Kiuru vastasi: ”Emme tarvitse yleisradiossa naisten arkijärkeä.”

Naiset Rauhan puolesta -liike

Näin lähti liikkeelle pohjoismaisten naisten rauhanliike Naiset rauhan puolesta, Kvinnor för fred, Women for peace jne. Ensimmäinen haaste oli kerätä nimiä Pohjoismaiseen naisten rauhanadressiin, jossa vaadittiin ydinaseetonta Pohjolaa. Nimiä kerättiin puolen vuoden aikana puoli miljoonaa, ja adressi luovutettiin YK:n pääsihteerille.

Itsekin keräsin nimiä Kirkkonummen torilla ja kerran myös Helsingin kauppatorilla. Ilmoitimme lehdessä, milloin keräys on, ja monet vanhat ihmiset tulivat pitkänkin matkan päästä kirjoittamaan nimensä. Yleensä heillä oli omakohtainen kokemus sodasta, josta he halusivat kertoa. He olivat hyvin kiitollisia meille, kun olimme panneet liikkeelle tällaisen adressin.

Samanaikaisesti syntyi myös paikallisia nimenkeruulistoja tai ydinaseettoman alueen nimeämisvaatimuksia. Kirkkonummen Rauhannaiset julistivat Kirkkonummen ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Tästä sai pilapiirtäjä aineksia. Kirkkonummen Sanomissa julkaistiin kuva, jossa vanha pariskunta istui pöydän ääressä Siuntiossa ja mies sanoi vaimolleen: ”Kyllä meidän pitää nyt muuttaa Kirkkonummelle, kun se on julistettu ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi.”

Naiset rauhan puolesta liike oli suomessa kaksikielinen. Siinä toimivat sekä Unionin suomen- että ruotsinkielinen feministit. Liikkeellä on jäseniä ympäri Suomea. Kaikki eivät ole Unionin jäseniä, mutta feministejä kyllä. Kirkkonummella toimi noin kymmenen vuotta Kansalaisopiston ryhmänä Kirkkonummen rauhannaiset, joka osallistui kiinteästi Naiset rauhan puolesta toimintaan. Liike on kansainvälinen, ja suomalaiset jäsenet osallistuivat ahkerasti kansainvälisiin rauhankokouksiin.

Naisten rauhanmarssit

Naiset Rauhan puolesta -liike järjesti kolme mittavaa rauhanmarssia. Vuonna 1981 marssittiin Helsingistä Pariisiin, vuonna 1982 Tukholmasta Minskiin ja vuonna 1983 Oslosta Washingtoniin. Olin järjestämässä marssia Helsingissä, ja marssin viimeisen viikon Ranskassa yhdessä äitini ja tyttäreni kanssa. Marssi kesti seitsemän viikkoa, ja siihen yhtyi paljon paikallista väestöä. Marssien ydinjoukon muodostivat pohjoismaiset rauhan naiset Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta. Marssit oli suunnattu kylmän sodan hillitöntä asevarustelua vastaan.

Marssien järjestäminen oli naisliikkeelle melkoinen ponnistus. Ihmiset lahjoittivat rahaa marssitilille ja pidimme runsaasti lehdistötilaisuuksia. Minä otin kuvia Pariisin rauhanmarssista ja kirjoitin jutun Me Naiset lehteen. Kuviani tästä marssista julkaistiin muissakin lehdissä. Paikalla ei ollut yhtään suomalaista toimittajaa.

Toinen marssi järjestettiin Minskiin. Marssijat olivat lähteneet Tukholmasta, ja he tulivat junalla Kirkkonummelle. Kirkkonummen rauhannaiset ottivat tulijat vastaan ja järjestivät heille yöpymisen koululla. Marssijoita oli noin sata. Kun pyysimme patjoja rauhanmarssijoille Upinniemen varuskunnasta, meille sanottiin, että se ei ole mahdollista. Unionissa oli lehdistötilaisuus jostain muusta asiasta kuin rauhanmarssista. Menin sinne ja kerroin lehdistön edustajille, että armeija ei anna rauhanmarssijoille patjoja. Seuraavan päivän lehdissä oli isot otsikot asiasta, ja sen jälkeen minulle soitettiin työpaikalle pääesikunnasta korkea-arvoiselta sotaherralta, joka kysyi mitä te tarvitsette. Luettelin sitten patjat, peitot, tyynyt ja kaikki toimitettiin armeijan isoilla harmailla autoilla Kirkkonummen keskuskoulun voimistelusaliin.

Illalla pidimme pienen juhlan Kirkkonummen torilla ja puhujapönttönä toimivat kirkon rappuset. Kirkko ja armeija tulivat näin liitettyä mukaan rauhantyöhön, johon he eivät tuohon aikaan olleet ollenkaan halukkaita. Me, kirkkonummen rauhannaiset olimme pukeutuneet sinisiin puseroihin ja valkoisiin housuihin. Kaikilla oli käsivarressa sininen nauha, jossa oli valkoinen kyyhkynen. Halusimme erottua joukosta järjestäjinä. Ihmisillä oli paljon kysymyksiä koskien marssia. Järjestelyt sujuivat hyvin. Seuraavan aamuna mentiin junalla Kauniaisiin ja marssittiin Kauniaisista Helsinkiin. Sieltä marssijat jatkoivat junalla Minskiin, ja marssi jatkui Neuvostoliiton puolella.

Kolmas rauhanmarssi järjestettiin Oslosta Washingtoniin. Marssijat puhuivat kirkoissa paikallisille ihmisille asevarustelun tilanteesta ja aseistariisunnan vaatimuksista. He myös yöpyivät kirkoissa. Tässä marssissa en ollut mukana.

Kaiken kaikkiaan nämä kolme marssia saivat paljon huomiota maailman lehdistössä ja myös valtioiden päämiehet lähettivät tervehdyksiä marssijoille. Vaikka marssiessa tuntui, ettemme voi mitään tai mikään ei pysäytä asevarustelua, niin toisin kävi ja aseistariisunta alkoi muutama vuotta myöhemmin. Uskon vakaasti, että marsseillamme oli vaikutusta yleiseen mielipiteeseen ja sitä kautta aseistariisunnan alkamiseen ja kylmän sodan loppumiseen.

Marssien lisäksi Naiset rauhan puolesta vastustavat ydinvoimaa ja järjestivät kymmeniä ydinvoimanvastaisia mielenosoituksia. Niistä monet suuntautuivat Olkiluotoon, Eurajoelle ja niille teollisuustahoille, jotka kiivaimmin vaativat ydinvoiman rakentamista esimerkiksi Teollisuuden voiman pääkonttoriin. Mielikuvituksella ei ollut rajoja, kun näitä tempauksia suunniteltiin ja toteutettiin. Usein käytiin myös tapaamassa kansanedustajia ja Itkijänaiset kävivät myös puolustusministeriä tapaamassa. Ministerinä oli tuolloin Ole Norrback.

Naiset rauhan puolesta -ryhmä käytti useita eri nimiä riippuen siitä, mitä aihetta mielenosoitus koski tai minkä muotoinen se oli. Katumielenosoitukset olivat usein hyvin värikkäitä. Itkijänaiset taas pukeutuivat mustiin vaatteisiin ja suruharsoihin. Ryhmä käytti neljää eri nimeä: Naiset Rauhan puolesta, Naiset Ydinvoimaa vastaan, Isoäidit ydinvoimaa vastaan ja Itkijänaiset. Joskus kaikki nämä järjestöt allekirjoittivat jonkin vetoomuksen. Lehdet saattoivat kirjoittaa, että useat eri naisjärjestöt vaativat esimerkiksi ydinvoiman rakentamisen lopettamista jne. Tällä tavalla saimme lisättyä joukkovoiman tuntua.

Itkijänaisten käynti eduskunnassa

Itkijänaiset ovat Naiset rauhan puolesta liikkeen radikaalein muoto. Tavoitteena on, että olemme vakavia, kun esitämme vaatimuksiamme. Emme mene mukaan vastapuolen vähättelyyn, emmekä käyttäydy kilttien tyttöjen tapaan. Siis emme hymyile, emme ota vastaan tarjoiluja emmekä kohteliaisuuksia. Esitämme vaan oman asiamme. Aika usein annoimme jonkun paperin. Emme suostuneet aina puhumaan, koska siitä ei ollut juuri hyötyä. Ei aina ollut paperistakaan hyötyä, ja joskus joku yritti oikeasti itkeäkin, että meitä kuunneltaisiin.

Itkijänaisten käynti eduskunnassa sai ehkä eniten huomiota. Se oli niitä aikoja, kun ydinvoimalan rakentamista Olkiluotoon suunniteltiin. Olimme pohtineet, että mitä voisimme tehdä, että meitä kuunneltaisiin. Muistan kun sanoin, että en halua kirjoittaa yhtään paperia enää. ”Kirjoitetaan asiat vaikka kankaalle, vaikka nenäliinoihin.”

Kehittelimme ryhmässä ideaa eteenpäin ja pystytimme Helsingin keskustaan Kolmen sepän patsaan viereen teltan. Siellä pyysimme ohikulkijoita kirjoittamaan nenäliinan kokoisille kangaspaloille terveisiä kansanedustajille. Ihmiset kirjoittivat mielellään ja erittäin hyviä iskulauseita. Siinä vaiheessa emme olleet vielä päättäneet, miten kangaslaput toimitetaan kansaedustajille. Ajatus siitä, että Itkijänaiset heittävät ne Eduskunnan lehteriltä alas, tuli myöhemmin. Näin kuitenkin tehtiin.

Itse en ollut siellä mukana, koska olisin saanut potkut töistä, jos olisi tullut tietoon, että olen työaikana siellä ja kyllähän se tietoon olisi tullut. Katselin uutisista, kun Kalevi Sorsan syliin putosi lappu, jossa luki: ”Fossiilit pois etupenkiltä.” Hän todellakin istui etupenkillä. Tapaus sai paljon julkisuutta, ja eduskunnan turvallisuutta parannettiin sen jälkeen. Hyvin vähän puhuttiin siitä, miksi tempaus tehtiin eli siitä, että tavallisten ihmisten ajatuksia ei kuunneltu – ei ainakaan ydinvoimaloiden valmistelussa.

Naiset rauhan puolesta ja Itkijänaiset oikeudessa

Itkijänaiset kävivät myös ”siivoamassa” Olkiluodon ydinvoimalan alueella. Silloin annettiin ohjeita, että jos ydinvoimalasta tulee vuoto, niin lakastaan siitä kohtaa, mihin laskeuma on tullut. Niin helppoa se oli sen aikaisten vastuunkantajien mielestä. Vartija soitti poliisit paikalla. Meitä oli yli 20, emmekä mahtuneet Rauman poliisin mustaan maijaan, joten poliisi käski meidän miespuolista linja-auton kuljettajaamme ajamaan meidät Rauman poliisilaitokselle, koska meidät on pidätetty. Kuski sanoi tyynen rauhallisesti, että hän ottaa käskyjä vaan näiltä naisilta. Hän ei siis ajanut mihinkään.

Poliisit tulivat bussiin sisään ja alkoivat ottaa meiltä henkilötietoja ylös. Marketta Horn otti poliisin päästä lakin, laittoi omaan päähänsä ja huusi: ”Tiedättekö mikä on maailman pienin poliisi? Se on Kilon poliisi.” Bussissa naurettiin ja tunnelma oli hauska. Kukaan ei pelännyt mitään. Meitä ei siis voitu viedä Rauman putkaan, kun heillä ei ollut tarpeeksi autoja. Marketta kyllä ehdotti, että lähdetään kaikki juoksemaan metsään eri suuntiin. Ei pari poliisia meitä kiinni saa. Kukaan ei oikein innostunut siitä, kun oli pimeä ja kylmä syksyilma. Oltiin bussissa ja annettiin henkilötiedot poliisille ja jossain vaiheessa meidät päästettiin lähtemään kotiin pääkaupunkiseudulle ja vähän muuallekin.

Myöhemmin saimme haasteen oikeuteen. Minun haasteessani luki syynä ”rikossarja Raumalla.” Rikossarja Raumalla tarkoitti syytteitä 1) lääninhallituksen kyltin ohittaminen 2) luvaton tunkeutuminen ydinvoimalan alueelle 3) seinien töhriminen. Lääninhallituksen kyltissä luki, että ydinvoimala-alueelle meneminen kielletty.

Kopissa oli vartija, jonka ohi me kävelimme, vaikka hän kielsi. Olimme pukeutuneet vähän siivoustöihin tulevien näköiseksi. Joku varmaan sanoikin vartijalle, että tulimme siivoamaan. Töhrimisestä kukaan ei tiedä mitään. Oliko joku töhrinyt. Emme nähneet siellä mitään jälkiä eikä kukaan tunnustanut. Meitä kaikkia oli kuulusteltu omilla poliisiasemillamme, jokaista yksitellen. Kirkkonummen poliisi, joka kuulusteli minua, oli hiukan vaivautunut ja kirjoitteli ylös, kun kerroin mitä meidän mielenosoituskylteissämme luki. Näin saimme pöytäkirjoihin paljon asiaa.

Kaikki eivät kuitenkaan saaneet syytettä. Joukossamme oli kaksi vanhempaa naista Maila ja Astrid. Heille ei tullut haastetta. Ilmeisesti syntymäajasta poliisit päättelivät, että he eivät tiedä, mitä tekevät. Maila oli erittäin vihainen ja loukkaantunut, että ajateltiin hänen osallistuneen vanhuudenhöperyyttään mielenosoitukseen.

Oikeudessa meitä puolusti ilmaiseksi Esko Kivitie. Hän oli aikanaan puolustanut vihreitä, jotka kahlitsivat itsensä puihin Koijärveä puolustaessaan. Olimme jokainen kirjoittaneet oman puolustuspuheen hiukan eri näkökulmasta koskien ydinvoiman vaarallisuutta. Minun otsikkoni oli ydinvoima ja demokratia. Oikeuden käsittely kesti koko päivän. Olihan meitä yli kaksikymmentä, ja jokainen luki vuorollaan oman puolustuspuheensa, ja lisäksi oli vielä Kivitien upea puolustuspuhe. Se lähti liikkeelle noitavainoista ja päättyi nykyisiin tasa-arvo-ongelmiin. Koska oikeussalissa oli kielletty osoittamasta mieltä, olimme ommelleet puseroiden selkään kirjaimet, joista muodostui sanat: ei ydinvoimaa. Kun lähdimme pois oikeussalista odottelemaan tuomiota, käänsimme selkämme tuomareihin päin, jotta he näkivät tämän.

Lepäilimme Rauman oikeustalon käytävillä ja odottelimme tuomareiden ratkaisua. Kun ratkaisu viimein iltahämärissä tuli, se oli vapauttava. Meidät vapautettiin syytteestä, koska meidän motiivimme oli elämää suojeleva. Hieno päätös ja julkisuutta tuli. Näin saimme edes vähän mielipiteitämme julki. Ydinvoimaloiden suunnittelussa ja läpiviemisessä ei noudatettu minkäänlaista demokratiaa. Sitä valmisteltiin useita vuosia, jopa yli kymmenen vuotta suljettujen ovien takan pienessä miesten valtaeliittipiirissä. He voitelivat poliitikkoja ja odottelivat aikaa, jolloin ydinvoimaäänestys menisi eduskunnassa läpi. Vastustajien mielipiteitä ei julkaistu päivälehdissä eikä yleensä myöskään mielenosoituksista mainittu. Se aika oli kovaa taistelua poliitikkojen äänistä ja mielettömällä vuosia kestäneellä lobbauksilla ydinvoiman kannattajat vihdoin onnistuivat.

Tempauksia ja kirjoituksia

Naiset Rauhan puolesta liikkeessä erikoisen ahkeria ja luovia olivat kirjailija Anneli Pääkkönen ja eläkeläinen ja NRP:n toimistonhoitaja Maila Rantanen. Maila keksi tuutulaulun, jossa oli aseistariisuntaa ja rauhaa vaalivat sanat. Siihen tehtiin sävelkin. Tämä nauha lähetettiin silloiselle Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin vaimolle Nancy Reaganille. Tuutulaulun nimi oli Nuku rauhassa Nancy. Saimme myöhemmin Nancy Reaganilta kiitoskirjeen, jossa hän kiitteli meitä kauniista tuutulaulusta ja rohkaisi jatkamaan toimintaamme.

Kirjailija Anneli Pääkkönen on hyvä piirtämään, tekemään käsitöitä, kirjoittamaan ja myös mielettömän kekseliäs. Hän piirsi paljon kuvia tiedotteisiimme. Teki uskomattoman kauniita banderolleja, muun muassa lohikäärmebanderollin, jossa oli pääaukko kolmelle. Hän ompeli ja painatti paitoja, joita myytiin. Hän teki kortteja myyntiin, kirjoitti naisten ajatuksia niihin ja teki näyttelyn, jossa sukupuoliroolit olivat vaihtaneet paikkaa jne.

Eräs Annelin suunnittelemansa tempaus oli pukea kaikki Helsingin miespatsaat esiliinaan. Tosiasiahan on, että Helsingissä on hyvin vähän naisten patsaita. Oliko se niin, että lähes ainoa on Larin Paraske, ja hänenkin patsaansa on pienikokoinen ja jossain heinikossa. Niin sitten yöllä meni Naiset rauhan puolesta ydinjoukko vaatettamaan patsaat. Taisin olla itsekin mukana. Ihme kyllä vielä seuraavan päivänä iltapäivällä oli muun muassa kolme seppää esiliinoissa. Aika monet ehtivät nähdä nämä patsaat ennen kuin poliisit veivät esiliinat omiin varastoihinsa.

Hyvin mielenkiintoine tempaus oli myös Kansalaisten budjettiriihi Helsingissä elokuussa 1989. Hallitus valmisteli silloin budjettia, ja halusimme evästää budjetin valmistelijoita kansalaisten mielipiteillä. Meillä oli asuntoauto Kolmen sepän patsaalla Helsingissä, ja tarjosimme siinä kahvia kysyen, mitä ihmiset haluaisivat sanoa päättäjille. Kaikki puheenvuorot nauhoitettiin. Minä purin nauhat ja muokkasin puheista kirjan. Kirjan nimeksi tuli Eikö Suomessa ole köyhiä? Puheenvuoroja kansalaisten budjettiriihessä Helsingissä 21. – 24.8.1989. Nimi tuli siitä, että Harri Holkeri oli sanonut julkisuudessa, että ei Suomessa ole köyhiä. Tämä ärsytti suunnattomasti Suomen köyhää väestöä. Järkyttävää on, että tämä köyhyysraportti on erittäin ajankohtainen myös tällä hetkellä. Sekä terveydenhuollon arvostelu että rasismi näkyivät ihmisten mielipiteissä ja tietysti köyhyys. Erityisesti eläkeläiset joutuivat tinkimään ruuasta sekä määrän että laadun suhteen.

Meistä kirjoitettiin paljon lehdissä, ja me itse kirjoitimme myös lehtiin ja kirjoitimme muutaman kirjankin. Rauha on tapa elää, Naisten Rauhanpamfletti julkaistiin vuonna 1981. Siinä on eri ihmisten kirjoittamia kirjoituksia ja runoja. Samana vuonna julkaistiin naisten tekemä runokirja Haluamme elää. Seuraavana vuonna julkaistiin ja käännettiin kirja nimeltä Rauha saa alkunsa naisten mielistä. Kirjan on kirjoittanut norjalainen rauhantutkija Birgit Brock-Utne.

Lisää aatteellisia tempauksia

YK:n kansainvälisenä lasten vuonna 1998 Unionissa oli lasten vuoden työryhmä, joka ideoi julisteen YK:n haastamaan kilpailuun. Juliste oli aikaansa edellä ja herätti paljon tunteita ihmisissä. Julisteessa oli yläruumis paljaan oleva mies, jonka rinnan päällä oli alasti pieni vauva. Juliste sai kunniamaininnan ja palkinnon YK:n lasten vuoden komitealta. Valokuvan oli ottanut porilainen valokuvaaja, Unionin jäsen Suvi Raita.

Akkaväki-lehden toimitus oli hyvin aktiivinen 1980-luvulla. He järjestivät muun muassa tempauksen, joka pysäytti monet helsinkiläiset yhdeksi päiväksi. Tuolloin oli oikeudessa raiskaustapaus, josta käytiin paljon keskustelua lehdissä. Keskusteltiin, oliko nainen itse aiheuttanut raiskauksen ynnä muuta vastaava. Tuolloin raiskaajat eivät yleensä saaneet vankilatuomioita vaan ehdonalaista tai sakkoja. Feministi olivat tietysti eri mieltä. Akkaväki-lehden toimitus teki Ilta-Sanomien lööpin, ihan saman näköisen kuin oikea lööppi. Siinä luki isolla: ”Miehille ulkonaliikkumiskielto klo 21.00 jälkeen, raiskausoikeudenkäynnin tuomio.” Näitä liimattiin yöllä ympäri Helsinkiä. Taisin itsekin olla mukana. Monet naiset uskoivat, että vihdoinkin jotain järkevää. Tempaus synnytti paljon keskustelua myös siitä, pitääkö naisten pelätä kaduilla, keskustelua pelon maantieteestä.

Vierailu pornoklubi Lulussa

Eduskunnassa järjestettiin 1990-luvun lopulla seminaari prostituutiosta. Tällöin kuten myöhemminkin mielipiteet jakautuivat suhteessa prostituutioon. Seminaarissa puhuttiin seksin ostamisen kieltämisestä, mutta pro prostituution edustaja puhui prostituoitujen etujen ajamisen puolesta. Hän korosti, että prostituution harjoittaminen on naisten vapaa valinta ja että heidän pitää saada hoitaa ammattiaan vapaasti, maksaa verot ja saada työterveyshuolto. Osa naisista oli ja on edelleenkin sitä mieltä, että prostituutio ei ole vapaa valinta, vaan siihen ajaudutaan, koska ei ole muuta ammattia. Useimmiten nämä naiset tulevat köyhyyttä pakoon köyhistä maista.

Päätimme seminaarissa, että menemme seminaarin jälkeen illalla tutustumaan pornoluola Luluun, joka oli Bulevardilla aivan Naisasialiitto Unionin naapurissa. Meitä meni sinne noin 30 naista. Saattoi olla enemmänkin. Emme osanneet pelätä, vaikka olisi ehkä pitänyt. Klubi oli venäläisten omistama ja siellä esitettiin eroottista tankotanssia. Siellä oli baari, missä tarjoiltiin alkoholia, ja oli myös yksityinen strippaajan huone, jossa oli tuoli, ämpäri, paperisia käsipyyhkeitä ja pöytä, jossa strippaaja esiintyi.

Muistan, kuinka Sari Näreellä oli kirkkaan punainen puku päällä ja vaaleat hiukset, ja hän liihotteli siellä baarissa kuin kotonaan. Tuli vaikutelma, että hän on paikan emäntä. Istuimme isossa pöydässä, joimme rennosti viiniä ja katselimme ihmeissämme humalaisia miehiä, jotka notkuivat baarissa, ja sitä nuorta venäläistä naista, joka hieroi puolialastonta vartaloaan tankoon. Tunnelma oli keskuudessamme iloinen.

Kun tankotanssi loppui ja tanko jäi tyhjäksi, meni eräs nuori nainen ryhmästämme estradille ja alkoi hieroa itseään tankoa vasten. Hän halusi matkia tätä stripparia. Hänellä oli löysät verkkarit jalassa ja joku löysä t-paita päällä. Me muut nauroimme, se oli meistä hauskaa. Sitten tulivat portsarit, jotka eivät olleet normaalin portsarin näköisiä, vaan pelottavia, isoja vaarallisen näköisiä äijiä. He tarttuivat kovaotteisesti tähän tyttöön kiinni, heittivät hänet kadulle ja joku vei hänelle ulkovaatteet. Tyttö loukkaantui lievästi.

Me muut jäimme sinne vielä joksikin aikaa. Kaarina Alanen, joka oli yleisradion toimittaja, oli jättänyt nauhurin yksityiseen strippaushuoneeseen tarkoituksen tehdä ohjelma siitä, mitä siellä tapahtuu. Onneksi kukaan ei huomannut sitä, ja hän sai nauhurinsa pois sieltä ennen kuin lähdimme. Seuraavan päivänä sinne oli mennyt kaksi nuorta naista. Heitä oli pahoinpidelty eteisessä eikä oltu päästetty sisään.

Tästä seurasi oikeusjuttu. Väkivallan kohteeksi joutuneen nuoren naisen isä oli asianajaja, ja hän teki syytteen Lulua vastaan. Poliisit olivat sanoneet, että siellä oli ollut usein väkivaltaisia välikohtauksia. Minun nimeni oli seuraavan päivän Helsingin Sanomissa, missä kerrottiin tapauksesta. Muistan, että silloin oli joko äitienpäivä tai isänpäivä, koska lapset ja lapsenlapset olivat meillä syömässä. Puhelin soi. Siellä joku mafiamies uhkaili minua, että minun käy huonosti, kun olen ollut Lulussa. Lopetin puhelun kohteliaasti ja sanoin, että olemme juuri perheen kanssa syömässä, että en voi puhua enempää. Toista soittoa ei tullut.

Tein tästä tapahtumasta raportin ja lähetin sen kansanedustaja Satu Hassille. Hänen toimestaan asetettiin työryhmä tutkimaan Helsingin pornoklubeja. Seurauksena oli, että pornoklubit menettivät alkoholin anniskeluoikeudet ja ne suljettiin vähitellen yksi toisensa jälkeen Helsingistä. Kaarina joutui luovuttamaan nauhat yleisradiolle eikä niitä koskaan julkaistu. Olisivat olleet ehkä liian karmeita.

Avoin Naisten korkeakoulu

Naisasialiitto Unioni omistaa Lauttasaaressa meren rannalla upean puuhuvilan, jonka Ida Salin testamenttasi 1950-luvulla Unionille vanhojen sivistyneitten naisten virkistyspaikaksi. 1980-luvun alussa Avoin Naisten Korkeakoulu (ANK) alkoi toimia siellä. Korkeakoulun tavoitteena oli lisätä naisten tiedostamista luomalla naisille mahdollisuuden opiskella yhdessä feminismiä.

Ensimmäisenä kesänä järjestimme kaksi viikon mittaista kurssia. Niistä ilmoitettiin Unionin jäsenkirjeessä sekä Helsingin Sanomissa pienellä rivi-ilmoituksella. Kurssien nimet olivat Rakennamme tietoisuuttamme. Kursseja järjestettiin alkuvuosina vain kesäisin. Ne suunniteltiin siten, että aamupäivällä oli 1–2 tunnin mittaista luentoa keskusteluineen ja iltapäivällä näitä aiheita käsiteltiin omien kokemusten pohjalta pienissä 3–4 hengen ryhmissä. Tärkeänä ajatuksena oli itse oppiminen, toinen toisiltaan oppiminen ja kokemusten vaihto, ei niinkään uuden tiedon omaksuminen.

Kehitimme yhdessä feminististä pedagogiikkaa, koska ei ollut valmista mallia eikä oppimismenetelmää tilanteessa, jossa ihmisten piti luoda omista kokemuksistaan yleistyksiä ja teorioita. Tavoitteenamme oli, että ihmiset oppivat ja tiedostavat kokemuksia vaihtamalla. Usein alustimme itse jonkun aiheen, esimerkiksi Naisten työ ja palkat, Työ, itsetunto identiteetti, Nainen ja perhe, Naisten suhde rauhantyöhön, Naiset politiikassa, Naiset ja valta jne. Alustuksen jälkeen alkoivat keskustelut ja ryhmätyöt.

Huomasimme, että virallisen ohjelman ulkopuolella tapahtui myös oppimista ja joskus ehkä enemmänkin kuin varsinaisen koulutuspäivän aikana. Kurssilaiset asuivat Villa Salinissa, ja me kurssin vetäjät lähdimme yleensä kotiin ohjelman jälkeen. Illalla keskustelut jatkuivat kurssilaisten kesken, välillä yömyöhäänkin. Siellä myös sävellettiin ja kirjoitettiin laulun sanoja, runoja ja näytelmiä. Todella paljon tapahtui. Naisten itsetunto nousi, ja he suunnittelivat muutoksia omaan elämäänsä. Jotkut päättivät lähteä opiskelemaan, jotkut kotirouvat päättivät mennä töihin, jotkut perustivat bändin, joku halusi tehdä väitöskirjan ja liittyä puolueeseen jne.

Naistutkimusta oli tuolloin hyvin vähän. Elina Haavio- Mannila ja Marja-Liisa Anttalainen olivat niitä harvoja, jotka tekivät tasa-arvotutkimusta. Molemmat vierailivat Avoimessa Naisten korkeakoulussa luennoimassa. Muistan, kuinka Marja-Liisa Anttalainen puhui työmarkkinoiden jakautumisesta naisten töihin ja miesten töihin, ja hänen sylissään istui noin kolmevuotias tytär ihan hiljaa koko luennon ajan. Silloin ei ollut vielä päivähoitolakia. Meillä kävi luennoimassa myös ay-liikkeen naisia, niitä harvoja, joilla oli edes jonkinlainen asema ay-liikkeessä niihin aikoihin. Ritva Savtshenko oli yksi heistä.

Myös tasa-arvoasian neuvottelukunnan tutkijoita ja virkanaisia kävi meillä luennoimassa, esimerkiksi Leila Räsänen, joka alusti erittäin hienosti reproduktiosta. Kun ANK perustettiin, lähetimme avajaiskutsuja henkilöille, jotka olivat tasa-arvoasioiden kanssa tekemisissä. Leila Räsänen Tasa-arvoasian neuvottelukunnasta lähetti minulle kortin jossa luki: ”Ei teillä päätä palele.” Eikä meillä kyllä yhtään palellutkaan. Menimme opetusministeriöön selittämään näkemyksiämme eräälle avustuksista vastaavalle miespuoliselle virkamiehelle. Hän kuunteli ihmeissään ja oli ilmeisen hämmentynyt meidän innostuksestamme. Saimme avustusta opetusministeriöstä alkuvuosina useiden vuosien ajan.

Tuolloin puhuttiin paljon naisten taloudellisesta itsenäisyydestä. Pidettiin tärkeänä, että naiset käyvät työssä ja että heillä on omat rahat. Katsottiin, että kotiin jääminen lapsia hoitamaan tarkoitti usein naisille taloudellista riippuvuutta ja itsemääräämisen kaventumista. Tämä keskustelu jakoi naisia. Osa naisista ja enemmistö miehistä halusi, että naiset hoitavat kodin ja lapset, että se on naisten ensisijainen tehtävä.

Kurssitoiminta jatkui samantyylisenä 2000-luvulle saakka. Tosin työtä ei tehty enää vapaaehtoisvoimin, vaan ANK:ssa oli myös palkattua henkilökuntaa, kuten kurssisihteeri, emäntä ja siivoja, ja myös luennoitsijoille maksettiin palkkaa. Kurssien sisältö laajeni siten, että yhteiskunnallisten tiedostamiskurssien rinnalle ja tilalle tulivat itsehoitoon liittyvät kurssit, erilaiset terapiakurssit esimerkiksi feministinen radikaaliterapia ja sosiodraama, kirjoittamiskurssit, pyörän- ja autonhuoltokurssit jne. Myös työttömille naisille järjestettiin kursseja nimellä Työ, itsetunto, identiteetti.

Kuumat Aallot

Kuumat Aallot ryhmän perustamisidea syntyi sairaalassa, missä kolme naista olivat samassa huoneessa rintasyöpäleikkauksen jälkeen. Alku on kuin jännitysdraamasta. Kaarina Alanen, yleisradion toimittaja ja Naisasialiitto Unionin jäsen kuunteli yöllä musiikkikasetteja korvalapuilla pimeässä huoneessa. Sitten kuului kovaa kolinaa ja kilinää, kun kasettipino putosi lattialle. Muut naiset heräsivät, ja he alkoivat keskustella siitä, mistä heidän rintasyöpänsä mahdollisesti johtuu. Kaikki kolme naista olivat käyttäneet hormonipillereitä lähes koko ikänsä. Ensin he oivat syöneet nuorina ehkäisypillereitä. Kun kuukautiset olivat loppuneet liian aikaisin noin 40-vuotiaana, heille määrättiin hormonipillereitä menopaussin hoitoon.

Kaarina pyysi minua ryhmään mukaan, koska tarkoitus oli järjestää keskusteluja ja yleisötilaisuuksia aiheesta, ja minä olin tottunut vetämään isojakin tilaisuuksia. Näihin aikoihin 1990-luvun alussa suomalaiset lääketehtaat olivat varanneet suurten ikäluokkien naisille (vuosina 1944–47 syntyneille) hormonipillereitä syötäväksi loppuelämäksi.

Lääketehtaat odottivat suuria taloudellisia voittoja. Lääkärit oli voideltu uskomaan, että hormonien käyttö on välttämätöntä luukadon eli osteoporoosin estämiseksi. Hormoneja tuputettiin naisille kuin pastilleja. Niiden kuvattiin antavan nuoruuden takaisin, parantamaan seksiä ja silentämään ihoa, estävän virtsarakontulehdusta, veritulppaa ja luukatoa. Rintasyövän riskistä ei puhuttu mitään tai jos puhuttiin, niin riskiä vähäteltiin ja etuja korostettiin.

Kuumat Aallot ryhmällä oli selkeät tavoitteet. Halusimme osoittaa, että vaihdevuosien aikana määrätyt hormonihoidot lisäävät rintasyöpäriskiä. Ennen kuin järjestimme keskustelutilaisuuksia, käänsimme amerikkalaisen tutkimuksen rintasyövän riskeistä suomeksi ja painatimme sen. Julkaisun nimi on Hormonien käyttö ja naisten terveys – vaihtoehdot -vaarat -hyödyt. Käännöksen lääketieteellisen tarkastuksen teki lääketieteen lisensiaatti Elina Hemminki, joka oli tutkijana Stakesissa. Julkaisuvuosi oli 1991. Julkaisua myytiin 20 mk kappale ja siitä otettiin kaksi painosta. Julkaisua myivät Kuumat Aallot c/o Unioni Naisasialiitto sekä Kirjakahvila Naisten huone.

Järjestimme useita keskustelutilaisuuksia. Ensin Naisasialiitto Unionin tiloissa Bulevardilla ja myöhemmin, kun tämä tila osoittautui liian pieneksi, vuokrasimme tilan Tekniska Föreningiltä Yrjonkadulta. Tilaisuudet olivat aina tupaten täynnä. Alkuaikoina, kun tilaisuudet järjestettiin Naisasialiitto Unionissa, jouduimme hakemaan lisää tuoleja naapurissa olleesta pornoklubi Lulusta.

Aiheet olivat yleensä vaihdevuosien hormonien käyttöön liittyviä. Naisilla oli paljon kokemuksia, joita he mielellään kertoivat. Oli hyvin paljon negatiivisa kokemuksia hormonien käytöstä. Jotkut naiset olivat muuttuneet psyykeltään ylivilkkaiksi, toiset olivat masentuneet, joillekin oli tullut uusia sairauksia, joku oli menettänyt mieskaverinsa jne. Oli myös naisia, jotka olivat yli 70-vuotiaita ja jotka puolustivat hormonien syöntiä sillä, että heillä on edelleen kuukautiset ja seksielämä on hyvää. Saimme paljon kirjeitä naisilta, jotka halusivat tietoa hormonien käytöstä tai halusivat purkaa pelkojaan ja ahdistustaan hormonipillereiden tuputtamisesta tai käytöstä.

Puhujina tilaisuuksissa käytimme lääkäreitä. Olimme löytäneet Helsingistä muutaman gynekologin, jotka eivät kannattaneet hormonien käyttöä, jos ei ole mitään oireita. Oli myös vaihtoehtolääkäreitä kuten Helena Mäkelä, joka vastusti hormonien turhaa syöttämistä naisille. Meillä oli kerran oikein iso tilaisuus, jossa oli satoja kuulijoita. Olimme pyytäneet puhumaan arkkiatri Risto Pelkosen. Hän sanoi: ”Eihän naiset mihinkään rintoja tarvitse sen jälkeen, kun he ovat imettäneet.” Tämä loukkasi paikalla olleita naisia ja varsinkin niitä, joilta oli rinta leikattu pois syövän takia. Yleisö buuasi ja protestoi, keskustelu oli kiivasta puoleen ja vastaan. Lehdistö kirjoitti kiitettävästi toiminnastamme, ja meitä pyydettiin myös asiantuntijoiksi lääkäripäiville, televisio-ohjelmiin jne.

Vähitellen käsitykset hormonihoitojen vaarattomuudesta ja hyvistä vaikutuksista muuttui, ja rintasyöpäriski tunnustettiin yleisesti. Nyt hormonipillereitä ei enää tuputeta kaikille 50-vuotiaille naisille, vaan niitä annetaan ainoastaan muutamaksi vuodeksi niille, joilla on pahoja oireita kuten hikoilua. Sanotaan, että niitä ei saisi käyttää yli kahdeksaa vuotta. Jotkut lääkärit pitävät kuutta vuotta rajana. Olimme tietysti tyytyväisiä, kun saimme tavoitteemme toteutettua. Sitä varjosti kuitenkin se, että kaksi ryhmämme jäsenistä kuoli rintasyöpään. Toinen kuoli aika pian leikkauksen jälkeen ja toinen kymmenen vuotta leikkauksen jälkeen. Kummallakin oli menneisyydessä ollut useita vuosia kestänyt hormonikorvaushoito ja lisäksi vielä nuorena syödyt e-pillerit.

Itselleni kävi niin, että kun menin 50-vuotiaana gynekologille Espoossa, hän määräsi minulle hormonit. Sanoin, että minulla ei ole mitään oireita vaikka kuukautiset loppuivat. Mikään ei auttanut. Hain pillerit apteekista. Tämä tapahtui samaan aikaan kun Kuumat Aallot -ryhmä alkoi toimintansa. En sitten syönyt pillereitä, vaan laitoin ne kiertämään yleisötilaisuudessa, että ihmiset saivat tutustua niihin. Kun menin seuraavan kerran samalle gynekologille, sanoin, että en ole syönyt hormoneja enkä syö. Tämä suuttui siitä niin paljon, että laittoi lähetteen Jorvin sairaalaan kaavintaan. Tämä espoolainen gynekologi oli myös kirjoittanut mustalla tussilla isoilla kirjaimella minun hoitokorttiini: ”EI SUOSTU SYÖMÄÄN HORMONEJA.” Menin sitten Jorvin sairaalaan, kun aika tuli ja siellä minut tuki miespuolinen gynekologi, joka ihmetteli kovasti lähetettä ja näytti minulle hoitokortin. Minulle ei tehty mitään toimenpiteitä, koska ei ollut tarvetta. Tämä lääkäri kirjoitti isoilla punaisilla kirjaimilla hoitokorttiini: ”EIKÄ OLE TARVETTA”

Myöhemmin, muutaman vuoden kuluttua olin Jorvin sairaalan gynekologisella päiväosastolla. Minulta poistettiin joku pieni, vaaraton kasvain kohdusta ja leikkaava naisgynekologi näki tietysti kortistani tämän keskustelun. Kun heräsin leikkauksesta, leikkauksen tehnyt lääkäri otti minua kädestä kiinni ja sanoi: ”Hyvä, että ette ole syöneet hormoneja.

Feminististä toimintaa Naisasialiitto Unionin ulkopuolella

Feministisiä aatteita toteutettiin myös Naisasialiitto Unionin ulkopuolella. Alkoi syntyä naistutkimusta. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan työntekijät olivat läheisessä yhteistyössä Unionin aktivistien kanssa. Tämä vuorovaikutus lisäsi ja levitti feministisen liikkeen aatteita nopeasti Suomessa. Toki vastustustakin oli monenlaista, oli äänekästä ja näkyvää, oli kikkelikorttia ja feministien solvauksia ja kehotuksia pysyä kotona sukkaa kutomassa jne.

Minulle yksi hyvin tärkeistä ryhmistä oli ja on edelleenkin Kirkkonummen välitasotoimikunta. Nimi kuulostaa vähän byrokraattiselta, mutta toiminta on täysin vapaata ja byrokratiasta riippumatonta. Siis kyseessä on vapaa kansanliike. Se syntyi 1980-luvun alussa kirkkonummelaisten naispoliitikkojen ja rauhannaisten keskuudesta. Nimi välitaso tarkoitti välittämistä eri ryhmien välillä: naisten ja miesten välillä, kuntalaisten ja poliitikkojen välillä ja eri puolueiden välillä.

Yksi keskeinen tavoite alkuvaiheessa oli kehittää poliittiset rajat ylittävää naisten toimintaa. Sitä myös syntyi. Parhaiten se näkyi vanhojen rakennusten suojeluna. Saimme suojeltua kaksi vanhaa puutaloa Kirkkonummen keskustasta torin laidalta. Nämä talot olivat jo purku-uhan alla ja saimme suojeltua myös kolmannen puutalon, joka oli nuorison käytössä. Otimme myös kantaa moniin päätöksiin. Järjestimme usean vuoden ajan keskustelutilaisuuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä Kirkkonummen kirjastossa Kansalaisopiston tuella jne.

Ehkä merkittävintä tässä toiminnassa oli yhteistyö Viron Polvan naisliikkeen kanssa. Se alkoi jo Neuvostoliiton aikana, jatkui Viron itsenäistymisen ajan ja jatkuu vieläkin. Kesällä 2012 vietimme Helsingissä Villa Salinissa juhlaseminaaria Viron naisten 20-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Alkuvuosina saimme opetusministeriöstä tukea yhteisten seminaarien järjestämisessä. Seminaarit kulkivat usein nimellä Naiset ja talous. Tämä johtui Viron itsenäistymisen alkuaikojen huonosta taloudellisesta tilanteesta. Me järjestimme seminaarien yhteydessä heille mahdollisuuksia myydä tuotteitaan, ja järjestimme myös heidän hurmaavalle naisbändilleen keikkoja Suomessa muun muassa Espan lavalle.

Samanaikaisesti, kun olin aktiivinen feministi Naisasialiitto Unionissa, työskentelin Espoon kaupungin tasa-arvosihteerinä. Olin ensimmäinen kunnallinen tasa-arvosihteeri. Espoossa oli poliittisesti valittu tasa-arvotoimikunta, jonka sihteerinä siis työskentelin. Teimme yhdessä suunnitelmat tasa-arvon edistämisestä. Minulle työ oli osa feminismiä. En antanut byrokratian paljoakaan rajoittaa toimintaani. Sain työskennellä täysin vapaasti.

Alkuvuosina teimme tutkimusta, koska faktojen avulla oli helpompi saada muutoksia aikaan. Tein kolme tutkimusta. Espoolainen luottamushenkilö (1984) tutkimuksessa tarkasteltiin luottamustehtävien jakaantumista naisten ja miesten kesken ja sitä, minkälaisissa luottamustehtävissä he olivat. Seuraavassa,  Nainen ja Mies, Apulaisesta Johtajaan, selvitys Espoon kaupungin henkilöstöstä (1986) tarkasteltiin palkkojen jakaantumista naisten ja miesten kesken ja selvitettiin naisten ja miesten nimikkeitä ja tehtävien eriytymistä naisten töihin ja miesten töihin. Työnarvioinnin kehittäminen Espoossa -tutkimusraportti julkaistiin 1994. Siinä kuvattiin työn vaativuuden arvioinnin prosessi, menetelmä ja tulokset. Tavoitteena oli tämän avulla saada palkkaeroja naisten ja miesten välillä pienenemään. Käytännössä tämä ei onnistunut.

Lähdin sitten pois Espoosta ja perustin konsulttiyrityksen, joka teki työn vaativuuden arviointia ja määritteli uudet palkat sekä naisille että miehille. Asiakkaina olivat julkisen sektorin työpaikat. Tässä työssä sain jonkun verran pienennettyä palkkaeroja.

Olin vuosina 2010–2012 Naisasialiitto Unionin hallituksessa ja sen jälkeen olen ollut Kari Mattila säätiön hallituksessa, jossa olen edelleenkin. Naisasialiitto Unionin vuosikokouksessa 2013 äänestettiin niin sanottujen luonnollisten henkilöiden ottamista Unionin jäseniksi. 1970-luvulta lähtien jäseniksi on otettu vain naisia. Henkilöt, jotka ajavat tätä muutosta, eivät välttämättä halua miehiä Unionin jäseniksi. He haluavat, että jäsenten sukupuolta ei tarvitse määritellä.

Tässä on varmasti olemassa epäkohta, jos ihmisen sukupuoli määritellään jo synnytyssairaalassa ja ehdotetaan korvaavia leikkauksia, vaikka sukupuoli ei olisi vielä varma eikä sitä pystyttäisi määrittelemään. Myöhemmin ihminen itse saattaakin tuntea olevansa toista sukupuolta tai ei tunnista olevansa erityisesti kumpaakaan. Tarvitaan siis kolmas sukupuoli. En tiedä kuinka paljon tähän asiaan voidaan vaikuttaa Naisasialiitto Unionin jäsenäänestyksellä.

Naiset rauhan puolesta -liike on ollut koko feministisen kauteni perusryhmäni ja on edelleenkin. Enää en voi osallistua kokouksiin, koska asun nykyään toisella paikkakunnalla. Piti muuttaa Poriin, kun äitini sairastui muistisairauteen ja hoito palvelukodissa oli huonoa. Häntä hoidettiin väkisin, niin että käsivarret olivat koko ajan mustelmilla. Suihkuun vietiin vasta rauhoittavan lääkkeen jälkeen. Terveysviraston johtava lääkäri oli kirjoittanut rauhoittavan lääkkeen reseptin, jossa luki: ”Annetaan tarvittaessa”. Eli kuka tahansa hoitohenkilökunnasta saattoi antaa rauhoittavan pillerin milloin vaan. Usein kävikin niin, että useampi hoitaja oli antanut pillerin samana päivänä, ja äitini saattoi nukkua ja torkkua kolme päivää peräkkäin.

Otin valokuvat äitini käsivarsista ja suurensin sen. Lähetin kirjeen Vanhusten hoidon johdolle ja kyseessä olevan palvelukodin johtajalle. Pyysin että väkivaltainen hoitaminen loppuisi. Pyysin myös erottamaan väkivallantekijät vanhustenhoidosta. Tämän jälkeen minut pyydettiin keskusteluun, ja siinä huomasin, että hoitohenkilökunta ei erota väkivaltaa hoitamisesta. He eivät ymmärtäneet, mitä voisi olla väkivallaton vanhusten hoito. He sanoivat: ”Sellaista ei ole olemassakaan.” ”Kyllä työtä ja taistelua riittää”, ajattelin.




Alma Sofia Örn – määrätietoinen ja vahva naisasianainen

Perimätiedon mukaan Salmion kartano rakensi mökin Rautakoskelta Salon kartanoon vievän tien varteen lähelle nykyistä Torppalaa. Tammelalainen Juho Juhonpoika (s. 1846) saapui vaimonsa Ida Marian (o.s. Hjerpe, s.1851) ja kahden lapsen kanssa Lopen Salonkylään 1873. Torpan kontrahti tehtiin Carl Johan Olssonin kanssa 1887. Asuttuaan ensi Lintulassa muutti perhe Rajaojan yhden huoneen mökkiin. Perheeseen syntyi vielä viisi lasta.

Isä Juho toimi räätälinä ja teki pukuja muun muassa senaattori Yrjö-Koskiselle. Johan mainitaan myös Rautakosken tehtaan työntekijäluettelossa.

Perheen tytär, isäni täti Alma Örn halusi palavasti jatkaa opintojaan kansakoulun jälkeen. Perheellä ei ollut kuitenkaan varaa kustantaa opintoja, joten Alma lainasi Salmion kartanon Carl Johan Olssonilta varat opintojensa rahoittamiseen. Olsson rahoitti myös Alman ruotsinkielisen harjoittelun Ahvenanmaalla. Kartanon herra tunsi lievää ylpeyttä suojatistaan. Lukiessaan Alman kirjettä hän lausahtaen: Ganska bra svenska för att vara skrifvet af en finskatalande flicka”. Alma maksoi aikanaan velkansa takaisin lainaajalle.

Alma Örn kävi Tuhkasen alakoulu- ja kiertokouluseminaarin Hämeenlinnassa ja sai päästötodistuksen Jyväskylän seminaarista 1905. Seminaarin päästökirjassa on keskiarvona 9,13. Seminaariaikana hän kuului aktiivina toverikunnan voimisteluseuraan, luokkakuoroon, pieneen naiskuoroon ja hengelliseen kuoroon.

Hän oli vahva naisasianainen ja itsensä kehittäjä, teosofi sekä naisvoimistelun edistäjä ja kehittäjä.

Alma-täti suoritti kaksi kertaa voimistelunjohtajan kurssin Varalassa, samoin kaksi kertaa Suomen laulun opettajayhdistyksen laulunjohtajakurssin, kouluhallituksen talouskurssin, osallistui metsänistutus-, maatalous-, puutarha-, uskontopedagogiselle -, rytmiikka- ynnä muille kursseille. Hän suoritti myös yliopistollisia koulutuksia mm. yksityistutkinnon saksankielessä professori Laurilalle vuonna 1935. Vielä vuonna 1962 Alma suoritti myös englannin approbatur- opinnot Helsingin yliopistossa yhtenä yliopiston iäkkäimmistä opiskelijoista.

Kolmena kesänä hän oleskeli Eestissä sekä Saksassa Konigsbergissä oppiakseen saksan kielen. Ahvenanmaalla hän opiskeli kaksi kesää ruotsin kieltä. Hän sai useita stipendejä kuuntelumatkoihin seminaareihin ja kansakouluihin.

Alma Örnin elämäntarina

Alma Örn toimi Hämeessä opettajana useammalla koululla. Hän oli Janakkalan Vähikkälässä Pienten lasten koulun opettajana 1900, kiertokoulun opettajana Lopella 1901, kansakoulun opettajana Tytärsaarella 1905-1907, Merikarvialla 1907-1909, Lappeen Juvakassa 1909–1931 ja Lappeenrannassa kansakouluopettajattarena vuodesta 1932 eläkkeelle saakka.

Joulukuussa 1918 Alma avioitui pankinjohtaja August Reijolan kanssa. Liitto oli lapseton ja päättyi eroon 1943. Tuolloin Alma-täti otti tyttönimensä Örnin takaisin. Hän kuitenkin peri Reijolan tilan keskinäisen testamentin takia ja myi tilan Lappeenrannan kaupungille vuonna 1960. Hän teki lahjoituksia sukulaisille ja yhdistyksille, muun muassa Lappeenrannan naisyhdistykselle 50 000 mk.

Alma Örn kuului Lappeen kunnanvaltuustoon ja Lappeen kunnan työnvälitystoimiston johtokuntaan. Hän oli Kansallisen Edistyspuolueen Lappeenrannan piirijärjestön johtokunnan jäsen ja toimi puolueen sihteerinä.

Alma Örn oli Suomen vapaussodan aikana Imatran rintamalla toimien kanslia-apulaisena sotilasompelimossa ja Lappeenrannassa Kuopion 6:n täydennyspataljoonan emäntänä. Ansioistaan hän on saanut Suomen Vapaussodan muistomitalina ja Lotta Svärd Suomen Kultamitalin.

Alma Örn kiersi Etelä-Karjalaa Suomalaisen Naisliiton Lappeenrannan osaston asianaisena selostamassa vaalilakia naisille. Vuonna 1962 hän muisteli maakuntakierrostaan Lappeenrannan Marttayhdistyksen kokouksessa.

Lappeen ympäristön maalaisnaisia ja kotia 50 vuotta takaperin

Edettiin kevättä 1913 ja valmistauduttiin valtiollisiin vaaleihin ”viivan vetoon” niin kuin maalla oli tapana sanoa. Lemillä sanottiin ”viima ja viiman veto”.

Kahdesti Suomen kansa oli jo edustajansa valinnan suorittanut, mutta siitä huolimatta tämä toimitus, sen teknillinen puolikin oli vielä uutta ja vaikeata varsinkin naisille, joita harvemmin oli nähty leikkivaaleissa ja puoluekokouksissa.

Tästä syystä Suomen naisliiton Lappeenrannan osasto antoi tehtäväkseni mainitun vuoden kesäkuun ajan kiertää maaseudulla Lappeenrannan ympäristössä varsinkin syrjäkylissä selvittelemässä naisille vaalilakia ja n.k. ”viivan vetoa”.

Matkasuunnitelmaani kuuluivat Lappee, Lemi, Taipalsaari ja Savitaipale. Näistä ehdin eniten kulkea Lappeella talo kuin talo, suurimman osan Taipalsaarta sekä Lemin ja Savitaipaleen raja- ja syrjäkylät. Aloitin päiväni aamulypsyn aikoina, lopetin klo 8 tienoilla illalla ja kun polkupyörälläni niinä aikoina oli hyvänlainen vauhti, ehdin päivän kuluessa avata monta ovea. Kun sen vuoden kesäkuu lisäksi oli sateeton niin kuukauden matkani jatkui yhtämittaa. Ainoastaan lauantai illasta maanantai aamuun vietin jossain talossa, jossa oli monta miniää. Sen ajan perheet olivat patriarkaalisia, rakenteeltaan perheyhtymiä. Hirven talossa Lappeella esim. oli 42 henkeä, Saarainkalliossa 36 henkeä, Helkalassa 28 henkeä vain muutamia mainitakseni. Haapakylässä erään talon isäntä oikein ylpeänä kertoi, että suku oli asunut niin kauan yhdessä, että kotinuorison kesken oli solmittu avioliittoja. Vanha isäntä oli näissä perheissä pää. Hänen sanansa oli laki ja sitä toteltiin. Emäntä ei paljon sanonut, ei ollut sanottavaa, paitsi joskus silloin jos talo oli ollut hänen ja isäntä tullut vävyksi.

Emännän kanssa ainakin Lappeella oli vaikea päästä puheisiin, vaikka jo pihaa ja eteistä tarkastellen yritti asennoitua. Kun menit tupaan ja sanoit olevan asiaa emännälle, sait vastaukseksi ”siellä se isäkkä on pellolla” tai ”siellä se isäkkä nukkuu kamarissa”. Isäkkä haettiin ja hänen olemuksensa kyllä osoitti, että hän oli isäntä. ”Keit vieraalle kohvii” hän ensimmäiseksi sanoi emännälle. Sitten hän tuli juttusille, joka tavallisesti luisti hyvin. Viivan veto oli niin ilmassa, että se itsestään tuli esille ja naisten osuuskin. Jokainen mies oli valmis myöntämään, että on oikein ja kohtuullista, että hänen vaimonsa äänestää, mutta muitten akat ja vanhat piiat, niillä ei olisi väliä. Jokainen mies siihen aikaan oli vakuutettu, että vaimonsa äänestää, ketä hän käskee ja siten tietää mitä puoluetta. Siinä tarinoidessa kahvikin valmistui. Emäntä tuo pöytään 2 paria kuppia, pannuun ja muut tykötarpeet. Sitten hän tuli ja kuiskaa jotain isännän korvaan. Käykää vieras kohville! sanoi isäntä ja kaatoi kahvia. Emäntä mennä hipsutteli uunin luo tai navettaan töihin.

Oli tosin eräitä taloja, joissa emäntä keitti kahvin, kutsui isännän ja istui juomaan. Otin kautta rantain selkoa ja ne nyt olivat niitä taloja joissa isäntä oli tullut vävyksi. Emännän kyllä sitten myöhemmin tavoitti ja puheliaskin hän oli ja moni kiitti että oli oikein listan nähnyt ja siinä edustajaehdokkaiden tuttuja nimia Särkkä, Sinkko, Juutilainen ym.

Pyörämatkat kesäisessä maalaismaisemassa

Miellyttävää oli siihen aikaan kesäisin pyörämatkan teko. Auto ei vielä myrkyttänyt ilmaa, eikä ollut murskakuoleman uhkaa. Vieraanvaraisuus oli runsasta, aikaa oli rupatella, sillä harvoin vieras syrjäkylille sattui. Erittäin Lappeella oltiin kovin ystävällisiä. Olihan pitäjän kansankynttiläopettaja ja koulu yleensä arvostettuja. Ei vielä ollut voimassa koulupakko.

Savitaipale näytti olevan vaurasta. Talojen rakennukset suuria, useimmiten maalattuja. Kaikki mikä oli n.k. miestentoimesta näytti aika muhkealta. Mutta kun astuu taloon sisäpuolelle niin siellä ei ollut hauskannäköistä. Naisia yleensä oli huomattavan runsaasti ja tyypillinen näky oli, että heitä istui rivissä takan reunalla pomppatakki päällä vaikka oli kesäkuu. Kiirettä ei ollut ja siisteys ja muu huushollin meno sekä huoneessa että pihamaalla sen mukaista. Savitaipaleella olikin toteutettu miesten silloinen määritelmä: ”Uuni ja emäntä ovat kotona”.

Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset yleensä eivät olleet koskaan käyneet esim. Lappeenrannassa, vaikka laiva kulku oli kesäisin jokapäiväinen. Kun eräässä talossa näin kuteita olevan kankaan ostolangoista, ihmettelin kuka ne ostanut: ”Isäkkä vaan se tuo, isäkkä kaikki ostaa. Se on niin tarkka kaikess, meijän isä”, vastaa emäntä. 

Aivan erikoislaatuinen tapaus oli Savitaipaleen Kaskeinkylässä. Lieneekö taloa enää olemassa. Ei ainakaan asuinrakennusta, niin ikäloppu se oli, mutta kunnioitettava tupa oli valtavan suuri, uunin pankolle ja itse uunin olisi voinut sijoittaa vaikkapa joukon yövieraita. Valtava oli kurkihirsikin ja muut kattoa kannattavat puuosat. Mutta siivotonta oli. Tuvan nurkissa oli entisajan heinätukkojen tapaisia kasoja, roskaläjiä. Niissä oli vanhoja kenkiä, länkien ja valjaiden kappaleita, vanhoja pyttyjä, pulloja, vaatteita jne. Kievarin emäntä myöhemmin sanoikin, että tupa oli viimeksi siistitty kolme vuotta takaperin, kun talossa oli häät tulossa ja sen voi kyllä uskoa.

Mutta edelleen: Keskellä tupaa oli valtava pöytä, siinä leivät nousemassa ja uuni lämpeni. Pöydän seutuvilla istui kaksi naista siinä 30-40 ikävuotisia talon tyttäriä, kuulin sitten. Silkkipuku, käherretty tukka, lakeerikengät, upeat korvarenkaat. Virkkasivat pitsiä. Olivat palveluksessa Pietarissa, mutta tällä kertaa kesälomalla. Ystävällisiä olivat. Kahvia tarjosivat ja se oli hyvää. Kun kuulin, että olivat kirjoilla kotipitäjässään, kerroin matkani tarkoituksesta, otin esille äänestyslistankin. Mutta silloin neidit sanoivat yhteen ääneen, että ”Viimaa en vejä”. Ja sitten he selittivät, että Keisari Pietari on hyvä, hyvä on Venäjän valta, ja kyllä he olivat urhoollisia meijän pojat Japanissa, meijän pojat siis venäläiset sotilaat oli toistuva hyvin mieleinen sana. Ja joka asian perään tuli aina:” Viimaa en vejä”. No eihän niin varmoja vakaumuksia voinut järkyttää ja ehkäpä se ei olisi ollut oikein turvallistakaan.

Siinä tarinoidessa leivätkin ehtivät kypsyä ja uunista otettuna ne laitettiin sänkyyn peiton alle. Suotakoon anteeksi uteliaisuuteni, mutta kun tyttäret menivät niin noutamaan, niin kurkistin mitä muuta sängyssä olisi ollut. Näin, että leipien peite oli hyvin vanha ja hyvin likainen välly. Niiden alla oli pokka s.o. sänkymatosta tehty lakanan korvike ja sen alla pehkuiksi kuluneita olkia. Minkäänlaista lakana ei ollut, mutta tyynyssä oli höyhentä ja sängyn raot oli täynnä ruskeaa massaa, joka yön tultua varmaan oli vilkkaassa liikkeessä. Suojaava kerros likaa väritti kaiken. ”Viiman veto” olisi ollut rikos keisaria ja hyvää Venäjää vastaan. Siivoaminen ei näköjään ollut tärkeä asia.

Lemin ja Savitaipaleen rajoilla tapasin monia pieniä läjiä, jotka eivät oikeastaan ihmisasumuksilta näyttäneet, mutta ”Viiman vetoa” ei missään paheksuttu. 

Toinen huipputapaus sattui, kun kerran klo 10.00 aikaan illalla menin Lemillä erääseen taloon. Tuvan seinät olivat omituisen vaalean ruskeat, ihmettelin, että ihanko on tapiseerattu. Kun sitten sytytettiin lamppu, selveni, että yönselkään silleen lähteneet torakat aivan peittivät seinät. Tosiaan nykyisin näkee tapetteja, joiden pienet eloisat kuviot muodostavat aivan samanlaisen seinäpinnan. Pyysin ja pääsin tyttären toveriksi aittaan. Oli sielläkin luteita, mutta seiniä peitti ympäriinsä nauloista riippuvat hameet. Ihmettelin, että kenellä on niin monta leninkiä. ”Miunhan ne”, sanoi 17 –vuotias kainosti hymyillen. ”Mutta minkä tähden niitä on niin paljon?” kysyin. ”Kun viijään kylään, että niitä sitti on”. Elämän pääpolut oli selvillä. Tapa oli, että tyttärelle morsiamena varattiin niin paljon vaatetta, että riitti koko iäksi. Miehelässä ei uutta laitettu.

Tämä tapa oli yleinen, eikä vain Lemillä. Vielä 1920 erään rikkaan talon emäntä Lappeella vähän apeaina kertoi, että hänkin halusi uuden leninkin, mutta kun pyytää, niin Felix vaan sanoo jotta eikös sinulla siellä aitan naulassa vielä ole. Ja pitkissä ympäriinsä rypytetyissä kotikutoisissa emäntä edelleen sekä aitanpolkua että kirkkotietä asteli, vaikka yleensä naisilla jo oli joku ahdas polvihame tai pliseerattu leveä.

Siisteyttä koskevaan edellä kerrottuun on kuitenkin totuuden nimissä lisättävä, että tapasi joskus siistejäkin koteja. Savitaipaleen ja Suomenniemen kirkonkylien talot esim. olivat aika hyvin hoidettuja. Olipa aivan loistotalojakin esim. Suomenniemen Väärä ja Kaskeinkylän kievari. Mutta sen ajan syöpäläisten runsautta näillä seuduilla en vielä kuitenkaan voi olla ihmettelemättä. Niitä kai pidettiin ihan asiaan kuuluvina, koska oli sanontatapakin ”Missä on ihminen, siinä on lutikka” ja ”Täi mielessä, kirppu koirassa”. 

Savitaipaleen tyttäret jo siihen aikaan kyllä kävivät palvelusansioilla talvisin. Lappeenrannassakin oli määrättyinä syyssunnuntaina ”piikamarkkinat”, jolloin tyttäriä oli tullut hakemaan talousapulaisen paikkoja ja apulaista tarvitsevat heitä etsimässä. Savitaipaleen tytöt olivatkin hyvässä apulaismaineessa, mutta saavutettuja taitoja nähtävästi ei kotona seurattu.

Taipalsaaren emäntä erosi edellä kerrotusta sisarestaan. Oli valmis haastatteluun, puhui itse puolestaan, kun jotakin tarjosi, oma-aloitteisesti se teki. Oli pirteä, iloinen, ei harmaan alistuva. Kodit olivat yleensä siistejä. Erilaisuus ehkä johtui siitä, että Taipalsaaren miehet olivat yleensä kesäkauden lotjassa ym. töissä Saimaalla, jonka johdosta emännät hoitivat talon edustustehtävät, kaupunkimatkat jne. Ehkäpä sekin, että Taipalsaaren taloissa jo aikaiseen asui kesävieraita. Taipalsaaren nainen jopa uskalsi aliarvioivaa pilaa miehistä. Kun kerran kinttupolulla raahasin pyörääni yli aidan, kuului pensaiden takaa lehdeksiä tekevän ääni ihmettelevän: ”Miestäkö se raahaa vai mikä taakka sillä on?”

Mutta: Edellä kerrotusta ei saa jäädä sitä kuvaa, että esimerkiksi Lappeen nainen olisi ollut tekemätön ja saamaton. Päinvastoin, hän oli erinomaisen ahkera ja työteliäs, oikea raataja ja talon tuki. Mutta hänen työtaakkansa oli suunnaton. Miehet kulkivat markkinoilla ja rahdin vedossa, kotityöt jäivät naisille. Sellaiset työt kuin aitojen teko keväisin, lannanvedättäminen pelloille, lehdeksien teko, heinän niitto ja korjuu, elonleikkuu ja perunan nosto olivat varsinaisesti naisten töitä, puhumattakaan karjanhoidosta ym. Kesäisin esim. naisten työpäivä alkoi kello 4-5: seuduilla. Kahvin keitto. Lypsylle lähtiessä muut alkoivat nousta. Kun maitopuuha oli suoritettu ja pikkuelukat hoidettu, oli matka ulkotyöhön. Aamiaiselle tultua miehet ottivat sanomalehden ja tupakan tai olivat pitkällään kunnes ruoka oli pöydässä. Harvoin emäntä istui ja söi. Ruuan jälkeen miehet ottivat ruokalevon, naiset korjasivat pöydän, syöttivät porsaat ym. ja olivat taas valmiit lähtemään miesten kanssa ulkotyöhön. Sama uusiutui päivällisen aikana. Lämmintä ruokaa oli harvoin. Oli leipää, voita, uunilihaa, suolakalaa, piimää, pyhänseudulla rieskaa ja piirakkaa. ”Meillä on vahvaa väkeä, ei ne puuroja eikä liemiä syö, pitää olla oikein ruokaa, pitää olla voita ja leipää”, sanoi isäntä Ruokonen vuonna 1920.

Mies opetti nuorikolleen, että on vain kolme tarpeellista: lypsäminen, leipominen ja kirnuaminen. Vielä vuoden 1918 sodan jälkeen sai kuulla miesten keskustelevan siitä, miten he olivat vaimojaan opettaneet. Ja kurituksessa ja Herran nuhteessa vaimo kasvoi. ”Mies mielensä jälkeen, nainen käskystä” oli ohje. Mies edusti kaikessa niin tarkasti, että kun esim. pitoihin mennessä vietiin tuliaisiksi rieskoja ja voita, niin isäntä pitotalossa antoi tuliaisnyytin. Ja kun oli vieraita ja naiset laittoivat ruuan, piti hakea isäntä kutsumaan vieraat syömään. Kun oli pidot esim. häät, ei morsiuspöytään saanut istua muita kuin kukkaistytöt ja muut naiset saivat syödä vasta sitten, kun kaikki miehet olivat syöneet. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että ei emäntä vieraan kanssa keskusteluihin antautunutkaan.

Miehen älyä ja viisauden liikuttavaa kunnioittamista kuvaa mainiosti mm. Luumäen tädin sanonta: Meitä oli neljä ikänaista ja 17-vuotias veljenpoika, niin täti lausahti: ”Hää täs nyt on ainoa, joka jotakin ymmärtää”.

Nyttemmin on tullut paljon uusia tekijöitä, ennen muuta erittäin voimaperäinen Marttatyö ja ne ovat herättäneet ja muovanneet ympäristöseutumme naiset ja heidän kauttaan kodit aivan toisenlaiseksi. Plussaako vai miinusta? Kukin tekee omat johtopäätöksensä.

Yksi vain varmaa: Kehityksen kulkua ei kukaan voi pysäyttää.

Naisasianainen Alma Sofia

Alman ura oli häkellyttävän pitkä ja komea. Vaatimattomista oloista 1900-luvun alussa lähtenyt tyttö omalla vahvalla olemuksellaan ja viisaudellaan tunki läpi harmaan kiven, opiskeli koko elämänsä, korjasi epäkohtia ja toimi mm. naisvoimistelun uranuurtajana.

15.7.1947 Alma kirjoitti:

Tähän päivään asti en ole koskaan valittanut sitä, että olen syntynyt naiseksi. Olen asettanut ylpeästi itselleni vaatimuksen: Täytän jokaisen tehtävän yhtä hyvin kuin mies sen tekisi ja hiukan paremmin. Ja nyt kun kohta olen 67 v., niin tuntoni sanoo että, olen työni suorittanut tunnollisesti ja niin hyvin, että niissä olosuhteissa, joissa olen elänyt – suurimmalta osalta ahdingossa, köyhyydessä, väsyneenä, ei keskitason ihminen olkoon vaikka viidesti mies, olisi juuri sen paremmin voinut tehdä. Mutta tänään itken, että olen nainen, sillä koko ikäni, hamasta lapsuudestani, siitä asti, kun veljeni Kustu arvioitiin aina paljon korkeammalle, ”koska hän oli poika”, aina ja loputtomasti saa tuntea, että on ”vaan nainen”. Mikä ihmeen rangaistus meidän yllämme pitää levätä. Katsoi minne katsoi, mies marssii saappaineen ja tallaa naisen, sivuuttaa, sortaa. Palkat, luottamus, kunnia, edut, ne kuuluvat miehelle. ”Tyttö syntyi, tyhjä syntyi”, ”Se on akkamaista”, ”Se on ämmän järkeä”. Pitää olla nero saadakseen työstään edes hivenen tunnustusta, jos on sattunut naiseksi syntymään. On vaan yksi keino, jolla nainen turvaa etunsa ja menestyksensä. Pitää vedota miehen seksuaaliteettiin. Kun sen tekee taidolla, niin tiet kyllä valkenevat, mutta siihenpä en ole koskaan alentunut. Ja nyt tänään itken haikeasti. Olisihan minunkin elämässäni saanut olla jokin iloinen aika, jolloin minäkin olisin ollut muiden veroinen, en loputtomasti potkittu ja halveksittu – vaan nainen, kun minulta voidaan jotakin kiskoa, minulla voidaan jotakin teettää, mutta ihmisenä olen ”vaan nainen”.

Johdonmukaisia olivat vanhat Germaanit, heidän taivaassakin oli vain miehiä. Ja seksuaalisesti näki Muhammed, että paratiisissa oli vain kauniita mustasilmäisiä tyttöjä palvomassa miehiä. Missä on oikeus? Missä totuus? Niitä ei ole olemassakaan.

Henkilökohtaisia muistoja Täti Almasta

Täti Alman vierailut isovanhempieni Hulda ja Yrjön kotiin Örnille, Lopelle, olivat aina merkittävä tapahtuma. Mamma siivosi päivätolkulla huushollia ja parasta pantiin pöytään. Taisi vähän pelätäkin omanarvontuntoista miehensä sisarta. Meitä lapsia ei silloin huolittu kylään sotkemaan ja remuamaan.

Alma Örn haudattiin Lappeenrantaan heinäkuussa 1978. Olin perheeni kanssa hautajaisissa kauniina arki-iltana. Saattoväkenä oli Lappeenrannan Naisvoimistelijoiden edustaja, Vanhainkodin johtaja, setäni Sakari ja oma perheeni. Alma Örn haudattiin entisen miehensä pankinjohtaja August Reijolan (kuollut 1947) viereen. Tämä vahva ja viisas naisasianainen oli toivonut, että hänet haudataan hiljaisesti, jonka jälkeen vasta ilmoitetaan suvulle kuolemasta. Laki ei tätä enää sallinut, joten toimitus oli hyvin vaatimaton ja koskettava.




Elina Rutanen – Juoksutytöstä näköalapaikalle MTK:oon

Elina

Elina Rutanen syntyi Saarijärvellä maanviljelijä Aatto Rutasen ja emäntä Linnea os. Lunttilan perheen ensimmäiseksi tyttäreksi. Linnea Lunttila oli koulutukseltaan merkonomi. Hän ehti olla vain vähän aikaa töissä, ennen kuin tapasi tulevan miehensä ja tuli talon emännäksi.

Elina vietti lapsuutensa perheen ainoana lapsena, sillä hän sai sisaren vasta ollessaan lähes 13-vuotias. Elina oli isän tyttö, lemmikki. ”Isän kanssa kalastin ja kuljin metsässä. Isä oli innokas metsäihminen, hän sai Tapion ansiomerkin. Tilamme oli kohtalaisen kokoinen, metsäpainotteinen. Metsä on aina ollut turva. Siinä mielessä lähtökohta on hyvä, että metsäasioista oltiin kiinnostuneita, metsää myytiin ja metsässä kuljettiin.”

Elinan lapsuuteen kuului sota-aika. Silloin tilan hoito ja työnteko oli pitkälti voimakastahtoisen ja määrätietoisen äidin ja muiden naisten varassa. Äiti teetti myös tyttärellään töitä. ”Minusta se oli ihan hyvä. Tietysti ”juoksutyttönä olo” harmitti, piti viedä pellolle kahvia ja sen semmoista. Siitä tuli lapsen mieleen, eikö nyt kukaan muu voisi näitä tehdä. Hoidin lehmiäkin, kun karjanhoitaja oli lomalla. Ylipäätänsä opin tekemään töitä, mistä jälkeenpäin olen ollut kiitollinen. Jokainenhan meistä töissään on jonkun juoksutyttö.

Mieleeni tuli vasta yhteiskoulun kahdeksannella luokalla, että voisin ryhtyä metsänhoitajaksi. Siihen saakka oli ollut ihan selvää, että minusta tulee kotitalousopettaja. Pidin ruoanlaitosta, ja siinä olin ollut jo keskikoulussa hyvä, kiitos kannustavan opettajan.

Jo talvella olisi pitänyt hakea talouskouluun Helsinkiin. Se olisi alkanut elokuussa, mutta äiti sanoi. etteihän nyt kukaan kesällä lähde kotoa pois. Jotenkin se homma katkesi siihen.

Jostain metsäala nousi esille. Se olikin ajatuksissa voimakkaana koko kevään ja niinpä hain metsätalolle. Kun vastausta ei alkanut kuulua, ajattelin että sittenpähän haen jotain muuta. Sillä tavalla tämä ala ei ollut mikään päähänpinttymä. Uran valinta ei ollut minkään pitkän ja syvällisen harkinnan tulos, vaan enemmänkin sattumasta kiinni. Lopputulokseen olen ollut ihan tyytyväinen, enkä muita vaihtoehtoja ole haikaillut.”

Elinaa kiinnostivat talousasiat enemmän kuin perinteiseen metsänhoitoon ja tekniikkaan liittyvät kysymykset. Siinä syy hakeutua puukaupalliselle linjalle. ”Saattoi olla niinkin, että kaupalliselle puolelle pääsi vähemmillä pisteillä. Minullahan ei ollut harjoittelupisteitä ollenkaan.”

Alan kiinnostavuuden ja käytännönläheisen tutkinnon lisäksi ammatinvalintaan vaikutti ammatin sosiaalinen arvostus. ”Ylioppilaskeväänä mielessäni pyöri pinnalla metsänhoitajan ammatti. Mitä minä siihen ammattiin kytkin, mitä mielikuvia?

Meidän naapurinamme oli maatila, joka oli alun perin Kymi-yhtiön metsänhoitajan kesäresidenssi. Siellä oli ympärivuoden henkilökunta, joka hoiti ketut, lehmät ja hevoset. Metsänhoitajalla oli iso perhe ja autonkuljettaja. Kesällä seuraelämä oli vilkasta. Sillä ihmisellä oli minun silmissäni nykytermein ilmaistuna ’statusta’. Silloin kesällä ajattelin, että sellainen on metsänhoitaja. Myöhemmin useiden vaiheiden jälkeen osa Kymi-yhtiön omistamasta tilasta siirtyi minulle.”

Lady valiojoukoissa

Sosiaalistuminen omaan ammattiin ja metsänhoitajaidentiteetin omaksuminen tuntui alusta alkaen helpolta, sillä metsämieshenkeä luotiin Metsätalolla ensimmäisestä forstien kokoontumisesta alkaen. ”Meille annettiin sellainen kuva, että me olemme ihan erityisporukkaa tämän taivaankannen alla. Metsämiehet ovat ihan eri joukkoa kuin muut – kuten agraarit, emmekähän me heidän kanssaan paljon oltukaan tekemisissä. Näin jälkeenpäin asiaa ajatellen tämä suhtautuminen ei ollut kovin viisasta. Ne jäljet näkyvät valitettavasti metsämieskunnassa.

Mieleeni ei jäänyt, että kurssin ainoana tyttönä olo olisi elämääni häirinnyt. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, että miten siihen niin hyvin sopeuduinkin. Olin paljon omissa oloissani. Opiskelutoverini suhtautuivat asiallisesti, minun mielestäni tasa-arvoisesti. Mieleeni ei ole jäänyt esimerkiksi kiusaamista. Toisaalta itse olen kyllä pitänyt etäisyyttä toisiin ihmisiin, ’ettei ihan heti tulla nokille hyppimään’.

Mieleeni on jäänyt hyvin harvoja ’sattumuksia’. Yksi niistä on seuraava:

Talviharjoittelussa yksi poika yritti kampittaa tai heitteli lumipallolla. Kun hän oli minua pienempi, niinpä pesin hänen naamansa perusteellisesti. Siitä aiheutui, että pojat – näin olen muistavinani – edellyttivät, että minun tulee pyytää anteeksi. Minusta siinä ei ollut mitään anteeksipyydettävää. Hän aloitti kiusaamisen ja minä vastasin.”

Elina aloitti opintonsa 1954 päästyään keväällä ylioppilaaksi Viitasaaren yhteiskoulusta. Hyytiälään hän meni kesällä 1956 suoritettuaan vaaditut perusaineet. Hän asui ruokalan päädyssä Peitsa Mikolan, silloisen Hyytiälän esimiehen, sihteerin kanssa samassa huoneessa.

Silloin metsämiehen taidot piti osoittaa suoriutumalla muutaman motin hakkuu-urakasta. Aloitin sen ihan urhoollisesti, ajattelin että tämä kuuluu minulle. Yhtenä iltana pojat sitten järjestivät talkoot ja tekivät mottiurakkani loppuun. Tuskinpa siitä itse olisin selvinnytkään – enhän ollut tehnyt metsätöitä.

En ollut mikään juoksijatyyppi, joten kävelin Pilkotun maratonin. Seurassani käveli pari kurssitoveria, jotka olivat sairaana. Kaipa kävely tulkittiin jonkinlaiseksi niskuroinniksi, sillä rangaistuksena tästä minun piti eräänä lauantaina kitkeä pihamaan kukkapenkit.”

Berkeleyn campukselta näköalapaikalle MTK:oon

Elina Rutanen valmistui metsänhoitajaksi puukaupalliselta linjalta vuonna 1959. Hänellä ei ollut täsmällisiä urahaaveita. Siihen aikaan oli vaikea saada töitä, joten lievealoille lähdettiin paljon. Elinakin mietti pankinjohtajan uraa. Opintojen päätyttyä hän kuitenkin lähti kesällä lähes vuodeksi Englantiin kielikouluun ja perheeseen au pairiksi. Vaikka kielen opiskelu oli tavoitteellista, hän toisaalta arveli halunneensa myös lisäaikaa ennen työelämään astumista.

Hain valmistumiseni jälkeen kyllä Rosenlewille – vihjeen paikasta sain Naismetsänhoitajien kautta. Paikan sai kuitenkin mies, kurssitoverini Martti Vainio. Seuraavaksi sain vihjeen Naismetsänhoitajilta Ahlströmillä olevasta paikasta, jossa olinkin vuoden Englannista palattuani. Hain jo samana syksynä Asla-stipendiä, joten Ahlströmillä olossa oli alusta alkaen väliaikaisuuden tunne.

Ahlströmillä ollessani Samuli Kaurinkoski, joka oli silloin MTK:ssa, soitti minulle ja kysyi, mitä tykkäisin MTK:sta työpaikkana. Sanoin hänelle, että lähden nyt Amerikkaan, katsotaan kun tulen sieltä takaisin. Palattuani Kalifornian yliopistosta otin yhteyttä MTK:n silloiseen metsäjohtajaan Yrjö Hassiin, ja työpaikka luvattiin puolen vuoden päästä. Odottelin työn alkamista Metsäntutkimuslaitoksessa. Maaliskuussa 1963 menin MTK:oon, jossa olen viihtynyt hyvin. Keskusliitto on hyvä näköalapaikka asioiden seuraamiseen ja vaikuttamiseen. Kahta paikkaa olen hakenut sillä ollessani. METLA:n tiedottajan paikkaa haettuani sain nopeasti viestin ’eihän sinne naista oteta’. Toinen paikka oli verohallituksessa. En saanut paikkaa, nimitys oli ilmeisesti poliittinen.

 Asla-stipendiaattiaika oli hyvää, avartavaa aikaa. Vuosi Berkeleyn campuksella jäi pitkäksi aikaa elämäni kohokohdaksi. Opiskelin mm. metsien monikäyttöä, metsäekonomiaa ja tilastotiedettä. Amerikassa ollessani ajattelin yhtenä mahdollisuutena myös kansainvälisiä tehtäviä. Kaliforniasta käsin lähetin hakemukseni ECE:n puutavarakomitean toimistoon Genevessä. Palattuani kesällä Suomeen sain kutsun haastatteluun Geneveen. En saanut hakemaani paikkaa, joka olikin alustavasti luvattu toiselle. Sen sijaan olisin saanut toisen paikan. Asiaa harkittuani ja kun Genevessä oli silloin huono asuntotilanne, päätin jäädä Suomeen. Näin siitäkin huolimatta, että ’kaikki Suomessa näytti niin pieneltä ja surkealta ja kesäkin poikkeuksellisen sateiselta’. Äkkiä sitä kuitenkin putosi maan pinnalle – sopeutui olevaan tilanteeseen.

Oltuani muutaman kuukauden MTK:ssa minulle tarjottiin paikkaa New Yorkissa, mutta siinä vaiheessa olin jo niin kotiutunut, etten tahtonut enää lähteä Suomesta. Ihmisen elämä on aika lailla sattumasta kiinni, siitä mille asialle kulloinkin antaa painoa. Ihan hyvä, etten ole lähtenyt mihinkään ’hömpöttelemään’.

Mieluiten taustalla asiantuntijana

Työelämään siirtyessäni en kokenut yllätyksiä. Minulla ei ollut korkeita tavoitteita, ei ainakaan sillä tavoin, että niiden johdosta olisin joutunut ristiriitaan kulloisessakin työtehtävässä. Kun mietin, olenko menestynyt vai en ja millä lailla, niin tulen siihen johtopäätökseen, että itsestä se menestyminen on loppujen lopuksi kiinni, vaikka hyvä onnikaan ei ole pahaksi. Olen saanut kaiken sen ’menestyksen’, minkä olen halunnut, niitä tehtäviä, joita olen halunnut ja olla niin näkyvä kuin olen halunnut. En ole välttämättä halunnut olla eturivissä, vaan mieluummin taustalla asiantuntijana. Olen ollut mielestäni työyhteisössämme tasa-arvoinen – myös palkan osalta, niin oletan.

Tehtävät ovat vuosikymmenien kuluessa vaihdelleet. Olen ollut viime vuosia lukuun ottamatta aika paljon mukana puukauppaan liittyvissä tehtävissä. Olen ollut pitkään mukana pohjoismaisessa metsänomistajajärjestöjen yhteistyössä. Veroasioiden noustua eri muodoissa voimakkaasti esille erityisesti 1980-luvun lopusta lähtien, olen ollut niiden kanssa tekemisissä lähes päätoimisesti. Metsäjohtokunnan sihteerinä hoidan myös juoksevia asioita, hallintoasiat ovat aina kiinnostaneet minua. Metsäala on edelleen kovin miesvaltainen, joskin vuosien varrella työtehtäviin on tullut mukaan joitakin naisia, luottamustehtävissä naisia ei vieläkään ole kuin muutamia harvoja. Tämä on kovin valitettavaa.”

Aika avaa portit naisten maailmaan

Liityin 70-luvun loppupuolella Zonta-toimintaan. Kyseessä on naisten kansainvälinen palvelujärjestö. Olen vuosien myötä alkanut yhä enemmän arvostaa naisjärjestöjen toimintaa. Se tuo vaihtelua muutoin kovin miehiseen ympäristööni, jota tämä metsäsektori vielä on. Nuorempana naisten asiat eivät minua niinkään kiinnostaneet, ilmeisesti silloin oli tärkeää ’olla niin kuin mies’. Ei saanut poiketa ammattiroolista – piti olla niin kuin mies, asiallinen. Ei se ole minulle ollut kovin vaikeata, olen aika jäykkä. Alkuaikoina sitä yritti supistaa luonnettaan. Välttämättä se ei ollut hyvä, mutta toisaalta sillä, että on ’pysynyt asiassa’, on kuitenkin ehkä saattanut saada tietyn arvostuksen.”

Elina ei usko tuoneensa mitään erityistä naisellista työympäristöönsä, asioiden käsittelytapaan tai työrooliin. ”Myönnän olevani aika byrokraatti ja tiukkapipo. Helposti vedän melko tiukkaa ja vaativaa linjaa työtovereihinkin nähden. Jos jotakin tyypillistä naisellista on, niin se on pikkuasioista huolehtiminen.

Naiseudesta ei ole ollut työelämässä välttämättä haittaakaan. Mies ei koe naista kilpailijakseen, hän uskaltaa paljon herkemmin puhua ja keskustella asioista naisen kanssa. Minulla on ollut sellaisia keskustelusuhteita, joissa miehet ovat uskaltaneet näyttää oman epävarmuutensa ja peilata ajatuksiaan kasvojaan menettämättä. Tätä luottamusta olen arvostanut.”




Sylvia Linnansaari – kansakoulunopettajan ja isänmaan kutsumus

Lapsuus Vetelin Apteekissa

Sylvia Bökmanin isä oli apteekkari Gustaf Adolf Bökman (1861-1921) ja äiti klaveerinsoittaja ja laulaja Märtha Aurora Mechelin (1872-1954). Lapsia syntyi yhdeksän, joista kaksi kuoli pieninä. Joen törmällä sijaitseva apteekkirakennus pihoineen käsitti puutarhan marjapensaineen ja juureksineen sekä tilaa lampaille. Koska Vetelissä ei ollut omaa lääkäriä, apteekkari toimi osittain lääkärinä. Sylvian äiti Märtha soitti pianoa ja lauloi erinomaisesti esiintyen kirkossa ja juhlatilaisuuksissa. Isän sisko Wilma-täti vastasi taloudesta ja hoiti myös lapsia. Lapsuus oli luonnon, eläinten ja musiikin parissa onnellinen lukuun ottamatta sotaa, joka kosketti myös tätä perhettä. Koska Vetelissä ei ollut yhteiskoulua, lapset kävivät koulua Kokkolan Suomalaisessa yhteiskoulussa. Matkan vuoksi asuttiin oppilasasuntolassa. Onnellinen lapsuus ja nuoruus loppuivat apteekkari-isän kuolemaan Sylvian ollessa 14 -vuotias. Isä kuoli hänen syntymäpäivänään eikä Sylvia tämän jälkeen kyennyt iloitsemaan omasta syntymäpäivästään.

Jyväskylässä ja Jyväskylän seminaarissa

Bökmanin leski lapsineen muutti Jyväskylään Pitkällekadulle. Perheessä arvostettiin sivistystä ja naisten koulutusta. Vanhin sisko Katri koulutettiin sukulaisten luona Helsingissä apteekkariksi. Koska varallisuutta ei ollut, lapsista Sylvia samoin kuin Kerttu-sisko päättivät mennä Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaariin motiiveinaan lyhyt koulutus ja työpaikka. Molemmat valmistuivat kansakoulunopettajiksi 1927. Lisäopintoina Sylvia suoritti kotitalouskoulun, sielutieteen, kasvatusopin, moraalipedagogiikan, kasvatusopin historian ja yleisen opetusopin luennot, ranskan ja englannin alkeiskurssit, musiikkipedagogiset kurssit sekä hiihdonopetuskurssit. Seminaariopintojen opit ja materiaalit olivat käytössä tulevina opettajavuosina. Yhteydet seminaarilaisiin eivät kadonneet. Jyväskylän seminaarin 1863-1937 juhlissa Jyväskylän yliopistossa Sylvia Linnansaari piti 1982 pääjuhlan tervetuliaispuheen.

Opettajana Huopanan koululla 1928-1949

Sylvia Bökmanin ensimmäinen työpaikka oli Ylihärmän kirkonkylässä yläkoulun naisopettajan puolen vuoden viransijaisena, sitten toinen puoli vuotta Utrassa. Kolmas viransijaisuus oli Viitasaaren Huopanan koululla, josta tuli vuonna 1929 hänen vakituinen työnsä vuoteen 1949 saakka (lukuun ottamatta sodan lottavuosia). Ensimmäiset vuodet olivat raskaita. ”Mikä on kamalinta maailmassa? Se että väsyy itseensä!! Minkälaista elämä oikein on? Siitä ei päässe mihinkään selvyyteen. Ja mitä enemmän kaikkea ajattelee, sitä väsyneemmäksi käy mieli. Silmäni ovat myös ruvenneet väsymään, silmäkuoppia pakottaa ja päätä rupeaa jomottamaan, jos vähänkin präntti on pienempi. Hermostuttaa ihmisten vetelyys, juoruilunhalu, lasten kurittomuus.” Sylvian motto kuitenkin vuonna 1934 oli: ”Raskaan taakan alla voimat varttuvat”. Epäkohtiin koululla hän puuttui välittömästi. ”Viikolla minulla oli surua pojista. He olivat kiusanneet uskovaista, herttaista poikaa, jonka terveys oli hyvin heikko. Poika itki ja tuli sairaammaksi. Puhuin pojille ankarasti ja sanoin etteivät he voi sovittaa pahaa tekoaan kuin Jumalan kanssa, sillä toisen mielen pahoittaminen, sairaan mielen pahoittaminen on rikos viidettä käskyä vastaan. Pojat ottivat asian niin sydämelleen, että pyysivät heti anteeksi. Vein poikien anteeksipyynnön kiusatun pojan kotiin. Ja ihme, kun poika sitten jaksoi tulla kouluun, kuulin omin korvin miten pohjat pyysivät anteeksi kiusaamaltaan pojalta. Ei mikään ole opettajalle suurempiarvoista!”

Vuosi 1936 oli surun vuosi. ”Kuolema on käynyt yli ihanan maan. Sieluni yllä leijaa harmaa niljainen usva ja uhkaa tukahduttaa kaikki, kaikki. Nytkin on kesä, tosin syyskesä – ennenhän olivat kaikki vuodenajat yhtä ihania. Luonto on sama kuin ennen: järvi yhtä ihana tyvenenä, taivas seesteinen, värien kyllyys sanoinkuvaamaton, mutta Sydän on väsynyt ja vanha. Mikään ei ole mitään, vain pettymys, tuska ja uupumus ovat todellisuutta”. Sylvia menetti sekä nuoruudenaikaisen rakkaan ystävänsä että dobermankoiransa Boyn. Hän kirjoitti: ”Tänään laitoin uskollisen koirani arkkuun. Peitin kukkasin, kyynelin ja syyslehdin uskollisimman, ritarillisimman ja uljaimman ystäväni viimeiseen leposijaansa. Samaan arkkuun kätkin viimeisen valoisan nuoruudenuskoni ihmisiin. Sähköäkään ei tullut tänä iltana. Minulla on vain pieni kynttilän tuikku, joka pian sammuu. Ulkona myrskyää ja ryskää.

Olin Suolahdessa opettajainkokouksessa. Itkua nieleskellen sinne menin. Kokous oli kyllä ihana, vaikka en tiedä, onko kukaan opettaja ennen ajatellut kokouksessa yli kaiken koiraansa ja itkenyt sydämessään sitä.” Kirjailija, soturi, ajattelijanero ja kaukonäkijä luutnantti Uotila tuli vierailulle Huopanaan. Hänen käyntinsä muodosti yhden käännekohdan Sylvian elämässä. Elämänusko palasi: ”Pois omat huolet, omat pettymykset ja harhat. Tilalle ehyesti ja kokonaan: Isänmaa. Avioliitto, kaikki on tästä lähtien vain isänmaata varten. Kyllä olenkin ollut raukka! Minun pitäisi laittaa itselleni ruoska, jolla saisin suomia itseäni toivottomuuden ja uupumuksen tullen. Suuret tehtävät odottavat jokaista isänmaallista suomalaista. Eikö se ole enemmän kuin kylliksi, sitähän vain olen lapsesta asti toivonut ja sitä varten itseäni valmistanut, nytkö uupuisin, kun olen lähempänä tehtävääni kuin koskaan. Voi ihanuus näitä avartavia, ihmeellisiä päiviä.” Näitä vuosia ja työtä Sylvia sittemmin kaipasi ja arvosti kuolemaansa saakka.

Koulu toimi koko kylän keskuksena. Sylvia aloitti ilmaisen kouluruokailun oppilaille talkoovoimin. Kunnia-asia oli vuosittaiset käynnit jokaisen oppilaan kotona. Noina aikoina myös koulutoimentarkastajat tarkastivat koulujen opetusta. Tarkastajista Sylvia, joka oli vuonna 1935 suomentanut nimensä muotoon Satupyökki, kirjoitti: ”Yli kaiken oli kuitenkin ylitarkastaja Vartia. Häntä ihailin ja pelkäsin jo seminaarissa. Kauhukseni huomasin seisovani hänen edessään. Täytyi puhua jotain. En elämässäni ollut voinut kuvitella, että kouluhallituksen ylitarkastaja on niin ihana. Mahtoikohan tarkastaja Vartia aavistaa, mikä lohtu ja mielenreipastaja hän suhtautumisessaan ja arvioissaan oli minulle. Hän oli Jumalan lähettiläs. Hän ei hellittänyt ennenkuin olimme panneet peukaloa siitä, että tulen kouluhallituksen järjestämälle liikuntakasvatuskurssille. Näkiköhän hän, että minulla oli itku kurkussa. Olikohan hän niin hyvä ihmistuntija. Tapaamisemme ei ollut ohimenevä harha, se oli uutta elämänuskoa antava tähdenlento.”

Sylvia Satupyökki toimi monissa luottamustehtävissä: kansakoulun johtokunnan sihteerinä, johtajaopettajana, opettajayhdistyksen sihteerinä ja varapuheenjohtajana, köyhäinhoidon kaitsijana, lottakyläosaston puheenjohtajana, tyttötyön johtajana. Hän hoiti kyläkunnan kirjastoa, johti hengellistä kuoroa ja laulajaisia, johti naisvoimisteluseuraa Helsingin suurille voimistelujuhlille. Liikkuminen oli tuohon aikaan hidasta. Kirkonkylän ja pitäjien väliset matkat olivat kymmeniä kilometrejä ja ne tehtiin ilmoista riippumatta hevosella, polkupyörällä, veneellä tai kävellen. Päiväkirjoista löytyy usein lause:”Päivät menevät kuin unessa. Olen väsynyt, kuten aina.” Sieltä löytyy myös lauseita: ”Terelän koulun vihkiäiset. Säestin ja olin muutoinkin kanttorina juhlissa. Harmooni oli kamala, muuten siellä oli kovin herttaista. Ihmiset, ihan tuntemattomatkin, tulivat kättelemään ja kyselemään, mitä kuuluu.

Kirkkoherran tapaaminen oli kuitenkin suuriarvoisinta.” ”Jatkotunnit alkoivat ja lapset olivat sanomattoman suloisia: puhtaita piirteitä ja viattomia silmiä.” Kylä oppilaineen arvosti opettajaansa. Tallella on kirja oppilailta, jonka sisällöstä alla muutama (kirjassa kauniilla käsialalla kirjoitettu ja kuvitettu) suora lainaus. ”Opettajalle: On muistoja joita aika, eikä vuodet viedä voi. On muistoja joiden taika, ijät kaiket sielussa soi, muistot mi opettajasta jäi.” ”Opettajalle: Kiitos, rakas opettaja kaikesta työstänne koko kouluajaltani.” Sylvia Linnansaari kutsuttiin myöhempinä vuosina aina koulun juhliin. Koulun historiallinen tuon ajan arkisto kuvineen on myös hänen aikaansaamaansa.

Sairaanhoitajaharjoittelijana, lääkintälottana, valistusneuvojana sekä valistus- ja huoltotehtävissä rintamilla 1939-1943

Sylvia Bökman toimi aluksi pikkulottana ja talvisodan aikana Satupyökkinä opettajan tehtävistä virkavapaalla lääkintälottana Taipaleen kenttäsairaalassa, Lotta Svärd Sisä-Suomen piirin valistusneuvojana (1941), lääkintälottana 23. osastossa (Kiiuruvesi-Kontupohja 1941-1942) ja lottajärjestön valistus- ja huoltotehtävissä (1942-1943). Hänelle myönnettiin Talvisodan muistomitali, Taipaleen risti, Jatkosodan muistomitali, Kiilan muistoristi, Lotta Svärd ansiomitali ja Vapaudenmitalit 2 sotamarsalkka Mannerheimin allekirjoituksella.

Sylvia Satupyökki kirjoitti sotakokemuksensa pieniin vihkoihin kuorma-autojen lavoilla ja rintamien majoituspaikoissa. Niissä kerrotaan matkoista, joiden päämäärää oli tuntematon. Ei tietoa, mihin joutuu, missä nukkuu, mitä syö ja milloin pommit tulevat. Hän kuvasi myös luonnon kauneutta, kukkia ja ihmisten hyviä tekoja toisiaan kohtaan. Oma tehtävä on vankkumaton: isänmaan puolesta sotilaiden rohkaiseminen ja auttaminen. Alla on joitakin otteita vihkoista. ”Suomen taivaalle rupesi nousemaan mustia pilviä idästäpäin. Lokakuun alkupäivinä kutsuttiin miehet kertausharjoituksiin. Lotille alkoi myös työ, kiireellisempi kuin ennen.

Ja niinpä Kivijärven lotatkin ottivat käyttöön ne sota-aseet, jotka Jumala on naisen käteen pannut: nim. neulan, sakset, sukkapuikot, ompelukoneet ym. Reserviläisten perheistä ruvettiin huolehtimaan. Siirtoväkeä saapui. Lotat huolehtivat siirtoväen majoituksesta ja muonituksesta. Pantiin toimeen keräyksiä – myös sotasairaaloita varten. Uskon, että sadattuhannet miehet ovat tämän sodan aikana oppineet antamaan arvon lotan ja naisen työlle. Jokainen lotta on saanut näyttää intonsa, toimintansa ja isänmaallisen mielenlaatunsa. Ja ilolla on saanut panna merkille, että vielä löytyy tosi rakkautta ja uhrautuvaisuutta isänmaan hyväksi niin miehen kuin naisenkin sydämessä tässä maassa.” (1939) ” On ollut ihania ilmoja ja illalla kaunis kuutamo. Iltahartauden jälkeen saan kuunnella kuunnelmia päivän osakunnan 300-vuotisjuhlista. Rakas valkotukkainen Heikki Klemetti siellä johtaa vanhaa ylioppilaslaulua. Voi näitä onnellisia ihmisiä, jotka ovat saaneet kasvaa Suomen historian suurimpana aikana.

Maastopäivänä kävelimme lottien luona ihan väsyksiin asti poimien rentukoita tuoden koivun oksia maljakoihin. Ylioppilasjoukon parhaimmisto seisoo nyt joukkueen johtajina, komppanian päälliköinä Karjalan karuissa syvästi tietoisina suuresta tehtävästään. Useimmiten olen hurmahenkinen tällä matkalla, sillä ihmiset eivät ole niin suurenmoisia rauhan ajan arkielämässä kuin sodan hirvittävissä koettelemuksissa ja kärsimyksissä. Tällaisena raskaana aikana saa syvästi tuntea, että henki voittaa aineen. Voi jos vain kaikki saisivat sen armon Jumalan edessä, että hän kirkastaisi tämän, silloin olisi käyty sotaa siunaukseksi kansamme tulevaisuudelle. Silloin nousisi rakas maani verestä ja tuhkasta kirkastuneena suureen tehtävään, mikä sitä odottaa.” (Flooran päivänä 1943)

”Tänä aamuna paukkuivat pommit. Yhdeksän ikkunaa särkyi talostamme. Olin juuri kampaamassa tukkaani, kun rytinä tuli ja lotat olivat juuri lähteneet aamukävelylle. Kun ikkuna tuli sisään huoneessani, menin käytävään katsomaan, mitä lotille, jotka vielä olivat talossa, kuuluu. Taasen rymähti. Menin huutelemaan tytöille käytävälle sirpalemuusiin. Tytöt olivat olleet sairaalan aidan vieressä, nähneet koneet ja pommien putoamisen. Eivät he silti pelästyneiltä näyttäneet. Reippaita, rakkaita tyttöjä – ajattelin. Erääseen miesten asuntolaan täysosuma, talo meni plittaan ja paloi sitten. Kymmenestä miehestä yksi kuoli, invalidi, jolla oli puujalka ja käsi ja toiselta mieheltä meni molemmat jalat poikki, muut pääsivät säikähdyksellä. Kun kaikki oli rauhoittunut – aamuhartautemme oli harras. Istuin näppäilemään pianiinostani rakkaita laulujani ja hyräilin hiljaa.” (8.6.1943. Karhumäen lottakoululla)

Kenttäsairaalassa työskennellessään Sylvia otti tehtäväkseen huolehtia pahoin haavoittuneiden amputoitujen käsien ja jalkojen hautaamisesta. Hän halusi haudata ne hartain ja kunnioittavin mielin. ”Lemmikkiristi on aina kaulallani. Sen kauneutta ihailen yhä uudelleen ja uudelleen. Miten katkeran rakas muisto on se minulle. Siellä on polku ja tie jota kutsutaan pyhäksi tieksi. ” Sylvia Satupyökki meni naimisiin 1941 pastori Pauli Linnansaaren kanssa. Vihkiminen pidettiin rintamalta saadun molempien loman aikana Jyväskylässä Sylvian perheen kodissa Pihlamökillä. Paikalla olivat vain vanhemmat ja sisarukset ilman Paulin isää (mm. Kiuruveden säästöpankin rakennuksen suunnitellut rakennusmesteri Pekka Lind), joka oli kuollut 32 vuotiaana. Huopanassa 1946 syntyi ensimmäinen lapsi – tyttö Floora, joka ei elänyt päivääkään. Suru oli musertava. Tytär Päivi syntyi Huopanassa 1947.

Kivijärvellä 1949-1955

Sylvia Linnansaari olisi halunnut jäädä edelleen rakastamaansa työhön ja kylään Huopanaan, mutta hän joutui muuttamaan Kivijärvelle, kun Pauli Linnansaari valittiin sinne kirkkoherraksi. Lähtö oli vaikea. Viimeinen näky Huopanasta oli ”Suomen lippu koivujen keskeltä. Se rakkain ja kallein kotimaan symboli.” Mutta mikä olikaan ensimmäinen näky Kivijärveltä: ”Valkea pappila ja sen pihalta tervehtivä Suomen siniristilippu koivujen keskeltä.” Pihalle oli kerääntynyt seurakuntalaisia vastaanottoseremoniaan. Tavaroiden joukosta kannettiin sisälle saliin lapsuudenkodin pianiino. Vanha kanttori tuli sanomaan: ”Olen käynyt kodissanne Vetelissä, nähnyt siellä tuon pianiinon ja kuullut äitinne soittavan ja laulavan.” Sylvian väsymys alkoi kääntyä virkistykseksi.

Kivijärven vuodet olivat työntäyteiset. Lapsista Heljä syntyi 1949 ja Paavo 1951. Sylvia Linnansaari toimi kirkonkylän yläkoulun viransijaisena ja väliaikaisena opettajana. Toimelias kirkkoherra Pauli Linnansaari kehitti Kivijärven seurakuntaelämää, sivistys- ja raittiustyötä, nuorisotyötä ja diakoniatyötä. Hän oli sankarihautatoimikunnan ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton raittius- ja nuorisotyölautakunnan puheenjohtaja ja Pelastakaa Lapset ry:n asiamies. Pauli Linnansaari teki pitkät työmatkat veneellä, polkupyörällä ja jalkaisin. Tukenaan ja apunaan hänellä oli vaimonsa, jonka aloitteesta perustettiin kunnankirjasto.

Sylviallakin oli useita luottamustoimia: kansakoululautakunnan sihteeri, kirjaston johtokunnan ja Punaisen Ristin osaston puheenjohtaja, opettajayhdistyksen johtokunnan jäsen, diakoniatyöseuran johtaja, sankaripatsastoimikunnan jäsen. Sylvia valittiin ainoana naisena kunnanvaltuustoon. Hän lauloi kirkkokuorossa ja säesti tilaisuuksissa.

Kivijärven järven rannalla sijaitseva pappila oli ihanteellinen paikka perheen elää. Pappilan rantaan rakennettiin Paulin piirtämä sauna: Kivilaituriin hän haki kivet puretun navetan pohjalta ja pelloilta. Pappilan leivintupa muutettiin seuratuvaksi. Rakennettiin puutarha. Linnansaaret rakastivat luontoa, kalaista vesistöä ja omenapuutarhaa kukkineen ja kasveineen. Perheeseen otettiin asumaan Venäjältä paennut emigrantti Vera Grigorieva, joka oli myös lasten ystävä valokuvaten tapahtumia ja jonka lempinimi oli Valo-täti. Yhdessä Sylvia ja Pauli Linnansaari auttoivat ihmisiä sekä jakoivat seurakuntalaistensa murheita ja iloja. He keräsivät lahjoituksia seurakunnalle. Pauli järjesti 24 hyllymetriä historiallista kirkon arkistoa sisältäen vaimonsa kanssa kootun albumin seurakunnan tapahtumista vuosilta 1940-1955.

Muuruvedellä 1956-1961

Muutto Muuruvedelle ei taaskaan ollut helppo. Sylvia oli pohjalainen siinä missä muuruvetiset savolaisia. Heidän tapansa puhua ja ajatella olivat erilaisia. Pappilassa oli remontti ja perhe asettui aluksi vanhalle koululle. Pappilan ympäristö oli huonosti hoidettu. Vuosien varrella siitä tuli mahtava kukkapuutarha, sillä sekä Sylvia että Pauli olivat taitavia ja käyttivät kaiken liikenevän aikansa puutarhan laittamiseen. Pihalle Pauli ja kunnan suntio rakensivat lapsille leikkimökin ja keinun. Talossa oli kissoja. Lemmikkinä oli myös kesy variksenpoikanen, jolle Paavo-poika syötti lusikalla kaurapuuroa. Ja naapureissa oli lehmiä ja hevosia. Ranta oli lähellä. Siellä pestiin pyykit, kalastettiin ja soudettiin veneillä.

Muuruvedeltä ei aluksi tahtonut löytyä Sylvialle opettajan töitä. Lopulta hän sai väliaikaisen miesopettajan paikan ja kansalaiskoulun yleisaineiden tuntiopettajuuksia 1957-1961. Kansalaiskouluun ei kukaan tahtonut tulla laiskojen ja haluttomien poikien vuoksi. Sinne hänet palkattiin. Palkasta vähennettiin 10 prosentin epäpätevyyslisä, koska kyse oli miesopettajan tehtävästä ja hän oli nainen. Luokassa oli 23 poikaa ja 16 tyttöä, yhteensä 39 oppilasta luokilta 5-7. Edes vihkoja ei johtajaopettaja antanut riittävästi. Sylvia Linnansaari kirjoitti kirjeessään vanhalle opettajaystävälleen: ”Kysypäs arvoisalta puolisoltasi Tarkastajana, voiko pätevä olla epäpätevä? Olen niin vihainen hengessäni, että täytyy kirjoittaa jollekin. Vuosikausia on Suomen koulussa maksettu täyttä palkkaa kaikenlaisille penikoille, kun he vain ovat olleet maskuliineja ja olkoot he sitten tehneet mitä tahansa. Tälläkö asiat muka parannetaan, että pätevät naisopettajat pannaan epäpäteviksi. Tämä on jo oikeudenmukaisuus-herjausta. Aiemmin olen opettanut pojille voimistelua 21 vuotta ja luulenpa pärjääväni niille nykyaikaisille liikunnon liehtojille. On aivan käsittämätöntä nuo mies- ja naisopettajien paikat erikseen. Eivätkö tarkastajat ole nähneet, että naiset pystyvät hoitamaan asiat yksin. Vai onko miehuus Suomessa jo niin matalalla, että sitä pitää näinkin pönkittää.” Sylvia Linnansaari hoiti työn ja voitti poikien luottamuksen – ”epäpätevänä”!

Muuruveden pappilassa pidettiin ompeluseroja ja seuroja sekä piispantarkastus piispa Eino Sormusen kaudella. Siitä tuli mahtava Sylvia Linnansaaren organisoima juhla. Oppilaat reunustivat kunniakoivukujaa kirkosta pappilaan. Seuroja ja ompeluseuroja pidettiin sekä erilaisia juhlatilaisuuksia. Sylvia toimi myös vt. kanttorina jumalanpalveluksissa ja kinkereillä, rippikoulun opettajana tarvittaessa, kirkkoherranviraston tehtävissä, seurakunnan naistoimikunnan puheenjohtajana, Sotainvalidien veljesliiton naisjaoston puheenjohtajana sekä kansakoululautakunnan ja kansakoulun johtokunnan jäsenenä. Kirkkoherra Pauli Linnansaari valittiin Kuopion tuomikirkkoseurakunnan asessoriksi. Tuota kautta samoin kuin julkaisujensa, erityisesti julkaisun Uskonnolliset ahdistukset ja sielunhoito vuoksi hänet kutsuttiin 1961 uuteen tehtävään Suomen Kirkon Sisälähetysseuran seurakuntatyön johtajaksi. Muutto Helsinkiin oli edessä.

Helsingissä 1961-1997

Muutto Helsinkiin oli ongelmia täynnä. Luvatun asunnon remontti ei ollut valmis. Helsingin liikenteessä liikkuminen oli hankalaa. Erilaiseen elämänpiiriin oli hankala sopeutua. Syyslukukaudella 1961 Sylvia Linnansaari opetti päivien ja viikkojen sijaisena Myllykallion, Malmin, Mellunkylän ja Santahaminan kouluissa.

Pidempiaikaisia sijaisuuksia hän sai Kruununhaan valmistavasta koulusta, Myllykalliosta ja lopuksi useamman vuoden Myllypuron koulusta. Siellä hän toimi myös samanaikaisesti toisen luokan ”apuopettajana”, kun oppilaat olivat levottomia. Hän antoi oppilaille mielenkiintoisia tehtäviä ja lainasi niitä myös naapuriluokille. Sylvia Linnansaari piti sivistämistä tärkeänä ja hän sai hyvän kontaktin oppilaisiin. Hän ymmärsi, että oppiminen on kokonaisvaltainen tapahtuma. Jos näytti siltä, että oppilaat eivät jaksaneet keskittyä, hän nostatti heidät liikkumaan. Hän piti huolen siitä, että luokissa ja välitunneilla oli työrauha. Ongelmallisia oppilaita kyllä oli. Eräs poika aiheutti paljon päänvaivaa koko koululle. Opettaja keskusteli pojan kanssa ja rankaisikin. Aina vaan tuli syytöksiä. Poika kertoi opettajalle, että häntä syytetään kaikesta, sellaisistakin teoista, joita hänen naapurissaan asuva poika tekee. Sitä vain ei kukaan usko. Oikeudenmukaisuuteen pyrkivä opettaja päätti tarkkailla, puhuuko poika totta. Hän seurasi erityisen tarkkaan tilanteita. Poika itse edesauttoi ratkaisuun odottamalla opettajan kotiovella ja kävelemällä opettajan kanssa kouluun ja takaisin. Nahistelut loppuivat.

Koulumatkat ja opettaminen parakkirakennuksissa 1960-luvun oppilasmäärien kasvun aikoina ottivat lujille. Oppilaiden ja opettajien bussimatkat lähiökouluihin saattoivat kestää lähes tunnin suuntaansa ja ne olivat meluisia. Sylvia kirjoitti: ”Pieni lapsi katsoo hätääntynein, ahdistunein silmin outona ja yksin ihmisjoukossa. Autot – hirmut – kiitää…… Milloin saapuu minun numeroni? Ajaako se ohi? Mahdunko siihen sisälle?? Kiroilevat miehet tuuppii toisiaan, rahastaja puhuu tylysti … Kukaan auttaa ei voi ketään, aamu aamun jälkeen sama toistuu…Niinkuin hornan kitaan silmin kiiluvaisin kaikki syöksyy … Lapsi vapisee ja miettii: Mahdunko minä sisälle?? Keskellä ryskettä ja rätinää on pieni musta parakkikoulu. Lapsia, lapsia, lapsia. Yhdessä vuorossa, kahdessa vuorossa, kolmessa vuorossa…” Perheen ja työn lisäksi Sylvia Linnansaari osallistui edelleen moneen. Hän oli Suur-Helsingin Valkonauhan puheenjohtaja, Valkonauhaliiton hallituksen ja työvaliokunnan sekä Cantores Minores kannatusyhdistyksen jäsen. Pianonsoitto, kirkko ja klassisen musiikki toivat lohtua ja virkistystä. Kuitenkin vielä Helsingissä Sylvia kirjoitti: ”En olisi halunnut lähteä Huopanasta enkä Kivijärveltä pois. Iloita olen voinut siitä, että kaikkien näiden vuosikymmenten aikana ystävät ovat säilyneet ja pitäneet yhteyttä”.

Muutama kokoava ajatus Sylvia Linnansaaren elämästä

Sylvia Linnansaaren elämän johtotähdet olivat koti, uskonto ja isänmaa. Hän teki paljon arvostamiensa asioiden hyväksi. Hän oli tinkimätön – ankarakin – vaatimuksissaan. Sodassa ja lottana hän oli monia miehiä rohkeampi. Kerran junassa rintamalle matkustaessaan tuli pommihälytys. Kaikki miehet junasta juoksivat hätääntyneinä piiloon metsään. Sylvia Linnansaari koki tehtäväkseen rauhoittaa muita ja jäi junaan istumaan. Toisaalta vuosikymmenten jälkeen vielä Helsingissä Sylvia Linnansaari näki painajaisia vaarallisista tilanteista, joihin hän joutui. Heräsi hikimärkänä ja peloissaan. Hän ei myöskään pystynyt katsomaan televisiosta sarjoja tai elokuvia, joissa ammuttiin.

Muutoinkin kotona kuunneltiin vain kirkko- ja klassista musiikkia. Sylvia oli myös kannustava, innostava, toisia ajatteleva ja valmis auttamaan ja antamaan. Kerran Helsingissä eläkkeellä ollessaan hän oli syömässä ravintolassa. Vieressä istui mies, joka joi vain kahvia ja katseli annosta. Sylvia kääntyi miehen puoleen ja kysyi, haluaisitteko puolet tästä annoksesta, sillä en ole koskenutkaan vielä ruokaan. Mies sanoi olevansa erittäin nälkäinen ja kiitollinen, jos saisi puolet annoksesta.

Vapaa-aikanaan Sylvia piti huolta säveltäjä Heikki Klemetin Armi puolisosta, joka ikänsä puolesta ei enää pärjännyt kokonaan yksin. Helsingissä viimeisinä vuosinaan Sylvia Linnansaari toimi opettajan sijaisena monissa kouluissa eri pituisia aikoja. Luokkakoot olivat suuria. Hän sai erinomaista palautetta kyvystään hoitaa tehtäviä aina uusien lasten ja nuorten kanssa. Hän panosti innostaviin tehtäviin ja sai tätä kautta työrauhan! Kun oppilaat olivat levottomia, hän piti pikkuvälitunteja. Kiusaamattomuus oli kunnia-asia. Opettajakollegoitaan hän mielellään tuki.

Kouluruokailuun liittyi monia ongelmia. Sylvia ollessaan Satupyökki perusti ilmaisen kouluruokailun Huopanassa. Niinpä hän pahoitti mielensä, kun opettajilta alettiin ottaa maksu heidän ruokaillessaan koulussa. Hänestä se oli suuri vääryys. Ei hän itse koskaan ehtinyt eikä kyennyt syömään, sillä opettajan tehtävänä oli kasvattaa oppilaita myös ruokailutilanteissa. Toinen suuri vääryys, minkä hän koki uransa lopuksi, oli kun 1960-luvulla yksi nuori opettaja totesi, että miksi vanhat opettajat eivät ymmärrä jäädä eläkkeelle ja tehdä tilaa nuorille opettajille.

Lottajärjestön lakkauttaminen 1944 tuotti suurta murhetta ja vihaa. Samoin se, että sodassa olleet eivät saaneet arvostusta ja kunniaa. 1960-luku oli hänelle erityisen vaikea ajan hengen vuoksi. Voi jospa Sylvia Linnansaari olisi saanut elää tämän itsenäisyyden juhlavuoden ja lottien ja veteraanien arvostuksen ajan!

Sylvia Linnansaaren elämä ei ollut vuosien varrella helppo. Murhetta tuottivat oman isän, lapsen, nuoruudenystävän ja koiran sekä sodassa kaatuneiden kuolemat, taloudelliset huolet, muutot sekä sisaren ja aviomiehen pitkät ja vakavat sairaudet. Useissa päiväkirjoissa kertojana on uupunut Sylvia. Palaute Sylvia Linnansaaren toiminnasta oli kautta elämän erinomaista tehtävissä, mihin hän ryhtyi. Velvollisuudet ja työn arvostus johtivat hänen toimintaansa. Puoliso Pauli Linnansaari omasi samat arvot. Paulin tapa toimia oli kuunteleva, lempeä ja ymmärtäväinen. Hänen eräs ajatelmansa oli: ”Se mitä tapahtuu Jumalan ja ihmisen välillä, sen täytyy jatkua ihmisen ja hänen lähimmäisensä välillä.” Hän oli kätevä käsistään ja ahkera ruumiillisissa töissä. Hän suunnitteli ja piirsi rakennuksia sekä laati piirroksin kuvitettuja kirjoja omasta työstään, kortteja ja lehtisiä. Molemmat tekivät paljon saadakseen aina uuden kodin näyttämään kauniilta sekä sisältä että ulkoa. Esteettisesti kauniissa kodeissa leimaa antoivat lapsuudenkodista tuotu pianiino nuotteineen, ryijyt ja rukki, palmut, eucariat ja liljat sekä kynttilät. Puutarhoissa kukoistivat leikatut nurmikot, kasvit, perunat ja retiisit.

Molemmat harrastivat sukututkimusta. Perheessä kävi paljon vieraita – myös aikaisempien vuosien ystäviä. Heitä odotti lämmin vastaanotto – tarvittaessa yösijakin. Yleisimmin keskusteluissa palattiin sotakokemuksiin ja käsiteltiin Suomen asioita. Mannerheimin arvostus oli suuri. ”Kerran – siitä on hyvin kauan, oli onnellinen nuori tyttö. Ei ollut mitään, mitä hän ei luullut saavuttavansa: taivaan sini, kesän vehreys, keijujen karkelot, sinipiikojen haaveet, kaikki oli hänen ulottuvillaan. Ja herkkä sielu värisi värien kyllyydestä, lintusten laulun ihanuudesta.” ”Kuolema on käynyt yli ihanan maan. Sieluni yllä leijaa harmaa, niljainen usva ja uhkaa tukahduttaa kaikki, kaikki. ” ”Ja mikä on parasta ollut, se on työ ja tuska ollut.”




Seija Tuohesmaa – Kalevalamitan taitaja

Äidinkieltä, kirjallisuutta ja paljon muuta

Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1938 mutta asunut koko ikäni Keski-Suomessa. Ylioppilaaksi kirjoitin Saarijärven yhteiskoulusta 1958. Kävin aluksi Jyväskylän talouskoulun, koska aioin talousopettajaksi. Aloitin kuitenkin opinnot Jyväskylän yliopistossa 1960. Valmistuttuani 1963 humanististen tieteiden kandidaatiksi tein opettajasijaisuuksia muun muassa Vaajakosken yhteiskoulussa sekä Laukaan kunnan Leinolan koulussa.

Vuonna 1966 aloitin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Keski-Suomen Opistossa Suolahdessa. Opisto oli tuolloin aatetaustaltaan grundtvigilainen kansanopisto. Käytännön- sekä opintolinjan ohella siellä oli kansankorkeakoulu sekä ammatillista koulutusta: nuorisotyölinja sekä kodinhoitajakoulutus. Opiston henki oli kristillinen. Joka ilta oli yhdeksältä iltahartaus. Auskultoinnin ja koevuosien jälkeen sain 1969 vakinaisen viran. Vuotta myöhemmin avioiduin Kalevi Tuohesmaan kanssa. Meillä on kaksi lasta, nyt jo neljä lastenlasta.

Kun ensimmäinen lapseni oli yksivuotias, anoin virkavapautta ja suoritin ylemmän korkeakoulututkinnon ja sain maisterin arvon. Aineyhdistelmäni ovat kirjallisuus, suomen kieli ja viestintä, psykologia ja kasvatustiede. Puheviestinnän yliopistollinen tutkinto kuuluu myös opintokokonaisuuteen. 1970-luvun ajan kuvaan kuului vasemmistoradikalismin ihannointi myös yliopistomaailmassa. Intellektuelleja olivat ajan aatevirtausten mukaan kuvatun aatesuunnan kannattajat.

Elinikäinen opiskelu sekä rauhanaate ovat ihanteitani. Niinpä olen työni ohella lukenut kaunokirjallisuuden ohella jatkuvasti paljon tietokirjallisuutta sekä opiskellut muun muassa luovaa puheilmaisua, työoikeutta, tiedotusoppia ja filosofiaa.

Grundtvigilaisuudesta moderniin opistoon

Jatko-opintojen jälkeen minussa korostui yhteiskuntakriittisyys. Kurssi Nordens Folkliga Akademissa Ruotsissa vuonna 1975 oli antoisa. Siellä keskusteltiin modernista aikuiskoulutuksesta.

Radikaalit aatteet olivat tulleet kansanopistoonkin. Vaikka joskus laulettiin Grundtvigin laulua: ”Kuin päivänpaistetta peltosi, niin vaatii henkesi valistusta, maan rikkauksia parempi on tietää Luojansa tarkoitusta…”, opistosta alettiin käyttää nimitystä sitoutumaton yleissivistystä ja ammatillista koulutusta tarjoava aikuisoppilaitos.

Aika muutti myös Keski-Suomen Opiston koulutustarjontaa. Se monipuolistui. Oli sivistäviä kesäkursseja ja myös nuorisotyön koulutus oli laajempaa ja tasokkaampaa. Samoin kasvatustieteen approbatur-arvosanoja suoritettiin ansiokkaasti. Opiskelijat tekivät arviointeja opetuksen tasosta. Ei ollut enää iltahartauksia eikä tiukkaa valvontaa nais- ja miesopiskelijoiden seurustelun osalta.

Kesällä 1979 pidin opistolla kirjoittajaseminaarin. Luottamusmiestehtävät tarjosivat useita kiintoisia kursseja. Rauhantyöhön kannusti Tampereella 1986 pidetty YK:n Kansainvälinen Rauhankasvatusseminaari. Si vis pacem, para bellum: Jos tahdot rauhaa, valmistaudu sotaan, totesi jo antiikin filosofi. Ihmiskunta ei ole vieläkään kypsynyt selvittämään ongelmia sivistyneesti dialogin keinoin ilman jyrkkää vastakkainasettelua.

Mutta ennen kaikkea kirjoittaja

Klassisen musiikin kuuntelun, lenkkeilyn ja lukemisen ohella kirjoittaminen on ollut pääharrastukseni. 1980-luvulla ryhdyin kirjoittamaan kalevalamittaisia runoja. Vapaamittaisista runoista Syysillan fantasia, Suolahtivalssi sekä Hiljaisuuden puhetta ovat tunnetuimmat säveltämäni runot.

Kirjoitin 1980–1990 luvulla myös kolumneja paikallislehteen ja 2000-luvulla asia-ja mielipideartikkeleita Keskisuomalaiseen. Työpaikkakulttuurin tutkimuksen tarpeellisuus, kirjallisuuden opetuksen tärkeys tai arvojen ja aatteiden merkityksellisyys vielä tämän päivän maailmassa ovat aiheita, joihin olen tarttunut.

Seniorivuosina oli sitten ollut enemmän aikaa kirjoittamiseen. Opiskelin avoimessa korkeakoulussa muun muassa taidekasvatuksen approbaturin, mikä antoi lisävirikkeitä.

Vuosina 1994–1996 kirjoitin ja ohjasin kolme kesäteatterinäytelmää Ääneseudulla Kanavakissat-ryhmäni kanssa – talkoohengen mukaisesti. Esiintymisiä oli Wanhassa Riihelässä, Suolahden Höyryfestivaaleilla sekä Wanhalla asemalla.

Ensimmäinen romaanini oli Pakastettu intohimo (2000). Ajatelmakokoelma Tähtilippu paratiisiin ilmestyi vuonna 2007. Näytelmä Arvovieraat vuodelta 2006 kertoo Akseli Gallén-Kallelan salaisesta pakoretkestä Suolahteen vuonna 1906.

Miksi pakoretki? Taiteilija joutui ”mustalle listalle”, koska oli maalannut muotokuvan vallankumouksellisesta Maksim Gorkista. Gallén-Kallela avusti Gorkia naamioidulla pakoretkellä ja joutui santarmien epäilyn kohteeksi, ja jopa hänen henkeään uhattiin. Retki Suolahteen, jossa asemapäällikkö oli ollut Gallén-Kallelan koulutoveri, naamioitiin ”ilvesretkeksi”. Ilveksiä ei löytynyt, mutta syntyi teos Ilvesluola. Jo kesällä 1904 taiteilija oli tehnyt kaksi teosta Keiteleen maisemissa. Konginkankaalla olivat syntyneet Saunatyttö ja Keitele.

Tähtien takaiset muistelmat

Suomalaisen Naisliiton satavuotisjuhlien kunniaksi kirjoitin nimimerkillä Sari Särmä Minna Canthista ja hänen ystävästään Otto Tuomesta romaanin Salattu rakkaustarina. Se on tyyliltään päiväkirja- ja kirjeromaani. Kertojan roolissa on ”tähtien takainen” muistelija. Asiat nähdään nuoren, hurmurina esiintyvän miehen näkökulmasta. Hän on ihastunut jo kypsään ikään ehtineeseen kirjailija Canthiin.

Kanttilan salongin inspiroivat keskustelut saivat aikaan henkisen kehitysprosessin köyhän kodin kasvatissa. Arvojen pohdinta, kirjallisuus ja filosofia alkoivat kiinnostaa nuorta lehtimiestä. Tuomesta tuli sittemmin, 1907 kirjailija ja kansanedustaja ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan.

Näytelmään sain inspiraatiota vuonna 2002 löydetyistä uusista lähteistä, joissa Tuomi kuvaa ystävyyden laatua ja toistuu sana erotiikka. Erotiikkaa ei kuitenkaan kuvata samaan tyyliin kuin nykykirjallisuudessa. Paljon jää arvailujen varaan. Romaanin erotiikkaa voi luonnehtia saman tyyppiseksi kuin Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin inspiroivaa yhdessäoloa. Tosin Minna Canth oli pidäkkeitä asettava, henkistä puolta korostava, Tuomi puolestaan Lemminkäisen tapainen narsisti.  Mustasukkaisuuttakin nuori hurmuri koki esimerkiksi tohtori Kaarlo Bergbomin vuoksi, joka oli usein vieraana Kanttilassa näytelmien syntyaikaan. Tuon ajan juoruämmät vastasivat tämän päivän keltaista lehdistöä. Niinpä he esiintyvät kirjassa ironisina tarkkailijoina – ironisoiden myös itseään.

Nyky-Kanteletar

Vuonna 2010 julkaisin Nyky-Kantelettaren, jonka loppuun professori Teivas Oksala kirjoitti myönteisen ja kannustavan arvionsa.

Kirjaa pidettiin radikaalina, sillä sen teemoina olivat ajankohtaiset poliittiset asiat. Olin Yle 1:n ohjelmassa keskustelemassa muun muassa Jari Halosen kanssa, jonka Kalevala-elokuva oli tekeillä. Syntyi väittelyäkin Kalevalan nykytulkinnasta. Onneksi arvostelut runokirjasta olivat myönteisen kannustavat useassakin lehdessä.

Syksyllä 2011 runo Aristoteleen perilliset oli esillä Athenis Finlandiaen kulttuuripäivillä latinaksi nimellä Heredes Aristotelis. Nyky-Kantelettaresta ilmestyi 2014 uusi, lisätty painos.

Tuija Saarinen kirjoitti arvioinnissaan Pirta-lehdessä (4/ 2010): ”Runoissaan Tuohesmaa ottaa kalevalamitalla kantaa eikä kaihda sellaisiakaan vaikeita asioita kuin laman lunnaita, työttömyyden kiroja, luonnonsuojelua ja sodan mielettömyyttä. Tuohesmaa käsittelee runoissaan yleisesti jaettuja tuntoja mutta myös paikallisesti merkityksellisiä tapahtumia. Kalevalamitta on keino vaikeiden asioiden käsittelyyn ironiaa ja satiiria unohtamatta. Ehkä löydämme siitä sanallisen sampomme Myllykirje tuonelasta -runon evästyksin:

Luovuus Luojan luottokortti,

käyntikortti kekseliään:

Sisimmässä sanomansa,

tietoisku tajunnassa.”

 

 

Löytyisikö luomuneito

Missä kaunotar Kalevan:

neito nuori, naisellinen:

lemmikki tuo lettipäinen,

hymyilevä hienohelma?

Yhä etsin rouvakseni:

vihityksi vaimokseni

Suomi-neitoa suloista:

valloittavaa viehkeätä.

 

Kaukaa kierrän nirppanokat:

blondit myöskin tyhmänlaiset:

töllötintä tuijottavat,

sankareita sarjafilmin:

matkivat, myös mainostavat:

seksikkyyttä sielutonta

käytöksellään korostavat

kyynisesti keimailevat,

Miksi sorja Suomi-neito

piikasielu pinnallinen,

savuketta poltteleva?

 

Tytön mistä löydän vielä

lempeän, myös luonnollisen:

neidon sievän sielukkahan?

Hälle Liedin laadukkahan

verannalla viulullani

soreasti soittelisin:

ladylleni laulaisinkin.

Veneretkellämme veisin

purjehtimaan Päijänteelle

huvilahan honkaisehen,

perinteiseen pirttihimme.

 

Näen hunnun häivähdyksen

helluntaina häissä meidän,

puhumassa pastorinkin

kotikirkon alttarilla,

kohahduksen juhlaväen

nähdessään kuin näytelmänä

parin uljaan pyörähdykset

valssissamme viehkeässä

 

 

 




Pirkko Teirikko lukiolaisena ja lottana säähavaintoasemalla Oulussa

Säähavaintoasema Teirikon kotitalon tontille

Jatkosodan syttyessä kesäkuussa 1941 Oulussa ei ollut lentoliikenteen tarpeisiin riittävän hyvää ja tarkoituksenmukaista säähavaintoasemaa. Koko Pohjois-Suomen säähavaintotoiminnan pääkeskus oli Rovaniemellä. Ilmatieteen laitoksella Helsingissä etsittiin sopivaa paikkaa sotatilan vaatimalle asemalle Pohjois-Suomesta. Helsingistä otettiin yhteyttä isääni Antti Teirikkoon, joka oli tuolloin Oulun seudun suojeluskunnan aluepäällikkö. Hänen toivottiin osoittavan Oulun seudun säähavaintoasemalle sopiva paikka ja sen toiminnasta vastaava hoitaja. Kaksi virkamiestä saapui Helsingistä isääni tapaamaan, ja neuvottelujen tuloksena vanhempieni kotitalon tonttimaalle Oulun Hietasaareen perustettiin lentoliikenteen tarpeet täyttävä säähavaintoasema lokakuussa 1941. Koko aseman varustus, laitteet, mittarit, tuuliviiri ynnä muuta tuotiin ilmatieteen laitokselta Helsingistä, ja ne asennettiin toimintavalmiiksi. Laitoksen pääjohtaja Keränen saapui lopuksi ja tarkasti jokaisen havaintolaitteen ja mittarin ennen aseman toiminnan avaamista.

Minusta tulee säähavaintoaseman hoitaja

Isäni Antti kysyi minulta, Oulun tyttölyseon lukiolaiselta, suostuisinko koulutyön ohella aseman hoitajaksi, vaativaan ja vastuulliseen tehtävään. Tottakai suostuin. Isänmaa oli sodassa ja kaikkien tuli antaa oma panoksensa Suomen auttamiseksi. Olin liittynyt lottiin heti kun se oli mahdollista, 24.4.1941, kun täytin 17 vuotta. Vannoin uusi lottapuku ylläni juhlallisen lottavalan Oulun tuomiokirkossa.

Kesällä minut sitten lähetettiin koulutettavaksi säähavaintolotaksi Kajaaniin, minne säähavainnoinnin perusteita saapui oppimaan lottia joka puolelta Suomea aina Koltta-Lappia myöten. Kurssin kestoa en tarkalleen muista, pari kolme viikkoa ehkä. Meidät majoitettiin yhdelle koululle. Nukuimme siskonpetissä olkipatjoilla koulun lattialla, ja ruoka oli armeijan muonaa. Olimme aika saman ikäisiä, ja monista meistä kurssilaisesta tuli ystäviä. Talvisota marraskuun lopusta 1939 maaliskuun puoliväliin 1940 sekoitti koulunkäynnin Suomen kouluissa. Olin aloittanut lukion ensimmäisen luokan, joka oli silloin kuudes luokka, syyskuun alussa 1939. Talvisodan syttyminen lopetti koulunkäynnin siihen paikkaan. Rehtori kutsui koko koulun juhlasaliin ja ilmoitti, että isänmaa on joutunut sotaan ja käski meidän lähteä kotiin. Kuudennen luokan kävimme sitten ”pikakursseina” pätkittäin ja kesän 1940 alussa siirryimme muutaman kuukauden pituisen lukuvuoden jälkeen seuraavalle luokalle.

Lukuvuosi 1940–1941 oli sitten normaali kouluvuosi. Uusi lukuvuosi alkoi syyskuun 1. päivänä ”Tipalassakin” kuten kaikilla koululaisilla. Valmistuttuani Kajaanin kurssilta olin valmis ottamaan vastaan komennuksen Rovaniemen sotilasyksiköltä säähavaintolotaksi. Äiti-Fannin yhteys lottatoimintaan säilyi aktiivisena jatkosodankin aikana muun muassa siksi, että toiseksi aseman hoitajaksi komennettu vieraslotta asui vuokralla vinttikamarissamme. Hänen täysihoitonsa tai oululaisittain ylöspitonsa oli äidin vastuulla. Vuorottelimme tämän lottakaverini kanssa säähavaintojen tekemisessä. Päivittäinen säähavaintojenteko koulunkäynnin ohella osoittautui hyvin raskaaksi koulutytölle niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vanhempani tukivat ja auttoivat minua ja kanssani vuorottelevaa vieraslottaa niin paljon kuin voivat.

Säähavaintoja joka päivä

Säähavainto koostui erilaisten mittareiden lukemisesta ja silmämääräisesti arvioitavien ilmiöiden kirjaamisesta. Kajaanin kurssilla meidät opetettiin mittarein lukemisen ohella muun muassa lämpötilat, ilmanpaineet, veden määrät ja olomuodot, pilvien korkeudet ja muodot, tuulen suunnat ja voimakkuudet. Kun säähavaintoasema avattiin lokakuussa, koulunkäyntini oli jo täydessä vauhdissa. Lukion vaatimukset ja tahti olivat silloin yhtä ankarat kuin tänäkin päivänä. Ylioppilaskirjoitukset kangastelivat mielissä silloinkin aivan kuin nykyajankin lukiolaisilla. Mutta lottakomennus oli isänmaallinen velvollisuus ja Pohjois-Suomen lentoliikenteelle äärimmäisen tärkeä.

Oikeita ja lentoliikennettä turvaavia havaintoja tekevä asema oli meidän kahden lotan vastuulla!  Joka aamu klo 7.00 otettiin puhelinyhteys pääkeskukseen Rovaniemelle, ja kerrottiin säähavainnot ja mittaustulokset: ilman lämpötila, ilmanpaine, tuulen suunta ja voimakkuus, pilvien korkeus, laajuus ja asema, ala-, keski- ja yläpilvet, vesimäärä ja olomuoto. Kerran kuussa suoritettiin niin sanottu iso mittaus klo 5.00 aamulla. Silloin luettiin kaikki säähavaintoasemalla olevat mittarit. Lämpömittari on ja oli yleisin säähavaintoväline. Lämpömittari piti sijoittaa kahden metrin korkeudelle harvoista rimoista tehtyyn koppiin, jonka ovi aukeni pohjoiseen. Näin mittari ei jäänyt lumen alle. Antti-isäni piti tarkkaan huolen, että keittiön ikkunan takana olevalle kaapille vievä polku oli auki säällä kuin säällä jo seitsemältä aamulla, jolloin mittaukset ja havainnointi piti suorittaa. Niin ehdin hyvin tekemään mittaukset ennen kouluun lähtöä. Tuulen suunta mitattiin tuuliviirillä, sen osoittamasta ilmansuunnasta ja tuulen nopeus siipirattaan pyörimisnopeudesta.  Tehtiin yleishavainto: pilvinen, selkeä, puolipilvinen. Meidän piti raportoida yleisen ensihavainnon lisäksi taivaalla näkyvistä pilvistä, mitä tyyppiä ja kuinka korkealla pilvet olivat. Alarajan korkeuden mukaan pilvet jaettiin ylä-, keski-, ja alapilviin. Yläpilviä olivat esimerkiksi harsopilvet, alapilviä taas kumpu-, sumu- ja kuuropilvet. Sateen määrä ja olomuoto raportoitiin myös, oliko se lumi-, vesi-. räntä-, tihkusadetta. Kaikki mittaustiedot sisältyivät Rovaniemen keskusasemalta saamaani koodiin, jolla tiedot sitten ilmoitin. Koodi sisälsi täsmällisesti tulkittavat tiedot. Sodan aikana pimeässä ei saanut näkyä valoja. Myös pimeällä mittareita valaisemaan tarvittava taskulamppu piti peittää sinisellä paperilla. Niinpä luin mittareita sinisen lampun valossa.

Outo puhelu sunnuntaiaamuna

Kun olin eräänä sunnuntaina tehnyt aamuhavainnot ja soittanut ne Rovaniemelle, äiti kehotti minua menemään vielä nukkumaan. Olin juuri vetämässä peittoa korviin, kun äiti huusi, että Kemistä soittaa joku, joka puhuu saksaa. Olin pitkän saksan lukija ja tartuin puhelimeen. Siellä joku hyvin aggressiivinen ja vihainen miesääni kysyi aamun säätietoja. Kieltäydyin antamasta niitä, koska säähavaintotietojen luovuttaminen ulkopuolisille oli ehdottomasti kiellettyä ja yllä kerrotun koodin takana. Mies jatkoi saksankielistä karjumista ja raivoamista ja havaintojen tivaamista. Minä kieltäydyin niitä luovuttamasta. Sanoin, että annan tiedot vain Rovaniemelle ja mies voi ottaa yhteyttä sinne. Lopulta mies huusi:”Was fur ein idiot ist da!? ja paiskasi puhelimen kiinni. Soitin heti Rovaniemelle ja kerroin puhelusta. Päällikkö siellä kehui kovasti minua ja toimintaani ja arveli, että soittaja saattoi olla joku kommunistivakooja.

Rehtori ei hyväksynyt koulutyttöjen lottatoimintaa

Tyttölyseon rehtori Matinlassi ei katsonut hyvällä lottatoimintaani. Hän otti minut puhutteluun ja kysyi, mitä sinä siellä säähavaintoasemalla teet sekä ilmoitti, että sotilaalliseen järjestöön liittyvä toiminta ei sovi koulutytölle. Hän uhkasi koulusta erottamisella, ellen lopeta lottatyötä ja keskity koulunkäyntiin. Isä otti ensin Rovaniemelle yhteyttä ja meni sitten äitini kanssa rehtorin puheille. He kertoivat, että jos poistun komentopaikaltani, säähavaintoasemalta, joka oli lentoliikenteelle tärkeä, minua uhkasi sotaoikeus!

Koulua käytiin normaalisti syyslukukausi 1941. Sittemmin Tipalan päärakennus otettiin sotilasmajoitukseen, ja viimeisen luokan kävimme vahtimestarin asunnossa. Vielä muistan vuodelta 1942 yhden tapauksen rehtori nihkeästä suhtautumisesta lottajärjestöön. Hän käski englanninopettajani Lyytisen tulla Hietasaareen katsomaan, kun tein säähavainnon ja selvittämään, oliko se nyt niin tärkeää. No, englanninopettajanikin oli nuori lotta. Hän puki lottapuvun päälleen, kun lähti koululta minun kanssani ruokatunnilla asemaa ”tarkastamaan”. Äiti keitti meille makoisat vastikekahvit ruispullien kera tarkastuksen päätteeksi! Tämän opettajakäynnin jälkeen rehtori jätti minut rauhaan.

Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1943. Lakit saimme joskus juhannuksen tienoilla. Kotimme pihamaan säähavaintoasema siirrettiin syys–lokakuussa 1943 Oulun kasarmille, jossa siihen liitettiin lisää toimintoja ja sitä laajennettiin. Lottakomennukseni ja havaintojen teko jatkui koko aseman asteittaisen siirtymäajan kestäessä. Tuntuu hyvältä muistella näitä aikoja, vaikka raskaatkin muistot tulevat väkisinkin mieleen. Opin valtavan paljon säätilojen ennustamisesta ja tarkkailusta. Työ oli niin mielenkiintoista, että harkitsin jopa opintojen jatkamista opintoja tällä alalla jopa meteorologin ammattiin asti. Näistä lotta-ajoista minulla on säilynyt elinikäinen kiinnostus säähavaintojen tekoon ja mittauksiin. Niinpä yhä tervehdin aamutaivaalla näkyviä Cirrocumuluksia, taivaan pilviystäviäni! Jälkipolvien on hyvä tietää, miten kaikki naiset ja tytötkin osallistuivat isänmaamme puolustukseen kotirintamalla ja niinpä me kaikki saamme juhlia rakkaan isänmaamme 100-vuotista itsenäisyyttä!

Maatalousauttajana Keski-Pohjanmaalla

Sodan aikana kaikilla 15 vuotta täyttäneillä oli niin sanottu työvelvollisuus. Lottana olin ”lottakomennettu” muut olivat työvelvollisuuskomennettuja. Koska olin lotta, ja säähavaintojen teko jatkui aseman asteittaisen siirron kasarmille vaatiessa uusien havainnoijien opastusta ja säähavaintojen tekemistä edelleen, oletin ilman muuta olevani työvelvollisuuttani suorittamassa. Lottakomennukseni olemassaolo ei kuitenkaan ollut säähavaintoaseman siirtopäätöksen jälkeen ehtinyt työvelvollisuusvirkailijalle, sillä lottapäällikköni ilmoitus asiasta myöhästyi kaksi päivää. Vanhempieni ja minun tyrmistykseksi meidät yllätti työmääräys maatalousauttajaksi Keski-Pohjanmaalle.

Määräyksen lähettäjä oli työvelvollisuuden täyttämistä valvova virkailijanainen. Lottapäällikköni ja tyrmistyneet vanhempani yrittivät saada asiaan korjausta selvittämällä, miten hankalaan tilanteeseen tuo määräys saattoi meidät ja koko säähavaintotoiminnan, koska minulle oli osoitettu sen hoitaminen työvelvollisuutena. Mikään järkipuhe ei auttanut. Virkailijanainen ei muuttanut asennettaan. Saatoimme vain tyrmistyneenä ihmetellä tällaista yhden naisen pahantahtoista vallankäyttöä, johon byrokratia antoi hänelle mahdollisuuden. Niin minulle sitten paiskattiin littera ja matkustusohjeet käteen ja lähdin junalla Ylivieskaan hohtava uusi ylioppilaslakki päässäni. Ylivieskasta matka jatkui linja-autolla annettujen ohjeiden mukaan keskipohjalaiselle vauraalle maatilalle.

Talon isäntäväki oli tulostani täysin yllättynyt. He olivat pyytäneet maatalousapua jo kaksi viikkoa sitten ja olettivat pyynnön rauenneen. Vieraanvarainen ja ystävällinen emäntä kysyi ventovieraalta tulijalta, onko tällä nälkä, ja kattoi sitten minulle teetä ja voileipä. Hiljaisen oloinen isäntä istui tuvan penkillä ja sanoi sitten: ”Me tässä odotamme kuolinviestiä keuhkotautiparantolasta.” Muistan vieläkin oululaisen kaupunkilaistytön hämmentyneet mietteeni, miten tämmöinen ”maatalousauttaja” voi olla hyödyksi näin vaikeassa tilanteessa. Tunsin suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta tätä juurevaa pohjalaista isäntäväkeä kohtaan. Minulle tarjottiin syötävää ja valmistettiin yösija. Aamulla katsottiin työtehtävät, jokainen tiesi omansa. Minulle ajateltiin mukava tehtävä viedä lehmät yhteislaitumelle. Lähdimme reippaasti liikkeelle 11 lehmää ja minä. Heti kun pääsimme kylätielle, yksi lehmä ”Leekuna”, joka ei minusta pitänyt, paineli iloisesti pää pystyssä naapurin ohrapeltoon. Silloin naapurin romanimaanviljelijän kaksi noin 8–10 vuotiasta pikkupoikaa riensi apuun, ja parilla poikien karjaisulla Leekuna siirtyi kiltisti jonoon muiden lehmien kanssa. Yöllä sairaalasta tuli suruviesti tyttären kuolemasta. Talo keskittyi nyt pohjalaisen tavan mukaan monipäiväisten hautajaisten valmisteluun. Siinä työssä pystyin auttamaan ja olemaan hyödyksi. Hautajaisten loppupäivänä emäntä kiitti minua avusta ja toivotti Jumalan siunausta ja rauhallista kotimatkaa.

Farmasian opiskelija

Ylioppilaaksi tuloni jälkeen oli edessä ammatin valinta. Farmaseutin ammatti kiinnosti minua kovasti, ja pääsin kolmeksi vuodeksi apteekkioppilaaksi Oulun Vanhaan Apteekkiin. Hain opiskelijaksi Helsingin yliopistoon. Ensimmäisellä kerralla en päässyt, mutta toisella yrittämällä apteekkioppilaan harjoitteluajan päätyttyä onnisti. Aloitin opinnot farmasian laitoksella. Sieltä valmistuttuani ensimmäinen varsinainen työpaikkani farmaseuttina oli entisessä harjoittelupaikassani Oulun Vanhassa Apteekissa. Avioiduttuani jatkoin farmaseutin työtä vanhassa apteekissa. Myöhemmin mieheni saatua hyvän työpaikan Helsingistä pieni perheemme muutti sinne 1953. Asuimme ensin vuokra-asunnossa Annankadulla, ja jo vuoden sisällä pääsimme muuttamaan omaan kotiin Lauttasaareen. Minä sain jo Annankadulla asuessamme paikan Bulevardia-apteekista, jossa sitten tein koko työurani, aina eläkkeelle lähtemiseen saakka. Elämämme oli tavallista työteliästä sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaa. Talous oli asuntovelkaisella tiukkaa, mutta niin se oli silloin kaikilla muillakin. Tavaroista oli sotakorvausten maksamisen takia pulaa, mutta vähitellen Suomi vaurastui ja talous lähti kasvuun. Tytärtäni naurattaa kertomukset siitä, kun vuorottelimme sisareni Railin kanssa yön yli jonottamassa Fredrikinkadun Tekstiilitalon oven ulkopuolella kreppinailon sukkia, uuden, modernin naisen unelma-asustetta.

Koti Vuosaaressa

Vuonna 1966 muutimme isompaan asuntoon Vuosaareen. Perhe-elämä oli aktiivista ja uusi lähiö harrastuksineen kiinnostava ympäristö. Elämäni tuntui murskautuvan pirstaleiksi tammikuun 3. päivänä 1973, kun rakas mieheni Aarne, kälyni Meri ja hänen tyttärensä Marja kuolivat rajussa autokolarissa ollessaan paluumatkalla mieheni enon 75-vuotispäiviltä Kajaanista. Elämää oli kuitenkin jatkettava eteenpäin. Työ Bulevardiassa ja työtovereiden tuki auttoivat eteenpäin. Aarne-ukki ehti näkemään lapsenlapsensa ja vietimme kolaria edeltävän joulun heidän kanssaan.

Vuosaaren seurakunta oli ollut meille molemmille tärkeä ja mieheni kuoleman jälkeen minulle suuri lohtu ja tuki. Toimin kolme kautta seurakuntaneuvostossa vuodesta 1974 vuoteen 1987. Olin myös mukana Pelastetaan Vuosaari-liikkeessä, jolla vastustimme Vuosaareen suunniteltua suursatamaa ja Vuosaaren ainutlaatuisten luontoarvojen tuhoamista aina kaupunginjohtajan puheille asti! Asuin rakkaassa Vuosaaren kodissani aina vuoteen 2013 saakka, jolloin muutin tänne Maunulan palvelutaloon. Kun on ”mittarissa” 92 vuotta, voin jo sanoa, että vielä on hiukkasen virtaa niille vuosille, joita vielä annetaan. Haluan toivottaa suomalaisille naisille – vanhoille ja nuorille rikasta elämää edelleenkin. Eläköön Suomi! toivoo entinen lotta, entinen työvelvollinen, nykyinen eläkeläinen Pirkko 92 vuotta.




Hilma Herajärvi isänmaan asialla

Yhteiskuntavastuunsa kantava opettaja

Hilma Katariina Herajärvi syntyi 1895 lopulla Alatorniolla Hanna (o.s. Ponkala) ja Isak Herajärven eli Alakuijalan maanviljelijäperheeseen vanhimpana lapsena. Hilma valmistui 22-vuotiaana Raahen seminaarista kansakoulunopettajaksi. Samana vuonna 1917 Suomi itsenäistyi. Hän suoritti saamansa stipendin turvin vielä kymmenen vuotta valmistumisen jälkeen, lukuvuonna 1927–1928, kansakouluopettajien jatko-opintoja Helsingin yliopistossa. Hilma Herajärvi toimi aluksi opettajana Alatornion kunnan Kivirannan kansakoululla ja sen jälkeen Alaraumon koululla eläkeikään asti vuoteen 1959.

Hilma Herajärvi oli monien opettajien tapaan yhteiskuntavastuuta kantava nainen. Hän toimi lukuisissa kunnallisissa luottamustehtävissä, muun muassa huoltolautakunnassa koko huoltolakien voimassaoloajan sekä sitä seuranneessa sosiaalilautakunnassa yhteensä 15 vuoden ajan. Lisäksi hän osallistui kunnankirjaston johtokunnan, kunnan historiatoimikunnan ja Alatornion kunnan lastenkodin johtokunnan työskentelyyn. Hänet valittiin myös Alatornion (nyk. Tornion) kunnanvaltuustoon vuosiksi 1952-1953. Aktiivisella naisella riitti aikaa ja voimia moneen.

Hilma Herajärvi kuului Suomalaisen Naisliiton Alatornion osastoon (nykyisin Suomalaisen Naisliiton Tornion yhdistys) ja valittiin myös Suomalaisen Naisliiton valtakunnalliseen keskusjohtokuntaan ja myöhemmin myös Suomen Naisten raittiuskeskuksen johtokuntaan. Hilma Herajärvi oli myös Alatornion sekakuoron eli nykyisen kirkkokuoron perustajajäseniä laulaen kuorossa aktiivisesti yli 30 vuoden ajan. Yhtä pitkän ajan hän toimi Peräpohjolan opettajayhdistyksen johtokunnassa. Aikaa riitti Tornion ja Alatornion Kalevalaisten naisten toimintaan yhdistyksen perustamisesta lähtien. Alatornion Kalevalaisissa naisten puheenjohtajuus oli kauan Herajärven vastuulla. Kaupan alakin vaati yhteistyötä ja Hilma Herajärvi tarttui tähänkin tehtävään. Hänet valittiin Länsi-Pohjan Osuusliikkeen hallintoneuvostossa ja hän perusti yhdessä eräiden muiden naisten kanssa osuusliikkeen naistoimikunnan, jonka toimintaa hän johti. Sosiaalinen työ oli 1900-luvun alkupuolella vielä heikoissa kantimissa ja hyvinvoinnista huolehdittiin lähinnä yhdistyksen avulla. Siihenkin Hilma Herajärvi tarttui. Hän kuului Alatornion Mannerheimin Lastensuojeluliiton perustajajäseniin ja toimi yhdistyksen rahastonhoitajana ja sihteerinä hoitaen sodan aikana samoja tehtäviä Punaisessa Ristissä.

Lottatyön uranuurtaja

Hilma Herajärvi eli aikakaudella jolloin Suomi sai itsenäisyyden. Hän otti aktiivisesti osaa maamme itsenäisyystaisteluihin. Hänelle, kuten muillekin lotille vuoden 1918 sota merkitsi vapaussotaa. Raskas menetys oli 19-vuotiaan veljen, Erkki Wilhelm Herajärven eli Alakuijalan (Ville Kuijalan) kaatuminen Vesilahdella Lempäälän taistelussa 5.4 1918. Hilma itse työskenteli sodan aikana Kivirannan koulun nuorena opettajana toimien oppaana ja antaen tietoja paikallisesta tilanteesta kapteeni Jacobsonin jälkijoukoille. Hänen kotonaan oli vaatteiden valmistuskeskus, jossa vaatteet leikattiin lähetettäväksi kyläompeluseuroille ommeltavaksi. Ompelemisen jälkeen vaatteet palautettiin takaisin koululle edelleen toimitettavaksi.

Hilma Herajärvi osallistui siis monien muiden aikalaisnaisten tavoin sisällissodan valkoisten naisten toimintaan, josta muutamaa vuotta myöhemmin kehkeytyi Lotta Svärd järjestö. Luonnollisena seurauksena suojeluskuntia avustavasta työstä seurasi Alatorniolla niin kuin useilla muillakin paikkakunnilla Lotta Svärd paikallisosaston perustaminen ja Herajärvi kuului sen johtokuntaan 1923–1937 ja hänelle lankesivat tämänkin yhdistyksen puheenjohtajan tehtävät. Opettaja Herajärvi kuului myös Lotta Svärd Länsi-Pohjan piirin piirijohtokuntaan.

Talvisodan aikana lotta Herajärvi hoiti muonitustehtäviä Sallan ja Viipurin rintamilla. Hän sai muistomitalin sekä vapaus- että talvisodista ja uushopeisen maljan, jonka E/JR 40 upseerit 1940 lahjoittivat signeerauksella ”kiitollisuudella ansiokkaasta työstä”. Jatkosodan aikana Hilma Herajärvi toimi huoltolottana Alatornion lottien paikallisosastossa. Hänen vuosina 1941–1943 hoitamaansa invalidien yhdyslotan tehtäviin kuului muun muassa luetteloida sodassa kaatuneiden sotilaiden perheet, alueella olevat invalidit sekä kartoittaa avustuksen, työpaikkojen ja koulutuksen tarpeet. Samoihin aikoihin, 1941–1942 hän toimi Länsi-Pohjan lääkintäjaoston päällikkönä. Tässä tehtävässä hän toimitti työvoimaa sotasairaaloihin. Tehtävä oli vaikea ja Herajärvi pyysi tuskastuneena eroa, jotta hänen tilalleen voitaisiin valita joku ammattilainen. Kun sellaista ei löytynyt lotta Herajärven oli jatkettava. Vuonna 1942 Hilma Herajärvi oli perustamassa Alatornion aseveljet ry:n naisosastoa ja sai hoidettavakseen myös sen puheenjohtajuuden. Yhdistyksen tärkein työ oli aineellinen ja henkinen huoltotyö.

Adoptioäitini

Koin, että tätini eli voimakkaasti isänmaamme kohtaloita, oli sydänjuuriaan myöten isänmaan, uskonnon ja kodin puolustaja. Uskon, että hänen merkittävä elämäntyönsä ajoittui sotaan ja sodanaikaiseen toimintaan. Tämä tulee myös esille hänen pitämistään puheista, joita löytänyt hänen henkilökohtaisesta arkistostaan. Hilma Herajärveä käytettiin useissa tilaisuuksissa juhlapuhujana. Puheissaan hän myötäeli sotaleskien ja -orpojen kärsimystä, loi uutta toivoa sekä kannusti ja rohkaisi kotirintamalla olevia naisia ponnistelemaan kodin ja rakkaan isänmaan uudelleen rakentamiseksi. Puhuessaan sota-aikana kotirintamanaisille hän sanoi: ”Meidän on aika alkaa sisäisessä rakennustyössämme yhä enemmän luottamaan sisäisiin ja niihin korkeimpiin voimiin, joista meidän kansojen kohtalo on loppujen lopuksi riippuvainen.” Lottatytöille suunnatut sanat olivat: ”Teillä on tulevaisuus edessänne. Te olette tämän kansan kalleinta omaisuutta, elämän ja tulevaisuuden säilyttäjiä. Katsokaa rohkeasti eteenne kaikesta siitä onnettomuudesta huolimatta, mitä sota tuo tullessaan, taistelkaa, rukoilkaa ja tehkää työtä todella arvokkaiden tarkoitusperien hyväksi, niin tämä sota-aika on muuttuva siunaukseksi teidän elämällenne.”

Rintamamiehille ja kaatuneiden sankareiden omaisille hän muistutti: ”Tärkeää on se mitä aineelliseen elämään kuuluu, mutta vielä tärkeämpää ja niitten yläpuolella ovat sellaiset henkiset elämänmahdit kuin kotien ja kansojen tulevaisuus, vapaus, oikeus ja uskonto. Elämää ei viime kädessä sittenkään hallitse aine vaan henkiset aatteet ja sisäiset voimat.” Muistokirjoituksessa opettaja Hilma Herajärveä luonnehdittiin sydämelliseksi, avuliaaksi ja toimeliaaksi ihmiseksi. Läheltä seuranneena hänen työtään näin, että tätini oli kokosydämisesti isänmaan asialla antaen aikansa ja henkiset voimavaransa yhteisten asioiden hoitamiseen. Tätini oli kuolemaansa asti virkeä sekä yhteiskunnallisesti aktiivinen ja aikaansa seuraava. Syöpäsairaus oli kuitenkin voimakkaampi hänen elämänhaluansa ja hän kuoli 78-vuotiaana. Tätiäni saan kiittää hänen rakkaudestaan, huolenpidostaan ja kannustuksestaan elämässäni.




Leena Junkkari – kairoja kulkeva parantaja

Auhonkylän Hietalan talossa kasvanut Jaana Leena Heikintytär Kähkönen oli erikoinen nainen. Hänestä kehittyi ihmisten auttaja ja parantaja. Mistä hän, luku- ja kirjoitustaidoton sai oppinsa, ei ole tietoa. Olettaa saattaa, että hänellä oli viisaat ja tietäväiset vanhemmat.

Hietalan talo oli vauras ja karjan hoidossa mukana ollut Leena sai elämisen perustaidot käytännön läheisesti. Siihen aikaan liikkui paljon eri ammatin taitajia mm. hieroja- kupparimummoja. Jos kylällä ei ollut lapsenpäästäjä, haettiin naapurikylältä. Ehkä Leena keräsi juuri heiltä tietonsa.

Kalle Junkkarin kanssa 1893 avioitunut Leena muutti asumaan pieneen Hietalasta erotettuun torppaan. Elämä suutarina toimivan Kallen kanssa oli työntäyteistä, ja seitsemän lapsen laumalle leipä piti hakea ympäri pitäjää. Leenasta kehittyi taitava lapsenpäästäjä, ja työtä riitti uskonnollisesti suuntautuneella lestadiolaisalueella.

Niin mökkiin kuin taloon syntyi lapsia ”joka sängelle” eli joka vuodelle. Myös Leena ja Kalle olivat kuuliaisia uskovaisia. Kävivät seuroissa ja kävelivät kesällä sanan kuulolle parikymmentä kilometriä vaarojen ylitse Puolangalle.

Leena ei siis ollut mikään taikamummo vaan oppinsa kerännyt monimuotoinen parantaja.

Kalevalaiset sananparret ja kansanviisaudet ovat kiertäneet sukupolvelta toiselle. Lönnrot kierteli aikanaan salomaita ja Kainuun korpia, noukki sanan sieltä, virkkeen tuolta vikitteli hengen tulla, sanasepon sepitellä. Jaana-Leenan usein käyttämä runonpätkä Kalevalasta on 26. runo.

”Joessa tulinen koski,

koskessa tulinen luoto,

luo’olla tulinen korko,

korolla tulinen kokko:

yöt se hammasta hiovi ,

päivät kynttä kitkuttavi

tulijalle vierahalle,

saavalle käkeävälle.”

Parantaja

Vaarojen keskellä kimmelsi syvävetinen kalaisa Auhonjärvi. Päätalon lapset leikkivät pihalla hippasta.  Alma nuorimmainen huuti, vieraita tulee ja juoksi kertomaan Leena äidille, joka ihme kumma sattui olemaan kotona eikä pitäjällä lapsenpäästössä. Naapurin emännän mukana oli pieni tyttö, jonka kasvoja ja koko ihoa peitti rupinen ihottuma.

Leena katsoi tyttöä ja sanoi: ”Nyt lähettiin hoitamaan sinun tauti pois.”  Alma pääsi mukaan, vaikka vähän pelotti koko rupikonna! Veneellä soudettiin järven yli ja käveltiin metsässä olevalle lähteelle. Leena riisui lapsen alasti ja koukkasi lähteestä hienoa hiekkaa jolla hän pesi koko lapsen. Hiekka jäi iholle. Lopuksi Leena otti lisää hiekkaa, löi kourallisella lasta rintaan ja supisi:

”Tuoltapa näkkyy tulinen saari,

tulisessa saaressa tulinen sauna,

tulisessa saunassa tulinen kokko…”

Leena antoi vielä lapsen äidille ohjeen, ettei ihoa saanut pestä muutamaan päivään. Joitain aikoja myöhemmin lapselta irtosi rupi levyinä ja paljasti puhtaan terveen ihon.

Näärännäppy

Almalle oli tullut silmiin näärännäppyjä. Ei hän kurkkinut luvattomia, vaikka velipojat niin kiusoittelivat. Leena vei tyttönsä samalle metsälähteelle, jossa oli hoitanut naapurin työn ihottumaa. Leena poimi pehmeää vetistä sammalta, paineli sillä Alman silmiä ja hoki omia loitsujaan. Paraneminen tapahtui, ja Alma uskoi äidillään olevan taikavoimia. Leena hoiti usein kyläläisten silmiä, käänsi ”silmän nurin”, puhdisti pois roskat ja huuhteli keitetyllä vedellä.

Yrttijuoma

Leena käytti taitavasti luonnonyrttejä juomiin, joilla hän paransi sairaita. Alma pääsi äitinsä mukaan kylälle, kun isontalon isännän vatsakivut eivät ottaneet parantuakseen. Leena sanoi Almalle talonpihalla: ”Istu tuohon kivelle ja odota”. Leena katosi metsään ja palasi yrttien kanssa, joista hän keitti rohtoliemen. Isäntä sai neuvon juoda sitä kolmena päivänä. Isännän tauti kaikkosi.

Leenan ruskearuutuisen essuntaskusta löytyi tämän jälkeen aina täysi tupakkamassi. Silloinkin kun kaikesta muusta oli pulaa.

Kuppari

Leena oli taitava kuppari. Paha veri pakkautuu ihmisten ihonalle ja lihaksiin. Kun Leena tuli paikalle, taloissa lämmitettiin kupparisauna, jossa hän teki hoitojaan. Lehmän sarvesta vuoltu alle kymmensenttinen tynkä oli toisesta päästä peitetty eläimen suolella, joka oli kiristetty kuin rumpukalvo. Kalvossa oli pieni viilto, josta voi imeä verta sisälle, kun lämmitetylle iholle tehty viilto avautuu imusta. Veri jää sarven sisälle, kunnes se hyytyy. Sarvi poistetaan ja veri pestään pois. Parhaimmillaan törrötti kymmenkunta sarvea hoidokin selkäpuolella.

Tämä ei vaatinut mitään loitsulukuja. Selvää taitoa koko kuppaus.

Toisin oli, kun kylän lehmät olivat kadonneet metsään. Tultiin hakemaan Leenaa apuun.

”Metsän peitossa ovat”, huokasi Leena ja läksi hakemaan karjaa. Metsästä lehmät juoksivat kotia niin lujaa, että vaahto roiskui suupielistä!

Lapsen päästäjä

Puolangalla oli kunnanlääkärinä juutalaista syntyperää oleva tohtori, joka ei aina arvostanut Leenan kätilötaitoja. Kuuselassa oli synnytys alkanut. Siellä sanottiin, että Leenaa ei haeta. Pitää hakea oikea lääkäri. Tohtori sattui olemaan kalareissulla ja maisteli vapaalla ollessaan mielellään pirtua. Tuiterissa oleva lääkäri saatiin synnytykseen, mutta hän tunaroi niin pahasti, että lapsen napanuora jäi sitomatta.

Leena kotonaan tunsi, että nyt pitää lähteä Kuuselaan emännän vatsan kuntoa katsomaan, kun synnytys on niin lähellä. Perillä Leena toimi omien taitojensa mukaan, sitoi napanuoran lapselta ja valvoi yön lapsivuoteen vierellä.

Tohtori palaa aamulla kalareissulta katsomaan lapsiäitiä, mutta saa vastaansa vihaisen Leenan, joka räpsäyttää verisellä vaatteella tohtoria päin näköä!

Tietäjä

Oli siinä Leenassa jotain vanhanajan tietäjää. Verenseisautus onnistui pelkällä sanomisella ”veri ei tule”.

Mitä lie ollut silloin, kun Leena sattui paikalle auttamaan auto-onnettomuudessa ollutta miestä. Leena sitoi murskaantuneen käden, ja mies kuljetettiin lääkärille. ”Voi perkele, kuka tämän siteen teki”, kiroili ärhäkkä tohtori. Ihmeekseen hän löysi kaikki luut ja suonet potilaan kädestä taitavasti omille paikoilleen laitettuna. Käsi parani entiselleen.

Mehiläismummo

Lapsille suuri ihme oli Leenan mehiläisystävyys. Paljain käsin hän kaivoi heinäpellon reunalta mehiläispesän hunajat. Mehiläiset juoksivat pitkin käsivarsia, mutta eivät pistäneet Leenaa.

Ampiaispesällä tapahtui samanlainen ihme. Pistäjät jättivät Leenan rauhaan.

Innokkaita kykyjenetsijöitä hän vain lohdutti sanomalla: ”Ei teillä ole niin paljon uskoa!”

Isoäitinä Häikiössä

Leena matkasi Yli-Utokselle Alma tyttärensä luokse lapsenpäästäjäksi aina tarvittaessa. Leena-mummo saapui taas maaliskuun kevääseen, kun äidilläni oli kuudes raskaus. Lapsia oli kahdeksan, sillä kaksosia meille siunaantui kaksin kappalein.

Kamarin sivustavedettävässä äitini synnytti. Lattialla nukkui siskoni, tietämättä huoneessa olevasta tapahtumasta. Aamuyön valjetessa Leena herätti hänet katsomaan pikkusiskoa. Äitini sai levätä muutaman päivän. Tomera mummo hoiti taloutta isä-Emilin kanssa ja piti pojankoltiaiset ”herran nuhteessa.”

Ehkä Leena-mummo tartutti meihin käsillä tekemisen taidon. Hänen helliin ja taitaviin käsiinsä me lapsenlapset saimme syntyä.

Piippu

Piippu oli Leenan ystävä ja pahe, vielä kuolinvuoteellakin. Sen hän pyysi käteensä, vaikka ei voinut sitä heikkoudeltaan polttaa. Uskollinen virsikirja toisessa kädessä, Leena pyysi avaamaan ikkunan ja sanoi ”hakijat ovat tulleet”.

Ystävällisen Leenan lämmin hymy säteilee meille vuosikymmenten takaa. Hän oli rauhallinen persoona, auttoi ja tarinoi. Käveli, hiihti yli kairojen ja jakoi sydämensä tarvitseville kupparin pussin uumenista!




Marika Slotte – en småbarnsmamma i arbetslivet

Det är augusti 2012. Jag står böjd över ett skötbord och fascineras av vårt fjärde barnbarn. Hon kanske ler mot mig redan trots att hon är nästan nyfödd. Jag petar på henne och leker med hennes ben och fötter. Hennes pappa står bredvid, han ler och frågar: ”Månne du återupplever nånting nu?” ”Ja, absolut”, svarar jag.

För så är det. Vi har fyra barnbarn och jag har varit lite förvånad över mitt minst sagt intensiva intresse för deras utveckling och över min hundraprocentiga fokusering på deras väsen varje gång vi är tillsammans. Jag förundras över varje framsteg och jag njuter av att följa med hur de leker.

Jag insåg först för ett antal år sedan att jag bär på en sorg och en saknad i förhållande till mina egna döttrar från deras småbarnstid. Jag har varit en förvärvsarbetande mamma med förmåga att fokusera på arbetsuppgifter och att stora delar av dagen nästan glömma att jag har familj. Jag har tänkt positivt och intalat mig själv att barnen haft det bra.
I maj 1979 föddes första dottern efter en graviditet som jag nästan frossade i. Det var så fantastiskt spännande att vänta barn! Jag hade i tre års tid jobbat som skolkurator i en nyländsk landskommun och jag hade långa arbetsresor. Redan i ett tidigt skede av mammaledigheten insåg jag att jag absolut ville bli hemma en längre tid, jag kunde bara inte tänka mig att fem hela dagar i veckan lämna ifrån mig en liten baby som varken kunde gå eller tala. Livet ville annorlunda och redskapet var en pytteliten annons i Hbl i februari 1980 om ett jobb som helt motsvarade min utbildning: en barnneurologisk arbetsplats i Helsingfors sökte en psykolog 17 timmar i veckan – och det genast. Jag fick tjänsten och avbröt min mammaledighet. Min man och jag var helt eniga om att det här var en chans jag kanske inte mera skulle få. Det var väldigt ont om svenskspråkiga psykologtjänster i huvudstadsregionen. Min finska? Jag är född i Jakobstad och har vuxit upp, gått i skola och studerat i helt svenskspråkiga miljöer… Uteslutet att ens tänka på att söka jobb på det språket.

Vår dotter var nu nio månader. Vi lyckades hitta en mycket bra och kompetent dagmamma, en familjedagvårdare med lång erfarenhet. Jag tyckte att livet log. Jag ammade dottern på morgonen och överlämnade henne till pappan för att föras iväg. Jag hade inte körkort. Åkte in från Esbo till Helsingfors på jobb, kom hem något urblåst men stimulerad, ammade dottern igen och umgicks med henne resten av kvällen. Två vardagar i veckan var hon och jag på tu man hand. Det blev snabbt sommar, pappa grundskolläraren blev ledig i början av juni. Han skötte sin dotter med stor bravur tills jag kom hem från jobbet och tog över. Sommar och semester var en lycklig tid.

Vår dotter fann sig småningom tillrätta hos dagmamman efter att ha reagerat en hel del med gråt i början. Den gråten hörde jag aldrig. Min man kan ännu idag berätta hur illa det kändes att lämna henne – trots att dagmamman försäkrat honom att hon nästan genast brukade lugna sig och bli glad. Hon åt bra, sov bra och utvecklades snabbt, speciellt språkligt. Också vi var lugna och nöjda och jag hade dessutom tagit till mig den tröstande teorin om att det är lättare för ett barn att skiljas från mamman om det går via pappan… Min förman på jobbet, en känd och uppskattad psykiater, uppmuntrade mig dessutom redan under anställnings-intervjun med att säga att små barn under tre år klarar av separationer om det finns en god ersättare. I vårt fall var det så och jag kan inte vara nog tacksam för att vi hade denna fina dagmamma.

Vi tyckte också att vi inte hade några alternativ, vi behövde två inkomster. Min mans lärarlön var inte hög och vi skulle aldrig lyckas flytta bort från de sjaskiga lärarbostäderna och skaffa eget bättre boende om inte också jag jobbade. Bostadspriserna i Esbo kändes svindlande. Och visst, jag VILLE jobba! Jag fick användning för min utbildning, jag stortrivdes på arbets-platsen.
Efter ett år förvandlades min deltidstjänst till heltid. Tunga dagar, trötthet när jag kom hem. Vår andra dotter föddes i juli 1982. Mammaledigheten och den förlängda vårdledigheten blev en av de bästa tiderna i mitt liv. Storasyster började i halvdagsbarnträdgård och livet log. Så blev min vikarie på jobbet gravid och det uppstod krav på att jag skulle komma tillbaka. Om inte – då borde tjänsten kanske lediganslås, av ”kontinuitetsskäl”. Jag valde att gå tillbaka efter nyår.

Vi lyckades snabbt ordna någorlunda god dagvård åt våra då 4- och 1½-åriga flickor. Åren som följde skulle innebära många tillfälliga lösningar, tills vi äntligen hittade den person som kom att ta sig an döttrarna under en längre tid. 1985 fick jag tjänst som lärare på Helsingfors svenska sjukvårdsinstitut och efter det blev arbetstiderna betydligt mer flexibla. Flickorna växte, tillvaron blev hela tiden lättare och åren med de ständiga skilsmässorna från små barn föll småningom i glömska.

För kanske tio år sedan fann jag mig plötsligt skriva en insändare till Hbl, ett bidrag till en av de många dagvårdsdebatter som florerade på insändarsidan. När man skriver så uppstår ibland plötsligt helt nya tankar. Jag ställde mig själv (och Hbl:s läsare) frågan om huruvida all denna så kallade utbrändhet som idag tycks finnas bland medelålders och äldre kvinnor har att göra med att de/vi lever med omedvetna och obearbetade skuldkänslor från olika bristfälliga dagvårdsarrangemang. Samt det att vi missat stora delar av våra barns utveckling. Vi som blev mammor på 70- och 80-talen var starkt påverkade av tidsandans feminism. Vi itutades med hur viktigt det var att komma ut i arbetslivet och hur bra det var för barnen att vistas och fostras på daghem. I den politiska dagvårdsdebatten hörde man väldigt sällan något om forskningen och teoribildningen som gäller bindning och separationskänslighet. Det var också mycket vanligt med onyanserade påståenden om barnets sociala utveckling och vikten av kamratkontakter. ”Också en 9-månaders baby drar nytta av att börja få kompisar”.

Väldigt sällan läste man inlägg av kvinnor som uttalade att de saknade kontakten med sina små barn. Att de stannat hemma om de kunnat välja. Jag har tyckt mig märka att debatten idag kanske börjat förändras en aning.
Det som vår familj helt och hållet har saknat var hjälp och uppbackning av mor- och far-föräldrar i vardagen. Mormor och morfar bodde i Jakobstad, farmor i Uleåborg och farfar i Pargas. När de besökte oss, eller vi dem, fick vi en liten aning om hur det hade varit med den äldre generationen närvarande. En lättnad, en avlastning, men framför allt mentalt stöd och viktiga tilläggsmoment i uppfostran! Vi hade ju ”utvandrat” från våra hemorter på grund av studier och arbete och vi förlorade därför på många sätt kontakten med våra egna föräldrar. Många av oss hade dessutom, såsom i mitt fall, vuxit upp med en hemmamamma och vi hade inga perspektiv på hur man ska lösa situationen med två yrkesarbetande föräldrar och små barn som har behov av dessa. Vi körde på, vi tänkte inte efter.

Idag – med det uttjatade ”facit på hand” – funderar jag mycket över hur vårt liv hade sett ut om vi gjort andra beslut. Jag hade mycket väl kunnat stanna hemma med vår första baby. Vi hade naturligtvis varit ganska fattiga utan min inkomst, men vi hade klarat oss. Jag skulle knappast ha blivit uttråkad, jag hade definitivt sysselsatt mig på många sätt och ansträngt mig för att skapa nya sociala kontakter. Småningom kanske jag hade fått den där tjänsten jag drömde om. Eller också inte. En helt annan yrkesbana hade också varit möjlig.

Jag tänker ibland att den enda rätta vårdaren för små barn är en förälder i hemmet. Samtidigt tänker jag att det är väldigt berikande och stimulerande med god småbarns-pedagogik som praktiseras av glad och intresserad personal. Och en mamma som får en lämplig dos av vuxenstimulans i arbetslivet är antagligen en tillräckligt bra förälder. Det viktigaste är att vara medveten om huruvida man har en valmöjlighet eller inte. Och att inse när man kanske kör med bortförklaringar som inte ger hela sanningen. ”Vi behöver två löner” är nog ett påstående som kunde granskas mer kritiskt. Hur hög levnadsstandard behöver vi egentligen?
Många av oss som var småbarnsföräldrar på 80-talet hade en i vissa avseenden enkel tillvaro. Det var lätt att hålla ordning i hemmet eftersom vi inte ägde några större mängder kläder, leksaker eller husgeråd. Matlagandet gick snabbt, ingen hade dåligt samvete över färdiga makaronilådor, leverlådor eller köttbullar. Vi åkte inte runt på en massa evenemang och vi reste sällan utomlands, jämfört med dagens familjer. Kravnivån på underhållning och stimulans var låg. Vår ena dotter frågar oss ibland vad vi egentligen gjorde.

Vi som idag är så kallade storföräldrar har många synpunkter på hur småbarnsfamiljer ska leva sina liv. Vi tycker att vi genast ser en dålig dagvårdslösning, en lite bättre sådan eller en ganska idealisk situation. Vi har svårt att förstå varför unga familjer belastar sin tillvaro med i vårt tycke onödiga prylar, aktiviteter och krav. Vi skulle så gärna ställa upp med alla våra fiffiga synpunkter och läsa högt ur vår egen facit. Vi tycker kanske att man inom dagvården ställer alltför höga krav på de smås självständighet och kompetens. Använda kniv redan? Klä på sig själv så här tidigt, varför det? För det mesta bemöts våra invändningar med irriterade fnysningar och logiska motargument.

Vi som tycker att någonting gick oss förbi kan ändå idag delvis ta igen det vi förlorat. Vi byltar ordentligt på oss för att gå till lekparken med våra barnbarn. Vi försöker få dem att gilla samma mat som deras föräldrar (kanske) gjorde. Vi har en uppsjö av mer eller mindre värdefulla barnböcker som vi med stor förtjusning läser högt ur. Vi skaffar klassiska barnfilmer på DVD – filmer som vi med förskräckelse inser har passerat sitt bäst-före-datum. Hur kunde man så okritiskt svälja sådant? Vi kan lära oss nytt: också en 65-åring klarar av att handla vettiga Frozen- eller Star Wars-produkter. Vi är något mer kunniga inom den aktuella barnkulturen än våra egna föräldrar; jag undrar om min mamma och pappa ens visste vem Alfons Åberg var? Flickornas farfar hade absolut ingen aning.

Och vi finns till hands – många av oss. Vi kan ställa upp och lappa på om småbarnsfamiljerna känner att orken just då tryter. Vi erbjuder oss som barnvakter, vi bjuder hem och blir hembjudna. Vi får i bästa fall en chans att åter uppleva en period som för många av oss blev kvar i sinnet som något som gick alldeles för snabbt.




Helvi Savikuja ja hänen sukutarinansa

Torniolaisella Helvi Savikujalla on takanaan rikas elämä. Se alkoi 93 vuotta sitten Ylivojakkalassa, jatkui Sukevalla, missä hän kävi kansakoulun. Helsingissä käydyn lukion jälkeen hän pääsi ylioppilaaksi Torniossa, missä hän suoritti myös opettajaseminaarin ja toimi opettajana, lyhyttä hämäläiskautta ja Ruotsin vuosia lukuun ottamatta.

Kaikkina näinä vuosina ja vuosikymmeninä suku on ollut Helville, sukunsa jatkajalle, tärkeä. Ensin äiti ja eno, sitten omat lapset ja lapsenlapset. Eläkevuosinaan hän on kirjoittanut sukunsa elämäkertakirjoja.

Kuure-suvun jälkeläinen

Helvi Savikuja polveutuu Kuure-suvusta, joka eli 1500-luvulla Tornionjokilaaksossa Ylivojakkalan kylässä. Julkisissa tehtävissä Kuureja alkoi näkyä 1600-luvulla. Eräs Tornion isännistä osallistui Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin kruunajaisiin vuonna 1617, ja Tornion ensimmäinen pormestari oli hänkin Kuure.

Viimeinen Kuure-niminen isäntä oli Lassin talon Johannes Kuure, joka poikkinai Ruotsin puolelta Eva Karoliina Tanon. Vihkimispäivä oli 18.7.1852. Heille syntyneistä lapsista mainittakoon Aapo ja Eeva-Kreeta. Aapon ja Eeva-Brita Yimäisen hääpäivä oli tarinakirjan mukaan marraskuussa 1883 Ylimäisen talossa Könölässä. Avioliittonsa alkuaikoina he ostivat Kokon tilan, johon kuului Mikon talo. Pariskunnan elämä oli aluksi hyvin onnellista. Lapsia syntyi kahdeksan, mutta tuberkuloosin vuoksi aikuisikään elivät vain Eemil Johannes ja Erika Wilhelmiina. Myös Eva-Brita menehtyi 1894 tuberkuloosiin. Sittemmin Aapo avioitui Iida Kauppilan kanssa. Tästä avioliitosta ei ollut lapsia.

Sisarukset Eemil ja Erika lähtivät opiskelemaan, Eemil Jyväskylän opettajaseminaariin ja Erika Hämeenlinnan Wetterhoffin käsityöseminaariin. Kun Eemil pyysi isältään opettajaopintoihinsa rahaa, ei isä uskaltanut uuden äitipuolen takia avustaa poikaansa. Tuolloin pienen talon ylpeä poika hylkäsi isänsä sukunimen ja muutti nimensä Vuorioksi.

Valmistumisensa jälkeen Eemil meni opettajaksi Rovaniemen Saarenkylän kansakouluun, jossa Erika jo toimi käsityön opettajana. Kun Erika avioitui ratamestari Taavetti Nikkasen kanssa, Eemil jätti opettajan tehtävät. Hän kiersi vuoden ajan vakuutustarkastajana Lapin kairoja, siirtyi sitten Ouluun vakuutustarkastajaksi ja sieltä Helsinkiin, jossa perusti Kaisaniemenkadulle Hotelli Kaisaniemen.

Aiemmin Viipurin upeaa rautatieasemaa rakentamassa ollut Taavetti tuli Tornioon rakennuttamaan Tornio-Kauliranta -rautatietä. Taavetti oli jäänyt leskeksi Viipurissa. Hänellä oli viisi lasta, jotka muuttivat isän mukana isoäitinsä ja perheen taloudenhoitajan kanssa Tornioon. Kun ratatyö oli Ylivojakkalan kylässä, Taavetti kyseli perimätiedon mukaan työmiehiltä, saisiko lähitaloista maitoa suurelle perheelle. Hän sai kuulla, että lähitalossa asui 36-vuotias vanhapiika, jolla on lehmiä navetassa. Maidonhakumatkalla Taavetti tapasi hienostuneen Erika Wilhelmiinan. Kohtaamisesta seurasi, että Taavetti ja Erika vihittiin joulukuussa 1922. Perhe muutti Torniosta Ylivojakkalan pysäkille, jossa Erika toimi myöhemmin junan vastaanottajana Tornion ja Karungin välillä.

Tytär Helvi syntyi marraskuussa 1923. Koska Eemil-eno ja Erika äiti olivat ainoat eloonjääneet Eeva-Britan ja Aapon lapsista, eikä enolla ollut lapsia, Helvi jäi suvun ainoaksi jälkeläiseksi.

Muutto sota-aikana Helsinkiin

Paria vuotta myöhemmin Taavetti Nikkanen komennettiin Sukevalle, jonka varavankilaan tarvittiin pääradasta oma rata. Siellä perhe asui 10 vuotta, ja siellä Helvi kävi kansakoulun ja yhden lukukauden oppikoulua. Kevätlukukaudeksi 1936 hän siirtyi Tornion yhteislyseon ensimmäiselle luokalle. Koulunmatka sujui hyvin, sillä junaliikenne Tornion ja Ylitornion Kaulirannan välillä toimi, ja Alatornion kunnan Ylivojakkalan pysäkki oli naapurissa. Ongelmia koitui vain siitä, että silta Putaan puolelta Suensaarelle puuttui. Helvi muistaa, että jäiden sulettua lautta kulki, mutta oli aika, jolloin koulumatkaa ei voinut kulkea jäätä pitkin eikä vielä lautallakaan.

”Silloin asuin muutaman päivän äidin ystäväperheessä Mikkosella. Perheen pää oli kirkon suntio. Heillä oli Lauri-niminen murrosikäinen poika, joka pani äitinsä Iidan hermot kovalle koetukselle.”

Kun Helvi oli 7. luokalla, hän uskoi jäävänsä luokalleen. Hänen äidinkielen opettajansa ei näet pitänyt tyttöoppilaista, eikä varsinkaan sellaisista, jotka kirjoittivat uskonnollisista aiheista. Helvi kirjoitti Eemi-enolleen, että voisiko hän tulla Helsinkiin opiskelemaan yksityisesti seitsemännen luokan kevätlukukauden. Eno oli valmis auttamaan, ja niin Helvi muutti vuoden 1943 alussa enon tilavaan kotiin Helsinkiin Kalevankadulle. Sukulaistyttö Ylimäisen Laina oli enon taloudenhoitajana, ja heistä tuli hyvät kaverit.

Sota oli tuolloin täydessä käynnissä. Monia Suomen kaupunkeja pommitettiin eikä vähiten Helsinkiä. Pommitukset eivät olleet aivan jokapäiväisiä, joten koetettiin elää melko normaalisti. Tästä on hyvänä esimerkkinä enon 62-vuotissyntymäpäivät maaliskuussa 1943. Eno ehdotti tytöille, että he menisivät yhdessä illalliselle Hotelli Fenniaan, kaupungin ylellisimpään paikkaan.

Helvi kertoo, että panivat päälleen parasta ja lähtivät ravintolaan kello 18, mutta ravintolailta sai yllättävän käänteen: ”Emme ehtineet Eerikinkatua pitemmälle, kun hälytyssireenit alkoivat soida. Koska olimme vielä lähellä kotia, päätimme palata. Oli myös vähällä, ettei eno saanut sakkoa, koska ilmahälytyksen aikana ei olisi saanut liikkua. Kun sireenit lakkasivat ulvomasta, luulimme pommitusuhkan olevan ohi, ja jatkoimme keskeytynyttä matkaamme. Kun olimme Lasipalatsin mäkeä laskeutumassa, alkoivat sireenit ulvoa uudestaan, joten juoksimme rautatieaseman pommisuojaan. Siellä lapset itkivät, ja hämärässä erottuivat lomalta palaavat sotilaat. Vasta aamuyöllä puoli neljän jälkeen hälytys lakkasi, ja palasimme Kalevankadulle, jossa enon koti oli onneksi säästynyt.”

Saman vuoden maaliskuun ikäviin muistoihin kuuluu myös Lainan tuberkuloosi, jonka vuoksi hän joutui Kiljavanummen parantolaan. Sairaus osoittautui luultua lievemmäksi. Laina parani pian ja palasi kotiinsa Alatornion kunnan Könölän kylään, jossa avioitui ja synnytti kolme lasta: Marja-Riitan ja Jarmon sekä Matin, jolle ei suotu elämänpäiviä.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Vojakkalaan

Arvaamatta kohtasi suru myös Helviä. Hänen isänsä oli eläkkeelle jäätyään ottanut rakennusmestarin toimen Muhokselta Leppiniemestä, jonne myös äidin oli tarkoitus Vojakkalasta muuttaa. Toisin kuitenkin kävi.

Perheeseen oli tullut isän vanhimman pojan Reinon poika Toivo jo kaksivuotiaana, kun Reinon perhe erosi. Eräänä iltana oppikoulua käyvä Toivo halusi mennä Vojakkalan työväentalolle osuuskauppajuhlaan. Isoäiti Erika yritti taivutella häntä jäämään kotiin luvaten paistaa lättyjä. Kiusaus oli kuitenkin liian suuri, ja Toivo livahti juhlapaikalle. Kun hän palasi sieltä myöhään kotiin ja aukaisi keittiön oven, isoäiti makasi keittiön hellan edessä. Poika sai kauhunkohtauksen, juoksi ulos lähelle tietä ja huusi hätääntyneenä: ”Tulkaa auttamaan äitiä, isoäiti kuolee”. Ihmisiä kerääntyi, ja isääiti toimitettiin ambulanssilla Tornion yleiseen sairaalaan, jossa hän huhtikuussa kuoli aivoverenvuotoon. Helvi ehti Helsingistä äitinsä vuoteen äärelle.

Hautajaisiin liittyy ikävä yllätys. Kun Helvin isä ja Toivo lähtivät tarkastamaan hautaa, sen pohjalla oli paljon vettä. Oli lainattava suntiolta kumisaappaat ja lapio, joiden avulla haudasta saatiin kevätlumesta sulanut vesi pois. Kotimetsästä saatiin havunoksat. Hautajaiset pidettiin Partasen leipomon tiloissa Torniossa.

Surullisin mielin Helvi palasi enonsa kanssa Helsinkiin ja suoritti viimeiset tenttinsä Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa ja sai todistuksen seitsemänneltä luokalta kesän 1943 alussa. Seuraavan, ylioppilasluokan, hän kävi Torniossa. Helvin äiti oli ostanut Savikujan suvulta Torniosta pienen talon osoitteessa Välikatu 37. Siitä muodostui Helvin ja Toivon koulukoti. Kun kirjoitukset olivat ohi, hän muutti koulupöytänsä kera Vojakkalaan odottamaan tietoa ylioppilastutkinnon tuloksesta. Ylioppilasjuhliin ompelija ompeli enon mustavalkoraitaisesta puvusta kävelypuvun. Valkoinen pusero löytyi jostakin.

Enolla oli pehtorin hoidossa oleva tila Vojakkalassa. Vuoden 1943 alussa tilalle tuli inkeriläinen perhe, jonka suomalaissotilaat olivat pelastaneet sodan jaloista Itä-Karjalasta. Heidät oli tuotu laivalla Hankoon karanteeniin ja sieltä töihin ympäri Suomea. Tuolloin tilalla ei enää ollut niin paljon eläimiä kuin Helvin äidin eläessä, jolloin oli hevosten ja lehmien ohella myös lampaita, vuohia, kanoja, hanhia, kaniineja ja minkkejäkin.

Helvi muistaa itselleen tehdyn minkkikauluksen, sekä hanhet, jotka oli sijoitettu Tornionjoen rantaan verkkoaitaukseen. Hän kertoo paimentaneensa niitä usein rannalla istuen, mutta eräänä päivänä linnut keksivät reiän verkkoaidasta ja lipuivat virtaavaan veteen: ”Tuli kiire hakea pari venekuntaa avuksi, ja hyvissä ajoin ennen Vaarankoskea ne saatiin käännytettyä takaisin rannalle ja siirrettiin viemärin varteen”.

Hanhiin liittyy hauska anekdootti: ”Tornion Yhteislyseon rehtori Väinö Ollilla oli innokas metsämies, ja hän lähti yhdessä voimistelunopettaja Eljas Hermosen kanssa metsäretkelle Ruuha-ajoon. Kaukaa katsoen he luulivat hanhia villihanhiksi ja ampuivat niistä pari, kunnes havaitsivat aitauksen. Piilopaikasta tuli minulle kova tarve, kun rehtori saapui enon puhutteluun.”

Enokin kuolee yllättäen

Kirjoitusten loputtua Helvi muutti Vojakkalaan, jossa hänen enonsakin oli. Eno oli iloinen sisarentyttärensä suunnitelmista opiskella Helsingissä teologiaa ja filosofiaa. Olihan hänkin lukenut filosofiaa yliopistossa ja lupasi nyt ryhtyä sitä yhdessä kertaamaan. Helvi kertoo, että he nukkuivat porstuan kamarissa. Iltaisin eno sytytti uuniin tulen ja nosti keinutuolin tulen loisteeseen. Siinä sitten pohdittiin monia asioita.

Eno kertoi käyneensä ankaran mietiskelyn testamenttinsa sisällöstä sanoen, ettei nuorelle tytölle ole hyväksi, että hän on kovin rikas. Se voi jopa tuoda epäonnea elämään, kuten hänelle oli käynyt. Enon tahto kuitenkin oli, että Helvi perii suvun tilat. Hän suunnitteli kesäksi remonttia taloon ja aikoi kutsua sukulaisia vieraaksi. Tulevaisuudessa he matkustaisivat ulkomaille ja kesäisin Lapin kairoille.

Koska Helvi nukkui enonsa kanssa samassa huoneessa, hän oli huomannut tämän surunvoittoisen ilmeen, mutta ei aavistanut enon olevan hyvin sairas. Viimeisenä iltana ennen Helsinkiin lähtöä eno kävi asianajaja Reino Liakan kotona varmistamassa testamentin. Seuraavana aamuna hän hyvästeli Helvin kamarin porstuassa ja toivotti onnea. Vielä pihalta palasi sisälle ja toivotti onnea myös elämäntaipaleelle. Helvi kertoo olleensa häkeltynyt tästä uudesta hyvästelystä: ”Minulle jäi levoton mieli, miksi näin.”

Eno joutuikin keskeyttämään matkansa Seinäjoella sairauskohtauksen takia ja oli sairaalassa vuorokauden. Hän saapui lauantaina Helsinkiin, mutta ei halunnut lähteä Mehiläisen sairaalaan, joten vointi oli varmaan vähän parempi. Eno halusi kuitenkin kertoa Rantamaan Matille, miten Helvin hänen ainoana omaisenaan tuli toimia, jos kuolema kohtaisi hänet, ja antoi hänelle asioittensa hoitajan, tuomari Eino Tulenheimon osoitteen. Tulenheimo oli tuolloin Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.

Matille eno antoi määräyksen, ettei Helville eikä myöskään Matin äidille Hiljalle saisi kertoa sairastumisesta, jotta ylioppilasjuhlailoa ei pilattaisi. Helvin ylioppilasjuhlat pidettiin Tornion koulukodissa hänen sisartensa Vienon, Airin ja Helgan sekä Toivon läsnä ollessa. Edes ylioppilasruusuja ei tullut enolta, joka aina oli niin täsmällinen. Tilanne tuntui oudolta.

Kolmantena aamuna lakkiaisten jälkeen Helvi heräsi puhelimen soittoon. Hän oli nukkunut myöhään ja kertoo menneensä vastaamaan vähän nolona luullen enon soittavan. ”Puhelu tulikin Helsingistä Mehiläisen sairaalasta, josta tiedusteltiin, vastattiinko johtaja Vuorion tilalta Vojakkalasta ja oliko Helvi Nikkanen puhelimessa. Vastattuani myöntävästi hoitaja sanoi, että hänellä olisi ikävää kerrottavaa. Johtaja Emil Vuorio oli aamulla kuollut sairaalassa.”

Pelko, kauhu ja avuttomuus valtasivat valkolakistaan iloinneen tytön. ”Kaikki unelmat tulevista opiskeluista yliopistossa ja monet muut tulevaisuuden lähisuunnitelmat raukesivat. Tuli vain kysymyksiä eteen, mitä nyt pitäisi tehdä? Inkeriläisperhe hoiti arkisia askareita, mutta miten minun tulisi toimia?”

Avuksi Helville tuli Rantamaan Hilja-täti, enon läheinen ystävä. Hän tiesi, että eno halusi tulla haudatuksi kotiseurakuntansa Alatornion siunattuun multaan edellisten sukupolvien luo. Hilja-täti hoiti hautajaisjärjestelyt Helvin lähtiessä Matin kanssa noutamaan vainajan Helsingistä. Tässä häntä auttoi tuomari Eino Tulenheimo, joka hoiti ruumiin Alatornion, nykyisen Parasniemen, hautausmaalle. Itse hautajaiset pidettiin Vojakkalassa.

Myös inkeriläisperheen kohtalo oli vaakalaudalla. Venäjä oli alkanut vaatia Suomeen tuotuja Inkeriläisperheitä takaisin. Perhe joutuikin palaamaan Neuvostoliittoon syksyllä 1944.

Suuria muutoksia elämässä

Enon hautajaisten jälkeen oli monta ongelmaa ratkaistava. Koska Helvi aikoi hakeutua syksyllä Helsinkiin käsityöseminaariin, oli karjalle etsittävä hoitaja. Konduktööri Pylkkäsen perhe lupautui muuttamaan taloon.

Näihin aikoihin alettiin kuljettaa lehmiä Sallasta Haaparannan kautta Ruotsiin. Helvillä oli sukulaistalo Ruotsin Mattilassa, ja hän yritti saada sinne lehmät, Jermu-sonnin ja hevosen.

”Kun lähdimme Vojakkalasta, Pylkkäsen rouva istui ison puulaatikon päällä hevosta ohjaten, Jermu-sonni oli sidottu kärryjen perään, ja lehmät seurasivat minun kyörätessäni niitä kohti Torniota. Yli 20 kilometriä pitkä matka lehmien kanssa oli uuvuttava. Lupaa viedä karja Ruotsin puolelle ei kuitenkaan herunut, vaikka kävin Peräpohjolan opistolla asti. Perusteluina oli, että Alatorniota ei vielä silloin evakuoitu. Paluumatkalla neljä lehmää meinasi sekoittua Sallan lehmiin.”

Syksyllä 1944 Helvi matkusti suunnitelmiensa mukaan Helsinkiin, aloitti käsityöseminaarin, ja asui enonsa entisessä kodissa Kalevankadulla. Toisen suurista huoneista hän antoi sodasta palaaville invalideille, joita eno oli erityisesti testamentissaan muistanut. Asuntoon tulivat syksyllä vielä insinööriopiskelijat Matti Järvinen ja Heikki, joka oli menettänyt sodassa toisen jalan, joten hänellä oli proteesi.

Polyteekkarit olivat kovia juhlimaan, ja niinpä Matti eräänä pyhäaamuna koputteli lukittua väliovea ja pyysi soittamaan poliisilaitokselle. Heikin jalan side oli illan karkeloissa auennut, ja puujalka pudonnut jonnekin. Kaipa sellaista löytötavaraa ei kukaan varastaisi! Helvillä ja hänen asuntotoverillaan Toini Granströmillä oli vaikeuksia olla totisia, sillä nauraa ei sopinut. Olihan nuori mies menettänyt jalkansa sodassa.

Kun saksalaiset räjäyttivät Kemin sillat, konduktööriperhe komennettiin muualle. Ylivojakkalaa evakuoitaessa joku mies määrättiin avovaimoineen hoitamaan lehmiä. Jermu-sonnin olivat joko saksalais- tai suomalaissotilaat jo tuolloin käyttäneet ruoakseen. Muutakin tuhoa oli tehty, mutta taloa ei poltettu. Ajatellessaan Vojakkalan talon kohtaloa Helvi keskeytti käsityöseminaarin Helsingissä pääsiäisen jälkeen 1945.

Muutamaa päivää aikaisemmin pitkäperjantaina Helvi oli vaihtanut Johanneksen kirkon lehterillä sormukset Tauno Saviojan kanssa, johon hän oli tutustunut jo Tornion Yhteislyseon kuudennella luokalla. Ainoa vieras heidän kihlajaisissaan oli eräs tyttölyseon naisrehtori, jonka koulussa oli talvella pidetty kristillistä tyttökerhoa. Tytöt ilahduttivat käynneillään Pelastusarmeijan lastenkodin orpolapsia. Koska oli sota-aika, Airi-sisar oli hommannut kihlajaisiin leipomistarvikkeita tutusta järvenpääläistalosta.

Ensi askelia maatilan emäntänä

Helvi muutti keväällä 1945 Helsingistä Vojakkalaan. Hän kertoo, että vaikein tehtävä oli vappuaamuna, jolloin ylioppilaat ovat juhlatamineissaan, mutta hänen piti ensimmäistä kertaa elämässään lypsää neljä lehmää.

”Perheeltä, joka oli perinyt isoisältäni Aapolta pirtin, olivat saksalaiset polttaneet talon, joten he asuivat nyt pirtissä ja heidän neljä lehmäänsä olivat navetassani. Nousin ylös kello viisi, ja kaksi tuntia taisteltuani lehmät oli lypsetty. Pahin pelko oli ohi. Kun naapurin emäntä tuli navettaan, saatoin kertoa lypsäneeni jo lehmät.”

Helvi tarvitsi uuden hevosen, sillä vanha oli sodan jälkeen myyty. Eno oli jättänyt rahaa sen ostoon, ja hevonen odotti hakijaansa Könölässä noin 25 kilometrin päässä Vojakkalasta. Helvi ei saanut ketään miestä hakemaan sitä, joten hän lähti eräänä toukokuun iltana pyörällä sitä noutamaan.

”Ilta oli jo myöhäinen, kun saavuin taloon. Vain isäntä oli valveilla. Pitkään hän katsoi minua päästä jalkoihin ihmetellen nuorta hakijaa, mutta koska hevonen oli maksettu, yhteinen matka kohti Vojakkalaa alkoi. Olin aina pelännyt hevosia, mutta olihan välillämme polkupyörä. Kun hevonen tajusi, että sitä vietäisiin kotoa pois, se pisti kavioillaan sellaisen topingin, että pyörä kaatui, mutta hihna ei irronnut kädestäni. Puhelin lempeästi hevoselle saadakseni sen jatkamaan matkaa. Se onnistui, ja olimme Vojakkalassa aamulla kello puoli kolme.”

Helvin matkatoverilla ei kuitenkaan ollut nimeä – sitä ei tullut kysyttyä isännältä, joten oli pidettävä hevosen ristiäiset. Kylän kahden pojan kanssa Helvi antoi pollelle nimeksi Virma, vaikkakin sen matkanteko oli rauhallista, kuten työhevoselle sopiikin. Helvi kertoo olleensa melko huono laittamaan hevosta erilaisten härveleiden eteen. Tässä häntä auttoi naapurin Teuvo ja hänen kaverinsa. Aikamiehenä Teuvo koki kovan kohtalon. Hän matkasi toverinsa kanssa kieseillä valtatiellä, kun auto ajoi heidän päällensä.

Vaikka Helvillä oli Vojakkalassa hevonen, ja hän oppi haravakonettakin jotenkuten käyttämään, heinänteon aikaan oli palkattava niittäjä ja hankittava talkooväkeä. Leivän levennykseksi oli karjan ohella yritettävä kaikenlaista. Eräänä vuonna Helvi kylvi pellavaa Vähällemaalle, mutta se jäi loukuttamatta. Myöskään viinimarja- ja mansikanviljely ei lyönyt leiville, sillä niiden kasvupaikka, kahden kilometrin päässä kotoa, oli väärä. Kylän pojille kasvoi upea marjatarha, jonne mopoilla oli mukava tehdä makoisia retkiä.

Eräänä keväänä Helvi tilasi Saarioisilta sata kananpoikaa. Oli toukokuu ja kanala kylmä, joten hän sijoitti tipuset yläkerran keittiöön pahvisuojukseen ja keinoemon turviin. Noin kymmenkunta tipua kuoli valkovatsuriin. Kun ne isompina siirrettiin oikeaan kanalaan, Helvi totesi, että puolet niistä oli kukkoja: ”Ei ollut pelkoa, etteikö lähitaloissa herätty varhain aamulla, kun 40 kukkoa kiekui.” Kukot myytiin sitten Ravintola Funkiin, nykyiseen Tornion Kerhoravintolaan.

Kihlapari sijaisopettajina Ylitornion Väystäjässä

Epäonnistumisia jos myös menestyksiä kokien Helvi selvisi monesta kesästä. Tilan hoito tuntui kuitenkin siksi epätoivoiselta, että hän aloitti opiskelut Tornion seminaarin ylioppilasluokalla ja valmistui vähitellen opettajaksi. Myös sulhanen, Tauno, oli valinnut ammatikseen opettajan työn. Hän opiskeli Jyväskylän opettajakorkeakoulussa.

Ennen Taunon valmistumista Helvi oli kevätlukukauden 1948 opettajana Yli-Iissä. Jo sitä ennen ylioppilaana hän oli lokakuusta 1945 kevätkauden 1946 loppuun saakka toiminut opettajana Ylitornion kunnan Väystäjän kylän supistetussa koulussa. Helvi kertoo kuulleensa sattumalta, että Väystäjälle suunnitellaan supistettua koulua, ja sinne tarvitaan opettaja. Lokakuussa opettajia ei ollut vapailla markkinoilla, joten Helvi sai viran, vaikka hänellä oli vain ylioppilastutkinto ja vajaan vuoden opiskelu Helsingin käsityöseminaarissa.

Tältä kouluvuodelta hänelle on jäänyt monta hauskaa muistoa: ”Elämä syrjäkylässä, jossa ei ollut sähköjä, vesijohtoja eikä säännöllistä liikennettä Kainuunkylään Tornionjokivarteen, oli omalla tavallaan erikoista. Lapset olivat käyneet kiertokoulua ja saaneet jonkinmoista opetusta kotonaan. Kylässä oli lahjakkaitakin oppilaita, jotka toisissa olosuhteissa olisivat voineet jatkaa koulunkäyntiään pitemmälle.”

Erityisesti Helvi kertoo kiinnittäneensä huomion kahteen poikaoppilaaseen: Antero Juusolaan ja Sulo Kreiviin. Antero oli käynyt koulua Kainuunkylässä, mutta Sulo vain kiertokoulua. ”Sulo osoittautui erinomaiseksi matematiikassa; hän oli ollut isänsä apuna pöllimetsässä ja merkinnyt Saimaan tupakka-askin kääntöpuolelle pöllin hintoja, jotka laskenut yhteen. Ehdotin näille kavereille, että he pyrkisivät tulevana keväänä Tornion Yhteislyseoon. He pyrkivät ja läpäisivät pääsykokeet, Sulo varsinkin matematiikassa onnistuen. Myöhemmin Sulo jatkoi keskikoulun suoritettuaan kauppaopistossa ja sai paikan Oulun Kaleva-lehdestä, jossa oli kymmeniä vuosia. Eläkepäivinään hän on kirjoittanut neljä kirjaa, joista yksi, vuonna 2009 ilmestynyt, on nimeltään Kiertokoulusta maailmalle.”

Tästä kirjasta Helvi halusi lainata erään hupaisan tarinan, joka ajoittuu hänen kihlattunsa Taunon sijaisuusaikaan: 

”Aamuisin ennen kouluunlähtöä oli aina ensin käytävä navetan puolella pesemässä kasvot lämpimällä vedellä. Navetan muuripadassa oli aina kuumaa vettä. Kylässä ei luonnollisesti ollut omaa koulurakennusta siinä vaiheessa, kun koulu aloitti toimintansa. Opetustiloiksi oli vuokrattu Väystäjän eli Hurulan pirtti sekä lisäksi samasta rakennuksesta keittiö ja kamari opettajan asunnoksi. Opetusvälineitä oli tuotu toisilta pitäjän kouluilta.

Koulun ensimmäiseksi opettajaksi tuli nuori ylioppilas Helvi ope, joka sitten vähän myöhemmin meni avioliittoon toisen opettajan Taunon kanssa. Naisopettajan sijaiseksi tuli joulun jälkeen hänen sulhasmiehensä Tauno. Tämä miesopettaja oli jäyhä ja iso mies, jolla oli omia mieleen jääneitä tempauksia. Hän saattoi myös teettää oppilailla sellaisiakin tehtäviä, jotka eivät tainneet kuulua varsinaiseen opetusohjelmaan. Tuskin niitä oli mihinkään sääntöön sisällytetty.

Väystäjässä ei siihen aikaan ollut sellaista ylellisyyttä kuin sisävessaa. Ei sellaista ollut ainuttakaan koko kylällä. Oli vain ulkokäymälä, jota hyysikäksi eli huusiksi sanottiin. Sen lisäksi oli avoin lanta- eli sontatunkio navettarakennuksen takana. Vessan virkaa hoiti taloissa laskiämpäri tai yöastia tai potta. Tällainen potta oli myös opettajamme asunnossa. Kun pottaa oli käytetty, ei sitä voinut päivän ajaksi asuntoon jättää. Se oli aamulla tyhjennettävä ja tyhjennyspaikka oli mainittu sontatunkio, joka sijaitsi aivan kartanon eli pihan toisella puolella siellä navetan takana.

Opettajamme Tauno ei syystä tai toisesta katsonut voivansa astiaa itse mennä tyhjentämään. Hän käytti tähän tärkeään tehtävään reippaita oppilaitaan. Minä olin ilmeisesti yksi tällainen, joka mm. jouduin usein aamulla koululle mentyäni ensimmäiseksi tyhjentämään hänen ylitse läikkyvän yöastiansa. Se oli vietävä ja tyhjennettävä talon navetan taakse sinne sontatunkiolle. Tehtävä oli luonnollisesti hyvin epämiellyttävä minulle ja varmaan se olisi ollut kenelle tahansa muillekin oppilaille. Ei siitä voinut kieltäytyä. Ei sellainen tullut kysymykseenkään. Opettajalta tämä oli varmaankin luottamuksen osoitus, vaikka voisi ajatella, että se olisi ollut minulle jostakin asiasta ja laiminlyönnistä rangaistukseksi. Tuskinpa tämä tehtävä olisi ollut sen mieluisempaa muillekaan oppilaille. Opettajaa tuli kuitenkin aina toteltava, vaikka tehtävä olisi ollut miten vastenmielinen tahansa.”

Perhe kasvaa viisihenkiseksi

Toinen Helvin muistiin jäänyt henkilö Väystäjän ajalta on talon omistajien Hurulan veljesten asuntoonsa ottama kunnan hoidokki, Torvi-Paavo. Hänellä oli aivovaurio, ja illan pimetessä hän alkoi ajaa takaa pelkäämiään peikkoja. Tanner tömisten hän juoksi sinne tänne voimallisesti karjuen. Päivällä koulun loputtua hän piipahti sisälle herkkupalan toivossa ja saattoi illan pimetessä tulla opettajankin ikkunan taa sisälle kurkistelemaan. Vaikka se oli epämiellyttävää, Paavoa ei tarvinnut pelätä.

Väystäjän ajan hankaluuksista mainittakoon vielä uuninlämmitys ja kaasulampun sytytys iltaisin. Vahtimestari joutui sytyttämään sen. Öljylampun Helvi osasi itse sytyttää.

Alatornion kirkkoherra, rovasti Oskari Jussila vihki Helvin ja Taunon joulun alla 1947 Vojakkalan porstuan kamarissa. Ensimmäiseksi yhteiseksi kouluksi Taunon kanssa tuli Leväslahden koulu Eräjärvellä, Hämeen sydämessä lähellä Tamperetta Päijänteen rannalla. Leväslahden kylässä oli suloisia pikkujärviä kuten Mikkolanjärvi ja Vähäjärvi, joista toinen oli aivan koulun lähellä ja jonka rannassa Tauno piti katiskaa.

Koululla oli kaksi opettajan asuntoa, ja ne sijaitsivat rakennuksen molemmissa päissä. Kun pariskunnan ensimmäinen lapsi Sirkka syntyi, alakoulunopettajan asunto oli päivisin lapsen ja apulaisen hallussa. Koulutyön ohella Helvi piti tytöille kristillistä kerhoa. Keväällä opettajapari istutti oppilaiden kanssa omenapuita ja pensaita sekä teki kauniita kivikkoryhmiä kukkakoristeineen.

Vaikka seutu oli kaunista ja viljavaa – esimerkiksi apila kasvoi korkeaksi – Savikujat ikävöivät kotiseudulle Tornionjokilaaksoon. Kolmen vuoden kuluttua he päättivät hakea opettajan virkaa Ylitornion Pekanpäästä, jonne suunniteltiin uutta koulua. Tauno sai viran, mutta alakoulunopettajan paikka ei ollut avoimena, joten Helville heräsi ajatus pyrkiä Turun opettajakorkeakouluun. Koulu oli jo alkanut, mutta hän kirjoitti sen rehtorille ja sai sähkösanoman, jossa kerrottiin opiskelun olevan mahdollista. Vojakkalan karjan hoitaja auttoi kokoamaan vaatteet, joita Helvi kuivatteli makuuvaunun yläpetillä. Sirkka-tytär jäi isänsä ja isoäitinsä hoiviin. Opiskeluvuodesta Helvi selvisi hyvin, ja toinen lapsi, Eero, syntyi syksyllä 1952.

Pekanpään alakoulunopettaja oli sairaalloinen, mutta piti virkansa vielä lukuvuoden 1952–1953. Helvi haki opettajan viran tutusta Väystäjän koulusta, joka oli Pekanpäästä 20 kilometrin päässä, mutta julkista liikennettä sinne ei ollut.

Kun Pekanpään alakoulunopettaja kuoli keväällä 1953, Helville avautui paikka samaan kouluun, missä Tauno oli vakinaisena opettajana. Siellä he toimivat seuraavat 14 vuotta. Poika Timo syntyi vuonna 1958. Helvi piti pyhäkoulua ja osallistui seurakuntatyöhön. Pekanpään vuosina hän suoritti vielä kansanopiston opettajatutkinnon

Helvi muistaa Pekanpään kauniina paikkana, jonka valtava Tornionväylä erotti vastarannalla olevasta Ruotsin Hietaniemestä. Koulu sijaitsi Kierivaaran laitamalla, ja sen rinteeltä oli huima mäki alas Tornionjoelle. Se olikin mieluinen mäenlaskupaikka, kunnes rantatie rakennettiin Pekanpäästä Kainuunkylään.

Kun Taunoa pyydettiin Tornioon Seminaarin koululle opettajaksi, Savikujat lähtivät sinne mielellään. Tornio oli Taunon syntymäkaupunki, ja Helvikin on syntyperältään alatorniolainen. Hän oli aluksi vuoden sijaisopettajana Porthanin koululla, mutta siirtyi sitten vuodeksi Putaan kouluun ja sen jälkeen Seminaarin kouluun, josta jäi 60 vuoden ikäisenä eläkkeelle.

Työvuosiensa aikana Helvi piti Torniossa näytelmäkerhoa. Kerholaiset vierailivat myös Luulajassa, ja sen suomenkieliset oppilaat Torniossa.

Suvun elämäkertakirjoja eläkevuosina

Helvin opettajakausi Torniossa kesti vuosikymmeniä. Tänä aikana hän suoritti useita Ruotsin kielen erikoistutkintoja, joten saattoi toimia suomalaislasten opettajana naapurimaassa.

”Otin useana vuonna virkavapaata. Yhden vuoden olin opettajana Taalainmaalla ja toisen Tukholmassa Tenstan koululla, jossa oli oppilaita 53 eri maasta. Tuolloin Tenstaan tuli tunnelbaana, jota veijarioppilaat pitkillä välitunneilla käyttivät hyväkseen ajellen pysäkiltä toiselle ja takaisin. Asuin Tukholmassa ollessani Rinkebyssä, mikä lienee nyt hyvin rauhatonta seutua.”

Helvi toimi kolme vuotta opettajana myös Luulajassa, sitten vuoden Mjölkuddenissa, jossa oli myös Tauno, sekä vielä vuoden Porsössa ja Tunan koululla. Miehensä kuoleman jälkeen Helvi oli vielä sijaisena Hertsön koululla keväällä 1990.

Taunon kuoleman aiheutti mittaamattoman suuren surun ja samoin perheen nuorimman pojan, Timon, traaginen kuolema vuonna 1973.

Eläkevuosinaan Helvi on kirjoittanut sukunsa elämäkertakirjoja. Ne mainitaan Ylimäisen sukukirjassa, jossa on myös pieni selostus kirjojen sisällöstä.

Yli 90 ikävuoden elänyt Helvi Savikuja toteaa, että nyt on syytä kiittää Korkeinta monista rikkaista hetkistä: ”Olen saanut voimia Korkeimmalta. Kunnioitin rakkaan, upean poikamme muistoa kirjoittamalla hänen elämänsä tarinan ruotsiksi. Kirjan nimi on Den finska ynlingens livsböge.




Hilkka Kujala – hyvinvoinnin rakentaja

Hilkka syntyi heinäkuussa 1922 Kujalan perheeseen esikoisena Lappeenrannan Pallon kaupunginosassa. Seuraavana vuonna perhe sai Jalo-pojan. Väinö-isä oli Lappeenrannan konepajalla valajana. Lyyli-äiti teki lastenhoidon ohella ompelutöitä. Molemmat vanhemmat toimivat aktiivisesti ammattiosastossa ja työväenyhdistyksessä. Jo pienestä pitäen lapset pääsivät mukaan harrastuksiin, jotka tavalla tai toisella liittyivät työväen toimintaan, joka noina aikoina olikin voimissaan. Myös liikunta ja urheilu olivat kuvassa mukana.

Hilkka kävi kansa- ja kansalaiskoulun Lappeenrannassa, minkä jälkeen työelämä kutsui. Hän teki lähinnä konttoritöitä eri firmoissa. Työ sopi luonteeltaan tarkalle, ahkeralle ja sopeutuvaiselle Hilkalle. Hän jatkoi myös aktiivisesti osallistumistaan työväen urheiluun ja muuhun toimintaan harrastaen koripalloa, yleisurheilua ja voimistelua. Myöhemmin hän siirtyi myös toimitsijatehtäviin ja ohjasi ohjaajakurssit käytyään Lappeenrannan Työväenurheilijoiden tyttöjä ja naisia. Hän toimi myös urheiluseuran sihteerinä. Urheilu antoi myös palkkatyötä. Vuosina 1956–61 Hilkka oli Pajulahden urheiluopiston palveluksessa. Sieltä hän muutti Helsingin urheiluhallien kirjanpitäjäksi. Pajulahden aikana hänen seurojansa olivat Nastolan Nopsa, Lahden Sampo ja Helsingin Tarmo.

Hilkka toimi Työväen Urheiluseurojen Keskusliiton naisvaliokunnan puheenjohtaja vuodesta 1961, sen perustamisesta lähtien. Hän oli myös TUK:n liittohallituksen jäsen ja kuului 1967–1970 valtion urheiluneuvostoon. Vuonna 1973 Suomen Olympiakomitean valtuuskuntaan valittiin ensimmäiset naiset. He olivat Hilkka Kujala, Jane Erkko ja Elli Kahila. Tässä tehtävässä Hilkka pääsi vierailemaan Montrealin Olympialaisissa kesällä 1976.

Ajan kuluessa oma liikuntaharrastus jäi vähemmälle ja erilaiset yhdistys- ja luottamustehtävät lisääntyivät. Hilkka toimi Miina Sillanpää-säätiössä, Kotien Puolesta Keskusliitossa, Helsingin Kotien Puolesta yhdistyksessä, Käpyrinteen palvelutalon johtokunnassa ja Kesäkoti Kallioniemessä. Vuodet 1979–1992 hän toimi lisäksi Helsingin Sosialidemokraattisen naisyhdistyksen puheenjohtajana. Hakaniemen Nuoret Kotkat (1971–1986) pysyi 1980-luvun alussa naisyhdistyksen siipien suojissa, ja Hilkka oli mukana naisyhdistyksen kotkatoimikunnassa.

Hilkka teki suuren työn kotien puolesta -toiminnassa sielulla ja sydämellä. Hän toimi Kotien Puolesta Keskusliitossa taloudenhoitajana 1975–1987 ja otti eläkkeelle jäätyään Helsingin Kotien Puolesta yhdistyksen taloudenhoitajan tehtävän hoitaakseen 18 vuodeksi (1990–2008).  Lisäksi hän veti eläkevuosinaan Helsingin Kotien Puolesta yhdistyksen kirjallisuus- ja retkeilykerhoja ja toimi liikunnan ohjaajana.

Kaikki luottamustehtävät veivät suuren osan Hilkan työ- ja vapaa-ajasta. Elämä oli kiireistä ja rikasta, mutta sukulaisille on aina aikaa. Jalo-veljen perhe oli läheinen lapsenlapsia myöten.

Vaikka Hilkka oli sinkku, se ei merkinnyt yksinäisyyttä. Hän viihtyi ihmisten ja tekemisen parissa ja veti muun muassa naisten- ja eläkeläismatkoja kotimaassa ja ulkomailla. Pitkät ystävyyssuhteet säilyivät vanhuuteen ja riennot painottuivat urheilua enemmän kulttuuriin ja taiteisiin. Vasta aivan viime vuosina, kun liikkuminen kävi huonommaksi, hän joutui antamaan periksi. Silti mieli pysyi virkeänä, ja hän seurasi maailman tapahtumia lähes entisellä kiinnostuksella. Vain viimeinen vuosi oli raskas. Hän riutui ja haurastui silmin nähden.

Hilkka eli rikkaan ja aktiivisen elämän. Vaikka hän eli taloudellisesti hyvin tavallista työntekijätuloilla toimeentulevan elämää, hän arvosti elämänlaatua. Se tuli esille ruoanlaitossa, sisustuksessa ja pukeutumisessa. Hilkka oli aina huoliteltu ja tyylikäs ikäistensä edustaja. Hänen kanssaan oli helppo olla, ja tunsi olevansa hyväksytty sellaisena kuin oli. Hilkka ei sanonut toisista pahaa sanaa. Hän oli aina valmis auttamaan ja järjestelemään asioita, jos hän suinkin kykeni. Hänen yleinen tyytyväisyytensä ja valittamattomuutensa jopa haittasi häntä viime vuosina. Vaikka kuinka olisi pitänyt kertoa vaikeuksistaan lääkärille, hänellä oli omasta mielestään kaikki hyvin.




Aino Heikkilä – ahkera kyläkauppias

Villi tyttönen Aino

Aino Heikkilä syntyi Juho ja Fretriika (o.s. Kemppainen) Sirviön perheen esikoiseksi. Fretriika oli suurperheen lapsi Suomussalmen köyhästä pitäjästä. Hän oli joutunut huutolaislapseksi perheeseen, jossa oli ankara kohtelu. Kymmenen vuoden ikäisenä Fretriikan tehtävänä oli syksyn viimaisilla keleillä soutaa venettä, kun verkkoja laskettiin. Housujakaan ei tyttönen ollut saanut lämmikkeeksi jalkaansa. Täytettyään 15 vuotta Fretriika lähti tervaveneessä Suomussalmelta Oulujokea myöten Ouluun, jossa pääsi hoitamaan herskapiperheen kaksosia. Oulussa hankittu ompelutaito toi lisäelantoa koko elämän varrelle.

Ainon isä, Juho Sirviö oli kotoisin Kainuusta, Sotkamosta. Hänen ei tarvinnut olla huutolaisena, koska oli vähän varakkaammasta perheestä. Myös Juho suuntasi kulkunsa Ouluun ja pääsi töihin Pikisaaressa olevalle konepajalle. Myöhemmin hän suoritti konemestarin kurssin. Fretriika ja Juho tutustuivat Oulussa, perustivat perheen, johon syntyi kolme lasta.

Sirviöt asuivat Haukiputaalla, josta perhe muutti Ouluun, Hammarin kulmana tunnettuun uuteen kerrostaloon vuonna 1906, kun perheen ainokainen Aino oli vajaan kahden vuoden ikäinen. Aino oli eloisa lapsi, karkaili aina, kun silmä vältti. Hän kipaisi usein isän luo torin rantaan, jonne isä kuljetti laivallaan matkustajia Pikisaaresta. Tyttö tuli kaupungin poliiseille niin tutuksi, että äiti tiesi kerta toisensa jälkeen hakea karkulaisen pois poliisilaitokselta. Lienee tyttönen saanut isänsä perimänä kekseliään luonteensa. Juho Sirviöllä oli näet tapana muuttaa perheineen erilaisiin työtehtäviin paikkakunnalta toiselle muutaman vuoden välein. Oulun lisäksi tulivat tutuiksi Jepua, Pietarsaari, Nivala, Sievi ja Ruukki.

Kansakoulu ja rippikoulu

Aino aloitti 1915 kansakoulun Nivalassa ja kävi siellä myös jatkokoulun ja rippikoulun, vaikka perhe tuolloin asui jo Sievissä. Nivalassa olivat entiset koulukaverit, ja tuntui mukavalta käydä yhdessä vielä rippikoulu. Kulkuneuvoja ei pahemmin ollut tarjolla. Niinpä matka Sievistä Nivalan kirkolle taittui reippaalta Ainolta jalkaisin sydänmaiden halki pitkiä metsätaipaleita seuraillen. Eikä tuo taival pimeälläkään tuntunut pelottavan, mitä Aino itsekin jälkeenpäin ihmetteli. Rippikoulu kesti kaksi viikkoa, ja Aino sai asua tutussa Kivimäen talossa. Perhe muutti Ouluun, kasarmialueella sijaitsevaan Rauhanlinna-nimiseen rakennukseen, joka nykyään sijaitsee Kasarmintien varressa. Rauhanlinnassa asuessa Aino kävi vielä suorittamassa kevätrippikoulun Nivalassa.

Ammattia oppimaan

Koulujen loputtua tuli aika suunnitella tulevaisuutta. Edessä oli ammatinvalinta. Kaupallinen ala tuntui Ainosta mielenkiintoiselta, ja hän suoritti 1921 kauppakoulun entisen poliisilaitoksen talossa Ojakadun varrella Oulussa. Taas oli muutto edessä, kun isä innostui ostamaan kummittelusta kuuluisan talon Ruukista. Koska kummituksia ei löytynyt, muutettiin jälleen, nyt Raahen Lapaluotoon. Ainolla ei ollut Raahessa töitä, ja hän lähti Ouluun tätinsä luo.

Aino vuokrasi itselleen ompelukoneen, jonka osti myöhemmin omaksi. Kauppias Molo tarjosi Ainolle ompelutöitä: leninkejä ja naisten takkeja syntyi mustasta ja ruskeasta sarasta, myöhemmin hienommista kankaista. Samalla voi ommella vaatteet itselleenkin.

Avioituminen ja leskeys

Aino avioitui 1926 Iivari Lehtolan kanssa. Nuoripari osti seuraavana vuonna Parkkisenkankaalta punaisen mökin, jossa Aino 1930 aloitti pitkän uransa kyläkauppiaana. Aino oli luonteeltaan hyvin tarkka ja piti kaupan liikevaihdon lisäksi kirjanpitoa myös omasta taloudestansa. Kanatarhan kirjanpidosta voi seurata paljonko kanat munivat päivittäin. Myös taloustavarat oli tarkoin luetteloitu. Alue kasvoi. Kaupan palveluja tarvittiin yhä enemmän, ja mökkiä laajennettiin kyläläisiä paremmin palvelevaksi.

Nuoren parin onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan. Iivari menehtyi tapaturmaisesti Toppilan tehtaalla. Ainon oli jatkettava elämää yksin. Kaupan hoitaminen toi sisältöä elämään, ja sukulaiset, ystävät ja naapurit toivat turvan ja lohtua nuoren lesken elämään.

Sota

Ainolla oli laaja sydän. Hänellä oli tarve ja taito löytää ihmisiä, joiden auttamisen koki tehtäväkseen. Sota riisti perheiltä isät ja pojat rintamalle. Aino sai ojentaa auttavan kätensä, kun otti hoitaakseen kasvattitytön ja -pojan, joiden isä oli rintamalla ja joiden äiti oli kuollut ”lentävään keuhkotautiin”. Perheen kolmas lapsi oli kahden kuukauden ikäinen, kun jäi äidittömäksi. Vauva annettiin toiseen perheeseen kasvattilapseksi, eivätkä sisarukset saaneet olla yhteyksissä toisiinsa lapsuusaikana, vaikka Aino ehdotti vauvan kasvattiperheelle. Lapset toivat Ainolle uutta ajateltavaa ja sisältöä yksinäiseen lesken elämään. Lasten isän palattua rintamalta poika meni takaisin isälle, joka olisi ottanut myös tyttärensä. Tytön ja Ainon välinen side oli kuitenkin jo niin vahva, että tyttö halusi jäädä Ainon luo.

Sotavuodet toivat omat haasteensa kaupanpitoon. Muun muassa ruokakuponkien laskeminen vaati tarkkuutta ja täsmällisyyttä kauppiaalta. Leikatut kupongit kiinnitettiin tilityskorttiin, joka toimitettiin eteenpäin Kansanhuoltoon. Aino itsekin joutui turvautumaan Kansanhuollon apuun tarvitessaan kipeästi uusia kenkiä. Anomus hylättiin, vaikka vanhat kengät olivat jo niin huonot, että suutari oli kursinut kengänkärjet langalla kippuraan, kun ei muutakaan niille enää voinut tehdä. Toisen anomuksen käsittelyä jouduttiin odottamaan kauan. Onneksi ystävällinen naapuri oli saanut hankituksi nahkaa, josta teetti vaimolleen ja Ainolle monot. Toinen kenkäanomus tuli hyväksyttynä aikanaan, ja Aino sai hankituksi kasvattitytölleen kengät rippijuhlaa varten. Kasvattityttö varttui Ainon luona aikuiseksi kaupassa autellen, ja kun sopiva sulhanen löytyi omasta talosta, vietettiin häät.

Kyläkauppiasta pidettiin jonkinlaisena pankkiirina. Rahapulassa olevat kyläläiset kävivät lainaamassa pienehköjä summia tarpeisiinsa. Ainon kirjanpidosta löytyi mm merkintä äidistä, joka kävi pyytämässä lainaa lapsen ruumisarkun ostamiseen. Takaisinmaksun kohdalla oli merkintä ”ei maksanut”, eikä Aino lainan perään sen enempää kysellyt. Hyvä mieli annetusta tärkeästä lainasta kuittasi velan.

Sotavuodet toivat mukanaan hauskojakin asioita ja kommelluksia, joista Ainolla oli tapana kertoilla. Kesken kaupanteon saattoi tulla hälytys, jolloin oli painuttava kiireen vilkkaa suojaan pommitukselta. Ei siinä kyselty, miten mennään, oli sitten vaikka paksut hanget ja kesäkengät jalassa. Mentävä oli. Ensimmäisen ilmahälytyksen aikana Aino sattui olemaan valokuvaamossa otattamassa itsestään valokuvaa. Jännitys loi tunnelman kuvaustilanteeseen ja rennon ilmeen luominen kasvoille oli väkinäistä.

Kauppa toimi myös ensiapupaikkana. Kyläläiset olivat hankkineen kauppaan ensiapukaapin sisältöineen, joka oli tarvittaessa alueen asukkaiden käytettävissä. Ilmeisesti kauppa oli paikka, jossa oletettiin aina jonkun olevan paikalla. Niinhän se taisi ollakin, koska lomaa ei kauppias joutanut pitämään. Sodan loputtua päästiin rakentamaan elämää uudelleen.

Uusi avioliitto ja tytär

Vuodet vierivät, kaupankäynti sujui mukavasti ja asiat tuntuivat olevan kohdallaan, mutta jotakin puutui. Mikko Heikkilä kotiutui rintamalta ja asettui Ouluun. Hän oli ammatiltaan taksiautoilija. Ainon ja Mikon yhteinen taival alkoi marraskuussa 1946 kummankin ollessa 42-vuotiaita. Koska kummallakaan ei ollut lapsia edellisistä liitoista, tuntui lapsen saaminen kuin ”Saaran ihmeeltä”. Ensimmäinen lapsi ei ollut luotu elämään, ja raskaus päättyi lapsen kuolemaan yliaikaisuuden vuoksi ennen syntymää. Poikalapsen menettäminen oli valtava suru, ja toivo uudesta lapsesta pieneni kuukausi kuukaudelta.

Jostain tuli kuitenkin vastaus rukouksiin, ja tyttölapsi näki päivänvalon heinäkuussa 1951. Vaikka lapsi oli hartaasti toivottu, oli Ainolle tärkeää pitää kaupan toiminta pyörimässä. Vastuuta ei osannut antaa vieraalle. Kyläläisten palveleminen oli kunnia-asia, jonka vuoksi Aino katsoi oikeaksi antaa lapsen hyvinvoinnista huolehtimisen pääasiassa lapsen isälle. Mikko jäi koti-isäksi, otti kuljettajan ajamaan taksia ja autteli Ainoa juoksupoikana kaupan asioissa. Onneksi kylällä sattui olemaan rouva, jolla oli saman ikäinen vauva ja maitoa runsaasti. Aino osti rintamaidon rouvalta, ja lapsen ravitsemus oli hoidettu. Tarvittaessa palkattiin lapsenhoitajaksi ulkopuolista apua.

Aino ompeli tyttärelleen kauniita juhlamekkoja. Yhdessä niitä suunniteltiin ja kankaat valittiin. Vuosikymmeniä sitten hankitulla Singer-ompelukoneella oli jälleen käyttöä. Ainolla oli tapana muistaa myös tyttärensä leikkikaveria pienillä vaatelahjoilla. Mainiona ompelijana, taloudenhoitajana ja kokkina Aino antoi tyttärelleen hyvät käytännön eväät elämän varrelle.

Aino halusi antaa tyttärelleen ja tämän leikkitovereille jotain syvällisempää. Hän ohjasi tytöt runonlausuntakerhoon Helka-tyttöihin, jossa esitettiin runoja Kalevalasta ja Kantelettaresta kansallispukuihin pukeutuneina. Aino katsoi tytöille hyväksi harrastukseksi myös tyttökerhon, jota pidettiin seurakuntatalolla. Mitään uskonnollista tai poliittista näkemystä ei kauppiaan sopinut tuoda esille.

Nuorten naisten kouluttaja

Aino Heikkilän kauppa toimi vuosikymmenten aikana ensimmäisenä työpaikkana kymmenille nuorille naisille, jotka halusivat irtaantua kotonaan. Eniten työntekijöitä tuli Taivalkoskelta, Puolangalta, Kuusamosta, Kiimingistä, Utajärveltä sekä muista Oulun lähikunnista. Kun uutta työvoimaa tarvittiin, Aino laittoi ilmoituksen laajalevikkiseen sanomalehteen. Valittu aloitti työt ensin keittiön puolelta, missä toimi myös työntekijöiden työpaikkaruokailu ja kaupan välineistön huolto. Kotiapulaisen työstä siirryttiin vähitellen kaupan puolelle harjoittelemaan asiakaspalvelua. Tutustuttiin myyntiartikkeleihin, jotka käsittivät siirtomaatavarat, leipomo- ja maitotaloustuotteet sekä talous- ja tekstiilitavarat.

Hyvä päässälaskutaito oli myyjättären työssä ehdoton. Laskukoneita ei ollut, ja ostosten yhteen laskeminen tapahtui lyijykynän ja paperin avulla. Vastarahan antaminen toi omat haasteensa kokemattomalle rahan käsittelijälle. Moneen kertaan leikittiin ostosten maksamista ja vastarahan antamista ennen kuin myyjätär oli valmis oikeaan asiakaskontaktiin. Aino oli työnantajana vaativa ja tarkka. Fuskaamista ei suvaittu, ja työn jälki piti olla siistiä. Työvaatteiden mankelointi oli taitolaji sinänsä. Ryppyjä ei suojavaatteisiin saanut jäädä, ja kaupan hyllyjen tavarat olivat ojennuksessa.

Kaupparakennuksen yläkertaan oli rakennettu pieniä vinttihuoneita, joihin myyjättären oppiin tulleet saattoivat majoittua. Työpaikka oli lähellä, eikä ollut ongelmia työmatkojen järjestelyistä. Linja-autot liikennöivät tiheään kaupungin ja Parkkisenkankaan väliä, joten tarvittaessa kulkeminen kaupunkiin oli helppoa. Työntekijöiden majoittaminen toi toki mukanaan omat haasteensa. Nuoret naiset olivat päässeet juuri pois kotoaan vanhempiensa silmien alta, ja uudet tulokkaat kiinnostivat kylän poikia, jotka saivat monet kerrat kyytiä Mikko-isännän antaessa pojille häädön vinttihuoneista. Selkärankana nuorille toimiminen oli kunnia-asia.

Jouluaatto oli työntekijöille vuoden kohokohta. Silloin oli lyhennetty työpäivä. Varhain aamulla kello 7 oli jouluruokailu. Työntekijöille maistuivat Ainon valmistamat perinteiset jouluruoat. Varsinkin herkullinen luumukiisseli kermavaahdon kera koristeellisesta lasimaljasta tarjoiltuna on jäänyt monelle mieleen. Ruokailun päätteeksi jokainen työntekijä sai joululahjansa ennen kaupan puolelle työhön siirtymistä.

Työelämänsä Aino Heikkilän kaupassa aloittaneet nuoret viihtyivät palveluksessa yleensä useamman vuoden. Muistona heistä ovat talonkirjaan tehdyt merkinnät.

Täyteläistä elämää

Kaupparakennusta laajennettiin ajan hengen mukaiseksi. Kun kylälle vedettiin 1957 vesijohto, kaupparakennus saattoi tarjota uusia palveluja kyläläisille. Pesulapalvelut ja mankeli helpottivat pyykkihuoltoa kovasti eikä Ainon enää tarvinnut lähteä Tuiraan suurten pyykkivuorten kanssa.

Kun kauppiaan päiväohjelmassa ei ollut kaupan tilojen siivoamista ja järjestelyä tai myymäläapulaisten työvaatteiden huoltoa, Aino saattoi piipahtaa Martta-iltaan tapaamaan kyläläisiä.

Sukuloimaan kiiruhdettiin yleensä sunnuntaisin. Lauantaihan oli saunaillalle varattu. Puolison sukulaistaloissa vierailtaessa Aino katsoi parhaaksi vetäytyä peräkamariin nokosille sillä aikaa, kun muut saivat vaihtaa kuulumisia.

Jos Aino lähti matkalle, se kesti harvoin yli vuorokauden. Joskus linja-automatka mukavassa seurassa vaikkapa Haaparannalle houkutteli myös kauppiaan mukaan. Ruotsin puolelta tullessa oli Ainolla tuliaisina kauniita kiiltokuvia, joissa oli kimallusta, sekä lasisia joulukuusen koristepalloja, joita ihmeteltiin ja ihasteltiin. Kertoipa Aino ostaneensa Haaparannan kioskilta halkaistun vaalean leivänkin, jonka välissä oli nakki, perunamuusia, kurkkusalaattia, sinappia ja tomaattisosetta. Heti piti kotonakin kokeilla, miten samanlaisen herkun tekeminen onnistuu. Aino oli aina innokas kokeilemaan jotain uutta. Kauppiaan pitääkin pysyä ajan hermolla ja seurata muotivirtauksia niin ravitsemus- kuin vaatealalla.

Marja- ja kalastusretket antoivat tervetulleen lepohetken perheelle. Peruna- ja kasvimaan sekä viinimarjapensaiden sadot Ainolla oli tapana kerätä talteen kellariin. Talvi-iltoina syntyivät ahkeralta naiselta villalangasta tehdyt töppöset sukulaistenkin jalkoihin.

Eläkepäivät

Liike-elämässä lisääntynyt mainonta ja kilpailu alkoivat tuntua liian rasittavilta. Miehensä ehdotuksesta Aino päätti lopettaa kauppiasuransa vuoden 1966 lopussa. Hän vuokrasi tilat seuraavaksi vuosikymmeneksi innokkaalle jatkajalle.

Aino saattoi nyt paneutua rakastamiinsa harrastuksiin: kasvimaanhoitoon, virkkaamiseen, matkailuun ja ystävien tapaamiseen. Vanhoilla kyläläisillä oli tapana kokoontua yhteen muistelemaan menneitä kahvikupposen ääreen. Martta-illat, vanhustenpiirit ja linja-autoretket kutsuivat Ainon mukaansa. Ohjelma oli taattu, olihan Ainolla varastossaan mukavia muistelmia ja hauskoja tapahtumia.

Ainon ollessa 73-vuotias, hän sai kokea isovanhemmuuden onnen. Nyt oli aikaa ja terveyttä panostaa lapsenlapsiin. Pyyteettömästi hän antoi apuaan tyttären perheelle vielä iäkkäänäkin. Aino sai nukkua ikiuneen kotonaan, omassa rakkaassa kauppatalossa.




Lyydia Hartikainen – kyläompelija

Kuusilapsisen perheen toisiksi vanhin

Äitini, Lyydia Katariina – lempinimeltään Lyyli – syntyi Revonlahdella Katri ja Albert Marjomaan maanviljelijäperheen toiseksi vanhimpana lapsena toukokuussa 1905. Tummatukkaisen pikkuneidin lisäksi perheeseen syntyi kaksi poikaa ja neljä tyttöä: Eino, Adele, Fanni, Helli, Urho ja Kerttu. Ison maatalon emännällä töitä riitti aamuvarhaisesta iltamyöhään. Vanhimpana tyttölapsena Lyyli sai tehtäväkseen huolehtia koulunkäyntinsä ohella nuoremmistaan aina, kun Katri-äiti ei navettatöiltään ehtinyt. Vaikka Lyyli kuinka huolellisesti hoiti tehtäväänsä, pääsi kolmivuotias Adele livahtamaan isosiskon valovan silmän alta jokirantaan. Ennen kuin Adelen katoaminen huomattiin, hän oli jo pudonnut jokeen. Suuri suru valtasi perheen, kun häntä ei yrityksistä huolimatta saatu elvytetyksi.

Lapsuuden koti pakkohuutokaupattiin

Albert-isä osallistui aktiivisesti nuorisoseuratoimintaan ja kylän yhteisten asioiden hoitoon muiden paikkakunnan isäntien kanssa. Niinpä eräässä kyläkokouksessa päätettiin, että kylälle pitää saada kyläkauppa, kun lähimpään kauppaan oli yli kymmenen kilometrin matka. Lopulta kauppias löytyi, mutta oli yksi ongelma. Hänelle piti löytyä takaaja liiketoimintansa aloittamiseksi. Kun muilla isännillä ei ollut pankin vaatimaa vakavaraisuutta, äitini isä Albert ryhtyi yksin kauppiaan takaajaksi. Tämä oli suuri virhe, sillä parin vuoden kuluttua kauppias teki konkurssin, ja isoisäni joutui ainoana takuumiehenä vastuuseen. Kun rahaa ei ollut, koko maatila irtaimistoineen meni vasaran alle. Albert ei tätä kestänyt, vaan jätti perheensä ja lähti velkarahalla Amerikkaan ”kultaa vuolemaan”. Kunnan sosiaalihuolto varautui hajottamaan lapset eri perheisiin, mutta Katri-äiti ei siihen suostunut, vaan halusi pitää perheen kasassa. Hän sai apteekin talosta vuokrattua huoneen perheelleen ja pestautui poikineen sahalle töihin. Lyyli jäi hoitamaan nuorempiaan. Näin perhe selviytyi niukasti, mutta pysyi koossa. Vuosien kuluttua Albert-isä palasi Amerikasta köyhänä ja alkoholisoituneena.  Hänestä ei enää koskaan tullut työntekijää. Perheensä luo hänellä ei ollut menemistä, joten hän sai vuodepaikan köyhäintalosta, jonne myös pian paluunsa jälkeen kuoli.

Ammattikoulusta ompelijaksi

Lyyli sisaruksineen kävi Ruukin kansakoulua. Lyyli oli hyväkäytöksinen, älykäs ja ahkera oppilas. Lukeminen ja etenkin laskento sujuivat kuin leikiten, paremmin kuin sisaruksillaan. Usein Lyyli häpesi, kun railakasotteista ja suulasta Fanni-siskoa tuotiin tukasta hänen luokkansa nurkkaan häpeämään huonoa käytöstään. Kansakoulun jälkeen Lyylillä olisi ollut mahdollisuus hyvän koulumenestyksen vuoksi jatkaa opintoja oppikoulussa, mutta perheen heikon taloudellisen tilanteen vuoksi siihen ei ollut mitään mahdollisuutta. Kuin ihmeen kaupalla Lyyli pääsi Oulun ammattikouluun vapaaoppilaaksi pukuompelulinjalle. Ehkäpä pääsyssä auttoivat puvut, joita Lyyli oli sisaruksilleen ommellut ja se, että vähävaraisena perheellä ei ollut varaa maksaa opiskelusta. Ammattikoulun käytyään Lyyli sai sisäkön paikan Ruukista, metsänhoitajan perheestä. Palkkaan kuului asunto, täysi ylöspito ja kuukausittainen taskuraha. Työaikalakia kun ei ollut, niin työtä piti tehdä aina, kun perhe tarvitsi. Vapaa-aikanaan Lyyli harrasti Nuorisoseuralla harrastajateatterissa näyttelemistä, ja tietenkin Lyyli sisaruksineen oli innokas tansseissa kävijä. Tansseissa oli mukava käydä Lyylin ompelemissa kauniissa uusissa leningeissä, vaikkakin leninkikangas oli vanhasta kankaasta ommeltu.

Lyyli rakastuu Kalleen ja solmii avioliiton

Nuorisoseuran tansseissa Lyyli ihastui komeaan, hyvärakenteiseen ja urheilulliseen nuoreen mieheen, Kalle Hartikaiseen, joka asusteli Ruukin Pehkolan kylässä äitinsä kanssa. Kallen isä oli ollut työnjohtajana Ruukin sahalla, mutta menehtynyt sahalla sattuneen onnettomuuden seurauksena Kallen ollessa vasta seitsenvuotias. Leskeksi jäätyään Kallen äiti ei voinut jäädä asumaan tehtaan työntekijöille rakennettuun asuntoon – Pytingiksi nimettyyn rakennukseen, mutta sahan pomot rakensivat hänelle talon Pytingin viereiselle tontille. Äiti Maria – Nannaksi kutsuttu – hankki elantonsa Sahanseudun koulun keittäjänä, sai maitoa navettaan hankitusta Tähikki-lehmästä ja villalankaa Lilli-lampaasta.  Joskus navetassa oli myös sika, joka aina jouluksi teurastettiin. Kalle ansaitsi palkkaa käymällä töissä läheisellä tervatehtaalla.

Seurusteluaikana Lyyli huomasi, että Kalle oli useinkin ”astunut korkin päälle”. Tästä Lyyli ei pitänyt. Kun Kalle sitten uskaltautui kosimaan, Lyyli vastasi: ”Sinun on valittava joko minä tai  viina”. Kalle valitsi Lyylin. Häät vietettiin ja Lyyli muutti Hartikaiselle kotiminiäksi ja alkoi auttaa Kallen äitiä navettatöissä. Seuraavana vuonna Lyyli synnytti esikoisensa, joka sai kasteessa nimen Aira. Parin vuoden kuluttua maailmaan ilmestyi perheen iloksi poikavauva, Osmo.

Sota-aika

Elämä suistui normaalilta raiteiltaan vuonna 1939, kun talvisota syttyi. Kallellekin tuli kutsu puolustamaan isänmaata. Kutsun saaneiden tuli kokoontua Ruukin rautatieasemalle, josta miehet kuljetettaisiin junalla Ouluun. Kotona Lyyli huomasi, että Kallelle tekemänsä eväät olivat jääneet keittiön pöydälle. Niinpä hän toimitti Airan ja Osmon viemään eväät isälle, joka vielä oli Ruukin asemalla. Lapset saapuivat ajoissa perille ja näkivät rautatieasemalla paljon sotaan lähteviä miehiä.

Oulussa sotilaille pidettiin lääkärintarkastus. Siinä tarkastuksessa Kallen jalassa todettiin pahannäköinen ruusu, jonka vuoksi häntä ei kelpuutettu sotatantereelle, vaan passitettiin siviilipalvelutehtäviin Pyhäsalmelle miilun polton johtotehtäviin. Miilun poltto oli vaativaa työtä, ja sen työnjohtajalle maksettiin myös palkkaa. Työnjohtajan tehtäviin kuului myös laskea ja maksaa työntekijöiden palkat. Miilunpolton lopputuotteena syntyi hiiltä, jota käytettiin sotatoimissa tarvittavien metalliesineiden jalostukseen.

Kun Kalle ja Lyyli lähtivät Osmon kanssa matkaan (Aira-tyttö opiskeli tuolloin jo keskikoulussa  Haapavedellä) Oulun pommitusten aiheuttamat liekit näkyivät jo Ruukkiin saakka, Nanna päätti jäädä kotiin hoitamaan Tähikki-lehmää ja Lilli-lammasta. ”Minä olen jo niin vanha, että en lähde kotoani mihinkään. Jos pommi osuu, niin me menemme kaikki yhdessä siinä rytäkässä”, hän sanoi ja toivotti nuorelle perheelle siunattua matkaa. Eipä Nanna tuota sanoessaan tiennyt miten siunauksellinen tuosta matkasta tulisi.

Kallen Pyhäsalmen komennus kesti sodan loppuun saakka, jona aikana he asustivat kolmessa eri paikassa. Aluksi Pyhäsalmella Tapanilan talon yhdessä kammarissa, sitten Viitasaarella Korpi-nimisen talon yhdessä kammarissa. Vuokran maksun lisäksi Kalle hakkasi puita ja hoiteli talonmiehen työt. Lyyli puolestaan ompeli vaatteita talon emännälle ilmaiseksi sekä kylän naisille ja lapsille maksusta. Kolmas asunto oli pieni oma mökki.  Sota-aikana kaupoissa ei ollut saatavana valmiita asusteita eikä kankaitakaan, joten vanhoja asuja purettiin, ja kelvollisista puretuista kankaista ommeltiin uusia asuja. Osmo kävi koulua kymmenen kilometrin päässä olevalla Kumpumäen koululla. Talvisin matka tehtiin hiihtämällä.

Viitasaarella Lyyli huomasi odottavansa lasta. Pari vuotta aiemmin ollut raskaus oli päätynyt keskenmenoon, ja siksi Lyyli pelkäsi tämänkin vauvan puolesta. Puutteellisen ja yksipuolisen ruokavalion vuoksi hän tunsi itsensä heikkokuntoiseksi. Lääkäri totesikin veriarvojen olevan niin alhaiset, että pitää levähtää paljon ja syödä verestä tehtyjä ruokia ja ihan vaikka raakaa maksaa. Lyyli noudatti lääkärin neuvoja ja kaikki meni hyvin. Syksyllä 1942 Lyyli oli perunannostossa, kun poltot tulivat. Terve tyttövauva, perheen ”iltatähti”, syntyi Keiteleen synnytyslaitoksella. Hänet kastettiin Viitasaarella Anjaksi.

Takaisin kotiin

Kun sota loppui vuonna 1945, palasivat Lyyli ja Kalle Osmon ja Anja-pienokaisen kanssa takaisin Ruukin kotiin. Onnellisena Nanna toivotti matkalaiset ja uuden perheenjäsenen lämpimin halauksin tervetulleeksi kotiin, jossa kaikki oli ennallaan. Kalle palasi tervatehtaalle töihin, ja Lyyli huolehti kodin- ja lastenhoidon lisäksi myös navettahommista. Nannan askel alkoi jo painaa, mutta ajatus kulki kirkkaana.

Eräänä vuoden 1948 talviaamuna, kun Lyyli palasi navetasta, Nanna ei ollut noussut vuoteestaan. Kun Nanna ei vastannut Lyylin kysymyksiin, hän komensi Anja-tytärtään: ”Juoksepas, Anja tervatehtaalle ja pyydä isää tulemaan heti kotiin. Nyt eivät Nannan asiat ole hyvin!”  Nanna nukahti omassa sängyssään ikiuneen ollessaan 89-vuotias.

Kyläompelijaksi

Tervatehdas lopetti toimintansa 1950-luvun alkupuolella ja Kalle joutui etsimään uuden työpaikan. Pian hän sai Ruukin kunnalta työmiehen pestin. Kalle huomattiin älykkääksi ja ihmisten kanssa hyvin toimeentulevaksi, joten vuoden kuluttua hänet ylennettiin työmiehestä työnjohtajaksi.

Karjan pito lopetettiin, ja Lyyli alkoi harjoittaa ompelijan ammattiaan Kallen hänelle rakentamassa ompelukamarissa, joka Osuuspankilta saadulla lainarahalla saatiin rakennetuksi. Ompeluksista ei ollut puutetta, sillä maaseudulla ei ollut liiemmälti vaatetusliikkeitä, ja jos olikin, niin hinnat olivat sitä luokkaa, ettei köyhälistöllä ollut vara niitä ostaa. Sitä paitsi oli paljon sellaisia naisvartaloita, joille kaupasta ei sopivaa vaatetta löytynyt. Kun Kalle lähti aamu kuudelta työmaalle, oli Lyyli jo keittänyt aamupuuron ja -kahvit ja istunut jo tunnin keittiön pöydän päällä kirkkaan lampun alla harsimassa ompeluksia. Päivällä asiakas tuli pukua sovittamaan ja toisen sovituskerran jälkeen leninki olikin valmis luovutettavaksi. Sovituspuuhissa tulivat Lyylille kylän naisvartalot, naisten ongelmat ja unelmat tutuiksi. Asiakkaat luottivat Lyyliin kertomalla hänelle hyvin arkaluontoisiakin asioitansa, kun tiesivät, ettei Lyyli heidän asioitaan lavertele eteenpäin.

Varattomia ja työttömiä kun Lyylin asiakkaat enimmäkseen olivat, työ piti usein tehdä velaksi. Lyyli piti näistä maksamattomista töistä kirjaa, mutta usein ne sinne myös jäivät maksamattomiksi. Siitä huolimatta monet olivat kateellisia Lyylin pienistä tuloista.

Perheen kokoaja ja muistipankki

Keskikoulusta päästyään Aira aloitti postineitinä Ruukin postitoimistossa ja solmi avioliiton ruukkilaisen maanviljelijäperheen pojan, Eino Ojalehdon kanssa. Heille siunautui viisi lasta. Ruukkilainen oli myös Osmon mielitietty, kotisisareksi Helsingissä opin saanut Sylvi Härmä, jonka kanssa Osmo avioitui heti armeijasta päästyään. Osmosta tuli huippu-urheilija ja hän valmistui Heinolan seminaarista luokanopettajaksi. Sylville ja Osmolle syntyi kolme lasta. Pahnan pohjimmainen Anja solmi avioliiton taivalkoskelaisen Esko Vääräniemen kanssa, josta avioliitosta syntyi kaksi lasta.

Usein Lyyli kutsui koko suvun koolle yhteisiin tapaamisiin. Hänellä oli myös erehtymätön sisäinen muistipankki. Yksikään suvun syntymä- ja nimipäivä ei jäänyt häneltä huomioimatta. Mielellään hän otti myös lastenlapsiaan hoidettavaksi tai meni itse Kalle-papan kanssa avuksi, jos lasten perheissä heitä tarvittiin.

Työttömyys ajoi Ruotsin reissulle

Vuoden 1960 alkupuolella kunta vähensi työntekijöitä. Kallekin jäi 59-vuotiaana työnjohtajan tehtävästään työttömäksi. Eläkkeelle hän ei vielä päässyt, joten hän alkoi etsiä aktiivisesti uutta työpaikkaa. Osuuspankkiin oli vielä velkaa, eikä Lyylin ompelutuloilla pystytty elämään ja velkaa maksamaan. Lyylin hermot alkoivat olla jo riekaleina, kun joulupöytään ei ollut muuta pantavaa kuin suolasilakkaa. Onni kääntyi, kun Kalle sai hyväpalkkaisen työnjohtajan tehtävän Taivalkoskella käynnissä olevalta tietyömaalta, mutta muutaman vuoden kuluttua tämäkin pesti loppui.

Työttömyyden vuoksi Lyyli ja Kalle joutuivat jättämään toisen kerran rakkaan Ruukin kotinsa ja lähtemään Ruotsiin. Ruotsissa pitkään asunut Lyylin veljen poika, Urho, oli järjestänyt Kallelle työpaikan Storforsin putkitehtaasta ja asunnon tehtaan työntekijöille tarkoitetusta rivitalosta.  Ruukin kotia ei tarvinnut kuitenkaan tyhjilleen jättää, sillä Kallen Kerttu-sisko oli jäämässä emäntäkoulun emännöitsijän tehtävästä eläkkeelle. Koululla hänellä oli ollut työsuhdeasunto, jossa ei enää eläkkeellä ollessa voinut asua.

Työ tehtaalla oli kolmivuorotyötä, mutta palkka oli hyvä ja siitä kertyi eläkettä. Lyyli sopeutui uuteen olotilaan hyvin, sillä alueella asui paljon suomalaisperheitä. Kun naapurustoon levisi tieto, että hän on ompelija, niin asiakkaita alkoi ilmestyä Lyylin ovelle. Koti-ikävää lievensi myös alle kouluikäinen Keijo-poika, jonka Anja ja Esko antoivat mummun ja papan hoiviin tämän jatkuvan kuumeilun vuoksi. Lyyli löysi myös Ruotsissa harrastajateatterin, jonka toimintaan osallistui innokkaasti.

Suomeen eläkepäiviä viettämään

Vuonna 1970, kun Kalle jäi ansaitulle eläkkeelle, palasivat Lyyli ja Kalle takaisin Suomeen, Ruukin kotiinsa. Nyt alkoi heidän onnellisin elämänvaihe, kun Ruotsista eläke napsahti määräpäivänä aina pankkitilille. Velkaa ei enää ollut, ja rahaa jäi säästöönkin. Kun tieto Lyylin ja Kallen paluusta levisi ruukkilaisten tietoon, alkoi Lyylille tulla taas ompelupyyntöjä. Vaatearkku alkoi täyttyä leninkikankaista ja ompelukamarissa Singerin ompelukone surista. Kalle vietti aikaa pihahommissa, ja liiteri täyttyi siististi ladotuista halkopinoista.

Lähes kolme vuotta näitä onnellisia päiviä kesti. Kallella todettiin keuhkosyöpä, johon hän menehtyi huhtikuussa 1973. Suruissaan Lyyli kirjoitti perheraamattuun: ”Suruni on suunnaton, kun Kalle, eli rakkaimpani on poissa ”. Lyyli eli Kallen jälkeen vielä viisi vuotta. Hän ehti iloita leskeksi jääneen Anjan uudesta, unkarilaissyntyisen Tibor Garanvölgyin kanssa solmimasta avioliitosta. Usein hän vieraili Anjan ja Tiborin luona Oulunsalossa, mutta halusi elää yksin Ruukin kodissaan elämänsä loppuun saakka. Koskaan hän ei valittanut kipuja eikä syönyt lääkkeitä. Eräänä helmikuisena päivänä sydän vain petti. Parin päivän kuluttua Lyylin elämänlanka katkesi Raahen sairaalassa.

Muutamia Lyylin elämänviisauksia:

  • Vie mennessäs, tuo tullessas
  • Jolla ei ole riihirimpsuttimia, sillä ei ole kirkkokimpsuttimia
  • Raakaravinto, vatsan A ja O. Muista niitä pöydällesi aina asettaa.
  • Puhtaus on puoli ruokaa
  • Illan virkku aamun torkku, se tapa talon hävittää. Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää.
  • Jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä.
  • Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis



Hilja Aaltonen – evankelista ja runoilija

Hilja Aaltonen teki 60 vuotta kestävän uran evankelistana. Hän oli myös suuri julistaja, Jumalan pappi, kirjailija ja avarasydäminen sielunhoitaja sekä yli 20 teosta kirjoittanut runoilija ja kirjailija. Hilja Lehtonen syntyi 1907 uskovaan kotiin Multian Kourumäellä. Hän haaveili opettajan tai näyttelijän ammatista ja opiskelupaikkakin oli valmiina Helsingissä. Evankelistan kutsu kypsyi piian tehtävissä Keuruulla, ja kesällä 1930 Hilja jätti uransa nuorisoseuraliitossa tultuaan uskoon Eeli ja William Jokisen kokouksissa vapaakirkollisten järjestämillä kesäjuhlilla.  Tuolloin hän syntyi Jumalan lapseksi.

Muutama vuosi myöhemmin, 27-vuotiaana, Hilja Lehtonen ryhtyi kiertäväksi evankelistaksi ja tapasi ensimmäisellä kokouspaikkakunnalla Virroilla Efraim Aaltosen, joka hänkin oli Vapaakirkon työntekijä. He avioituivat vuonna 1938. Kun evankelistan kutsu vahvistui, Hilja Aaltonen ei pyrkinyt puhumaan suurille juhlille. Hän viihtyi korpikylien tupaseuroissa, niissä pyhäköissä, joissa tavallinen suomalainen kohtasi Jumalansa. Näissä metsäkirkoissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka oli ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen. Noin puolitoista vuotta Aaltosten häiden jälkeen syttyi sota ja miehet kutsuttiin rintamalle.

Talvi- ja jatkosodan välissä syntyi Jorma-poika. Hilja Aaltonen kertoi Samuli Pörstin 2001 tekemässä haastattelussa: “Palvelin kansaa lottana sodan tuntumassa. Vein kodista kotiin sanomaa kaatuneista ja pidin kädestä kiinni onnettomia. Toisessa kohdassa syvät kärsimysten ajat rakensi ja sitoi, toisessa kohdassa murskasi kaiken, niin etteivät ihmiset enää kyenneet normaaliin elämään. Se on lyönyt vammat minunkin sieluuni ja ollut kaikupohja tähän työhön, jonka Jumala on minut pannut.”

Jatkosodan alkaessa Hilja Aaltonen jäi vastasyntyneen Jorma-pojan kanssa pieneen, rauhan aikana rakennettuun saunakamariin Kihniölle. Keskellä omaa, jokapäiväistä ahdistusta mökissä alkoi käydä myös kaatuneiden äitejä ja vaimoja. Hän itki näiden rikkiraastettujen naisten kanssa monta itkua. Tuona aikana laskettiin perustaa sille sielunhoitajan tehtävälle, joka on jatkunut siitä lähtien osana hänen päivittäistä elämäänsä. “Olen joutunut sen oikein tenttimään Jumalan edessä, että veri puhdistaa kaikista synneistä. Kuullessani monia hirvittäviä asioita, on täytynyt sanoa, että tuostakin synnistä. Mitään ei jää, kun veri on puhunut. Tämän päivän ihminen lähtee satojen kilometrien päästä ajamaan tätä lähdettä kohti, mistä on kuulunut Golgatan ääni. Voi että meidän papit ymmärtäisivät tämän…

Pienen ja ison seurakunnan paimen, että kun se menee saarnapaikalle, se menee tämän painon alta, ja se on kysynyt Jumalalta, mitä minä saan puhua. Että se on Pyhä Henki, joka on valmistanut sanoman. Minua pelottaa se, täytyykö meidän kokea jälleen hyvin vaikea aika. Meillä on liian hyvät ulkonaiset olosuhteet. Sotien aikana kuolema astui joka päivä kynnyksen yli. Me elimme sen väkevän käden alla ja se ajoi meitä hätämme kanssa Jumalan eteen”, Aaltonen kertoi haastattelussa.

Hilja Aaltonen työskenteli myös Seinäjoen, Ikaalisten, Kauhavan ja Lapuan vapaaseurakuntien työntekijänä. Jo varhain hänen puheitaan, saarnojaan ja runojaan alettiin julkaista kirjoina, useimmat Päivä Osakeyhtiön kustantamina. Ensimmäisen runokokoelmansa Sydämeni ääni hän julkaisi 50-vuotiaana vuonna 1957. Hänen tuotantonsa sisältää 21 kirjaa, joista monesta on otettu useita uusintapainoksia. Hilja Aaltonen kertoi 2001 odottamastaan herätyksen ajasta näin: “Tänä päivänä sanotaan, ettei nykyajan ihminen ymmärrä vanhanaikaista sanomaa. Voi olla, että nykyajan ihminen ei ymmärrä, mutta nykyajan ihmisen sydän ymmärtää ja maistaa, missä on Golgatan leipä. Minä odotan nyt sellaista vanhanaikaista herätystä. Minulle on näytetty kaksi miestä – en ole nähnyt kasvoja, vaan niskat – jotka Jumala ottaa huutavan ääneksi Suomessa. Se on ihana aika, ei pitkä mutta väkevä ja raitis. Odotan, että se alkaa armolahjojen kentästä. Ei hurmosliikkeenä, vaan hiljaisena ja jykevänä, Jumalan sanan mukaisena. Sairas paranee kesken evankeliumin saarnan pyhässä vakavuudessa ja me näemme ihmeitä. Odotan, että se alkaa kirkon, kansanlähetyksen piiristä. Silloin olisi se väärän pelko pois ja ihmiset uskaltaisivat tulla. Kun siellä alkaa elävä evankeliumi kuulua ja kaikua, se kokoaa koko Jumalan lauman. Ei siinä elävässä uskossa ole minkään kirkon leimaa, Golgatan leima vaan.”

Hilja Aaltonen eli 31 vuotta naimattomana, 28 vuotta Efraim Aaltosen kanssa ja vuodesta 1976 vielä 37 vuotta leskenä. Viimeiset vuotensa hän asui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa. Aluksi hän suri palvelutyönsä päättymistä, mutta sanoi myöhemmin olevansa kiitollinen Jumalan järjestelyistä: ihmisten oli helppo tulla hänen luokseen vanhainkotiin. Hän kertoi laulaja Nina Åströmille vuonna 2011 ottavansa vastaan tavallisesti noin kymmenen ihmistä päivässä. “Työssä saan olla mukana joka päivä. Ei ole tunnetta, että olisin joutilas. Aika kuluu; aina on ilta. Nyt ihan näinä aikoina omassa sydämessäni ajattelen, että Jumala on lohdutuksen Jumala. Saarnatuoleista pitäisi heijastua tämä puoli Jumalasta. Kun on särkynyt ja lohdutusta vailla, tukkeutunut ihminen sirpaleidensa keskellä, niin oven tulisi olla auki ja kynnyksen matala. Armon evankeliumia tulisi julistaa kaikissa kirkoissa. Elämä on kovaa ja armotonta. Ihmissuhteet ovat kaukaisia. Ihminen on yksin. Kunpa saarnaaja pystyisi muotoilemaan sanansa niin, että se koskettaisi tällaista kuulijaa.”

Hilja Aaltosen runoista on tehty myös musiikkia ja ehkä tunnetuin on Jukka Leppilammen versioima Kysytkö palvelushintaa. Viimeisimmät levyt ovat Avoin taivas ja Minun aarteeni – Lauluja Hilja Aaltosen sydämeltä. Ne sisältävät Aaltosen runoutta Hannu Huhtalan uudelleen riimittämänä ja säveltämänä sekä Nina Åströmin tulkitsemana. Åström teki sävelet kahteen lauluun. Kokonaisuudessa oli mukana neljäskin merkittävä tekijä, Markus Vainiomäki, joka on sovittanut kappaleet ja räätälöinyt ne lopullisiin muotoihinsa. Levyjen kansiteksteissä kerrotaan, miten Hannu Huhtala tapasi runoilijan vanhainkodissa, esitti uudelleenriimitetyt laulut ja kysyi lupaa julkaista ne. Hilja Aaltonen oli kiitollinen ja liikuttunut. ”Kun nämä laulut julkaisette, en ole enää täällä.” Avoimen taivaan Aaltonen todennäköisesti ehti kuulla, koska se ilmestyi 2012. Tekstit ovat rohkaisevia: kuin lukisi ja kuuntelisi psalmeja. Tässä on käteni Vaikka en tänään ymmärrä vielä jokaista askelta Jumalan tiellä, ei se tee turhaksi reittiä tätä. Hoitoaan vaille koskaan ei jätä. Siksipä lapsen tavalla sanon: tässä on käteni, apuas anon. Vaikka ei silmäni kauaksi yllä, se mitä näen, riittää kyllä. Taivas on määrännyt ajat ja tieni, Omille harteille vastuu jää pieni. Kuninkaallista arvoa kannan, Pelkoni, huoleni Herralle annan. Isäni, valtias Taivaan ja maan, Hänkö ei pystyisi huolehtimaan? Hilja Aaltonen




Hilda Karppinen – perheenäiti ja kotirintamanainen

Syksyinen aurinko paistoi vielä niin lämpimästi, että reipas kävely sai hikihelmet otsalle. Hilda pysähtyi pyyhkimään kasvojaan. Taipaleenharjun talot olivat seuraavan mäen takana. Sieltä saisi kyydin Ouluun. Kuusamontie oli pääväylä ja kulkijat pysähtyivät lepäämään Taipaleenharjun kievarissa.

Tauko oli paikallaan, reppu pois selästä, kaulaan ripustetut kengät kiven kupeelle. Purosta täytetty vesipullo antoi avun janoiselle. Kylläpä raikas vesi virkisti! Hilda oli matkannut linnuntietä, oikopolkuja, jo monta tuntia aamuvarhaisesta alkaen. Jalkoja kirveli ja pisteli. Ne piti hoitaa.

Kalliita kenkiä ei metsässä kulkiessa raatsinut käyttää. Kun muita kenkiä ei ollut, täytyi kulkea paljain jaloin. Monen vuoden säästämisen jälkeen hän oli pystynyt ostamaan yhden kenkäparin. Ne olivat kauniit, oikeaa nahkaa, neljän sentin korko ja nauhoitus edessä, varsi puolisääreen. Ne olivat hänen arvokkain omaisuutensa.

Risut, kävyt ja kuiva jäkälä olivat pistelleet ja raapineet jalat täyteen naarmuja. Ei se mitään! Hän oli siihen tottunut. Suolavesi, vaseliini ja sideharso löytyivät repusta, niillä asia hoitui. Hilda laittoi kengät jalkaansa ja lähti laskeutumaan mäeltä karjan polkemaa kinttupolkua kohti Kuusamontietä. Kelloa ei ollut, mutta auringon asennosta päätellen oli pian puolenpäivän aika. Oli paras kiirehtiä.

Uuden elämän alkuun

Pudasjärvellä, Hakojärven rannalla Puoskarin tilalla Kurenkylässä oli hänen vaatimaton kotinsa. Vanhimpana lapsena hän pienestä pitäen oli tottunut tekemään töitä voimiensa mukaan, veljet ja nuorempi sisar samoin. Hilda oli lähetetty karjakon oppiin viisitoistavuotiaana. Nyt hän oli valmis menemään kauemmaksi ja aloittamaan oman elämän. Ikävä varmasti vaivaisi, hän kaipaisi järveä ja Iijokea, ongella istumista, sisaruksia ja vanhempia, uimista ja hillasoita. Pääsisihän siellä joskus käymään, sen täytyi nyt riittää.

Taipaleenharjun kievarissa riitti kuhinaa, Ouluun ja Kuusamoon menijöitä riitti joka päivälle. Oli monenlaista matkaajaa, julkista liikennettä ei juuri ollut, hevoskyyti oli matkustustapana. Se oli suosittu levähdyspaikka. Osa asiakkaista oli yöpynyt ja lähdössä kiireesti jatkamaan matkaansa. Hilda osti lämpimän juoman eväidensä palanpainikkeeksi. Hän istahti syömään ja samalla silmäili ympärilleen. Keneltä pyytäisi kyytiä? Turvallinen kyyti löytyikin pian, ja pitkä matka alkoi oravannahkakuormassa. Seassa näkyi muutama ketunnahkakin. Nahkojen päällä saattoi osan matkasta nukkua.Viime yö oli jäänyt lyhyeksi, ja nyt hän keräisi voimia tuntematonta tulevaisuutta varten. Oulussa oltiin illansuussa. Hilda jäi torille, josta käveli tuttavan luo Heinäpäähän. Aamulla hän palasi torille ja sai kyydin tuotteitaan myyneen maanviljelijän kärryltä. Tämä antoi myös hyviä vinkkejä mahdollisista työnantajista, palkoista ja muista piikomisiin liittyvistä asioista.

Työpaikka navettapiikana löytyi heti. Majoitus oli toisten piikojen kanssa ullakkohuoneissa. Työvaatteiksi sai talosta kumiteräsaappaat ja navettatakin. Huivi ja esiliina Hildalla oli omasta takaa. Uusi elämä alkoi. Oppimishaluinen tyttö sai pian hyvän maineen työnantajien keskuudessa.

Hilda tuli helposti toimeen kaikkien kanssa. Hän kuunteli toisten huolia eikä juoruillut. Hänelle saattoi kertoa suuretkin salaisuutensa. Hän ei puhunut toisten asioista vahingossakaan. Nuoret kokoontuivat iltaisin Ängesleväjoen sillalle rynttyihin. Ne olivat kuin iltamat ulkona. Pyörittiin piiriä, tanssi ei vielä silloin ollut tapana. Näin nuoriso seurusteli keskenään ja etsi paria itselleen.

Komea pariskunta

Pian hän tutustui myös tulevaan mieheensä Sakariin joka oli kirvesmies ja hyvä hevostenhoitaja. Hänen apuaan pyydettiin milloin mihinkin taloon kun oli kirvesmiehen töitä tarjolla. Sakarin käsittelyssä rauhoittui villeinkin hevonen. Hän oli oman aikansa hevoskuiskaaja. Lisäksi hän oli komea, vaalea kiharapilvi kehysti miehekkäitä kasvoja. Hildakin oli komea ilmestys, hoikka ryhdikäs olemus, pitkä ruskea tukka lettikruununa pään ympärille kiedottuna. Kun hän puki pyhämekon ylleen ja laittoi nappikenkänsä jalkaan, häntä kelpasi katsella.

Heidät vihittiin vuoden 1930 syksyllä. Hilda jatkoi työpaikassaan ensimmäisen tyttären Marjatan syntymään saakka, kevättalveen 1931. Hän ei halunnut mennä miniäksi Karppiseen. Siellä oli vain kaksi huonetta, ja vanhempien lisäksi siellä asui myös Sakarin veli Valte.

Hilda hankki Murron kylältä vuokra-asunnon yhdessä tutun naisen kanssa. Se sijaitsi noin kilometrin päässä Sakarin kotoa, joten mies voi hyvin kulkea auttamassa vanhempiaan raskaimmissa töissä. Palkaksi hän sai polttopuita ja jauhoja sekä perunoita, teurastusaikaan myös sisäelimiä ja muita halpoja ruhon osia. Sakari kulki myös isänsä kanssa rakentamassa kouluja. Esimerkiksi Utajärven Ahmaksen kylän koulu on heidän rakentamansa. Näillä työmailla viivyttiin pitkiä aikoja. Kulkuvälineitä ei ollut, kotiin tultiin harvoin käymään.

Kun mies oli työttömänä ja tyttö vähän isompi, Hilda meni takaisin karjakon töihin. Anoppi otti tyttären hoitoonsa. Kotiin pääsi vain kaksi kertaa kuukaudessa olevina vapaapäivinä. Murron kylän ainoa puhelin oli osuuskaupan  myymälässä. Ängeslevän taloissa oli kyllä puhelimet, mutta kotona ei ollut. Niin yhteydenpito ei onnistunut. Se oli raskasta aikaa. Omaa kotia varten täytyi saada säästettyä, jos töitä oli tarjolla, niitä täytyi tehdä.

Kodistaan Hilda oli saanut lehmän, joka oli Karppisen navetassa anopin lehmien seassa. Hildan ollessa Ängeslevällä Sakari huolehti lehmistä äitinsä apuna. Muulloin lehmät hoiti Hilda. Työpaikkansa hän joutui jättämään keväällä 1935, kun Mirjami-tytär syntyi.

Työmäärä kasvaa

Anopin terveys oli alkanut horjua. Hän ei oikein jaksanut enää tehdä töitään, eikä lasten hoitaminen tullut enää kysymykseen. Lehmiä oli jo viisi, anopin kolme ja Hildan kaksi. Lehmävasikat oli kasvatettu lypsäviksi lehmiksi. Karppiset olivat kylän perustajia.

Säräisniemeltä tullut Sakarin isoisä oli rakentanut pihapiirissä olevan vanhan pirtin. Se helpotti tilan ahtautta kesällä ja nuoripari lapsineen saattoi asustaa siellä pitkälle syksyyn. Hilda tarttui luonteensa mukaisesti talonpidon ohjaksiin. Hän sulki korvansa anopin marinoilta ja hoiti tomerasti taloutta oman päänsä mukaan. Maito separoitiin, kermasta tehtiin voita myyntiin. Omaan käyttöön oli roppavoi. Se kirnuttiin lämmitetystä kermasta nopeasti. Se oli pehmeää ja kosteaa, helposti levitettävää. Tilapäisillä töillä saatiin sen verran tuloja, että juuri pärjättiin. Sakari oli Ängeslevän taloissa kesät ja talvella savotoissa, jos niitä oli. Vaari ei enää jaksanut ottaa rakennusurakoita. Kaikki työ kelpasi. Syksyllä otettiin jäkälää isoihin puisiin laatikoihin vesisateessa, neljä kerrosta, kukinnot vastakkain. Välittäjä lähetti ne Saksaan. Molemmat tekivät tätä raskasta työtä, ja näin vältyttiin säästöjen käyttämiseltä ja saatiin vähän lisääkin säästettyä.

Hilda oli tullut tutuksi kyläläisille ja hänet oli hyväksytty kyläyhteisöön. Vuonna 1938 hän synnytti kolmannen tyttärensä Aili Marian. Maailmalla oli levotonta. Sodan uhka oli tullut Suomeen asti. Euroopassa jo kuohui, pelko hiipi arkipäivään. Pelko ei ollutkaan turhaa, vuonna 1939 kutsuttiin reserviläiset palvelukseen. Vuonna 1935 syntynyt Mirjami muistelee: ”Saatoimme isän koululle, kävelin isän ja äidin välissä, he pitivät minua kädestä. Aili oli isän sylissä ja Marjatta käveli vieressä. Muistan selvästi sen tunnelman, vaistosin vakavuuden. Olin neljävuotias.” Miehet oli komennettu koululle, mistä armeijan auto haki heidät ja vei Liminkaan junaan lastattavaksi ja vietäväksi sinne jonnekin.

Maalaiskirjeenkantaja

Kun miehet olivat menneet sotaan, kaikki työt olivat Hildan harteilla. Rahaakin olisi pitänyt jostakin hankkia. Voin myyminen ei paljon auttanut. Silloin tuli pelastus yllättävältä taholta. Osuuskaupan myymälänhoitaja kehotti hakemaan postinkantajan virkaa, sillä sitä hoitanut ikämies ei enää jaksanut ja kyläläisten vuorohaku oli osoittautunut huonoksi ratkaisuksi. Hilda haki ja sai viran sekä pyytämänsä palkan. 400 markkaa oli tarjottu. Hän vaati 600 markkaa kuukaudessa ja sai sen. Perustarpeet oli sillä turvattu. Hän oli nyt valtion virkamies, työvälineinä iso nahkainen postilaukku ja polkupyörä. Posti haettiin liki 10 kilometrin päästä Korkalan talosta, myöhemmin postiasema siirtyi Ängeslevälle Haaran kauppaan.

Hilda sai Sotainvalidien Veljesliitolta kotirintamanaisten mitalin itsenäisyyspäivän juhlassa Tyrnävällä 6.12.1991. Liitto-lehdessä oli 10. joulukuuta Eeva-Liisa Honkakosken artikkeli kyseisestä tilaisuudesta valokuvineen. Mitalin kiinnitti Hildan rintaan talousneuvos Eino Ylitalo. Artikkelissa lukee näin:

”Ängeslevän ja Murron kyläläiset muistavat, miten Hilda Karppinen sonnustautui kolmekertaa viikossa postinkantomatkalleen – satoi tai paistoi. Kesällä Hilda Karppinen teki tuon kymmenien kilometrien lenkin polkupyörällä, mutta talvella oli turvauduttava suksiin tai kahlattava umpihangessa talosta taloon raskasta postilaukkua kantaen. Postiretken jälkeen odottivat kotityöt, joten päivän pituuden ja raskauden voi itsekukin kuvitella. Koskaan Hilda Karppisen ei kuultu valittavan työn paljoutta. Hän oli avoin, iloinen ja ystävällinen. Hän oli sitä myös tuolloin. Pientilan emäntä ja pitkäaikainen postinkantaja Hilda Karppinen on todella mitalinsa ansainnut. Sotien aikana, jolloin aviomieskin oli rintamalla, Hilda-emäntä hoiti ja huolsi iäkkäät ja sairaat appivanhempansa, hoiti pienet lapset, sotien aikana synnytti kaksi seitsemästä tyttärestään, teki kaikki pientilantyöt, kaitsi karjan ja hankki polttopuut metsästä kelkalla vetäen.”

1940-luvusta tuli Hildalle monin tavoin raskas. Suru-uutinen seurasi toistaan. Appi kuoli talvella 1940. Oulua pommitettiin. Pommikoneet lensivät kylän ylitse, jymähdykset kuuluivat ja tuntuivat. Hautajaissaattue kiedottiin lakanoihin kun pelättiin pommeja. Tiukat pimennysmääräykset rajoittivat elämää. Ikkunat peitettiin tervapahveilla, sähköä ei vielä ollut, mutta kynttilän tai karbiidilampun valokin oli liikaa.

Vuonna 1941 Hilda sai neljännen tyttären. Aino tuli lapselle nimeksi. Seuraavana vuonna Oulua pommitettiin rajusti, osa kaupungista oli raunioina. Suru-uutinen seurasi toistaan vuonna 1943. Hildan isä kuoli tuskallisesti kotonaan Pudasjärven Kurenkylässä. Ei ollut kyytiä kirkonkylälle, ei puhelinta lääkärin tilaamiseen, ei edes polkupyörää.

Kun Hilda Mirjami-tyttärensä kanssa pysähtyi hautajaisiin mennessään Taipaleenharjussa, sai hän kuulla Eino-veljensä kaatuneen rintamalla. Pian tuli tieto myös Heino-veljen kuolemasta. Molemmat olivat jääneet vihollisen puolelle. Kolmas veli Auku ilmoitettiin kadonneeksi. Myöhemmin selvisi hänen jääneen vangiksi. Siperiassa vankina ollut Auku palautettiin vankienvaihdossa viimeisten joukossa vuonna 1945. Kaatuneiden luut löydettiin etsinnöissä 1990-luvulla, ja he pääsivät Pudasjärvelle sankarihautaan.

Sakarin äiti, Maria-mummu kuoli kotona päiväunillaan rauhallisesti lasten ympäröimänä. Hildan sisar Fanni kuoli tuberkuloosiin alle 20-vuotiaana. Hilda itse sairastui äkillisesti ja joutui hätäleikkaukseen vuonna 1943. Naapurit auttoivat karjan hoidossa, kun lapset jäivät keskenään. Onneksi Sakari ja Valte selvisivät sodasta haavoittumatta.

Omaan kotiin

Elämä alkoi näyttää paremmalta vuonna 1944, kun miehet tulivat kotiin ja työtaakka vähän helpotti. Sakari oli ostanut isältään maata jo ennen sotaa, ja nyt alkoi talon rakentaminen. Puutavara piti ensin hankkia. Hilda teki kierroksen entisten työnantajiensa luokse Ängeslevälle. Hän oli palvellut monessa talossa. Näiden talojen metsiä oli Murronkylän liepeillä. Puita sai jokaisesta talosta päiväläisten töitä vastaan. Heihin luotettiin.

Talkoovoimin puut kaadettiin ja tehtiin mitä oli tarpeen, jotta rakennus saatiin pystytettyä. Toukokuussa 1945 Hilda sai tuoda sairaalassa synnyttämänsä viidennen tyttären, Marja-Tertun, Sakarin rakentamaan uuteen kotiin. Vanhemmat tyttäret muistavat, että lattiaa ei ollut. Hypeltiin lankkujen välissä sammaleilla, muhilla ja sahanpuruilla. Kaupoissa ei ollut mitään rakennustarvikkeita eikä paljon muutakaan. Säännöstely oli voimassa. Vähän kerrassaan talo tuli valmiiksi. Vähät muusta kun oli oma katto pään päällä. Sakarin lapsuudenkoti oli jäänyt Valte-veljelle. Lehmät olivat Valten navetassa siihen asti, että oma navetta valmistui. Karjaakin pystyi nyt lisäämään. Vuonna 1947 syntyi Anneli ja vuotta myöhemmin Katariina.

Lapset opiskelemaan

Hilda oli aina ollut innokas lukemaan, jos vain suinkin sai pihistettyä aikaa töiden lomassa tai jälkeen. Järjestötoiminta kiinnosti myös. Hän liittyi maatalousnaisiin ja eläkkeelle jäätyään 1960-luvulla myös eläkeliittoon. Eläkeliitolta hän sai tunnustuksena toiminnastaan pronssisen, hopeisen ja kultaisen pinssin. Kymmenen kilometrin kokousmatka polkupyörällä ei hänen harrastustaan haitannut. Julkista liikennettä ei kylältä ollut. Vasta 1960-luvulla postiauto kerran päivässä molempiin suuntiin helpotti vähän tilannetta. Kirkonkylälle muuttaminen 1980-luvulla toi harrastukset lähemmäksi. Myös kirjaston käyttö helpottui.

Hilda oli saanut käydä kiertokoulua vain muutaman viikon. Se harmitti. Hän oli päättänyt, että mikäli hänestä riippui, lapsensa hän kouluttaisi. Tyrnävälle tuli oppikoulu 1950-luvun alussa. Nuoremmista lapsista jokainen vuorollaan suoritti sen. Aino oli sopivassa iässä ja aloitti siellä heti. Anneli meni nuorena naimisiin, heti keskikoulun jälkeen ja opiskeli myöhemmin mielisairaanhoitajaksi. Hän toimi eläkeikään asti oululaisessa sairaalassa. Aino, Marja-Terttu ja Katariina jatkoivat lukiossa Tuiran yhteiskoulussa ja sen jälkeen Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa, Aino yhteiskuntatieteitä, Marja-Terttu psykologiaa ja Katariina kieliä maisteriksi asti.

Vanhemmat tyttäret lähtivät työelämään heti 15 vuotta täytettyään, Marjatta päätyi koulukeittolan emännäksi Ylitornion Kaulinrannalle, Mirjami liike-elämän palvelukseen. Hän luki iltakoulussa ylioppilaaksi 40-vuotiaana.

Aili aloitti 15-vuotiaana kotiapulaisena ja suoritti keskikoulun aineet, kieliä lukuunottamatta. Palveltavan perheen vanhin lapsi aloitti juuri oppikoulun, ja siitä oli apua opiskelussa. Aili suoritti myöhemmin kauppateknikon tutkinnon, myös etäopiskeluna. Hän on opiskellut koko ikänsä työn ja perheen lomassa ja opiskelee edelleen. Aili teki kaikkia eteen tulevia ansiotöitä 50 vuotta, pisin aika oli myynti- ja toimistotöissä 15 vuotta samassa talossa. Hilda sai olla ylpeä tyttäristään. Kukaan heistä ei ole ollut työttömänä, vaan aina hankkinut elantonsa itse. Täyttäessään 90 vuotta hän sai vieraakseen neljä nuorempaa sukupolvea.

Hilda hoiti sairaan äitinsä omassa kodissaan, kunnes tämä kuoli 90-vuotiaana. Samoin hän oli tyttärien avulla miehensä omaishoitaja tämän kuolemaan asti. Lähitienoilla asuvat tyttäret pitivät huolen, että Hilda sai asua kotona mahdollisimman pitkään.




Armi Kuusela – Muistoni elää

Vuosi 1952 oli monella tapaa merkittävä meille suomalaisille. Myös minulle. Olin silloin kymmenvuotias ja aloittanut juuri opintieni Lappeenrannan tyttölyseossa.

Elettiin vielä elintarvikesäännöstelyn aikaa. Kahvikulta ja leivokset olivat kortilla. Tutustuttiin Coca-Colaan ja purukumiin. Suomi oli etsimässä edellisellä vuosikymmenellä päättyneen sodan jälkeen valoisampaa tietä.

Vuonna 1952 Helsingissä vietettiin olympialaisia, Suomi lähetti Neuvostoliittoon viimeisen sotakorvausjunan ja Muhoksen tyttö Armi Kuusela valittiin ensin Suomen Neidoksi ja kuukautta myöhemmin Miss Universumiksi. Nämä kolme tapahtumaa panivat liikkeelle suomalaisten sielujen ennennäkemättömän tapahtumasarjan ja myllerryksen.

Poliittinen epävarmuus yhdistettynä aineelliseen ja henkiseen ahdinkoon olivat omiaan nostamaan 17-vuotiaan koulutytön mystiseen asemaan. Armin voitosta tuli koko Suomen kansan voitto, lupaus paremmasta tulevaisuudesta.

Armi oli oman kautensa superjulkkis. Hänen herättämänsä hurmio sai lehdet kirjoittamaan suomalaisiin tarttuneesta massapsykoosista. Armin käynti olympiastadionilla ja Sotainvalidien Veljesliiton hyväksi järjestetty kukkaiskiertue olivat jättimenestyksiä.

Vuosi 1952 oli jännä vaihe elämässäni. Siihen asti olin käynyt koulua samassa rakennuksessa, missä asuimmekin. Olin kadehtinut niitä koulutovereitani, joilla oli koulumatkaa ja koululaukku. Nyt ne olivat minullakin. Sain matkustaa linja-autolla Lauritsalan Hakalista Lappeenrantaan. Ihastusta lisäsi se, että suosittu iskelmälaulaja Erkki Junkkarinen matkusti usein samassa autossa.

Helsingin olympialaisetkin sävyttivät tietoisuuttani, mutta suomalaisen Armi Kuuselan valinta maailman kauneimmaksi oli vielä isompi juttu. Elisabet Taylor, Ava Gardner, Audrey Hepburn ja muut ihailemani Hollywood-tähdet jäivät taka-alalle. Hurmaa lisäsi Armin ja filippiiniläisen Gilin rakkaustarina.

Eivät vain tytöt ja naiset olleet Armin lumoissa. Kun pistäydyin välitunnilla karkkiostoksille tyttölyseon läheiselle kioskille, siellä asioinut mies katsoi pitkään minua ja sanoi sitten myyjälle: minä maksan tuon tytön karkit, kun hän on niin Armi Kuuselan näköinen. Jos Armin valinta maailman kauneimmaksi kohotti useiden suomalaisten itsetuntoa, niin minunkin itsetuntoni kohisi monta piirua ylemmäs tämän tapahtuman jälkeen.

Eräs elokuinen lauantai vuonna 2014 oli suuri päivä Muhokselle, jolloin Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva kunta sai hoteisiinsa paikkakunnalta lähtöisin olevan Armi Kuusela-Williamsin. Hieman ennen kello yhdeksää Muhoksen kunnanjohtaja seuralaisineen saapui tervehtimään Kuuselaa tämän hotellille Oulussa. Tyylikkääseen tummaan jakkupukuun pukeutunut, 80-vuotispäiviään Suomeen viettämään tullut Armi näytti selvästi odottavan paluuta synnyinseudulleen.

Kun Armi Kuusela vuonna 1952 voitti maailman ensimmäisen Miss Universum -kilpailun, oli se Muhokselle ja koko Suomelle suuri asia. Voiton merkitys ei ole haihtunut vuosien varrella. Ei minunkaan mielessäni. Sen tuntemattoman miehen sanat Lappeenrannan kioskilla vuonna 1952 ja hänen maksamansa karkkipussi eivät unohdu.




Saimi Paavola – sitkeä vaikeuksista selviäjä

Nuorena maailmalle leivän perään

Suomessa leviävä ”lentävä keuhkotauti” valtasi 1920-luvulla Revonlahden, oli riehunut Suomessa jo muissakin pitäjissä pidemmän aikaa.  Tauti riisti Saimi Maria Martikkalalta isän, äidin ja 12 sisarusta lyhyen ajan sisällä. Saimi jäi yksin hoitamaan kotimökkiä 13-vuotiaana.

Saimi oli saanut suunnitella vähän aikaa tulevaisuuttansa viimeisen elossa olevan veljensä Aalen kanssa. Pienen maatilan työt kävivät liian rankoiksi tytön yksin hoidettaviksi, ja Saimin oli katsottava todellisuutta silmiin ja päätettävä kotimökin kohtalosta. Äidiltä saamansa käsityötaidon turvin Saimi uskaltautui hakemaan työtä kylällä ompelimoa pitävältä vaatturimestarilta. Hyvänä ihmistuntijana mestari huomasi tytön palvelualttiiksi ja käteväksi käsistään ja palkkasi Saimin liikkeeseensä.  Taloustyöt hoituivat Saimilta jouhevasti. Lisäksi tyttö sai vankan pohjan ompelutaidoilleen.

Vuonna 1930, 17-vuotiaana Saimi tunsi olevansa kypsä ponnistamaan turvallisista ympyröistä kohti uusia haasteita. Paavolan Osuuskaupan ravintolaan etsittiin emäntää. Palkkaan kuului lisäksi kaupan yläkerrassa sijaitseva asunto, joka oli kuin juuri Saimille suunniteltu houkuttelevan työpaikan lisäksi.  Uusi elämänvaihe alkoi nyt uudella paikkakunnalla. Vapaa-aikoinaan Saimi harrasti näyttelemistä Paavolan näytelmäpiirissä.

Ravintolassa työskennellessään Saimi tutustui tulevaan mieheensä, Ahti Ahoon. Ahon kotitila, Ketola sijaitsi Oulaisissa, ja Saimi päätti muuttaa asumaan Vihantiin, vähän lähemmäksi sulhastaan. Rakkaus syveni, ja Saimi huomasi olevansa raskaana. Hän synnytti esikoisensa Osuuspankin yläkerrassa tammikuun pakkasilla 1938.  Kylän kätilö, Piippu-Iitaksi kutsuttu, toimi avustajana. Poika kannettiin Oulaisiin, Törmäperälle Ketolan taloon, jossa nuoren parin lisäksi asuivat myös miehen vanhemmat ja sisarukset.

Varsinkin talon vanhaisäntä oli Saimi Maria Aholle mieluisa aisapari talon töitä suunniteltaessa ja hoidettaessa. Ahti kävi päivisin rakennushommissa ja autteli illalla kotitöissä.  Saimi appivanhempineen joutui suoriutumaan keskenään raskaistakin maatilan töistä. Siinä sivussa Saimi oppi myös lapsenhoitoa. Yhteen hiileen puhallettiin ja vaikeudet voitettiin kunkin kykyjä hyödyntäen.

Sitkeän ja päättäväisen luonteensa turvin Saimi sai tehdyiksi hänelle langenneet työt. Ahkeruus oli hyve, jota osattiin talossa arvostaa, ja Saimi tunsi olevansa mieluisa miniä. Talon töiden loputtua Saimi teki kyläläisille ompelutöitä aina kun ehti ja sai huomata, kuinka tarpeelliset taidot oli vaatturimestarin opissa ollessaan saanut.

Ahti Ahon sisarukset aikuistuivat ja lensivät pois kotoa. Ahdin ja Saimin suunnittelema oman maatilan osto sai jäädä haaveeksi, kun Ahti joutui lunastamaan kotitilan sisaruksiltaan. Vanhukset kuuluivat talon jokapäiväiseen elämään, ja heidän loppuelämän turvaamiseksi oli sukutilan ostamisen yhteydessä mainittu rasitteena vanhusten asumisoikeus talossa sekä hyvä huolenpito viimeiseen surusaattoon asti.

Sotavuodet

Saimi ja Ahti Ahon onnea ei kestänyt kauaa. Sotavuosina Ahti kutsuttiin sotatantereelle. Talontyöt kaatuivat Saimille ja vanhuksille. Vanhaisännän kanssa Saimi suunnitteli ja teki maatalon hommat, vanhaemäntä autteli sen mitä pystyi. Ahti kävi välillä lomilla ja antoi kipeästi kaivatun raavaan miehen avun ja pojallensa miehen mallin.

Sota toi mukanaan kekseliäisyyttä vaikeuksien voittamiseksi. Lapsena Saimi oli oppinut hevosen käsittelemisen, josta oli nyt hyötyä. Evakoilla oli vikuripää ori, joka ei ollut tottunut naisten käsittelyyn. Saimia kysyttiin apuun, kun hevosta ei saatu valjastetuksi reen eteen. Saimi sai eläimen rauhoitetuksi ja valjaat paikoilleen. Ori pillastui kauppareissulla ja antoi reessä istuneille naisille niin hurjat kyydit, että reen kappaleet sinkoilivat mutkat suoriksi ajettaessa sillankaidetta hipoen. Seuraavana päivänä Saimi kävi kokoamassa säleet talteen ja suoritti ostoksensa loppuun.

Jouluna 1943 Saimi sai miehensä kotiin lomille, mikä toi mukavan turvallisuuden tunteen koko perheelle, ja aidon joulun tunnun. Saimi taikoi joulukoristeet taitavilla käsillään Ahdin hakemaan kuuseen. Maalaistalossa jouluruoka saatiin oman talon tuotteista. Joulu meni, rintama kutsui miehen jälleen riveihin, ja talon töiden hoitaminen palasi totuttuihin uomiinsa, ilman riuskaa miesvoimaa.

Saimilla oli mieluisa ja seikkailunhaluinenkin ystävätär, joka houkutteli Saimin välillä rentoutumaan arkisista askareista. Siirtokarjan junakuljetukseen Viipurin seudulle tarvittiin mukaan naisia, jotka huolehtisivat eläinten ruokinnasta, lypsämisestä, maidon myymisestä pysähdyspaikoissa ja luovuttamisesta vastaanottajalle päätepisteessä. Vanhaisäntä lupautui huolehtimaan pojasta, ja matka Karjalankannakselle Raivolaan saattoi alkaa. Junamatka oli mielenkiintoinen ja haastavakin, kun matkakumppani päätti jäädä pois kyydistä sukuloimaan. Saimi joutui hoitamaan karjan yksin ja kommelluksien kautta pääsi kuin pääsikin lähtemään takaisin Oulaisiin. Jonkin ajan kuluttua Saimi sai kuulla ystävättärensä menehtyneen.

Oulaisissa toimi sotilassairaala, jonka ylilääkäri tarjosi Saimille tervetullutta lisätyötä. Työ haavoittuneiden sotilaiden kanssa oli henkisesti ja ruumiillisesti raskasta. Potilaiden kylvetyksillä ja saunotuksilla sekä leikkaussalien siivoamisilla ei tuntunut olevan loppua, lisäksi täisaunat olivat paikallaan rintamalta tulleille sotilaille. Luppoaikaa ei ollut, kotityöt ja ompelutyöt jatkuivat iltamyöhään asti. Lomalle tultuaan Ahti näki vaimonsa väsymyksen, ja miehensä toivomuksesta Saimi jäi pois sairaalatyöstä ja keskittyi enempi ainokaisensa hoitamiseen.

Leskeys

Vihdoin kuultiin sodan pian loppuvan. Mikä ilo kaikille! Ahti kirjoitti Kannakselta, että tulee kotiin heti, kun on hakenut Oulusta vapautuspaperit. Ahti kuului niihin vuonna 1911 syntyneisiin, joita vapautettiin palveluksesta ensimmäisinä. Kotiuttamispaperit taskussaan hänet kuitenkin vielä komennettiin saksalaisten perään. Röytän satamassa oli maihinnousu, jossa tarkka-ampujat olivat asemissaan kyttäämässä ohi kulkevia Suomen sotilaita. Tähtäin kohdallaan ja silmä valppaana oli sekin saksalainen tarkka-ampuja, jonka aseen luodin reitille Ahti sattui kulkemaan. Luoti osui suoraan sydämeen ja katkaisi odotetun kotimatkan.

Tapahtumasta tietämättöminä Saimi ja Veikko sekä Ahdin vanhemmat odottivat miestä sodasta palaavaksi. Oli toiveissa päästä jatkamaan normaalia perhe-elämää. Saimi lämmitti saunaa joka päivä ja valmisti ruokaa sodasta kotiutuvalle. Ikkunasta toiseen Saimi kurkki kylälle päin, joko näkisi miehensä kotiin tulevan. Muita sodasta palaavia miehiä oli jo jonkin aikaa näkynyt kyläraitilla kulkevan koteihinsa, Ahtia vaan ei näkynyt.

Ahdin veli joutui tuomaan raskaan suruviestin. Perheeseen iski valtava suru. Saimista tuli leski, ja Veikko lapsonen koki suurimman menetyksen, mitä pienelle pojalle voi sattua.

Alkoivat hautajaisjärjestelyt. Surujuhliin oli kylällä jo totuttu, kun talo toisensa jälkeen joutui saattamaan miehiään haudan lepoon. Kyläläiset tiesivät, miten raskasta leskelle oli kaikesta huolehtiminen yksin. Saattojuhlan järjestelyissä talkoohenkisyydestä oli hyötyä. Onneksi talossa oli omasta takaa leivontavärkkejä ja lihasoppaan ainekset. Lehmäkin oli juuri vasikoinut, niin saatiin vielä oikein leipäjuustoa tarjolle saattoväelle. Saimi oli tyytyväinen, kun suuri saattajien joukko saatiin näin oman talon tarpeilla kestityksi.

Ketolan tilan kohtalo

Ilmestyi tuttu mies, joka oli kiinnostunut Ketolan talon vanhusten huolehtimisesta, mikä Saimista tuntui oudolta. Mies oli aikaisemmin vieraillut talossa harvoin, ei edes joka vuosi. Mies alkoi kantaa huolta myös talon töiden hoitumisesta Ahdin kuoleman jälkeen. Vanhuksille hän oli puhunut asiasta jo aikaisemmin, ja nyt oli Saimin vuoro kuulla suunnitelma. Mies selitti, että eihän naisihminen kykenisi huolehtimaan talosta vain vanhukset apunaan, kun lapsikin on vielä niin pieni. Ehdotti talon myymistä itselleen ja kertoi olevansa valmis tulemaan tilan isännäksi ison perheensä kanssa. Työvoimaakin olisi tarpeeksi omasta takaa talon hommia pyörittämään.

Tämä ehdotus tuntui kovaan työntekoon tottuneesta Saimista kuin isku märällä rätillä päin kasvoja. Katkeroituneena miehensä kuolemasta ja väsyneenä leivästä taistelemiseen Saimi päätti luovuttaa miehelle koko Ketolan tilan kiinteistöineen, maineen ja karjoineen. Päätökseen vaikutti myös ylpeys ja sisu, kun oli miniäksi tullut, niin halusi näyttää, että pärjäisi kyllä ilman Ketolaakin. Kaupantekotilaisuus pidettiin ja kaupanvahvistaja kysyi kauppahintaa Saimilta.

– Ei se mittään maksa, kun viiä halutaan, vastasi Saimi.

– Koska lahjavero on niin suuri, ei tilaa kyllä lahjoittaakaan kannata, tiesi kaupanvahvistaja kertoa.

– Laittakaa siihen sitte vaikka viiskymmentä markkaa.

Ja niin Saimin ehdotus kirjattiin kauppakirjaan. Ostajalla ei ollut antaa viisikymppistä kaupantekotilaisuudessa eikä sitä ollut myöhemminkään. Saimi vaati kauppakirjaan lisättäväksi, kuten Ahdinkin sisaruksilta tilaa ostettaessa, että vanhuksilla on oikeus asua Ketolassa kuolemaansa saakka ja että heille taataan turvallinen vanhuus. Niin kävi Saimilla vanhaisäntää sääliksi, kun joutui eroamaan hyvästä työparistaan ja tukijastaan.

Kauppakirjat kuitattiin ja vahvistettiin allekirjoituksilla. Saimin ja Veikon elämä Ketolassa päättyi, muistoihin aika jäi puutteineenkin rakkaana ja turvallisena. Vanhukset jäivät taloon asumaan ja tuntui mukavalta jättää heidät tuttujen kanssa vanhuudenpäiviään viettämään. Kaikki tuntui olevan hyvin. Saimilla oli kiltti ja terve poika, jonka kanssa he lähtivät talosta maantielle tyhjin käsin kahden viikon sisällä kaupanteosta. Saimi ahkerana työntekijänä keksisi kyllä töitä elannon hankkimiseksi. Vuosi 1944 oli raskas Saimille. Sota vei puolison ja isän. Vieras vei talon, maat ja karjan.

Kaikesta oli puute. Sotilassairaalalta vapautuivat tilat rauhanajan toimintaan. Miettimäen koulukin oli ollut sairaalana ja oppilaat kävivät koulua kirkolla. Nyt elämä palautui entiselleen, ja koulunkäynti pääsi alkamaan Miettimäen koululla. Johtajaopettaja pyysi Saimia poikansa kanssa kevättalveksi heille asumaan ja ompelemaan koko heidän perheelleen ja tutuillekin. Saimille oli kertynyt suosittelijoita ja hyvän vaatturin maine kiiri pitäjässä. Niinpä taasen ommeltiin uudesta, ratkottiin vanhoja vaatteita, pestiin vanhat kylmävaatevarastot, silitettiin ja suunniteltiin uusia vaatteita ja muodistettiin vanhan mallisiksi käyneitä pukimia.

Seuraava kortteeripaikka oli sovittu koulun Hanna-opettajan luo.  Hän oli lapsirikkaan perheen äiti ja pienoisen maatilan emäntä. Nyt alkoi Hannan perheen vaatettaminen. Perheessä oli Veikkoa vuoden vanhempi poika, lapsisarjan toiseksi nuorin lapsi. Pojilla leikit kävivät mukavasti yksiin, ja syksyllä koulujen alettua oli uhkana, että poikien yhteiset hetket loppuisivat koulun viedessä Veikon kaverilta ajan läksyjen lukemiseen. Veikon tulevaa talvea mietittyään Saimi päätti laittaa pojan kouluun 6-vuotiaana, ettei hän jäisi ilman kaveria. Alkoi uuden kodin etsiminen lähempää koulua. Miettimäeltä löytyi hellahuone, joka tuntui olevan oikein sopiva kodiksi. Koulumatka ei ollut pitkä ja Hanna-opettajakin oli jo tuttu pojalle.

Uusi avioliitto

Saimi Aho puski elämässä eteenpäin uutterasti töitä tehden ja antaen kaikkensa lapsen hyvinvoinnin eteen. Välillä leivän hankkiminen oli kovinkin tiukalla, ja kuten monissa muissa talouksissa, ruokakaupan ostokset maksettiin tilipäivänä, tai muulloin sovittuna ajankohtana. Koskaan eivät maksut jääneet Saimilla rästiin, vaan hän hoiti laskunsa aina tunnollisesti ajallaan, piti sitä kunnia-asiana.

Ahti Ahon sisar oli naimisissa Hannes Paavolan kanssa. Perheeseen kuului omien lasten lisäksi kasvattilapsena sukulaispoika Veli, jonka äiti oli kuollut pian lapsen syntymän jälkeen. Oli tapana ja velvollisuuskin huolehtia sisarusten lapsista. Saimi piti usein yhteyttä Hanneksen vaimoon ja perheeseen, tuttuja kun olivat jo Saimin ja Ahdin seurusteluajoilta saakka. Lapsillakin oli mukavaa leikkiä keskenään ja saada ikäistänsä seuraa toisistaan. Sukulaisuussuhteiden säilyttämistä serkusten kesken pidettiin tärkeänä ja samalla aikuisetkin saattoivat vaihtaa kuulumisia.

Keuhkotauti raivosi edelleen pitkin Pohjanmaata. Niin se saapui vieraaksi myös Hanneksen perheeseen. Tauti vei Hannekselta vaimon, ja Hannes joutui vastaamaan yksin neljästä lapsestaan. Leskimies Hannes Paavola hoiti perheen asioita parhaan taitonsa mukaan. Lisää surua tuli, kun Hanneksen lapsista kaksi kuoli keuhkotautiin vajaan vuoden sisällä. Suru yhdisti ihmisiä ja antoi laillansa sisältöäkin elämään, kun oli joku, jonka kanssa keskustella yhteisestä eletystä kohtalosta.

Saimi oli vielä verevä nainen ja täynnä elämää, mutta jotakin tuntui elämästä puuttuvan. Suru oli vähän hellittänyt otettaan, ja saattoi hengittää jo vähän vapaammin. Pojan kanssa kahdestaan eläessä kaipasi toisen aikuisen seuraa, ja turvattomuus valtasi mielen lapsesta yksin huolehtiessa.

Saimi ja Hannes olivat tuttuja jo ennestään ja tuntui oikealta aloittaa yhteinen elämä uuden puolison kanssa. Hannes oli Saimia 19 vuotta vanhempi, mutta se ei ollut esteenä avioitumiselle. Hannes oli kaikin puolin hyvä mies; ei olut viinaongelmia, ei tupakoinut eikä hänellä muitakaan paheita ollut. Ammatiltaan Hannes oli niitä parhaita käsityön taitajia, puuseppä, kirvesmies ja rakennusmies. Ei ihme, että ahkeran Saimin silmään oli pistänyt tuo monitaitoinen mies. Saimi ja Hannes avioituivat ja aloittivat Oulaisissa yhteiselämän.

Uusi perhe selviää kuponkiajasta

Hannes ja Saimi Paavolan yhteiselo jatkui sopuisasti rankoista sodan jälkeisistä vuosista huolimatta. Kaikesta oli puutetta ja suomalaiset maksoivat sotakorvauksia tunnollisesti naapurimaahan. Saimi näki ompelijan työssään kansalaisten puutteen. Vaatteiden uusiokäyttöä jatkettiin, kankaan parempaa puolta päällepäin käännettiin. Vehnäjauhot tuotiin kauppoihin kangassäkeissä, joista saatiin mainiota kangasta alusvaatteisiin. Sattuipa erään emännän alushousujen etupuolella lukemaan EXTRA PRIIMA ja takapuolella VAASAN HÖYRYMYLLY. Pussihousujen hiutiksi kuluneisiin polviin ja persuuksiin laitettiin ratsupaikkoja. Parempiosaisten asiakkaiden housujen paikat tehtiin nahasta, vähempiosaisille sarasta, jos kauppiaan hyllyllä sattui sarkaa olemaan.  Tai sitten paikat leikattiin vanhoista päällystakeista tai housuista, joita ei enää voinut paikata, ja kulumatonta kangasta sattui vielä olemaan jäljellä.

Rauhalan Vaatturiliike oli kuuluisa ja arvostettu tuotteistaan ja työnjäljestään. Saimille tarjottiin liikkeestä töitä niin paljon kuin hän vaan jaksoi kotona ommella. Herrojen housut valmistettiin diagonaalista, jota oli ykkös- ja kakkoslaatua, lisäksi tarjolla oli liituraitakangasta. Rouvilla oli mahdollisuus ostaa jopa runsaasta valikoimasta hienoja kävely- ja iltapukukankaita, jos vaan oli varaa maksaa. Ihmeteltiin, mistä asiakkaat olivat kaikki tekstiilinsä onnistuneet hamstraamaan, kun niin oli pitkiä hameenhelmoja ommeltu.

Kaikki tavara oli kortilla, ja kuponkien osto-oikeus oli minimaalisen pieni. Kahvia ei saanut ollenkaan ja toppasokeria sai vain niin pienen köntin, ettei se tahtonut millään riittää kuukaudeksi, vaikka kuinka pieniksi sirusiksi sitä sokerisaksilla nipisteli.  Huulten välissä sokerimurusta pideltiin ja kielenkärjellä maisteltiin, että sai vähän makeaa makua suuhunsa.

Tupakkaa sai muutaman askin aikuista kohden. Paavolan perheessä kukaan ei tupakoinut, ja kupongit vaihdettiin kaupassa savukkeiksi ja siitä alkoi pikku-Veikon osuus ruoanhankintaketjussa. Saimilla leipäjauhot alkoivat olla lopuillaan, ja hän lähetti Veikon myllylle vaihtamaan tupakka-askit jauhoiksi. Syrjäkylien isännät toivat jyviä jauhettavaksi, eikä monellakaan ollut ennakkoon varattua jauhatusaikaa. Niin myllyreissu saattoi venähtää helposti muutaman päivän mittaiseksi. Isäntien odotellessa vuoroaan tupakkahammasta alkoi yhdellä jos toisellakin jomotella. Veikon tuomat tupakka-askit kävivät hyvin kaupaksi, ja näin saatiin jauhot hankituksi vaihtokaupalla.

Tarvittiin vielä maitoakin. Paavolan perheen tinkipaikka oli Pokelanmäellä Suvannon tilalla. Saimi varusti Veikon koulupäivän päätyttyä maitoa hakemaan. Pääläri laitettiin reppuun ja talvella matka taittui joenjäätä pitkin hiihtäen tai huonolla kelillä ja sulan aikaan kävellen, olipa sää mikä hyvänsä. Maidon hakureissuja helpotti kovasti, kun kansanhuollolta saatiin lupa ostaa kumit polkupyörään. Tinkipaikan emäntä halusi palkita Saimin ompelemat hyvät housut vielä ternimaidolla, kun lehmä oli sattunut poikimaan. Uunijuustoa oli luvassa.

Leipomaan ei vieläkään päästy. Sokerille piti ostaa jatkoa, koska annokset olivat niin pienet, ettei niistä leipomiseen asti riittänyt. Joka kylällä oli omat mustanpörssin kauppiaat, niin Paavolan perheen kylälläkin. Sakariinit ostettiin Liisalta, markan tabletti. Muuta ei sieltä ostettu. Kilometri ennen asemaa oli toinen tukkuri, mistä joskus ostettiin korvikkeen sekaan oikeaa kahvia ja kylän aikamiesten tiedettiin ostavan sieltä ”yskänlääkkeensäkin”.

Saimi hoiti Hanneksen kasvattipoikaa kuin omaansa, ja pojat olivat parhaat kaverit. Lisätienestiä saadakseen Saimi passitti pojat joelle ravustamaan. Hän osti lisäksi pojille poimurit, joilla pojat saivat ahertaa puolukkametsässä. Saimi osasi ohjata poikien mielenkiinnon luontevaan ja mielenkiintoiseen tekemiseen, vapaa-ajanongelmia ei pojille tullut, ja unet maistuivat.

Uusi kotitalo, kuponkiajan loppumaininkeja

Paavolan perhe alkoi rakentaa uutta taloa ostetulle maapalalle. Naisten tehtävänä oli huolehtia ruoasta ja kahvista. He olivat apuna myös rakennushommissa, missä suinkin osasivat. Naisten urakkana oli kyykkiä metsässä keräämässä sammalta aumoihin kuivumaan. Ei ollut karhuntaljoja rakennusten lämmikkeeksi, vaan kuivat sammalet kerättiin säkkeihin ylä- ja alapohjien eristeenä käytettäviksi.

Vähitellen ajat alkoivat parantua. Kauppoihin ilmestyi tavaroita, jollaisia ei pahimpana aikana ollut lainkaan saatavana. Taajamista ei enää lähdetty päälärin kanssa maidon hakuun maatiloille, vaan maito saatiin ostaa omasta lähikaupasta. Kupongit piti vielä olla ja monista elintarvikkeista oli edelleen puutetta. Saimi ohjelmoi jonotettavien tarvikkeiden saannin ja lähetti pojat sokerijonoon, koska itse piti olla samaan aikaan jonottamassa liinavaatekangasta, kun sattuivat molemmat lähetykset tulemaan samaan aikaan. Tärkeintä oli se, että ruokapuoli alkoi pelata.

Nuorille työtä ja oman pojan itsenäistäminen

Ompelutyöt muuttivat muotoaan. Enää ei ollut niin paljon vanhoista vaatteista kokoamista. Ommeltiin jo paljon uusistakin pakkakankaista. Saimi otti avukseen kaksi oppisopimustyöntekijää ompelu- ja vaatturityöntekijän töihin. Sievää ja valmista jälkeä tuli nopeasti kolmen ompeluksia tehdessä. Elämä alkoi taasen pitkästä aikaa tuntua jotenkin turvalliselta, ja töitä oli kaikilla, jotka niitä halusivat tehdä.

Veikko oli 8-vuotias, kun Saimi katsoi pojan olevan valmis kokeilemaan kesälomalla omia siipiään työmarkkinoilla. Oulaisten uudelle limsatehtaalle etsittiin kesäksi työntekijöitä. Saimi opetti pojalleen, kuinka syvään piti kumartaa ja pokata, kun tervehti työnantajaa. Oikein niskasta painoi, että kumarrus näyttäisi hyvältä. Moneen kertaan sitä harjoiteltiin. Veikko lähti reippaasti työnhakuun tehtaanjohtajan puheille ja äidin ohjeita noudattaen onnistui saamaan ensimmäisen palkallisen työpaikkansa.

Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Perheen kasvattipoika alkoi sairastella, eivätkä hoidot tehonneet. Perhettä kohtasi jälleen suuri suru, kun Veli kuoli.  Jos oli surua Paavolan perheessä, niin oli toki iloakin. Saimi synnytti tytön ja pari vuotta myöhemmin hyvän kokoisen pojan. Sisarukset syntyivät seesteisenä aikana, jolloin lapsuus oli turvattu. Sai syntyä toivottuna lapsena ja varttua rauhallisessa pihapiirissä, terveellisen havupuumetsän ympäröimässä kodissa. Pirtinpöydän ympärille riitti hymysuita joka kantille.

Vuodet vierivät. Tuli aika lähettää esikoinen ammattia oppimaan Ouluun. Huolena oli pojan selviytyminen kaupungin houkutuksissa. Asuntolasta ja sen elämästä kuultuaan Saimi saattoi päästää poikansa hyvillä mielin saamaan oikein kirjatietoa jo käytännössä rakennustyömailla oppimilleen töille. Ammattikoulun jälkeen oli tarkoitus pyrkiä tekniseen kouluun, mutta sitä ennen Saimi joutui laittamaan poikansa vielä ”miesten kouluun”.

Yrittäjäperhe

Hannes ja Saimi Paavola ostivat Veikon armeijassa ollessa Oulaisten Puuseppätehtaan, joka tiesi töitä koko perheelle. Armeijan loputtua puusepäntehtaan toiminta voitiin aloittaa virallisesti täysipainoisesti vakaalta osaamispohjalta.  Kunnan verolautakunnalle ja liikevaihtoverotoimistoon tehtiin vaaditut perustamisilmoitukset.

Verotoimistolta tuli virallinen vastine ja ilmoitus, jossa kerrottiin tehtaan olevan vapaat liikevaihtoverosta töiden osalta niin kauan kuin Veikko täyttäisi 21 vuotta. Töitä oli niin paljon kuin vain ehdittiin tehdä. Ajoittain tuntui siltä, että päivät eivät mitenkään riitä töiden tekemiseen, ja painoi huoli toimitusten luvatusta aikataulussa. Koko yrittäjäperhe oli tottunut tekemään työt luvatussa ajassa ja tunnollisesti toimittamaan tilaukset asiakkaille laadusta tinkimättä. Saimilla oli lisäksi Oulaisissa kioski, josta sai lisäansiota perheelle. Kaiken työn häärinän keskellä Saimi ja perhe saivat iloita hääjuhlasta Veikon löydettyä rakkaan elämänkumppaninsa.

Tulipa jälleen Saimille ja perheelle tunne, että päähän potkitaan. Liikevaihtoverotoimisto totesi, ettei Oulaisten Puuseppätehdasta voinutkaan pitää perheyrityksenä, koska Veikolla ja isäpuolella oli eri sukunimi. Saimi oli halunnut uudelleen avioiduttuaan säilyttää pojallaan isänsä sukunimen. Omasta mielestä elettiin yhtenä perheenä, koska asuttiin samassa taloudessa. Perheelle lyötiin maksettavaksi liikevaihtoveroa koko toiminnan ajalta. Jotta tilanteesta selvittäisiin, päätettiin, että Veikko hakeutuu muualle työhön, ja käy välillä auttamassa omalla tehtaalla pahimmassa kiireessä.

Iso muutos elämässä

Saimin ja Hanneksen liitto alkoi rakoilla, eikä puolisoiden yhteinen tie enää näyttänyt samaan suuntaan. He alkoivat väistämättä erkaantua toisistaan. Ei ollut enää mitään asiaa toiselle kerrottavaksi. Jos tuli erimielisyyttä, ei mykkäkouluun vetäytyminen parantanut tilannetta. Liitto päättyi lopullisesti vuonna 1957. Puusepänliike Oulaisissa myytiin.

Avioeron jälkeisenä vuotena Saimin omistama kioski lastattiin kuljetuslavetille ja siirrettiin Raahen kaupungilta vuokratulle liikepaikalle. Saimi muutti Raaheen kahden nuoremman lapsensa kanssa. Kioski oli kuin pieni tavaratalo monipuolisine palveluineen. Normaalin lehtikioskin lisäksi kioskissa oli veikkauspalvelu, ruokatarvikkeita, jäätelöä ja lahjaesineitä.  Kekseliäänä ja ahkerana naisena Saimi käytti hyväkseen luppoajan asiakkaita odotellessa ja ompeli tilaustöitä kioskin takahuoneessa. Ompelukone toi taasen mukavat lisätulot kioskikaupan lisäksi.  Kaupankäynti tuntui niin kannattavalta, että seuraavaksi kesäksi Saimi avasi toisen kioskin. Kaksi vuotta vierähti nopeasti kioskikauppiaana. Sattui sitten tulemaan kioskeista kiinnostunut ostaja, sovittiin kauppasumma, ja kioskit vaihtoivat omistajaa.

Tuli aika ottaa kunnon repäisy entisestä elämästä.  Saimi muutti vuonna 1960 Ouluun lastensa kanssa. Reipas nainen sai työpaikan sanomalehti Kalevan henkilöstöruokalasta. Siellä Saimi tutustui Kalevan johtajaperheeseen, josta tuli vuosikymmenten ajaksi ompeluasiakas, kuten muistakin Kalevan työntekijöistä.

Yrittäjyys kiehtoo

Liekö se yrittäjähenkisyys vai mikä, kun tulee toimeen omilla avuillaan, itsenäisenä työntekijänä.  Kalevan työvuosien jälkeen Saimille tuli jälleen tilaisuus oman yrityksen perustamiseen. Saimihan oli erittäin sosiaalinen ja asiakasystävällinen luonteeltaan, vähän työhullu, josta kaikki pitivät. Saimi osti Kempeleestä kahvila-ruokala Nurkka-Baarin. Kiinteistöä fiksattiin ja putsattiin, maalattiin ja kohennettiin kaikin puolin, ja Saimi teki asiaan kuuluvat aloittamisilmoitukset verottajalle. Avajaisissa hän tarjoili kakkukahvit kaikille paikkakuntalaisille sekä ohikulkijoille. Toiminta alkoi mukavasti, ja asiakaskunta kasvoi tasaiseen tahtiin. Asiakkaat tulivat yhä uudelleen, kun emäntä jaksoi ottaa asiakkaat vastaan aina hymyssä suin.

Nälkä kasvaa syödessä. Kempeleeseen alettiin rakentaa ja laajentaa puutarhakoulua. Kymmeniä työmiehiä ja mestareita ahersi rakennusten kimpussa, eikä kylällä ollut muuta ruokapaikkaa kuin Nurkka-Baari.  Saimi näki taas hyvän tilaisuuden olevan tarjolla.  Hän palkkasi kaksi työntekijää lisää ja perusti työmaaruokalan Pirilän puutarhakoululle, ja niin ruokamiehiä ravittiin niin Pirilässä kuin baarillakin.

Kempeleen elämä alkoi vilkastua muutenkin. Tulossa olivat hullut vuodet rakennusalalla. Kaupungin läheisyys ja hyvät liikenneyhteydet toivat paikkakunnalle teollista toimintaa, Nokiakin rantautui ensin Kempeleeseen.  Teolliset työpaikat toivat mukanaan uusia asukkaita, ja kunta kaavoitti uusia rakennusalueita kunnan väkiluvun nopeasti kasvaessa.

Suurimman nousun baarin liikevaihtoon teki keskioluen myynnin vapautuminen vuonna 1969. Asiakkaat viihtyivät baarin pöydän ääressä turisten ja olutta hörppäillen aina sulkemisaikaan saakka. Saimin työpäivät venähtivät aamu kuudesta aina seuraavan vuorokauden puolelle. Kun baarin ovet suljettiin kello 23, olivat Saimilla ja apulaisilla hoidettavina vielä tilojen siivoukset ja astioiden tiskaamiset. Pari vuotta jälleen vilahti oluen vapautumisen jälkeen, kun Saimi alkoi suunnitella luopumista baariyrittäjyydestä. Baarissa oli aina tupa täynnä asiakkaita, eikä yrityksen jatkajan löytäminen ollut vaikeaa.

Saimilla oli jo aikaisemmin hankittuna pieni kerrostaloasunto Oulun Raksilasta.  Hän päätti vaihtaa asunnon Aleksanterinkadun varrella sijaitsevaan isompaan huoneistoon. Jonkin ajan kuluttua Saimi perusti jälleen ruokalan asiakkaille ja henkilökunnalle, nyt Kutvosen huonekaluliikkeen yhteyteen. Muutaman vuoden ajan Saimi kahvitti ja muonitti asiakkaat ja henkilökunnan, kunnes huonekaluliikkeen toiminta päättyi.  Saimikin oli nyt valmis jäämään ansaitulle eläkkeelle.

Eläkkeellä

Vaikka säännöllinen työelämä oli jäänyt, ei se tarkoittanut sitä, että Saimi Paavola olisi jäänyt kotiin istuskelemaan. Terveys oli hyvä, ja puuhanainen saattoi osallistua säännöllisesti Rauhanyhdistyksen keittiötalkoisiin. Edelleen jo lapsuudessa opitut ompelutaidot työllistivät Saimia tuttaville ommellessa. Hänellä oli nyt aikaa osallistua aktiivisesti myös ympäri maan järjestettyihin Kaatuneitten Omaisten Liiton tapahtumiin. Saimin työ liiton hyväksi muistettiin useilla kunniakirjoilla. Sitkeä ja monipuolinen yrittäjyys sekä vaikeuksista selviäminen huomioitiin, kun Tasavallan presidentti antoi 4.6.1993 Saimi Maria Paavolalle kunniakkaasta kasvatustyöstä Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein.

Elämänsä viimeisiä vuosina Heinäpään toiminta- ja keskustelukerho Hopealanka, antoi Saimi Paavolalle mieluisaa toimintaa, virikkeitä ja rupatteluhetkiä ikätovereittensa kanssa. ”Vanhuus on melko hyvää aikaa, kun vain terveyttä riittää”- kommentoi 90 -vuotias Saimi Paavola vanhuudesta lehden haastattelijalle.




Anja Moilanen – isän tyttö – aatteen vanki

Kirjailija Frans Emil Sillanpää sanoo: ”Kun ihminen ei ole enää eikä ole vielä”. Sanoisin, kun ihminen ei ole enää, mutta on jo. Kahdeksankymmentä täytettyäni voin sanoa, on jo. Sieluni kuitenkin panee vastaan. Se joka syntymääni odotellessaan on minuun kiinnittynyt ja matkaa tehdessään hieman jalostunut. Mika Waltari puolestaan kirjoittaa: ”Alastomana ihminen on aidoimmillaan”.

Tätä kirjoittaessani minun tulisi siis riisua itseni vaatteista ollakseni uskottava. Yritän vetää muistinjälkeni puettuna, aitona. Frans Emil puhuu ihmisen ikäjaksosta, sen tuntemuksesta. Mika totuudesta, melkein käskee olemaan rehellinen. Se on suuri haaste. Itsestään kertominen ei ole helppoa; ylittää kynnys, koota palasista jotain kokonaista.

Kuka olen, mitä muistan, mitä olen muistamatta? Miksi olen ottanut pääasialliseksi otsikoksi Isän tyttö – aatteen vanki? Minulle annettiin mahdollisuus, siispä lähden matkaan. Voisin kertoa vanhemmistani, esivanhemmista, sisaruksista tai itsestäni. Päätän kertoa itsestäni, ei itsekkyydestä, vaan oletan tuntevani itseni, ”hänet”, paremmin kuin muut mainitut.

En ole yksin maailmassa, kyllä siellä perusperhe kulkee mukana ja monta muutakin. Mutta vastuu ja silmät ovat minun.

Pieni esittely on paikallaan. Tarinan kirjoittaja on Anja Inkeri Moilanen, syntynyt 1936 Savonrannalla, Savon itäisellä kulmalla. Äitini on Vera, os. Riikonen, Kontiolahdella Pohjois-Karjalassa syntynyt. Isä Heikki syntyi Sortavalan maalaiskunnassa Otsoisten kylässä. Molemmat ovat syntyneet 1898. Minun syntyessäni he olivat jo 38-vuotiaita. Olin kuudes kapaloitava, nuorin lapsista. En tiedä miten toivottu. Tajuntani kasvaessa tuotakin mietin.

Köyhät olot, äidin suuri työtaakka, paljon epävarmuutta. Muutot Kotka-Kemi linjalla söivät perhettä. Vanhempani tutustuivat Lieksassa. Äiti oli silloin modisti, hatuntekijä, isä myymälänhoitaja. Äidillä oli pieni hattukauppa sivukadulla, kuten Rautavaaran laulussa kauniisti kerrotaan.

Lapsuuteni ja sotavuodet

Tämän osan kerronnasta joudun aloittamaan surullisella tapahtumalla. Perhettämme kohtasi menetys, jota vähän muistan. Talvella 1939 sodan jo lähestyessä kuoli tapaturmaisesti vanhin veljeni. 16-vuotias reipas poika, oli kasvamassa mieheksi, mahdollisesti sotilaaksi. Tämä tapaus oli suuri murhe. Isäni oli valtuuston kokouksessa, kun joku kylän miehistä ovelta hädissään sanoi, Moilanen, teiltä kuoli poika. Lukijani, voinet arvata, oli tulla toinen menetys.

Syntymävuoteni kertoo lapsuuteni olleen koko viisi vuotta kestäneen sodan vaikutuksen alla. Olenkin alkanut käyttää sanontaa ”sodan käynyt lapsi”. Sodalla oli suuri vaikutus pieneen ihmiseen. Niin suuri, etten vieläkään pysty sitä arvioimaan. Jotkut tutkijat ovat paneutuneet meihin, silloisiin lapsiin ja kohtaloihimme. Mielestäni tutkijat, kuten tutkimus aina, laahaa jäljessä. Onneksi kirjailijat ovat tehneet hyvää työtä, ja Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjen sotalapsien elämää on dokumentoitu.

Pieni Anja alkoi ymmärtää, että ”jotain pahaa tapahtuu”. Mitä varten nuoret ja vanhemmatkin miehet menevät urheilukentälle pyssyt mukanaan? Kodissani puhuttiin: ”Tästä ei hyvää seuraa, sota siitä tulee.” Vanhat työväen miehet tulivat piippua poltellen isän kanssa juttelemaan. Pohtivat, mitä olivat kuulleet ja mitä sanomalehti kertoi.

Sodan alkaessa isä joutui rintamalle. Oli tykistössä, ns. tulenpuhuja, antoi käskyn tykinlaukaisuun. Hänen ei tarvinnut olla kauan rintamalla, kun hänet kutsuttiin siviiliin kansanhuoltoa johtamaan. Sitä pestiä kesti hänen osalta vuoteen 1949 saakka.

Meillä ei ollut radiota. Isä ja veljet kävivät työväentalolla kuuntelemassa uutiset. Samalla pohdittiin miehissä tilannetta. Äiti halusi radion. Oli vuosi 1942. Paikallisen meijerin ”ylinainen” meijerska oli muuttamassa ja myi radion. Isä antoi äidille ison sinisen setelirahan, viisisatasen, ja minäkin pääsin radion ostoon. Koko pienen matkan hyppelin iloisesti, välillä kysyin äidiltä, onko raha siellä esiliinan taskussa. Radio, malliltaan 1930-lukua on edelleen tallessa.

Meille tuli sodan alettua Viipurista evakkoina äidin veli vaimonsa kanssa. Mökissä oli vain huone ja keittiö, mutta hyvin mahduimme. Eno teki samoissa tiloissa isännille lammasturkkeja, räätäli kun oli. Enon vaimo, täti, halusi mennä hautausmaalle, kun sankarivainajia haudattiin. Hän otti minut kelkkaan mukaan. Kunnianlaukaukset pelästyttivät minut ja kädet korvilla aloin itkeä. Tätä toistui useita kertoja. Viimein täti ymmärsi, etten halua pyssyjen paukkeeseen. Siitä alkaen on selkäytimeni ilmoittanut, että ampuminen on järjetöntä, pelottavaa. Lienen jo silloin saanut sysäyksen sodanvastaisuudelle.

Talvisodan aikaan oli ensikuulema pommikoneista. Niiden jylinä pelotti. Yleensä lensivät yöllä mennen ilmeisesti pommittamaan Savonlinnaa ja Sisä-Suomea. Isoveli kääri minut lakanaan ja kaivauduimme lumihankeen. Tuntui, ettei jylinä lopu koskaan. Osaan matkia tuota ääntä koska vaan.

Jossakin vaiheessa sotilaat alkoivat liikehtiä enemmän. Kyläämme pysähtyi sotilaita, autoja ja moottoripyöriä. Olimme veljeni kanssa uteliaita ja menimme katsomaan, kun sotilaat rasvasivat ja korjasivat ajopelejä. Saimme heiltä näkkileipää. Se oli suurta herkkua. Äiti antoi vastavuoroisesti vietäväksi kananmunia ja vähän maitoa. Olihan meillä kanoja ja lehmä. Ilo oli suuri, kun pääsimme henkilöauton kyytiin ja veli moottoripyörän kyytiin. Joku sotilaista kysyi, onko teillä aikuista siskoa? Sitä emme uskaltaneet paljastaa, sisaremme oli jyrkästi kieltänyt hänestä puhumisen.

Lapsuuteen kuului myös leikkejä, vaikka vähänkin aikaa päivästä. Naapuriin, mumminsa luo tulivat Helsingistä sotaa pakoon 6- ja 4-vuotiaat tytöt. Siitä leikit alkoivat. Kävyt olivat lehmiä ja lampaita. Niille teimme risuista navetat. Vesiheinää annoimme syötäväksi. Itselle laitoimme vadelman lehdistä ja vadelmista piirakkaa. Pallopelit, piiloset, hippaset, ruutuhypyt antoivat liikettä leikkeihin.

Kuusivuotiaalle tuli ykskaks vahva itkunpurkaus. Äidin kaipaus ja isän rintamalla olo sen varmaankin aiheuttivat. En muista osasimmeko lohduttaa. Mummin syli ja esiliinaan pyyhityt kyyneleet toivat lohdun. Vuosikymmenten jälkeen keskustelimme näistä. Olimme ikuisia ystäviä, ja saatoin ystäväni vuonna 2013 lepoon. Muistotilaisuudessa muistelin meille tärkeitä hetkiä elämästä, myös aikoja, jolloin kävyt elivät. Nyt ne ovat hiljaa, liikkumatta, mutta lapsuus ei ole unohduksissa.

Lasten osallistuminen työhön

Naisten, nuorten ja lasten työ kotirintamalla oli suuri ja tarpeellinen. Taidokkaat äidit opettivat lapsille muun muassa taidon liikkua metsässä. Äidin opastuksella opin tuntemaan sienet. Marjojen keruu kuului myös lasten tehtäviin. Kerran poimin veljeni kanssa hyvän metsämansikkasaaliin. Söimme tietysti itsemme kipeiksi. Saimme kovan kuumeen, posket hehkuivat kuin mansikat. Se tauti meni pian ohi ja seuraavalla kerralla hillitsimme itsemme.

Kerhoneuvoja opasti juurikasvien viljelyssä ja valvoi työtämme. Vihkoon merkitsimme milloin ja mitä teimme. Kasvipenkkien piti olla täsmälliset, rivit suorat, harvennukset ja kitkemiset aikanaan tehdyt. Veljeni, 2,5 vuotta minua vanhempi oli tarkka mittamies. Kasteluapua saimme äidiltä ja siskolta. Sadon saimme omalle perheelle, ja isä oli vuokrannut kasvimaita vielä oman pihan ulkopuoleltakin.

Mutta tämä ei riittänyt. Yhteiskunta antoi vielä omat haasteensa. Kävimme metsässä kaivamassa puukolla havupuista pihkaa, jonka laitoimme paperipusseihin. Kiskoimme voikukanjuuria, huuhtelimme ja kuivatimme ne. Tiesimme paikan, johon oli haudattu hevosia. Sieltä keräsimme luita säkkeihin. En tiedä mihin niitä käytettiin, ehkä valmistettiin saippuaa. Voikukanjuurista kahvinkorviketta.  Joku ”ylipomo” kävi ne sitten hakemassa. Tästä melkoisesta urakasta saimme palkkioksi Mannerheimin ja Rytin kuvat. Veljeni naulasi ne isolla naulalla huussin seinälle. Hävisivät isän käynnin jälkeen. Arvasimme syyn. Ei tarvinnut ihmetellä eikä kysellä.

Kouluun piti viedä puolukoita ja sieniä, kun keittolatoiminta alkoi. Kävimme noutamassa perunoita ja lanttuja nostamassa kartanosta, jonka sadosta koulu sai osansa ja minä lantunlistijänä muiston sormeeni. Listijä katkaisi naatin lantusta puukolla.

Jo ennen kouluikää opin isän kanssa kalastamaan. Olin soutajana verkoilla ja pitkällä siimalla. Ikävintä olivat aikaiset aamuherätykset. ”Alahan kalakaveri nousta”, isä kehotti. Olihan riemu juosta äidille ilmoittamaan saalis. Jotain aina saimme.

Ajelimme vuorotellen veljen kanssa lepänoksilla kärpäsiä, jotka kiusasivat lehmää äidin lypsäessä. Lehmä laidunsi metsälaitumella. Äidin lehmänkutsu kajahteli aamuin ja illoin. Siinä huudossa, oli oma hienoinen rytminsä. Kaikki tuon ajan lapset, ainakin maalla joutuivat ahkeroimaan.

Kerron näistä lasten töistä, osallistumisesta tarkasti, jos joku tämän päivän nuori eksyy tämän tarinani lukemaan. Maailmamme oli monipuolisesti rikas. Tekniikka ei vielä ulottunut meihin. Älypuhelimet ja muut härpäkkeet olivat kaukana tulevaisuudessa. Saimme liikuntaa ja ajattelua omasta takaa. Helpompaakin elämä olisi toki voinut olla. Veljeni uhosi, ettei koskaan laita kasvimaata, ja tuo uho on pitänyt.

Veljien sota

Kaksi veljeäni 19- ja 18-vuotiaat joutuivat sodan aikana asepalvelukseen. Vanhin koulutettiin panssarivaununkuljettajaksi ja sitä tietä Lapin sotaan ajamaan saksalaisia pois maastamme. Hän palasi ehjänä kotiin. Toinen veli, hento 18-vuotias, kuin poikanen, itketti äitiä monena päivänä lähtönsä jälkeen. Miten hänen käy, jos rintamalle joutuu, äiti huokaili. Veli oli lapsuudessa saanut käsivamman. Se huomioitiin eikä laitettu rintamalle, vaan sijoitettiin alokasajan jälkeen toimistotehtäviin rajan Suomen puolelle. Hänkin palasi ehjänä kotiin. Muistan hyvin, miten äitini seurasi ikkunasta, mihin taloon pappi meni surusanomaa viemään. Suru jaettiin yhdessä, kun joku kylän pojista kaatui rintamalla. Molemmat veljeni joutuivat heti sodan alettua kuljettamaan kaatuneiden arkkuja laivarannasta kalmistoon, auttamaan ohikulkevia evakoita majoituksissa sekä lehmien ja hevosten siirroissa.

Veljeni ollessa Lapin sodassa, sairastui nuorin veli, tuo Mannerheimin ja Rytin kuvien naulaaja, keväällä 1944 aivokalvontulehdukseen. Lääkäri kävi naapuripitäjästä, totesi taudin, mutta tarpeeksi hyvää lääkettä ei ollut. Siihen aikaan diakonissat olivat saaneet hyvän koulutuksen myös sairaanhoitoon ja luotimme häneen kuin lääkäriin. Veljeni vaipui koomaan ja tilanne oli toivoton.

Diakonissa sanoi, ettei auta kuin rukoilla. Niin me sitten rukoilimme veljen vuoteen äärellä. Sekö lienee auttanut, kun kylämme ohikulkevalla sotilasosastolla oli mukanaan lääkäri. Diakonissa pyysi häntä tulemaan avuksi, koska sotilaskäytössä oli paremmat lääkkeet kuin siviilissä. Lääkäri tuli, antoi heti lääkkeen ja jätti lisälääkkeitä. Samalla hän sanoi: ”Jos tämä poika ei herää kolmen vuorokauden kuluessa, en voi häntä pelastaa.” Kolme vuorokautta oli täyttymässä, veli avasi silmänsä ja sanoi: ”Äiti”. Emme tienneet, miten suhtautua, itkimme ilosta ja kiitimme rukouksin. Pikkuhiljaa veljen toipuminen alkoi ja saimme hänet takaisin. Myöhemmin veli on kertonut nähneensä ensimmäiseksi enkelin vuoteen vierellä.

Isäni soitti Lapin joukko-osastoon, jossa vanhin veljeni palveli ja pyysi tälle lomaa. Silloin olivat kriittiset ajat rintamalla ja kotona. Loma myönnettiin, mutta se meni pitkään matkaan, eikä sairas veli ehtinyt heräämään. Sotilas oli pihassa sotilaan vaatetuksessa, mantteli päällysvaatteena. Siinä hän jätti hyvästejä, repussa eväitä paluumatkalle ja lauloi meille: ”Kentälle jos jäisin mä iäks uinumaan, niin viimehetkelläkin muistan teitä”.

Lääkäri kävi joitakin kertoja, kun halusi seurata tilannetta. Söi mielellään äidin laittamaa ruokaa. Hieman ihmettelin, kun hän nuoli jälkiruokalautasen. Hän oli kysynyt äidiltä luvan. Kotona ei koskaan saanut niin tehdä. Maitokiisselin kanssa makea hillo oli varmaankin ihana makuelämys kauan rintamalla olleelle.

Anjan oppivuodet

Haluan lainata tunnetun saksalaisen filosofin Nitzschen sanontaa: ”En ole antanut koulunkäynnin häiritä oppimistani”. Tämä ei ole minuun sovitettuna muuta kuin vitsi, hyvä sellainen. Suoritin vain kansa- ja kansalaiskoulun oppimäärän, mutta oppimishaluani se ei vienyt. Aina tähän päivään vuoteen 2016 olen saanut uutta tietoa. Olen saanut olla utelias. En malta olla taas ilman lainausta. Suuresti kunnioittamani geenitutkija Leena Palotie mainitsi keskustellessaan filosofi Esa Saarisen kanssa, että ” tietoa täytyy uskoa, se murtaa muurit. Lapsen asenteen säilyttäminen, se joka minussa kysyy”. Luulen, että jokunen promillenhiukkanen Palotien kokemasta on minunkin reppuuni kulkeutunut. Toivottavasti tämä ei kalskahda omakehulta.

Olin alakoulussa parina lukukautena satunnaisesti kuunteluoppilaana. Veljeni oli koulussa, ja minäkin halusin mennä. Sain mennä ja lähteä, milloin tykkäsin. Siskolta perittyyn pieneen laukkuun laitoin evääksi maitopullon ja pari leipäpalaa. Opettaja antoi piirustuspaperia ja kynän viihdykkeeksi.

Varsinaisen oppivelvollisuuden alettua menimme naapurissa olleen Hesan tytön kanssa käsi kädessä koululle. Hän jännitti kovasti. Minua ei jännittänyt. Oli tuttu luokka ja opettaja. Ystäväni sanoi: ”Oli hyvä kun pidit kädestä kiinni, tuntui turvalliselta”. Vaikka tiet pian erosivat, meistä tuli ikuiset ystävät, kuten aikaisemmin käpyleikkien yhteydessä kerroin. Parhaiten muistan alakoulun opettajan erikoisjutun. Hänellä oli tapana aamuisin ennen koulun alkamista piirtää taululle luontoa kuvaavan piirros. Aina oli joku eläin mukana. Se aloitti päivän iloisesti.

Koulussa en ollut priimusoppilas, siinä kahdeksan pintaan taisi olla keskiarvo. Jotkut aineet kiinnostivat erikoisesti, ja niitä olen tarvinnut työssä ja tässä jokapäiväisyydessä. Kansalaiskoulua pidettiin tilojen puutteen vuoksi iltaisin. Päivätyönsä tehnyt opettaja ei jaksanut olla kiinnostunut meistä. Täysin hukattua aikaa.

Yläkoulussa oli naisopettaja, joka hermostui tappeleviin poikiin. Karttakeppi tuuletti poikien moneen kertaan paikattuja sarkahousuja. Opettaja sairasteli, pojat iloitsivat, että nyt on Ilmi taas ”lataamossa”, jolla tarkoittivat mielisairaalaa. Jälkikäteen olen ajatellut, että kova kuri taisi olla tärkein ”oppiaine”, viisaudenkasvattaja.

Kielteiset muistoni koulusta jatkuvat. Sota jylläsi, ja ruoka oli huonoa. Omat eväät, sipaistut valkoisella margariinilla, akanaista kauravelliä, puolukkavelliä, Amerikasta tullutta maissimakaronia ruisjauhokastikkeen kera, sama kastike perunoille. Nämä ovat koulukeittolan tarjonnasta jääneet parhaiten mieleeni. Taas oli akanavelliä moneen kertaan lytätyllä alumiinilautasella. Piti viedä omat lautaset ja lusikka, jotka eivät useinkaan sattuneet järjestäjän käteen. En voinut syödä ruokaa, ja juoksin kotiin syömään. Ei auttanut, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä sama annos tuotiin uudelleen eteeni. Opettaja kielsi minulta kotona käynnin. Söin vain eväät, niskuroin. Äidin ihmetellessä jouduin kertomaan totuuden. Hän tuli koululle ja sanoi opettajalle, että näin ei saa menetellä. Siinä luokan edessä hän sen julisti. Häpesin, en itkenyt. Tänä päivänä saattaisi olla koulukiusaamista opettajan taholta?

Seuraavaksi saimme epäpätevän miesopettajan, kurittajan, joka vaati myös osaamista. Jos joku teki pienenkin käytösvirheen luokassa, koko luokka sai rangaistuksen. Seisomista 15 minuuttia. Kädet sivuille vaakaan nostettuna. Jos alkoi notkua, tuli karttakepillä nostamaan käsivarret lentoasentoon. Nurkka oli pyöristetty joka tunti jollakin. Kaikesta tuosta huolimatta opin parhaiten hänen aikanaan. Hän osasi myös arvostaa osaamista. Tähän olen koonnut nämä nurjat puolet, mutta olihan koulussa joskus kivaakin. Koulukaverit, tunteja luonnossa, urheilukilpailut, pallopelit.

Haaveilin pyrkiväni neljänneltä luokalta oppikouluun Savonlinnaan. Veljeni oli siellä ja siskoni kauppakoulussa. Se jäi haaveeksi ja itkuksi. Kysyin isältä ,voisinko mennä pyrkimään oppikouluun. Isä otti hartioista kiinni ja kertoi, että ”sinut olisin halunnut kouluttaa, mutta minulla ei ole varoja.  Asunnon saanti Savonlinnasta on vaikeaa, olethan nähnyt veljesi ja siskosi vaikeudet. Lupaan, että kaikki järjestyy myöhemmin”.

Kauppa ja sahanpiippu

Niin järjestyi. Sodan päätyttyä isäni laajensi kotimme asuintiloja, mutta otti ne vuonna 1949 perustamansa kaupan käyttöön. Kohta talomme ulkoseinässä olevassa kyltissä luki Liha- ja Ruokatavarakauppa H. Moilanen. Tästä alkoi ”kvarttaalitalous 24/7”, jota kesti 22 vuotta. Olin 13-vuotias, kun koulupäivän jälkeen alkoi hyörinä kaupassa. Tämä 22 vuotta oli yksi elämäni yliopisto, mitä myöhemmin arvostin.  Isälläni oli osaamista ja rohkeutta perustaa oma kauppa. Kauppa mehi hyvin, kun sahanpiippu jaksoi höyrytä ja viheltää. Saha ja monta muuta siihen kuuluvaa antoi työtä noin 200 hengelle, ja se ruokki myös meidät.

Siihen aikaan kaikki tavarat olivat isoissa pakkauksissa ja 50 kg oli tavallinen paino säkkitavaroille. Voimat karttuivat, kun lihamyllyä pyöritti käsivoimin. Alkuun maito tuli maataloista. Myöhemmin maito ja piimä tulivat 50 litran tonkissa Savonlinnasta. Onneksi kehitys toi mukanaan pussit ja purkit. Sokeri ja kahvi vapautuivat säännöstelystä 1950-luvun alkupuolella, mikä helpotti ostajaa ja kauppiasta. Työ oli raskasta. Iso lihakirves oli yhtä painava kuin ennenkin.

Yksi veljistäni oli parisen vuotta kotikaupassa. Hän avioitui. Tuli uusi elämä ja muutos. Vaikka tunsin kaupantyön sopivaksi ja minun oli helppo lähestyä ihmisiä, en silti oikein viihtynyt alalla. Usein ajattelin, että haluan suureen maailmaan, mutta mistä sellainen löytyisi? Tunsin vastuuta vanhemmistani ja lähtemisen ajatuksesta oli luovuttava.  Niin tehdessäni on mieleni kepeä. Asiakkaat olivat hyviä kasvattajia. Heissä yhdistyi savolaisuus ja itäinen ihminen. Ne yhdessä muokkasivat mainioita persoonallisuuksia. Jaoimme ilot ja surut, melkein lääkepurkkien sisällötkin. Silloin oli aikaa kuulumisille.

Kesälomalaiset toivat eloa kaupantekoon. Myynti saattoi kolminkertaistua talvikuukausiin verraten. Puutavaraa kuljettavat hinaajat poikkesivat laivarantaan. Laivaemäntä soitti jo kauempaa kauppalistan. Sattuipa niinkin, että keskellä yötä piti mennä kuokkimaan säkillinen perunoita maatalon perunapellolta. Talonemännän leipomat leivät lähtivät mukaani. Lihat ja makkarat säilytettiin betonialtaassa jäälohkot ympärillä. Kylmäkalusteita ei ollut. Myöhemmässä vaiheessa nekin saatiin ja sähkökäyttöinen lihamylly.

Kävin autokoulun ja ostimme auton. Se helpotti, ja reviiri hieman laajeni. Silloin meillä oli jo yksi nuori apulainen. Syksyisin välitimme puolukoita Savonlinnaan. Jossakin välissä suoritin kaupallisia aineita, kirjanpito-, kauppalaskento- ja liikekirjeenvaihtokurssit, jotka kävin tenttimässä Joensuussa. Minulle tarjottiin viiden pitäjän alueella ilmestyvän Puruvesi-lehden asioimistoa. Siihen kuului Savonrannalla tapahtuvien juhlien, kokousten, urheilukilpailujen, henkilöhaastattelujen yms. välittäminen lehdelle. Otin tehtävän vastaan ilman perehdyttämistä. Jutut alkoivat sujua ja valokuvistakin tuli tunnistettavia.

Olympiakisat Helsingissä 1952

Citius, Altius, Fortius (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin). Nämä kolme sanaa hehkuivat stadionin isolla valotaululla koko kisojen ajan. Olin 16-vuotias neitokainen, kun isäni jo talvella hankki minulle liput kisoihin. Pääsin todistamaan suurta urheilujuhlaa avajaisista päättäjäisiin. Ei haitannut, vaikka vettä satoi monena päivänä. Betonirappujen päällä, seisomapaikoilla kisat hujahtivat suuren innostuksen vallassa. Täysi stadion kannusti sen aikaisia huippu-urheilijoita. Olen aina ollut kiinnostunut urheilusta. Isä halusi palkita kaupassa tekemääni työtä lähettämällä minut kisoihin. Sain monen monta kertaa kertoa näkemäni kisat tiskin takaa asiakkaille. Olin majoitettuna naapurissa aikanaan sotaa paossa olleiden tyttöjen kotiin.

Urheilijoista parhaiten muistan aviopari Dana ja Emil Zatopekin. Emil saavutti juoksuissa kolme kultamitalia. Matkoina olivat 5000 ja 10 000 metriä sekä maraton. Tuli täysi potti. Vaimonsa Dana voitti keihäänheiton. Joku näistä Emilin juoksuista sattui samalle päivälle. Oli suurta juhlaa. Kansa hurrasi! Suukot eivät meinanneet pysähtyä voittoisalta pariskunnalta. Emil sai suomalaisilta lempinimen ”Satupekka”, suosio oli korkealla.

Jotkut oheistapahtumat, sattumat jäivät hyvin mieleen. Avajaisia ”häiritsi” rauhanenkeli Barbara. Saksalainen nuori nainen juoksi siivet selässä puhujapönttöön. Ehti sanoa jonkun lauseen, kun kaksi miestä talutti hänet pois. Minua hän ei häirinnyt. Ajattelin, olihan rohkea nainen, siitä vaan. Juoksi rauhansanomaa tuomaan.

Sitten silmä kirkastui naisilla, kun Englannin prinssi Philip lähti kohti katsomoa. Serkkuni antoi lainaksi pienen kiikarin, jolla tiirailin prinssiä. Vieressäni seisova naisihminen pyysi: ”Antaisitteko minunkin katsoa kun Philip saapuu?”. ”Kyllä, mutta ei saa antaa muille”, oli toivomukseni. Uimastadionilla todistin hupaisaa tapahtumaa. Ranskalaisen nuoren miehen voittaessa jonkun uintimatkan, hyppäsi hänen isänsä altaaseen onnittelemaan. Hänellä oli kaikki tamineet päällään ja baskeri päässä. Tuli ylimääräiset suosionosoitukset.

Säilytin kauan Helsingin Olympiakisoista kertovaa kirjaa, joka oli Urheiluseura Vauhdin omaisuutta. Tuota seuraa ei pitkään aikaan ole ollut olemassa, ja katsoin parhaaksi luovuttaa teoksen Savonranta-päivillä Savonrannan kirjastolle lukukappaleeksi, ei lainattavaksi. Toivottavasti on ahkerasti luettu eikä haudattu varastoihin.

Muutokset alkavat

Arki tulee, tulee pian, melkein jysähtäen. Mitä nyt ­- saha lopetti höyrynsä piipusta ja pillin puhallukset. Toiminta päättyi lopullisesti vuoden 1955 seutuvilla. Se oli suuri isku sahatyöläisille mutta myös meidän kaupalle, melkein kuolinisku. Nuoret perheineen lähtivät muille seuduille, missä oli saha- tai muuta teollisuutta. Olisi voinut silloinkin laulaa:” Juna miestä kuljettaa, mikä on tämä maa”.

Mitä tapahtuu niille, jotka jäivät paikkakunnalle sahatoiminnan päätyttyä? Naisille ei ollut mitään työtä tarjolla. Vanhemmat miehet saivat jotain hätäaputyötä, ojankaivua lapiolla tai metsätyötä. Ikävää ja surullista. Jotkut joivat itsensä hengiltä, kuten mies, joka ostaessaan kaupastamme Työmies -tupakkaa sanoi: ”Anna tyttö tuota Roistokansaa”. Mekin ajattelimme lähteä muualle, mutta äitini oli saanut tarpeeksi aikaisemmista muutoista. Kuka olisi ostanut kaupan, ei kukaan. Siispä jäimme katsomaan tilannetta. Vaikka kaupanovi kävi harvempaan, kävi kuitenkin.

Hyppään uudelle vuosikymmenelle. Äitini kuoli yllättäen 1965. Isäni sairastui syöpään ja menehtyi 1967. Mitä nyt neuvoksi, Anja? Vanhempieni menetys otti surutyönä aikansa. Sisarukset eivät halunneet periä pesästä mitään. Sain kaupanvelat maksettavaksi ja niitä oli näille jaloille riittävästi. Kaupan nimikyltissä H muuttui A:ksi.

Neuvottelin pankkien kanssa, niitä oli vielä kolme paikkakunnalla. Halusin kaikki velat samaan pussiin, irti tukkukauppojen orjuudesta. Yksi pankki laittoi ehdon. Jos kaupantilat muutetaan baariksi, voidaan lainaa ajatella. Vastasin, etten ole baariemäntä, olen kauppias. Toinen pankki ei ottanut ollenkaan tulta. Siihen saattoi olla poliittisia ja kauppiaskollegojen vaikutusta mukana. Kolmas pankki oli myönteisin. Jos isännistö ja Savonlinnan johtaja saadaan myöntymään, niin laina järjestyy. Isännistö tuki lainaa. Konttorinhoitaja antoi vihjeen, että pääpomo on menossa vihille ja häämatka suuntautuu Havaijille. Paras tilata tapaamisaika, kun häämatka on toteutunut. Konttorinhoitaja lupasi pohjustaa asiaani.

Sihteeri antoi ajan. Salkku kainalossa, taseet kunnossa, mieli toiveikas. Näin nousin punaisella plyysillä verhottuja portaita ylös johtajan huoneeseen. Hetken juttelimme ja laina oli siunattu. Mitä opimme tästä? ”Voi sinä vaimo siunattujen joukossa ja sinä kaukainen Havaiji”. Nyt hihat heilumaan. Panostin kauppaan, oli jo kaksikin apulaista. Voisinko päästä pyrkimääni tavoitteeseen? Velka pieneni. Sitä oli tuskin lainkaan kun 1971 aloin harkita kaupan myyntiä. Sain paikkakunnalta ostajan. Huutokauppasin kodin irtaimiston ja päässä jyskytti Helsinki. Ei mikään muu, sinne ovat toisetkin nuoret menneet. Tosin en ollut enää nuori, jo 35-vuotias.

Muutto Helsinkiin, uudet haasteet ja työt

Isoveli ja sisko olivat huolestuneita 35-vuotiaasta pikku-siskosta ja hänen ratkaisuistaan. Ja huolissani taisin olla itsekin. Auton myin Helsinkiin mennessä veljelleni Kuusankoskella. Matkalaukun ja alkumatkasta itketyt paperinenäliinat poistin autosta. Helsingissä majoituin evakkotädin luo Mechelininkadulle. Täti tutki Hesarista asuntoja, ja kävimme joitakin katsomassa.

Huhtikuussa 1971 menin Elannon työhönottajan puheille kysymään, olisiko minulle myyjäntyötä? Esitin tukkukauppojen antamat todistukset sekä kunnalta saamani todistuksen. Vastaus tuli siltä istuimelta. Kyllä on paikkoja, vaikka huomenna. Kerroin meneväni sisareni luona Tukholmassa käymään, mutta toukokuun alussa olin valmis ottamaan paikan vastaan.

Passitettiin Elannon Munkkinimen elintarvikemyymälään. Monet asiakkaista puhuivat ruotsia. Minä yritin välttää savon murretta. Tädin vävy puuttui asunnonhankintaan, ja menimme Etelä-Haagaan katsomaan yksiötä. Pintaremontoitu hyvä asunto ja lähellä keskustaa. Siitä tuli kotini 15 vuodeksi. Sisko ja veli rauhoittuivat kun pikko-sisko oli työssä ja omassa kodissa.

Melkoinen tunne onnesta ja vapaudesta hiipi sieluuni. Veli toi huonekalut ja tavarat, jotka olin Helsinkiä varten jättänyt Savonrantaan. Toinen huoneistomuutto tapahtui myös Etelä-Haagassa erillisen makuuhuoneen kaipuun seurauksena. Kolmas oli 2003 toteutunut Kontulaan muutto. Siellä sain jopa keittiön, jota olin kaivannut Savonrannalta saakka. Suuret remontit tulivat Haagaan, eikä niistä ole välttynyt Kontulassakaan. Täältä on nopsa kulkea metrolla ja luonto on lähellä lenkkejä varten. 32 vuotta Etelä-Haagassa asumista päättyi.

Patistelen itseäni, jotain muuta, irti Elannosta

Työ Munkkiniemessä sujui hyvin. Ajattelin, että jos nyt en muuta yritä, olen ikuisesti Elannon ja lihatiskin välissä. Siispä soitin tutulle pankinjohtajalle, joka asioi perheensä kanssa kesäisin kaupassamme. Hänen vaimonsa oli lapsuuden ajoilta tuttu. Miten voisin päästä pankkiin työhön? Muodollinen pätevyys puuttui. Voisiko pankki kouluttaa? Näitä häneltä kyselin. Hetkisen mietittyään hän kertoi, ettei kannata aloittaa alusta. Entinen työni huomioiden voisin olla pätevä isännöitsijätoimistoon. Laki oli muuttunut niin, etteivät pankit enää saaneet hoitaa isännöitsijäntoimintaa. Oli perustettu uusi firma.

Osa henkilöstöä siirtyi pankkiin ja osa uuteen firmaan. Nyt siellä oli muutama tyhjä pöytä ja tuoli. Sieltä voisi löytyä ratkaisu. Hän lupasi kysyä toimitusjohtajalta mahdollisuuttani. Puhelu tuli ja samalla haastatteluaika. Esitin samat paperit kun Elannossakin, ja mitä ilmeisimmin pankinjohtajan tiedot minusta painoivat. Sain paikan sillä puhuttelulla. Sovimme, että aloitan työt isännöitsijätoimistossa ehjän viikon alettua.

Kerroin tämän uutiseni Munkkiniemessä myymälänhoitajalle ja osastonhoitajalle. Olin ehtinyt olla myymälässä kuukauden ja kahdeksan päivää. ”Pojat” yrittivät muuttaa kantaani. Irtisanomisaikaa ei ollut. En polta siltoja Elantoon. Minun on vain nyt lähdettävä, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Niin riisuin valkoisen työtakin ja päähineen viimeisen kerran.

Maanantaina olin jo pankin tiloissa: hame-puseroyhdistelmä, korkoa kengissä ja tukka hyvin laitettu. Konkarivirkailijat ottivat minusta vastuun. Malttoivat kädestä pitäen perehdyttää tehtäviin. Palkkojenmaksut, laskut, yleensä maksuliikenne oli tuttua, mutta puhelinpalvelu ja monet haasteet pyöristivät huulta.

Olen pankinjohtajalle ja konkareille kiitollinen, kun toivoivat ja uskoivat minun pärjäävän. Rouva R oli mainio. Hän neuvoi, että jos talonmies tai joku muu käy hankalaksi, ota oma kantasi ja sano, ”asia on näin, eikö totta”. Tuota neuvoa en koskaan käyttänyt. Syksyllä 1971 muutimme uusiin tiloihin Kallioon. Siellä tehtävät lopullisesti selkeytyivät. Sain ”omat” isännöitsijät – ja sihteerin ”arvon”.

Helsinkiä rakennettiin kiivaasti. Tuli paljon uusia asiakkaita, taloyhtiöitä. Meitä oli 15–20 työntekijää sumaa purkamassa. Usein arki-illat menivät pitkiksi, ja kuunvaihteessa oli lauantait ja sunnuntait ylitöitä. Kaikesta maksettiin. En valita, työtä olin tullut tekemään. Olin ollut vasta 1,5 vuotta tässä työssä, kun taas aloin itseltäni kyselemään ”olisiko jotain muuta?” Pisteenä i:n päälle oli varkaiden käynti. Olivat kiinnostuneita shekkivihkoista. Onneksi eivät olleet hallussani. Maanantai-aamuna oli puukko ja muita kamoja työtilani lähellä. Olin ollut pyhänä koko päivän iltaan sakka työssä. Säikähdin kyllä. ”Jotain muuta” vahvistui.

Vakuutusalalle

Sosiaaliala kiinnosti minua koko ikäni. Eräänä maanantai-iltana sain naapurilta Hesarin ja sattui silmiini Vakuutusyhtiö Auran ilmoitus, jolla hakivat eläkekäsittelijää. Tuohon tartuin, innostuin. Soitin henkilöstöpäällikölle, sovittiin haastatteluaika. Taas samat paperit esittelyssä. ”Soittakaa kahden viikon kuluttua.” Näin tein. Sain häneltä vastauksen: ”Tervetuloa Aurayhtiön palvelukseen!” Olin niin tohkeissani, etten tiennyt miten kiitellä. Isännöitsijätoimistossa oli kuukauden irtisanomisaika. Kyllä melkein korvat piti puhdistaa, kuulinko oikein. Nyt siis vakuutusyhtiöön. Sain hyvän opin hoitaessani taloyhtiöiden asioita. Näistä on ollut apua seuratessani yhtiökokouksia ja taloyhtiöiden toimintoja taloissa, joissa olen asunut.

Työt Aurayhtiön eläkeosastolla Tullinpuomissa, Auratalossa, alkoivat maaliskuun 1973 alussa. Fuusio Aura- ja Pohjayhtiön kanssa tapahtui 1984 ja sai nimekseen Tapiola-yhtiö. Osastopäällikkö esitti, että suorittaisin vakuutustutkinnon (VTS). Se tarkoitti kymmenen aineen tenttimistä 2,5 vuoden aikana. Aika riitti, ja sain sen suoritettua. Siihen oli koottu melkein kaikista vakuutuslajeista, vakuutukset, korvaukset, yhteiskuntatalous, vakuutusoppi ja -oikeus sekä asiakaskirjeenvaihto. Tehtäviini kuuluivat työntekijöiden (TEL) ja yrittäjien (YEL) eläkehakemusten käsittely ja runsaasti puhelinpalvelua. Sain kiitettävästi perehdyttämistä.

Monet hakemukset, erilaiset asiakirjat ja lääkärinlausunnot kulkivat kauttani. Joskus tunsin, miten ihminen voi olla todella pieni ison päättäjän kynsissä. Tunnustan suoraan sanoen monesti auttaneeni ”tuota pientä”. Pidin hyvin paljon työstäni. Omasta mielestäni tein vastuullista työtä tässä yhteiskunnassa.

Vuonna 1977 muutimme uuteen pääkonttoriin Espoon Tapiolaan. Työtilamme oli maisemakonttori – eikös ole hieno nimi. Olimme kuin kanat häkissä. Viitisenkymmentä naista ”kaakatti” puhelimeen ja milloin muutenkin. Pylväisiin oli kiinnitetty käyttäytymisohjeita. Ei turhaa häiriötä, ei melua, liiku käytävää pitkin ja mitä kaikkea pitikin välttää. Moiset kiellot naurattivat. ”Kaikkeen tottuu, sanoi mato tunkiossa.”

Se, mitä ei käskytetty työnantajan puolelta, oli lakko. Naisvaltainen Vakuutusväen liitto uskaltautui takajaloilleen. Vuoden 1981 lopulla liiton väki ryhtyi lakkoon. Se kesti peräti kuukauden. Sattui kovat pakkaset. Lakkovahdeilla oli huopikkaat tarpeen. Tavoitteenamme oli päästä pankkivirkailijoiden palkkatasolle. Sitä en muista, pääsimmekö täysin tavoitteeseen, mutta seuraavat sopimukset toivat parannuksia työehtoihin. Lakko oli pitävä, vain joku luikahti ovesta. Sai peräänsä vahdin puhuttelun. Pääkonttori kätki sisäänsä noin 1000 henkilökuntaan kuuluvaa. Oma ravintola tarjosi maistuvaa ruokaa. Ei valittamista.

Eläkkeelle ja mökille

Tapiolassa vierähti 22 vuotta, eläkevuodet alkoivat elokuussa 1994. Kaikkiaan työrupeamaa oli kertynyt 45 vuotta, 13-vuotiaasta puotipuksusta alkaen. Eläkkeeseen laskettiin työsuhteet vasta 1971 alkaen. Eläkkeelle en lähtenyt kuin torpasta vaan talosta. Kukkaseppele päässä, osittain luonnonkukista tehty, kainalossa hopeiset veitset ja haarukat. Työtoverit olivat koristelleet koivuin ja kukkasin työmaisemani. Oli todella kaunista. Lääkäri säesti haitarilla ”Anttila kun ampaisi” -sävelellä minulle sanoitetun laulun, tytöt lauloivat. Oli kakkua ja muuta leivottua. Tunsin sillä hetkellä – elämä on ollut elämisen arvoista.

Eläkeläinen, sitä sanaa en ole vierastanut. Olin vapaa menemään mökille, kotiseudulle koska vaan. Olinhan rakennuttanut pienen mökin vuonna 1972 kotiseudun kaipausta hillitsemään. Rahoittajana se Savonrannan hyvä pankki, eikä tarvinnut Havaijin hääparia odotella.

Mökki palveli emäntäänsä, sukulaisia ja ystäviä 40 vuotta. Se oli hyvää aikaa. Metsäinen tontti tuotti mustikkaa ja puolukkaa, tosin ei aivan talven tarpeiksi. Nautin marjastamisesta ja sienestämisestä. Näistäkin meni yli onkiminen. Siitä muodostui minulle intohimo. Joku yhtä innokas on sanonut ”onkiminen on kuin napanuora luontoon”. Onkiminen on tuottanut minun elämääni seuraavanlaisen moton: ”Omat rannat onkivammat, vieraat rannat virran viemät”.

Nyt se napanuora on katkennut. Mökki vaihtoi omistajaa vuonna 2012. On hyvissä käsissä. Sukulaisille kiitos, auttoivat paljon mökinpidossa ja sai siihen sahan, vasaran ja kirveen heiluttajaa etsiä sivustakin. Yksin naisväen on mahdoton selvitä kaikesta askareesta.

En voi olla kertomatta savolaista ”otattelua”, sitä riitti kohdallani tuonne viidenkymmenen tienoille saakka seuraavasti; et oo miestä löytäny – et oo suanu – et oo ottanu. ”Otattelu” sisälsi kysymyksen ja vastauksen. Kai sanoin: ”Hyvää en ole saanut, huonoa en ole ottanut.” Mateli Kuivalatar, runonlaulaja, näihin vastaisi: ”Kelpasin mie kesällä, aina päivän paistehella, talvisin ei tahottu.” Hän kyllä avioitui. Minulla oli pieni Fiat Uno, joka antoi kyytiä mökin ulkopuolelle. Se oli ns. kesäauto, kätevä kauppakassi. Ilman autoa ei maalla pärjää, vaikka maalla onkin mukavaa.

Rauhan puolesta

Minulle suotiin suuri kunnia osallistua Maailman Rauhankongressiin Helsingissä vuonna 1965. Olin Suomen Naisten Demokraattisen liiton edustajana Suomen valtuuskunnassa, joka käsitti 200 edustajaa. Kulttuuritalon sali täyttyi eri puolilta maailmaa saapuneista edustajista. Tulkkaus toimi kohtuullisesti. Joka päivä oli tilaisuuksia, puheita suuressa salissa. Jakauduimme ryhmiin, valiokuntiin, jotka antoivat omat julkilausumansa.

En pystynyt kaikkea sulattamaan. Asiat olivat maailmanlaajuisia. Oli mielenkiintoista kuulla maailman mittakaavassa tunnettuja kirjailijoita, taiteilijoita, yliopistoihmisiä, kansanedustajia ja tietysti meitä tavallisia rauhalle vannoutuneita. Kaikki olimme sanan RAUHA ympäröiminä. Naistenillassa kippasimme kansojen ystävyydelle ja rauhalle. Maailman ensimmäiseltä avaruusnaiselta, lentäjältä, Valentina Tereskovalta sain kilauksen lisäksi nimmarin. Tuli kilaus myös Hertta Kuusisen kanssa.

Yhtään rauhalle omistettua kongressia ei ole tuon jälkeen järjestetty. Tarvetta kyllä olisi. Sodat riehuvat valtoimenaan nytkin vuonna 2016. Pommit moukaroivat Syyriaa ja sen lähialueita. Tuhoavat valtavat määrät ihmisiä, kaupunkeja ja vanhaa kulttuuria. Ajavat ihmisiä maasta toiseen kauhua pakoon, kukaan ei heitä halua. Välimerestä on tullut tuhansille hautausmaa.

Turha kysyä, mitä ajattelet, jokaisella on kovin yksilöllinen vastaus. Missä ovat vanhat kokeneet rauhanrakentajat? On selvää selvempi, että aseet ja vallanhalu eivät lopu.

Kyseinen kongressi tutustutti minut itävaltalaiseen, Wienistä kotoisin olevaan naiseen, Mali Fritziin, joka toimi simultaanitulkkina. Vaihdoimme osoitteita. Kirjeenvaihtomme kesti 30 vuotta. Jo Helsingissä selvisi, että hän on juutalainen ja kommunisti. Oli osallistunut 1936 alkaneeseen Espanjan sisällissotaan. Hän oli syntynyt vuonna 1912. Saksalaiset pidättivät 1942 hänet ja miehensä Etelä-Ranskassa. Siitä alkoi matka keskitysleirille Auschwitziin.

Mittaamattomien kärsimysten kanssa, numerosarja käsivarressa, he vapautuivat 1945 Neuvostoliiton ja liittoutuneiden sotilaiden tullessa vapauttajiksi. Kävin häntä tervehtimässä Wienissä 1986 saksaa taitavan ystäväni kanssa. Kaduttaa kovasti, kun en saanut aikaan uutta tapaamista. Hän odotti kyllä. Ystäväni kuoli 1996. Sain häneltä tuolta kauhealta ajalta hänen ystävänsä kanssa yhdessä kirjoittaman kirjan. Se on suomentamatta. Jos olet kiinnostunut, ota yhteys. Kirjan 122 sivua ovat haasteellisia. Kirjoittajat ovat Amalie (Mali) Fritz ja Hermine Jursa. Kirjan saksankielinen nimi on Es lebe das Leben (Eläköön elämä).

Kirjeenvaihtotovereita minulla on ollut Intiasta, Neuvostoajalta Karjalasta, Virosta, Ruotsista ja tämä ystävä Itävallasta. Näistä Ruotsin ystävä on 91-vuotiaan voimissa. Muita pitkäaikaisia ystävyyksiä on myös ollut. Haagassa eräs ystävyys kesti 39 vuotta. Sen kertominen saattaisi olla yhden kirjan vetoinen. Jätän hänet muistoihin. En ole itsekään aina helppo ystävä. Iloitsen, olen onnellinen heistä, jotka ovat kanssani viihtyneet.

Ystävyydessä on merkittävää samat arvot, avoimuus, rehellisyys, sanojenvaihto. Arvostan samaa aatemaailmaa. Voi puhua, ei tarvitse uudelleen esittäytyä. Menetin kuoleman kautta kolme hyvää ystävää vuonna 2013. Heissä yhdistyi niitä asioita, joista edellä kerroin.

Mökki oli paikka, joka veti ystäviä puoleensa. Saunaillan jälkeen, hiilloksen hiljalleen hiipuessa takassa, alkoivat parhaat jutut. Tutustuin vasta hiljakkoin Minna Canthin sanontaan: ”Mitä vaan, kunhan ei nukkuvaa elämää”. Tietämättäni olen tuota seurannut.

Työväentalolta Elämäntapaliittoon

Monille harrastuksille oli selkeä pohja jo Savonrannan ajoilta. Nuorena osallistuin työväentalolla erilaisiin ohjelmiin ja opintokerhoihin: työväenlaulut, lausunta, kuorolausunta, tanhut, näytelmät, iltamien järjestäminen. Näitä kävivät vasemmistonuorisoa ohjaavat opettamassa. Vappujuhlat, äitienpäivät ja pikkujoulut olivat isoja tapahtumia. Jopa tunnettu puhuja esimerkiksi kansanedustaja tuli puhumaan. Sodan loputtua vappuna marssimme Suomen lippu keulassa seurassaan aatteen punaiset liput. Laulu kaikui kylämme raitilla. Sahatyöläisissä oli paljon hyviä laulajia. Kuuluivat kirkko- ja sekakuoroon. Ehdin minäkin laulaa kyseisissä kuoroissa kymmenen vuotta.

Vappumarssit ja -juhlat ovat kuuluneet perinteisiin myös täällä Helsingissä. Olisiko vuoden 2016 marssi ollut jo viideskymmenes. Olen marssinut ja näyttänyt omat voimani monen hyvän puolesta. Se on ollut pienin mahdollinen teko. ”Taru sormusten herrasta ” -elokuvan loppulausahduksessa sanottiin: ”Tässä maailmassa on hyvääkin, sen vuoksi kannattaa taistella”. Tämän ovat aikaisemmat sukupolvet jo aloittaneet.

”Kylvä kauneutta, kitke katkeruutta.” Näin luki auringonkukan siemenpussin kyljessä. Hyvä motto!

Kun Suomen Mielenterveysseura haki henkilöitä puhelinvastaajakoulutukseen, siis vapaaehtoisia tekemään puhelinpalvelua iltaisin. Ajattelin, tästä saattaisi olla hyvä apu työhöni ja omaan elämääni. Niihin aikoihin sisareni sairastui syöpään ja menehtyi siihen. Hän ehti tukea hakeutumistani tuohon tehtävään. Hakijoita oli 86, meistä 13 kelpuutettiin koulutukseen. Tämä oli haasteellisin tehtävä, johon olin ryhtynyt. Soittajia oli kautta Suomen ja hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Hankalat puhelut saimme antaa ammattiauttajille. Tätä jaksoin 5-6 vuotta.

Sitten tuli uusi haaste: Elämäntapaliiton ryhmävastaavan koulutus. Keskusteluryhmään sain parikseni Villen (nimi muutettu), raitistuneen geologin, jolla oli aikaisempaa kokemusta ryhmistä. Kokoonnuimme kerran viikossa. Saimme keskustelun aiheet. Muut valmistelut teimme itse. Tapaamiset oli jaettu syys- ja kevätkausille. Pyrimme ongelmia kohti ”ratkaisukeskeisesti”. En pitänyt tuosta sanaparista. Etsimme uutta ulottuvuutta. Kirjastoa piti käyttää apuna.

Kaikki ei mene niin kuin suunnittelee. Ville kuoli äkillisesti toisen vuoden loppupuolella. En ryhtynyt yksin jatkamaan, sillä olin tottunut toisen kanssa jakamaan ja turvautumaan. Näin se harraste päättyi. Ilokseni Tapiolassa arvostettiin näitä harrastuksiani. Osastopäällikkö antoi yhden kurssipäivän palkalliseksi vapaaksi, se oli puhelinkoulutukseen liittyvä. – Kylvä kauneutta -motto voisi sopia helpompaan harrastukseeni.

Matkailua ja yhteiskunnallista vaikuttamista

Kävin Stoassa, Itäkeskuksessa työväenopiston taidehistorian luennoilla noin 15 lukuvuoden ajan. Niissä puitteissa teimme matkan New Yorkiin vuonna 2000 ennen tornien sortumista. Käyn mielelläni taidenäyttelyissä. Sieltä voi kerätä sielulleen hiljaista kauneutta. Matkoja eri kohteisiin on kertynyt keskiverroin. Monta nuppineulaa löytäisi paikan kartalta. Laajasti ottaen Pohjoismaat, Lapin kautta Silkkitielle, Pekingiin, Israeliin, Jordaniaan (Petra), Eurooppa-kierroksia parikin, Neuvostoajan maat ja kaupungit. Ihania matkoja, joista valokuvia muistoina. Matkoilta on joku ystäväkin löytynyt.

Pitkäaikainen ystävä, jonka kanssa jaoin elämääni 39 vuotta, alkoi elämänsä loppuajalla sairastella ja tarvitsi auttajaa. Yritin vetää pulkkaa kykyjeni mukaisesti. Me vanhukset, ainakin yksin asuvat, tarvitsemme jossakin vaiheessa kummin. Miksi se on vain lasten etuoikeus? Tätä mietin suvun vauvan nimenantotilaisuudessa. Omat kummit ovat jo ajat sitten muuttaneet manan majoille.

On muistettava: lähde kotoa niin kauan kuin jalat kantaa ja pää toimii. Kolmisen vuotta olen kulkenut Työväenliikkeen kirjaston ystävien tilaisuuksissa. Hyvät luennot ja ystävät vetävät. Tämä lienee viimeinen yliopistoni. Olen innokas keskustelija. Tuon usein terveiset ruohonjuuritasolta. En pelkää soittaa eduskuntaankaan, kun oikein härnäävät. Viimeksi soitin opetusministeriöön.

Hiljakkoin luin artikkelin, jossa kerrottiin kaksostutkimuksesta. Samalla menetelmällä, jota siinä käytettiin, on jossakin päin maailmaa selvitetty jopa poliittisten asenteiden perinnöllisyyttä. Tulosten mukaan geenit säätävät sitäkin kallistutko oikealle vai vasemmalle ja sitä, miten suhtaudut maahanmuuttoon. Onko tämä vitsi. Olen valmis testiin. Toivon vereni olevan tummanpunaista.

Isän tyttö – aatteen vanki

Hyvä lukijani, olet jo matkani varrelta tehnyt havaintoja geeneistäni. Isäni jäi 2-vuotiaana orvoksi äidistään. Uusi äiti oli suorastaan ilkeä. Perheen toisten poikien pahanteot tulivat kaikki isän kontolle. Ilkeys toi monet selkäsaunat isälle. Isän alkoholinkäyttö, se vähäinenkin toi meille perheelle helvetin. Yritin ymmärtää noiden kotiolojen kautta hänen käytöstään.

Isä oli saanut tartunnan sosialismin aatesuunnasta jo 1910–1914 tienoilla Sortavalan kiviveistämöllä, missä oli puolalaisia ja venäläisiä kivityöläisiä. He sytyttivät nuoreen poikaan ikuisesti palavan unelman paremmasta maailmasta. Luulen heidän puhuneen vallankumouksestakin.

Sukulaiset hommasivat isän myyjäksi Kuopion seudulle Maaningalle. Hän suoritti Kuopiossa asepalveluksen. Sisällissodan aikaan kävivät suojeluskuntalaiset tökkimässä kylkiä kiväärinperällä ja kysyivät: ”Tunnustatteko Mannerheimin?” Jonkun aikaa kävivät, toinen myyjäpoika hermostui ja sanoi: ”En tunnusta”. Poikaa ei näkynyt sen koommin. Isä tunnusti, ei halunnut kuolla Mannerheimin vuoksi. Elämällä on vielä paljon annettavaa, ajatteli.

Kemissä asuessa isä oli esittänyt vuoden 1930 paikkeilla äidille, että lähdetäänkö Neuvostoliittoon? Viisas äitini oli vastannut, että mene sinä yksin, minä jään lasten kanssa Suomeen. Lapsia oli jo neljä, syntyneet peräkkäisinä vuosina, oli joka otrille. Onneksi viisaus voitti. Tämä ja moni muu tarina olisi jäänyt kertomatta. Isä ei tätä ottanut koskaan puheeksi. Kiitos rakkaalle äidille!

Isä lopetti työt Maaningan myymälässä vuoden 1918 alussa ja meni maanalaiseen toimintaan.

Isälläni työväenaate ja humanistisuus vahvistuivat. Hän puolusti aina heikkoja ja apua tarvitsevia. Hän oli Sosialidemokraattisen puolueen jäsen, myöhemmin SKP:n ja SKDL:n jäsen. Savonrannalla hänellä oli luottamustoimia: useita vuosia kunnanvaltuutettu ja valtuuston puheenjohtaja. Humaanisuus näkyi Punaisen Ristin, VPK:n, Urheiluseura Vauhdin ja seurakuntaneuvoston toiminnassa. Näytelmäharrastus oli myös tärkeä.

Isä kirjoitti historiallisen näytelmän ”Kuntakokous”. Oli muitakin ”terävän kynän” suunnitelmia, mutta aika loppui kesken. Kronikat olivat myös hänen ominta aluetta. Huumorin kanssa hän kronikoi puulaakihiihdoista ja hevosajoista. Kompromissit kuntapolitiikassa olivat tarpeen. Piti puhuttaa monet kerrat Helsingin herroja. Tuloksena olivat kauniit sillat, syväväylä ja uusia teitä.

Miten olisin voinut olla irrallaan tästä kaikesta? Sain hyvän henkisen perinnön. Isä ei pakottanut omia ajatuksiaan. Sain tehdä itse valintani. Tämä kaikki teki minusta isän tytön. Reppuuni tuli paljon hyvää evästä.

Miksi sanon ”Aatteen vanki”? Aate voi vangita hyvällä tavalla, kuten minulle on tapahtunut. En halua siitä vapautua. Katson tästä ”aatevankilastani” omin silmin maamme ja maailman kehitystä. Kavahdan kun tarjotaan valinnoiksi ruttoa tai koleraa. Tällaista puhuvat ne, jotka eivät koskaan kysy, mitä me haluaisimme.

Kirjailija Riitta Jalonen uudessa kirjassaan Kirkkaus, laittaa romaanin päähenkilön kertomaan, mitä on kirjoittaminen, mitä se voi ihmiselle merkitä. Päähenkilön kohdalla se oli itsensä ravistelemista paperille, ruumista nokkivien muistojen kertomista. Hyvin sanottu. Ilman ammattikirjoittajan taitoa olen sitä ravistelua ja nokkimista näille sivuille kirjoittanut.

Suomi, kaunis satavuotias, pidetään sinut siistinä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.




Anna Mattila – sitkeä oululainen kalakauppias

Pienen tilan tytär

Anna Kristiina syntyi Haukiputaan Ristikankaalla, tiettömän taipaleen takana 1899. Perheessä oli kaksi tytärtä, kolmas oli menehtynyt vuoden ikäisenä. Annan jälkeen äiti Heleena synnytti vielä kolme tytärtä, jonka jälkeen Luoja soi isä-Kallen toivoman pojan. Perhe eli pienellä tilallaan, joka oli syrjäisessä paikassa kaukana Kiiminkijoesta ja vielä kauempana Haukiputaan kirkosta, johon seurakuntaan he kuuluivat.

Lapset kävivät Kiiminkijoen rannan isossa talossa koulua syksyisin ja keväisin. Sydäntalvella harjoiteltiin kotona koulussa opittuja asioita. Anna oppi pian lukemaan ja hänellä oli terävä laskupää. Raamattu tuli tutuksi, kun isä luki sitä ääneen sunnuntaisin. Ja seuroissakin perhe kävi ahkerasti.

Kaupunkiin

Pienestä pitäen tytöt kiskoivat kesäisin pajun kuoria Nurmiojan varren pajuista. Anna pääsi isän mukaan viemään (pajunkuori) parkkikuorman hevosella Åströmin nahkatehtaalle. Näin tytöt saivat hieman rahaa omiin ja äidin tarpeisiin. Pieni tila antoi vain vähäisen elannon suurelle perheelle. Kotitalo kävi ahtaaksi, kun tytöt kasvoivat. Ikäjärjestyksessä he lähtivät etsimään töitä lähiseudulta. Maija ja Jenni menivät aluksi Haukiputaalle. Anna pääsi Lilja-siskon luo  Oulun kaupunkiin. He työskentelivät leipomossa ja perustivat myöhemmin oman pienen leipomon Aleksanterinkadulle.

Tulevan miehensä, Arvi Mattilan, Anna tapasi torin kulmilla, sillä tämän perhe asui Aleksanterinkadun ja Sepänkadun kulmassa. Arvin isällä, Isak Mattilalla, oli puoti Narikassa. Vuonna 1900 syntynyt Arvi oli perheen ainokainen, sillä Maria Sofia ja Isak Mattila menettivät kaksi lastaan pieninä. Niinpä Arvin äiti piti tiukasti kiinni pojastaan vielä aikuisenakin. Kun Arvi ja Anna olivat katsomassa urheilukilpailuja torin vieressä olevalla urheilukentällä, äiti tuli sinne ja haki poikansa pois kesken kilpailujen. Anna jäi yksin seuraamaan Paavo Nurmen, Jaska Luoman ja Ville Pörhölän juoksuja 24.8.1924. Elokuviinkin Arvin piti livahtaa Annan kanssa äidiltään salaa. Arvin vanhemmat olivat iäkkäitä, joten Arvi huolehti heistä, vaikka se tuntui joskus ahdistavalta.

Arvi Isak Mattila ja Anna Kristiina Kontio vihittiin avioliittoon huhtikuussa 1927. Arvi oli valmistunut opettajaksi ja saanut työpaikan Kellon Oravan koululta. Annasta tuli opettajan rouva. Hän synnytti tyttären, Sirkka Annikin, vuonna 1928.

Suku oli tärkeä

Anna oli aina ollut ahkera. Kuullessaan, että Kiviniemen ja Virpiniemen kangasmetsistä kerättiin jäkälää myytäväksi. Anna pyysi nuorimman siskonsa Vendlan luokseen lapsenpiiaksi päästäkeen jäkälän nostoon. Jäkälää nostettiin kosteina aamuina ja sateen jälkeen, jolloin se irtosi maasta helposti ja säilyi eheänä. Sisko hoiti Sirkkaa ja oli Annalle mukavaa seuraa, kun Arvi ahersi oppilaittensa kanssa koulun puolella.

Vendla ei kuitenkaan viipynyt kauaa Annan piikana, sillä hän löysi Kellosta puolison, Jussi Isohätälän. Jussi osti kalastajien saaliita ja vei ne Oulun torille myytäväksi. Anna ryhtyi liiketoimiin Jussin kanssa. Anna ajoi polkupyörällä merenrantaan ja osti kalastajien saaliit, kun nämä tulivat mereltä. Kalastajat veivät kalat Kiviniemen tien päähän ja Anna huolehti ne linja-autoon, josta Jussi otti ne vastaan Oulun torilla.

Opettajan rouvana Anna osallistui kylän rientoihin Martoissa, Nuorisoseurassa ja Maatalousnaisissa. Arvi oli talvisodassa ja Anna majoitti koululla Kuusamosta tulleita evakkoja ennen kuin heidät sijoitettiin haukiputaalaisiin taloihin.

Annalle ja Arville syntyi poika lokakuussa 1942 Anna ollessa jo 43-vuotias. Eero-poika oli rakas vanhemmilleen ja Sirkka-siskolleen. Lapsesta huolimatta Anna halusi toimia kalan ostajana. Opettajan Eero pyöriskeli koululla isän perässä, kun äiti oli lähtenyt työhönsä aamuisin. Koululaiset sekä hoivasivat että kiusasivat pikku Eeroa. Talojen emännät paheksuivat opettajan rouvan liiketoimia, mutta Anna ei siitä välittänyt. Hän oli ahkera ja halusi kohentaa perheen taloutta, sillä opettajien palkat olivat pieniä.

 Anna muuttaa kaupunkiin, Arvi maalle Paavolaan

Oltuaan 20 vuotta Oravan koululla Arvi halusi uuden työpaikan. Hän lähti Paavolan Pohjolansaaren koululle johtajaopettajaksi. Anna ei halunnut muuttaa paikkaan, jossa hänellä ei olisi ollut työmahdollisuuksia. Arvi otti Eeron mukaansa. Anna ja aikuistunut Sirkka muuttivat kaupunkiin. Anna osti pienen asunnon Raksilasta ja perusti torikaupan Oulun torille. Arvi ja Eero tulivat kesäisin Annan luo kaupunkiin ja viettivät talvet maalaiskoululla. Kolmen vuoden kuluttua Arvi sairastui syöpään ja muutti Eeron kanssa vaimonsa luo. Sirkka oli jo avioitunut. Arvi sairasti monta kuukautta ja menehtyi tammikuussa 1952. Annan suru oli syvä ja lohduton. Hän virkistyi, kun Sirkka synnytti Jouko-pojan toukokuussa 1952. Lapsi antoi Annalle uskoa tulevaisuuteen ja ymmärryksen, ettei menneeseen tarvinnut palata. Uskovaisena ihmisenä hän alistui raamatun sanaan: ”Kaikella on aikansa taivaan ja maan päällä.” Arvin aika oli ollut ja mennyt, onneksi hänestä jäi kauniit muistot.

 Yksinhuoltaja

Anna jäi yhdeksänvuotiaan Eeron yksinhuoltajaksi. Hän lähti torille jo viideltä aamulla ja palasi sieltä väsyneenä iltapäivällä. Työtä tehtiin kuusi päivää viikossa. Anna viihtyi Oulun torilla kesän helteet, syystuulet ja talven pakkaset. Hän oli aina iloinen ja tarjosi tuotteitaan terhakkaasti. Vuosien mittaan hän oli saanut paljon vakituisia asiakkaita ja kalatukut toimittivat hänelle kalaa myytäväksi. Anna kaipasi Arvia, eikä koskaan edes seurustellut miesten kanssa.

Sirkan perhe piti tiiviisti yhteyttä Annaan ja Eeroon. Heille olikin suuri järkytys, kun Sirkka, pienen pojan äiti, menehtyi syöpään tammikuussa 1963. Anna itki menetyksiään ja tarrasi ainoaan poikaansa. Vain työn touhussa ollessaan hän unohti surunsa.

Lastenlapset vanhuuden suurin ilo

Eero perusti perheen. Anna iloitsi tyttärensä ja poikansa lapsista. Hän kävi pojan perheessä melkein joka päivä toriajan jälkeen ja vietti viikonloput heidän luonaan.

Kun Oulun torilla ei enää vuonna 1973 saanut myydä kalaa, kalakauppiaat siirtyivät torihalliin. Anna ei viihtynyt hallissa ja jäi kotiin. Arkipäivät tuntuivat energisestä Annasta pitkiltä, joten hän perusti kesällä vihannes- ja kalakaupan Kastellin Häkille, teiden risteykseen. Sinne hän pyöräili Höyhtyältä kesäaamuisin ja nautti raikkaasta ulkoilmasta ja ihmisistä ympärillään. Talven tullen Anna vetäytyi asuntoonsa, seurusteli siskojen kanssa ja vietti viikonloput pojan perheessä. Vielä kesän 77-vuotiaana Anna teki kesän töitä. Sitten kaupunki ei enää antanut hänen pystyttää kojuaan Kastelliin, jossa tehtiin uusia liikennejärjestelyjä.

Anna oli ikänsä liikkuneena terve ja hyväkuntoinen. Kuulo oli heikentynyt ja tasapainon pitäminen pyörällä ajaessa oli ollut monta vuotta huonoa. Hän ei siitä lannistunut, vaan ajeli polkupyörällä koko tietä käyttänen, joskus ajotielläkin. Hän meni torille niin aikaisin, ettei liikennettä juuri ollut. Iltapäivällä hän palasi pyörää taluttaen. Iloinen mieli säilyi loppuun asti. Anna menehtyi 81-vuotiaana sairaskohtauksen jälkeen vuonna 1980.

 




Helmi Tengén – Unionin tukipylväs

Impilahdelta veistonopettajaksi pääkaupunkiin

Helmi Tengénin vanhemmat, Salmin kihlakunnan kruununvouti Fridolf ja puolisonsa Selma Tengén kouluttivat kolme poikaansa ja kaksi tytärtään suomenkielisissä kouluissa. ”Jotakin hyvin olennaista perheestä kertoo myös se, että Helmi-tytär sai kaksitoistavuotiaana jäädä kokonaiseksi lukuvuodeksi pois Sortavalan yksityisestä tyttökoulusta osallistuakseen kotitilan uuden päärakennuksen pystyttämiseen sekä karaistuakseen ulkoilmaelämään ja ruumiilliseen työhön”, kirjoittaa Venla Sainio Kansallisbiografiassa.

Haaveet jatko-opinnoista kilpistyivät kuitenkin siihen, että perhe katsoi tyttären olevan taloudellisesti turvatussa asemassa ilman ammattitaitoakin. Saisihan hän isänsä kuoleman jälkeen vuotuiseläkkeen ja sitä paitsi oli kolme veljeä, jotka huolehtisivat hänestä, jos Helmi ei pääsisi naimisiin. Helmin unelmoima lääkärinura jäi vain haaveeksi.

Työskenneltyään viisi vuotta isän toimistoapulaisena Helmi pyrki ja pääsi Agda Blomin arvostettuun veistokouluun opiskelemaan ja täydensi opintoja Sortavalan seminaarissa. Hän jaksoi nousta jo neljältä aamulla sorvaamaan ja sai töistään korkeimman mahdollisen arvosanan. Sortavalsta hän siirtyi Helsingin yliopiston voimistelulaitokselle, missä hän valmistui voimistelunopettajaksi.

Helmi Tengén työskenteli aluksi Sortavalan seminaarin voimistelunopettajana, mistä siirtyi veistonopettajaksi Mikkelin kuurojenkouluun ja lopulta Helsinkiin. ”Silloin voimisteltiin vielä puukengin. Kun tarkastaja von Bonsdorff saapui kuulemaan tätä kamalaa kolinaa, ehdotin, että olisi aika hankkia voimistelutossut, kun Turussakin jo sellaisia käytetään. Aluksi hän tuohtui, mutta leppyi myöhemmin ja sanoi: Katsotaan, ehkä se järjestyy. Ja järjestyihän se. Sain luvan hankkia 40 paria nahkatossuja, joita oppilaat saivat lainata aina voimistelutunnin ajaksi”.

Mitä tekemistä sukupuolella on palkanmaksussa

Pisimmän työuransa Helmi Tengén teki veistonopettajana Helsingin kaupungin yläkansakoulun poikaluokilla 1904–1942. Tengén kertoo viranhaustaan: ”Veistonopettajan paikkaa hakiessani syrjäytin 9 mieshakijaa, koskapa aikaisemmat ansioni ja ulkomaanmatkoilla hankkimani lisäoppi veivät minut ehdottomasti toisten hakijoitten edelle. Kun menin nostamaan ensimmäistä palkkaani, hämmästyin suuresti, kun se oli huomattavasti pienempi, kuin se palkka, joka oli hakemusilmoituksessa mainittu. Tarkastaja v. Bonsdorff sanoi syyksi sen, että olen nainen. En voinut ymmärtää, mitä tekemistä sukupuolellani oli tämän asian kanssa. Lopulta sain tarkastajankin uskomaan, että jos kerran hoidan poikia ja opetan heidät yhtä hyvin veistämään kuin mieskolleegani, minulle on maksettava ilmoituksessa luvattu palkka ja suotava muut virkaan kuuluvat edut. Niinpä sitten olenkin koko opettajanaoloaikani nauttinut miesopettajien kanssa samaa palkkaa. Olen opettanut 40 vuoden aikana vuosittain noin 400 poikaa veistämään.”

”Ja työtä tein lujasti, jopa 48 viikkotuntia. Kerran minulla oli 10-tuntinenkin päivä, koskapa virkaveljeni eivät suostuneet sovitteluihin lukujärjestyksiä laadittaessa. Samasta syystä juoksin Nikolainkadun koulun ja Kasarminkadun koulun väliä toisinaan useammankin kerran päivässä. Muistan kuinka kerran Kasarminkadun koululle tullessani pihamaalla seisoi 6 miesopettajaa, eikä kenenkään hattu noussut tervehdykseen eikä kukaan väistänyt, vaan sain kiertää heidän ohitseen päästäkseni ulko-ovelle. Niitä pahoja poikia, jotka luvattiin lähettää op. Tengénin veistotunneille, ei tullutkaan. Ei pojilla näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Ne olivat aikuisten ennakkoluuloja. Töitämme lähetettiin näyttelyihin ja aivan viime vuosina vielä olen tavannut entisiä oppilaitani ja jutellut heidän kanssaan kadulla. He muistelevat veistotunteja ilolla. Niin minäkin. Innostus ja rakkaus työhön on paras lääke kaikkeen, silloin ei vaikeuksista lannistu, vaan jatkaa entistä innokkaammin huomaamatta vuosien kulumista ja iän karttumista.”

Autoileva naisasianainen

Helmi oli jo lapsena villivarsa. Hän kiipeili poikien perässä rakenteilla olevan Vuoksen yli johtavan sillan telineillä, joutui uintimatkallaan pyörteeseen, josta pääsi vain toisten vetämänä pois, nukahti kerran jyrkälle katollekin, mistä vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin. Helmi käytti pitkiä housuja, mikä oli tuolloin tytölle ja naisille varsin tavatonta.

Hän oli myös innokas autoilija. ”Ei, en minä ole ensimmäinen autoileva nainen Helsingissä. Ensimmäinen oli lääk. ja kir. tri Carola Eskelin, jonka kasvoille katupojat kerrankin heittivät rapaa, kun hän avoautollaan oli matkalla kaupungilla. Kotiseudullani Impilahdella olin kyllä ensimmäinen nainen, joka ratsasti, ajoi polkupyörällä ja sittemmin autolla. Olinhan jo lapsena saanut hiihtää, luistella, jopa purjehtia Laatokalla”.

Veistonopettaja Helmi Tengénistä tuli monella tavalla uranuurtaja. Helsingissä hän liittyi ihailemansa Maikki Fribergin innostamana Naisasialiitto Unionin jäseneksi ja oli Unionin aktiivisimpia ja värikkäimpiä jäseniä. Vuonna 1904 hän edusti Maikki Fribergin ja Annie Furuhjelmin rinnalla Unionia Berliinissä Kansainvälisen naisliiton (ICW) kongressissa, jossa perustettiin Kansainvälinen äänioikeusliitto (IWSA, myöhempi Kansainvälinen naisten allianssi). Suomessa nämä naiset panivat alulle äänioikeustaistelun ja vetivät siihen mukaan monia naisjärjestöjä.

Helmi Tengénille naisten äänioikeus merkitsi samalla tavoin kuin Tekla Hultinille ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta. Samoilla perusteillä hän vaati samaa palkka naisille ja miehille sekä naisten nimittämistä erilaisiin korkeisiin virkoihin tai naisten vihkimistä papeiksi.  Hän toimi naisten aseman parantamiseksi Unionin ohella Helsingin Kansakoulun Naisopettajain Yhdistyksessä, Suomen Naisopettajain Liitossa sekä Helsingin voimistelijain liitossa ja Autoklubissa. Hän oli 1907 perustamassa Suomalaista Naisliittoa ja kutsuttiin myöhemmin liiton kunniajäseneksi.

Helsingin Naisopettajain Yhdistys perustettiin, kun tehtävänsä hyvin hoitaneen Laura Haaganin tilalle nimitettiin neuvottelematta miesopettaja. ”Katsoimme, tässä ei nyt yksin kukaan voi mitään korjausta saada aikaan, meitä tarvitaan monta samalla asialla, tarvitaan oikein yhdistys”, kertoi Tengén.

”Ensimmäinen asia jonka saimme korjatuksi, oli se, etteivät miesopettajat saaneet enää ilman valtakirjaa nostaa opettajana toimivan vaimonsa palkkaa. Siitäkin asiasta sain käydä op. Hultinin kanssa oikein kaupunginjohtajan puheilla. Kun ruvettiin esittämään sellaisia mielipiteitä, että nuorison vallattomuus johtuu siitä, että on liian paljon naisopettajia, olikin meillä kova urakka, saada ihmisten silmät aukenemaan. Tuskinpa kouluateriat, terveydenhuolto, vaatetusavustus olisivat siinä pisteessä, missä ne nyt ovat, ilman naisopettajien aktiivista asiaan puuttumista.”

Opettajat kokivat erittäin loukkaavana vt. opetusministeri Oskari Mantereen 1920-luvulla esittämän väitteen, että naisopettajien määrän lisääntyminen merkitsi kansallista onnettomuutta, joka suorastaan tuhoaisi koulut ja koko suomalaisen elämän.

”Samapalkkaisuus oli sitten se kaikkein sitkein ja vaikeimmin hoidettava asia. Saimmehan sen vasta ikäänkuin yhdistyksen 50-vuotislahjaksi.” Tengén arveli samapalkkaisuuden olevan niin kiperä ja sitkeä ongelma, että ”tulee kysyneeksi kuinka monen sukupolven täytyy vielä odottaa tätä yhteiskunnallista oikeutta”. Ja oikeassa olikin!

Keväällä 1918, kun Helsinki oli punaisten miehittämä ja kaupungissa vallitsi suuri elintarvikepula, Helmi Tengén johti Unionin järjestämää päivittäistä ruoanjakelua lapsille. Hän myös valvoi ammatti-ihmisenä Unionin kiinteistöjen, kuten Minette Donnerin Unionille lahjoittaman Wilhelmina-kodin, Unionin oman huoneiston ja Ida Salinin Unionille lahjoittaman lauttasaarelaisen edustushuvilan Villa Salinin korjaustöitä. Vielä 95-vuotiaana täyttäneenä Tengén toimi Unionin kiinteistöjen isännöitsijänä. Helsingissä sijaitseva naisten vanhainkoti, Tengénin mukaan nimensä saanut Helmi-koti, perustettiin osittain Tengénin Naisasialiitto Unionille testamenttaamilla varoilla.

Helmi Tengén oli myös alusta lähtien mukana järjestämässä Naisten Joulumessuja. Nämä Maikki Fribergin ja Sigrid Heinriciuksen ideoimat myyjäiset järjestettiin ensimmäisen kerran 1922. Messuilla haluttiin tarjota mahdollisuus joulurahan hankkimiseen vähävaraisille naisille, jotka voivat messuilla myydä valmistamiaan tuotteita. Messut onnistuivat yli odotusten ja niistä tuli edelleen jatkuva perinne. Tengén toimi 30 vuotta messujen johtajana.

Voiman kaikkeen tähän Helmi Tengén sai naisverkostoista. Hänen huvilansa, ensin Impilahdella ja sotien jälkeen ystävättärensä Signe Björkellin kanssa rakentama huvila Hauholla, toimivat naisten kansainvälisenä kohtauspaikkana vuosikymmenien ajan. Siellä saatettiin puhua yhtä aikaa lukuisia kieliä. Riitti, kun puhuttiin samasta asiasta.

Lea Saarela kävi vuonna 1966 haastattelemassa suuresti arvostamaansa Helmi Tengéniä vuonna 1966, kun haastateltava oli jo 90-vuotias. ”Olin nähnyt hänet aikaisemmin kunniajäsenenä Helsingin Naisopettajain Yhdistyksen juhlakokouksissa. Olin vain etäältä pelonsekaisella kunnioituksella katsellut hänen vitivalkoista, lyhyeksileikattua tukkaansa ja vieläkin ryhdikästä olemustaan sekä kuunnellut hänen selkeitä, velvoittavia sanojaan nykyiselle naisopettajapolvelle vapaan sanan aikana. Minut otettiin vastaan kuin vanha tuttava, vaikkemme koskaan olleet tavanneet. Sain kulkea käsi kädessä Helmi Tengénin kanssa huoneesta toiseen. Katselimme taideaarteita, istahdimme välillä antiikkituoleille, tutustuimme Unionin toimistoon ja kokoussaliin, muotokuvamaalauksiin ja valokuviin. Joimme kahvia Maikki Fribergille kuuluneista punaruusuin koristetuista kahvikupeista ja keskustelimme. Kaikki jäykkyys oli alun alkaen pyyhkäisty pois. Niinkuin aina suuri persoonallisuus, Helmi Tengén otti ihmisenä ihmisen vastaan. Me suorastaan rupattelimme, niin avoimen auliisti hän kertoi kaikesta.”

Helmi Tengén piti itseään juoksupoikana, joka oli aina valmis tekemään, mitä oli tarvis tehdä. Hän ei vetäytynyt syrjään sanomalla, en osaa tai en jaksa. Tengén itse kertoi noudattavansa omantunnontarkasti kouluaikaisen muistikirjansa värssyä: Mik’ on pyhää, totta, aina puolla, vaikka tulisikin sen eestä kuolla.




Irja Askola, Helsingin piispa – kannustus on ollut käsinkosketeltavaa

Suomen ensimmäinen naispiispa Irja Askola vihittiin virkaansa syyskuun kahdentenatoista päivänä 2010 Helsingin tuomiokirkossa. Askola arvelee, että hänestä on tullut ihmiskasvoisen kirkon symboli.

Irja Askola ottaa minut vastaan hymyssä suin työhuoneellaan Helsingin tuomiokapitulissa Erottajalla. Olemme tehneet sinunkaupat jo sopiessamme tapaamisesta, olemmehan molemmat ”Lauritsalan tyttöjä”. Askola syntyi Lappeenrannassa, mutta muutti kahdeksanvuotiaana naapurikuntaan Lauritsalaan, missä minäkin vietin osan lapsuuttani ja nuoruuttani.

Irja Askola määrittelee itsensä kosmopoliitiksi karjalaiseksi. Yhdeksän vuotta ulkomailla Euroopan kirkkojen konferenssin (EKK) palveluksessa muovasivat Askolaa niin ihmisenä, kristittynä kuin teologinakin. Geneven vuodet vahvistivat häntä piispan virkaan – vaikkei hän sitä silloin tiennyt tai edes salaa ajatellut. Geneven ekumeenisissa piireissä Askola tapasi vahvoja naisia, joista monet tulivat kehitysmaista. Näillä naisilla oli vankka teologinen identiteetti.

Kysyn Irja Askolalta, miten alku hänen uudessa tehtävässään on lähtenyt käyntiin. ”On ollut kiireistä ja kiinnostavaa. Media on ollut työtoverina lähes päivittäin, olen tutustunut hiippakuntaan ja tavannut ihmisiä”, Askola vastaa. Askola kertoo tuntemattomienkin ihmisten pysäyttäneen hänet raitiovaunussa, torilla ja kaupoissa. Monet ovat kertoneet liittyneensä takaisin kirkkoon hänen valintansa jälkeen.

Kaikki eivät kuitenkaan ole naispiispan valintaa hyväksyneet. Askola myöntää, että vihamieliset kirjoitukset ovat satuttaneet. ”Eri mieltä saa olla, mutta meidän on löydettävä tapa, jolla voimme olla puheväleissä myös niiden kanssa, jotka eivät ole samaa mieltä”, Askola sanoo.

Homokeskustelu osoitti, että kirkko kiinnostaa

Toki Ajankohtaisen Kakkosen homoiltakin tulee puheeksi. Irja Askolan mielestä ohjelmasta nousseen kohun perusviesti on, että suomalaista perusoikeudentuntoa on loukattu. Ohjelmassa kyseenalaistettiin homojen ihmisoikeudet. Se että asiasta nousi niin suuri kohu, osoitti Askolan mielestä, että kirkko kiinnostaa ihmisiä. ”Nyky-yhteiskunnassa ihmiset tekevät nopeita siirtoja osoittaen näin mielipiteensä – toiset eroamalla ja toiset liittymällä kirkkoon”, Askola pohtii.

Irja Askolan mielestä kirkon pitäisi nykyistä enemmän olla jäsentensä kirkko, monipuolisempi ja toiminnallisempi. Jumalanpalveluksia pitäisi järjestää eri aikoina, ei pelkästään sunnuntaiaamuisin. Askola toivoo myös, että kirkko selkeämmin kertoisi, mitä hyvää kunkin viikon aikana kirkon piirissä tapahtuu.

”Anna meille jokapäiväinen leipämme”

Toinen ajankohtainen asia, josta keskustelemme, on ruoka. Jokapäiväinen leipä on ihmisarvoisen elämän perusedellytys. YK:n arvion mukaan joka päivä kuolee nälkään 17 000 lasta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat vetoavat sen puolesta, että Suomen tuleva hallitus kansainvälisessä yhteistyössään edistäisi ruokakriisin ratkaisemista kansainvälisesti. Osana Euroopan unionia Suomella on mahdollisuus toimia aktiivisesti oikeudenmukaisen ja kestävän ruokapolitiikan puolesta.

Irja Askola sanoo, että kirkon pitää ajatella kohtuuelämää myös meidän yhteiskunnassamme. Suomi on tällä hetkellä maailman nopeimmin eriarvoistuva maa. ”Kirkon työntekijöillä on paljon ajantasaista tietoa, josta poliittisten päättäjien olisi hyvä kiinnostua, jotta saisimme syrjäytymiskehityksen edes jonkinlaisiin aisoihin”, Askola toivoo.

Eri elämänrytmit ovat runsaan kahden vuoden aikana kirkastuneet Irja Askolalle. Hän on nähnyt kasvavien tuloerojen tuottavan lisää köyhyyttä. Tarvitaan lisää kohtuutta ja kiitollisuutta siitä, mitä on jo saatu.

”Kohtaan paljon ihmisiä, joiden tarinat kertovat köyhyydestä. Heidän on tehtävä kipeitä valintoja, ja köyhyydestä tuleva häpeä voi estää heitä puolustamasta oikeuksiaan. On vanhus, joka joutuu valitsemaan, ostaako tässä kuussa lääkkeet vai matkustaako tyttären luo jouluksi. Ei kehtaa sanoa, ettei matkarahaa ole. Sitten on eettisesti tietoisia nuoria, jotka ovat oppineet kohtuullisuuden arvon. Köyhyyden rajoilla olevia ihmisiä pitäisi kuunnella – varsinkin päättäjien. He tietävät, missä toimeentulotukijärjestelmän kuopat ovat”, Askola pohtii.

Päättäjät ja köyhyyden kokijat on koottava yhteen. ”Tässä on tehtävä kirkolle. Harva organisaatio käy niin usein ihmisten kodeissa kuin papit ja diakoniatyöntekijät. Seurakunnat voisivat aktiivisesti järjestää poliitikkojen, virkamiesten ja näiden taakankantajien tapaamisia”, Askola lisää.

Niukkuuden aika kiristää myös työmarkkinoita. Tulee irtisanomisia ja väläytellään sekä palkanalennuksia että työajan pidennyksiä. Karuselli ei Askolan mukaan voi jatkua. Piispaa ihmetyttää, mihin kaikki raha menee, vaikka sitä on enemmän kuin koskaan. Hän sanoo, ettei kadehdi päättäjiä, koska näyttää olevan pakko leikata joka tapauksessa, mutta niukkuuden ajan taitava päättäjä leikkaa niin, ettei valtaosa mene köyhimmiltä.

”Köyhien kärsimys loukkaa monen oikeudentajua, ja se syö pienen kansakunnan yhtenäisyyttä. Ratkaisu niukkuuden jakamiseen voi tulla yhteistyöstä.” Askola kehottaa vallanpitäjiä miettimään, mikä tulevaisuuden kannalta on oleellista: hieman hitaammin kasvava yritys vai se, että lisää ihmisiä jää työttömiksi ja kenties syrjäytyy.

Lopuksi siteeraan Irja Askolan runoa:

Että arvostat itseäsi ja omaa osaamistasi
ja teet samoin myös lähelläsi oleville.
Että luot ilmapiirin,
jossa innostus on mahdollista
nauru tervetullutta eivätkä
kyyneleetkään kiellettyjä.
Että työpaikallasi
oppiminen on ilo, ei uhka
kysyminen on siunaus, ei synti
muistaminen on aarre,
ei kahle.




Laila Heiskanen – isänsä viimeinen lahja

Lailan iloisen nuoruuden varasti sota, ja vanhuuden mukavat päivät vei Alzheimerin tauti. Siinä välissä hän kasvatti kuusi lasta ja eli täyden elämän. Vähän menestystä ja iloja, liian paljon menetyksiä ja suruja.

Laila Lyyli Lemmikki Lyttinen syntyi Kemissä kahdeksan kuukautta isänsä tapaturmaisen kuoleman jälkeen 11.5.1921. Lydia äiti lohdutti itseään sanomalla, että Laila on Isakin viimeinen lahja hänelle. Lailasta oli mukava olla isän viimeinen lahja, vaikka hän ei sen merkitystä äidilleen oikein ymmärtänytkään. Lailalla ja hänen sisaruksillaan ei koskaan ollut isää, mutta Kuivaniemellä olivat äidin vanhemmat vanhaisä ja vanhaäiti, joiden luona Laila, Allan, Sirkka ja Vieno viettivät monia kesäisiä viikkoja. Maalla olivat myös vanha Janne-eno ja nuoret enot Eemeli, Hannes ja Väinö. Tätejä olivat Jenni ja Ella. Mari-täti oli Amerikassa ja lähetti sieltä kirjeitä ja paketteja. Kaikki sukulaiset kävivät usein Lailan kotona Kemin kaupungissa. Lailan äiti, Lydia Lyttinen, oli kauppias ja leipuri. Kun Laila oli pieni, he asuivat isossa puutalossa Maantiekadun (myöh. Valtakatu) varrella, jossa oli myös pieni myymälä. Sitä hoiti myymäläapulainen, kun äiti kulki myymässä leivonnaisia torilla, markkinoilla ja Veitsiluodon ja Kuusiluodon sahasaarilla. Kun Laila oli kymmenvuotias, hänen paras kaverinsa Terttu perheineen katosi yllättäen eräänä yönä. Myöhemmin Terttu kirjoitti Lailalle kirjeitä Petroskoista. Toinen Lailan elämää mullistava asia oli se, että äiti joutui myymään heidän talonsa ja kaikki kauniit huonekalutkin. He muuttivat Ruutinrannalle vuokrataloon, eikä heille enää otettu kotiapulaista.

Nuoruusikä

Laila kävi kansakoulun loppuun, eikä suostunut äidin ja Allanin houkutuksesta huolimatta menemään oppikouluun. Rippikoulun käytyään Laila lähti äidin avuksi Veitsiluodon tilikopperolle ja talvella Rovaniemen markkinoille. Laila oli aina ollut mielellään tiskin takana, ja hänestä kehittyi näppärä myyjä. Pian hän sai työpaikan Suhosen konditorian myyjättärenä. Sieltä hänet löysi konttoriinsa Pohjois-Suomen tukkukaupan johtajatar. Lailasta varttui kaunis nainen; suuret harmaat silmät, ystävällinen hymy ja hoikka, sopusuhtainen vartalo. Ja ne sääret, niihin miesten huomio helposti kiinnittyi, kun Laila käveli aina korkeakorkoisilla kengillä. Laila rakasti kauniita vaatteita, kenkiä ja laukkuja ja tuhlasi aluksi kaikki palkkarahansa ylellisyyksiin, joihin hänen äidillään ei ollut varaa. Laila tanssi mielellään. Hän pääsi Allan-veljen mukana tansseihin kuusitoistavuotiaana. Kemin Pirtillä hän tapasi tulevan puolisonsa, Erkki Erikssonin. He rakastuivat tulisesti. Laila ajatteli komeaa Erkkiä koko ajan, kun ei voinut olla tämän kanssa. Hän haaveili omasta kodista ja lapsista Erkin kanssa. Erkki lähti armeijaan syyskuussa 1938.

Rakkaus eli ja vahvistui kirjeissä

Kirjeet kulkivat, ja lyhyet lomat Erkki vietti Lailansa kanssa. Erkki palasi Kemiin asepalveluksesta elokuussa 1939. Rakastavaiset ehtivät olla yhdessä vain kaksi viikkoa, kun Erkki kutsuttiin takaisin armeijan palvelukseen ja lähetettiin Viipuriin rakentamaan linnoituksia. Suomi valmistautui sotaan. Tyttöystävät, morsiamet ja vaimot alkoivat pitkään jatkuvan odotuksen. Talvisota alkoi, ja Erkki lähetettiin rintamalle puolustamaan maatamme. Kun se sota oli sodittu, Erkki Vilhelm Eriksson ja Laila Lyyli Lemmikki Lyttinen vihittiin avioliittoon Kemissä heinäkuussa 1940. Laila oli onnellinen vaimo ja odotti jo esikoistaan. Seija Sinikka syntyi tammikuussa 1941. Laila oli äiti koko sydämestään, hän oli aina rakastanut lapsia.  Nuori perhe ei ennättänyt kovin pitkään perhe-elämää viettää, kun Erkille tuli kutsu kertausharjoituksiin kesäkuun alussa 1941. Lomia oli vähän, joten molemmat ikävöivät toisiaan ja kirjoittivat kirjeitä. Laila oli juuri täyttänyt 20 vuotta. Hän meni pian takaisin työhönsä. Sisar hoiti vauvaa kotona. Erkki oli äärettömän mustasukkainen kauniista vaimostaan, kun saksalaiset sotilaat miehittivät Kemin kaupunkia ja omat miehet olivat rintamalla. Laila toimi Lottana, eikä vilkuillut vieraita miehiä. Siitä huolimatta Erkki oli huolissaan. Sodan jatkuessa Erkki käytti yhä enemmän alkoholia, ja lomille tullessaan hän oli usein ärtynyt ja riidanhaluinen.

Lapsia syntyi tasaiseen tahtiin

Seuraava lapsi, Pirkko Anneli, syntyi maaliskuussa 1943.  Sitten tuli ensimmäinen poika ja rauhanajan lapsi, joka kuitenkin menehtyi seuraavana päivänä kesäkuussa 1945. Laila ja Erkki järkyttyivät kotona syntyneen lapsensa kuolemasta ja surivat poikaa. Päätettiin yrittää uudelleen. Eeva-Liisa syntyi elokuussa 1946 ja kauan odotettu poika, Seppo Allan, marraskuussa 1947. Erkki kävi työssä Kemi-yhtiön tehtailla. Laila hoiti kotia ja lapsia huolellisesti. Hän taisteli ikuisen rahapulan kanssa, sillä tehtaan työläisen ansiot eivät riittäneet perheen menoihin. Erkki rakasti Lailaa ja lapsiaan, mutta oli pettynyt itseensä, kun ei pystynyt parempiin ansioihin. Viina soi lohdutuksen, ja joskus Erkille tuli pitkiä ryyppykausia. Köyhyys johti riitoihin. Erkin pinna paloi helposti, ja hän oli väkivaltainen.

Yksinhuoltaja  

Laila ymmärsi jo poikavauvan kuoleman jälkeen, että heidän elämänsä ei korjaantuisi. Erkki ryyppäsi ja oli ilkeä ja väkivaltainen juovuksissa. Laila lähti Seijan ja Pirkon kanssa äitinsä luo. Erkki itki heidän peräänsä, vannoi rakkauttaan ja nouti heidät takaisin kotiin, ja lupasi taas jättää viinan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kun lapsia oli neljä, ja Laila mustelmilla Erkin lyönneistä, tuli apuun sisarenmies Martti. Hän auttoi Lailaa muuttamaan lastensa kanssa perheelleen juuri rakentamansa talon vinttihuoneisiin. Sieltä Laila ponnisti työelämään, myyjättäreksi kaupungin liikkeisiin. Avioero oli raskas ja häpeällinen, siitä oli vaikea toipua. Lapset, joiden vuoksi hän oli viipynyt niin kauan väkivaltaisessa liitossa, voivat aivan hyvin ja sopeutuivat pian Hepolahden omakotialueelle.

Rakkauden kaipuu

Erotessaan Erkistä Laila oli vasta 27-vuotias. Erkki kävi katsomassa lapsia ja vannoi vielä rakkauttaan Lailalle. Eihän Lailankaan sydän sille hyvälle Erkille ollut kylmennyt, mutta takaisin yhteiseen kotiin hän ei enää lähtenyt. Vähitellen he alkoivat elää omaa elämäänsä. Erkki löysi pian lohduttajansa ja perusti uuden perheen. Laila seurusteli vuosia oululaisen puusepän, Erkki Heiskasen kanssa. Laila koki syyllisyyttä ja häpeää ja piti suhteen salassa vuosikausia. Kun hän tuli raskaaksi, he menivät naimisiin. Koko perhe muutti Ouluun. Tällä Erkillä oli Keijo-niminen poika edellisestä avioliitostaan. Uusi vauva syntyi 20.2.1957 ja sai nimen Kari-Pekka. Lailalle alkoi uusi elämä Oulussa kuuden lapsen äitinä. Toimeentulo oli edelleen niukkaa, mutta rakennuksilla työskentelevä Erkki ei tuhlannut palkkaansa viinaan. Lapset kävivät koulua ja Laila hoiti kuopusta ja kotia. Elettiin onnellista työläisperheen elämää.

Yrittäjinä ja yhteiskunnan vaikuttajina

Erkki perusti puusepänverstaan Iskon teollisuusalueelle. Samalle tontille rakennettiin myöhemmin oma talo. Erkki ja Laila olivat Sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniä ja mukana paikallistoiminnassa. Työväen ja etenkin lasten hyvinvointi olivat Lailalle tärkeitä asioita. Hänestä tuli Nuorten Kotkien kerhonjohtaja. Kari-Pekka oli kasvanut kouluikään ja isommat lapset kävivät kotona vain opiskelujen lomassa. Seija ja Pirkko olivat perustaneet jo perheet. Laila lähestyi 50 vuoden ikää, ja elämä tuntui hyvältä. Sitten verstaan työt vähenivät ja lopulta yritys teki konkurssin. Laila piti kesäkahvilaa Kuusisaaressa muutamana kesänä ja sai pätkätöitä muotiliikkeistä talvisin, mutta myyjän pienellä palkalla asiat eivät paljoa korjaantuneet. Pitkäaikaisen stressin seurauksena Erkki sairastui vakavaan sydän- ja verenpainetautiin, johon haki apua liian myöhään. Hän sai sairauseläkkeen ja oli kotona kun Laila kävi työssä. Laila sai vakituisen työpaikan Sokoksen tavaratalon myyjänä, jossa oli eläkkeelle asti.

Onnettomuus

Lailan ja Erkin kuopus, Kari-Pekka, oli 17-vuotias koululainen ja ajeli kaikki matkansa polkupyörällä. Huhtikuun 17 päivänä 1974 Kari-Pekka lähti kotoaan huolettomasti keltaisella Jopolla. Meni vain kymmenen minuuttia, kun poliisit olivat ovella. Erkki tajusi heti, että jotain peruuttamatonta oli sattunut. Hän sai sydänkohtauksen, kun kuuli poikansa jääneen auton alle kahdensadan metrin päässä kotoaan. Mitään ei ollut tehtävissä Kari-Pekan pelastamiseksi, mutta Erkki vietiin sairaalaan. Poliisit hakivat Lailan Sokokselta kesken työpäivän. He kertoivat pojan kuolleen ja veivät Lailan sairaalaan Erkin luo. Maailma pysähtyi, koko elämä tuntui romahtavan. Laila soitti tyttärelleen. Hänen kolme lastaan tulivat sairaalaan ja hakivat osastoa, jossa pikkuveli olisi. Kari-Pekka oli kaikille rakas, eivätkä he heti ymmärtäneet, että kuolleita ei tuoda sairaalaan. Ystävällinen lääkäri ohjasi Lailan aikuiset lapset osastolle, jossa Laila oli miehensä vuoteen äärellä. Erkki pääsi kotihoitoon, mutta suru ja katkeruus pojan menettämisestä heikensivät hänen terveyttään. Erkki Heiskanen menehtyi 8.12.1974. Lailan suru oli niin suuri möykky hänen sisällään, ettei hän voinut edes puhua siitä. Hän jähmettyi työhönsä, asiakaspalvelijan ystävälliseen rooliin, jossa ei muistettu omia asioita. Se auttoi häntä selviytymään, pysymään hengissä ja jatkamaan elämäänsä taas uusista lähtökohdista. Laila ehti olla Osuusliike Arinan Sokoksen tavaratalon palveluksessa noin viisitoista vuotta ja toimi siellä pitkään myös luottamusmiehenä.

Suru silmissään

Laila oli 53-vuotiaana menettänyt ensin perheen koko omaisuuden, sitten nuoruusikäisen poikansa ja samana vuonna vielä aviomiehensä, joka oli vasta 51-vuotias. Laila muutti konkurssissa menetetystä talosta aravayksiöön. Elämä jatkui työssä ja lasten perheiden elämää seuratessa. Vähitellen Laila sai säästetyksi rahaa isomman asunnon hankkimista varten. Kaksio Oulun keskustassa oli hänen haaveensa kaikkina Kaukovainion yksiössä viettäminään vuosina. Laila kalusti asuntonsa kauniiksi ”prinsessan kodiksi”. Lapsista, heidän puolisoistaan ja seitsemästä lastenlapsesta oli iloa, mutta myös murhetta. Pojan vaimo kuoli nuorena syöpään ja vanhimman tyttären poika menehtyi auto-onnettomuudessa 19-vuotiaana. Jokainen uusi suru muistutti Lailaa Kari-Pekan kuolemasta. Hän suri omia ja lastensa menetyksiä ja kaipasi miestään, kun vanhuus alkoi lähestyä ja yksinäisyys masensi mieltä.

Unohduksen tauti

Oltuaan kymmenen vuotta eläkkeellä Lailan muisti alkoi pettää, ja hän eksyi kaupungilla. Aivan heti hän ei hiiskunut asiasta lapsilleen, mutta sitten tytöt veivät hänet lääkäriin. Lailalla todettiin Alzheimerin tauti. Se ei edennyt kovin nopeasti, mutta oli hänelle ja hänen läheisilleen ikävä kokemus. Lailasta tuli pelokas ja epäluuloinen, ja se aiheutti paljon ongelmia. Koska Laila oli fyysisesti terve ja hyväkuntoinen, hän ei koskaan saanut laitoshoitopaikkaa, vaikka koki elämänsä uhanalaiseksi ja yksinäiseksi kauniissa kodissaan. Lapset pitivät yhteyttä ja huolehtivat äidistään parhaan kykynsä mukaan. Laila eli 84-vuotiaaksi ja ehti isomummiksi neljälle lapselle. Vauvoista vietiin valokuvia Laila-mummin kirjahyllylle. Hän oli aina rakastanut lapsia. Laila Heiskanen kuoli Oulussa 12.9.2005 neljän lapsensa saattelemana.




Hilja Grönfors – mestarikansanlaulaja

Pienenä tyttönä klassisen laulajan urasta haaveilleesta Hilja Grönforsista tuli heimonsa musiikin esittäjä ja tallentaja. Hänen sinnikkään keruutyönsä ansiosta myös tulevat sukupolvet saavat vielä laulaa ja kuulla romanilauluja.

Hilja Grönfors on koulutukseltaan romanin kielen opettaja ja ammatiltaan ompelija, mutta joutui luopumaan tästä ammatistaan astman takia. Grönfors on viettänyt lapsuutensa Pohjois-Karjalassa ja asunut myöhemmin 15 vuotta Ruotsissa. Kiertolaiselämän päätyttyä hän asettui Lahteen, missä huolehtii sisartensa kanssa yli yhdeksänkymmentävuotiaasta isästään.

Laulaminen on aina ollut Hilja Grönforsille luontainen ilmaisutapa. Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla vuonna 2005 mestarikansanlaulajaksi nimetty Grönfors on laulanut lapsesta asti. Hän on myös vuosikymmenen ajan kerännyt talteen romanien lauluja, jotka ilman häntä olisivat kadonneet tai pian katoaisivat taitajiensa mukana. Grönfors on opettanut romanien musiikkiperinnettä Kaustisilla ja Sibelius-Akatemiassa.

”Lähdin kiertämään kynä ja paperia mukanani. Ei minulla ollut mitään äänitysvälineitä, kirjoitin sanat muistiin ja sävelen painoin päähäni”, Grönfors kertoo. Kymmenessä vuodessa hän on ajanut tuhansia kilometrejä ja tallentanut toistasataa laulua. Niistä hän on tehnyt nauhoituksia, jotka nuotituksen taitajat ovat purkaneet nuoteiksi.

Grönfors konsertoi ja levyttää Latso Dzinta -yhtyeensä kanssa perinteistä romanimusiikkia. Vuonna 2007 Maailman musiikin keskuksen julkaisema levy Phurane Mirits palkittiin parhaana Norjassa sekä sai vuonna 2008 Etno-Emma -tunnustuksen vuoden parhaana kansanmusiikkilevynä Suomessa. Hilja Grönfors ja Latso Dzinta ovat esiintyneet Suomessa useilla keskeisillä konserttilavoilla ja festivaaleilla sekä myös ulkomailla, muun muassa Ranskassa, Tsekissä ja Ruotsissa.  Vuonna 2011 Hilja Grönforsille luovutettiin Kalevala-palkinto ja hänet kutsuttiin Suomen Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle. Vuonna 2014 hän sai Suomi-palkinnon romanien kulttuuriperinteen hyväksi tekemästään työstä.

Levytyskielenä on ollut suomi ja konserteissa myös romanin kieli. Hilja Grönfors esittää levyllään Phurane Mirits (’vanhat helmet’) myös miesten musiikkia. Toinen levy Kai tu džaha? – Minne kuljet? ilmestyi vuonna 2011. Levy on yhtä kappaletta lukuun ottamatta suomenkielinen ja sisältää perinteisiä romanilauluja. Levyn päätöskappale ”Kun kuljen tietäni” on Grönforsin itse säveltämä ja sovittama.

”Olen pelkäämätön ihminen ja uskallan lähteä kokeilemaan kaikkea. Pitää uskoa itseensä”, Grönfors sanoo ja jatkaa: ”Paljon on vielä tekemistä, tarkoituksena on tehdä kokonaan oma levy ja toinen vielä omalla kielellä.”

”Liian moni lahjakas romanilapsi ja -nuori tipahtaa koulutuksen kelkasta”

Hilja Grönfors on myös kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja halukas tuomaan niitä yleisön tietoisuuteen. Hänelle on tärkeää, ettei viisisataa vuotta Suomessa elänyt heimo kokonaan liukenisi valtakulttuuriin, ei ainakaan jälkiä jättämättä.

”Romanikulttuuri – laulujen lisäksi kieli ja tavat – ansaitsisivat tulla oppiaineeksi jossakin oppilaitoksessa. Minäkin haluaisin opettaa romaneita. Tietoa on kuitenkin pakko levittää myös valtaväestölle, jos halutaan kulttuurin säilyvän.”

Romanien opettamisessa Grönfors korostaisi vaihtoehtoisia menetelmiä. Tarjolla pitäisi olla oppisopimuskoulutusta ja muuta tekemällä oppimista. Grönforsin mukaan valtaväestölläkin olisi opittavaa romaneilta. Romanikulttuurissa ihmisten ja erityisesti vanhojen ihmisten kunnioitus juurrutetaan lapsiin pienestä pitäen.

”Tietoa saa aina, mutta jos sydämen sivistys puuttuu, sitä ei saa mistään”, Grönfors sanoo tavalla, joka ei jätä tilaa vastaväitteille.

Grönfors kertoo, että Suomessa romanien kehittyminen on alkanut 1960-luvulla tavoitteena vaikuttaa yhteiskuntaan. Jollei ole koulutusta, ei koskaan voida saavuttaa valtaväestön tasoa. Laulajan lapsuudessa Suomen romanit viettivät vielä kiertolaiselämää. Kierteleviä pitsikauppiaita ei enää juuri näe, ja koko romanien kulttuuria uhkaa katoaminen. Omalle kontolleen mestarilaulaja on ottanut romanien musiikkiperinteen säilyttämisen ja toivoo löytävänsä työlleen jatkajia omasta heimostaan.

Toimituksen lisäys:

Hilja Grönfors vihittiin Taideylipiston kunniatohtoriksi promootiossa 2024. Kunniatohtoriksi vihkiminen on korkein huomionosoitus, jonka yliopisto voi myöntää.

Hilja Grönfors sai Taiteen akateemikon arvonimen vuonna 2024. Tasavallan presidentti myöntää akateemikon arvonimen taideneuvoston esityksestä erittäin ansioituneelle taiteilijalle. Arvonimi on elinikäinen. Taiteen akateemikkoja voi olla samanaikaisesti 11 kerrallaan.

Lähde: Yle




Lydia Lyttinen – veitsiluotolaisten hovihankkija ja kauppias

Lydia: ”Kuinka monta kertaa ihmisen sydän voi särkyä yhden elämän aikana?”

Lapsuus maalla

Hulda Lydia Lyttinen, o.s. Kakko, syntyi Kuivaniemellä 24.12.1889. Hänen vanhempansa olivat talolliset Matti ja Anna Kakko. Matti kalasti ja viljeli yhdessä Janne-veljen kanssa sukutilaa Kuivaniemen Pohjoisrannalla. Lydia oli perheen seitsemästä lapsesta toinen.

Lydialla oli ruskeat silmät ja pitkät ruskeat letit, kun hän sisaruksineen kävi kansakoulua Kuivaniemen kirkolla joen toisella puolella. He soutivat kapean joen yli avoveden aikana ja hiihtivät jäätä pitkin talvisin. Lydia oli lyhyt ja hintelä, mutta hän souti rivakasti ja hiihti reippaasti. Terävä laskupää ja kaunis käsiala säilyivät läpi elämän.

Lapsirikkaista taloista Pohjois-Pohjanmaalta oli menty Amerikkaan jo ennen vuosisadan vaihdetta. Myös Lydian Janne-eno lähti rapakon taakse, mutta palasi takaisin kotitilalleen, kun ei viihtynyt uudessa maassa. Ehkä Janne rohkaisi Lydian Mari-sisarta sulhasineen lähtemään vuonna 1910 siirtolaiseksi Amerikan Minnesotaan, jonne he jäivät.

Kaupunkiin

Lydiankin oli 15-vuotiaana lähdettävä tienaamaan oma elantonsa. Hän matkusti junalla läheiseen Kemin kaupunkiin, jonne Matti-isä vei usein lohia myytäväksi. Lydia toimi aluksi ison talon pikkupiikana ja ikävöi kovasti vanhempiaan ja sisaruksiaan. Kun hän pääsi leipomon myyjättäreksi, hän sai ystäviä ja alkoi viihtyä kaupungissa. Lydia oli silloin jo kaunis nuori nainen. Luonteeltaan hän oli ahkera, sanavalmis ja pippurinen. Hänestä tuli pian muotitietoinen kaupunkilainen, joka tutustui kemiläisiin tyttöihin ja poikiin, kaupungin työläisiin ja urheilijoihin. Lydia huolehti aina vanhemmistaan ja sisaruksistaan, vei Kuivaniemellä käydessään heille lahjoja ja auttoi talon töissä. Kirjeet kulkivat tiuhaan Suomen ja Amerikan väliä, ja siskokset tiesivät kuolemaansa asti toistensa ilot ja surut.

Rakkautta, sotaa ja lapsia

Mielitietty, Isak, löysi Lydian pullakaupasta. Se oli enne heidän yhteiselle elämälleen. Muhoksella 2.8.1889 syntynyt Isak Väinö Lyttinen toimi Kemin asemalla vaihdemiehenä ja harrasti aikalaistensa tavoin nyrkkeilyä ja painia. Rakastavaiset seurustelivat pari vuotta.  Avioliittoon heidät vihittiin jouluna 1914. Koti perustettiin Rovaniemelle. Lydia rakasti runoja, ja lausui niitä mielellään. Isak osasi laulaa.  Niinpä Isakin veli hoksasi pyytää heidät mukaan Rovaniemen harrastajateatterin toimintaan.

Lydian ja Isakin esikoinen, Eila Lyyli Annikki, syntyi seuraavana vuonna, mutta menehtyi muutaman viikon ikäisenä. Elettiin ensimmäisen maailmansodan aikoja. Isak ei onneksi joutunut rintamalle, mutta toimitti tärkeitä tehtäviä valtion rautateiden palveluksessa. Tsaarin armeijan sotavarusteita kuljetettiin kymmenillä hevosilla Kantalahteen tulleista aluksista Rovaniemelle, josta lastit vietiin junilla Suomen rataverkkoa pitkin Venäjälle.

Lydia sai pojan, Väinö Veikko Allanin, kesällä 1916 ja toisen, Alpo Atso Alvarin, 1918. Lapissa oli itsenäisyyden julistamisen jälkeen nälänhätä, paljon työttömiä, lakkoja ja mielenosoituksia. Etelästä junalla lähetetyt viljalastit oli ryöstetty ennen kuin ne pääsivät Rovaniemelle asti. Kansa söi jäkäläleipää. Samaan aikaan Lappiin levisi koko Euroopassa paljon ihmishenkiä vaatinut espanjantauti. Se vei Lydian ja Isakin toisen pojan, Alpon.

Takaisin Kemiin

Lydia ei viihtynyt Rovaniemellä ja suri kuolleita lapsiaan. Seuraavana vuonna perhe muutti takaisin Kemiin. He ostivat nykyisen Valtakadun varrelta talon ja perustivat siihen pienen kaupan. Lydia leipoi myymälään leipää, komeita nisuleetoja ja örfiiloja eli korvapuusteja, joita hän kävi myöhemmin myymässä myös torilla ja lähiseutujen markkinoilla.

Kolmas lapsi, Sirkka Eila Orvokki, syntyi syksyllä 1919 siinä leipomisen, kodin- ja kaupanhoidon sivussa. Tietysti heillä oli koti- ja myymäläapulainen, ja Isak auttoi kaikissa töissä aina rautateiltä vapaana ollessaan. He olivat onnellinen perhe, joka ponnisteli kohti 1920-luvun kasvun ja rauhan aikaa.

Isak urheili Kemin Innon riveissä. Lydia kannusti häntä ja oli usein seuraamassa kilpailuja. Syyskuussa 1920 Kemissä oli isot painikilpailut, joihin saapui urheilijoita monilta paikkakunnilta. Isak oli harjoitellut tätä ottelua varten. Lydia lähti katsomoon, kun sai sisarensa hoitamaan lapsia. Ottelun tiimellyksessä vastustaja otti ns. takavyöotteen ja Isak lensi matolle, eikä noussutkaan ylös. Hänet vietiin sairaalaan, jossa todettiin niskanikaman murtuneen. Isak Lyttinen menehtyi 8.9.1920. Hän oli juuri täyttänyt 31 vuotta.

Yksinhuoltajan raskas tie

Lydia oli shokissa monta viikkoa. Hän itki, valitti ja tunsi itsensä sairaaksi ja kyvyttömäksi jatkamaan elämäänsä kahden lapsen kanssa ilman Isakia.  Velkainen talo ja kauppa pakottivat Lydian tekemään pitkiä työpäiviä surusta huolimatta. Kun huonovointisuus ei mennyt ohi, Lydia meni lääkärille. ”Ette te sairas ole, te olette raskaana”, lääkäri totesi. Lydia ei tiennyt, itkeäkö vai iloita uudesta raskaudesta. ”Mieheni on kuollut”, hän toisteli lääkärille. Sitten hän ymmärsi, että lapsi oli Isakin viimeinen lahja hänelle.  Laila Lyyli Lemmikki syntyi 11.5.1921, kahdeksan kuukautta isänsä kuoleman jälkeen.

Lydia löysi uuden miehen lohduttajaksi ”Isakin ikävään”, niin kuin hän itse asian ilmaisi. Hän sai vielä yhden tyttären, Vieno Esterin, 5.3.1923. Suhde Vienon isään ei kestänyt, ja Lydia jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi.

Kaupunkikaupan tuotto ei riittänyt heidän kuluihinsa, joten Lydia haki uusia myyntipaikkoja seudulle perustettujen sahojen juurilta. Lapset oli jätettävä kotiapulaisen hoiviin ja mentävä toreille ja markkinoille leipää ansaitsemaan.

Ensimmäisten joukossa luotolaisten kauppiaana

Veitsiluodon sahasaaren ensimmäiset kauppiaat olivat Tulkin sisarukset, mutta pian heidän jälkeensä, vuoden 1925 tienoilla, Lydia varasi kioskimaisen myyntipaikan sahan lähelle rakennetusta hallista. Samoihin aikoihin kauppiaat menivät myös Kuusiluodon sahatyöläisiä palvelemaan. Molemmat sahat olivat merimatkan päässä, joten Lydia meni sinne parin muun kauppiaan kanssa sulan veden aikoina pikku laivoilla tai veneellä. Talvella hän kulki pienellä Pekka-hevosellaan pitkät matkat merenjäätä pitkin. Kemiläiset tunsivat Lydian ja Pekka-hevosen, jotka molemmat olivat tavallista pienempiä ja sitkeämpiä. Lydia oli vain 150 cm pituinen, joten hänelle sopi hyvin, että hevonenkin oli tavallista pienempi. Yhdessä he tekivät matkoja pyryssä ja pakkasessa vuosikausia, eikä Pekka koskaan jättänyt Lydiaa pulaan.  Kauppapäiviä olivat aluksi vain sahan tilipäivät. Siitä Veitsiluoto-yhtiön rakennuttamat pitkät lautaiset kauppahallit saivat nimen tilikopperot.

Laman kourissa

Maailmanlaajuinen talouslama saavutti pohjoisen Kemin nopeasti. Vuonna 1930 kaupungissa oli paljon työttömiä, joille ei riittänyt edes hätäaputöitä. Poliittinen liikehdintä oli vilkasta ja kaupungista pakeni ihmisiä öiseen aikaan Neuvostoliittoon. Monet jättivät laskunsa maksamatta Lydia Lyttisen ruokatavarakauppaan. Hyllyt tyhjenivät, kun Lydia ei voinut olla antamatta ruokaa velaksi nälkäisille asiakkailleen. Tukkukauppa ja pankki eivät olleet yhtä armeliaita. Lydian talo ja muu omaisuus myytiin konkurssihuutokaupassa kesällä 1931. Hän menetti kaupunkikodin, kaupan ja leipomohuoneensa, jossa oli leiponut tuoreet leivät toripäiviksi. Lapset saivat olla kesäisin Lydian vanhempien luona maalla, mutta muuten hän huolehti yksin neljästä kouluikäisestään.

Veitsiluodon luotettava hovihankkija

Taloudellisen hädän aikana yhteiskunta oli teettänyt työttömillä maantien kaupungista Veitsiluotoon. Sillä liikennöi säännöllisesti linja-auto. Lydia ryhtyi pitämään tilikopperonsa myyntitiskiä auki joka päivä, sillä saaren asukasluku oli kasvanut ja siellä työssä olevilla perheillä oli myös ostovoimaa. Kuusiluodossakin hän kävi parin viikon välein pitämässä kahvilaa ja myymässä työmiesten tarvitsemia vaatetavaroita, työrukkasia ja elintarvikkeita.  Väinö-veli ja myöhemmin tyttäret tuurasivat Lydiaa Veitsiluodossa, kun hän kävi Kuusiluodon tilipäivillä.

Lapset kasvoivat ja heistä oli sekä iloa että huolia. Välit olivat lämpimät, vaikka Lydia oli ankara ja vaativa kasvattaja. Allan, Sirkka, Laila ja Vieno olivat hänen elämänsä keskipiste. Heitä varten hän ponnisteli ja heille hän halusi antaa kaikkensa. Elanto oli vaatimatonta konkurssin jälkeen vuokratalossa. Veikko kävi oppikoulua ja pääsi myöhemmin opettajaseminaariin. Tytöt halusivat heti kansakoulun jälkeen työhön, jotta saisivat omaa rahaa vaatteisiin, kenkiin ja meikkeihin, joihin äidin ansiot eivät riittäneet.

Vuodesta toiseen, kesät talvet Lydia saapui pikku myymäläänsä Veitsiluotoon. Asiakkaille oli myymälän puolella appelsiinilaatikko istuimeksi. Siinä kerrottiin ilot ja surut kauppiaalle, joka oli myötätuntoinen ja kannustava kuuntelija. Samalla tehtiin kauppaakin. Jos asiakas ei löytänyt kaupasta tarvitsemaansa, Lydia hommasi sen parin päivän sisällä tukkukaupasta. Se oli helppoa niin kauan, kun tavaroita oli vapaasti saatavilla Kemin tukkuliikkeissä.

Raskaat sotavuodet

Kun sota alkoi, hävisivät kulutustavarat äkkiä pienten kauppiaiden saatavilta. Kortille menneistä tuotteista piti leikellä ostokortteja, ja vähäiset varastot oli jaettava niin, että kaikki vakituiset asiakkaat saivat osansa. Lydian elanto pieneni. Hän hankki lisätuloja Tornion ja sen jokivarren jobbareitten Ruotsin tuliaisilla. Kahvia, sokeria ja sakariinia tuli Lydian puotiin salakuljettajilta, joiden toimintaa kukaan ei pitänyt rikollisena, hyvänä palveluna vain. Lydia keksi viedä sakariinia Helsinkiin asti ja sai samalla ostaa puotiinsa tavaroita Helsingin tukkukauppiailta.

Pommitukset uhkasivat Veitsiluodon saarta, jossa oli runsaasti teollisuutta. Hälytyksiä tuli usein, eikä pommisuojia ollut kaikille. Linja-auto saattoi ajaa kaupunkiin lyhdyt pimeinä.

Lydia oli muuttanut Vienon kanssa asumaan pieneen taloon Järppiin, kun Allan, Sirkka ja Laila olivat lähteneen maailmalle. Allan ja Laila olivat avioliitoissa, ja heillä kummallakin oli jo kaksi lasta. Lydia iloitsi lastenlapsistaan ja odotti poikaansa takaisin sodasta, jonka uskottiin olevan pian lopussa.

Ainoasta pojasta sankarivainaja

Kapteeni Veikko Väinö Allan Lyttinen tuli sodasta puuarkussa heinäkuussa 1944. Tästä surusta Lydia ei tahtonut selvitä. Tilikoppero oli kiinni monta viikkoa. Elämä jatkui kuitenkin. Tämä suurin suru, ainoan aikuisen pojan menetys, jätti Lydian kasvoille murheen uurteet ja hänen ruskeitten silmiensä tuike himmeni vakavaksi katseeksi.

Vuosien myötä Lydia sai lisää lastenlapsia, joiden hyvinvoinnista hän huolehti anteliaasti. Kun Lailan tytöt kipaisivat koulun jälkeen mummun kaupalle, tämä tarkisti aina lapsen vaatetuksen. Monet kerrat hän otti hyllystä uudet villahousut ja kiepsautti ne lapsen jalkaan tai löysi sopivan villatikkurin, joka mahtui takin alle. Lydian tyttäret pitivät kiinteästi yhteyttä äitiinsä ja mummu oli rakas kaikille seitsemälle lastenlapselle.

Viimeinen vitsaus

Ohutseinäisissä kauppapuodeissa ei ollut minkäänlaisia tulisijoja. Hallikauppiaat lämmittivät niitä talvella pienillä kamiinoilla. Lydialla oli ollut vuosikausia öljykamiina, jonka päällä hän kiehautti kahvinkin pitkän työpäivän piristykseksi.

Helmikuun pakkaspäivänä 1958 Lydia oli kaupalla vasta kymmenen maissa, koska oli käynyt ostamassa tukkuliikkeestä ison laatikon vaatetavaraa. Hän sytytti kamiinan saadakseen myymälään vähän lämpöä. Kamiina kaatui, ja liekit levisivät nopeasti kuiviin tavaroihin. Lydia yritti tukahduttaa tulta pahvilaatikolla, mutta tuli ahmaisi senkin nopeasti. Hänen oli paettava kaupastaan, kun tuli tarttui hänen vaatteisiinsa ja hiuksiinsa.

Lydia heräsi, kun häntä nostettiin sairasautoon. Hänen kauppansa tuho oli täydellinen. Muut kaupat selvisivät savu- ja vesivahingoilla.

”Kuinka monta kertaa ihmisen sydän voi särkyä yhden elämän aikana?” Lydia kysyi sairasvuoteellaan. Kukaan ei osannut vastata. Lydia oli jalkeilla muutaman viikon kuluttua.

Uusi alku omin voimin

Veitsiluoto-yhtiö ei suostunut korjaamaan vanhaa kauppahallia. Neuvottelujen jälkeen yhtiö lupasi, että kauppiaat saavat itse korjata kauppansa ja jatkaa toimintaansa. Ison yhtiön päätös tuntui kohtuuttomalta köyhiä kauppiaita kohtaan. Lydia ei kuitenkaan lannistunut. Hän ei osannut kuvitella elämäänsä ilman tilikopperoa ja veitsiluotolaisia asiakkaitaan, hänen ystäviään. Vieno-tyttären aviomies Martti Tevasaari korjasi kaupan. Lydia hankki uuden pienen varaston ja istui taas kesällä tiskin takana valmiina palvelemaan asiakkaitaan. Siinä hän oli ollut 34 vuotta aina yhtä iloisena, ystävällisenä ja aktiivisena kuuntelemaan asiakkaittensa tarpeita ja huolia. Hänen huolistaan harva tiesi.

Lydia ei ehtinyt elää tätä uutta alkua kovinkaan pitkään, kun sairaus alkoi vaivata. Viimeisillä voimillaankin hän matkusti linja-autossa Järpistä Veitsiluotoon ja avasi puodin. Syksyllä 1959 Laila haki äitinsä Ouluun lääkäriin. Lydialla todettiin vatsasyöpä. Hän oli muutaman viikon Oulun lääninsairaalassa ja kuoli 69-vuotiaana 20.11.1959. Häntä jäivät kaipaamaan kolme tytärtä perheineen. Kemiläiset, ja etenkin Veitsiluodossa ja sen lähistöllä asuneet perheet, muistivat pitkään kauppiaansa, joka oli uskollisesti palvellut pienissä tilikopperoissaan kolmea sukupolvea.




Tilda Jaatinen – Jyväskylän lapsenpäästölaitoksen johtajatar

Aivan Jyväskylän kaupungin vierellä, Taurulan talossa syntyi heinäkuisena päivänä 1868 Tilda Taurunen. Hän kävi kaupungissa mallikoulun ja oli nuoruutensa talontyttärenä, Tildan halu alkoi palaa Helsinkiin kätilökursseille. Yleisellä lapsenpäästölaitoksella hän sitten kävikin prof. Heinriciuksen yksivuotisen kurssin, oli sitten yksityiskätilönä pari vuotta, mutta palasi Helsinkiin takaisin opintojaan pihtikurssilla täydentämään.

Hän aikoi jäädä pääkaupunkiin, mutta T:ri Edgren-vainaja kutsui hänet kotikaupunkiin hommaamaan uutta lapsenpääsölaitosta. Kesällä 1896 se avattiinkin.

Siitä asti on sama johtajatar vaalinut sen toimintaa ja ottanut vastaan. Syleillyt ja sylkytellyt jo yli 1,500 keskisuomalaista. 8 vuotta toimi hän aivan yksin, nukkui yöt nuorinten lasten kanssa, Usein toinen toisella, toinen toisella kupeella, valvoi usein monet yöt peräkkäin, Toisinaan torkahti pää sängyn laitaa vasten.

Laitos on ollut niin suosittu, että monet äidit aina uudestaan ovat palanneet sinne, onpa esimerkkejä siitä, että siellä on syntynyt tusina täyteen saman perheen lapsia. Sen lisäksi on ollut useita tapauksia, jolloin laitoksen oma entinen hoivatti on tullut apua saamaan toisen ihmispolven maailmaan tullessa.

Vuonna 1909 meni johtajatar naimisiin konsulentti Uuno Jaatisen kanssa, mutta on yhä edelleen pitänyt toimensa. Täyttäessään viime kesänä 50 vuotta, tuli rva Jaatinen suurenmoisten rakkauden ja myötätunnon osoitusten esineeksi. Paitsi puhein, kirjoituksin ja kukin tulkittiin kotien ja kansalaisten kiitollisuutta tätä erikoisen etevää ja tunnollista jäsentä kohtaan yhdessä yhteiskunnan vastuunalaisemmista vartioista, vielä lahjoittamalla hänelle ”palanen vangittua kesää”, kuten eräs puhuja sanoi, taiteilija J. Heiskan maisemamaalaus sekä hopeaesineitä. Lämpimät toivomukset jatkuvasta työkyvystä olivat sen päivän tunnuksena.

E.M.K.

 




Irmeli Kaario sukupolvien ketjussa

Isoäiti Maria Wetterstrand emigranttina ja evakkona

Sukupolvien ketjussa puhutaan yleensä miehistä. Miehen nimi on periytynyt pojalle, samoin ennen tilat ja maat. Isyydestä ei kuitenkaan aina voinut olla täyttä varmuutta. Naisten muodostama ketju on selkeämpi. Se on napanuoraketju.

Isoäitini, Maria Wetterstrand, o.s. Huotari syntyi keisarillisella Venäjällä, Pietarissa karjalaisista vanhemmista. Perhe vietti turvattua, onnellista ja vaurasta elämää. Seitsemäntoistavuotiaana Maria tutustui muutamaa vuotta vanhempaan Johan Wetterstrandiin. Naimisiin he menivät Marian ollessa vasta 18-vuotias. Avioliitosta tuli onnellinen. Johan eli Janne oli taitava. Hän toimi aluksi vuokraamansa valimon johtajana Novgorodissa, mutta perusti pian oman tehtaan Pietariin. Lapsia syntyi neljä. Ensimmäinen poika kuoli parivuotiaana, niin kuin silloin usein tapahtui. Se oli Marian ensimmäinen suru ja koettelemus.

Jannen tehdas suljettiin Venäjän vallankumouksen aikana. Venäjällä seurasi sekasorron aika. Väkijoukot valtasivat kadut. Janne oli edellisenä vuonna hankkinut maatilan Karjalan Kannakselta perheen kesälomien viettoa varten. Se osoittautui nyt hyvin tarpeelliseksi, kun toimeentuloa ei ollut. Maria lähti kahden nuoremman lapsensa, 14-vuotiaan Esterin ja 12-vuotiaan Leon kanssa maatilalle vallankumousta pakoon.

Matkalla oli tiukkoja tarkastuksia. Maria otti mukaansa vain välttämättömän, jotta vaikuttaisi siltä kuin hän olisi menossa kesäloman viettoon. Hän ompeli kureliiveihinsä kaikki korut valaanluiden tilalle, eikä koruja rajatarkastuksessa havaittu. He pääsivät turvallisesti tilalleen Noitermaahan. Janne ja vanhin poika Artturi joutuivat sen sijaan viime hetkessä pakenemaan uimalla Rajajoen yli. Pelättiin, että suojeluskuntaan kuulunut Artturi otettaisiin puna-armeijaan.

Kun Maria saapui tilalle, kävi ilmi, että tilanhoitajana toiminut muonamies oli varastanut maatilan tuotteet ja myynyt ne omaan lukuunsa. Tilalle hankittiin uusi muonamies. Maria onnistui ylittämään rajan useita kertoja yksinään ja tuomaan rakkaita tavaroitaan Pietarin kodistaan. Tehdas, koti ja suurin osa omaisuudesta menetettiin kuitenkin bolshevikeille.

Urbaaniin oloon tottunut Maria sopeutui hyvin maalaiselämään. Hän vastasi tilan hoidosta. Häntä ja Jannea kunnioitettiin, ja heitä kutsuttiin aina Herraksi ja Rouvaksi. Olivathan he sivistyneitä kaupunkilaisia Pietarista. Marialla oli parantamisen taito, jonka hän oli oppinut joltain apteekkarilta Krimin lomilla. Lääkärin puutteessa hän hoiti kyläläisten vaivat: paransi keuhkokuumeet, säärihaavat, maitoruven ja lastoitti katkenneet raajat. Ihmisiä tuli hänen luokseen kauempaakin. Rahaa hän ei koskaan ottanut keneltäkään. Hän oli perusluonteeltaan elämän antaja. Janne opetteli maanviljelyä ja ryhtyi kalastajaksi sekä metsänhoitajaksi.

Lapset lähetettiin opintielle Viipuriin ja vanhin poika Aacheniin. Elämä oli sopusointuista, kunnes talvisota alkaessa koti piti jälleen kerran jättää. Välivuosina päästiin takaisin, mutta koti oli raiskattu. Se oli kuitenkin oma rakas koti. Kun jatkosota alkoi, jouduttiin uudelleen mieron tielle, ja koko omaisuus jäi toisen kerran vieraalle vallalle. Kuten muutkin evakkoon joutuneet karjalaiset, heidät majoitettiin ihmisten nurkkiin.

Sodan jälkeen Mariaa kohtasi kovin isku hänen elämänsä aikana. Hänen nuorempi poikansa, kolmen pienen lapsen isä joutui upseerina venäläisten kanssa sotakorvauksista neuvotellessa niin vaikeaan tilanteeseen, että päätti itse päivänsä. Tämä suru oli niin suuri, että kaksi kertaa koettu kodin ja omaisuuden menettäminen tuntui pieneltä.

Elämänsä loppuvuosiksi Maria ja Janne asettuivat Artturin hankkimaan kesähuvilaan. Siellä Janne sairastui, ja Maria hoiti häntä tämän kuolemaan saakka. Runsaat neljä vuotta Maria asui Suomusjärvellä yksinään. Kahdeksaankymmeneen ikävuoteen saakka hän kävi jokaisena talviaamuna avannossa, ja peseytyi muutenkin kylmällä vedellä. Siinä lienee hänen sitkeytensä salaisuus. Lapsenlapset olivat kesäisin hänen seuranaan ja apunaan ja hiihtolomillaankin kävivät. Viimeisiksi vuosikseen Maria pääsi asumaan tyttärensä Esterin puolison, Alfons Willbergin, omistamaan asuntoon Bulevardilla. Vielä sieltä käsin hän lähetti pyynnöstä tuntemattomille ihmisille parannusohjeita ja voiteita.

Maria kuoli vanhuuteen Koskelan sairaalassa 84-vuotiaana. Hän uskoi hartaasti Jumalaansa ja kohtaloon. Ei koskaan valittanut, vaan tyytyi hiljaa. Muisteli onnellista avioliittoaan, lauleskeli virsiä ja luki Raamattua.

Minulle isoäitini jäi idoliksi. Kaikki lapsuuteni kesät talvisotaan saakka vietin perheeni kanssa hänen luonaan. Isoäidin kanssa saunoin. Isoäiti opetti minut uimaan nelivuotiaana sekä lypsämään lehmiä ja kirnuamaan voita. Hän ei koskaan suuttunut eikä aiheuttanut mielipahaa kenellekään. Hän oli kaikin tavoin esimerkillinen ja hieno ihminen.

Äiti Ester Willberg: forvärvarn, ärvarn, fördärvarn

Äitini syntyi Novgorodissa vuonna 1904. Hän oli kaikkien sukulaisten rakastama ja perheen ainoana tyttönä hemmoteltu. Perhe muutti sitten Novgorodista Pietariin. Ester sai erinomaisen kasvatuksen kotonaan. Hyvän kielitaidon varmistamiseksi heillä oli Mademoiselle ja Freulein opettamassa ranskaa ja saksaa. Kotonaan hän omaksui venäjän-, suomen- ja ruotsin kielen.

Esterin katkeria muistoja olivat ihaillun isän taloudelliset menetykset ja Venäjän vallankumouksen seuraukset. Neljätoistavuotiaana hän koki kansannousun ja näki sotilaiden pistävän ihmisiä kuoliaaksi kaduilla. Perheen pakomatkalla Karjalaan venäläiset sotilaat repivät rajatarkastuksessa veitsellä hänen nukkensa riekaleiksi, eikä hän unohtanut sitä koskaan.

Ester ei viihtynyt Karjalassa. Hän ei halunnut jäädä maalaiseksi vaan meni Viipuriin koulukotiin. Hän halusi itsenäistyä nopeasti, jätti lukion kesken ja muutti Helsinkiin opiskelemaan kauppaopistoon. Kirjailija Unto Seppänen rakastui tulisesti Esteriin, ja he seurustelivat tiiviisti kaksi vuotta. Äiti muisteli usein nuoruuden rakastettuaan ja säilytti elämänsä viimeisiin vuosiin saakka Seppäsen hänelle kirjoittamat pari sataa kirjettä. Seurustelu päättyi vanhempien painostukseen. He katsoivat, ettei nuori kirjailija pysty elättämään heidän tytärtään.

Ester oli kaunis ja turhamainen. Hän pukeutui muodin mukaisesti asusteita myöten. Hän oli aina huoliteltu ja ulkoasultaan moitteeton. Hän oli musikaalisesti lahjakas, ja hänestä olisi voinut tulla esiintyvä pianisti, mutta hän ei tavoitellut julkisuutta eikä menestystä. Hän oli romantikko, joka kaipasi miehistä tukea ja ihailua.

Oltuaan Maatalouspankissa töissä jonkun vuoden Ester avioitui varakkaan suomenruotsalaisen perheen vanhimman pojan kanssa. Alfons Willberg oli opiskellut insinööriksi Zurichin teknillisessä korkeakoulussa. Ester avioitui suurin odotuksin. Ensimmäinen lapsi syntyi nopeasti, isänsä silmäteräksi muodostunut Marita. Toinen lapsi olin minä, valtava pettymys äidilleni, koska en ollut hänen hartaasti odottamansa poika. Hän antoikin minut kotiapulaisen hoivaan. Esterin harras toive pojasta toteutui viiden vuoden odotuksen jälkeen. Pentistä tuli hänen kaikkien unelmiensa kohde. He olivat aina yhdessä eikä kukaan mahtunut heidän väliinsä.

Tällainen asetelma ei ollut omiaan luomaan yhteistä perhe-elämää. Isä ihaili vanhinta tytärtään, ja he ymmärsivät toisiaan. Keskimmäisenä lapsena olin näkymätön ja huomaamaton. Olin äidin pikku apulainen, joka teki kaiken, mitä äiti käski. Minulle ei tullut minkäänlaista käsitystä perhe-elämästä eikä juuri mistään muustakaan. Olin kiltti ja alistettu enkä tajunnut lainkaan, mitä minulta puuttui. Äiti ei koskaan ollut minun eikä sisareni kanssa, vaikka hän oli aina kotona. Isä oli harvemmin kotona, mutta kuitenkin aina vahvasti läsnä. Minulle hän oli yliankara isä, jota pelkäsin. Hän jätti henkisenä perintönä ainakin minulle kunniallisuuden ja rehellisyyden.

Ester ei ollut pojasta huolimatta onnellinen. Hän sanoi usein minulle, ettei voi rakastaa lapsiaan, jos ei ole onnellinen avioliitossaan. Jo lapsena ymmärsin, ettei näillä asioilla ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Uskoin, että mitä onnettomampi liitossaan oli, sen enemmän lapset merkitsisivät.

Ester olisi halunnut enemmän rahaa käyttöönsä pukeutuakseen yhtä kauniisti kuin naimattomana. Hän valitti aina rahan puutetta. Rahasta tuli suuri asia perheessä. Isä oli tarkka ja äiti tuhluri. Äiti oli kuitenkin tavallaan hyvä perheenemäntä. Hän koulutti monta nuorta maalaistyttöä taitaviksi kotiapulaisiksi ja ruuanlaittajiksi. Hän organisoi hyvin kodin, ja kaikki oli ulkonaisesti kunnossa. Hän oli taitava käsistään, ja hänellä oli yleensä aina neula kädessään. Syntyi kauniita pitsejä vauvojen paitoihin ja nenäliinoihin. Lasten vaatteet olivat aina huolellisesti paikatut. Koti oli järjestyksessä ja hyvin hoidettu. Kuitenkaan hän ei osannut kiinnittää huomiotaan elämänsä positiivisiin asioihin, vaan valitteli aina onnettomuuttaan ja sitä, ettei saanut riittävästi kauniita vaatteita ja koruja.

Ester matkusti laajasti Euroopassa miehensä kanssa ja osallistui useisiin kongresseihin. Karjalaisena hän oli vilkas, sosiaalinen ja erittäin kielitaitoinen. Hän pystyi solmimaan runsaasti ystävyyssuhteita. Hän oli kuitenkin täysin kritiikitön, mitä ystävilleen kertoi. Salaisuudet eivät pysyneet hänellä. Ystävät loukkaantuivat ja etääntyivät hänestä.

Vasta leskeksi jäätyään Ester luuli tulevansa onnelliseksi. Hänellä oli rahaa tarpeittensa tyydyttämiseen, ja hän onnistui lähes kokonaan tuhoamaan Alfonsilta jääneen omaisuuden. Hän teetti itselleen Kalle Forsmanin salongissa vaatteita, kävi ravintoloissa ystäviensä kanssa ja matkusteli laajasti joka vuosi. Hän jakeli juomarahoja suurella kädellä. Toisinaan hän antoi myös läheisilleen ylellisiä lahjoja ja toi loisteliaita tuliaisia ulkomaanmatkoilta. Matkat ulottuivat Intiaan ja Keniaan mutta parhaiten hän viihtyi Pariisissa ja Roomassa, missä hän yleensä vietti kaikki talvikaudet.

Hän toivoi kiihkeästi löytävänsä uuden miehen rakkautta ja turvaa kaivatessaan. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt ja mielialat vaihtelivat jyrkästi. Yksinäisyydessään hän turvautui psykiatriin, joka kuunteli häntä sympatialla ja piti häntä yksityispotilaanaan Mehiläisessä useita kertoja viikkokaupalla.

Lopulta äiti joutui tilanteeseen, jossa hän koki, ettei enää pystynyt vastaamaan itsenäisesti elämästään. Tässä vaiheessa minä olin ainoa, johon hän saattoi turvautua. Sisareni kanssa äiti ei koskaan tullut toimeen. Pyrin järjestämään äidin olot sellaisiksi, että hän voisi turvallisesti asua kotonaan. Hän ei kuitenkaan halunnut vieraiden ihmisten tulevan hänen kotiinsa ja pyysi minua järjestämään hänet vanhainkotiin. Sen hän valitsi Käpylästä, koska Pentti asui lähellä, ja äiti uskoi tämän tulevan päivittäin häntä katsomaan.

Äiti eli Svenska Blomsterfondetissa lähes kuusi vuotta ilman mitään virikkeitä. Hän laitostui välittömästi ja tuli ainoastaan minun luokseni päivällisille. Ystävät hävisivät eivätkä enää välittäneet hänestä. Eivät edes ne, joille hän oli ollut hyväntekijä. Olin lopulta hänen viimeinen uskottunsa oltuani siihen asti näkymätön ja lähes olematon. Hän kuoli vanhuuteen Koskelassa. Viimeisellä elinviikollaan hän pyysi minua käymään joka päivä ja tuomaan hänelle pullollisen olutta, jota hän ei koskaan ennen juonut. Sitten hän päätti olla syömättä, koska halusi kuolla. Viimeisenä päivänään hän pyysi minulta kaikkea anteeksi. Lohdutin häntä ja sanoin, ettei minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Hän nukahti rauhallisena. Minä olin viimeinen omainen, jonka hän näki tuntia ennen poismenoaan.

Irmeli Kaario: Bulevardilta maailmalle

Isänisäni omistama kaunis jugendtalo Bulevardilla oli napanuoran lisäksi yhdistävä tekijä meidän kolmen naisen välillä. Äiti muutti sinne appensa kuoltua vuonna 1951 ja eli siellä vanhainkotiin muuttamiseen asti. Minä asuin siellä kanssa naimisiin menooni saakka, ja isoäitini muutti sinne isäni hänelle antamaan asuntoon, kunnes joutui Koskelaan.

Asuin kotona Bulevardilla, niin kuin vanhempi sisarenikin, vaikka olimme molemmat taloudellisesti itsenäisiä ja koulutettuja. Vanhempien mielestä tyttö ei voinut muuttaa kotoaan kuin naimisiin menemällä. Muuten joutui huonoille teille. Kolme aikuista naista saman katon alla oli rankkaa. Äiti ja sisareni riitelivät jatkuvasti, ja minä vain olin. En osannut suunnitella elämääni, eikä minulla ollut valmiuksia itsenäiseen elämään. Kihlauduttuani vanhempani vaativat pitkää kihlausaikaa, jotta sukulaiset eivät pääsisi ilkkumaan, että oli kiire naimisiin. Tuntui kuin silloin olisi eletty muiden ihmisten ehdoilla. Kaikkeen alistuttiin. En tiennyt elämästä mitään, mutta vapauden kaipuu oli suuri. En vain tiennyt, miten sen saisin.

Menin naimisiin suurin odotuksin. Minä janosin vapautta, mies taas tottelevaista vaimoa, joka olisi aina kotona huolehtimassa hänestä. Odotukset eivät aivan täysin kohdanneet. Minä en saanut vapautta, mutta mies sai kodinhoidosta vastaavan vaimon. Miehellä oli oikeudet, naisella velvollisuudet. Taustastani johtuen en osannut ottaa vapautta vaan alistuin. Kävin töissä ja hoidin kotiasiat. Mies eli miehen elämää: työtä, kokouksia, matkoja, poissaoloja. Pohdin koko ajan, oliko tämä sitä elämää mitä odotin. Istuin usein iltaisin yksin kotona ja ihmettelin, missä mies oli. Välillemme repesi railo.

Sisareni meni naimisiin australialaisen miehen kanssa päästäkseen eroon äidistä. Isälle oli valtava shokki menettää lempityttärensä toiselle puolelle maapalloa.

Haaveilin irrottautumista ja oman elämän alkamista, mutta minulla ei ollut siihen valmiuksia. Pian huomasin olevani raskaana. Se sitoi minut liittoon. Päätin hyväksyä osani ja rakastaa lasta. Lapsi toimitettiin heti syntymän jälkeen lastensairaalaan. Oli vähäverinen ja tuskin hengitti. Kysyttiin nimeä hätäkastetta varten. Minä jäin yksin hämmennykseni kanssa. Kukaan ei lohduttanut. Olin äiti, mutta minulla ei ollut lasta. Joka aamu herätessäni soitin ensimmäiseksi lastensairaalaan ja kysyin lapsestani. Vastaus oli aina sama: ”Kyllä se vielä elää.” Otettiin verikokeita ja tutkittiin. Ei ymmärretty, mistä oli kysymys. Lopulta sain luvan hakea lapseni kotiin. Syliini annettiin kalpea poika, sanottiin, ettei se varmaankaan opi imemään, kun on tottunut pulloon.

Nyt minulla oli lapsi, oma ihmiseni. Sitä minä rakastaisin ja hellisin sen terveeksi. Alkoi normaali lapsiperheen elämä vauvan kanssa. Syötin ja juotin, pesin ja ulkoilutin. Rakastin kuin ei koskaan ketään. Ei ollut kertavaippoja eikä pesukonetta. Pyykkiä riitti. Olin käynyt Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenhoitokurssin ja tunsin olevani pätevä äiti. Nautin äitinä olosta ja lapseni hoivaamisesta.

Mutta olin lähes täysin eristettynä muusta maailmasta. Ei ollut tuttuja lähellä, ei televisiota, ei aikuista keskusteluseuraa. Luin Lauttasaaren kirjaston kaikki ranskankieliset kirjat. Kieli tuli tutuksi. Koin olevani yksinäisyyteni vanki. Päästäkseni ihmisten ilmoille ryhdyin opiskelemaan. Siitä tuli ensimmäinen henkireikäni. Suoritin Cambridgen Certificate of Proficiencyn.

Tuli toinenkin lapsi. Tajusin, että siinä oli minun elämäni: kahden lapsen äitinä ja kotiin sidottuna. Menin osapäivätyöhön tavatakseni aikuisia ja saadakseni omaa rahaa. Elämä tuntui mukavammalta. Saatoin jo hieman raottaa ovea elämyksien tulla. Minulla oli koti ja lapset mutta myös itseisarvo työn kautta. Sain oman toimeentulon, hoidin lapsiani, töissä sain virikkeitä ja suoritin Cambridgen toisenkin tutkinnon, Diploma of English Studies.

Käänteentekevää oli, kun mieheni sai Eisenhower-stipendin Yhdysvaltoihin. Ehtona oli, että vaimo oli mukana ja hänelle järjestettäisiin hänen alansa ohjelmaa, mutta lapsia ei saisi ottaa mukaan. Elämäni vaikein päätös. Miten voin jättää rakkaimpani, 3 ja 5-vuotiaat. Vaihtoehtona oli evätä mieheltä tämä suurenmoinen mahdollisuus. Valitsin matkan ja jätin lapset neljäksi kuukaudeksi. Se oli raastavaa ja elämäni vaikein koettelemus mutta näin ja koin paljon. Palasin kotiin eivätkä lapset tuntuneet kärsineen.

Elämä jatkui samanlaisena. En osannut ottaa elämää omiin käsiini. Olin kuitenkin työelämässä osapäiväisenä ja ehdin mukavasti viettää aikaa lasten kanssa iltapäivisin. Se oli antoisaa ja rikastuttavaa. Juuri muuta ei elämään mahtunut. Mieheni matkusti melkoisesti työasioissa. Joskus seurasin mukana. Nautin tavattomasti näistä matkoista, sillä saatoin nähdä ja kokea uutta ja tutustua moniin mukaviin ihmisiin. Päiväni kotona olivat täysiä, sillä kaikki kotityöt kuuluivat minulle. Pidin kunnia-asiana selviytyä niistä hyvin. Lapset eivät aiheuttaneet suuria huolia. He hoitivat itse kouluasiansa, urheilivat paljon ja tarvitsivat runsaasti ruokaa kasvuiässä. Usein ei yksi kotiateria riittänyt vaan iltatreenien jälkeen pyysivät vielä illallisen. Ei ollut aikaa eikä tilaisuutta omille harrastuksille. Kun lapset selvisivät ilman äitiä koulusta tultuaan, hakeuduin kokopäivätyöhön. Se kiehtoi. Sain vastuullisempia tehtäviä ja elämän mielekkyys valtasi minut.

Siinä vaiheessa minut kutsuttiin Ladies’ Circle Helsinki 18:n jäseneksi. Vastahakoisesti lupauduin mukaan, mutta jouduin heti ottamaan klubitehtäviä hoitaakseni. Kielitaitoni takia minua pukattiin eteenpäin kohti kansainvälisiä tehtäviä. Kolmekymmentäneljävuotiaana totesin olevani Ladies’ Circle Internationalin presidentti. Olin järjestöelämässä kokematon ja hieman hämmennyksissä. Sain klubistani erinomaisen sihteerin ja opettelin uusia asioita.

Tässä tehtävässä jouduin matkustamaan eri maihin ja se oli uusi koettelemus perhe-elämälle. Tämä kokemus kuitenkin opetti minulle paljon ja avarsi maailmaani. Sain uusia ystäviä ja itseluottamusta. Opin pitämään puheita ja uskomaan itseeni. Tämä kansainvälinen järjestö on sen jälkeen laajentunut joka puolelle maailmaa. Kun minut kutsuttiin kunniajäseneksi, olen saanut etuoikeuden pysyä järjestön tapahtumissa mukana kutsuttuna vieraana. Kun ikäni takia jouduin jättämään järjestön, minut pyydettiin Espooseen perustettavaan soroptimistiklubin perustajajäseneksi. Täällä tapasin eri ammateissa työskenteleviä upeita naisia ja sain jälleen hoidettavakseni useita kansainvälisiä luottamustehtäviä. Matkustin useisiin maihin ja tietämykseni eri maiden oloista laajeni. Nuorempana minulla ei juuri ollut omia mielipiteitä mutta opin vähitellen ajattelemaan itsenäisesti ja ottamaan kantaa mitä erilaisempiin asioihin.

Koska joka tapauksessa jouduin työni ja järjestötehtävieni takia matkustamaan, otin tavakseni mennä soroptimistiystävieni kanssa Lappiin laskettelemaan. Siellä alkoi elämäni käännekohta. Kilpisjärven valkoisessa hiljaisuudessa jouduin pohtimaan elämäni tarkoitusta. Siihen saakka olin vain tehnyt työni ja huolehtinut kaikesta osakseni tulevasta ajattelematta, mitä oikeastaan elämältä halusin. Päätin ottaa elämäni omiin käsiini ja ryhtyä toteuttamaan itseäni.

Laskettelu, uusi harrastus kiehtoi. Laajensin harrastusta menemällä vuosittain myös eri maihin Alpeille. Kasvoin erilleni puolisosta. Hänkin eli omaa elämäänsä, johon minä en aina mahtunut. Kotiasiat hoituivat, lapset kasvoivat. Kannoin osani. Työni sihteerinä alkoi tuntua liian helpolta. Kaipasin uusia haasteita. Minua pidettiin työpaikallani liian oikeistolaisena, vaikka en ollut missään tekemisissä politiikan kanssa. Ryhdyin opiskelemaan venäjän kieltä. Se rauhoitti tilanteen.

Kaksi vuotta opiskeltuani päätin hakeutua kauppakorkeakouluun jatko-opiskelijaksi, tähtäimenä akateeminen loppututkinto. Päivisin olin työssä, sieltä kiirehdin kotiin hoitamaan perheen ruokailun ja usein istuin iltaisin luennoilla. Kaiken vapaa-aikani käytin tentteihin valmistautumiseen. Neljäksi vuodeksi minulta jäi ystävät, vierailut, harrastukset ja ajan tapahtumien seuraaminen. En käynyt kylässä, en matkustellut, en tavannut ystäviäni enkä käynyt elokuvissa, teatterissa enkä konserteissa. Hoidin vain työn ja perheen.

Aika oli intensiivistä ja antoisaa. Tosin väsyin opintojen loppuvaiheessa niin, että kaipasin lomaa. Sain Ranskan valtion stipendin ranskan kielen opintojeni täydentämiseen Nizzan yliopistossa ja myös soroptimististipendin. Kun palasin Nizzasta, joka opiskelun lisäksi oli mielenkiintoinen kulttuuriloma, suoritin viimeisen tenttini ja kirjoitin kypsyysnäytteen. Olin saavuttanut tavoitteeni.

Työssäni sain päällikköaseman ja sen myötä uusia vastuita. Tapasin kiehtovia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Opin, että eri asemassa olevat ihmiset ovat vain tavallisia ihmisiä, ja kaikkien kanssa voi tulla toimeen.

 Työpaikassa minulla oli useita erilaisia esimiehiä. Olimme hyvin eri maata ja minulle oli helpotus, kun minut viisikymmentä vuotta täytettyäni kutsuttiin suuren pörssiyhtiön markkinointipäälliköksi. Vaihdoin työpaikkaa suurin odotuksin. Uusi työ ei kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi, että olisin oppinut mitään uutta. Pari vuotta siellä oltuani äitini sairastui, ja jouduin hoitamaan hänen asioitaan. Päätin työelämän, hoidin äidin asiat kuntoon ja ryhdyin hoitamaan itseäni aloittamalla intensiivisen kuntosalitreenaamisen. Perustin oman yrityksen ja tein sen verran töitä, kun halusin mutta pääasiassa elin harrastuksissani. Tarpeeni eivät olleet suuret.

Tässä vaiheessa aloitin golfin pelaamisen. Olin aina ollut kilpailuhenkinen ja golfissa osallistuin kaikkiin tarjolla oleviin kilpailuihin. Opin voittamaan ja häviämään. Edistyin nopeasti ja sain paljon palkintoja. Se oli äärimmäisen haastavaa ja tyydyttävää. Sain uusia ystäviä ja pelasin myös useissa maissa. Mieheni kanssa kävimme useita kertoja eri puolilla maailmaa. Thaimaasta jatkoin usein sisareni luo Australiaan, missä pelasin joka päivä. Vuodet kierähtivät kuin kärrynpyörä enkä oikeastaan havainnut ajan kulumista. Lapset aikuistuivat ja minä jatkoin oman elämäni luomista.

Kun mieheni matkusti Kiinaan, päätin opetella jonkin verran kiinan kieltä. Matka oli tavattoman kiehtova. Satuimme olemaan Pekingissä juuri Tiananmenin aukion tapahtumien aikaan. Kuljin miljoonapäisen väkijoukon keskellä ja itkin. Tapauksen seurauksena aloitin kauppakorkeakoulussa kiinan kielen opiskelun. Opiskelin kieltä kolme vuotta, kunnes lamavuosina opetusta ei enää järjestetty. Palasin kaksi kertaa Kiinaan ja pystyin jotenkin kyllä kommunikoimaan tällä jännittävällä kielellä.

Olin jo vuosia aikaisemmin löytänyt työväenopiston ja käynyt joogatunneilla. Lisäsin siihen italiankielen opiskelun. Opiskeltuani jonkun vuoden siirryin aikuislukioon ja kirjoitin lähes 80-vuotiaana lyhyen oppimäärän ylioppilaskirjoituksen. Samaan aikaan kauppakorkeakoululla järjestettiin Pariisin kauppa- ja teollisuuskamarin vaativa ranskan liikekielen tutkinto, jonka suoritin.

Tämä aktiviteetti selittyy osittain vuosia potemallani mielettömällä päänsäryllä ja kummallisella väsymyksellä, jolle lääkärit eivät löytäneet muuta selitystä kuin masennuksen. Lopulta huomattiin, että sairastin myöhäisneuroborrelioosia, joka aiheutti muun muassa muistin menetystä. Sen paikkaamiseksi halusin kokeilla vaativaa kielten opiskelua. Borrelioosi hoidettiin lopulta rasittavan taistelun jälkeen ja muistini palasi. Minulla oli myös nuoruudestani saakka ollut selkävaivoja, joita ei osattu hoitaa. Joogan ohella ryhdyin harrastamaan pilatesta. Näiden kahden harrastuksen ansiosta sain otteen selkäkivuistani.

Kun aina kaipasin mielekästä tekemistä, ilmoittauduin elämänkertakirjoittamisen kursseille, jonka seurauksena sain kolmen vuoden työn tuloksena puserrettua parisataa haikua käsittävän haikurunoelman. Se myi jopa kolme painoksen verran. Päätin kahdeksankymmentä vuotta täytettyäni, että minusta tulee kirjailija.

Kurssien tuloksena syntyi elämäntarinani, jonka ulottuu äitini ja isoäitini tarinoihin saakka. Kaikki elivät omalla tavallaan kiehtovan ja tapahtumia täynnä olevan elämän. Jokaisen naisen suhtautuminen kohtaloonsa oli kuitenkin erilainen. Kahdeksankymmentäkaksivuotiaana olin saanut aikaan jälkipolvilleni suvun tarinaa. Nyt he tietävät, missä heidän juurensa ovat. Katson eläneeni täyden ja rikkaan elämän. Olen saanut koettelemuksia mutta myös paljon iloa ja riemua.




Aune Kinnarinen – minun elämäni tarina

Kotitorppa Pieksänjärven rannalla

Olen syntynyt 24.10.1934 Nilsiässä Pienviljelijä perheen esikoisena. Kotini oli pienen Pieksänjärven rannalla, jossa Lokki-laiva kesäisin ajoi Kuopion ja Pieksänkosken väliä, kuljettaen asukkaiden ostokset, niin rakennustarpeet kuin myös maidot meijeriin Kuopioon. Talvella oli neljän kilometrin matka käveltävänä maatien varteen, jossa kulki postikas ja yksi linja-auto kerran päivässä. Nilsiän kirkolle oli matkaa 20 kilometriä, joko hevosella tai sitten jalkapatikalla.

Isoisä ja hänen siskonsa joutuivat huutolaisiksi isoon naapuritaloon, kun jäivät äitinsä kuoltua orvoiksi. Isoisä jäi aikuiseksi kasvettuaan rengiksi taloon ja meni 19-vuotiaan saman ikäisen piian kanssa avioon vuonna 1892. He olivat säästäneet, toinen 18 ja toinen 19 markkaa pienistä palkoistaan. Tuolloin 50 kilon vehnäjauhosäkki maksoi kymmenen penniä ja kolmen kilon kahvipussi kolme penniä. Näitä isoisä halusi minulle aina kertoa, vaikka hän muuten oli hiljainen mies.

Torpparilain tultua voimaan talosta lohkaistiin kolme paikkaa. Isoisä sai niistä omansa, johon hän rakensi savutuvan. Kivikkoiset pellot he raivasivat mummon kanssa käsin. Myöhemmin rakennettiin uunit ja lisättiin huoneita perheen kasvaessa. He olivat hartaita uskovaisia. Kerran kuussa mummo leipoi kalakukon evääksi, ja he lähtivät kävellen Nilsiään kirkolle. Olivat yötä seuratuvalla, sunnuntaina ehtoolliskirkkoon ja sitten kävely taas kotiin.

Isoisällä ja isoäidillä oli kahdeksan lasta, viisi tytärtä ja kolme poikaa. Kuolema vei lapsista viisi alle 20-vuotiaina: vanhin poika menehtyi keuhkokuumeeseen ja nuorin anginamyrkytykseen sekä kolme nuorinta tyttöä tuberkuloosiin. Elämään jäi vain kaksi vanhinta siskoa ja isäni. He kaikki saavuttivat pitkän iän.

Sotavuodet äidin ja isoisän kanssa

Isäni oli opiskellut konemestariksi ja seilasi Lyypekki-Pietari -välillä viljaa ja puutavaraa kuljettavilla laivoilla. Isoisän ikääntyessä hänen oli jätettävä nämä työt ja jäätävä kotiin. Hän löysi puolisokseen karjakon naapurista, äitini Aino Maria Juntusen. Avioliitto solmittiin vuoden 1934 vaihteessa.

Minä synnyin sitten lokakuussa, saunassa kuten seuraavakin sisko. Yli neljäkiloinen tyttö. Olin alkanut kävellä kahdeksan kuukautta vanhana. Isä sanoi jälkeen päin, että ”kyllä olit vaikea vahdittava, kun kaikki revit alas mitä käteen vain tarttui”. Elämä oli ihan normaalia perhe-elämää, kunnes sota muutti kaiken.

Isoäitini kuoli talvella 1939, joten hän ei nähnyt sotia. Isoisä tuli Pieksänkoskelta kaupalta, toi postin ja sanoi: ”Nyt se sota on syttynyt, kohta ei saada kahvia.” Hän oli kova kahvin juoja. Äitini vastasi, että juodaan mesimarjamehua, kun sitä on. Siitä alkoi pelon ilmapiiri: milloin on isän lähdettävä sotaan. Pian kutsu tuli ja isä lähti. Molemmat rukoilivat, niin äiti kuin isoisä, Herra varjele isää ja ennen kaikkea lopeta sota.

Kovat oli pakkaset, ja kaksikin kertaa lämmitettiin uunit päivässä. Olin viisi vuotta vanha ja muistan ne tapahtumat kuin eilisen päivän. Perunat jäätyivät maakuopassa. Ne maistuivat makeilta, kun niitä keitti. Meitä sisaruksia oli silloin vielä kolme ja me kiukkusimme: ”Ei nämä hyvältä maistu”. Isoisä sanoi: ”Syökää lihaa, juurihan vasikan teurastin.”

Niin loppui talvisota, ja isä pääsi kotiin. Niin laihana ja hermostuneena. Hän joutui olemaan etulinjoilla, konekiväärissä ampumassa, eiköhän se olisi kenen hermoille tahansa käynyt. Äiti opetti meidätkin jo pienenä rukoilemaan. ”Apu tulee ylhäältä”, hän sanoi.

Niin jatkui taas elämä rauhallisempana, mutta se pelko siitä, että kyllä se kohta jatkuu, oli ihmisten mielissä. Salmilaiset oli evakkona meidän kylällä. He pääsivät välillä kotiinsa palaamaan.

Sota jatkui, ja isän oli mentävä taas. Äiti oli jäänyt varttumaan neljättä, joka syntyi kesällä 1941. Oli helteinen sunnuntaipäivä. Isoisä nukkui karjakeittiön penkillä, se kun oli viilein paikka. Me lapset leikimme pihalla, ja näimme kun isä tuli karjatarhan portista. Me juoksimme kertomaan äidille ja isoisälle, että nyt isä tulee lomalle. Äiti keittämään korviketta ja isoisä saunan lämmitykseen. Naapurin tyttö leipoi kastejuhlaan ison täytekakun, kerman päällä mehevät mesimarjat. Ilo kesti kolme viikkoa ja sitten ikävä, kun isä joutui lähtemään.

Kylät ukit ja mummot auttoivat viljan korjuussa ja puinnissa. Äitini opetti minua pesemään tuvan lattiaa ja sanoi: ”Aloita nurkista ja tee niin työsi, että ei toisen tarvitse parsia.” Yritin tehdä kaikkea, mitä pystyin: auttaa äitiä veden kannossa, puiden sisälle tuonnissa ja kuivikkeiden levittämisessä lehmien alle. Lampaat karsinassa rouskuttivat kerppuja ja aamulla kukko herätti kanaparven.

Kansakoulun aloitin syyskuussa, kun täytin lokakuussa kuusi vuotta. Isä siskon maatila oli koulun kanssa samalla kylällä, ja heillä oli minua kaksi vuotta vanhempi tytär. Täti pyysi isältä, eikö Aune saisi lähteä heidän tyttönsä seuraksi, kun ei ollut muita koululaisia sitä kautta kulkemassa. Opettaja sanoi, kun kuitenkin käyt joka päivä koululla, niin rupea käymään oikeasti koulua. Niin se alkoi.

Naapurin pihalta oli vielä pitkä matka niemeen ja salmi ylitettävänä. Koulun talonmies tuli veneellä hakemaan. Rospuuttoaikaan ei päästy kouluun mitenkään. Kerran talvella, kun oli kovat pakkaset ja hiihdin kotiin, luulin jalkojeni paleltuneen, kun ne olivat tunnottomat. Kotiin tultuani äiti laittoi hätäpäissään jalat lämpimään veteen. Mikä tuska! Huusin aivan suoraa huutoa. Sitten paloi koulu, ja minulle tuli lyhyt matka naapurin kammariin, jossa alaluokat olivat. Serkku oli jo yläluokilla, ja hän kulki toisten koululaisten kanssa lahden toiselle puolelle. Matka piteni hänellä.

Iso vastuu koulutytölle

Isäni kävi lomilla totta kai, ja lapsia tuli lisää. Äiti oli nähnyt unen, että hän ei selviä tästä raskaudesta. Kevättalvella maaliskuussa syntyi viides tyttö. Isäni oli kotona ja oli myös äitini äiti, mummo auttamassa. Äitini sai lapsivuodekuumeen ja menehtyi siihen viikon sisällä. Kahden viikon sisällä kuoli myös vauva. Se oli kovaa surun aikaa. Koulumatkalla itkin kuusen juurella Jumalalle, miksi otit äidin. Me olisimme tarvinnet. Osasin olla katkera hänelle. Puuseppä naapurissa teki pienen arkun vauvalle. Isä kantoi hautaussaatossa sylissään pientä arkkua äidin arkun perässä.

Isäni hoiti karjan, ja naapurin tyttö kävi lypsämässä. Niin meni kevät ja tuli kesä. Meitä oli neljä tyttöä: minä yhdeksän ja nuorin täytti kolme heinäkuussa. Olihan meillä isä ja isoisä, mutta sota vain jatkui. Isä, vaikka oli jo ikää, kutsuttiin etulinjoille. Oli 13. heinäkuuta 1944. Lokki-laiva seisoi naapurin rannassa. Veivät isontalon emännän maallista majaa seurakunnan hautausmaan multiin. Isoisä oli lähdössä viemään veneellä isääni maantien varteen, mihin piti kokoontua sotaan lähtöön. Isäni sanoi isälleen: ”Hoida sinä minun lapseni, jos en palaa. Johon isoisä vastasi: ”Kyllä tulet terveenä takaisin. Minä rukoilen elävää Jumalaa, että selviät.” Niin hän tuli, kun sota loppui. Minä olin kuin unessa. Pidin silmällä leikkiviä siskoja ja ongin samalla rannassa pesuvadillisen kaloja.

Isoisä otti aina keinuun syliinsä nuorimmat, jotka itkivät äitiä ja isää ja sanoi: ”Jäihän teille ukki.” Isoisä, joka oli elämässään niin paljon kokenut ja menettänyt, osasi antaa meille lapsille rakkautta ja myötätuntoa. Kyläläiset tekivät talkoilla heinän ja viljan korjuutyöt.

Isän naimaton sisko tuli Helsingistä. Otti työpaikasta vapaata ja tuli meitä hoitamaan, kun isä tuli sodasta. Tädillä ei ollut perhettä, ja hän hoiti meitä lapsia kyllä hyvin. Muistan, kun nuorimman siskon teki mieli hyvää, ja hän sanoi tädille. ”Anna vaikka kuin pieni natunen sokeria.”

Isän kotiuduttua sodasta täti lähti takaisin Helsinkiin. Isä haki lehdessä karjakkoa taloon. Hänen tultuaan meni seuraavana kesänä kihloihin hänen kanssaan, ja sitä seuraavana kesänä 1946 oli häät. Hän oli 12 vuotta nuorempi isää. Kyllähän se neljän lapsen hoito oli 30-vuotiaalle kova pesti. Meille äitiä sureville, rakkautta kaipaaville oli kuin aura olisi kääntänyt maan ylösalaisin. Isälle uusi rakkaus toi voimaa, mutta me lapset olimme kuin linnun poikaset, ilman emoa. Isällä olivat sodan raskaat muistot. Hän tarvitsi uutta elämän iloa.

Kaikki meni hyvin, kunnes tuli ensimmäinen lapsi. Se oli isälle jotakin, kun hän oli poika. Minä yritin siskoja suojella, ja jouduin siihen asemaan, että minua alettiin painamaan.  Itsetuntoni laski. Ajattelin, että minussa on jokin vika. Olen kai ruma, kun niin sanotaan. Opettaja pyysi aina juhlissa laulamaan. Hän kai huomasi tilanteeni ja yritti nosta minua. Se aina helpotti, kun sai kuusen juurella itkeä, kertoa kuuselle murheensa.

Koulun lopetin vuotta aikaisemmin kuin muut, koska olin alkanut sen jo kuusivuotiaana. Isän kanssa kuljin kaikissa töissä, tukkimetsää myöten, justeeria vetäen toisesta päästä. Minä olen ollut isälle enemmän työtoveri kuin lapsi.

Sillankorvan keittiössä

Välillä kävin, kun oli sopivaa aikaa, naapureissa auttamassa. Hankin rahaa opistoon, jonka kävin rippikoulun jälkeen. Olisin halunnut käydä talousopettajaksi, mutta en uskaltanut tehdä niin paljon velkaa.

Nuorena kävin kokeilemassa palkkatyötä Kuopiossa Osuusliikkeen leipomossa. Asuimme sisareni kanssa Tulliporttikadulla, erään leskirouvan kodissa. Aamulla piti mennä viideksi töihin. Kävelin torin poikki leipomoon töihin silmät sikkurassa, puoliunissani. Näin aikainen ylösnousu ei tuntunut oikein mielekkäältä, joten päätin muutaman kuukauden kuluttua vaihtaa alaa. Minulle, nuorelle tytölle, joka päivä kuultavat kaksimieliset jutut olivat ihmettelyn aihe ja liikaa. Niitä puhuivat vanhemmat naisleipurit. Kysyin mestarilta, joka oli ainoa mies, miksi he aina näin puhuvat. Hän vastasi: ”Se on ainoa asia, josta ei tule riitaa.”

Menin kesäksi kotiin auttamaan maataloustöissä. Syksyllä lähdin Helsinkiin ja pääsin asumaan Robertinkadulle ateljeeompelijan luokse. Yhtyneitten ravintoloiden konttori ja työhönotto olivat vastapäätä, ravintola Vanha Robertin yläkerrassa. Menin kysymään töitä ja sain työpaikan ravintola Sillankorvan apukeittäjänä Hakaniemessä. Aamulla kuudeksi töihin ja iltavuoro alkoi kello kaksi. Pääkeittäjä sattui olemaan samasta pitäjästä kuin minä.

Isot 50 litran kattilat, joissa yhdessä puuroa, yhdessä lihakeittoa tai hernekeittoa ja yhdessä kahvia. Nämä piti olla puoli yhdeksän valmiina. Työmaaruokalan mies tuli hakemaan, ja minun piti lähteä mukaan annostelemaan. Uutta Sillankorven ravintolaa rakennettaessa osa työmaata oli meren päällä. Tarvittiin sukeltajia. Siihen palkattiin viisi Myllärisen veljestä. Yksi heistä söi riisipuuron ruskealla kastikkeella, toinen hernekeiton ja maidon kanssa. Ihmettelin, mutta käskivät laittaa niin. Annosten paistaja oli kova tyttö – kiire kun oli. Hän heitti paistinpannun minulle altaaseen ja kovalla äänellä komensi: ”Jos vaan sen pannun peset pesuaineella, saat pannulla päähäsi.” Kyllä siinä ainakin oppi säännöt.

Salin puolella siivooja kasteli sahajauhot, levitti ne parketille ja sitten lakaisi pois. Se tehtiin, ettei pöly nousisi ilmaan. Parkettia kun ei voinut vedellä pestä. Keväisin oli suursiivous, johon sai osallistua henkilökunnasta, kuka halusi ylimääräistä palkkaa.

Emäntä oli rouva Kojonen – kiva ihminen. Hänellä oli astma, ja sen takia hän siirtyi myöhemmin Imatralle Valtionhotelliin. Avainnippu piti ottaa mukaan, kun kymmeneltä lähdin kotiin. Erään kerran olin unohtanut ottaa sen mukaan. Tällöin en koko yönä nukkunut, kun harmitti, miten pojat rakennuksella saa aamulla ruuat. Lähdin, kuten aina, kävellen Robertilta kohti Hakaniemeä ja toivoin, että jotenkin saan viestin emännälle. Astuin portista sisään, mutta se oli jo auki. Emäntä asui naapuritalossa ja huusi ikkunasta: ”Aune, minä heitän sinulle avaimet täältä”. Kivi putosi sydämeltä. Mikä helpotus, kun pääsin töihin. Muu henkilökunta tuli vasta puoli yhdeksän töihin.

Kerran taas olin puristanut finnin nenän varresta, ja siihen oli päässyt likaa. Se turvotti yön aikana toisen silmän umpeen. Ompelija kauhisteli, mutta sanoin: ”Minun on mentävä, pojat jäävät ilman ruokaa.” Työmatkalla vastaan tulijoita oli vähän, enkä välittänyt heistä. Sain ruuat valmiiksi, kun työtoverit tuli töihin. ”Minkä näköinen keittäjä! Nyt lähdet Punaisen ristin sairaalaan Töölöön ja heti.” Niin lähdin, ja tuli sairasloma.

Linnanmäki oli 1950-luvun alussa suosittu huvittelupaikka ja Alppila tanssipaikka. Kerran vapaapäivänä menimme taas Linnanmäelle ja siskoni halusi karuselliin. Meitä ei ollut siinä monta ja nuori mies pyöritti kovin, minkä seurauksena minulta retkahti niskat pahasti. Teki kipeää. Aamulla tuli vuokraemäntä herättämään ja kauhisteli, minkä näköinen taas olet. Kerroin, mitä sattui eilen illalla. Oli pintaverisuonet katkeilleet ja kasvot olivat kirjavat. Toiset ihmettelijät olivat työtoverit, mutta työt tein.

Vapuksi oli ompelija ommellut nätit leningit, sifongista ja pitsistä. Vapunaatto oli vapaa, menimme siskon kanssa Linnanmäelle. Kello yksi meni Linnanmäki kiinni, ja jatkettiin Messuhalliin tanssimaan ja siitä kuudeksi töihin. Sitten iltapäivällä asunnolle. Vuokraemäntä ihmetteli, missä olin yötä: tanssimassa. Ei silloin väsyttänyt, sitä jaksoi. Työilmapiiri oli hyvä, mutta tilipäivänä sai varautua, että joutuu tekemään toisen vuoron perään, kun työkaveri tullut vuoronvaihtoon vaan jäi juhlimaan.

Kouvolan Kauppakerholla

Niin löytyi se karjalainen mies, josta isoisä jo sanoi minulle ollessani kymmenen vuotta: ”Aune sinä menet karjalaisen pojan kanssa naimisiin. Lehmää sinulla ei ole ja sinä muutat, kuin romanit asuinpaikkaa.” Totta joka sana, niin olen tehnyt.

Miehen tultua kuvioihin mukaan tuli muutto Kuusankoskelle. Menin toimistolle sanomaan itseni irti. Johtaja sanoi jo emännän ilmoittaneen, että aion lähteä pois. Hän sanoi, että me emme olisi haluttu luopua sinusta. ”Jos tulet takaisin Helsinkiin, meillä löytyy sinulle aina työtä.” Niin loppuivat ravintolatyöt Helsingissä, mutta jatkuivat Kouvolassa.

Meidät vihittiin Kuusankosken kirkossa. Esikoisen synnyttyä olin kotiäitinä. Hoitelin vain perheeni. Puolentoista vuoden päästä, muutimme mieheni työn takia Kouvolaan. Kun tyttö oli kaksi vuotta, ystävä ehdotti, että lähtisin valtiolle töihin. Paikka oli Kauppakerhon keittiössä, Kouvolan keskustassa: keittiöapulaisen ja apukeittäjän yhdistetty paikka.

Ajattelin nyt voisin lähteä. Askarrutti kun matkaa oli kolme kilometriä kahdentoista jälkeen yöllä. Piti kulkea polkupyörällä, koska mikään liikenne ei pelannut. Kyllähän se kesällä oli kiva, mutta talvella huonoilla ilmoilla ei todellakaan. Otin paikan vastaan, ja anoppi tuli hoitamaan tyttöä.

Kauppakerho oli liikemiesten klubi, jonka jäsenet omistivat: paperitehtaiden, kuten Kuusankosken, Voikkaan, Myllykosken, Anjalankosken ja Inkeroisten herrat ja Kouvolan liikemiehet. He toivat mukanaan vieraita. Ulkopuoliset ei muuten päässyt sinne.

Pieni henkilökunta: piti niin moneen pystyä, siivota aamulla, joutua laittamaan kylmäkölle kuuluvat työt, kun puhelin soi, että tulee kabinettiin niin ja niin monta ihmistä syömään. Huolehtia liinavaatteiden ja pyyhkeiden puhtaudesta. Meitä oli keittiössä kaksi, viinikassa ja kaksi tarjoilijaa aina vuorossa. Hovimestari oli vain päivävuoron paitsi, kun oli tilaus. Niissä oli usein satoja henkilöitä. Vahtimestaria ei ollut. Oli aivan toista kuin isossa ravintolassa, enemmän töitä sekä vastuuta.

Keilahallin luovuttua tiloista Kauppakerho otti tilat. Tuli suuri sali, jonka liukuovilla sai toisen puolen isoksi kabinetiksi. Kouvola eli 1950-60-luvuilla suurta rakennusaikaa. Tuli liike- ja asuintaloja. Nyt sai karjalaisten tulon jälkeen muutkin kuin rautatieläiset asuntoja. Oli puhuttu, että vuokra-asuntoja saisivat vain rautatieläiset. Viipurista oli tullut liikemiehiä Kouvolaan.

Tilaisuuksia tuli. Oli rakennusten harjannostajaisia, kaupunginjohtaja Erkki Tuuli toi vieraita Helsingistä. Biljardisalissa oli kaksi pöytää, ja pidettiin kilpailuja. Marraskuun puolivälissä alkoivat pikkujoulut: kahdessa salissa eri porukat. Elettiin letkajenkka-aikaa: illan pidentyessä yhdestä salista lähettiin liikkeelle käytävän kautta toiseen saliin, ja niin letka jatkui kahteen asti yöllä. Kolme viikkoa joka päivä. Itse olin ihan valmis tonttu, kun joulu tuli. Olin nuori, niin kyllä sitä vielä silloin jaksoi.

Liinat ja servietit kävimme mankeloimassa naapuritalon kellarissa olevassa mankelihuoneessa yhdessä toisen vuoron tytön kanssa. Kerran oli liina jäänyt pahasti tukille, ja kävimme käsin vetämään suoraksi, kun saimme sen tukilta. Ovi oli jäänyt rakosilleen, ja yhdessä sitä liinaa vetäessä hän horjahti. Hyvä oli, ettei pudonnut portaaseen. Mekös naurettiin yhdessä, mutta se johtui siitä, että me pelästyttiin niin kovasti. Mikä varjelus oli.  Kyllä se jäi mieleen.

Keittiöstä salin puolelle

Pääkeittäjä vaihtui kaksikin kertaa. Aina yritin katsoa heidän tekemisiään ja ottaa oppia. Tarjoilijat vaihtuivat usein: mikä muutti paikkakuntaa, mikä jäi kotirouvaksi. Meidän vuoromme tarjoilija lähti Ruotsiin töihin, ja toinen ehdotti hoville: ”Minä haluan Aunen tuolta keittiöstä kouluttaa kaverikseni.” Olin 24 vuotta vanha. Epäilin. Tarjoilutyöstä tiedän vähän, ja miten ne viinit ja viinat. Tämä rouva vakuutti, että minä otan sinun opetuksesta vastuun.

Minä, arka luonteeltani. Miten se kysyi rohkeutta mennä kysymään asiakkaalta, mitä hän haluaa. Tuntui, kun jalat tarttuivat lattiaan kiinni. On kestettävä, leikki kun on leikkiin ruvennut, ajattelin. Otin asiakkaalta tiluksen vastaan ja kaverini hoiti sen asiakkaalle. Siitä se alkoi. Toisen vuoron tytöt oli kateellisia. He soimasivat minua, kun en ollut ravintola koulua käynyt.

Liityin liittoon. Jos hoidan hommani, ei he minua pois saa, jos en virhettä tee. Palkka muuttui prosenttipalkaksi, sitä mukaa, kun myyn palkka nousee. Suuret tilaisuudet olivat tuottoisia. Kaupunginjohtaja Erkki Tuuli toi vieraaksi kansanedustajia. Muun muassa presidentti Kekkosen poika, Matti.

Mäkihyppykilpailu oli aina Lahden kilpailujen jälkeen Kouvolassa. Selostajana Pekka Tiilikainen. Hän tuli ottamaan paukut. Sanoi, että tarkenee. Viisi sentti oli mitta, joka sai lasissa olla. Hän sanoi, että kymmenen senttiä, samaan lasiin ja vesi. Vein hänelle kahdessa lasissa. Hän sanoi, miksi en tuonut niin kuin pyysin. Sanoin laki ei salli sitä. Oli sanonut hoville: ”Kumma tyttö, kun ei totellut. Muut kaikki on totellut häntä.” Johon hovi oli sanonut: ”Eihän tehnyt poikkeusta sinunkaan kohdalla.” Julkisuuden henkilöitä tuli työn puolesta paljon tutuksi. Muun muassa Juha Watt Vainio, lauluntekijä ja laulaja. Hän oli silloin opettajana Anjalankoskella. Kouvolan kaupungista oli puolustusministerinä Sulo Suorttanen Heitä olisi niin paljon!

Jäin varttumaan toista lasta. Aioin jäädä kuusi kuukautta vartuttuani äitiyslomalle. Oli iso tilaus, monta sataa henkeä. Sanoivat minulle, ota sinä tuo juhlapöytä. Me hoidamme muut vieraat. Sanoin, ajatelkaa, miten minä ison mahani kanssa pärjään. Me teemme niin isot välit pöytien välillä. Kun vaan sinä hoidat pääpöydän. Olihan se tehtävä niin. Niin paljon he minuun luottivat.

Äitiysloma oli silloin neljä ja puoli kuukautta. Pojan synnyttyä sain Pohjois-Karjalasta nuoren tytön hoitamaan vauvaa. Hän asui meillä. Itseni oli jätettävä kuusiviikkoinen vauva hänelle hoitoon. Oli vuorotyö. Mieheni oli illat kotona, joten hänestä tyttö sai apua. Kyllähän se kirpaisi, mutta työtä ei voinut silloin jättää.

Tytöt olivat iloisia, kun tulin takaisin. Hovimestari oli vaihtunut. Iltavuorot piti hoitaa kahdella tarjoilijalla. Piti hoitaa asiat niin, ettei ollut juopuneita, laskussa kolme grogia ja vesi asiakasta kohden. Alko tarjosi viinoja, ostakaa! Mutta yks kaks tuli tarkastaja illalla, tarkasti laskut ja katsoi, oliko juopuneita asiakkaita. Oli hyvä, että asiakkaat lähtivät usein taksilla kotiin, joten he eivät joutuneet lasku taskussa poliisin haaviin. Hoitelin käsipuolesta ne muutamat portaat taksiin. Seuraavan kerran, kun tulivat, sanoivat kiitokset: ”Sinä palvelit meitä hyvin.”

Pojan ollessa kaksi vuotta lopetin ravintolatyön. Tytöt sanoivat, kuinka uskallat jättää näin hyvän työn, kun töitä oli vähän tarjolla. Se aika oli nyt päätöksessään. Mieheni selkä alkoi krakaamaan, ja päätimme yrittää liikealaa. Ei ollut vakituista tilipäivää. Piti alkaa taas tyhjästä rakentamaan uutta.

Olen ollut yksityisyrittäjänä niin mieheni kuin poikani kanssa. Mieheni kanssa olimme aviossa 45 vuotta. Sain hoitaa hänet kotona, kunnes nukkui pois. Tyttäreni kanssa asumme omakotitalossa. Poika on yrittäjä ja hänellä vaimo ja kolme lasta, jo aikuisia. Olen jo 82 vuotta ja olen saanut viettää sisältörikkaan elämän. Taivaan Isän suuren siunaavan käden alla.




Liisa Päätalo – tie kulki talvisodasta toteuttamaan tekniikan suurta murrosta

YTM Liisa Marketta Päätalo täytti 70 vuotta maaliskuussa 2010 Taivalkoskella. Liisa syntyi Posion Sirniössä vain pari viikkoa talvisodan päättymisen jälkeen. Alue oli sotatoimialuetta ja suurin osa kyläläisistä oli evakossa. Hänen äitinsä Aili Alasirniö, raskaana oleva nainen jäi Sirniöön hoitamaan kotitaloa ja karjaa. Äiti oli myös lotta, joka kävi valvontavuorollaan IV:ssä eli ilmavalvonnassa. Samalla hän kantoi huolta rintamalla olevasta aviopuolisosta, omasta jaksamisestaan ja tulevasta lapsesta.

Liisa Alasirniö kävi kansakoulun Sirniössä ja kauppakoulun Kajaanissa. Hän avioitui 19-vuotiaana taivalkoskelaisen Martti Päätalon kanssa. Perheeseen syntyi kolme tytärtä, jotka Liisa hoiti kotiäitinä lasten kouluun menoon asti. Sen jälkeen hän työskenteli puhelinkeskuksessa kuusi vuotta.

Työtä Taivalkosken teknisessä keskuksessa ja opiskelua työn ohessa

Kun puhelinliikenne automatisoitiin Suomessa 1970-luvulla, oli etsittävä uusi työpaikka. Liisa tunsi olevansa onnekas kun hän pääsi Taivalkosken kunnan tekniselle osastolle toimistotyöhön. Työn ohessa hän opiskeli ja valmistui Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi vuonna 1994. Sivutoimiselle matkaoppaalle gradun aiheeksi oli looginen valinta: Minkälaiset ihmiset ovat kiinnostuneet Kalle Päätalosta ja Kalle Päätalon tuotantoon liittyvistä taivalkoskelaisista maisemista.

Kolmas työura alkoi 1995 Taivalkosken kirjastotoimenjohtajana

Liisa toimi tässä tehtävässä aluksi sijaisena ja sittemmin vakituisena. Kirjastossa käynnistettiin aineiston siirtäminen tietokantaan, olihan ATK tullut kunnalliselämään jäädäkseen. Tehtävä kirjastossa oli haastava ja työntäyteinen, mutta erittäin mielenkiintoinen. Liisa jäi eläkkeelle vuonna 2002.

Tasavallan Presidentti antoi joulukuun 6 päivänä 1995 yhteiskuntatieteiden maisteri Liisa Päätalolle Suomen Leijonan Ritarikunnan ansioristin.

Liisa Päätalo on kirjoittanut useita kotiseutuaiheisia kirjoja

Yhdessä Tuomo Horsman ja Antti Heikkilän kanssa hän on laatinut veteraanimatrikkelin Isänmaan asialla Taivalkoskelaiset sodassa (1996). Sirniön kylän historia (1993) ja Talojen ja ihmisten historiaa Metsäkylästä (1996) -teoksiin tiedot kerättiin kansalaisopiston piirissä. Kolmantena . Viimeisin kirja on Sirniöläisiä sotavuosina 1939-1944: Kirjeet kertovat (2004), jossa on Liisan isän ja äidin sota-aikainen kirjeenvaihto.

Liisa on taitava käsistään

Vuonna 2009 Liisa ompeli Eliel Saarisen suunnitteleman Ruusuryijyn, samoin Impi Sotavallan suunnitteleman Sinapinsiemen ryijyn. Käsityöharrastuksen hän on perinyt äidiltään, jonka käsitöitä on pysyvästi esillä Liisa syntymäkodissa Posion Sirniön Heikkilässä, joka oli 16 vuotta Seppäpäivien pitopaikka. Kesällä 2009 Kamaripuolen Perä- ja Suukamareihin järjestettiin pienimuotoinen viiden polven naisten käsityönäyttely.

Liikunta ja järjestötyö harrastuksena

Käsityöharrastuksen lisäksi lukeminen ja liikunta ovat Liisa Päätalolle tärkeitä, samoin aikanaan järjestötyö Päätaloseurassa ja edelleen Taivalkosken Rintamaveteraaneissa. Hän osallistuu myös Suomalaisen Naisliiton seminaareihin ja tapaamisiin. Oulun osastossa on iloittu että Taivalkoskelta on saatu jäsen tuomaan lisäväriä.

 

 




Maikki Friberg ja Agnes Sjöberg – kokemuksia opiskeluajalta Berliinissä

Seuraavassa esityksessäni tarkastelen Berliiniä kahden opiskelijan, myöhemmin tohtorien Maikki Fribergin ja Agnes Sjöbergin kokemusten välityksellä. Pääasiallisena lähdeaineistona ovat heidän muistelmansa. Molemmat olivat pioneereja. Maikki Friberg opiskeli ensimmäisenä ulkomaalaisena naisena Berliinin der  Friedrich Wilhelms.-Universität zu Berlin yliopistossa 1894-1895, jatkoi opiskeluja Zürichin ja Bernin yliopistoissa, jossa väitteli vuonna 1895. Agnes Sjöbergistä tuli Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri. Hän aloitti eläinlääketieteen opinnot ensin Dresdenissä 1911 ja jatkoi niitä Berliinin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa 1912. Agnes Sjöberg väitteli tohtoriksi 1918.

Valtionyliopistot (Landesuniversität) olivat suljettuja saksalaisilta naisylioppilailta aina vuoteen 1908/1909 ja vasta vuonna 1913 aukenivat eläinlääketieteellisen tiedekunnan ovet naisylioppilaille. Tuolloin naisylioppilaat voivat suorittaa eläinlääketieteen kandidaatin tutkinnon.

Uusin kaupungistumiseen ja modernisoitumiseen liittyvä tietotaito saapui suomalaisiin kaupunkeihin, esim. Helsinkiin ilman suuria viiveitä. Miksi? Suomessa oli ammattitaitoisia lääkäreitä, opettajia, insinöörejä, jotka pitivät viiteryhmänä eurooppalaisia suukaupunkeja, lukivat ja matkustivat. Monet suorittivat jatko-opintoja Keski-Euroopassa (Vuosina 1900-1912 opiskeli Saksan yliopistoissa kaikkiaan 274 suomalaista miesylioppilasta ja 11 naisylioppilasta, esimerkiksi 1910-luvulla Dresdenin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa oli 30 suomalista miesopiskelijaa ja yksi nainen Agnes Sjöberg.)

Suomalaisia miesylioppilaita opiskeli eläinlääkäriksi useissa saksalaisissa korkeakouluissa, lääkäriksi Berliinin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa suomalaiset insinöörit hakeutuivat jatkokoulutukseen saksalaisiin teknillisiin korkeakouluihin. Suomalaisten opiskelijoiden kokonaismäärää Berliinin korkeakouluissa on vaikea arvioida autonomian loppupuolella, sillä sisäänkirjoittautuneiden yhteenvetotaulukoissa suomalaiset laskettiin venäläisten opiskelijoiden kanssa samaan luokkaan. Suomalaisten opiskelijoiden määristä saa tietoa, kun tutkii yliopiston eri tiedekuntien kursseille ilmoittautuneita. Esimerkiksi lääketieteellisen tiedekunnan talvi-, kevät- ja kesäkursseille ilmoittautuneiden joukosta löytyy lukuisia opiskelijoita, jotka ovat merkinneet kotipaikakseen Finnland.

Tutkijat ovat vasta viime vuosina, ehkäpä Euroopan Unionin vaikutuksesta, olleet laajemmin kiinnostuneita opiskelijoiden ja tiedemiesten liikkuvuudesta historiallisesta perspektiivistä. Tiedemiesten liikkuvuutta viimeisten sadan vuoden aikana selvitetään allekirjoittaneen projektissa, ja Giessenin yliopistossa on menossa projekti, jossa tutkitaan ulkomaalaisten opiskelijoiden määriä Saksan keisarikunnan yliopistoissa.

Berliinin yliopisto, der Köningliche Friedrich Wilhelms Univeristät zu Berlin veti puoleensa runsaasti ulkomaisia opiskelijoita kaikista Euroopan maista, myös Yhdysvalloista ja Japanista. Erityisesti lääketieteen opiskelijat saapuivat tutustumaan Berliinin kuuluisiin klinikkoihin. Aiemmin lääketieteen uusimman tiedon lähteille oli päästy Pariisissa ja Wienissä. Berliinin vetovoimaa lisäsi, että Preussin kuninkaallinen yliopisto järjesti kesäkursseja ja jatkokursseja ulkomaalaisille opiskelijoille. Vuonna 1908 ilmoitettiin Keisarillisessa Berliinin yliopistossa olleen 4669 vierailijaa.

Tiedonkulku

Tiedonkulku ennen ensimmäistä maailmansotaa oli avointa. Tietoa muista maista ja mahdollisuuksista sai varsin yksityiskohtaisista matkaoppaista ja aikakauslehdistä Yliopistoon saapuva opiskelija voi tutustua ylioppilaille suunnattuihin lehtiin kuten Akademische Rundschau ja Berliner Akademische Wochenschrift ja Berliner Akademische Nachricten. Näiden välityksellä ulkomaalainen opiskelija sai monipuolista tietoa tärkeistä osoitteista, kunkin maan lähetystöistä ja konsulaateista, järjestöistä yhdistyksistä ja klubeista, Lehtien palstoilla käytiin myös keskustelua tieteen ja luentojen vapaasta tarjonnasta.

Nykyisiä ylioppilaslehtiä ja yliopistolehteä vastaavissa lehdissä mainostettiin halpoja hostelleita, ruokailupaikkoja ja teatteriesityksiä. Lehden sivuilta löytyi mainoksia kasvisruokaravintoloista. Tarjolla oli konekirjoitusapua opinnäytetöihin.

Ulkomaalaisille opiskelijoille asunnonvälitystiedot olivat arvokkaita, joskin niin Maikki Friberg kuin Agnes Sjöberg löysivät asunnon tuttavien ja sattumien kautta. Agnes Sjöbergiä auttoi hänen tätinsä ja tämän hyvä ystävä Maila Talvio. Maikki Friberg löysi majoituksen opettaja-asuntolasta ”Lehrerinnenheim”, jossa oli verholla erotettuja osastoja.

Berliner Akademische Nachrichten –lehden viralliseen tiedotuspuoleen kuuluivat rehtorin tervehdykset ja eri tiedekuntien opetusohjelmat, tiedot uusista väitöskirjoista ja tilastot valmistuneista ja sisäänkirjottautuneista. Lehden sivuilta löytyivät parhaat teatteriesitykset, uusimmat kirja-arvostelut sekä ajankohtaista- palstalta retki- ilmoitukset ja kävelykierrokset. Opiskelija voi lehden perusteella suunnitella jatko-opintoja koti- tai ulkomaisten yliopistojen kesäkursseilla. Lehden palstoilta löytyy tietoja kursseista eri yliopistoissa, oli sitten kiinnostunut menemään sveitsiläisiin kauppakorkeakouluihin tai Etelä-Ranskaan, Oxfordiin, Edinburghiin, Leideniin tai Firenzeen. Kesäretkiä tehtiin Itämeren rannoilla sijaitseviin kylpylöihin.

Lehdessä Berliner Akademische Wochenschrift luvattiin ulkomaalaisia auttaa kaikissa asioissa niin ettei kukaan ulkomaalainen tuntisi itseään yksinäiseksi. Lehden ilmoitusten avulla toivottiin ulkomaalaisten opiskelijoiden löytävän maanmiehensä/-naisensa.

Opiskelijoita kehotettiin tulemaan kuunteemaan ulkomaalaisia vierailevia professoreita, joista moni tuli Saksan–Amerikan vaihtosuhteiden kautta.

Maikki Friberg, “Suomen lähettiläs ulkomailla”

Maantiedonopettaja Maikki Friberg oli pitkään haaveillut voivansa opiskella jossakin ulkomaisessa yliopistossa. Henkistä kannustusta hän sai ystävältään Anna Blomquistilta ja taloudellista tukea enoltaan Uno Boijerilta. Maikki Friberg oli pitkään valmentautunut saksalaiseen kulttuuripiiriin opiskelemalla saksaa ensin Kuljun kartanossa ja kesäisin Virossa.

Maikki Fribergin matkareitti Berliiniin vuonna 1894 kulki Tanskan kautta: Sade valui virtanaan kun laiva laski maihin Kööpenhaminassa. Hänen ystävänsä olivat järjestäneet majoituksen ja yhdessäolohetken Tanskan Naisyhdistyksen huoneistoon

Kun hän saapui Berliiniin, oli hänellä mukanaan matkaopas ”Ratgeber für junge Mädchen”, joka auttoi häntä matkalla. Oppaassa oli osoitteita kaikissa maanosissa ja kaupungeissa matkustaville naisille. Maikki Friberg oli pakannut vain yhden matkapuvun ja kolme alusvaatekertaa, ettei tarvitsisi käyttää kantajaa tai ajuria. Hän kuvasi tilannetta vuonna 1927 pikakirjoittajalle sanelemissaan muistelmissa: ”Minulla oli vain matkapukuni ruskeanharmaasta kankaasta tehty, jotta se oikein kestäisi pölyt ja liat matkalla. Tässä puvussani minä liikuin sillä aikaa kun muilla naisilla oli silkkiä ja samettia.”

Maikki Friberg oli ollut tietoinen siitä, että Leipzigin yliopistoon oli otettu naisiakin, mutta muistelmiensa ”Tieni varrella tapaamia” mukaan  ”hän tahtoi tulla suurempaan sivistyskeskukseen päästäkseen luentojen ulkopuolellakin kosketuksiin sellaisten suurten mittojen persoonallisuuksien kanssa, joita siellä saattoi tavata – ihmisnälkä oli hänessä aina vähintään yhtä voimakas kuin teoreettisten opintojen halu. Eläviä ihmisiä, jotka olivat etsineet totuutta, pyrkineet toteuttamaan aatteensa, luomaan uutta ja parempaa yhteiskuntaa”.

”Tieni varrella tapaamia”-teoksessaan Maikki Friberg kertoo professori Georg v. Gizyckistä, siveysopin professorista ja eetillisen seuran sihteeristä, jonka luentoja hän pääsi kuuntelemaan. Oman kertomuksensa mukaan Maikki Friberg sai tukea ja konsistorille tarkoitetun suosituksen eetillisen seuran puheenjohtajalta, professori Foesterilta. Tämä suhtautui hyvin myötämielisesti naisten opinkäyntiin.  Maikki Friberg ei malttanut odottaa hakemuksensa käsittelyä konsistorissa, vaan matkusti tapaamaan yliopiston rehtoria teologian professori Pfeidereria kaupungin ulkopuolelle voidakseen aloittaa luentojen kuulemisen, ”ettei aikaa menisi hukkaan”.  Tapaamisessa Maikki F. puhui Saksan ja Suomen välillä vallinneista ikivanhoista kulttuurisuhteista ja kansansivistämisen tärkeydestä. Hän saikin väliaikaisen lupatodistuksen ja hän pääsi kuin pääsikin opiskelemaan etiikkaa von Gizynskin johdolla ja kuuntelemaan taidehistoriaa professori Hermann Grimmin luennoille. Maikki Friberg kuunteli kaksitoista luentoa viikossa sosiologiaa, etiikkaa, filosofiaa, taidehistoriaa ja kulttuurihistoriaa. Tiedon edessä Maikki Friberg tunsi olevansa nöyrä: ”Tunnen joka hetki, että tieto on ääretön ja minä olen tyhmä ihmislapsi.”

Berliinin ja Georg von Gizyckin vaikutuksesta Fribergin uraan, kertoo se, että Maikki Friberg piti työhuoneensa seinällä kehyksissä von Gizyckin muotokuvaa. Hän oli osallistunut von Gizyckin seminaareihin, jossa oli käsitelty siveysopin suhdetta uskontoon. Von Gizyckiltä hän sai rohkaisua, sillä tämä oli kehottanut naisia kaikkialla liittymään yhteen. Olihan naisia vain vähän tärkeillä paikoilla. Herman Grimmin luennoille oli kuunteluluvan saanut myös pari amerikkalaista naista, joiden kanssa Friberg kävi taidemuseoissa tutustuen kunkin luennon aiheena oleviin taideteoksiin.

Maikki Friberg nautti olostaan Berliinissä. Ystävälleen Anna Blomquistille kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoi: ”Nyt olen Euroopassa, ja olen kuin mato juustossa. Tämä harhaileminen suurissa kaupungeissa ja erilaisten ihmisten kohtaaminen miellyttää minua suunnattomasti” Hän kävi teattereissa ja oopperassa ja erilaisissa kokouksissa. Maikki Friberg tuli myös tuntemaan, ettei kansavalistuksen voimaan rakentuva pohjoismainen käsitys saanut juuri ymmärtämystä sen aikaisessa Berliinissä, vaan työväen ja herrasväen välillä oli syvä kuilu. Vain herrasväelle ”Nur für Herrschaft” olivat kilpiä, joihin Friberg ei ollut tottunut Suomessa.

Vuoden opiskelujen jälkeen Maikki Friberg siirtyi Berliinistä Zürichin ja Bernin yliopistoihin, joissa myös naiset voivat väitellä. Jo vuonna 1896 hän valmistui Bernin yliopistosta tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa aiheena olivat pohjoismaiset kansanopistot. Aihe herätti huomiota ja hän sai useita esitelmäpyyntöjä. Hän piti esitelmiä pohjoismaisista kansanopistoista Berliinissä, Dresdenissä ja Wienissä 1895 ja yhdeksän vuotta myöhemmin Suomen yhteiskouluista ja yhteiskasvatuksesta Berliinissä ja Wienissä. Kahta vuotta myöhemmin hän kertoi suomalaisten perustuslaillisesta taistelusta sortoaikana Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Dresdenissä ja Wienissä ja vuonna 1911 Uno Cygnaeuksesta ja Suomen kansakoululaitoksesta Kööpenhaminassa.

Maikki Friberg palasi monesti Saksaan ja Keski-Eurooppaan myös ammatillisista syistä. Hän kertoi halvoista rautatielipuista, jotka mahdollistivat kiertomatkat.

Friberg kiersi Eurooppaa laajalti etsien uudistuksia maantiedon opetukseen ja jatkoluokkiin. Vuosina 1897 ja 1906 hän teki matkat Pariisiin, Brüsseliin, Berliiniin, Dresdeniin, Leipzigiin, Wieniin, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan, millä matkoilla hän tutustui erityisesti maantiedon opetukseen ja sen havainnollistamiseen kansa- ja oppikouluissa sekä tutki maantieteellistä kirjallisuutta. Havainnollistaminen oli uusin suuntaus Euroopassa.

Maikki Friberg osallistui naisliikkeen ja raittiusliikkeen kongresseihin, joissa hän solmi lukuisia ystävyyssuhteita. Esimerkiksi naisasiakongressissa Berliinissä vuonna 1904. Maikki Friberg esitelmöi laajalle yleisölle.

Fribergin ja muiden Eurooppaan matkustaneiden opettajien päämääränä oli sivistää ja kasvattaa suomalaisia eurooppalaisten mallien ja standardien mukaan. Maikki Fribergin vaikutus ulottuu tavallista kauemmas. Hän vei tietoa Suomesta. että levitti tietoa oppimastaan. Erityisesti helmikuun manifestin aikana Friberg ulkomaisine ystävineen pyrki vaikuttamaan siihen, että tieto Suomen oikeudellisen aseman loukkauksista leviäisi eurooppalaisessa lehdistössä. Hän kirjoitti itse Suomen valtiollisesta asemasta ja sivistysoloista saksalaisiin, ranskalaisiin ja tanskalaisiin lehtiin. Friberg hän avusti ainakin 17 ulkomaista lehteä. Hänen päämääränään oli levittää tietoa eri maissa ja herättää harrastusta Suomea kohtaan. Hänen intonsa tarttui hänen ystäviinsä, kuten Auguste Fickertiin, jonka hän sai innostumaan Suomen asemasta. Auguste Fickert, Wienin vapaamielisen naisasialiikkeen johtaja sai sanomalehtimiessuhteillaan aikaan sen, että Wienin lehdissä, mm. Arbeiterzeitungissa ilmestyi artikkeleita Suomen oikeudellisesta asemasta. Fickertin ansiosta Maikki Friberg sai kutsun luennoida sortokausista Arkkitehtitalon juhlasalin kaksituhatpäiselle yleisölle. Toinen Suomen tilanteen ymmärtäjä oli norjalainen naisasianainen ja toimittaja Gina Krog.

Maikki Friberg keräsi nimiä Suureen adressiin ja hänen henkilökohtaiset suhteet yhteiskunnallisiin vaikuttajiin ja toimittajiin vaikuttivat siihen, että nimiä löytyi.

Maikki Fribergin teoksesta ”Tien varrella tapaamiani ” käy ilmi, miten lähellä eurooppalaisia intellektuelleja tai heidän perintöään hän liikkui. Lukuisten merkittävien ystäviensä kautta sai kontakteja henkilöihin jotka olivat tunteneet Friedrich Nietzschen tai Richard Wagnerin. Hän matkusti itse tapaamaan Alexander Herzenin tytärtä Olgaa ja tutustui Ilja Repiniin Kuokkalassa. Maikki Fribergin sanoin” Tuntui sangen omituiselta keskustella Olga Herzenin kanssa ajatellessa, että hän oli hamasta lapsuudestaan elänyt niissä piireissä, joiden mielipiteet ja toimet olivat painaneet leimansa kokonaisen aikakauden sivistykseen ja suuntaan. Isänsä kodissa Olga Herzen oli nähnyt kaikki sen ajan etevimmät vapauden sankarit: Pulszkyn, Louis Blancin, Ledru Rollinin, Orsinin, Garibaldin, Mazzinin, Turgenjevin jne. Kasvatusäitinsä luona ollessaan hän joutui Richard Wagnerin piiriin ja myöhemmin hän oli tutustunut Nietzscheen, joka ihaili häntä siinä määrin, että pyysi häntä vaimokseen, tietämättä että hän jo silloin oli kihloissa professori Monodin kanssa.”

Maikki Fribergin Berliinin, Zürichin, Bernin ja Wienin kokemukset kantoivat kauas ja hyödyttivät monia ihmisiä. Hän solmi laajat ulkomaiset kontaktit, mistä kertoo se, että Maikki Fribergin osoitekirjassa useimmat osoitteet ovat Suomen rajojen ulkopuolelta. Moni saapui tapaamaan Fribergiä Suomeen. Perustamassaan Naisten Äänessä ulkomainen tietotaito löysi kanavansa, herätys- ja valistustyö kohteensa. Maikki Friberg oli Suomalaisen Naisasialiiton ja sen keskushallituksen jäsen liiton perustamisesta 1906 lähtien vuoteen 1924 ja Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja  1920-1927. Maikki Friberg vaikutti esitelmöimällä ja kirjoittamalla. Hän kirjoitti naisten ajatusmaailman avartamisesta ja naisten rohkaisemisesta poimien esimerkkejä Euroopan laajuisesti. Naisten äänen toimistossa Helsingissä kokoontui naisklubi sekä ranskalainen että englantilainen klubi. Sanotaan, että siitä tuli turvapaikka yksinäisille naisille ja levähdyspaikka maaseudulta kaupunkiin saapuneille naisille.

Agnes Sjöberg, Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri

Euroopan ensimmäisen naiseläinlääkärin Agnes Sjöbergin opiskeluajan kokemukset Dresdenissä ja Berliinissä olivat varsin monisäikeiset. Ongelmia aiheutti sekä muiden suhtautuminen häneen naisena että Suomen kansalaisuus Venäjän alamaisuudessa.

Suurin odotuksin valtavassa myrskyssä hän lähti Suomesta vuonna 1912. ”Menin Wellamo-matkustajalaivalla Stettiniin ja Itämerellä raivosi myrsky. Kun pieni Wellamo oli aallon pohjalla, nousi kaksi pilvenkorkuista, vihreää vaahtopäistä lainetta laivan eteen ja taakse. Tuntui kuin laiva olisi ollut pähkinänkuoren kokoinen ja menisi pohjaan milloin hyvänsä milloin tahansa tässä luonnon kirouksessa.”

Agnes Sjöbergin piti aloittaa opinnot Zürichin yliopistossa, mutta hän päätyi opiskelemaan ensin Dresdeniin ja sitten Berliiniin. Hänen onnistui kirjoittautua Zûrichin yliopistoon, mutta paria päivää myöhemmin häneltä evättiin opiskeluoikeus, koska hän oli suomalainen ja niin muodoin Venäjän alamainen. Tällä vuonna 1911 voimaan astuneella määräyksellä haluttiin estää venäläisten nihilistien virtaaminen Sveitsin yliopistoihin. Professori Zietmanin suosituksen turvin Agnes Sjöberg lähti Dresdeniin, jossa dekaani, professori Ellenberg ihmetteli, miten Agnes Sjöberg naisena halusi tulla eläinlääkäriksi todeten kuitenkin naisten periaatteessa sopivan pienkotieläinten käsittelijöiksi. Kuultuaan tämän mielipiteen ei Sjöberg uskaltanut lausua ajatustaan siitä, että hänen huomionsa kohdistui enemmän suuriin kotieläimiin, mutta samalla myös pienimpiin. Tapaus Agnes Sjöberg alistettiin professorikollegiolle, jonka piti päättää, otetaanko Agnes Sjöberg opiskelijaksi. Tutustuttuaan Agnes Sjöbergin hakupapereihin, kollegio oli valmis ottamaan hänet opiskelijaksi. Valitsijoiden mielestä kyseessä oli koe. Tuolloin naisia ei otettu eläinlääketieteen opiskelijoiksi. Sjöberg aloitti opinnot ainoana naisena kolmensadan miesopiskelijan joukossa.

Miesopiskelijoiden ennakkoluuloisesta suhtautumisesta Agnes Sjöbergillä oli todella haittaa. Hän kuuli saksalaisten arvostelevan hänen pukeutumistaan ja värivalintojaan. Omien sanojensa mukaan hän päätti, että oli Dresdenissä vain opiskeluja varten. Lempi ja opiskelu eivät sopineet hänen mielestään yhteen. Saadakseen olla ihailijoilta ja kaikelta sellaiselta rauhassa, osti hän huonosti pukevia vaatteita. Hän upposi luentoihin eikä halunnut itseään häirittävän.

Korkeakoulussa saksalaiset miesopiskelijat yrittivät saada hänet ulos luennoilta. Esimerkiksi kun hän osallistui professori Kelloggin vapaaehtoisiin luentoihin sairauksista, joilla puhuttiin muun muassa syfiliksestä koki Agnes Sjöberg seuraavaa: ”Ylioppilaat kaapivat ja tömistivät jaloillaan ja huusivat Hinaus (ulos). Tartuin lujasti molemmin käsin penkinreunaan ja ajattelin, että jos he kantavat minut ulos, niin penkki tulee mukana. Istuin siinä, missä istuin, mutta mieluummin olisin mennyt maanrakoon, jos olisin voinut, mutta ulos en lähtenyt. Jos opiskelijat olisi olisivat saaneet minut ajetuksi ulos tältä luennolta, he olisivat karkottaneet minut kaikilta luennoilta. Luentoa pitänyt professori pyysi luennon jälkeen anteeksi käytöstään, sillä hän ei tiennyt, että naiset voivat opiskella täällä. Agnes Sjöberg osallistui kyseisen professorin luennoille ”säännöllisesti osoittaakseen, ettei hän aja minua ulos säädyttömällä tyylillään.”

Sjöberg opiskelua yritettiin hidastaa monin tavoin. Hänen kertomansa mukaan eräs professori lähetti viestin, ettei Sjöberg osallistuisi hänen luennoille, kun hän käsittelee sukupuolielinten toimintaa. Kun kurssilaiset tutkivat preparaatteja, sallittiin muiden kurssilaisten kiertää ja tutkia toistensa preparaatteja, mutta Sjöberg sai tutkia vain omaansa.

Suomalaiset, joita opiskeli tuolloin kolmekymmentä, ilmaisivat tyytymättömyytensä siitä, että Agnes Sjöberg oli valinnut elämänurakseen eläinlääkärin ammatin. ”Kun saisi tuon ensimmäisen naispirun pois, niin ettei tulisi useampia, mutta jos hän saa jatkaa, niin voi jo ensi vuonna istua monta akkaa täällä penkeillä.”

Opiskeltuaan vuoden Dresdenissä Agnes Sjöberg halusi opiskelemaan Berliinin eläinlääketieteelliseen korkeakouluun. Hän saapui Berliiniin lokakuun 18. päivänä 1912 ja majoittui hospitsiin, jonka osoitteen oli saanut serkultaan. Pian hän siirtyi erääseen maisteriperheeseen Moabitiin, joka piti täyshoitolaisia.  Hän sai erikoisluvan yliopistoon sillä perusteella, että oli jo opiskellut Dresdenissä.

Berliinissä ilmapiiri tuntui paljon keveämmältä ja iloisemmalta kuin Dresdenissä. Hänen lisäkseen vain kaksi suomalaista oli aloittamassa eläinlääkärin opintoja. Saksalaiset toverit tuntuivat paljon ystävällisemmiltä kuin Dresdenissä. ”Luennon päätyttyä kaikki ryntäsivät laumana auttamaan takkia ylleni ja tällöin pyysinkin heitä kohtelemaan minua kollegiaalisesti.”

Vuonna 1913 sai Agnes Sjöberg suorittaa kandidaatintutkinnon, johon hän valmistautui lukemalla ahkerasti. Selviydyttyään erinomaisesti tenteistä hän pääsi kesälukukaudella 1914 klinikoille. Ensimmäisenä oli kirurginen klinikka, jonka johdossa oli professori Eberlein. Hän valitsi Sjöbergin toiseksi leikkausassistentiksi, toisena toimi sotilaseläinlääketieteen opiskelija. Sjöberg sai olla assistenttina kokonaisen vuoden, mikä harmitti monia kateellisia opiskelijoita.

Vapaa-ajastaan Sjöberg käytti mahdollisimman suuren osan ulkoiluun ja kävelyyn. Sjöberg liittyi yliopiston Wandervögel-yhdistykseen, jonka mukana hän pääsi luontoretkille Berliinin ympäristöön

Kaikki ei ollut Berliinissäkään mutkatonta. Professorikunnassa oli myös monia, jotka puhuivat ivallisesti naisista. Sjöberg joutui puolustamaan myös kansalaisuuttaan ja valaisemaan Suomen asemaa Venäjän valtakunnassa, esimerkiksi kun vieraileva venäläinen eläinlääkäri puhutteli Agnes Sjöbergiä venäläiseksi ja ihmetteli ettei tämä opiskele Venäjällä, johon Suomi kuului!

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen elokuun ensimmäisenä 1914 pysäytti Agnes Sjöbergin ajatukset, lähteäkö Suomeen vai jäädäkö Berliinin Eläinlääketieteelliseen Korkeakouluun. Hän harkitsi ansiomahdollisuuksia ja vaihtoehdoiksi jäivät toimiminen apulaisena korkeakoulun klinikoilla, lypsäjänä jollakin tilalla tai ompelijana tai keittäjänä jossakin perheessä. Ratkaisu tuli sisätautiklinikan assistenteilta, jotka oli kutsuttu rintamalle. Sjöberg joutui ottamanaan vastuulleen koko klinikan ja neljän assistentin työt. Esimies, salaneuvos Fröhner, joka edellisenä vuonna oli kehottanut kollegoja ajamaan naiset pois navetoista ja talleista, salli Agnes Sjöbergin tehdä ”naiselle sopimattomia” rektaalitutkimuksia nähdessään tämän taidot.

Sodan syttymisen jälkeen Sjöbergin oli tuotava passi leimattavaksi kahdesti päivässä, olihan hän Venäjän alamainen. Rehtori vapautti myöhemmin hänet tästä ikävästä velvollisuudesta, mutta silti hän oli valvonnassa; kotona oli oltava kello kymmenen. Sjöberg oli tuolloin yleensä klinikalla. Assistentuurista oli se, hyöty, että Agnes Sjöberg pääsi asumaan assistenttiasuntoihin klinikkarakennuksen siipeen. Tämä helpotti elämää, sillä työpäivät tahtoivat venyä pitkiksi aamuyöhön saakka. Klinikkatyö oli raskasta. Sairaita hevosia tuotiin koko ajan rintamalta; joskus seitsemän, kahdeksan hevosta yhden yön aikana. Tämä oli kuitenkin itsenäistä työtä, jota Agnes Sjöberg oli kaivannut lapsuudesta alkaen. Hänen mukaansa ensimmäiset sotakuukaudet olivat hänen elämänsä onnellisinta aikaa.

Klinikoille tuotin paljon hevosia Venäjältä, ja niiden joukossa useita nk. räkätautia sairastavia. Näistä hevosista Agnes Sjöberg alkoi tehdä tutkimuksia.  Mikroskooppista tutkimusta ja rokotustyötä varten sai Sjöberg pienen laboratoriohuoneen. Kun tutkimus oli vuonna 1916 valmis, ojensi hän työnsä tarkkoine taulukkoineen salaneuvokselle. Sjöberg oli saanut tartunnan tutkimistaan eläimistä ja sairasti yhtäjaksoisesti kuukauden. Järkytys oli suuri, kun hän palattuaan työhön huomasi salaneuvos Fröhnerin julkaisseen omissa nimissään hänen työnsä eläinlääketieteellisessä aikakauskirjassa (Monatshefte für praktische Tierheilkunde 12.9.1916). Hän lähti välittömästi korkeakoulun rehtorin luo näyttämään käsikirjoitustaan ja salaneuvoksen julkaisua. Vaikka rehtori myönsi kysymyksessä olleen plagiaatin, ei mitään voitu tehdä, koska Sjöberg oli vihollismaan alamainen.

Sjöberg valmistui eläinlääketieteen kandidaatiksi arvosanalla hyvä (gnut). Hän oli toinen niistä kahdesta, jotka selvisivät näin hyvin 54 kandidaatin joukosta. Hän kirjoitti ruotsiksi kirjeen serkuilleen Ruotsiin, toimitettavaksi edelleen vanhemmilleen. Nyt hän oli saavuttanut päämääränsä.

Vuosina 1916-1917 Sjöberg työskenteli assistenttina pieneläinklinikalla. Nämä vuodet olivat vaikeimmat, sillä kiihotus suomalais-venäläistä kansalaista vastaan yltyi ja Sjöberg halusi lähteä pois. Taloudellisesti kyseiset vuodet olivat myös vaikeita, kaikki oli kortilla ja lämpöäkin puuttui. Korkeakoulun lehmistä liikeni myös puoli litraa maitoa Sjöbergille ja jouluksi 1916 Sjöberg sai hienon hanhenpaistin eräältä maalla asuvalta rouvalta. Sjöberg kuvaa oloaan:” Sinä kautena, jona minun piti elää pelkällä korttiruoalla, en jaksanut edes kaikkina iltapäivinä mennä työhön, minua pyörrytti. Minua auttoi tänä vaikeana aikana amiraalitar S., jonka mies johti Tonavan laivuetta. Amiraali lähetti usein ruokatavaroita perheelleen Romaniasta. Rouvalta sain osan näistä tavaroista, sillä ompelin hänelle vaatteita öisin.”

Sjöberg sanoutui irti pieneläinklinikalta ja otti vastaan assistentin toimen Mecklenburgista erään eläinlääkärin luota, jossa hän saattoi soveltaa oppimaansa käytäntöön ja syödä vatsansa täyteen. Niin Mecklenburgissa kuin myöhemmin Närpiössä ja Somerolla ihmiset hämmästyivät huomatessaan että heidän kotikäynnille tilaamansa eläinlääkäri olikin nainen.

Kun tiedot Suomen itsenäistymistä saapuivat Saksaan, kiirehti Sjöberg suorittamaan tohtorin tutkinnon Dresdenissä.  Sjöbergin väitöskirja käsitteli hevosten silmäeritettä. Väitöskirjaa oli puolustettava Leipzigissa, jonne kerääntyi myös monta Dresdenin Eläinlääketieteellisen Korkeakoulun professoria rehtorin johdolla. Väittely oli paikoin melko kiivasta, mutta Sjöberg pystyi puolustamaan tutkimustuloksiaan, jotka poikkesivat vastaväittäjän omista tuloksista. Seuraavana päivänä vastaväittäjä oli todennut, että hän haluaisi olla vastaväittäjänä tällaiselle naisylioppilaalle joka päivä. On syytä mainita että Aili Oksasen tutkimusten mukaan vuosina 1904-1939 väitelleistä 74 suomalaisesta eläinlääkäristä 45 väitteli Leipzigin yliopistossa. Väittelyn jälkeen Agnes Sjöberg promovoitiin heinäkuun 27. päivänä 1918 eläinlääketieteen tohtoriksi. Seuraavana päivänä oli ilo oli sangen suuri, kun Sjöberg sai kotoa itsenäisestä Suomesta, kirjeen ja rahalähetyksen Dresdeniin neljän vuoden odotuksen jälkeen.

Vuonna 1925 Sjöberg palasi tutkimustyön pariin Wieniin puoleksitoista vuodeksi ja matkusti myöhemmin Yhdysvaltoihin ja Englantiin. Taitojaan ja tietojaan Sjöberg sovelsi toimiessaan maaseutueläinlääkärinä, hän teki uransa eläinlääkärinä Närpiössä, Kauhajoella, Seinäjoella, Kokkolassa ja Vetelissä. Avioiduttuaan hän asui jonkun vuoden myös Pyhännällä. Monet Pohjanmaan rannikkopitäjien tilallisista tulivat tuntemaan hänen tietonsa ja taitonsa.

Eläinlääketieteellinen korkeakoulu aloitti toimintansa Helsingissä vasta vuonna 1945. Voidaan olettaa, että Agnes Sjöbergin tieteellisellä koulutuksella olisi ollut enemmän kysyntää kotimaassa, jos eläinlääkärien koulutus olisi aloitettu jo aiemmin.

Mitä yhteistä Maikki Fribergillä ja Agnes Sjöbergillä?

Yhteistä näille kahdelle oli päämäärätietoinen ja tavoitteellinen toiminta ja pyrkimys päästä viimeisimmän, uusimman tiedon tasolle. Selviytyminen ainokaisena ulkomaisena naisena der Königliche Friedrich Wilhelms-Universität zu Berlin-yliopistossa ja Dresdenin ja Berliinin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa vaati oma-aloitteisuutta, rohkeutta ja vahvaa itseluottamusta.

Sekä Maikki Fribergillä että Agnes Sjöbergillä oli käytännön kokemusta alalta, johon valmistautuivat. Agnes Sjöbergille oli paljon hyötyä työskentelystä kotitilalla ja siitä, että hän oli kouluaikoina työskennellyt eläinlääkärin apulaisena. Maikki Fribergillä oli takanaan opettajan ura.

Molemmille ulkomailla opiskelu oli ollut haave, joka toteutui suvun taloudellisella tuella. Rahaa ei liiennyt ylimääräiseen, ajoittain nähtiin nälkää, kuten Agnes Sjöbergin kokemukset ensimmäisen maailmansodan vuosilta osoittavat. Hän joutui lainaamaan rahaa ja myymään vaatteitaan, sillä assistentin palkka oli pieni ja elinkustannukset korkeat.

Maikki Friberg oli vakuuttunut valistustyön tärkeydestä ja naisten oikeudesta tasa-arvoon. Hän pääsi nopeasti nousevan naisasialiikkeen myötä eteenpäin. Agnes Sjöbergin tie oli vaikeampi, alalla, jolla naisiin suhtauduttiin epäillen. Hän raivasi tiensä erinomaisella opintomenestyksellä, joka Berliinissä johti moniin assistentuureihin. Berliiniläiset professorit olivat huomanneet hänen kykynsä ja häntä kehuttiin siitä, että hän osasi ajatella tieteellisesti. Ei ihme, että hänen tieteelliset mittauksensa löytyivät julkaistuna esimiehen nimissä.

Niin Maikki Fribergille kuin Agnes Sjöbergille ulkomainen opiskelu merkitsi henkisen pääoman sekä kokemuksen kartuttamista. Väitöskirjan laatiminenkaan ei auttanut Maikki Fribergiä saamaan hänen hakemaansa Helsingin kansakoulujen apulaistarkastajan virkaa. Eläinlääketieteen tohtorin tutkinto ei edistänyt myöskään Sjöbergin urakehitystä, mutta Berliinin vuodet auttoivat häntä diagnostisoimaan Suomessa tuntemattomia eläinsairauksia.




Ulla Laine – uraa uurtava metsänhoitajanainen

Ulla Unelma Laine os. Uotila kirjoitti ylioppilaaksi Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuonna 1932 ja valmistui metsänhoitajaksi vuonna 1935. Ulla aloitti työuransa metsähallituksessa. Sodan aikana hän oli mm. Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan metsäosastolla metsänhoitajana. Lounais-Suomen metsänhoitolautakunnan palvelukseen Ulla tuli 1949 ja hän jäi konttoripäällikön vakanssilta eläkkeelle vuonna 1972. Ulla sai Suomen Leijonan Ritarikunnan 1. luokan ritarinmerkin 1962.

Ulla

Ulla Laine on kotoisin Varsinais-Suomesta Pöytyältä. Ullan kotitila oli pitkä ja kapea, jonka maastoon hän ei ehtinyt koskaan kyllästyä. Tilan läpi virtasi Aurajoki. Siellä oli rehevää lehtoa ja raakaa suota, kallioita ja peltoja. Isä oli maanviljelijä Antti Uotila, jolta jos keltä Ulla oli perinyt seikkailijan verta. Antti kiersi Amerikkaa seitsemän vuotta ennen kuin vei vihille Ullan äidin Vera Kytön. Äitiään Ulla kuvailee reippaaksi, aktiiviseksi ja urheilulliseksi naiseksi, joka toimi nuorisoseurassa ja oli paikallisten Lottien puheenjohtaja.

Ullan jälkeen perheeseen syntyi kolme poikaa. Koska naapuritaloissakin oli enemmän poikia kuin tyttöjä, oppikouluaikojen kesäharrastuksena oli lähinnä urheilu. Aurajoessa uitiin ja sukellettiin. Urheilukentällä pelattiin pallopelejä kahtena iltana viikossa.

”Rakastin metsää ja koska fyysinen kuntoni oli yhtä hyvä kuin pojilla, en nähnyt mitään estettä metsänhoitajaksi pyrkimiselle. En edes aavistanut, että olisin jonkinlainen kummajainen, vaikka pari naisagronomia vähän pelottelikin miesopiskelijoiden suhtautumisella. Vanhempani eivät olleet järin innostuneita, mutta eivät kieltäneetkään yrittämästä. Pitäjän metsänhoidonneuvoja, jonka kanssa olimme paljon tekemisissä, suhtautui aikomukseeni hiukan huvittuneesti, mutta oli sitä mieltä, että yrittänyttä ei laiteta.

Helsinkiläisistä yliopisto-opiskelijoista oleva tieto oli peräisin tyttöromaaneista. En tiennyt metsäalan opiskelustakaan mitään, kun juuri 18 vuotta täyttäneenä saavuin ensimmäistä kertaa Helsinkiin. Onnekseni pääsin väliaikaisesti tätini perheen luo asumaan, joten suurkaupunki ei heti maalaistyttöä nujertanut. Opintoneuvojana metsätieteellisessä toimi erittäin ystävällinen nuori metsänhoitaja, joka kertoi, että ennen minua oli jo kaksi naista valmistunut metsänhoitajaksi, joten hän ei mitenkään halunnut tyrmätä aikomustani vaan toivotti vain hyvää onnea. Arpa oli heitetty ja taisto alkoi!”

Ulla pysyi Tertin vauhdissa

Ulla lähti Hyytiälään vuonna 1933. Silloin Hyytiälän isännäksi tuli pystyvä opettaja ja nuorisoa innoittava tohtori Martti Tertti. ”Meillä ei ollut niin paljon motin tekoa ja suon kaivuuta kuin aiemmin. Tertin opetus painottui biologisiin retkeilyluentoihin. Meille opetettiin paljon mm. metsien tyypittelyä ja metsänhoidollisten toimenpiteiden suunnittelua. Hän oli erittäin innostava ja hyvä opettaja. Kesä -33 oli kuuma ja metsäpaloja oli paljon. Niiden sammuttamiseen osallistuimme usein. Itse en ollut kuin paikallisten palojen sammutuksissa, mutta pojat kävivät kauempanakin, esim. Parkanossa, jossa oli oikein suuri metsäpalo.

” Martti Tertti oli varsin sotilaallinen henkilö. Hn vei metsäylioppilaat kerran sosialistien vaalikokoukseen. ”Olin mukana siellä, mutta kyllä minua jälkeenpäin nolotti. Tarkoitus oli, että meitä olisi puolet kokousväestä. Tertti oli päättänyt, että me vain valloitamme tämän kokouksen, mutta sinne tulikin oikein rääväsuinen nuorimies IKL:stä Helsingistä. Hänet oli laitettu akiteeraajaksi. Me emme sen kaverin jutuista yhtään tippaa tykänneet. Tertti oli hyvin rauhallinen ja sanoi, että me emme täällä muuta tee kuin otamme tuon Marxin kuvan seinältä ja sitten lähdemme. Näin teimme, eikä asiasta sen enempää puhuttu.

Tertti sanoi erään kerran Pilkotusta lähtiessämme, että hän juoksee tästä Hyytiälään, jotka tahtovat voivat juosta mukana, pidetään tästä nyt pieni kilpailu. Ajattelin, että tässä kilpailussa minun täytyy olla ensimmäisten joukossa. Olin fyysisesti mielestäni aika hyväkuntoinen. Kuusi kaveria pysyi Tertin vauhdissa. Hän komensi meidät mukana pysyneet riviin ja sanoi, että lähdetäänpäs uimaan. Kyllä hän oli itsekin tavallisen hikinen.” Tästä syntyi vuosittain juostava Pilkotun maratoni.

Kolmas nainen – merkki hiipivästä vaarasta

”Olin sikäli erityisasemassa, että oli kulunut yli kymmenen vuotta edeltäjäni Martta Valtosen ajoista, ja miessukukunta oli tuudittautunut siihen uskoon, ettei naisista ole uhkaa tällä alalla. Tiesin Hyytiälään mennessäni, että kurssin pojille oli annettu tehtävä karkoittaa minut sieltä itkien tieheni. Vetojakin kestokyvystäni oli lyöty!” kertoo Ulla huvittuneena, eikä hänen äänestään nyt, niin kuin ei muulloinkaan, löydy hienoistakaan katkeruuden sävyä.

”Olin ensimmäinen tyttö, joka joutui asumaan päärakennuksessa yhdessä poikien kanssa. Toini ja Martta olivat asuneet jossakin muualla. Tertti antoi kyllä huoneeseeni avaimen, muttei se mitään hyödyttänyt, kyllä pojat minun huoneeseeni pääsivät, jos halusivat. Kerran oli tuotu koira sivukomeroon. Erään kerran laatikossa oli lepakko. Yksi tapaus harmitti minua oikein tosissaan: pojat ottivat vesiletkun ja suuntasivat sen ikkunaani kohti. Vesi osui kurssipäiväkirjaani. Lisäksi minulla oli lainassa Birger Sjödahlin päiväkirja, joka myös kastui. Birger suuttui ja poikien kesken syntyi melkein käsirysy. Silloin olin jopa vähän vahingoniloinen, sillä pilkka osui omaan nilkkaan.

Minä menin aina viimeksi saunaan, koska olin kova saunomaan ja näin sain olla rauhassa. Olin ollut siellä varmaan tunnin, enkä tiennyt ollenkaan, mitä ulkopuolella oli sillä aikaa tapahtunut. Yhtäkkiä saunan ovelle ilmestyi koputtelemaan vanhan puutarhurin vaimo Roosa. Hän oli hyvin ystävällinen sielu. Hän kysyi, tiedänkö, että vaatteeni oli viety. Roosan mies oli nähnyt, kuinka joku poika juoksi saunalta povessaan jonkinlainen mytty. Roosa miehineen arveli, että siinä menivät minun vaatteeni. Pojat olivat tuoneet narulta saunalle minun vähemmän pukevan uimapukuni. Roosa haki minulle miehensä pitkän sadetakin, joka ulottui aivan nilkkoihin asti ja jonka sai napitettua leukaan asti. Olin kiusallani vielä aika kauan saunassa. Ajattelin, että odottakoot. Kaikki pojat odottivat kunniakujassa, jonka läpi kävelin kuin ruhtinas pitkässä sadetakissa omaan huoneeseeni.

Kerran olin asuntolan ala-aulassa ja pojat kyselivät, lähtisinkö soutelemaan. Vastasin, että en, siellä on aika kylmä. Kylmästä huomauttaminen aiheutti sen, että joka ikinen iikka, joka siinä alakerrassa oli, meni hakemaan villapuseroita. Minä seisoin kuin tatti ja pojat pukivat päälleni villapuseroita. En voinut mitään: joku nosti käsiä ja toinen puki puseroa jne. Minä olin kuin elokuhilas, enkä päässyt enää liikkumaan. Pojat kuljettivat minut ystävällisesti rantaan ja laittoivat istumaan veneeseen. Kyllä minä silloin ajattelin, että aikovatkohan he hukuttaa minut. Mutta mietin, etten minä varmaan hukkuisikaan, kun minulla oli niin paljon tavaraa päällä. Tulimme takaisin kierrettyämme järven. Sitten pojat riisuivat minulta villapaidan kerrallaan.

Oli heillä aikaa ja mielikuvitusta. Kun vielä ajattelee, että he olivat sentään ensimmäisen vuoden minulle aika kohteliaita. Minä olin käynyt katsomassa kaupunkia sellaisten poikien kanssa, jotka myöhemmin laskin melkein vihollisikseni. He rupesivat vissiin huomaamaan, että minä olin tosissani, silloin käytös muuttui.

Muistan, kun meille kerran jaettiin halkopalstat. Minä sain jostain syystä sellaisen kauhean palstan, jossa oli kiertynyttä, hidaskasvuista kuusta. Niitä minä sitten hakkasin. Pojat saivat työnsä valmiiksi ja kulkivat palstani ohi, jota olin tehnyt vasta puoleen väliin. Joku sieltä ilkeämmästä päästä sanoi, että jos sinulla on huonot aseet, niin tästä saat kirveen. Tuli toinen ja jätti myös omansa. He jättivät sentään aika monta kirvestä. Minä päätin, että olen täällä niin kauan, kunnes palsta on valmis. Voi tuska ja vaiva, olisinpa saanut kunnon paikan! Sitten tuli Paavo Harve, toinen assistentti, veneellä palstalle. Palsta oli nimittäin toisella puolella Kuivajärveä. Hän kysyi, ettenkö meinaa ollenkaan tulla pois. Minä sanoin, että en kai, kun minun täytyy kaikki nämä hakata. Kirveitäkin on tuossa suuri kasa. Harve jäi auttamaan minua. Kello oli kaksi yöllä, kun palasimme Hyytiälään.

Professorit – niin kuin vanhat herrat yleensäkin – suhtautuivat nuoriin tyttöihin kohteliaasti. Etenkin Erkki Laitakari oli aina ystävällinen. Toinen turkulainen professori, joka olikin minulle kaikkein harmittavaisin, oli metsäpolitiikan professori Eino Saari. Saari oli osakunnan kuraattori. Minä en käynyt paljoakaan osakunnassa ja hän oli siitä jollain tapaa hapan. Tein kuitenkin hänelle laudaturtyön Pöytyällä. Kiertelin kyselemässä, miksi pöytyäläiset maanviljelijät olivat myyneet metsiänsä jonain tiettynä aikana. Menihän työ läpi, en siitä kyllä suurta huolta kantanut. Ylipäänsä esimieheni ja professorit suhtautuivat minuun myönteisesti tätä yhtä lukuun ottamatta. Saaren sisar oli ollut tyttökoulussa talousopettajani. Olin luokan nuorin ja varmaan open ”murheenkryyni”, mutta sen ei kai olisi pitänyt tähän asiaan mitään vaikuttaa!”

Ullan kurssin pojat eivät selvinneet heille annetusta tehtävästä; heistä kuulemma riippui tulisiko Metsätalolle vielä tyttöjä. Hyytiälästäkin Ulla oli selvinnyt ilmeisen kunniakkaasti, sillä Tertti lähetti seuraavan tytön, Ulla Kotilaisen, hänen puheilleen, jotta hän kertoisi, miten Hyytiälässä tulee käyttäytyä.

Ulla valmistui joulukuussa 1935. Näin lähti hänen metsänhoitajauransa käyntiin:

Metsähallituksessa olin käynyt niiaamassa sekä A.K. Cajanderille että Mauno Pekkalalle ja sieltä sain komennuksen helmikuun alussa 1936 Pohjanmaan piirikuntakonttoriin Oulussa. Hiukan tietysti jännitti turkulaistyttöä, eikä tilannetta ensi alkuun parantanut puhelinkeskustelu, jonka sattumalta kuulin ensimmäisenä työpäivänäni. Piirikuntapäällikkö Antti Huovinen puhui tai pikemminkin huusi puhelimeen: ”Mitä pirua te oikein siellä tarkoitatte? Minä pyydän apua, ja te lähetätte tommosen likanheitukan.” Arvasin, että toisessa päässä oli metsähallituksen edustaja. No, toimiston ystävälliset rouvat ja neidit saivat minut rauhoittumaan ja ihan mukavasti aika kului toimistotöitä tehden. Tiesin, että esimieheni yritti pikkuhiljaa minua johonkin hoitoalueeseen, mutta ei oikein onnistunut kunnes piirikunnan ainoa poikamies Manu Kankaanpää Lestin hoitoalueesta sai luvan ottaa minut halusi taikka ei. Sinne oli toki aikaisemmin lähetetty monta miespuolistakin vasta-alkajaa, koska alueella oli esim. metsärata ja muutenkin se oli opetusmielessä sopiva. Olin pitänyt pohjalaisia jotenkin hurjina ja jäykkinä ”häjyinä”, mutta ihastuin kerta kaikkiaan eskolalaisiin. Sain paljon ystäviä kylältä ja pari kertaa kesän aikana kävin hurvittelemassa Kokkolassakin. Mitään kesälomaa ei tietenkään ensimmäisenä vuonna saanut.

Aluemetsänhoitaja oli innokas metsästäjä, hänellä oli aitauksessa useampia koiria. Minun oli pakko lähteä mukaan metsälle, koska sitä edellytettiin apulaisilta. Seisoin passissa täysin omissa ajatuksissani, kun äkkiä koirat ajoivat jäniksen näköpiiriini ja yhtäkkiä sain kovan tällin pyssystä poskeeni ja huomasin, että olin ampunut jäniksen. Surin sen kohtaloa, mutta kiitin onneani, etten ollut ampunut koiraa. Minulle tämä merkitsi ”miehisyyskoetta” eikä minun sen jälkeen tarvinnut ottaa osaa metsästykseen.

Kurssitoverini olivat aikoinaan pelotelleet minua leimausporukoista, joiden mukana joutuisin juoksemaan pitkin takametsiä. Olin silloin huomauttanut, että koska olin kestänyt heidän kanssaan, ei minulla varmasti olisi mitään hätää leimauksillakaan. Olin oikeassa, puolet porukasta oli ns. körttiläisiä ja loputkin mukavia siivoja miehiä, jotka eivät juuri turhia löpisseet.

Viihdyin siis hyvin enkä kaivannut Helsinkiin, niinpä minulle oli todellinen pettymys kun taas jouduin kuulemaan esimieheni puhelun metsähallituksen edustajan kanssa. Aluemetsänhoitaja Kankaanpää vuorollaan huusi puhelimeen: ”Mitä hemmettiä. Miksi sen nyt sinne haluatte, kun minä juuri olen sen saanut oppimaan nämä hommat.” Marraskuun alussa 1936 palasin Pohjanmaan reissultani Helsinkiin.

Kun vertasin näitä alku- ja loppupuhelinkeskusteluja toisiinsa, onnittelin itseäni kohtalaisesta saavutuksesta.

Mata Harina talvisodassa

Ulla jatkoi metsähallituksessa kevääseen 1942 saakka. ”Talvisodan ajan metsähallitus oli evakuoituna Pohjanmaalle, mutta naisillakin oli mahdollisuus mennä sotahommiin. Minä sain komennuksen Päämajan valvontaosastoon Mikkeliin, jossa koulutettiin muutamia naisia ellei nyt ihan vakoilijoiksi niin ainakin jonkinlaisiksi tarkkailijoiksi. Tammikuussa lähdin erään toisen ’Mata Harin’ ja ja kahden kemistin kanssa Tornioon, jossa meidän piti siviilihenkilöinä tarkkailla ruotsalaisten vapaaehtoisten ja sinne kokoontuneiden sanomalehtimiesten puheita: mahdollista venäläis- tai saksalaismielisyyttä tai salassa pidettävien rintamatietojen levittämistä yms. Kemistit tutkivat laboratoriossaan mahdollisesti epäilyttävää valokuvaus- tai filmimateriaalia.

Tutustuimme todella jännittäviinkin ihmisiin, mutta jos joitakin vakoilijoita joukossa oli, niin he todennäköisesti olivat meille liian fiksuja. Erikoislaatuinen joukko ihmisiä kulki silloin Tornion kautta ja ellei jatkuva jännitys siitä, kuinka Suomen käy, olisi ollut koko ajan mielessä, olisi voinut nauttia siitä, että hiljainen pikkukaupunki oli muuttunut kansainväliseksi keskukseksi.

Rauhan tultua lähdimme lottahommiin Kemijärvelle, minne tuli luovutetun Sallan evakoita. Tämä aika oli raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Metsähallitus muutti takaisin Helsinkiin huhtikuussa 1940.”

Ullalle oli tarjottu esittelijän työtä Suomen osastolla Leipzigin messuilla. Saksa kuitenkin peruutti messut viime hetkellä. Mutta koska Ullalla olivat paperit valmiina ja hän sai konsulaatin kautta työpaikan, päätti hän lähteä kieltä oppiakseen Saksaan. Ulla lähti Potsdamiin ”Dienstmädcheniksi” erään korkean virkamiehen perheeseen. Kotiin tultuaan hän jatkoi saksan opiskelua Goethe-instituutissa ja antoi leipätyökseen keskustelutunteja.

Dienstmädchenistä metsänhoitajaksi Itä-Karjalaan

Keväällä 1943 Ulla sai kirjeen entiseltä työtoveriltaan metsänhoitaja Liljalta. ”Liljan kutsusta lähdin Äänislinnaan Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan metsäosastolle, missä työhöni kuuluivat pihkatyömaita koskevat asiat. Tässä työssä kiersin koko sotatoimialuetta Äänisniemeltä Syvärille.

Venäläiset olivat aloittaneet pihkan keruun. Työmaat olivat yleensä keskellä erämaita. Pääosin minua kuljetettiin autolla, mutta liikuin myös hevosen selässä ja polkupyörällä. Kyllä minua välillä pelotti, sillä Äänisellä oli ammuttu lottiakin. Kaksi kertaa jouduin itsekin hengenvaaraan. Nuorempana sitä ei kuitenkaan ajattele samoin kuin vanhempana. Tämä aika oli jännittävää ja mielenkiintoista.”

Ulla kertoo erään vaiherikkaan käynnin pihkatyömaalla: ”Olimme aika lähellä valtakunnan rajaa. Kylässä oli kansakoulu, sillä opetus aloitettiin aina heti suomalaisten saavuttua. Koulussa oli suomalainen opettajatar, joka oli viimeisillään raskaana. Lapsen isä oli suomensukuinen, luultavasti inkeriläinen, vanki, joka oli annettu hänelle apulaiseksi. Avioliitto oli tietääkseni solmittu ns. ’presidentin luvalla’. En myöhemmin koskaan enää tavannut tätä miellyttävää pariskuntaa. Paikalla oli vääpeli ja muutamia aliupseereita. He tiesivät, että minun piti mennä pihkatyömaalle. Vääpeli ei ollut aivan varma, voisinko lähteä matkaan, sillä heillä oli sellainen käsitys, että alueelle olisi tiputettu desantteja. Sanoin, että minun oli mentävä. Lisäsin vielä, että jos löytäisin laskuvarjon, ottaisin sen ja myisin. Sehän olisi mitä hienointa puserosilkkiä.

Sain henkivartijakseni aika koppavan alikersantin, jolla oli konepistooli. Itsellänikin oli pieni ase. Kyllä minä sillä ampua osasin, mutten tiedä, olisinko mihinkään osunut. Kun mä kuljin polkupyörällä, käärin aseen paperiin ja laitoin nyytin pyöräntarakkaan kiinni. Joku sanoikin, että olet kyllä vainaja, ennen kuin saat tuon aseen esille.

Mukaan lähti myös eräs metsäteknikko. Molemmat miehet suhtautuivat minuun hyvin karsaasti. Miehet lähtivät pyöräilemään kauheata vauhtia. Kuulin, kuinka he suunnittelivat vievänsä minut työmaalle ja lähtevänsä sitten keskenään kalaan lähistöllä olevalle järvelle.

Pihkatyömaalla oli työntekijöinä nuoria venäläisiä naisia. Kuljin ja tarkistin paperit päivän mittaan. Minulle oli laitettu peti saunaan. Kun olin aikeissa mennä nukkumaan, tuli luokseni tyttö, joka osasi muutaman sanan suomea. Hän nosti patjaa, se oli aivan täynnä lutikoita. Hän selvitti, että he asuivat parakissa, josta olivat saaneet putsattua kaikki loiset pois ja pyysi minut sinne nukkumaan. Tällä Anjuskalla oli yöpukuna pienet mustat rintaliivit ja pienet mustat pöksyt. Sellaisia ei siihen aikaan käytetty edes uimapukuina! Eivät nämä tytöt mitään maatuskoita olleet, vaan sieviä nuoria neitosia. En enää muista, miten he sinne olivat jääneet, luultavasti suomalaisten vallatessa alueen. No, niin me kävimme nukkumaan. Tytöt katselivat sängyistään sen näköisinä, että saapas nähdä, mitä tapahtuu. Kun kello oli noin kaksitoista, niin yhtäkkiä alkaa ovelta kuulua kolkutus. Oven takaa sanotaan suomeksi: ”Avatkaa ovi.” Siellä olivat kaksi saattajaani. He eivät tajunneet, että minä olin myös sisällä. Minä menin ovelle ja sanoin: ”Anteeksi nyt vain paljon, mutta kukas tänne nyt keskellä yötä tunkee”. Pojat eivät sanoneet mitään, vaan lähtivät tiehensä.

Miehet kostivat tapahtuneen seuraavana päivänä. He ilmoittivat jäävänsä kalastamaan. Minulle he antoivat matkakumppaniksi sekarotuisen koiran, joka kuulemma osasi haukkua eri tavalla desanttia kuin oravaa. Niin me lähdimme. Henkivartijakoira hyppeli ja haukkui.

Olin päässyt ohi asumattoman kylän. Niiden läpi oli ikävä mennä, sillä niissä saattoi hyvinkin piileskellä desantteja. Pyöräilin tiellä, jonka toisella puolella oli niitty ja toisella puolella kasvoi harva metsä. Yhtäkkiä näin noin sadan metrin päässä vastaani tulevan henkilön, jota en ollut voinut kuvitellakaan näkeväni siellä, nimittäin venäläisen papin. Desanteilla oli yleensä suomalainen sotilaspuku tai jokin muu ei-venäläinen asu. Nousin pois pyörältä. Mietin, liekö tuo desantti vai mikä. Kohdatessamme huomasin, että hän pelkäsi minua yhtä paljon kuin minä häntä. Koululla eivät olleet kuulleet venäläisestä papista ja totesimme, että jos hän oli pappi, oli hän sinne luvatta jäänyt.”

Itä-Karjalan sotilashallinnon metsäosasto evakuoitiin kesäkuussa 1944 Äänislinnasta venäläisten suurhyökkäyksen alettua. Arkistot vietiin Joensuuhun ja sieltä Kolille, missä niitä järjestettiin ja selviteltiin elokuun alkupäiviin asti. Välirauha allekirjoitettiin 4.9.1944. Ullan työsuhde oli päättynyt muutamaa päivää aikaisemmin. Ullaa pyydettiin töihin Helsinkiin sekä VAPOlle että metsähallitukseen. Niinpä sotilashallinnon metsäosastolla olleen Heikki Piipposen kerrottua, että Tampellalla olisi kyllä naisellekin paikka, Ulla lähti Inkeroisiin, vaikkakin suuresti epäröiden.

Anteeksi nyt vaan, rouva Laine

Työsuhde Tampellalla alkoi 12.9.1944. ”Tein toimistotöitä metsäosastolla. Tämä oli oikeastaan aika mielenkiintoinen kokemus. En ollut aiemmin törmännyt yhteisöön, jossa luokkajako olisi ollut niin merkittävä. Siellä oli selkeästi työväestö, ’valkokaulusköyhälistö’ ja yläkasti. Kukin luokka eli ja oli omiensa parissa. Tampellan konttoriosaston päällikkönä oli mies, jonka veli oli Tampellan metsätyönjohtajia. Kun veli tuli Inkeroisiin, niin hän ei voinut mennä edes kylään konttoripäällikön luokse, koska tämä oli ’hienompaa väkeä’! Näin kerrottiin.

En paljon solminut suhteita tähän lähinnä ruotsinkieliseen ’yläluokkaan’, olinhan 30-luvulla seissyt barrikadeilla Helsingin yliopiston suomalaistamisen puolesta. Metsäosaston henkilökunnan kanssa viihdyin erinomaisesti. esimiehet olivat reiluja ja työtoverit ikäisiäni tai nuorempia naisia, useimmat paikkakunnan omia tyttöjä. Kun sodan jälkeen alettiin vähitellen järjestää jotain huvitilaisuuksia, menin tietenkin mukaan. Niissä tapasin tulevan mieheni, joka soitti tanssimusiikkia joko yksin tai jossakin yhtyeessä. Kymenlaaksossa oli mielestäni enemmän kaikenlaista harrastustoimintaa kuin kotiseudullani.

’Arvonalennus’, jonka avioliittoni aiheutti, sai aika hassuja muotoja. Tampellalla oli sellaiset vanhat vaunut, joilla haettiin esimerkiksi Tampereelta tulevia herroja asemalta. Minunkin perheeni jäsenet, jotka kävivät ensimmäisenä vuonna luonani, saivat kunnian ajaa niissä. Mutta naimisiin menoni jälkeen vaunujen kuski, eläkkeellä oleva hauska ukko, sanoi minulle: ”Anteeksi nyt vaan, rouva Laine, neiti Uotila pääsi vielä ajamaan näissä trilloissa, mutta rouva Laine ei.” Ja nauroimme yhdessä!

Mieheni oli sähköasentaja, toisen polven tampellalaisia. Koska asuin yhtiön yksiössä ns. Klubilla, oli asunnon saamisessa vaikeuksia. Sen sijaan Turussa oli vanhemmillani lasten koulunkäyntiä varten aikanaan hankittu puutalohuoneisto. Soitin keväällä 1946 puulautakuntaan Turkuun ja kysyin, voisinko saada heiltä töitä. Sain vastaukseksi, että tervetuloa! Esimiehelläni oli puoli huonetta selvittämättömiä papereita, joiden kimppuun kävin.”

Ullan unelmat ja naisen arki

Puulautakunnan toiminta loppui keväällä 1947. Ulla jäi kotiäidiksi, sillä ensimmäinen lapsi Kirsti syntyi vuonna 1947 ja Ossi seuraavana vuonna. Hän aloitti kuitenkin työt kotona jo vuonna 1949. Lounais-Suomen metsänhoitolautakunnalta tuli tehtäväksi laskea asutustilojen pinta-aloja.

”Luultavasti työelämäni vaikein urakka. Rajat maanmittauskartoilla ja lautakunnan metsäteknikkojen ilmakuville piirtämät rajat poikkesivat niin paljon toisistaan. Siinä sitten piti saada metsäkuviot ja verokuviot mahtumaan tilan kokonaispinta-aloihin.

Urakan selvitettyäni minulle tarjottiin kassanhoito- ja kirjanpitotehtäviä, koska muita vakansseja ei ollut auki. Kiinnostusta kysyttäessä sanoin: ”Sellaiset hommat eivät kiinnosta minua tippaakaan2, mutta ajattelin, että hyvä olisi kuitenkin paikka saada, joten jatkoin ”mutta se ei mitään haittaa.” Työhön kuului kaikenlaista: oli kakkospykälän suunnitelmien kirjausta, verotodistusten tekoa ja viimeisinä vuosina kokosin pääasiassa kuvioselostuksista metsätaloussuunnitelmia. Se oli ihan kivaa hommaa.

Ei minua yhtään harmittanut, vaikken varsinaisiin metsänhoitajan töihin enää mennyt, sillä minulla oli kaksi lasta ja vanhemmat, joista pitää huolta. En olisi voinut kuvitellakaan lähteväni reissutöihin. Vuonna 1972 jäin konttoripäällikön vakanssilta eläkkeelle. Viimeisiä työvuosiani varjosti kipeä menetys, tyttäreni ja hänen miehensä kuolivat liikenneonnettomuudessa. Meille jäi pieni tytär, joten masennus oli voitettava, jotta elämä voisi jatkua.

Tietenkin haaveeni oli, että minä kävelen jossain kauniissa metsässä koko loppuikäni”, kertoo Ulla hersyvästi nauraen urahaaveistaan. ”No, ne nyt olivat sellaisia haaveita. En itse asiassa ole ollut kovin kunnianhimoinen. Minulle on ollut tärkeää, että työympäristö ja työ on mukavaa. Jos uudelleen olisin ammattia valitsemassa, saman valitsisin.”




Hillevi Ranta – Isoäitini, ihailemani ihminen

Suurta maailmankartastoa selaamassa

Suuren maailmankartaston sivut kääntyvät isossa olohuoneessa Jyväskylän Voionmaankadulla K-Market Ruokavinkkiä vastapäätä sijaitsevassa kuudennen kerroksen kerrostaloasunnossa. Pieni kiharahiuksinen poika kysyy uteliaana kysymyksiä eri maista ja maanosista. Hän ei kyllästy kuulemaan isoäitinsä rauhoittavaa ja kauniin lempeää puheääntä, joka kertoo hänelle jännittäviä asioita suuresta maailmasta. Maailmasta, joka on tuolla jossain ja joka on hänelle täysin tuntematon.

Isoäidin luona pojalla on erityisen turvallista ja mukavaa. ”Kerro vielä siitä, kun olit Englannissa?”, ja aina isoäiti kertoo, eikä poika kyllästy kuulemaan. Tuo pieni poika olen minä. Oltuani kipeänä ja siksi poissa päiväkodista tai koulusta pääsin joskus isoäidin luokse hoitoon. Silloin olimme vain me kaksi, minä ja isoäiti, kuin parhaimmat ystävykset. Yläasteaikoinani kävin usein hyppytunneillani kylässä isoäidin luona, koska kävin koulua läheisellä Voionmaan yläasteella. Muistan, miten hän ilahtui aina tulostani, ja hänen luonaan käyminen oli päiväni kohokohtia.

Hillevi, Kalevi ja neljä tytärtä

Heini Hillevi Jäntti syntyi 18.5.1925 Helsingissä perheensä toiseksi vanhimpana lapsena. Lapsuutensa hän vietti Mechelininkadulla Helsingissä hyvin toimeentulevassa perheessä. Hänen molemmat vanhempansa olivat akateemisia: Valiolla töissä ollut agrologi isä ja kotitaloutta opettanut äiti. Vanhemmat Salme ja Kalle olivat sopuisia ja rauhallisia Jumalaan uskovia ihmisiä, joilla oli hyvä liitto. Salme kirjoitti satuja ja runoja, joita julkaistiin lehdessä. Hän luki omia tarinoitaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen Mechelininkadun asunnossa. Yksi Hillevin lapsuuden herkuista oli jäätelö, jota isä Kalle toi lapsilleen usein työpäiviensä jälkeen.

Hillevi oli erityisen kiinnostunut musiikista ja lauloi mielellään. Opiskeluaikoinaan hän kävi ylioppilaskuntien kuoron kanssa Englannissa ja Tanskassa esiintymässä. Ensin hän opiskeli valtiotieteitä, mutta lopetti opintonsa kesken aloittaakseen lastentarhanopettajan opinnot. Ensimmäinen työpaikka löytyi Forssasta. Myös eräällä nuorella miesopettajalla oli samaan aikaan ensimmäinen työpaikka Forssassa. Sekä Hillevi että tuo nuori miesopettaja Kalevi Ranta kävivät nuorisoseurassa, jossa Kalevi lausui runoja. Runojen lausunta oli yksi asia, johon Hillevi Kalevissa ihastui, koska piti itsekin kirjallisuudesta, luki paljon ja kirjoitti päiväkirjaa. Hillevi ja Kalevi alkoivat viettää enemmän aikaa toistensa seurassa, mikä johti lopulta siihen, että he menivät naimisiin vuonna 1952.

Vuonna 1954 Hillevi ja Kalevi Ranta muuttivat Jyväskylään, Rajakadulle, sillä Kalevi oli saanut luokanopettajan paikan harkkarilta eli harjoittelukoulusta, joka on nykyisin Normaalikoulun ala-aste. Vuoden 1954 kesällä syntyi esikoinen Marja. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Elina, siitä vajaa pari vuotta myöhemmin Heli ja reilut kaksi vuotta Helin jälkeen Leena, joten Rannan perheessä oli lopulta neljä tyttöä.

Hillevin elämän suuria kohokohtia olivat omien lasten syntymät, mutta yhtä lailla myös kaikkien lastenlasten syntymät olivat todella suuria ilonaiheita. Olen kuullut, kuinka ensimmäisen lapsenlapsen (minun) syntymä oli Hilleville räjähtävän suuri onnenkokemus. Hän meni hetkeksi täysin sekaisin onnesta. Hän kertoi kaikille mahdollisille puolitutuille, kuten lähikaupan tädeille onnesta halkeamaisillaan: ”minusta on tullut isoäiti, minulle on syntynyt ensimmäinen lapsenlapsi, poikalapsi”.

Kaikissa on jotakin hyvää

Hillevi oli yksi niistä ihmisistä, joka tuli erinomaisesti toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Kaikki ongelmat selvisivät keskustelemalla. En pysty kuvittelemaan, että oli olemassa ihmistä, joka ei olisi pitänyt hänestä, koska hän oli kaikille niin hyvä. Elämänasenteeltaan hän oli ihailtava löytäessään hyvää kaikista ihmisistä, jopa niistä, joista hyviä puolia oli vaikeampi löytää. Jos joku haukkui Hillevin kuullen jotain toista ihmistä sanomalla ”on se kyllä hirveä ihminen…”, niin hän sanoi ”onhan siinä ihmisessä sentään tällaisia ja tällaisia hyviä puolia”. Nuorten ihmisten päivitellessä ulkonäköään ”hirveetä, mä on kauheen näköinen”, jos heillä oli vaikka finnejä tai tukka sekaisin, Hillevi sanoi: ”Kaikki nuoret ihmiset ovat kauniita”. Hän tarkoitti, mitä sanoi, koska vilpittömämpää ihmistä kuin isoäitini en pysty edes kuvittelemaan.

Hillevi luotti Jumalaan. Hänelle oli tärkeää oma rauhallinen sisäinen uskonsa. En muista hänen koskaan tuputtaneen uskoaan kenellekään enkä käännyttäneen ketään omaan uskoonsa. Hän kyllä kertoi mielellään, jos joku kysyi tai oli kiinnostunut kuulemaan. Tämä oli yksi syy, miksi ihailin isoäitiäni, jota pidin oikeana uskovana, vahvana uskossaan, koska hänen ei ole tarvinnut tyrkyttää uskoaan väkisin muille. Uskonnollisuus oli läsnä elämässä tekoina ja pieninä tärkeinä hetkinä. Hillevi myös luki iltarukouksen lapsilleen. Myös joulukirkko oli hänelle todella tärkeä.

Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani, että usein joulutunnelmaa ei tullut, ellei isoäiti ollut mukana viettämässä joulua kanssamme. Lähes kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni onnellisimmat joulumuistot ovat niitä, joissa Hillevi oli meidän kanssamme. Hän oli jouluihminen, joka toi joulumielen ja joulunhengen kotiimme. Niinä jouluina, joina Hillevi ei ollut kanssamme aattoa viettämässä, kokoonnuimme joulupäivänä hänen luokseen Voionmaankadulle. Paikalla olivat aina kaikki tyttäret perheineen.

Voionmaankadulle Hillevi muutti perheensä kanssa vuonna 1964. Vuonna 1976 hän joutui ottamaan avioeron miehestään Kalevista, koska Kalevi oli rakastunut toiseen naiseen. Hillevi eli raskaita aikoja, mutta hän ei ollut katkera, vaan kutsui Kalevin myöhemmin mukaan juhliin kantamatta tälle kaunaa, olihan Kalevi kuitenkin ollut pohjimmiltaan hyvä mies ja hyvä isä lapsilleen. Kalevin täyttäessä 60 ja 65 vuotta Hillevi jopa järjesti entiselle miehelleen isot syntymäpäiväjuhlat, joihin tuli koko suku.

Kuuntelua ja kuppi teetä

Muistan saaneeni isoäidiltä syntymäpäivinäni ja jouluina ikimuistoisia lahjoja. Erityisen selvästi muistan, miten ilahduin seitsenvuotiaana ekaluokkalaisena saadessani häneltä Lasse ekaluokkalainen -kirjan. Kaikista hauskinta oli, kun isoäiti tunnusti minulle myöhemmin, että oli ensin itse lukenut kirjan. Hän oli lastentarhanopettajana erityisen kiinnostunut lapsista ja lastenkirjoista, joten puhuimme yhdessä Lasse-kirjan hauskoista sattumuksista, joille nauroimme sydämellisesti. Kirjan Lasse oli minun ikäiseni ja näytti kirjan kannessa yllättävän paljon minulta itseltäni, joten tuntui aivan kuin olisin lukenut itsestäni. Seuraavana vuonna sain Lasse tokaluokkalainen -kirjan, josta olin aivan yhtä ilahtunut. Isoäiti osasi ostaa minulle lahjoja, joista pidin. Erityisen rakkaat olivat myös vesivärit, jotka häneltä sain, ja ne ovat yhä hyvässä tallessa, koska en ole käyttänyt niitä kuin muutaman kerran varovaisesti. En ole raaskinut maalata väreillä useammin, niin kauniilta tuo saamani vesivärien paletti on mielestäni näyttänyt aivan koskemattomana.

Hillevi ei ollut tosikko, vaan hänellä oli erittäin hyvä huumorintaju. Hän osasi hassutella ja olla leikkimielinen. Hän nauroi iloisen hersyvästi monille asioille ja pystyi menemään lasten tasolle. Lapset pitivät hänestä, ja hän piti lapsista. Lapset saattoivat kutsua häntä Hillevi Hiireksi, koska hän usein lauloi Saku Sammakkoa, jossa Hillevi Hiiri seikkaili.

Hillevi oli myös hyvin vieraanvarainen. Hänellä oli aina jotain tarjottavaa vierailleen. Äitini on kertonut, kuinka heidän nuoruuden kotibileissä Hillevi oli usein kotona. Jos jollain nuorella oli ongelmia vaikkapa ihmissuhteissaan, he kertoivat Hilleville. Hän jaksoi kuunnella ja lohduttaa ja tarjosi teetä ja voileipiä. Jopa 13–15-vuotiaat pojat halusivat keskustella hänen kanssaan ongelmistaan. Kerran äitini ex-poikaystäväkin tuli kossupullon kanssa kylään ainoastaan jutellakseen Hillevin kanssa, eikä Hillevi paheksunut, vaikka oli itse täysin absolutisti. Hillevi halusi kuunnella, ymmärtää ja auttaa kaikkia.

Hillevin tyttäret toivat koulupäivän jälkeen monesti kavereitaan kylään. Tyttöjen tullessa koulusta kotiin äiti oli heitä odottamassa, kuunteli kuulumiset. Tarjolla oli tuoretta pullaa ja teetä. Monesti kylässä saattoi olla useampia tyttöjä, yhtä aikaa jopa kahdeksan tyttöä, joille kaikille Hillevi piti seuraa, ja joita hän kohteli äärimmäisen lämpimästi. Hillevi piti ihmisistä ja halusi kuunnella ja olla seurana kaikille.

Hillevistä on vaikea muistaa negatiivisia piirteitä, sillä sellaisia ei oikeastaan ole – tai ainakaan kukaan ei oikein tunnu muistavan niitä. Ainoa mieleen tuleva negatiivisempi ja inhimillisempi heikkous oli ehkä se, että hän oli liian kiltti. Se tuli esille esimerkiksi myyntimiesten kanssa. Kerran mukava mies tuli hänen ovelleen myymään kallista tietosanakirjaa. Hillevi osti, koska myyjä oli puhunut niin mukavasti hänen kanssaan. Lopulta hänen kotiinsa tuli koko sarjan kalliita kirjoja. Valituilta paloilta, joiden tilaaja Hillevi oli, hän tilasi valtavasti, koska luuli, että näihin tarjouksiin piti aina suostua. Niinpä tuli tilatuksi kaikki, mitä Valitut palat suosittelivat ja tarjosivat. Hän osti jopa kerran imurin mukavalta kauppiaalta, vaikka hänellä oli jo ennestään toimiva imuri.

Hillevin paras ystävä oli hänen siskonsa Kyllikki. Lapsuudenkodissa käydessään Hillevi ja Kyllikki tapasivat juoda salakahvit äiti-Salmen ollessa päivälevolla. Kahvit he joivat tyylikkäästi pienistä posliinikupeista, ja samalla puhuttiin kuiskaten. Äitini Elina, joka oli silloin lapsi, on muistellut, että salakahvittelun aikana kuulosti siltä kuin Hillevi ja Kyllikki olisivat puhuneet nimenomaan salaisuuksia.

Yli 60-vuotiaana Hillevi pääsi Englantiin, jossa oli nuorempana ollut kuoronsa kanssa. Tällä Kyllikin kanssa tehdyllä matkalla he tapasivat Hillevin kirjeenvaihtokaveri Mary Barnesia, josta oli tullut läheinen ystvä. Kalevi oli ollut kansainvälinen mies, joka tunsi paljon amerikkalaisia ja englantilaisia perheitä, vaihto-opiskelijaperheitä, joiden kanssa Hillevi piti vielä Kalevista erottuaankin kirjeenvaihtoyhteyttä.

Vilkas mielikuvitus oli yksi Hilleville ominaisista piirteistä. Hän keksi hassutteluja lapsille ja alkoi itse usein oikein kikattaa. Muistan, kuinka vielä vanhoilla päivillään Hillevi nauroi lähes itsensä hengiltä, kun ihmettelimme Nuuskamuikkusen nimeä. Puhuimme kahvipöydässä Muikkusen Nuuskasta, joka oli meidän mielestämme älytön ja täysin sopimaton nimi lasten rakastamalle hahmolle. Se oli Hillevistä erityisen hauskaa.

Hillevi oli positiivinen ihminen, iloinen, ja luonteeltaan todellinen optimisti. Sairauksia hänellä ei juuri ollut nuoruudessaan eikä keski-iässään, jos joitain selkävaivoja ei lasketa. Vanhoilla päivillään hän sairastui dementiaan, mikä oli kova kolaus paitsi hänelle itselleen, niin myös meille läheisille. Reilut kymmenen vuotta Hillevi asui Keljon vanhainkodissa, jossa kävimme häntä katsomassa. Dementoituneena hän muisti usein parhaiten lapsuutensa ja vanhat asiat. Jäätelöstä hän tuli edelleen onnelliseksi. Jopa muistinsa menettäneenä hän ilahtui valtavasti, kun veimme hänelle jäätelöä – kerran hän totesi kuin pikkutyttö: ”kohta isä tuo meille lapsille jäätelöä, se on hyvä”.

Muistan Hillevin myös penkkiurheilijana. Tullessani yläasteikäisenä hänen luokseen kylään muistan, kuinka hän tiesi tarkkaan Yhdysvaltojen ja Itävallan välisen MM-kisojen jääkiekko-ottelun alkamisajan. Itse en jääkiekkohulluna tiennyt niin hyvin kuin Hillevi. Hillevi katsoi jääkiekkoa, mutta jopa enemmän ja intohimoisemmin hän seurasi mäkihyppyä, yleisurheilua ja hiihtoa. Mäkihyppyyn hän eläytyi vanhoilla päivillään niin, että oli itse hypätä tuolistaan aina hyppääjän ponnistaessa.

Vielä viimeisinä vuosina musiikki oli Hilleville erittäin tärkeää. Hän kuunteli paljon hengellistä ja klassista musiikkia. Sibeliuksen Finlandia sai hänet yhä vielä viimeisillä päivilläänkin kuin toiseen maailmaan. Hän alkoi elää käsillään ja koko vartalollaan mukana Finlandiaa kuullessaan.

Maailmankartasto kantaa edelleen

Hillevi oli ihminen, jota kunnioitan ja josta otan esimerkkiä edelleen. Hän oli helposti lähestyttävä, lämmin ja hymyilevä sekä tuntui läheiseltä ja välittömältä. Hänen elämästään voisi kirjoittaa ja kertoa enemmänkin tarinoita. Sanat eivät kuitenkaan tee oikeutta sille, miten upea ihminen Hillevi oli, mutta sanoilla voin tavoittaa jotain siitä, millaisena häne muistan ja millaisena hänet perhepiirissämme muistetaan.

Olimme vaimoni kanssa Helsingissä, kun saimme tietää, että Hillevi oli nukkunut pois 13. kesäkuuta 2015 ollessaan 90-vuotias. Ajoimme Mechelininkadulle ja katsoimme isoäidin lapsuuden kotikadun taloja. Surusta huolimatta tunsimme, että meillä oli hyvä olla. Hillevi oli elänyt pitkän elämän ja päässyt viimein Taivaaseen.

Suuren maailmankartaston sivut kääntyvät yhä vieläkin, ja niitä katsellessani olen onnellinen muistaessani, miten yhdessä isoäitini kanssa niitä joskus uteliaana katselin.

 




Lyyli Aalto – Janakkalan Rautarouva

 

Ypäjä ja Ilomatsi

Olen tottunut lainkäyttöön jo pienestä pitäen. Isästänikin käytiin oikeutta. Vuonna 1922 tuli voimaan uusi lapsenruokkolaki ja minun tapaukseni on varmaan ensimmäinen Humppilan käräjillä. Kuuntelen äitini helmoissa kun tuomari sanoo: ”Tyttöhän on ihan näköisenne, eikös olisi parasta tehdä sopimus sovinnolla?”

Renki Väinö Korpilon ei auta kuin suostua, ja hän maksaa kerralla sovitun summan. Sillä rahalla pystyn käymään juuri ja juuri keskikoulun. Siihen se koulunkäynti sitten kuitenkin tyssää, kun elatusrahat loppuvat. Onneksi pääsen vapaaoppilaaksi Yrjö Oksasen kuuden viikon kunnalliskurssille Tampereelle ja sitä kautta eteenpäin.

Vuonna 1935 sitten saan ällistyksekseni virallisen kirjeen Ilomantsin kunnankirjurilta: ”Ilmoitan täten, että neiti on valittu tänne kirjanpitäjäksi. Täällä on kyllä sähkövalo, joten neidin ei tarvitse pimeyttä pelätä. Sähköä ei kyllä anneta kuin kello yhteentoista asti illalla.”

Pääsen omaan asuntoon ja olen vapaa. Päivällä en kylällä näe kuin komeita poikia – rajavartiostossa on niitä vielä lisää. Ja yöllä on – valot pois! Muuta en ehdi harrastaa kolmeen vuoteen. Kaveria vaihdan kuin mustalainen hevosta, välillä on kaksikin poikaa saatolla, mutta kämpilleni en niitä päästä.

Ansalan Sakariin olen tosissani rakastunut. Saku on paatunut porvari, niin kuin melkein kaikki muutkin paikalliset pojat. Muistoksikin se antaa minulle IKL:n rintamerkin. Miten semmoisen porvarin kanssa työläislikka voisi perheen perustaa? Päätän lähteä karkuun ja alan etsiä uutta työpaikkaa muualta.

Janakkalaan ja naimisiin

Vuonna 37 haen Janakkalan kunnan auki ollutta kirjanpitäjän paikkaa ja kirjoitan hakemuksestani Etelä-Hämeen sosialidemokraattien piirisihteerille Toivo Aaltoselle pyytäen suositusta. Tämä innostuukin kehumaan minua kovasti Janakkalan silloiselle napamiehelle, niin ikään sosialidemokraatille, kansanedustaja Otto Marttilalle. Tulen valituksi 16 hakijan joukosta ja muutan kunnantalon yläkertaan, kunnantalon mäelle Turenkiin. Asumisolot paranevat hurjasti; on paitsi sähkö yötä päivää, myös vesijohto ja viemäri. Politiikkaa siis alusta loppuun koko aikuisikäni.

Heti Turenkiin tultani Ilmarisen Jussi pyytää minua mukaan sosialidemokraattiseen nuoriso-osastoon ja saman tien liityn myös työväenyhdistykseen. Sakkia on paljon mukana ja toiminta vireää, hyvä kisällilauluporukkakin. Esiinnytään pitkin pitäjää sosialidemokraattien juhlissa. Jokaisesta on esittelysäkeet erikseen.

”Lyyli Lyylilällä, kirjanpitäjällä,

selvänä on kunnan varat, meno- sekä tulosarat.

Kirjat joita käyttää, numeroilla täyttää.”

Samana vuonna tulee Lasse elämääni. Lauri Aalto on 32-vuotias sadan prosentin invalidi. Molemmat jalat paloivat muuntajaa maalatessa 21-vuotiaana ja ne amputoitiin puolesta reidestä. Turengin demarit hommaavat sen Janakkalaan toimistosihteeriksi. Se on demareilta hyvä valinta. Lassella on hyvät hoksottimet ja se on nopea konekirjoittaja, toimii monen järjestön sihteerinä ja kopio työväennäyttämön roolivihkojakin tuosta vain. Päässälaskutaito on ilmiömäinen ja kirjanpitoakin se osaa enemmän kuin minä, kunnan kirjanpitäjä. Lassesta tulee kuitenkin minun ainoa alaiseni.

Meillä synkkaa työasioissa heti hyvin. Minä komennan ja Lasse tekee kiltisti niin kuin minä sanon. Naapuriksenikin se tulee kunnantalon yläkertaan ja ystäviä ollaan siviilissäkin. ”Neiti saa kuunnella tätä minun radioitani kolme päivää, pitää käydä uusia proteeseja sovittamassa Helsingissä.”

Minulle tulee joskus ankara migreeni, mikä saattaa kestää päivän ja välillä kaksikin. Silloin Lasse tarjoutuu hieromaan. Minä istun selin lattialla sen tekojalkojen välissä ja se hieroo päätäni ja hartioitani. Lasse kuuntelee radiotaan minun puolellani yhä useammin, hieroo särkevää päätäni, harjaa tukkaani ja pitää ukkosella sylissään. Kolme vuotta kumminkin menee ennen kuin minä sitä pidemmälle päästän.

Maaliskuussa 1941 käyn Hämeenlinnassa lääkärissä ja Allan Austin allekirjoittamassa paperissa lukee: ”Täten todistan, että kirjanpitäjä Lyyli Lyylilä on raskaana”. Todistus on tarpeen, jotta saan suuremmat korttiannokset. Saman tien me päätetään mennä naimisiin, kun kerran lapsikin on tulossa.

* Linkki Työväen arkiston digitoituihin dokumenttiin ”Lyyli Aallolle 7.3.1941 myönnetty, raskauden vuoksi maidon ja voin lisäannoksiin oikeuttava lääkärintodistus.” Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Lapset

Syksyllä 1941 syntyy Heli-Maija. Me ei Lassen kanssa kumpikaan tiedetä lastenhoidosta yhtikäs mitään, mutta jotenkin siitä alkuun päästään. Lapsia siunaantuu lopulta neljä.

Esakin syntyy kotona vuonna 1945 ja Lasse on pojasta tosi pollea. Esa pitää kakarana mieluiten paikattuja ja vanhoja vaatteita. Niissä rytkyissä oli tietysti hyvä rypeä Peltosen Okun ja Varpulan Voten kanssa joka rotkossa, minkä löytävät ja hyvähän se on, ettei ole koko aikaa uusia vaatteita mankumassa.

Ari syntyy viisi vuotta myöhemmin keisarinleikkauksella, johon olemme molemmat hilkulla kuolla. Jo ihan vauvasta Ari ja vain 4 kuukautta aiemmin syntynyt Salmen Heikki ovat hyvät kaverit. Heikki on Ailin ja Nikun kolmas ja nuorimmainen niin kuin Arikin meillä ja Heikistä tulee minun kummipoikani.

Muuten mukavia poikia molemmat, mutta ehtivät tehdä paljon pahaakin. Minä niille hunsvoteille aika usein remmiä joudun antamaan niitten kolttosista, molemmille, Aili kun on aivan liian hyväluontoinen ja pehmeä. ”Tule sinä Heikki ensimmäiseksi, kun olet rohkeampi”, minä sanon. Sehän tulee vaikka Ari yrittää pöydän alla pidätellä. Heikistä tuleekin myöhemmin kunnon mies, opettaja ja Turengin kansakoulun rehtori.

Nuorimmainen Taru syntyy kotonamme, kun minä olen jo 40-vuotias ja olen varmaan viimeisiä kotisynnyttäjiä Janakkalassa.

Perhe-elämä jää toiseksi

Työ ja yhteiskunnalliset riennot vievät paljon aikaa, eikä energiaa tahdo riittää perheen pyörittämiseen. Vuosien varrella yritän erilaisia konsteja, mutta aika laihoin tuloksin.

Turengin kantakirjaston otin hoitaakseni jo 1939. Esan syntymän jälkeen yritän saada Lassea tässä iltahommassa edes vähän auttamaan. Se on nimitetty hoitamaan myös kamreerin virkaa, kun Arvo Soinila kaatui sodassa, eikä muka ehdi. Suutun ja kirjautan johtokunnan pöytäkirjaan ilmoitukseni: ”Kantakirjastonhoitaja ilmoitti, ettei hän voi syksyä 1949 kauempaa enää hoitaa Janakkalan kantakirjastoa, sillä hänen avio-onnensa on vaarassa sortua, kun hänen miehensä ei suvaitse yhtään auttaa häntä kirjastonhoidossa, eikä hän yksin ehdi.”

Sen verran Lassekin hätkähtää, että meille hommataan kotiapua. Vähän ennen Arin syntymää saamme onneksemme kotiapulaiseksi nuoren, mutta topakan tytön, Eila Härkösen. Hän auttaa kotitaloudessamme seitsemän seuraavan vuoden ajan.

Mutta yhteiskunnalliset tehtävätkin lisääntyvät. 1950-luvun alussa olen Turengin kansakoulun johtokunnassa, Hämeenlinnan tyttökoulun johtokunnassa, Janakkalan kunnansairaalan johtokunnassa, tuberkuloositoimikunnassa, kirjastolautakunnassa ja kansakoululautakunnassa vieläpä puheenjohtajana vuodesta 1952, kun kansakouluja rakennetaan ympäri pitäjää.

Makaan vielä Tarun kanssa lapsivuoteessa, kun Lehtosen Helvi tulee tuomaan Turengin työväenyhdistyksen naisjaostolta komeaa kukkapuskaa ja sanoo: ”Asetettiin sinut kokouksessa valtuustoehdokkaaksi.”

Vuonna 1958 tulen kaiken kukkuraksi valituksi eduskuntaan ja perheasiat jäävät viikonloppujen varaan. Lassenkin työ on koko ajan muuttunut vaativammaksi, kokouksia on pyhät arjet miltei joka päivä ja kaksi parhaana.

Naapurimme, kenkäkauppias Veikko Vilkman toteaakin asiakkailleen sattuvasti: ”Tuolla Aallolla on tapana, että heti kun lapset kävelemään oppivat, ne työnnetään ovesta ulos vaan, kunnantalonmäelle.”

Lyyli Aallon puhe ”Sosialidemokraattisten naisten tavoitteet kunnallispoliitikassamme” vuodelta 1959 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Työtä demarinaisissa

Meillä Turengin työväenyhdistyksen naisjaostolla ei ole koskaan rahapulaa. Jos rahat käyvät vähiin, järjestämme kunnon humpat. Arpajaisiakin on tavan takaa, niihin pitää vain tehdä voittoja kuten leipomuksia, nukkeja, tyynyjä, vihtoja tai kauralyhteitä.

Eduskunnassakin myyn naisjaoston arpoja, vaikka sellainen on ehdottomasti kielletty. Arpajaisvoitot jaan aina seuraavalla viikolla suoraan edustajien vaatekaappeihin eteisaulassa. Yllättäen kaikki voittajat ovat vihaisia. ”Mitä helvetin sytykkeitä sä oikein työntelet ihmisten kaappeihin?”

Aina gentlemanni vuorineuvos Uuno Takkikin sanoo: ”Sovitaanko Lyyli, että ostan kyllä arpojasi, kunhan lupaat, ettei niillä voita!”

Vuoden 1960 alusta lähtien toimin 19 vuotta myös koko Etelä-Hämeen vaalipiirin naisjaoston puheenjohtajana. Kun aloitan, kassa on tyhjä. Puheenjohtaja-aikanani järjestämme kuusi suurta näyttelyä eri puolilla vaalipiiriämme, Hämeenlinnassa, Riihimäellä ja Forssassa. Niistä saamme hyvin rahaa. ”Ukkopiiri yrittää päästä niistä päättämään, näistä meidän keräämistä rahoista.”

Turengissa naisjaosto päättää mainostaa omilla rahoillaan minua, omaa puheenjohtajaansa 2000 markan mainoksella. Siitä tulee työväenyhdistyksen johtokunnalta nootti, ettei niin olisi saanut tehdä.

Lyyli Ahon puhe ”Eevojen osa aatamien yhteiskunnassa ” Valkeakoskella vuodelta 1967 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Ukkojen määräily rupeaa kyllä kaikkia meitä aktiivisia akkoja niin tervaamaan, että paras into väkisinkin laantuu. Minua sapettaa ja ajattelen, että hommaan piruuttani naispiirin puheenjohtajan nuijaksi puiset miesten vehkeet, jossa pallit on nuijana! Jospa ukot vähän säikähtäisivät. Mutta hommaamatta se kumminkin jää.

Minulle ne eivät kuitenkaan mitään mahda. Demarinaisten näyttelytoiminta kun toimii samalla myös erinomaisena vaalimainontana. Minä saan 1966 eduskuntavaaleissa yllättäen Etelä-Hämeen sosialidemokraateista suurimman äänimäärän, lähes 8000 ääntä, vaikka olen vain pahasisuinen akka pikkukylästä, Turengista. Se panee ukot miettimään hienojen teorioiden lisäksi käytännön kenttätyön merkitystä. Köyhiä pitää tavata ja kuunnella, jotta pystyy niitten asioita ajamaan, minä sanon niille.

Lyyli Aallon puhe Tampereella Epilepsiaviikon avajaisissa vuodelta 1977 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Kehitysvammalaki

Yksi niistä asioista, joita koko eduskunta-aikani ajan, on kehitysvammaisten aseman parantaminen. Se on minusta sivistysvaltion mitta, miten se näitä kaikkein heikoimpiaan kohtelee. Eihän vammaisuus ole kenenkään oma valinta.

Teen lakialoitteen, jonka mukaan valtionapu vajaamielislaitosten rakentamiseen tulisi pakolliseksi. Minä sanon pöntöstä: ”Pitäisikö teillä kaikilla olla omassa perheessänne kehitysvammainen lapsi, ennen kuin tällaisen selvän asian tajuatte.”

Erkki Huurtamo on valtionvarainministerinä ja kiroaa eduskunnan kahvilassa minulle: ”Perkele, ymmärrätkö sinä ollenkaan, että se maksaa valtiolle ainakin 40 miljoonaa markkaa vuodessa tästä eteenpäin.” Minä en sen puheita säikähdä vaan sanon sille yhtä tylysti: ”Perkele, ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä merkitsee vaikeasti vammaisen lapsen hoitaminen kotona?” Riemullani ei ole rajoja, kun aloite meneekin kirkkaasti läpi.

Lassen lähtö

Lassen kanssa meillä menee hyvin, kun minä olen entistä tiiviimmin valtakunnan politiikassa ja Lasse hoitaa kunnan asioita.

Politiikka on kuitenkin raaka laji. Minä otan asiat aina kovin henkilökohtaisesti ja toimin aina sorrettujen puolella enempiä ajattelematta, tuntojeni mukaan. Ajan aina asiaani kaikella tarmolla ja perääntymättä. Se on toisaalta voimavara, mutta toisaalta suorasukaisuuteni on kirous ja saan tietysti siipeeni tämän tästä. Lassella on aina jokin rakentava, usein humoristinenkin näkökulma saamiini kolhuihin ja pahimpiinkin riitoihin. Hän saa minut lauhtumaan, suhtautumaan asioihin enemmän asioina ja pystyn kotona lataaman akkuni entistä kovempiin taistoihin. Leijonankesyttäjäksihän ne Lassea kylällä nimittävät, eivätkä varmaankaan syyttä!

Lyyli Aallon puhe Turengin työväentalolla vuodelta 1968 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Vuoden 1971 alussa Lasse on juuri jäänyt hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle, kun hän menehtyy aivoverenvuotoon sitkeästä taistelustaan huolimatta. Lasse on poissa ja minä olen jäänyt yksin! Hukutan suruni työntekoon.

Hämeenlinnan keskussairaala

Hyvin varustetun suursairaalan saaminen Hämeenlinnaan on koko maakunnan ja sen kehityksen kannalta elintärkeätä. Asia pantiin vireille 1960-luvun puolivälissä ja minäkin kuulun Kanta-Hämeen Keskussairaalan liittohallitukseen jo vuodesta 1967. Hanke etenee vaikeasti ja putoaa taas kerran valtion budjetista vuodelle 1972.

Me kaikki etelähämäläiset kansanedustajat kiiruhdamme liittohallituksen puheenjohtajan Kössi Salon johdolla hätiin. Minä jätän asiasta yhdessä sovitun aloitteen ja koko valtionvarainvaliokunnan sairaalajaosto kutsutaan Aulangolle pehmitettäväksi. Pöytä pannaan koreaksi ja minä sanon isäntäporukan miehille: ”Yhtään muijaa ei sitten pöydässä istu, kun tanssi alkaa. Naiset tämän asian ratkaisevat vaikka te ukot muuta luulette.” Jaoston vierailu menee ihan käsikirjoituksen mukaan. Kommunistien Irma Rosnellkin kuiskaa kokoomuksen Torsti Sipilälle: ”Ihana mies, mutta mädässä puolueessa.”

Aloite Hämeenlinnan keskussairaalan suunnittelusta vuodelta 1971 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Ja arvatkaa mitä? Edustaja Aallon aloite nro 145 hyväksytään valiokunnassa yksimielisesti. Paljon muitakin mutkia matkalla on. Minä joudun pistämään silloisen valtionvarainministerin, Johannes Virolaisenkin seinää vasten. Asiat saadaan kuitenkin sovittua ja meistä tulee Jussin kanssa hyvät ystävät loppuiäksemme. Hämeenlinnan keskussairaalan rakentaminen saadaan alkuun lopulta 1973. Silloin järjestetään peruskiven muuraustilaisuus ja Aulangolla taas semmoiset hilut päälle, että ne muistetaan!

No, ehkä ne muistettiin vähän liiankin hyvin ja oikeuskanslerikin tutki asiaa. Mutta eihän kukaan terveenä jaksa semmoista älytöntä rääkkiä, missä mekin silloin oltiin, jollei välillä saa rentoutua ystävien kanssa. Ei kaduta pätkän vertaa, sanokoon oikeuskansleri mitä tahansa.

Moottoripyörävero

1970-luvun puolivälissä ollaan moottoripyöräveron kimpussa. Hallitus on saanut päähänsä, että moottoripyörä on nuorten surmanloukku ja niillä ajelu pitää saada loppumaan korkeilla veroilla. Motoristeille tulee hätä ja ne ryhtyvät vaalipiireittäin valistamaan kansanedustajia. Riihimäen Kahvakoplan Jyri Tengman saa minutkin liikkeelle. Eduskuntaryhmässä ukot naureskelevat, että nahkatakit ovat vetäneet Lyyliä retkuun.

Motoristeja pyydän teettämään liitossaan oman näkemyksensä mukaisen, kohtuullisen verolakiesityksen ja tuomaan sen heti minulle. Eduskunnan ukoillakin alkaa puntit tutista. Ne pyytelevät jo aloitetta minulta, että kyllä se on, Lyyli, parempi viedä eteenpäin miehen nimissä. Pankaa vaan pojat nimenne siihen omani perään, ellei puoluetoimistonne kiellä, minä virnuilen! Tämä aloitteeni on ainoa, joka sinä vuonna hyväksytään tiukasta budjettisopimuksesta poiketen!

Lyyli Aallon puhe eduskunnassa moottoripyöräilijöiden puolustustukseksi 1975 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

Vuonna 1977 saan Suomen Moottoriliiton hopeisen ansiolevykkeen ja Turengin Moottoripyöräkerhon, hienon kuparisen jäsenmerkin. Riihimäen Kahvakoplan juhlissa olen monasti kaupunginjohtajan kanssa kunniavieraana. Pojat vievät moottoripyörän perässä ajelulle – ja lehdissä leviävät kuvat kuusikymppisestä Aallon Lyylistä moottoripyörän tarakalla nuorta nahkapukupoikaa likistämässä.

Eduskunnasta luopuminen

Kun demarinaiset saavat eduskuntavaaleissa 300 000 ääntä, minä ehdotan naista valittavaksi edes yhdeksi eduskuntaryhmämme varapuheenjohtajaksi. Ehdotustani kannattaa ainoastaan Arvo Salo ja ehdotukseni puolesta äänestää vain neljä edustajaa – siis minun ja Arvon lisäksi kaksi muuta – vaikka naisiakin ryhmässä on 9. Nuoremmat ovat nöyrempiä ja luulevat, että puoluejohtoa lipomalla pääsee nopeammin ministeriksi, maaherraksi tai muihin palkkiovirkoihin.

Sanon minä vaan, että siinä on likoilla vielä kieli ruvella, nuoltavana on niin monet saappaat ja perseet ja kuka tietää mitä muuta!  Minä en sellaiseen mielistelyyn usko, enkä pystykään sen puoleen. Miina Sillanpää on suoraselkäisyydessään aina ollut ihanteeni kaikessa poliittisessa toiminnassa. Mutta sillä suoraselkäisyydellä minä olen omassa puolueessani kuin norsu lasikaupassa. Tunnen suurta helpotusta heti, kun päätän olla asettumatta ehdolle 1979 maalisvaaleissa.

Vuonna 1982 lähden minäkin vielä mukaan presidentin valitsijamiesvaaleihin, kun Mauno Koivisto saadaan demareiden ehdokkaaksi. Keksin mielestäni hyvä iskulauseenkin: ”Anna sinä minulle, niin minä annan Manulle”. Valituksi tulen – ja niin tulee Manukin!

Lyyli Aallon puhe ”Tarvitaanko eduskunnassa naisia?” Toijalassa vuodelta 1974 löytyy Työväen arkiston digitoiduista dokumenteista. Linkki avautuu uuteen ikkunaan.

 Janakkalan Osuuspankki

Osuuspankki on Janakkalassa nykyään mahtipankki, eikä sitä kukaan ihmettele. Tullessani Janakkalaan on toisin. Kunnan tilejä hoidetaan Janakkalan Säästöpankissa. Nehän narisevat ja marisevat jatkuvasti, että kunnan kassan hoito aiheuttaa paljon lisätyötä, josta ei makseta. Minua riepoo jatkuva marmatus ja vuonna 46 kunnan varat päätetäänkin siirtää silloin piskuiseen Osuuskassaan. Sinne valitaan johtajaksi erittäin fiksu mies, Eino Turpeinen. Pankista tulee kunnan kasvun moottori. Siitä alkaa ennennäkemätön kasvu sekä pankissa että kunnassa, Lassen kanssa Eino pelaa hyvin yhteen.

Eino myös oivaltaa, että ukkojen pitää päästä pois kotoaan ryyppäämään, kokouksiin ja jos jonkinlaisiin kissanristiäisiin. Välillä ne tuovat Lasseakin kotiin Aulangolta kuin enkeliä Hugo Simpergin maalauksessa.

Aarne Rantala on Turpeisen seuraaja pankinjohtajana ja pankki jatkaa kasvuaan. Aarnen kanssa minulle syntyy pitkäaikainen, lämmin ystävyys. Se on köyhistä oloista ja isätön niin kuin minäkin. Kummankin itsetunto on lapsena kolhiintunut ja kaipaamme hyväksymistä ja kehuja, vaikkei kumpikaan sitä tunnusta. Minä tuen Aarnea äidillisesti sen korpivaelluksella viinamäen puolellakin. Raitistuttuaan Aarne vuorostaan taluttelee minua iltariennoista kotiin nukkumaan, niin kuin kiltti poika eksynyttä äitiään.

Politiikkaa 70-kymppisenä

Minua on nimitelty vuosien varrella aika moneksi, parhaat ehkä Demareiden Eduskuntaryhmän Ainoa Mies ja Eduskunnan Rouva Suorasuu. Haapasen Seppo otsikoikin tekemänsä 70-vuotishaastatteluni Suomen Sosialidemokraatissa huhtikuussa 1986:”Kunnallisneuvos Lyyli Aalto on Janakkalan Rautarouva.” Sepon kanssa on mukava tehdä juttua, kun se on tuttu poika, Oivan ja Typyn keskimmäinen ja meidän poikien leikkikaveri jo pienestä pitäen. Enkä minä vieläkään pistä kynttilää vakan alle.

  • Meillä ei ole sitten Tannerin päivien ollut oikeita talousosaajia puolueessa.
  • Puoluetta johtavat nuoret maisterit eivät ymmärrä työläismuijien asioita, näpertelevät sukunimilakien ja muun joutavan kanssa ja vastustavat lasten kodinhoidon tukemista.
  • Oma lahtelaisministerimme Matti Luttinen pitää vaihtaa. Kovalla työllä saatiin oma ministeri ja nyt se petturi ajaa Hämeen läänin jakoa.
  • Väliportaan hallintoa ei pidä paisuttaa vaan purkaa. Se on hirvittävää rahan tuhlausta ja aluepoliittista peliä, jossa Kepu voittaa aina.

Ei tullut kehuja puoluetoimistosta, mutta varsinkin vanhemmalta puolueväeltä kylläkin!

Lehtileikekopioita Lyyli Aallon 70-vuotishaastatteluista löytyy Työväen arkistosta. Linkki aukeaa uuteen ikkunaan.

Loppua kohti

Jos ottaa vähän naukkua, ei kolota polvia eikä lonkkia yöllä. Vanhetessa kulkeminen on mennyt entistä kömpelömmäksi, joten saattoapu onkin ihan paikallaan. Kunnan napamiehet minua tässä yhtenä iltana saattelevat kotiin ja Ilmarisen Killu auttelee ihan petiin asti. Fiksuna miehenä peittelee ja toivottelee hyvää yötä. Sen naama kyllä venähtää, kun minä sanon viltin alta, että kyllä Rantalan Aarne yleensä vetää villahousut jalasta, ennen kuin lähtee.

Ikke koira on minun uskollinen ystäväni pikku hiljaa lyhenevillä lenkeilläni. Lehtimiehille minä kyllä sanon: ”Mulla on, kuulkaa, 16-vuotias petikaveri. Koira nimittäin nukkuu aina samassa sängyssä”. Pojallekin sanoin: ”Kun minä kuolen, saatte panna Ikken samaan hautaan.” Poika kysyy: ”No, entäs, jos Ikke kuolee ensin, pannaanko sut sitten sen kanssa samaan hautaan?”

Ei me Ikken kanssa samaan hautaan kuitenkaan menty. Siinä kävi niin kuin poika epäili, Ikke kuoli, mutta minä jäin vielä odottamaan vuoroani, ikävissäni.

Muistosanat Lyyli Aallon siunaustilaisuudesta Janakkalan kirkossa 1990 on talletettu Työväen arkiston digitaaliseen tietokantaan. Linkki aukeaa uuteen ikkunaan.

lyylin-uraKlikkaa auki Lyylin ura -taulukko




Vieno Parhaniemi – perhe on aina ykkönen

Äitini Vieno Kaarina syntyi Pyhäjokivarressa Oulaisten Irvanperällä Ketosen Helmin ja Kaunon perheeseen seitsenjäsenisen sisarussarjan toisena lapsena helmikuun pakkasilla vuonna 1935. Samana vuonna syntyivät myös Elvis Presley, Pavarotti ja Dalai Lama. Suomea johti tuolloin kolmas presidenttimme P.E. Svinhufvud.  Äidin auttoi maailmaan hänen isänäitinsä, Sanna-mummu, joka oli tunnettu lapsenpäästäjä kylällä.

Äiti muisteli usein lapsuuttaan: kaunista jokivartta, tukinuittoa ja uintia pöllien seassa. Rannassa kukkivat kielot ja kullerot. Kauno-vaarin sotareissu kesti täydet viisi vuotta ja Helmi-mummu oli yksin neljän lapsen kanssa kotosalla. Navetassa oli muutama lehmä, mukavuuksista ei tietoakaan. Lähietäisyydellä asui kuitenkin sekä mummun että vaarin sukua. Äiti kertoi, että Helmi-mummun pyykkipäivinä vanhemmat lapset olivat vuorotellen pois koulusta lapsenpiikana, että mummu sai rauhassa pyykätä joella. Samoin koulusta otettiin etäpäivä Helmi-mummun leivontapäivänä. Leipomistouhut aloitettiin jo aamuyöllä uunin lämmityksellä. Taloissa oli pärekatot, ja ainoa paloturvallisuustekijä oli lämmittää uunit yökasteen aikana.

Äidin koulunkäynti jäi kansakouluun, kuten niin monella tuohon aikaan. Rippikoulun jälkeen oli lähdettävä piikomaan sukulaisten lapsia. 1950-luvun puolivälissä Pyhäjokivarren penkkatyöt mullistivat elämän, kun töitä tarjoutui työmaan keittiöllä ihan oman kodin vieressä. Työmaaruokalasta löytyi myös tuleva aviomies, isäni Reino Parhaniemi. Häitä vietettiin äidin kotona jo seuraavana kesänä.

Koti rakennettiin sitten Teeriperälle Parhalahdelle isän kotitalon viereen. Perhe kasvoi kahdella lapsella. Ensin synnyin minä 60 vuotta sitten ja veljeni Ilkka seitsemän vuotta myöhemmin. Alkuajat äiti oli kotona hoitamassa meitä, kuten tuohon aikaan oli tapana. Koulusta oli kiva tulla pullantuoksuiseen ja turvalliseen kotiin. Ilkan aloitettua koulutien äidille löytyi töitä muun muassa kaupasta, isän mukana rakennuksilta, sairaalasta ja viimeksi ennen eläköitymistä Puttaan vanhainkodista.

Äidin ja isän yhteinen taival kesti 58 vuotta ja päättyi isän pitkään sairasvuoteeseen ja kuolemaan syksyllä 2013. Äiti teki monta vuotta kotona isän kanssa samaa hoitotyötä, mitä oli tehnyt työaikanaan Puttaan vanhainkodissa.

Äidillä oli laaja sydän ja hän oli avarakatseinen ja täysillä mukana tässä päivässä. Hän ei kangistunut kaavoihinsa, ei valittanut vaivojaan, eikä halunnut olla riesaksi kenellekään. Hän asetti aina toisten tarpeet omien etujensa ja toiveidensa edelle.

Perhe oli äidille hyvin tärkeä. Hän hoiti mielellään lapsenlapsiaan: lähetti kouluun ja otti vastaan koulusta palaavat valmiin ruoan kanssa. Hän iloitsi nuorten elämästä ja opiskeluista. Hän maksoi pienestä eläkkeestään lapsenlapsilleen niin sanottua kuukausirahaa, koska opintotuet eivät riittäneet hänenkään mielestä mihinkään. Muutenkin hän oli hyvin antelias ja avokätinen nuoremmalle polvelle. Perintöjä jaettiin tämän tästä. Äiti sanoi, että hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Nuorilla on elämä edessään ja he tarvitsevat apua.

Lastenlastenlapset eli neljäs polvi saivat saman huomion: päiväkodin aloittaminen, koulunkäynti ja harrastukset olivat Vieno-mummulle tärkeää seurattavaa. Nuoren tuore ajokortti ilahdutti suuresti, autoilihan äiti itsekin viime metreille saakka. Ajokortti takasi itsenäisen elämän ja riippumattomuus toisista oli hyvin tärkeää. Suuri murhe olisi ollut isän kohtalo ja laitokseen joutuminen toisten käänneltäväksi. Tästä puhuttiin usein. Vaikka suru ja kaipaus meillä kaikilla on suuri, niin siitä ollaan onnellisia, että äidin toive toteutui, eikä pitkää sairasvuodetta tai laitosasumista tullut.

Olin äidin kanssa tekemisissä hyvin paljon. Soitimme päivittäin toisillemme jopa useamman kerran.  Aamulla keskustelimme, miten yö oli mennyt ja onko Uuno-kissa kotevunut yöjalasta. Äiti ja Uuno olivat jo usein ehtineet tehdä yhdessä joka aamuisen postin hakureissun. Äiti työnsi joko rollaattoriaan tai potkukelkkaa ja Uuno istui tyyriinä kyydissä. Töiden jälkeen kävin vilkaisemassa äitiä, söimme usein yhdessä. Iltasella soitin ja puhuttiin päivän kuulumiset. Kuka oli soittanut tai käynyt.

Iloitsen kovasti, että niin moni oli yhteydessä äidin kanssa oman perheen lisäksi soittamalla tai piipahtamalla. Hän sanoikin aina, että hän on yksin, muttei yksinäinen. Naapurin Impi ja Ojan Liisa olivat mieluisia vieraita monen muun lisäksi. Kyläyhdistyksen porinapiiriä äiti odotti innolla. Piirissä kokoontuu kymmenkunta iäkästä Parhalahden naista kahvittelemaan ja samalla parantamaan maailmaa. Kyläparlamentti sanan mukaisesti. Saman pöydän ääreen kokoontuivat viikoittain eri poliittista kantaa edustavat naiset. Myös ydinvoimakanta vaihtelee, samoin uskonnollinen vakaumus. Näistä eroavaisuuksista huolimatta yhteinen sävel on olemassa ja sopu säilynyt. Malliesimerkki vaikka mille kyläkulmalle tahansa.

Äidin rakas harrastus oli ehdottomasti käsityöt ja siitä pääsi nauttimaan oman perheen lisäksi myös moni muu läheinen. Kauniit ja taidokkaasti kudotut villasukat lämmittävät meidän nuorempien jalkoja vielä pitkään. Samoin itse kudottuja mattoja löytyy vielä monen sukupolven tarpeisiin.

Ristikkolehdet olivat harrastus numero 2. Ne täyttyivät joka käänteessä, ja sanojen ratkominen piti äidin pään terävänä. Se todettiin moneen kertaan. Matkailu avartaa, sekin todettiin useaan otteeseen. Ensin äidin ja isän reissut suuntautuivat kotimaan lisäksi Ruotsiin ja entisen Neuvostoliiton alueelle. Myöhemmin Välimerelle ja jopa Amerikkaan saakka sukulaisia tapaamaan. Tämä Amerikan reissu ansaitsee suuren kunnioituksen, koska vanhempani ja isän Rauha-sisko olivat täysin kielitaidottomina. Monen viikon mittaisesta reissusta, koneen vaihdoista ja jopa Kanadaan menosta äiti ja isä selvisivät mallikkaasti. Isän sairastuttua kävin äidin kanssa useamman kerran Välimeren maissa ja Venäjällä, mukana saattoivat olla myös lapsenlapsia.

Äiti oli hyvin ajan hermolla ja täydessä tolkussa loppuun saakka. Politiikka ja Hanhikiven asiat kiinnostivat ja eduskunnan kyselytunti oli yksi äidin suosikeista. Vanhuksista puhutaan sote-keskusteluissa isona menoeränä, rasittavina numeroina. Positiivisia kannanottoja vanhuskeskusteluissa ei juuri kuule. Vanhempamme ovat kuitenkin rakentaneet meille tämän hyvinvointiyhteiskunnan, jonka palveluista me nautimme itsestään selvyytenä. Vanhukset maksavat veronsa ja käyttävät oman kylän palveluja, lähipalveluja, viimeiseen saakka. He ovat voimavara, ei riesa. He ovat tietopankkeja, lähihistoriaa parhaimmillaan. Kannattaa ottaa asiat puheeksi ja nostaa kissa pöydälle, kun joku asia mietityttää tai vaivaa ja kun se vielä on mahdollista. Vanhukset puhuvat asioista juuri niiden oikeilla nimillä ilman turhaa hienostelua.

Äidin elämää nyt läpikäyneenä olen havahtunut siihen tosiasiaan, että alan itse olla oman perheeni ja jopa sukuni vanhinta kaartia. Vielä reilut 20 vuotta sitten minulla oli turvaa takanani monta sukupolvea: mummu ja vaari sekä äiti ja isä. Nyt minä olen se mummu, johon turvaudutaan. Toivottavasti olen sen arvoinen.




Kaarina Äijö, kotitalousopettaja ja tienraivaaja

Onneksi maailmassa Kaarina Äijön kaltaisia tahtonaisia, joille mikään ei ole mahdotonta. Kaarinalle maailma on täynnä kiinnostavia haasteita, suurempia ja pienempiä urakoita, joilla asiat muuttuvat piirun verran paremmiksi. Mikä parasta Kaarina tekee kaiken suoraryhtisenä, hymy huulilla ja esimerkillisen hyvin. Kaarina on meille kotitalousopettajille esikuva vailla vertaa.

Kaarina on kahdeksanlapsisen perheen vanhin, äidin apulainen ja varmasti ahkera sellainen. Kemin tyttölyseosta Kaarina lähti Järvenpään kotitalousoppilaitokseen. Työura alkoi Teuvan Kunnallisessa keskikoulussa 1965–1966. Tuolloin nuori lempi leiskui, joten vuodesta jäi tärkeimpänä mieleen kihlautuminen. Savonlinnan opettajaseminaarissa Kaarina opiskeli 1966–1967. Varsinainen työura alkoi 1967 Honkajoen kansalaiskoulussa, sieltä 1969 Kankaanpään Kansalaiskouluun ja Niinisalon yhtenäiskouluun, 1971 paluu Honkajoen kansalaiskouluun, Kauhavan Yhteiskoulussa tehdyn vuoden jälkeen 1975 Kurikan peruskoulun yläasteelle ja eläkkeelle 200).

Kaarina on johtajatyyppiä, joten hän toimi kauna hengen luojana opettajien yhdistystoiminnassa: Seinäjoen seudun Kotitalousopettajayhdistyksen puheenjohtajana 1977–1980 sekä Kotitalousopettajainliiton hallituksen jäsenenä 1987–1992 ja varapuheenjohtajana 1991–1992. Itse olen saanut tuntea Kaarinan noista ajoista lähtien. Kaarinan näytti suuntaa, opetti ammattiylpeyttä ja osoitti, kuinka asiat hoidetaan taitavasti ensimmäisestä ideapalaverista alkaen loppusiivoukseen asti. Valitteluun ei ole aikaa, sekin aika kannattaa käyttää asioiden hoitamiseen. Tätä Kaarinan avaamaa latua on ollut helppo hiihtää.

Kaarina on edistänyt taito-taideaineiden opetusta myös OAJ:ssä. Hän on toiminut Kurikan OAY:n hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana 1983–1995, OAJ:n Etelä-Pohjanmaan piirin piirihallituksenjäsenenä 1987–1991 (varapuheenjohtajana 1989 ja läänintoimikunnan jäsenenä 1989–1991). Kaarina oli Etelä-Pohjanmaan aineopettajat ry:n perustajajäsen ja toimi yhdistyksen sihteerinä 1986–1991 ja puheenjohtajana 1992–1995, OAJ:n edustajakokouksessa 1988 ja 1990 ja viimein OAJ:n valtuustossa 1990–1998.

Taito-taideaineiden opetuksen edistäminen on ollut Kaarinan agendalla koko työuran. OAJ:n valtuustokauden aikana hän sai virkaehtosopimukseen taito-taideaineiden –lisän. Kaarina toimi 1978 Etelä-Pohjanmaan Kesäyliopiston perinneruokaseminaarin johtajana ja piti Kotitalousopettajien valtakunnallisilla koulutuspäivillä 1990 esitelmän aiheesta Kotitalous ja kansainvälistyminen. Kollegat antoivat Kaarinalle 1993 Kotitalousopettajainliiton kultaisen lusikan tunnustuksen hänen työstään.

Omassa koulussaan Kaarina käynnisti 1970-luvun lopussa tukioppilastoiminnan ja loi perinnepäiväkulttuurin. Perinnepäivään valitaan vuosittain teema, jonka mukaisesti koulu koristellaan, ohjelma laaditaan ja pöydät katetaan. Tällöin ruoka tarjoillaan pöytiin ja päivä päättyy tanssiin. Jokainen oppilas saa kokea kerran häät, sillä hääjuhla toteutetaan kerran kolmessa vuodessa.

Taitavana sanankäyttäjänä tunnettu Kaarina on vaikuttanut myös kirjoittamalla lukuisia artikkeleita niin kotitalousopetuksesta kuin koulutyöstä ylipäätään. Opetustyössään Kaarina on painottanut aitoa vuorovaikutusta oppilaiden kanssa, sitä että oppilaiden oivaltavalle oppimiselle luodaan tilaa. Realistisena ja suorapuheisena tunnettu oikeudenmukainen opettaja on saanut oppilailtaan tunnustusta siitä, että hän kannusti oppimaan ja vaati tuloksia. Kaarinaa lainaten: ”Tee työsi niin, ettei tarvitse perästä parsia.”

Yhdistystoiminnan lisäksi Kaarina on luovana ihmisenä myös harrastanut monenlaista. Ilmajoen lausujien toimintaan hän on osallistunut 30 vuoden ajan ja esitykset ovat aina vain kypsempiä. Täällä Etelä-Pohjanmaallahan viisaus asuu vanhoissa naisissa. Taitavissa käsissä syntyy myös kudonnaisia ja neuleita ja Lions Clubin toiminnassa hän on voinut käyttää osaamistaan hyväntekeväisyyteen.

Kaarina on etelä-pohjalainen nainen, äitee, mumma ja vahva työihminen ja mikä parasta, kultainen ja lämmin ystävä. Kiitos Kaarina!




Eira Paunu – ensimmäinen teologian tohtoriksi väitellyt nainen

Papin tyttärestä teologian professoriksi Eira Maija Paunu syntyi 22.5.1908 Tottijärvellä apupapin perheen esikoisena. Isä, Hjalmar Abraham Paunu (ent. Dufva), toimi sen jälkeen kappalaisena Pohjassa ja Hollolassa, mistä tuli valituksi Jyväskylän kirkkoherraksi 1926, sittemmin myös lääninrovastiksi; kunniantohtorin arvon hän sai 1955. Äiti oli opettaja Elli Johanna Halla (ent. Hellström).

Eira Paunu pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän suomalaisilta jatkoluokilta vuonna 1927 arvosanalla laudatur. Teologisen erotutkinnon hän suoritti vuonna 1931. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1935, jossa hänellä oli arvosana teoreettisessa filosofiassa, roomalaisessa kirjallisuudessa, kasvatusopissa ja sosiologiassa. Eira Paunu vaikutti valmistumisensa jälkeen koulualalla Jyväskylässä yhteensä neljä vuosikymmentä. Aluksi hän oli Jyväskylän yhteislyseon uskonnon, sielutieteen, filosofian ja latinan vanhempi lehtori vuosina 1932-1955, jonka jälkeen tehtävä muuttui normaalilyseon uskonnon ja siihen liittyneiden aineiden yliopettajan viraksi. Tämä työkausi kesti vuodet 1955-1972, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Koulualan kehittämiseen hän vaikutti Suomen uskonnonopettajain liiton opetussuunnittelukomitean jäsenenä (1964-1965), opetuskokeilun johtajana (1965-1968), ja peruskoulun uskonnon opetussuunnitelman tarkastuskomitean puheenjohtaja (1968-1969). Tämän ohella hän on osallistunut kansalaistoimintaan NNKY:n ja Jyväskylän akateemisten naisten puheenjohtajana sekä Keski-Suomen kotitalousopettajaopiston johtokunnan jäsenenä. Lisäksi hän on ollut Suomeen Naisteologiyhdistyksen aktiivinen jäsen.

Kirkolliskokouksen jäsenenä hän oli vuonna 1958, jolloin tuli valituksi naispappeuskomitean jäseneksi. Kirkon naistoimikunnan (myöhemmin naistyön toimikunnan) puheenjohtajana hän vaikutti 1955-1965. Koulutyön vaativuus haastoi Eira Paunun jatkuvaan opiskeluun, jota osoittavat seuraavat tutkinnot: teologian kandidaatti vuonna 1944, teologian lisensiaatti 1949 ja teologian tohtoriksi väitteleminen vuonna 1952. Professorin arvon hän sai vuonna 1999.

Tekisinkö väitöskirjan – ja mistä aiheesta?

Tie tutkijaksi ei kuitenkaan ollut helppo. Eira Paunun päiväkirjamerkinnät vuodelta 1937 tuovat esille ne kysymykset, joiden kanssa hän joutui painimaan pohtiessaan väitöskirjatyön aloittamista. Hän huomasi, että opetustyö lisääntyneestä tuntimäärästä huolimatta ei vaatinut viiden työvuoden jälkeen enää kaikkea aikaa, koska tietty ammattitaito oli saavutettu. Nyt oli aikaa käytettävissä muuhunkin. Hänen päätöstään väitöskirjaan tähtääväksi opinnoiksi tuki se, että terveys oli hyvä, eivätkä perhehuolet rasittaneet. Hän pohti omien lahjojensa riittävyyttä. Niistä Eira Paunu selvisi toteamalla, että tuhannet olivat ennen häntä selvinneet tehtävästä; tuskin he kaikki saattoivat olla häntä etevämpiä.

Väitöskirjatyö vaati itseluottamusta. Siinä oli kaiken lisäksi hyvin yksin. Mielessä risteilivät kysymykset, pystyisikö löytämään jotain uutta ja hahmottamaan kokonaisuuksia. Työ vaati myös jatkuvan kiireen kokemista. Teologina hän pohti myös, miten tämä tehtävä vaikuttaisi häneen ihmisenä ja hänen jumalasuhteeseensa. Eira Paunulla oli näet aluksi professori Eino Kailan antama väitöskirjan aihe, joka olisi käsitellyt nuoruusiän elämänkatsomusten tutkimista. Psykologia oli vielä niin nuori tieteenala, että siinä olisi joutunut tekemään työtä ilman ohjausta, joskin se kiinnosti tutkijanalkua, kuten monia muitakin teologeja. Kaiken lisäksi naisena joutuisi epäonnistuessaan helpommin leimatuksi pystymättömäksi kuin miehet. Sisäinen kypsyminen ja halu kehittää itseään opettajana lisäsivät motivaatiota. Uskonnonopetus vaati teologisten kysymysten syvempää tuntemista. Teologia oli ollut Eira Paunun omien sanojen mukaan hänen ”vanha rakkautensa”. Väitöskirjan aihe siirtyi teologian puolelle.

Ensin oli kuitenkin opiskeltava

Edessä oli nyt pitkä tie teologina. Filosofisessa tiedekunnassa opinnot olisivat riittäneet jatko-opintoihin, mutta teologian alueella oli toisin. Teologinen erotutkinto tähtäsi pappisvirkaan. Erotutkinnossa tuli olla kaikissa aineissa laudatur, filosofian kandidaattitutkinto tietyin arvosanoin sekä lisäksi teologian kandidaatti (nykyistä teologian lisensiaattia vastaava) erotutkinnon aineissa. Kahdessa aineessa riitti approbatur, mikä merkitsi erotutkinnon laudaturia hiukan täydennettynä. Kolmessa aineessa tuli olla laajat kurssit.

Laudatur-arvosanaan vaadittiin myös tieteellinen tutkielma. ”Laaja humanistinen yleissivistys ja hyvä oma aineen hallinta ovat arvokasta pääomaa kenelle tahansa, mutta näin perusteellinen valmistautuminen väitöskirjan tekoon vei kohtuuttoman paljon aikaa”, Eira Paunu toteaa omaelämäkerrassaan. Siitä huolimatta hän jatkoi opintojaan. Talvisota katkaisi opinnot. Jatkosodan asemasodan vaihe antoi uudelleen tilaa jatko-opinnoille. Niiden parissa Eira Paunu nautti siitä, että oli pakko ponnistella ajatuksensa äärimmilleen, jotta ”pystyi seuraamaan dogminmuodostuksen kulkua tai keskiajan kirkkohistorian monivivahteisuutta”. Tutkinto valmistui sodan loppuvaiheissa vuonna 1944.

Näin hänellä oli opinnot, joita vaadittiin väitöskirjaa varten. Sodan jälkeen teologisessa tiedekunnassa käynnistyi tutkinnon uudistus. Teologisen erotutkinnon sijalle suunniteltiin uusi teologian kandidaattitutkinto, jota seurasi teologian lisensiaatti -tutkinto ja väitöskirjaan perustuva teologian tohtorin arvo. Eira Paunun tutkijan tien kannalta on mielenkiintoista, miten hänen opintonsa jatkuivat tämän uudistuksen myötä. Teologinen tiedekunta keskusteli tutkinnonuudistusehdotuksestaan Åbo Akademin teologisen tiedekunnan opettajien kanssa vuonna 1947. Siinä nousi esille kaksi kysymystä, joissa haettiin yhteistä linjaa. Ensimmäinen koski humanististen opintojen määrää; näitä pidettiin hyvän yleissivistyksen tähden välttämättöminä. Ehdotus sisälsi kaksi cum laude -arvosanaa humanistisessa tiedekunnassa. Åbo Akademin edustajat pitivät sitä liian korkeana vaatimuksena.

Kirkkohistorian professori Aarno Maliniemi asettui kannattamaan yhtä cum laudea ja yhtä approbaturia, koska hänen alallaan jatko-opinnot vaativat cum laudea historiassa ja approbaturia latinan kielessä. Maliniemi suhtautui ennakkoluuloisesti tiedekunnan pappiskasvatukseen ja leimasi sen epätieteelliseksi. Siksi hän asetti vaatimukset omassa aineessaan korkealle. Hänen esityksensä muodostui neuvottelussa enemmistön kannaksi. Humanistisia arvosanoja haluttiin kutsuttavan tukiaineiksi. Toinen kysymys koski pappisvihkimystä ja vuoden pappispalvelua edellytyksenä teologian tohtorin arvoon. Professori Maliniemi, joka ei ollut teologian vaan filosofian tohtori, vastusti jyrkästi näitä vaatimuksia. Hänen mielestään tämä sulki naiset, ruumiin vamman vuoksi pappisvihkimystä vaille jäävät sekä muut kuin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet jatko-opintojen ulkopuolelle. Maliniemen mielestä oli kohtuutonta vaatia pappispalvelua kirkossa tieteellisen oppiarvon saavuttamiseksi. ”Tieteellistä pätevyyttä ei ole arvosteltava sen mukaan, mitä jokin henkilö uskoo, vaan mitä hän tietää ja miten hän on tietonsa dokumenteerannut,” hän perusteli. Enemmistö asettui vuoden pappispalvelun kannalle. Siitä kuitenkin voitaisiin tehdä poikkeuksia erivapaustietä.

Kirkkohistorian professori Ilmari Salomiehen ja senaattori Heikki Renvallin kanssa Eira Paunun väitöskirjan aiheeksi sovittiin arkkipiispa T. T. Renvallin tutkiminen. Arkistolähteisiin Eira Paunu paneutui koulutyön ohessa ja kesälomilla, mutta väitöskirjan kirjoittamista varten hän oli syksystä 1948 alkaen puolitoista vuotta virkavapaana. Professori Ilmari Salomiehen siirryttyä Mikkelin-Viipurin hiippakunnan piispaksi vuonna 1943 tuli kirkkohistorian professoriksi Aarno Maliniemi, joka aiheutti väitöskirjan tekijälle yllätyksiä.

Ensiksi hän vaati Eira Paunua suorittamaan historian cum lauden. Sen suorittamisen jälkeen Maliniemi huomasi, että Eira Paunun pääaine oli käytännöllinen teologia ja tutkielma käsitteli uskonnonopetusta. Siksi Maliniemi vaati, että väitöskirjaa kirjoittavan oli suoritettava aikaisemman teologian kandidaatin tutkinnon sijalle teologian lisensiaatin tutkinto. Laajempi oppimäärä tuli suorittaa kirkkohistoriassa. Molemmat vaatimukset saivat Eira Paunun esittämään vastaväitteitä, mutta ne eivät tehonneet. Väitöskirjan pari ensi lukua kelpasi tutkielmaksi, mutta lisäksi tuli kolmisen tuhatta sivua tekstiä keskiajan kirkkohistoriasta, jonka tutkija Maliniemi oli. Lisäksi oli tutustuttava alkukielellä kirkkoisiin, keskiajan skolastikkoihin ja latinankieliseen Lutheriin. Kaikki 1800-lukua koskevat tutkimukset historian ja kirkkohistorian alueelta oli myös tunnettava. ”En tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta totesin, että asia on otettava huumorin kannalta”, kirjoittaa Eira Paunu ystävälleen.

Ensimmäinen tohtorisnainen teologisessa tiedekunnassa

Tämän urakan jälkeen Maliniemi hyväksyi Eira Paunun täydellisesti, taisi olla ylpeäkin siitä, että tiedekunnan ensimmäinen nainen väitteli hänen oppilaanaan. Näin väitöskirjan tekijä kuvasi tilannetta ystävälleen lähettämässä kirjeessä. Väitöskirja hyväksyttiin ja väitöspäiväksi tuli 25.10.1952. Vastaväittäjäksi määrättiin fil. tri Mikko Juva. Väitöstilaisuus sai paljon julkisuutta; olihan ensimmäinen nainen väitellyt teologian tohtoriksi. Kuva siitä on mm. Suomen Kuvalehden kannessa. Päätettäessä väitöskirjan hyväksymisestä ja arvosanasta Maliniemi esitti tiedekunnan kokouksessa lausunnon, jossa hän sanoi: ”Käsityksenäni esitän, että teol.lis. Eira Paunun väitöskirja monivuotisen hellittämättömän työn saavutuksena sekä arvokkaan tutkimustuloksensa että kompositioita ja deltaljikäsittelynsä puolesta hyvin vastaa niitä vaatimuksia, joita Teologinen tiedekunta asettaa tohtorinarvon saavuttamiseksi. – Omasta puolestani ehdotan siitä epäilyksettä arvosanan cm ladun approbatur” (Teologisen tiedekunnan pöytäkirja 13.11.1952).

Viimeisessä keskustelussa Eira Paunu kertoo elämäkerrassaan Maliniemen toivoneen, että hän jatkaisi tukijana ja että hänestä tulisi kirkkohistorian dosentti. Maliniemi oli tiedekunnassa hyvin kiistanalainen henkilö, jolle yleensä suoritettiin approbatur-arvosana. Edellä mainitussa keskustelussa hän oli sanonut halunneensa antaa arvosanan eximia cum laude, muttei halunnut tehdä niin, koska ”tiedekunnassa oli niin monenlaista mieltä”. Eira Paunu itse sanoo, ettei hän voinut jatkaa tutkimustyötä kohti dosentuuria, koska äidin kuoltua hänen isänsä tarvitsi tukea ja pappilan emäntää muutamaksi vuodeksi. Koulusta tuli normaalilyseo vuonna 1955 ja Eira Paunusta yliopettaja.

Naisteologien asialla

Eira Paunun asiantuntemusta tarvittiin myös, kun käytiin keskustelua naisena olosta ja naisen tehtävistä kirkossa ja yhteiskunnassa. Hän oli koko toimintansa ajan sitoutunut naisteologien joukkoon. Jo opiskelijana hän allekirjoitti naisteologien kirjeen arkkipiispa Lauri Ingmarille. Siinä pyydettiin, että naisteologit voisivat saada toimintamahdollisuuksia kirkossa. Naisteologiyhdistykseen hän piti yhteyttä kirjeitse silloin, kun hän ei voinut koulutyönsä takia osallistua kokouksiin. Kiitoskirjeessään saamistaan onnitteluista 1944 suorittamansa teologian kandidaattitutkinnon johdosta hän kehotti teologisisariaan jatkamaan teologisia opintoja.

Omista opinnoistaan hän sanoo, että niiden avulla hän on päässyt monitahoisten opintojen ja tietojen hajautuneisuuden tunteesta. ”Aivan varmaan naisteologille on sekä henkisesti että hengellisesti terveellisintä keskittyä teologiaan, joka lopultakin on juuri hänen oma alansa.” Ja myöhemmin hän jatkaa: ”Minusta tuntuu siltä, että naisteologius vapautuu lapsenkengistään silloin, kun joku meistä painaa tohtorinhatun päähänsä. Mutta myös työmme kannalta on tärkeää, että mekin saamme sellaisia näköaloja ja sitä arvostelukykyä, mitä jatkuva perusteellinen syventyminen tieteeseen antaa. Maailmassa näyttää myös olevan niin, että suoritettu oppiarvo antaa ihmisen sanoille ja teoille suuremman kantavuuden kuin niillä muuten olisi.” Tässä suhteessa Eira Paunu on ollut hyvä tiennäyttäjä monille naisteologeille.

Tutkijan ura ei kuitenkaan katkennut vielä tähän. Hänen aiheensa liittyivät uskonnonopetuksen alueelle. Uskonnonopettajien pätevyysvaatimusten kehitys kirkon ja koulun eron jälkeisinä vuosina, Suomen kirkkohistoriallisen seuran (SKHS) toim. 52, 1951; Oppikoulunopettajiston muodostuminen itsenäiseksi virkakunnaksi (SKHS:n vuosikirja 1951-1952, 1954) ja Jyväskylän yhteislyseo 1919-1952 6-vuotisen kansakoulun oppimäärään perustuvana kouluna liittyvät Eira Paunun elämäntyöhön koulumaailmassa. Opetusalan opaskirjoja ovat puolestaan Kirkkohistorian ja lähdelukemisto lukiota varten 1961, Kirkkohistorian ja kirkkotiedon oppikirja 1965 ja Vieraiden uskontojen lukemisto, 1970 sekä eläkepäivinä syntynyt Opas Psalmien kirjaan, 1993. Lisäksi hän kirjoittanut arikkelin Hjalmar Paunu ja vuosisadan alkupuolen nuorkirkollinen liike (SKHS:n vuosikirja 1989, 1990), historiikin 85 vuotta kristillistä naistyötä. Jyväskylän NNKY vuosina 1897-1982, 1986.

Eira Paunun tie teologian tohtoriksi ei ollut suinkaan helppo, mutta hänellä oli lahjakkuutta, motivaatiota ja terveyttä edetä vastoinkäymisistä huolimatta päämäärään. Hän on teologiaa opiskelleiden naisten jatko-opintojen uranuurtajana merkittävä. Tosin hän sai odottaa 15 vuotta seuraavan naisen väittelemistä teologian tohtoriksi. Hänen merkityksensä on myös selkeänä ja asiallisena naisteologien aseman järjestämisen puoltajana ja asianajajana huomattava. Hän sai ansioistaan professorin arvon 91-vuotiaana.




Aura Korppi-Tommola – Historiantutkija, tiedon levittäjä ja organisaattori

Istuin vuonna 1983 illallispöydässä Ruotsin Kommunförbundetin johtajan Sten Sture Landströmin vieressä ja keskustelimme suomalaisesta tutkimuksesta. Hän mainitsi, että hänellä on työpöydällään suomalaisen tutkijan Aura Korppi-Tommolan tuore teos, jota Landström piti hyödyllisenä. Olin todella ylpeä siitä, että Auran tutkimus oli päätynyt oikeisiin käsiin ja sillä oli käyttöä.

Aura Korppi-Tommola oli väitellyt vuotta aikaisemmin (1982) väitöskirjalla Ystävyyttä yli Pohjanlahden. Ruotsin ja Suomen välinen kummikuntaliike 1942–1980 ja teos oli heti käännetty myös ruotsiksi. Väitöskirja syntyi ulkopuolisella rahoituksella, mikä oli uutta ja joidenkin mielestä arveluttavaa.

Kansalaisjärjestötoimintaa pidettiin myös marginaalisena tutkimuskohteena. Siitä tuli suosittu vasta 1990-luvulla Euroopan unionin korostaessa kansalaisten omaa aktiivisuutta. Myös viime vuosina suosituksi tullut arjen, jokapäiväisen elämän ja yksilöllisten kokemusten historia ja yliopistojen rahoituksen monipuolistuminen odottivat tuloaan.

Kirjoittaessaan väitöskirjaansa kummikuntaliikkeestä Aura Korppi-Tommola kohtasi työteliäitä Ruotsin ystäviä Erik Mandelinin ja Aarne Eskolan, jotka suurella sitkeydellä rakensivat yhteyksiä yli Pohjanlahden toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Korppi-Tommola kertoo väitöskirjassaan lukuisista Suomen ystävistä ja niistä, jotka sotavuosina keräsivät avustusta suomalaisille kulkien ovelta ovelle. Hän kertoo esimerkkejä, minkälaiseksi konkreettiseksi avuksi Ruotsista tulleet kahvipaketit muuttuivat, kun ne myytiin säännöstelyn ulkopuolella. Niillä voitiin tukea neuvolatyötä ja terveyssisarten toimintaa. Osa annettiin toimeentulotukena vähävaraisille.

Kriisiaika pysähdytti Aura Korppi-Tommolan muiden tutkijoiden lailla miettimään ihmisten selviytymisstrategioita ja sitä, mistä ammentaa uskoa tulevaisuuteen silloin kun oli kaikkein vaikeinta. Tämä kävi erityisesti esiin lastensiirtoja kuvaavassa Sotalapset-teoksessa (1996). Äitien oli vaikea luopua lapsistaan ja sotien jälkeen lasten oli vaikea palata köyhään Suomeen hyvinvoivasta Ruotsista.

Lasten kohtalo puhutti Aura Korppi-Tommolaa myös hänen kirjoittaessa Mannerheimin Lastensuojeluliiton historian. Teos Terve lapsi – kansan huomen. Mannerheimin Lastensuojeluliitto yhteiskunnan rakentajana ilmestyi vuonna 1990. Tampereen yliopiston Suomen historian dosenttina (vuodesta 1993) Korppi-Tommola aloitti kyselytutkimuksen lasten asemasta ja erityisesti työstä lasten hyväksi toisen maailmansodan aikana. Kyselyaineistosta valmistui kaksi pro gradu -tutkielmaa. Aineiston pohjalta Korppi-Tommola piti 2005 esitelmän Historiantutkijoiden kansainvälisessä maailmankongressissa. Sydneyssä. Esitelmä jalostui artikkeliksi War and children in Finland during the Second World War (Paedagogica Historica, Vol. 44, No 4/2008, 445–455).

Perheen tuki ja Lapin lumo

Kodin ja vanhempien kannustus on jokaiselle tärkeä. Monelle kotona tai koulussa käydyt päivän- tai maailmanpoliittiset sekä yhteiskunnalliset keskustelut ovat herättäneet monien tulevien historiantutkijoiden kiinnostuksen historiaan, kuten voimme lukea teoksesta Miten meistä tuli historian tohtoreita? (1998). Myös koulun historianopettajalla on usein ollut ratkaiseva vaikutus uravalintoihin, mikä käy ilmi Aura Korppi-Tommolan omasta artikkelista Tilaustyöllä tohtoriksi.

Aura Korppi-Tommolan kasvuympäristönä olivat varuskunnat Lapissa Rovaniemellä ja Alatorniossa ja sen jälkeen Onttolassa lähellä Joensuuta. Onerva-äidin juuret olivat Sodankylässä, jonne perhe palasi loma-aikoina. Raimo Heiskasen, upseeri-isän ura toi perheen Helsinkiin, jossa Aura pääsi ylioppilaaksi Apollon yhteiskoulusta 1968. Kansainvälisyyden alkua merkitsivät lomat Varsovassa, jossa isä toimi sotilasasiamiehenä. Varsova oli erityisesti kylmän sodan aikana näköalapaikka historiasta kiinnostuneelle. Lapin tuntemus täydentyi entisestään, kun hän organisoi Mannerheimin lastensuojeluliiton osastojen arkistoja. Osoittautui, että Muonion paikallisosaston asiakirjat olivat ainoa Lapin sodasta säilynyt paikallisosaston arkisto, joka siirrettiin kiireen vilkkaa Oulun maakunta-arkistoon.

Heimolassa

Kirjoitin syyskuussa 1968 Aura Heiskanen opintokirjaan oikeuden opiskella historiaa. Hän valmistui 1972 humanististen tieteiden kandidaatiksi ja siitä kahden vuoden kuluttua filosofian maisteriksi. Pro gradu -tutkielma syntyi dosentti (myöhemmin professori) Olli Vehviläisen ohjauksessa aiheesta Miksi Norja liittyi Natoon?. Jotkut pitivät aihepiiriä poliittisesti epäsopivana, sillä Korppi-Tommolan opiskeluaikaa varjosivat ylioppilaiden radikaalit vuodet.

Maisterin promootioon Aura Korppi-Tommola osallistui 1977 juristimiehensä Juha Korppi-Tommolan kanssa. Avioliitto toi kosketuksen lakien ja normien maailma, joiden ymmärtäminen auttoi myöhemmin työtehtävissä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ja Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnassa.

Aura Korppi-Tommolan tieteellinen ura alkoi vuonna 1975 Helsingin yliopiston Historian laitoksella, joka sijaitsi Heimolassa, entisen eduskuntatalon tilalle rakennetussa uudisrakennuksessa. Hän toimi historian laitoksella tp. amanuenssina ja vt. assistenttina. 1970-luvun proseminaareista ja johdantokursseista lähti Heimolassa innostus kirjoittaa Yleisen historian lähteet – teos, jonka toimitti Pekka Suvanto. Korppi-Tommola kirjoitti siihen yhdessä Kristiina Ritarin kanssa artikkelin Asiakirjat uusimman ajan lähteinä.

Kielitaitoisena ja kansainvälisenä Aura Korppi-Tommola oli suureksi avuksi, kun Historian laitos sai vastaanottaa presidentti Kekkosen syntymäpäivän kunniaksi Yhdysvaltojen Helsingin yliopistolle lahjoittaman professuurin haltijoita, ensimmäisenä 1975 Texasin yliopiston professori Robert (Bob) Crundenin. Amerikkalaisten professorien läsnäolo vaati keskustelutaitoja ja sujuvaa englanninkieltä. Korppi-Tommolalla oli näitä molempia.

Bicentennial professorien laaja-alaisuudesta, metodisista ja teoreettisista taidoista hyötyivät monet. Crunden oli intellektuelli, jonka kiinnostus liittyi mitä moninaisimpiin asioihin ja mikä tärkeintä: hän kiinnostui suomalaisesta kulttuurista. Hän palasi usein Suomeen American Studies-konferensseihin ja kokonaiseksi vuodeksi 1990-luvun alussa.

Monet olivat ne kerrat, jolloin Aura Korppi-Tommola osoitti vieraanvaraisuuttaan Bob Crundenille samoin kuin myöhemmin muille Bicentennial-professoreille ja heidän puolisoilleen. Crundenin terävät kommentit ovat syöpyneet niin Korppi-Tommolan illallisvieraiden kuin hänen oppilaidensa mieliin.

Robert Crundenia seurasi suuri joukko nimekkäitä amerikkalaisia professoreja: Robert Bannister, William (Bill) Chafe, Allan Winkler, John Gaddis ja Lloyd Gardner. Aura Korppi-Tommola osallistui klubeihin, joita pidettiin Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitoksella (nykyisin osa Maailmankulttuurien laitosta). Keskustelut jatkuivat ravintola Marian Helmessä, jossa Helsingin yliopistoon saapuneiden poliittisen historian eksperttien kanssa käytiin kriittisiä keskusteluita kansainvälisen politiikan ydinkysymyksistä. Bill Chafella tuli olemaan ratkaiseva vaikutus kahteen historian osa-alueeseen, johon Korppi-Tommola joutui mukaan ja jotka muuttivat hänen tieteellistä suuntautumistaan.

Naistutkimusta ja muistitietoa

Bill Chafe oli naistutkimuksen pioneereja Yhdysvalloissa. Häneltä saatiin vahvistusta ideaan aloittaa naistutkimus. Aura Korppi-Tommola oli tehnyt YK:n Naisten vuoden teemoista innostuneena sivugradun Suomen historiaan Helsingin yliopiston ensimmäisistä naisopiskelijoista. Idea aloittaa tutkimusprojekti syntyi kertoman mukaan keskusteluissa professori Pirkko Rommin kanssa. Tutkimusprojekti Naisten aseman kehitys Suomessa autonomian aikana käynnistyi ja siinä työskenteli Korppi-Tommolan lisäksi myös muita historiantutkijoita kuten Merja Manninen, Hannele Kurki ja Anneli Mäkelä-Alitalo. Päivi Setälä oli johtoryhmän aktiivi jäsen.

1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa elettiin naistutkimuksen ”heräämisen aikaa”. Aura Korppi-Tommola oli verkottunut pohjoismaisten naistutkijoiden kanssa. Hän oli sosiologien rinnalla ensimmäisiä naistutkimusta ja -opetusta aloittaneita opettajia yliopistoissamme. Naistutkimuksesta tuli yksi Korppi-Tommolan erikoistumisalueista. Hän piti esitelmiä myös ensimmäisissä pohjoismaisissa naishistorian kongresseissa ja kirjoitti naishistoriaan liittyvää opetusmateriaalia.

Projektissa tehty työ oli sittemmin pohjana Naisjärjestöjen Keskusliiton historiateokselle (Tahdolla ja tunteella tasa-arvoa. Naisjärjestöjen Keskusliitto 1911–2001). Aura Korppi-Tommola on myös kirjoittanut kymmeniä vaikuttajanaisten elämänkertoja kansanedustajista presidentinrouviin Suomen Kansallisbiografiaan. Kaikkiaan hän on ollut yksi kaikkein aktiivisimmista kansallisbiografian kirjoittajista. (yhteensä yli 90 elämänkertaa). Kiinnostus henkilöhistoriaan ja lastensuojeluun jatkui myös Niilo Hallmanin elämänkerrassa, jonka Korppi-Tommola julkaisi 1991 yhdessä kohdehenkilön kanssa.

Vuonna 2005 julkaistiin kirjailija Kaari Utrion laajan kirjasarjan Suomen naisen vuosisadat 2. osa: Toivon rakentajat, johon Aura Korppi-Tommola kirjoitti laajat artikkelit ”Toivon vuosikymmenet”, ”Kotona ja rintamalla” ja ”Kotiäidistä virkanaiseksi”. Suomen eduskunnan 100-vuotishistorian neljännessä osassa Naiset eduskunnassa (2006) ilmestyi Korppi-Tommolan artikkeli ”Vuosisadan naisparlamentaarikkoja”. Lisäksi Korppi-Tommola on kirjoittanut useita artikkeleita eduskuntauudistuksesta ja naisten äänioikeudesta. Yksi laajalle levinneimpiä oli opetushallituksen tilauksesta kirjoitettu Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Suomessa 90 vuotta (Opetushallitus 1997). Siitä kehitettiin verkkoversio 2000-luvulla.

Bill Chafe luennoi myös suullisen historian eli haastattelujen merkityksestä ja tuloksista pohjautuen hänen kansalaisoikeustaisteluja (Civil rights movement) koskeviin tutkimuksiinsa. Tästä syttyi kipinä suulliseen historiaan. Suuret hankkeet lähtevät usein liikkeelle pienistä puroista. Näin tässäkin. Teema sai vahvistusta historiantutkijoiden maailmankongressissa Bukarestissa 1980 pidetyn session teemasta Oral history. Idean haastatteluprojektin käynnistämisestä vei eteenpäin eduskunnan kirjastossa harjoitteleva Jukka Luukkanen.

Ylikirjastonhoitaja Eeva-Maija Tammekann innostui asiasta, ja kun eduskunnan kansliatoimikunta myönsi rahat esitutkimukseen, oli Aura Korppi-Tommolalta saatu tuki korvaamaton. Koehaastattelut (21 veteraanikansanedustajaa) aloitettiin vanhimmista elossa olevista kansanedustajista, kuten Ebba Östenssonista ja Margit Borg-Sundmanista, joita Korppi-Tommola haastatteli. Projektilla ei ollut nauhojen purkuun litteroijaa, vaan nauhoja kuunneltiin yhdessä ja esitutkimusraporttia kirjoitettiin Hietaloiden Vantaan asunnossa ja viereisessä huoneessa leikki kodinhoitajan hoivissa viisi alle 7- vuotiasta lasta, näistä kaksi, Saija ja Sampo olivat Aura Korppi-Tommolan omia.

Hyvän valmistelun ansiosta haastattelutyö sai jatkoa. Hankkeelle asetettiin johtoryhmä, johon koottiin metodia arvostavia historiantutkijoita ja kansanedustajia. Historiantutkijoiden asenne suulliseen historiaan oli tuohon aikaan varsin nihkeä eikä suulliseen tietoon oikein luotettu. Projektin koordinaattoriksi valittiin valtiotieteen kandidaatti Kristiina Graae. Johtoryhmään pyydettiin Aura Korppi-Tommola, Olli Vehviläinen, Seikko Eskola, Juhani Mylly sekä Olavi Borg ja kansanedustajat Tytti Isohookana-Asunmaa ja Pirjo Ala-Kapee, myöhemmin Ilkka-Christian Björklund. Kansanedustajien muistitietoprojekti on ollut käynnissä vuodesta 1987 ja jatkuu yhä eduskunnan suojissa suppeamman johtoryhmän valvonnassa. Rahoitus on saatu Eduskunnan kansliatoimikunnalta ja projektin kuluessa on haastateltu lähes 400 veteraanikansanedustajaa, joista Korppi-Tommola on haastatellut puolisen tusinaa.

Uralla eteneminen

Vuonna 2001 Aura Korppi-Tommola nimitettiin Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan (TSV) toiminnanjohtajaksi, mitä tointa hän hoiti vuoteen 2014 saakka. Hän joutui luotsaamaan yhteistyössä väitöskirjansa ohjaajan, akateemikko Päiviö Tommilan kanssa neliosaisen tieteenhistoria -projektia ja toimimaan Suomen Tieteen vaiheet (2003) teoksen toisena toimittajana. Työtä lisäsivät teoksen englanninkielinen ja ruotsinkielinen versio. Hän toimi edelleen Lottien Suomi-historiaprojektin projektipäällikkönä 1998–2009, joka tuotti neljä tieteellistä tutkimusta lotista, ja oli mukana Tammenlehvän perinneliiton veteraaniaikakauden historiahankkeessa 2006–2014.

Aura Korppi-Tommolalla on mittava määrä artikkeleita kotimaisissa ja ulkomaisissa julkaisuissa alkaen naisten koulutusta koskevasta artikkelista ”Education – the Road to Work and Equality” teoksessa The Lady with the Bow. The Story of Finnish Women (1990) nälkäisiin lapsiin “Hungry, but not starving. The Experiences of Finnish children in town and country during Second World War” teoksessa The Landscape of Food (2003) ja kummikuntaliikkeeseen sosiaalisena innovaationa teoksessa 100 sosiaalista innovaatiota Suomesta. Teos on käännetty useille kielille.

Aura Korppi Tommola on antanut opetusta terveydenhoitoon, järjestötoimintaan sekä naisten ja lasten historiaan liittyvistä aiheista Tampereen ja Helsingin yliopistojen lisäksi Joensuun, Turun ja Oulun yliopistoissa sekä Prahan Kaarlen yliopistossa. Hän on ollut pro gradu -töiden tarkastajana sekä useiden lisensiaatintöiden ja väitöskirjojen esitarkastajana ja vastaväittäjänä.

Työtä tieteen ja tutkimuksen hyväksi

Aura Korppi-Tommolan uraa voi kuvata sanoin: Se on ollut aktiivista toimintaa tieteen, kansalaisjärjestöjen ja tieteellisten seurojen palveluksessa. Korppi-Tommolan virkaura alkoi Mannerheimin lastensuojeluliitossa ensin järjestöpäällikkönä (1991–1995) ja sen jälkeen tutkimuspäällikkönä (1996–2000). Näihin vuosiin mahtuu runsaasti liikkuvuutta. Korppi-Tommola oli suosittu esitelmöitsijä ja hän kiersi liiton järjestökenttää puhumassa ajankohtaisista lastensuojeluteemoista ja vapaaehtoisjärjestön asiakirjojen arkistoinnista. Euroopan unioniin liityttäessä Korppi-Tommola toimitti opaskirjasen unionin alueella liikkuvia perheitä varten Lapsiperhe ja Eurooppa (Opintotoiminnan keskusliitto 1995).

Erityisen merkittäviä Aura Korppi-Tommolan elämässä olivat Espanjassa vietetyt vuodet, 1985–1988 ja 1993–1995, joiden myötä hänestä tuli Espanjan kulttuurin ja historian asiantuntija. 1990 luvulla hänet kutsuttiin esitelmöimään Euroopan unionin rahoittamaan European anti-poverty -verkoston perhetutkimusseminaariin ja hän edusti Suomen lastensuojelujärjestöjä Euroopan neuvoston sosiaalipolitiikan konferenssissa. Espanjan kielen taito avasi uuden ulottuvuuden Aura Korppi-Tommolan elämässä. Tästä osoituksena on hänen yhdessä Juha Korppi-Tommolan ja J-P. Helmisen kanssa kirjoittama teos Espanja diktatuurista demokratiaksi.

Useiden kansalaisjärjestöjen historiahankkeissa kirjoittajana ja taustavaikuttajana ollessaan Aura Korppi-Tommola ohjasi niiden vanhat arkistot julkisen arkistolaitoksen säilytettäväksi tutkimuskäyttöön alkaen Kummikuntaliikkeestä ja Mannerheimin Lastensuojeluliitosta ja päätyen Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan arkistoon ja Pohjoismaisen bioeettisen neuvottelukunnan arkistoon.

Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan toiminnanjohtajana Aura Korppi-Tommola oli kasvun ajan johtaja. Toiminnan laajuutta kuvaa se, että Tieteellisten Seurojen valtuuskuntaan kuuluu noin 250 tieteellistä seuraa. Talon sisällä hän uudisti toimintaa organisoimalla lukuisia hallinnollisia muutosprosesseja esimerkiksi taloushallinnon alalla. Hänen johdollaan kehitettiin TSV:n palveluja jäsenseuroille, kuten arkistoinnin opas ja verkkopalveluja. Hänen aikanaan laadittiin laki TSV:stä 2007. Viimeisinä töinään hän osallistui valtuuskunnan strategian laatimiseen ja organisoi muuton uusiin tiloihin.

Aura Korppi-Tommola tehosti toiminnanjohtajakaudellaan Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan toimintaa siinä määrin, että Suomen Akatemia sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö uskoivat Valtuuskunnalle merkittäviä valtakunnallisia tehtäviä. Korppi-Tommola taitava yhteistyökyky ja hyvät suhteet opetusministeriön takasivat kasvavan rahoituksen. Kun asiat hoituivat tehokkaasti, ministeriö antoikin Valtuuskunnalle jatkuvasti uusia tehtäviä.

Korppi-Tommolan johtajakaudella Valtuuskunnan vastuulle siirrettiin Suomen Akatemiasta valtionavustusten jakaminen tieteelliseen julkaisutoimintaan ja kansainväliseen toimintaan sekä kansainvälisten konferenssien järjestämiseen. Opetusministeriö puolestaan asetti toimimaan Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan yhteydessä Tutkimuseettisen neuvottelukunnan pääsihteerin ja Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta pääsihteerin. Tiedeakatemioiden yhteistyöelin Tiedeakatemiain neuvottelukunta asettui myös valtuuskunnan toimistoon. Yliopistojen julkiasujen laatukriteerien kehittämistä varten perustettiin 2010-luvulla Julkaisufoorumi, joka on useiden toimijoiden yhteishanke ja jolle samoin perustettiin toimisto Valtuuskunnan yhteyteen.

Uuden yliopistolain tultua voimaan yliopistojen henkilökunta menetti oikeuden saada valtion virka-ansiomerkki 30 -vuotisesta palvelusta. Sitä korvaamaan Aura Korppi-Tommola ja Helsingin yliopiston silloinen rehtori Thomas Wilhelmsson ideoivat Tiedeyhteisön ansiomerkin, jonka Tieteellisten Seurain Valtuuskunta ja Suomen yliopistojen rehtorien neuvosto UNIFI perustivat yhdessä. Se on virka-ansiomerkkiä demokraattisempi, koska se voidaan myöntää kaikille yliopistojen ja tieteellisten seurojen ja tiedeakatemioiden työntekijöille eikä vain korkeassa asemassa oleville viranhaltijoille.

Aura Korppi-Tommola oli myös ensimmäinen nainen Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan johtajana ja piti tässä asemassa huolen siitä, että naiset saivat enemmän jalansijaa ja painoarvoa eri tehtävissä.

Yhteenvetona voi sanoa, että Aura Korppi-Tommola on esimerkillisesti edistänyt tieteen tulosten tunnetuksi tekemistä laajoille kansalaispiireille. Jäätyään eläkkeelle keväällä 2014 Korppi-Tommola on palannut historian pariin ja julkaissut Miina Sillanpään elämäntyötä käsittelevän teoksen Miina Sillanpää. Edelläkävijä (SKS 2016).

Mistä voimia tähän kaikkeen? Tähän kysymykseen moni meistä joutuu vastaamaan. Onko se perhe, ystävät, kirjallisuus, mustikkametsä vai ooppera vai kaikki yhdessä. Eräs vastaus löytyy ajalta, jolloin Aura Korppi-Tommola perheineen asui Espanjassa Castellón de la Planassa. Vieraillessamme perheen voimin siellä, Aura tuli paljastaneeksi erään merkittävän asian. Hän kaipasi Suomesta erityisesti mäntymetsä. Mukavinta suomalaiseen metsään on mennä perheen ja ystävien kanssa, kuten olemme Auran kanssa tehneet.




Maria Olli – arjen sankari

Laulun lahja

”Runturi, ronturi, äidin unturi, kultainen lunturi, runturi, ronturi”, lauloi äitini minulle keksimäänsä ja säveltämäänsä lorua, kun vauvana katselin maailmaa hänen sylistään.

Kahdelle pikkuveljelleni hän lauloi:” Lemmulla on leviät korvat, kissalla on kuusi häntää, koiralla on seitsemän silmää, kanalla on näppärä nokka!” Laulu jatkui ja kaikilla äidin laulussa mainitsemilla eläimillä oli mitä kummallisimpia ominaisuuksia. Pienet pojat kuuntelivat hämmästyneinä ja nukahtivat laulun lumoamina.

Joka ilta kuulin pienten veljieni esittävän äidille toivomuksen: ”Aula meille emmulla eviät korvat!” Kaikki kirjaimet eivät vielä siinä vaiheessa olleet selkeinä pienten veljieni puheessa, mutta äiti ymmärsi, ja laulu alkoi.

Kun vuosien kuluttua veljeni pojat ja minun poikani sitten aikanaan olivat yökylässä äitimme luona, hän taputti pienokaisia hellästi pyllylle ja lauloi heille unilauluksi: ”Plim, plim, hei jopa Ruissalon työkello soi, päivä kun kirkkaasti koittaa…” Laulussa sattuu kaikenlaista jännittävää, mitä pojat innoissaan kuuntelivat. Aika kului ja pojista kasvoi miehiä. Kun heidän rakasta Maija-mummaansa sitten saateltiin haudan lepoon elokuussa 2015, lauloivat nämä aikuiset nuoret miehet ihanan mummansa muistotilaisuudessa yhdessä tämän Plim,plim -laulun.

Äitini syntyi vuonna 1915 Ylistarossa maanviljelijäperheeseen ja oppi jo nuorena työn tekemisen tärkeyden. Koulutien hän aloitti erään maalaistalon tuvassa, koska varsinaista koulutaloa ei kylässä silloin vielä ollut. Äiti oli kovin pieni tyttö ja joutui siksi istumaan aina etupulpettiin, mistä hän ei ollenkaan pitänyt. Hänet oli kasvatettu tottelevaiseksi eikä hän valittanut asiasta opettajalle, vaikka mieli teki. Lisää hankaluutta toi opettajan jatkuvasti käyttämä puhuttelu hänestä: ”Se pieni Maiju siinä etupulpetissa…”

Kun koulu sujui mallikkaasti, äidin Amerikassa asuva täti kehotti häntä jatkamaan opintojaan juuri perustetussa keskikoulussa, joka sijaitsi kymmenien kilometrien päässä Isossakyrössä. ”Pieni Maiju” joutui muuttamaan Isoonkyröön viikoiksi erään opiskelukaverinsa kotiin. Viiden luokan opinnot oli suoritettava kolmessa vuodessa, joten urakkaa riitti.

Äiti oli innoissaan koulusta ja kaikesta siihen liittyvästä. Kielet kiinnostivat häntä, samoin äidinkielen ainekirjoitus, historia, biologia, maantiede ja kaikki muutkin aineet paitsi matematiikka, josta hän ei erikoisemmin pitänyt. Hänellä oli opettajanaan muun muassa runoilija Uuno Kailas, jonka runoja hän myöhemmin minulle lausui.

Musiikkitunneilla äiti loisti, sillä hänellä oli kaunis lauluääni ja erehtymätön sävelkorva. Koulussa laulettiin operettikappaleita, joita äiti usein lauleli myöhemminkin. Koulusta saatujen ohjeitten mukaan hän prässäsi melkoisen määrän kasveja ja kokosi ne kansioon. Hän saattoi luetella minulle ulkoa kasvien latinankielisiä nimiä, kun kuulustelin häntä löydettyäni kansion ullakolta.

Suureksi surukseen äitini joutui jättämään koulun viimeisellä luokalla kesken, sillä hänen Sofia-äitinsä sairastui ja hänen oli riennettävä talon töihin auttamaan Matti-isäänsä.

Näytteleminen ja lottatyö toivat vaihtelua arkeen

Pelto- ja navettatöiden vastapainoksi äitini ryhtyi harrastamaan näyttelemistä Ylistaron Ylipään nuorisoseuran yhteyteen perustetussa harrastajateatterissa. Eläköön, poika tuli, Sulhanen puilla paljailla, Roinilan talossa ja monet muut näytelmät olivat sellaisia, joissa äiti oli mukana. Hänen mukaansa vaikein näytelmä oli se, jossa hän joutui esittämään tulevan miehensä Esko Ollin kanssa rakastunutta paria, kun oli jo oikeasti rakastunut. Näytelmäseurue kiersi esityksineen ympäri Etelä-Pohjanmaata ja sai useasti hyvät arvostelut. Äiti lauloi myös monissa kuoroissa koko elämänsä ajan aina 90-vuotiaaksi asti.

Äiti liittyi Lotta-Svärd -järjestöön ja oli usein muonittamassa suojeluskuntalaisia heidän harjoituksissaan. Sotien aikana hän leipoi yhdessä muiden lottien kanssa neliskulmaisia leipiä lähetettäväksi rintamalle. Leivistä tehtiin kantikkaita, sillä niitä mahtui laatikkoihin enemmän kuin pyöreitä.

Lottien ompeluseuroissa kudottiin villasukkia, villapaitoja ja etusormettomia käsineitä lähetettäviksi rintamalle. Lotat pitivät myös kanttiineja, joista saaduilla rahoilla voitiin hankkia tarvikkeita sotiville miehille. Äiti oli mukana lottatyössä aina siihen saakka, kun järjestö sodan jälkeen kiellettiin. Arkinen aherrus kotitilalla tuntui usein raskaalta, mutta siitä huolimatta äiti hankki tuloja työskentelemällä paikallisessa meijerissä, jossa syntyi elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Esko ja Maija yhteiselon alussa

Rakkaus astui äitini elämään, kun monivuotinen luokkatoveri Esko Olli alkoi katsella naapurin tyttöä ”sillä silmällä” ja vei Maijan tanssiin. Minulle on kerrottu, että sekä isä että äiti olivat erinomaisia tanssijoita, ja heitä ihailtiin Ylistaron Ylipään nuorisoseuran tanssilattialla. Siihen aikaan tanssi voitiin aloittaa vasta, kun ainakin kaksi ohjelmaa oli ensin esitetty yleisölle. Poliisi kävi varmistamassa, että ohjelmaa oli järjestetty, muuten tanssi olisi kielletty siltä illalta. Äiti kertoi, että he erään ystävänsä kanssa sopivat, että toinen laulaa ja toinen lausuu. Ohjelmaa oli siis ollut, ja tanssi voi alkaa.

Nuorten seurustelu piti siihen aikaan visusti salata vanhemmilta. Niinpä isäni ja äitini järjestivät salaisia tapaamisia niinä iltoina, kun vanhemmat olivat poissa. Äiti kietoi punaisen kreppipaperin lampun ympärille merkiksi naapurin pojalle, että reitti oli selvä. Muutaman vuoden seurustelun jälkeen päätettiin mennä kihloihin. Kihlamatka suuntautui Vaasaan Keturin kultasepänliikkeeseen, josta ostettiin sormukset. Vanhempieni nuoruudessa sulhasen kuului ostaa morsiamelle kello kihlajaislahjaksi. Äiti ja isä istuivat puiston penkillä ja laskivat rahansa. Ne riittivät kellon ostoon, ja niin kihlapari saattoi julkaista kihlauksensa sanomalehdessä tiedoksi sukulaisille ja ystäville.

Äitini halusi kirkkohäät, vaikka silloin oli tapana, että parit vihittiin ja hääjuhla järjestettiin kotona. Äiti ja isä olivat ensimmäinen pari, joka vihittiin Ylistaron komiassa kirkossa. Äidillä oli valkoinen puku, pitkä huntu ja myrttiseppele päässään. Isä esiintyi mustassa juhlapuvussa. Vieraita oli satakunta äidin kodissa, jossa syötiin, juotiin täytekakkukahvit ja sen jälkeen pidettiin seurat. Oli elokuu 1937.

Yhteiselämä alkoi. Minä synnyin Lapuan synnytyslaitoksella keväällä 1938. Vanhempani ostivat pienen kahvilan Kylänpäästä. Äiti pyöritti kahvilaa ja isä työskenteli paikallisessa sähkölaitoksessa. Isä halusi kuitenkin viljellä maata. Äidin vastusteluista huolimatta kahvila myytiin ja ostettiin maatila Ylistaron Untamalasta.

Sotavuodet elettiin erossa

Kaikki olisi ollut hyvin pienen perheen elämässä, mutta sitten syttyi talvisota. Isä oli kuulunut Suojeluskuntaan ja siellä hyvin palvelleena sai asepalvelukseen mentyään melko pian alikersantin arvon. Hän sai välittömästi kutsun sotatoimiin niin kuin tuhannet muut suomalaiset miehet.

Äitini jäi pienen tyttövauvan kanssa katsomaan sotaan lähtevän aviomiehensä jälkeen, kun tämä vaelsi kohti asemaa. Hän olisi tästä lähtien vastuussa tilan hoitamisesta, eläimistä ja kaikista niistä töistä, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet miehen suorittaa. Kaikkein eniten painoi huoli aviomiehen kohtalosta sodan melskeissä. Onneksi kirjeet kulkivat, ja äiti seisoi joka päivä postilaatikon vieressä odottamassa postin saapumista. Hän saikin usein kirjeen ”sieltä jostain”, kuten siihen aikaan sotilaan asemapaikkaa kutsuttiin.

Sota kesti 105 raskasta, tuskantäyteistä ja kylmyyttä jopa nälkää täynnä olevaa päivää. Suomen kirkoissa siunattiin satoja ja taas satoja nuoria miehiä haudan lepoon. Suruharso lepäsi kaikkien Suomen kotien yllä. Sota päättyi maaliskuussa, ja äitini sai miehensä kotiin. Mikä ihana hetki kaiken pelon ja tuskan jälkeen!

Isäni siirtyi työskentelemään armeijan palvelukseen ja sai pian komennuksen Mikkeliin Päämajaan. Äiti ja minä muutimme isän mukana, ja isoäitini Venla Olli jäi huolehtimaan pienestä maatilastamme. Aikamme Mikkelissä jäi kovin lyhyeksi, sillä jatkosota alkoi kesällä 1941. Isä sai komennuksen rintamalle.

Ruoka kaupungissa oli säännösteltyä ja Päämajan kaupungissa Mikkelissä pelättiin pommituksia. Niinpä matkustimme äidin kanssa sotilaita täynnä olevassa junassa kohti Etelä-Pohjanmaata ja vanhaa kotia. Jälleen jokainen Suomen nainen joutui tarttumaan moniin raskaisiin töihin. Pelättiin, rukoiltiin, toivottiin, itkettiin ja saateltiin haudan lepoon tuhansia nuoria miehiä.

Sodan kestäessä äitini synnytti kaksi potraa lähes viisikiloista poikaa. Isäni halusi toisen pojan nimeksi Voitto Tapio eli tulkoon voitto tai sitten tappio. Toinen poika sai nimen Jorma Tapani. Äidillä oli todella raskasta, koska pienten poikien ja tyttären hoitamisen lisäksi oli huolehdittava koko tilasta kaikkine töineen. Lisäksi mieltä kalvoi hätä aviomiehen kohtalosta. Sota loppui syksyllä 1944 ja isä palasi kotiin perheensä luokse. Ilo oli lyhytaikainen, sillä Lapin sota alkoi, ja isän oli aktiiviupseerina lähdettävä välittömästi pohjoiseen. Jälleen äidin oli pärjättävä ilman aviomiestään ja meidän lasten ilman isää. Lapin sota päättyi keväällä 1945, mutta isä ei palannutkaan kotiin vaan sai komennuksen Ouluun armeijan tehtäviin.

Kun isäni tuli lomalle kotiin, he päättivät äidin kanssa ostaa maatilan äidinisältä ja yrittää viljellä sitä, vaikka isä työskenteli Oulussa asti. Aluksi tämä ”kaukoviljely” jollain tavoin onnistui, kun isä antoi puhelimella ohjeita, kävi lomilla hoitamassa tilaa, jossa nuori vaimo yritti parhaansa mukaan selvitä miestenkin töistä. Äiti toivoi, että isä hakeutuisi edes Vaasaan, joka oli lähempänä Ylistarossa sijaitsevaa maatilaa. Isä saikin siirron Vaasaan, jossa hän muutaman vuoden armeijan hommissa työskenneltyään totesi, että kaikki sotaan liittyvä saa hänen kohdaltaan nyt jäädä ja että hänestä tulee täyspäiväinen maanviljelijä. Aviomies ja isä tuli siis vihdoinkin kotiin.

Yrittämistä sodan jälkeisissä oloissa

Äitini ja isäni ryhtyivät nyt innolla viljelemään maata, hoitamaan karjaa ja osallistumaan yhteiskunnan vaatimiin tehtäviin. Sodan jälkeen tarvittiin monenlaisia rakennustarvikkeita, ja niinpä äiti ja isä yhdessä naapuriperheen kanssa perustivat pienen ”tiilitehtaan”, josta vietiin tiiliä ympäri maakuntaa. Iltapäivisin äiti osallistui erittäin raskaaseen tiilentekoon. Päivällä hän heilui heinäpellolla hanko tai harava käsissään, leikkasi ruista sirpillä, ruokki eläimet, lypsi lehmät, laittoi ruokaa työntekijöille, hoiti lapset, pesi pyykin pyykkilaudan avulla, huuhtoi pestyt vaatteet talvisin jääkylmässä jokivedessä ja piti sunnuntaisin vielä Ylistaron seurakunnan pyynnöstä pyhäkoulua kylän lapsille.

Myöhemmin isä hankki äidin vastusteluista huolimatta hänelle erilaisia kodinkoneita helpottamaan työtä; meille ostettiin myös traktori ja siihen kuuluvia maatalouskoneita, joten äidin työtaakka peltotöissäkin keveni. Tiilien tekokin loppui, kun niitten menekki väheni eikä työ enää ollut kannattavaa.

Äitini ja isäni olivat innokkaita yrittäjiä ja niinpä he perustivat yhdessä naapuriperheen kanssa leipomon, jossa tehtiin töitä kahdessa vuorossa perheenjäsenten ja ulkopuolisten työntekijöitten voimin. Äiti työskenteli leipomossa päivisin, hoiti kotityöt jossain välissä ja palasi illalla pakkaamaan leivonnaisia lähetettäviksi ympäri maakuntaa. Hän oli usein iltaisin todella väsynyt, mutta jaksoi kuitenkin kuulustella meidän lasten läksyjä ja kuunnella huoliamme. Eräänä yönä leipomossa syttyi tulipalo, ja valtavista sammutusyrityksistä huolimatta leipomo paloi maan tasalle. Uutta leipomoa suunniteltiin, mutta koko hanke kariutui, kun naapurin isäntä, toinen osakas yrityksessä kuoli.

Äitini ja isäni perustivat kanalan ja hankkivat tipuja, joita äiti hoiti suurten lämpölamppujen alla kuin kanaemo. Se oli tarkkaa työtä, sillä ruokkimisen ja hoidon suhteen ei saanut tehdä virheitä, jos halusi tipusista kasvavan aikuisia kanoja. Kukot karsittiin ja pantiin pataan tai pakastimeen. Lopulta kolmessa eri kanalassa oli noin 2000 kanaa, joiden hoitaminen ja munittaminen olivat myös tarkkuutta vaativaa työtä. Jos kanat pelästyivät jostain syystä, ne lopettivat munimisen moneksi päiväksi.

Äitini ei sulkenut kanojaan häkkeihin vaan ne saivat vaeltaa vapaasti pitkin lattioita ja kiivetä munimaan itse valitsemaansa pesään. Munien puhdistus, lajittelu ja asettelu kennoihin sekä lähettäminen keskusliikkeisiin vaati monien iltojen työt, mutta työtähän äiti oli oppinut tekemään lapsesta asti.

Äiti kannusti meitä lapsia opiskelemaan ja teki kaikkensa meidän kolmen eteen. Hän oli ikionnellinen, kun pääsin ylioppilaaksi ja kun toinen veljeni valmistui poliisiksi. Perhettämme kohtasi kuitenkin valtava suru, kun veljemme Voitto kuoli auto-onnettomuudessa abiturienttivuotenaan. ”Kaikkein suurin suru ihmisen elämässä on saatella oma lapsi haudan lepoon”, sanoi äiti usein. Isä pyysi minua ja miestäni asumaan heidän kotiinsa talven ajaksi, koska isä oli työnsä takia paljon poissa ja äiti joutui olemaan usein yksin. Mieheni oli juuri valmistunut diplomi-insinööriksi ja hän oli jo työelämässä, omat opintoni olivat vielä kesken ja odotin lasta. Järjestely toteutettiin, ja äiti sai muuta ajateltavaa, kun pieni poikamme syntyi ja omalla ihanalla tavallaan lievitti suurta surua.

Elämän ehtoopuoli

Aika kului, äitini vanheni, luopui suru sydämessä kaikista eläimistään, vuokrasi isän kanssa yhdessä pellot nuorelle viljelijälle, ryhtyi tekemään käsitöitä ja harrastamaan uudestaan kuorolaulua ja hoiti lapsenlapsiaan  aina tarvittaessa. Käsitöinä olivat erilaiset virkkaustyöt, joiden tuloksena veljeni sekä minun perheessäni on lukuisa määrä upeita ikkunaverhoja, liinoja, sängynpeittoja, sohvatyynynpäällisiä ja monenlaisia pienempiä töitä. Seurakunnan diakoniamyyjäisiin äiti suunnitteli ja virkkasi kymmenittäin pikkuliinoja, viimeiset hän teki 99-vuotiaana.

Kaikki sukumme naisjäsenet saivat häneltä joka joulu värikkään pikkuliinan, jonka mallin hän tarkkaan suunnitteli. Hänellä oli kodissaan pienoisurut, joilla hän ”korvakuulolta” soitteli kaikkea mahdollista, Usein soivat virret mutta myös Finlandia-hymni kuului äidin soitto-ohjelmistoon. Hän seurasi maailman tapahtumia, keskusteli niistä ja otti voimakkaasti kantaa. Hän iloitsi suomalaisten urheilijoiden menestyksestä ja suri heidän tappioitaan.

Aviomiehen kuolema oli äidille raskas isku, Mutta hän sanoi, että kun ennen niin reipas upseerimies ja maanviljelijä ei enää kuule, ei näe, eikä pääse liikkumaan monenlaisten tuskien keskellä, on parempi, kun saa ”päänsä painaa iankaikkisen isän helmaan”, äitini siteerasi Aleksis Kiveä.

Palvelutalossa äiti selasi albumeja, lenkkeili rollaattorin avulla, luki sanomalehtiä, virkkasi liinoja, tutki vanhoja lehtileikkeitä ja seurusteli naapureitten sekä hoitajien kanssa. Lapsiaan äiti rakasti, samoin lapsenlapsiaan sekä näiden lapsia. Hän halusi ottaa osaa jokaiseen lahjaan, joka jollekin läheisistä hankittiin.

Äitimme oli innokkaana järjestämässä kanssamme 100-vuotisjuhliaan. Hänellä oli omat toiveensa, jotka päätimme toteuttaa, kun hän syyskuussa 2015 täyttäisi 100 vuotta. Elokuussa äiti nukkui pois.

Poikani Vesa oli Englannissa mummonsa kuoleman aikoihin. Kuultuaan surusanoman hän lähetti meille viestin: ”Mummani antoi kasvot sanoille laupeus ja hyvyys. Hän käveli kuunsädettä pitkin mummojen taivaaseen.”

Kuuntele ja katso Terttu Jokisen teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakb2JHMFJZQkxzRUk/view




Marja Nuuttila-Helenius – arkkitehti, arkkitehtitoimiston osakas ja alan uranuurtaja

Marja Nuuttila-Helenius omin sanoin: Miten minusta tuli arkkitehti?

Jälkikäteen ajateltuna tuntuu, että eräänlainen tilanteiden ja tapahtumien nauha johdatti minua kohti Teknilliseen korkeakoulua. Kaikki lähtee perheestäni. Isästä, äidistä ja pikkusisarestani Kirstistä.

Isä oli maanviljelijäperheen poika Lapinjärveltä. Hänen molemmat vanhempansa tulivat vanhoista talonpoikaissuvuista, ja poikien oli tapana jatkaa talonpitoa. Isän kansakoulunopettaja oli kuitenkin sanonut perheelle, että kyllä tuo Lauri täytyy saada oppikouluun. Isäni isä oli epäileväinen, mutta mummuni oli päättäväisesti sitä mieltä, että tehdään opettajan ehdotuksen mukaisesti. Niin isäni pääsikin sitten oppikouluun, Kouvolan yhteiskouluun. Siellä hänen luokkatoverinaan oli Sylvi Visapää, josta myöhemmin tuli partiotyttöjärjestön ylijohtaja ja joka toimi myös kansainvälisissä yhteyksissä. Ehkä isä jo varhain näki, mitä tapahtuu, kun naiset saavat koulutusta.

Meidän perheemme lapsethan kaikki laitettiin Turun Suomalaiseen yhteiskouluun. Kun isältä kotona vieraat kysyivät – meitähän oli kolme tyttöä ja yksi poika, minä olin vanhin – kuinkas pitkälle tyttöjäsi koulutat, muistan, että isän vastaus oli aina: ”Niin pitkälle kuin niiden pää kestää! Ja samaa mieltä oli äitikin, joka itse oli käynyt Liikemiesten kauppaopiston ja hankki kotirouvana lisätienestejä hoitamalla yritysten kirjanpitoakotitöiden ohella.

Isä opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa maatalouden vesirakennus pääaineenaan maanviljelysinsinööriksi. Luonnollinen valinta pojalle yhdistää opintoihinsa maanviljely ja insinööritaito. Isä tutustutti minut jo pikkutyttönä sellaiseen rakennukseen kuin Teknillinen korkeakoulu. Hietalahden torin reunalla oli valtava rakennus, joka satuja kuunnelleen pikkutytön silmissä näytti linnalta. Kun olimme isän kanssa kävelyllä, kysyin häneltä, oliko tuo rakennus joku linna. Pommitukset eivät vielä silloin olleet tuhonneet osaa rakennuksesta. Isä vastasi rakennuksen olevan Teknillinen korkeakoulu ja lisäsi siihen, että sitä koulua hänkin oli käynyt. Linna, Teknillinen korkeakoulu, isän koulu muodostivat pikkutytön päässä kolmiyhteyden. Isän koulu. Koulu oli ilmiselvästi isälle tärkeä. Minulle oli syntynyt kutkuttava halu nähdä rakennus sisältäpäin.

Toisessakin varhaisessa muistossani isä ja Teknillinen korkeakoulu liittyvät yhteen. Hietalahden torin kauppahallin ensimmäinen kerros oli eräänlainen korkea sokkeli. Olimme käyneet hallissa, Hietalahden torilla oli lunta, ja isä osoitti hallirakennuksen jännittävää kulmaa, jonka sokkeli teki sanoen, että tuossahan on upea paikka lumiukolle. Siitä me kaikki kolme lasta innostuimme valtavasti ja ryhdyimme rakentamaan lumiukkoa isän ehdottamaan kulmaukseen. Lumiukko jäi siihen. Suureksi pettymykseksemme lumiukko ei enää ollutkaan paikallaan hallirakennuksen sokkelin mutkassa, kun seuraavan kerran menimme kauppahalliin. Isä lohdutti meitä lapsia kertomalla, että lumiukko on varmaan mennyt tuohon viereiseen kouluun. Lumiukko oli siis mennyt Teknilliseen korkeakouluun. Ei varmaan ihan sattumalta. Isä oli se, joka meille lapsille luki satuja. Tämäkin oli eräänlainen satu. Sadussa meidän lumiukko saattoi käydä Teknillistä korkeakoulua. Nyt meidän lumiukko oli päässyt sinne sisään.

Äitini oli helsinkiläistyttö, joka oli jo hyvin nuorena ystävystynyt tyttöjen ja nuorten naisten kanssa, jotka olivat kiinnostuneita ”modernista muotoilusta” ja arkkitehtuurista, ja niin äidistäni tuli funkkisfani. Perheemme muutti sitten isän työn perässä Turkuun, kun olin kuusivuotias vuonna 1938. Isä nimitettiin virkaan Turun maanviljelysinsinööripiiriin.

Äitini kaltaiselle funkkisfanille tarjoutui Turussa useita mahdollisuuksia tutustua funkkisrakennuksiin paikan päällä. Näille äidin tutustumisretkille meidät lapset otettiin aina mukaan. Turkuun valmistui vuonna 1941 uusi upea Erik Bryggmanin suunnittelema siunauskappeli, josta äiti sanoi heti, että siellähän on se hieno uusi, nyt mennään katsomaan. Äiti kuljetti meitä lapsia paitsi siunauskappeliin, myös Alvar Aallon Turun Sanomien lehtitaloon, joka oli valmistunut vuonna 1930. Alvar Aallon suunnittelema Maalaisten talo toimi teatterina, ja sinne menimme katsomaan Iloista leskeä. Samalla saatiin katsotuksi talo ja se esirippu. Ja isä puolestaan tutustutti meidät lapset perinpohjaisesti niin Turun linnaan kuin Turun tuomiokirkkoonkin. Rakennukset olivat siis kaikkialla.

Kolmannen nauhan solmukohdan muodostaa puolitoista vuotta nuorempi sisareni Kirsti. Kirstin ideasta rupesimme leikkimään lehdiksillä. Kirstistä paperinuket eivät olleet niin kovin fiksuja, aivan turhan yksinkertaisia. Lehdiksillä leikkiminen tarkoitti sitä, että leikkasimme lehdistä erilaisia ihmishahmoja. Näille oikeasta maailmasta leikatuille paperinukeillemme rupesimme sitten suunnittelemaan asuntoja. Lehdisten täytyi asua jossain. Me saimme isoja paperiarkkeja, joita äiti osti luultavasti Uudenmaankadun varrella olevasta kirjakaupasta, jonka omistajan hän tunsi. Rupesimme väsäämään huoneistoja, teimme pohjakaavan, huonejaon, sitten huoneisiin sisustukset. Aika pian kiinnitin huomiota siihen, kuinka nopeasti Kirsti piirsi. Katsoin lumoutuneena miten piirustuksia tuli suoltamalla. Tajusin kuinka erilaisia olimme. Kirstiä ei huolestuttanut yhtään oma vapaamielisyytensä. Pöytä saattoi surutta olla piirretty ylhäältä ja kukat sivulta päin. Aivan miten sattui. Minä en saanut syntymään lainkaan samanlaista suurtuotantoa kuin sisareni. Minussa oli jo silloin systemaatikon vikaa. Kirsti vain piirsi, hänelle se oli huoletonta leikkiä.   Minulle tämä piirtäminen oli älyllinen ongelma; yritin löytää jonkin järjestelmän, miltä suunnalta piirtäisin asunnon.

Muutimme jälleen isän työn perässä Turusta takaisin Helsinkiin siinä vaiheessa, kun minun oli määrä mennä lukioon. Menin Uuden Yhteiskoulun 6. luokalle. Pidin erityisesti matematiikasta, jota opetti Kanerva Luvela. Kun sitten tuli aika miettiä mitä ryhtyisin opiskelemaan, niin vaihtoehdoiksi rajautuivat matematiikan tai arkkitehtuurin opiskelu. Koska en tiennyt mitään yliopistosta enkä siitä, mitä matematiikan opiskelusta voisi seurata, valitsin arkkitehtuurin. Tiesinhän jo jotakin Teknillisestä korkeakoulusta, tiesin, että isäni oli siellä opiskellut. Matematiikka ei sittenkään vakuuttanut, se oli turhan teoreettista ja abstraktia. Sen sijaan näissä lehdiksissä olin jo tavallaan tehnyt suunnittelutöitä. Ja arkkitehtuuri tuntui käsin kosketeltavalta. Niin minä sitten tein sen valinnan, että menin Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin karsintakokeisiin. Nyt olin lumiukon jäljillä. Näkisin talon sisältä. Sitä paitsi olin jo nähnyt elävän naisarkkitehdinkin. Meillä oli Turussa käynyt kylässä isän kollega perheineen. Perheen äiti sattui olemaan arkkitehti – Sirkka Tarumaa.

Opiskelu naisena Teknillisessä korkeakoulussa

Vaikka Marja Nuuttila oli kirjoittanut kuusi laudaturia, mikä siihen aikaan oli hyvin harvinaista, ei se taannut helppoa opiskelua naisena Teknillisessä korkeakoulussa. Marja Nuuttila-Helenius muisteli, miten kuuluisa asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman, ”Mörri”, vaaksuttavalla äänellään saarnasi heti, että pitää valmistua ajoissa. Arkkitehdin urakaaren odotus oli sellainen, että oli perustettava oma toimisto tai vähintäänkin oltava osakas. Hakiessaan Mörriltä viimeistä suoritusmerkintäänsä Mörri kiitteli, että Nuuttilan lopputentti oli mennyt erittäin hyvin. Hän kertoi antavansa kiitettäviä arvosanoja erittäin harvoin ja pohti voisiko kuitenkin nyt antaa. Mörri totesi samalla liikuttuneena, että Nuuttila onkin sitten hänen viimeinen oppilaansa ennen eläkkeelle jäämistä. Sitä sanoessaan hänelle tuli vesi silmiin, mistä syystä Nuuttilankin silmät kostuivat. Kiitettävä arvosana mukanaan Nuuttila poistui huoneesta käytävään, jossa kohtasi kolme teekkarityttöä. Nämä lohduttivat: ”Älä sure, kyllä sinä varmaan seuraavalla kerralla pääset lävitse.” Marja Nuuttila valmistui arkkitehdiksi vuonna 1959.

Työura pioneerina

Marja Nuuttila-Helenius on kertonut: ”Minua ryhdyttiin värväämään Viljo Revellin toimistoon töihin. Hän oli voittanut Toronton kaupungintalon suunnittelukilpailun vuonna 1958. Olin ollut Mirja ja Heikki Castrénin kotitoimistossa töissä ja 1964 Heikki ehdotti, että menisin Revellille töihin. Toimisto sijaitsi nykyisessä City-korttelissa, jonne Aleksanterinkadulta mentiin ikivanhan käytävän kautta. Siellä oli sijainnut Sanan kirjapaino, ja näihin tiloihin Viljo Revell siirsi toimistonsa. Pitkän käytävän molemmin puolin oli toimisto- ja neuvotteluhuoneita. Neuvotteluhuoneessa piirrettiin yhdessä. Viljo oli hieno johtaja; hän antoi omalla iloisella ja lystikkäällä tyylillään, rennosti, työtehtäviä. Hän hahmotti suuntaviivat. Ensimmäinen työ koski Vuosaaren suurkortteleita. ”Sinä voisit ryhtyä ajattelemaan tätä asiaa.” Ystävällisellä ja suurpiirteisellä tavallaan Viljo ratkaisi myös konfliktin, joka syntyi talojen rännien sijoituksista. ”Sinun pitää katsella tilannetta laajemmin. Lähestytään asiaa vähän pidemmältä.” Rännit tehtiin sitten niin kuin olin suunnitellut. Viljo oli vähän kuin asianajaja. Meille kaikille Viljon kuolema jo samana vuonna oli rajua. Me kaikki jouduttiin ainakin kahta numeroa liian suuriin saappaisiin.” Marja Nuuttila-Helenius oli osakkaana Revellin kuoleman jälkeen töitä jatkaneessa toimistossa Heikki Castren & Co, vuodesta 1972 nimellä Castren-Jauhiainen-Nuuttila ja vuodesta 1974  Arkkitehtitoimisto CJN Oy. Vuonna 1988 hän luopui osakkuudesta ja jäi pois aktiivisesta työelämästä.

Marja Nuuttila-Heleniuksen työuran alkuaikoina ei naisen asema miesvaltaisella rakennusalalla ollut itsestään selvä ja naisarkkitehdit olivat harvinaisia suuren toimiston osakkaina. Pärjääminen vaati juuri niitä ominaisuuksia, joita hänellä oli: päämäärätietoisuutta, tinkimättömyyttä sekä mahdollisimman täydellistä ammattitaitoa. Mikäli suunnittelutehtävien parissa syntyi sukupuolesta johtuneita kriisitilanteita, Nuuttila-Helenius selvitti ne suorapuheisesti, tarvittaessa tiukastikin, mutta aina hyvään ammattitaitoon perustuvin keinoin. Näillä ominaisuuksilla hän saavutti kollegoiden, muiden suunnittelijoiden ja asiakkaiden luottamuksen. Nuuttila-Heleniuksen matemaattiseen lahjakkuuteen yhdistyi poikkeuksellisen laaja yleissivistys ja kielitaito sekä erinomainen muisti. Laaja-alainen kokonaisuuksien hahmottaminen helpotti työskentelyä.

Marja Nuuttila-Helenius osallistui suunnitteluryhmien jäsenenä monien mittavien kohteiden suunnitteluun, kuten Espoon virastotalo ja kaupungintalo, Lappeenrannan kaupungintalo ja Kluuvin Galleria. Hänen merkittävin työnsä, vaativa mutta rakas projekti oli Pasilan rautatieasema, jonka vastuullisena pääsuunnittelijana hän toimi. On ehkä onnellista, ettei hän ole kuulemassa, että rakennus on purettu uuden toimisto- ja liikekeskuksen tieltä. Toisaalta Nuuttila-Helenius oli realisti: näin kaupunkia rakennetaan, näin kaupunki kehittyy ja kasvaa.

Luottamustoimia

Marja Nuuttila-Heleniuksella oli lukuisia luottamustoimia. Hän oli Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn hallituksessa ja liittovaltuustossa, Rakennustaiteen museon (nykyinen Arkkitehtuurimuseo) edustajistossa sekä Architectan, Suomen Naisarkkitehtien Yhdistyksen puheenjohtaja ja pitkäaikainen hallituksen jäsen. Architecta järjesti Helsingin kaupungin taidemuseossa 1982 naisarkkitehtien työtä esittelevän näyttelyn, jonka vastuullisena suunnittelijana hän toimi. Näyttely, Pioneering Women Architects in Finland esitteli uranuurtajien töitä alkaen Wivi Lönnistä, ensimmäisestä naisarkkitehdista, jolla oli oma toimisto, ammatissa sillä hetkellä toimiviin. Näyttely kiersi useita vuosia ulkomailla, Yhdysvalloissa, Saksassa, Irlannissa ja Ruotsissa.

Taidemesenaatti

Marja Nuuttila-Heleniuksen sydäntä lähellä oli kuvataiteet. Ilona Anhava, johon hän oli tutustunut Galerie Artekin aikana, kutsui hänet Galleria Anhavan perustajaosakkaaksi, ja sitten gallerian hallituksen jäsenenä oli henkinen tuki sen toiminnassa. Marja Nuuttila-Helenius oli aina valmis keskustelemaan ja vaikka hän ei ollut varsinainen taiteen ammattilainen, hänen laaja yleissivistyksensä, syvällinen kiinnostuksensa kuvataiteeseen, elämänkokemuksensa ja terävä älynsä auttoivat ratkaisemaan monta pulmaa ja usein näkemään asioiden oikeat suhteet. Tärkeä kiinnostuksen kohde oli myös hänen yhdessä puolisonsa Antti Heleniuksen kanssa omistama Muurlassa sijaitseva Pullolan kartano, sen hoito ja saneerauksen suunnittelu sekä töiden johtaminen.

 

Antti Helenius, Juhani Jauhiainen, Ilona Anhava ja Pirkko-Liisa Schulman




Hilma Lehtiö – Kirjekuoritehtaan työntekijästä Kansanhuollon johtajaksi

Työläisperhe

Hilma syntyi tamperelaiseen työläisperheeseen kuopuksena vuonna 1896. Perheen yhdeksästä lapsesta esikoinen Johannes kuoli kuusivuotiaana ja myöhemmin syntynyt Naima yhdentoista päivän ikäisenä. Vuosisadan vaihtuessa perhe asui tyypillisessä työläisasunnossa Alarannassa. Yksitoista henkeä jakoi yhden huoneen, keittiö kuului neljälle perheelle siten, että jokaisella oli piisissä oma keittopaikka.

Hilman isä joutui hakemaan työtä teollisuuskaupungissa, kun vanhin veli peri kotitalon Hauholla. Isän perintönä oli ilmeisesti hevonen, joka tarjosi toimeentulon kaupungissa. Näin Hilman isästä oli oman aikansa yksityisyrittäjä: kuorma-ajuri, joka kuljetti eri puolille kaupunkia tavaroita satamasta ja asemalta. Muuttokuormia tarvittiin, kun perheet vaihtoivat asuntoja. Ajurin oli anottava toimilupa joka vuosi maistraatilta. Äidillä riitti töitä omassa perheessä. Hän saattoi tehdä tilapäisesti töitä pitoapulaisena, torikauppiaana tai pyykkärinä.

Lapset kävivät kansakoulun ja sijoittuivat vähitellen työelämään. Vanhin pojista Kalle hakeutui konepajan työmieheksi, mutta siirtyi myöhemmin puhelinlaitokselle, jossa hänestä tuli puhelinmonttööri. Tällä alalla hän suoritti elämäntyönsä. Teollistumisen myötä viestintä tuli tärkeäksi.

Seuraavaksi vanhin Viktor lähti siirtolaiseksi Amerikkaan. Hän siirtyi sieltä monien muiden mukaan Kontupohjaan Neuvostoliittoon rakentamaan uutta yhteiskuntaa. Stalinin vainojen aikaan hänet karkotettiin Suomeen useiden muiden kanssa, jotka eivät suostuneet tuon ajan systeemiin. Hän palasi kotimaahan ilman pankkikirjaa, passia ja työtodistuksia. Ne otettiin häneltä rajanylityksessä. Hän toimi sittemmin viilarina teollisuustöissä Tampereella.

Perheen tyttäristä vanhin Olga oli töissä Tampereen Pellavatehtaalla. Kun leskeksi jäänyt, 27 vuotta vanhempi laitosmies nai Olgan, avioliitto nosti Olgan yhteiskunnallista arvostusta ja asemaa. Emma (Emmi) oli itsellinen liikeapulainen ennen avioliittoa, jonka hän solmi 34-vuotiaana kymmenen vuotta vanhemman pienviljelijämiehen kanssa. Molemmat Viitasen perheen tyttäret ottivat kasvattilapset, koska omia lapsia ei ollut. Samoin menetteli Otto-veli.

Perheen kuopus

Hilma, kuopus, olisi lahjakkaana halunnut käydä oppikoulua. Hän olikin vuoden Tampereen suomalaisessa tyttökoulussa ja sai hyvän todistuksen. Koulunkäynti päättyi siihen, ettei isällä ollut varoja kouluttaa häntä pitemmälle. Pidettiinkö koulunkäyntiä tytölle tarpeettomana, en tiedä. Tämä ratkaisu oli varmasti suuri pettymys opinhaluiselle tytölle. Hilma sai työtä kirjekuoritehtaan työntekijänä. Suuret tamperelaiset tekstiilitehtaan eivät häntä houkutelleet.

Hiukan alle 30-vuotiaat veljet Otto ja Hugo kuuluivat työväestöön ja olivat työväenopiston riennoissa mukana. Veljet vetivät Hilman työväenopiston piiriin, missä hän saattoi tyydyttää opinhaluaan. Hänellä oli hyvä laulunääni, joten työväenopiston kuoro saattoi olla yksi tie lahjojen kehittämiseksi.

Otto oli aluksi jalkinetyöntekijä ja kuului ilmeisesti Suomen Nahkateollisuustyöväen ammattiliittoon. Kun työväestö alkoi järjestäytyä sekä poliittisesti että ammatillisesti, ammattiyhdistysten jäsenmäärät kasvoivat nopeasti. Jäsenistön asioita varten tarvittiin toimistotyötä. Oli tarpeen saada jäsenkortisto ajan tasalle. Myös Nahkateollisuustyöväen liitto tarvitsi tilapäisen toimistoapulaisen. Ilmeisesti Otto auttoi Hilma-sisartaan saamaan tämän väliaikaiseksi tarkoitetun tehtävän, joka tarjosi tehdastyöhön verrattuna erilaisen työympäristön ja työn.

Tehtävä edellytti muuttamista Tampereelta Helsinkiin, missä Kalle-veli tuolloin asui. Näin Hilma saattoi asua veljensä kodissa Punavuoressa. Liiton toimisto sijaitsi muiden ammattiyhdistysten toimistojen tavoin Helsingin Työväentalossa. Pieni toimistotila jaettiin kolmen muun ammattiyhdistyksen kanssa. Hilman työtodistuksen mukaan työsuhde alkoi 6.12.1917. Tuo päivämäärä on osoittautunut tärkeäksi, koska silloin Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi. Tieto tästä ei levinnyt, eikä sen merkitystä osattu silloin nähdä. Hilman työtodistus kattaa kuitenkin merkittävän ajan Suomen historiassa, sillä työsuhde päättyi 15.5.1918, jolloin vietettiin sisällissodan voitonparaatia.

Hilma toimi näin sisällissodan ajan Helsingissä tapahtumien keskipisteessä. Työväentalo vallattiin. Se kärsi aineellisia vahinkoja, mutta siellä toimittiin varmasti viimeiseen asti. Helsingin työväenyhdistys ei antanut tilojaan punakaartilaisten käyttöön kuin pakon edessä. Hilman kokemukset kaiken tämän keskellä olivat nuorelle naiselle mieleenpainuvia. Oliko hän koko työtodistuksessa mainitun ajan Helsingissä, ei ole tiedossa. Epävarmuus ja turvattomuus sävyttivät elämää. Sodan äänet, kaatuneet, hävitys löivät leimansa tunne-elämään. Työväen kokemat tappiot sävyttivät tulevaisuuden rakentamista, jos sitä rohkeni ajatella.

Sisällissodan vaikutus

Sisällissota jätti Tampereella Helsingin kokemuksia syvemmät jäljet. Hilman palattua oli edessä karmea todellisuus. Otto ja Hugo eivät tiettävästi olleet kovin aktiivisia työväenliikkeessä, mutta halusivat parempia elinolosuhteita työläisille. He olivat tavalla tai toisella käydyissä taisteluissa punaisten puolella, työväen asian ja parempien elinolosuhteiden puolesta kamppailemassa. Otto selvisi hengissä, Hugo katosi.

Ilmeisesti Hugo ammuttiin monien muiden mukana vapaustaistelun nimissä, ja hänet haudattiin hautaan tuntemattomaan paikkaan. Kuolleeksi julistaminen ja kuolinpäivän määrittely tapahtui vasta vuonna 1976 Tampereen raastuvanoikeudessa.

Tampereella oli taistelujen jäljiltä ruumisläjiä, jotka työnnettiin joukkohautoihin ja haudattiin ilman minkäänlaisia menoja. Hilma kulki varmaan äitinsä kanssa etsimässä näistä läjistä Hugoa monien muiden omaisten tavoin. Ne olivat turhia etsintöjä, mutta he joutuivat todistamaan sellaista, mikä ei unohdu, vaikkei siitä voinut puhua. Kirkon jäseniksi kastetut eivät saaneet kirkollista hautausta, koska he olivat voittajien mielestä väärällä puolella ja väärällä asialla. Miten syvästi tämä loukkasi oikeudentuntoista!

Alkoi vaikenemisen aika. Elämän oli jatkuttava. Oli löydettävä uudet rakennuspuut rikkinäisen mielen ja hävitetyn ympäristön keskellä. Mistä ne löytyivät? Ensiksi laulamisesta! Se tuntuu uskomattomalta, mutta Hilman tarina kertoo siitä.

Tulevaisuuden rakennuspuita

Hilma oli Tampereen Villateollisuustyöväen sekakuorossa. Hilman kuorotoiminta alkoi tässä kuorossa jo ennen sisällissotaa. Kuoro oli muutakin kuin harjoituksia, uusien laulujen oppimista, oman äänen, instrumentin, kehittämistä. Se oli toveripiiri, joka järjesti juhlia ja esiintyi kuorona niissä. Kuorolaiset harjoittelivat näytelmiä, järjestivät esiintymisretkiä naapurikuntiin sekä retkiä omaksi virkistykseksi Viikinsaareen. Harjoitusten ulkopuolella tutustuttiin ja iloittiin yhdessäolosta. Luottamustehtävissä olleet joutuivat paljon tekemiseen keskenään. Sisällissodan päätyttyä jo muutaman kuukauden kuluttua toiminta jatkui entiseen tapaan.

Kuorossa Hilman tutustui nuoreen mieheen, Hannes Lehtiöön (Kaarle Johannes, 1898-1981). Hän oli Pyynikin harjun eteläpuolella, Tahmelassa asuva metallimies, jolla oli ammattikoulutus. Hannes oli perheensä esikoisena tottunut kantamaan vastuuta nuoremmista sisaruksistaan. Hänen isänsä oli perustamassa Tahmelan työväenyhdistystä, joka toimi Tahmelan työläisasutuksen elinolosuhteiden parantamiseksi. Yhdistys ei ollut mukana sisällissodan taisteluissa. Hanneksen isän jäsenkirja löytyi vanhan talon purkamisen yhteydessä. Se oli piilotettu todennäköisesti sisällissodan aikana. piilottaminen kertoo halusta sanoutua irti väkivaltaisesta työväenliikkeestä, ja oli samalla eräs vaikenemisen ajan piirre.

Kovia kokenut Hilma sai Hanneksesta hyvän kuuntelijan ja lohduttajan. Hannes lähti sotaväkeen, itsenäisen Suomen armeijaan, jossa hän toimi Utissa lentokonemekaanikkona ja myöhemmin näiden esimiehenä.

Kuorossa syntyi ajatus työväen kuorojen ja soittokuntien yhteistyön tiivistämisestä. Se johti Suomen Työväen musiikkiliiton perustamiseen. Hilma oli aktiivinen kuorolainen, joka valittiin musiikkiliiton perustamista valmistelevaan toimikuntaan. Näin hänestä tuli yksi musiikkiliiton perustajajäsenistä.

Hilma ja Hannes solmivat avioliiton vuonna 1921. Veljen katoaminen ja kirkon taholta tullut punaisten kohtelu vieraannuttivat Hilman kirkosta. Kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan vuonna 1923, Hilma erosi kirkosta. Hannes seurasi vaimoaan hiukan myöhemmin. Esikoistyttären syntyminen seuraavana vuonna oli todennäköisesti syynä siihen, että pariskunta palasi runsaan vuoden eroamisensa jälkeen kirkon helmaan. He halusivat lapsensa kastettavan. Lapsen syntymä antoi uskoa tulevaisuuteen.

Jossakin vaiheessa tämän jälkeen Hilma liittyi Tampereen Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen (NNKY) toimintaan. Hannes on maininnut jälkikasvulleen, että hän itse koki jonkinlaisen herätyksen. Sen seurauksena hän lopetti viulunsoiton. Liittyivätkö nämä jollakin tavoin yhteen, jää olettamuksen varaan. Hilmalle NNKY antoi uudenlaisen käsityksen kristillisyydestä. NNKY edusti tuohon aikaan herätyskristillisyyttä, jossa oman uskonelämän hoitaminen korostui. Samalla kannettiin vastuuta myös vähäosaisista.

Myös Hanneksesta tuli Työväen musiikkiliiton aktiivinen jäsen. Hän oli mukana liiton julkaisun Työn sävelen kehittämisessä. Hän antautui tähän vapaaehtoistyöhön niin, että se johti uupumukseen. Samalla hän opiskeli työn ohella kunnallisalan asioita ja sai vähitellen opintonsa niin pitkälle, että hän saattoi hakea tämän alan työtä. Hämäläispoika irtautui juuriltaan ja sai työpaikan Juvan kunnankirjurina.

Sisällissotaa seurannut vaikenemisen kausi nosti esille ne arvot, jotka olivat merkityksellisiä tulevaisuudessa. Kuorolaulutoiminta on aluksi merkittävä. Sitten seurasi uusi näkökulma tulevaisuuteen, kun perheeseen syntyi tytär, jonka kasvatuksesta tunnettiin vastuuta. Kolmas tekijä oli kirkollisesta elämästä poikkeava kristillisyyden muoto NNKY. Kun punaiset eivät saaneet kirkon taholta myötätuntoa eivätkä tukea tulevaisuuden rakentamisessa, kristillinen yhdistys avasi mahdollisuuden henkilökohtaiseen uskoon. Juvalle muutto siirsi vaikeiden muistojen kohtaamisen helpommaksi. Itä-Suomessa voitiin toimia kauempana kipeistä asioista.

Hämeestä Savoon

Juvan kirkonkylä oli pienen hämäläisperheen savolaisympäristö. Perhe-elämä ja sosiaaliset kanssakäymiset saivat uudenlaisen muodon työläisperheistä lähteneille vanhemmille, syntyi virkamiesperhe. Perhe ja työ liittyivät yhteen, sillä kunnankirjurin virka-asunto oli kunnantoimiston talossa. Näissä olosuhteissa oli varsin luonnollista, että Hilma toimi kunnantoimiston toimistoapulaisena. Muutaman vuoden jälkeen hänestä tuli kirjanpitäjä. Toinen tytär syntyi tänä aikana. Työn ja kodin yhteenliittyminen toi lapsille turvallisen ympäristön. Musiikkiharrastus jatkui kirkkokuorossa. Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminta oli tärkeä kansalaistoiminnan muoto. Hilma oli MML:n paikallisyhdistyksen perustajajäsen.

Yhdentoista vuoden jälkeen perhe muutti Pieksämäelle, jossa Hanneksesta tuli kauppalankamreeri. Muuton syynä lienee yhtäältä Hanneksen halu edetä virkauralla, toisaalta koulutusmahdollisuuksien aukeneminen tyttärille. Vanhin oli jo tuolloin oppikouluikäinen. Pieksämäellä oli yliopistoon johtava yksityinen oppikoulu.

Hilman työura jatkui muuton jälkeen kauppalan kansanhuollon toimistovirkailijana. Sota pakotti yhteiskunnan elintarvikkeiden ja vaatteiden säännöstelyyn. Sitä tehtävää hoiti kansanhuolto. Toimistovirkailijasta tuli muutaman vuoden jälkeen ensin toimistopäällikkö, sitten kansanhuollon johtaja. Työtodistuksessa korostetaan, ettei Hilman toimintakautena ilmennyt tarkastuksissa pienintäkään rikkomusta tai väärinkäytöstä. Tämän mainitseminen oli merkittävää siksi, että säännöstely aiheutti monenlaista määräysten kiertelyä muun muassa mustan pörssin muodossa. Kunnallisissa tehtävissään yhtä hyvin Hannes kuin Hilmakin halusivat toimia rehellisesti, avoimesti ja oikeudenmukaisesti.

NNKY

Pieksämäellä NNKY:stä tuli Hilmalle tärkeä tuki. Yhdistyksen toiminnassa hän oli milloin sihteerinä, puheenjohtajana, milloin rahastonhoitajana – sodan aikana näitä tehtäviä joutui usein hoitamaan sama henkilö. Hän edusti yhdistystä NNKY:n liiton vuosikokouksissa. Yhdistys toimi Riutulan lastenkodin hyväksi järjestämällä käsityökerhoja sekä yhteiskoululaisille että kuuromykkäkoulun oppilaille. Lähetystyön kannattaminen kuului yhdistyksen toimintaan. Lähetystyön rinnalla merimieslähetystyö oli Hilman sydämenasia. Sodan jälkeen Raamattuopiston ystävien toiminta tuli hänelle merkittäväksi, sillä hän osallistui Raamattuopiston kursseille, mahdollisesti parikin kertaa.

Sodan jälkeen vaikea sairaus varjosti hänen elämäänsä ja syvensivät hänen uskoaan. Hilma-äiti kuoli sairauden murtamana vuonna 1954.




Helena Sainio – ”turha murehtiminen pois!”

Valoisat lapsuusvuodet

Helena Sainio syntyi 2.11.1925 suomenkielisten vanhempien lapsena Maalahdessa. Kun Helena oli kaksivuotias, perhe muutti Vaasaan isän valmistuessa poliisiksi. Helenalla muistaa lapsuuden valoisana, minkä hän arvelee johtuvan siitä, että ihmissuhteet perheen ja sukulaisten kesken olivat hyvät. Helena vietti lapsuuden kesät Maalahdessa ja kertoo, että ennen sotia oli suomenkielisiä kielletty seurustelemasta ruotsinkielisten kanssa ja päinvastoin.

Helena kävi viisi vuotta Raastuvankadun kansakoulussa. Siellä ei ollut kurinpidollisia ongelmia, sillä kaikki tehtiin niin kuin opettaja sanoi. Kansakoulun jälkeen Helena aloitti kahdeksanvuotisen yhteiskoulun. Se oli yksityiskouluna vähän herrasväen koulu. Kirjat piti itse ostaa ja jokaisesta lukuvuodesta oli maksut. Sotavuosina opiskeluvuodet olivat lyhyitä. Yhden sota-ajan kesän Helena toimi sairaalakoulun juoksutyttönä.

Sota-aika oli vaikea. Oli pelottavaa kuulla radiosta, että Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen. Helenan isä lohdutti lapsiaan sanomalla: ”Suomi kestää.” Helenan kaksi vuotta vanhempi veli oli 17-vuotiaana ilmatorjunnassa keskuskoulun katolla. Hän kaatui sodassa 1944. Äiti ei tahtonut päästä yli poikansa kuolemasta. Helena hoiti äidin pientä ruokatavarakauppaa Vaasan Rantakadulla, kun äiti ei kyennyt siihen.

Kasarmin kenttää Vaasassa pommitettiin rajusti. Neuvostoliitto ei onnistunut tuhoamaan kasarmia. Kaikki kentän puut kuitenkin tuhoutuivat, mutta kaikkien ihmeeksi ortodoksikirkko säilyi ehjänä. Myös Helenan kotipihalle tuli palopommi, joka onneksi oli suutari eli ei räjähtänyt. Helena muistaa, kuinka isä herätti yöllä ja sanoi: ”Kaikki hyvin. Suomalaiset pitävät puolensa.”

Ylioppilaaksi Helena kirjoitti heti sotien jälkeen. Hän reputti saksankielessä, mutta isä lohdutti: ”Helena sinä olet elossa, mutta naapuri menetti tyttärensä.” Isällä ei ollut tapana haukkua tytärtään laiskaksi, eikä muutenkaan moittia. Helena ei koskaan saanut piiskaa. Hänet kasvatettiin sanan voimalla, jonka Helena on kokenut oikeaksi kasvatusmenetelmäksi.

Kansakoulun- ja kansantanssinopettaja

Sodan jälkeen oli kova pula opettajista, ja Hämeenlinnaan perustettiin ylioppilaille opettajaseminaari, jossa valmistui kahdessa vuodessa opettajaksi. Helena pääsi seminaariin oltuaan Jurvassa vuoden sijaisopettajana. Opettajaura alkoi Vaasan keskuskansakoulusta, jossa Helena toimi opettajana ainoastaan yhden kuukauden. Helena halusi päästä maalle opettajaksi ja lähti Kauhajoelle, vaikka isä arveli, ettei Helena ei pärjää niin pienellä palkalla. Kauhajoella hän opetti kaksi vuotta ja siirtyi sieltä viideksi vuodeksi Kurikkaan.

Sitten Helenan oli tultava Vaasaan, koska hänen isänsä ja äitinsä olivat huonossa kunnossa. Vaasassa Helena toimi Raastuvankadun kansakoulussa ja myöhemmin Vöyrinkaupungin kansalaiskouluun. Se muuttui aikanaan yläasteeksi, jossa Helena toimi yleisaineiden opettajana opettaen pääasiassa historiaa ja äidinkieltä. Opetustyö oli mieluisaa ja Helena sai pidettyä hyvin kurin ilman mitään rähinöitä.

Helena valmistui myös kansantanssinopettajaksi ja opetti vapaa-ajallaan kansantansseja kaiket illat: ensin Vaasan nuorisoseuralla, sitten Vaasan senioreissa ja Vasamattarissa, jossa hän osallistui myös kansantanssikilpailuihin. NNKY:ssä (Nuorten Naisten Kristillinen yhdistys) Helena on ollut mukana vuodesta 1956 lähtien ja melkein koko tuon ajan hän toimi johtokunnassa. NNKY:n toimintaan hän sai mukaan oman luokkansa tytöt hyvän käytöksen kurssille. Tällaista kurssia tarvittaisiin tänäkin päivänä. Näiden 60 vuoden aikana hän on ollut harvoin poissa NNKY:n toiminnasta. Keskuskoulussa oli kahdeksan nuorta naisopettajaa, joista vain kaksi oli naimisissa. Helena pyysi heidät NNKY:hyn, ja kaikki kahdeksan tulivat mukaan toimintaan. Näistä opettajista elossa on enää Helena.

Kaikki menee niin kuin on tarkoitettu

Nykyään 90-vuotias Helena käy kerran viikossa kuntosalilla ja kerran viikossa vesivoimistelussa.  Kesäisin hän on maaseudun rauhassa sijatsevalla mökillään. Vaikka etäisyydet toisiin taloihin ovat pitkät, siellä autetaan toisia ja ollaan jatkuvasti yhteydessä, mitä ei tehdä kaupungissa. Naapureiden kanssa käydään kaupassa. Naapurit hoitavat postin ja käyvät säännöllisesti tapaamassa, mikä Helenasta on suuri kiitoksen aihe.

Helena on kiitollinen ja onnellinen siitä, kun pystyy vielä hoitamaan itseään. Hän ei pelkää kuolemaa, sillä hän on vahvasti kokenut, että hänellä on suojelija. Rukoukset ovat kantaneet häntä koko elämän ajan. Ainoa pelko, jonka hän pystyy tällä hetkellä määrittämään, on pelko, ettei enää kykenisi hoitamaan itseään.

Parisuhdetta Helenalla ei ole ollut: Isän ja äidin hoitaminen vei aikaa ja se tuntui tärkeältä tehtävältä. Lisäksi Helena adoptoi serkun tyttären. Avioliitto jäi myös siksi, että sodan jälkeen ei ollut saman ikäluokan poikia, sillä niin paljon oli poikia kuollut rintamalla.

Helena on kaiken kaikkiaan tyytyväinen elämäänsä. Tuleville sukupolville hän haluaa sanoa: ”Turha murehtiminen pois! Toivon, että ihmiset luottaisivat ja uskoisivat, että kaikki menee, niin kuin pitää mennä. Itsesääli on aivan turhaa.”

 

 




Kata Jouhki – metsäneuvos

Eva Catharina Elisabet (Kata) Jouhki o.s. Brofeldt syntyi 13.4.1921 Helsingissä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1939 Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Kata valmistui metsänhoitajaksi 1943. Perheen neljä lasta syntyi vuosina 1944-51. Pitkän ammatillisen uransa Kata teki Thomesto-yhtiöissä. Metsäneuvoksen arvon hän sai 1982.

KATA Isäni suostui metsäopintoihini sillä ehdolla, että suorittaisin vain maatalous- ja metsätieteiden kandidaatin tutkinnon enkä lukisi varsinaiseksi metsänhoitajaksi. Kandidaatin tutkinto ei nimittäin edellyttänyt harjoittelua Hyytiälässä. Isääni kauhistutti pelkkä ajatuskin tyttärestään Hyytiälän poikien joukossa. Se oli silloista moraalia. Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1939 Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Syksyllä alkoivat ensimmäiset yliopistoluennot. Opinnoissa ei juuri päästy alkua pidemmälle, sillä marraskuun viimeisenä päivänä 1939 alkoi talvisota.”

Näin muistelee metsäopintojensa alkuvaiheita Suomen toistaiseksi ainoa metsäneuvoksen arvonimen saanut nainen, Kata Jouhki. Hänen vastahankainen isänsä, Timo Brofeldt, oli itsekin metsänhoitaja ja sittemmin metsäneuvos. Talvisodan aikana olin ensin sisareni ja kahden serkkuni kanssa ilmavalvontatehtävissä kesäpaikkamme lähellä Hämeen Rengossa. ’Kuusen latvassa keikkuminen’ ja kuusen alla olevassa teltassa torkkuminen oli väsyttävää ja pitkästyttävää hommaa. Edes koneiden ylilennot eivät rikkoneet yksitoikkoisuutta. Setääni, lääkintäeversti Simo Brofeldtia on ilmeisesti kiittäminen siitä, että me, koulutusta vailla olleet tytöt, pääsimme apusisariksi Mehiläisen sotasairaalaan Helsingissä. Simo Brofeldt oli tuolloin Suomen Punaisen Ristin sotasairaaloiden päällikkölääkäri. Talvisodan päätyttyä 13.3.1940 Suomen Punaisen Ristin jämerä ja määrätietoinen ylihoitaja Berrit Kihlman, halusi jatkaa kouluttamistani ja olinkin Punaisen Ristin sairaalassa vielä reilun kuukauden. Kevään edetessä minusta kuitenkin alkoi tuntua, etten ollut omalla alallani. Halusin ulos metsätöitä harjoittelemaan päästäkseni seuraavana kesänä mielessäni alati olleeseen Hyytiälään isäni vastustuksesta huolimatta. Ilmoittaessani ylihoitajalle aikomuksestani hän suuttui pahan kerran; hän olisi halunnut viedä apusisarkoulutuksen päätökseen.”

KYLLÄ SIITÄ NEIDISTÄ METSÄNHOITAJATULEE

Katan äiti, Margit o.s. Castrén, kannusti tytärtään metsäalalle ja hankki tälle harjoittelupaikan kesäksi 1940 AB Kaukas Fabrikilla hyvän perheystävän, metsäpäällikkö ’Stetti’ Lagerstedtin avulla. Kata oli ensin kuukauden Kaukaan Salvesénin sahalla Lauritsalassa. ”Kävin päivittäin ruokailemassa sahan isännöitsijä Höijerin kodissa. Talo oli sama, jossa vanhin poikani perheineen asui 1970-luvulla Kaukaan palveluksessa ollessaan! Harjoitteluni sahalla rajoittui lähinnä töiden seuraamiseen – keksin varteen minua ei päästetty. Niinpä oleilu sahalla oli mielestäni aika ikävystyttävää. Jouduin kuitenkin laatimaan harjoitteluun kuuluvana työnä sahan pohjapiirustuksen. Se oli pikkutarkkaa hommaa. Minun piti piirtää varmaan joka ikinen mutteri! Istuin piirtää nyhertämässä viikon päivät.

Sahalla oli toinenkin harjoittelija, Arvo Peippo, minua kymmenkunta vuotta vanhempi kansakoulun opettaja, joka oli sittemmin innostunut lukemaan metsänhoitajaksi. Hänet oli hyväksytty sahalla nk. kunnon töihin. Minusta oli hänelle sen verran apua, että hän sai opinnäytteeseensä lainaksi laatimani pohjapiirroksen! Kata jatkoi harjoitteluaan Kaukas-yhtiössä.

Heinä-elokuussa hän oli uittoharjoittelussa. Sulkavalla sattui olemaan myöhäinen uitto. ”Olin Sulkavalla myös leimaustöissä, joita valvoi vanha, itseoppinut työnjohtaja. Hänen jälkikommenttinsa ’Kyllä siitä neidistä metsänhoitaja tulee’ on ollut ehkä paras kannustus, mitä tähän ammattiin olen saanut. Metsänhoitajat ja muut herrat sen sijaan tuumasivat työn olevan liian miehistä voidakseni siinä pärjätä. Paljon kokeneen, aidon metsämiehen sanoista heijastui viesti, etteivät ne herrojenkaan tehtävät nyt niin kummallisia olleet. Kyllä naiselle on jalat siinä kuin miehelläkin.”

Syksyllä 1940 käynnistyivät opinnot uudelleen. Ankara lukeminen ja kilpailu pääsystä Hyytiälään metsänhoidon harjoittelutöihin alkoi. Siihen aikaan Hyytiälään pääsyä rajoitti ’numerus clausus’ – vain 60 alkuopinnoista, ylioppilastutkinnosta ja alan harjoittelusta parhaat pisteet saanutta hyväksyttiin mukaan. Jos joukkoon ei mahtunut, ponnistelut olivat menneet hukkaan, (kandidaattitutkintoon tosin olisi voinut jatkaa). Propedeuttisia aineita olivat kasvioppi, metsänhoito, geologia, kemia, fysiikka ja matematiikka. Metsäylioppilaille tarkoitetuilla matematiikan luennoilla Kata oli ainoa tyttö. Muille luennoille osallistuivat myös maatalousylioppilaat, agraarit, joten niillä kävi muitakin tyttöjä.

Samalle tuoliriville kanssani ei kukaan pojista uskaltanut istuutua. Myöskään väliajalla ei kukaan heistä tullut juttelemaan kanssani, jollen minä tehnyt aloitetta. Suurin osa miesopiskelijoista oli ujoja maalaispoikia! Tunsin olevani varsinainen kummajainen. Olin tuolloin itsekin hieman pidättyväinen ja aranpuoleinen, joten minunkaan ei ollut helppoa lähestyä heitä. Vähitellen kuitenkin kasvien tunnistamisen ja kemiantöiden parissa puuhaillessamme tutustuimme pikkuhiljaa myös toisiimme. Pojat totesivat, että pienessä tuttavapiirissämme olin varsin varteenotettava kilpailija. Oma ylioppilastodistuksenikin oli kohtalainen; pojilla se useimmiten oli heikommanpuoleinen.”

SOTA KESKEYTTI JÄLLEEN OPINNOT

Kata pääsi Hyytiälään kesällä 1941. Harjoittelu supistui vain kahteen viikkoon. Jatkosota alkoi kesäkuun 25. päivänä. Ne kaksi viikkoa olivat ikimuistoisia. ”Meitä oli kolme tyttöä: Liisa Levänen (Pertamo), Ela Hyvärinen (Blomgrén) ja minä. Asuimme ruokalarakennuksen yläkerrassa, jossa järjestimme leppoisia iltakahvi/tee ’vastaanottoja’. Pojat testasivat kuntoamme päivän marsseilla ja töissä. Iltaisin meille opetettiin myös ’sulkeisia’ santsari Jukka Jalkasen johdolla. Lyhyestä yhdessäolostamme huolimatta on perusporukkamme pitänyt yhtä metsäviikkojen, kurssilounaiden ja retkeilyjen merkeissä. Aika on luonnollisesti joukkoa harventanut, mutta osoitelistassamme on vielä 27 nimeä.

Jatkosodan alettua pojat lähtivät, ja niin lähdin minäkin. Seurustelin jo silloin tulevan mieheni Leo Jouhkin kanssa, johon olin tutustunut kemian töitä tehdessämme. Leko oli komennettu ilmatorjuntapatteriin Varkauteen. Kokemukseni ansiosta minä puolestani pääsin sikäläiseen sotasairaalaan. Välirauhan vuonna olin liittynyt Lotta-järjestöön. Se oli minulle uusi järjestö. Olin jo toiminut partiossa enkä katsonut aikani riittävän aktiiviseen jäsenyyteen kahdessa järjestössä. Suomen armeija eteni ja ajan hengen innoittamana rintamalle oli päästävä mukaan. Leko lähti tykistöön Uhtuan suunnalle, minut komennettiin Kannakselle lääkintälotaksi kenttäsairaalaan KS33. Olin siellä tammikuuhun 1942, jolloin koko sininen prikaati kenttäsairaaloineen siirrettiin Petroskoin pohjoispuolelle Karhumäkeen. Olin siellä marraskuuhun saakka, jolloin annoin periksi sulhaseni painostukselle. Hän ei nimittäin pitänyt siitä, että olin eri paikkakunnalla kuin hän. Päälle päätteeksi sain vielä vatsataudin, ja niinpä ei auttanut muu kuin lähteä pois Karhumäeltä.

Tammikuuhun 1943 toimin sitten kirjurilottana Tilkan sotilassairaalassa.” Sota pitkittyi. Asemasotavaihetta oli eletty jo vuosi. Yliopisto oli avattu syksyllä -42. ”Ajattelin, että oli parasta jatkaa opintoja. Luennoilla kävi myös joitakin poikia, jotka olivat haavoittuneita, invalideja tai muista syistä palveluksesta vapautettuja. Monella luennolla olin kuitenkin ainoa läsnäolija. Professori Saaren luennoilla istuimme yleensä hänen työhuoneessaan, eli opiskelu oli varsin ’intiimiä’. Teknologian professori Ilmo Lassila sen sijaan luennoi aina Metsätalon isossa luentosalissa, jopa silloinkin kun kuulijakuntaa oli vain yksi! Ns. väliaineiden luentoja ei pidetty, pelkkä tentti riitti. Oltuani itse tentissä lähetin Lekolle kirjat ja seuraavalla lomalla hän puolestaan suoritti sen.” Sodan vuoksi vuonna 1942 Hyytiälässä ei pidetty kesäkursseja, mutta seuraavana kesänä Hyytiälässä oli taas toimintaa, ja Kata pääsi suorittamaan kenttäkurssit loppuun. Hän valmistui joulukuussa 1943 viidentenä metsäkurssin suorittaneena naisena. Kata ja Leo olivat menneet naimisiin edellisenä kesänä, ja ensimmäinen lapsi Lauri Juhani eli Mylle syntyi Helsingin pommitusten keskellä talvella 1944.

RAKENNUSMESTARIN TYTÄR

Katalla oli kaksi nuorempaa sisarta. ”Olin aina ollut isäntyttö, mutta ammatinvalintani aiheutti pienen särön suhteeseemme. Keskimmäinen sisareni valmistui lääkäriksi ja nuorin oli kätevä ja käytännöllinen kotiäiti. Oma äitimme taas oli saanut naiselle harvinaisen rakennusmestarin koulutuksen, joskaan hän ei koskaan toiminut siinä ammatissa. Luonto ja retkeily ovat aina merkinneet minulle paljon. Partioleirit olivat intohimoni jo 1930-luvulla. Olin lukenut Martti Tertin ’Nuorten Metsäkirjan’ ja haaveilin oikeista metsänhoitajan hommista maaseudulla. Haaveet olivat kuitenkin haaveita vailla realistista pohjaa. Olihan päivänselvää, että kun perhe omisti metsäfirman ja itselläni oli alan koulutus, sen palvelukseenhan minä päädyin. Vaihtoehtoisesti olin harkinnut psykologian opiskelua, mutta alan virkoja ei siihen maailman aikaan juuri ollut. Uramahdollisuudet psykologina näyttivät olemattomilta.”

METSÄNHOITAJAISÄ EMPI YHÄ

Olin vuoden 1945 töissä Valtion Polttoainetoimistossa VAPO:ssa ensimmäisen ja toisen lapsen syntymän välillä. Kaikesta päätellen isäni ei vielä silloin ollut kypsä ottamaan minua omaan firmaansa. VAPO:ssa päätehtävänäni oli tilastojen laadinta. Jonkin aikaa olin myös tekemisissä laivausten kanssa. Se olisi ollut minulle mieluisaa työtä, mutta kun alalla tehtiin uudelleenjärjestelyjä, työ loppui kohdaltani. Jäin pois VAPO:n palveluksesta vähän ennen Kirstin syntymää vuoden 1945 lopulla. Olin kotona aina vuoteen 1951 saakka. Tyttäremme Marja syntyi vuonna 1949 ja nuorempi poikamme Timo 1951.

Jos VAPO:ssa olisi ollut mielenkiintoista työtä tarjolla, olisin palannut sinne, mutta tarjotut tehtävät eivät minua kiinnostaneet. Mieheni valmistui kesällä 1944. Silloin ei nimikettä ’metsänhoitaja’ saanut virallisesti ennen virkatutkinnon suorittamista. Sitä oli vain metsänhoitotutkinnon suorittanut ylioppilas! Virkatutkintoon vaadittiin harjoittelu ja tentti, joka suoritettiin metsähallituksessa. Mieheni harjoitteli Uudenmaan-Hämeen metsälautakunnassa Martta Valtosen alaisuudessa. Aika, jonka työskentelin VAPO:ssa, olisi hyväksytty osaharjoitteluksi virkatutkintoani varten. Isäni kuitenkin ilmoitti, ettei hän itse ollut koskaan metsähallitukselle virkatutkintoa suorittanut. ’En ole sitä tarvinnut, joten et sitä sinäkään tarvitse’, oli hänen kantansa. Näin minulta jäi tutkinto suorittamatta.

Isäni Timo Brofeldt oli asenteiltaan varsin konservatiivinen, eikä hän nähnyt, mitä oikein olisi tällaisella tytöllä voinut teetättää. Mieheni puolestaan pääsi heti oman virkatutkintonsa jälkeen 1945 Thomén Metsätoimiston palvelukseen. Isä kuoli alkuvuodesta 1951. Edellisenä keväänä olimme kuitenkin jo sopineet tulostani Thomélle, mutta nuorimman poikani syntymä viivästytti työni aloittamista. Timo-poikani oli 9 kuukauden ikäinen tullessani yhtiöön syksyllä 1951.” Katasta tuli Thomén Metsätoimiston talous- ja hallintopäällikkö. ”Ekonomin tutkinnosta olisi ollut minulle työssäni ehkä enemmän hyötyä, mutta metsänhoitajatausta auttoi puu- ja metsäasioiden ymmärtämisessä. Eri yhtiöiden metsäpäälliköt olivat kautta aikojen olleet firmamme tärkeimpiä asiakassuhteita, ja kanssakäyntini heidän kanssaan oli heti luontevampaa ja tavallaan ’tasa-arvoisempaa’ , koska tiesin ja tunsin metsäasioita.” Katalla oli joskus myös ajatuksia opintojen jatkamisesta, jotka kuitenkin jäivät. Hän on enemmänkin toiminnan ja tekemisen ihminen kuin tutkijatyyppi. Kata toimi aluksi Thomén Metsätoimiston hallituksen jäsenenä, vuodesta 1971 Thomesto Oy:n hallituksen varapuheenjohtajana ja sittemmin emoyhtiö Thominvest Oy:n hallituksen puheenjohtajana. Hän oli jäsenenä myös Thomeston monen koti- ja ulkomaisen tytäryhtiön hallituksessa sekä Huhtamäki Oy:n ja Rauma-Repolan hallintoneuvostoissa.

KOTI, URA JA NAINEN

Kata yhtyy käsitykseen, että naiselle perhe on usein urakehityksen jarru ja miehelle taas sen tuki. Työskentelyssä aviomiehen kanssa samassa firmassa oli omat ongelmansa, mutta ”mieheni, joka oli dominoiva ja selvästi kaupallisesti orientoitunut ja toisaalta minä, joka olen enemmän organisoija, tavallaan täydensimme toisiamme. Minä pystyin hoitamaan yhtiömme ’sisäasiat’ mieheni vastatessa ulkoisesta toiminnasta ja varsinaisesta kaupankäynnistä. Olisi ehkä ollut hankalampaa, jos työpaikkani olisi ollut jossain muualla. Vielä 50-luvulla oli harvinaista, että perheenäiti kävi töissä kodin ulkopuolella. Elämä tuolloin oli varsin perhekeskeistä. Minäkin katsoin, että lasten täytyy saada ajastani osansa. Koetin parhaani mukaan hoitaa työni osapäiväisesti, mutta se ei oikein onnistunut ja loppujen lopuksi olin töissä täydet päivät. En itse asiassa ollut kotiäitityyppiä ja olisin varmasti hakeutunut työelämään, vaikka omaa firmaa ei olisi edes ollut. Apulaiset huolehtivat kotitöistä, ja lasten ollessa pieniä meillä oli kotisisarharjoittelijoita heitä hoitamassa.”

ORGANISOIJA MYÖS VAPAA-AIKANAAN

Katan sydäntä lähellä oli partiotoiminta, jonka piirissä kenties tärkeimpänä saavutuksenaan Kata piti tyttöjen ja poikien partiotoiminnan yhdistämistä 1972. Kata itse liittyi uteliaisuuttaan partioon syksyllä 1931, Suomen Partiotyttöjen johtotehtävissä hän on ollut 1950-luvulta alkaen. Järjestön ylijohtajana hän toimi vuodet 1970-1974 ja yhteisjärjestön, Suomen Partiolaiset ry:n ensimmäisenä puheenjohtajana 1973. Partiosäätiön hallituksen puheenjohtajana hän oli vuodet 1975-84 sekä hallintoneuvoston puheenjohtajana 1984-91. Partiosäätiön tehtävänä oli hankkia taloudellista tukea partiotoiminnalle.

Kansainvälisessä partioliikkeessä Katalla oli useita tärkeitä luottamustehtäviä. Zonta International –järjestössä Kata oli aktiivisesti mukana 1960-luvun alusta. Hän toimi myös usean muun järjestön, kuten Maailman Luonnon Säätiön Suomen rahaston hallituksen ja sittemmin hallintoneuvoston jäsenenä. Jo neljäkymmentä vuotta sitten Kata oivalsi naisten ammatillisen yhteistoiminnan tärkeyden. Hän olikin mukana perustamassa Naismetsänhoitajien kerhoa vuonna 1955 ja valittiin aikanaan yhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi.

THOMÉN METSÄTOIMISTO

Toimiston perustaja oli W.G. Thomé, metsäalan ammattimies, joka vappuna 1911 aloitti oman metsätoimiston. Toimiston toiminta-ajatuksena oli metsätalouden suunnitteluun kuuluvien palveluiden tuottaminen sekä metsäteollisuusyrityksille että yksityisille metsänomistajille. Timo Brofeldt tuli mukaan toimintaan miltei heti valmistuttuaan 1916 ja firman toiseksi omistajaksi 1918. Vuodesta 1945 hän omisti toimiston yksinään kuolemaansa 1951 saakka. Tuolloin Thomén Metsätoimistosta muodostettiin osakeyhtiö pääosakkaana Timon vaimo Margit Brofeldt sekä Timon lähimmät apulaiset Birger Herold, Leo Jouhki ja Yrjö Tenomaa sekä tyttärensä Kata Jouhki. Vuosien mittaan yhtiö painottui kauppahuonetoimintoihin ja 1969 sen nimi muutettiin nasevammaksi Thomesto Oy:ksi. Samaan aikaan yhtiö siirtyi kokonaan Jouhkin perheen omistukseen. Vuonna 1995 Thomesto Trading Yhtiöt –konserni harjoitti kauppahuonetoimintaa hankkimalla ja toimittamalla puuraaka-ainetta, mekaanisen metsäteollisuuden tuotteita, koneita ja laitteita, metsäkoneita, kulutustavaroita ja hienopaperia. Lisäksi konserni harjoittaa projektivientiä pääasiassa rakennus-, varastointi- ja elintarviketeknologian, energian tuotanto- ja säästöteknologian sekä vedenpuhdistuksen aloilla. Konsernin tytär- ja osakkuusyhtiö- sekä edustusverkosto kattoi 40 paikkakuntaa 15 eri maassa. Konsernin palveluksessa oli noin 2500 henkeä, ja toiminnan painopiste on IVY:n ja Baltian maiden alueilla. Konsernin emoyhtiö on ThominvestOy, jonka hallituksen puheenjohtajana Kata toimi, nuorempi poika Timo Jouhki sen toimitusjohtajana. Vanhempi poika L.J. (Mylle) Jouhki on Thomesto Trading Yhtiöt Oy:n toimitusjohtaja.




Seija Estlander – Kohti tasa-arvon tantereita

Puolukkarahoilla mokkakengät

Olen syntynyt 1950-luvulla ja kun olin teini-ikäinen, Suomi alkoi kaupungistua. Meidänkin perhe muutti Keski-Suomesta Helsinkiin ja pian pöytään putkahti uusia ruokia, kuten leikkeleitä ja jugurttia. Ja jäätelöä alettiin syödä jälkiruokana myös talvella.

Olen elänyt aikana, jolloin tavallisten ihmisten elintaso, matkustamisen mahdollisuus ja informaatioteknologian vallankumous ovat lyöneet itsensä läpi. Ihmisten terveydentaso on noussut myös niin huimasti, että nyt viisi- ja kuusikymppisillä on omat hampaat suussaan. Verorahoilla maksettua koulutustakin olemme saaneet hyödyntää niin paljon kuin nuppia vain on riittänyt. Ja se on globaalista vinkkelistä katsottuna valtava etuoikeus.

Kun läksin 1960-luvulla kouluun, viiden kilometrin koulumatka kuljettiin yleensä mennen tullen jalan. Sittemmin pölyävä hiekkatie päällystettiin pikitieksi ja vuodenaikojen mukaan taival taittui polkupyörällä, potkukelkalla tai hiihtäen. Eikä kukaan puhunut kuntoilusta tai erityisistä urheiluvaatteista. Eikä kenenkään mieleen edes juolahtanut, etteikö pikku likka selviäisi yksin pimeässä.

Ensimmäiset farkut ja mokkakengät ostin puolukoita keräämilläni rahoilla ja ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, kun veljeni tepasteli minua vastaan uudet tamineeni yllään. Ajankuvaa sekin.

50-luvun tyttö tunsi sodan jäljet

Ero minun ja omien lasteni välillä on valtava, sillä kuulun siihen kaartiin, joka kuunteli lattialla leikkien aikuisten juttuja sodasta. Tiedän siis hyvin, että isäni oli viisivuotias, kun hänen isänsä kaatui Taipaleella heti talvisodan sytyttyä.

Isoisä oli kuollessaan vain 34-vuotias ja mummo jäi seitsemän lapsen kanssa yksin Lepikkoahon torppaan. Ja jotenkin tuo työtä pelkäämätön, ikuisessa ruutuesiliinassaan touhuava nainen onnistui kasvattamaan kaikista lapsistaan tolkun eläjiä.

Pienenä kuulin myös siitä, kuinka äitini perhe joutui lähtemään Suojärveltä ison lapsirevohkan kanssa evakkoon. Ja noita mieroa kiertäviä karjalaisia oli tuolloin reilusti yli 400 000. Kaikki ripoteltiin ympäri maata ja ortodoksisen äidin ja luterilaisen isän lapset kastettiin usein isän mukaan. Näin myös meillä.

Muistan pyöritelleeni nailonrusetilla somistetussa päässäni joskus sitä, miksi hyvänahkainen naapurin Topi kävi humalapäissään läpi Kannaksen taisteluja. Päpätti suu vaahdossa konekiväärin äänellä, ja silloin hänen vaimonsa Elli läksi lasten kanssa naapuriin. Vaikka keskellä yötä.

Selviämisen eetos 

Itse menin opintojeni lopulla naimisiin suomenruotsalaisen miehen kanssa, ja kaksikieliset lapsemme ovat matkustaneet heti neuvolan rokotusohjelman jälkeen pitkin maailmaa. Muistan hyvin, kuinka minua nauratti ja vihlaisi, kun he kärttivät minua kertomaan Suojärven köyhäilyjuttuja. Näin he tekivät siksi, että he sekoittivat iloisen viattomasti äitini Suojärven pagisemiset ja minun totuuteni Saarijärveltä. Kait ne heidän korvissaan niin samoilta kuulostivat.

Koen nykyään yhä enemmän onnea ja elämänriemua ja huomaan tammikuun pimeässä aamussakin naurunpaikkoja. Olen myös oppinut, että elämään kuuluu monenlaisia kivirekiä, joiden kiskominen loppuu äitini sanoin vasta sitten, kun on multaa suun päälle. Juuri tästä on elämän kakussa mielestäni kyse.  Ja kun tuon on vihdoin tajunnut, niin jokainen päivä on voittajan päivä, kun saa kulkea kulkijana kulkijain joukossa. Ihan kaikkine karvoineen.

Kun mietin lapsuuttani, niin ymmärrän, että minua evästettiin sanoin ja sanoitta siihen, että ihmisen pitää tehdä kaikki hommat niin hyvin, kuin vain pystyy. Ja jollei muu auta, niin sitten on pistettävä vain lisää häkää pönttöön.

Niinpä Helsinkiin muutettuamme läksin iltaoppikoulussa opiskelemaan ja sen jälkeen jatkoin Helsingin Yliopistossa valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Rahaa tienasin noina vuosina monenlaisissa töissä, kuten kirjakaupan myyjänä, Helsingin asumistukitoimistossa ja Finnairin lentoemäntänä.

Oravanpyörästä yrittäjäksi

Yrittäjän sotisopaan hyppäsin vasta viidenkympin tietämissä, jottei minua juoksutettaisi hengiltä. Olin valmistuttuani työskennellyt toimittajana ja tiedottajana ja viimeksi viestintäpäällikkönä kongressiorganisaatiossa.

Työmääräni oli lisääntynyt jatkuvalla syötöllä, vaikka sen piti tietotekniikan vuoksi helpottua. Lopulta heräsin aamuyöstä siihen, että olin unohtanut jotain, vaikka kirjasin kaikki puhelut vihkoon.

Olen aina ollut tarkka jaksamisestani ja tiukan paikan tullen tiedän kyllä rajani. Ja tajusin tuolloin, että palan loppuun, jollen pelasta nahkaani. Tahdoin mielenrauhani takaisin ja halusin uudistua vielä kerran. Uskoin myös omaan osaamiseeni ja siippani kannustukseen.

Niinpä perustin viestintäalan yrityksen, mutta uutta stressihautomoa en siitä halunnut. Jatkoin siis toimistoni kautta tiedottajan ja toimittajan töitä, kunnes eräällä juttukeikalla törmäsin vanhemmuudenkulujen problematiikkaan.

Padang, sanon minä, sillä tuota elämäni käännekohdaksi sukeutunutta kokemusta en unohda ikinä. Muistan, kuinka tunsin itseni täysin höplästä vedetyksi, kun tajusin, että vauvalasku eli vanhemmuudenviulut maksatetaan yhä äidin työnantajalla siltä osin mitä Kela ei korvaa.

Siis tässä Suomessa, missä naiset pyörittivät kotirintamaa, kun miehet olivat sodassa. Siis tässä tasa-arvon mallimaassa, missä tytöt ja naiset saavat opiskella verorahoilla siinä missä pojat ja miehetkin. Täälläkö on kanttia jättää naisiin tehdyt investoinnit hyödyntämättä? Onko tämä vauras maa muuttunut pakkausten aukojien ja hölmöläisten maaksi?

Vaikka Suomi on hyvä paikka elää, niin vielä riittää kosolti tekemistä, ennen kuin naiset voivat toimia yrittäjinä ja työntekijöinä samalta starttiviivalta miesten kanssa.

Oman porukan edunvalvojaksi

Samoihin aikoihin Yrittäjänaisten leirissä vaikuttava nokkanainen herätteli minua näkemään yrittäjien heikon sosiaaliturvan. Siis nuo kapitalistisioiksi ja verenimijöiksi mollatut yrittäjät ovatkin tämän päivän huutavan ääni korvesta?

Taistelija minussa heräsi. Ja tällä heränneen tiellä vaellan nyt henkeen ja vereen sitoutuneena. Enkä voi kuin ihmetellä, miten ihmeessä naiset onnistuivat saamaan meillä äänioikeuden jo vuonna 1906. Ja sitäkin minä ihmettelen, että kun kohta juhlimme Suomen itsenäisyyden 100-vuotista taivalta, niin onko laitaa, ettei eduskunta ole vieläkään tasannut vanhemmuudenviuluja? Vai eikö valta Suomessa kuulukaan kansalle, jota käyttää valtiopäiville kokoontunut eduskunta?

Vauvalaskun maksattamien äitien työnantajilla on mielestäni lehmisavujen ja savupiipputeollisuuden aikainen jäänne. Ja se on häpeäksi Suomelle. Sitä se on etenkin siksi, että nykyinen maksujärjestelmä rajoittaa synnytysikäisten nuorten naisten työllistymistä pysyviin työpaikkoihin.  Sitä se on myös siksi, että se lyö jalat alta naisvaltaisten alojen kasvulta, työllistämiseltä ja kansainvälistymiseltä.

Olen viime vuodet puskenut sydän ja sappi pelissä Yrittäjänaisten edunvalvontaa. Olemme tehneet vaikuttamistyötä yhdessä hallituksemme ja kenttäväkemme kanssa. Ja lobbarin sotisovassa olen täysin ideologisista syistä. Ja usein koen jatkavani edellispolvien naisten työtä. Ja etenkin niiden, jotka sanoivat minulle, ettei naisten asioita pistä reilaan ketkään muut kuin naiset.

Heikkoina hetkinä minusta tosin tuntuu, että asiat etenevät, kuin lehmä veteen paskantaisi. Näin siksi, että miesvaltaisten työnantaja- ja työntekijäliittojen jarrumiehet eivät ongelmalle korvaansa lotkauta. Eivätkä he ole valmiita isoon rakenteelliseen muutokseen, ennen kuin tässä maassa on 800 000 työtöntä.

Ja sitten mielessäni häivähtävät äitini hymyilevät silmät. Vedän happea, ja menen ihmisten eteen puhumaan Yrittäjänaisten kärkitavoitteista. Perustelen kantamme faktoilla ja pysyn sisällä raivoavasta myrskystä huolimatta rauhallisena, sillä tiedän, että meillä Suomessa pidetään tyynesti argumentoivia ihmisiä vakuuttavina.

Hymähtelyistä en piittaa. Ja olen, kuin en niitä kuulisikaan, sillä näillä taistelujen teillä olen täysin varma, että minun Suomeni ansaitsee tasa-arvon nuorille synnytysikäisille naisille ja heidän työnantajilleen. Näin siksi, ettei tämä maa ole pelkkä maa kallis isien. Puolet näistä tantereista kuuluu myös meille naisille. Meille ja meidän tyttärillemme.

Seija Estlander
Suomen Yrittäjänaisten puheenjohtaja




Inkeri Kinnunen – Esimerkillinen soroptimisti

Meillä ei ole rajoja, ellemme itse niitä laadi. Filosofian maisteri Inkeri Kinnunen oli Porin soroptimistiklubin ensimmäinen presidentti. Hän syntyi 20.9.1906 Loimaalla ja kuoli 92-vuotiaana vuonna 1998 Porissa. Porin klubi perustettiin vuonna 1960, ja seuraavana vuonna klubi järjesti Porin Suomalaiseen Yhteislyseossa lähinnä oppikoululaisille tytöille tarkoitetun yleisötilaisuuden, mihin tuli vieraaksi tyttöjen kysymyksiin vastaava Kotilieden PikkuÄiti. Tilaisuuden nimi oli Tämän päivän tyttö, huomispäivän nainen. Koulun juhlasali tuli tupaten täyteen tyttöjä, ja Inkeri Kinnunen avasi tilaisuuden esitellen samalla soroptimismia. Tämä jutun kirjoittaja oli yksi kuulijoista ja myöhemmin vuonna 1974 Porin klubiin kutsuttu soroptimisti. Inkeri Kinnusen soroptimismi esittelystä en paljoa muista, Kotilieden PikkuÄiti kiinnosti enemmän.

Inkeri oli koko elämänsä innokas soroptimisti ja uskollinen kokouksissa kävijä. Toki hän kuului moniin muihinkin yhdistyksiin ja siksi hän oli hyvin tunnettu henkilö Porissa. Kun Kemistiliitto täytti viisikymmentä vuotta, haastattelin häntä Suomen Kemistilehteen ja sain hänet kertomaan perusteellisesti mielenkiintoisesta elämästään. Muistan hyvin erään kuukausikokouksemme, missä sotilassairaalassa nuorena lottana toiminut sisaremme luki silloin kirjoittamiaan päiväkirjoja. Esitelmän jälkeen joku kysyi Inkeriltä, että sinähän olit sodan aikana jo aikuinen nainen, joten millaisia kokemuksia sinulla oli? Tähän Inkeri vastasi kyyneleet silmissä, ettei voi puhua talvisodasta eikä jatkosodasta mitään – se oli niin kauheaa. Hän ei kuulemma ollut koskaan puhunut sanaakaan sotaan liittyvää veljensäkään kanssa, joka oli sentään Mannerheimristin ritari. Mutta vuoden 1917 sotaa hän kyllä voisi muistella, koska se oli hänestä ollut jännittävää! Hänen isänsä oli ollut kauppias, ja jossain vaiheessa he olivat piiloutuneet ojaan ja paenneet turvaan ojan pohjia pitkin. Muisteluissaan Inkeri kuitenkin kertoi minulle jotakin talvisodan aikaisista vaiheistaan.

Inkeri kävi keskikoulun Loimaalla ja lukion Turussa. Ylioppilaaksi hän valmistui vuonna 1926. Isä oli sitä mieltä, että ylioppilastutkinto riittää.Jos haluaa jatkaa, pitää itse rahoittaa opintonsa. Inkeri ei oikein tiennyt, mitä opiskelisi, ja rahapulan vuoksi kotiopettajan paikka Helsingissä oli jo katsottuna. Biologia olisi kyllä kiinnostanut, mutta hän ei halunnut opettajaksi. Kun Inkeri palasi Turkuun lokakuussa yliopiston luentojen jo alettua, hän meni kuuntelemaan matematiikan, fysiikan ja kemian luentoja. Matematiikan professorina oli tällöin Yrjö Väisälä ja fysiikan professorina Kalle Väisälä.

Turun yliopisto vihittiin virallisesti käyttöön vuonna 1927, jolloin opiskelijoita oli 300. Rehtorina oli V. A. Koskenniemi, ja Inkerikin osallistui vihkiäiskulkueeseen. Kemian opiskelijana aloitti seitsemän poikaa ja Inkeri. Matematiikka jäi syrjään joksikin aikaa, mutta myöhemmin hän aiheutti pienen kohun yliopistolla suorittamalla matematiikan laudaturin parhain mahdollisin arvosanoin – vaikka oli nainen. Kemian ensimmäinen laudaturtyö ei onnistunut, koska vaadittavia reagensseja ei saanut mistään. Niinpä aihe vaihtui nykyäänkin paljon keskusteltujen dioksiinien syntetisoinniksi. Kaikki synteeseihin tarvittu kirjallisuus oli professori Herman Palomaalla, eikä Inkeri nähnyt sitä ollenkaan. Vasta kun eräässä synteesissä tapahtui paha räjähdys, professori näytti räjähdyksestä varoittavaa kirjallisuutta. Aitojen kemian opiskelijoiden tapaan tämä ei jäänyt ainoaksi paukuksi, mutta onneksi henkilövahinkoja ei sattunut. Minerologiaakin Inkeri opiskeli Åbo Akademin puolella ja tähtitiedettä yliopistolla.

Koska professori Kalle Väisälä oli vaikea luennoitsija, ja Inkeri oli valo-opista erityisen kiinnostunut, hän teki itselleen niin perusteelliset muistiinpanot, että törmäsi niihin vielä 1940-luvulla, kun ne kiersivät opiskelijoiden keskuudessa. Huvittava tapahtuma Inkerin opiskeluissa oli, kun hän mitään ennalta sopimatta matkusti Vapunpäivänä Helsinkiin tenttimään sovellettua fysiikkaa professori Wasastjärnalle, eikä hämmästyksekseen löytänyt professoria. Tentti jäi, koska matka oli pitkä eikä hänellä ollut arvosanan tarvettakaan.

Inkeri Kinnunen valmistui vuonna 1932. Oli pula-aika eikä töitä saanut mistään. Lainaa oli paljon ja sen korko kymmenen prosenttia. Hän ei halunnut opettajaksi, mutta meni kuitenkin auskultoimaan. Samalla hän haki matemaatikkona töitä muun muassa vakuutusyhtiöistä. Syksyllä 1934 löytyi laborantin paikka Lappeenrannasta Valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaasta. Palkka oli luonnollisesti laborantin palkka, mutta muuten oli mukavaa. Ruokatunnilla uitiin Saimaassa ja työmatkat pyöräiltiin tai hiihdettiin. Vuonna1936 hän sai oikean kemistin paikan Ensossa EnsoGutzeitilla.  Tuttavan kautta Inkeri tutustui Imatran kuparitehtaalla työskentelevään kemistiin Jorma Kinnuseen, josta tuli talvisodan viimeisinä päivinä hänen aviomiehensä Jääsken kirkossa, kirjaimellisesti keskellä ammuntoja ja muita sotatoimia. EnsiGutzeit menetettiin. Inkeri oli mukana, kun tehdas luovutettiin venäläisille, ja hän oli viimeinen, joka Ensosta lähti.

Välirauhan aikana aviomies hommasi Inkerin töihin Imatran kuparitehtaalle, ja sitä kautta he molemmat päätyivät Harjavaltaan ja Poriin. Jatkosodassa Inkeri oli jälleen viimeinen, joka poistui Imatran tehtaalta, koska hänen oli käsketty olla siellä loppuun asti. Hänen olisi pitänyt saada evästä poistumismatkaa varten, mutta jäljellä ei ollut enää ketään evästä antamassa. Pakomatka alkoi polkupyörällä ja jatkui kuorma-autolla. Orlovin huvilan alustassa yövyttiin, ja Ruokolahdella sai vihdoin ostaa limpun. Omaan rakkaaseen koiraansakin hän törmäsi yllättäen jossakin, ja pakomatka jatkui koiran kera Lahden kautta Loimaalle.

Sota siirteli Inkeriä ja aviomiestä tehtävästä toiseen ja aina piti opetella uutta. Lopulta aviopari oli töissä Porin Outokummussa, missä Inkeri kertoi katselleensa kultaluovutusten menoa sulatusuuniin. Sinne upposivat kaikki korut jalokivineen ja timantteineen. Vuonna 1947 Inkeri jäi äitiyslomalle, mutta totesi pian, ettei ole kotiäiti. Niinpä hän meni 1949 opettajaksi Porin tyttölyseoon ja 1957 Porin suomalaiseen yhteislyseoon . Viimeksi mainitussa koulussa hän opetti kemiaa tämän jutun kirjoittajalle. Eihän Inkeri ollut koskaan opettajaksi haaveillut. Mutta kun 1960-luvulla avautui matematiikan lehtorin virka aikuisten opettamiseksi Porin teknillisessä oppilaitoksessa, hän haki virkaa ja sai sen. Koska elämä oli niin monta kertaa pakottanut hänet opettelemaan aivan uusia asioita, hän totesi, ettei uuden oppimisessa ole mitään rajoja. Niinpä hän vielä eläkkeellä olleessaan suoritti muun muassa yliopistoarvosanan ympäristönsuojelussa sekä soutuveneen omistajana avomerilaivurin tutkinnon.

Alun perin biologiasta kiinnostuneena Inkeri keräsi huomattavan paljon kasveja muun muassa Lapin retkiltään. Osa näistä kasveista on Turun Yliopiston kokoelmissa. Biologian kiinnostus suuntasi hänet myös perustamaan Porin sieniseuraa, missä hän toimi ikänsä asiantuntijana määrittäen sienet käyttämällä mikroskooppia itiöiden tunnistukseen. Vuonna 1971 Inkeri osallistui Philadelphiassa soroptimistien kokoukseen. Hän oli myös niiden ensimmäisten suomalaisten joukossa, jotka matkustivat Siperian rataa pitkin Kiinaan. Kysyessämme häneltä, miten hän pärjäsi Siperian junan alkeellisissa oloissa, hän vastasi tyynesti, että kyllä sota oli opettanut hygienian hoitamisen pesulapulla. Polkupyörä oli Inkerin kulkuväline. Hän tuli soroptimistien kokoukseen pyörällä silloinkin, kun kaupungin jalkakäytävät olivat liian liukkaita kävelemiseen. Inkeri Kinnunen oli todella esimerkillinen soroptimisti. Meillä ei ole rajoja, ellemme itse niitä laadi.      




Gerda Ryti ja keskipäivän kirkonkellot

Gerda Ryti oli tasavallan presidentin puolisona sotien vaikeina vuosina. Hänen aikansa presidentinlinnan emäntänä 1940–1944 ei ollut edustamista vaan vaikeiden aikojen kestämistä ja itsekuria vaativaa esikuvana olemista. Hän valoi radiopuheissaan rohkeutta ja uskoa valoisampaan tulevaisuuteen. Hän oli ehkä maan kuuluisin spiritualismin harjoittaja.

Lakimiehen tyttärestä tulee juristin elämänkumppani

Suomenruotsalaisen säätyläisperheen tyttärenä Gerda Serlachius kävi tyttökoulua (Helsingissä Laguska skolan ja Viipurissa Svenska fruntimmerskolan i Viborg), mutta joutui keskeyttämään koulun reumakuumeen takia. Perhe asui isän oikeusneuvos Julian Serlachiuksen työn vuoksi Helsingin lisäksi Jämsässä ja Viipurissa, mutta 1900-luvun alusta lähtien vakituisesti Helsingissä.

Parannuttuaan Gerda opiskeli saksan kieltä ja kirjallisuutta Dresdenissä ja englannin kieltä Lontoossa. Sen jälkeen hän työskenteli konttoristina veljensä ja Risto Rytin yhteisessä asianajotoimistossa 1914-1916. Työpaikkaromanssi johti avioliittoon 1916 morsiamen ollessa jo 29-vuotias aikuinen nainen.

Gerda Ryti puhui viittä kieltä, ratsasti, pelasi tennistä ja soitti pianoa. Hän oli harvinainen maailmannainen jo nuorena tyttönä ja myös Suomen Pankin pääjohtajan, pääministerin ja presidentin puolisona. Luonteeltaan hän oli pidättyväinen, suorastaan ujo. Perheeseen syntyi kolme lasta, mutta monien aikansa yhteiskuntaryhmän naisten tapaan hän oli enemmän puoliso kuin äiti. Hänen suhteensa lapsiin pysyi viileän hoivaavana.

Gerda ja Risto Rytin välinen rakkaus ja keskinäinen luottamus oli harvinaisen suurta. Tästä kertoo kaksi sitaattia kirjasta Suurin on rakkaus. Hiukan ennen häitä sulhanen kirjoitti morsiamelleen: ”Sinä olet niin puhdas, niin hyvä, niin jalomielinen. Minä tunnen olevani Sinun vaikutuksesi alainen ja sieluni puhdistuvan kuin tulessa.” Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Gerdan 60-vuotispäivänä, Risto kirjoitti sellistään Katajanokan vankilassa: ”Rakastan Sinua nyt vanhoilla päivilläni vieläkin enemmän kuin silloin, joskus kaukana menneisyydessä, kun menimme naimisiin. – – – Yhteinen seikkailumme tässä realiteettien maailmassa on oikeastaan ollut hauska ja antoisa – – -.”

Spiritualismin sanansaattaja

Lukuisilla ulkomaanmatkoilla 1920- ja 1930-luvulla Gerda Ryti tutustui monipuolisesti Euroopan aatteellisiin virtauksiin ja historiaan. Syvällisimmin hän perehtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen voimakkaasti nousevaan spritualismiin, joka on esimerkiksi Englannissa yksi uskontokunnista. Risto Rytin viittaus realiteettien maailmaan viittaa spiritualistiseen ajatteluun, jossa ajatellaan olevan sekä ihmisten kokema maailma että hengen maailma, jossa pätevät toisenlaiset lainalaisuudet ja jota jokainen voi tavoitella.

Suomen Vientiyhdistyksen toimitusjohtaja Jaakko Kahma toi parapsykologista ajattelua Suomeen ja Gerda Ryti tilasi Kahman innostamana luettavakseen J. Arthur Findlayn kirjoittaman teoksen The Rock of Truth – or Spritualism, The Coming World Religion. Tutustuminen Helmi Krohniin juuri perustetussa Helsingin Naisklubissa (myöh. Lyseumklubi) vahvisti ajattelua ja pian ystäväpiiri, jossa Krohnin ohella keskeinen oli Ruth Serlachius, jatkoi spiritualismin harrastusta ja kehitti omaa herkkyyttään. Gerda Rytin osalta harjoitus johti selväkuuloisuuteen. Gerda Rytin ja Helmi Krohnin matka Glasgowissa 1937 järjestettyyn spiritualismin maailmankonferenssiin oli molemmille tärkeä ja vahvistava kokemus.

Gerda Rytin persoonaan ja vastaanottavuuteen vaikuttivat varmasti myös monet lähipiirin odottamattomat kuolemantapaukset. Hän sattumalta oli paikalla, kun Alfred Kordelin murhattiin Mommilassa marraskuussa 1917 ja sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin 1922 Gerda Rytin kotiovella Helsingin Töölössä. Samoin kälyn, lääketieteen tutkija Elsa Rytin kuolema 1931, vain 36-vuotiaana, oli raskas isku perheelle.

Kun spiritualistista kirjallisuutta ei vielä ollut kotimaisilla kielillä, Gerda Ryti tilasi kirjoja Englannista. Helmi Krohnin alkaessa 1930-luvun puolivälissä kääntää alan teoksia suomeksi, Gerda Ryti oli ennättänyt jo aikaisemmin lukea kaikki kirjat ja auttoi Krohnia löytämään suomenkieliset vastineet. Käsitteet piti luonnollisesti ymmärtää syvällisesti, jotta ne voitiin ilmaista. Tätä kautta Gerda Rytillä oli suuri vaikutus spiritualismin leviämiseen Suomessa.

Gerda Rytin spiritualismia käsittelevä kirjasto laajeni vuosi vuodelta. Siihen kuului 1930-luvun hittituote, Arthur Findlayn On the Edge of Etheric, jossa kuoleman jälkeistä elämää tarkasteltiin tieteen näkökulmasta ja jonka uskottiin mullistavan läntien maailman tiede- ja uskontokäsityksen. Teos käännettiin lyhyessä ajassa jopa 15 kielelle. Se ilmestyi Suomessa 1939 Helmi Krohnin suomentamana. Findlayn kirjojen ohella kirjastoon kuuluvat kaikki ajan merkittävimmät spiritualismia, parapsykologiaa ja ylipäätään henkisyyttä käsittelevät teokset. Gerda Ryti oli erityisen kiinnostunut Sir Arthur Conan Doylen 600-sivuisesta kaksiosaisesta teoksesta The History of Spiritualism, johon hän palasi kerta toisensa jälkeen.

Maan äidin vaativa rooli

Gerda Rytistä tuli maan ensimmäinen nainen vaikeassa poliittisessa tilanteessa keskellä maailmansotaa. Presidentin puolisona hän tuki Ester Ståhlbergin työtä Pelastakaa Lapset ry:ssä, piti perheenemännille esitelmiä korvikeruoan valmistuksesta ja vieraili ahkerasti sotasairaaloissa, sotaorpojen luona ja vaikkapa talkooleireillä. Radiopuheissaan hän rohkaisi sekä tulilinjassa että kotirintamalla työskenteleviä. Merkittävin puheista oli heinäkuussa 1944 Kannaksen läpimurtotaistelujen aikana. Hänen ehdotuksestaan keskipäivä julistettiin kansan yhteiseksi rukoushetkeksi ja yleisradio soittaa edelleen keskipäivän merkiksi Turun tuomikirkon kelloja.

Gerda Rytin aika presidentinlinnan emäntänä ei edellyttänyt niinkään edustamista kuin vaikeiden aikojen kestämistä ja itsekuria vaativaa esikuvana olemista. Siinä häntä ja hänen vaikutuksestaan myös presidentti Risto Rytiä auttoi vahva henkisyys ja usko siihen, että jokaisella on oma tehtävänsä suuressa kokonaisuudessa.

Sodan jälkeen Gerda Ryti oli miehensä tukena tämän joutuessa eroamaan presidentin virasta ja saatua vankilatuomioon niin sanottuna sotasyyllisenä. Hän vetäytyi lähes täysin julkisuudesta ja omistautui miehensä henkiseen tukemiseen vankilavuosina ja hoitamiseen tämän vapauduttua 1949. Risto Ryti kuoli 1956. Gerda Ryti eli tämän jälkeen vielä lähes kolmekymmentä vuotta yksityisyydessä perheensä kanssa. Hän osallistui naisten kansainvälisen kulttuurijärjestö Lyseumklubin toimintaan ja oli omassa piirissään seurallinen ja aktiivinen kulttuurinkuluttaja. Hänen harvat julkiset esiintymisensä olivat uutistapahtumia, koska kansa ymmärsi hänen ja Risto Rytin joutuneen kärsimään maassa vallitsevien oikeuskäsityksen vastaisesti.

Henkilötiedot
Gerda Paula Serlachius vsta 1916 Ryti S 11.10.1886 Helsinki, K 8.9.1984 Helsinki. V oikeusneuvos Johan Julian Serlachius ja Paula Emilia Söderhjelm. P 1916-1956 tasavallan presidentti Risto Heikki Ryti S1889, K 1956, PV Maanviljelijä Karl Evert Ryti ja Ida Vivika Junttila. Lapset: Karl Johan Henrik S 1916 K 2002, lämpötekniikan professori; Niilo Erik S 1919 K 1997, paperiteknologian professori; Eva Paula Margareta (Saxén) S 1922 K 2009, lääketieteen lisensiaatti.
URA. Ruotsinkielinen tyttökoulu; saksankielen ja kirjallisuuden opintoja Dresdenin yliopistossa, englantilaisen filologian cum laude-arvosana; konttoristi 1914–1916.
JULKINEN MUOTOKUVA. L. Juusela 1937, presidentin linna.

Aura Korppi-Tommola ja Maritta Pohls




Toini Eklund, Suomen ensimmäinen naispuolinen metsänhoitaja

Helsinkiläinen Toini Suoma Eklund aloitti vuonna 1918 ensimmäisenä naisena Suomessa metsäopinnot. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi edellisenä vuonna Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun jatkoluokilta. Metsänhoitajaksi Toini valmistui vuonna 1921 ja filosofian kandidaatiksi 1930. Pettyneenä  työtehtäviinsä metsähallituksessa hän siirtyi opettajaksi.

Toini

Metsäopinnot Toini Eklund aloitti vuonna 1918 itsenäistyneessä, mutta katkeran vapaus- ja kansalaissodan kuohuttaneessa Suomessa. Toinin luokkatoverit Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa ihmettelivät hänen ammatinvalintaansa; lähteä nyt lukemaan metsänhoitajaksi, täysin miehiselle alalle. Toini piti päänsä. Tähän ammattiin hän oli tutustunut isänsä veljen kautta, joka oli metsänhoitaja. Toinin vanhemmat olivat rautatievirkamies Karl Eklund ja Liisa os. Mäkinen.

Toini suoritti kenttäharjoittelut metsäharjoitteluasemalla Hyytiälässä kesällä 1919 yhdessä 44 miespuolisen kurssitoverinsa kanssa. Vapaa-aikana harrastettiin tanssia ja musisointia. Esiintyjinä olivat pianisti, viisi viuluniekkaa ja kuoro. Heillä oli myös oma säveltäjä. Muusikot esiintyivät paitsi omissa tilaisuuksissa myös lähiseudun iltamissa. Ilonpidon ohella tuli suorittaa myös harjoittelut. Niihin kuului metsällisten töiden kuten kannon noston, istutuksen, ojankaivuun, halonhakkuun, apuharvennuksen, linjavedon, arvioinnin, maanmittauksen, metsätyypityksen, kasvien keräilyn ja tervan polton lisäksi kasvimaan perustaminen ja hoito.

Ei helsinkiläisneideille

Harjoitustöihin liittyvien muistiinpanojen ohella Toinin kurssitoveri Juho Kasurinen on kirjannut päiväkirjaansa tuohon kesään liittyviä tunnelmia ja ajatuksia. Heti kesän alussa tuli voimaan kieltolaki, mikä varmasti kosketti nuorten forstien elämää. ”Nyt me olemme sen maailmankuulun raittiin kansan raittiita jäseniä (1.6.1919). Moni poika istuu murheellisena pää painuksissa huokaillen ’Kuollaan pois jo Herra meidät hylkäs’.” Myös tasavallan ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin valinnasta löytyy maininta. Rauhattomuuden rajalla kirjoituttivat pariinkin otteeseen. ”Rajalla oli ryssien kanssa mielipiteiden vaihtoa. Ei meillä muuten olisi kellään mitään sitä vastaan, että käytäisiin ryssän nahkaa vähän parkitsemassa, mutta kun kesätyöt ovat jo sotimisen takia siirtyneet kahden kesän yli niin mielellään jo kolmantena tekisin työt loppuun.” Arvelipa kirjoittaja, ettei Hyytiälän väki olisi vähiten haluttua joukkoa tilannetta rauhoittamaan.

Myös Toini herätti sellaisia tuntemuksia, että ne oli kirjoitettava päiväkirjaan. Viisi päivää saapumisen jälkeen forstit lähtivät metsän istutukseen (30.5.1919). Edellinen päivä oli ollut helatorstai. Päivän alku oli huono, sillä kirjoittaja huonetovereineen oli myöhästyä muiden matkasta, ja niin he joutuivat ruuatta kirimään toiset kiinni. Synkästä olostako johtuen tämä nuori mies tallensin seuraavat sanat ensimmäisestä forstitytöstä: ”Toinimme oli saanut Suhosen Sakulta housut lainaksi ja esiintyi puolittain miehen formussa. Meitä vähän kiukuttaa se elätti, sillä hän suvaitsee hieman nokkailla, kun esiinnymme niin kuin häntä ei olisi olemassakaan. Jos hän aikoo kerran forstiksi, niin jättäköön hiiteen turhanpäiväiset vaatimuksensa ja kainoutensa. Kun olemme kerran päättäneet, että olemme kuin helsinkiläisneitejä ei seurassamme olisikaan, niin tottukoon siihen tai muuttakoon majaa. Kuta useamman päivän hän on töissä ollut, sitä selvemmin on tullut näkyviin, etteivät forstien työt oikein sovellu naiselle.”

”Tiukka bakteeri”

”Toinilla oli valtava halu näyttää, että nainenkin halusi opiskella ja pystyisi metsänhoitajaksi”, kertoo Toinin luokkatoveri ja monivuotinen ystävätär Sylvia Kaskinen. Toini valmistui ensimmäisen naisena Suomessa ja kenties koko maailmassa metsänhoitajaksi 1921. Heti valmistuttuaan Toini pääsi metsähallituksen tilikonttoriin töihin. Siihen aikaan A. K. Cajanderin johtama metsähallitus oli suuri työnantaja, muuten metsänhoitajan paikkoja oli vähän.

Toini ei kuitenkaan viihtynyt konttorissa. Hän halusi maastoon. Metsähallituksen arvokkaat metsäkonduktöörit eivät kuitenkaan voineet kuvitella, että nuori, 23-vuotias nainen lähetettäisiin raskaisiin maastotöihin. Toinin kurssitoveri Gustaf Pekuri on kyllä kertonut, että helsinkiläistyttö oli pärjännyt Hyytiälässä ojankaivuussa sekä muissa maastotöissä siinä missä muutkin ’miehet’.

Petyttyään työtehtäviinsä Toini ryhtyi työnsä ohella lukemaan luonnontieteiden opettajaksi. Hän jätti metsähallituksen ja lähti Salmiin luonnonhistorian ja maantieteen lehtoriksi vuonna 1925. Samalla hän jatkoi opintojaan valmistuakseen filosofian kandidaatiksi vuonna 1930.

Ennen sotia Toini oli opettajana Viipurin klassisessa lyseossa. Sodan syttyessä koulu siirrettiin Kuopioon. Toini mieli kuitenkin Länsi-Suomeen. Vuonna 1946 hän saikin siirron Porin lyseoon. ”Olimme biologiassa juuri silloin kohdassa bakteerit”, muisteli Toinin silloinen oppilas Juhani Pälsi. Toini saikin lempinimen ’Bakteeri’, joksi häntä kutsuttiin eläkkeelle lähtöön saakka.

Toini oli tiukka nainen. Pelkällä olemuksellaan hän sai pojat pian kuriin. Kurinpitoa hän lienee oppinut myös kurssittaessaan Niinisalon sisäoppilaitoksessa sodasta palanneita miehiä ylioppilaiksi. Opetusaineestaan biologiasta Toini teki aikoinaan Porin lyseon tärkeimmän aineen. Innostuneet koulun pojat perustivat Kaktus-nimisen kerhon, jonka kuraattoriksi Toinia pyydettiin. Kaktus elää yhä.

Toini teki lukuisia opintomatkoja ulkomaille. Metsäasioita Toini ei myöskään unohtanut, sillä hän osallistui Pohjoismaiseen metsäkongressiin Suomessa vuonna 1954. Matkustamisen ohella Toinin mieliharrastukia olivat vieraat kielet ja lukeminen. Toini kuoli syyskuun 18 päivänä vuonna 1990.




Pirkko Arola – Akaalainen kauppaneuvos työllisti satoja naisia

Kartanonemäntä Pirkko Arola perusti vuonna 1948 kutomon, jotta juurikaspelloilla työskennelleille naisille saatiin sadepäiviksi ja talveksi tekemistä. Arolan kutomosta tuli suomalainen menestystarina, ja sen värikästä johtajaa muistellaan yhä lämpimästi.

Näin Pirkko Arola kertoi kutomonsa toiminnasta sen alkuvaiheessa 1949: ”Jotta näille viljelyksille saataisiin ammattitaitoista työväkeä, oli välttämätöntä saada työvoima vakinaistetuksi ja varatuksi sille läpi vuoden sopivaa työtä. Tästä syystä perustettiin tilalle kutomo, jossa on kudottu muun muassa naisten pukukankaita, päähuiveja, esiliinoja, pöytäliinoja ja lautasliinoja. Kutomossamme on nykyisin noin neljäkymmentä kutojaa. He työskentelevät siellä talvikauden ja sadepäivinä. Kesällä kauniilla ilmoilla he työskentelevät pelloilla ja puutarhaviljelyllä. Tällainen järjestely on katsottu paitsi tilan myöskin kyseisten naispuolisten työntekijöitten ja etenkin heidän terveytensä kannalta edulliseksi”.

Arolan kutomo työllisti sadoittain naisia vuosikymmenten ajan, ja sinne tultiin töihin pitkienkin matkojen takaa.

”Suurin osa kutojista, jotka ovat yleensä yksivuotisen naiskotiteollisuuskoulun käyneitä ja useimmat pienten talojen tyttäriä, ovat kotoisin muilta paikkakunnilta. He asuvat kutomon viereen rakennetussa, osittain kolmikerroksisessa asuinrakennuksessa, jonka alakerrassa on keittiö, ruokala, kellarit ja varastosuojat sekä sauna ja pesutupa. Toisessa kerroksessa sijaitsevat kutojien asunnot. Muutamia paikkakunnan nuoria naisia käy myöskin kutomossa työssä. He ovat yleensä aputyöläisiä ja asuvat kotonaan.”

Yrittäjänä ja teollisuusjohtajana Pirkko Arola oli edistyksellinen ja uraa-uurtava. Vuonna 1955 hän kävi ostamassa Britanniasta Pohjoismaiden ensimmäiset, muotoon kutovat neulekoneet.  Niihin löytyi sopiva lanka Pohjois-Italiasta.

Kutomon tavaramerkkejä olivat korkealaatuisesta langasta kudotut klassiset neulepuserot ja -takit eli twinsetit. Myös solmioita tehtiin pari tuhatta päivässä. Kauppaneuvos Pirkko Arola kehaisikin Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa vuonna 1975, että jokaisella Suomen miehellä oli kaulassaan Arolan solmio.

Hooverin provikoilla Hampuriin

Pirkko Arola oli paitsi teollisuusjohtaja ja työllistäjä, myös aktiivinen paikallinen toimija ja Akaan Maatalousnaisten arvostettu, ihailtu puheenjohtaja. Hänen ansiostaan Valkeakoskella järjestettiin maatalousnäyttely vuonna 1955. Sinne hän hankki tarjoiluastioiksi Sarviksen upouusia muoviastioita, jotka herättivät suurta ihastusta. Astiat Pirkko Arola lahjoitti näyttelyn jälkeen maatalousnaisille.

Pirkko Arolan sydämen asia oli innostaa nuoria naisia ja tyttöjä mukaan toimintaan. Hänelle tyypillisiä tempauksia olivat muiden muassa jatkokoulun perunakuorimiskilpailut, jonka voittajajoukkue pääsi Arolan kartanoon vierailulle, kaakaosta ja herkkupöydän antimista nauttimaan.

Pirkko Arola matkusti paljon, ja hän halusi viedä myös maatalousnaisia ulkomaille oppimaan ja sivistymään. Kun Suomeen tulivat ensimmäiset pyykinpesukoneet, Pirkko Arola teki sopimuksen Hooverin kanssa. Akaan Maatalousnaiset myivät Hoovereita ja saivat provisiot. Tuotot sijoitettiin Kansallisosakepankin osakkeisiin. niiden tuotolla perustettiin niin sanottu Hampurin kerho, joka kustansi maatalousnaiset virkistysmatkalle Hampuriin.

Pirkko Arola Asui viimeiset vuotensa Helsingissä, mutta vieraili säännöllisesti kotonaan Arolan kartanossa. Sen työteliästä elämänmuotoa hän kuvaili vuonna 1949 seuraavasti. ”Päivittäisiä töitäni en voi tarkkaan kuvailla, koska jokainen päivä on erilainen riippuen tapahtumien kulusta. Elämä ja työskentely tässä omassa pikku maailmassani on omalla tavalla vaihtelevaa ja jännittävääkin. Sellaiseksi sen tekee etenkin onnettomuudet, harmit ja vastoinkäymiset, joita yhtenään sattuu ja joista mieheni sanoo, että nekin kuuluvat vain säännölliseen taloudenhoitoon, mutta joita minä en tahdo oppia asiaankuuluvina vastaanottaa. Tietenkin sattuu myös myötäkäymisiä ja onnistumisia työssä ja yrityksissä, mutta niitä ei huomaa eikä nähtävästi osaa niistä oikein iloita, koska juuri niitä pitää asiaankuuluvina ja luonnostaan lankeavina. Mutta joka tapauksessa olen työhöni kiinnostunut ja innostunut enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhun tehtävään enempää kuin kotiani ja omaa tilaani toiseen edes luonnonkauniimpaan ja parempaan tilaan. Sillä täällä ja tässä tehtävässä viihdyn ja tunnen voivani siinä myöskin ansaita enemmän kuin jossain muussa.”

Kauppaneuvos ja Vuoden nainen

Pirkko (Birgit) Arola syntyi vuonna 1908 Laukaassa suomenruotsalaiseen perheeseen. Hän avioitui akaalaisen Arolan kartanon omistajan Väinö ”Atte” Arolan (1893-1964) kanssa. Heille syntyi kaksi lasta, poika ja tytär. Atte Arolasta tuli sittemmin maanviljelysneuvos  ja hän oli 1930-luvulla kauppa- ja teollisuusministeri sekä sodan aikana kansanhuoltoministeri.

Arolan kutomo vaikutti osaltaan merkittävästi suomalaisen tekstiiliteollisuuden nousuun sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Arola Oy toimi aktiivisesti vielä 1980-luvulla. Puolet tuotannosta meni vientiin.

Pirkko Arola sai talousneuvoksen arvonimen vuonna 1963 ja kauppaneuvoksen arvon vuonna 1969. Suomen liike- ja virkanaiset valitsivat hänet Vuoden naiseksi vuonna 1970. Hän kuoli 94-vuotiaana Helsingissä.




Anni Walden – sotakummivaliokunnan puheenjohtaja, kenraalitar

Puolustusministeri, jalkaväenkenraali Rudolf Waldenin puoliso Anni Walden toimi vuosina 1940 – 1945 Mannerheimin Lastensuojeluliiton sotakummivaliokunnan puheenjohtajana. Sotakummitoiminta laajeni hänen johdollaan nopeasti paitsi kotimaassa myös ulkomailla, erityisesti Ruotsissa. Tämä järjestelmä oli merkittävä lisä sotaorpojen huollolle valtion maksamien eläkkeiden lisäksi.

Anni Konkola syntyi vuonna 1885 jämsäläisen tilanomistajan, valtiopäiväedustaja Severus Konkolan (1857 – 1898) ja hänen puolisonsa Hilma Hinkkalan perheeseen ja avioitui vuonna 1906 nuoren paperiteollisuusmiehen Rudolf Waldenin kanssa. Waldenit asuivat aviomiehen työn takia vuoteen 1917 asti Venäjällä. Anni Walden oli ajan tavan mukaan kotirouvana. Pariskunnalle syntyi viisi lasta vuosina 1908 – 1919. Lapsista vanhin tytär kuoli vuonna 1915 ja kaksi poikaa kaatui jatkosodassa. Vanhin pojista, vuorineuvos Juuso Walden johti Valkeakosken tehtaita ja sai tehtaanpatruunana legendaarisen maineen.

Vuoden 1918 sodan jälkeen Waldenit asettuivat Jämsään ja Valkeakoskelle, joilla paikkakunnilla Rudolf Walden menestyi paperitehtailijana. Sodan aikana perhe oli ystävystynyt ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin kanssa, ja siitä lähtien Rudolf ja Anni Walden kuuluivat marsalkan läheisimpiin ystäviin. Tällä oli merkitystä 1930-luvulla, kun Rudolf Walden nimitettiin puolustusneuvoston jäseneksi. Talvi- ja jatkosodan aikana Walden oli Mannerheimin uskottuna pitkäaikainen puolustusministeri.

Pian talvisodan päättymisen jälkeen Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ryhdyttiin pohtimaan sodassa orvoksi jääneiden lasten huoltoa. Liiton puheenjohtaja, lastentautiopin professori Arvo Ylppö neuvotteli asiasta liiton kunniapuheenjohtajan, marsalkka Mannerheimin kanssa. Heidän aloitteestaan syntyi sotakummitoiminta, jota organisoimaan perustettiin sotakummivaliokunta. Sotakummi oli yksilö, yhdistys tai muu ryhmä, joka sitoutui avustamaan tiettyä sotaorpoa kuukausittaisella rahasummalla vähintään kahden vuoden ajan. Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosastot, muut sosiaalialan yhdistykset ja seurakunnat antoivat tietoja lapsista, joiden isä oli kaatunut. Valiokunnan sotaorpokortistossa oli yli 53 000 nimeä.

Sotakummivaliokunnan johtoon kutsuttiin Mannerheimin hyvän ystävän, puolustusministeri Rudolf Waldenin puoliso Anni Walden. Anni Walden otti puheenjohtajan tehtävän vakavasti ja esiintyi julkisuudessa sotakummiuden puolesta. Erityisen menestyksekkäänä pidettiin hänen Ruotsiin joulukuussa 1941 tekemäänsä puhujamatkaa. Hän puhui tunteisiin vetoavasti Ruotsin radiossa ja sai paljon huomiota tiedotusvälineissä. Hän tapasi myös Suomessa vierailevia ruotsalaisia.

Ruotsin lisäksi sotakummisuhteita solmittiin kuuteen muuhun maahan, joista merkittävimmät olivat Tanska ja Yhdysvallat. Ruotsissa avustuksia välitti Rädda Barnen -järjestö (Pelastakaa Lapset).

Marsalkka Mannerheim piti sotakummitoimintaa tärkeänä keinona korjata sodan aiheuttamaa puutetta. Ruotsalaisten avustusjärjestöjen edustajia vastaanottaessaan hän suositteli näille avustusmuodoksi sotakummitoimintaa. Tällöin apua tuli sodasta kärsiville viattomille lapsille, ja apu voitiin antaa kotimaassa lähettämättä lapsia vieraaseen maahan. Kirjeenvaihdon välityksellä auttaja ja autettava myös tutustuivat toisiinsa, ja avun perille tulo voitiin varmistaa. Sotakummivaliokunnassa oli sekä palkattuja että vapaaehtoisia kääntäjiä, jotka avustivat silloin, kun lasten ja heidän perheidensä kielitaito ei riittänyt.

Sotakummivaliokunta purettiin vuonna 1959, kun avustukset alkoivat ehtyä. Kirjeitä tosin käännettiin Mannerheimin Lastensuojeluliiton toimistossa aina 1970-luvulle asti. Yhteensä sotakummivaliokunta avusti sotaorpoja 2,2 miljoonalla markalla, pääasiassa henkilökohtaisina säännöllisinä kummiavustuksina, mutta myös valiokunnan saamista lahjoitusvaroista perustetun Marsalkan rahaston välityksellä erityistarkoituksiin osoitettuna tukena, kuten opintotukena ja vaateavustuksina. Helsingissä Domus Academican asuntolassa oli sotaorvoille tarkoitettuja paikkoja vuoden 1967 loppuun asti.

Anni Walden pyysi syksyllä 1945 eron sotakummivaliokunnan puheenjohtajuudesta miehensä terveydentilaan vedoten. Tämän jälkeen hän eli yksityisyydessä, vuodesta 1946 leskenä Rudolf Waldenin kuoltua.

Henkilötiedot

Anni Hellin Konkola, vuodesta 1906 Walden

Syntyi 16.6.1885 Jämsä, kuoli 10.8.1962

Vanhemmat ratsutilallinen, liikemies, valtiopäiväedustaja Severus Konkola ja Hilma Olivia Hinkkala

Puoliso vuodesta 1906 Karl Rudolf Walden, syntyi 1878, kuoli 1946

Puolison vanhemmat laamanni Walfrid Emanuel Waldén ja Mathilda Kristina Sommelius

Lapset: Juuso Walfrid syntyi 1907, kuoli 1972, vuorineuvos; Anna Olivia syntyi 1908, kuoli 1915; Emanuel syntyi 1909, kuoli 1987, Bachelor of Science; Rudolf (Rudi) syntyi 1911, kuoli 1941, prokuristi, sotamies; Liisa syntyi 1914, kuoli 1956; Lauri Karl Gustaf syntyi 1919, kuoli 1944, filosofian maisteri, kapteeni.

URA. Kunnianosoitukset: Suomen Leijonan K 1942.

.




Alma Mäkelä – Järjestösihteeri ja piikkomekkotyttö

Karkeassa rohdinpuvussaan, piikkomekossa, seitsemäntoistavuotias Alma Mäkelä lähti vuoden 1916 syksyllä kävelemään seitsemän kilometrin taivalta Rotmosta ison tien varteen. Ilmajoelle Perhosta poikkimain tuohon aikaan taisi kulkeminen olla hieman vaivalloista. Muun kaipaavan kotiväen joukosta Alman veljen vaimo kertoi seuranneensa matkan etenemistä metsänreunaan asti ajatuksin, että mitenkähän tuo lapsiraukka maailmalla selviää. Hän kertoi eläessään minulle Alman sen aikaisesta tavallisesta kotikutoisesta vaatetuksesta. Alma oli matkalla karjanhoitokouluun. Sieltä hän valmistui vuonna 1919.

Työura alkoi samana vuonna Kauhajoen tarkkailukarjakkona, seuraavana vuonna alkoi kahdeksanvuoden pesti karjatalousneuvojana Keski-Pohjanmaan Maanvijelysseurassa. Nuo vuodet olivat työntäyteisiä. Yhdessä kiertävää maatalouskoulua johtavan agronomin kanssa he muun muassa keräsivät jäseniä paikallisiin karjantarkkailuyhdistyksiin pitkin pitäjiä, parhaimmillaan tai pahimmillaan miten tuon nyt ottaa, heinäpelloilta mustepullon ja -kynän laukustaan loihtien, tarkoituksenaan saada isännät nimikirjoituksellaan sitoutumaan yhdistyksiin. Pidettiin myös kaksiviikkoisia karjanhoitokursseja, kiertävä koulu kun oltiin.  Ne päättyivät yleensä iltamiin sunnuntaina. Uusi kurssi uudessa kylässä alkoi taas maanantaina. Työaikalaki ja sen edellyttämät vapaapäivät taisivat olla tuntematon käsite.

Kun Alma Mäkelä sai kutsun valtakunnalliseen Sianjalostusyhdistykseen neuvojaksi vuonna 1929, kuului maakunnan lehmistä jo 32 prosenttia tarkkailuyhdistykseen ja alueella oli yli sata sonniosuuskuntaa, joista suuri osa oli Alma Mäkelän ja kiertävän maatalouskoulun johtajan, agronomi Aino Sepän perustamia. Mahtoi siinä, keskipohjalaiseni tuntien, joskus vitsiä piisata nuorten naisten innosta moiseen. Niin juuri, innosta ja asiaansa perehtymisestä, siitä Almaa kiiteltiin kaikissa toimissaan myöhemminkin.

Katselen edessäni noihin aikoihin ihan valokuvaamossa otettua kuvaa hänestä ja ihmettelen, miten taloudellisena tunnettu Alma  on raskinut moiseen turhamaisuuteen sortua. Siinä hän istuu vasen käsi löyhässä nyrkissä tummaan mekkoon pukeutuneena, valoisa katse eteenpäin kohdennettuna. Sellainen hän oli vielä yhdeksänkymppisenäkin. Aikansa naiseksi hän oli jo tuolloin tehnyt melkoisen työrupeaman, mutta matka sen kuin jatkui ja vauhti kiihtyi.

Alma viihtyi vain vuoden täyspäiväisesti sikojen parissa.

Hän palasi takaisin rakastamalleen köyhälle Keski-Pohjanmaalle Karjanjalostusyhdistys ISK:n neuvojaksi. Toiminta-alue ulottui osin Pohjois-Pohjanmaalle ja Keski-Suomeen. Tässä hommassa vierähti neljätoista vuotta. Kiertäessään maakunnan syrjäisimmätkin kolkat ja nähdessään naisten aseman kylissä hänestä alkoi löytyä varsinainen naisasianainen. Hän alkoi työnsä ohella puhua naisosastojen perustamisesta olemassa oleviin organisaatioihin. Niitä alettiin perustaa ja myöhemmin ihan uusiakin. Hänen kaikkiaan yli kaksikymmentä työvuottaan keskipohjalaisen karjatalouden parissa noteerattiin korkealle. Sanoivat, että ”Almalla oli perusteelliset tiedot karjataloudesta. Hän oli erittäin esiintymiskykyinen henkilö ja innostava asiansa esittäjä. Hän oli myös syvästi kiintynyt omaan kotiseutuunsa ja sen ihmisiin ja halusi toimia kaikin voimin näiden elämänolojen parantamiseksi. On selvää, että keskipohjalaisen vahvan karjatalouden yksi ehkä merkittävin eteenpäin viejä ja perustuksen luoja oli juuri Alma Mäkelä ja hänen innostava ja voimakas toimintansa sen hyväksi”. Almalla oli myös mittava lista luottamustoimista eri järjestöissä niin maakunnan kuin valtakunnan tasolla, aina Kesi-Pohjanmaan Kotieläintenhoitajien Liiton monivuotisesta puheenjohtajuudesta valtakunnantasoisen Lomayhtymän pitkäaikaiseen varapuheenjohtajuuteen. Tämä osallistuminen oli alkanut, ajan tapaan jo varhaisina nuoruusvuosina, mistäpä muualta kuin kylän, Möttösen nuorisoseuran johtokunnan jäsenyydestä.

Mutta niinhän se on, että yhden jos jättää niin toinen jo ottaa. Naisen asema maaseudulla oli saanut Alman kiinnostumaan puoluepolitiikasta. Vuoden 1944 huhtikuun alusta hän huomasi tulleensa kutsutuksi Maalaisliiton järjestösihteeriksi ja seuraavana vuonna myös Maalaisliiton Naisten sihteeriksi. Työ Naisten parissa valikoitui sittemmin hänen tehtäväkseen, aluksi toiminnan organisoinnissa, myöhemmin pääsihteerinä, päämääränä naisten osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Ei ollut ihan helppoa saada naisia päättäjiksi. Hän jalkautui itse ympäri maata perustamaan Naisten paikallisosastoja kulkien junalla ja ennenkaikkea polkupyörällä tuhansia kilometrejä vuositasolla. Tässä hommassa hän tuli tulokseen, että niin kauan kun ei ollut pelkoa, että joku nainen saattaisi nousta kunnanvaltuustoon tai jopa kansanedustajaksi puhallettiin yhteen hiileen, mutta auta armias jos todella alkoi näyttää, että näin oli käymässä. Silloin alkoi kissanhännän veto.

Näiltä ajoilta saamme lukea järjestön historiikistä Alman puhujan ja valistajan taidoista. Hän oli loistava puhuja ja hänellä sanotaan olleen kyky soveltaa puheensa paikallisten olojen ja tilanteiden mukaan tummalla syvällä äänellään selvin lauserakentein ja painotuksin. Hän ei kirjoittanut kuulemma puheitaan koskaan, ne vain suoltuivat hänen huuliltaan kiinnostavina kokonaisuuksina. Niiden kuuntelemiseen ei tarvinnut erikseen motivoitua, niitä vain kuuli ja kuunteli.

Almalla oli sormensa pelissä myös Maalisliiton Naisten ja sittemmin Keskustanaisten järjestölehti Avaimen synnyssä, jopa lehden nimi oli hänen ehdotuksensa. Lehdestä hän toivoi naisten yhteiskunnallista herättäjää. Alma Mäkelä toimi Avaimen päätoimittajana vuosina 1949-65 ja 1966-67.

Kun työura päättyi vuonna 1964 oli valtakunnassa jo huomattava määrä vaikuttajanaisia. Alma jäi eläkkeelle muttei joutilaaksi, moneen tarvittiin. Vielä vanhainkodissa hän perusti taloon lehden ja oli sen itseoikeutettu päätoimittaja, lajissaan maan vanhin kertomansa mukaan.

Yhteistyökykyisenä humaanina ihmisenä hän ajautui lukemattomiin yhdistyksiin ja järjestöihin niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Sen lisäksi hän opiskeli koko elämänsä ajan. En ymmärrä mistä hän repi ajan kaikkeen tekemäänsä. Konttoriopistoa, kirjanpitoa, keskikoulukurssit ruotsi, suomi, ainekirjoitus, historia ja paljon paljon muuta. Muistan hänen ruotsinkielen ”jatko-opintonsa” omanlaisenaan YYA-sopimuksena. Lauantaisin saapui Alman viihtyisään kotiin parempiakin päiviä nähnyt, lievästi laitapuolta kulkeva suomenruotsalaisnainen. He puhuivat ruotsia iltapäivän, nainen sai ehkä viikon ainoan lämpimän ateriansa ja Alma oppi kuullun ymmärtämistä. Hänellä oli kotonaan melkoisen paljon kirjoja, etten sanoisi kirjasto, mistä hän lahjoitti meille sukulaislapsille aina käydessmme kirjoja halumme mukaan. Hänen mentyään ei mennyt vain kirjasto, vaan jotakin paljon enemmän. Hänen historian tuntemuksensa oli loistava, asiakokonaisuudet vuosilukuja myöten tulivat viimeisiin vuosiin asti kuin apteekin hyllyltä.

Sitten oli olemassa vielä sukututkija-Alma. Tiedot kotimaisista lähteistä kartoitettuaan hän istui kymmeniä, ellei peräti satoja tunteja Ruotsin valtion arkistoa penkomassa päästen kirjeopiston keskikoulukurssin ruotsinkielentaidoillaan aina 1400-luvulle asti sukumme vaiheissa. Moottorina hän toimi myös sukuyhdistystämme perustettaessa vuonna 1963. Kysyessäni häneltä, oliko  karjakon ammatilla mitään tekemistä sukututkimuksen kanssa sain topakan vastauksen ”totta kai”. Sama polveutumisoppi se on karjallakin, siellä vain ollaan joutuisampia.

Alma oli lähtöisin neljätoistalapsisesta perheestä, itse naimaton, mutta meitä sisarusten lapsia oli yli viisikymmentä. Meidät ja vielä lapsemme hän tunsi nimeltä, hyvä ettei muistanut vielä syntymäaikojakin. Olimme kaikki hänen heimoaan. Hän oli iloinen jokaisen pienestäkin menestyksestämme. Erikoisen hyvillään muistan hänen olleen jos, sitten kun ammattikouluja alettiin perustaa, joku oli sinne päässyt.

Hänen sosiaalisuutensa riitti myös taloudellisiin uhrauksiin. Nuorimmalle veljelleen hän kustansi maamieskouluopinnot. Lie kuitenkin ollut lievä pettymys, kun pojasta tuli tinuri. Sukuyhdistys sai huomattavan summan, pienemmistä lahjuksista en edes tiedä. Itse sain häneltä lahjaksi kansakorkeakouluvuoden. Sielllä  kuulin ainoan kerran hänen julkisesti esiintyvän, aiheenaan maaseudun vesijohtoistaminen. Tuli selväksi niin ruosteiset vedet kuin naisten ämmänlängillä hierretyt olkapäät ja talvisin kuivuvat kaivot.  Sen kuulemisen perusteella voin yhtyä muihin hänen puhujanlahjojensa kehujiin. En tiedä mikä oli syy tai toive kohdallani opintojeni kustantamiseen muu kuin köyhyyteni, sitä hän ei koskaan tuonut julki. Mutta jos hän minusta politrukkia oli toivonut, niin pieleen meni, tuli jotain aivan muuta.

 

Alma(Alama)

Sitkeä, vaatimaton nainen, jonka jouluateriakin käsitti vain ruisleipää ja rasvasilliä, jonka rakkaussuhteista ei suvulle tietoja herunut ja joka oli omaksunut kristillisen elämänmenon. Varsinainen Alma-friidu niin kuin serkkuni häntä kutsuivat. Yhdeksänkymmentäyksivuotiaana Alma  maakuntalehden koko sivun käsittävässä kirjoituksessaan jätti keskipohjalaisille perinnöksi ajatuksen, etteivät päästäisi rahaa ja vaurautta mielensä yksinvaltiaaksi. Jos niin tapahtuu meistä tulee ahneita saalistajia.




Salme Vannas – silmätautiopin professori

Salme Vannas oli monipuolinen silmäsairauksien tutkija ja leikkausmenetelmien kehittäjä, joka toi jo varhain mikroskoopin käytön silmäleikkauksiin. Hän oli myös silmäsairauksien tutkimusta tukevan Silmäsäätiön perustajia ja sen pitkäaikainen puheenjohtaja.

Toimittuaan apulaislääkärinä Helsingissä Kivelän sairaalan silmätautiosastolla vuosina 1948 – 1949 Salme Vannas, tuolloin Salomaa, siirtyi apulaislääkäriksi Helsingin yleisen sairaalan silmätautiosastolle. Siellä hän teki väitöskirjan hepariinin paikalliskäytöstä silmäsairausia tutkittaessa. Hän selvitti silmän verenkiertoa ja glaukooman syntymekanismia sekä tutki verisuonten väriaine-mikrokuvausten avulla vakaviin verkkokalvon vaurioihin johtavia keskuslaskimon tukoksia. Salme Vannas julkaisi kaikkiaan noin 200 tieteellistä julkaisua silmätautiopin alalta. Hänen johdollaan kehitettiin sarveiskalvon siirtoleikkauksia ja käytettiin jo hyvin varhain mikrokirurgiaa. Hänen leikkausmenetelmien kehittämisensä oli harkittua, eikä hän halunnut kokeilun vuoksi soveltaa leikkauksissaan potilaalle riskialttiita uusia metodeja. Erikoislääkärikoulutuksessa hänen opettajankyvyt tulivat parhaiten esiin, kun hän kädestä pitäen opetti silmälääkäreille hoito- ja leikkausmenetelmiä.

Ensimmäisestä avioliitostaan leskeksi vuonna 1950 jäänyt Salme Salomaa solmi 1952 uuden avioliiton professori Mauno Vannaksen kanssa. Tästä alkoi menestyksellinen ammatillinen yhteistyö. He perustivat vuonna 1960 silmäsairauksien tutkimuksen parantamiseksi muiden silmälääkärien kanssa Silmäsäätiön, joka jakaa apurahoja alan tutkijoille. Mannerheimin Lastensuojeluliitossa Salme Vannas oli mukana organisoimassa koululaisten ja neuvolaikäisten lasten näönseulontaa 1960-luvulla.

Salme Vannas nimitettiin vuonna 1961 silmätautiopin professoriksi miehensä jäätyä eläkkeelle. Toisena hakijana ollut Arvo Oksala peruutti hakemuksensa ennen nimitystä. Salme Vannas oli ainoa naisprofessori Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa vuoteen 1974, jolloin Terttu Arajärvestä tuli lastenpsykiatrian professori. Vannasta koskevissa kirjoituksissa korostetaan aina hänen omia tieteellisiä ansioitaan ja samalla ikään kuin taistellaan niitä epäilyjä vastaan, että hän olisi jotenkin ”perinyt” professuurin mieheltään. Hänen käsityöharrastuksensa on kerrottu sopivan erityisesti sorminäppäryyttä tarvitsevalle naislääkärille, vaikka vaatimukset ovat näppäryydenkin osalta samat kaikille silmäkirurgeille.

Eläkepäivinään Salme Vannas keskittyi harrastuksiinsa käsitöihin ja puutarhanhoitoon, erityisesti ruusujen viljelyyn, mutta hän piti myös vastaanottoa yksityislääkärinä.

 

Henkilötiedot

Salme Fredrika Lähteenmäki, vuodesta 1940 Salomaa, vuodesta 1952 Vannas

Syntyi 25.10.1918 Eura, kuoli 4.9.1993 Helsinki

Vanhemmat toimitusjohtaja Kustaa Edvard Lähteenmäki ja Selma Elina Sievari

Ensimmäinen puoliso vuodesta 1940 lääketieteen lisensiaatti Eino Hjalmar Salomaa, syntyi 1912, kuoli 1950, vanhemmat välskäri Hjalmar Evert Salomaa ja Liida Tapaninen

Toinen puoliso vuodesta 1952 professori Mauno Viktor Vannas (aiemmin Johansson), syntyi 1891, kuoli 1964, vanhemmat talonomistaja Viktor Johansson ja Maria Kristiina Kauppi

Lapset: Anja Liisa Elina (Toppinen) syntyi 1941, arkkitehti; Eino Antti Juhani syntyi 1943, lääketieteen ja kirurgian tohtori; Auli Maija Marketta (Vannas-Pesonen) syntyi 1946, lääketieteen lisensiaatti; Kaarina Maunontytär (Vannas-Sulonen) syntyi 1954.

URA. Ylioppilas Rauman yhteislyseosta 1936; lääketieteen kandidaatti 1939, lisensiaatti 1946; lääketieteen ja kirurgian tohtori 1952. Opinto-, kongressi- ja luentomatkoja useisiin Euroopan maihin, Yhdysvaltoihin, Meksikoon, Japaniin.

7. Sotasairaalan apulaislääkäri 1939 – 1940; Kivelän sairaalan silmätautiosaston apulaislääkäri 1948 – 1949; Helsingin yleisen sairaalan sittemmin yliopistollisen keskussairaalan silmätautiosaston apulaislääkäri 1949 – 1952, alilääkäri 1953 – 1954, apulaisylilääkäri 1954 – 1961, ylilääkäri 1961 – 1984; Helsingin yliopiston silmätautiopin dosentti 1953 – 1960, silmätautiopin professori 1961 – 1984.

Jäsenyydet: Mannerheimin Lastensuojeluliiton näköhuoltotoimikunta, liittoneuvosto 1962 – 1977; Lääkintöhallituksen tieteellinen neuvosto 1962 – 1993; Euroopan silmälääkäriyhdistyksen hallitus 1965 – ; Sokeusrekisterikomitea 1967; Silmäsäätiön puheenjohtaja 1967 – 1993; Suomen silmälääkäriyhdistyksen puheenjohtaja 1968 – 1969; Kansainvälisen silmälääkäriyhdistyksen hallitus 1970 – ; Kansainvälisen oftalmologian akatemia 1975; Ruotsin kuninkaallinen tiedeseura (Uppsala) 1979; useita ulkomaisia lääketieteellisiä yhdistyksiä.

Kunnianosoitukset: Suomen Leijonan K; Talvisodan mm.; Jatkosodan mm. Emil Javal -mitali; Vilmos Schulek -mitali. Kreikan silmälääkäriyhdistyksen kunniajäsen.

TUOTANTO. Experimental and clinical investigations into the effect of locally administered heparin on the eye. 1952 (väitöskirja); noin 200 tieteellistä julkaisua silmätautiopin alalta.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: S. Jäämeri. 1978, Helsingin yliopisto. Mitalit: O. Jauhiainen. 1988, Silmäsäätiö.

SALME VANNAKSEN MUKAAN NIMETTY. Salme Vannaksen rahasto, Silmäsäätiö.

 




Signe Relander – presidentin puoliso

Kielitaitoisena ja tyylikkäänä Signe Relander oli edustava puoliso ulkomaanmatkoja harrastavan presidentin rinnalla. Maan ensimmäisen naisen tehtävän hän käsitti enemmän näkyväksi kuin kuuluvaksi rooliksi eikä hän ottanut julkisesti kantaa politiikkaan.

Vielä käydessään Helsingin ruotsinkielistä tyttökoulua Signe Österman tapasi samaan pihapiiriin muuttaneen opiskelijan Lauri Kristian Relanderin. Nuoret menivät kihloihin morsiamen ollessa vasta 15-vuotias; avioliitto solmittiin sulhasen saatua opintonsa päätökseen viiden vuoden kihlausajan jälkeen. Nuoripari perusti perheen Tikkurilan Jokiniemeen, missä Signe Relander sai kaksi lasta ja nautti kotiäidin roolistaan. Muutos perheenemännästä maaherran rouvan edustustehtäviin vuonna 1920 oli suuri. Muutos ei välttämättä ollut Signe Relanderin mieleen, mutta se oli hyvää harjoitusta tulevia velvollisuuksia varten.

Presidentin puolison tehtävän Signe Relander käsitti enemmän näkyväksi kuin kuuluvaksi rooliksi. Hän oli muodikas, edustuskelpoinen ja hyvä emäntä eikä ottanut julkisesti kantaa politiikkaan. Signe Relander harrasti musiikkia ja käsitöitä. Hän suunnitteli itse ihailua ja kiitosta saaneet vaatteensa. Ihmisenä hän oli pidättyväinen eikä solminut helposti ystävyyssuhteita. Aviopuolisoiden välit olivat kuitenkin lasten kertoman mukaan läheiset ja luottamukselliset.

Presidentin puolisona Signe Relander auttoi Suomea solmimaan suhteita ulkovaltoihin. Kielitaitoisena ja tyylikkäänä hän osasi valloittaa naapurimaiden edustajien mielet.

Presidenttikauden jälkeen Relanderit viettivät eristynyttä elämää Helsingissä ja Karjalan kannaksella Pamppusaaren kesäpaikassa, jossa viljeltiin ahkerasti. Lauri Kristian Relanderin kuoleman jälkeen 1942 Signe Relanderin elämä muuttui ankarammaksi, koska presidentin lesken eläkettä ei ollut ja Pamppusaaren kesäkoti oli Neuvostoliitolle luovutetulla alueella. Lasten avustuksella Signe Relanderille järjestettiin pieni eläke. Hän asui ensin poikansa perheessä ja hoiti lapsenlastaan – ensimmäistä kertaa elämässään ilman lastenhoitajan apua. Lapsenlapset olivat hänen viimeisten vuosiensa ilo, ja hänellä oli näihin lämpimät suhteet.

 

Henkilötiedot

Signe Maria Österman, vuodesta 1906 Relander

Syntyi 19.8.1886 Helsinki, kuoli 31.5.1962 Helsinki

Vanhemmat lihakauppias Johan Fredrik Österman ja Johanna Karolina Jusell

Puoliso vuodesta 1906 tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, syntyi 1883, kuoli 1942

Puolison vanhemmat agronomi, maanviljelysneuvos Evald Kristian Relander ja Gertrud Maria Olsoni

Lapset: Maja-Lisa (Baeckman) syntyi 1907, kuoli 1990, kirjaaja; Ragnar Olavi Kristian syntyi 1910, kuoli 1970, taidemaalari.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: V. Thomé. 1937, presidentinlinna.

 




Tuula Peltonen – tiukkapipoisesti naisten, mutta ennen kaikkea tasa-arvon asialla

”Olen keskustalaisen kodin kasvatti ja isällä oli luottamustehtäviä kunnan tasolla. Opiskeluaikana aktivoiduin yhteiskunnallisesti ja kokeilin vähän aikaa myös kokoomusta, koska silloinen poikaystäväni oli kokoomuslainen. Harjoittelin julkista vaikuttamista kirjoittamalla kolumneja alueen valtalehteen, Keskisuomalaiseen.

Vuonna 2000 sekä SDP että kokoomus pyysivät minua kunnallisvaaliehdokkaaksi. Luin puolueiden ohjelmia netistä ja vertailin niitä keskenään. SDP:n ohjelma oli parempi, ja niin lähdin ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin sitoutumattomana demarien listalta. Vuosi sen jälkeen liityin jäseneksi puolueosastoon.

Tärkeintä SDP:n toiminnassa ja omassa poliittisessa ajattelussani on puolustaa pieniä ja heikompiosaisia, kuten lapsia. Työssäni erityisluokanopettajana näin monia esimerkkejä siitä, miten yhteiskunnallinen eriarvoisuus vaikuttaa perheisiin. Myös naisten lähtökohdissa oli paljon korjaamisen varaa.

Jämsänkosken demariyhdistyksellä oli toimiva naisjaosto, jonka puheenjohtajaksi minut valittiin. Olin myös ensimmäinen nainen, joka nousi Jämsänkosken kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi, tosin vain kaksivuotiskaudeksi 2004-2006. Sain kunnallisvaaleissa niin paljon ääniä, ettei minua voitu sivuuttaa, mutta toiseksi kaksivuotiskaudeksi tehtävään valittiin mies.

Sosiaalitädit pitävät yhteiskuntaa pystyssä

SDP:ssä, kuten muissakin puolueissa, naiset ovat usein parhaita ääniharavia, ja heitä pitäisi valita johtaviin tehtäviin samassa suhteessa. Mutta jos näin tehtäisiin, syttyisi sotatila, sillä miespoliitikot ovat tottuneet saamaan paikkansa kannatuksesta riippumatta.

Omassa puolueessa on vielä aika paljon äijämeininkiä. Niin paljon energiaa on käytetty sen pohtimiseen, onko esimerkiksi SDP nykyään kukkahattutätien puolue. Keskustelu kiihtyi juuri silloin, kun SDP kierrätti ministeritehtäviä ja valtioneuvostoon nousi kaksi nuorta naista.

Tasa-arvotyötä tarvitaan edelleen meilläkin. Tämän todistivat muun muassa perussuomalaisten Timo Soini ja Juho Eerola, jotka kimpaantuivat naisten nostamisesta ministerivirkoihin ja syyttivät SDP:tä duunareiden unohtamisesta. Ilmeisesti naisenergiassa ja kukkahattutädeissä on jotain todella pelottavaa!

Suomessa työtä tekevät yhtä lailla miehet ja naiset. Suomalaiset naiset ovat kokopäivätöissä toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa ja synnyttävät silti enemmän lapsia kuin Etelä-Euroopan kotiäiti-kulttuureissa. Naiset tekevät suurimman osan julkisen sektorin matalapalkkaisesta hoiva- ja opetustyöstä sekä palvelualoilla.

Miten kapea-alainen se monien vieläkin hellimä käsitys onkaan, että duunari on mies, joka työskentelee tehtaassa. Tämän päivän pienituloiset, raskaan ja aliarvostetun työn tekijät ovat useimmiten naisia: lastenhoitajia, kirjastoapulaisia, sairaanhoitajia, opettajia. Perussuomalaisten halveksumat ”sosiaalitädit” pitävät suomalaista yhteiskuntaa pystyssä.

Lama-Suomella ei ole varaa jättää naisten lahjakkuutta käyttämättä

Ajan tiukkapipoisesti tasa-arvon huomioimista kaikessa päätöksenteossa. Olen siis naisten, mutta ennen kaikkea tasavertaisuuden asialla. Olin myös jäsenenä eduskunnan miesverkostossa viime kaudella, kun toimin eduskunnan naisverkoston puheenjohtajana ja yritimme löytää yhteisiä toimintamuotoja ja tavoitteita.

Olen itse kokenut sukupuoleen perustuvaa syrjintää opiskelemaan pyrkiessä. Hain Joensuun yliopistoon venäjän kielen koulutusohjelmaan, mutta jäin pisteen päähän enkä tullut valituksi. Jos olisin ollut mies, olisin päässyt sisään.

Näyttää siltä, että naisten on vaikeampi päästä etenemään paikallistasolla, kunnanvaltuustoissa ja -hallituksissa, vaikka luulisi, että siellä heidän olisi helpompi vaikuttaa. Valtakunnanpolitiikassa naiset ovat olleet mukana niin pitkään, aina presidentin ja pääministerin tehtäviä myöten, että siihen on alettu tottua, mutta kuntapuolella laahataan jäljessä.

Viime kunnallisvaaleissa naisia valittiin valtuustoihin vain vähän yli kolmannes eli 36,7 prosenttia. Kunnanvaltuustojen puheenjohtajista naisten osuus on vieläkin pienempi. Kuntaliiton tilastoista käy myös ilmi, että naisten osuus on noussut kahden viimeisen vuosikymmenen aikana vain noin 10 prosenttia, ja etenkin 2000-luvulla kasvu on ollut hidasta.

Vaikka suomalaiset naiset ovat tänä päivänä korkeammin koulutettuja kuin miehet, on miesten osuus johtotehtävissä huomattavasti suurempi. Yrittäjistä naisia on vain kolmannes, pörssiyritysten hallitusten jäsenistä noin 18 prosenttia ja niiden johtoryhmissä naisten osuus on vain 16 prosenttia.

Ministeriöiden johdossa naisten osuus 28 prosenttia, kuntien ja kaupunkien johdossa 84 prosenttia on miehiä. Palkansaajajärjestöjen jäsenistä yli puolet on naisia, mutta niiden johdossa 70-75 prosenttia on miehiä. Onneksi valtion yhtiöiden hallituksissa liki 40 prosenttia on naisia ja kansanedustajistakin jo liki puolet.

Mitä nämä luvut sitten kertovat yhteiskunnastamme? Suuri osa väestömme lahjakkuudesta uskalletaan jättää käyttämättä. Juuri nyt kun me eniten tarvitsemme luovuutta ja kaikkia kykyjä ja lahjakkuuksia, jotta selviämme tästä taantumasta, mikä työelämässä ja koko yhteiskunnassamme on meneillään. Meillä ei ole varaa menettää osaamista minnekään.

Suomen talouden suunnan kääntäminen ylöspäin edellyttää hyvää ja tasa-arvoista työelämää. Tärkeää on, millaisen kuvan annamme työelämästä nuorille. Jokaiseen tehtävään pitää valita osaavin henkilö, ei sopivin mies tai nainen.

Vaikka äitiys ei ole uran este, kiitos hyvän päivähoito- ja perhevapaajärjestelmän, voi nuori äiti joutua syrjityksi työhönottotilanteessa. Työnantaja saattaa valikoida työväkeään sillä perusteella, että valitsee mieluummin vanhemman naisen tai miehen, jotta säästyisi perhevapaiden kustannuksista.

Epävakaa talous kaatuu maailman naisten niskoille

Palkkatasa-arvo on Euroopan demarinaisten tämänvuotisen kampanjan teema, joka julkistettiin juhannusaattona Sofiassa järjestetyssä vuosikokouksessa. Edustin kokouksessa Suomea ja Euroopan demarinaisia, joiden varapuheenjohtaja olen. [Toim. huom. teksti on julkaistu vuonna 2013.]

Pidän teemaa Suomessakin merkittävänä ja ajankohtaisena, sillä railo miesten ja naisten palkkojen välillä on edelleen huolestuttava. Miesten ja naisten palkoissa on 20 prosentin ero. Emme voi ollenkaan röyhistellä palkka-asioilla Euroopan alueella, vaan olemme melko ikävässä valossa. Esimerkiksi Unkarissa eroja on onnistuttu kuromaan kiinni määrätietoisilla toimilla.

Haluammekin ottaa oppia niistä Euroopan maista, jotka ovat onnistuneet kohentamaan naisten asemaa palkkojen suhteen. Suomalainen samapalkkaohjelma ei ole vielä näkynyt käytännössä. Demarinaiset peräänkuuluttaa konkreettisia tekoja, jotta sukupuolten välisiä palkkaeroja saataisiin kurottua umpeen. Ensisijaisesti kaivataan toimia hallitukselta.

Taannoinen vasemmiston naisryhmien ja tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäen tapaaminen ei kuitenkaan herättänyt paljon toivoa. Emme saaneet luotettavia vastauksia siihen, mitä samapalkkaohjelman kanssa tullaan tekemään. Hallitusohjelmassa on luvattu, että vuonna 2015 palkkaerot pitäisi saada laskettua 15 prosenttiin, mutta kun vielä ei ole tehty oikein mitään, se on kova tavoite.

Epätasa-arvoa on myös naisten eläkekertymissä ja hoitovapaiden jakautumisessa. 6+6+6-malli on tasa-arvoisin vaihtoehto, mutta sen toteuttaminen on rahakysymys ja siksi työnantajien silmissä ei-toivottu. Vedotaan siihen, että taloudellinen tilanne ei anna mahdollisuuksia suuriin uudistuksiin.

Naiset ovat muutenkin laman suurimpia maksajia, koska he ovat usein reservityövoimaa, joka kutsutaan töihin tarvittaessa ja laskusuhdanteissa ensimmäisenä heitetään ulos. Epävakaa talous kaatuu sen vuoksi pahiten maailman naisten niskoille.

Kun taloudessa on hyvä aika, pitäisi siksi vahvistaa tasa-arvoa tukevia rakenteita. Jos emme taloudellisesti heikon kauden aikana pysty turvaamaan naisten oikeuksia, on talouskriisillä tuhoisa ja pitkäaikainen vaikutus yleiseen naisen asemaan ja perheisiin.

Naiset vastuunkantajina myös eurokriisissä

Naisten varassa on perheen arjen pyörittäminen ja työelämässä julkisen sektorin työtehtävät. Kun hyvinvoinnista joudutaan tinkimään talouden taantuman aikana, se väistämättä koventaa naisen jokapäiväisiä haasteita. Oxham Internationalin tutkimuksen mukaan globaaleista talouskriiseistä ei ole vielä kerrottu ihan kaikkea.

Tutkimus paljastaa piilotetun näkökulman siitä, miten kriisit vaikuttavat naisiin työntekijöinä. Sen mukaan talouden kriiseillä on tuhoisa vaikutus naisten toimeentuloon, oikeuksiin ja perheisiin. Naiset ovat usein ensimmäisiä, joita lomautetaan tai jätetään odottamaan palkkakorvauksia. Naisten elämä muuttuu ensimmäisenä epävakaaksi.

Naiset työllistyvät myös eniten julkiselle sektorille hoito-, hoiva-, opetus- ja kulttuuritehtäviin. Kunnat etsivät taloudellisesti heikon ajan keskellä kuumeisesti säästöjä ja henkilöstön lomautus on yksi ikävimmistä keinoista. Tällöin laman laskun maksajiksi joutuvat eniten naiset, ja vaikutus kokonaisten perheiden hyvinvointiin on nähtävissä.

Naiset ovat hyvin haavoittuvia epätyypillisten työsuhteiden lisääntymisen vuoksi. Naisten työtehtävissä myös työn kesto ja työajat ovat usein poikkeuksellisia ja asettavat oman vaatimuksensa työssä jaksamiselle. Talouden taantumassa samat ihmiset tekevät pienemmällä ajalla samat työt kuin ennen ja väsyvät yhä enemmän. Tämä näkyy luonnollisesti sairauspoissaoloina ja vaikuttaa myös perheiden ja lasten hyvinvointiin.

Työelämän muuttuessa vaativammaksi perheiltä vaaditaan yhä enemmän, ja monta kertaa uupuminen näkyy ongelmina perheiden ihmissuhteissa sekä lasten ja nuorten koulunkäynnissä ja ystävyyssuhteissa. Arjen haasteellisuus vie jaksamista pois yhteisistä hetkistä ja perheen arjen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Vanhemmiltakaan ei voi odottaa ylenmääräistä joustoa ja kestävyyttä. Äidit kantavat myös kasvatusvastuuta suuremmassa määrin ja huolten koittaessa eivät pysty ehkä hetkittäin antamaan riittävää tukea lapselle. Ulkopuolisen avun tarve kasvaa ja kasvattaa julkisen sektorin menoja.

Me sosialidemokraattiset naiset olemme ymmärtäneet, että jos emme omalta osaltamme puutu myös Euroopan talouskriisin vastuunkantamiseen, talouden kierre pahenee, pankkikriisi leviää ja myös elämä Suomessa saa ikävän ulottuvuuden.

Me emme vielä täysin ymmärrä, mitä tällä hetkellä esimerkiksi Kreikassa tai Espanjassa naiset ja perheet joutuvat kokemaan. Kuulemme tarinoida, kertomuksia, mutta emme näe sitä vielä riittävän läheltä. Se kaikki kärsimys voi kuitenkin olla myös meille totta, jos emme nyt kanna vastuutamme ja osoita apua sitä tarvittaessa.

Tasa-arvo on paras keino köyhyyden poistamiseksi

Sukupuolten välinen tasa-arvo on paras keino edistää maailman äitien ja lasten asemaa. Erityisesti naisten korkea koulutustaso ja mahdollisuus osallistua yhdenvertaisesti politiikkaan parantavat sekä äitien että lasten ja sitä kautta koko yhteiskunnan hyvinvointia.

Monella maailman maalla on paljon opittavaa Suomelta, mitä tulee äitien ja lasten hyvinvointiin. Tänä vuonna julkaistu Pelastakaa Lapset ry:n raportti ”Maailman äitien tila 2013” vahvistaa, että Suomi on maailman paras maa olla äiti.

Suomi on edelläkävijä äitien ja lasten terveydenhuollossa sekä neuvolatoiminnassa. Joka puolella maailmaa pitäisi vihdoin tunnustaa, että äitien ja lasten hyvinvointi ulottaa vaikutuksensa koko yhteiskuntaan. Siksi sukupuolten tasa-arvon edistäminen on keskeinen työkalu kehitysmaiden nostamiseksi köyhyydestä sekä lapsikuolleisuuden vähentämiseksi.

Pelastakaa Lapset ry:n raportin mukaan erot kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä ovat edelleen valtavat. Kongon demokraattisessa tasavallassa tytön tai naisen riski kuolla raskauteen tai synnytykseen liittyviin syihin on yksi 30:stä, kun Suomessa riski on yksi 12 200:sta. Muutoinkin tilanne on huonoin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Näissä maissa vastasyntyneiden vauvojen kuolemat ovat jopa lisääntyneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.

On selvää, että sukupuolten välinen epätasa-arvo vyöryttää pahoinvointia kehittyvissä maissa edelleen sukupolvelta toiselle. Monissa kulttuureissa tyttöjä ja naisia ei arvosteta, joten he ovat aliravittuja, heidän terveydestään ja koulutuksestaan ei huolehdita ja monet pakotetaan alaikäisenä naimisiin. Aliravittujen ja liian nuorena äideiksi tulleiden äitien lapsilla on huonot selviytymismahdollisuudet.

Perheväkivaltaa ei saa hiljaisesti hyväksyä

Meillä täytyy myös Suomessa löytyä enemmän keinoja puuttua naisten ja lasten kokemaan perheväkivaltaan. Hiljainen hyväksyntä kummittelee yhä yhteiskunnan rakenteissa. Liian usein Suomessa vaietaan perheväkivallasta. Meillä muhii paljon selvittämättömiä asioita.

Yhteiskunnalla on liian vähän keinoja puuttua tilanteisiin. Voidaan esimerkiksi omassa naapurustossa havaita, että perheessä eivät asiat ole kunnossa, mutta tavallisilla kansalaisilla ei ole helppoja keinoja auttaa. Pelätään ongelmia itselle, jos puututaan toisten asioihin.

Lainsäädäntö on vajaa sen suhteen, miten viranomaiset järjestävät palveluita. Viranomaisten mahdollisuudet puuttua ongelmiin voivat olla hyvin erilaiset eri paikkakunnilla ja käytännöt kirjavia. Yhdenvertaisuus ei toteudu valtakunnallisesti esimerkiksi turvakotien osalta.

Meille on tärkeää, että ensi- ja turvakotien toiminta saa pysyvän rahoituksen eikä toiminta saa olla pelkästään kuntien maksusitoumuksista kiinni. Väkivaltatapauksiin perheissä pitää pystyä puuttumaan lain keinoin ja turvata rahoitus valtiolta sen myötä.

Ikävä kyllä historia kertoo, että perheiden välienselvittelyissä nyrkit ovat edelleen liian paljon käytössä. Taustalla muhivat lisäksi monesti alkoholi ja päihteet. Päihteiden käyttö perheissä on eräs sarka, joka olisi käytävä läpi.

Demarinaisten mielestä myös maahanmuuttajanaiset on saatava mukaan yhteiskunnan rakennustalkoisiin. Etenkin elämän arjen askareet edesauttavat maahanmuuttajien juurtumista osaksi yhteiskuntaa. Lapset menevät kyllä kouluun ja päiväkotiin. Sen sijaan äidit jäävät yksin koteihin ja syrjäytyvät helposti normaalista arjesta. On tärkeää saada heidät mukaan arkirytmiin. Tässä etenkin kielikoulutus on ykkösasia.

Toivon, että voisin sanoa, ettei rasismia ja sovinismia meillä esiinny. Ikävä kyllä molempia esiintyy edelleen jopa poliittisessa keskustelussa. Suomessa tarvitaan yksimielisyyttä ja yhteisiä periaatteita uusien suomalaisten sopeuttamiseksi, jotta kaikilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Ei tule ajatella niin, että toisen etu on itseltä pois. Suomessa tullaan tarvitsemaan erilaisia kansalaisia ja maahanmuuttajat ovat meille rikkaus, jos asennoidumme katsomaan asiaa tästä näkökulmasta. Taloudellisesti vaikeana aikana ilmapiiri kiristyy, kun työttömyys kasvaa ja irtisanomisista luetaan lähes päivittäin. Monissa kodeissa huolestutaan siitä, riittääkö kaikille suomalaisille työtä. Täytyy muistaa, että on paljon avoimia työpaikkoja, jotka eivät kelpaa syntyperäisille suomalaisille.

Myös media lietsoo ääriajattelua omalta osaltaan. Kaupan päälle jotkut poliittiset liikkeet lietsovat rasistisia mielikuvia. Tämä on erityisen huolestuttavaa, sillä poliitikkojen jos keiden pitäisi pystyä luomaan yhteiskuntaa, jossa tilanteet eivät kärjisty.

Hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä

Sanotaan, että hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä. Totta; toimivat julkiset palvelut ovat tärkeä määrittäjä sille, millaista arjen taakkaa kannamme. Tässä ajassa ei ole kuitenkaan muodikasta puhua julkisista palveluista. Julkisen tilalle on tullut business ja kilpailu. Rahalla saa ja hevosella pääsee -ajatus hallitsee ja valtaa tilaa peruspalveluissamme.

Jostakin syystä haluamme kaiken ja mahdollisimman äkkiä, minulle juuri tässä ja nyt. Suosiossa on yksilökeskeisyys ja kilpailuhenkisyys. Tämä ei ruoki yhteisöllisyyttä tai yhdessä taakan kantamisen halua. Päinvastoin. Se jättää jokaisen selviytymään yksin. Television ohjelmaformaatit suoltavat kilpailuja toisensa jälkeen. Tärkeintä on olla parempi kuin muut ja päästä jatkoon. Heikoista ei välitetä. Yhteiskuntamme ääri-ilmiöt näkyvät. Perheissä esiintyy pahoinvointia ja lähisuhdeväkivaltaa. Lapset puukottavat oppitunnilla. Emmekö opi välittämään toisistamme?

Liikkuvuuden lisääntyminen tuo omat haasteensa. Nuoret perheet asuvat usein kaukana isovanhemmista, opiskelu ja työ luovat ihmisille nykyään liikkuvan elämäntavan. Enää ei ole itsestään selvää, että jokaisella olisi kiinteä ja tuttu lähiyhteisö. On pidettävä huolta siitä, että yhteiskunnan turvaverkko pystyy korvaamaan luontaisten perheyhteisöjen verkkojen säikeet.

Pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla ei ole ”parasta ennen” -päivämäärää, vaan on pidettävä huolta siitä, että tarjoamme ihmisille juuri tässä ajassa riittävän turvaverkon. Me demarinaiset olemme jo usean vuoden ajan koonneet omat tavoitteemme perheiden parhaaksi.

Meille on tärkeää, että jokainen vanhempi, isovanhempi ja lapsi tulee huomioiduksi ja kokee olevansa arvostettu. Me emme hyväksy eristämistä, poissulkemista tai kiusaamista. Me haluamme antaa mahdollisuuden selviytyä pahoistakin elämäntilanteista kuivin jaloin, ihmisarvon säilyttäen. Meidän tulee pitää huolta toisistamme vuoden jokaisena päivänä.

Suomalainen yhteiskunta ei ole vielä arvomaailmaltaan valmis. Puhumme suvaitsevaisuudesta, mutta toisaalla emme ole valmiita antamaan toiselle mahdollisuutta olla oma itsensä. Ehkä voisimme ottaa käyttöön sanonnan ”Tule sellaisena kuin olet”. Tarvitsemme ennen kaikkea armeliaisuutta, niin toisia kuin itseämme kohtaan.

Meidän ideologiamme perusajatus on, että jokainen ihminen ansaitsee perustavanlaatuisen turvan. Me emme voi jättää inhimillisiä perusoikeuksia – kuten vanhuksen oikeutta arvokkaaseen vanhuuteen – satunnaisen hyväntahtoisuuden varaan. Voimme pelastaa myös monta nuorta syrjäytymiseltä, jos vain välitämme oikein ja riittävän ajoissa. Jotkut asiat ovat liian arvokkaita jätettäväksi sattuman hoidettavaksi.”

 

Tuula Peltonen (o.s. Gröhn, s. 1962)

Sos.dem Naisten varapuheenjohtaja 2008-2011 ja puheenjohtaja 2011-2014

Kansanedustaja Keski-Suomen vaalipiiristä 2007-2015

Eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja 2010

PES Women (Euroopan Sosialidemokraattisen puolueen naistoimikunta), varapuheenjohtaja 2012-2015

SIW (Sosialistinen Naisinternationaali) varapuheenjohtaja 2013-

Jämsänkosken/Jämsän kaupunginvaltuutettu vuodesta 2000-

Aiempi ammatti: erityisluokanopettaja

Puoliso Heikki Peltonen, kaksi lasta ja koira. Koti on Jämsässä.




Armi Kuusela – kauneuskuningatar, Miss Universum

Vaalea Armi Kuusela valittiin Yhdysvalloissa Miss Universumiksi Suomen olympiavuonna 1952. Kauneuskuningattaren rakkaustarinaa filippiiniläisen liikemiehen kanssa ja hänen kasvavan perheensä elämää seurattiin herpautumattoman kiinnostuneesti aikakauslehdistön välityksellä. Armi Kuusela valoi sodan jälkeen niukoissa oloissa elävälle kansalle uskoa huomiseen ja edesauttoi Suomen pyrkimyksiä sitoutua henkisesti yhä lujemmin länteen.

Armi Kuusela kuuluu kaikkein rakastetuimpiin suomalaisiin kauneuskuningattariin. Hänen nousuunsa ei tarvittu kosmetiikkateollisuuden voimaa, vaan hänessä riitti sekä ulkonaista että sisäistä kauneutta. Kuuselan menestys- ja rakkaustarina korvasi monelle sen, että Suomessa ei ollut kuninkaallista perhettä. Suomi sai Armi Kuuselan kautta kansainvälistä näkyvyyttä, jota se kipeästi tarvitsi sodan jälkeisinä nousun ja jälleenrakennuksen vuosina.

Armi Kuuselan ura alkoi toukokuussa 1952, kun tämä muhoslainen, sivistyneeseen naiskasvatukseen erikoistuneen Porvoon naisopiston oppilas valittiin Suomen neidoksi. Oululainen everstinrouva Oili Heinonen ja kouvolalainen Irma Seppänen olivat toisistaan tietämättä ilmoittaneet Armi Kuuselan kilpailuun Seura-lehdessä olleen ilmoituksen perusteella. Kilpailujen järjestämiseen toukokuussa 1952 osallistunut Sotainvalidien Veljesliiton naisjaosto joutui pitkään taivuttelemaan Kuuselaa, hänen vanhempiaan ja opettajiaan, että nämä päästäisivät Kuuselan kilpailuihin. Ulkonaisen kauneuden lisäksi huomiota kiinnitettiin kilpailijattarien luonnolliseen viehkeyteen, sulavaan ja siroon käyttäytymiseen, ääneen, puhetapaan ja älykkyyteen. On väitetty, että Kuuselan olemuksessa heijastui kalevalaisen  Ainon ihanteellinen kuva, varsinkin silloin kun hän ylväästi kantoi Antrean kansallispukua. ”Ei sitten Sirkka Salosen päivien ole nähty noin luonnollista suloa”, eräät totesivat Kalastajatorpan kaunotarjuhlan jälkeen.

Suomi sai vuonna 1952 julkisuutta maailman lehdistössä kahdesta syystä. Armi Kuusela valittiin 30.6. Kalifornian Long Beachilla maailmankaikkeuden kauneimmaksi, ensimmäiseksi Miss Universumiksi. Toinen vuoden 1952 innostuksen aihe olivat olympialaiset, jotka toivat tuhansittain ulkomaista väkeä Helsinkiin ja vahvistivat suomalaisten kansallista itsetuntoa.

Universal-filmiyhtiön ja Pan American -lentoyhtiön kutsusta Long Beachin kylpyläkaupunkiin saapui kaunottaria kolmestakymmenestä eri maasta. Armi Kuusela nousi lentokoneeseen olympialaisiin valmistuneelta Seutulan lentokentältä ja palasi voittajana elokuun ensimmäisenä päivänä. Hollywoodin filmitähdet ympäröivät valitun kuningattaren. Miss Universumiksi valittua odotti seitsemän vuoden filmaussopimus. Tämä sai suomalaiset innostumaan: saisihan Suomi vihdoin oman edustajansa Hollywoodin tähtien joukkoon.

Armin paluu kotimaahan oli pelkkää juhlaa. Kun tuore Miss Universum liikkui lahjaksi saamallaan kermanvärisellä avoautolla, helsinkiläisyleisö tungeksi kaduilla voidakseen nähdä hänestä vilauksen. Armi Kuusela allekirjoitti syksyllä 1952 kotimaisen filmaussopimuksen. Elokuvan nimeksi tuli Maailman kaunein tyttö. Sen käsikirjoitus oli Mika Waltarin, vastanäyttelijänä oli Tauno Palo ja kuvaukset aloitettiin, kun sankaritar vapautui Sotainvalidien Veljesliiton järjestämästä kiertueesta.

Maailman kauneimmaksi valitun suomalaisen kauneuskuningattaren laajat kiertomatkat kotimaassa ja ulkomailla saivat aikaan ennennäkemättömän innostuksen. Olympialaiset nivoutuivat Armi Kuuselan elämään kohtalokkaasti, sillä niitä seuraamaan tullut filippiiniläinen ministeri Antonio de las Alas ehdotti filippiiniläisjoukkueen nimissä matkaa Manilan kansainvälisille messuille. Matkasta tuli maailmanympärimatka, jolla tuore Miss Universum tapasi liikemies Virgilio Hilarion. Armi Kuuselasta tuli Suomen epävirallinen lähettiläs Filippiineillä.

Armi Kuuselan maailmanympärimatka, jolla häntä seurasi managerina T. Kalervo Keranto, alkoi helmikuun lopulla 1953. Matka ulottui Kölnin, Frankfurtin ja Rooman kautta Karachiin, New Delhiin, Bombayhin, Kalkuttaan ja Manilaan. Suomalainen hyvän tahdon lähettiläs Armi Kuusela saattoi nauttia diplomaattitason vastaanotosta. Vierailu Filippiineillä huipentui tapaamiseen silloisen presidentin Elpidio Quirinon ja kauppaministerin kanssa. Valtiovieraiden tapaan Armi Kuuselan ohjelmaan kuului sotilasparaati ja käynti itsenäisyystaistelijoiden muistomerkeillä.

Alkava näyttelijänura katkesi, kun suomalais-filippiiniläinen romanssi Armi Kuuselan ja liikemies Virgilio Hilarion välillä johti avioliittoon 1953. Armi Kuusela puki tunteensa sanoiksi kirjassaan Yli kaikkien rajojen. Hänen suosionsa ei laskenut, joskin aluksi levisi paheksuvia huhuja milloin aviopuolison ihonväristä, milloin karheaäänisyydestä. Suomen kansa otti kiutenkin pian Gil Hilarion ikiomaksi vävypojakseen.

Pariskunta kävi 1950-luvulla kaksi kertaa Suomessa, ja matkoja kertyi myöhemmin lisää. Ensimmäinen matka vuonna 1955 oli todellinen mainosmatka. Äitien Apu -yhdistys järjesti toimitusjohtajansa, entisen Miss Euroopan, Ester Toivosen aloitteesta suomalaisten teollisuustuotteiden näyttelyn ja kutsui messukiertueelle Armi ja Gil Hilarion. Messujuna pysähtyi 35 paikkakunnalla ja kaikkiaan 50 000 ihmistä jonotti nähdäkseen omin silmin maailman kauneimman ja hänen satuprinssinsä. Armi-myytti kirkastui entisestään, kun Armi ja Gil filmasivat elokuvan Now and Forever (Nyt ja ikuisesti). Armia ja Giliä on verrattu hallitsijapariin, joka teki valtiovierailuja Suomeen.

Armi Kuuselan nousu maineeseen tapahtui ennen television valtakautta, ja häntä onkin pidetty mustavalkoisen valokuvan tuotteena. Suomalainen aikakauslehdistö, erityisesti Seura-lehti, seurasi intensiivisesti Armi Kuuselan jokaista askelta kuvin ja kertomuksin. Hänen päivänpaisteinen tarinansa, perheonni, viisi suloista lasta, kaunis koti ja seurapiirielämä täyttivät monen unelmat.

Armi Kuusela osallistui perheen liiketoimiin Filippiineillä: tämä kuvastui Hilarioiden hotellin nimessä Gilarmi. Suomalaisissa lehdissä käytettiin Armin ja Gilin lapsista suomalaissointuisia nimiä Arne, Anna-Lisa, Eva-Maria, Jussi ja Mikko. Gil edusti suomalaisia tuotteita kuten Marimekkoa ja suomalaisia saunoja, ja hänen liikemiestaitojaan ihailtiin Suomessa. Hänen kerrottiin kehottaneen suomalaisia taloudellisempaan ja myyntihenkisempään ajatteluun. Gil Hilario nimitettiin Suomen kunniakonsuliksi 1969.

Maansa johtoon Gil Hilariolla oli toimivat suhteet, vaikkei ehkä niin läheiset kuin hänen esimiehellään, Suomen kunniapääkonsuliksi jo vuonna 1954 nimitetyllä kenraali Hans Menzillä, joka oli presidentti Ferdinand E. Marcosin adjutanttinakin. Presidentti Marcosia vastaan vuonna 1972 tehdyn murhayrityksen jälkeen poliittisen opposition äänet vaimennettiin. Tässä tilanteessa Hilariot lukeutuivat Marcosin kannattajiin, minkä johdosta heitä arvosteltiin Suomen lehdistössä.

Armin ja Gilin suuri rakkaustarina päättyi vuonna 1975 Gilin kuolemaan, jota monet suomalaiset surivat Armin ja lasten rinnalla. Puolisonsa kuoleman jälkeen Armi Kuusela-Hilario otti päävastuun perheen liiketoiminnasta. Hän toimi vuosina 1975 – 1979 Suomen kunniakonsulina Filippiineillä ja Kone Philippines -yhtiön johtokunnan jäsenenä. Suomalaislehdet seurasivat intensiivisesti niin Filippiinien poliittista kehitystä kuin Armi Kuuselan yksityiselämää, jota hän nyt pyrki suojelemaan. Armi-myytti pystyi vielä uusiutumaan, kun lehdet saivat hyvän syyn kertoa uudesta romanssista. Armi Kuusela avioitui Yhdysvaltain ulkoministeriön virkamiehen Albert Williamsin kanssa vuonna 1979 ja muutti Filippiineiltä miehensä kanssa ensin Barcelonaan, sitten Turkkiin ja Washingtoniin sekä lopulta San Diegoon, La Jollaan. Armi Kuusela-Williams on 1980-luvulta lähtien osallistunut aktiivisesti American Women’s Clubin toimintaan sekä kulttuuri- ja hyväntekeväisyystoimintaan.

Ennen Armi Kuuselaa kauneuskilpailuinstituutio oli liittynyt suomalaisten pyrkimykseen löytää ”rotupuhdas” suomalainen naistyyppi, joka hälventäisi ulkomaiset epäilyt suomalaisten rumuudesta ja mongolisuudesta. Tämän harhakuvan kumosi Miss Eurooppa Ester Toivonen jo vuonna 1934 ja viittä vuotta myöhemmin Miss Eurooppa Sirkka Salonen. Toisen maailmansodan jälkeinen Suomi oli muuttunut, urhoollisuus oli osoitettu sodassa ja ulkomaiden myötätunto oli saavutettu. Armi Kuusela oli sodanjälkeisen Suomen symboli, joka valoi niukoissa oloissa elävälle kansalle optimistista uskoa huomiseen ja edesauttoi Suomen pyrkimyksiä sitoutua yhä lujemmin länteen.




Jenny af Forselles – kansanedustaja, kouluneuvos

Jenny af Forselles kuului niihin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisiin, jotka hyvän koulutuksen saaneina halusivat parantaa maailmaa ja astuivat julkiseen elämään, mutta jotka saamansa kasvatuksen takia vierastivat politiikanteon kovimpia muotoja. Tämän vuoksi he työskentelivät julkisen ja yksityisen rajalla saadakseen aikaan yhteiskunnallisia muutoksia.

Jenny af Forselles oli Suomen ensimmäisiä akateemisen koulutuksen saaneita naisia. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1896, filosofian maisteriksi 1900 ja tohtoriksi 1904. Kirjallisuudentutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja (1903) käsitteli 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa vaikuttanutta kirjailija, vapaaherra Abraham Niclas Edelcrantzia. Myöhemmin hän toimitti Elias Lönnrotin ruotsinkieliset kirjoitukset, jotka Svenska litteratursällskapet i Finland julkaisi vuosina 1908–1911.

Varsinaisen uransa Jenny af Forselles teki kuitenkin opettajana, toimittajana, poliitikkona ja naisasianaisena. Jenny af Forselles oli Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP) kansanedustaja vuosien 1909, 1911, 1914 ja 1917 valtiopäivillä mutta luopui sitten ehdokkuudesta ja keskittyi käytännönläheiseen sosiaalityöhön Helsingin kaupungin köyhäinhoitolautakunnassa. Eduskunnassa hän oli sivistysvaliokunnan jäsen, mihin hänen kouluksensa ja ammattinsa hänet pätevöittivät, mutta hän ei viihtynyt eduskunnan miehisessä maailmassa. af Forselles kuului RKP:n vasempaan siipeen ja ajoi sosiaalilainsäädännön edistämisen lisäksi ruotsinkielisten yksityiskoulujen tukemista. Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen hän oli vuosina 1919–1924.

Toiminta naisryhmissä sopi Jenny af Forsellesille eduskuntatyötä paremmin. Hän oli Naisasialiitto Unionin jäsen ja 1895 mukana perustamassa Nutid-naistenlehteä. Sen toimittajana hän oli seitsemän vuotta vuodesta 1909 alkaen. Helsingissä Jenny af Forselles osallistui lautakunnan avuntarvitsijoiden ongelmien ratkaisuun; hänen kerrotaan tunteneen nämä henkilökohtaisesti. Kansalaissodan jälkeen af Forselles oli vuosina 1918–1921 Sosiaalihallituksen ylimääräisenä virkamiehenä luomassa sosiaalityön muotoja. Kouluhallituksen ruotsalaisen osaston neuvottelevana kouluneuvoksena hän toimi vuonna 1920. Vähäosaisten tukemisen mahdollisuuksia Jenny af Forselles laajensi työskentelemällä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa sekä valtakunnallisissa luottamustehtävissä että sen Helsingin osastossa. Osasto järjesti 1920-luvulla tuhansille työläisperheiden lapsille kerhoja ja kesävirkistystä sekä kasvitarhoja. Se organisoi yhdessä partiolaisten kanssa 1920–1938 vuosittain joulukeräyksen, jonka tuoton jakeluun kaupungin köyhäinhoitolautakunta osallistui.

Sisällissodan jälkeen Jenny af Forselles osallistui antaumuksellisesti työhön, jota hän piti kiitollisuuden osoituksena sotaponnistuksissa auttaneille ja terveytensä menettäneille. Hän organisoi sotainvalideille kesäkodin Porvoon saaristoon ja Kyyhkylän lepokodin Mikkelin lähelle. Lisäksi hän järjesti 1920-luvulla useana kesänä leirin vähävaraisille saksalaisille lapsille kiitokseksi Saksan tuesta Suomelle kansalaissodassa. Vapaana perhevelvoitteista ja opetustyöstä hän uhrasi kesänsä näille hankkeille. Varsinaisena päivätyönään Jenny af Forselles opetti ruotsia, historiaa ja saksaa Helsingin yksityisessä tyttökoulussa vuosina 1905–1937; tätä ennen hän oli työskennellyt Suomen Matkailijayhdistyksen toimistonhoitajana vuosina 1896–1905.




Seija Sihvola – lasten terveyden edistäjä, filosofian tohtori

Filosofian tohtori Seija Sihvola on edistänyt lasten ja nuorten terveyttä ja hyvinvointia monella tavalla toimittajana, Mannerheimin Lastensuojeluliiton ohjelmapäällikkönä, tutkijana sekä kirjoittamalla yleistajuisia teoksia ja oppikirjoja. Hän on ollut taustavaikuttajana kansanterveystyötä  linjattaessa erityisesti 1990-luvulla ja terveystiedon opetusta kehitettäessä 2000-luvulla. Seija Sihvolan (o.s. Rantio) elämä oli vähällä päättyä jo seitsemänvuotiaana, kun hän mäkeä laskiessaan jäi kuorma-auton alle. Auto ajoi säärten yli ja Seija kiidätettiin Töölön sairaalaan. Tapauksesta hän selvisi onneksi pienin vaurioin: jalat eivät murtuneet, sääriluihin tuli kuitenkin pieniä pyörän jälkiä. Terveys säilyi ja osittain tämän takia terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä tuli Sihvolan työura ja elinikäinen intohimo. Elämänuran valinta ei kuitenkaan ollut mitenkään itsestään selvä. Monipuolisen harrastukset – partio, baletti, viulunsoitto, yleisurheilu, kuorolaulu, tyttökerho, hiihto ja tennis – kertoivat Sihvolan persoonasta ja ennakoivat myös työuraa: kaikkea kannattaa rohkeasti kokeilla ja haasteita ottaa vastaan. Niinpä yksi asia johti toiseen ja sattumakin oli mukana pelissä.

Fysioterapeutti ja maisteri

Mannerheimintien yhteiskouluun Seija Sihvola meni vuotta muita nuorempana. Koulu sujui hyvin vaikka harrastukset ja teinikuntatoiminta veivätkin paljon aikaa. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1969 Sihvola lähti vaihto-oppilaaksi Kaliforniaan, jossa sai opiskella sekä high schoolissa että Bakersfieldin junior collegessa. Vaihtovuoden jälkeen alkoivat ravitsemustieteen opinnot Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Vuoden opiskelun jälkeen Sihvola päätti kuitenkin lähteä yliopistosta ja pyrki Helsingin neljänteen sairaanhoito-oppilaitokseen opiskelemaan lääkintävoimistelijaksi eli fysioterapeutiksi sisarensa esimerkin innoittamana. Valmistuttuaan vuonna 1973 hän halusi kuitenkin palata yliopistoon ja suoritti maisterin tutkinnon ja sai opintojen ohessa kaksi lasta. Sihvolan gradu käsitteli vegetaristien terveydentilaa. Tässä vertailututkimuksessa vegetaristien terveys oli selkeästi parempi kuin sekaruokaa syövän verrokkiryhmän. Se oli ensimmäinen suomalainen kokeellinen selvitys aiheesta ja herätti paljon mielenkiintoa. Sihvolaa pyydettiinkin puhumaan eri puolille Suomea.

Kotilääkäri-lehdestä Mannerheimin Lastensuojeluliittoon

Pienten lasten äitinä työn oli muokkauduttava olosuhteiden mukaisesti. Seija Sihvola toimi muutaman vuoden freelancerina. Hän kirjoitti artikkeleita, piti luentoja ja opetti ravitsemusta ja fysioterapiaa terveydenhuolto-oppilaitoksissa. Lähettäessään artikkelin Kotilääkäri-lehteen, hän ei aavistanut, että ensimmäinen varsinainen työpaikka tulisi olemaan lehtitalossa. Kotilääkärilehdessä Sihvola oli vuosina 1982–1987 ravitsemuksen, liikunnan ja terveyden asiantuntijatoimittajana ja oppi lehden tekemisen saloja. Siitä oli suurta hyötyä myös seuraavassa työpaikassa Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Elinikäinen juoksuharrastuskin alkoi noihin aikoihin ja seitsemän maratonia on taittunut noin kolmeen ja puoleen tuntiin. Perheen kolmas lapsi syntyi 1984 ja ensimmäinen kirja, WSOY:n julkaisema Reipas raskaus ilmestyi. Mannerheimin Lastensuojeluliitossa Sihvola toimi terveydenhuollon ohjelmapäällikkönä 13 vuotta vuodesta 1988 lähtien. Hän oli tehtävän ensimmäinen haltija, joka ei ollut terveydenhoitaja. Toiminta muuttui  tutkimuksellisempaan suuntaan. Työssään Sihvola osallistui kymmeniin asiantuntijaryhmiin lääkintöhallituksessa (josta tuli myöhemmin Stakes, nykyään THL), sosiaali- ja terveysministeriössä, Lastensuojelun keskusliitossa sekä muissa järjestöissä.  Yksi merkittävä niistä oli Terveyden Edistämisen Keskuksen Terveyttä kaikille 2000 -työryhmä 1990-luvun alussa.  Siinä visioitiin terveyden edistämisen tulevaisuuden suuntaviivoja. Sihvola oli myös järjestöistä koostuvan Lasten terveysfoorumin alullepanija vuonna 1999 yhdessä Sydäntautiliiton projektipäällikkö Mika Pyykön kanssa. Näissä molemmissa hankkeissa pyrittiin terveys- ja sosiaalialan järjestöjen yhteistoimintaan ja koordinoimaan projekteja niin, että päällekkäisyydeltä vältyttäisiin. Niistä kehkeytyi Sihvolan puheenjohtajakaudella vuodesta 2007 lähtien vuosittain järjestettävät Lasten terveyskäräjät, joissa keskustellaan lasten terveyden ajankohtaisista teemoista.

Innovaationa Isyyspakkaus

Terveydenhuollon ohjelmat edellyttivät monipuolisen valistusaineiston tuottamista. Sitä syntyikin runsaasti, kuten lasten, nuorten ja lapsiperheiden terveydentilaa koskevia selvityksiä yhdessä professori Jaakko Perheentuvan, ylilääkäreiden Jukka Rajantien ja Risto Lapin kanssa. Neuvoloille myytävät niin sanonut ikäkausi-lehtiset uusittiin ja ne monipuolistuivat, kun Sihvola tuotti eri teemoista monipuolisia ohjelehtisiä. Esimerkiksi äitien ja lasten ravinto ja liikunta saivat omat esitesarjansa. Sihvolan oma innovaatio oli Isyyspakkaus, joka sai laajaa kansainvälistä huomiota. Mannerheimin Lastensuojeluliitto myi sitä nuorille isille. Pakkaus sisälsi mm. lapsen turvallisuuteen liittyvää materiaalia ja kasvatuksellista tietoa isän näkökulmasta sekä parisuhdetta koskevaa materiaalia. Suomessa se aloitti keskustelun äitiyspakkauksen nimestä ja aiheutti muutoksia äitiyspakkauksen sisältöön. Mannerheimin Lastensuojeluliiton tiedotus joutui koville, kun kotimaiseen viestintään tottuneeseen organisaatioon alkoi sataa haastattelupyyntöjä uutistoimistoilta eri puolilta maailmaa. Sihvolan Isyyspakkaus-hanke menestyi. Sen markkinoinnissa auttoi hänen toimittamansa Neuvolatyö-lehti, joka toimii yhä terveysalan ammattilaisten omana kanavana, nykyään Neuvola ja kouluterveys -nimellä.  Isyyspakkauksen tuottamisesta luovuttiin muutaman vuoden kuluttua, kun liitto ei halunnut osoittaa varoja sen edelleen kehittämiseen. Mannerheimin Lastensuojeluliiton myyntiartikkeleihin jäi kuitenkin sen tuotteita, kuten Tosimiehen keittokirja ja Hellyyttä, huolenpitoa, iloa, yhdessäoloa –esite. Mannerheimin Lastensuojeluliiton ohjelmapäällikkönä ja Lapsi 2000 ry:n pääsihteerinä Sihvola ideoi ja hankki Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalle vuosina 1998–2009 useita artikkelisarjoja, joissa käsiteltiin lapsen hyvinvointia, terveyttä ja kasvatusta.

Väitöskirjan jälkeen uusille urille

Seija Sihvola halusi kuitenkin vahvistaa asiantuntijaosaamistaan ja hakeutui Göteborgissa toimivaan pohjoismaiseen terveydenhuollon korkeakouluun, joka kokosi terveysalan asiantuntijoita kaikista viidestä Pohjoismaasta. Hän suoritti siellä Diploma of public health -tutkinnon vuonna 1996.  Sihvolaa pyydettiin tutkinnon suorittamisen jälkeen mukaan Suomen edustajana korkeakoulun tutkimusryhmään, jossa hän toimikin useita vuosia. Göteborgissa Sihvolalle syntyi halu myös omaan tutkimustyöhön ja hän siirtyikin Tampereen yliopiston terveystieteen laitokselle tohtoriopiskelijaksi professoreiden Matti ja Arja Rimpelän ohjaukseen Sotavahinkoyhdistykseltä saamansa apurahan turvin. Väitöskirja valmistui vuosituhannen vaihteessa aiheesta terveyskeskustelu kouluuntulotarkastuksessa. Väitöskirjan aineisto koski Espoon, Turun ja Keski-Suomen läänin koulunsa aloittavia lapsia. Tutkimuksen mukaan ensiluokkalaisilla huono subjektiivinen terveys selittyi enemmän huonolla kouluviihtyvyydellä kuin muilla tekijöillä, kuten kotiolot ja huolet perheessä. Väitöskirjan jälkeen työ Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ei enää maistunut. Liiton linja oli muuttunut uuden pääsihteeri Eeva Kuuskosken aikana eikä Seija Sihvola tuntenut voivansa käyttää saamiaan oppeja liiton, lasten ja lapsiperheiden hyväksi haluamallaan tavalla.  Järjestötyön jälkeen oli edessä erilainen maailma. Puolitoistavuotinen työjakso Jari Sarasvuon Trainer’s House -yrityksessä opetti liike-elämän lainalaisuuksia. Seija Sihvola oli mennyt kyseiseen yritykseen tavoitteenaan hyvinvointivalmentajan tehtävät, mutta työ osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi. Kovan luokan bisnesmaailma ei tuntunut omalta eikä kehittyminen siinä haasteelliselta. Hienot työkaverit ja erinomainen työmiljöö antoivat kuitenkin hyviä eväitä jatkaa matkaa eteenpäin. Trainers’ Housen jälkeen Sihvola jakoi, jälleen kerran, itseään moneen suuntaan. Hän perusti oman yrityksen, Senergia Oy:n ja asiantuntijajärjestö Lapsi 2000 ry:n, kirjoitti useita kirjoja lapsille, nuorille, vanhemmille ja terveysalan ammattilaisille. Nämä osin omakustanteiset teokset menestyivät hyvin kaupallisesti. Lapsi 2000 ry:n isähankkeessa Sihvola oli mukana järjestämässä isä- ja lapsileirejä. Valtakunnallista ISÄ-lehteä julkaistiin vuosian 2002–2005.  Parhaimmillaan sitä painettiin puoli miljoonaa kappaletta.

Projekteja Suomessa ja Venäjällä

Sihvolan julkaisutahtiin tuli muutaman vuoden tauko, kun hän lähti 2004 lyhytaikaiseksi kansainväliseksi terveysalan asiantuntijaksi EU-projektiin Venäjälle. Siitä tuli suuri haaste, kun alkuperäinen projektijohtaja joutui jättämään paikkansa ja Seija Sihvola valittiin projektin johtajaksi. Preventive Health Education -projektissa luotiin terveyskasvatuksen opetussuunnitelman malli koko Venäjän kouluverkostolle, koulutettiin 3000 lääkäriä ja opettajaa sekä tuotettiin kymmeniä aineistoja alan ammattilaisille. Projektissa oli myös kiperiä ja pelottaviakin tilanteita, jotka liittyivät Venäjän viranomaisten esittämiin lahjontaolettamiin. Sihvola piti rohkeasti päänsä ja toimi suomalaisen etiikan mukaisesti ja hanke päättyi erittäin menestyksekkäästi. Kustannusosakeyhtiö Otava pyysi vuonna 2007 Sihvolaa terveystiedon oppikirjan kirjoittajaksi. Hän on kirjoittanut työryhmän jäsenenä sekä VIRE peruskoulun terveystiedon oppikirjan että lukion TARMO-oppikirjasarjan ja siihen liittyvät digitaaliset materiaalit. Sihvola kirjoitti Senergia Oy:n kustantaman TIMMIT terveystiedon materiaalin ammattikouluja varten ja työllisti ammattioppilaitoksen opiskelijoita kirjan taitossa. Työtehtäviä on myös Ylioppilastutkintolautakunnassa. Seija Sihvola toimii myös Jenny ja Antti Wihurin rahaston hallituksessa ja asiantuntijana väitöskirja-apurahoista päätettäessä. Hän on rahaston hallituksessa paikalla, johon rahaston sääntöjen mukaan Suomen Naisyhdistys tekee esityksen nimitettävästä henkilöstä.

Terveyteen kuuluu henkinen kasvu

Kokonaisvaltainen hyvinvointi ei ole pelkästään fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista terveyttä, vaan siihen on Sihvolan mukaan kuuluttava myös henkinen kasvu. Se on sopusointua ja  tasapainon saavuttamista, eheyden tunnetta ja hyvän olon ja ilon jakamista muille. Kaikessa toiminnassaan Seija Sihvola on pyrkinyt saavuttamaan myös ne perheet ja nuoret, jotka muuten helposti jäävät huomiotta, ja kannustamaan heitä tekemään hyviä valintoja elämässään. Siitä hyvä esimerkki on Sihvolan teos Onnea elämääsi, nuori, joka on käännetty myös venäjäksi. Uusimpana haasteenaan Seija Sihvola pitää kehittämänsä 5D- hyvinvointimallin jalostamista ja lanseeraamista terveystieteen ammattilaisille. Seija Sihvola on ollut erittäin omistautunut lasten ja perheiden hyvinvoinnin edistämiselle. Hän on ollut myös hyvä esikuva siten, että hän on elänyt kuten on opettanut. Omaa kokonaisvaltaista hyvää oloaan Seija Sihvola luo liikunnan, purjehduksen ja valokuvauksen avulla. Puolimaratonit tekevät tuloaan maratonien sijaan. Elämän huippuaarteet hän kertoo kuitenkin löytävänsä hyvin läheltä. Omat lapset kumppaneineen ja seitsemän lastenlasta ovat rakkaimmat ilon antajat. Hyvää mieltä tuottavat myös yli 90-vuotiaat vanhemmat, jotka vielä 2020 ovat Seijan arjessa läsnä.  

Henkilötiedot

Seija Hannele Rantio, vuodesta 1977 Sihvola

Syntynyt 21.3.1951, Helsinki

Vanhemmat rikostutkintajohtaja Väinö Rantio ja lastenhoitaja Hilkka Reiman

Puoliso 1977–2009 atk-suunnittelija Jaakko Sihvola, puolison vanhemmat diplomi-insinööri Paavo Sihvola ja ekonomi Pirkko Massinen

Lapset: Ilkka synt. 1977 kauppatieteiden maisteri, Eija synt. 1978 yrittäjä, Pekka synt. 1984 diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri.

URA. Ylioppilas Mannerheimintien yhteiskoulusta 1969, fysioterapeutti Helsingin IV Sairaanhoito-oppilaitoksesta 1973, Maatalous- ja metsätieteiden maisteri Helsingin yliopistosta 1978, Diploma on Public Healt Nordiska hälsovårdsskolanista (Göteborg) 1996, filosofian tohtori (kansanterveystiede) Tampereen yliopistosta 2000.

Free lancer -toimeksiantoja 1974–1982 mm. fysioterapeuttina (Malmin sairaalan ja Helsingin yliopistollinen sairaala), Siuntion kylpylän luennoitsijana ja tuntiopettajana (Hotelli- ja ravintolaopisto, Lahden sairaanhoito-oppilaitos ja Helsingin sairaanhoito-oppilaitos); osastopäällikkö Provita Oy 1981. Kotilääkärilehden toimittaja 1982–1987, maa- ja metsätalousministeriön free lancer -tutkija 1986, Mannerheimin Lastensuojeluliiton ohjelmapäällikkö 1988–2000, Trainer’s House Oy:n valmennuskonsultti 2000–2002,  Lapsi 2000 ry pääsihteeri 2001-, Senergia Oy:n valmentaja ja oppikirjailija 2002-. Neuvolalehden toimitussihteeri 1988–1999; Neuvola- ja kouluterveyslehden päätoimittaja 2002–2009 ja toimituspäällikkö 2009-; Helsingin yliopiston ravitsemustieteen laitoksen luennoitsija 1988–1997;  Isä-lehden päätoimittaja 2002–2004; Euroopan unionin Preventive Health Education -projektin johtaja Moskovassa 2004–2005. Yliassitentin ja yliopettajan sijaisuuksia Tampereen yliopiston terveystieteiden laitoksella 2002 ja 2007; terveystieteen tuntiopettaja Espoonlahden lukiossa 2008.

Jäsenyydet: Mannerheimin Lastensuojeluliiton Tapiolan yhdistyksen varapuheenjohtaja 1988–1998; Lastensuojelun Keskusliiton Lasten tapaturmatoimikunnan jäsen 1988–1999; Terveyden edistämisen keskuksen hallituksen jäsen 1992-1997 sekä asiantuntijajäsen useissa toimikunnissa kuten Terveyttä kaikille 2000 –työryhmässä 1990-1995; Suomen Ladun Lapsi, ympäristö ja liikunta -ryhmän puheenjohtaja 1993–1999; asiantuntijajäsen Stakesin  Terveyskasvatuksen neuvottelukunnassa 1992-1994, Kouluterveys 2000 –työryhmässä 1996-1997 ja Ulkomaanavun yksikössä 2006; asiantuntijajäsen Sosiaali- ja terveysministeriön  Tupakoimattomuuden edistäminen -työryhmässä 1996-2000 ja Sydän- ja verisuomiterveyden edistäminen –työryhmässä 1996-1998; asiantuntijajäsen Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön Terveyden edistäminen -toimikunnassa 1996-1998; Suomen edustaja Nordiska hälsovårdskolanin Pohjoismaisessa tutkimusryhmässä 1996-1999; asiantuntijajäsen Opetushallituksen Liikennekasvatuksen tukiryhmässä 1997-1999 ja Suomen Kuntaliiton Kouluterveydenhuollon kehittämisryhmässä 1998-1999; Lasten terveysfoorumi  puheenjohtaja 2007-2010. Ylioppilastutkintolautakunnan sensori 2008-; Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtaja 2010–2016, hallituksen jäsen 2016-; puheenjohtaja Asunto Oy Tykkimäki 2012-; hallituksen jäsen Ruokakulttuurikeskus Ruukku ry 2012-; hallituksen jäsen Jenny ja Antti Wihurin rahasto 2012-.Tapiolan Rotary-klubin jäsen 2015-.

TUOTANTO: Terveyden ABC -kirjasarja (yhdessä muiden kanssa) 1987, WSOY; Reipas raskaus 1987, WSOY; Lasten ja nuorten terveydentila (yhdessä muiden kanssa), 1993, Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Lapsen terveys ja lapsiperheen hyvinvointi, 1994, Mannerheimin Lastensuojeluliitto; Hellyyttä, huolenpitoa, iloa ja yhdessäoloa, 1998, Mannerheimin Lastensuojeluliitto; Juniori jalkapalloilijan terveysopas 1998, FC Honka; Terveyskeskustelu kouluuntulotarkastuksessa (väitöskirja) 2000, Tampereen yliopisto, Voimaa vanhemmuuteen, 2002, Ajatuskirjat; Lapsen saatavilla, kirja kummeille, Gummerus; Onnea elämääsi nuori, 2002, Senergia; Elämäsi muistio, 2003 Senergia; Aikuinen vanhemmuus (yhdessä muiden kanssa) 2006, Kirjapaja; Tarinan taika, viestejä maailmanlapsilta, 2006, Senergia; Yläkoulun terveystiedon oppikirja Vire (yhdessä muiden kanssa) 2008, Otava; Opettaja-aineisto Virittäjä terveystietoon ( yhdessä muiden kanssa) 2008, Otava; Energiaa aamun avauksiin, kirja opettajille, 2009, Senergia; Ammattikoulun terveystieto oppikirja Timmit, 2011, Senergia; Terveystiedosta tositoimiin. Hyvän olin treenit, 2012, Senergia; Yläkoulun Vire-kirjan uudistustyö (print/digi), 2013, Otava; Lukion terveystieto Tarmo 1-3 (printti ja digimateriaali) 2015-2016, Otava. Lisäksi artikkeleita ja kirja-arvosteluja ravinto-, liikunta- ja terveystiedosta mm. Neuvola, Neuvola ja kouluterveys-, Lapsemme- ja Promo -lehdissä sekä useissa sanomalehdissä.  

 




Sirkka Hämäläinen – Euroopan keskuspankin jäsen, Suomen Pankin pääjohtaja

Sirkka Hämäläinen on pitkän linjan kansantalouden asiantuntija ja päätöksentekijä. Hän työskenteli valtaosan urastaan Suomen Pankissa, jonka johtokuntaan hän nousi vuonna 1991. Pankin pääjohtajaksi hänet nimitettiin 1992, jolloin Suomi oli ajautunut toisen maailmansodan jälkeisen ajan pahimpaan lamaan. Hämäläinen luotsasi maan Euroopan rahaliittoon. Hän oli vuosina 1998 – 2003 Euroopan keskuspankin (EKP) johtokunnan jäsen. Valmistuttuaan ekonomiksi vuonna 1961 Sirkka Hämäläinen meni tutkimustehtäviin Suomen Pankkiin ja jatkoi siellä eri tehtävissä 35 vuotta. Poikkeuksen muodosti vajaan kahden vuoden aika 1980-luvun alussa, jolloin hän oli valtionvarainministeriön osastopäällikkönä. Suomen Pankin johtajaksi Hämäläinen nimitettiin vuonna 1982 ja johtokunnan jäseneksi vuonna 1991. Hämäläinen kannatti rahanarvon vakaana pitämistä ja piti ulkomaisen pääoman säännöstelyn asteittaista purkamista välttämättömänä kansainvälisten paineiden ja talouden tarpeiden vuoksi. Hän olisi halunnut rajoittaa kulutuskysyntää ja asuntojen hintojen nousua muun muassa poistamalla luottokorkojen verovähennysoikeuden.

Vakaan markan politiikka epäonnistui ja markka devalvoitiin vuonna 1991. Suomi joutui 1990-luvun alussa toisen maailmansodan jälkeisen ajan syvimpään lamaan, ja Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg joutui eroamaan 1992. Tilanne oli niin vakava, etteivät niin sanotut poliittiset nimitykset tulleet kysymykseen, vaan pääjohtaja valittiin asiantuntemuksen perusteella. Tällöin tasavallan presidentti Mauno Koivisto nimitti Suomen Pankin pankkivaltuuston esityksestä pääjohtajaksi Sirkka Hämäläisen.

Pääjohtajana Hämäläinen luotsasi osaltaan Suomen talouden ylös syvästä lamasta määrätietoisella hintavakauteen tähtäävällä rahapolitiikalla sekä jäseneksi Euroopan talous- ja rahaliittoon (EMU) vuonna 1998. Luottamuksen asteittainen palautuminen, korkotason merkittävä lasku ja valuuttakurssikehityksen vakautuminen olivat leimallisia 1990-luvulle.

EMU:n perustamisen jälkeen Sirkka Hämäläinen nimitettiin yhdeksi Euroopan keskuspankin (EKP) kuudesta johtajasta. Hän oli johtokunnan ainoa nainen, ja hänen vastuualueensa olivat rahapoliittiset operaatiot, budjetti ja organisaation kehittäminen. Johtokunnan jäsenenä hän oli myös jäsen EKP:n neuvostossa, joka päättää euroalueen rahapolitiikasta.

Sirkka Hämäläinen on julkisuudessa keskittynyt varsin tiukasti asioihin, joista hän on työnsä puolesta ollut vastuussa. Hän on kuitenkin joskus ottanut kantaa naiskysymykseen sekä työn ja perheen yhdistämisen vaikeaan yhtälöön. Liikunta eri muodoissaan on ollut Hämäläiselle tärkeää. Ooppera ja teatteri kiinnostavat häntä, ja hän on toiminut luottamustehtävissä muun muassa Suomen Kansallisteatterissa, naisnäyttelijöiden Raivoisat Ruusut -yhdistyksessä sekä Savonlinnan oopperajuhlilla ja Kansallisoopperassa. Jäätyään vuonna 2004 eläkkeelle Sirkka Hämäläinen on toiminut hallitusammattilaisena ja hänet on kutsuttu  useiden pörssiyhtiöiden hallituksiin.

Henkilötiedot

Sirkka Aune-Marjatta Hinkkala, vuodesta 1961 Hämäläinen, vuodesta 1999 Hämäläinen-Lindfors

Syntynyt 8.5.1939 Hausjärvi

Vanhemmat maanviljelijä Martti Oskari Hinkkala ja talousopettaja Impi Aune Nikander

Ensimmäinen puoliso 1961 – 1995 everstiluutnantti Arvo Alpo Ossian Hämäläinen, syntynyt 1937, vanhemmat ylikonstaapeli Alpo Hämäläinen ja Aili Johanna Ståhlberg

Puoliso vuodesta 1999 tekniikan lisensiaatti Bo Erik Johan Lindfors, syntynyt 1944, vanhemmat Lars Lindfors ja Mamie Scott

Lapset: Salla Johanna syntynyt 1964; Jonni Tero syntynyt 1969.

URA. Ylioppilas Karkkilan yhteiskoulusta 1957; ekonomi 1961, kauppatieteen kandidaatti 1964, lisensiaatti 1979, tohtori 1981 Helsingin kauppakorkeakoulusta.

Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen tutkimusassistentti 1961 – , tutkija 1964 – 1972, kansantalouden osaston toimistopäällikkö 1972 – 1981; valtiovarainministeriön osastopäällikkö 1981 – 1982; Suomen Pankin johtaja 1982 – 1991, johtokunnan jäsen 1991 – 1992, pääjohtaja 1992 – 1998; Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsen 1998 – 2003.

Helsingin kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen dosentti 1991 – 2006.

Jäsenyydet: Huhtamäki Oy:n hallintoneuvosto 1986 – 1992; Suomen Kulttuurirahaston kannatusyhdistyksen johtokunta 1987 – 1990, hallitus 1991 – 1992, hallintoneuvosto 1996 – 2005; Liikesivistysrahaston hallitus 1989 – ; Kuluttajatutkimuskeskuksen johtokunnan puheenjohtaja 1990 – 1996; Suomen Kansallisteatterin hallitus 1992 – 1998; Risto Ryti -seuran valtuuskunnan puheenjohtaja 1994 – 2001; Savonlinnan oopperajuhlien valtuuskunta 1994 – 2003, varapuheenjohtaja 1997 – ; The Trilateral Commission 1995 – 2006; Stiftelsen Åbo Akademie, valtuuskunta 1995 – ; Valamo-säätiön valtuuskunta 1995 – ; Raivoisat Ruusut ry:n puheenjohtaja 1997 – 2000, hallitus 2000 – ; Hallitusammattilaiset ry 2004 – ; hallitus 2004 – ; Suomalaisen kamariorkesterin hallituksen puheenjohtaja 2004 – 2008; Helsingin kauppakorkeakoulun neuvottelukunta 2004 – 2009, puheenjohtaja 2005 – 2009; Investor Ab:n (Ruotsi) hallitus 2004 – 2011; SanomaWSOY Oyj:n vsta 2008 Sanoma Oyj:n hallitus 2004 – 2013; Kone Oyj:n hallitus 2004 – 2015, varapuheenjohtaja 2005 – 2014; Suomen Kansallisoopperan säätiön hallituksen puheenjohtaja 2007 – ; Taideyliopiston hallituksen varapuheenjohtaja 2012 – 2014; Euroopan keskuspankin yhteisen pankkivalvontamekanismin valvontaelin 2014 – ; Helsingin kauppakorkeakoulun Holding Oy:n hallitus.

Kunnianosoitukset: Suomen Valkoisen Ruusun K I 1994; Sotilasansiomitali; Viron Valkoisen Tähden R 1 1995. Kauppatieteiden kunniatohtori Turku 1995; tekniikan kunniatohtori Espoo 2014. Liike- ja virkanaisten Vuoden nainen 1987; Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kmr.

TUOTANTO. Suomalaisten palkansaajatalouksien säästämiskäyttäytyminen, poikkileikkausanalyysi säästämiseen vaikuttavia tekijöistä. 1981 (väitöskirja); lukuisia artikkeleita, esitelmiä, raportteja kansantalouden ja erityisesti rahapolitiikan alalta.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: M. Tapiola. 1998, Suomen Pankki.




Alli Paasikivi – tasavallan presidentin puoliso, vapaaehtoisen sosiaali- ja lastensuojelutyön tukija

Alli Paasikivi oli edustava ja julkisuudesta nauttiva tasavallan presidentin puoliso, joka osasi toimia myös välittäjänä valtakunnan johtopoliitikkojen ja äkkipikaisen presidentin välillä. Alli Paasikiven, koko kansan ”Alli-tädin”, tuella perustettiin useita vapaaehtoista lastensuojelutyötä tukevia rahastoja ja säätiöitä.

Valistuneen suutarin tytär Alli Valve (vuoteen 1907 Hildén) sai käydä maan parhaimpiin kuuluvaa Helsingin Suomalaista yhteiskoulua, josta hän erosi 1900 viimeistä edellisenä vuotena päästessään Kansallisteatteriin näyttelijäksi. Taipumusta ei kuitenkaan riittänyt näyttelemiseen, vaan hän siirtyi vuonna 1904 pankkivirkailijaksi. Pankissa hän tapasi sittemmin tulevan miehensä, pankinjohtaja J. K. Paasikiven. Alli Valve oli 54-vuotias solmiessaan 1934 avioliiton yhdeksän vuotta vanhemman, jo eläkeikää lähestyvän leskimiehen kanssa. Odotettua yhteistä rauhallista vanhuutta ei kuitenkaan tullut, vaan pariskuntaa odotti myrskyisä ja vaikea aika aviomiehen suurlähettilään, pääministerin ja tasavallan presidentin tehtävissä.

Alli Paasikivi nautti julkisuudesta ja ryhtyi innokkaasti ja näyttelijänä saamaansa esiintymiskokemusta hyödyntäen edustustehtäviin. Hän pukeutui näyttävästi ja naisellisesti. Hän ymmärsi hyvin tulista ja jyrähtelevää puolisoaan, lohdutti tämän raivon kohteeksi joutuneita ja pehmitti haluamiensa asioiden virallisen esittelijän tietä sekä antoi oikeat sanat tämän suuhun. Alli Paasikivestä tuli siten eräänlainen välittäjä ja ukkosenjohdatin valtakunnan johtavien poliitikkojen ja presidentin välillä. Toisaalta hänen tomeraa asioihin puuttumistaan joskus moitittiin. Enimmältään hän kuitenkin valloitti ihmisten mielet luontevuudellaan ja sydämellisyydellään.

Alli Paasikiven sydäntä lähellä olivat lapset, joiden hyväksi tehtävään työhön hän osallistui aktiivisesti. Hän liittyi partiojärjestöön, kävi partioleireillä ja otti vastaan Yrjön päivän paraateja. Presidentinlinnassa järjestämilleen lastenkutsuille, mehukesteille, hän kutsui partiolaisia ja koululaisia. Hän asettui myös lasten hyväksi tehtävien kansalaiskeräysten suojelijaksi. Hän osallistui aktiivisesti kansalaiskeräykseen vuosina 1946 – 1948 uuden Lastenlinnan rakentamiseksi.

Alli Paasikiven lastensuojelutyön tuloksena toimii edelleen kolme merkittävää tutkimusta ja lastensuojelua tukevaa säätiötä. Lastentautien tutkimussäätiö perustettiin vuonna 1947 Alli Paasikiven toimiessa emäntänä. Hänen vaatimuksestaan säätiö aloitti vuosittaisen apurahoilla tehdystä tutkimuksesta tiedottamisen rahoittajille.

Alli Paasikiven säätiö perustettiin vuonna 1952 työskentelemään ”perheen sosiaalisen turvallisuuden lisäämiseksi yhteiskunnassa sekä kotien aineellisen ja henkisen tason kohottamiseksi”. Säätiö sai peruspääomansa lakkautetulta Lotta Svärd -järjestöltä. Alli Paasikivi oli sotien jälkeen mukana perustamassa myös Linnanmäen huvipuistoa ylläpitävää Lasten Päivän säätiötä.

Myös sukulaislapset saivat lapsettomalta Alli Paasikiveltä isoäidillistä huolenpitoa. Hänestä tuli kaikkien Suomen lasten yhteinen Alli-täti, jolle vastustajat hymähtelivät, mutta jota lastensuojelualan ammattilaiset arvostivat. Hänen välityksellään lastensuojelijat saivat viestinsä päättäjien korviin, ja hänen mukanaan kansalaisjärjestöt saivat tarvitsemaansa myönteistä julkisuutta.

Paasikivien elämää läheltä seuranneet, muun muassa J. K. Paasikiven lapset, ovat kertoneet, että tämä suhteellisen korkealla iällä solmittu avioliitto oli onnellinen ja siihen liittyi puolisoiden välistä lämmintä ymmärtämystä ja jopa leikkimieltä.

Henkilötiedot

Allina Amanda Hildén, vuodesta 1907 Valve, vuodesta 1934 Paasikivi, Alli

Syntyi 19.12.1879 Kärkölä, kuoli 13.6.1960 Helsinki

Vanhemmat suutari Anders Hildén ja Maria Charlotte Tegelman

Puoliso vuodesta 1934 tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi (aiemmin Hellsten), syntyi 1870, kuoli 1956

Puolison vanhemmat kauppias August Hellsten ja Karolina Wilhelmina Selin

URA. Helsingin Suomalainen yhteiskoulu; Suomen Kansallisteatterin näyttelijä 1900 – 1904; Kansallis-Osake-Pankin pankkitoimihenkilö 1904 – 1934.

Lastentautien tutkimussäätiön kunniajäsen 1947; Pelastakaa Lapset ry:n hallintoneuvoston jäsen 1945 – 1953, kunniajäsen 1953, kunniapuheenjohtaja 1954; Alli Paasikiven säätiön suojelija, kunniapuheenjohtaja 1952 – .

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: E. Hiltunen. 1955, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Lastenlinna, Helsinki; E. Snellman. 1948, presidentinlinna. Alli Paasikiven syntymäkodin muistokivi. 1985, Kärkölä.

ALLI PAASIKIVEN MUKAAN NIMETTY. Säätiö 1952; rahasto Helsingin Lastenklinikka 1957.




Pirjo Mäkelä – Kansanterveyslaitoksen osastonjohtaja, akateemikko

Pirjo Mäkelä saavutti 1960-luvulla kansainvälisesti arvostetun aseman molekyylibiolääketieteen tutkijana ja lasten aivokalvontulehdusta ehkäisevän rokotteen kehittäjänä. Hän toimi vuodesta 1965 kolme vuosikymmentä Kansanterveyslaitoksen bakteriologian osaston johtajana ja teki laaja-alaista tutkimustyötä ja kehitti alan henkilökunnan koulutusta muun muassa julkaisemalla useita oppikirjoja eri aloilta. Kirjoituksissaan hän kosketteli ydinsodan terveysvaaroja, lääkärin etiikkaa ja kehitysmaiden rokotusohjelmia.

Lahtelaisen opettajapariskunnan tytär Pirjo Hautala suuntasi yliopisto-opintonsa lääketieteeseen. Jo opiskeluaikana hän solmi avioliiton opiskelutoverinsa Olli Mäkelän kanssa. Yhdessä puolisot aloittivat myös tutkijanuran ja toimivat samoissa tutkijaryhmissä. Tutkimukset julkaistiin yleisen tavan mukaisesti yhdessä. Olli Mäkelän nimi merkittiin ensimmäiseksi, ja tutkimukset lasketaan tiedeyhteisössä julkaisun ensimmäisenä mainitun hyväksi.

Mäkelöiden aloittaessa tutkijanuraansa 1950- ja 1960-luvun vaihteessa mikrobiolääketiede kehittyi nopeasti. Puolisot pääsivät 1959 tutkimaan Stanfordin yliopistoon nobelisti, professori Joshua Lederbergin ohjaamina. Tuliaisena heillä oli väitöskirja ja uusi tieteenala, mikrobiotekniikka. Se johti parinkymmenen vuoden kuluttua biotekniikkaan ja geenimanipulaatioon. Muutamaa vuotta myöhemmin he tutkivat Lontoossa. Heidän tutkimusryhmänsä huomasivat, miten geenit määräävät bakteerien polysakkaridin monimutkaisen rakenteen. Se oli maailmanlaajuisesti molekyylibiologian keskeinen havainto, ja myöhemmin sen on huomattu olevan yleispätevä niin kasveille kuin eläimillekin. Havainto johti uusien tutkimusmenetelmien käyttöön. Ne tekivät mahdolliseksi infektiotautien syntymekanismien tutkimisen. Nyt pystyttiin tarkastelemaan mikrobin ja sen isännän taistelua olemassaolosta.

Pirjo Mäkelä oli Helsingin kaupungin bakteriologian laboratorion apulaislääkärinä ennen Stanfordin-matkaa ja sen jälkeen Helsingin yliopiston serobakteriologian laitoksen assistenttina ja valtion lääketieteellisen toimikunnan nuorempana tutkijana. Yliopiston laitokselle ei kuitenkaan tuntunut mahtuvan kahta samaan perheeseen kuuluvaa tutkijaa. Mäkelät sopivat silloin, että Olli Mäkelä hakee yliopiston virkoja, ja hänestä tulikin ensin immunologian henkilökohtainen ylimääräinen professori 1968 ja sittemmin bakteeriopin ja serologian varsinainen professori 1972. Olli Mäkelä toimi lääketieteellisen tiedekunnan dekaanina 1987 – 1995 ja jäi eläkkeelle 1995.

Valtion seerumlaitoksessa aukesi 1965 bakteriologian osaston johtajan virka, jota Pirjo Mäkelä haki ja johon hänet nimitettiin. Tässä laitoksessa, jonka nimi vaihtui Kansanterveyslaitokseksi, hän teki merkittävää tutkimusta yhteistyössä korkeakoulujen ja muiden tutkimuslaitosten kanssa. Hänen laaja-alainen tieteellinen tuotantonsa käsittää tutkimuksia veriryhmistä, bakteerigenetiikasta, bakteerin soluseinästä, infektioista ja rokotteista. Hänen kehittämänsä lasten aivokalvontulehdusta ehkäisevän rokotteen ansiosta tämä tauti on hävinnyt länsimaista kokonaan.

Kirjoituksissaan Pirjo Mäkelä pohti ydinsodan terveysvaikutuksia ja lääkärin etiikkaa. Lisäksi hän kirjoitti mikrobiologian ja perinnöllisyystieteen oppikirjoja. Hänellä oli huomattavia kansallisia ja kansainvälisiä luottamustehtäviä. Erityisen läheiseksi hän koki toiminnan kehitysmaiden rokotusohjelmien hyväksi Maailman terveysjärjestön WHO:n asiantuntijaelimissä ja Lääkärien sosiaalinen vastuu -yhdistyksessä. Mäkelä johti asiantuntijaryhmää, joka valvoi geeniteknologisia tutkimuksia, ennen kuin geenitekniikkalaki säädettiin 1995.

Pirjo Mäkelä huolehti myös alan koulutuksesta siten, että Kansanterveyslaitoksella koulutettiin asiantuntijalääkäreitä, mutta samalla myös pidettiin huolta perusterveydenhuollon henkilökunnan asiantuntemuksesta. Kansanterveyslaitos yhdistettiin vuoden 2009 alusta Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (Stakes) kanssa Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseksi.

Pirjo Mäkelä sai 2003 akateemikon arvonimen ensimmäisenä naisena Suomessa. Hän oli sukupolvessaan poikkeuksellinen nainen lääketieteen miesvaltaisessa tiedemaailmassa. Hän rohkeni asettua esikuvaksi tiedenaisille uran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa ja kertoa kipeistäkin ratkaisuistaan. Mäkelöiden perheen kuopus, syöpätutkija Tomi Mäkelä sai 1992 Helsingin yliopiston parhaan väitöskirjan palkinnon ja Anders Jahre -palkinnon 2000. Hänet nimitettiin lääketieteellisen solubiologian professoriksi 2001, biokemian ja molekyylibiologian professoriksi 2003 sekä Biomedicumin johtajaksi 2004. Vuonna 2009 hän aloitti viisivuotiskauden Biotekniikan instituutin johtajana.

 

Henkilötiedot

Pirjo Helena Hautala, vuodesta 1954 Mäkelä

Syntyi 16.12.1930 Lahti, kuoli 22.11.2011

Vanhemmat lehtori Yrjö Hautala ja lehtori Aili Räikkä

Puoliso vuodesta 1954 bakteeriopin ja serologian professori Olli Mäkelä, syntynyt 1929

Puolison vanhemmat maanviljelijä Valto Mäkelä ja Lyyli Jaakkola

Lapset: Matti, syntynyt 1955, lääketieteen tohtori; Jukka syntynyt 1957, lääketieteen lisensiaatti; Helena syntynyt 1961; Tomi syntynyt 1963, biokemian ja molekyylibiologian professori.

URA. Ylioppilas 1949; lääketieteen kandidaatti 1952, lisensiaatti 1955; lääketieteen ja kirurgian tohtori 1961; kliinisen mikrobiolääketieteen erikoislääkäri 1963. Opinto- ja tutkimusmatkoja: Stanford, Yhdysvallat 1959 – 1961; Lister-instituutti, Lontoo 1963 – 1964; Maryland, Yhdysvallat 1976 – 1977.

Apulaislääkäri Helsingin kaupungin bakteriologian laboratoriossa 1956 – 1959; Helsingin yliopiston serobakteriologian laitoksen assistentti 1959 – 1963; bakteeriopin ja serologian dosentti 1963 – ; valtion lääketieteellisen toimikunnan nuorempi tutkija 1963 – 1965; Valtion seerumlaitoksen ja kansanterveyslaboratorion / Kansanterveyslaitoksen bakteriologian osaston johtaja, professori 1965 – 1991, infektiotautien yksikön päällikkö 1992 – 1996.

Microbial Pathogenesisin päätoimittaja 1992 – .

Lääkintöhallituksen / Sosiaali- ja terveysministeriön / Stakesin rokotus- ja bakteeriasiantuntija 1973 – ; Suomen Akatemian biolääketieteen tutkimusta selvittäneessä työryhmän puheenjohtaja 1976 – 1979; ydinsodan terveydellisiä vaikutuksia selvittäneessä työryhmän puheenjohtaja 1982 – 1983.

Jäsenyydet: Suomen kristillisten ylioppilaiden liiton hallitus 1953 – 1954; Infektiotautien tutkimusyhdistys 1978 – 1982; yhdistelmä-DNA-tutkimuksen asiantuntijaryhmä 1980 – 1991; Max Planck -instituutin (Saksa) tieteellinen neuvottelukunta 1982 – 1992; Lääkärien sosiaalinen vastuu -yhdistyksen puheenjohtaja 1982 – 1997; valtion lääketieteellinen toimikunta 1986 – 1992; Pohjoismaisen ministerineuvoston biotekniikan ohjelmakomitea 1988 – 1992; Medicinska forskningsrådet (Ruotsi) 1992 – 1994; Euroopan mikrobiologisten seurojen puheenjohtaja 1992 – 1995; International Center for Diarrheal Diseases Research (Bangladesh), neuvottelukunta 1993 – 1998; International Union of Microbiological Societiesin puheenjohtaja 1994 – 1999; Geenitekniikan lautakunnan puheenjohtaja 1995 – ; Maailman terveysjärjestön (WHO) useat neuvottelukunnat; useiden kansainvälisten bakteriologisten aikakauskirjojen toimituskunnat.

Kunnianosoitukset: Suomen Leijonan K; Suomen Valkoisen Ruusun R I. Akateemikko 2003. Eläinlääketieteen kunniatohtori Helsinki 1995. Robert Koch -palkinto 1969; Matti Äyräpään palkinto 1980; Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinto 1987; MTV:n kulttuuripalkinto 1989; A. I. Virtanen -palkinto 1990; prinssi Mahidolin palkinto (Thaimaa) 2002.

TUOTANTO. Studies on Staphylococcus aureus in Helsinki. 1960; Lääketieteellinen mikrobiologia. 1975, 1983 (toimittaja muiden kanssa); Mikrobiologian perusteet terveydenhuoltohenkilöstölle. 1976, 1980 (toimittaja muiden kanssa); Mikrobiologian perusteet I – II. 1984 – 1986 (J. Mäkelän kanssa); Ydinsodan merkitys. 1985 (toimittaja K. Pitkälän kanssa); Enterobacterial surface antigens : methods for molecular characterization. New York 1985 (toimittaja T. K. Korhosen, E. A. Dawesin kanssa); Mikrobit ja tautien torjunta. 1988 (J. Mäkelän kanssa); Kehitysmaiden terveys ja sairaus. 1989 (toimittaja muiden kanssa; myös englanniksi); Tiede ja etiikka. 1991 (toimittaja P. Löppösen, K. Paunion kanssa); War or Health. London 2001 (muiden kanssa); yli 400 tieteellistä julkaisua pääasiassa ulkomaissa tieteellisissä julkaisuissa.

 




Varpu Sintonen – naisena muuttuvassa kirkossa ja yhteiskunnassa

Varpu Sintonen on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja paikallisvaikuttaja, joka on tehnyt elämäntyönsä Kymin seurakunnassa Karhulassa. Kirkon piirissä tehdyn pitkän uran ohella hän on myös toiminut toimittajana ja aktiivisena mielipidevaikuttajana paikallisissa sanomalehdissä. Jo opiskeluajoista lähtien vähempiosaisten aseman puolustaminen on ollut Sintoselle tärkeää, ja myös hänen valintaansa ottaa pappisvihkimys vaikutti erityisesti toive toimia kirkossa tasa-arvon edistäjänä. Tärkeimmäksi asiaksi urallaan Sintonen kuitenkin itse kokee työnsä nuorien parissa ja seurakuntansa nuorisotyön kehittämiseen antamansa panoksen.[1]

Lapsuus evakkoperheessä

Varpu Sintonen syntyi vuonna 1943 Messukylässä lähellä Tamperetta, johon hänen vanhempansa olivat pari vuotta aikaisemmin saapuneet evakkoina Karjalasta. Lapsuusaikaa Koiviston kylässä leimasi omanlaisensa kokemus ulkopuolisuudesta, sillä evakkojen oli vaikeaa sopeutua tiiviiseen kyläyhteisöön.

Sintonen oli kolmas nelilapsessa työläisperheessä, kahden isosisaren lisäksi perheeseen kuului myös nuorempi veli. Perhe ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta urasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa Sintonen kiinnostui seurakuntanuorissa toimimisen kautta.[2]

Yhteisön tuoman ulkopuolisuuden tunteen lisäksi perhepiirissä Sintonen koki riistävää eriarvoisuutta veljeensä nähden, jonka ei odotettu vanhempien sisarten tavoin tekevän edes raskaimpia kotitöitä.[3] Tasa-arvosta ja pinttyneiden käsitysten purkamisesta tuli Sintoselle myöhemmin sydämen asia, myös silloin kun syrjintä ei varsinaisesti koskettanut häntä itseään.

Opiskeluaika kuohuvalla 60-luvulla

Varpu Sintonen aloitti teologian opiskelun vuonna 1962. Akateeminen koulutus ei ollut itsestään selvää työläisperheen tyttärelle, mutta teologia tuntui turvalliselta vaihtoehdolta tuolloin ujolle ja aralle seurakuntanuorelle. Hän myös liittyi Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY) Helsingin yliopiston jaostoon (YKY). 60-luvun alku oli liitolle kahtiajaon aikaa, ja nuoret fuksit saapuivat suorastaan kahden rintamalinjan väliin. Erimielisyyksien seurauksena vuonna 1964 SKY:sta irtaantui viidennen herätysliikkeen konservatiivisempaa ja evankelioivampaa linjaa edustava Suomen Evankelinen Ylioppilaslähetys. Sintonen oli jo kotiseudullaan tutustunut evankelioivaan liikkeeseen mutta kokenut sen itselleen vieraaksi, ja siksi yliopistossakin hän löysi aatteellisen kotinsa uudistusmielisemmästä YKY:stä. ”60-luvulla opiskelijamaailmassa oli jokaisen määriteltävä kantansa”, totesi hän itsekin eräässä haastattelussa.[4]

Ylioppilasliitossa toimiminen toi nuorelle teologianopiskelijalle älyllistä ja kansainvälistä virikettä. Lukemista ja kirjoittamista harrastava Sintonen päätyi toimimaan YKY:n julkaiseman Etsijä-lehden toimituksessa vuosina 1968–72, näistä kaksi viimeistä vuotta päätoimittajana. 1960-lukua leimasi erityisesti nuoren sukupolven pyrkimys kapinoida edellistä polvea ja heidän ihanteitaan vastaan, ja se oli esillä erityisesti opiskelijoiden ja älymystön kiinnostuksessa vasemmistolaisuuteen.[5]

Ajan hengen ja ylioppilasliiton edustaman suunnan mukaisesti Sintonen vaati kirjoituksissaan kirkolta radikaalia uudistumista ja tasa-arvoistumista. Hän arvosteli erityisesti kirkon työntekijöiden ja kirkolliskokouksen miesvaltaisuutta, hierarkkisen rakenteen mahdollistamaa syrjintää sekä naisteologien vaikeuksia työllistyä. Vaikka radikaali vasemmistolaisuus oli läsnä myös ylioppilasliiton älykköpiireissä, niin Sintonen itse vieraantui aatteesta myöhemmin, eikä toiminut mukana liikkeen mielenosoituksissa.[6]

Sintonen valmistui teologian maisteriksi vuonna 1969 pääaineenaan kirkkohistoria ja sai lehtorin oikeudet tammikuussa 1970. Vakituisen työpaikan löytyminen oli kuitenkin aluksi hankalaa, sillä kirkon piirissä monet suhtautuivat epäluuloisesti hänen radikaaliin ja feministiseen ajatteluunsa, josta oli seurannut kommunistin maine. Lopulta vuonna 1972 hän sai paikan Imatran seurakunnan tiedotussihteerinä, jonka jälkeen hän siirtyi vuonna 1975 Kymin seurakuntaan lehtoriksi.[7]

Työ seurakunnassa ja taistelu naispappeuden puolesta

Sintonen kuvaa, ettei ollut alun perin järin kiinnostunut vakituisesta lehtorin työstä, mutta paikan avauduttua Kymin seurakunnassa hän päätti hakea virkaa. Kyseiseen seurakuntaan häntä veti erityisesti edeltäjänsä Pirkko Lehtiön ja kirkkoherra Ruurik Tammekkaan tekemä uraauurtava työ teollisuustyöläisten keskuudessa. Muutenkin hän tunsi sopivansa seurakunnan avoimeen ja uudistusmieliseen ilmapiiriin. Naisteologien asema oli seurakunnassa olosuhteisiin nähden varsin hyvä, sillä vaikka kirkkolain mukaan lehtorit saivat saarnata kirkossa vain kirkkoherran luvalla, niin Kymin seurakunnassa lehtoreilla oli jo 60-luvulta asti ollut säännöllisiä saarnavuoroja, yhtä paljon kuin kappalaisilla ja kirkkoherrallakin.[8]

Lehtorien työnkuvaan kuului pääasiallisesti lapsi- ja rippikoulutyö, jotka miellettiin kirkossa perinteisten sukupuoliroolien puitteissa naisille sopiviksi. Sintonen ei alun perin tuntenut nuorten kanssa työskentelyä mieluisaksi, mutta hänen kanssaan työskennellyt nuorisotyöntekijä sai hänet innostumaan asiasta uudella tavalla. Nuorisotyö jäikin hänelle lähelle sydäntä, ja ystävyys moniin entisiin seurakuntanuoriin jäi elinikäiseksi. Toisaalta hänestä muistetaan myös hänen tiukka suhtautumisensa ihmisen luontaisia heikkouksia kohtaan. Hän tuomitsi kärkkäästi ahneuden ja kaikenlaisen oman edun tavoittelun. Tärkeintä työssä oli kuitenkin kohdata jokainen nuori yksilönä. [9]

Naispappeuskeskustelun yltyessä Sintonen oli arvojensa mukaisesti aktiivisesti puolustamassa naisten oikeutta pappisvihkimykseen. Lopetettuaan päätoimittajan tehtävissä Etsijä-lehdessä hän jatkoi mielipidekirjoittamista esimerkiksi Kymin seudun sosiaalidemokraattiseen Eteenpäin -lehteen ja toisinaan myös luterilaisen kirkon puolivirallisena äänitorvena toimivaan Kotimaa -lehteen. Hän kuvasi muun muassa tunteneensa katkeruutta siitä, ettei lehtorina saanut jakaa ehtoollista ennen kuin tämä oikeus heille annettiin, ja ylipäätään hän liitti sakramenttien jaon olennaisesti kirkolliseen työhön. [10]

Sintonen koki, ettei naispappeuden vastustamiseen ollut teologisia perusteita, vaan niiden alle oli verhoiltu vastustajien tapoja ilmaista oma kielteinen tunnereaktio. Hänen oma perustelunsa oli selkeä: naisten ja miesten tasa-arvoa ei voida kirkossa saavuttaa, jos papinvirkaa ei avata naisille. Asia oli hänelle tärkeä ja Sintonen totesikin eräässä haastattelussa, että jos ei työskentelisi kirkossa niin olisi harkinnut vakavasti eroamista protestina naisten eriarvoisesta kohtelusta.[11]

Pappi ja paikallisvaikuttaja

Varpu Sintonen vihittiin papiksi maaliskuussa vuonna 1988, ollen yksi kahdesta ensimmäisestä naispapista omassa seurakunnassaan. Kyseessä oli juhlava hetki, sillä niin Sintonen kuin muutkin vastavihityt naispapit tiesivät kyllä, että muutos kirkossa oli kovan työn tulosta ja paljon olisi vielä tehtävä ennen kuin muutos hyväksyttäisiin koko kirkon laajuudelta. Esimerkiksi Oulun piispa Olavi Rimpiläinen kieltäytyi vihkimästä naisia papeiksi, ja myös joidenkin maallikoiden oli vaikea tottua ajatukseen naispuolisesta papista. Rimpiläinen vihki myös naispappeutta aktiivisesti vastustavia miehiä, ja järjesti vihkimystilaisuuksia jossa paikalla ei ollut naisia. Hänen jäätyään eläkkeelle vuonna — naispappeuskeskustelu tuli uudelleen ajankohtaiseksi.[12]

Sintonen ei alun alkujaan suunnitellut ryhtyvänsä itse toimimaan pappina, mutta hiljalleen lain hyväksymisen jälkeen hän pitkän harkinnan seurauksena muutti mielensä. Kyseessä ei niinkään ollut kutsumus sanan klassisessa merkityksessä, vaan pikemminkin Sintonen koki pappeuden velvollisuudekseen puolustettuaan naisten oikeutta pappisvihkimykseen niin innokkaasti. Hän halusi olemuksellaan ilmentää sitä, mitä puheissaan edusti.[13]

Naispuoliseen pappiin suhtauduttiin Kymin seurakunnassa varsin mutkattomasti ja Sintonen koki yhdessä toisen seurakuntansa vastavihityn naispapin kanssa, että he saattoivat luottaa miespuolisten kollegoidensa tukeen. Toki jotkut seurakuntalaiset eivät huolineet naispappia toimittamaan vihkimystä tai kastetta. Seudulla oli runsaasti evankelisia, jotka eivät hyväksyneet naisten pappisvihkimystä, ja heiltä saatu palaute oli kaikista negatiivisinta. Sintonen suorasukaisena ihmisenä kuitenkin pyrki vaalimaan tasa-arvon toteutumista kirkon toiminnassa.[14]

Hän itse muisteli kertaa, jolloin evankelinen saarnaaja oli ilmoittanut, ettei saarnaisi ennalta sovitussa messussa, jos liturgina olisi nainen. Kirkkoherra oli päättänyt taipua saarnaajan vaatimukseen ja pyytänyt, että nuori, seurakuntaan hiljattain tullut naispappi vaihtaisi kyseisen päivän liturgivuoroaan miespapin kanssa. Sintonen sai kuitenkin vihiä asiasta ja vaati, ettei tasa-arvon periaatteista luovuttaisi ulkopuolisen painostuksen seurauksena. Vuorot päätettiin lopulta pitää ennallaan. Sintosen periksi antamattomuus tunnettiin varmasti pienellä paikkakunnalla, niin hyvässä kuin pahassakin. Samanlaisia kokemuksia oli myös muissa seurakunnissa, ja sen vuoksi piispainkokous lopulta linjasi vastustavansa työvuorojen järjestelyä, tosin vasta vuonna 2006.[15]

Pappisvihkimyksen jälkeen Sintonen siirtyi nuorisotyöstä aikuistyön tehtäviin, alalle joka ei ollut hänen kotiseurakunnassaan vielä kovin kehittynyttä. Hän myös jatkoi kirjoittamista, pitäen 20 vuotta kolumnia Kotkan Sanomissa (nyk. Kymen sanomat). Kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet Sintoselle tärkeitä harrastuksia lapsuudesta lähtien, ja hän toimi myös raamatunkäännöskomiteassa palauteraadin jäsenenä vuosina 1975–92 arvioimassa muun muassa Psalmien ja Sananlaskujen käännöksiä. [16]

Sintonen jäi eläkkeelle papinvirastaan vuonna 2008. Hän on yhä mukana seurakunnan toiminnassa.

Ennakkoluuloja vastaan kirjoittamisen kautta

Sintonen totesi eräässä haastattelussaan, että jos ei tunne ihmisten elämää ympäri maailmaa, ei voi myöskään tuntea Jumalaa. Tämä kuvaa hänen asennettaan kansainvälisyyteen, jonka hän kertoo tarttuneen SKY:ssa, sillä liitto toimi kansainvälisen kristillisen opiskelijaliiton alaisena. Matkustelu eri puolella maailmaa on antanut uusia näkökulmia sekä kasvattanut ilmeisesti henkisesti. Hän on myös lapsuudesta lähtien ollut intohimoinen lukija ja kokee myös kirjallisten kuvausten avaavan hyvin elämää maailman eri kolkissa.[17]

Jo Sintosen opiskeluaikojen julkaisut käsittelivät voimakkaasti yhteiskunnan ja kirkon syrjiviä rakenteita, ja koko uransa ajan hän on kirjoittanut vähempiosaisten puolesta. Samat teemat ovat toistuneet myös hänen saarnoissaan. Esimerkiksi pakolaisten oikeudet ovat olleet usein aiheena hänen julkaisuissaan jo kymmenien vuosien ajan.[18]

Koska Sintonen on sukupuolensa takia kokenut olevansa marginaalissa, hän tuntee olevansa vastuussa myös muiden syrjintää kokeneiden puolustamisesta. Sintosen kärkevä ja suorasukainen ilmaisutapa ovat saaneet aikaan voimakkaitakin reaktioita ihmisissä, mutta loppujen lopuksi hän on pitänyt positiivisena asiana sitä, että seurakuntalaiset ovat tekstien perusteella pystyneet hahmottamaan, millainen ihminen hän on ja mitä arvoja hän edustaa.[19]

Sintonen sai urallaan kirkossa todistaa monia parannuksia naisen ja naisteologin asemassa, mutta samalla hän oli aina hyvin tietoinen siitä, että taistelua olisi jatkettava osavoittojenkin jälkeen. Sittenkin kun kirkolliskokous oli hyväksynyt naisten pappisvihkimyksen, oli seurakuntien hierarkiassa paljon parannettavaa. Sintonen oli jatkuvasti erittäin kriittinen miesten keskinäisiä ”hyvä veli” -verkostoja kohtaan ja peräänkuulutti syrjivien rakenteiden tiedostamista ja poistamista. Piikikkäästi hän myös totesi, että monet naisten pappisvihkimystä ajaneet miehet menettivät solidaarisuutensa siinä vaiheessa, kun naiset halusivat edetä papinurallaan seurakunnassa.[20]

Olennaisimpana hän kuitenkin näki naisten keskinäisen yhteistyön. Hänen mukaansa tasa-arvoa ei voida saavuttaa, jos naiset eivät sitä lähde itse vaatimaan. Tätä periaatetta hän pyrki aktiivisesti toteuttamaan urallaan.[21]

[1] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [2] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [3] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [4] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike; Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Pietikäinen 1997, 71–72. [5] Teologimatrikkeli 2010, Aapola & Kaarninen (toim.) 2003, 55–57. [6] Teologimatrikkeli 2010; Etsijä-lehdessä vuosina 1970–72 julkaistut artikkelit; Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016 [7] Teologimatrikkeli 2010; Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [8] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Antila 2014, 67;Kallio 1993, 138–141. [9] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Nina Wahlströmin haastattelu 21.3.2016. [10] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileikkeet. [11] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileikkeet. [12] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Kallio 1993, 149; Närhi 2012, 23. [13] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [14] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [15] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Varpu Sintosen arkisto, lehtileikkeet; Nina Wahlströmin haastattelu 21.3.2016; Närhi 2012, 26–27. [16] Teologimatrikkeli 2010; Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtilehtileike; Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016. [17] Varpu Sintosen haastattelu 26.3.2016; Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike. [18] Etsijä-lehden artikkelit vuosilta 1970–72; Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike. [19] Etsijä-lehden artikkelit vuosilta 1970–72; Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike. [20] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike; Nina Wahlströmin haastattelu 21.3.2016. [21] Varpu Sintosen arkisto, sanomalehtileike.




Annikki Suviranta – sosiaali- ja terveysministeriön tutkimusosaston osastopäällikkö, kodin taloustieteen dosentti

Annikki Suviranta oli ensimmäinen nainen, joka nimitettiin osastopäällikkötasoiseen virkaan ministeriössä. Johtaessaan sosiaali- ja terveysministeriön tutkimusosastoa hän oli ideoimassa sosiaalipolitiikan keskeisiä kysymyksiä käsitteleviä tutkimushankkeita. Hän kehitti sosiaalimenojen tilastointia, ja hänen johtamansa tutkimushankkeet palvelivat päätöksentekijöitä lainsäädäntötyössä. Varsinkin palkattoman kotityön arvoa koskeva tutkimus on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta!




Sirkka Pykäläinen – äitini

Raks, raks, raks. Laskukone raksuttaa talvisena lauantai-iltana vuonna 1962 Munkkiniemen kodissamme. Äitini istuu ruokapöydän äärellä mappeja selaten ja mustakantisiin tilikirjoihin tapahtumia kirjaten. Debet ja kredit. Minä istun äitiä vastapäätä ja lasken kuitteja nauhakoneella. Raks, raks, raks…

Äitini Sirkka Pykäläinen syntyi vuonna 1926 Jokioisten Pellilässä äitinsä kotitalon salissa. Hän muutti 3-vuotiaana vanhempiensa kanssa Helsinkiin ja perhe asettui Kallion kaupunginosaan. Molemmat vanhemmat tekivät töitä ja perheen tyttäret kävivät koulua.

Äidistä voisi kertoa monta tarinaa, sillä jokaisella, joka hänet tunsi, on hänestä oma tarinansa. Sirkka puolisona, äitinä, mammana, anoppina, sisarena, ystävänä, työtoverina.

Äitini vahvana työelämässä

Minun tarinani kertoo piirteestä, joka oli äidille tunnusomaista. Äidistä vahvana, työnsä osaavana, kyvykkäänä naisena. Tässä roolissaan hän oli minun silmissäni aikalaisenaan edelläkävijä.

Äiti suoritti keskikoulun ja 40-luvulla työn ohessa jatkoi opiskeluaan Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa. Siellä hän myös tapasi tulevan puolisonsa Unton. Äiti työskenteli lyhyitä äitiyslomia lukuun ottamatta siihen asti, kunnes jäi eläkkeelle 60-vuotiaana. 40- ja 50-luvuilla ei sotien jälkeen ja jälleenrakennuksen aikana, jolloin Suomi maksoi myös suuret sotakorvaukset, ollut tavanomaista, että äidit tekivät töitä kodin ulkopuolella. Yleinen asenne oli, että äidin paikka oli kotona. Mikä merkitsi samalla myös sitä, että he olivat riippuvaisia aviomiehistään.

50-luvun alussa äiti aloitti työskentelyn ravitsemusalalla. Hänen vastuualueenaan oli yrityksen henkilöstö- ja taloushallinto. Sisareni kanssa istuimme usein Topeliuksenkadun ja Kammionkadun kulmassa sähkölaatikon päällä odottaen, että johdinbussi 14 toisi äidin töistä kotiin. Hän oli pidetty ja arvostettu työpaikassaan. Hän oli sekä omistajien että henkilökunnan luottohenkilö.

Vaativan päivätyön ohella äiti hoiti iltaisin ja viikonloppuisin kotona usean pienen yrityksen kirjanpidon. Myös minä sain olla mukana tässä työssä. Sain laskea nauhakoneella kuitteja ja tositteita. Jos kaksi kertaa tuli sama loppusumma, niin sitten se äidin mielestä stemmasi.

60-luvun puolivälissä äiti perusti isäni kanssa mainostoimiston, jossa hän vastasi tietenkin taloushallinnosta. Yksityisyrittäjyyttä kesti kaikkiaan lähes kaksikymmentä vuotta. Yrityksen myynnin yhteydessä hän siirtyi hyvin ansaitulle eläkkeelle.

Äitini opit

Mistä johtui että äiti pärjäsi aikana, jolloin maailma tätä päivää varmemmin oli miesten? Hän oli älykäs ja viisas, sitkeä ja äärettömän oikeudenmukainen ja rehellinen. Jos hän ei tiennyt jotain asiaa, hän otti selvää. Häneltä kysyttiinkin paljon neuvoja. Muistan usein kuulleeni lauseen: Kysy Sirkalta, kyllä Sirkka tietää. Oli kuitenkin eräs seikka, joka erotti hänet useimmista aikalaisistaan. Se oli tasa-arvo. Äidistä naiset pystyivät työelämässä siihen mihin miehetkin. Hommaan piti vain valita sopivin. Kysymykseen miltä tuntui olla ainoa nainen yrityksen ylimmässä johdossa hän vastasi ettei ollut edes huomannut sitä. Hän tuskin olisi innostunut tämän päivän kiintiönaisajatuksesta.

Ei ole ihme, että äidin neuvo meille tyttärille pienestä pitäen oli: pitäkää huolta siitä, että kykenette ansaitsemaan oman elantonne niin voitte olla kaikin puolin riippumattomia. Kaukaa viisas ja edellä tasa-arvoasiassa, joka nykyään on jo laajalti itsestään selvää ja johon pyritään kaikkialla aidosti demokraattisessa ja sivistyneessä maailmassa.




Hilda Käkikoski – kansanedustaja, opettaja, kirjailija

Opettaja ja kirjailija Hilda Käkikoski oli Suomalaisen Puolueen tärkeimpiä puhujia valmistauduttaessa ensimmäisiin eduskuntavaaleihin 1906 – 1907. Hän esiintyi yhdessä J. R. Danielson-Kalmarin ja J. K. Paasikiven kanssa ja otti kantaa niin perustuslakiin, kunnalliseen äänioikeuteen ja työväenkysymykseen kuin raittiuteen, naisasiaan ja äidinkielen sekä uskonnon merkitykseenkin. Käkikoski valittiin valtiopäiville Uudenmaan vaalipiirin suurimmalla äänimäärällä.

Hilda Käkikoski valittiin 1907 eduskuntaan ensimmäisten naiskansanedustajien joukossa. Käkikoski oli lahjakas, omintakeinen ja toimelias nainen. Opettajantoimensa ohella hän oli mukana Suomen Naisyhdistyksen toiminnassa. Käkikoski esiintyi aatteellisena puhujana naisasian, tyttöjen koulutuksen, siveellisyyden ja raittiuden puolesta sekä järjesti maaseudun naisille esitelmätilaisuuksia kotia ja naisen työtä koskevista aiheista. Hän kävi luennoimassa kansanopistoissa, toimitti Kansanvalistusseuran lehteä ja laati sanomalehtikirjoituksia ja lentolehtisiä, kirjoitti hauskoja ja opettavaisia lastenkirjoja ja lastenkasvatuskirjoja sekä harjoitti kaiken tämän ohella historiantutkimusta. Käkikoski kirjoitti myös isänmaallisia ja historiallisia lukemistoja, joista Suomen historiaa nuorisolle on tunnetuimpia. Hän lähti 1900-luvun alussa mukaan politiikkaan. Käkikoski toimi Suomalaisen Puolueen kansanedustajana 1907 – 1910.

Hilda Käkikosken lapsuutta leimasi varttuminen kaksikielisellä Uudellamaalla. Isä, seppä ja mylläri Johannes Sjöström kuoli keuhkotautiin Hildan ollessa vasta kaksivuotias. Hilda kuitenkin tiedosti itsessään joitakin isänsä luonteenpiirteitä, esimerkiksi eräänlaisen härkäpäisyyden ja jurouden. Pari vuotta isän kuoleman jälkeen äiti meni naimisiin Liljendalista kotoisin olevan talollisenpojan Magnus Henriksonin kanssa, joka ei osannut lainkaan suomea. Äidin suku oli Iitin ratsutilallisia. Äidinisä Johannes Anttila oli lautamies. Hän osasi lukea ja kirjoittaa ja opetti kirjoitustaidon kaikille pojilleen, muttei tyttärilleen. Äidin suvussa ihailtiin ruumiillisia voimatekoja, ja äidin puolelta Hilda Käkikoski oli perinyt kyvyn ja halun äärimmäisiin ponnistuksiin.

Hilda Käkikoski aloitti koulunkäynnin lukkarin johdolla, mutta sitten äiti lähetti hänet Liljendaliin ruotsinkieliseen kouluun. Koulussa hänen suomalaisuussuuntaukselleen luotiin perusta, sillä opettaja samaisti häntä ohjatessaan suomalaisuuden ja raakuuden. Tämä loukkasi Hilda Käkikosken sukuylpeyttä. Tämän kokemuksen hän sanoo vaikuttaneen siihen, että hän taisteli läpi elämänsä ruotsinmielisten ylivaltaa vastaan. Käkikosken ollessa 13 vuotta perustettiin vuonna 1877 Porlammin kylään suomalainen kansakoulu, johon hänkin pääsi. Seuraavaan kevääseen mennessä hän oli suorittanut kansakoulun oppimäärän, ja halu jatkaa koulunkäyntiä tuli yhä voimakkaammaksi. Hilda Sjöström hyväksyttiin 1.9.1878 Helsingin Suomalaisen tyttökoulun kolmannelle luokalle.

Rippikouluikäisenä Hilda Käkikoski jätti ruotsinkielisen sukunimensä ja alkoi käyttää kotipaikkansa Käk’kosken nimeä kirjakieliseksi mukailtuna. Tyttökoulun jälkeen hän jatkoi opintojaan Helsingin Suomalaisessa jatko-opistossa, sillä hän oli aina tuntenut, että ”Jumala oli luonut hänet opettajaksi”. Käkikoski valmistui vuonna 1888 suomen kielen ja historian opettajaksi. Jatko-opistovuosina Käkikosken naistietoisuus oli herännyt, ja hän liittyi vuonna 1889 Suomen Naisyhdistykseen. Jatko-opintovuodet olivat innostavia, sillä opettajakuntaan kuului suomalaisen sivistyselämän johtohenkilöitä. Professori Julius Krohn herätti jatko-opistolaisissa voimakkaan isänmaanrakkauden. Myös aate naisen yhdenvertaisuudesta miehen rinnalla oli osa jatko-opiston henkistä ilmapiiriä.

Hilda Käkikoski oli suosittu opettaja Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa ja Helsingin Suomalaisessa tyttökoulussa. Laura Harmaja on kuvannut ”Käkeä” opettajana sanalla ”ihmeellinen”: ”Kun Käki kuvasi Kalevalan elämää tai Kreikan sankareita tai renessanssia ja Michel Angelon suuruutta, tuntui siltä, kuin hän olisi siirtänyt meidät pois olevaisuudesta.” Käkikoski rakasti myös itse työtään opettajana ja antoi oppilailleen elämänohjeen: ”Valitkaa yksi aate, joku ihanne, jonka toteuttamisen otatte elämäntehtäväksenne.” Omia oppilaitaan Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa hän kehotti työhön täydellisen tasa-arvon puolesta.

Ensimmäisen naisten valtiollista äänioikeutta käsittelevän puheensa Hilda Käkikoski piti Naisyhdistyksen ja sen haaraosastojen yhteisessä kokouksessa tammikuussa 1898. Puheessaan hän selvitti, ettei Suomen silloisten lakien mukaan naisilla ollut edes välillistä oikeutta ottaa osaa niiden lakien laatimiseen, joita hänen tuli noudattaa, ja niiden verojen määräämiseen, joita hänen tuli maksaa. Hän esitti kysymyksen naisten kansalaisoikeuksista. Onko oikein, että toinen puoli kansasta syntyi hallitsemaan ja toinen hallittavaksi? Käkikosken äänensävyyn tuli varovaisuutta routavuosina, jolloin hän kiersi ympäri maata pitämässä esitelmäänsä ”Naisasia isänmaan elinkysymyksenä”. Siinä ei vaadittu äänioikeutta vaan kehotettiin naisia työhön kodin ja isänmaan hyväksi.

Vuosisadan vaihteessa huoli Suomen kohtalosta sai Hilda Käkikosken varovaiseksi naisasian valtiollisissa vaatimuksissa. Historianopettajana hän oli perehtynyt J. V. Snellmanin ajatuksiin, ja routavuosina hän turvautui Snellmanin oppeihin. Suomi ei voinut saavuttaa mitään väkivallalla; sen pelastuksena ja voimana oli sivistys. Käkikoskelle se merkitsi naisen sivistystason kohottamista, sillä se koitui kotien hyväksi ja kodista riippui isänmaan tulevaisuus. Vaikka kodin asia oli Käkikoskelle rakas, hän itse valitsi naimattomuuden.

Hilda Käkikosken poliittinen aatemaailma oli vanhasuomalaisuus. Hänen oppi-isiään olivat J. V. Snellman sekä Georg Zacharias Yrjö-Koskinen, jolle hän oli erityisen kiitollinen siitä, että tämä oli perustanut suomenkielisen oppikoulun. Puoluevalintaan vaikuttivat myös Käkikosken kristillinen elämänkatsomus ja taipumus tarkastella asioita historialliselta pohjalta. Historiallinen katsomustapa selittänee myös Käkikosken suhtautumisen Venäjän-kysymykseen. Hän korosti kuuliaisuutta lailliselle hallitsijalle ja oli Venäjän-politiikassa myöntyvyyssuuntauksen kannattaja.

Keväällä 1906 uuden vaalilain valmistelun myötä Hilda Käkikosken elämässä alkoi selvä poliittinen aktivoituminen. Hänen sanomalehtikirjoittelunsa lisääntyi ja siihen tuli selkeä puoluepoliittinen tavoite, linjanveto ruotsalaisiin ja sosiaalidemokraatteihin. Vedenjakajana jälkimmäisiin oli suhde uskontoon. Työväkeä hän varoitti luokkaharrastuksesta ja kansainvälisyydestä. Käkikoski ryhtyi syksyllä 1906 pitämään vaalilakikursseja, vaikka häntä huolestutti historiatyön keskeyttäminen. Häntä kannusti J. R. Danielson-Kalmari: ”Nyt ei ole aika kirjoittaa historiaa, vaan tehdä historiaa.”

Suomalainen Puolue ryhtyi lokakuussa 1906 asettamaan eduskuntaehdokkaita. Hilda Käkikoski tuli ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiiristä, mutta hänet asetettiin myös puolueen yleisehdokkaaksi. Käkikosken vaalikiertue oli maanlaajuinen. Hän esiintyi useissa kokouksissa yhdessä J. R. Danielson-Kalmarin, E. G. Palménin, J. K. Paasikiven tai Lauri Ingmanin kanssa. Hän puhui perustuslaista, raittiudesta, siveellisyydestä, kunnallisesta äänioikeudesta, työväenkysymyksestä, torpparilaista, naisasiasta, vanhuusvakuutuksesta, äidinkielen ja uskonnon tärkeydestä. Käkikoski valittiin valtiopäiville Uudenmaan suurimmalla äänimäärällä. Katsellessaan taaksepäin Käkikoski totesi: ”Vaellukseni olivat monet ja pitkät. Pidin ainakin 100 esitelmää. Hengenheimolaiseni minua juhlivat ja vastustajani vihasivat. En eläessäni unohda tätä ihmeellistä talvea.”

Hilda Käkikosken valtiopäivätyötä leimasi perusteellisuus. Hän perehtyi edellisten valtiopäivien pöytäkirjoihin ja keräsi tietoja naisten työoloista. Hän kävi kouluylihallituksessa, hankki tietoja postilaitoksen ja rautateiden palveluksessa olevista naisista ja heidän palkkauksestaan ja ryhtyi laatimaan ensimmäistä anomusehdotustaan, joka koski naisten oikeutta hakea ja tulla valituksi valtion virkoihin. Käkikoski nousi kesäkuussa 1907 ensimmäistä kertaa eduskunnan puhujakorokkeelle. Naiskysymyksessä hän joutui heti eduskunnan istuntokauden alkaessa ristiriitaan sosiaalidemokraattien kanssa. Käkikosken näkemyksiä leimasi vahva siveellisyysnäkökohta.

Hilda Käkikoski perehtyi eduskuntakaudellaan erityisen seikkaperäisesti aviottomien äitien ja lasten asemaan, siveysrikoksiin sekä prostituutiokysymykseen. Sinnikkyys palkittiin, sillä eduskunta myönsi määrärahan siveellisyystyötä varten yksimielisesti 1910. Sen sijaan Käkikosken ensimmäisessä eduskunta-aloitteessaan esille tuoma kysymys naisten virkakelpoisuudesta eteni hitaasti, vaikka hän uusi anomuksen vuosittain. Samapalkkaisuus, naisten virkakelpoisuus ja naisten työvapaus olivat tavoitteita, jotka nousivat esiin Käkikosken valtiopäivätyössä. Hänen panoksensa oli tuntuva myös opetus- ja sivistystoimen asioissa. Valtiopäivillä hän vaikutti siihen, että yhä useampia sivistystyön aloja, kuten nuorisoseuroja ja kansan- ja työväenopistoja, ryhdyttiin tukemaan valtion varoilla. Samanaikaisesti hän kannatti yksityistä aloitteellisuutta, muun muassa yksityisiä alkeiskouluja ja oppikouluja.

Hilda Käkikosken kauaskantoisin aloite koski kouluruokailun järjestämistä. Vuoden 1908 ensimmäisillä valtiopäivillä hän teki anomuksen ”määrärahan myöntämiseksi Koulukeittoyhdistykselle vuodeksi 1909 koulukeittojen järjestämiseksi kansakouluoppilaille”. Anomusta autettiin yli puoluerajojen ja määräraha hyväksyttiin vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä. Näin sai alkunsa suomalainen kouluruokailu. Käkikoski teki runsaasti työtä myös yleisen oppivelvollisuuslain aikaansaamiseksi.

Luonteenomaista Hilda Käkikosken työskentelylle valtiopäivillä oli työteliäisyys, sinnikkyys ja rohkeus. Hän näki vaivaa aloitteiden ja lausuntojen valmistamisessa. Hänen esityksiinsä sisältyivät aina perusteelliset taustatiedot sekä vertailua ja esimerkkejä ulkomailta. Puhujana Käkikoski oli naiskansanedustajien aktiivisimpia. Käkikoski viihtyi sekä valtiopäivätyössä että oman eduskuntaryhmänsä keskuudessa. Valtiopäivävuosina Käkikoski lähestyi myös muita porvarillisia puolueita, nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia. Sosialismin aatetta hän kavahti ja lausui siitä peittelemättä kantansa. Ajan mittaan myös kielikysymys jäi taka-alalle. Vanhemmiten hän huomasi, että kielirajalla kasvamisesta oli oma hyötynsä.

Hilda Käkikoski jätti eduskuntatyön vuoden 1910 valtiopäivien jälkeen. Hän oli menettänyt terveytensä jo ensimmäisen vaalitaistelun aikana, ja eduskuntavuosina sydän- ja munuaissairaus pahenivat. Syvä uskonnollinen vakaumus auttoi Käkikoskea kantamaan vastoinkäymiset tyynesti. Kiitollisuutensa valtiopäivävuosista hän ilmaisi seuraavasti: ”Minä itse puolestani olen onnellinen, että sain olla mukana ensimmäisessä vaalitaistelussa, kuulua kansakunnan heräämisen suuren kevääseen, olla mukana siellä, missä ratkaisevimmat, vaarallisimmat taistelut taisteltiin, itse syttyä, muita sytyttää, saada unohtaa ruumiillisen raihnautensa ja tuntea, että henki kannattaa ja hallitsee.”




Sirkka Nukari – elämän kaikki valinnat kotitilan hyväksi

– Omassa elämässäni olen tehnyt kaikki valintani ja ratkaisuni kotitilani hyväksi. Elämä on ollut täyteläistä, paljon työtä, mutta paljon myös juhlan ja hauskuuden hetkiä. Hienoa on ollut nähdä maatalousalan työmenetelmien ja välineiden huikea kehitys ja tiedon lisääntyminen. Täytyy sanoa kuin Niskavuoren vanha emäntä, että minulle onni on sitä, kun vilja kasvaa niin, että korvissa kohisee.

Lainaus on Nukarin tilan vanhan emännän haastattelusta, jonka kirjoitin Hämeen Sanomiin hänen 95-vuotissyntymäpäiväkseen toukokuussa 2013. Noissa lauseissa kiteytyy nyt keväällä 2016 satavuotis-päiväänsä lähestyvän Sirkka Nukarin elämän läpäisevä tunne, sen punainen lanka. Maahenkisyys, rakkaus maahan ja isänmaahan on ohjannut hänen valintojaan ja tekemisiään. Sirkka Nukari on myös osannut nauttia elämän iloista ja jakanut elämäniloaan ympäristöönsä ja ystäviensäkin mieliin.

Tämä hänen ominaisuutensa toi yhteiseen projektiimme, vuonna 2010 ilmestyneen kirjan ”Nukarin isäntiä ja emäntiä – rakkaudesta maahan ja isänmaahan” tekemiseen, iloa ja huumorin kultaa, vaikka hanke oli suuritöinen ja pähkäilyn aiheitakin riitti.

Kirjahaaveen toteuttamisen käynnistyessä Sirkka Nukari oli 91-vuotias. Materiaalia – päiväkirjoja, kirjeitä, valokuvia – oli kertynyt suuri matka-arkullinen. Sirkka Nukari kävi läpi aineistoa ja naputteli tekstit omalla kirjoituskoneellaan. Allekirjoittanut kirjan toimittajana siirsi tekstit tietokoneelle hellävaraisesti editoiden, kirjoittajan omaa ääntä kunnioittaen. Iäkäs kirjailija tunnusti välillä väsymyksensä urakan keskellä. ”Yhtäkkiä piti mennä lattialle pitkälleen, mutta join lasillisen kylmää vettä ja se meni ohi”, Sirkka kertoi kerran työpalaverimme alkajaisiksi.

Tällainen kirjaprojekti oli juuri sanomalehtityöstä eläköityneelle, koko ikänsä kaupunkilaisena eläneelle toimittajalle merkittävä kokemus monella tasolla. Sain tutustua maatalouselinkeinon haasteisiin, ihanuuksiin ja kurjuuksiin sekä pitkän elämän eläneeseen, kotikontuunsa juurtuneeseen, silti maailman menoa avarasti katselevaan naiseen.

Tyttö tuli, vaikka poikaa odotettiin

Sirkka Nukari syntyi 8. toukokuuta 1918 vain vajaa pari viikkoa sisällissodan jälkeen. Ennestään perheessä oli isosisko Alli Inkeri. Isä Evert Nukari ei salannut pettymystään siitä, että vuonna 1728 perustettu, vuosikymmenestä toiseen isältä pojalle siirtynyt tila ei vieläkään saanut miespuolista perillistä. Poikapula Nukarilla korjaantui vihdoin vuonna 1957, kun Sirkka ja Allan Nukarille syntyi Antero-poika.

Lapsuuttaan Vuorentaan maalaismaisemissa Sirkka Nukari muistelee leikkien ja touhujen täyteisenä, turvallisena kulta-aikana. Leikkitovereita ja leikkipaikkoja riitti yllin kyllin, kesät talvet ja aamusta iltaan.

Lapsuuden huoleton aika päättyi äkillisesti 11-vuotiaana. Isä, talon toimelias isäntä, kansanedustaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Evert Nukari sairastui vakavasti vuonna 1929, juuri kun tilan uusi uljas päärakennus oli valmistunut ja ura kansanedustajana kiinnostavassa vaiheessa. Lempi-äiti joutui kantamaan vastuuta monenlaisten talon pitoon liittyvien asioiden hoitamisesta. Evert Nukari menehtyi vuonna 1944 pitkään sairastettuaan.

Sairaanhoitajaksi ja maatilan omistajaksi

Lempi Nukari joutui 1930-luvun pulavuosina kamppailemaan rakennusvelkojen ja isännän takausvelkojen kanssa. Kesäisin myös tyttäret Sirkka ja Alli ahersivat niin puutarhassa, pelloilla kuin navetassakin, talvisin oli hoidettava koulunkäynti Hämeenlinnan yhteiskoulussa.

Keväällä 1937 Sirkka Nukari sai kutreilleen valkolakin, mikä oli erityisesti Evert-isälle suuri ilon aihe. Piipahdus yliopistossa osoitti, ettei teoreettinen opiskelu ollut häntä varten. Ammatti oli kuitenkin hankittava ja Sirkka Nukari aloitti opiskelun sairaanhoitajakoulussa Helsingissä. Aivan opintojen alkuvaiheessa talvisodan alettua marraskuussa 1939, pikkuoppilaskin joutui keskellä Helsingin pommituksia auttamaan pahoin loukkaantuneita pommitusten uhreja.

Jatkosodan ajan, kolme ja puoli vuotta, vastavalmistunut sairaanhoitaja oli haavoittuneita hoitamassa eri sotasairaaloissa Hämeenlinnan seudulla. Kotona Nukarilla äiti olisi tarvinnut apua, mutta kotilomat olivat harvassa, kun junat toivat aina uusia haavoittuneita sairaaloihin.

Alli-sisaresta oli suunniteltu tilan jatkajaa, mutta vuonna 1940 hän pudotti uutispommin ja ilmoitti, ettei jää Nukarille, vaan lähtee Sysmään Niilo Kännälän vaimoksi ja Yskelän kartanon emännäksi.

Kun isän kunto alkoi huonontua syksyllä 1943, Nukarin päätilan omistus siirtyi Sirkalle, ”tehtävään täysin valmistautumattomalle tytönheilakalle”, kuten hän itse kuvailee.

Taloon oli saatava isäntä. Sirkka oli tutustunut vuonna 1943 agrologi Allan A. Virtaan, yhteyttä oli pidetty kirjeenvaihdolla. Kolme vuotta kesti harkinnan aika. Taloon oli saatava isäntä ja Allan vaikutti isännäksi pätevältä ja sopivalta, joten kesällä 1947 Sirkka asteli Hämeenlinnan kirkkoon Allan vierellään. Myöhemmin nuori isäntä vaihtoi sukunimensä Sirkan toivomuksesta Nukariksi, hieman vastahankaisesti kylläkin.

Nuoren isännän myötä talossa alkoi tapahtua. Tuotantopuoli pantiin kuntoon kaikin puolin. Sirkka Nukari oli nähnyt monen maatilan emännän raatavan aamusta iltaan ilman omaa rahaa ja halusi itselleen omat tienestit. Tuhannen kanan lattiakanalan tuotto toi Nukarin emännälle oman tilipussin.

Juhlahetkistä iloa elämään

Emännän roolia ”väärät kirjat lukenut puolivallaton emäntä” yritti hoitaa parhaansa mukaan. Tavanomaisten velvollisuuksien lisäksi harjoittelutilan emäntä joutui laajaan työmaaruokalan pitoon harjurijoukon ja alkuvuosina myös salaojaporukoiden ja juurikasjätkien muonittamisessa.

Nukarin emäntä tunnettiin kotikylässä ja laajemminkin mainiona kutsujen ja juhlien emäntänä. Sirkka rakasti juhlia ja sai vieraansa viihtymään ja nauttimaan olostaan. Keittiöpuolen hän jätti isoissa juhlissa taitavammaksi kokevien ystävien vastuulle ja keskittyi seurustelemaan vieraidensa kanssa. Sen taidon hän on aina osannut.

1960-luvulla toimittaja Kyllikki Stenros, myöhemmin Virolainen kävi talossa tekemässä muutamia radiohaastatteluita. Hän houkutteli Sirkka Nukarin mukaan Tänään kotona -televisio-ohjelmiinsa ja innosti kirjoittamaan muutakin kuin päiväkirjaa. Teho- ja Koti-lehtiin kertyi vuosien mittaan emännän näkökulmasta kirjoitettuja pakinoita toistakymmentä mapillista.

Vuonna 1988 Sirkka ja Allan Nukari täyttivät 70 vuotta. Sukupolvenvaihdos toteutui 1.1. 1990. Jo edellisenä vuonna oli aloitettu Vuorenportin ”vanhainkodin” rakentaminen puretun Vuorelan koulun paikalle, mäen päälle. Ikkunoista avautuvat näkymät kotitilan pelloille, joita nykyinen isäntä Antero Nukari viljelee.

Vuorenportissa ”vanha pari” viihtyi mainiosti. Elämä jatkui osallistuvana ja vilkkaana. Iloittiin vuosina 1992 ja 1994 syntyneistä pojanpojista, Sirkka Nukari rakasti ja vaali myös puutarhaansa, matkusteli ja kestitsi ystäviä.

Yhteinen aika Allanin kanssa päättyi äkillisesti 4.3. 2006. Suru ja yksinäisyyden tunne jäivät mielen pohjalle kaihertamaan. Kotona ei enää ollut ketään, jonka kanssa keskustella.
Lohtua yksinäisyyteen on tuonut – vaikkakin surullisesti harventuva – ystäväjoukko ja elämänmittainen lukuharrastus. ”Kirja on uskollinen ystävä, kirjojen maailmaan olen aina paennut ahdistuksen hetkinä.”

 




Sisko Ruokola ja hänen tarinansa

Sisko Ruokola (o.s. Pulkkinen) syntyi Sodankylässä 7.4.1931. Isä oli räätäli, äidin vastuulla oli OP:n kassa paikkakunnalla. Myöhemmin äiti toimi OP:n johtajana Sodankylässä. Äiti  oli myös mukana isän räätälin työssä. Perheeseen syntyi kolme lasta, kaksi poikaa ja tyttö, Raili Sisko Kristiina.

Koti sijaitsi keskellä kylää ja kaikki siellä tunsivat toisensa. Lapinmaan kauppa sijaitsi aivan kodin vieressä. Kerran  talvella 1937 kaupan johtaja tuli kuorma-autolla Rovaniemeltä käymään Sodankylän kaupassa ja kysyi Siskolta (5 v.) haluaisiko tämä lähteä mukaan Rovaniemelle. Sisko sai luvan vanhemmiltaan ja alkoi suunnitella mitä matkalle otetaan mukaan; päälle puettiin mieluinen mekko (jossa oli punainen nappi), uusi talvitakki, jonka kaulus oli lampaan karvaa, ja lampaan karvasta tehty hattu.

”Kimpsut ja kampsut” vietiin Lapinmaan kauppaan, sitten lähdettiin matkaan kuorma-autolla (yleinen kulkuneuvo siihen aikaan), ajettiin Askan kylään (n. 16 km), mistä otettiin täti mukaan, ja matkaa jatkettiin hevosella reessä Torvisen kylää kohti. Lunta satoi ja tiet olivat huonossa kunnossa. Reki kaatui välillä, mutta se nostettiin taas pystyyn ja jatkettiin matkaa. Yhtäkkiä Sisko huomasi, että  hänen käsilaukkunsa oli kadonnut! Niin sitten käännyttiin takaisin, etsittiin ja löydettiin hangesta reen kaatumispaikalta pieni nahkainen, musta käsilaukku!  Matka jatkui ja Torvisen kylästä otettiin taas kuorma-auto käyttöön ja päästiin Rovaniemelle. Johtaja asui komeassa kerrostalossa perheensä kanssa. Sisko sai olla johtajan vaimon kanssa  kun perheen lapset olivat menneet kouluun ja johtaja työpaikalleen. Sisko oli ihmeissään wc:ssä käydessään; vesi-wc oli hänelle uusi asia ja suuri ihme! ”Mistä vesi tuli ja mihin se meni?” Sisko tutki asiaa ja kokeili vetää wc:tä uudestaan ja uudestaan… Ulkona Sisko havaitsi sirkkelin. Sekin oli ihme ja sen toiminta kiinnosti häntä suuresti !

Sunnuntaina  johtajan poika kertoi lähtevänsä rautatieasemalle tyttöystävänsä kanssa ja kysyi lähtisikö Siskokin mukaan. Sisko vastasi, että hänen uusi takkinsa oli vähän pitkä – haittaisiko se?  ”Kyllä se passaa”, totesi poika. Asemalla Sisko näki ensimmäisen kerran elämässään veturin. Hän meni sitä läheltä katsomaan ja ihaili: ”Mikä keksintö!” Siihen aikaan ihmiset tulivat asemalle tapaamaan tuttuja, vaihtamaan kuulumisia ja  katselemaan ohi kulkevia matkustajia. Myös uudet sanomalehdet  tuotiin junassa asemalle.

Maanantaina johtaja kertoi, että Siskon isä oli soittanut ja kysynyt milloin Sisko tulee kotiin. Siihen Sisko vastasi: ”Lähden vasta sitten kun olen käynyt Pohjanhovissa!” Pohjanhovi oli uusi hieno hotelli ravintoloineen. Niin sitten Sisko vietiin hotelli Pohjanhoviin, siellä oli taas uusi ihme: hissi! Hissillä ”huilattiin” edestakaisin ylös ja alas monta kertaa. Siskolle tarjottiin ravintolassa kaakaota ja leivos, uusi  ikimuistoinen kokemus sekin!

Tiistaina Sisko matkusti kuorma-auton hytissä Sodankylään ja juosta kipaisi kotiinsa, missä kotiväki ja kaikki ystävät saivat kuulla kaikista niistä ihmeistä, joita Sisko oli nähnyt ja kokenut, ja kaikki nauroivat!

Vuosi 1937 oli Siskolle ”merkillinen” vuosi; hänen piti oppia uimaan, lukemaan, ajamaan pyörällä ja lopettamaan peukalon imeminen, kaikki tämä koulua varten. Naapurin lasten kanssa harjoiteltiin uimista ja lukemaan oppimisessa auttoi veli. Peukalon imeminen loppui kun veli lainasi kirjastosta kirjan ”Max ja Moritz”, jossa kerrottiin peukalon imemisestä ja uhkana olivat isot sakset! Kun äiti ja isä menivät Tanka-pirtille kullan huuhdontaan jäivät Sisko ja hänen veljensä tädin hoiviin ja tädillä oli pyörä, jolla Sisko sai harjoitella ajamaan.  Aluksi hän ajoi alamäkeä suoraan päin porttia…

Joululomalla kansakoulun opettaja tuli etelästä ja oli menossa hevoskyydillä Kelu-järvelle. Sisko oli sattumalta reen vieressä, hyppäsi salaa reen jalaksille ja niin sitä mentiin… Noin kuuden kilometrin jälkeen sisko muutti asentoaan jalaksilla, ote heltisi ja hän putosi kyydistä. Opettaja kauhistui kun huomasi tilanteen mutta hevoskuski komensi Siskoa juoksemaan kotiinsa. Pimeässä talvi-illassa Sisko joutui juoksemaan kohti kotiaan. Eräässä tien risteyksessä hän oli eksyä, mutta osasi onneksi päätellä, että toista tietä oli vasta kuljettu. Kodin lähellä kummisetä sattui tulemaan vastaan ja kysyi missä Sisko oli ollut, torui häntä ja vei hänet kotiin äidin luo. Äiti ei suinkaan torunut Siskoa vaan sanoi kummisedälle vihaisena,  että tämän pojan (ko. hevoskuskin) ei olisi pitänyt laittaa lasta yksin palaamaan sellaista matkaa!

Vuonna 1938 Sisko aloitti kirkonkylän kansakoulun. Koulumatkalla hänen piti ylittää Kitisen joki. Talvella se onnistui hiihtämällä, mutta muulloin piti kulkea ”renkkusiltaa” pitkin. Tulva-aikoina Sisko asui mummolassa ja sieltä hän muistaa erityisesti kylmäkamarin, jossa voit, leivät ja viilipytyt olivat hyllyillä,  pöydällä oli aladobia (lihahyytelöä) ja Sisko ihmetteli ja pelkäsi kun aladobi tutisi…

Kesällä Sisko ja muut lapset olivat paimenessa. Karja ajettiin Kelujoen varteen, eväät olivat mukana ja eräs Iita piti huolta lapsista. Illalla karja tuotiin navettaan. Lapset innostuivat onkimaan paimenessa ollessaan ja Siskokin sai pajusta tehdyllä ongella harrin,  laittoi sen visusti talteen ja sai sen sitten myöhemmin lautaselleen perkattuna ja voissa paistettuna.

Vuonna 1939 talvisodan alkaessa naiset olivat ompelemassa Sodankylän kansanopistossa lumipukuja sotilaille kun nimismies tuli ilmoittamaan, että seuraavana päivänä klo 12 oli lähdettävä evakkoon. Sodankyläläiset evakuoitiin Kittilään (uskottiin, että Kittilä oli ”kommunistipaikka”, jota ei pommitettaisi) ja varavaatteet otettiin mukaan. Pulkkisten perhe asui Kittilässä maaliskuulle asti ja heillä oli käytössään vain keittiö, jossa he nukkuivat lattialla.

Sota-aikana koko kylänväki teki metsässä  koivun ”klapeja”, joita käytettiin autojen häkäpöntöissä polttoaineena.

1940-luvulla radiossa lähetettiin viikoittain ”Markus-sedän ohjelma”, jota kuunneltiin joka perheessä. Ohjelman avulla kerättiin rahaa sotaorvoille. Siitä Sisko sai idean: hän keksi, että tekisi serkkutyttöjen kanssa näytelmän, johon he myisivät pääsylippuja! Näytelmää esitettiin Lapinmaan pirtissä, missä talo oli täynnä väkeä. Pääsylippujen tuloista kertyi rahaa 500 markkaa, mikä postitettiin kirjekuoressa Markus-sedälle. Seuraavan kerran kun ohjelma lähetettiin radiossa  kaikki kyläläiset kuuntelivat ”hörökorvin” lukeeko Markus-setä Siskon kirjettä – ja tulihan sieltä kiitos Siskolle ja serkkutytöille hienosta työstä!

Kansakoulun jälkeen Sisko lähti Oulaisiin oppikouluun ja asui tätinsä luona. Hän pääsi harvoin kotiinsa käymään, koska matka oli niin pitkä. Matkustaminen Oulaisista Sodankylään kesti toista vuorokautta!

4.9.1944 Suomessa määrättiin yleinen liikkeellekannallepano, ts. saksalaiset piti saada pois Lapista. Suomalaisia sotilaita kuljetettiin etelään ja saksalaiset etenivät pohjoiseen. Tuttava-setä kävi varalta kertomassa Siskon kotiväelle: ”Jos ette ehdi lähteä niin vene on Kitisen rannalla, sauvokaa Kelujoen varteen, siellä mökissä on suolaa ja jauhoja!”

Siskolla oli kova hätä koulun alkamisesta Oulaisissa. Onneksi perhe pääsi kuorma-auton kyytiin Rovaniemelle ja Siskolle rakas Penu-koirakin otettiin mukaan. Rovaniemellä rautatieasemalla selvisi, että eläimiä ei saanut ottaa samaan vaunuun ihmisten kanssa ja Sisko keksi ehdottaa, että he voisivat matkustaa tavarajunassa. He olivat juuri päässet junaan  kun tuli ilmahälytys. He sopivat keskenään, että pommisuojaan ei lähdetä, kun sinne ei saanut koiraa viedä. Oulussa äiti haki asemalta heille hernekeittoa, Kannuksen asemalla he jäivät pois junasta ja vanhemmat saivat huoneen Osuuspankista. Siskolla alkoi koulu marraskuussa Oulaisissa.

Maaliskuussa 1945 Siskon äiti sai kuulla, että Sodankylään rakennetaan Osuuspankki. Äiti sai määräyksen sinne ja niin Siskon vanhemmat muuttivat takaisin Sodankylään Penu-koiran kanssa.

Keväällä koulun loppuessa isä tuli hakemaan Siskoa Oulaisista. Junassa he pääsivät Kemiin saakka. Sotilaat olivat tehneet ponttonisillan Kemijoen yli ja se piti ylittää jalkaisin. Oli tosi pelottavaa kun joki kuohui alapuolella. Siskoa pelotti, mutta isä neuvoi häntä katsomaan eteenpäin vastarannalle ja niin joen ylitys onnistui! Sitten matka jatkui taas junassa Rovaniemelle ja sieltä posti-autolla  Sodankylään, jossa piti taas ylittää ponttonisilta.

Sisko järkyttyi nähdessään Sodankylän; vain vanha kirkko ja uusi kirkko sekä neljä taloa olivat pystyssä, kaikki muu oli raunioina! Savupiiput vain törröttivät raunioiden keskellä. Isällä ja äidillä oli käytössään huone ja keittiö. Huone oli päivällä Osuuspankin toimisto ja illalla makuuhuone.

Ulkona piti varoa ettei liikkunut alueilla, joista miinoja ei ollut raivattu. Ihmiset alkoivat palata evakosta ja kaikki piti rakentaa uusiksi. Kirkonkylään sai rakentaa vain tietynmallisia taloja. Jouluna 1946 oli Pulkkisten uusi kotitalo valmis!

Oulaisissa  tädin luona asuessaan Sisko ei saanut käydä kavereiden kanssa iltaisin ulkona, täti oli hyvin tiukka ja ankara. Kerran eräänä vappuna Sisko karkasi päivätansseihin ja täti suuttui kovasti. ”Suukopua” riitti pitkään ja Sisko jo harkitsi toiseen asuntoon muuttamista mutta sitten hän ja täti pääsivät sovintoon.

Sisko kirjoitti ylioppilaaksi Oulaisissa ja pääsi sitten töihin apteekkioppilaaksi Sodankylän apteekkiin, missä hän oli  töissä kaksi ja puoli vuotta. Sisko pyrki Helsingin yliopistoon opiskelemaan farmaseutiksi ja pääsi sisään, mutta Sodankylästä käsin oli vaikeaa saada hankituksi opiskelija-asunto Helsingistä. Sisko pyysi entistä koulukaveriaan, Mattia, joka kirjoitti yhtä aikaa ylioppilaaksi ja opiskeli Helsingissä lääketieteellisessä tiedekunnassa, etsimään hänelle vuokra-asunnon. Matti löysikin sopivan kalustetun asunnon,  jonka  Sisko vuokrasi toisen opiskelijatytön kanssa. Opinnot kestivät vuoden, mutta Siskolla opiskelu kesti kauemmin, koska hän sairastui angiinaan, tauti uusiutui ja hän joutui olemaan pitkään sairaalassa.

Sisko ja Matti vihittiin Sodankylässä 27.5.1956. Hääväen piti odotella pappia kaksi tuntia kelirikon vuoksi. Pappi oli pahoillaan viivytyksestä ja aloitti kiireesti vihkimisen. Koko toimituksen ajan hänellä törrötti kengässään pitkä heinä, jota pappi ei kiireessään ollut huomannut! Vasta vihitty nuoripari matkusti sitten Rovaniemelle Hotelli Pohjanhoviin. He muuttivat asumaan Turkuun pariksi vuodeksi, sitten he muuttivat Pohjanmaalle. Sisko Ruokola oli kotiäitinä ja hoiti perheen kolmea lasta. Vuonna 1968 he muuttivat Ouluun, missä Matti oli kunnallispolitiikassa. Sisko Ruokola oli Oulun kaupungin palveluksessa ja keskustan edustajana kaupungin luottamustehtävissä. Kerran hän osallistui Oulun kaupungin Terveyslautakunnan matkaan ystävyyskaupunki Odessaan; ensin matkustettiin Moskovaan ja sieltä junalla Kiovaan ja  sitten jokea pitkin Odessaan.

Eläkkeelle siirryttyään Sisko Ruokola hoiti lasten lapsia ja oli ”emäntänä”. Hän hoiti ulkomaalaisille vieraille tarjoilut ja edusti miehensä rinnalla virallisissa tilaisuuksissa. He olivat Presidentin Linnassa Itsenäisyyspäivän vastaanotolla useita kertoja ja Presidentti Kekkonen vieraili heidän kotonaan 80-luvulla.

Sisko ja Matti Ruokola tekivät hiihtoretken kahdestaan vuonna 1987 Porkkalanniemeen, josta he olivat vuokranneet mökin. Sisko laittoi kalaa uuniin kypsymään, jotta ruoka olisi valmis kun he tulevat hiihtämästä ja sitten he lähtivät meren jäälle hiihtämään. Oli aurinkoista ja Matti hiihti edellä. Kun Sisko saavutti Matin ja tuli miehensä rinnalle, hän katsoi taakseen ja huomasi, että vesi  lainehti heidän jäljissään. Jää petti alta ja he alkoivat vajota kaulaa myöten kylmään veteen. Matti sanoi Siskolle, että yritä saada monot pois jaloista ja Sisko onnistuikin siinä. Sinne mereen vajosivat molempien monot ja sukset. Matin onnistui ensin päästä jäälle ja sitten hän auttoi vaimonsa ylös. Sen jälkeen he konttasivat kestävälle jäälle. Siskolla ei ollut toisessa jalassa sukkaa ja he saivat eräältä pilkkijältä muovipussin hänen jalkaansa. Sitten matka jatkui mökkiä kohti. Jäällä tuli vastaan eräs hiihtäjä, joka oli nähnyt onnettomuuden ja kyseli pariskunnan vointia. Hän antoi Siskolle sukkansa. Lopulta he pääsivät mökille ja Matti lämmitti auton. Kun hänellä ei ollut varavaatetta Sisko antoi hänelle heidän tyttärensä pinkin värisen takin ja sitten lähdettiin Helsinkiin – lämmin kala mukana. Seuraavana viikonloppuna he menivät uudestaan jäälle, jottei siitä aiemmasta kerrasta tulisi jääkammoa!

Sisko Ruokola jäi leskeksi vuonna 1994 kun puoliso yllättäen kuoli sairauskohtaukseen. Yksin jäätyään Ruokola matkusti paljon; Chile, Argentiina, Meksiko, Brasilia, Kiina, Afrikka, Panama, Intia, Japani, Amerikka, Uusi-Seelanti ja Eurooppa! Matkakokemuksia kertyi runsaasti. Afrikan matkalla sattui erikoinen tapaturma; afrikkalaisen naisen pään päällä ollut painava astia putosi Ruokolan päälle ja hän kaatui ja meni tajuttomaksi. Iso mies nosti Ruokolan ylös ja huomattiin, että hän oli loukannut polvensa. Hotellissa hän sai polven päälle ensiavuksi lääkeyrttejä ja pääsi myöhemmin tutkimuksiin kotimaassa.

Sisko Ruokolan harrastuksia ovat sienestys, marjastus ja käsityöt. Hän teki jopa iltapuvun Linnan juhliin ja virkkasi pukuun pitsihihat ja leveän helman!




Aune Ylppö – hammaslääketieteen tutkija ja professori

Aune Ylpöstä tuli Suomen toinen naispuolinen hammaslääketieteen tohtori vuonna 1934. Hän aloitti röntgenkuvausten käytön sairaalloisen purennan tutkimuksessa ja kiinnitti ensimmäisenä Suomessa huomiota proteesin aiheuttamiin puheongelmiin. Hän oli myös Naishammaslääkäriyhdistyksen perustaja ja sen alkuaikojen kantava voima ensimmäisenä puheenjohtajana.

Naisena hammaslääketieteen pariin

Aune Ylppö kasvoi Akaassa 12-lapsisessa maanviljelijäperheessä, josta lapset lähetettiin koulutielle. Aune Ylppö saapui Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1918 ja valitsi alakseen hammaslääketieteen, josta oli tulossa naisten oppiaine. Vaikka hammaslääkäreistä kaksi kolmasosaa oli naisia jo 1930-luvulla, tutkijoina heitä oli vähän. Aune Ylppö oli vasta toinen naispuolinen hammaslääketieteessä väitellyt 1934. Tämän takia hän perusti 1940-luvulla Naishammaslääkäriyhdistyksen naisten keskinäiseksi verkostoksi ja jatkokoulutusorganisaatioksi ja oli sen puheenjohtaja kymmenen vuoden ajan.

Röntgenkuvaus avuksi

Aune Ylppö oli ensimmäisiä hammaslääketieteen tutkijoita, joka käytti röntgenkuvausta hyväkseen jo väitöskirjassaan. Hän erikoistui suu- ja kitalakihalkioisten potilaiden proteesioppiin. Jatkosodan aikana hän alkoi Suomessa ensimmäisenä kiinnittää huomiota hammasproteesin aiheuttamiin puheongelmiin ja niiden lievittämiseen.

Helsingin yliopiston hammaslääketieteen laitoksella Aune Ylppö työskenteli aluksi assistenttina, vuosina 1934 – 1945 proteesiopin apulaisopettajana ja vuosina 1944 – 1968 dosenttina. Sen ohella hän luennoi kesäkursseilla ja antoi historiallis-kielitieteellisessä osastossa opetusta fonetiikan opiskelijoille.

Kansainvälinen isänmaallinen

Aune Ylppö osallistui lukuisiin kansainvälisiin konferensseihin, ja hänet kutsuttiin niihin pitämään esitelmiä sekä opettamaan muun muassa Tanskaan. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä tutkijaksi ulkomaisiin tutkimuskeskuksiin, mutta veljensä arkkiatri Arvo Ylpön tapaan hän ei halunnut jättää kotimaataan. Hän kirjoitti aikakauslehtiin lukuisia yleistajuisia artikkeleita hammashoidosta, muun muassa veden fluorisoinnista reikiintymisen ehkäisemiseksi.

Professorin arvon vuonna 1964 saanut Aune Ylppö harrasti öljyvärimaalausta, teki kaukomatkoja ja kaitafilmasi. Pienestä koostaan huolimatta hän oli ylväs daami. Hän kuoli 80-vuotiaana vuonna 1980 ja lahjoitti testamentillaan omaisuutensa Lääkäriseura Duodecimille ja Suomen Hammaslääketieteen Seuralle.

Henkilötiedot

Aune Anna-Liisa Ylppö, syntyi 21.1.1900 Akaa, kuoli 12.2.1980 Helsinki

Vanhemmat maanviljelijä Heikki Ylppö ja emäntä Henriikka Maunu

URA. Ylioppilas 1918; hammaslääketieteen kandidaatti 1922, lisensiaatti 1924, tohtori 1934. Opintomatkoja Eurooppaan 1928 – 1952, Yhdysvaltoihin 1947.

Helsingin yliopiston hammaslääketieteen laitoksen hampaantäyttöopin, sittemmin hammaskirurgian vapaaehtoinen assistentti 1930 – 1931, hammaskirurgian assistentti 1931 – 1935, proteesiopin apulaisopettaja 1934 – 1945, proteesiopin dosentti 1944 – 1968.

Jäsenyydet: Suomen hammaslääkäriseuran sihteeri 1929 – 32, varapuheenjohtaja 1937; Lyceum-klub i Helsingforsin suomenkielinen sihteeri 1932 – 1934; Helsingin yliopiston dosenttiyhdistyksen sihteeri 1948 – 1952; Suomen Naishammaslääkäriyhdistyksen puheenjohtaja 1943 – 1953, kunniapuheenjohtaja; American Association for the Advancement of Science 1968.

Kunnianosoitukset: Suomen Valkoisen Ruusun R 1; Talvisodan mm. Professorin arvo 1964. Matti Äyräpää mitali 1966; Suomen hammaslääkäriseuran kunniajäsen, kunniapalkinto 1967.

TEOKSET. Öljyvärimaalauksia Suomen Hammaslääketieteen Seurassa.

TUOTANTO. Klinische und röntgenologische Untersuchungen über das Gebiss bei Myxoedema Congenitale. 1934 (väitöskirja); lukuisia julkaisuja foneettisista tekijöistä hammaslääketieteessä, suulakihalkioiden korjauksesta sekä yleistajuisia kirjoituksia hampaiden hoidosta erityisesti naistenlehdissä.




Marjatta Hietala – yleisen historian professori, kaupunki- ja innovaatiohistorian tutkija

Marjatta Hietala kertoo karjalaisesta evakkotaustastaan

Molempien vanhempieni ja isovanhempieni sukujuuret ulottuvat Johannekseen, Kaijalan kylään ja Johanneksen edustalla oleviin saariin. Johannes (nykyään Sovietsk) on rannikkopitäjä, 25 kilometriä Viipurista etelään. Kylästä on löydetty kivikautisia asuinpaikkoja ja esineitä. Se sijaitsi Rokkalanjoen rannalla (kartoissa Kosenjoki) ja 1939 siellä oli 151 taloa, kaksi kansakoulua, osuuskauppa, suojeluskuntatalo ja nuorisoseuran talo. Ensimmäinen merkintä maakirjoissa Puusa-talosta Kaijalan kylässä nro 3 löytyy vuodelta 1559. Myös äitini puoleisen suvun (Rastas) juuret ulottuvat 1500-luvulle. Äidinäitini Hilma Rastas oli omaa sukua Kontto, joka oli yksi kylän vanhimmista perintötiloista.

Johanneksesta Valkealaan

Talvisodan alettua äitini Maire Puusa (o.s. Rastas, 1916–2014) sulki itsenäisyyspäivänä 1939 kotinsa oven Johanneksen pitäjän Kaijalan kylässä. Hän matkusti Rastaan perheen autolla Ruokolahdelle evakkoon sylissään puolitoistavuotias Aili-tytär. Mukana oli myös pieni käsilaukku, valokuvat ja pari tekstiiliä. Puusan sukutila ja vuonna 1928 rakennettu talo oli jätettävä.

Isäni, Nikolai Puusa (1908–1993) oli kutsuttu jo syyskuun yhdeksäs päivä Humaljoen linnakkeelle ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Sodan sytyttyä hänen asemapaikkansa oli Koiviston linnakkeella. Arvokkaimmat esineet ja talon paperit, todistukset sekä käyttämättömät häälahjat isäni hautasi tammitynnyreihin, kun hän pääsi käymään kotona talvisodan alussa. Kun Karjala vallattiin takaisin, löytyi vain kaksi lasilautasta. Moskovan rauhan jälkeen sinne sijoitetut uudet venäläiset asukkaat olivat löytäneet kätköt.

Talvisodan alussa Puusan taloon sijoitettiin sairaanhoitajia, mutta helmikuussa 1940 Johanneksen talot poltettiin, ettei venäläisille jäisi suojaa.

Talvisodan päätyttyä vanhempani sijoittuivat Kiirlan kartanoon, muonamiehen mökkiin. Se oli kova paikka maatalousoppilaitoksen käyneelle maatalon isännälle, Nikolai Puusalle. Isäntäväen kanssa ei tullut ongelmia, mutta mökki vain oli liian pieni viidelle hengelle. Puusat olisivat voineet jatkaa maatalonpitoa Porin lähellä Lattomerellä, mutta tarjottu paikka ei miellyttänyt merelliseen ja vehreään ympäristöön tottuneelle perheelle. Veljekset Nikolai, August ja Aadolf Puusa ryhtyivät etsimään järvenrantatilaa. Sellainen löytyi 1941 Valkealan kunnan Kuivalan kylästä noin 14 kilometrin päässä Kouvolasta.

Aadolf-veli oli jo ennen sotia siirtynyt Sippolaan Osuusliike Jykevän Hirvelän konttorin johtajaksi. Hän järjesti Nikolai Puusalle lainan, jonka turvin uusi koti ostettiin, kun korvaukset menetystä tilasta maksettiin vasta sodan jälkeen. Vuonna 194I taloon asettuivat Puusan veljesten (Nikolai ja August) perheet, Olga-sisar ja Johanneksen Huunonsaaresta kotoisin ollut Karoliina-isoäiti (o.s. Mellanen) sekä myöhemmin myös Aadolf Puusan leski lapsineen. Taloa ehdittiin kunnostaa vain kuukausi ennen kuin jatkosota syttyi ja Nikolai ja August Puusa joutuivat rintamalle.

Isäni Nikola Puusa kirjoitti satoja kirjeitä rintamalta. Pelko läheisten kuolemasta oli aina läsnä. Maire-äiti leipoi öisin ruisleipiä, joita lähetti paketissa isälleni, enolleni ja serkulleni rintamalle. Uusi koti sijaitsi Kuivalan kylässä Utin lennoston lähellä ja se oli sotatoimialuetta. Pommitukset ulottuivat Kuivalaan saakka. Äitini heräsi joka yö kello kaksi, kun saksalaiset koneet laskeutuivat Utin lentokentälle, tankkasivat polttoaineitta ja lähtivät edelleen kohti pohjoista. Siellä, Valkealan pitäjän Kuivalan kylässä minä synnyin 19. kesäkuuta 1943.

Sodan jälkeen Nikolai Puusa oli hyväksytty rakennusmestarikoulutukseen, mutta osittain perheen painostuksesta hänen täytyi luopua opiskelupaikasta ja vastata suurperheen elatuksesta, kun myös äiti, sisar ja kuolleen Aadolf-veljen perhe tarvitsivat turvaa.

Ester Kähösen persoona viitoitti urapolkua

Kävin sisareni kanssa oppikoulua Kouvolan tyttölyseossa, joka oli 1940 Kouvolaan siirretty Viipurin toinen tyttökoulu opettajineen kaikkineen. Koulun rehtori, karismaattinen historianopettaja, filosofian lisensiaatti Ester Kähönen vaikutti uravalintaani. Koulussa panostettiin taideaineisiin, musiikkiin ja kuvaamataiteisiin.

Koulunkäynti helpottui ja koulumatka lyheni, kun maatila myytiin 1950-luvun lopulla. Enää ei tarvinnut kulkea linja-autolla kouluun. Vanhempani ostivat Kouvolasta Kaunisnurmelta talon ja isäni meni palkkatyöhön varastopäälliköksi TVH:n (Tie ja vesirakennushallitus) varastoon. Kouvolassa molemmat vanhempani pääsivät vapaa-ajallaan toteuttamaan toivettaan. Isäni jatkoi kirjallista tuotantoaan, ja molemmat tekivät taitavilla käsillään käsitöitä. Nikolai-isä valmisti puusta kestäviä leluja lastenlapsille ja Maire-äiti kutoi mattoja ja poppanaliinoja, virkkasi ja neuloi.

Tultuani yliopistoon 1963 liityin Viipurilaiseen osakuntaan ja asuin viisi vuotta Karjalais-pohjalaisessa ylioppilasasuntolassa Vallilassa Mäkelänrinne 5:ssä, jossa viipurilaisella osakunnalla oli oma kiintiö.

Johannes-seura kodin perintönä

Vanhempani toimivat aktiivisesti Johannes-seurassa ja osallistuivat vuosittaisiin Johannes-juhliin, samoin he toimivat myös Kouvolan karjalaisten seurassa. Olen jatkanut tätä perinnettä pitämällä esitelmiä ja kirjoittamalla Johanneksesta, Viipurin vaikutusalueesta ja Karjalasta.

Isäni avusti Johannes-lehteä useilla artikkeleilla, osallistui Kansallismuseon ja Johannekselaiset ry:n kansanperinteen keruukilpailuihin, joissa hän sijoittui useimmiten palkintosijoille. Osa isäni kirjoituksista ja piirroksista on koottu kirjaksi Karjalainen Kylätie. Elämää Johanneksessa v. 1908–1939 ja Kohtalon vuodet 1939–1944 Helsinki 1992). Osa kirjoituksista on ilmestynyt myöhemmin teoksessa Kaijala. Kylä Karjalassa Viipurin läänin Johanneksen pitäjässä (Gummerus 2000). Kirjoitukset käsittelevät kotikylää, Johanneksen kauppatoimintaa, lapsuusmuistoja, perhejuhlia, hautajaisia ja sodan aikaa. Kirjoitin itse Kaijala-kirjaan kylän harrastustoiminnasta ja artikkelin Karjalaiset – selviytymisen sankarit. Olimme sisareni Aili Olkkosen kanssa mukana kirjan toimituskunnassa.

Kodin ja koulun perintönä on minulla voimakas karjalainen identiteetti. Olen sivunnut Johanneksen ja menetetyn Karjalan historiaa tutkimuksissani, pitänyt lukuisia esitelmiä aiheesta, myös Johannes-seuran tilaisuuksissa. Karjalainen kulttuuri tuli osaksi opetustoimintaani Joensuun yliopistossa, jossa toimin yleisen historian professorina 1994–1996. Johdin Joensuun yliopistossa englanninkielistä Karjalan tutkimusohjelmaa, International Study Program in English on Karelia, the Baltic Area and Eastern Europe.

Isäni ei halunnut käydä entisillä asuinsijoilla, kun siihen tarjoutui mahdollisuus Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Kävimme äitini ja sisareni kanssa kaksi kertaa Kaijalassa ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa ja toisen kerran vuonna 2000. Kun vierailimme Smirnovien talossa, joka oli rakennettu Puusan talon perustuksille, kerroimme että isäni oli istuttanut sekä kuusiaidan että omenapuun. Tällöin perheen emäntä haki puusta omenan, jonka veimme isälleni.

Isäni tuntoja kuvaa hänen kirjoittamansa säkeet ”Kotikyläni Kaijala” -kirjoituksen lopussa vuodelta 1962: ”Se kuva, joka jäi meille rakkaasta kotikylästä eletyn elämämme taustaa vastaan, pysyy mielissämme läpi elämän. Ei sitä voi himmentää unohduksen usvaverho, vaan herkkinä hetkinä ajatuksemme liitelee sinne – rakkaille syntymäseuduille – hengessämme kosketamme tuttua oven ripaa – tai hipaisemme pihaportin pieltä. Siellä tulipalossa tuhoutuneen koivun juurista nousee uusi verso.” (Karjalainen kylätie, s.20)

 

Professori Aura Korppi-Tommola kertoo Marjatta Hietalan tutkijanurasta

 

Yleisen historian professori Marjatta Hietala kuuluu Aira Kemiläisen aatehistorialliseen koulukuntaan. Hän aloitti Suomessa innovaatioiden ja kansainvälisten kontaktien tutkimisen ja toi historiantutkimukseen tavan työskennellä tutkimusryhmässä. Hän toimii sekä kotimaisissa että kansainvälisissä luottamustehtävissä.

Yhdyskuntasuunnittelu ja palvelututkimuksen vahva perusta

Marjatta Hietalan mielenkiinto jakautui jo opiskeluaikana historiaan ja valtiotieteellisen tiedekunnan oppiaineisiin. Hän opiskeli ensin yleistä historiaa sekä sen rinnalla tilastotiedettä, sosiologiaa ja valtio-oppia. Valmistuttuaan ensin filosofian maisteriksi 1968 ja kahta vuotta myöhemmin filosofian lisensiaatiksi hän saattoi valtio-opin opinnot päätökseen ja valmistui valtiotieteen maisteriksi vuonna 1971.

Yhdyskuntasuunnittelu kiinnosti häntä ja hän hakeutui ensin sisäministeriön ja sieltä valtioneuvoston kanslian suunnitteluosaston tutkijaksi. Tutkijan intensiteetillä laadituilla selvityksillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta valtioneuvoston päätöksiin, koska ne tehtiin puoluepoliittisin argumentein. Yhdessä Kari Hietalan kanssa laaditun tutkimuksen Palvelusten väestöpohjat ja niiden määräytyminen. Yksittäisten palvelusten sijoittuminen eri keskusluokkiin nykytilanteessa ja tulevaisuudessa tuloksia käytettiin joka tapauksessa hyväksi alueellisia luokituksia laadittaessa.

Palvelujen tutkimuksessa Hietala halusi päästä syvemmälle ja jatkoi historian ja valtiotieteiden opintojaan ja siirtyi Helsingin yliopiston historian laitokselle yleisen historian assistentiksi Jaakko Suolahden ja Pekka Suvannon aatehistoriaan suuntautuneeseen tutkijayhteisöön.

Tilastot historiantutkimuksen avuksi

Väitöskirjatyön aikana Hietala tutustui Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori Aira Kemiläiseen. Vuonna 1975 valmistunut väitöstutkimus koski Saksan oikeistolaista ja militaristista nationalismia Ernst Jüngerin ja tämän lähipiirin kirjoitusten pohjalta. Hietalan sisällönanalyysiin perustuva tutkimusote ja tilastollisten metodien käyttö oli uutta historian alalla. Se aiheutti keskustelua eivätkä kaikki historiantutkijat olleet vakuuttuneita niiden käyttökelpoisuudesta historiallisiin aineistoihin. Yhteistyökumppanina tässä pioneerityössä oli Tampereen yliopiston professori Viljo Rasila.  Sittemmin tilastolliset metodit ovat tulleet osaksi tutkimusrutiinia ja niitä opetetaan jo perusopinnoissa.

Yhteistyö Aira Kemiläisen kanssa jatkui väitöksen jälkeenkin ja muuttui vuosikymmenien kuluessa läheiseksi ystävyydeksi.  Kemiläisen ympärille muodostui aatehistoriallinen koulukunta, jonka merkittävin jäsen Marjatta Hietala on.

Hietala on julkaissut aate- ja kaupunkihistoriallisia tutkimuksia monelta eri alueelta. Kemiläisen kanssa hän jatkoi rotuhygienian tutkimusta. Aatehistoria laajeni innovaatioiden leviämistä koskevaan tutkimukseen. Siihen kokonaisuuteen on kuulunut myös tieteenharjoittajien kansainvälisten kontaktien tutkiminen ja useiden opinnäytetöiden ohjaaminen myös siltä alalta. Viimeisimmässä suuressa hankkeessaan Tutkijat ja sota hän on tavallaan palannut sotakokemuksen analysointiin, mikä oli läsnä hänen väitöskirjassaan.

Kaupunkihistorian ja innovaatioiden tutkimus

Toinen laaja tutkimusalue on ollut kaupunkihistoria ja innovaatioiden leviäminen. Hietala on osoittanut vertailevissa kaupunkitutkimuksissaan, että Suomi oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä hyvin edistyksellinen teknisten innovaatioiden, kuten puhelimen ja katuvalaistuksen käyttöönotossa. Sitä koskevat merkittävimmät teokset ovat vuonna 1987 ilmestyneet Services and Urbanization at the Turn of the Century. The Diffusion of Innovations ja Marjatta Bellin kanssa vuonna 2002 julkaistu Helsinki – The Innovative City, josta ilmestyi 2017 uudistettuna versiona nimellä Helsinki – Finland´s Innovative Capital.

Pääosa Hietalan tuotannosta on julkaistu englanniksi, saksaksi ja ruotsiksi. Merkittäviä yhteistyökumppaneita ovat olleet ruotsalainen Lars Nilsson sekä Miroslav Hroch ja Luda Klusáková Prahan Kaarlen yliopistosta, Anngret Simms Dublinin yliopistosta ja vuonna 2000 Leicesteristä Helsingin yliopistoon siirtynyt Peter Clark. Useat ulkomaiset tutkijat ovat ottaneet käyttöönsä Hietalan innovaatioiden leviämistä koskevan vertailevan metodin. Kansainvälistä yhteistyötä ovat olleet myös Kaupunkihistoriallisen komission piirissä laaditut historialliset karttateokset Helsingistä ja Kokkolasta.

Kansainvälistä tutkimusta ja luottamustehtäviä

Kaupunkihistoria vei Marjatta Hietalan kansainvälisiin luottamustehtäviin, kun hänet valittiin vuonna 1981 Kaupunkihistorialliseen komissioon edustamaan Suomea Eino Jutikkalan jälkeen ja myöhemmin sen hallituksen jäseneksi. Hän sai komitean välityksellä ja jäseniltä lukuisia kutsuja luennoimaan ja kirjoittamaan artikkeleita kokoomateoksiin ja tieteellisiin aikakauskirjoihin. Hän on myös tutkinut useaan otteeseen ulkomaisissa yliopistoissa ja arkistoissa. Väitöskirjatyön parissa Max Planck -instituutissa vietetyn ajan jälkeen hän tutki muun muassa Lontoossa, Minnesotassa, Berliinissä ja New Yorkissa, jossa hän tutki Rockefeller-säätiön arkistosta suomalaisten tiedemiesten kansainvälisiä kontakteja.

Kansainvälisen historiatieteen komitean hallituksen ruotsalainen jäsen Eva Österberg esitti Hietalaa vuonna 2005 Kansainvälisen historiatieteiden komitean (CISH) hallitukseen ja Hietala tuli valituksi. Hietalan valinnan tukena oli myös edellinen puheenjohtaja, saksalainen Jürgen Kocka. Hietala oli ensimmäinen suomalainen CISH:n hallituksessa ja viisi vuotta myöhemmin puheenjohtajana ensimmäinen nainen ja ensimmäinen Pohjoismaiden edustaja sitten 1920-luvulla vaikuttaneen norjalaisen Halvdan Kohtin.

Naisena miesvaltaiseen professorikuntaan

Assistenttikauden jälkeen vuodesta 1986 Marjatta Hietala toimi pitkään Suomen Akatemian vanhempana tutkijana. Professoriksi hänet valittiin pitkän taiston jälkeen, kun hänet nimitettiin vuonna 1993 Joensuun yliopiston yleisen historian professoriksi. Useissa aiemmissa professorin nimitysprosesseissa Hietala ohitettiin osittain sukupuolen ja osittain tutkimusaiheiden takia, koska asiantuntijat painottivat valtiollista poliittista historiaa ennen Marjatta Hietalan edustamia tutkimussuuntauksia.

Marjatta Hietala oli Joensuuhun tullessaan kolmas naispuolinen yleisen historian professori Alma Söderhjelmin (nimitys 1927) ja Aira Kemiläisen (1971) jälkeen. Suomen historian professorin virassa ei kukaan nainen ollut vielä ollut. Professorina Marjatta Hietala oli opetus- ja tutkimussuuntautunut. Hän toi historiantutkimukseen luonnontieteissä yleisen tavan muodostaa tutkimusryhmä. Hän johti useita tutkimusprojekteja ja osallistui kotimaisiin ja kansanvälisiin hankkeisiin.

Joensuussa Marjatta Hietala johti ja uudisti monitieteistä, englanninkielistä Karjalan tutkimusohjelmaa, International Study Program in English on Karelia, the Baltic Area and Eastern Europe. Vuonna 1996 Marjatta Hietala kutsuttiin Tampereen yliopiston yleisen historian professoriksi. Siellä hänen ympärilleen muodostui tieteentutkimukseen, innovaatioihin sekä aate- ja kaupunkihistoriaan pureutuva tutkijaryhmä, johon tutkijat siirtyivät hänen mukanaan muun muassa Helsingistä ja Joensuusta.  Hänen seuraajakseen professoriksi Tampereelle tuli tästä ryhmästä Marjaana Niemi, jonka oppilaat ovat näin Kemiläisen koulukunnan neljäs sukupolvi.

Yliopistollisena opettajana Hietala oli vaativa ja samaan aikaan oppilaita kannustava. Hän ohjasi 39 väitöstutkimusta ja toimi lausunnonantajana ja vastaväittäjänä kymmeniä kertoja eri yliopistoissa.

Tutkimusmetodien kehittäjänä hän on vaikuttanut merkittävästi myös oppikirjojen laatijana. Kari Myllyksen kanssa laadittu Tutkijan tilastolliset tiedon lähteet (1982) ja Kristiina Graaen kanssa laadittu Suullista historiaa. Veteraanikansanedustajat haastateltavina (1994) olivat ensimmäisiä Suomessa julkaistuja metodioppaita näiltä aloilta.

Tiedehallinnon palveluksessa

Tiedehallintoa Marjatta Hietala palveli Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan jäsenenä vuosina 1995–2000, ylioppilastutkintolautakunnassa 1993–2003 sekä useissa komiteoissa ja työryhmissä. Hänen panoksensa oli ratkaiseva, kun eduskunnan kirjastossa aloitettiin 1980-luvulla veteraanikansanedustajien haastatteluprojekti, jossa on nauhoitettu vuoteen 2016 mennessä lähes 400 entisen kansanedustajan haastattelut.

Lisäksi Hietala on toiminut yliopistojen ja oppiaineiden evaluoijana lähes kaikissa maamme yliopistoissa ja useissa Euroopan maissa sekä Floridassa Yhdysvalloissa. Eräs pitkäaikainen ja merkittävä tehtävä oli toimia Unescon oppikirjaprojektissa, jossa tutkittiin kansainvälisyyssuosituksen periaatteiden ilmenemistä Italian, Neuvostoliiton, Saksan demokraattisen tasavallan, Puolan, Suomen ja Iso-Britannian lukion oppikirjoissa.

Marjatta Hietala on toiminut useissa säätiöissä ja tiedejärjestöissä ja puolustanut niissä historian ja yleisen historian tutkimusedellytyksiä. Historiallisen seuran esimiehenä hän toimi vuonna 1994 ja edisti siellä kansallisbiografia-hankkeen toteuttamista.  Suomalaisen Tiedeakatemian hallituksessa hän oli kaksi kolmevuotiskautta ja oli sen edustajana Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksessa. Tiedeakatemian hallituksessa hän oli aluksi ainoa nainen, kuten hänen ikäpolvensa tutkijanaiset eri yhteyksissä joutuivat olemaan.

Hietala ei kuitenkaan osallistunut 1980-luvulla syntyneeseen naishistorian tutkimukseen. Ainoat julkaisut tältä alalta olivat Lars Nilssonin kanssa toimitettu antologia Women in Towns (1999) ja naistutkijoiden elämäkerrat Suomen Kansallisbiografiassa. Hietala toimitti useita kokoomateoksia, joissa hänen tutkimushankkeidensa ja oppilaidensa tuloksia julkistettiin. Lisäksi hän toimi Scandinavian Journal of Historyn suomalaisena toimittajana kaksitoista vuotta.

Marjatta Hietalan kansainvälisen akateemisen uran huipentuma oli vuonna 2015, kun hän toimi Jinanissa Kiinassa järjestetyn historiatieteiden konferenssin presidenttinä. Häneen kohdistui valtava julkisuus Kiinan tiedotusvälineissä ja kiinalaiset naispuoliset opiskelijat pitivät häntä roolimallina ja parveilivat hänen ympärillään. Suomi ja Tampereen yliopisto tulivat tunnetuksi konferenssin 2800 osallistujan ja kiinalaisen yleisön keskuudessa.

Tiedeyhteisö on arvostanut Marjatta Hietalan ansioita tutkijana ja vaikuttajana. Hänet on palkinnut Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Tiedeseura ja Suomalainen Tiedeakatemia. Suomen Historiallinen Seura on kutsunut hänet kunniajäseneksi ja Tukholman yliopisto kunniatohtoriksi.

Tieteellisen toimintansa lisäksi Marjatta Hietala kirjoitti lukuisia yleistajuisia artikkeleita ja kolumneja muun muassa Aamulehteen ja Kouvolan Sanomiin.

Karjalaista vieraanvaraisuutta

Hietala identifioitui voimakkaasti evakkoväkeen ja piti yhteyttä Johannes-seuraan. Karjalainen vilkkaus ja vieraanvaraisuus auttoivat häntä myös kansainvälissä yhteyksissä. Hietaloiden koti oli tukikohta, jossa vierailevat ulkomaiset tutkijat saivat maistaa suomalaista perinneruokaa ja suomalaiset kollegat keskustelivat epävirallisesti yhteiskunnasta ja tutkimusongelmista. Tarjottavat marjat ja sienet olivat itse poimittuja ja kasvikset omalla palstalla kasvatettuja. Marjatta Hietalan harrastuksia voikin sanoa perhekeskeiseksi vieraanvaraisuudeksi.




Eeva Alha- tyttö- ja naistyön uranuurtaja ja naispappeuden kannattaja

Eeva Alha työskenteli yli 30 vuotta Suomen Nuorten Kristillisen Liiton, nykyisen Nuorten Keskuksen, tyttö- ja naistyön eri tehtävissä. Hän toimi myös Kenttäviesti- ja Nainen ja Elämä -lehtien päätoimittajana ja kirjoitti ahkerasti erilaisia julkaisuja koskien naisten ja tyttöjen asemaa kirkossa ja yhteiskunnassa. Alha näki työnsä nais- ja tyttötyönsihteerinä olleen toiminnan järjestämisen ja kehittämisen lisäksi myös parantaa naisten asemaa kirkon piirissä. Hän oli innokas naispappeuden kannattaja aikana, jolloin naisten ei ollut mahdollista toimia papin tehtävissä.

Pappisperheen tyttärestä kansakoulun opettajaksi

Konstantin ja Julia Alhalle syntyi esikoistytär Eeva heinäkuun 9. päivänä vuonna 1896 Ylistarossa. Konstantin toimi tuolloin Ylistaron seurakunnan virkaa tekevänä kappalaisena. Kuitenkin pian Eevan syntymän jälkeen perhe muutti isän työn perässä ensin Eurajoelle ja sen jälkeen Kankaanpäähän, minkä aikana perheeseen syntyi veli Eero vuonna 1899. Vuonna 1910 Konstantin Alha valittiin Rengon kirkkoherraksi, minne perhe muutti asumaan pysyvästi.[1]

Alha eli siis lapsuutensa perheessä, jossa nousi esiin kristilliset arvot ja kasvatus. Pappisperheen tyttärenä ja kouluttautuneen isän ansiosta hänellä oli mahdollisuus päästä opiskelemaan. Lisäksi 1800-luvun loppupuolelta lähtien naisten koulutusmahdollisuudet olivat laajentuneet ja helpottuneet. Naisten oli mahdollista päästä ylioppilaiksi vuodesta 1890 eteenpäin ja opiskella erivapaudella ja myöhemmin ilman rajoituksia yliopistossa ja valmistua sitä kautta erilaisiin työtehtäviin kuten opettajan työhön.[2]

Alha kävi koulua Hämeenlinnassa ja valmistui vuonna 1916 ylioppilaaksi. Hän pääsi opiskelemaan yliopistoon pian tämän jälkeen ja suoritti Jyväskylän seminaarissa opettajanpätevyyteen vaadittavat opinnot. Aluksi hän toimi kansakoulun opettajana Hämeenlinnassa, mutta aloitti pian tämän jälkeen opettamaan kansanopistossa. Opettajan tehtävissä Alha toimi siihen vuoteen 1924 asti, jonka jälkeen hän siirtyi Suomen Nuorten Kristillisen liiton tehtäviin.[3]

Koulunkäyntivuosia leimasi yhteiskunnallinen epävarmuus. Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 ja sitä seurannut sisällissota muuttivat arkea ja elämää. Hämeen alueella, jossa Alha ja hänen vanhempansa asuivat, oli voimakkaita yhteenottoja valkoisten ja punaisten joukkojen välillä. Sisällissodan jälkeen suomalaisessa yhteiskunnassa luterilainen kirkko ja sen ylläpitämä toiminta ja arvot olivat tukena nuorelle valtiolle. Kasvava kristillinen järjestötoiminta tarvitsi työntekijöitä uusiin työmuotoihin ja erityisesti tyttötyöhön. Tähän mahdollisuuteen tarttui myös Eeva Alha.[4]

Töihin SNKL:lle, tyttötyön sihteeri 1924−1946

Suomen itsenäistymistä seuranneina vuosina kiinnitettiin Suomessa erityistä huomiota nuorisoon ja sen kasvatukseen. Epävarmat vuodet olivat jakaneet kansaa kahtia ja nuorisotyössä nähtiin mahdollisuus yhdistää nuorisoa. Nuorisojärjestöt aktivoituivat voimakkaasti 1920-luvulla ja tarvitsivat työntekijöitä nuorten parissa tehtävään työhön. SNKL paneutui erityisesti poika- ja tyttötyöhön, jonka ensimmäisiin työntekijöihin lukeutui vuonna 1924 työnsä tyttötyön sihteeriksi palkattu Alha.[5]

SNKL korosti toiminnassaan maallikoiden merkitystä ja pyrki järjestönä olemaan nimenomaan seurakunnallisen työmuodon kehittäjä. Järjestön sisällä ajateltiin, että pappien lisäksi myös maallikoilla oli tärkeä merkitys seurakunnassa. SNKL:n kautta myös maallikot saivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä mahdollisuuden päästä toimimaan eri ikäryhmien parissa tehtävissä työmuodoissa. Näin myös naiset pääsivät työskentelemään hengellisessä työssä, joka oli tuolloin vielä hyvinkin rajattua naisille.[6] Alhan työllistymisen taustalla saattoi olla SNKL:n tavoite ja tarve saada maallikkotyöntekijöitä naisten ja tyttöjen parissa tehtävään työhön.

Alhan työtehtäviin kuului tyttötyö sekä naistyö, joka kehittyi vähitellen omaksi työmuodoksi. Ensimmäisinä työvuosina fokus oli kuitenkin tyttötyössä, jonka matkasihteerin tehtävät kuuluivat myös hänelle vuoteen 1927 asti. Alha kiersi työnsä puolesta SNKL:n paikallisyhdistyksiä ja seurakuntia, missä hänen tehtävänsä oli tukea alueen tyttötyötä ja työntekijöitä. Matkustaminen oli raskasta ja vuoden aikana matkustuspäiviä kertyi noin parisataa. Tämän lisäksi hän toimi liiton keskussihteerinä. Arki oli siis hyvin työntäyteistä.[7] Työ vaati sitoutumista ja siihen paneutuminen kertoi hänen omistautumisesta tyttöjen hengellisen toiminnan kehittämiseen.

Alhan vaikutus ja merkitys tyttötyön kehityksessä oli huomattava 1920- ja 1930-luvuilla. Hän kehitti ja toimitti erilaisia ohjelmia seurakunnissa järjestetyille tyttökerhoille sekä kirjoitti oppaita tyttötyönohjaajille. Hän oli myös päätoimittajana Kenttäviesti-lehdessä, joka oli suunnattu nuorille tytöille. Se toimi tärkeänä tiedonvälittäjänä kerrottaessa uusista ideoista liittyen toimintaan.

Kuitenkin hänen merkittävin antinsa työmuodolle oli suomalaisen kristillisen tyttöleirityön kehittäminen. Pöyhölän leirikeskuksessa järjestettiin tyttöleirejä vuodesta 1928 eteenpäin tyttöleirejä, joiden suunnittelussa Alha oli paljon mukana. Esimerkkinä hänen työstään voi mainita 1937 kirjoitetun oppaan Tytöt odottavat opastajaa, joka kokoaa yhteen hänen kokemuksiaan SNKL:n leirityöstä ja antaa neuvoja tyttöleirien toteutukseen seurakunnissa.[8]

Suomi alkoi vähitellen kaupungistua ja teollistuminen levisi 1920- ja 1930-luvuilla. Toisaalta suurin osa suomalaisista asui kuitenkin vielä maalla. Työtätekevien naisien määrä kasvoi hieman erityisesti työlaiskaupungeissa, mutta heidän palkkansa oli kolmasosan pienempi kuin samaa työtä tekevien miesten. Epätasa-arvoon ei puututtu, vaan sitä perusteltiin miehen asemalla perheen elättäjänä. Naimattomien naisten oli helpompi työskennellä, sillä heillä ei ollut äidillisiä velvoitteita, joita tuona aikana korostettiin voimakkaasti.[9]

Alha toi työssään esille, että myös naimattomat naiset olivat tärkeitä aikana, jolloin äitiys nähtiin naisen ensisijaisena tehtävänä. Hän kirjoitti artikkelissaan Miten saan rakastavan sydämen naisen voineen palvella perheen lisäksi myös yhteiskuntaa. Naimaton nainen saattoi hänen mukaansa olla ”yhteiskunnallinen äiti”, kuka huolehti työtä tekemällä läheisistään. ”Yksinäisen naisen” oli mahdollista olla yhtä onnellinen kuin vaimo ja äiti, eikä onnellisuus ollut riippuvainen pelkästään sosiaalisesta asemasta. Kirjoitus poikkesi ajan yleisestä käsityksestä, jossa nainen nähtiin kokonaisena vasta avioliittoon sitouduttuaan. Aihe tuli myös Alhaa itseään lähelle. Hän ei koskaan mennyt naimisiin. Omakohtainen kokemus kirvoitti kynän kirjoittamaan myös yksinäisten naisten näkökulmasta.[10]

Naistyön sihteeri ja Nainen ja Elämä -lehden päätoimittaja 1946−1963

Sotavuodet 1939−1945 muuttivat suomalaisen naisen arkea niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin. Miesten toimiessa rintamalla naiset tekivät kotona työt, joita oli perinteisesti pidetty miesten tehtävinä. Näin naiset saivat mahdollisuuden päästä työelämään mukaan. Pidemmällä aikavälillä sota olikin alkupiste sille yhteiskunnalliselle murrokselle, jonka myötä naiset pääsivät töihin ja työpaikoille. Myös perinteiset arvot ja moraali muuttuivat, sillä vaikeat sotavuodet jättivät jäljen perheisiin ja rintamalla olleisiin.[11]

Myös luterilainen kirkko ja sen jäsenistö muuttuivat. Sotaa seuranneina vuosina niin sanottu uuskansankirkollinen liike, joka korosti kansallisuuden ja yhteisöllisyyden merkitystä seurakunnassa ja sen toiminnassa, vahvistui. Tämän myötä luterilaisessa kirkossa haluttiin panostaa nuorisotyöhön ja tarjota heille sopivaa toimintaa. Kirkollisen nuorisotyön kehityttyä ja alettua toimimaan itsenäisesti, SNKL oli uusien haasteiden edessä. Alha ja muut työtoverit pohtivat järjestön toimintakertomuksissa sodanjälkeisinä vuosina sitä, mikä tulisi olemaan heidän työnsä merkitys tulevaisuudessa.[12]

SNKL:n naistyö oli kehittynyt tyttötyön rinnalla jo 1930-luvulta alkaen. Sodan vaikutuksesta kristillinen naistyö oli korostunut tarjoten naisille erilaista toimintaa ja tukiverkostoa. Siitä muodostuikin yksi olennainen osa SNKL:n työtä 1940- ja 1950-luvuilla. Alha siirtyi naistyön sihteeriksi vuonna 1946, sillä hän tunsi työkentän ja oli tehnyt tyttötyön rinnalla naistyön tehtäviä jo viitisentoista vuotta. Samana vuonna alettiin julkaista naisille suunnattua ja heidän asemaan kirkossa käsittelevää Nainen ja Elämä –lehteä, jonka päätoimittajaksi Alha nimitettiin.[13]

Ikä alkoi jo painaa Alhaa 1950-luvulle tultaessa. Hänellä oli terveydellisiä ongelmia, jotka estivät laajan matkustelun ja haittasi työntekoa. Alha jäi eläkkeelle naistyön- ja keskussihteerin tehtävistä vuonna 1953. Vaikka hän ei enää toiminut järjestön työntekijänä, jatkoi hän kuitenkin Nainen ja Elämä -lehden päätoimittajana vielä kymmenen vuoden ajan. Kodistaan Hämeenlinnasta käsin Alha pystyi koordinoimaan lehden kuukausittaista julkaisua. Päätoimittajan rooli oli huomattava ja hän vastasikin lehden toimittamisesta ”alusta loppuun asti”.[14]

Alhalle Nainen ja Elämä -lehti oli tärkeä vaikutuskanava, jonka kautta oli mahdollista levittää tietoa naisille ajankohtaisista asioista kirkollisissa piireissä. Hän ymmärsi lehden olleen ensisijaisesti naisasialehti koko ilmestymisensä ajan. Kuitenkin tämä käsitys herätti ristiriitaisia tunteita lukijoissa ja osassa toimituskuntaa. Naisasialla ei ollut positiivista kuvaa kirkon sisällä ja edeltävinä vuosikymmeninä sitä oli pidetty epäkristillisenä ja naisen valta-asemaa korostavana. Vaikka lehti julkaisi artikkeleita, jotka ottivat kantaa arkoihin aiheisiin, ei se pyrkinyt olemaan sensaatiohakuinen. Tarkoitus oli herättää myönteistä keskustelua, ei kohua.[15]

Kuitenkin Alhan kirjoittamilla artikkeleilla oli myös vaikutusta naisten huomiointiin kirkon korkeammilla tahoilla. Piispa Eino Sormunen kirjoitti Kotimaa-lehteen ”Ajanmukainen kirje nuorille teologeille”-kirjoituksen, joka oli osoitettu yksinomaan miehille. Alhan mielestä myös naisteologit olisi tullut huomioida kirjoituksessa, sillä yhtä lailla he opiskelivat teologiaa. Hän kirjoitti Sormusen artikkelille vastineen ”Ajanmukainen kirje Suomen kirkon naisille”, jossa hän esitti kysymyksen siitä, tuettiinko naisteologeja riittävästi opinnoissaan. Hän kehotti myös maallikkonaisia tuomaan rohkeasti esille omia pohdintoja ja ajatuksia aiheeseen liittyen. Tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta Suomessa, jolloin nainen julkisesti kritisoi kirkollisesti korkeassa asemassa olevaa johtohahmoa.[16]

Omistautumisesta työlle ja lehdelle sekä henkilökohtaisesta merkityksestä Alhalle kertoi se, kuinka hän loppuun asti huolehti seuraavan numeron ilmestymisestä. Vuoden viimeinen joulunumero lähetettiin painoon hänen kuolinvuoteeltaan. Työ tuli päätökseen ja Alha nukkui pois kotonaan Hämeenlinnassa joulukuussa 1963.[17]

”Naiset tärkeisiin ratkaisuihin mukaan!” -Kannanotot naisten vaikutusmahdollisuuksien lisääntymisen ja naispappeuden puolesta

Läpi koko työuransa Alha korosti sitä, kuinka tärkeää naisten aktiivinen osallistuminen seurakunnan ja kirkon työ- ja vastuutehtäviin oli. Alha koki, että hänen tehtävänsä tyttö- ja naistyössä oli myös parantaa naisten asemaa kirkossa. Hänen sanomansa ja viestinsä naisille tiivistyi Isien kirkko ja naiset -julkaisussa, jossa hän kirjoitti siitä, kuinka naisilla oli oikeus, mutta samalla myös velvollisuus osallistua seurakunnan ja kirkon päätöksentekoon. ”Naiset tärkeisiin ratkaisuihin mukaan” oli viesti, jonka hän halusi uransa aikana saada huomioitua niin naisten itsensä kuin koko luterilaisen kirkon keskuudessa. Useat kannanotot uran aikana olivat keino saada tämä viesti eteenpäin.[18]

Naiset olivat saaneet kirkollisen äänioikeuden jo vuonna 1913, jolloin kirkolliskokous päätti, että 24 vuotta täyttäneet naiset saivat äänestää kirkollisissa vaaleissa. Lisä-ääniin heillä kuitenkin oli mahdollisuus vasta oltuaan naimisissa 10 vuotta tai yli 40-vuotiaina. Vuodesta 1933 naisilla oli myös mahdollisuus asettua itse ehdolle vaaleihin. Kuitenkin osallistuminen vaaleihin oli vähäistä ja naisia ei ensimmäisinä vuosina ollut mahdollisuudesta huolimatta kirkolliskokousedustajina.[19]

Alha tarttui tähän tilanteeseen ja otti kantaa eri tavoin usean vuoden ajan, jotta kirkolliskokous saisi naisedustajia. Vaikka naisten oikeudet näissä tehtävissä olivat laajentuneet, käytännössä heidän vaikuttamismahdollisuutensa kirkossa olivat vähäiset. Hän halusikin tukea ja rohkaista naisia osallistumaan vaaleihin, sillä parhaiten naisten asemaan kirkossa pystyi vaikuttamaan kirkon korkeimmassa elimessä, kirkolliskokouksessa. Naisedustaja pystyi puhumaan siellä naisten puolesta ja tuomaan esille heidän näkökulmansa asioihin, kuten naispappeuskysymykseen. Alhan mukaan kirkko kuului sekä miehille, että naisille, joiden molempien äänten tuli tulla kuuluviin. Naisten ja miesten tuli jakaa ”työ ja vastuu seurakunnassa, kuten muissakin suurissa yhteiskunnallisissa tehtävissä”.[20]

Suuri huoli Alhalla oli se, olivatko naiset tietoisia heidän oikeuksistaan kirkollisissa luottamustehtävissä. Hän kannustikin työtoveriaan Gunhild Jaloa kirjoittamaan artikkelin, joka käsitteli naista kirkolliskokousedustajana. Taustalla oli ajatus siitä, että lisäämällä naisten tietoisuutta omista oikeuksistaan, oli mahdollista saada heitä ehdokkaiksi. Työnsä kautta hyvin kirkollisissa piireissä verkostoituneen Alhan oli mahdollista saada tietoa julkaistuksi sanomalehdissä. Jalon kirjoittama artikkeli ilmestyikin 1937 muutamissa päivälehdissä ja Kotimaassa saaden näin huomiota eri puolilla Suomea. Artikkelilla oli vaikutusta äänestäjiin ja ehdokkaisiin. Seuraavan vuoden kirkolliskokoukseen valittiinkin ensimmäinen naisedustaja Helena Virkki.[21]

Myös vuonna 1941, juuri ennen kirkolliskokousta Alha kirjoitti naisten ja tyttöjen sielunhoidon tarpeesta Kotimaa-lehteen. Hän ehdotti, että palkkaamalla nainen seurakuntaan voitaisiin parantaa sielunhoitotyötä heidän parissa. Sodan tuomien vaikeiden aikojen myötä sielunhoito korostui seurakunnissa. Alha ajatteli naistyöntekijän olevan paras tuki äideille ja tyttärille toimiessaan vakituisesti seurakunnassa. Vierailevat kristillisten järjestöjen naistyöntekijät eivät voineet lyhytaikaisilla käynneillään tukea yhtä hyvin heitä. Alhan kirjoituksen oli tarkoitus herättää kirkolliskokouksessa keskustelua, mutta se ei saanut toivottua huomiota.[22]

Nainen ja Elämä -lehti muodostui tärkeäksi vaikutuskanavaksi perustamisensa jälkeen. Keväällä 1948 lehdessä oli tietoisku, jossa kerrottiin syksyn tulevista kirkolliskokousvaaleista. Päätoimittajana Alhalla oli mahdollisuus vaikuttaa, mitä lehdessä julkaistiin ja tätä kautta pystyi tuomaan naiskirkolliskokousedustajan saamisen tärkeyttä esille. Lukijat tuli vakuuttaa asiasta, sillä naisehdokasta suurempi haaste oli saada äänestäjät vakuuttumaan asian tärkeydestä.

Kirjoittamisen lisäksi Alha oli myös yhteydessä kirkkohallitukseen ja selvitti, oliko jokin rovastikunta sellainen, missä naisella olisi mahdollisuus päästä edustajaksi aiempien jäädessä pois. Alha saikin selville, että Hollolan rovastikunnassa oli kyseinen tilanne. Hän pyysi alueella asuvaa Lyyti Tikkaa, jonka hän tunsi työnsä kautta, ehdokkaaksi. Tämän lisäksi hän oli vielä yhteydessä rovastikuntaan ja valmisti tietä eri tavoin Tikan valinnalle. Tikka valittiinkin lopulta tehtävään ja Alhan tekemä työ kantoi hedelmää.[23]

Alhan työskenteli kymmenien vuosien aikana uutterasti naisedustajan saamiseksi kirkolliskokoukseen. Hän pyrki vakuuttamaan niin ehdokkaat kuin äänestäjätkin siitä, miten naisten asemaa voitiin parhaiten parantaa kirkon korkeimmalla taholla.  Toinen asia, jota hän ajoi, oli naisteologien aseman parantaminen. Naispappeuskeskustelu olikin voimakkaasti esillä 1950-luvun suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa sekä Nainen ja Elämä -lehdessä, jossa ilmestyi Alhan kirjoittamia artikkeleita aiheen edistymisestä.

”Eikö meidän Herrallamme ole valta käyttää viinitarhansa työssä, keitä Hän tahtoo?” kirjoitti Alha Nainen ja Elämä -lehdessä aiheesta 1951. Hän kirjoitti asiasta ”avoimesti ja määrätietoisesti” ja välillä harmistui, kun asia eteni hitaasti. Naisteologeilla oli koulutusta ja kutsumusta papin työhön, mutta ei mahdollisuutta toimia. Kuitenkin vuoden 1963 kirkolliskokous herätti Alhassa toivoa, sillä naiskirkolliskokousedustajat Lyyti Tikka ja Impi Sirkka, jotka Alhan rohkaisusta olivat hakeutuneet tehtävään, tekivät aloitteen naisteologien aseman parantamisesta.[24]

Odotuksista huolimatta papin virka ei avautunut naisille vielä vuonna 1963. Kirkolliskokous päätti perustaa naisille lehtorin viran, joka mahdollisti naisteologien palkkaamisen. Vaikka lehtorin viran syntyminen oli edistysaskel kohti pappisvirkaa, ei se kuitenkaan antanut naisille vastaavia oikeuksia kuin papilla. Alha ei elinaikanaan saanut mahdollisuutta nähdä ajamansa asian toteutuvan, sillä naispappeuskysymys ratkesi vasta vuonna 1986, jolloin kirkolliskokous teki myönteisen päätöksen vihkimyksestä.[25]

Alhaa on kuvattu määrätietoiseksi ja rohkeaksi naiseksi, joka ei pelännyt kertoa kantaansa naisten asemaan ja oikeuksiin liittyneessä luterilaisessa kirkollisessa keskustelussa. Hän halusi tuoda esille sen, kuinka yhteiskunnallisen muutoksen myötä naiset saisivat työskennellä ja olla esillä myös kirkossa. Tyttö- ja naistyön sihteerinä hän oli mukana kehittämässä ja seuraamassa naistyön kehitystä ja seurakunnallistumista. Avaimena naisten aseman parantumiselle uranuurtaja näki viimeisimmäksi yhteistyön. ”Naisten keskuuteen tarvitaan enemmän rakkautta ja toistensa ymmärtämistä, sillä kateus hajottaa, mutta rakkaus rakentaa” Alha kiteytti kirjoituksessaan.[26]

[1] Colliander 1910, 106−107.

[2] Nainen ja Elämä 5/1946 Eeva Alha 50 vuotta; Lehtiö 2004, 15, 24.

[3] Nainen ja Elämä 5/1946 Eeva Alha 50 vuotta.

[4] Meinander 2012, 8−10, 24; Murtorinne 1995, 124; Lund 2007, 111.

[5] Lund 2007, 58−59, 111.

[6] Lehtiö 2004, 106; Lund 2007, 49−50.

[7] Lund 2007, 39, 59−60.

[8] Lund 2007, 70, 111.

[9] Meinander 2012, 103.

[10] Multanen 2008, 23−24.

[11] Lehtiö 2004, 194−195.

[12] Murtorinne 1995, 82−83; Lund 2007, 92.

[13] Lund 2007, 92−93, 111.

[14] Lund 2007, 111; Multanen 2008,

[15] Multanen 2008, 34, 53.

[16] Multanen 2008, 40.

[17] Multanen 2008, 87.

[18] Alha 1944, 12−13, Lund 2007, 111.

[19] Lehtiö 2002, 201.

[20] Alha 1944, 17; Lehtiö 2004, 218.

[21] Lehtiö 2004, 218.

[22] Lehtiö 2004, 219.

[23] Lehtiö 2004, 220.

[24] NjE 6/1951 Keskustelua Naispappeudesta (Eeva Alha); Lehtiö 2002, 208; Lehtiö 2004, 250.

[25] Lehtiö 2002, 208−209; Multanen 2008, 81.

[26] Lund 2007, 111; Multanen 2008, 69.

 

 

 

 




Hilkka Pietilä – YK-liiton pääsihteeri, tietokirjailija, kansalaisaktivisti

Suomen YK-liiton pitkäaikainen pääsihteeri Hilkka Pietilä on vuosikymmenten ajan välittänyt tietoa Yhdistyneiden kansakuntien (YK) toiminnasta luennoiden ja kirjoittaen erityisesti YK:n roolista kehityskysymyksissä ja naisten aseman parantamisessa. Kansainvälinen toiminta on vienyt Pietilän pohtimaan ihmisenä elämisen ja ihmiskunnan yhteisiä ongelmia. Näitä asioita käsittelevissä kirjoissaan hän etsii ratkaisuja ongelmiin ja paluuta ihmisarvoa korostavaan ja luonnonläheisempään elämäntapaan.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta!




Märta Donner – lastenneurologian kehittäjä, professori

Lastenneurologian erikoislääkäri ja Helsingin yliopiston dosentti Märta Donner (1922-2013) tuli tunnetuksi merkittävänä kehitysvammaisten lasten hoidon ja diagnostiikan kehittäjänä. Hän toimi Helsingissä Lastenklinikan lastenneurologian ja EEG:n erikoislääkärinä vuosina 1962 – 1977 ja konsultoi sen jälkeen vuoteen 1985 Länsi-Uudenmaan aluesairaalassa muiden sairaaloiden lastenneurologiapotilaiden hoitoa.

Lastenneurologian kehittäjä

Märta Donner pääsi ylioppilaaksi keväällä 1940 ja aloitti lääketieteen opiskelut. Jatkosodan aikana hän toimi apusisarena Äänislinnassa ja vuonna 1944 apulaislääkärinä Pälksaaren sotasairaalassa. Sen jälkeen hän jatkoi opintojaan ja toimi lastenlääkärinä Diakonissalaitoksen psyykkisesti vammaisten lasten sairaalassa, joka sittemmin muuttui itsenäiseksi Rinnekodiksi. Hänen isänsä Sven Donner oli sen ylilääkäri, ja tyttären kiinnostus alaan oli syntynyt jo kasvuvuosina kotona. Märta Donner hankki lastenneurologian asiantuntemusta opintomatkoilla Englannista ja Ruotsista. Hänen väitöskirjansa (1954) käsitteli mongoloidilasten biologiaa ja immunologiaa.

Potkulaudalla potilaiden luo

Lastenneurologisen tutkimuksen ja hoidon aloittajia Lastenklinikalla olivat ylilääkäri Arvo Ylppö ja apulaislääkäri, dosentti Jyrki Kauhtio, joka kuoli nuorena vuonna 1962. Tällöin Helsingin yliopistollisen keskussairaalan lastenklinikalle perustettiin lastenneurologiaan perehtyneen EEG-lääkärin virka. Sen ensimmäiseksi haltijaksi nimitettiin Märta Donner, sillä hän oli alan ainoa asiantuntija Suomessa. Hänen työmääränsä oli heti valtava. Konsultointipyyntöjä tuli kaikilta Lastenklinikan 13 osastolta ja poliklinikalta, koska noin 10 prosenttia kaikista potilaista kärsi jostakin neurologisesta ongelmasta. Epilepsiapotilaat, kehitysvammaiset sekä erilaisista aivovammojen jälkitiloista kärsivät potilaat olivat tärkeimpiä ryhmiä. Työtoverit antoivatkin Donnerille lahjaksi potkulaudan, jotta hän ehtisi hoitaa kaikkia potilaitaan. Avosairaanhoitoa varten hän aloitti Lastenklinikalla epilepsiapotilaiden vastaanotot, jotka pian laajenivat neurologisiksi erikoisvastaanotoiksi.

EEG- ja röntgenlaitteet kehittyivät huimaa vauhtia. Märta Donnerin hellittämättömällä työllä pystyttiin sairaudet diagnostisoimaan entistä vaikeammissa tapauksissa ja auttamaan potilaita. Kehitystyötä auttoi Donnerin läheinen yhteistyö pohjoismaisten lastenneurologien kanssa. Lisäksi hän vaikutti kehitysvammaisten lasten puolestapuhujana. Donner perusti vuonna 1967 epävirallisen lastenneurologisen klubin, jossa alan lääkärit pitivät alustuksia.

Märta Donner oli ilmeisesti ensimmäisiä lääkäreitä, joka aloitti 1960-luvun alussa sanelukoneen käytön helpottamaan paperityötä. Hänen jälkeensä vuonna 1977 perustettiin Lastenklinikalle toinenkin lastenneurologian virka ja työ jaettiin kahdelle lääkärille. Donner itse siirtyi ensin lyhyeksi aikaa Pohjois-Karjalan keskussairaalan osastolääkäriksi ja toimi sitten vuosina 1978 – 1985 Länsi-Uudenmaan aluesairaalassa Tammisaaressa lastenneurologian osaston ylilääkärinä.

Donnerin taidot tunnettiin oman sairaalan ulkopuolellakin. Hän konsultoi Samfundet Folkhälsanissa ja toimi lääkintöhallituksen asiantuntijana. Ansioistaan lastenneurologian kehittäjänä hän sai vuonna 1986 professorin arvon.

Purjehdus oli nuoren Märta Donnerin harrastus. Hän toimi helsinkiläisen meripartiolippukunnan Sjöfartsflickorna lippukunnanjohtajana. Sittemminkin hän vietti vapaa-aikojaan meren äärellä Bromarvissa. Donner toimi myös Amnesty International -liikkeessä.

 

Henkilötiedot

Märta Maria Donner syntyi 1.6.1922 Helsinki, kuoli 18.3.2013 Helsinki

Vanhemmat professori Sven Evert Donner ja lastentarhanopettaja Elsa Strengell

URA. Ylioppilas, Svenska samskolan i Helsingfors 1940; lääketieteen kandidaatti 1944, lisensiaatti 1948; lääketieteen ja kirurgian tohtori 1954; lastentautiopin erikoislääkäri 1958; lastenneurologian erikoislääkäri 1967. Opintomatka Englantiin 1950, 1958, 1962, Ruotsiin 1954, Tanskaan 1954, 1962.

Apusisar Äänislinnassa 1941- ; apulaislääkäri Pälksaaren sotasairaalassa 1944; Helsingin Diakonissalaitoksen psyykkisesti vammaisten lasten sairaalan lastenlääkäri 1951 – 1955; Helsingin yleisen sairaalan lastentautien osaston lääkäri 1955 – 1958; Kuopion keskussairaalan lastentautien osaston osastolääkäri 1959 – 1962; Helsingin yliopistollisen keskussairaalan lastentautien klinikan lastenneurologian ja EEG:n erikoislääkäri 1962 – 1977; Pohjois-Karjalan keskussairaalan osastolääkäri 1977 – 1978; Länsi-Uudenmaan aluesairaalan lastenosaston ylilääkäri 1978 – 1985.

Koululääkäri, Svenska flicksolan i Helsingfors 1948 – 1951; lääkäri, Sedmigradskys småbarnsskola och Marias Asyl 1952 – 1959; Samfundet Folkhälsanin konsultoiva lääkäri 1957 – 1959, konsultoiva lastenneurologi 1973- ; lastenneuvolalääkäri Helsingissä 1968 – 1975; Helsingin yliopiston lastenneurologian dosentti 1971 – 1985; Helsingin yliopistollisen keskussairaalan lihassairauksien erityispoliklinikan konsultoiva lastenneurologi 1979 – ; Pohjois-Karjalan keskussairaalan lastentautien osaston konsultoiva lastenneurologi 1979 – .

Jäsenyydet: Sjöfartsflickorna-partiolippukunnan johtaja 1943 – 1955; Suomen Partiotyttöjärjestön meripartiokomitea 1955 – 1966; Suomen lääkäriliiton hallitus 1971 – 1972; lääkintöhallituksen lastenneurologian asiantuntija 1972 – 1977; Samfundet Folkhälsanin työvaliokunta 1975 – 1992.

Kunnianosoitukset: Vapaudenmitali 2 1941. Professorin arvo 1986. Kunniajäsen: Suomen Lastenlääkäriyhdistys 1985, Nordiska Barnläkaresällskapet 1989; Suomen lääketieteellisen genetiikan yhdistys. Suomen Partiotyttöjärjestön amr. 1967.

TUOTANTO. A Study of the immunology and biology of mongolism. 1954 (väitöskirja); Lastenneurologian tutkiminen. 1994 (M. Koskiniemen kanssa); muita julkaisuja lastentautiopin ja lastenneurologian alalta.

 

 




Carolina Moesböll – ravintoloitsija, Lahden kirjaston perustamiseen vaikuttanut naisyrittäjä

Hollolan pitäjän Lahden kylässä ei ollut kovin montaa yleistä kokoontumispaikkaa 1800-luvulla. Vuonna 1872 sai heinolalainen ravintoloitsija Carolina Moesböll, lahtelaisille Karoliina Moesbell (1814–1883) luvan harjoittaa leipurinliikettä Lahdessa ja ”siinä sivussa pitää ruoka- ja kahvikauppaa reissaaville”. Paikasta tuli Lahden ensimmäinen ravintola ja monien juhlien pitopaikka.

Karoliina Moesbell oli tullut Tanskasta tanskalaisen miehensä Carl Emilin kanssa Heinolaan, tuolloin Lahtea kehittyneempään kylpyläkaupunkiin, ja he olivat perustaneet sinne konditorian ja sen yhteyteen biljardihuoneen. Ennen pitkää paikasta muotoutui täysi ravintola.

Miehensä Carl Emilin kuoltua Karoliinan ”trahteeri” koki koviakin aikoja. Heinolassa toimilupa jopa peruttiin järjestyshäiriöiden vuoksi. Moesbell itsekin aiheutti pahaa verta kaupungissa seurustelemalla renkinsä kanssa miehensä kuoleman jälkeen. Moesbell muutti Lahteen 1860-luvun lopulla. Hän lienee nähnyt uuden kauppalan paremmat kehitysmahdollisuudet rautatien rakentamisen jälkeen. Kovia koki liike Lahdessakin. Se säilyi nipin napin Lahden palosta 1877. Karoliina Moesbell siirsi ravintolansa hieman syrjään torilta, kortteliin missä tänä päivänä toimii Lahden Seurahuone.

Karoliina Moesbell oli Lahden ensimmäisiä naisyrittäjiä. Hän oli perinyt omaisuutensa mieheltään, mutta tarmokkuuden puutteesta häntä ei voida moittia.

Iän myötä kulttuurinnälkä alkoi vaivata hyväntahtoista leskirouvaa. Lahtelainen kelloseppä J.E. Andelin oli pohdiskellut Uuden Suomettaren Lahden-kirjeessään sivistyksen puutetta väkirikkaassa ja monipuolisten elinkeinojen Lahdessa. Andelin moitiskeli hurjia juomaseuroja ja kaipasi ihmisille siveellistä ja kasvattavaa ajanvietettä ja hänellä oli yhtenä suurena ajatuksena lainakirjasto, ehkäpä lukuhuonekin.

Lienee Karoliina Moesbell saanut tästä innoituksen järjestää toimitiloissaan 1876 ”iltahuvit”, joiden 152 markan tuotolla (pääsyliput 50p ja tilaisuudessa tehdyt lahjoitukset) käynnistettiin kirjojen hankinta. Karoliina Moesbell teki itse suurimman 25 markan lahjoituksen, vaikkakaan hän ei ollut varsinaisesti kirjaston ideoija. Rahan kerääminen erilaisiin sivistys- ja hyväntekeväisyyskohteisiin oli tuohon aikaan hyvin yleistä. Lahden lainakirjasto syntyi siis kyläläisten yhteisten ponnistusten tuloksena. Iltahuvien tuottamalla rahalla saatiin hankituksi huomattava määrä kirjoja.

Kirjasto, jonka varsinaisena perustamisvuotena pidetään vuotta 1876, toimi aluksi Karoliina Moesbellin talossa, jonka hän oli siirrättänyt Lahden palon jälkeen uuteen paikkaan. Vähäisiä kirjoja, joita oli aluksi vain 260, säilytettiin väliaikaisesti sekä perunakellarissa että riihessä.

Lahden kaupunginkirjasto muisti hyväntekijäänsä ristimällä ensimmäisen kirjastoautonsa Karoliinaksi.




Sylvi Kekkonen – kirjailija

Sylvi Kekkosen hauraalta näyttävä olemus kätki sisälleen voimakastahtoisen naisen. Maan ensimmäisenä naisena Sylvi Kekkonen piti velvollisuutenaan puolisonsa tukemista tämän vaativassa tehtävässä. Hänen oma yhteiskunnallinen osallistumisensa oli lähinnä näyttelyiden ja yhteiskunnallisten rientojen suojelijana toimimista. Kirjailijana Sylvi Kekkonen oli erityisesti vaikutelmien ja lapsen kokemusmaailman kuvaaja.

Perhe-elämää maalla ja kaupungissa

Sylvi Uinon rakkaimmat lapsuudenmuistot olivat Karjalan kannakselta Metsäpirtistä ja Mikkelin läänistä Puumalasta, missä hänen isänsä, artjärveläisen talollisen poika, oli kirkkoherra; äiti oli pietarilaisen kultasepän tytär. Alkeisopetuksen hän sai kotona äidin pelätessä lasten saavan koulussa kulkutauteja. Kirkkoherran villikko tytär osallistui innolla hevosten hoitoon. Oppikoulun hän kävi Mikkelissä, josta pääsi ylioppilaaksi keväällä 1918. Lainopin opinnot eivät maistuneet, ja niinpä Sylvi Uino meni toimeen ensin Suomen Käsityön Ystäviin ja sitten kanslistiksi Etsivään keskuspoliisiin. Siellä hän tapasi opiskelijapoliitikon, lainopin ylioppilaan Urho Kekkosen, jonka kanssa hän meni naimisiin 1926. Kaksi vuotta tämän jälkeen syntyivät kaksospojat, eikä Sylvi Kekkonen enää sen jälkeen mennyt ansiotyöhön.

Sotien aikana Sylvi Kekkonen toimi maalaistalon emäntänä Vahvialassa, joka jäi vuonna 1944 Neuvostoliiton puolelle. Sen tilalle ostettiin Kainuusta uusi tila, joka kuitenkin myytiin pian siirtoväelle. Lähelle rakastamaansa luontoa Sylvi Kekkonen pääsi sen jälkeen lähinnä perheen kesäpaikassa Suomusjärven Katermassa ja presidentin kesäasunnossa Naantalin Kultarannassa.

Vahva vaikuttaja presidentinlinnassa

Urho Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi repivän vaalitaistelun jälkeen 1956. Sylvi Kekkonen piti ensisijaisena velvollisuutenaan puolisonsa tukemista tämän vaativassa tehtävässä. Hän laimensi miehensä terävää sanontaa useissa puheissa. Urho Kekkonen lähetti kuuluisat tunarikirjeensä vasta puolisonsa kuoleman jälkeen, kun kotisensuuria ei enää ollut. Sylvi Kekkonen oli perheessä vahva vallankäyttäjä, jossa lähipiiri ei aina tunnistanut julkisuuden haurasta ja lempeää maan äitiä. Puolisoiden välit olivat henkisestä läheisyydestä huolimatta erikoiset, koska presidentillä oli puolijulkisesti muita ystävättäriä. Sylvi Kekkosen kuoleman jälkeen vanheneva presidentti oli kuitenkin selvästi yksinäinen. Aviopuolisoiden väliset suhteet tulivat julkisen keskustelun aiheeksi Anne Mattssonin ja Aino Suholan julkaistua vuonna 2000 Sylvi Kekkosen elämäkertateokset.

Sylvi Kekkosen julkista esiintymistä rajoitti vaikea reumatismi. Hänen yhteiskunnallinen osallistumisensa oli lähinnä näyttelyiden ja yhteiskunnallisten rientojen suojelijana toimimista. Yksityishenkilönä hän oli ahkera teatterin ja taiteen harrastaja, ja hän piti lähes säännöllisesti kokoontuvaa kirjallista salonkia. Hän ei antanut haastatteluja, ja suuri yleisö ymmärsi hänen yksityisyyden tarvettaan.

Sylvi Kekkosen kirjallinen tuotanto käsittää neljä pienoisromaania. Vuonna 1955 ilmestynyt Käytävä kertoo kirjailijan tapaamisesta runoilija Eino Leinon kanssa. Suurimpiin painosmääriin ylsi vuonna 1958 ilmestynyt romaani Amalia, joka käännettiin kahdeksalle kielelle. Erityisen suosittu teos oli Puolassa, jonne presidentti ja rouva Kekkonen tekivät valtiovierailun teoksen julkaisemisen aikoihin. Amalia kertoo voimakastahtoisesta talonpoikaisnaisesta. Muut teokset käsittelevät lapsuutta pappilassa Metsäpirtissä ja Puumalassa. Niissä on raikas lapsen näkökulma vaikeasti ymmärrettävään aikuisten maailmaan. Taiteellisesti parhaana pidetään viimeistä, vuonna 1968 ilmestynyttä Lankkuaidan suojassa -teosta, joka on osittain omaelämäkerrallinen lapsuuden kuvaus. Professori Kai Laitinen on luonnehtinut Sylvi Kekkosen kirjailijanjälkeä sanoilla ”puoliääneen, hillitysti”. ”Hän puhuu lukijalleen koruttomasti, luottavaisesti ja läheltä.”

 Henkilötiedot

Sylvia Salome, Sylvi Uino vuodesta 1926 Kekkonen

Syntyi 12.3.1900 Pieksämäki, kuoli 2.12.1974 Helsinki

Vanhemmat kirkkoherra Kauno Edvard Uino ja Salome Stenberg

Puoliso vuodesta 1926 tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen, syntyi 1900, kuoli 1986

Puolison vanhemmat työnjohtaja Juho Kekkonen ja Emilia Pylvänäinen

Lapset: Taneli Kaleva syntyi 1928, kuoli 1985, suurlähettiläs; Matti Kaleva syntyi 1928, hallitusneuvos.

TUOTANTO. Kiteitä. 1949; Kotikaivolla. 1952; Käytävä. 1955; Amalia. 1958; Lankkuaidan suojassa. 1968.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Maalaukset: Å. Hellman. 1978, presidentinlinna, Helsinki. Muistokivet: Pieksämäki.

SYLVI KEKKOSEN MUKAAN NIMETTY. Sylvinkuja Pieksämäki; kirjallisuustapahtuma Sylvi Symposium 2000–, Pieksämäki.




Olga Auer – kyläkoulun opettajan vaimo ja maatilan emäntä

Esivanhempani Olga, meijerska ja tyttöjen käsityönopettaja, ja Nikolai, kansakoulunopettaja, aloittavat työnsä Multian Sahrajärvellä haaveineen ja toiveineen hyvin erilaisessa Suomessa kuin nyt. Maailman muuttuminen ja sodat koettiin perheen arjessa. Olga antaa esimerkin ja mallin naisen roolista muutosten keskellä 1800-luvun lopulta 1950-luvulle.

Opettajiksi Multian Sahrajärvelle

On elokuu 1899. Olga, Nikolai ja pieni Teuvo ovat matkustaneet pitkän matkan Sortavalasta Multian Sahrajärvelle, mistä Nikolai on saanut ensimmäisen opettajan paikkansa. Olgan tarkoitus on opettaa tyttöjen käsityötä, johon hänkin on saanut pätevyyden Sortavalan seminaarissa.

Siinä he seisovat väsyneinä, Olga ryhdikkäänä ja suoraselkäisenä. Hän on 32-vuotias, jo 10 vuotta itsenäisessä, hyvässä meijerskan ammatissa työskennellyt. Hän on tottunut ottamaan vastuuta ja organisoimaan. Hän on huomannutkin, että tässä perheessä näille avuille on käyttöä.

Hänen vierellään seisoo Nikolai viiksiään pyöritellen, tyytyväisenä. Kaikki tuntuu olevan hyvin. Uusi koulurakennus seisoo valkoisine ikkunapielineen komeana mäennyppylällä. Se on pari vuotta sitten rakennettu ja punamullalla maalattu. Asunnoksi heille on luvattu kaksi kamaria ja kyökki. Peltoakin on ilmoitettu olevan viljelyskelpoisena peräti kaksi hehtaaria.

Pelto on houkutellut heitä, viljelymahdollisuutena. He ovat kumpikin tottuneet viljaviin seutuihin, joista he ovat kotoisin: Olga Tammelasta ja Nikolai Orimattilasta. He ovat nähneet Hämeen kartanoiden kukoistavat puutarhat. Orimattilassa Ruhan kartanossa he ovat myös tavanneet, sillä Nikolai teki torppariveljensä taksvärkkipäiviä silloin tällöin, vaikka pääsääntöisesti olikin muurarina tai kiertokoulunopettajana. Nyt nuoripari haluaa omaa maata viljeltäväksi, oman kukoistavan puutarhan.

Lievästi kehitysvammainen lapsi

Siinä he seisovat haaveineen Sahrajärvellä. Olgalla on sylissään Teuvo, lievästi kehitysvammainen ja kaatumatautinen lapsi, erittäin vaikean synnytyksen seurausta. Pojan toistuvia kouristuskohtauksia on vaikea katsoa, sillä niitä ei voi mitenkään estää eikä mitään lääkitystäkään ole. Olgaa askarruttaa keskisuomalaisten ihmisten suhtautuminen, ovatkohan he edes koskaan tällaista nähneet. Tapanahan on eristää sairaat lapset laitoksiin, mutta siihen ei Olga ole suostunut.

Olga on tottunut olemaan ihmisten silmätikkuna; hänhän on Henriikka-äitinsä avioton lapsi. Tämä varjo seurasi häntä kaikkialle, joten hän kestää ihmisten ihmettelyn myös Teuvon sairaudesta.

Tutustuminen uuteen kotiseutuun

Olga ja Nikolai kalustavat huoneet vähäisillä huonekaluillaan ja suunnittelevat tulevaa syksyä ja talvea. Lehmä on saatava pieneen navettaan. Heille on luvattu vähäisen palkan lisäksi viisi hehtolitraa viljaa kunnan lainajyvästöstä ja polttopuut. He pääsevät hyvin alkuun, vaikka heidät yllätti oman, luvatun pellon puuttuminen. On vain kaksi aaria kivistä kasvimaata.

Olgaa ihmetyttääkin seudun karuus. Huono tie tuo kirkonkylästä koululle, josta se jatkaa matkaa polkuna. Taloja on harvakseltaan, ja nekin enimmäkseen pieniä mökkejä metsien ja peltotilkkujen reunustamina. Ihmisetkin ovat outoja ja puhuvat erilaista murretta kuin mihin Olga on tottunut, ja heitä on vaikea lähestyä. Seurustelusta ja kylään tutustumisesta pitää onneksi Nikolai huolen. Hän on huomannut, että juuri täällä hänen kutsumukselleen kansan sivistäjänä ja raittiusmiehenä on käyttöä. Olgan on tyytyminen tähän päätökseen. Olga rakastaa miestään ja on valmis aloittamaan yhteiselämän sanojensa mukaan ”Jumalan selän takana”.

Koulu keskellä kylää

Nuoripari kotiutuu Multialle. Olga hoitaa perhettä ja pientä virkaansa. Tuleehan siitäkin muutama ropo talouden hoitoon. Hän osallistuu neuvontatyöhön ohjaten kyläläisiä ruoka-, hygienia- ja vaatetusasioissa sekä puutarhan hyötyviljelyssä. Sieniä kyläläiset eivät vain opi käyttämään, vaan pitävät niitä lehmänruokana.

Koululta haetaan paljon myös sairaanhoitoapua, haavoja sidotaan ja nyrjähtäneitä niveliä laitetaan paikoilleen.

Perheeseen syntyy vielä kaksi lasta: Paavo vuonna 1903 ja kahta vuotta myöhemmin Veikko Alarik 1905, terveitä molemmat.

Yhteyksiä ulkomaailmaan pidetään yllä, lehtiä luetaan ja viedään kylällekin luettaviksi. Posti kulkee kolme kertaa viikossa. Kirjeitäkin tulee, tosin harvakseltaan, kotiväeltä Tammelasta.

Helsingistä Nikolain veljen perhe kirjoittaa säännöllisesti. He ovat muuttaneet työn perässä Helsingin Kallioon. Siellä ollaan kiinnostuneita myös heidän elämästä täällä korvessa.

Olga ja Nikolai ovat raivanneet itselleen puutarhan koulun maalle. Se ei kuitenkaan poista halua saada oma viljelystila. Eikä Olgan yksinäisyyttä; hänellä ei ole halua tutustua lähemmin kyläläisiin.

Olga ja Nikolai ostavat tilan

Vuonna 1910 Olga ja Nikolai ostavat Niemijärvi-nimisen tilan neljän kilometrin päästä koululta. Tila on rappiotila, päärakennuskin osin kesken. Innolla he korjaavat, rakentavat ja raivaavat. Tilalle otetaan karjaa: lehmiä, vuohia ja kanoja. Pellavaakin voi kasvattaa. Onneksi kylällä on osaavaa työväkeä niin rakennustöihin kuin karjanhoitoon. Olga hoitaa käytännön asioita ja valvoo töitä. Juuri tätä hän on toivonut. Omaa tilaa. Ei enää koskaan toisten nurkkiin. Nyt voi tehdä mitä haluttaa. Ja Olga tekee ja vaatii muiltakin. Olga on onnellinen.

Olga haluaa kasvattaa pojistaan työtä pelkäämättömiä kunnon kansalaisia. Teuvon kohtausten välit ovat harventuneet, ja hänkin osaa jo tehdä pieniä askareita.

Maanviljelys kukoistaa, ja he ovat esimerkki kylän muille tiloille. Nikolai on aina valmis auttamaan ja on perustamassa neuvontajärjestöjä.

Talveksi perhe muuttaa aina koululle, lypsävä lehmä mukana. Vuohien maitoa juotetaan pojille kasvun ja voiman takaajaksi.

Sisällissota ja Suomen itsenäistyminen

1910-luvun puolivälissä maailmalla on levotonta, mutta se ei paljon Olgan ja Nikolain elämää häiritse. Helsingistä sukulaiset kirjoittavat suurkaupungin asioista, ja Kalliosta lähdetään turvallisempaan paikkaan. Niemijärvelle saapuu jo vuonna 1914 Nikolain veljentytär Tyyne. Olga ottaa mielellään Tyynen ja hänen poikansa luokseen. Se tietää myös lisäkäsiä arkisiin askareisiin ja uusia virikkeitä.

Niemijärvellä on runsaasti tilaa majoittaa väkeä. Monena kesänä sukulaisten lapsia onkin Olgan hoivissa saamassa hyvää ruokaa ja raitista ilmaa. Aika ei yksistään kulu järven rannalla uiden, vaan nuoret oppivat myös työnteon jaloa taitoa.

Nikolailla on runsaasti erilaisia luottamustoimia, hänet on valittu jopa Multian kunnanvaltuustoon.

Olgalle kaikki tämä tietää lisää vastuuta.

Sisällissota ei Sahrajärven kylää eikä opettajapariskuntaa juuri ravistele. Punakaartilaiset ovat järjestäytyneet, mutta käyttäytyvät säyseästi. Suomen itsenäistyminen 1917 on kaikille mieluinen uutinen; muistetaanhan sortokausi vielä hyvin. Näin on aina varmempi. Nyt heillä on oma maa ja ennen kaikkea oma maatila, Niemijärvi.

Teuvo kuolee, pojat lyseoon

Teuvon kouristukset lisääntyvät ja vointi huononee. Helsingistä toimitetaan koululle hoitaja, joka antaa parantavia kylpyjä. Ne eivät kuitenkaan auta. Lääkkeitäkin on jo saataville, ja Nikolain veli hankkii niitä. Ilmeisesti niiden ansiosta Teuvon elämä on valoisampi, kunhan välttää suuria mielenliikutuksia. Teuvo saa kuitenkin matkatessaan yksin koululta Niemijärvelle kohtauksen ja hukkuu maantienojaan. Tämä on koko perheelle ja varsinkin Olgalle suuri suru.

Olga on päättänyt kouluttaa poikansa niin pitkälle kuin suinkin, ja tähän varsinkin Paavolla tuntuu olevan intoa. Olgalle itselleen ei koulunkäynti varattoman äidin tyttärenä ollut helppoa, sillä rahoituksen järjestäminen oli vaikeaa eikä yhteiskunta tuolloin avustanut. Olga oli auttanut aikoinaan rahallisesti Nikolaitakin tämän opiskellessa Sortavalan seminaarissa, sillä hänenkään kotiväellä ei ollut varaa pojan koulutukseen.

Tätä taustaa vasten ymmärtää hyvin Olgan halun poikiensa kouluttamiseen. Jyväkylässä, 50 kilometrin päässä on lyseo, jonne hän pojat lähettää. Se tarkoittaa poikien muuttoa Jyväskylään, asunnon hankkimista ja jatkuvaa huolehtimista ruoasta ja puhtaista vaatteista ”kortteeripaikkaan”. Ikävä on molemminpuolinen.

Juuston valmistus on mieluisaa työtä

Olga on kova tekemään työtä ja vaatii samaa muiltakin. Kaikille on aina työ suunniteltuna. Niemijärvellä on usein kesävieraita, ja he saavatkin aamulla herättyään hienoisen vihjeen työnteosta, kun tuolilla sängyn vierellä odottavat työrukkaset ja lattialla työkengät.

Olgalla alkaa valmistaa vuohen maidosta juustoja, joita vie Jyväskylään myytäväksi. Työskennellessään Hämeessä eri kartanoissa hän vastasi maidon jalostuksesta, ja taidon juuston valmistukseen hän sai mejerskana Janakkalan Hakoisten kartanossa. Ruhan kartanosta vietiin voita ja juustoa Pietariin asti.

Olgalle maidon jalostus on mieluisaa, kuin entiseen, omaan ammattiin paluuta.

Synnyinseudun ikävä valtaa kuitenkin usein Olgan. Hän kaipaa Tammelan viljavia peltoja, siellä kaikki kasvoi niin hyvin. Hän yrittää aina uudestaan ja uudestaan istuttaa Sahrajärvelle omenapuita, mutta ei saa niistä koskaan satoa.

Olga toivoo pojistaan paljon

Aika kuluu, pojat pääsevät ylioppilaiksi. Olga on heistä ylpeä ja haluaa turvata heidän opiskelunsa Helsingissä. Paavosta hän toivoo pappia, Alarikista agronomia. Ruokapaketit ja raha kulkevat nyt Helsinkiin, ja pojilta tulee kirjeitä, vaikkakaan ei aina hyviä uutisia, ei varsinkaan Paavolta. Monen tiedekunnan vaihtamisenkaan jälkeen pojan opiskelusta ei tule mitään. Paavo lähteekin vastavihityn vaimonsa kanssa Kanadaan. Lähtö on hätäinen, ilman vanhempien kanssa keskustelua, ilman jäähyväisiä. Tämä on vanhemmille ja varsinkin Olgalle raskasta. Hän toivoo Paavon palaavan, mutta niin ei käy. Olgalla on lisää ikävöitävää.

Sota-aikana pelko joka päivä läsnä

Eletään vuotta 1935, elämä näyttää jo rauhoittuneen uomiinsa. Nikolai ja Olga ovat eläkkeellä, maatila on siirtynyt Alarikin ja hänen vaimonsa Eevan nimiin. Perhe asuu Saarijärvellä, missä Eeva toimii opettajana. Alarikilla on kartoitustoimisto, minkä vuoksi hän matkustaa ympäri Suomea.

Maailmalla on kuitenkin levotonta, syttyy sota. Pelko on nyt joka päivä läsnä. Olga pelkää Suomen itsenäisyyden menettämistä ja sitäkin enemmän sodassa olevan poikansa Alarikin puolesta. Surusanomia tuodaan, milloin Olgalle ja Nikolaille? Kaikki työikäiset miehet ovat sodassa, maatöitä tekevät naiset vanhojen miesten ja poikien avulla. Miniä on lastensa kanssa kesät apuna, mikä tuntuu jotenkin helpottavalta, kun on enemmän väkeä yhdessä. Radiosta kuullaan edes jotain sotatilanteesta, naapuritkin tulevat kuuntelemaan. Iltaisin ikkunoiden eteen laitetaan pimennysverhot. Sota ei pääse unohtumaan. Nyt Olga ikävöi rauhaa.

Tyytyväinen elämänsä ehtoolla

Rauha julistetaan syyskuussa 1944, mutta kovin ehdoin. Miten Suomi selviää, miten me selviämme?

Rajan taakse jää Nikolain ja Olgan rakas Sortavalakin. Alarik palaa elävänä ja haavoittumatta sodasta. Asutustoiminta pitää hänet kuitenkin poissa kotoa. Niemijärvi ei saa isäntää, joka olisi läsnä. Maanviljelystä on hoidettava vieraalla työvoimalla. Olga huolehtii ja valvoo työntekijöitä. Hän ei voi vieläkään irrottaa.

Tuleeko Olgalle koskaan helpompia eläkepäiviä?

Alarikin vaimo sairastuu vakavasti ja koko perhe muuttaa Niemijärvelle. Tulipalossa tuhoutuneen päärakennuksen tilalle on rakennettava uusi. Olga on kuitenkin tyytyväinen Alarikin tapaan hoitaa asioita, turvata kaikkien arkea vaikka aina ei ole itse läsnä. Olgan ympärillä on kuitenkin nyt elämää. Sitä hän seuraa ja osallistuu kaikkiin töihin mihin kykenee.

Olga saattaa miniänsä ja miehensäkin haudan lepoon. Vaikka hän ikävöi miestään, nuoruuttaan ja Tammelan Kaukjärven rehevyyttä, hän on tyytyväinen haaveittensa toteutumiseen: omaan maatilaansa ja siihen, että pystyi antamaan lapsilleen paremman elämän. Hän iloitsee myös itsenäisestä Suomesta ja siitä että suku jatkuu Alarikin lasten kautta. Vihdoinkin Olga on valmis laskemaan irti. Hän pääsee lepoon tapaninpäivänä 1952.

Olgan anti jälkipolville

Olga näytti esimerkillään, että nainen pystyi kouluttautumaan vaikeissakin oloissa 1800-luvun lopulla ja hankkimaan sinnikkyytensä avulla itselleen käytännön ammatin. Meijerskana hän oli uranuurtaja kehittäessään karjataloustuotteita kaupalliseen muotoon ja myöhemmin talon emäntänä niitä pienimuotoisesti jalostaessaan.

Kyläkoulun opettajan vaimona hän ei halunnut jäädä miehensä varjoon, vaan auttoi monin tavoin kylänsä kotitalouksia: neuvoi puutarhan hoidossa sekä kudonta- ja muissa käsitöissä. Hänet muistetaankin järkevänä, vähäpuheisena ja ryhdikkäänä naisena.

Maatalon emäntänä hän loi tilastaan kukoistavan ja toteutti miehensäkin ideoimia uudistuksia.

Olga eli Suomen historian merkittävän ajanjakson. Suomen itsenäistyminen ja kaksi sotaa loivat häneen syvän isämaan rakkauden, jonka hän välitti jälkipolvilleen.




Fredrika Wetterhoff – käsityön- ja taidekäsityönopetuksen uranuurtaja

Fredrika Wetterhoff aloitti naisten käsityön ja taidekäsityön koulutuksen Hämeenlinnassa 1880-luvulla, ja hänen perustamansa käsityö- ja kotiteollisuuskoulu saavutti pian tiennäyttäjän aseman. Hänen toimintansa auttoi ratkaisemaan erästä vaikeaa yhteiskunnallista kysymystä, nuorten naisten työllistämistä, ja hän oli aikaansa edellä kohdellessaan kansannaisia ja säätyläisneitejä tasavertaisesti.

Säätyläisperheen tyttären koulutus

Saksalaisperäiseen Wetterhoff-sukuun kuulunut Fredrika Wetterhoff vietti lapsuutensa Hattulassa, minne hänen isänsä, laamanni Georg Adolf Wetterhoff oli vienyt perheensä turvaan Krimin sodan vaaroilta Helsingistä. Myöhemmin Fredrika lähetettiin sukulaistensa luo Kuljun kartanoon kotiopettajan oppiin. Hän sai ajalle tyypillisen säätyläiskasvatuksen, johon liittyi kieliä ja käsitöitä. Fredrika Wetterhoff kiinnostui myös työstä vähempiosaisten hyväksi. Hän opetteli suomen kielen, piti omassa huoneessaan koulua kartanon alustalaisten lapsille ja työskenteli kansakoulun perustamiseksi Hattulaan. Hänen vanhempi sisarensa Mathilda Asp perehtyi miehensä kanssa voimisteluun Ruotsissa ja Saksassa ja alkoi opettaa sitä Helsingissä. Veli Karl Wetterhoff oli joutunut siirtymään ulkomaille 1856 ja kirjoitti artikkeleita kirjallisuudesta.

Wetterhoffien perhe muutti 1872 Hämeenlinnaan. Seuraavana vuonna lähes 30-vuotias Fredrika Wetterhoff pääsi Pariisiin opiskelemaan piirustusta ja ranskan kieltä, samoja aineita, joita hän myöhemmin opetti Hämeenlinnan normaalilyseossa. Kun kaupunkiin perustettiin vuonna 1878 suomenkielinen tyttökoulu, Wetterhoff toimi sen johtajattarena ja opettajana muutaman vuoden, mutta lähti sitten hankkimaan lisäoppia ulkomailta. Opiskellessaan Tukholmassa piirustusta, veistoa ja konstruktio-oppia tuolloin 40-vuotias Wetterhoff tutustui naisasianaisiin ja työväestön sivistysharrastuksiin. Hän omaksui vakaumuksen, jonka mukaan kansan ja erityisesti kansannaisten elämää helpotetaan parhaiten tarjoamalle heille koulutusta ja ammattitaitoa.

Käsityön ja käsityönopettajaopetuksen alku

Fredrika Wetterhoff ryhtyi 1885 perustamaan kansakoulun suorittaneille nuorille tytöille tarkoitettua käsityökoulua Hämeenlinnaan. Aluksi tilat tarjosi Hämeenlinnan rouvasväenyhdistys, sen jälkeen koulu toimi joitakin vuosia Wetterhoffin kotona. Käsityökoulua varten vuokrattiin vuonna 1890 Vanajaveden rannalta talo, jonka Fredrika Wetterhoff osti kolme vuotta myöhemmin koulun pysyväksi toimipaikaksi.

Oppilaille opetettiin liinavaatteiden ompelua, neulomista, virkkaamista, olkitöitä ja puunveistoa sekä geometrista piirustusta ja pian myös kankaankudontaa. Kudonnanopettajaksi palkattiin vuonna 1886 Nanny Odenwall, joka toimi myös työkoulun johtajattarena. Koulun palvelukseen tuli vuonna 1891 saksalainen kutomamestari Carl Neu. Opettajalinja avattiin vuonna 1890, koska alan opettajia tarvittiin kipeästi koko maassa. Naisten ansiotyössäkäynti yleistyi 1800-luvun lopulla, ja yhteiskunnassa oli huutava pula naisille sopivista ammateista ja koulutuksesta. Ammatillinen käsityönopetus vastasi tähän tarpeeseen ja helpotti näin naisten elämäntilannetta.

Varakkaista perheistä tulleet oppilaat maksoivat saamastaan koulutuksesta, muille se oli maksutonta. Koulu sai Hämeenlinnan kaupungilta pieniä avustuksia sekä muutaman vuoden toiminnan jälkeen myös valtionapua. Tuloja saatiin myös käsitöiden myynnistä ja tilaustöistä. Koulussa tehtiin muun muassa sairaaloiden liinavaatteita, ja tilauksista riitti töitä myös ympäristön naisille kotona kudottavaksi.

Käsityökoulun henki oli tasa-arvoinen, eikä rahvaan ja säätyläisten tyttäriä kohdeltu eri tavoin. Fredrika Wetterhoff oli syvästi isänmaallinen mutta ei kuitenkaan nurkkapatriootti, vaan hänen koulussaan seurattiin kansainvälisiä virtauksia ja osallistuttiin ulkomaisiin näyttelyihin. Myös koulun tuotteita myytiin ulkomaille. Koulussa toimi opettajana myös Fredrika Wetterhoffin Saksassa opiskellut veljenpoika Fritz Wetterhoff, joka vaikutti sittemmin vahvasti jääkärikoulutuksen aloittamiseen.

Luonteeltaan Fredrika Wetterhoffin sanotaan olleen kiivas, kärsimätön ja suorapuheinen, opettajana taas ankara. Hänen koulunsa tiukka työtahti sai jopa ympäristön arvostelua osakseen. Wetterhoffin taiteellisuuden lähteenä oli luonto, jonka kauneutta hän tallensi maalaamalla. Myös puutarhanhoito toi hänelle iloa ja virkistystä.

Fredrika Wetterhoff testamenttasi omaisuutensa perustamalleen koululle, josta tuli vuonna 1976 valtion oppilaitos ja jonka nimi on nykyään Hämeen ammattikorkeakoulu Wetterhoff. Hänen perinnettään ylläpitää Hämeenlinnassa toimiva Fredrika Wetterhoff -säätiö.




Tuovi Monola – Lausuntataiteilija, dosentti

Tuovi Heleena Monola syntyi Viipurissa 11.5.1934 ja kuoli 28.11.2010 Oulussa pitkällisen sairauden murtamana. Hän koki evakon kohtalon eikä unohtanut koskaan rakasta Karjalaa. Monolan perhe asettui viimein asumaan Keravalle, missä Tuovi kävi koulunsa.

Tutkinnot:

Ylioppilas v. 1955 Keravalla, Filosofian maisteri, Helsingin Yliopisto v. 1961, Logonomin tutkinto v. 1961

Filosofian tohtori v. 1976, Puheopin dosentti v. 1979, jatko-opinnot Leningradin teatteri-instituutti v. 1982–84

 

Elämäntyö

Elämäntyönsä Tuovi Monola teki Oulun yliopistossa puheopin lehtorina vuodesta 1974 alkaen. Vuonna 2000 hän lahjoitti Oulun yliopiston kirjastolle kotikirjastonsa, 25 hyllymetriä mm. Venäjän kulttuurielämää, suomalais-ugrilaista ja suomalaista kansanperinnettä sekä suomenkielistä lyriikkaa koskevaa kirjallisuutta.

Runous oli oleellinen osa elämää

Monolan väitöskirjan aiheena oli Aino Kallaksen ja Marja-Liisa Vartion proosarytmit. Luovuutensa hän tiesi perineensä mummoltaan, joka sepitteli runoja ja lausui niitä lapsilleen. Opettamisen ja esiintymisten lisäksi hän julkaisi useita runouteen liittyviä julkaisuja sekä vuonna 1976 oman runokokoelmansa nimeltä Huomenna yhteys syntyy.

Oulun kulttuurielämän vaikuttaja

Tuovi Monola vaikutti monipuolisesti Oulun kulttuurielämään perustamiensa yhdistysten ja yhteisöjen kautta. Hänen aloitteestaan perustettiin 3.10.1977 perinne- ja kulttuuriyhdistys Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset ry, jonka puheenjohtajana hän toimi kaksi kautta (yhteensä 12 vuotta).

Hän oli myös vuonna 1978 perustetun Oulun Akateemiset Naiset ry:n ensimmäinen puheenjohtaja. Molemmat yhdistykset toimivat edelleen.

Tuovi Monolan oppilaista muodostettiin lausujaryhmä, joka sai vuonna 1977 nimekseen Poetica. Ryhmä toimi vuoteen 1998 saakka tuottaen ohjelmallisia esiintymisiä sekä uutta, kokeellista runotaidetta.

Tunnettu lausuntataiteilija

Tuovi Monola tunnettiin lausuntataiteilijana sekä usealla taiteen alalla lahjakkaana henkilönä. Hän kuljetti usein mukanaan viisikielistä kannelta ja soitti sitä runoesitystensä yhteydessä. Hänen mielisoittimensa oli sello, mutta hän soitti myös muita soittimia kuten konserttikanteletta, mandoliinia, huilua ja jopa sahaa.

Monola oli myös innokas valokuvaaja. Hänellä oli useita valokuvanäyttelyitä, joissa esiteltiin mm. yksityiskohtia Leningradin rakennuksista ja arjen tilanteista. Muita valokuvanäyttelyiden aiheita olivat mm. maisemat, kukat ja ikkunat. Hän ikuisti valokuviin myös useita asuinympäristöstään purettavia rakennuksia.

Pienveistoksia syntyi hetken mielijohteesta Tuovi Monolan keittiössä olevalla höyläpenkillä luonnosta löydettyjen materiaalien tai puusepän hukkapalojen pohjalta. Osa veistoksista oli mukana vuonna 2000 Kaustisilla valtakunnallisessa ”Itse tehty elämä” -näyttelyssä. Tunnetuimpia taideteoksia olivat puukasvot ja niihin liitetyt runot. Taideteoksiaan hän esitteli ystävilleen perinteisissä pihajuhlissa.

Perinteet harrastuksena

Tuovi Monola oli perinteiden harrastaja ja noudattaja. Teenjuontiperinne tuli hänen vierailleen tutuksi ja hän saattoi opettaa kahvilan pitäjille haudutetun teen tekemistä pussiteen sijaan.

Karjalainen ruokakulttuuri karjalanpiirakoineen kuului hänen harrastuksiinsa. Monola opetteli tekemään aidot Viipurin rinkelit, mitkä paistettiin uunipellillä vehnänkorsien päällä.

Hänen saunavieraansa tulivat tietämään, mitä tapoja ja loitsuja saunomiseen liittyi.

Innostusten herättäjä

Kansanperinteen harrastajana Tuovi Monola sai Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset innostumaan eri paikkakuntien perinteiden esille tuomisesta. Hän innosti Kalevalaisia Naisia esiintymään eri tilaisuuksissa ja ohjasi näytelmiä ja kuvaelmia. Hänen innoittamanaan Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset kehittivät Kalevalainen sävelhartaus -nimisen jumalanpalveluksen, mitä esitetään edelleen Oulun ja lähikuntien kirkoissa Kalevalan päivän tienoilla. Kalevalaisten Naisten Liitto ry myönsi liiton korkeimman arvomerkin, Osman solmun, Tuovi Monolalle kunnianosoituksena hänen kansanperinteen eteen tekemästään työstä.

Venäjän kielen osaajana

Tuovi Monola tutustui useisiin naapurimaan kansalaisiin ja maahanmuuttajiin sekä petroskoilaiseen kulttuurielämään. Hän suomensi mm. Ahmatovan, Hippiuksen ja Jevtusenkon runoja.

Monola opiskeli ranskan kieltä vielä eläkeikäisenä. Tehostaakseen oppimista hän kirjoitti ranskankielisiä sanoja lappusille ja asetteli niitä milloin mihinkin paikkaan keittiössään.

 

Muistokirjoitus vuodelta 2010. Tuovi Monolan ystävä ja naapuri Kirsti Ojala.

Julkaistu myös sanomalehti Kalevassa.

 

 




Salli Hantunen – 105 vuotta täynnä tarmoa

Olen tavannut Sallia säännöllisesti ja ihana tuttavuus on tämä matalaääninen, tomera nainen,  josta sain heti vaikutelman, että siinä oli nainen, joka osasi tarvittaessa näyttää kaapin paikan. Olen lukenut Sallin kirjan ”Näin sen olen kokenut”, jonka hän kirjoitti 92-vuotiaana. Kirjan luettuani tiesin ensivaikutelmani osuneen oikeaan. Salli Hantunen on tarkkanäköinen, määrätietoinen ja jämäkkä nainen; kirjassa hän käy kirjanpitäjän tarkkuudella läpi elämäänsä. Tarinan rungoksi hän on valinnut asuinpaikat: Elämäni asunnot. Lihaa luitten ympärille antavat muutamat tarkkanäköiset kuvaukset. Niiden perusteella pääsee kurkkaamaan kirjailijan sisimpään ja näkemään, että siellä asuu viisas ja mahtava havainnoija.

Näin sen olen kokenut – Salli Hantusen elämäntarina” kirjan esipuheessa Salli Hantunen toteaa: ”Olen lyhyesti kahlannut tässä kirjasessa koko elämäni saaton. Sen, mikä on jäänyt muistini pohjalle. Paljon on jäänyt sanomattakin. En halunnut loukata ketään ja sen vuoksi olen arimmista asioista vaiennut.”  

Salli Hantunen kotiompelijasta kirjanpitäjäksi Salli Hantunen syntyi Jaalassa 3.4.1911 ja muutti Helsinkiin 16-vuotiaana, marraskuussa 1927. Hantunen on aina ollut taitava käsistään ja hänellä on tarkka silmä. Hän tienasi elantonsa kotiompelijana 18 vuoden ajan. Vuonna 1930 hänet vihittiin Laurin kanssa ja heille syntyi seuraavana vuonna poika, Seppo.

Vuonna 1945 Salli Hantunen tuli siihen tulokseen, että oli alanvaihdon aika. Hän siirtyi Suomen vaatetustyöntekijäin liiton kirjuriksi ja aloitti neljävuotisen liikekirjanpidon kurssin.

Taitava ja täsmällinen Salli pyrki määrätietoisesti urallaan eteenpäin. Hän siirtyi arvostetumpaan ja paremmin palkattuun kassanhoitaja-kirjanpitäjän tehtävään Maa- ja Sekatyöväen Liittoon. Siellä hän toimi myös epävirallisena naistoimitsijana.

Vuonna 1949 Salli Hantusta pyydettiin virkaan, johon oli omien sanojensa mukaan myös tähdännyt, Suomen Autoalan Työntekijäin Liittoon kassanhoitaja-kirjanpitäjäksi.

Sosialidemokraattisessa puolueessa ja SAK:ssa alkoi syntyi hajaannusta.  Suomen Autoalan Työntekijäin Liitossa suuntariidat eivät Sallin mielestä paljoa tuntuneet, mutta kuitenkin hän huomasi, että siellä ”väreili ikään kuin ilmassa sellainen luottamuspula”.

Salli tunsi, ettei istunut enää kovin tukevasti kassanhoitaja-kirjanpitäjän tuolillaan; puheenjohtaja oli ottanut hänet silmätikukseen. Tilanne johti lopulta irtisanomiseen. Kassakaapin avainta Salli ei suostunut luovuttamaan ennen kuin tilintarkastajat olivat tehneet tarkastuksen. Salli sai heiltä kiitettävän lausunnon ja kirjoittivatpa lisäksi Sallin työtaidoista pitkän kappaleen suositukseksi.

Salli Hantunen palkattiin saman tien Suomen Pienviljelijäin liittoon. Hänen tehtävänkuvansa laajeni ja kirjanpidon lisäksi hoidettaviksi tulivat maatalouspalkkiot ja kivenraivauspalkkiot. Niistä liitto oli tilivelvollinen maataloushallitukselle.

Hantusen toimenkuvaan kuului nyt myös edustustehtäviä. Työtovereita huvitti se, että edustustehtävät jakaantuivat aika lailla niin, että Sallille osuivat kahvitilaisuudet ja toiminnanjohtajalle tilaisuudet, joissa oli ruokatarjoilu.

Toiminnan nainen vapaallakin

Salli Hantunen toimi pitkään myös isännöitsijänä. Alppilan eläkkeensaajissa hän on ollut perustamisesta lähtien, samoin Lomakoti Kotorannassa. Kotorannassa hän toimi myös vapaaehtoisena lomaohjaajana. Hän on ollut aktiivinen toimija myös Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitossa.

Eläkkeensaajien Keskusliiton toimistolla Salli Hantunen istui tutustumassa tietokoneen saloihin viikon verran ja siirtyi sen rohkaisemana tietotekniikkakursseille. Tietotekniikkakiinnostuksen siivittämänä Salli julkaisi elämäkertansa 92-vuotiaana.

Hän toimi myös Alzheimerin tautia sairastaneen miehensä hoitajana. Vuonna 1984 hänen miehensä Lauri kuoli.

Hantunen kertoo kirjassaan, kuinka hän sai vuonna 1988 puhelun Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitosta. Hänelle ilmoitettiin, että hänet oli nimitetty yhdeksi johtokunnan jäseneksi vastaperustettuun Kallion lähimmäispalveluyhdistykseen. Salli oli tuolloin 77-vuotias. 

Yhdistys aloitti pienestä, toiminta alkoi Liisankadun huoneistossa, mutta he tekivät toimintaansa määrätietoisesti tunnetuksi järjestämällä kahvi- ja luentotilaisuuksia mm. Kampin palvelukeskuksessa. Hantuseen teki vaikutuksen se, kuinka paljon on vanhuksia joilla ei omaisia tai joista ei välitetä. Yhdistys aloitti palvelutalon suunnittelun ja rakentamisen. Vuonna 1999, Sallin ollessa 88-vuotias, valmistui Töölöön Humalistonkadulle palvelutalo Kantti.

Palvelutaloon valmistuivat tilat myös yhdistykselle. Yhdistyksen oli nyt mahdollista laajentaa ja monipuolistaa toimintaansa. Nikkilän sairaalan lakkauttamisen myötä Kanttiin perustettiin yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa psykogeriatrinen ryhmäkoti sekä palvelukoti muille vähävaraisille ikääntyville.

Aika kului nopeasti; pienen ja velkaisen yhdistyksen taloustilanne oli Salli Hantusen mukaan vaikea, joten johtoon olisi tarvittu hyviä talousihmisiä. Kirjassaan Hantunen arveli yhdistyksen kompuroineen valinnoissaan. Kokouksia oli yhä useammin ja ne venyivät pitkiksi. Keväällä 2003 Salli Hantunen, ollessaan 92-vuotias, ja muutama muu pitkään hallituksessa ollut erosivat tehtävästään.  

Ennen siirtymistään asumaan Kantin palelutaloon 92-vuotias Salli Hantunen kirjoitti runon ”Mikä ikä”:

Minua iäkkääksi ihmetellään

Joskus vanhukseksi valitellaan

Milloin ihminen on vanhus?

Sen tietää tahtoisin.

On vuosia yhdeksänkymmentä ja kaksi

Hoidan kotini, siivoan, käyn kaupassa, teen ruokani

Ompelen vaatteeni, pesen pyykkini

Harrastan yhtä ja toista.

Olenko minä vanhus?”

Sallia haastateltiin Image-lehteen syksyllä 2016. Imagen numerossa 11/2016 105-vuotias Salli kuvaa elämänsä näin:

”Jotainhan sitä ihmisen pitää elämässään tehdä. Minä liityin isän perintönä sosiaalidemokraatteihin ja tein uran työväenliikkeessä. Minä olen tarmokas ihminen ja se minua on auttanut elämässä eteenpäin.”(teksti Anne Kantola)

Salli nukkui rauhallisesti pois 105-vuotiaana joulupäivän aamuna 2016.

Ote Salli Hantusen kirjasta: Tilintarkastus

”Muistuupa tässä mieleeni näin jälkeenpäin aika hupaisa tilanne. Oli ollut tilintarkastus. Kaikki oli valmista. Toiminnanjohtaja Kuuselalla oli tapana, että kun tilit oli tarkastettu, hän avasi baarikaappinsa, jossa oli aina muutama edustuspullo. Hän kutsui huoneeseensa tilintarkastajat, joista toinen oli Joensuusta ja toinen Kannuksesta. Minäkin tulin kutsutuksi niihin tilaisuuksiin, ellei minulla ollut sitten työtä omassa huoneessani.

Toiset toimistolaiset lähtivät omalla ajalla kotiinsa. Minun virkaani kuului, mahtoiko kuulua palkkaani, että piti olla seuraksi heidän mukanaan. Joensuulainen oli vanhempi mies, eikä viipynyt seurassamme pitkään, koska hänen oli ehdittävä määrä junaan. Heikki, kannuslainen, oli vähän viinaan menevä eikä hänellä muutenkaan ollut mitään kiirettä, sillä hänen tyttärensä oli Helsingin yliopistossa opiskelemassa. Mies sanoi menevänsä tyttärensä luokse yöksi. Heikki siis jäi ja tarjoilu jatkui. Minä en ottanut kuin vichyvettä eikä johtajakaan humalaan asti ryypännyt. Heikki tuli niin känniin, että melkein vain örisi. Sanoin johtajalle, että jos minäkin lähtisin kotiin, mutta hän sanoi, että älä nyt lähde, kohtahan täältä lähdetään. Menin omaan huoneeseeni kokoamaan tavarani ja lukitsemaan oveni, sillä pidin sen aina yöllä lukittuna ja avaimia ei siihen ollut kuin minulla.

Kesken kaiken kuulin, kun ulko-ovi paiskattiin kiinni. Riensin katsomaan ja havaitsin, että johtaja oli häipynyt ja jättänyt minut sen änkyräkännissä olevan Heikin kanssa kahden. Siinä tilanteessa minulla oli vitsit vähissä. Mitä minä teen? Koetin kysyä Heikiltä, missä se sinun tyttäresi asuu? Mahtoiko hän ymmärtää edes, mitä minä puhuin. Ei tullut minkäänlaista muuta selvitystä kuin ööö, ööö, ööö.

Minulle nousi sisu kurkkuun ja hiki pintaan. En minä nyt koko yöksi jää häntä vartioimaan ja yksin en voinut häntä sinne jättää. Soitin pirssin ja kerroin jo puhelimessa, että kuljettaja tulisi siihen portaaseen hissin luo vastaan. Minulla oli työ ja tuska saada hänet hissiin. Onneksi hän oli pienenpuoleinen mies. Raahasimme hänet autonkuljettajan kanssa autoon ja työnsimme takapenkille. Itse menin kuljettajan viereen. Vierähti tovin aikaa ennen kuin hän oli autossa. Siinä kamppaillessamme huomasin, että Kuusela seisoi Liisankadun ja Maurinkadun kulmauksessa ja kurkki sieltä meidän puuhiamme. Kun huomasin hänet, nostin käteni ja heristin nyrkkiäni hänelle. Minulla ei ollut tilaisuutta suusanallisesti siitä hän moittia, minkä katalan teon hän minulle teki.

Kun papparainen oli penkillä, menin autoon. Kuljettaja kysyi: ”Mihin ajetaan?” Sanoin, että en tiedä. Jotenkin tuosta olisi eroon päästävä. Yritimme tiedustella, että missä se tyttäresi asuu. Vastauksena oli vain jotakin murinaa. Samalla minulle tuli väläyksenä muistikuva, että Tanner-säätiölle oli rakennettu opiskelija-asuntola. Ehkä hän hyvinkin asuisi siellä. Se tuntui tässä tapauksessa todennäköiseltä. En tiennyt osoitetta, mutta kysyin kuljettajalta. Hän sanoi, että se pitäisi olla Vallilassa, vaikka ei hän sinne ole koskaan kyytiä tehnyt. Käskin ajaa sinne, ehkä se sieltä jostain löytyy. Muussa tapauksessa viemme hänet poliisin hoiviin.

Lähdimme ajamaan ja löysimme sen talon ja ajoimme pihaan. Pyysin, että odottakaa te täällä autossa, minä menen tiedustelemaan asuuko siellä sellaista neitiä, joka tuntee Heikin isäkseen. Menin aulaan ja kysyin. Minulle vastattiin, että kyllä täällä sellainen henkilö asuu, mutta nyt hän ei ole kotona. Kerroin, että minulla on tuossa autossa hänen isänsä. Hän on kertonut tulevansa tyttärensä luokse yöksi, mutta hän on nyt vähän huonokuntoinen. Mistähän saisin apua. Siinä osui olemaan kaksi pitkää opiskelijapoikaa, jotka kuulivat tämän jutun ja sanoivat, että kyllä me autetaan. Niin he menivät ja kaivoivat Heikin autosta ja veivät jonnekin. En tiedä asiasta enempää. Ajattelin vain mikä oli tyttären reaktio, kun tuli kotiin ja tapasi rakkaan isänsä melko avuttomassa tilassa. Palasin samalla autolla kotiin.

Seuraavana päivänä olin vihainen johtajalle, mutta hän vain nauroi vähän pirullinen pilke silmäkulmassaan: ”Hyvinhän sinä siitä selvisit.” Eikä hän ollut yhtään vihainen hyväksyessään melko suureksi paisunutta taksilaskua. No, sehän meni tilintarkastajien sarakkeeseen. Joskus meillä oli tällaisia, miellyttäviä ja vähemmän miellyttäviä tilanteita.”




Ester Ståhlberg – kirjailija, lastensuojelun edistäjä

Ester Ståhlberg loi ensimmäisenä presidentin puolisona toimintatavat presidentinlinnan seuraelämälle. Impulsiivisena taiteilijapersoonana hän pehmensi jäykän ja sulkeutuneen miehensä sosiaalisia ja poliittisia suhteita. Hän oli omana aikanaan myös suosittu kirjailija, mutta kenties merkittävimmän elämäntyönsä hän teki lastensuojelutyön alalla ja Pelastakaa Lapset ry:n perustajana.

Herraskaista elämää ennen suurta surua

Vaasan pormestarin tytär Ester Elfving suoritti Oulun ruotsalaisen tyttökoulun jälkeen Suomalaisen jatko-opiston tutkinnon. Hänen opettajiaan olivat Valfrid Vasenius ja Mikael Soininen, joista varsinkin jälkimmäinen jätti jälkensä oppilaansa ajatteluun. Ester Elfving toimi opettajana ja kuunteli yliopistossa kirjallisuuden ja filosofian luentoja.

Avioliitto apteekkari Karl Hällströmin kanssa vei hänet kotirouvaksi ensin Forssaan, sitten Viipuriin ja lopuksi Pitäjänmäelle Helsingin liepeille. Erityisesti Forssassa Ester Hällström oli näkyvä ja aktiivinen. Hän kuului Tammelan pitäjän suomalaisten koulujen johtokuntaan ja toimi myös sen puheenjohtajana. Forssan musiikkielämä pyöri paljolti apteekkarin perheen ympärillä. Pariskunta ei saanut omia lapsia, vaan he adoptoivat ensin tanskalaisen pojan Eeron ja sitten Lea-tytön. Onnellinen herraskainen elämä päättyi kaksinkertaiseen suruun, kun ensin Eero kuoli 1916 juuri päästyään ylioppilaaksi ja perheen isä seuraavana vuonna.

Maan ensimmäiseksi naiseksi

Leskeksi jäätyään Ester Hällström sai viran sosiaali- ja terveysministeriön lastensuojeluosastolla, jossa hän vastasi sotaorpojen huollosta. Samoihin aikoihin myös nuoruudenaikainen ystävä ja perhetuttu K. J. Ståhlberg jäi leskeksi. Nämä kaksi yksinäistä löysivät toisensa lastensuojelusuunnitelmaa laadittaessa. Ester Hällström ja tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg vihittiin kesäkuussa 1920, ja Ester Ståhlbergin emännyys presidentinlinnassa alkoi.

Ester Ståhlberg antautui koko sydämestään maan ensimmäisen naisen rooliin. Hän onnistui pehmentämään jylhän ja jäykän presidentin esiintymistä. Ester Ståhlberg piti taiteilijoille ja diplomaattikunnalle vastaanottoja ja aloitti aina talvisotaan jatkuneet presidentinrouvan keskiviikkoiset iltapäiväkutsut pääkaupungin taiteilijoille ja diplomaattien rouville.

Pelastakaa Lapset ry:n perustaminen

Lastensuojeluharrastuksiaan Ester Ståhlberg jatkoi perustamalla 1922 kansainvälisen Save The Children Federationin Suomen osaston Koteja Kodittomille Lapsille -nimisenä. Järjestö on myöhemmin vaihtanut nimensä Pelastakaa Lapset ry:ksi.

Se auttoi muun muassa sotaorpoja lapsia saamaan kasvatuskoteja sekä organisoi kesäsiirtoloita ja kesäkoteja kaupunkilaislapsille. Se kilpaili aluksi Ståhlbergin poliittisen kilpailijan, kenraali Mannerheimin nimeä kantavan lastensuojeluliiton kanssa. Käytännössä työnjako järjestöjen välillä toteutui paikallisella tasolla nopeasti. Muodolliset välitkin lieventyivät 1930-luvulla poliittisten intohimojen laannuttua punamultahallitusten aikana.

Ester Ståhlbergin johdolla Pelastakaa Lapset -järjestöstä kasvoi valtakunnallinen sosiaalialan kansalaisjärjestö, joka organisoi edelleen kesä- ja sijaiskoteja sekä välittää adoptioita. Ståhlberg toimi myös Kansainvälisen lastenavun Suomen toimikunnassa 1920–1929.

Kirjailija

Ester Ståhlberg kirjoitti koko aikuisen elämänsä ajan romaaneja, artikkeleita ja elämäkertateoksia. Kirjallinen läpimurto tapahtui 1922 teoksella Sunnuntai. Se on romaanimuotoinen kertomus nuorena kuolleen Eero-pojan elämästä ja kuvaus ihanteellisesta äidinrakkaudesta. Teos oli aikanaan erittäin suosittu. Sunnuntain lisäksi muitakin Ester Ståhlbergin tekstejä käännettiin useille kielille. Kirjailija itse tuotti tavallisesti sekä suomenkielisen että ruotsinkielisen version.

Miehensä presidenttikauden jälkeen Ester Ståhlberg omistautui kirjailijaelämälle ja toimi muun muassa Suomen PEN-klubissa. Hänen kirjoittajapalkkionsa olivat oiva lisä hänen joutuessaan auttamaan leskeksi jääneen tyttärensä Lean lasten kouluttamista. Hänen tuotantonsa särmätön ja moralisoiva kerrontatapa ei ole kuitenkaan kestänyt ajan kulua. Ester Ståhlbergin merkittävimmäksi teokseksi on jälkikäteen arvioitu kaksiosainen Mathilda Wreden elämäkerta (1938). Ester Ståhlbergin 1980-luvulla julkaistujen päiväkirjojen kautta jälkimaailma on päässyt kurkistamaan vaikuttajaperheen arkeen.

Ester Ståhlberg onnistui luomaan perinteet presidentinlinnan seuraelämälle ja sovittelemaan presidentin jyrkkiä poliittisia kannanottoja ja ristiriitoja. Sen sijaan hän ei onnistunut olemaan miehensä kuuden lapsen äiti, vaan jäi katkerasti perheen intiimin yhdessäolon ulkopuolelle.

K. J. Ståhlbergin lapset ovat jälkikäteen arvioineet omaa käyttäytymistään kohtuuttomaksi. He oppivat arvostamaan isänsä uutta puolisoa viimeistään 1930, kun lapuanliike kyyditsi K. J. Ståhlbergin puolisoineen. Siitä, että hanke päättyi Joensuuhun ilman fyysisiä loukkaantumisia, lapset antoivat ansion sosiaalisemman luonteenlaadun omaavalle äitipuolelleen.




Hanna Rothman – lasten päivähoidon kehittäjä, Ebeneser-kodin perustaja

Hanna Rothman toi Saksasta Suomeen fröbeliläisen lastentarha-aatteen ja aloitti lastentarhatoiminnan ja lastentarhanopettajankoulutuksen. Hänen perustamansa Ebeneser-säätiö toimii täydennyskoulutuslaitoksena ja lapsitutkimuksen keskuksena.

Kansanlastentarha

Isän varhaisen kuoleman takia Hanna Rothman tarvitsi ammatin. Helsingin ruotsinkielisen jatko-opiston johtaja Elisabeth Blomqvist ohjasi hänet työskentelemään pienten lasten kanssa ja innosti häntä lähtemään opiskelemaan Saksaan. Palattuaan kotimaahan Rothman avasi Helsingin Lapinlahdenkadulla vuonna 1883 maksullisen lastentarhan ja alkeiskoulun, joka oli tarkoitettu säätyläislapsille. Hänen haaveenaan oli kuitenkin perustaa maksuton lastentarha työläisperheiden lapsille. Tämä onnistui kaupungin anniskeluyhtiöltä saadun apurahan turvin. Hanna Rothman ja niin ikään Saksassa opiskellut Elisabeth eli Betty Alander (1859 – 1940) perustivat vuonna 1888 kansanlastentarhan, jonka yhteydessä oli myös lastenkoti, kesäsiirtola ja pyhäkoulu. Puolipäiväisenä aloittanut lastentarha muuttui 1890-luvulla kokopäiväiseksi kaupungin köyhäinhoidon virkamiesten ja vanhempien toivomuksesta. Hoitopäivän aikana lapsille tarjottiin lämmin ateria. Joskus lapset saattoivat jopa yöpyä tarhassa, jos esimerkiksi yksinhuoltajaäiti ei sairaana voinut itse hoitaa lastaan.

Kesti aikansa, ennen kuin työläisäidit luottivat kansanlastentarhan neutraaliin luonteeseen, koska monet pelkäsivät sen olevan jonkinlaista hyväntekeväisyyttä tai köyhäinapua. Ensimmäiseen lehti-ilmoitukseen ei tullut yhtään vastausta. Tällöin Hanna Rothman meni kaduille ja pihoille puhumaan vanhemmille. Vähitellen lastentarhasta tuli hyvin suosittu.

Lastentarhanopettajakoulutus

Hanna Rothmanin ja Betty Alanderin laitoksen yhteydessä alettiin vuonna 1892 kouluttaa lastentarhanopettajia, ensin vuoden kestävillä kursseilla ja vuodesta 1898 kaksivuotisena koulutuksena. Opettajakoulutus aloitettiin, jotta nopeasti leviävä lastentarha-aate pysyisi tasokkaana. Ruotsinkielisiin opettajakoulutuskursseihin laitos sai valtionapua vuodesta 1897; suomenkielinen opetus aloitettiin 1905. Lastentarhatoiminta vastasi kahdella tavalla tuon ajan naisten tarpeisiin: työssä käyvät äidit saivat lapsensa hoitoon ja se tarjosi ammattiopin ja ammatin naisille.

Hanna Rothman kirjoitti lehtiartikkeleita, piti esitelmiä ja kutsui vieraita tutustumaan lastentarhatoimintaan. Rakenteeltaan hento Rothman oli loukkaantunut lapsena kahdessa eri onnettomuudessa siten, että hänen selkänsä oli kyttyrässä ja hän näki vain toisella silmällään. Vaatimattoman ulkokuoren alla oli kuitenkin sitkeää ja palavaa intoa. Osaltaan hänen toimintansa ansiosta lastentarhat yleistyivät, kun koulutetut lastentarhanopettajat avasivat tarhoja eri puolilla maata. Ne toteuttivat nimenomaan fröbeliläistä kasvatusideologiaa.

Fröbeliläinen lastentarha

Berliinissä opiskellessaan Hanna Rothman oli omaksunut Friedrich Fröbelin näkemyksen lastentarhasta sikäläisen koulun johtajalta Henriette Schraderilta. Se oli leikki-ikäisten (3-6-vuotiaiden) paikka, eikä siellä hoidettu vauvaikäisiä. Se erosi Uno Cygnaeuksen lastentarhasta siinä, ettei se ollut alkeiskoulu. Hanna Rothmanin perintönä juuri fröbeliläinen kasvatus yleistyi Suomessa, sillä Lastentarhaseminaari Ebeneser oli lähes 60 vuotta maan ainoa alan oppilaitos. Valtiollistamisen yhteydessä vuonna 1977 seminaari muuttui lastentarhanopettajaopistoksi.

Fröbeliläinen kasvatus on hyvin käytännöllistä, ja lapset osallistuivat Hanna Rothmanin aikana tarhan arkisiin töihin: siivoukseen, ruoanlaittoon ja kukkien hoitoon. Myös terveyskasvatus yhteistyössä vanhempien kanssa oli varsin modernia. Siihen kuului opetus puhtauteen, ulkoiluun ja terveelliseen ravintoon. Pohjavireeltään Rothmanin kasvatus oli hartaan uskonnollista. Hyvin toimeentulevien perheiden vanhemmat maksoivat lapsista hoito- ja ruokamaksun.

Hanna Rothman jäi eläkkeelle terveydentilaansa vedoten vuonna 1917 ja kuoli muutaman vuoden kuluttua siitä. Elisabeth Alander jatkoi sen jälkeen vielä yli 20 vuotta talon johdossa. Rothmanin ja Alanderin sosiaalipedagoginen laitos säätiöitiin vuonna 1932. Sen lastentarhanopettajaopetus on vuodesta 1995 ollut osa Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitosta. Itsenäinen Ebeneser-säätiö järjestää lastentarhanopettajille täydennyskoulutusta ja seminaareja sekä tallentaa varhaiskasvatuksen historiaan liittyvää tietoa ja ylläpitää alan museota. Sen osana toimii myös Lapsuuden instituutti, jossa harjoitetaan monitieteistä lapsuuden historian tutkimusta.

 



Maija-Liisa Lavanko – Sodan ajan koululainen, ruustinna

Maija-Liisa Lavanko s. Roininen syntyi 8.5.1926 Savossa Siilinjärvellä Eeti Roinisen ja Tyyne Roininen s. Pulkkisen perheeseen ensimmäiseksi ja ainoaksi lapseksi. Taivaan Isä otti 29-vuotiaan Tyyne-äidin luokseen Maija-Liisan ollessa 5-vuotias. Isä ja Liisa-taloudenhoitaja pitivät sen jälkeen rakkaudella huolen tyttösestä. 10-vuotiaana Maija-Liisa sai äitipuolen, joka sodan ajan toimi Lapinlahdella olevan suuren Lotta-ravintolan emäntänä. Isä oli Kuopion Karjanmyyntiosuuskunnan hankintamies. Eeti Roininen hoiti pitkät logistiikkatehtävänsä kesällä pyörällä ja talvisin hevosella istuen reessä vällyihin kietoutuneena.

Koululaisenaoloa Maija-Liisa leikki käymällä 6-vuotiaana kuunteluoppilaana yhdessä opettajan siskon kanssa. Koulutie alkoi 7-vuotiaana tutun Taimi-tädin luokassa. Hän oli Maija-Liisan-äidin serkku. Maija-Liisa kävi Lapinlahden kirkonkylän kansakoulua ensimmäiset kuusi kouluvuottaan. Käsityötunneilla teetettiin vaativia töitä, mm. kirjottiin liinoja. Kuudennella luokalla kaikki tytöt valmistivat itselleen tyylipuvut. Hiihtäminen ja pesäpallopeli olivat mieluisia harrastuksia. Reipas sivakoija kisasi koulujen välisissä hiihtokilpailuissakin. Monesti heti koulun jälkeen pesäpallokaverit tulivat kodin pihaan odottamaan, kun Maija-Liisa käväisi syömässä, vaihtoi kouluvaatteet ja säntäsi odottajien kanssa kentälle pelaamaan. Kuudennen kansakoululuokan jälkeen Maija-Liisa pyrki Iisalmen yhteislyseoon. Sinne haki neljä hänen 25 oppilaan koululuokastaan. Kolme heistä läpäisi pääsykokeen. Hyväksymättä jäänyt häpesi niin, ettei palannut toisten kanssa samassa junavaunussa, vaan meni yksin eri vaunuun.  Tämä koulun aloitus vei 12-vuotiaan oppikoululaisen asumaan kouluviikot vieraassa perheessä. Junalla Maija-Liisa matkasi viikonloppuina Iisalmesta Lapinlahdelle ja maanantaina toiseen suuntaan. Kotoa hän sai mukaansa puhtaat vaatteet, ruokaa ja 1000 markkaa asunnon kuukausimaksuun. Asunto oli järjestynyt kaupungista sillä ehdolla, että Maija-Liisa toi joka viikko viisi litraa maitoa ja yhden kunnolla hapatetun ruislimpun. Kotona ei leivottu ruisleipää, joten Maija-Liisa nouti ruisleivän runsaan kilometrin päässä olevasta tutusta talosta – talvisin potkurilla.

Potkuria tarvittiin myös maidonhakuun eri suunnassa olevasta talosta. Sota-aikaa elävä maidon ja leivän noutaja pelkäsi pimeässä desantteja. Viikonloppuina kotona pistäytyvän Maija-Liisan piti myös huolehtia mukaansa puhtaat vaihtovaatteet. Niitä ei aina löytynyt liinavaatekaapista, vaan ne olivat ullakolla kuivumassa. Ne oli tuotava pakkasilla jäisinä sisälle kuivumaan. Maanantaina kouluunlähtijällä oli raahattavanaan painava maitohinkki ja laukku, jossa oli ruislimppu, liina- ja pitovaatteet sekä koulukirjat. Pieni koululainen kävi sunnuntaisin iäkkään Mari-tätinsä kanssa Siilinjärven kirkossa, jonka kaunis sinivihreä-sävyinen alttaritaulu teki tutun ja turvallisen olon ja muodosti näistä väreistä Maija-Liisan mielivärit. Tyttönen halusi myös nähdä ”auringon”, joka parvella istujan silmissä syntyi, kun alttaritaulu muodosti sädekehän alhaalla saarnaavan kaljupäisen pastorin kiiltelevän pään ympärille. Täti ei aina olisi jaksanut kiivetä parvelle, mutta teki sen Maija-Liisan mieliksi.

Maija-Liisa kuului 9-vuotiaasta alkaen pikkulottajärjestöön ja sai näin pikkulottapuvun ja -merkin. Hän kävi mielellään suojeluskuntatalolla, missä yläkoulun Hilda-opettaja järjesti pikkulottailtoja. Niiden ohjelmiin kuuluivat isänmaalliset lauluhetket, kertomukset Suomen historiasta sekä käsityöt.  Käden taidoiltaan taitavana Maija-Liisa innostuneesti kirjoi pikkuliinoja ja virkkasi niiden reunaan pitsit. Liinat myytiin myyjäisissä lottatoiminnan hyväksi. Pikkulotat harjoittelivat ahkerasti myös ohjelmia, mm. näytelmiä, esitettäväksi lottien järjestämissä juhlissa. Marraskuun 30. päivänä 1939 Maija-Liisan ollessa 1. luokalla oppikoulussa syttyi sota. Johtajaopettaja tuli kello 12:n jälkeen luokkaan ja sanoi, että koulunkäynti loppuu, menkää kotiin mahdollisimman nopeasti. Maija-Liisa kävi asunnolla pakkaamassa tavaransa ja juoksi asemalle, josta kohta lähti juna kodin suuntaan. Isä oli Lapinlahden asemalla odottamassa. – Olihan se hyvä, että ehdit tähän päiväjunaan. Isä oli arvannut oikein junan, jolla Maija-Liisa tulee. Taivaanranta loimotti punaisena ja isä ja tyttö arvelivat jo pommien pudonneen Iisalmeen. Myöhemmin selvisi, että lähisahalla oli syttynyt tulipalo.

Illalla yläkoulun opettaja soitti, että Maija-Liisan pitää huomenna tulla koululle sinne saapuvien evakkolapsien leikittäjäksi. Ja todellakin – seuraavana päivänä oli koulu täynnä Karjalasta tulleita siirtolaisia ja heidän väsyneitä lapsiaan. Matkaa oli tehty pitkin yötä tavaravaunuissa. Polkupyöriä ei sodan aikana myyty kaikille ja niinpä Maija-Liisan isän aie ostaa tyttärelle pyörä ei onnistunut. Pyöriä myytiin vain niille, jotka työnsä takia pyörää tarvitsivat. Kankaitakin oli vaikea saada ja niinpä Maija-Liisa hyödynsi isän vaatteita. Tyttönen ratkoi isän berberitakin ja käytti sen nurjaa puolta ommellessaan itselleen oppikoulun neljäsluokkalaisena kauniin takin. Parit isän villakankaiset puvunhousutkin saivat uuden elämän Maija-Liisa kouluhameina.

Kaatuneiden siunaustilaisuuksissa seisoivat pikkulotat kirkossa toisella puolen arkkuja ja sotilaspojat toisella puolella. Kun sankareita lähdettiin siunaamisen jälkeen kantamaan pois kirkosta, muodostivat pikkulotat ja sotilaspojat kunniakujan. Maija-Liisa oli palvelemassa pikkulottana, kun eräs rintamalla kaatunut sukulaismies siunattiin. Häneltä jäi isättömiksi viisi pientä lasta. Maija-Liisaa itketti kovasti. Koska koulu oli suljettuna, näki Maija-Liisa mahdolliseksi mennä auttamaan isän menettänyttä perhettä. Kun täti lähti aamulla navettaan, hän pyysi Maija-Liisaa ottamaan viereensä alle vuoden ikäisen vauvan ja hämmentämään välillä tulelle pantua velliä. Reipas pikkulottahan teki työtä käskettyä. Velli syötiin, kun täti tuli navetasta ja lapset heräsivät.

Uuden lukukauden alkaessa vuonna 1940 opiskeltiin pari kuukautta 1. oppikoululuokan kursseja ja siirryttiin sitten 2. luokan opiskeluun.  Valtakunnallisesti oli tehty päätökset siitä, mitkä opiskeluosuudet jätetään lukematta. Matematiikassa, joka oli Maija-Liisan mieliaine, jätettiin mm. juurioppi opiskelematta. Saksan kieli alkoi toiselta luokalta. Pommihälytysten kuuluessa koululaiset ja opettajat juoksivat koulun pommisuojaan. Jos hälytys tuli kotona oltaessa, Maija-Liisa juoksi metsään valkoisen lakanan kanssa. Joskus hälytyksiä tuli kaksikin kertaa vuorokaudessa. Isällä ja äitipuolella oli määrätty paikka, mihin heidän piti mennä pommitusten aikaan.

Maija-Liisa teki kesäisin 14-vuotiaasta lähtien maataloustöitä tädin maatilalla Sotkamon Outojoella. Työvelvollisuus koski kaikkia yli 15-vuotiaita. Monet Maija-Liisan koulukaverit joutuivat itselleen vieraiden ihmisen tiloille töihin. Suomi tarvitsi sodan jälkeen rintamalla kaatuneiden korvaajiksi paljon uusia opettajia, joita pätevöitettiin pikakoulutuksella.  Maija-Liisa Roinisen työura opettajana alkoi Sotkamon kaksiopettajaisella kansakoululla. Kun Suomussalmen Ruhtinaansalmen kansakoululle haettiin johtajaopettajaa, Roininen haki ja tuli valituksi. Työ oli haastavaa. Hän oli vasta 20-vuotias.  Mennessään 25. elokuuta aloittamaan johtajaopettajan työtä Roininen kuuli, että koulutarvikkeita ei ollut vielä hankittu ja että ne piti saada ennen koululaisten tuloa 1. syyskuuta. Ja toimen naisena Roininen sai hommat pyörimään.

Toisen opettajan kanssa hän koulutti 40 oppilasta siten, että hän ryhmitteli opetuksen yhdistettyjen luokkien opetussuunnitelmien mukaisesti. Samaan aikaan Suomussalmen Ruhtinaansalmen rajaseutupastorina työskenteli Ahti Lavanko, tuleva puoliso. Nuoret tutustuivat ja rakastuivat. Ruhtinaansalmen uuden kirkon avajaisista jouluna 1947 tuli kihlaparin kultaisten sormusten juhlallinen julkistamistilaisuus. Kun kirkkoväki huomasi ensin saarnaamassa olevan pastorinsa sormessa kullan kimallusta ja sitten etupenkissä istuvan Mieslahden opiskelijoiden kanssa laulavan Marja-Liisan sormessa samoin, kulki supinaviesti läpi kirkon, ja koko kirkkoväki tuli jumalanpalveluksen jälkeen onnittelemaan.

Lapsia Lavangon perheeseen syntyi seitsemän: kolme poikaa ja neljä tyttöä.  Ahti Lavangon työ vei perhettä Ruhtinaansalmelta Sotkamoon, Vieremälle, Saarijärvelle ja Pyhäjärvelle, mistä hän rovastina jäi eläkkeelle vuonna 1977. Piispantarkastuksissa joutui ruustinna-Maija-Liisa monenlaisiin haasteisiin. Tarkastuksissa kulkeva piispan seurue piti ruokkia ja majoittaa. Väliin edellisessä tarkastuspaikassa palvellut papin rouva soitti Maija-Liisa Lavangolle seurueen erikoistoiveista. – Kyllä sinä osaat, kannusti Ahti-puoliso.

Ahti Lavangon eläkkeellejäännin jälkeen pariskunta muutti Oulun seudulle. Maalla pitkään asuneina heitä viehätti maaseutumainen Oulunsalo, josta löytyi mieluinen rivitalo-osake. Heti kohta heitä kutsuttiin seurakunnan tehtäviin. Ahti ja Maija-Liisa Lavanko olivat Oulunsalossa asuessaan aktiivisia lähetyspiiriläisiä. Viisikymppinen Maija-Liisa Lavanko tempaistiin luottamushenkilöksi kirkkovaltuustoon ja seurakuntaneuvostoon sekä puheenjohtajaksi lapsityön johtokuntaan. Hän organisoi pyhäkouluopetuksen koskemaan seurakunnan kaikkia lapsia ja veti kansalaispiston ja Punaisen Ristin vanhusten päiväkerhoa, jonne Ahti-puoliso toi Jumalan Sanaa. Autolla-ajo ei tuntunut mukavalta Oulun yksisuuntaisilla kaduilla vilkkaan liikenteen seassa, ja auto myytiin pois. Kaukana Oulusta asuminen ilman autoa ei kuitenkaan pitempään miellyttänyt ja niinpä Maija-Liisa ja Ahti Lavanko muuttivat valtuustokauden loputtua kaupunkiin. Uusi koti ostettiin Kaukovainiolta. Siellä Lavangot menivät mukaan seurakunnan diakonia-toimintaan. Ahti-puolison muuttaessa Taivaan Kotiin Maija-Liisa Lavanko muutti Kokkolaan. Oulu tuntui liian isolta. Kokkola oli tuttu sukuloinneista. Ihana asunto merenrannalta sopi Maija-Liisalle ja innostavat lenkkeilyt meren kuohuntaa katsellen voimaannuttivat. Tuon lisäksi oman puutarhan kauniiksi istuttaminen ja hoito sekä kälyn auttaminen pitivät hänet Kokkolassa kymmenen vuotta. Lavanko kävi huonokuntoiselle kälylleen kaupassa, otti samalla pestävät lakanat mukaansa ja toi seuraavan kerran tullessaan ne pestyinä ja mankeloituina. Sitten Oulu taas kutsui, sillä Juhani-poika oli saanut kirkkoherran viran Karjasillan seurakunnasta. Maija-Liisa Lavanko muutti Karjasillalle uuteen kerrostaloon. Kymmenen vuoden jälkeen löytyi mieluisempi koti vasta valmistuneesta senioritalosta Maikkulasta. Siellä ruustinna on nyt asunut vuoden omassa, huoneratkaisuiltaan toimivassa ja valoisassa osakkeessa. Näkymät vieressä olevalle lammelle ja metsään rauhoittavat. Sunnuntaisin Maija-Liisa Lavanko hurauttaa taksilla Karjasillan kirkkoon.




Kerttu Kujala – Martta-aktiivi ja monitoimija

Espoolainen Kerttu Kujala tunnetaan rohkeana ja aikaansaavana moneen toimeen tarttujana. Työura alkoi kansakoulunopettajana ja jatkui sittemmin perheyrityksissä. Ennen muuta hän on kuitenkin ollut aktiivinen monenlaisessa vapaaehtoistyössä ja harrastustoiminnassa. Näistä keskeisin on ollut elämänmittainen jäsenyys Marttajärjestössä, johon on sisältynyt paikallisen, maakunnallisen ja valtakunnallisen tason luottamustoimien lisäksi kansainvälisiä kontakteja ja avustustyötä.

Lapsuus ja sotavuodet Kauklahdessa

Kerttu Orvokki syntyi 24.3.1936 Helsingin Naistenklinikalla esikoislapsena Tyyne ja Viljo Mehtosen perheeseen. Vanhemmat hoitivat tuolloin työväentalo Rannikon talonmiehen tehtäviä Espoon Kauklahdessa. Isänisän jäätyä leskeksi joulukuussa 1937 Mehtosen nuori perhe muutti hänen seurakseen Nissinmäkeen. Siellä asuttiin myös talvisodan aikana, jolloin talo täyttyi Helsingistä sotapakolaisina tulleista sukulaisista.

Isä oli kutsuttu nostomiehenä sotapalvelukseen heti välirauhan alussa maaliskuussa 1940. Tyyne Mehtonen lapsineen muutti vuokralle leskirouva Ståhlen taloon. Pienen Kerttu-tytön mieleen jäi, miten marraskuussa 1940 syntynyt pikkuveli Arvo nukkui päiväuniaan ulkona paukkupakkasessa suuressa pyykkikorissa – toki lämpimästi vällyihin käärittynä. Samainen sairasteluista kärsinyt veli vietti pian sodan jälkeen lähes kaksi vuotta Ruotsissa sotalapsena. Kaikkiaan Mehtosen perheeseen syntyi viisi lasta: tyttäret Elina 1943 ja Liisa 1948, toinen poika Aimo 1945.

Viljo Mehtonen palveli jatkosodan aikana pioneerijoukoissa. Hän välttyi suuremmilta vammoilta, ja ikäluokkansa (1908 syntyneet) mukana hänet kotiutettiin heinäkuussa 1942. Loppuvuoden 1944 komennusajan hän vietti Ahvenanmaalla. Kerttu-tytär muistaa isänsä sieltä ruokapulaa helpottamaan lähettämät ruokapaketit: jauhot, sokerin ja ennen kaikkea makoisat Åkerö-omenat.

Koulutien alku ja oma koti

Viljo Mehtonen oli varsin aktiivinen monenlaisessa järjestötyössä ja kunnallisissa luottamustoimissa. Hän toimi myös Kauklahden kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana, ja tunsi sitä kautta opettaja Irma Länsiluodon. Tämä lupasi ottaa kuusivuotiaan, intoa puhkuneen Kertun ”kuunteluoppilaaksi” luokalleen syksyllä 1942 – yleisesti tunnettu tapa tuohon aikaan. Sen verran hyvin tuo vuosi sujui, että tyttö sai siirtyä seuraavana syksynä toiselle luokalle. Tämä johti siihen, että Kerttu oli sittemmin aina luokkatovereitaan vuotta nuorempi.

Sodan päätyttyä Mehtosen perhe etsi parempaa asuntoa. Huoneenvuokralautakunta osoitti heille kaksi huonetta ja keittiön Stor-Bassin talon päärakennuksen yläkerrasta talvella 1946. Ahdasta ja ankeaakin oli edelleen – etenkin kun vastahankaisen talonväen kanssa oli kaikenlaista epäsopua.

Helpotus oli suuri, kun Viljo Mehtoselle annettiin rintamamiespalsta Muuralan Furubackasta vuonna 1948. Siellä viljeltiin aluksi perunaa, ja omakotitalo – sittemmin Kiurunkodoksi nimetty – nousi omin ja talkooväen voimin parin kesän kuluessa. Kerttu vanhimpana lapsena oli isällään hanslankarina, ja muistaa että rakennusaikana nukuttiin vintillä. Syksyllä 1951 koko perhe muutti vielä pahasti keskeneräiseen, mutta yhtä kaikki omaan kotiin.

Marttatytöstä oppikoululaiseksi

Ensimmäinen opettaja, sittemmin kollega ja hyvä ystävä Irma Länsiluoto houkutteli Kertun mukaan Espoon Marttayhdistyksen Marttatyttöihin 1940-luvun puolivälissä. Sodan jälkeisestä pulasta huolimatta opeteltiin leipomaankin. Pidettiin esitelmiä, järjestettiin naamiaisia ja puuhattiin monenlaista mukavaa. Kipinä marttatyöhön oli syttynyt – vaikka harrastus jäikin, kun Kerttu siirtyi oppikouluun Helsinkiin.

Uudeksi kouluksi valikoitui vanhemman serkun Irma Pahlsténin esimerkkiä noudattaen Helsingin yhteiskoulu ja reaalilukio (nykyään Herttoniemen yhteiskoulu), ”Musikka”, Hämäläistentalossa Kampinkadulla (nykyinen Urho Kekkosen katu). Tosin kevään 1946 pääsykokeissa Kerttu hylättiin matematiikan osalta. Niinpä kesä kului Elli-isotädin luona Kontiolahdella päntäten ja kansakoulunopettaja Sally Havastilan lähettämiä harjoitustehtäviä laskien.

Aherrus palkittiin: syksyn uusintakoe onnistui, ja oppikoulun ovet aukesivat Kerttu Mehtoselle. Kouluvuosina syntyi monia elämänmittaisia lämpimiä ystävyyssuhteita. ”Musikan likat” kokoontuvat edelleen joka kuukausi vaihtamaan kuulumisia.

Kansankynttiläksi ja Martaksi

Lukiovuosina Kerttu Mehtonen haaveili arkkitehdin urasta. Matematiikan opiskelu kangerteli kuitenkin, joten suunnitelmia piti muuttaa. Ammattiin piti päästä mielellään nopeasti, joten kaksivuotinen opettajaseminaari houkutti. Helsingin va. opettajakorkeakoulu toimi Saksalaisen koulun tiloissa, ja opetustyötä harjoiteltiin Lapinlahden kansakoulussa. Kerttu Mehtonen valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1956.

Työpaikka löytyi tutulta Kauklahden kansakoululta. Tosin sodanjälkeisten suurten ikäluokkien vartuttua kouluikään oppilasmäärät olivat valtavia, ja koulutalo silloisen Pellon rautatieseisakkeen lähellä jäi auttamattoman pieneksi. Opetusta annettiin useassa eri paikassa, ja niinpä Kerttu Mehtosen ensimmäinen vuosi opettajana kului Glimsissä ja toinen Petaksessa.

Kauklahden kansakoulun uudisrakennus valmistui vuonna 1958 Hansakallion mäelle, jossa toiminta jatkuu nykyään Hansakallion koulun nimellä. Samana keväänä Kerttu Mehtonen avioitui ekonomi Matti Kujalan kanssa, ja nuoripari muutti koulun mäelle opettajille valmistuneeseen rivitaloon.

Kauklahdessa työtoverien joukossa oli oma opettaja Irma Länsiluoto. Vuonna 1961 tämä antoi ymmärtää, että myös Kertun – nyt pienen tytön äiti – olisi aika liittyä Espoon Marttayhdistykseen. Siitä alkoi elämänmittainen marttaura, joka jatkuu edelleen. Ajan tavan mukaisesti lasten ja kodin hoitamisesta huolehti osaltaan perheessä asuva kotiapulainen, mikä mahdollisti äidin aktiivisen harrastamisen. Perhe kasvoi vielä kahdella lapsella: Juha ja Katariina syntyivät molemmat vuoden 1963 aikana.

Oppia kaiken ikää

Marttatoiminnan juuret ovat naisten sivistämisessä, voimaannuttamisessa ja yhteistyössä. Siihen kuuluu oleellisesti uusiin hyödyllisiin ja mielenkiintoisiin aiheisiin ja taitoihin perehtyminen. Marttayhdistyksen jäsenet tai ulkopuoliset asiantuntijat kertovat ja ohjaavat monipuolisesti niin taloudenhoitoon, käden taitoihin, kulttuuriin kuin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseenkin.

Kerttu Kujala on omalla esimerkillään ja toimintaa järjestämällä innostanut lukuisia muitakin ennakkoluulottomaan uuden oppimiseen. Marttailloissa ja muissa tapahtumissa on viihtymisen lisäksi tärkeää saada virikkeitä ja oppia. Jo 1970-luvulla pidettiin liikuntapäiväkirjaa ja osallistuttiin rintasyövän varhaiseen toteamiseen tähdänneeseen Mama-projektiin. Martat tekivät makkaroita ja kasvisruokaa, leipoivat karjalanpiirakoita, paistoivat patakukkoa kaloista. Marttojen oma kuoro – Kerttu Kujala innolla mukana – esiintyi yhdistyksen juhlissa, jäsenten merkkipäivillä ja mm. Kaunialan sotavammasairaalassa.

Espoon ja sittemmin Pohjois-Espoon Martoissa Kerttu Kujala on monien muiden tavoin laventanut osaamistaan suorittamalla eritasoisia taitoavaimia. Tähän on kuulunut marttahistoriaan ja vapaavalintaisiin aiheisiin syventymistä mm. opintokerhoissa, kotitalousnäytetyön valmistamista ja kirjallisia lopputöitä.

Kotona on meneillään aina jokin käsityö. Vuosien varrella Kerttu Kujala on mm. tehnyt emalitöitä, maalannut posliinia, neulonut, virkannut ja ommellut vaatteita. Vielä nykyäänkin syntyy kauniita nyplättyjä pitsejä – mainio tapa ylläpitää käsien ja aivojen toimintakykyä ja koordinaatiota!

Terveyttä, ruokakulttuuria, ympäristötekoja

Tietoja ja taitoja on yhdistysten omien jäsenten lisäksi jaettu auliisti myös muulle yleisölle – niin kokkaamisesta, käsitöistä, kierrätyksestä kuin muistakin ajankohtaisista aiheista. Valistus- ja edistämistyötä on tehty monen hyvän asian puolesta, aina ajan hermolla.

Espoon perinneruokia on tallennettu pitäjäruokaprojektissa. Marttojen järjestämät terveelliset Pitkän iän pidot muuttuivat 1990-luvun lamakaudella Pienen rahan pidoiksi Penninvenyttäjän keittokirjoineen. Kerttu Kujala on monelle tuttu näky niin kahvipannun kuin kauhan varressa tai vaikkapa sienineuvontatiskin takana.

Ympäristöä suojeltiin – jo ennen kuin se oli trendikästä – mm. vetoamalla viranomaisiin ja järjestämällä keväisiä siivoustalkoita. 1990-luvulla innostettiin pientaloasujia kompostointiin.

Taitoja nousevalle nuorisolle

Martat niin Kauklahdessa kuin Niipperissä ovat järjestäneet lapsille ja nuorille monenlaisia kursseja vuosien varrella, toisinaan yhteistyössä partiolippukunnan tai koulun kanssa. On opittu pajupillin, pirtanauhojen ja karjalanpiirakoiden valmistusta, ja koululaisille on järjestetty niin iltapäivän askartelukerhoa kuin poikien kokkikoulua.

Vuonna 2002 Niipperissä peruskoulun aloittanut, martta Sirpa Leimion ohjaama luokka pääsi Marttojen kummiluokaksi. Vuosien aikana lasten kanssa on puuhattu monenlaista: leivottu piparkakkuja, leikitty perinneleikkejä, tehty metsäretki, opeteltu omien toiveruokien valmistusta. Kuusivuotinen projekti oli mitä luontevin tapa eri sukupolvien kohtaamiseen ja antoisaan yhdessäoloon.

Luottohenkilö monessa mukana

Jo parin vuoden jäsenyyden jälkeen Kerttu Kujala valittiin Espoon Marttayhdistyksen johtoon. Hän piti puheenjohtajan nuijaa hallussaan 1960–1980-luvuilla useaan otteeseen, ja välilläkin toimi varapuheenjohtajana. Uudenmaan Marttapiiriliiton valtuuston jäsenyys (vuodesta 1973) ja kuuluminen Emäntälehden (nykyään Martat) toimituskuntaan 1972–1976 avarsivat näköpiiriä ja auttoivat marttatoiminnan syvempää ymmärtämistä.

Vuosina 1981–1989 oli vuorossa Uudenmaan Marttojen valtuuston puheenjohtajuus. Samalla Kerttu Kujalasta tuli myös Marttaliiton valtuuston jäsen. Marttapiiriliiton toiminnanjohtaja Kaija Kangasniemen, hallituksen puheenjohtaja Leila Rautalahden ja toimihenkilöiden kanssa työskenneltiin aktiivisesti yhdessä. Etenkin varainkeruussa riitti tekemistä: milloin neulottiin lapasia, milloin myytiin erilaisia palveluksia ulkopuolisille tahoille.

Muuallakin Kerttu Kujala ennätti toimia luottamustehtävissä. 1970-luvulla hän oli Espoossa vaalilautakunnan ja Kanta-Espoon seurakunnan nuorisotyötoimikunnan jäsen. Kaikki lapset kävivät aikanaan koulunsa Espoon yhteislyseossa (Kauklahden koulu ja lukio). Ja kun pyydettiin, lähti Kerttu Kujala mukaan myös koulun vanhempainneuvoston puheenjohtajaksi. Myöhemmin hän on toiminut Espoon Pitsinnypläys ry:n tilintarkastajana.

Uuden yhdistyksen virittäjä

Kerttu Kujala pysyi uskollisena Espoon Martoille vielä muutettuaan Kauklahdesta vuoden 1982 lopulla, kunnes Uudenmaan Marttojen toiminnanjohtaja Kaija Kangasniemi pyysi hänet 1990-luvulla mukaan perustamaan Marttayhdistystä ”uudelle” kotikylälle. Kauan ei tarvinnut harkita, ja niinpä Kerttu Kujala oli innolla mukana aloittamassa Pohjois-Espoon Marttoja 16.2.1993. Hän toimi yhdistyksen puheenjohtajana Helena Tuomelan ja Ulla Aron jälkeen aina vuoteen 2005 asti.

Pitkän marttauransa aikana Kerttu Kujala oli toki ollut monessa mukana ja häneltä usein kysyttiinkin, miten asioita oli tehty ennen tai muualla. Hän kannusti kuitenkin uutta yhdistystä löytämään juuri omat toimintatapansa ja olemaan jäsentensä oloinen, eikä kopioimaan muilta.

Kansainvälisiä kontakteja

Kerttu Kujala on ollut mukana monenlaisilla matkoilla ja kansainvälisessä toiminnassa. Opintoretkillä toki nähtiin tavanomaisia turistikohteita, mutta ennen muuta solmittiin kontakteja paikallisten naisjärjestöjen kanssa ja osallistuttiin kulttuuritapahtumiin. Erityisesti mieleen ovat jääneet Uudenmaan Marttojen matkat Norjaan kesällä 1978 sekä käynnit Itävallassa Österreichische Landfrauen Verbandin vieraana 1986 ja 1996. Unohtumaton oli myös vuoden 1998 matka suomalaisten Marttojen avustuskohteessa Bosnia–Hertsegovinassa Elisabeth Rehnin järjestämällä YK:n pikkubussilla.

Bosnia-projektin loputtua Uudenmaan Martat suuntasivat katseensa – ja auttavat kätensä – Viroon. Jo toistakymmentä vuotta jatkunut yhteistyö Otepään naisten kanssa tiivistyi, kun sinne perustettiin Marttayhdistyksen säännöillä toimiva yhdistys ja ryhdyttiin avustamaan Kuigatsin koulukotia, jossa asui eri puolilta Viroa tulleita orpoja tai muuten heitteille jääneitä lapsia. Heille vietiin vaatteita ja kodintekstiilejä, ja rakennuksia remontoitiin.

Oppivelvollisuuden päätyttyä koulukodin lapset hajaantuivat ympäri Viroa. Näiden nuorten tapaamispaikaksi perustettiin Mummila Kanepin kuntaan. Mummilaa on kunnostettu talkoilla suomalais- ja virolaisvoimin, ja se vihittiin käyttöön kesällä 2001. Otepäästä tuli kaksi ”mummia” käymään talossa silloin tällöin, ja myöhemmin sinne saatiin vakituinen asukas. Talkooryhmät ovat käyneet korjaamassa satoa ja kohentamassa paikkoja – Kerttu Kujalakin useaan otteeseen. Mummila-projekti päättyi vuonna 2007 koulukotilasten vartuttua aikuisiksi.

Yhteistyötä

Kerttu Kujalalla on laajat ja monipuoliset verkostot. Hän on aina ollut valmis auttamaan sekä edistämään tärkeiksi koettuja asioita yhdessä muiden kanssa. Vuosikymmenten aikana Martat ovat hoitaneet lukuisten tapahtumien kahvi- tai ruokatarjoilun. Omakotiyhdistysten, kotiseutu- ja kaupunginosayhdistysten sekä ympäristöyhdistysten kanssa on toimittu paremman ympäristön puolesta mm. siivoustalkoilla ja viranomaisiin vetoamalla. Espoon kuluttaja- ja kotitalouslautakunta on ollut luonteva kumppani esimerkiksi 1980-luvun pitäjäruokaprojektissa.

Yhteistyö myös Espoon tuomiokirkkoseurakunnan (aik. Kanta-Espoon seurakunta) kanssa on ollut tiivistä. Martat ovat huolehtineet Yhteisvastuu-tapahtumien ruokailuista ja myyneet joulupuuroa Kauneimpien joululaulujen yhteydessä. Vuosien ajan Kerttu Kujala ohjasi seurakunnan vanhustenkerhoa, ensin Kauklahdessa ja sittemmin Niipperissä. 1990-luvulla hän toimi äiti-lapsikerhossa ensin leikittäjänä ja sittemmin vetäjänä.

– ja avunantoa

Kerttu Kujalan tarmokkuus ja avuliaisuus eivät ole suinkaan rajoittuneet yksinomaan martan rooliin. 1970–80-luvulla pyöritettiin perheen voimin graafisen alan yritystä, ja ”Kekun” tunsivat niin asiakkaat kuin työntekijät. Toimistopäällikön ja reskontranhoitajan toimien ohessa hän ennätti mm. vastailla puhelimeen, lähettää tavaroita asiakkaille, ommella tuotantotiloihin verhot, tehdä hankintoja konttoriin – ja valmistaa suuria joululounaita sekä järjestää ikimuistoisia juhlia ja retkiä.

Aviopuoliso Matti Kujala toimi vuosia aktiivisesti Leppävaaran Lions-klubissa, ja monen monituista kertaa löytyi vaimollekin tekemistä: talkooväen muonitusta, liivien ompelemista, tapahtumien järjestämistä. Samoin miehen muihin vapaaehtoistoimiin liittyneissä paperitöissä on vuosikausien ajan tarvittu ”sihteerin” apua.

Lapsenlapsia on siunaantunut yhdeksän – kaikki jo aikuisiksi varttuneet; ja heistä jokainen on aikanaan saanut nauttia ”Kemmun” hoidosta ja huolenpidosta. Omien vanhempien ikäännyttyä Kerttu Kujala sisaruksineen auttoi ja hoivasi näitä vaivojaan säästämättä.

Aktiivisuutta arvostetaan

Kerttu Kujalan aikaansaannokset marttatoiminnassa eivät ole jääneet huomaamatta. Espoon Marttayhdistyksen anomuksesta hänelle myönnettiin Marttaliiton pieni kultainen ansiomerkki vuonna 1981. Suomen Leijonan Ritarikunnan ritarimerkin hän sai itsenäisyyspäivänä 1987. Uudenmaan Martat kutsui Kerttu Kujalan kunniajäsenekseen vuonna 2009 ja kunniapuheenjohtajaksi 2014.

Marttatyö jatkuu

Terveyden heikkenemisen mukanaan tuomat vaivat eivät ole pysäyttäneet Kerttu Kujalan menoa. Ikä ei ole este, vaan korkeintaan hidaste. Enää ei neulota kymmeniä sukkapareja myyjäisiin tai leivota satoja pullia kirkkokahveille. Mutta vielä riittää virtaa aktiiviseen tekemiseen ja osallistumiseen, eikä Marttailtaa jätetä väliin ihan pienestä syystä. Kerttu Kujalan omin sanoin:

”Marttatyöstä en tule koskaan luopumaan, nyt voin ottaa asiat rennommin. Minun ei tarvitse olla kaikissa tehtävissä mukana. Nauttinut olen kaikesta. Olen saanut monia hyviä ystäviä. Paljon on heitä, joiden kasvot ovat tutut, mutta nimi on tietymättömissä. Kenties voin vielä jotain antaakin tälle rakkaalle järjestölle. Toista sataa vuotta vanha järjestö olkoon tulevaisuudessakin vahva.”




Tuomi Elmgren-Heinonen – kirjailija, tapakulttuurin opettaja

Tuomi Elmgren-Heinonen oli laulaja, menestyvä nuorisokirjailija ja Uuden Suomen toimittaja. Tutkijankykynsä hän osoitti vuonna 1938 ilmestyneessä Toivo Kuulan elämäkerrassa. Toisen maailmansodan jälkeen hänestä tuli maan tunnetuin tapakulttuurin tuntija ja opettaja. Hänen 1954 ilmestynyt laaja, hakuteostyyppinen oppaansa Käytöksen kultainen kirja oli menestys, josta otettiin useita painoksia.

Toimittaja ja kirjailija

Suuren yleisön tapakulttuurin tutkijana ja opettajana tunteman Tuomi Elmgren-Heinosen äiti oli Agathon Meurmannin tytär ja isä Ruoveden kunnanlääkäri, joka soitteli flyygeliä aamulla ennen vastaanotolle lähtöä. Tuomi-tytär sai nimensä paikkakunnan kauniisti kukkivista puista. Kodin musiikkiharrastuksesta innostuneena hän opiskeli yksinlaulua ensin Viipurissa ja Helsingissä ja sitten Berliinissä sekä Pariisissa. Hän sai hyviä arvosteluja konserteistaan ja esiintymisestään muun muassa Aino Acktén nuoriso-oopperassa, mutta hän luopui laulajanurastaan perheen vuoksi.

Avioliitossaan taiteilija Aarre Heinosen kanssa Tuomi Elmgren-Heinonen sai kolme lasta. Perhevelvollisuuksien lomassa hän kirjoitti pakinoita Uuteen Suomeen sekä nuorisoromaaneita. Musiikin maailmassa hän liikkui kirjoittaessaan säveltäjä Toivo Kuulan elämäkerran, joka ilmestyi vuonna 1938 ja josta otettiin kolmas uudistettu painos vielä vuonna 1983. Talvisodan jälkeen Tuomi Elmgren-Heinosen romaani Lottatyttö komennuksella kertoi suomalaisille naisten työstä sodan aikana. Käännöksinä ranskaksi, saksaksi, ruotsiksi ja tanskaksi se levitti maailmalle tietoa Suomen talvisodasta.

Käytöksen kultainen kirja

Lopullisesti suuren yleisön tietoisuuteen Tuomi Elmgren-Heinonen tuli vuonna 1954, jolloin hän julkaisi Käytöksen kultaisen kirjan. Se on laaja tapakulttuuria ja sen historiaa käsittelevä teos, josta tuli seitsemään painokseen yltänyt suurmenestys. Käytöksen kultainen kirja ilmestyi aikana, jolloin talvi- ja jatkosodan jälkeen eristyksissä ollut Suomi oli avautumassa länteen Yhdistyneiden kansakuntien ja Pohjoismaiden neuvoston jäsenmaana. Silloin suomalaisilla oli tarve tutustua länsimaiseen tapakulttuuriin. Tuomi Elmgren-Heinosen sanoma suomalaisille oli, että hyvät tavat perustuvat aina toisen ihmisen kohteliaaseen huomioonottamiseen. Hän tarjosi laajan asiantuntemuksensa yleiseen käyttöön pitämällä lukuisia luentoja ja toimimalla Suomen teatterikorkeakoulun historiallisten tyylitapojen opettajana. Aviopuolison, taidemaalari Aarre Heinosen mukaan perhe eli pitkään Käytöksen kultaisen kirjan tekijänpalkkiolla, ja hän saattoi keskittyä maalaamiseen.

Kersti Bergroth opasti Tuomi Elmgren-Heinosen jo 1930-luvulla Rudolf Steinerin antroposofiseen ajatteluun, johon tämä myös myöhemmässä elämässään nojautui. Elmgren-Heinosen vuonna 1978 ilmestynyt teos Suhteemme vainajiin kertoo hänen ajatuksistaan perimmäisistä kysymyksistä ja on lohduttanut lukijoita näiden surutyössä.

Molemmat tyttäret ovat jatkaneet vanhempiensa taiteellista työtä. Vanhempi tytär Marja Suna on tunnettu muotitaitelija, jonka suunnittelemat vaatteet ovat edistäneet muun muassa Marimekon menestystä. Nuorempi tytär Pilvi Boesen on sellisti.

Henkilötiedot

Tuomi Kaarina Elmgren, vuodesta 1932 Elmgren-Heinonen

Syntyi 5.2.1903 Ruovesi, kuoli 17.6.2000 Helsinki.

Vanhemmat lääketieteen ja kirurgian tohtori Robert Elias Elmgren ja Ines Helena Meurman.

Puoliso vuodesta 1932 taidemaalari Aarre Heinonen, syntyi 1906, kuoli 2003, vanhemmat maalarimestari Huugo Aleksanteri Heinonen ja Sievä Heikkilä.

Lapset: Marja (Suna) syntynyt 1934, muotitaiteilija; Reijo syntynyt 1938, professori; Pilvi (Boesen) syntynyt 1943, sellisti.

URA. Keskikoulu; Helsingin konservatorio; lauluopintoja Berliinissä 1923 – 1924, Pariisissa 1924 – 1927, 1933, Italiassa 1933.

Laulunopettaja Helsingissä 1930 – 1939, Sivistysjärjestöjen kansankonservatoriossa 1936 – 1937, näyttämöopistossa 1936 – 1938; Uuden Suomen pakinoitsija 1936 – 1939; Suomen teatterikorkeakoulun tyylien ja tapojen opettaja 1955 – 1972.

Jäsenyydet: Toivo Kuula -seuran perustajajäsen ja johtokunnan jäsen; Suomen antroposofisen liiton varapuheenjohtaja 1975 – 1978.

TUOTANTO. Luokan arvoitus. 1931; Anna-Mari Italiassa. 1933; Matti muurahaisen kilpajuoksu ja muita satuja. 1935; Toivo Kuula : elämäkerta. 1938 (3. uudistettu painos 1983); Toivo Kuula : a Finnish composer of genius. 1952; Lottatyttö komennuksella : pikkulotan tarina. 1940 (3. painos 1941); Uusi Polku. 1942; Lasten Satu-Kalevala. 1946; Yllätysten kevät. 1949; Wilho Sjöström : muistikuvia taipaleen varrelta. 1943; Käytöksen kultainen kirja. 1954 (7. painos 1969); Laulu Suomen soi… : Fredrik Pacius ja hänen aikansa. 1959; Olavi Turtiainen. 1964, 1974; Ne hyvät tavat. 1970; Suhteemme vainajiin. 1978; (Aarre Heinosen kanssa) Suomen taiteen Euroopan kiertue 1949 – 1950. 1986.




Pirkko Erkkilä – tieni messuyrittäjäksi

Työ mainostoimistoissa 40 vuotta sitten oli viime hetken päätöksien aiheuttaman sekasortoisen kiireen täyttämää selviytymistä päivästä toiseen. Päätin irrottaa itseni tuosta oravanpyörästä ja ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi aivan toiselle alalle – kukkakauppiaaksi. Vuoden kokemuksen jälkeen olin kuitenkin valmis siirtymään lähemmäksi aikaisempaa osaamisaluettani ja perustin sopivantuntuisen kumppanin ilmaannuttua av-alan yrityksen. Tällä tiellä kasvoin sitten eteen tulleisiin tilaisuuksiin tarttumalla idänkauppaan ja vientinäyttelyihin keskittyneeksi yrittäjäksi. Opin tuntemaan itäistä mentaliteettia ja ystävystyin lukuisten monilla eri aloilla toimivien ihmisten kanssa.

Kun Baltian maat vuonna 1991 saivat takaisin itsenäisyytensä, olinkin yllättäen ainoa länsimaalainen messujärjestäjä, jolla oli toimivat yrityssuhteet Viroon, Latviaan ja Liettuaan. Edessäni olivat todella kiireiset ja työn täyteiset vuodet. Yhden naisen yrityksessä, jolle onneksi mieheni antoi mahdollisuuksiensa mukaan panoksensa, olin Suomessa messujen markkinoija ja myyjä, Baltiassa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä messupalvelujen ostaja, toiminnan organisaattori, markkinoija ja tiedottaja sekä näyttelyissä niiden johtaja.

Panostin aina voimakkaasti avajaisiin. Kaikkiin messutapahtumiini hankin avaajaksi maan presidentin, pää-, ulko- tai kauppaministerin ja Suomen suurlähettilään sekä kotimaakuntani Uudenmaan maaherran, Helsingin kaupunginjohtajan tai ulkoministeriön korkean virkamiehen.

Perushavainto ”kaiken” puuttumisesta syntyi turistimatkalla Tallinnaan

Vieraillessani ensimmäisen kerran Virossa vuonna 1969 ajattelin, että ovatpa kaupat tyhjiä tavaroista. Naiset jonottivat niitä vähiä tavaroita, mitä kulloinkin kaupoista sai. Periaatteena näytti olevan, että esimerkiksi yksi makkaramerkki ja sen yksi laatu riittää koko valikoimaksi. Miehet puolestaan jonottivat vuosikausia remontti- ja rakennustarvikkeita. Ne, jotka olivat saaneet rakennusluvan omakotitalolle joutuivat seisottamaan talojaan puolivalmiina vuosia, jopa yli vuosikymmenen, koska kaikista tarvikkeista oli pulaa. Tämä oli minusta todella ankeaa. Vain silloin, kun ostajalla oli ”oikea” asema ja tuttava jokaisessa tarpeellisessa kaupassa, oli toivoa saada jotain aikaan. Mutta silloin olikin kyseessä jo etuoikeutettu henkilö, joka saattoi puolestaan tehdä myyjälle vastaavan palveluksen jossain toisessa hankinnassa.

Ajattelin, että mitä minä voisin tehdä helpottaakseni esimerkiksi naisten elämää. Vauvanvaippoja ei ollut, oli vain sideharsoa. Siteitä, joita jokainen nainen tarvitsee, ei ollut. Kosmetiikka oli laadultaan heikkoa. Puutteita näki paljon ja kaikkialla.

Yllättävä ehdotus vei minut messuyrittäjäksi

Olin ehtinyt nähdä ja kokea tarpeeksi virolaisten puutetta, kun minulta ja silloiselta yhtiökumppaniltani kysyttiin Tallinnassa vuonna 1975, emmekö voisi tuoda suomalaisia yrityksiä Tallinnaan esittelemään tuotteitaan ja ehdotettiin vielä muutamia ehdottomasti välttämättömiä aloja. Ilman päivänkään kokemusta vientimessuista ja vientikaupasta vastasin, että yritämme järjestää näyttelyn.

Kun aloin etsiä Suomesta yrityksiä, jotka olisivat kiinnostuneita lähtemään Neuvosto-Viroon etsimään myyntimahdollisuuksia tai yhteistyötä, huomasin olevani todella korkean ennakkoluulojen kynnyksen edessä. Suomihan oli tähän saakka käynyt kauppaa vain keskitetysti Moskovan kautta suurissa erissä muutaman virallisen yhteistyökumppanin kanssa. Idänkauppa oli hallitusten välinen asia.

Onnistuimme kuitenkin saamaan kahdeksan yritystä lähtemään Tallinnaan. Polar Expo pidettiin vuonna 1976 Raatitorin laidalla, Eesti Reklaamfilmin kellaristudiossa ja suosio oli suuri. Olihan se sikäläisten tietojen mukaan ensimmäinen länsimainen vientinäyttely Tallinnassa ja ilmeisesti koko Baltiassa sodan jälkeen. Myös kauppoja syntyi ja yritykset tekivät jälkeenpäin runsaasti neuvottelumatkoja Suomenlahden taakse.

Mutkikkaat järjestelytkään eivät lannistaneet

Sopimuskumppani Neuvostoliitossa oli moskovalainen Exposentr, joka valvoi näyttely- ja messutoimintaa kaikissa neuvostotasavalloissa. Järjestelyt olivat mutkikkaat ja hankalat.

Haimme ensin viisumin Tallinnaan ja kävimme sopimassa alustavasti näyttelypaikan, -ajan ja yleiset suuntaviivat. Seuraavaksi haimme viisumin Moskovaan ja kävimme Exposentrissä uudelleen neuvottelemassa samasta asiasta. Silloin saimme myös hinnan. Palasimme takaisin ja Exposentr kysyi Tallinnasta haluavatko he tällaisen näyttelyn. Saatuaan myönteisen vastauksen he ilmoittivat siitä meille ja kutsuivat jälleen Moskovaan allekirjoittamaan lopullisen sopimuksen. Tämä sopimus kädessä menimme jälleen Tallinnaan ja sovimme yksityiskohtaisesti kaikista näyttelyyn liittyvistä suurista ja pienistä asioista.

Kaikki rahaliikenne tapahtui etukäteen Moskovan kanssa ja Exposentr siirsi pienen osan kokonaishinnasta virolaiselle osapuolelle. Myös näyttelyyn osallistuvien yritysten edustajien kutsut oli hankittava Exposentriltä, jotta yritysten esittelijät ja muut osallistujat pääsivät hakemaan viisumia.

Näin saimme pään auki ja siitä alkoivat asiat mennä eteenpäin. Tuli seuraava vuosi ja seuraava näyttely Tallinnaan. Sieltä siirrymme muutamaksi vuodeksi järjestämään näyttelyjä Moskovassa, kunnes ruplan kurssi äkkiä nousi ja pelästytti suomalaisasiakkaat pois.

Kaikki perustuu luottamukselle ja sitä on vaalittava

Huomasin, että kaikkein tärkeintä jatkuvuudelle oli rehellisyys ja siitä seurannut keskinäinen luottamus. Sopimuksissa pysyminen, lupausten pitäminen, maksujen suoritus ajallaan, jopa pieni pyöreä leima olivat kaikki yhdessä rakentamassa luottamusta. Kun vuonna 1984 myin osuuteni Studio North Presenter Oy:stä ja perustin Prico Oy:n, jatkoin näyttelytoimintaa aluksi Virossa ja Baltian maiden itsenäistyttyä lisäksi Latviassa ja Liettuassa Finnish Expo -nimellä. Valko-Venäjän Minsk ja Venäjän Pietari sekä Donin Rostov saivat aikanaan omat Finnish Exponsa. 1980-luvun jälkipuoliskolla osallistujamäärät Tallinnan näyttelyissä olivat kolmenkymmenen kummankin puolen, mutta kohosivat vuosikymmenen lopulla jo 40–50 osallistujaan ja itsenäistymisen jälkeen jopa 125:teen. Riiassa ja Vilnassa yllettiin 40–70 näytteilleasettajaan.

Olin odotettu vieras myös kadunmiehen näkökulmasta

Etenkin Tallinnassa messuvieraiden kävijämäärät olivat huomattavan korkeita, koska näyttelymme kiinnostivat siellä alun pitäen myös tavallisia kadunmiehiä. Tapahtumamme toivat ihmisille muassaan pienen vapauden tuulahduksen ja sitä osattiin arvostaa. Huolehdin siitä, että Finnish Expoissa oli jatkuvasti muutamana tuntina päivässä pääsymahdollisuus kaikille, koska halusin antaa mahdollisimman monille ihmisille erityisesti neuvostoaikoina tilaisuuden tutustua länsimaisiin tuotteisiin ja toimintatapoihin. Laululavalla pidetyssä näyttelyssä 1988 seisoi talvipakkasessa 300 metriä pitkä nelijono ihmisiä odottamassa vuoroaan päästä näkemään, mitä muualla maailmassa oli tarjolla. Tuolloin ihmisille oli tärkeää kerätä myös muovipusseja ja mainoslahjoja ja he olivat ikionnellisia, kun saivat näitä itselleen harvinaisia ” ylellisyystuotteita ”. Mutta joukossa oli koko ajan myös todellisia päättäjiä, jotka veivät ostopäätöksiä eteenpäin mm. Neuvostoaikoina Gosplanille, jossa sitten tehtiin lopulliset ostopäätökset clearing-pohjaisen kaupankäynnin mukaisesti.

Vuoteen 1996 mennessä olivat Finnish Expot tavoittaneet jo yhteensä 500 000 kävijää Baltiassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä.

Vastaava ennakkoluulojen kynnys, joka oli ilmennyt vuonna 1976 ensimmäistä Viron näyttelyä kohtaan toistui Baltian maiden itsenäistyttyä myös Latviassa ja Liettuassa. Suomalaisille Baltia loppui Viroon, eikä markkinointiponnistuksia haluttu ulottaa siitä eteenpäin, koska maat olivat useimmille täysin tuntemattomia. Sain opettaa vuosikaudet yritysten markkinointijohdolle maantietoa: Missä on Latvia ja mikä on sen pääkaupunki? Missä se Liettua oikein on ja mikä sen pääkaupunki on? Valko-Venäjä oli myös kovin tuntematon.

Koimme yhdessä satojen yritysten edustajien kanssa jopa mustat baretit, mafian pistoolin laukaukset ja näpistelijät. Suurempia onnettomuuksia meille ei koskaan näyttelyiden aikana kuitenkaan sattunut. Tätä varmistaakseni loin hallien johtoon luottamukselliset suhteet, jolloin yhteys vartioinnin, muun hallihenkilökunnan ja näytteilleasettajien välillä toimi suunnitellusti.

Moskovassa rakentajani olivat paikallisia, mutta kaikkialla muualla virolaisia, sillä he ymmärsivät, että markkinataloudessa toimitaan toisin kuin suunnitelmataloudessa, joten pystytys- ja purkamistyöt eivät stressanneet sen enempää kuin Suomessakaan. Virolaisen Expodesignin kanssa rakensimme kymmeniä Finnish Expo -näyttelyjä Itämereltä Donille saakka. Erityisesti haluan antaa tunnustuksen virolaiselle johtaja Tiit Taelille, jonka vankkumaton ammattitaito ja paikallisten olosuhteiden tuntemus loivat näyttelyille myös ulkoisesti vankan ja näyttävän profiilin.

Sadat suomalaisyritykset etabloituivat messujen tuloksena uusille markkinoille

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä työtä, josta olen todella pitänyt ja jota en mistään hinnasta olisi vaihtanut toiseen. Olen varma, että olen aukaissut monia latuja Baltiaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle useille sellaisillekin yrityksille ja yrittäjille, jotka eivät olisi uskaltaneet lähteä lainkaan idän ja Baltian vientiponnistuksiin jonkin suuren organisaation mukana, eivät etenkään 37 vuotta sitten. Finnish Expoihin on osallistunut Suomen suurimpia yrityksiä: Neste, Kesko, Nokia, Rautaruukki, Partek, Kemira, Stockmann, Upo, Danforss, Fazer, Paulig, Meira sekä satoja pk-yrityksiä. Useat myös etabloituivat Baltiaan ja Venäjälle.

Suomalaisen työllisyyden edistäminen on ollut minulle tärkeää. Tiedän, että moni pk-yritys pystyi lama-aikanakin jatkamaan toimintaansa, kun sai Baltiasta tai Venäjältä mukavan kokoisen tilauksen.

Erityisesti Baltian maissa on aina oltu hinta-, laatu- ja muotitietoisia. Vaikka heillä ei itsellään aikanaan ollutkaan suuria valikoimia ja korkeaa laatua, niin meiltä he ovat aina halunneet parasta. Tänä päivänä Venäjällä ja Baltiassa on jo kaikkea saatavana, kun vain on rahaa. Kauppojen ikkunoistakin on ankeus pyyhitty pois ja ne ovat muodikkaita ja hyvällä maulla somistettuja.

Kaikille Finnish Expoissa ja muissa näyttelyissäni mukana olleille tuhansille yritysten edustajille, messuesittelijöille ja yrittäjille esitän kiitokset mukavista, työntäyteisistä näyttelymatkoista.

Haasteet ja toimintatavat vaihtuvat

Kun suomalaiset siirtyivät olojen vakiintuessa 1990-luvun jälkipuolella Baltiassa ja Venäjällä paikallisten organisaatioiden järjestämien teemanäyttelyjen käyttäjiksi, luovuin raskaiden monipäiväisten messujen järjestämisestä. Vuosina 1996 – 1998 yritykseni Prico Oy toteutti Tallinnassa ja Riiassa uudenlaista ”yritystreffit”-tyyppistä yritysten kansainvälistä Ideafoorumia, joka yksipäiväisenä oli nopea ja edullinen tapa solmia yritysten välisiä kontakteja ja kehittää yhteistyötä.

Uusi toimintamuoto, vain naisyrittäjille suunnatut Tullaan tutuiksi -seminaarit yritystreffeineen ovat sovellus Ideafoorumista. Tullaan tutuiksi -tapahtumat aloitin vuonna 1999.

Yhteistyö P. Erkkilä Oy järjesti seminaareja vuoteen 2005 saakka. Seitsemänä vuonna järjestettyyn seminaariin osallistui naisia Virosta, Latviasta, Liettuasta, Venäjältä, Ukrainasta, Moldovasta, Puolasta, Ruotsista ja Suomesta. Paljon on solmittu hyviä kontakteja, on verkostoiduttu ja saatu alihankkijoita valmistukseen ja markkinointiin. Tapaamiset ovat olleet menestyksellisiä ja herättäneet aivan uutta yhteistyötä. Toivonkin, kun nyt olen lopettanut myös nämä seminaarit, että myös naisyrittäjät menevät edelleenkin rohkeasti mukaan Baltiaan ja Venäjälle hakemaan uutta ulottuvuutta toiminnalleen yrittäjinä.

Yrittäjästä yrittäjyyden edistäjäksi

Olin mukana Kirkkonummen kunnanvaltuustossa ja terveyslautakunnassa kahdeksan vuotta. Sain valtuustossa leiman otsaani – yrittäjävaltuutettu, koska ajoin yrittäjien asioita. Nehän minä tietenkin parhaiten tunnen. Olen myös jäsenenä Yrittäjänaisten Keskusliitossa, Helsingin Yrittäjänaisissa, Suomen Yrittäjissä, Uudenmaan Yrittäjissä ja tietenkin Kirkkonummen Yrittäjissä, jossa olin varapuheenjohtajana monta vuotta. Tein Kirkkonummella seitsemänä perättäisenä vuonna yrittäjänaisten Tullaan tutuiksi -seminaareja, jotka olivat erittäin suosittuja.

En ole osannut koskaan pelätä. Olen toki tarvinnut reipasta uskallusta lähteä suureen tuntemattomaan – Neuvostoliittoonkin – ja naisena miesten maailmaan.

Yllättävän monina paloina – pieninä ja vähän suurempina – on yrittäjän leipä maailmalla. Sanotaan, että kerran yrittäjä aina yrittäjä, elämänsä loppuun saakka.

 

Pirkko Erkkilä

Mainossihteeri, Oy Mainos Taucher Oy, 1962-1972

Yhteyspäällikkö, Markkinointi Topi Törmä Oy 1972-1974

Yrittäjä v. 1974 alkaen:

Pirkon Kukka ja Lahjatavara, Studio North Presenter Oy, Prico Oy

Yhteistyö P. Erkkilä Oy, Tullaan Tutuiksi – tapahtumat Pirkko Erkkilä Tmi

Huomionosoitukset:

SML:n hopeinen ansiomerkki 1973

SML.n kultainen ansiomerkki 1988

Neuvostoliiton Kauppa- ja Teollisuuskamarin diplomit 1978 ja 1979

Viron Kauppa- ja Teollisuuskamarin kunniakirjat 1989 ja 1990

Kirkkonummen vuoden yrittäjä 1991

Kirkkonummen Tuottava Idea -palkinto kansainvälistymissarjassa 1993

Suomen Yrittäjäin Keskusliiton hopeinen yrittäjäristi 1995

Suomen Leijonan Ritarikunnan ansioristi 1996

Suomen Yrittäjien kultainen yrittäjäristi 1999

Uudenmaan Yrittäjien myöntämä palkinto merkittävästä elämäntyöstä 2002

Suomen Yrittäjien yrittäjäristin timanttiristi 30 vuotta yrittäjänä 2005

Suomen Yrittäjien hopeinen ansiomerkki tunnustukseksi yksityisen yrittäjyyden hyväksi suorittamastanne ansiokkaasta työstä 2007

Eestin Kauppa- ja Teollisuuskamarin kunniakirja 2010




Marja Rysä – koulua ja koulunuudistusta koko elämä

Koulunkehittämisajatuksia jo nuorena

”Puhuimme oppikoulukysymyksestä, joka on tämän hetken polttavimpia, onhan oppikoulukomitea jo saanut ehdotuksensa valmiiksi. Linjajako, läksytön maanantai, oppikurssien osittainen supistaminen kangastavat onnellisen kouluajan tunnusmerkkeinä mielissämme. Turha toivo! Me saamme vielä kirjoittaa vanhanaikaisen ylioppilaskirjoituksen. Millainen on nykyaikainen ylioppilas? Hän on uhrannut kahdeksan elämänsä parasta vuotta kuluttamalla oppikoulun penkkiä. On ehkä oppinutkin jotakin, muutamia vuosilukuja, logaritmisääntöjä ja erikielisiä sanontoja. Hän ei pysty puhumaan muuta kuin äidinkieltään, mikäli ei ole ollut Ruotsissa kesätöissä. Nuori sivistynyt nainen, ylioppilas, ei osaa käyttäytyä, ei osaa pitää neulaa oikein päin käsissään, ei tunne edes kuuluisimpienkaan säveltäjien ja kirjailijoiden teoksia. Ei osa keskustella muiden kuin luokkatovereiden kanssa seuraavan päivän läksyistä. Onko nykyinen oppikoulu opettanut elämää vai koulua varten. Kapinoin!”

Näin kirjoitti 16-vuotias koulutyttö vuonna 1954 päiväkirjaansa. Pieni koulunuudistaja nosti jo silloin päätään!

Koululaitoksen tila sodan jälkeen

Suomi on toistaiseksi tunnettu korkeatasoisesta koulutuksesta. Kansansivistys ymmärrettiin jo ennen Suomen itsenäistymistä. Käänteentekeviä olivat Kansakouluasetus (1866) ja Oppivelvollisuuslaki (1921). Aivan uusi tilanne tuli eteen sotavuosien jälkeen suurten ikäluokkien rynnätessä koulunpenkille. Kansakoululaisia oli silloin 600 000. Oppikouluihin pääsi vain pieni osa kouluikäisistä, mutta juuri näiden koulujen oppiaineita, kuten kieliä, olisi tarvittu yhteiskunnan kehittyessä. Kaupunkilaistyttönä pääsin oppikouluun niin kuin monet luokkatoverini ja naapurin lapset. Yhteiskouluun tuli oppilaita maalta, jolloin vanhemmat kalliiden koulumaksujen lisäksi kustansivat myös ylläpidon kaupungissa. Oppikoulu oli harvojen maalaislasten etuoikeus.

Eroja maaseudun ja kaupunkien kouluoloissa ryhdyttiin poistamaan. Vuoden 1958 kansakouluasetuksessa varsinaisen kansakoulun muodosti kuusi luokkaa ja sen jälkeen 2-vuotinen, sittemmin 3-vuotinen kansalaiskoulu. Kansalaiskoulun kehittäminen ja laajeneminen oli käynnissä, kun nuori aviopari muutti Pohjois-Karjalaan kesällä 1962. Sain opettajan viransijaisuuden Itä-Suomen seminaarissa. Tähän liittyi huvittava piirre. Rehtori Vilho Körni totesi, että vaikka minulla oli kelpoisuus tähän tehtävään, olin aivan liian nuori miesseminaariin. Kuitenkin hän luuli minun selviävän, koska olin isokokoinen, ja niin aloitin työn harjoittelukoulussa.

Opettajaksi ja perheenäidiksi

Kansalaiskoulun yleisaineiden opettajien koulutus alkoi vuonna 1963 Itä-Suomen seminaarissa. Tietysti menen valmistautumaan uuteen koulumuotoon, ajattelin. Oppilaitos oli minulle jo tuttu. Yleisaineiden opettajan kelpoisuuden sain keväällä 1964. Kansakoulunopettajaksi olin valmistunut Helsingin opettajakorkeakoulusta vuonna 1959 ja olin toiminut opettajana jo neljä vuotta. Käytännössä olin tullut huomaamaan, että oppituntien muodolliset asteet eivät toimineet täpötäysissä luokissa. Tarvittiin toisenlaisia keinoja tiedon tarjoilemisessa ja kasvatuksessa, sillä oppilaiden erilaisuutta, esim. lukemis- ja kirjoittamishäiriöitä ei vielä silloin huomioitu oppimisessa. Erityisopetus kehittyi myöhemmin. Uudistavia ajatuksia oli pyörinyt päässäni jo muutamana työvuotenani.

Ura kansalaiskoulussa ei toteutunut, sillä toinen lapsi syntyi perheeseen syksyllä 1964 ja mieheni virkapaikka siirtyi Hämeenlinnaan jo seuraavan vuoden alussa. Puolustusvoimissa palvelevien miesten perheiden oli sopeuduttava jatkuviin muuttoihin. Vaimon ammattitoiveet saivat väistyä.

Kohti peruskoulua

Koulumaailmassa oli jatkuvaa liikehdintää, kun oppikoulu veti yhä suuremman määrän oppilaita ja kansakoulun yläluokkien oppilasmäärä kutistui. Vallitsi suuri koulutuksellinen kuilu ja epätasa-arvo maaseudun ja kaupunkien välillä. Opetuksen yhtenäistämishankkeita oli ollut jo 40-luvulta alkaen, mutta 1950–60-luvuilla ilmestyi erilaisia suunnitelmia yhtenäiskoulusta. Oppikouluväki vastusti tämänsuuntaisia uudistushankkeita. Eduskunta hyväksyi peruskoulun puitelain vuonna 1968 ja peruskouluasetus annettiin 26.6.1970. Tällöin oli jo valmisteltu uusia peruskoulun opetussuunnitelmia kokeilukouluissa saatujen kokemusten pohjalta. Ala-aste käsitti kuusi ensimmäistä luokkaa, 3-vuotinen yläaste yhdistyi kansalaiskoulusta ja keskikoulun ylimmistä luokista. Maaseudulla jouduttiin muuttamaan ala-asteiden piirijakoa, sillä syrjäkylien lapsimäärät vähenivät voimakkaan muuttoliikkeen vuoksi. Pienimpien koulujen toiminta loppui. Kuntien tuli laatia kunnan koulusuunnitelma. Peruskoulujärjestelmän toteuttamiseksi luotiin myös alueellinen kouluhallinto vuonna 1970, jolloin lääninhallituksiin perustettiin kouluosastot.

Tutkimussihteeriksi Oulun lääninhallitukseen

Perheemme oli miehen työn vuoksi siirretty Ouluun vuonna 1968. Pienten lasten äitinä elelin Hiukkavaaran varuskunnassa, mutta nuorimmaisen 2-vuotispäivänä 30.8.1970 sain puhelun osastopäällikkö Lauri Kokkoselta lääninhallituksesta. Hän tiedusteli, olinko jo sitoutunut opettajan virkaan. Kun hän kuuli, että olin vapaa, hän pyysi minua tulemaan kouluosastolle ja samantien minut kiinnitettiin maaherran päätöksellä 15.9. alkaen tutkimussihteerin tehtävään Oulun lääninhallituksessa. Kotona tästä seurasi erinäisiä järjestelyjä. Mieheni osti toisen auton, joka oli Vauxhall Viva. Se helpotti työssä käyntiä Hiukkavaarasta käsin. Onnistuimme saamaan myös päiväapulaisen kolmea lasta hoitamaan. Kotiapulainen työskenteli sen jälkeen perheessämme vuosikausia. Se oli lasten hoitamisen vuoksi ainut ratkaisu, sillä subjektiivinen päivähoito-oikeus tuli vasta 1990-luvulla. Tällä tavalla alkoi hallinnossa yli kaksikymmentä vuotta kestänyt työura, jonka aikana suuret koulu-uudistukset toteutettiin.

Tutkimussihteeriksi olin aivan tottumaton, mutta ensimmäisinä työvuosina opin virastoissa tarvittavia taitoja: asiakirjakäytännöt, arkistoinnin ja tilastoinnin. Oli suoritettava myös kouluhallinnon keskimmäinen arvosana. Kokouksissa toimin yleensä sihteerinä. Osa koulutoimentarkastajista oli entisiä kansakouluntarkastajia, jotka tunsivat oman alueensa laajassa Oulun läänissä. Työtoverit neuvoivat auliisti tutkimussihteeriä. Kouluosastolla vallitsi hyvä yhteishenki yhteisen päämäärän hyväksi. Aluksi se oli peruskoulun toteutuminen läänissä.

Peruskoulu aloitettiin pohjoisista lääneistä

Peruskouluun siirtyminen alkoi Lapin läänistä ja ensimmäiseen aaltoon kuului myös Kuusamon kunta. Uudistus eteni 1970-luvun aikana, viimeisenä Uudellamaalla. Kuntien tuli laatia koulusuunnitelma, josta selvisivät koulupiirit, yläasteet, lukiot ym. opetusjärjestelyt kunnassa. Oulun läänissä oli tällöin 52 kuntaa. Jokainen kunta halusi oman yläasteen. Tosiasia oli, että pienten kuntien lapsimäärät eivät riittäneet tulevaisuudessa edes yhtä luokkaa varten. Tutkimussihteeri tarkisti kätilöiltä syntyneiden tilastoja. Kuntien yhteisten yläasteiden perustamisessa tarvittiin lääninhallituksen ohjausta. Pieniä ongelmia syntyi yksityisten oppikoulujen kanssa, mutta Oulun läänissä nekin ratkesivat ja lukioista tuli kunnallisia lukioita. Tämä helpotti opettajanvirkojen järjestelyä kunnassa.

Minun tehtäviini kuului toimia Läänin koulusuunnittelulautakunnan sihteerinä. Valmistelin lausunnot jokaisen kunnan koulusuunnitelmasta. Tämä lautakunta oli läänin eri osista koottu joukko asiantuntijoita, jotka edustivat eri poliittisia puolueita. Puheenjohtajana toimi kansanedustaja Kalevi Mattila. Tehtävä toi sihteerille monta Helsingin matkaa, junalla matkustaen. Virkamatkat olivat myöhemmin työhön kuuluvaa arkipäivää. Peruskoulu toi uusia suunnittelutehtäviä, kun koulutoimen henkilöstön ja opettajien täydennyskoulutus pyörähti käyntiin 1970-luvun alussa.

Opettajien siirtymävaiheen koulutus eli SIVA alkoi Pohjois-Suomesta. Ansioituneita opettajia kokeilukouluista ja opettajanvalmistuslaitoksista nimitettiin lääninkouluttajiksi. Kuntiin valittiin ohjaavat opettajat. Suuri koulutusurakka alkoi lääninhallituksen kouluosaston tehtäväkentässä. Ohjaavat opettajat saivat kolmena kesänä SIVA-koulutusta. Näillä kursseilla rupesin miettimään, voidaanko koulutuksen avulla opettajien rutiineiksi muuttuneita työtapoja ja kasvatusperiaatteita muuttaa. Tutkimusta tulevan uudistuksen parissa oli suoritettu jonkin verran kokeilukouluissa ja kesäyliopistokurssien yhteydessä. Oivalsin, että tässä minulle olisi ajankohtainen gradun aihe maisterin tutkintoa varten. Työpaikalla oli jo keskusteltu, että tarkastajan virkoja tulisi lähiaikoina avoimiksi Oulun lääninhallituksessa. Tärkeimmän kannustuksen sain kouluneuvos Toivo Mäkiseltä, joka oli jo eläkkeellä ja asui Kajaanissa. Hän arveli, että minussa olisi ainesta hallintoon.

Laudaturtyöni aihe oli Ohjaavien opettajien koulutuskurssien vaikutus heidän asenteisiinsa. Kuntien ohjaavien opettajien kursseja järjestettiin Oulun läänissä vuodesta 1972 alkaen ja vuonna 1974, jolloin tutkimuksen suoritin, opettajia oli kuntien siirtymisjärjestyksestä johtuen III, II ja I aallon koulutuksessa. Oletukseni mukaan kolmannen aallon kurssilla olevat opettajat olisivat kaikkein myönteisimpiä peruskoulun periaatteita kohtaan. Tutkimukseen oli valittu matematiikan, maantieto-biologian, uskonnon, musiikin ja tekstiilityön ohjaavat opettajat, joiden katsoin edustavan monipuolisesti peruskoulun oppiaineiden tiedollisia ja kasvatuksellisia periaatteita. Tutkimuslomake lähetettiin 244 opettajalle. Vaikka tutkija ei tunnistanut nimettömiä vastaajia, vastaajat tunnistivat tutkijan, joten vastausprosentti nousi korkeaksi, 77% – 91%. Kuusisivuinen lomake oli työläs tehtävä vastaajille.

Moninaisia tilastomenetelmiä käyttäen selvitettiin eri ryhmien eroja ja niiden merkitsevyyttä. Silloin oli jo käytettävissä reikäkorttimenetelmällä toimiva tietokone-systeemi. Professori Kyöstiö vaati myös kasvatustieteessä ns. kovia tutkimusmenetelmiä, pohdiskelut eivät riittäneet. On todettava, että ensimmäiseksi uuteen järjestelmään siirtyneiden kuntien opettajat suhtautuivat positiivisimmin peruskoulun periaatteisiin. Kuitenkin oppiaineen vaikutus kuvastui asenteissa. Matematiikan ja biologian opettajat arvostivat tiedollista kasvatusta enemmän kuin muut, uskonnon opettajien mielestä eettinen kasvatus oli tärkeämpää ja tekstiilityön opettajien käden taitojen arvostus suurempaa kuin muilla. Hyvin negatiivista suhtautumista uudistukseen ei ilmennyt, olivathan ohjaavat opettajat kuntansa valiojoukkoa.

Valmistuin kasvatustieteen maisteriksi 2.3.1976 ja saman vuoden elokuun alusta hoidin jo koulutoimentarkastajan virkaa väliaikaisena. Opetusministeri Marjatta Väänänen nimitti minut vakinaiseen virkaan 1.11.1976.

SIVA-kurssit monena kesänä antoivat minulle hyvän kuvan peruskoulu-uudistuksen sisällöstä ja Pohjois-Suomen opettajakunnan paneutumisesta opetuksen ja kasvatuksen kysymyksiin. Totean, että suuri uudistus ravisteli koko koululaitosta terveellä tavalla ja yhtenäisti eri blokkeihin jakaantunutta opettajistoa. Opetuksen taso nousi ja peruskoulun jälkeen koko ikäluokalle avautui uusia mahdollisuuksia jatko-opintoihin.

Koulutoimentarkastajaksi

Alkoi työ koulutoimentarkastajana Oulun läänissä. Vastuualueeni tuli käsittämään Oulun kaupungin peruskoulut sekä Haukiputaan, Hailuodon ja Siikajoen koulutoimen. Lukioista vastasivat tarkastajat Lohi ja Mäkelä. Ilman lukion opettajakelpoisuutta ei näitä tehtäviä voinut hoitaa. Minulle kuului edelleen myös opettajien täydennyskoulutus sekä oppilashuoltokysymykset. Osastopäällikkö Kokkonen ymmärsi, että satojen kilometrien matkat kaukana oleviin kuntiin olivat kouluikäisten lasten äidille ylivoimaisia, eikä suostunut kuusamolaisten pyyntöön sijoittaa tehtäviini Kuusamon kuntaa.

Siihen aikaan suoritettiin vielä koulujen tarkastuksia, joiden luonne oli jo muuttumassa katselmuksen suuntaan. Arvioitiin koulun toimintaa kokonaisuutena, ei opettajien yksittäisiä oppitunteja. Käynnit isoissa kouluissa kestivät useampiakin päiviä. Koulujen työsuunnitelmat ja kuntien koulutilitykset tarkastettiin lääninhallituksessa. Myös valituksia ja mitä ihmeellisimpiä anomuksia ilmestyi työpöydälle. Hauskin oli luvan pyytäminen linnun täyttämistä varten. Kaikkiin kirjeisiin oli vastattava. Myös linnun täyttämistä suositeltiin koulun kokoelmaa varten. Näinä vuosina rakennettiin Haukiputaalle Kellon koulukeskus sekä Siikajoelle uusi liikuntasali. Lääninhallituksen tuli asettaa rakennushankkeet tärkeysjärjestykseen. Jokainen tarkastaja yritti pitää oman reviirinsä puolta. Opettajan vaalien vahvistaminen, sijaisten ja väliaikaisten opettajien määrääminen lisäsivät työtä juuri kesän aikana. Osastopäälliköksi nimitettiin Mauri Paananen, kokenut koulumies. Palvelin Oulun lääninhallituksessa neljän hienon maaherran alaisena. He olivat Niilo Ryhtä, Erkki Haukipuro, Ahti Pekkala ja Eino Siuruainen.

Peruskoulun opettajien pätevöittäjäksi

SIVA-koulutuksen jälkeen jatkuvat opetussuunnitelman uudistukset loivat koulutustarvetta, johon lääninhallituksen oli vastattava. Näitä olivat mm. kansainvälisyyskasvatus, ympäristökasvatus sekä perhe- ja kuluttajakasvatus. Koska harrastuksiini lapsuudesta alkaen oli kuulunut musiikki ja muutkin taideaineet, näiden aineiden kehittäminen lankesi osakseni. Hyvän koulutuspaikan tarjosi Heinolan kurssikeskus, joka toimi lakkautetun seminaarin tiloissa. Sain toimia siellä 11 kurssin vetäjänä. Meitä tarkastajiakin koulutettiin jatkuvasti, esim. johtamiseen ja ajankohtaisiin uudistuksiin. Peruskoulu-uudistuksen jälkeen alkoi luokattoman lukion toteuttaminen. Kaksi uudistusta kuivui alkuunsa: uusi matematiikka eli joukko-oppi sekä kouludemokratia. Niistä ei kehittynyt kouluun sopivia käytäntöjä.

Luottamustoimia alkoi kertyä

Kouluun ja sivistykseen liittyviä luottamustoimia alkoi ilmaantua työni ja harrastusteni perusteella. Olin ensimmäisen kerran ehdokkaana Oulun kaupuginvaltuustoon vuonna 1989. Tällöin jäin ilman valtuustopaikkaa, mutta lautakuntapaikkoja alkoi ilmaantua. Mieluisin pesti oli musiikkilautakunnassa, jonka puheenjohtajan tehtävää hoidin 1989–92. Omat tyttäreni olivat opiskelleet musiikkiluokilla, Madetojan musiikkilukiossa ja konservatoriossa. Tunsin tehtäväkentän, olimmehan aikaisemmin perustaneet oppilaiden äitien kanssa musiikkiopiston naistoimikunnan, joka sittemmin muuttui konservatorion kannatusyhdistykseksi. Konservatorion tiloja laajennettiin ja taistelua käytiin Tulindbergin salin rakentamisesta valtuustotasolla. Myös tanssinopettaja-koulutuksen saaminen Ouluun oli asialistalla. Läänimme kansanedustajien avulla määrärahaa saatiin valtiolta. Koulutus toimii edelleen.

Perheessämme oli ruuhkaisten työvuosien aikana tapahtunut muutoksia. Perheen isä, lasten vielä käydessä koulua, palveli YK:n rauhanturvatehtävissä ja myöhemminkin toisen kauden. Tyttäret opiskelivat Helsingissä ja Tampereelle. Valmistuttuaan ei kukaan palannut Ouluun. Mieheni oli vuonna 1990 siirretty Pääesikuntaan, Helsinkiin. Lähes 90-vuotias äitini asui Kuopiossa yksin ja hänen kuntonsa alkoi huonontua. Vuoroviikoin sisareni kanssa matkustimme äidin asioita hoitamaan.

Rehtoriksi

Vaikka lääninhallitusten muuttumiseen valtion aluehallinnoksi oli vielä vuosia, kouluosaston tehtäväkenttään ei enää ilmaantunut haastavia tehtäviä. Kehittämiseen tarkoitetut määrärahat vähenivät. Kun minulle soitettiin Haukiputaalta, että Kirkonkylän koulun rehtorin virka tulee avoimeksi, ajatus työpaikan vaihtamisesta heräsi. Ajattelin: kerran opettaja, aina opettaja ja hain paikkaa. Koululautakunta valitsi minut virkaan 1.1.1993 alkaen. Olin ensimmäinen, joka meidän osastolla teki tällaisen ratkaisun. Eläkeikäni aleni kolmella vuodella. Eläkkeelle jäänyt rehtori Siltanen tuli neuvomaan minut tehtävään ja luovutti avaimet uudenvuodenpäivänä. En katunut koskaan, että vaihdoin paikkaa. Oppiaineeni, pieni määrä oppitunteja, oli historia. Sain työtovereiksi hyviä ja lahjakkaita opettajia. Alettiin laatia uutta koulukohtaista opetussuunnitelmaa. Viisi vuotta kului nopeasti koko ajan viritellen uusia projekteja. Mielenkiintoisin niistä oli EU:n Comenius-ohjelmaan kuulunut yhteistyö irlantilaisen ja barcelonalaisen oppilaitoksen kanssa vierailuineen ja matkoineen.

Vetovastuita luottamustehtävissä

Työskentely Oulun läänissä jatkui edelleen. Olin saanut maaherra Siuruaiselta nimityksen läänin taidetoimikuntaan jo vuonna 1992. Läänin alueella toimivat taiteilijat ja ryhmät olivat tulleet tutuiksi vuosien varrella. Seuraavaksi 3-vuotisjaksoksi toimikunta valitsi minut puheenjohtajaksi. Se toi runsaasti lisätehtäviä maakunnan alueella. Yhteistyö Karjalan tasavallan kulttuuriministeriön kanssa ja vierailut Petroskoissa olivat ikimuistettavia. Silloin huomasin, että venäjän kieltä pitäisi hieman osata. Tätä puutetta paikkasin, mutta vasta eläkeiässä.

Vuonna 1993 aloitin Oulun kaupunginvaltuustossa ensin 1. varajäsenenä, vuonna 1995 jäsenenä. Kun en enää vastannut lääninhallituksessa kaupungin koulutoimesta, jouduin opetuslautakuntaan ensin jäseneksi, sitten puheenjohtajaksi. Näkökulma koulutoimeen vaihtui. Tunsin todella tarkasti Oulun koulut ja lähes jokaisen opettajan. Oliko se etu vai haitta, kun en kylmän rauhallisesti voinut olla pelkkä luottamusmies!

Tänä aikana syntyi ammattikorkeakoulu. Se oli suuri uudistus maamme koulutuksen kentässä, koska se avasi suurenevalle ylioppilaiden joukolle jatko-opintomahdollisuuksia. Vuoden 1996 jälkeen jälkeen en enää asettunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Rehtorin virasta sain eron 1.2.1998.

Naisen tie

Olen tarkastellut naisen työtä koulutuksen saralla vuosien 1959–1998 aikajaksolla. Ne olivat työteliäitä aikoja, koska perheeseeni syntyi kolme lasta ja asuinpaikat vaihtuivat alkuvuosina useita kertoja. Ehdin toimia opettajana useilla eri paikkakunnilla. Tie koulutaipaleella ei ollut suora, mutta hyvin opettavainen. Sain tutustua viisaisiin ihmisiin sekä hallinnossa että opetustoimessa. Kun koulunuudistusten vuosikymmenet antoivat koko ajan mielenkiintoisia uusia tehtäviä, 16-vuotiaan koulutytön unelma oli toteutunut.

Eläkkeelle jäätyäni pystyin hoitamaan vielä joitakin vuosia äitini asioita Kuopiossa. Hän kuoli vuonna 2002. Mummon onnesta olen myös saanut osani. Kolme poikaa, yksi jo täysi-ikäinen, matkusti Helsingistä mummon luo tänäkin vuonna tapaninpäivän iltana. Nykyisin saan voimaa monista harrastuksista, musiikin kuuntelusta, soittamisesta ja laulamisesta. Kirjojen lukeminen elähdyttää koko ajan ja yhdistystoiminta on aina ollut lähellä sydäntä. Kiitollisena ajattelen, että vielä voin lähteä hiihtoretkelle talviseen metsään. Täällä Oulussa on lunta.

FAKTALAATIKKO

Marja Anneli Rysä o.s. Hiltunen

Syntynyt 19.01.1938 Kuopion mlk

Vanhemmat: Metsäteknikko Erkki Hiltunen ja Irja o.s Järveläinen

Opinnot: ylioppilas, Kuopion yhteiskoulu 1956

Kansakoulunopettaja, Helsingin opettajakorkeakoulu 1959

Kansalaiskoulun yl.aineiden opettaja, Itä-Suomen seminaari 1964

Kasvatustieteen maisteri, Oulun yliopisto 1976

Pianonsoittoa, musiikin teoriaa ja laulua, Kuopion musiikkiopisto ja Oulun musiikkiopisto

Työura: Opettajana Vieremällä, Kuopiossa, Joensuussa ja Jämijärvellä

Tutkimussihteeri ja suunnittelija Oulun lääninhallituksessa 1970-76

Koulutoimentarkastaja 1.8.1976 – 31.12.1992

Rehtori Haukiputaan Kirkonkylän koulussa 1.1.1993 – 31.1.1998

Luottamustoimia: Oulun kaupunginvaltuusto, Oulun musiikkilautakunnan ja opetuslautakunnan sekä Oulun läänin taidetoimikunnan pj., Oulun srk.yhtymän kirkkovaltuston ja kirkkoneuvoston jäsen. Tuomiokirkkoseurakunnan srk-neuvoston jäsen.

Perhesuhteet: Puoliso v. 1961 el.lääk.ev Matti Rysä, er. 2002

Lapset: Eeva 1963, Liisa 1964 ja Anna-Leena 1968

Opetusneuvoksen arvo 1998, Suomen Leijonan ritarimerkki 1992




Sirkka Keränen – intohimona tieteellinen tutkimus

Sinnikäs. Periksi antamaton. Selviytyjä. Ennakkoluuloton. Utelias. Ahkera. Kunnianhimoinen. Motivoitunut. Pätevä. Palkittu…

Kainuussa syntynyttä, kansainvälisen tutkijauran Suomessa tehnyttä Sirkka Kerästä luonnehtimaan ei yksi adjektiivi riitä. Eikä edes kymmenen, sillä niin tiivis ja mielenkiintoinen on ollut hänen työuransa laborantista virusten molekyylibiologian kautta hiiva- ja solubiologian tutkijaksi. Eikä intohimo ole haihtunut eläkevuosina. Kiinnostus hiivaan on vain vaihtunut kulttuuriin, puutarhapalstan viljelyyn ja sieniin.

Evakkoon sodan jaloista

Sirkka Keränen syntyi elokuussa 1940 Suomussalmella. Perhe, johon kuului isä Frans Isak eli Iikka, äiti Anna Stiina eli Anni ja 2,5-vuotias esikoistytär Anja, oli alkukesästä palannut Utajärveltä talvisodan evakosta. Isä toimi tuolloin poliisina ja joutui eri puolille laajaa pitäjää. Niinpä Sirkka asui ensimmäisten elinvuosiensa aikana seitsemässä eri paikassa, kunnes perhe muutti vuonna 1942 isän entiseen kotitaloon, jossa kuopus Elsa syntyi. Seuraavana kesänä sieltäkin piti lähteä pois jatkosodan jaloista. Uusi koti löytyi Hyrynsalmen Paljakan kylästä, josta Keräset saivat pientilan, Lohelan, ja sen myötä 75 hehtaaria metsää ja suota.

Mutta jo vuoden päästä oli jälleen edessä evakkotaival, nyt Kokkolan lähelle Kaarlelaan. Syynä olivat saksalaiset, joilla oli majoitusalueita ja varikko Hyrynsalmella, rautatien pääteasemalla, ja jotka piti nyt ajaa pois. Evakkomatkasta nelivuotias Sirkka muistaa sen innon, kun pääsi kylään. Ja tietysti aikuisten surun, kun palattiin ja nähtiin, että koko kirkonkylä oli poltettu ja sillat tuhottu. Vain kirkko oli säästynyt, samoin koti Paljakassa.

Paljakan asutusalue oli perustettu 1930-luvun lopulla. Synkkään kuusimetsään oli rakennettu tie ja sen varrelle 26 pientä asuintaloa navettoineen. Asutustilallisen velvollisuus oli neljän vuoden aikana suurentaa taloa ja navettaa sekä raivata peltoa viisi hehtaaria. Ellei niitä tehnyt, joutui pois. Näin oli käynyt Lohelassa, ja siksi Keräsen perhe muutti sinne muita kyläläisiä myöhemmin.

Opettajan kannustus ratkaisevaa

Kansakoulun Sirkka aloitti vuonna 1947 ns. supistetussa kansakoulussa, jota pidettiin naapuritalon pirtissä. Alakoululaiset kävivät koulua syys- ja toukokuun, yläkoululaiset niiden välin. Kolmannelle luokalle hän pääsi uuteen, vielä keskeneräiseen Paljakan kansakouluun. Sinne oli kotoa viiden kilometrin matka metsäpolkuja pitkin. Sirkka piti koulunkäynnistä ja haaveili keskikouluun pääsystäkin, vaikka tiesi isänsä sitä vastustavan. Eihän tyttöjä kannattanut kouluttaa!

Opettaja, Mauno-Olavi Saariaho, oli toista mieltä. Hän alkoi prepata Sirkkaa muutaman muun oppilaan kera keskikouluun pääsyä varten antaen heille ylimääräistä opetusta laskennossa ja äidinkielessä. Hyrynsalmella oli tuolloin supistettu kolmevuotinen ”pimeä” keskikoulu eli ilman valtion lupaa perustettu. Koska opettaja tiesi Sirkan isän vastustuksen, hän ehdotti, että Sirkka menisi kouluun Raaheen, jossa opettajan isällä oli kenkäkauppa ja jonka luona tyttö voisi asua. Kevätkauden loppuessa opettaja kutsui Sirkan isänsä kanssa kotiinsa kahville ja puhui isän ympäri. Isä antoi tyttärelleen luvan lähteä Raaheen oppikoulun pääsykokeisiin.

Keväällä 1953 Sirkka Keränen matkusti junalla Raaheen. Asemalla häntä vastassa oli opettaja, ja juoksujalkaa mentiin koululle, jossa oli jo laskennon tentti menossa. Mitä muita tenttejä oli, sitä Sirkka ei muista. Sen sijaan hän muistaa, että opettaja oli paljon jännittyneempi kuin hän, kun mentiin kuulemaan tuloksia ja toteamaan, että kainuulaistyttö oli hyväksytty oppikouluun.

Raahessa kainuulaistyttö näki elämänsä ensimmäisen elokuvan, kun opettaja vei hänet katsomaan elokuvaa nimeltä Hän tanssi kesän. ”Ehkäpä se on varoitus maailmalle lähdössä olevalle nuorelle tytölle”, Keränen kertoo tuolloin ajatelleensa.

Vain sunnuntait kotona

Samana syksynä Hyrynsalmella aloitti viisivuotinen keskikoulu. Vaikka se oli yksityinen eikä siis ilmainen, Sirkka Keräsen isä suostui, että tytär sai aloittaa koulun.

Aivan vaivatta koulunkäynti ei suinkaan sujunut. Koska kotiin oli koululta matkaa yli 20 kilometriä, Keräsen piti asua kirkonkylällä. Kahtena ensimmäisenä vuonna hän asui muiden syrjäkyläläisten kanssa tyhjillään olevassa opettajan asunnossa ja söi päivällä omia eväitä. Illalla sai onneksi ruokaa jatkokoululaisten asuntolassa.
Viikonlopuksi piti mennä kotiin. Koska Paljakan kylälle ei ollut edes postiautoliikennettä, matka taittui miten milloinkin.”Joskus kävelin koko matkan, joskus pääsin 10 kilometriä kuorma-auton lavalla ja kävelin loput, joskus osan matkaa naapurin isännän tukkireen pankolla tai täyteen ahdetussa postiukon Popedassa. Varmin vaikka ei helpoin tapa päästä kotiin oli Puolangalle menevä iltapostiauto”, Keränen kertoo ja lisää vieläkin muistavansa ankeat iltapäivät, jotka hän kulutti kylän raitilla koulun loputtua puolilta päivin. ”Postin odotushuone haisi tupakalle ja ihmisten likaisille vaatteille, mutta pakko sinne oli mennä talvella lämmittelemään.”

Postiautokaan ei mennyt perille saakka, joten loppumatka – kahdeksan kilometriä – oli käveltävä tai hiihdettävä. ”Jos hyvin kävi, oli latu puoliväliin, mutta loppumatka oli umpihankea. Jos mitään merkkejä tiestä tai polusta ei näkynyt, oli suunnistettava koirien haukunnan mukaan. Joskus kylän pojat pelottelivat minua Paljakan susilla, mutta en uskonut heitä.”

Koska Keränen oli kertomansa mukaan huono hiihtäjä ja varusteetkin olivat puutteelliset, kotona jo nukuttiin ennen kuin hän oli perillä. Maanantaiaamuna taas piti lähteä hyvin aikaisin. ”Äidillä oli määräys herättää minut viideltä. Hän keitti aina kahvit ja sitten varovasti herätteli. Vaikka olin aamu-uninen, en kertaakaan jäänyt koulupäivänä kotiin.”

Kolmantena kouluvuonna Sirkka Keränen asui tuttavaperheen luona. Talon isäntä oli ollut joskus töissä hänen isällään, eikä näin ollen perinyt muuta kuin ruokamaksun. ”Läksyjen lukuun pääsin vasta kun talon väki oli käynyt nukkumaan.”

Koulun penkiltä ”tekniskaksi”

Kolmannen luokan jälkeen isä Iikka Keränen ei enää halunnut päästää Sirkkaa kouluun, koska siihen ”ei ollut varaa”. Tämä ei ollut kuitenkaan tottelevainen tytär, vaan otti syyskuun ensimmäisenä päivänä talon ainoan polkupyörän, jolla ajoi kouluun. Kustannuksia säästääkseen hän meni serkkunsa luo pikkupiiaksi.”Tein kaikenlaisia kotitöitä, kävin ruokakaupassa, siivosin, laitoin ruokaa, pesin lapsen pyykit ja lämmitin saunan. Lopulta tämä kävi niin raskaaksi, että kevään tenttikauden alettua muutin pois ja asuin loppuajan edellä mainitun tuttavaperheen luona.”

Viimeisen keskikouluvuotensa ja sitä seuraavan Sirkka Keränen asui luokkatoverinsa kodissa.

Lukioon meno ei tullut kuuloonkaan, mutta Keränen pääsi töihin Hyrynsalmen Apteekkiin teknillisen apulaisen äitiysloman sijaiseksi. Työ siellä osoittautui onnenpotkuksi. Vaikka apteekkarilla oli ankaran työnantajan maine, kaikki meni hyvin. Työtoverit auttoivat hänet hyvään alkuun teknillisenä apulaisena eli ”tekniskana”, jonka työt olivat moninaiset. ”Tärkeä ja aina käsillä oleva tehtävä oli pussittaa särkypulvereita pieniin papereista taitettuihin kapseleihin”, Keränen muistelee. ”Pulvereita oli kahta päälajia: tavallista särkypulveria ja paprikauutteella punertavaksi värjättyä, pahanmakuista Hota-pulveria, jota pakattiin intiaanipäällikön kuvalla somistettuihin pusseihin. Muita töitä oli pitää yllä järjestystä ja siisteyttä, täydentää lääkehyllyt kellarin varastosta ja olla paikalla aina kun apua tarvittiin.” Ja tekniskaa todella tarvittiin. Kun apteekkari kuuli, että apulainen aikoi hakea laboranttikouluun, hän kimmastui: ”Kuka täällä sitten työt tekee, kun te lähdette pois?”

Turun kautta laborantiksi Helsinkiin

Syksyllä 1959 kainuulaistyttö lähti Turkuun yksivuotiseen sairaalalaboranttikouluun. Sinne pääsyssä häntä auttoi sukulainen koulukodista, sairaanhoitaja Alli Taival. Koulu oli ilmainen, ja oppilaat saivat sairaalasta kaksi ateriaa päivässä. Vaikka asuminen tuttujen luona oli edullista, Sirkka Keränen muistelee rahapulan olleen melkoinen etenkin syyslukukautena. Kevätlukukauden hän oli harjoittelijana Kuopion uudessa keskussairaalassa.

Laboranttikoulun päätyttyä Sirkka pääsi tohtori Pekka Halosen tutkimusavustajaksi Helsingin yliopiston virusopin laitokselle. Esimieheltään, josta tuli myöhemmin Turun yliopiston virologian professori, Sirkka Keränen oppi tutkimustyön perusperiaatteet, tinkimättömän tarkkuuden ja ehdottoman rehellisyyden.

Pääkaupunkiin muutto oli ratkaiseva nuoren laborantin opintiellä, sillä täällä oli iltaoppikoulu. Keränen ei kuitenkaan hakeutunut sinne heti, vaan halusi tutustua ensin työhön ja kaupunkiin. Alivuokralaisasunto löytyi Katajanokalta.

Syksyllä 1961 Sirkka Keränen aloitti lukion Valtion iltaoppikoulussa, josta pääsi ylioppilaaksi keväällä 1964.

Iltaopiskelu vaati säännöllistä ja kurinalaista elämää: ”Töitä tein arkisin klo 8 – 16. Sen jälkeen menin kouluun 17 – 20. Lauantaina työpäivä päättyi jo kello 13, mutta tenttejä ja ainekirjoitusta oli usein sen jälkeen.”

Ylioppilaaksi päästyään Sirkka jatkoi tutkimusavustajana, nyt Lääketehdas Orionin tutkimuslaboratorion virusosastolla. Työn ohella hän suoritti Helsingin yliopistossa saksan pro excercition ja taidehistorian approbaturin. Seuraavana syksynä hän pyrki ja pääsi opiskelemaan kasvi- ja eläintiedettä.

Oppivuodet Buffalossa ja New Yorkissa

Opiskelua Helsingin yliopistossa tuore ylioppilas ei kuitenkaan aloittanut heti, sillä Keräselle tarjoutui tilaisuus lähteä töihin Yhdysvaltoihin suureen, Buffalossa olevaan syöpätutkimuslaitokseen (Roswell Park Memorial Institute). Keränen oli siellä puolitoista vuotta ja opiskeli iltaisin sikäläisessä yliopistossa englantia ja antropologiaa. ”Jälkimmäistä, koska kurssi oli tarjolla aloittajille ja edullinen. Siitä jäi elinikäinen kiinnostukseni ihmisen esihistoriaan.”

Seuraavana vuonna Sirkka Keränen muutti New Yorkiin työskentelemään isossa syöpätutkimuslaitoksessa (Sloan Kettering Institute for Cancer Research), jossa hän viipyi runsaan vuoden. Työ osoittautui tulevan tutkijan kannalta tärkeäksi, sillä Keränen oppi molekyylibiologian modernit tutkimusmenetelmät, jotka olivat Suomessa tuolloin lähes tuntemattomia. Iltaisin hän opiskeli läheisessä Hunter Collegessa, joka oli osa yliopistoa (City University of New York). Laitos maksoi puolet kursseista, jotka liittyivät Keräsen tutkimusaiheeseen. ”Onneksi näin, sillä minulla ei olisi ollut varaa maksaa kursseja kokonaan itse”, Sirkka Keränen toteaa ja kertoo ihastuneensa kursseilla molekyyligenetiikkaan niin, että palattuaan Suomeen keväällä 1968 alkoi lukea genetiikkaa, jonka opiskelu pääaineena oli nyt mahdollista. Aiemmin se oli ollut biologisten aineiden sivuaine.

Molekyylibiologian menetelmät Suomeen

Aloittaessaan genetiikan opinnot syksyllä 1968 Sirkka jatkoi työtään Helsingin yliopiston virusopin laitoksella. Esimies, lääketieteen tohtori Leevi Kääriäinen, joka oli ollut samassa laboratoriossa New Yorkissa oppimassa molekyylibiologian tutkimusmenetelmiä ja myös auttanut Sirkka Kerästä pääsemään sinne, salli opiskelijan käydä luennoilla ja kursseilla, kunhan hän korvasi tunnit työskentelemällä iltaisin, viikonloppuisin ja lomien aikana. ”Itse asiassa se oli ehtona, että palasin Suomeen enkä jäänyt kumpaankaan laboratorioon, joihin minua oli pyydetty.”
Keräsen opinnot etenivät joutuisasti, sillä ne liittyivät saumattomasti työhön, johon hän oli omien sanojensa mukaan ”erittäin motivoitunut”. Olihan hän esimiehensä kanssa tuomassa Suomeen molekyylibiologian moderneja tutkimusmenetelmiä. ”Leevi Kääriäinen oli tietenkin primus motor, mutta minulla oli tärkeä rooli käytännön laboratoriotöiden vetäjänä ja nuorempien opastajana”, Sirkka tiivistää työnjaon.

Myös pro gradu -tutkielma haastoi tulevan tutkijan tiedot ja taidot. Tutkielman aiheena oli lämpöherkkien mutanttien eristäminen Semliki Forest -viruksesta. Sirkka kertoo, että työ oli hänelle varsinainen kypsyyskoe, sillä ”genetiikan professori ei mielestään tiennyt viruksista riittävästi ohjatakseen työtä ja lääkäri-esimies taas ei ollut perehtynyt genetiikkaan. Oli siis selvitettävä ja opeteltava kaikki itse.”

Työ onnistui kuitenkin hyvin, ja mutantit osoittautuivat myöhemmin erinomaisiksi työkaluiksi viruksen ja eläinsolujen molekyylibiologian tutkimuksissa myös toisten tutkijoiden käsissä.

Maisteriksi Sirkka Keränen valmistui vuoden 1972 lopussa ja väitteli 4,5 vuotta myöhemmin tohtoriksi. Välillä hän pistäytyi Heidelbergissä pystyttämässä solu- ja virusviljelmät Euroopan molekyylibiologian laboratorioon (EMBL), jonne biokemian professori Kai Simons oli ryhmineen Helsingistä siirtynyt. Tässä vaiheessa hän toimi myös Valtion eläinlääketieteen laitoksen viruslaboratorion eläinlääkärin ja johtajan sijaisena 1,5 vuotta. Väitöskirjansa Sirkka teki edellä mainittujen mutanttien avulla tutkimalla viruksen RNA- ja proteiinisynteesiä. Molekyyligenetiikan dosentuurin hän sai vuonna 1980.

Hyppy uuteen tutkimusalueeseen

Sirkka Keräsen työ molekyylibiologian tutkijana jatkui Leevi Kääriäisen työryhmässä Helsingin yliopiston virusopin laitoksella. 1970 – 80-lukujen vaihteessa tutkimusarsenaaliin tulivat DNA ja ns. geenitekniikka, joita varten perustettiin Sitran rahoituksella Yhdistelmä-DNA-laboratorio. Siitä kehittyi Biotekniikan Instituutti.

Geneetikkona Sirkka Keränen oli jo vuosia perehtynyt hiivakirjallisuuteen. Häntä viehättivät elegantit geneettiset tutkimusmenetelmät, jotka tavallinen leipomohiiva mahdollisti. Mutta tarvittiin vielä lievä painostus kollegoilta, ennen kuin hän päätti siirtyä virustutkijasta hiivatutkijaksi. Suomessa ei tällaista hiivatutkimusta tehty, joten  vuonna 1983 Keränen lähti jälleen Yhdysvaltoihin, nyt Yalen yliopiston biologian laitokselle. Opittuaan siellä hiivagenetiikan ja geenitekniikan tutkimusmenetelmät hän palasi Suomeen ja pystytti ne Helsingin yliopistolle. Keränen alkoi myös opettaa hiivan genetiikkaa yliopiston genetiikan laitoksella.

Työurastaan Sirkka Keränen toteaa, että siirtyminen hiivatutkijaksi melko varttuneella iällä osoittautui lopulta hedelmälliseksi, vaikka hyppy uuteen alueeseen oli tuntunut uhkarohkealta: ”Hiivatutkimukset olivat tuolloin ajan hermolla. Leivinhiiva oli ensimmäinen eukaryootti, jonka koko genomin, perinnöllisen aineksen rakenteen, emäsjärjestys, saatiin selvitetyksi.”

Solubiologiasta keskeinen tutkimusaihe

Geeni- ja hiivatutkijan tärkeimmäksi tutkimusaiheeksi muotoutui lopulta solubiologia, erityisesti proteiinien erittyminen solusta. Näissä tutkimuksissa leipomohiiva oli erinomainen malli ja työkalu lukemattomine mutantteineen ja helppoine menetelmineen. Sirkka Keräsen onnistui eristää hiivasta muutamia avaingeenejä, joiden toiminta on säilynyt hyvin evoluutiossa hiivasta ihmisen hermosoluihin. Tämä herätti kiinnostusta monissa johtavissa solubiologian tutkimusryhmissä ja toi tutkijalle esiintymiskutsuja eri puolille maailmaa. Vuonna 1987 Keränen kutsuttiin kolmen kuukauden vierailulle Japaniin, seitsemän vuotta myöhemmin vuodeksi vierailevaksi tutkijaksi Yalen yliopistoon ja vuonna 2002 Saksan Göttingeniin. Suomessa hänen hiivatuntemuksensa auttoi muun muassa varmentamaan toiminnan eräälle mitokondrion eli solun hengityskeskuksen geenille, jonka maailmankuulut tutkijamme Anu Wartiovaara ja Leena Palotie olivat eristäneet.

Vuonna 1988 Sirkka Keränen siirtyi VTT:n Biotekniikan laboratorioon, jossa tutkimustyöhön tuli mukaan biotekniikka. Tutkimukset, jotka proteiinien erityksen lisäksi keskittyivät hiivan aineenvaihduntaan ja homeiden entsyymeihin, toivat hänelle muun muassa kuusi erillistä patenttia.

Sirkka Keräsen ahkeruutta ja pätevyyttä osoittavat myös yli sata tieteellistä julkaisua, joista suurin osa on vertaisarvioituja alkuperäisjulkaisuja. Yhteistyökumppaneina oli muun muassa kaksi myöhemmin Nobelin palkinnon saanutta kollegaa.

Ansioistaan tutkijana Keränen sai vuonna 1997 Suomen Kemian seuran Emmanuel Merck -palkinnon ja kaksi vuotta myöhemmin Suomen Leijonan I-luokan ritarimerkin.

Eläkkeelle Sirkka Keränen jäi vuoden 2005 alussa, kahdeksan kuukautta virallisen eläkeiän jälkeen, mutta jatkoi vielä muutaman vuoden tutkimustyötä kahdessakin ryhmässä Helsingin yliopistolla. Tämän lisäksi hän toimi asiantuntijana väitöskirjojen esitarkastajana ja vastaväittäjänä.

Yhdysvalta-vuodet rikastuttivat monin tavoin

Yhteenvetona vuosikymmenten tutkijatyöstään Sirkka Keränen toteaa, että se on ollut mieleistä ja mielenkiintoista. Erityisen kiitollinen hän on niille ystäville ja kollegoille, jotka ovat pukanneet häntä uusille urille.

Tutkimustyö on myös sopinut hänen luonteelleen: ”Olen ollut kokeellisen tutkimuksen tekijä enemmän kuin opettaja. Jonkin verran olen pitänyt dosenttiluentoja ja antanut kurssiopetusta virusten molekyylibiologiasta ja hiivan genetiikasta sekä ohjannut pro gradu- ja väitöskirjatutkimuksia. En liioin hakenut professorin virkaa Helsingin ulkopuolelta, vaikka minua siihen usein kehotettiinkin. Helsingissä ei paikkoja juuri ollut jaossa.”

Yhdysvalta-vuosien Sirkka Keränen toteaa olleen nuorelle tutkijalle monin tavoin hyödyllisiä ja opettavia. Ammatillisen oppimisen, yliopisto-opiskelun aloittamisen ja oman alan löytymisen lisäksi oli kiehtovaa tutustua suureen maailmaan. Tutustuminen ihmisiin maailman eri kolkilta opetti ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja kulttuureja.

Vaikka esimiehet sekä Buffalossa että New Yorkissa halusivat hankkia Sirkalle viisumin työskentelyä ja opiskelua varten, hän päätti palata Suomeen. Syitä oli monia: ”Buffalo ei viehättänyt minua, sillä sikäläinen elämänmeno oli helppoa ja joutavanpäiväistä. Töissäkään en oppinut mitään uutta, pikemminkin sain ohjata toisia laboratoriossa. New Yorkiin olisin voinut jäädäkin tuolloin. Työtoverini, osa ulkomaalaisia, olivat mukavia ja auttavaisia, laboratorion ilmapiiri innostava. Opin siellä paljon ammattiini kuuluvaa. Kansainvälisessä keskuksessa (International Center) tutustuin nuoriin, eri maista oleviin opiskelijoihin, joista tuli hyviä ystäviä. Opin pitämään myös New Yorkista, jossa oli – ja on edelleen – mahtava kulttuuritarjonta. Pieninkin kustannuksin pääsi näkemään ja kuulemaan maailmankuuluja taiteilijoita. Kutsun sitä vieläkin entiseksi kotikaupungikseni, jossa on kiva käväistä.
Päätökseeni palata Suomeen vaikuttivat paljon suomalaistutkijat, joiden mielestä oli parasta opiskella Suomessa, jos sinne halusi joskus palata. Näin oli silloin – ja näin on edelleen.”

Puutarhanhoito vie aikaa sienestykseltä

Sirkka Keränen ei koskaan solminut avioliittoa, mutta eli avoliitossa lähes 40 vuotta ymmärtäväisen ja sopeutuvan miehen, kauppatieteiden maisteri Esa Virtasen, kanssa. Puoliso tiedosti kumppaninsa työn tärkeyden: antoi tutkijalle hänen tarvitsemansa vapauden ja tuki tätä kaikin tavoin. Mies hoiti hyvin myös kodin ja kaksi kissaa puolisonsa ollessa ulkomailla. Esa Virtanen kuoli vuonna 2010.

Sirkkaa on aina kiinnostanut kulttuuri – musiikki, teatteri ja kuvataiteet – ja se on edelleen tärkeällä sijalla hänen elämässään. Kainuun ”korvessa” tällaisia rientoja ei tietenkään ollut tarjolla, joten rintamaille tultuaan hän aloitti itsensä ”sivistämisen”. Jo Turussa hän osti vähillä rahoillaan lipun kiinalaiseen oopperaesitykseen Turun Ruotsalaisessa Teatterissa ja ensimmäisinä Helsingin vuosinaan hankki kausilipun joskus teatteriin, joskus taas oopperaan tai operettiin. Myös kuvataidenäyttelyt kuuluivat sivistymisprojektiin, samoin taidehistorian opinnot, jotka loivat hyvän pohjan taidenautinnoille eri puolilla maailmaa.

Nykyään Sirkka Keräsellä on kausikortti Radion sinfoniaorkesterin konsertteihin. Hän seuraa aktiivisesti pääkaupungin teatteritarjontaa ja kuuluu myös Ateneumin ystäviin ja Helsingin yliopiston alumneihin.
Nyt eläkeiässä palstaviljely on noussut oleelliseksi osaksi kesää ja häirinnyt samalla sienestystä, jota hän on harrastanut vuosikymmeniä, alussa miehensä innostamana. Sirkka Keränen kertoo tuntevansa jo yli 60 ruokasientä, joten montaa hyvää ei ole enää oppimislistalla. Keskuspuiston länsilaidalla olevaa puutarhapalstaa, jonne on viiden minuutin polkupyörämatka hänen kotoaan Länsi-Pasilasta, Keränen viljelee samalla antaumuksella kuin aikanaan rakasti tieteellistä tutkimusta.

 




Liisa Ahola – terveyssisarena Kainuussa 1950-luvulla

1950-luvulla Kainuun terveystilanne, samoin koko Pohjois-Suomen, oli muuta maata heikompi johtuen elinolojen niukkuudesta, hygienian heikosta tasosta, epäterveellisista ruokailutottumuksista, erityisesti eläinrasvojen ja suolan runsaasta käytöstä sekä miesten runsaasta tupakoimisesta.

Myös sota vaikutti terveystilanteeseen. Monet miehet olivat rintamalla 4-5 vuotta ja jotkut nuoret miehet olivat lähes neljänneksen elämästään rintamalla. Kaikesta oli pulaa. Elintarvikkeiden säännöstelyllä turvattiin peruselintarvikkeiden saanti ja käytössä oli elintarvikekortit.

Vuosi 1952 antoi uskoa paremmasta. Sotakorvaukset saatiin maksetuksi, Helsinki sai olympialaiset sekä erityisesti Pohjois-Suomea ilahdutti, kun muhoslainen Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Vuonna 1954 Suomi oli toipumassa sodan traumoista ja silloin aloitin terveyssisartyöni.

 

Terveyssisartyö 1950-luvulla

Terveyssisaret vastasivat pääosin väestön terveydenhoidosta työskentelemällä neuvoloissa ja kouluissa sekä kiertämällä kodeissa hoitamassa sairaita ja neuvomassa terveydenhoidosta. Terveyssisartyö kohdistui yksilöön, perheeseen ja kyläyhteisöön. Maalaiskuntien yleisen terveydenhoidon käsikirja kiteytti olennaiset tehtävät tuolloi 1950-luvulla:

”Jos tarkastelemme maalaiskuntien yleistä terveydenhoitoa, esim. sellaisia seikkoja  kuin terveydenhoitolautakunnan toimintaa, talousvesi-, käymälä- ja syöpäläiskysymystä, on myönnettävä, että niiden suhteen on paljon parannettavaa. Tätä jo suorastaan vaatii asemamme eteenpäin pyrkivänä sivistyskansana.”

Tarttuvat taudit, kuten tuberkuloosi, kurkkumätä, hinkuyskä ja polio levisivät laajalti ja olivat yleisin kuolinsyy 1950-luvulla. Taistelu tuberkuloosia vastaan parani, kun Pohjois-Suomeen oli saatu tuberkuloosiparantola Päivärinteelle vuonna 1932. Terveyssisaren tehtäviin kuului seurata tuberkuloosia sairastavien yleistä kuntoa, opastaa yskösten hävittämisessä, ottaa yskösnäytteitä ja neuvoa tarvittaessa eristyksestä. Hygieniataso vaati paljon neuvontaa. Neuvoloissa ja kouluilla oli opastavia tauluja. Arkkiatri Arvo Ylppö oli laatinut hauskan terveysaapisen. Esimerkiksi E:n kohdalla luki: ”Ensin kädet, kasvot pestään. Ihmistä ei tule kestään, joka tämän toimen estää.”

Terveyssisaren tehtävä oli auttaa omalta osaltaan muuttamaan olosuhteita ja elintapoja terveyttä edistävään suuntaan. Terveyssisar tunnustettiin ennaltaehkäisevän terveydenhoidon asiantuntijaksi.

 

Terveyssisarena Kainuussa 1950-luvulla

Minut valittiin 21-vuotiaana vastavalmistuneena terveyssisarena pienen kainuulaisen kunnan ainoaksi terveyssisareksi. Kunnan asukasluku oli vajaa 4000 ja se merkitsi, että kunnassa oli yksi terveyssisarpiiri. Viiden vuoden kuluttua kuntaan saatiin toinen terveyssisar. Kunnankätilö oli läheisin työkaverini. Kunnanlääkäri asui 45 kilometrin päässä. Kunnan väestörakenne oli maatalousvoittoinen. Perheet olivat monilapsisia. Usein samassa taloudessa asui kolme sukupolvea. Kunnassa oli kymmenen kansakoulua. Muita oppilaitoksia ei ollut.

Kunnassa oli aikaisempina vuosina ollut polio-epidemia. Se aikaansai rokotusmyönteisyyttä, mutta myös varovaisuutta pientenkin sairauksien kanssa. Ensimmäisen työvuoteni aikana tutustuin kaikkiin yleisimpiin lasten tarttuviin tauteihin.

Lastenneuvolavastaanotot olivat Terveystalolla. Lähiseutujen lapset tuotiin neuvolaan terveystarkastuksiin, joilla seurasin lapsen fyysistä ja henkistä kehitystä sekä aistien toimintaa. Rokotusohjelmaa toteutin valtakunnallisen rokotusohjelman mukaisesti. Syrjäkylien lapset rokotin pääasiassa kotikäynneillä, koska perheet olivat monilapsisia ja kulkuyhteydet olivat huonot. Kotikäynnillä seurasin lasten kokonaisvaltaista kehitystä heidän omassa elinympäristössään.

Pian huomasin, että kotikäyneillä syntyi luottamuksellinen suhde perheen ja minun välille. Huomasin myös, että alkuvuosina minua tarkkailtiin: voiko noin nuori nainen olla pätevä terveyssisaren vaativaan tehtävään. Luottamus piti hankkia tekemällä työt hyvin.

Koululaisten terveystarkastuksia oli vuosittain. Kaikki kymmenen kansakoulua tulivat tutuiksi, samoin opettajat. Opettajat olivat usein mukana tarkastuksissa ja osallistuivat omalta osaltaan terveysneuvontaan. Koululaisten yleinen terveydentila oli hyvä. Koululaiset kulkivat koulumatkat pyörällä tai hiihtäen ja välitunneilla oltiin ulkona. Koululaisten yleinen vaiva oli lapamadot.

Toinen yleinen huolenaihe oli täit. Koulutarkastuksissa tarkastin hiukset. Saivareita ja täitä oli runsaasti. Annoin kotiin ohjeeksi täikamman käytön ja hiusten pesun täisampoolla. Yleensä ohjeita noudatettiin. Muistan erään perheen, jossa kävin useita kertoja pesemässä lasten hiukset täisampoolla, koska täiden runsaus ei loppunut muuten.

Koulutarkastuksissa kiinnitin huomiota myös kouluympäristöön. Luokkahuoneiden tuuletus ja valaistuksen riittävyys olivat tärkeitä. Kouluilla oli oma koulukeittolansa ja sen siisteyteen ja ruoka-aineiden käsittelyyn kiinnitin huomiota. Käymälöiden kunto oli myös tärkeä tarkastaa.

Kotisairaanhoitoa oli paljon, koska perheet olivat tottuneet turvautumaan terveyssisaren apuun. Kunnanlääkäri asui 45 kilometrin päässä. Terveyssisaren työaika oli 24/7. Kotikäyntejä oli usein iltaisin ja viikonloppuisin. Lääninterveyssisar varoitti, että ei saa mennä pitkän matkan päähän yksin vaan tuli käyttää taksia. Varovaisuus johtui osittain siitä, että lähikunnassa oli vasta murhattu nuori nainen syrjäisellä metsätiellä. Se murha lienee selvittämättä vieläkin.

Työmatkat kuljin alussa pyörällä ja linja-autolla. Parin vuoden kuluttua olin hankkinut ajokortin ja auton. Se nopeutti ja helpotti matkantekoa. Sairausvakuutusta ei ollut ja matka lääkäriin oli itse maksettava. Kylällä oli vain yksi taksi ja jos se oli ajossa, vein joskus vakavasti sairastuneen omalla autolla lääkäriin tai sairaalaan.

Yhteiskunnallinen toiminta tuli myös tutuksi. Olin Suomen Punaisen Ristin paikallisosaston hallituksessa ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosaston hallituksessa ja sihteerinä. Osallistuin myös Kirkon Lähetystyöhön. Maatalous-ja kotitalousnaisten ompeluseuroissa tutustuin paikallisiin ihmisiin. Osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan avarsi maailmankuvaani ja siten palveli päätehtävääni, tukea kuntalaisia terveyttä edistävässä toiminnassa.

Minulla oli terveyssisaropiskelijoita käytännön opiskelussa. He olivat sairaanhoitajia, jotka erikoistuivat terveyssisariksi. Heidän kanssaan kävimme mielenkiintoisia keskusteluja ennaltaehkäisevästä terveydenhoidosta, kotikäynneistä ja sairaanhoidosta.

Seitsemän terveyssisarvuoden aikana kunta ja kuntalaiset tulivat tutuiksi. Sain hyviä ystäviä. Menin naimisiin ja sain siellä ollessa kolme lasta. Ainoastaan nuorin lapsi syntyi Oulussa. Äitiysloma oli tuolloin kuusi viikkoa. Ensimäisen lapsen syntymän jälkeen menin lapsuudenkotiin oppimaan äidiksi ja saamaan äidiltäni tukea ja turvaa. Silloinkin kävin torstaisin pitämässä neuvolavastaanoton, koska sijaista ei ollut.

 

Terveyssisaresta terveydenhoitajaksi

Terveyssisaren ammattinimike muuttui terveydenhoitajaksi, kun Kansanterveyslaki tuli voimaan vuonna 1972. Terveyssisaren tuli suorittaa äitiyshuollon opinnot ja kätilöiden tuli osallistua sairaanhoitaja- ja terveydenhoitajaopintoihin. Näin terveyssisarista ja kätilöistä tuli terveydenhoitajia. Terveydenhoitajan työ toteutettiin alakohtaisesti, kuten äitiyshuolto, lastenneuvolatyö, kouluterveydenhoito, kotisairaanhoito.

Opettajavuosinani olin mm. terveydenhoitajakoulutuksen opettaja. Kerroin opiskelijoille esimerkkejä monipuolisesta terveyssisaren työstä ja kokonaisvaltaisesta ihmisten kohtaamisesta usein alkeellisissa oloissa. Terveyssisarvuosiltani sain hyvän pohjan myöhempiä tehtäviä varten. Syvällä sydämessäni olen edelleen terveyssisar.

 

FAKTALAATIKKO

Liisa Ahola

Syntynyt Utajärvellä v. 1933, asuu Oulussa

Sairaanhoitaja-terveyssisarkoulu.
Sairaanhoidonopettajakoulutus.
Terveydenhuollon hallinnon koulutus.
Opintoja Oulun yliopistossa.

Terveyssisarena seitsemän vuotta.
Sairaanhoidonopettajana eri koulutusaloilla, apulaisrehtorina ja aikuiskoulutusjohtajana yhteensä 33 vuotta.

Leski, neljä lasta, 12 lastenlasta ja kaksi lapsenlapsenlasta.

 




Vappu Taipale – tavoitteena maailmanrauha, hyvä vanhuus ja mielenterveys

Sotaorvosta tuli rauhanaktivisti

Isäni kaatui talvisodassa jo ennen syntymääni enkä koskaan ehtinyt nähnyt häntä. Ei ihme, että rauhanliike on nuoresta saakka ollut minulle tärkeä. Äiti palasi isän kuoleman jälkeen kotikaupunkiinsa Vaasaan, missä asuimme isovanhempien kanssa. Olen kasvanut isossa suvussa, jossa oli paljon serkkuja ja tätejä. Pidämme vieläkin tiiviisti yhteyttä.

Feminismiä opetti isoäiti, emansipoitunut kansannainen, joka itse kävi vain kiertokoulun, mutta jaksoi painottaa lapsenlapsille opiskelun merkitystä. Mummu oli ponteva nainen ja vakaasti sitä mieltä, että naisten pitää kouluttautua ja hankkia ammatti.

Otin neuvosta vaarin ja kirjoitin Vaasan tyttölyseosta ylioppilaaksi. Samana vuonna muuten kaikkiaan 21 tyttölyseon oppilasta sai ylioppilaslakin. Laskimme joskus, että vain yhdestä meistä tuli kotirouva; kaikki muut päätyivät virkanaisiksi. Tyttökoulu siis kasvatti varsin emansipoituneita kansalaisia!

Siinä vaiheessa minua kiinnostivat eniten Taideteollinen korkeakoulu tai arkkitehtuuri. Päädyin kuitenkin lääketieteelliseen. Äiti oli ylioppilas ja opiskellut sairaanhoitajaksi, ehkä sekin vaikutti uravalintaani.

Erikoistuin lastenpsykiatriaan, joka silloin vielä oli tavattoman vanhoillinen tieteenala. Äidin roolia ylikorostettiin, ja jos lapsen kehityksessä jokin meni pieleen, syy oli aina äidin. Isien merkitys nähtiin paljon vähäisempänä, jos sitä ylipäänsä mainittiin. Väittelin varttuneella iällä, nelikymppisenä neljän lapsen äitinä. Lähimpien vasemmistolaisten ammattitovereitteni kanssa, joihin kuuluivat Tytti Solantaus, Pirkko Turpeinen ja Eeva Sierla, pidimme yllä ammatillista keskustelukerhoa nimellä Valas (vasemmistolaiset lastenpsykiatrit), kun halusimme pohtia ammattimme opinkappaleiden ideologista taustaa.

 

Toiminnan ei pakko olla ryppyotsaista

Radikalisoiduin ja aktivoiduin yhteiskunnallisesti 1960-luvulla, vaikka en vielä sitoutunut poliittisesti. Medisiinari-lehti, jonka toimitussihteerinä toimin, herätti hämmennystä vuonna 1965 julkaisemalla teemanumerot seksistä ja kuolemasta, jotka tuolloin olivat vielä vaietumpia ja arkaluontoisempia aiheita kuin nykyään. Olin muun muassa Yhdistys 9:n jäsen. Kyseinen vuosina 1966-70 toiminut yhdistys oli niin sanotun toisen aallon feministinen järjestö Suomessa. Perinteisten naiskysymysten sijasta se keskittyi sukupuolirooleihin.

Ystäväni Irmeli Niemen, teatterintutkimusprofessorin kanssa nimitimme itseämme ylpeästi ”sitoutumattomiksi vasemmistolaisiksi asiantuntijoiksi”, kun porvarillisia tuntui löytyvän joka lähtöön. Itse liityin SDP:n jäseneksi vasta 1973, kun valtava taistolaistumisen aalto vei monia ystäviä ympäriltä. Ymmärsin, että on näytettävä väriä demarina ja että vaaditaan joukkovoimaa, jos yhteiskunnassa haluaa saada todellisia muutoksia aikaan.

Minun feminismini on lähellä sitä, mitä sosialismilla tarkoitetaan. Molemmissa on kyse tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Tärkeää on myös nähdä sukupolvien ketju ja se, kuinka eri-ikäiset ja erilaiset elämänkokemukset omaavat ihmiset tarvitsevat ja täydentävät toisiaan.

Opin valtavan paljon demarinaisten puheenjohtajana ollessani. Ukkopuolueen ja naisliiton välit olivat silloin aika kireät, sen sijaan eri-ikäisten ja erilaisten naisten yhteishenki ja solidaarisuus innoittivat. Politiikkaa voi puhua vaikka patalappuja virkatessa – aina sen ei tarvitse olla ryppyotsaista tai valtavan virallista toimintaa.

 

Ei enää takapakkia aborttioikeudessa!

Kun aloitin lääkärinopintoni 1960-luvulla, abortti oli Suomessa lähes laiton. Vain äärimmäisen masentuneet ja itsemurhan partaalla olevat nuoret naiset voivat saada yksityislääkärin todistuksella ratkaisun ongelmiinsa.

Nykyisin on vaikea mieltää sitä, miten suuri häpeä avioton lapsi oli silloisessa yhteiskunnassa tytölle ja koko perheelle – mieshän ei ollut kuviossa mukana. Laittomia abortteja tehtiin arviolta joka vuosi parikymmentä tuhatta, ja niistä jäi pahaa jälkeä naisten elimistöön. Enkelintekijät eivät olleet kovin taitavia työssään.

Meidän sukupolvemme halusi vapaan abortin osana tasa-arvotaistelua ja terveydellisistä syistä. Kun nykyinen aborttilaki sitten tuli voimaan 1970-luvun alussa, tilastot muuttuivat salamannopeasti. Laillisia abortteja tehtiin ensimmäisinä vuosina reippaasti yli parikymmentä tuhatta. Laittomat abortit hävisivät kokonaan. Hävisi myös 5000 tapausta nuorten naisten vakavaa masennusta. Yhdessä vuodessa suomalaisten naisten masennusmaisema oli totaalisesti muuttunut. Kenenkään ei tarvinnut pohtia itsemurhaa tai potea masennusta ei-toivotun raskauden takia enää.

Aborttilainsäädäntömme on näyttänyt voimansa, nyt olemme kymmenentuhannen pinnassa. Kauhulla olen lukenut EU-parlamentin aborttiäänestyksistä ja porvarimepeistä – ei enää takapakkia meille!

 

Tuliko kotihoidon tuesta naisansa?

Kun tulin sosiaali- ja terveysministeriksi, olin 42-vuotias neljän lapsen äiti, mutta niin vain Sorsan hallituksen miesministerit tytöttelivät minua ja muita naisministereitä. Se tuntui silloin todella alentavalta, vaikka tässä iässä sen voisi ottaa jo kohteliaisuutenakin.

Vielä 1960-70 -lukujen taitteessa äitiysloma oli ainoastaan kolmen kuukauden pituinen ja kunnallinen päivähoito vain harvojen oikeus. Olen edelleenkin ylpeä pienten lasten hoitolainsäädännöstä. Britanniassa ja Saksassa keskustellaan nyt siitä, pitäisikö vanhemmilla olla samanlainen oikeus saada lapsensa päivähoitoon kuin Suomessa.

Demarit vastustivat aikoinaan vuonna 1984 säädettyä kotihoidon tukea, jota Kepu taas innokkaasti kannatti. Lain lopullinen muoto on kompromissi: perhe saa valita, haluaako lapsensa päivähoitoon vai hoitaako heitä kotona. Itse olen jälkeenpäin usein miettinyt, olenko ollut mukana tekemässä naisansaa. Kovin pitkällinen kotiäitiys kun ei itsestään selvästi aina ole lapsen etu – eikä äidinkään. Suomessa noin puolet alle kouluikäisistä lapsista on päivähoidossa, puolet hoidetaan kotona. Ja voivathan myös isät jäädä nykyään hoitovapaalle. Tosin kauan kuin naisen euro on edelleen 82 senttiä, on selvää, että perheet laskevat, kuinka äidin kotiin jääminen on taloudellisesti paljon kannattavampaa.

 

Politiikassa ei ole enää politiikkaa

1990-luvun alussa tuli lama, ja menoja karsittiin. Silti meillä on enemmän hyvinvoivia lapsia kuin koskaan ennen, eivätkä tuloerotkaan ole revenneet niin kohtuuttomiksi kuin eräissä muissa maissa on tapahtunut. Tosin nykyinen politiikka haluaa tuloerojen kasvavan. Asenneilmapiiri on myös kiristynyt. Abortti- ja isyyslaki tuskin menisivät eduskunnassa läpi siinä muodossa kuin ne aikoinaan säädettiin.

Ikävintä on, ettei politiikassa enää ole politiikkaa. Virkamiesten ja poliitikkojen roolit ovat pahasti sekaisin. Puolueet eivät uskalla näyttää ideologista taustaansa. Julkisuuden perässä juokseminen on korvannut keskustelun ja poliittisen argumentaation. Poliitikot puhuvat kuivaa virkakieltä kuin olisivat virkamiehiä, ja virkamiehiltä edellytetään poliittisen tahdon mukaista valmistelutyötä. Valtiovarainministeriö on kirstun vartija, joka pitää kansanedustajia käskyläisinään: ”Vaikka te sanotte noin, me teemme näin.” Kaipaisin kunnon poliittista mittelyä!

Poliitikkoja syytetään usein epärealistisuudesta, kun taas asiantuntijoiden uskotaan tietävän, mikä oikeasti on mahdollista. Mutta ei politiikan pidäkään olla pelkkää realismia. Tavoitteet voivat olla hyvin utopistisiakin. Poliitikkojen tehtävä on asettaa päämäärä ja asiantuntijoiden kertoa, miten siihen päästään. Ikinä emme olisi saaneet maahan pakolaispolitiikkaa tai isyyslomaa, jos aina vaadittaisiin evidenssiä ja kustannusvaikuttavuutta!

Sote-uudistus on esimerkki hatarasti ja huitaisten toteutetusta poliittisesta ohjauksesta. Perusterveydenhuoltoa ja terveyskeskuksia pitäisi ennen kaikkea vahvistaa, mutta erikoissairaanhoito pitää aina puolensa, koska siellä on enemmän säihkettä ja gloriaa. Periaatteessa olisi mahdollista poistaa yhteiskunnan tuki yksityiseltä sektorilta ja parantaa julkisia palveluja, mutta siihen ei näy riittävän poliittista rohkeutta.

 

Nainen ei koskaan ole sopivan ikäinen

Itseäni ovat aina kiehtoneet mahdottomat haasteet ja tehtävät, kuten vanhustenhuolto, mielenterveys ja maailmanrauha. Ne ovat minulle mission impossible, jonka puolesta en väsy toimimasta ja kulkemasta maailmalla kiertävänä matkasaarnaajana.

Olen nyt 73-vuotias ja myönnän iloisesti olevani vanha. Vanhus en kuitenkaan katso olevani. Olen myös kokenut todeksi vanhan sanonnan, että nainen on aina liian nuori tai liian vanha johonkin, mitä hän haluaa, mutta ei juuri koskaan sopivan ikäinen.

Ikä ylipäänsä ennustaa ihmisen elämänlaatua entistä vähemmän. Yhä harvempi nykyajan seitsemänkymppisistä on raihnainen, toimintakyvytön tai toisten hoivasta riippuvainen, ja vain kahdeksan prosenttia vanhoiksi luokitelluista on jatkuvan ympärivuorokautisen avun tarpeessa.

Ihminen ei koskaan ole niin vanha tai niin sairas, ettei hänellä olisi kykyä kokea mielihyvää. Kansainvälinen geronteknologinen tutkimus, vanhojen ihmisten ja teknologian välistä suhdetta tutkiva tieteenhaara, keskusteleekin juuri nyt paljon teemasta leisure and pleasure, vapaa-aika ja nautinto.

Apuvälineiden hidas teknologinen kehittely harmittaa. Esimerkiksi vanhusten turvapuhelimet ovat pysyneet viimeiset 20 vuotta samanlaisina. Yhtä hyvin turvajärjestelmä voisi olla kuin pikkuinen koru, kaunis ja takuuvarma. Puhumattakaan kuulolaitteista – niidenhän pitäisi olla yhtä luonnollsia kuin silmälasien ja piilolinssien!

 

Näkymättömät vanhat naiset

Vanhojen ihmisten arkielämästä tiedetään hämmästyttävän vähän: on kuin musta aukko olisi imaissut heidät. Erityisesti vanhat naiset ovat näkymättömissä, sukupuolettomia, värittömiä ja äänettömiä. Vanha nainen, niin äiti, mummo, anoppi, täti, käly, jokainen nainen joskus, on yhteiskunnan voimavara eikä kuluerä.

Kuten Merete Mazzarella toteaa uusimmassa kirjassaan, äärimmillään vanhojen näkymättömyys merkitsee, että mielipidetutkimuksissa yli 70- tai 75-vuotiailta ei edes kysytä kantoja sellaisiin asioihin kuin ydinvoiman lisärakentaminen. Kuvitellaan, etteivät niin kaukana tulevaisuudessa olevat asiat heitä kiinnosta, eikä heillä niin ollen ole niistä mielipidettäkään.

Toivoisin paljon enemmän tutkimusta ikäihmisten arjesta ja psykososiaalisesta ympäristöstä. Vanhuksiin liittyvä tutkimus keskittyy nyt pääasiassa biologisiin muutoksiin. Tyttötutkimuksen lisäksi meillä tarvittaisiin runsain mitoin mummotutkimusta, jotta saataisiin selville, miten ikääntyvät naiset oikeasti voivat ja mitä he elämästään ajattelevat.

Eläkeikäisten suomalaisten itse koettu terveydentila on kohentunut 1990-luvun alusta lähtien, 2003-2005 tapahtunutta lyhyttä katkosta lukuun ottamatta. Vuonna 2009 tehdyn kyselyn mukaan 48 prosenttia eläkkeellä olevista naisista koki terveytensä hyväksi tai melko hyväksi.

Toisin sanoen miltei puolet vanhoista naisista tuntee olevansa varsin hyvässä kunnossa sairauksista huolimatta. Tärkein mittari onkin henkilökohtainen kokemus omasta terveydestä. Painopiste kannattaa suunnata jäljellä olevaan toimintakykyyn sairauksien sijasta.

Henkistä ponnistelua ja hyvää muistia vaativista tehtävistä selviävät hyvin lähes kaikki alle 85-vuotiaat naiset. Ei mitään höpsäkkää joukkoa siis. Silti juuri naiset muuttuvat vanhetessaan sukupuolettomiksi ja näkymättömiksi olennoiksi, vaikka kaikki eläkeläisten kokoontumiset ovat täynnä ihania naisia.

 

Vanhustenhoito kaipaa muutosta

Vanhustenhoidon puutteet myönnetään, mutta muutosta ei tunnu tapahtuvan. Vaikka suuri osa vanhuksista voi hyvin, elää omissa asunnoissaan itsenäisinä ja saa laitoksissa hyvää hoitoa, niin jokainen huonosti kohdeltu vanhus on liikaa.

Toisaalta vanhojen ihmisten hoidosta käyty keskustelu on mielestäni turhan kielteisesti värittynyttä. Epäkohtia on ja niihin pitää puuttua, mutta sensaatiohakuiset lööpit ja kauhukertomukset laiminlyönneistä tai heitteillejätöistä eivät auta asiaa. Ne luovat vain kuvaa vanhuudesta surkeana, yksinäisenä ja sairauksien synkentämänä ikävaiheena, mikä ei vastaa totuutta.

YK:lla on hyvin systemaattinen ohjelma ikääntymisestä, ja kaikki jäsenvaltiot ovat sitoutuneet tekemään ikääntymisstrategian. Olen ollut arvioimassa YK:n Euroopan alueen vanhuuspolitiikkaa, johon siis kuuluvat myös Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat. Johtopäätökset ovat aika masentavat. Taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen välillä on valtava kuilu. Työurat eivät pitene, vaikka siitä puhutaan koko ajan.

Hyvää pitkäaikaista vanhustenhoitoa ei ole tarjolla. Se tarkoittaa koko ketjua, alkaen esteettömästä ympäristöstä. Meilläkin vanhustenhoidon mallit kunnissa ovat vähän sitä, että sänkyyn ja sillä siisti. Pitäisi panostaa siihen, mikä pitää ihmiset vauhdissa, virkeinä ja elämänmyönteisinä. Kun joudutaan laitoshoitoon, alkavat kustannuksetkin juosta.

 

Vanhat naiset ovat tärkeä voimavara

Ikäihmisten on hyvä vaalia voimavaralähteitään. Voimaa voi kummuta esimerkiksi mielekkäästä toiminnasta, harrastuksista, perheestä, lapsista ja lastenlapsista. Meillä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta, joiden kanssa isovanhemmilla on onni viettää kesähetkiä suvun kesämökillä Vaasassa. Juuri arjen pienet ilonaiheet tukevat henkistä hyvinvointia ja fyysistä jaksamista.

Vanhat naiset ovat harrastamisen maailmanmestareita. Olen tavannut eläkeläiskerhoissa valtavan aktiivista väkeä. Vanhat naiset ovat kulttuurin suurkuluttajia ja -tuottajia. Ikäihmiset harrastavat lähes kaikkea. Tosin seinäkiipeilyn ja lumilautailun harrastajia ei pitkään aikaan tullut vastaan, mutta nyt tiedän heitäkin! Me vanhat naiset olemme yhteiskunnan voimavara. Meidän täytyy tehdä itsestämme merkittäviä yhteisöllemme, sillä muut tuskin sitä tekevät.

Yhteiskunnan tulisi kantaa pontevammin kortensa kekoon vanhojen ihmisten aktivoinnissa. Työpaikat voisivat esimerkiksi pitää yhteyttä eläkeläisiinsä ja tarjota heille mahdollisuuksia keikka- ja vapaaehtoistöihin.
Vanhojen ihmisten osallistuminen voisi kanavoitua myös heidän omien järjestöjensä ja kerhojensa kautta. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto on esimerkiksi kehittänyt resurssikeskusmallin, jonka kautta ikäihmiset voivat tarjota apuaan yhteisölleen. Olisi ihanteellista, jos eri-ikäiset toimisivat yhteistyössä ja perustaisivat erilaisia toiminta- ja palvelukeskuksia ympäristöönsä.

 

Ikärasismia on kaikkialla

Ikärasismia ja vanhojen ihmisten huonoa kohtelua esiintyy kaikkialla maailmassa, myös vauraissa ja hyvinvoivissa yhteiskunnissa. Syrjintä saa monenlaisia muotoja, mutta se näkyy selvimmin vanhusten laiminlyöntinä, köyhyytenä tai suoranaisena heitteillejättönä.

Näitä vastaan on viime aikoina noussut kokonaisia kansalaisliikkeitä, joista yksi on HelpAge International, kansainvälinen vanhusten apu. Erityisesti YK:n kansainvälisenä vanhusten päivänä, lokakuun ensimmäisenä, järjestetään eri puolilla maailmaa marsseja ja tempauksia vanhojen ihmisten oikeuksien puolesta tunnuksella Age Demands Action, Ikä vaatii toimiin!

On tullut aika muuttaa julkista kuvaa vanhuudesta. Kielteinen leima joutaa romukoppaan. Vanhoissa ihmisissä on voimaa, kokemusta ja asiantuntemusta, josta yhteiskunta voi edelleen hyötyä. Haluan ravistella luutuneita käsityksiä ikäihmisistä, jotka nähdään enimmäkseen vain kustannuseränä sairauksineen ja eläkkeineen.

Koko maailma tuntuu olevan paniikissa väestön vanhenemisen suhteen, vaikka yhtä hyvin vanhuus voitaisiin nähdä elämän kruununa. Nyt pitäisi ymmärtää, että ikäihmiset ovat koko ajan kasvava voimavara niin Suomessa kuin koko EU:ssa.

Edessä on vanhuuden laaja esiinmarssi, vanhuuden markkinat. Siksi valtioiden ja yritysten kannattaisi olla nopeita suunnitelmissaan ja halukkaita ottamaan vanhojen tarpeet pikaisesti lukuun.”

 

Tasa-arvon viesti ei koskaan vanhene

Sosialidemokraattisille Naisille tulevaisuus tuo mukanaan isoja haasteita. Mainitsen tässä vain mielestäni kolme tärkeintä

1.Ikääntyvien ja vanhojen naisten kannustaminen mukaan sekä heidän kykyjensä ja elämänkokemuksensa hyödyntäminen osaksi politiikan sisältöä;

2.Prekariaatti-teema, nykyajan köyhimpien ja heikoimmissa oloissa työtä tekevien oikeuksien puolustaminen;

3.Globaali sosiaalipoliittinen naisnäkökulma, kansainvälinen sisaruus ja solidaarisuus. Nämä ovat myös sosialidemokraattisen aateperinnön ydintä: tasa-arvon viesti ei koskaan vanhene.

 

Vappu Taipale (s. 1940)

Sos.dem. Naisten puheenjohtaja 1983-1990

Sosiaali- ja terveysministeri 1982-83, 2. sosiaali- ja terveysministeri 1983-84

Vappu Taipaleella on kansanedustajana toiminut puoliso, psykiatri Ilkka Taipale ja heillä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta. Koti on Helsingissä.

Poimintoja muusta työelämästä: Taipale on lääketieteen ja kirurgian tohtori. Hän on toiminut Auroran sairaalan nuorisopoliklinikan nuorisopsykiatrina 1970-74, HYKS:n lastentautien klinikan erikoislääkärinä1975-79, Kuopion korkeakoulun lastenpsykiatrian apulaisprofessorina 1980-82. Dosentti mm. Tampereen ja Kuopion yliopistoissa.

Sosiaalihallituksen (STAKES vuodesta 1992) pääjohtaja 1984-2008.

Taipale on julkaissut psykiatriaan liittyvien artikkeleiden ja teosten lisäksi muun muassa kirjat Rauhan lapset (1982), Isoäitikirja (2002), Vanha ja vireä. Virkistyskirja vanhoille naisille (2011).

Vappu Taipale on tänään osallistuva eläkeläinen ja Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton Valli ry:n puheenjohtaja.




Saara Heikkinen – se on selvittävä ja selvitään

Saara Heikkinen syntyi 1947 Koillismaalla isoon maataloon. Heikkinen oli perheen esikoinen ja kaikki seuraavat lapset (kuusi kappaletta) olivat poikia. Maatalossa vanhemmilla riitti töitä,  kiireisinä aikoina avuksi otettiin piikoja ja renkejä. Heikkisen ympärillä oli iso suku ja kaikki osallistuivat kasvatukseen omalla tavallaan, mutta mummo kasvatti ja hoiti Saaran.

Mummolta Heikkinen omaksui myös elämän arvot: rehellisyys, siisteys, puhtaus, ahkeruus, vastuunkantaminen ja kova työnteko.

Saara Heikkistä kutsuttiin ”Singeri-Saaraksi”, koska hän osasi ommella jo ennen kuin oppi kävelemään. Häntä kutsuttiin myös ”touhutädiksi”, koska hän halusi aina olla mukana talon töissä. Mummo oli vaativa mutta silti hyväsydäminen ja lämmin ihminen. Kerran mummo lähetti Saaran (8v.) rantaan pesemään pirtin räsymattoja. Saara oli ilahtunut mäntysuopavaahdosta ja alkanut leikkiä sillä mattoja pestessään, kunnes mummo oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen luokseen ja vihaisena kädet puuskassa todennut että: ”arvasinhan minä että täällä se vaan leikkii vaikka mattojen pitäisi olla jo narulla kuivumassa!”.

Heikkisellä oli jo pienenä hyvin kehittynyt kauneuden taju: naapurin ikkunoissa Saara oli nähnyt kauniit ruusukuvioiset verhot, joihin hän oli kovasti ihastunut ja kerran kun naapurissa ei ollut ketään kotona, oli Saara mennyt sisälle taloon ja ottanut sakset ja leikannut palan verhoista itselleen!

Kauneuden taju ja kädentaidot ovat sukuperintöä, sillä esimerkiksi Heikkisen isänäiti oli kylä-räätäli. Vaatteet ovat aina kiinnostaneet Heikkistä ja hänestä kehittyikin jo nuorena taitava ompelija.

Heikkinen oppi jo noin 5-vuotiaana lukemaan ja laskemaan ja kun hän aloitti koulunkäynnin, opettaja joutui usein miettimään mitä tehtäviä hän Heikkiselle antaa kun tämä oli niin paljon taidoissaan edellä muita lapsia. Usein Heikkinen sai tehdä käsitöitä, kun virkkaaminenkin sujui hyvin, ja joskus hän sai tiskata opettajan kotona kattiloita (opettaja asui koulurakennuksessa).

Heikkinen oli myös ns. poikatyttö, hän leikki veljiensä kanssa ja kiipeili puissa yhtä hyvin kuin pojat. Sunnuntaisin tytöillä oli yllään mekko ja esiliina ja niinpä kerran puissa kiipeillessään Saara jäi essun nauhoista puuhun roikkumaan!

Eräänä talvena kun talossa oli teurastettu karjaa Saara ( 10 v.) lähetettiin viemään paperiin käärittyä lihakimpaletta naapuriin. Saara lähti suksilla niittyjen poikki  ja yllättäen kohtasi matkallaan miehen irrallaan olevan ison koiran kanssa. Koira sai vainun lihasta ja ryntäsi Saaran kimppuun sillä seurauksella että mummon ompelema kaunis villakankainen takki repeytyi riekaleiksi. Onneksi Saara onnistui suojaamaan kasvonsa hyökkäyksen aikana. Mies sai sitten koiran hallintaansa ja vei järkyttyneen Saaran tämän kotiin ja lupasi korvata vahingot. Tapaus jätti kuitenkin Heikkiselle ikuisen koirapelon.

Eräänä kesänä oli ollut kova ukonilma ja Saara oli istunut huoneessa, jossa puhelin oli sijainnut hänen takanaan aivan hänen päänsä yläpuolella. Yhtäkkiä salama oli iskenyt puhelimeen niin että se syttyi tuleen ja aikuiset olivat pyytäneet Saaraa konttaamaan palavan puhelimen luota turvaan. Siitä tapahtumasta jäi Heikkiselle pelko ukkosta kohtaan.

Heikkisen kotona arvostettiin kovaa työntekoa ja lapset olivat jo varhain aikuisten mukana talontöissä. Aina ei tarvinnut ostaa kaupasta uutta vaan vanhasta vaatteesta tehtiin uutta laittamalla ”nutukasta nurin”. Pellavaa kasvatettiin ja kodissa oli mm. tärkätyt itse tehdyt pellavaverhot. Meijeri palkitsi talon emännän pikkulusikoilla kun maidon tuotanto oli niin hygienisesti hoidettu. Uskonto kuului perheen elämään ja vanhempia ihmisiä tuli kunnioittaa.

Heikkinen muutti 19-vuotiaana Ouluun ja oli tykätty myyjä naistenvaateliikkeissä. Siihen aikaan liikealalla hyvistä myyjistä kilpailtiin ja pian Heikkinen oli jo myymäläpäällikkönä!

Vuonna 1974 Heikkinen meni naimisiin ja synnytti kaksi poikaa. Avioero tuli kun pojat olivat 12- ja 14-vuotiaita. Heikkisestä tuli yksinhuoltaja, mutta koko perhe ”puhalsi yhteen hiileen”, ts. pojatkin auttoivat äitiään esim. jakamalla lehtiä. He olivat varsinainn ”kolmen kopla”! Pojat omaksuivat äidiltään elämän arvot ja toteavat, että ”mitä mamma ei ole opettanut sen maailma opettaa”.

Heikkinen on aina ollut vastuunkantaja. Hän otti vastaan ompelutöitä ja ompeli jopa lasten urheilujoukkueelle, häneltä onnistui niin frakin ompelu kuin papin puvun teko. 50-vuotiaana Heikkinen oli töissä korjausompelimolla päällikkönä ja hänellä oli apulaisia. Kaupungilta tuli iso tilaus, 1000 kangaskassia, jotka tehtiin sairaalan vanhoista lakanoista. Tekstiilipölyä syntyi valtavasti kun lakanoita revittiin ja se aiheutti allergisia oireita. Heikkisellä oli vahva työmoraali: ensimmäisen kassin tuli olla yhtä hyvin tehty kuin viimeisenkin! Kun ympäristöministeriön alainen kestävän kehityksen projekti aloitettiin Oulussa, kävi presidentti Halonenkin vierailulla korjausompelimolla. Ompelimolla otettiin vastaan vanhoja vaatteita ja ne ratkottiin, pestiin, käännettiin ja uudistettiin. Heikkinen on tunnollisuuden, ahkeruuden ja monitaitoisuuden lisäksi hyvin sosiaalinen ja hän auttoi paljon naapureitaan esimerkiksi leikkaamalla tarvittaessa mummojen ja pappojen hiuksia. Heikkinen  haettiin apuun, jos vaikka mummo oli kaatunut kotonaan eikä tätä pystytty nostamaan. Heikkinen kuitenkin koki, ettei hänellä enää ollut ”arkea eikä pyhää” ja 3,5 vuotta riitti. Niinpä Heikkinen vaihtoi työpaikkaa.

Heikkisellä todettiin rintasyöpä vuonna 2011. Hän sai sytostaatti- ja sädehoidot ja sitten häneltä kysyttiin haluaisiko hän testata uutta rintasyöpälääkettä, joka ei vielä ollut sairaaloissa käytössä. Heikkinen suostui tutkimuspotilaaksi. Lääketestaus kesti 1,5 vuotta ja lääke oli kova rasitus koko elimistölle. Heikkinen joutui käymään säännöllisesti kolmen viikon välein tutkimuslääkkeen tiputushoidossa ja kardiologin sekä silmälääkärin vastaanotolla. Lääkehoidon haittavaikutuksena häneltä lähtivät kynnet sekä varpaista että käsistä ja lisäksi hänelle tuli ihottumaa! Hän joutui ostamaan (omalla kustannuksellaan) lukuisia käsineitä apteekista ja lisäksi uusia isompia kenkiä kun varpaat olivat niin kipeät. Heikkinen jaksoi viedä tutkimushoidon loppuun asti, koska hän ajatteli, että lääkkeestä voisi olla joskus hyötyä muille rintasyöpään sairastuneelle ja tietysti hänelle itselleen myös. Lääkehoidon loputtua Heikkinen jaksoi hoitaa koko kesän lapsenlapsiaan, joita on kolme alle kuusivuotiasta!

Heikkinen on sitkeä, empaattinen ja valoisa ihminen, jolla on huumorintajua. Heikkinen totesi että ”jos minun täytyy nyt täältä maailmasta lähteä, niin silloin taivaassa tarvitaan ompelijaa!” Tällä hetkellä Heikkinen voi jo paremmin eikä hänellä ole huolta syövän levinneisyydestä.




Eeva Hanna Rantala – Kansakoulunopettaja

Äiti syntyi Hollolan Lahdessa vuonna 1900. Monien vaiheiden jälkeen hän siirtyi Ylitornion Pessalompolon opettajaksi vuonna 1926. Hän halusi etäisyyttä hirveisiin sisällissodan tapahtumiin ja muutosta sinänsä.

Pessalompolon johtokunnalla ei pysynyt kynät kädessä, kun pätevä, Jyväskylän seminaarin käynyt nuori opettaja hakeutui Perä-Pohjolaan. Äitini Eeva Hanna Nikula ei tiennyt Lapista mitään. Hän luuli porojenkin oleilevan navetassa.

Valinnan jälkeen lohduttavan kirjeen Eeva Nikulalle lähetti Oskari Rantala, hänen tuleva appensa, joka kertoi kuinka kaunis onkaan Pessalompolo.

Työ lähti sujumaan vauhdilla ensin Pessassa, sitten Niemessä ja lopulta uudella koululla Vuonorovalla, jossa mie kuopuspoika Pekkakin synnyin. Äiti teki elämäntyönsä Lompolossa ja oli vanhempien arvostama, oppilaisiinsa luottava opettaja. Isän kanssa he saivat viisi elävää poikaa. Meitä hän rakasti yli kaiken.

Perä-pohjolaisena hän oli ylitse muiden. Ei pakkaset, ei pimeä eikä ikuinen valo häntä häirinnyt. Sääskien kanssa äiti pärjäili, eikä lakannut ihailemasta taivaan kaaren kauneutta ja vaarojen sineä.

Kun Eeva Rantala sai työkaverikseen Kauko Voutilaisen, repesi riemu. Voutilainen teki kirjalliset työt ja opetti yläluokkia. Äiti sai keskittyä kaikella hellyydellä pieneen väkeen. 42-vuotinen työrupeama päättyi eläkevuosiin. Kerrottavaa riitti, olihan hän opettanut neljät sukupolvet.

Työn lisäksi äidille tuli rakkaaksi Kenttäniemi, joka onnellisten sattumuksien kautta siirtyi meille kokonaan. Se oli niin rakas, että lainaan tähän kirjastani Kenttä kaihoisan pätkän:

Kyllikin kanssa käytimme mummun viimeisen kerran 1985 vuokkojen maassa Hollolassa. Tullessamme sieltä, levähdimme kunnolla kotona. Kentässä joutsenetkin tulivat tervehtimään Lapin muoria. Veimme mummun hollille ja näytimme, tuolla on nyt joutsenet. Äitihän oli ikänsä yrittänyt nähdä Rantalan sulassa joutsenet, mutta aina kun hän ehti sinne, olivat suuret valkoiset linnut juuri lähteneet.

Äiti, tuolla net ovat, viitoin rakkaimpani kanssa kilvan. Kaihoisan surumielisesti äiti totesi:

Nyt kun minä näkisin joutsenet, niin minä en enää näe!

 

Kuopuksesi Pekka




Nora Pöyhönen – Haapaveden emäntäkoulun perustaja

Nora Pöyhönen syntyi 16.7.1849 Liperin kirkkoherra A.J. Europaeuksen kymmenlapsiseen perheeseen. Europaeuksen toinen puoliso, Noran äiti, Selma Augusta Lampa kuoli vain kuukauden kuluttua nuorimman lapsen syntymästä. Kirkkoherra Europaeus kuoli jo vuonna 1870. Isänsä kuoleman jälkeen Nora Pöyhönen ja sisarensa Thekla lähtivät opiskelemaan Jyväskylän seminaariin, mutta heikentyneen terveyden vuoksi Pöyhönen joutui pian luopumaan opinnoista. Hänen tiedetään tämän jälkeen seuranneen ainoana naisena Helsingissä professori Chydeniuksen kemian luentoja. Seuranaan hänellä oli veljensä, suomalaisen hammaslääketieteen uranuurtaja Matti Äyräpää. Luennoilla saadut tiedot olivat arvokkaita myöhemmässä puutarhaviljelytyössä. Pöyhönen palasi Liperiin ja avioitui vuonna 1875 pastori Juho Pöyhösen kanssa. Juho Pöyhönen valittiin Pielisjärven kappalaiseksi ja siellä perheeseen syntyi kuusi lasta: Maiju Eleonora, s. 1879, Matti, s. 1880, Anni, s. 1882, Elsa, s. 1883 ja Yrjö, s. 1885 sekä pienenä kuollut esikoispoika. Vuonna 1890 perheeseen syntyi vielä poika Väinö.

Vuonna 1886 Juho Pöyhönen valittiin Haapaveden kirkkoherraksi ja viran myötä perhe muutti Pohjanmaalle Haapavedelle Paakkilan pappilaan. Haapavedellä Nora Pöyhönen kiinnitti huomiota maalaistalouksien yksipuoliseen ruokavalioon ja kiinnostuneena maataloudesta alkoi ajaa kasvi- ja puutarhahanketta. Asiaa vauhditti myös piirilääkäri Konrad Relander (myöh. Reijo-Waara), joka suositteli Nora Pöyhöselle sairasteluun lääkkeeksi auringonvaloa, raitista ilmaa ja työtä ulkona. Toukokuussa 1892 Relander kirjoitti puoltolauseen Nora Pöyhösen Oulun läänin Talousseuralle osoittaman hakemuksen tueksi. Oulun läänin Talousseura myönsikin 200 markkaa käytettäväksi ”tavalla, jota itse hyödyllisimmäksi katsotte enempään perehtymiseen kasvitarhahoitoon ja sen tutuksi tekemiseen laveampiin piireihin”. Pöyhönen aloitti pappilassa useita kasvilajeja käsittävän viljelytoiminnan. Kesällä 1892 pappilassa pidettiin ensimmäinen kasvitarhakurssi lapsille. Aikuisille tarkoitetut kurssit aloitettiin toukokuussa 1893. Samoihin aikoihin aloitti Helsingissä Kasvatusopillinen keittokoulu, Tampereella talouskoulu ja Kuopiossa kasvatusopillinen talouskoulu, mutta Pöyhösen Kasvitarha- ja keittokoulun aloittaessa ei vastaavia kouluja, joissa yhdistettiin puutarhakasvien kasvattaminen ja niiden ruuaksi valmistaminen, ollut vielä muualla Suomessa  olemassa. Erityistä toiminnassa oli myös se, että koulu toimi maaseudulla ja oli suunnattu maaseudun naisille. Oppilaita oli laajalti ympäri maata, muutamia ulkomailta saakka.

Haasteelliseksi viljelyn teki mm. se, ettei tietoa kasvinviljelystä juuri ollut ja siemenet oli hankittava etelästä. Lähin junayhteys oli 37 kilometrin päässä Oulaisissa. Yleinen mielipide myös oli, ettei kasvien viljely onnistuisi niin pohjoisessa. Menestymään saatujen kasvilajikkeiden määrä oli kuitenkin hyvin laaja. Keittiöpuutarhakasvien lisäksi pappilan puutarhaan istutettiin suuri määrä erilaisia puulajikkeita, myös omenapuita, marjapensaita sekä esimerkiksi vuonna 1896 n. 2000 kukantainta. Myöhemmin Pöyhönen innostui keittiökasvien siemenviljelystä ja koululla oli myös oma mehiläistarha.

Koulun tuotteita lähetettiin usein näyttelyihin, jotta saataisiin ymmärrystä siitä, kuinka monipuolisesti kasvit menestyivät myös Pohjois-Suomessa. Pöyhönen tapasi alan ihmisiä ja hankki lisää ammattitaitoa myös opintomatkoillaan ulkomaille. Ruustinnan toiminta tuli tunnetuksi ja vuonna 1908 Nora Pöyhönen kutsuttiin asetetun kotitalouskomitean jäseneksi. Komitea laati ehdotuksen kotitalousopetuksen yhtenäistämiseksi Suomessa.

Haapaveden kasvitarha- ja keittokoulu siirtyi vähitellen pappilasta perheen vuonna 1903 hankkimalle Alamaan tilalle. Koulun uuden päärakennuksen suunnitteli arkkitehti Wivi Lönn. Kun rovasti Juho Pöyhönen kuoli vuonna 1906, lopullinen muutto tuli ajankohtaiseksi ja koulun 20-vuotisjuhlaa vietettiin Alamaalla vuonna 1912. Kasvitarha- ja keittokoulun ohella Alamaalla aloitettiin myös puutarha- ja kotitalousneuvojakoulutus.

Nora Pöyhönen levitti kasviviljelytietoutta myös kirjoittamalla alan lehtiin ja tyttärensä Maijun kanssa he toimittivat Kodin Kasvitarha -lehteä. Emäntäkoulujen puutarhan opetusta varten ilmestyi vuonna 1927 Nora ja Maiju Pöyhösen kirjoittama ”Kodin Kasvitarha – opas keittiökasvien, marjain, hedelmien, koristepuiden ja -pensaiden, avomaan kukkien ja huonekasvien viljelemiseen”. Kirja oli käytössä oppikirjana vielä 1970-luvulla.

Ruustinna Pöyhösen lapset olivat aktiivisesti mukana koulun toiminnassa jo nuoresta saakka. Olikin luontevaa, että he kantoivat suuremman vastuun koulun toiminnasta ruustinnan ikääntyessä. Vuonna 1932 koulun nimeksi tuli Haapaveden emäntäkoulu. Nora Pöyhösen jälkeen koulun rehtoreina toimivat vuorollaan hänen tyttärensä Maiju ja Elsa Pöyhönen, poikansa Matti Pöyhönen ja tämän puoliso Irja Pöyhönen sekä kolmannessa polvessa heidän tyttärensä Anja Pöyhönen. Vuonna 1955 Nora Pöyhösen perustamasta koulusta tuli valtion oppilaitos. Ruustinna Nora Pöyhönen kuoli Haapavedellä 89-vuotiaana 1.4.1938.

 




Rosa Emilia Clay – opettaja, kuoron- ja näyttämönjohtaja

Rosa Emilia Clay oli ensimmäinen Suomen kansalaisuuden saanut afrikkalainen. Hän muutti kuitenkin jo nuorena edelleen Yhdysvaltoihin, missä hän loi Lemberg-nimisenä uran amerikansuomalaisen työväenliikkeen harrastustoiminnoissa.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta!




Sirkka Mäki – tekstiilitehtailijasta kirjanpitäjäksi

Sirkka Mäki syntyi syksyllä 1913 Väisäsen perheeseen, jossa äiti oli ompelija ja työllisti jo muitakin naisia. Tuolloin osa naisista tuli ompelemaan perheen yhden huoneen ja keittiön kotiin. Koti oli rautateillä työskentelevän isän työsuhdeasunto. Asunnon huoneessa otettiin ompelukoneet esille aamulla työpäivän alettua ja siirrettiin syrjään työpäivän päätteeksi.

Sirkka väittää saaneensa pistoksen tekstiilialalle kaksiviikkoisena. Hän oli eräänä päivänä kateissa, kun isä tuli kotiin. Onneksi hän löytyi asiakkaiden sovituksessa olleiden nuppineulaisten vaatteiden alta, jotka oli heitetty sängylle, jossa hän oli nukkumassa.

Vaatteiden valmistus alkaa

Vuonna 1939 Sirkka Mäki aloitti tekstiilialalla tehden töitä alihankintana veljilleen, joilla oli tekstiilitehdas Vaasassa. Vajaan kymmenen vuoden kuluttua hän perusti oman yrityksen aloittaen lasten ulkovaatteiden ompelemisen Ulko-Asu-nimisessä tehtaassaan.

Mallistoon kuului vuonna 1953 myös mustien farmarihousujen ompelu. Mustissa farmareissa oli keltaiset sivutikkaukset ja niiden nimi oli James. Farmarit olivat kuitenkin mallistossa vain lyhyen ajan. 

Ajan myötä lasten ulkovaatteet vaihtuivat naisten asusteiksi. Erilaiset leningit, joita Sirkka itse suunnitteli, saivat laatumerkin Peggy. Peggy oli aluksi erityisen menestyneen leningin nimi, mutta tuli myöhemmin Ulko-Asun naistenvaatteiden tuotenimeksi. Enimmillään tehdas työllisti yli 50 naista, jotka viihtyivät vuosikausia tehtaassa.  Kotimaan markkinoiden lisäksi vietiin tuotteita ainakin muihin pohjoismaihin.

Kovat ajat

Kilpailu oli kovaa tekstiilialalla, ja tehdas ajautui konkurssiin vuonna 1971. Samoihin aikoihin Sirkka Mäki jäi leskeksi. Hän jatkoi jonkin aikaa vaatekauppiaana miehensä liikettä. Vuonna 1974 Mäki perusti oman tilitoimiston ja teki sitä työtä aina vuoteen 1991 asti eli 78-vuotiaaksi saakka. Kirjanpidosta Sirkka Mäki oli kiinnostunut jo nuorena tyttönä, jolloin hän siirtyi Vaasan Suomalaisesta Tyttökoulusta kauppakouluun vahvistamaan kiinnostuksen kohdettaan.

Edelläkävijä ja naisten asialla

Sirkka Mäki oli ensimmäisiä naisia, joka sai ajokortin Vaasassa. Hän ajoi insinööriajon avoautolla päässään lierihattu, joka oli lentää Rantakadun tuiverruksessa. Ajotarkastaja oli huomauttanut, että hatussa tulisi olla hattuneula, jotta voi pitää molemmat kädet ratissa.

Sirkka Mäki oli mukana perustamassa Yrittäjänaisten Keskusliittoa. Mäki halusi vaikuttaa naisyrittäjien asemaan ja oli mukana eduskunnassa vuonna 1951 puhumassa naisyrittäjien puolesta.  Hän oli aktiivisesti mukana Vaasan yrittäjänaisissa sekä Teatterinaisissa tehden silloin paljon Vaasan Teatterin hyväksi. Sirkka Mäki harrasti työn vastapainona myös bridgenpeluuta paikallisessa seurassa.

Sirkka Mäelle myönnettiin Kotirintamanaisten mitali tunnustuksena isänmaan vapauden hyväksi tekemästään arvokkaasta työstä sekä Yrittäjänaisten keskusliitolta ansiomitali yksityisyritteliäisyyden hyväksi suorittamastaan ansiokkaasta ja tuloksellisesta toiminnasta.

Kuuntele ja katso Tiina Mäen teksti https://drive.google.com/file/d/0B_0gzthCEvakMzNxMlpuNTBRb28/view




Zaida Eriksson-Lihr – Allergiasairaalan perustaja

Kirjoitus Zaida Eriksson-Lihristä oli ollut mielessäni jo pitkään. Asia sai uutta virikettä, kun serkkuni Jyrki Ritvala lähetti minulle toukokuun 2010 alussa Pikku Matti -nimisen lastenlehden ruotsinkielisen numeron 10 vuodelta 1931. Siinä on nimittäin kertomus ”När kycklingarna valde sig en mor”, jonka kirjoittaja oli Elli Hiidenheimo, isosisäni Artturi Hiidenheimon toinen puoliso. Lehti toi esiin uuden ja kiinnostavan puolen Zaida Eriksson-Lihrin elämäntyöstä, ja niin kirjoitustyöni lähti käyntiin.

Perhe ja opiskelu

Zaida Eriksson syntyi Helsingissä vuonna 1895. Hänen isänsä oli merikapteeni (ahvenanmaalaista merikapteenisukua) Konstantin Eriksson ja äitinsä Sigrid Liljeroos. Zaida Eriksson avioitui vuonna 1934 lentäjä Gunnar Lihrin (s. 1897) kanssa, joka kuoli lento-onnettomuudessa Ruotsissa jo vuonna 1937. Avioparille oli syntynyt vuonna 1935 poika Olof Gunnarsson Lihr, jonka puoliso oli Dilia Echevaria. Gunnar Lihrin vanhemmat olivat vallonisuvun jälkeläinen Israel Berndt Lihr ja Josefina Sofia Långström.

Zaida Eriksson kävi Turussa Heurlinska skolan -koulua, josta hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1912. Hän ryhtyi vastoin isänsä tahtoa opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistossa ja suoritti lääketieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1917.

Zaida Eriksson oli ajoittain lääkärin tehtävissä jo opiskeluaikanaan. Kesällä 1918 hän oli kansalaissodan jälkeen lääkärinä punavankien leirillä Hämeenlinnassa kolmen kuukauden ajan. Vuonna 1919 hän oli vapaaehtoisena apulaislääkärinä Berliinissä 2,5 kk Kaiserin Augusta Viktorian sairaalassa, jossa Arvo Ylppö oli silloin ylilääkärinä. Vuonna 1920 Zaida Eriksson oli tp. tehtaanlääkärinä Kymmenen ja Kuusankosken tehtailla 2 kuukautta ja vuonna 1921 tp. lääkärinä Högsandin lastenparantolassa 1 kk. Hän suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1922.

Erikoistuminen ja tohtorinväitös

Zaida Eriksson teki vuosina 1922–1924 useita opintomatkoja Euroopassa, mm. Saksaan, Ruotsiin, Tanskaan, Itävaltaan ja Italiaan. Hän oli Saksassa vapaaehtoisena apulaislääkärinä München-Schwabingin sairaalan lastentautien osastolla 9 kk vuonna 1922 ja Münchenin yliopistosairaalan lastenklinikalla 1 v 2 kk vuosina 1923–1924.

Sen jälkeen Zaida Eriksson oli apulaislääkärinä Helsingin Yleisen sairaalan lastentautien klinikalla vuosina 1924–1927, josta ajasta hän toimi klinikalla tilapäisenä apulaisopettajana 9 kk vuosina 1924–1925. Hän sai vuonna 1924 lastentautien erikoislääkärin oikeudet ja vuonna 1925 hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi, kuudentena naisena Suomessa. Hänen väitöskirjansa aiheena oli ”Über den Anstaltsschäden der Kinder” (Akad. avh., Acta Paed 1925). Se perustui tutkimuksiin em. saksalaisissa lastensairaaloissa vuosina 1922–1924.

Erikoislääkärin oikeudet saatuaan Zaida Eriksson piti lastentautien erikoisalan vastaanottoa Helsingissä vuosien 1924 ja 1968 välisenä aikana. Sen ja lastentautien klinikan lääkärin tehtävien ohella hän oli Pippingsköldin äitiyskodin ylilääkäri vuosina 1924–1951, Kauniaisten kauppalan lastenhuoltolaitoksen ylilääkäri vuosina 1925–1932, Haagan kauppalan koululääkäri ja lastenneuvolan lääkäri vuosina 1926–1932, Sipoon kunnan koululääkäri vuosina 1926–1930 sekä Sedmigradskyn pientenlastenkoulun (lastentarhan) ja Marian turvalaitoksen tilapäinen lääkäri vuosina 1926–1927.

Zaida Eriksson teki edelleen useita opintomatkoja, vuonna 1926 Ranskaan, vuosina 1929–1930 Ruotsiin, Tanskaan, ja Englantiin. Hän toimi stipendillä lääkärinä 1,5 kk vuonna 1929 New Yorkissa Sydenham Hospitalissa (allergisia sairauksia varten) ja 8,5 kk vuosina 1929–1930 New Yorkissa Bellevue Hospitalissa (allergisia lastentauteja varten). Vuonna 1932 Zaida Eriksson oli 3 kk apulaislääkärinä Hollannissa Amsterdamsche Klinick voor allergische Ziekten -sairaalassa.

Suomessa oli kiinnitetty allergisiin sairauksiin varsin vähän huomiota, kunnes myöhempi iho- ja sukupuolitautien ylimääräinen professori Axel Carl Magnus Cedercreutz (1873–1946) julkaisi aiheesta muutamia kirjoituksia 1910-luvun alkutaiteen ja puolivälin tienoilla. Muualla läntisessä maailmassa allergia oli kuitenkin kohonnut ongelmaksi lääketieteen eri alueilla. Se liittyi ihotauteihin, hengityselinsairauksiin, työperäisiin sairauksiin ja yhä enemmän myös lääkehoitoihin.

Zaida Eriksson sai kosketuksen allergian tutkimukseen ja hoitoon edellä mainituilla opintomatkoillaan 1930-luvun alkutaitteessa. Tuolloin saadut kokemukset ohjasivat hänet ensimmäisenä suomalaisena lääkärinä nimenomaan allergisten sairauksien tutkimusten ja hoidon pariin. Hänen varhaisimmat tutkimuksensa allergiasta liittyivät ihon yliherkkyyttä aiheuttaviin vasta-aineisiin ja niiden siirtymiseen äidistä lapseen. Vuodesta 1934 hänen mielenkiintonsa kohteena oli keuhkoastman allerginen muoto ja lasten keuhkoastman hoito Allergolin avulla.

Allergian tutkimuksen ja hoidon kehittämistä

Zaida Erikssonin toiveena oli saada perustetuksi allergologinen osasto Arvo Ylpön johtamassa Helsingin yleisen sairaalan lastentautien klinikassa, mutta se ei osoittautunut mahdolliseksi. Sen sijaan Zaida Eriksson kutsuttiin vuonna 1934 yleisen sairaalan sisätautiosaston ja poliklinikan konsultoivaksi lääkäriksi vuosina 1934–1939.

Zaida Eriksson-Lihr oli Suomen Lääkärilitton ja Finska läkaresällskapetin jäsen. Lisäksi hän oli Kansainvälisen naislääkäriliiton jäsen ja toimi siinä Suomen kansallisena sihteerinä vuosina 1933–1948.

Zaida Erikssonin varsin kiireinen elämäntahti lääketieteellisen tutkimuksen ja työn parissa tasaantui selvästi, kun hän solmi vuonna 1934 avioliiton liikennelentäjä Gunnar Lihrin kanssa ja avioparille syntyi poika Olof vuonna 1935. Puoliso kuoli kuitenkin jo vuonna 1937 Ruotsissa sattuneessa lento-onnettomuudessa.

Kohta olivat edessä sotavuosien ajat suurine vaikeuksineen. Myös Zaida Eriksson-Lihr komennettiin naislääkärinä hoitamaan monenlaisia tehtäviä, joiden vakinaiset miespuoliset toimenhaltijat oli määrätty hoitamaan puolustusvoimien lääkärin tehtäviä rintamalla tai kenttä- ja sotasairaaloissa.

Talvisotaan liittyen Zaida Eriksson-Lihr oli 9,5 kk apulaislääkärinä sotasairaalan sisätautien osastolla vuosina 1939–1940. Sen jälkeen hän oli Suomen Huollon kiertävän lastenneuvonta-aseman lääkärinä 4 kk vuosina 1940–1941. Jatkosodan aikana hän oli terveydenhuoltolääkäri Loimaalla 2 kk vuonna 1941, Sotilashallintoalueen lääkäri Jääsken piirissä ja Jääsken kunnanlääkäri 5 kk vuonna 1942 sekä Suomen Punaisen Ristin (SPR) lastensairaalan lääkäri 5 kk Karjalan kannaksella, Itä-Karjalassa ja Suomussalmella vuonna 1942. Lisäksi hän oli Oulun lääninsairaalan lastentautien osaston lääkärinä 3 kk vuonna 1943. Hän oli myös SPR:n Suomussalmen lastensairaalan hallituksen jäsen vuosina 1942–1944 ja toimi 1 vuoden ajan tämän sairaalan lääkärinä vuosina 1944–1945. Edelleen hän oli Naisten Työvalmiusliiton rajaseutuavun lasten- ja terveydenhuollon jaoksen puheenjohtaja vuosina 1942–1945.

Allergia elämäntehtävänä

Sotavuosien jälkeen Zaida Eriksson-Lihr piti edelleen lastentautien erikoislääkärin vastaanottoa Helsingissä ja toimi vuoteen 1951 saakka Pippingsköldin äitiyskodin ylilääkärinä. Lisäksi hän toimi jälleen allergisten sairauksien konsultoivana lääkärinä Helsingin yleisen sairaalan sisätautien osastolla ja poliklinikalla vuosina 1945–1947. Zaida Eriksson-Lihr palasi jälleen allergisten sairauksien tutkimusten ja hoidon pariin. Hän oli jo vuonna 1945 Tukholmassa 5 kk stipendiaattina vapaaehtoisena apulaislääkärinä Karoliinisen sairaalan  sisätautien osastolla.

Zaida Eriksson-Lihr oli jo saanut kokea käytännössä, että allergisten sairauksien tutkimuksen ja hoidon eriyttäminen muusta lääketieteestä ja sairaanhoidosta oli vaikeaa. Potilaat eivät ymmärtäneet allergisten tautien erikoispiirteitä ja lääkärit eivät halunneet allergisten tautien sulkemista omien erikoisalojensa ulkopuolelle. Zaida Eriksson-Lihr oli luonteeltaan tarmokas ja myös kiivas. Hän ei juuri sietänyt vastaväitteitä ja joutui sen vuoksi usein taistelutilanteisiin. Haasteiden kasvaessa vaikeudet lisääntyivät, mutta hän onnistui kaikesta huolimatta viemään suunnitelmansa päätökseen.

Näihin aikoihin Zaida Eriksson-Lihr oli päättänyt ryhtyä toteuttamaan haavettaan allergiasairaalan aikaan saamiseksi. Se vaati suuria ponnistuksia sekä organisaation että talouden kannalta. Tammikuun alussa 1946 perustettiin Zaida Eriksson-Lihrin aloitteesta Suomen Allergologia -yhdistys – Föreningen för Allergologi i Finland, vuodesta 1970 Suomen Allergologi- ja Immunologiyhdistys – Föreningen för Allergologi och Immunologi i Finland. Zaida Eriksson-Lihr oli alkuvuosina yhdistyksen toinen sihteeri, varapuheenjohtaja vuosina 1949–1954 ja puheenjohtaja vuosina 1954–1968.

Vuonna 1946 perustettiin lisäksi Allergiatutkimussäätiö tukemaan allergiatutkimusta ja edistämään allergiaa sairastavien ”hoitoa”. Säätiö ryhtyi heti toimintaan Allergiasairaalan toiminnan aloittamiseksi. Sairaala perustettiin vuonna 1946 ja sen toiminta alkoi vuonna 1947 Helsingin Lauttasaaressa Suomen Punaisen Ristin omistamassa Lauttasaaren kartanossa. Zaida Eriksson-Lihr oli Allergiasairaalan ylilääkäri vuosina 1946–1968. Allergiasairaalassa oli 30 sairaansijaa. Sairaala siirtyi 1950-luvulla toimimaan Sibeliuksenkatu 9:ssä ja Kaupunginpuutarhassa. Vuodesta 1962 alkaen Allergiasairaala toimi uudessa, Allergiatutkimussäätiön rakennuttamassa talossa Meilahdessa. Sairaalan toiminta yksityisenä laitoksena päättyi vuonna 1969 ja se liitettiin vuoden 1970 alusta Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan.

Helsingin kaupungin tuki oli Allergiasairaalan toiminnan kannalta ratkaisevan tärkeää. Sen turvaamiseksi Zaida Eriksson-Lihr hankkiutui mukaan Helsingin kunnallispolitiikkaan Ruotsalaisen Kansanpuolueen jäsenenä. Hän oli kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1948–1957 ja varajäsen vuosina 1957–1961, sairaalalautakunnan varapuheenjohtaja vuosina 1948–1958, sairaalatoimikunnan jäsen vuosina 1949–1955, sairaalalautakunnan viihtyvyystoimikunnan jäsen vuosina 1949–1951, sairaanhoitajakoulun hallituksen varapuheenjohtaja vuosina 1948–1958 sekä kiinteistölautakunnan jäsen vuosina 1949–1951,

Tehtävät Suomen Allergologia -yhdistyksessä, Allergiasäätiössä ja Allergiasairaalassa lisäsivät Zaida Eriksson-Lihrin toimintaa niin allergian tutkimuksessa kuin allergian hoidon kehittämisessä sekä kotimaassa että kansainvälisissä yhteyksissäkin. Hänen kalenterinsa täyttyivät kokouksista, neuvotteluista ja ulkomaan matkoista.

Zaida Eriksson-Lihr sai lastentautien allergian erikoislääkärin oikeuden vuonna 1948. Hän oli  Helsingin yliopiston pediatrisen allergologian dosentti vuosina 1951–1968 ja hän toimi Dosenttiyhdistyksen varapuheenjohtajana vuosina 1952–1957. Hänelle myönnettiin  professorin arvonimi vuonna 1955.

Merkittävänä tutkijana sekä terveydenhuollon hallinnon ja toiminnan järjestämiseen osallistujana Zaida Eriksson-Lihr teki paljon opinto-, kongressi-, esitelmä- ja tutustumismatkoja niin koti- kuin ulkomaillakin. Yhdysvalloissa hän oli stipendimatkoilla vuosina 1947, 1950–1951 ja 1952 sekä kokousmatkoilla vuosina 1957 ja 1961. Muita opintomatkojen kohdemaita olivat Sveitsi (ja WHO:n  päämaja) 1950, 1951, 1958, 1960 ja 1962, Ranska 1950, 1958 ja 1959, Italia 1954 ja 1956, Norja 1954 ja 1959, Etelä-Amerikka 1954 ja 1957, Hollanti 1956, Espanja 1956, Tanska 1957 ja 1958, Ruotsi 1958, Englanti 1959, Jugoslavia 1959.

Yhdistystoimintaa

Zaida Eriksson-Lihr osallistui jatkuvasti myös yhteiskunnalliseen toimintaan kotimaassa. Hän oli Svenska Kvinnoförbundetin keskushallituksen jäsen vuosina 1945–1947, Sommarbarn -yhdistyksen hallituksen jäsen vuosina 1946–1948, Konvalescenthem – Toipumakoti -yhdistyksen hallituksen jäsen ja toimi myös sen hallituksen sihteerinä, Mannerheimin Lastensuojeluliiton koululääkäri toimikunnan jäsen sekä Yrkeskvinnornas förbundetin hallituksen jäsen.

Zaida Eriksson-Lihr oli useiden tieteellisten yhdistysten, seurojen ja liittojen jäsen: Suomen Lääkäriliitton jäsen ja  liiton valtuuston jäsen vuosina 1950–1952 sekä liiton spesialistilautakunnan jäsen (lasten liikaherkkyystautien asiantuntijana) vuosina 1952–1962; Finska läkaresällskapetin jäsen (mainitaan lääkärimatrikkelissa viimeksi 1952); Kansainvälisen naislääkäriliiton varapresidentti 1947–1954; Suomen Naislääkäriyhdistys – Finlands Kvinnoläkareförening varapuheenjohtaja 1946–1948, puheenjohtaja 1950–1952. kunniajäsen 1958; Nordisk Förening för Allergiforskning hallituksen jäsen 1946–, sihteeri 1949–1957, kongressisihteeri 1949, presidentti 1957–1961, kongressipresidentti 1961; Acta Allergica -aikakauskirjan Suomen avustaja 1948–1949 ja toimitussihteeri 1949–1968(?); Section of Pediatric Allergy of the European Academy of Allergy varapresidentti 1960–(?); International Association of Allergy varapresidentti 1961–1964; Interasma (International Association of Asthmology) presidentti 1969–1972, kongressin puheenjohtaja 1972; Allergialiitto-Allergiförbund hallituksen varapuheenjohtaja 1970–1974(?), kunniajäsen 1972;  Allergia–Allergi –lehti päätoimittaja 1970–1974(?); Förening för Allergologi o Immunologi i Finland kunniapresidentti 1970.

Zaida Eriksson-Lihrin kansainvälisiä huomionosoituksia olivat: New Orleansin kaupungin (USA) kunniakansalainen 1950; Danske Selskabet for Allergieforskning kunniajäsen 1955; Société Française de Allergie kunniajäsen 1963; Nordisk Allergologisk Förening kunniajäsen 1966; Nordisk Förening för Allergiforskning kunniajäsen 1966; Nordisk Pediatrisk Förening kunniajäsen 1967; Svenska Kvinnliga Akademin kunniajäsen; American  Academy of Allergy kutsujäsen 1952; Royal Society of Medicin kutsujäsen 1959.

Lasten terveydenhoidon valistaja

Lopuksi on syytä tuoda esiin Zaida Eriksson-Lihrin harrastus lasten terveydenhoitoa koskevan valistuksen jakamisessa. Hän julkaisi ja toimitti vuosina 1931–1939 ”Pikku Matti” -nimistä, runsaasti kuvitettua lehteä ruotsin- ja suomen kielillä lasten terveydenhoidon edistämiseksi. Lehti painettiin Tilgmannin kirjapainossa Helsingissä ja se ilmestyi kerran kuussa.

Vuonna 1935 Zaida Eriksson-Lihr julkaisi suomeksi kirjasen ”Aakkoset”, jossa hän antoi ”terveysneuvoja pienokaisille heidän jokapäiväisessä elämässään.” Anna Inkeri Relander oli kirjoittanut neuvot runojen muotoon ja Ragni Cavén oli piirtänyt kirjaan kuvat.

Ilmeisesti 1940-luvun alussa Zaida Eriksson-Lihr julkaisi ruotsiksi kirjasen ”Tant-docktors hälso-ABC”, ohjeita pienokaisille jokaista päivää varten. Kirjasesta otettiin uusintapainokset vuosina 1943, 1944 ja 1946. Sama kirjanen ilmestyi suomeksi nimellä ”Tohtori-tädin terveys-aapinen” vuonna 1943 ja uudelleen vuonna 1946.


Lopuksi

Matkustaminen oli Zaida Eriksson-Lihrillen mieluisa harrastus. Ilmeisesti se on antanut hänelle iloa myös lukemattomilla opinto-, luento- ja kongressimatkoilla. Hänen toinen merkittävä harrastuksensa oli musiikki. Eläkkeelle 73-vuotiaana jäätyään Zaida Eriksson-Lihr muutti vuonna 1968 asumaan Espanjan Alicanteen. Hän alkoi suunnitella sinne allergiasairaalaa, jossa lomailevat suomalaiset voisivat saada myös hoitoja allergisiin sairauksiinsa. Tämä hanke jäi kuitenkin toteutumatta. Zaida Eriksson-Lihr kuoli Alicantessa vuonna 1974.




Irma Arminen – kansakoulunopettaja

Kansakoulunopettaja Irma Arminen, o.s. Puonti oli 156-senttinen. Hänellä oli ruskea, kihara tukka ja toisessa silmässään aavistus ruskeaa väriä. Hän jäi täysorvoksi 15-vuotiaana ja samalla nuorempien sisarustensa huoltajaksi. Hänestä kehittyi merkittävä opettajavaikuttaja Helsingissä. Hän oli naisasianainen, edistysaatteen kannattaja ja ihailtu opettaja. Hänellä oli laaja ystäväpiiri. Meitä kahta tytärtään hän kannusti monin tavoin ja auttoi nuorempia sisaruksiaan niin, että hekin selviytyivät elämässä.

Hän kuului äitilinjassa Asikkalan Apposten sukuun ja isälinjassa Vehkalahden Puonti – Alajääskiin. Apposissa näyttäisi olleen sosiaalisia taitoja ja herkkyyttä, mutta myös temperamenttisuutta, musikaalisuutta ja huumorintajua. Sen suvun seurassa en ole pitkästynyt. Yritteliäisyyttä kuvaa se, että pari suvun jäsentä lähti perheineen Kanadaan ja Yhdysvaltoihin, jossa jälkipolvet ovat kouluttautuneet ja pärjänneet hyvin.

Irma Armisen isänpuoleinen suku on puolestaan keskiaikainen talonpoikainen vehkalahtelaissuku: Jääskien/Ala-Jääskien suku Vehkalahden Turkian kylästä. Ala-Jääskistä löytyy vankkaa urheiluhenkeä ja ainakin joissakin sukuhaaroissa myös melkoista verbaalista lahjakkuutta, kuten Junnu Vainio. Sukua voisi ehkä talonpoikaisuuden lisäksi luonnehtia seppä-insinööri-suvuksi.

Irma Armisen isä, pelti- ja vaskiseppäyrittäjä Evert Puonti kuoli traagisella tavalla 35-vuotiaana sisällissodassa, Lahdessa. Muutamat Lahden sivistyneistöpiirin jäsenet ja ennen kaikkea Lahden yhteiskoulun matematiikan opettaja Anni Manninen lähtivät tukemaan Irma Puontia, myöhemmin Armista, hänen koulutiellään. Viime kädessä Irma kuitenkin raivasi tiensä omalla lahjakkuudellaan. Äitini toi omassa 60-vuotishaastattelussaan esiin sen, että koulun tulisi suojella lapsia poliittisilta ristiriidoilta. Kommentin voi ymmärtää hänen oman isänsä kohtaloa vasten. Sekä Irma Armisen että hänen Matti-puolisonsa arvoihin kuului liberaali oikeusvaltio.

Olen kuvannut äitini ja laajemman sukupiirini elämää sisareni kanssa julkaisussa: Hilkka Lehtonen – Anna-Maija Vuorela. 2011. Sukumme kaiken maailman tiellä. Peltiseppä Evert Puontista Lahdessa opettajavaikuttaja Irma Armiseen Helsingissä. Uniprint. Helsinki. Kuvaan siinä myös perheemme kesäelämää Luumäellä. Tuolloin perheemme sai olla yhdessä peräti kolmen kuukauden ajan toisin kuin talvisin, jolloin molemmat vanhempani toimivat opettajina. Niinpä kesäajat kimaltelevat muistoissani aivan erityisellä tavalla. Niihin liittyi vahvasti elämisen vapauden kokemus ja monimuotoinen luonto Kivijärvellä. Myös Luumäellä ollut Satusalmi-huvila asukkaineen oli Irma Armiselle ja minulle kummitäteineen erityisen merkityksellinen. Huvilalla asusti jo edellä mainittu opettaja Anni Manninen, kummini. Se välitti harmaatukkaisine täteineen ja muine asukkeineen menneen maailman tunnelmaa meille, joilla ei ollut ollut koskaan mahdollisuutta elää isovanhempiemme kanssa. Äitini asusti kesäisin tällä huvilalla ennen sotia ja vielä vuonna 1944. Heti sotien jälkeen perhe rakensi Kivijärvelle oman kesäpaikan.

Irma Arminen eli lapsuuttaan Lahdessa peltiseppäyrittäjän kodissa, joka oli yhteiskunnallisesti suuntautunut ja ihanteellinen. Orpouden myötä äitimme adoptoitiin henkisesti Lahden yhteiskoulussa vaikuttaneeseen sivistyneistöpiiriin. Näin hän eli pitkään kahden maailman välissä ja uskon, että se kehitti häntä ihmisenä. Samalla Irma Arminen löysi oman henkisen kotinsa opettajamaailmasta. Siinä hän saattoi toteuttaa lapsuuskotinsa edistysuskon perintöä. Työväenliikkeen identiteettihän rakentui eteenpäin menolle järjestövoiman avulla. Irma Arminen oli vahva järjestöihminen. Samalla hän oli kodin ihminen, joka piti huolta meistä lapsista ja sisaruksistaan, leipoi kesäisin viikoittain, vaali kukkia, korjasi vaatteitamme ja kirjoitti runoja – ja eli yli elämänsä varjojen.

Opettaja-lehden entinen päätoimittaja Antti Henttonen toteaa Senioriopettaja-lehden numerossa 4/2012 äidistäni mm. seuraavaa: ”Vanhempien ikäpolvien senioriopettajat muistavat Irma Armisen v. 1976 toimintansa aloittaneen Opettajien ammattijärjestön suurimman perustajajärjestön Suomen Opettajain Liiton hallituksen 1. varapuheenjohtajana ja Helsingin opettajayhdistyksen sekä useiden muiden kulttuurijärjestöjen aktiivisena toimijana. Hän oli luomassa myös Helsingin veteraani/senioriopettajien toimintaa.”




Miina Sillanpää – vahva kansalaisvaikuttaja

Miina Sillanpää muistetaan ensisijaisesti siitä, että hänestä tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri. Hän oli apulaissosiaaliministerinä Väinö Tannerin hallituksessa vuosina 1926–1927. Mutta Miina Sillanpää oli myös paljon muuta, merkittävä kansalaisvaikuttaja ja edelläkävijä monessa asiassa.

Huikea elämäntarina

Miina Sillanpään elämä on huikea tarina köyhän torpan tytöstä tehtaantyöläiseksi, piiaksi ja palvelijattareksi ja siitä palvelijattarien aseman parantajaksi, toimittajaksi, kansanedustajaksi, ministeriksi ja talousneuvokseksi. Miina Sillanpään elämäntarinan rinnalla kulkee suomalaisen hyvinvointivaltion synty: kansalaisoikeudet, sosiaaliturva, oppivelvollisuus, tasa-arvo. Aika kattaa myös kaikki Suomen historian ja politiikan dramaattiset vaiheet: autonomian ajan päättyminen, kansalaissodan aika, oikeistoradikalismin nousu 1930-luvulla, talvisota, jatkosota.

Torpan tyttö ja lapsityöläinen

Miina Sillanpää syntyi nälkävuosien vaivaamassa Suomessa Jokioisilla, Sillanpään torppaan vuonna 1866. Lapsuutta ei sanan nykymerkityksessä oikein edes ollut. Lapset joutuivat jo varhain työhön oman elantonsa hankkimiseksi. Niinpä Miina pääsi 12-vuotiaana työhön Forssan puuvillatehtaan kehräämöön. Työvuorot kestivät 12 tuntia. Yötyötä oli joka toinen viikko. Työ oli yksitoikkoista, ikävää. Lapsityöläiset asuivat tehtaan vetoisissa makuusaleissa. Viikonloppuisin haettiin kotoa eväitä, tehtaan ruokalasta sai vain kerran päivässä lämmintä keittoa ja leipää.

Kuudentoista iässä Miina Sillanpää siirtyi Jokioisten naulatehtaaseen, jossa hän lajitteli nauloja, leimasi naulapakkauksia ja pääsi lopuksi naulakoneelle. Sielläkin työpäivät olivat pitkiä ja työ likaista ja pölyistä.

Piika ja palvelijatar

Kahdeksantoistavuotiaana Miinalle tarjoutui mahdollisuus lähteä piiaksi Porvooseen. Tästä alkoi Miina Sillanpään itsellinen elämä, täysi-ikäisyys tuohon aikaan saavutettiin tosin vasta 21-vuotiaana. Kotoa lähtiessään Miina halusi nimen, jonka hän osasi itsekin lausua. Näin Vilhelmiina Riktigistä tuli Miina Sillanpää. Helsinkiin Miina Sillanpää muutti 1887 ja oli palvelijattarena useammassakin perheessä, lehtori Unoniuksen perheessä pisimpään.

Kiertokoulu, kylän kirjasto ja valtava opinhalu

Miina Sillanpään muodollinen koulutus rajoittui muutamaan lukukauteen kiertokoulua sekä tehtaankouluun Forssassa. Lapsityöläiset saivat yötyöviikoilla opetusta neljä tuntia päivässä. Tätä opetusta Miina Sillanpää arvosti koko elämänsä ajan.

Miina Sillanpää luki paljon ja haki aktiivisesti opetusta muun muassa Kansanvalistusseuran kansanopistokursseilta ja luennoista. Kursseilla hän harjaantui myös julkiseen keskusteluun ja puheen pitämiseen. Miina Sillanpää piti tärkeänä itsekasvatusta, itsensä kehittämistä ja häntä itseäänkin voidaan pitää elinikäisenä opiskelijana. Palvelijataryhdistyksessä järjestettiin kursseja, yhdistykselle tilattiin sanomalehtiä ja perustettiin kirjasto palvelijattarien käyttöön. Toimittajana hän arvosteli muun muassa sitä, kuinka palvelijattaret eivät saaneet perheissä lukea isäntäväelle tilattuja sanomalehtiä.

Palvelijattarien etujen ajaja

Palvelijattarien työolot olivat viime vuosisadan vaihteessa nykynäkökulmasta katsoen kestämättömät. Työpäivän pituus saattoi olla 12–14 tuntia ja yölläkin herätettiin tarvittaessa. Vapaata oli vain sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan. ”Asuntona” oli usein vain sänky keittiön nurkassa. Tuohon aikaan vesijohto, viemäröinti ja keskuslämmitys puuttuivat useimmista kaupunkitaloistakin. Vedet kannettiin sisään ja ulos. Piiat pesivät myös perheen pyykit, kantoivat puut ja lämmittivät uunit. Palvelijattarien työoloissa oli siis paljon korjattavaa.

Vuonna 1898 Miina Sillanpää osallistui Helsinkiin perustetun palvelijataryhdistyksen kokoukseen, jossa palvelijattaret ja emännät yhdessä pyrkivät työolojen kohentamiseen. Miina Sillanpäästä tuli yhdistyksen varapuheenjohtaja ja vuonna 1899 hän siirtyi kokonaan palvelijataryhdistyksen tehtäviin. Hän toimi Palvelijataryhdistyksen paikanvälitystoimiston hoitajana ja myöhemmin yhdistyksen perustaman palvelijatarkodin johtajana. Vuonna 1901 hänet valittiin Helsingin Palvelijataryhdistyksen, myöhemmin Taloustyöntekijäin yhdistyksen puheenjohtajaksi, ja tätä tehtävää hän hoiti koko loppuelämänsä vuoteen 1952 saakka.

Palvelijattarien vaatimukset työolojen parantamiseksi olivat hyvin kohtuullisia: yksi vapaailta viikossa ja vapaata sunnuntaisin aamu- tai iltapäivällä sekä ylityökorvaus klo 22 jälkeisestä työstä. Perheenemännät puolestaan eivät halunneet luopua ympärivuorokautisesta kotiavusta. Vapaa-aikaa vastustettiin piikojen suojelemisella joutilaalta ja paheisiin johtavalta elämäntavalta. Varaa ylityökorvauksiin taas ei olisi perheillä, joiden tuli elää säädynmukaista elämää. Asenteiden lisäksi työolojen parantamisen esteenä oli, ettei ollut kenen kanssa neuvotella, koska perheenemännät eivät olleet järjestäytyneet. Työoloja korjaava kotiapulaislaki tuli voimaan vasta 1949.

Toimittajan terävä kynä

Kirjoittamalla Miina Sillanpää nosti keskusteluun yhteiskunnallisia epäkohtia. Päätoimien ohella Miina Sillanpään ura käsitti lukuisia, luottamustoimiin verrattavia työtehtäviä, kuten toimittajan, päätoimittajan tai vastaavan toimittajan tehtäviä Palvelijatar-, Työläisnainen ja Toveritar-lehdissä. Hän oli muutenkin ahkera kirjoittaja ja osallistui yhteiskunnallisia epäkohtia käsittelevään keskusteluun päivälehdissä.

Kansanedustajana

Miina Sillanpää valittiin ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907, kun eduskuntauudistuksessa naiset olivat saaneet äänioikeuden ja voivat myös asettua ehdokkaaksi vaaleissa. Hänen kansanedustajauransa oli poikkeuksellisen pitkä ja kesti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aina vuoteen 1948. Hän on edelleen pitkäaikaisin naiskansanedustaja.

Eduskunta-aikanaan Miina Sillanpää kuului useisiin valiokuntiin, eri aikoina hän kuului muun muassa kansanvakuutus-, työväenasiain-, tarkastus- ja sivistysvaliokuntaan sekä sotien aikaan ulkoasiainvaliokuntaan. Presidentin valitsijamiehenä hän oli viisi kertaa ja ikäpuhemiehenä vuosien 1936–1947 välillä. Kansanedustajana Miina Sillanpäätä on kuvattu suorasanaiseksi puhujaksi, jonka puheet usein ylittivät julkaisukynnyksen, mutta toisaalta saivat runsaasti kritiikkiäkin.

Naiskansanedustajat keskittyivät vahvasti sosiaalisiin kysymyksiin, tasa-arvoon ja naisten asemaan, kuten avioliittolakiin ja naisten oikeuteen päästä valtion virkoihin.

Ministerinä

Miina Sillanpää on monessa asiassa aukonut uria, niin myös ministerinä. Hänet valittiin ministeriksi ensimmäisenä naisena Suomessa. Hän toimi apulaissosiaaliministerinä Väinö Tannerin hallituksessa 1926–1927. Hänen tehtäviinsä kuuluivat köyhäinhoitoasiat, lastensuojeluasiat ja raittiusasiat. Hän paneutui asioihin poikkeuksellisen perusteellisesti ja teki tarkastusmatkoja kunnalliskoteihin, lastenkoteihin ja köyhäinhoitolaitoksiin. Niitä ei tuohon aikaan ollut tapana tehdä. Matkoilla paljastui köyhäinhuollon huono tila, huonokuntoiset, usein siivottomat laitokset, kehno ruoka ja liian vähän henkilökuntaa. Näihin kysymyksiin Sillanpää puuttui sekä paikan päällä että raporteissaan.

Miina Sillanpään lyhyellä ministerikaudella merkittävimpiä lakeja oli naisten oikeus valtion virkoihin 1926. Siihen asti naisten oli pitänyt anoa erivapautta sukupuolestaan, jotta valtion virka olisi auennut. Ministerikaudella valmisteltiin myös avioliittolakia, jolla puolisot julistettiin oikeudellisesti tasavertaisiksi ja naiset pääsivät pois aviomiehensä holhouksen alta. Laki vahvistettiin vuonna 1929.

Kansalaisvaikuttaja

Kansalaisvaikuttajana Miina Sillanpää näki yhdistystoiminnan, erilaiset yhteydet ja yhteistyön vahvana tukena tärkeinä pitämiensä asioiden ajamiseen. Hän oli aktiivinen ammattiyhdistystoiminnassa, ajoi kuluttajien asiaa ja oli mukana monissa muissa yhdistyksissä ja järjestöissä, ennen muuta naisliikkeessä ja palvelijataryhdistyksessä. Hän oli muun muassa Sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnan jäsenenä pariin otteeseen, Sos.dem. Naisliiton puheenjohtajana ja myöhemmin sihteerinä, Helsingin Ensikoti ry:n ja Ensikotien liiton puheenjohtajana sekä lukuisissa muissa yhdistyksissä. Vuosisadan alussa hän oli Raittiuden Ystävät –yhdistyksessä.

Yhteiskunnalliseen keskusteluun Sillanpää osallistui myös lehtikirjoituksilla, joka tuolloin oli merkittävä vaikuttamisväylä. Kirjoitustyöstä on koottu bibliografia.

Ensikodit ja lapset

Pelastamalla äiti pelastetaan lapsi. Jokainen lapsi on pelastettava elämälle, kiteytti Miina Sillanpää kuvatessaan ensikotien toiminta-ajatusta.

Vuonna 1907 eduskuntaan valitut sosialidemokraattiset naiset tarttuivat isoon sosiaaliseen ongelmaan tekemällä aloitteen, että kuntien tulisi perustaa koteja aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan ja muita turvattomia lapsia varten. Asia raukesi, toistettiin useilla valtiopäivillä, mutta ei sittenkään edennyt. Sitä pidettiin epäsiveellisyyden palkitsemisena ja vain harvat näkivät ongelman johtuvan sosiaalisista oloista.

Nykyaikana, jolloin avoliitot ovat yleisiä, äitiyslomat pitkiä ja lapsilla oikeus päivähoitoon, on vaikea käsittää ongelman suuruutta. Avioliiton ulkopuolinen raskaus oli suuri häpeä ja sitä pidettiin osoituksena epäsiveellisyydestä. Perheistä palvelijattaret sanottiin helposti irti raskauden tultua ilmi, vaikka raskauden aiheuttaja saattoi usein olla jopa asianomaisen perheen jäsen, mies tai poika. Myös avioliiton ulkopuolella syntyneelle lapselle, ”äpärälle”, isättömyys oli elämänikäinen häpeä.

Kun äiti-lapsikotien perustaminen ei edennyt eduskunnassa, asiaa ajamaan perustettiin 1936 yhdistys puheenjohtajana Miina Sillanpää. Ensimmäinen Ensikoti avattiin 1942 Helsinkiin. Sittemmin ensikotien verkosto on laajentunut ja toiminta kehittynyt: ensi- ja turvakotien liiton toiminta ulottuu koko maahan ja käsittää paitsi ensi- ja turvakoteja myös monipuolista muuta perheiden tukemista ja kriisityötä.

Vanhusten huoltoa

Palvelijataryhdistyksen ylläpitämä koti Tarkk´ampujankadulla Helsingissä, joka tarjosi väliaikaista majoitusta palvelijattarille, muuttui asteittain vanhainkodiksi. Sen asukkaat olivat hekin pääsääntöisesti entisiä taloustyöntekijöitä. Vanhustyö on Miina Sillanpään perintöä mukaillen laajentunut Miina Sillanpään Säätiössä, joka tarjoaa vanhuspalveluja ja kuntoutusta sekä kehittää uusia palvelumuotoja.

Sillanrakentaja

Miina Sillanpäätä on kuvattu sillanrakentajaksi, joka pystyi tekemään yhteistyötä yli puoluerajojen viime vuosisadan jakautuneessa yhteiskunnassa. Jo suurlakon aikaan 1905 Miina Sillanpää korosti neuvottelujen tietä ja yhteistyötä ja kehotti välttämään tilanteiden kärjistämistä perheenemäntien kanssa. Kansanedustajana hän etsi ajamilleen asioille kannattajia eri puolueista, mikä omassa leirissä herätti usein arvostelua. Hänen maltillisuuttaan ja sovittelutaitojaan arvostettiin yli puoluerajojen.




Edith Bergholmin elämäntyönä Porvoon Naisopisto

1867 Edith Bergholmin isä oli Borgå Lyceumin rehtori, professori Karl Axel Bergholm ja äiti Ida Augusta os. Roschier. Edith Bergholm innostui nuoruudessaan naisasialiikkeestä ja oli huolissaan nuorten naisten koulutus- ja työmahdollisuuksista varsinaisen koulunkäynnin jälkeen.

Ollessaan oppikoulun opettajana Edith Bergholmia alkoi askarruttaa koulun yksipuolisuus. Hänelle selvisi, että oli perustettava koulu, joka ei perustu pelkästään älyn kehittämiseen, vaan ottaa huomioon myös käytännön taipumukset, jotta oppilaat nykyistä paremmin pystyisivät valitsemaan itselleen sopivan elämänuran. Bergholm oli perehtynyt ulkomaan matkoillaan Saksan ja Ranskan kouluoloihin ja sisäoppilaitoksiin ja pannut merkille ylioppilastutkinnon rinnalla siellä olevat vaihtoehdot.

Ajatuksiaan Edith Bergholm toi julki vuonna 1905. Mutta kirjoitus Uudessa Suomettaressa marraskuun 1. päivänä 1911 oli liikkeellepaneva voima. Artikkeli ”Uusi korkeampi naisopisto” sai aikaan keskustelun, joka johti jo seuraavana vuonna Porvoon Naisopiston perustamiseen.

Pääsyvaatimuksena oli keskikoulun suorittaminen tyttökoulussa tai viisiluokkaisessa yhteiskoulussa. Opetussuunnitelmassa oli sivistysaineita ja käytännön aineita: käsitöitä, taloudenhoitoa, kuten ruuanlaittoa, kirjanpitoa, jossain määrin puutarhanhoitoa ja pikkulastenhoitoa kuten myös terveydenhoitoa. Naisopisto oli sisäoppilaitos, jossa oli sekä suomenkielinen että ruotsinkielinen linja. Oppilaitosta varten Edith Bergholm hankki Porvoosta tarkoitukseen sopivan koulutalon.

Syksyllä 1912 Edith Bergholmin unelma toteutui, kun 37 suomenkielistä ja 15 ruotsinkielistä tyttöä aloittivat opiskelunsa Porvoossa. Vuosimaksua perittiin 810 markkaa lukuvuodelta. Inflaation vuoksi maksut nousivat, niin että vuonna 1919 maksu oli 3000 markkaa. Valtionapua oppilaitos sai vuodesta 1913.

Taistelu tyttöjen ja naisten aseman parantamiseksi kuitenkin jatkui. Vuonna 1920 aloitettiin seminaarilinja, jonka suorittaminen oikeutti pyrkimään opettajaseminaariin ns. hospitantti-linjalle. Seminaarilinjalla oli silloin kolme oppilasta.

Valtioneuvoston kanssa käymänsä kirjeenvaihdon jälkeen Edith Bergholm saattoi toukokuussa 1922 ilmoittaa koulussa, että ”Naisopiston 2.luokan oppilaat Sirkka Tommila, Hertta Koskinen ja Hilja Ylänen ovat kirkollis- ja opetusministeriön päätöksen mukaan oikeutettuja pääsemään hospitantiksi kansakoulunopettajatar-seminaareihin”.

Edith Bergholmin merkittäviin saavutuksiin kuuluu myös se, että naisopiston suorittaneet rinnastettiin ylioppilastutkinnon suorittaneisiin täytettäessä erinäisiä valtion virkoja mm. posti- ja lennätinlaitoksessa sekä rautateillä. ”Tant Edith” oli kauaskatseinen ja inhimillinen persoona. Häneltä riitti aikaa ja innostusta aktiiviseen toimintaan Porvoon kaupunkilähetyksessä ja Porvoon NNKY:ssä, jonka perustaja hän myös oli.

Porvoon Naisopiston perustaminen ja sen toiminnan ylläpitäminen oli Edith Bergholmin kulttuuriteko, se oli hänen tapansa rakentaa Suomelle tulevaisuutta, vaikeuksia voittamalla.

Vuonna 1906 oli saatu eduskuntauudistus, myös naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden valtiollisissa vaaleissa. Ensimmäinen sortokausi oli sivuutettu. Mutta venäläiset ryhtyivät uusiin toimiin ja alkoi toinen sortokausi, jonka iskulause ”Finis Finlandiae” tarkoitti Venäjän yleisvaltakunnallisen lainsäädännön ulottamista myös Suomeen.

Edith Bergholmin suunnatonta henkilökohtaista rohkeutta osoittaa se, että hän uskalsi käynnistää uuden oppilaitoksen samaan aikaan, kun venäläiset miehittivät avainasemat Suomen hallinnossa: yliprokuraattoriksi, ministerivaltiosihteeriksi, pääministeriksi ja yliopiston kansleriksi tuli venäläinen.

Venäjän kieli, historia ja maantiede määrättiin pakollisiksi myös tyttökouluihin. Samoin kouluihin piti hankkia myös Venäjän kartta ja keisarin kuva. Annettiin määräykset keisarillisten juhlapäivien vietosta ja kiellettiin opettajia ja oppilaita osallistumasta valtiollisiin mielenosoituksiin. Romanov-suvun 300-vuotisen hallintokauden juhlimisesta niin ikään annettiin tarkat määräykset. Viipurin hovioikeuden jäsenet vangittiin ja vietiin Pietariin. Venäläistäminen oli totaalista.

Vuonna 1914 syttyi 1. maailmansota, Suomi julistettiin sotatilaan, mutta Edith Bergholm valoi tulevaisuuden uskoa jakaessaan päästötodistuksia ensimmäisille Naisopistosta valmistuneille oppilaille.

Tänään meidän on paljosta kiittäminen myös Edith Bergholmia siitä, että on etuoikeus olla suomalainen nainen.




Sirkka Littow – kulttuurin suurkuluttaja

Miellyttävä, tyylikäs, hillitty, iätön. Luonnehdinta kertoo 85-vuotiaasta zonta-sisarestamme Sirkka Littowista. Hän osallistuu Oulun Zonta-kerho I:n kokouksiin aina kun mahdollista. Kun useimmat meistä tulevat autolla, hän pyöräilee paikalle sään ja kelin salliessa.

 

Tasa-arvoon kasvatettu

Sirkka Littow, o.s. Hyyryläinen, on kotkalaisen, juuriltaan savolaisen puusepän ja talonrakentajan neljästä lapsesta vanhin. Perheessä oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Vanhemmat pitivät luonnollisena, että lapset pyrkivät oppikouluun. Kansakoulun neljännen luokan jälkeen oppikouluun meno merkitsi vanhemmille lukukausimaksujen lisäksi oppikirjojen ostoa. Moni tuon ajan nuorista siirtyi ansaitsemaan elantonsa viimeistään keskikoulun jälkeen.

Koulunkäynti Kotkassa sotien aikana oli ajoittain hyvin rauhatonta ja pommitusten vuoksi jopa vaarallista. Kotka oli pommitetuin kaupunki Suomessa. Pommitusten tihentyessä talvella 1944 koulunkäynti keskeytyi ja noin puolet tyttölyseon kolmannesta luokasta evakuoitiin Inkeroisiin, Littow heidän mukanaan. Siellä oli perhemajoitus. Muille oppilaille löytyi rauhallisia koulunkäyntipaikkoja sukulaisten ja tuttavien luota kaukana rauhattomasta Kotkasta.

Littow halusi jatkaa vielä lukioon. Se sopi isälle, joka totesi vain, että tytön oli huolehdittava hyvin koulunkäynnistään. Perhe ei olisi voinut maksaa luokalle jäävän opintoja. Littow pääsi lukiossa vapaaoppilaaksi ja eteni vuosi ja luokka tahtia ylioppilaaksi. Sisarukset seurasivat isonsiskonsa esimerkkiä.

– Feminismin siemen alkoi orastaa minussa jo lukiolaisena, kun 1940-luvulla uskonnon opettajani Ussa kertoi, mitä hyvää lähetystyö oli Afrikassa saanut aikaan. Esimerkiksi heimopäällikkö valitsi viidestä vaimostaan yhden. Minua jäi askarruttamaan, miten neljälle muulle kävi. Tuohon aikaan ei juuri kyselty asioita opettajilta.

Äiti oli kasvanut jo kotonaan tasa-arvoon. Myös Littow sisaruksineen oppi pienestä pitäen, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Mieleen on jäänyt, miten arvostavasti ja kunnioittavasti vaari lähestyi mummoa pyyntöineen, esimerkiksi: ”Me mentäisiin vielä illalla niitylle. Olisiko mahdollista saada evästä mukaan.” Hän tiesi saavansa eväät, mutta ei käskyttänyt mummoa tekemään niitä.

Nuoren naisen feminismiä tuki myös Jane Austenin kirja ”Ylpeys ja ennakkoluulo”. Se on kertomus 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarillisesta perheestä. Keskeisenä hahmona on nokkelasanainen tyttö, Elizabeth, jolla on naisen ylpeyttä. Hän ei alistunut. Kirjan painos vuodelta 1922 on yhä Littowien kirjahyllyssä.

 

Opintojen ja työn yhteensovittamista

Lukion jälkeen syksyllä 1950 Littow aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa pääaineenaan englanti. Pakolliset opinnot sisälsivät myös joitakin ranskan kursseja. Koska tavoitteena oli valmistua mahdollisimman nopeasti, ranskan laajempi opiskelu jäi kiinnostavuudestaan huolimatta. Opintoihin sisältyi estetiikan cum laude ja psykologia. Osana opintoja oli luettava englantilaista kirjallisuutta, joten ”Ylpeys ja ennakkoluulo” tuli luetuksi myös alkukielellä.

– Tuohon aikaan ei ollut opintotukea. Opiskelu oli rahoitettava pankkilainalla tai omalla työllä. Opintoja aloitellessani luin lehdestä, että Talouselämä etsii kolmea kausityöntekijää. Minut valittiin alkujaan kolmeksi viikoksi. Onnekseni sain kuitenkin jatkaa tuntityöntekijänä, kunnes valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi. Tein kaikkea, mitä pyydettiin ja sain näin jalat oman pöydän alle. Työpaikkani sijaitsi Esplanadilla, joten saatoin joustavasti käydä välillä luennoilla ja palata työhön.

Heti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Littow oli kesätyössä Kymi Oy:n Hallan sahalla silloisessa Kymin kunnassa ja tienasi rahat polkupyörään. Koska Talouselämä ei tarvinnut kesäapulaista, Littow haki kesätyön opiskeluaikana kotiseudultaan. Kesinä 1951 ja 1952 hän oli Enso Gutzeitin Kymin Kotkansaaressa sijainneen sahan lautatarhalla aluksi ”merkkipiruna”, jonka tehtävänä on merkitä laudan päihin, kenelle ne kuuluivat. Jo ensimmäisenä kesänä hän siirtyi ylösottajaksi laskemaan, kuinka paljon puutavaraa lotjaan siirrettiin. Littow sopi etukäteen, että hän saisi pitää kesätöistä loman, jonka aikana matkustaisi ulkomaille, kesällä 1952 ensimmäisen kerran Pariisiin.

 

Rakkautta ensi silmäyksellä

Littow kävi harvoin tanssimassa, mutta kerran sisar tuli ja tahtoi hänet mukaansa Polille.

– Lopulta suostuin, kun sisareni ”vaati” edes käymään paikalla. Siellä tapasin miehen, joka oli juuri saanut Teknillisestä korkeakoulusta diplomi-insinöörin paperit. Lauantaina tavattiin, maanantaina hän kosi ja lähti saman tien sotaväkeen. Näin minusta tuli vuonna 1954 sotapojan tyttöystävä.

Sirkka ja Paavo Littow vihittiin seuraavana vuonna. Tytär Tiina syntyi vuonna 1956, kolme vuotta myöhemmin poika Pekka ja vuonna 1962 kuopus Maria.

Perheessä oli 1970-luvulla myös sijoituslapsi Seija. Tiinan luokkatoveri Seija oli sijoitettu lastenkodista perheeseen, jossa tyttö oli yksin ja onneton. Kaikista huolehtiva Tiina halusi tuoda ystävänsä omaan kotiinsa. Äiti Sirkka Littow lupasi, että tyttö voisi nukkua isän työhuoneen sohvalla, mutta Seija valitsi mieluummin tyttöjen huoneen lattian ja asui keskikoulun loppuun saakka Littoweilla. Tytöistä tuli hyvin läheiset, kuin sisarukset. Vielä opiskellessaan Seija palasi loma-ajoiksi sijaiskotiinsa. Hän perheineen kuuluu yhä perhepiiriin.

Yhden vuoden Littoweilla asui myös amerikkalainen vaihto-oppilas. Yhteys häneenkin on säilynyt. Lisäksi perhe on vuosien varrella tutustuttanut monia Oulun yliopistossa opiskelijavaihdossa olleita ulkomaalaisia nuoria Suomeen ja suomalaiseen elämään pihatöistä pikkujouluihin.

Runsaan kuukauden kuluttua tästä haastattelusta Sirkka ja Paavo Littowilla tuli täyteen 60 vuotta yhteistä taivalta. Timanttihäät vietettiin jo kesällä Helsingissä, jolloin suuren pöydän ympärillä oli lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia.

 

Elämäntyö opettajana

Armeijan jälkeen Paavo Littowia odotti työpaikka kotipaikkakunnalla Oulussa, jonne perhe asettui. Sirkka Littowin gradu oli valmis, mutta muuten opinnot jäivät vielä kesken. Vuonna 1961 hän valmistui filosofian kandidaatiksi. Rauhallinen opiskelupaikka perheenäidille löytyi Oulun kirjaston lukusalista. Perheessä oli päiväapulainen, joten äidille jäi opiskelun ja työn ohessa aikaa olla lasten kanssa.

Pitääkseen yllä ammattitaitoaan Sirkka Littow opetti opiskelleessaan muutaman tunnin päivässä eri oppilaitoksissa ja valmistuttuaankin lasten olleessa pieniä. Hän auskultoi Oulussa. Tämän jälkeen hänet valittiin Lassinkallion lukion englannin opettajaksi.

– Kokeilukoulun tehtävä toi ylimääräistä, palkatonta työtä, mutta viihdyin erinomaisesti. Kurssimuotoista opetusta kokeilimme kymmenen vuotta. Minusta tuli muun muassa koko Pohjois-Suomen ensimmäisen kielistudion hoitaja ja olin mukana oppikirjoja tekevässä ryhmässä. Kävin myös luennoimassa kokeilusta eri puolilla Suomea. Koska pidin työstäni ja oppilaista, työn raskaus ei ollut ylivoimaista. Eläkkeelle jäin 60-vuotiaana.

 

Kuvia, musiikkia, tanssia, kieliä, matkoja

Sirkka Littow on isänsä tavoin kuva-ihminen. Hänelle elämä on kuvia. Tosin isän valokuvausharrastus tuli tyttärelle tutuksi vasta paljon myöhemmin, sillä isän harrastus päättyi sotaan. Littow osti jo teini-ikäisenä Kotkassa käytetyn bakeliittikameran. Seuraavana vuorossa oli laatikkokamera. Nykyisin hän kuvaa ammattitasoisella järjestelmäkameralla mustavalkokuvia ja digikameralla värikuvia. Ensimmäinen avioliiton aikana koottu albumi numero 1 on nimeltään Me kaksi. Albumi 42 on nyt työn alla. Lisäksi kaikki lapset ja lastenlapset ovat saaneet ja saavat omat albumit täyttäessään 18 vuotta. Samalla he ovat saaneet syntymäpäivänsä Kalevan, Helsingin Sanomat ja saman viikon Suomen Kuvalehden.

Lapsuudessa alkanut lukuharrastus on myös kulkenut mukana läpi Littowin elämän. Suomenkielisen lisäksi Sirkka Littow lukee englanninkielistä kirjallisuutta. Ranskaksi hän lukaisee lyhyitä, humoristisia juttuja.

– Tanssi on ollut aina osa minua. Minussa on tanssi, joka tulee isän suvusta. Isän ei tarvinnut opettaa minua tanssimaan, mutta hän opetti luokkatovereitani. Minä puolestani opetin koulussa luokkatovereilleni valssia yhden luokkatovereista säestäessä flyygelillä. Aloittaessaan tanssiharrastuksen tyttäreni Maria veti minut mukaan tanssin maailmaan.

Littow kuului 1940-luvulla Kotkan Naisvoimistelijoiden valiojoukkueeseen, jota ohjasi Viipurista tullut Annikki Laisaari. Hänen ohjaamaansa ”ilmaisuvoimistelua” voidaan pitää nykytanssin ituna. Sirkka Littow oli tammikuussa 1949 mukana joukkueen esitysmatkalla Tanskassa ja kirjoitti 23.1.1949 päivätyssä kortissa äidilleen muun muassa: ”En koskaan ole nauttinut niin voimistelusta kuin nyt. Arvostelut olivat loistavia.”

Tanssija Leena Ortola ilmoitti 1970-luvulla aloittavansa baletin ja jazzbaletin opetuksen Oulussa. Sirkka Littow, silloin alle 50-vuotias, ei empinyt vaan ilmoittautui tunneille, joilla kaikki muut olivat lapsia tai nuoria. Alkulämmittely oli balettia ja loppu jazzbalettia. Kun Oulun Tanssistudio perustettiin vuonna 1982, hän siirtyi oppilaaksi sinne. Opettajana toimi muun muassa tytär Maria Littow. Tanssistudiossa aloittivat myös tanssijan ammattiin tähtäävät. Niinpä Sirkka Littow kävi vuorotellen 1. ja 2. kurssia, mutta ei koskaan siirtynyt kolmannelle. Harrastus oli monella tavalla antoisa. Vielä 63-vuotiaana hän esiintyi ryhmänsä mukana. Varsinaisen tanssiharrastuksen Sirkka Littow lopetti 70-vuotiaana ja on sen jälkeen osallistunut erilaisiin liikuntamuotoihin, joissa on tanssillisia elementtejä.

Opiskeluaikana löytyi mainio ratkaisu kuunnella hyvää musiikkia.

– Kun Helsingin kaupunginorkesteri harjoitteli yliopiston juhlasalissa eri kapellimestareiden johdolla, kysyin kerran lupaa kuunnella salin sivustalla harjoituksia. Sain luvan ja toin mukanani muutaman muunkin musiikin harrastajan. Musiikkia kuunnelleessani piirtelin yleensä soittajia. Harmiksemme ylikapellimestari Tauno Hannikainen palatessaan orkesterin johtoon kielsi meiltä pääsyn harjoituksiin.

Ouluun muutettuaan nuorikko kävi säännöllisesti Oulun kaupunginorkesterin konserteissa. Osa yleisöstä oli varsin näyttävästi pukeutuneita, mutta nuorella rouvalla ei ollut varaa koreilla vaatteilla. Viisikymmentäluvun puolivälissä hänellä oli yksi itse tehty ruskea vakosamettinen hame ja kaksi valkoista puseroa, joista juhlavampi sopi konserttiin. Jalkineet olivat matalat poikien kenkien tyyliset, ja niihin hän leikkasi vanhasta huopakankaasta muodissa olevat hapsut ja kiinnitti ne kauniisti kenkien etuosaan nauhojen yhteyteen. Sirkka Littowilla on ollut jo kauan kausikortti konsertteihin. On vähän asioita, joiden takia hän jättäisi konsertin väliin.

Sirkka Littowia ovat aina kiinnostaneet myös vanhat kulttuurit. Jo 1950-luvulla hän kävi Pariisin lisäksi Lontoossa. Matkoillaan hän käy taidenäyttelyissä, puistoissa ja tutustuu maan ja kaupungin historiaan. Eläkkeelle päästyään hän teki sisarensa kanssa kaksi Interrail-matkaa reppu selässä eri puolille Eurooppaa. Mukaan tarvittiin vain hieman vaihtovaatteita, sadetakki ja passi. Myöhemmin hän kävi tutustumassa vanhoihin kulttuureihin eri maanosissa, esimerkiksi Intiassa ja Perussa.

 

Kiinteä, kansainvälinen perhe

Lapset ja nuoret, niin omat kuin oppilaatkin, ovat olleet Sirkka Littowille aina tärkeitä. Kun lapset kasvoivat omaan elämään, yhteydenpito vanhempien ja lasten välillä jatkui. Kun lastenlapsia syntyi, jokainen on tullut läheiseksi isovanhemmille, niin maammolle kuin taatolle. Lapset perheineen ja myös aikuiset lapsenlapset ilman vanhempiaan vierailevat Littowien omakotitalossa Oulussa ja isovanhemmat puolestaan lasten ja lastenlastensa luona. Yhteys on lämmin puolin ja toisin.

Helsingissä asuva tytär Tiina on diakoni, jolla on kolme poikaa. Vanhimmalla heistä on jo pieni tyttö. Tiinan perheeseen tuomalla sijoituslapsi Seijalla on neljä lasta, jotka kuuluvat Littowien lastenlapsiin. Seijan perheestä Sirkka ja Paavo Littowilla on kolme lastenlastenlasta.

Pekka-pojasta tuli arkkitehti, joka työskentelee nykyisin Pariisissa. Hänellä on kaksi aikuista poikaa ranskalaisen arkkitehdin Sophien kanssa. Pariskunta on eronnut, mutta yhteydet ovat säilyneet kaikkiin suuntiin. Nyt Pekka on naimisissa suomalaisen vaatesuunnittelijan Anna Ruohosen kanssa. Heillä on yhteinen poika. Perheeseen kuuluu myös Annan ja hänen hollantilaisen ex-miehensä tytär. Vuonna 2014 Pekka Littow ja Anna Ruohonen palkittiin Ranskassa Montparnasselle suunnittelemastaan Anna Ruohosen nimeä kantavasta kuusikerroksisesta muotitalosta. Sen eri kerroksissa suunnitellaan, leikataan sekä ommellaan ja kahdessa alimmassa kerroksessa myydään Anna Ruohosen suunnittelemia vaatteita. Pekan pariisilaisessa kodissa on oululaisen isänisän tekemiä puuveistoksia. Tämä isoisä oli maanviljelijä, joka eläkepäiväinään ryhtyi veistämään puuta. Taiteellisuus on siis suvussa.

Tytär Maria Littow on freelance-tanssitaiteilija, jolla on monipuolinen ura tanssijana, tanssinopettajana ja koreografina. Lisäksi hän on puualan artesaani. Hän suunnittelee ja tekee pääasiassa käyttöesineitä. Luontevasti Sirkka-äiti kertoo, että Maria tekee parhaillaan hänen toivomuksestaan äidilleen harmaasta laudasta hyvin yksinkertaista arkkua. Nyt kerätään myös lastuja, joiden päälle äiti aikanaan lasketaan arkkuun.

 

Oikeudenmukaisuutta, samanarvoisuutta, ystävyyttä

Jo kouluaikana uskonnonopettaja Ussa herätteli Litow’ssa ajatuksia siitä, miten paljon maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta. Tiedotusvälineet kertovat samaa. Kun Sirkka Littow työskenteli Kauppaoppilaitoksessa, opettajakollega Kaisa Linna kertoi Zonta-toiminnasta. Kun järjestö kiinnosti Littowia, Linna ehdotti häntä Oulun Zonta-kerho I:n jäseneksi. Vuonna 1974 Littow’sta tuli kerhomme jäsen. Hallituksen jäsen hän on ollut toimikausina 1975–76 ja 1999–2000 sekä varapuheenjohtajana 1984–85. Sirkka Littow toimi digiaikaan asti kerhomme valokuvaajana ja huolehti valokuva-albumeistamme.

Hallituksen jäsenyys vei nopeasti Littowin sisälle Zonta-toiminnan ytimeen, mutta erityisen antoisana ja merkittävänä hän koki vuosina 1975–1979 kerhon ulkomaisena sihteerinä toimimisen. Hän piti yhteyttä niihin ulkomaisten avustuskohteiden naisiin ja tyttöihin, joiden elämässä zontien apu oli tarjonnut mahdollisuuden kouluttautumiseen ja ammattiin.

– Vaikka apu on pientä maailman laajuisesti, hyvää olisi vielä vähemmän, jos pienikin apu jäisi antamatta. Maailmanlaajuisesti zontat auttavat monia naisia ja tyttöjä parempaan elämään. Minulle on tärkeää kaikkien ihmisten samanarvoisuus. Oman kerhon toiminta tuo elämään myös lämmintä ystävyyttä.

Sirkka Littow on toimintaan sitoutunut zonta, joka ei puhu turhia mutta jolla on siviilirohkeutta uskaltaa sanoa silloin, kun tuntee sen tarpeelliseksi.

 




Eeva-Liisa Siltala – monipuolinen toiminnan nainen

Eeva-Liisa Siltala kuuluu niihin – toivottavasti ei harvinaisiin – ihmisiin, joilla on halu ja kyky nähdä kaikissa asioissa hyvät puolet tai ainakin jotakin myönteistä. Tuo elämänasenne on näkynyt siinä, miten hänen elämässään on ollut ja on edelleen keskeistä toisten hyväksi toimiminen. Zonta-sisarestamme ja kerhomme Oulun Zonta-kerho I:n perustajajäsenestä piirtyy aidon kristityn ja lähimmäisen kuva.

Lapsuus Oulussa

Eeva-Liisa Siltala syntyi 12.11.1925 Oulussa Verner ja Emmi Elisabeth Siltalan perheeseen toiseksi vanhimpana tyttärenä. Tyttäristä vanhin, Anneli (avioiduttuaan Lahtinen) syntyi vuonna 1923, Eeva-Liisa vuonna 1925, Laila vuonna 1927 ja Raili vuonna 1931. Näistä nuorimmat, Laila ja Raili, sairastivat paljon, ja he ovat jo kuolleet. Perheen isä oli Oulun lääninvankilan virkailija ja äiti koko avioliittonsa ajan kotirouva. Eeva-Liisa Siltalan koti oli vankila-alueella, ja vankilan henkilökunta muodosti kiinteän yhteisön, jossa lapset olivat kaikkien lapsia ja jossa opittiin kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, myös vankeja. Lapsille opetettiin, että jos kadulla tuli vastaan entinen vanki, häntä ei saanut tuntea, jotta tuo vanki ei leimautuisi.

Siltala sanoo lapsuutensa olleen onnellinen, ja se onnellinen lapsuus on kulkenut hänen mukanaan elämän kaikissa vaiheissa. Vanhempien uskonnollinen vakaumus, herännäisyys, antoi vankan arvopohjan ja jo lapsesta Eeva-Liisa osallistui mm. körttiseuroihin. Vanhemmat olivat samalla myös kulttuurin harrastajia, ja heidän kanssaan Eeva-Liisa Siltala, samoin kuin hänen sisarensa, pääsivät jo lapsena tutustumaan niin teatteriin ja oopperaan kuin muihinkin taiteisiin.

Siltalan lapsuudessa Oulun työväenteatterin joulutraditio oli esittää Topeliuksen näytelmiä, ja Eeva-Liisa pääsi näkemään ne kaikki. Perheen äiti oli jo nuorena saanut Savonlinnassa kosketuksen oopperaan, ja hän kertoi eri produktioista tyttärilleen. Niinpä tyttäret saattoivat kotona leikkiä oopperoita. Ei siis ole ihme, että opiskeluaikanakin ooppera kuului Eeva-Liisa Siltalan harrastuksiin. Myöhemmin hänestä tuli Savonlinnan oopperajuhlien vannoutunut ystävä: hän on käynyt siellä peräti 27 kertaa. Oulun kaupunginorkesterin kausikortti hänellä on ollut 15 vuotta. Eikä tietenkään voi unohtaa kirjallisuutta!

Oulussa koulussa sotavuosienkin aikana

Onnelliseen lapsuuteen kuuluu myös koulu. Eeva-Liisa Siltala on käynyt sekä Kirkkotorin että Kajaanintullin kansakoulua ja Uudessa keskuskansakoulussa 4. luokan. Tuossa koulussa oli kaupungin ensimmäinen kouluun rakennettu suihku, josta tosin sai vain kylmää vettä. Silti sen suihkun läpi juostiin voimistelutuntien jälkeen.

Kouluajalta Eeva-Liisa Siltala haluaa erikoisesti nostaa esiin opettaja Lyydia Mannermaan. Tämä opettaja saattoi esimerkiksi käsityötunneilla kysyä oppilailta, mitä juttuja he olivat lukeneet lehdistä, ja oppilaat saivat kertoa niistä. Oppilaat osallistuivat raittiuskilpakirjoituksiin, ja heidän kanssaan käytiin myös elokuvissa. Kotona sitten kerrottiin, mitä kaikkea oli kuultu ja nähty, ja Mustalaisruhtinattaren laulut soivat kotonakin.

Jo yläkoulun aikana Siltala oli ollut partiossa 10-vuotiaasta alkaen kolme vuotta. Tämä harrastus jäi, kun ei enää ollut vartiojohtajia. Oppikoulua Siltala kävi Oulun Tyttölyseossa, Tipalassa. Samalla luokalla oli kaikkiaan 40 oppilasta, jotka ovat tavanneet koulun jälkeen usein, nyt vuosittain, kun jäljellä on enää neljä neljästäkymmenestä. Sodan alkaessa koulunkäynti katkesi tältäkin luokalta, ja opiskelua oli esim. välirauhan aikana huhti- ja toukokuu, ja sillä kuitattiin yhden luokan oppimäärä.

Monet tytöt siirtyivät jo sodan alkuvaiheessa pikkulottiin, ja Eeva-Liisa Siltala antoi lottalupauksen vuonna 1943. Hänelle partio oli antanut hyvän pohjan lottatehtäviin, ja koulun jälkeen hän oli lottana Kuuromykkäkoululla muonitustehtävissä koko kesän 1941. Sen lisäksi hän oli töissä lottien kanttiinissa. Työpäivät olivat pitkiä, jopa 10–12-tuntisia, kun kenttäkeittön kanssa oltiin maastossa mm. Muhoksella. Yöksi kuitenkin tultiin kotiin, mutta aamulla taas mentiin uusin voimin muonitustyöhön.

Jatkosodan aikana Eeva-Liisa Siltala oli syyslukukauden ja kevätlukukaudellakin maaliskuuhun asti muonitustyössä Lyseolla. Ruoka valmistettiin Hiukkavaarassa kenttäkeittiössä miesten voimin. Vaikka koulunkäynti oli sodan vuoksi katkonaista, jatkosodan jälkeen koulua saatiin käydä melkein normaalisti omassa koulussa. Miesopettajien tilalla vain oli sijaisia, opiskelijoita. Tosin syksyllä 1944 tuli jälleen katkoksia, kun kouluille sijoitettiin Kuusamon evakoita. Silloin lottatyö kutsui taas, ja Eeva-Liisa Siltala komennettiin puhelinpäivystykseen. Ylioppilaskirjoitukset suoritettiin vuonna 1947 aivan tavalliseen tapaan. Silloin koko Oulun kaupungissa ylioppilaita oli niin vähän, että heidät kaikki voitiin kukittaa samalla kertaa kaupungintalon portailla.

Opiskeluaika Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa

Niin kuin lottatoiminta jo osoitti, Eeva-Liisa Siltalalla oli valmiuksia käytännön kotitaloustöihin, ja ensiksi hän suunnittelikin opiskelevansa kotitalousopettajaksi. Mutta yliopisto veti. Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan oli vuonna 1946 perustettu linja, jossa saattoi opiskella kodin taloustiedettä ja ravitsemustiedettä. Se houkutteli, ja sinne Siltala haki, ja hänet valittiin linjalle 15 muun kanssa.

Uuden opiskelulinjan muotoutumisessa ja opiskelussa oli, luonnollisesti, alkuhämminkiä. Fysiikkaa, kemiaa ja kansantaloutta opiskeltiin tiedekunnan muiden opiskelijoiden, maatalous- ja metsäopiskelijoiden, kanssa yhdessä. Käytävillä kerrottiin, että ravitsemusaineiden opiskelu taisi kauhistuttaa tiedekunnan professoreita, kun pelättiin, että pihvien haju leviää yliopiston käytäville! Toisaalta linja tarjosi tilaisuuden tiedekuntien väliseen yhteistyöhön, kun lisäaineista mm. sosiaalipolitiikkaa, mikrobiologiaa ja kemiaa sekä kodin taloustiedettä opiskeltaessa tehtiin yhteistyötä eri tiedekuntien kanssa.

Maatalous- ja metsätieteellisen tiedekunnan uudelle linjalle siis valittiin 15 opiskelijaa, mutta heistä aloitti vain 12, ja näistäkin kolme siirtyi muihin opintoihin. Lopulta tältä linjalta valmistui viisi maisteria. Eeva-Liisa Siltala esittelee itsensä usein sanomalla, että hän on opiskellut Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa ”sen viivan kohdalla”, siis kotitalousalan edustajana. Hänen pääaineenaan tutkinnossa oli kodin taloustiede. Hän valmistui vuonna 1956. Ryhmä oli kiinteä – ja on edelleen – ja opiskeluvuosina opiskelijat tekivät paljon yhteistyötä.

Opiskelu oli monella tapaa käytännönläheistä: opintoihin kuului mm. se, että haastateltiin perheitä ja tutkittiin tällä tavalla perheiden ruokailutottumuksia. Tämän vaiheen Eeva-Liisa Siltala suoritti Oulu-yhtiön perheitä haastattelemalla. Siinä tehtävässä haastattelija sai juoda kupillisen jos toisenkin kahvia ja maistella monenlaisia kakkujakin, mutta samalla hän pystyi tutustumaan ihmisten arkikäytänteisiin. Opintoihin kuului osana talouskoulun suorittaminen, harjoittelu suurtalouksissa ja viiden kuukauden jakso maalaistaloissa osallistuen erilaisiin talon töihin. Kun Eeva-Liisa Siltala teki tämän osuuden maaseudulla, vaatimus oli, että maalaistalossa 75 % tehtävistä oli taloustöitä. Tavatonta ei ollut, että harjoittelijan ruokapöydässä saattoi olla syömässä 17 henkeä. Eeva-Liisa Siltala arvostaa sitä, että sillä tavalla opittiin töiden käytäntöä – ja samalla myös elämää.

Työura Valiolla kuluttajavalistuskonsulenttina ja tiedottajana

Heti valmistuttuaan Eeva-Liisa Siltala toivoi saavansa työtä Oulusta. Se järjestyi yllättäen, kun Osuusteurastamo Karjapohjola oli kiinnostunut kotitalousalan opiskelijoista. Siltala otti yhteyttä, ja hänet kutsuttiin haastatteluun. Neuvottelussa oli mukana myös Valion konttorin johtaja, ja kun todettiin, että toimialue on yhteinen ja matkat pitkät, hakija nimitettiin kahteen yhtiöön vuonna 1956, ja hän työskenteli näin kolmisen vuotta.

Kun sitten yhtiöiden toiminta monipuolistui ja tuotanto laajeni sekä kotitalouksien varallisuus kasvoi, Valio tarvitsi laajemmin tiedotusta ja käytön opastusta. Niin Eeva-Liisa Siltalasta tuli Valiolle kuluttajavalistuskonsulentti ja tiedottaja. Hänen työalueensa oli koko Pohjois-Suomi, Oulun ja Lapin lääni, mutta hän osallistui erikoistilaisuuksiin myös Vaasan läänin alueella. Pääasiassa hän kiersi kotitalousalan oppilaitoksissa ja ammatti- ja kodinhoitajakouluilla.

Tärkeitä kohteita olivat myös järjestöt, jotka työskentelivät perheiden ja niiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Varsinkin uran alkuvuosina osuusmeijerit järjestivät maataloustuottajanaisille emäntäpäiviä, joihin saattoi osallistua jopa 100–300 emäntää kuhunkin. Niissä esiteltiin meijerituotteita ja Valion koekeittiön uutuuksia sekä niiden käyttöä siten, että tarjoilu oli aina omia tuotteita kuin havaintoesityksenä. Näiden tilaisuuksien merkitystä kuvaa hyvin se, että Eeva-Liisa Siltala sai niiden perusteella lempinimen ’Kuluttajan tulkki’.

Myös lehtikirjoitukset ja luennot kuuluivat tiedottajan tehtäviin. Hyvin pian kouluruokailusta tuli Eeva-Liisa Siltalalle suorastaan sydämen asia. Kouluhallituksessa työskentelevän opiskeluaikaisen kurssitoverinsa Eeva Tammisen vihjeestä hän pääsi kutsuttuna puhumaan koulutoimen tarkastajien vuosittain järjestämille opettajien koulutuspäiville kouluruokailusta, sen kustannuksista ja ravitsemustietoudesta. Kun asian edistämiseen saatiin mukaan myös Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jonka kanssa järjestettiin vuonna 1964 koululaisille ”Varhaisaamiaiskampanja”, voitiin ruokavalioihin ja muihin ruokatalousasioihin sekä vielä kasvatusasioihin saada laajemmin huomiota.

Kouluruokailuhan sinänsä on Suomessa aika vanha asia: vuodesta 1921 oppivelvollisuuden tultua voimaan kansakouluissa tarjottiin ilmainen kouluruoka, mutta pitkään koulu tarjosi vain keiton tai puuron ja oppilas toi kotoa voileivät ja maidon. Oppikouluissa peruskoulun tuloon, vuoteen 1972, asti ruoka oli aina maksullista. Siltalan kuvaama koulutus pyrki monipuolistamaan kouluruokaa. Yhtenä esimerkkinä tämän koulutuksen tuloksista Eeva-Liisa Siltala kertoo olleen se, että ns. pulpettisokeri saatiin kouluista pois. Monissa kouluissa oli nimittäin ollut tapana se, että oppilailla oli pulpetissaan kotoa tuotua sokeria, jota laitettiin melkein ruokaan kuin ruokaan ja jota sormea kostuttamalla saatettiin karamellin tavoin imeskellä tunnillakin.

Valion työntekijänä Eeva-Liisa Siltala oli mukana, kun Lastenklinikan kanssa tehtiin laaja anemiatutkimus vuosina 1965 ja 1975. Siltala oli mukana myös, kun laajassa otoksessa Haapavedellä, Raahessa ja Taivalkoskella selvitettiin viikon mittaisen havainnoinnin avulla perheiden ruoan käyttöä ja ravintoarvoja. Myös paikkakuntien kunnanlääkärit ja terveydenhoitajat olivat mukana tutkimuksen suorittamisessa. Siltala muistelee, miten tutkimuksen tulos yllätti, sillä anemiaa oli vain muutamalla lapsella eikä matoja juuri lainkaan. Tutkimus herätti laajaa huomiota, ja sitä esiteltiin ulkomaillakin, mm. Kanadassa ja Arktisessa symposiumissa eri paikkakunnilla. Kummassakin tutkimuksessa johtajana oli lastentautiopin professori Ole Wasz-Höckert. Näin monella tavalla ison yrityksen PR-työ oli myös yhteiskunnallista työtä, ja sen vaikutus näkyi laajalle. Eeva-Liisa Siltala jäi pois Valion Pohjois-Suomen tiedottajan tehtävästä jäädessään eläkkeelle vuonna 1985.

Seurakunta ja Ilembulan sairaala

Jo lapsuudesta lähtien seurakunta on ollut Eeva-Liisa Siltalalle läheinen. Aktiivisena seurakuntalaisena hän on osallistunut myös kirkon hallintoon: hän on ollut kirkkovaltuustossa ja seurakuntaneuvostossa 16 vuoden ajan, ja siitä ajasta viisi vuotta hän oli seurakuntaneuvoston varapuheenjohtajana. Varsinkin kirkon toteuttama lähetystyö on ollut Siltalan perheen erikoisharrastuksena peräti neljän polven ajan. Hänen lapsuudessaan lapsetkin osallistuivat vappukukkien ja sokeain kukkien myyntiin. Eeva-Liisa Siltala muistaa, miten hän jo koululaisena oli keräämässä varoja Itä-Karjalaan ja inkeriläisille, eli varhaisina kouluvuosinaan hän omaksui asenteen, että on autettava, kun voi. Lähetyspiirit puolestaan ovat hänen mielestään olleet jo siinä antoisia, että niissä on voinut tutustua uusiin ihmisiin ja päässyt näkemään, miten monella tapaa ihmiset voivat auttaa muita.

Tansaniassa sijaitsevan Ilembulan sairaalan avustaminen on vuosikymmeniä ollut Eeva-Liisa Siltalan avustustyötä yhdessä Ilembulan ystävät -yhdistyksen jäsenten kanssa. Siltala on yhdistyksen perustajajäseniä ja toiminut yhdistyksen puheenjohtajana 28 vuotta ja jäsenenä 34 vuotta. Ilembulan kuntahan on Oulun kummikunta, ja yhteyksiä sinne on hoidettu ennen muuta sairaalan kautta, jossa on toiminut lastenlääkärinä oululainen Leena Pasanen. Sairaalaan on kerätty rahaa mm. valtakunnallisena lähetyshankkeena vuonna 1994. Silloin saadulla yli 200 000 markalla saatiin korjatuksi termiittien rikkomia sähköjohtoja ja laitettua koko sairaalan sähköistys kuntoon. Samalla tavoin seurakuntien ja zontien avustuksin on saatu useina vuosina sairaalaan lähetetyksi lääkkeitä ja maitojauhetta.

Zonta-toiminta ja samalla osallistuminen monipuoliseen avustustyöhön

Oman Valion palveluksessa tehdyn työnsä ohella Eeva-Liisa Siltala toimi vuoden opettajana terveydenhoito-opistossa esitellen terveydenhoitohenkilöstölle ravitsemustietoutta. Sitä kautta hän tutustui naisiin, jotka suunnittelivat Zonta-kerhon perustamista Ouluun. Siltala lähti mukaan suunnitteluun ja hänet kutsuttiin yhdeksi kerhon perustajajäsenistä. Oulun Zonta-kerho I perustettiin sitten vuonna 1961, ja Eeva-Liisa Siltala on ollut aktiivinen kerhonsa jäsen yli 50 vuotta. Vuonna 2008 hänet kutsuttiin kerhonsa ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Zonta-toiminnan keskeinen tavoite on toimia maailmanlaajuisesti naisten ja tyttöjen aseman parantamiseksi mutta samalla tutustuttaa eri aloilla toimivia aktiivisia naisia toisiinsa ja auttaa näin verkottumista.

Kunniajäsenen asemasta katsoessaan Eeva-Liisa Siltala korostaa myös sitä, että kerhon kautta syntyy ystävyyssuhteita sukupolvirajojen yli. Siltala muistaa Oulun Zonta-kerho I:n alkuaikojen toiminnasta sen, miten kokouksissa oli hyvä tunnelma ja keskustelut eri aloilta vilkkaita. Kokouksissa käytiin mahdollisuuksien mukaan; oli suorastaan kunnia-asia olla läsnä. Hän korostaa samanlaisen sitoutumisen olevan yhä edelleen tärkeää kaikissa yhteisissä hankkeissa. Yksi osa Eeva-Liisa Siltalan laajaa avustustyötä on toteutunut Zonta-kerhon toiminnassa. Pienimuotoisia, mutta mieleen jääneitä ja tärkeitä, ovat olleet sellaiset kerrat, jolloin on viety joulupaketteja niin vähävaraisille perheille kuin naisvangeillekin.

Hän on ollut mukana myös järjestämässä jäätelökutsuja lastenklinikan lapsille ja kerhon jäsenenä hankkimassa Simo Taikurin esiintymään lapsille. Zonta-kerhossa on hankittu varoja erilaisin tempauksin, mm. konsertein. Niistä perinteikkäin on vuosittain edelleen järjestettävä Kynttiläkonsertti. Kerhon alkutaipaleellakin varoja saatiin esitelmätilaisuuksia ja myös teatterilippuja myymällä. Nämä varat on käytetty kansainvälisen Zonta-järjestön avustuskohteisiin mutta myös paikallisesti nimettyihin kohteisiin. Kohteina olivat alkuvuosina mm. Annikki Raatikaisen lastenkoti ja Ilembulan sairaala Tansaniassa.

Erikoisin avustustyö, jossa Siltala oli zontien kanssa mukana, oli Iin kunnanlääkärin virasta eläkkeelle jääneen tohtori Skurnikin pois lahjoittaman röntgenkoneen toimittaminen Itenten sairaalaan Keski-Tansaniaan. Kerho otti silloin yhteyttä Suomen Lähetysseuraan ja maksoi koneen purkamisen ja pakkaamisen ja toimittamisen Helsinkiin. Helsingistä lähetysseura toimitti sen eteenpäin. Joskus Ilembulan ystävien avustustyö on ollut sillä tavalla konkreettista, että Zonta-kerhojen toimesta on kerätty lakanoita ja yhdessä revitty niistä sidetarpeita lähetettäväksi Ilembulan sairaalaan. Tässä työssä oli mukana myös Oulun kaupungin koululaisia, jotka näin saivat kosketuksen avustustyöhön. Siinä jokaisen taidot ovat riittäneet, mutta työ on vastaanottajan kannalta ollut merkityksellistä, tärkeää.

Eläkeläisenäkin merkityksellistä toimintaa

Avustustyöstään puhuessaan Eeva-Liisa Siltala korostaa sitä, että toimiminen yhdessä antaa paljon, joskin se vaatii myös sitoutumista. ”Aikaa riittää kaikkeen siihen, mihin itse sitä haluaa antaa.” Eeva-Liisa Siltala on vielä eläkkeellä ollessaankin osallistunut hänelle tärkeisiin avustustehtäviin niin seurakunnan ja Ilembulan ystävien kuin myös oman Zonta-kerhonsa toiminnassa mukana ollen. Eläkeläisvuosinaan Eeva-Liisa Siltala on toiminut myös sisartensa omaishoitajana näiden sairastaessa. Siltala asuu nykyisin yhdessä vanhimman sisarensa Anneli Lahtisen kanssa Oulussa. Hän tietää, että silloinkin kun omat voimat ovat jo heikentymässä, rakkaus läheisiä kohtaan antaa voimia, ja onneksi myös yhteiskunta on antanut tukea tärkeässä hoitotyössä.

Kunniamerkit

Eeva-Liisa Siltala on saanut sekä talvi- että jatkosodan muistomitalit ja Valion 25 vuoden palveluksesta hakeman 1. luokan vapauden mitalin miekkojen kera.




Piia Vähäsalo – pelastusalan First Lady

Uranuurtava, jämäkkä, avoin, yhteistyökykyinen ja maanläheinen. Nämä ovat muutamia niistä adjektiiveista, jotka  ovat hyviä kuvaamaan Piia Vähäsaloa, joka valittiin pelastusjohtajaksi ensimmäisenä naisena Suomesta. Vähäsalo on myös vaimo ja kahden lapsen äiti.

Palokuntalaisuus verenperintönä

Piia Vähäsalo syntyi 22.10.1972 Keski-Pohjanmaalla, Kokkolassa yrittäjäperheeseen. Perheeseen kuuluu isosisko ja pikkuveli. Vanhemmat ja molemmat sisarukset ovat yrittäjiä. Koti opetti yrittäjyyteen ja antoi työnteon mallin.

Vähäsalon ollessa vain muutaman vuoden ikäinen tuli muutto Pohjois-Pohjanmaalle, Sieviin. Sievi onkin ollut Vähäsalolle sydämessä se kotipitäjä, johon hän halusi palata takaisin opiskeluvuosien ja Ylivieskassa ja Oulussa vietettyjen työvuosien jälkeen. Varhaisin muistikuva Vähäsalolla liittyy pelastusalaan hänen ollessaan isänsä mukana Sievin puolivakinaisen palokunnan harjoituksissa. Pieni tyttö seisoi sammutusauton takapenkillä seuraamassa miten miehet harjoittelivat ihmisen pelastamista kolariautosta. Oli aivan luonnollista, että palokunnasta tulisi osa myös Vähäsalon elämää. Koko perhe sopeutui isän päivystysvuoroihin. Paloasema ja toiminta siellä olivat Vähäsalolle tulleet pienestä tytöstä lähtien tutuksi. Vähäsalon sedistä ja serkuista on moni mukana palokunnan toiminnassa.

Käännytys palokuntapoikaosastosta

Sievin puolivakinainen palokunta pyöritti palokuntanuorisotoimintaa, joka silloin tunnettiin palokuntapoikaosastona. Koska ikää Vähäsalolle oli kertynyt jo sopivasti yhdeksän vuotta, oli tullut aika ilmoittautua palokuntanuorisotoimintaan mukaan. Kumisaappaat jalassa, reippain askelin Vähäsalo marssi paloasemalle nuorisotoimintaan mukaan. Tai niin hän luuli. Toisena harjoitusiltana huomattiin, että poikaosastoon olikin pujahtanut mukaan tyttö. Palokuntapoikaosasto, nimensä mukaisesti, oli tarkoitettu vain pojille ja Vähäsalo lähetettiin kotiin. Kukaan ei silloin osannut aavistaa, että tästä pienestä tytöstä tullaan vielä kuulemaan.

Sen verran traumaattinen kokemus käännyttäminen palokuntanuorisotoiminnasta kuitenkin oli Vähäsalolle, että sinne hän ei myöhemmin enää hakeutunut mukaan, vaikka olisi voinutkin. Monet palokuntapoikaosastot Suomessa muuttivat myöhemmin sääntöjään ja sen myötä osaston nimeksi tuli palokuntanuoriso-osasto. Mukaan tuli yhä enenevässä määrin tyttöjä.

Palokuntatoiminta loi pohjaa tulevaisuuden haaveille

Vuodet kuluivat ja Vähäsalo liittyi palokuntatoimintaan 1990-luvun alussa. Ensin palokuntanaisiin ja sitten hälytysosastoon. Palokunta oli edelleen hyvin miehinen ala ja Vähäsalo olikin hälytysosaston ensimmäinen nainen. Vuosina 1995-2000 hän työskenteli eri tehtävissä palokunnan hälytysosastossa Ylivieskassa.

Vuonna 1991 Vähäsalo suoritti ylioppilastutkinnon. Hän valmistui hallintotieteiden maisteriksi Lapin yliopistosta 1995 jossa gradun aiheena oli ”Pienten palokuntien pelastustoiminnan johtaminen”. Gradussa yhdistyi viimein kaksi sydämen asiaa – johtaminen ja pelastustoiminta. Valmistumisen jälkeen Vähäsalo pyrki Pelastusopistoon Päällystökurssille. Hän olikin ensimmäinen nainen Suomessa, joka opiskeli silloista uusimuotoista päällystötutkintoa Päällystökurssi 3:lla. Samaan aikaan hän suoritti Tampereen yliopistossa aikuiskasvatuksen perusopinnot ja tutki ihmisten johtamista palokunnissa. Syntyi tutkielma ”Puuttuva pala – ihmisten johtaminen suomalaisissa palokunnissa”.

Mielikuvat tulevista töistä pelastusalalla liittyivät lähinnä pelastusalan järjestötoimintaan ja hallintoon. Vaikka lapsena haave palomiehen ammatista siintikin Vähäsalon mielessä, niin myöhemmin se ei ollutkaan enää se työ, jota Vähäsalo oikeasti halusi tehdä. Pelastusopistoaikana palomestarin tehtävätkään eivät tuntuneet kovin houkuttelevilta.

Ensimmäisen kosketuksen alan järjestötoimintaan Vähäsalo sai vuonna 1999 toimiessaan Oulun läänin koulutuspäällikkönä Pelastusliitto ry:ssä, missä hänellä oli tehtävänä koulutuksen kehittäminen, suunnittelu ja organisointi. Hän palasi Oulun läänin Pelastusliitto ry:n toiminnanjohtajaksi tehtyään sitä ennen pienen loikkauksen  Ylivieskan teknilliseen oppilaitokseen projektiasiantuntijan tehtäviin.

Kotiseutu kutsui kuitenkin takaisin Sieviin ja vuonna 2002 hänet valittiin Sievin palopäälliköksi. Hän todellakin oli Suomen sievin palopäällikkö.

Suomen ensimmäinen nainen pelastusjohtajaksi

 Kunnille aikaisemmin kuuluneet pelastustoimen tehtävät siirtyivät vuoden 2004 alussa alueellisten pelastuslaitosten (22 aluetta) hoidettavaksi. Muutos oli Suomen pelastustoimen historiassa yksi suurimmista. Pienet palokunnat yhdistyivät isommiksi pelastuslaitoksiksi. Vähäsalon osaamiselle oli tilausta. Hän sai virkavapaata Sievin palopäällikön tehtävistä ja siirtyi projektitehtäviin, jotka sittemmin olivat pohjana Jokilaaksojen pelastuslaitoksen perustamiselle.

Piia Vähäsalo valittiin Suomen ensimmäisenä naisena pelastusjohtajaksi. Työnantajana toimi tuleva Jokilaaksojen pelastuslaitos ja vuosi oli 2003. Jokilaaksojen pelastuslaitos aloitti toimintansa vuonna 2004. Uuden pelastuslaitoksen alueeseen kuului 17 kuntaa. Pelastuslaitoksena Jokilaaksojen pelastuslaitos ei ollut Suomen suurimpia, mutta tuli tunnetuksi yhtenä edelläkävijänä varsinkin johtamisjärjestelmänsä ansiosta. Pelastuslaitokset olivat hajanainen joukko erilaisia pelastuslaitoksia ja valtakunnallisesti yhtenäisiä käytäntöjä tai lausuntoja oli vaikea saada aikaiseksi. Asia jäi vaivaamaan Vähäsalon mieltä.

Pelastuslaitokset päättivät käynnistää vuonna 2007 Pelastuslaitosten kumppanuushankkeen, jonka päätavoitteena oli kehittää pelastuslaitosten välistä yhteistyötä. Vähäsalo valittiin hankkeen projektipäälliköksi ja hän työskenteli hankkeessa oman toimensa ohella kunnes jäi vuodeksi 2009 pelastusjohtajan virasta virkavapaalle ja teki hanketyötä päätoimisesti.

Pelastuslaitosten yhteistoiminnan kehittäjä

Alueelliset pelastuslaitokset olivat toimineet jo lähes kuusi vuotta, kun Vähäsalo siirtyi pelastusjohtajan tehtävistä virkavapaalle vastaamaan projektista, jonka tarkoituksena oli aloittaa pelastuslaitosten kumppanuusverkostotoiminta.

Kaikki pelastuslaitokset Suomessa olivat alusta asti mukana hankkeessa ja sen voidaan katsoa onnistuneen hyvin, sillä kumppanuusverkosto aloitti toimintansa automaattisesti hankkeen avulla. Yksi suurimmista syistä hankkeen onnistumiselle voidaan sanoa olleen Vähäsalon tapa osallistaa hankkeessa mukana olleet. Kumppanuus perustui alun alkaen vapaaehtoisuuteen. Toisaalta se vaati kuitenkin sitoutumista. Vähäsalo korostikin hankkeen aikana yhteistyön merkitystä ja pelastuslaitokset antoivatkin valtakirjan tälle toiminnalle. Hankkeen loputtua verkosto jatkoi toimintaansa ja voi hyvin edelleen. Pelastuslaitokset olivat toimintamallillaan edelläkävijöitä. Vähäsalon haave oli tehdä vielä väitöskirja pelastuslaitosten valtakunnallisesta verkostoimaisesta yhteistyöstä, kumppanuudesta, joka on edelleenkin Suomessa ainutlaatuinen tapa toimia. Se jäi kuitenkin haaveeksi. Elämässä tuli uusi käänne.

Vuoden palomies olikin nainen

Vuoden palomiestoimikunta valitsi vuonna 2009 Piia Vähäsalon Vuoden palomieheksi. Useat mediat uutisoivat asian ihmetyksenä: ”Vuoden palomies on nainen!” Perusteluissa todettiin, että Vähäsalo on tehnyt mittavan ja ansiokkaan uran alueellisen ja valtakunnallisen pelastusalan kehittäjänä ja vaikuttajana. Hän oli lisäksi toiminut käytännön pelastustyössä yksikönjohtajana ja palopäällikkönä Sievissä. Piia Vähäsalo oli 29. arvonimen ansioistaan saanut pelastusalan ammattilainen. Hän oli myös ensimmäinen hallintouran tehnyt ”Vuoden palomies”.

…jonka jälkeen valinta Vuoden Nuoreksi Johtajaksi

Pelastustoimi on hyvin miehinen ala. Johtaminen pelastuslaitoksissa mielletään usein operatiivisten joukkojen johtamiseen. Vähäsalo toi alalle uusia johtamisen tuulia ja muistutti itseään ja alaisiaan, että oma esimerkki on tärkein vaikuttaja. Vuonna 2010 hän sai ”Vuoden Nuori Johtaja”-palkinnon. Palkinnon myöntää vuosittain Suomen Nuorkauppakamari. Ansio ei tullut suotta. Jo ennen huomionosoitusta ja vielä sen jälkeenkin Vähäsalo tunsi olevansa yksin johtamisfilosofiansa kanssa. Arvostuksen omalle työlleen hän on aina kuitenkin tuntenut saavansa henkilöstön puolelta. Vähäsalo muistutti itseään ja omia työntekijöitään, että asema ei tee taitavaa esimiestä. Avain asiaan on toiminta. Arvostus tulee ansaita joka päivä. Päällystökurssi tai natsat olkapäillä eivät riitä, totesi hän eräässä seminaaripuheessaan. Vähäsalon viesti on ollut aina se, että oma johtajuus täytyy rakentaa itse. Sitä ei voi ostaa eikä se tule kirjojen lukemisella. Kehittyä voi koulutuksen ja kokemuksen avulla vain, jos omaa toimintaa arvioi säännöllisesti. Johtaminen on tietoista työtä eikä voi hoitaa kaiken muun ohella. Yksi tärkeimmistä johtajan ominaisuuksista on kuunteleminen.

Kysyttäessä Vähäsalon työntekijöiltä millainen esimies Vähäsalo itse oli, oli vastauksena: ”jämäkkä, joka kuitenkin antoi luovuudelle tilaa”. Sen seurauksena työntekijä halusikin tehdä parastaan. Ennen kaikkea Vähäsalo oli itse paras esimerkki. Esimerkin voima onkin Vähäsalon tärkein viesti johtamisessa. Jos ei toteuta arjessa hyvää johtamista, niin juhlapuheita on turha puhua.

Vaikka johtamiseen panostettaisiinkin, ei ikäviltä asioilta voi aina välttyä. Kun Vähäsalo sai joskus korviinsa miehistön negatiivista palautetta jostakin ratkaisustaan, hän mietti ääneen mikä johtamisessa meni vikaan. Hän ei koskaan syyttänyt sormella henkilöstöä, vaan tutki itseään ja johtamisprosessia. Ja opiksi otettiin. Sitä sanotaan kehittymiseksi.

Elämä yllätti

Edessä oli suuri elämänmuutos. Vakava sairaus pakotti Vähäsalon jäämään eläkkeelle. Hän oli vasta vähän päälle 40-vuotias. ”Olin kyllä todellakin sydämestäni täysillä mukana, ja työ oli minulle välillä elämääkin suurempaa” totesi Vähäsalo Yleisradion haastattelussa vuonna 2014. Sairauden takia Vähäsalo joutui luopumaan unelma-ammatistaan ja opettelemaan olemista. Normaalisti eläkejuhlat ovat iloinen asia. Vähäsalon eläkejuhlassa tunnelma oli toki lämmin, mutta haikea. Useat pelastusjohtajakollegat ja yhteistyökumppanit olivat mukana. Niin monet olisivat halunneet jatkaa töitä Vähäsalon kanssa.

”Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”

Kun vakava sairaus vie nuoren ja taitavan ihmisen sänkyyn, voisi päällimmäisenä tunteena olla luovuttaminen ja masennus. Kysyttäessä Vähäsalolta, mistä hän saa voimia jaksaa jatkaa elämää, oli vastaus ”asenne”. Jo työelämässä Vähäsalon mottona oli Mahatma Gandhin toteamus ”Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”. Motto muistuttaa uuden elämän edessä muistamaan, että oma asenne ja oma arki ovat asioita, joihin voidaan vaikuttaa. ”Miten asennoidun – siltä tuntuu”, totesi Vähäsalo. Sairastuminen on opettanut kärsivällisyyttä ja uskoa elämään. Ennen niin isoilta asioita tuntuvat asiat ovatkin nyt pieniä. Elämä opettaa.

 Luovuus valloillaan                                                                                                    

Vähäsalo on todella myös sairastumisen myötä elänyt, kuten hänen mottonsa sanoo ja on nykyisin osa perheyrityksensä toimintaa, toimien yrityksen luovana johtajana. Hän antaa tarvittaessa johtamisen konsultaatiota ja saa näin hyödyntää johtamiskokemustaan. Samaan aikaan hän on suunnitellut ympäri Suomea myynnissä olevan laukkumalliston, joka tuo iloa itselle, mutta myös monelle muulle. Lisäksi hänen sydämensä sykkii vanhoille kiinteistöille – Vähäsalo ja hänen miehensä Pasi Siipola saivat Viisikanta-palkinnon vuonna 2009 kulttuurihistoriallisesti arvokkaan Kärjän talon kunnostamisesta Kalajoella ja nyt suunnitelmissa on uusi kohde Raahen suunnalla. Mielekästä tekemistä riittää.

Ihminen

 Nainen johtavassa asemassa pelastusalalla voisi olla monelle vanhan kansan alan miehelle kova pala purtavaksi. Vähäsalon asemaa johtajana ei ole koskaan kyseenalaistettu. Hän sulautui hyvin miehiseen maailmaan. Hän ei johtanut laitosta. Hän johti ihmisiä, hyvin ammattimaisesti. Pienenä tyttönä alkanut ura palokuntamaailmassa johti Vähäsalon pitkälle vaativiin projekteihin ja useisiin luottamustoimiin. Takana on uraauurtava ura naisena pelastusalalla. Se kaikki oli hienoa ja siitä kaikesta on upeat muistot. Ihmisenä Vähäsalo tunnettiin ja tunnetaan kuitenkin edelleen yksinkertaista elämää arvostavana. Ihmisenä, joka kuuntelee.

 

LUOTTAMUSTEHTÄVÄT

Puheenjohtaja, Lähiesimiestaitojen kehittäminen pelastuslaitoksissa, Suomen Palopäällystöliitto 2104-

Jäsen, Palosuojelurahaston hallitus 10/03 – 5/2013

Varapuheenjohtaja, Pelastusjohtajat, hallitus 2009

Puheenjohtaja, Henkilöjohtamisen kehittämisohjelma, Suomen Palopäällystöliitto  03/07 – 12/12

Jäsen, Turvallisuusalan koulutus tmk 02/07 – 12/09

Jäsen, Valistus- ja tiedotus tmk, Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö 01/04 – 12/08

Asiantuntija, Pelastusopiston ulkoinen auditointi 2006

Jäsen, hallitus, Oulun läänin pelastusliitto  2004 – 2010

Jäsen, Palopäällystön koulutusohjelman opetussuunnitelman uudistamistyöryhmä  11/03 – 12/04

Jäsen, Pelastusalan kirjasto –työryhmä, Sisäasiainministeriö 1999

Päätoimittaja, Palopäällystö 1/97 -lehti 1996 – 1997

Rahastonhoitaja, Peekolmoset ry 1996 – 1997

Naisosaston johtaja, Ylivieskan VPK 1995 – 1998

Hallituksen jäsen, Ylivieskan VPK  1996 – 2000

Rahastonhoitaja, Ylivieskan VPK 1996, 1997

Jäsen, Ylivieskan VPK:n vapaa-ajan toimikunta 1996, 1997

Sosiaalipoliittisen jaoston jäsen,Lapin yliopiston Ylioppilaskunta 1993

Opetuksen arviointi-työryhmän jäsen, Lapin yliopiston YTK 1993 – 1994

 

APURAHAT  JA TUTKIMUSTOIMINTA

Palosuojelurahasto: Alueellisesta valtakunnalliseksi verkostoksi, 2010

Suomen kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahasto: Naisten elämää Kalajoella 1800-luvulla, 2007

Palosuojelurahasto: Ihmisten johtaminen suomalaisissa palokunnissa, 1996 – 1998

Suomen kulttuurirahaston  Keski-Pohjanmaan rahasto, Palosuojelurahasto ja Ylivieskan kaupunki: Pienten palokuntien pelastustoiminnan johtaminen  1995




Orvokki Hiltunen: Pommikoneet lapsuuden taivaalla Kuusamossa

Orvokki Hiltunen kertoo: ”Raskaiden pommikoneiden kumea ääni jäi pelottavana mieleen jatkosodasta. Koneita riitti Kuusamon taivaalla, kun Oulua kuumimmillaan pommitettiin. Pusikkoon juostiin ilmahälytysten aikana. Erään kerran naapurin emäntä huusi: ’Sisko, Sisko vahtaa niitä koneita, että minä saan juosta!’ Koulussa mentiin muurin viereen ilmahälytysten tullessa.”

Äiti oli Kuusamon ainoa ompelija

Äidilläni oli aina pari ompeluoppilasta oppimassa käsityöllä elämisen taitoja.  Äiti Liisa Späd s. Karvonen (syntynyt 15.8.1898 ja kuollut 2.4.1983) sai ompelijakoulutuksen Vaatturi Tikkasella. Ison Kellin talon tyttö ei perinyt taloa, vaan sen aikaisen tavan mukaan talon perimys kuului vanhimmalle pojalle. Poika myi tilan 1950-luvulla ja muutti rahoineen Amerikkaan.

Isä kuoli ennen sotaa

Isäni ja äitini tapasivat toisensa Särkänsalmen siltatyömaalla vuonna 1919 tai 1920, rakastuivat ja menivät naimisiin äidin ollessa parikymppinen. Isä, Emil Späd, (syntynyt 17.7.1895 ja kuollut 31.12.1933) ansaitsi perheelle leivän metsätyömiehenä. Hän kuoli ennen sotia. Niinpä äidin ja meidän lasten ei tarvinnut kantaa huolta sodassa olevista läheisistä molempien veljienkin kuoltua pieninä. Minä synnyin vuonna 1934, isän poisnukkumisen jälkeen. Vanhempia sisaruksia minulla oli seitsemän. Veljieni lisäksi menetin kuolemalle Aila-siskon hänen ollessaan 17-vuotias. Aikuisiksi meistä kasvoi viisi tyttöä. Sota-aikana saimme Amerikan paketeissa vaatteita, joista äiti ompeli meille käyttövaatteita. Osa pakettien mekoista oli juhla-asuja, joita oli vaikea hyödyntää.

Talvisodan kynsistä evakkoon myöhäsyksyllä 1939

Äiti ja meidät pienemmät lapset pantiin kuorma-auton avolavalle, joka oli täynnä nyyttejä ja viljasäkkejä. Pudasjärvellä pysähdyttiin ja meille tarjottiin lämmintä mehua, jota läpikylmettynyt Eine-sisko ei pystynyt ottamaan ollenkaan. Matkamme jatkui sitten evakkopaikkaamme Pohjois-Iihin, Arvi Hiivalan taloon. Kuusamolaisten lehmiä ajava Toini-sisko tuli sinne myöhemmin pitkän maantiekävelyn jälkeen. Talossa ei ollut omia lehmiä. Niinpä kuusamolaisten lehmille löytyi navetasta tilat ja äiti, ison talon tyttönä, alkoi tottuneesti hoitaa karjaa. Näin maitoa saatiin niin omalle perheelle kuin evakkotalon väelle. Kun minä äitiä auttaessani työnsin käteni rehusilppuriin ja sain haavoja käteeni, äiti kielsi minua kertomasta asiasta talonväelle mitään.

Palasimme Kuusamoon keväällä 1940

Kotimme oli ehjänä, mutta siellä oli asunut suomalaisia sotilaita. Naapuritalon tyttö oli käynyt heille siivoamassa ja lakaissut kaikki roskat pirtin lattian alla olevaan ruokakellariimme. Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 talon pirtti Kuusamossa oli perheemme ja kahden ompeluoppilaan käytössä päivisin. Yöajan oppilaat majoittuivat muualla. Kamarimme oli vuokrattuna Vienan piirille. Työpäivän ajan pirtissä hyrisi kolme ompelukonetta ja isolla pöydällä leikattiin kankaita. Lattia oli monesti täynnä kangassilppua. Minä ja sisareni autoimme äitiä yliluottelemalla ompelusten saumoja. – Se oli tuon ajan siksak-ompelua. Sain yliluottelusta niin tarpeeksi, etten aikuisena halunnut enää ommella mitään. Anna- ja Eine-siskot ehtivät palvella pikkulottina repimällä vanhoista lakanoista siteitä rintamalle. Kohta jatkosodan alettua heidät kuitenkin lähetettiin sotalapsina Ruotsiin. Äiti auttoi isänmaata ompelemassa lumipukuja suojeluskuntatalolla. Pimennysverhot tulivat tutuiksi. Ne kuuluivat joka kotiin ja ne vedettiin ikkunoihin, kun lamppuja tarvittiin. Ilmahälytyksiä oli paljon, mutta Kuusamoa ei juurikaan pommitettu. Huotarin majatalossa lomalla yöpynyt sotilas menetti kuitenkin henkensä seinältä pudonneen kellon pudotessa hänen päähänsä, kun talon viereen kentälle tipahti pommi. Äiti puhui sotaa muistellessaan perheen pärjänneen aika hyvin. Pussihousuja piti korjata sotilaille ja ommella polviin ja takamuksiin nahkapaikkoja. Ei se helppoa ollut, sillä monesti housuissa oli täitä. Leipä leivottiin kotona. Leipäjankki oli tavallista arkiruokaa. Joskus pyhinä saimme riisivelliä. Radio kuului huonosti, mutta särisevästä äänestä huolimatta uutiset olivat tärkeitä ja niitä kuunneltiin. Kuusamossa oli paljon saksalaisia. Jännitystä oli ilmassa, kun nelostien risteykseen tulleina näimme ensimmäisten saksalaisten lähestyvän moottoripyörillään. Isot tytöt neuvoivat meitä pienempiä, että on kohteliasta saksalaisen vastaan tullessa sanoa: ”Ich liebe dich”. Rannassa olevassa saksalaisten parakissa minä ja muut köyhien perheiden lapset saimme käydä ilmaiseksi syömässä. – Ihan hyvää se ruoka oli! Kun äiti haki kunnalta avustusta, hänelle sanottiin, että hyvissä vaatteissahan nuo tytöt näyttävät olevan. Apua ei tippunut. Ompelulla tienestiä tekevien työpäivät olivat pitkiä ja tauot harvinaisia.  

Järkytystä niin aikuisille kuin lapsillekin

Kun mummi erään kerran erityisen kauniina kesäpäivänä oli onnellisena virkistäytymässä peseytymällä rannassa, hän koki lähes painajaismaisen tuokion haavoittuneita tuovan vesitason laskeutuessa lähelle häntä. Koneesta purkautui toinen toistaan verisempiä suomalaisia sotilaita. Kiestingissä käytiin kovia taisteluja ja loukkaantuneita tuotiin Kuusamon sotilassairaalaan. ”Oli se järkytys ja niitä oli niin paljon”, mummi kertoi. Kirkonmenojen aikaan oli aina monta arkkua siunattavina. Pelottavana jäivät mieleeni huutamalla itkevät naiset.

Syksyllä 1944 jälleen evakkomatkalle, Orvokki Ruotsiin

Muistan kampekasat Oulun lyseon juhlasalin lattialla. Siskot olivat palanneet Ruotsista. Muu perhe jatkoi Oulusta Oulaisiin. Minut, 10-vuotias Orvokki, pantiin junalla Vaasaan ja jatkamaan sieltä Ruotsiin. ”Syötiin, juotiin ja mentiin koppiin nukkumaan”, kirjoitin päiväkirjaan ensimmäisestä Ruotsin päivästäni. Tulijat ja heidän vaatteensa pantiin täisaunaan ja -karanteeniin. Äidin vasta ompelemat hieno takki ja lakki olivat tuhannen kurttukasana saunottamisen jälkeen. Vietin 11 kuukautta maaseudulla Västranträskissä lähellä Luleåta. Ymmärsin aivan hyvin, mitä tant-Ebba tarkoitti, kun tulopäivänä tulimme sisälle ja hän piti käsiä ristissä rinnan päällä, puisti vartaloaan ja sanoi: ”Hur är det kallt nu!” Navetan karjakeittiössä peseydyttiin. Ruotsalaistalossa ei ollut saunaa. Leivintuvassa leivottiin ruotsalaista ohutleipää, tunnbrödiä. Sitä syötiin iltaisin kastamalla lihaliemeen. Vettä hörpättiin kauhasta. Yritin tarjota lasia, mutta sitä ei tarvittu. Ihmetystä herätti myös talon seppä-isännän syömään tulo: Kun mies tupaan tullessaan pesi kätensä ja vesi muuttui mustaksi, huuhtaisi mies lopuksi mustuneella vedellä kasvonsa.

Kotimme Kuusamossa oli poltettu

Jäimme sodan loputtua asumaan Oulaisiin. Siellä äidillä oli valmis asiakaskunta. Valtio maksoi kodin menetyksestä obligaatioilla. Minä ja Anna-sisko pääsimme oppikouluun.

Työn perässä Ouluun

Keskikoulun jälkeen aloitin vuonna 1951 työt pankissa 17-vuotiaana ja äitikin muutti Ouluun. Alpo-mieheni ja minun ostettua oman asunnon Suvantokatu 5:stä Karjasillalta osti äiti säästöön kertyneillä rahoillaan itselleen viereisestä talosta yhden huoneen, keittokomeron ja alkovin asunnon. Äidin kunnon huononnuttua haimme hänelle paikan Hiirosen vahainkodista. Yhden yön hän siellä ehti viettää. Kun menin äitiä katsomaan, en voinut jättää häntä sinne, vaan otin äitikullan kotiin. Hänen asuntonsa pantiin vuokralle. Kun menimme kesälomalla omalla autolla tapaamaan Ruotsin tant-Ebbaa, hän iloisena huudahti: ”Äntligen.”




Wilma Eho – Naisissa maaseudun voima -tunnus toteutui

Wilma Ehon juuret olivat tukevasti uusmaalaisessa maaperässä. Isä Väinö Rikhard Tikkala, ent. Silfvast oli talonpoikaissukua, jonka esipolvet tunnetaan vuosisatoja taaksepäin Artjärven Männistön kylästä ja Lapinjärven Vasarankylästä. Myös äiti Ida Olivia oli vanhaa lapinjärveläistä Eskolan sukua Porlammilta. Wilman isoisän isoäiti Lisa Matintytär Silfvast oli Jean Sibeliuksen isoisän, raatimies Johan Sibeliuksen serkku.

Erilaisten elämänvaiheiden takia Wilman vanhemmat ja perheen kolme lasta muuttivat 1920-luvulla Hämeeseen. Wilma kasvoi ja kävi koulua ensin Rengossa ja sitten keskikoulun Hämeenlinnan yhteiskoulussa. Isänmaallisen kodin tytär liittyi jo 30-luvulla pikkulottiin ja toimi talvisodan aikana muonituslottana Hämeenlinnassa. Välirauhan aikana hän kävi lääkintäkurssin ja palveli lottatehtävissä Lappeenrannan sotavankisairaalassa ja myöhemmin Äänislinnan sotasairaalassa.

Käytyään Orimattilan emäntäkoulun ja suoritettuaan kotitalousharjoittelun Padasjoella Ansion kartanossa hän opiskeli talousopettajaksi Järvenpään kotitalousopettajaopistossa, josta valmistui 1945. Opiskeluaikana Wilma tutustui tulevaan mieheensä Eero Ehoon, joka opiskeli samaan aikaan maamieskoulussa. Häät vietettiin kesällä 1947. Ennen avioitumista ja ryhtymistä Rientolan tilan nuoreksi emännäksi Tuusulan Jokelaan Wilma toimi kahden lukuvuoden ajan Kauhajoen kotitalousopiston kodinhoidon opettajana. Perheeseen syntyi kolme tytärtä ja kaksi poikaa.

Lasten vartuttua ja Wilman saatua kotitalousharjoittelijoita, hän siirtyi uudestaan työelämään. Hän oli Hyvinkäällä Sveitsinrinteen yhteiskoulun ja myöhemmin peruskoulun kotitalousopettaja vuosina 1962-82. Koulumaailmaa Wilma Eho seurasi laajemminkin mm. Jokelan yhteiskoulun johtokunnassa ja naistoimikunnan puheenjohtajana. Wilma ja Eero Eho olivat myös perustamassa koulua, joka aloitti toimintansa vuonna 1957. Kun kotitalousopettajaopistoihin vuonna 1962 annetun asetuksen mukaan oli perustettava johtokunnat, oli Wilma Eho yksi maataloushallituksen valitsemista jäsenistä. Muut Järvenpään kotitalousopettajaopiston ensimmäisen johtokunnan jäsenet olivat tohtori Maija Pekkarinen, tarkastaja Terttu Lyytikkä ja opettajakunnan valitsemana Vappu Seppälä. Rehtori Auli Tare toimi puheenjohtajana. Wilma Eho oli johtokunnassa vuodesta 1962 vuoteen 1971.

Wilma Eho osallistui aktiiivisesti kotipaikan kunnalliselämään ja järjestötoimintaan. Hän oli mm. silloisen Hyvinkään maalaiskunnan valtuustossa sekä terveyslautakunnassa, Osuuspankin johtokunnassa ja Osuusliike Tehon hallintoneuvostossa. Alueliitoksen jälkeen hän oli Tuusulan kirkkovaltuuston ja -neuvoston jäsen. Mittavinta ja pitkäaikaisinta oli Wilma Ehon työ Maa- ja kotitalousnaisissa, alkaen jäsenyydestä ja sittemmin puheenjohtajuudesta Jokelan – Nuppulinnan perusjärjestössä vuodesta 1947 alkaen. Myöhemmin tehtävät lisääntyivät Uudenmaan Maa- ja kotitalousnaisten puheenjohtajana ja lopuksi koko valtakunnallisen järjestön puheenjohtajana. Valtakunnallisen  järjestön puheenjohtajana hän toimi yhtäjaksoisesti yhdeksän vuotta vuodesta 1978 vuoteen 1987. Maan suurimmassa naisjärjestössä oli tuolloin noin 135 000 jäsentä. Puheenjohtajuutensa aikana hän toimi myös kaksivuotiskauden Pohjolan Maalaisnaisten johtokunnan puheenjohtajana.

Puheissaan ja kirjoituksissaan Wilma Eho korosti naisten merkitystä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa yleensä ja erityisesti maatalon töissä. ”Maatalousväestön on viljeltävä myös tiedon sarkaa. Emännillä on vastuuta maatilan tasa-arvoisena yrityskumppanina. Onnistuakseen tässä he tarvitsevat ammatillista koulutusta.”  Ammatin tärkeyttä Wilma Eho korosti myös meille tyttärilleen. Oppimisen tueksi Maa- ja kotitalousnaisten järjestö kehitti jäsenilleen erilaisia opintoja, joiden perusteella suoritettiin perus-, taito- ja mestarimerkkejä. Osallistuipa hän itsekin Taidossa talonpito-kilpailuun.

Myöhemmin Wilma Eho nimettiin Maa- ja kotitalousnaisten Keskuksen kunniajäseneksi. Wilma Eho aloitti luottamustoimensa Uudenmaan Maatalouskeskuksen johtokunnan jäsenenä 1970-luvulla. Vuodesta 1979 lähtien hän toimi Maatalouskeskusten Liiton johtokunnassa. Vuonna 1987 hänelle myönnettiin Liiton korkein tunnustus, kultainen ansiomerkki. Wilma oli myös Uudenmaan Käsi- ja kotiteollisuusyhdistys r.y:n jäsen vuodesta 1959 alkaen ja puheenjohtaja vuosina 1980 – 88. Erityisen mieluisaa oli, kun hänen puheenjohtajakaudellaan toteutettiin Tuusulan kansallispuku yhteistyössä Kansallispukuneuvoston kanssa. Yhdistyksen kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1990. Tasavallan presidentti myönsi Wilma Eholle hänen yhteiskunnallisista ansioistaan opetusneuvoksen arvonimen vuonna 1987. Wilma Eho on toiminut aktiivisesti myös maanpuolustusjärjstöissä, mm. varapuheenjohtajana valtakunnallisessa Rintamanaisten liitossa sekä Hyvinkään Rintamanaisten puheenjohtajana. Hän toimi myös Järvenpään Seudun Sotainvalidien naisjaostossa, jossa hän oli useita vuosia puheenjohtajana. Vuonna 2011 Wilma ja Eero Eho valittiin yhdistyksen kunniajäseniksi osoituksena puolisoiden aktiivisesta toiminnasta rintamamiesten ja lottien hyväksi. Ansiokkaasta toiminnastaan maanpuolustuksen hyväksi Wilma Eholle myönnettiin 4. luokan vapaudenristi vuonna 2003 ja vuonna 2007 jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroothin rahaston tunnustuspalkinto samoin ansiokkaasta toiminnasta maanpuolustuksen ja veteraanien hyväksi. Hän osallistui valtakunnallisella maanpuolustuskurssille numero 80. Altzheimer-taudin murtama Wilma Eho siunattiin haudan lepoon 11.7.2012 eli päivänä, jolloin hän olisi täyttänyt  90 vuotta.  




Iida ja Vieno Jaatinen – äidin ja tyttären tarina

 

”Maalaiskoulun opettajan kohtalona

on taksimies tai maitotalon poika”.

Mikä minusta tulee isona?

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla, kun olimme oppineet kirjoittamaan, Bertta-opettaja antoi tehtäväksi kirjoittaa aiheesta Mikä minusta tulee isona. Tuohon aikaan, 1930-luvun puolivälissä, ei harvaan asutulla maaseudulla ollut kovin monenlaisia ammatinharjoittajia. Melkein kaikki naiset olivat maalaistalojen emäntiä. Vain opettajat olivat opettajia. Niinpä minä kirjoitin: ”Minusta tulee ison talon emäntä, niin kuin äitikin on”. Olisin varmaan unohtanut koko jutun, ellei isosiskoni olisi saanut käsiinsä kirjoitusvihkoani ja alkanut kiusoitella: ”Vai ison talon emäntä, hähhähhää!”

Olen itsekin ihmetellyt, mistä minä sen ison talon siihen sain. Meillä ei vertailtu taloja eikä ihmisiä, eikä pantu paremmuusjärjestykseen sen mukaan, olivatko nämä rikkaita vai köyhiä, oliko heillä iso vai pieni talo. Muistanpa tapauksen heinäpellolta. Naapurin lapset juoksivat onkivavat olalla rantaan ja huusivat mennessään: ”Meilläpä on heinä jo tehty!”. Minua harmitti. Meillä oli heinänteko vielä pahasti kesken. Isä olisi voinut lohduttaa ja sanoa, että meillähän on lehmiä ja hevosiakin kolme kertaa enemmän kuin heillä ja heinäntekoa samassa suhteessa. Mutta eipä vain sanonut.

Mikä sai minut haaveilemaan isosta talosta, sitä olen ihmetellyt kaikki nämä vuosikymmenet. Asia kirkastui vasta ihan äskettäin: enhän minä haaveillutkaan isosta talosta. Minulle oli tullut kirjoitusvirhe! Opettaja oli kysynyt, mikä minusta tulee isona. Minä olin tietenkin tarkoittanut kirjoittaa: minusta tulee isona talon emäntä. A-kirjaimen puuttuminen oli antanut virheellisen käsityksen minun arvomaailmastani.

Kas, kun en kirjoittanut: Minusta tulee isona opettaja. Siitä Bertta olisi varmasti tykännyt. Bertta oli minun serkkuni ja asuikin meillä. Mutta hän ei ollut minun idolini. Kuljimme kyllä koulumatkat yhdessä. Bertta kulki edellä omissa ajatuksissaan, minä perässä ja yritin asetella askeleeni hänen jalanjälkiinsä. Mutta en edes siitä hoksannut, että minusta saattaisi tulla isona opettaja.

 

Äiti olikin opettaja

Äitikin oli oikeastaan opettaja. Hän oli käynyt Sortavalan seminaarin ja tullut opettajaksi Sortavalan maalaiskunnan Melloisten kansakouluun vuonna 1916. Sitten hän oli rakastunut maitotalon poikaan ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Kun esikoinen syntyi, äitini luopui opettajan virasta. Siihen aikaan oli vallalla sellainen käsitys, ettei nainen pysty toteuttamaan yhtaikaa kahta kutsumusta, äidin ja opettajan.

Äidin ja maalaistalon emännän kutsumukset sen sijaan pystyi toteuttamaan – oli pystyttävä. Äitini oli maalaistalon tytär ja ammattitaitoinen myös karjatilan emäntänä. Karja karttui samassa tahdissa kuin lapsilauma. Kun kymmenes lapsi syntyi, oli karjakin karttunut kymmenpäiseksi.

Ei äitini kokonaan pannut kynttiläänsä vakan alle, ehei. Meitä lapsiaan hän kasvatti seminaarissa omaksumiensa ihanteiden suuntaan. Tahtomattaankin hän oli myös eräänlainen kylän kynttilä. Paitsi että hän johti kristillisen yhdistyksen kuoroa ja toimi raittiusyhdistyksen sihteerinä, hän oli edelläkävijä karjanjalostuksessa. Tämän taidon hän oli oppinut lapsuudenkodissaan. Tarkastuskarjakko kävi meillä säännöllisesti tarkkailemassa karjamme tuotantoa, mittasi lehmien maitomäärät ja rasvaprosentit ja laati lehmille ruokintataulukot.

Äiti sai isänkin innostumaan karjanjalostuksesta. Kylään perustettiin sonniosuuskunta ja hankittiin itäsuomalaista rotua oleva kantakirjasonni. Ilkka-sonni asusti meidän navetassa. Kohta oli koko kylän lehmillä asiaa meidän sonnille.
Isä oli osuustoimintamies. Hän toimi sekä sonniosuuskunnan että meijerin hallituksen puheenjohtajana. Maito vietiin osuusmeijeriin. Maitotili olikin ainoa säännöllinen kuukausipalkka perheessämme.

Evakkoon

Talvisodan loppunäytöksenä jouduimme jättämään kotimme ja koko kotiseutumme. Äiti organisoi evakkoon lähdön, sillä isä makasi haavoittuneena sotasairaalassa. Esikoinenkin, Eero-veljeni, oli sotahommissa. Yhden hevosen rekeen pakattiin kaksitoistahenkisen perheen välttämättömimmät tavarat. Toisen hevosen rekeen äiti asettui neljän nuorimpansa, Kainon, Hannan, Eskon ja Yrjön kanssa. Kolmannen hevosen hän antoi naapurille, jonka vaimo oli viimeisillään raskaana, eikä uskaltanut lähteä täpötäysiin juniin. Isot pojat, Lauri ja Toivo, ohjastivat hevosia, isot tytöt, Aune ja Martta, ajoivat lehmiä. Minä, joka olin iältäni keskimmäinen, matkustin vuoroin tavarakuorman päällä, vuoroin kirkkoreen kannoilla.

Muut toimenpiteet onnistuivat jotenkuten paitsi lehmien evakuointi. Talven parressa seisoneet kevätpoikivat lehmät väsyivät muutamassa tunnissa kävellessään talvisia teitä. Ne teurastettiin sitä mukaa kun ne väsyivät. Se kai oli ollut tarkoituskin. Ruhot kuljetettiin – sikäli kuin ehdittiin ja kalustoa riitti – uuden rajan tälle puolelle ja toimitettiin jatkojalostukseen. Varmaan tarkoitus oli saada edes lihat talteen. Pitihän olla syötävää sadoilletuhansille pakolaisille. Maaliskuun puolivälissä oli onneksi kovat pakkaset. Luonto pakasti lihat. Liekö saatu kaikki turvaan, ennen kuin sää lauhtui.

Äiti opettajana

Kansakunta palasi rauhantöihin. Koulutyö oli pysähtynyt sodan syttyessä. Koulut piti saada käyntiin ja lapset kouluun. Osa miesopettajista oli vielä kotiuttamatta. Naisopettajilla oli nyt kysyntää.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Äidillä oli nyt vapaat kädet ryhtyä opettajaksi. Kohta Pohjanmaalle päästyämme hänelle osoitettiin viransijaisuus Kalajoelta. Minä ja nuorempi sisareni pääsimme äitimme oppilaiksi. Mikä onnenpotku! Meidän ei tarvinnut tuntea itseämme ulkopuolisiksi.

Äiti oli elementissään. Vaikka opetettava ryhmä oli neljästä ikäluokasta koostuva osastoluokka, vaikka oppilasjoukko oli ylisuuri johtuen evakkolapsista ja vaikka oppikirjoista ja koulutarvikkeista oli pula, kaikesta tästä huolimatta äiti oli luokkahuoneessa kiireettömämpi ja luontevampi ja enemmän läsnä kuin koskaan maalaistalon emäntänä ollessaan.
Vasta iltapäivä lykkäsi äidille kiireen. Oli ruuanlaittoa, pyykinpesua, ompelemista ja muuta vaatehuoltoa. Vuoden vanha kuopus vaati huolenpitoa, sodasta palannut mies ymmärtämystä.

Minulla on unelma

Olin kansakoulun viidennellä luokalla. Monet minun ikäiseni kävivät jo oppikoulua. Minäkin rupesin haaveilemaan oppikouluun menosta.

Kalajoella ei ollut oppikoulua. Lähin oppikoulu oli Oulaisissa. Lauri-veljeni oli käynyt Sortavalan lyseossa keskikoulun ja aloittanut juuri lukion, kun sota alkoi. Hän menisi Oulaisiin jatkamaan heti, kun oppikoulu alkaisi. Asuntokin oli tiedossa. Apteekkari Sarriolan perhe oli luvannut hänelle ilmaisen täysihoidon.

Voi, kun minäkin pääsisin! Kunpa joku ottaisi minutkin! Tällaisia hulluja haaveita alkoi kehittyä tyttöhupakon aivoissa.

Äiti levitteli pyykkejä narulle. Hänellä näytti olevan kiire. Kehtaisinko kertoa hänelle toiveistani? Seurasin hänen liikkeitään, kasvojensa ilmeitä. Vaikka hyörin siinä lähellä, hän ei näyttänyt huomaavan minua. Hänen ajatuksensa olivat muualla kuin niissä vaatteissa, jotka hän nosteli narulle vuosikymmenien tottumuksella. Käännyin pois. Hautasin unelmani toistaiseksi.

Kesäloman alkaessa äidin viransijaisuus päättyi. Asuntokin piti luovuttaa viranhaltijalle. Perheemme muutti Ylivieskaan. Asuimme Raudaskylässä Isokosken koululla.

Raudaskylässä oli oppikoulu, mutta sinne mentiin vasta kansakoulun kuudennelta luokalta. Jatkoin siis kansakoulunkäyntiä. Ehdin käydä pari viikkoa, kun perheemme muutti jälleen. Isä oli ostanut maapalan, Ylivieskan seurakunnalta. Muutimme Niemelänkylälle, lähemmäs tuota ”Papinniittyä”.

Rannan koululla oli yksi opettajan asunto tyhjillään. Saimme siitä asunnon. Koulun ulkorakennuksessa oli tyhjä, opettajan luontoisetuihin kuuluva navetta. Hankimme pari lehmää. Äiti sai vähän töitäkin. Hän piti iltaisin koulua jatkokurssilaisille.

Seuraavana keväänä olin rohkeampi. Minulla oli idea. Olin tutustunut Huhtakankaan Kaijaan, joka kävi oppikoulua. Hänkin oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua, mutta pyrkinyt ja päässyt sitten Oulaisten yhteiskouluun suoraan toiselle luokalle. Hänen oli vain pitänyt lukea kesän aikana ensimmäisen luokan ruotsinkurssi. Kerroin tämän äidille. Äiti lupasi viedä minut pääsykokeisiin.

Pääsin suoraan toiselle luokalle. Lauri-veljeni rupesi opettamaan minulle ruotsia. Myös kasveja aloin kerätä, niin kuin muutkin toisluokkalaiset.

Kesäkuun alussa muutimme pieneen karjamajaan lähelle Papinniittyä. Siellä oli kaikenlaista puuhaa lapsillekin: paimentamista, parkinkiskontaa, sammalen nyhtämistä.

Kesäkuussa alkoi jatkosota. Isän ei enää tarvinnut lähteä sotaan. Sen sijaan Eero joutui lähtemään heti ja Laurikin myöhemmin syksyllä. Elokuussa kotiseutumme vallattiin takaisin. Loka-marraskuun vaihteessa palasimme kotiin.

Unelmani luhistuu

Oppikoulut eivät toimineet sinä talvena takaisinvallatulla alueella. Eivät ne toimineet seuraavanakaan syksynä vielä siinä vaiheessa, kun äiti oli lähdössä Kiteelle opettajaksi. Hän oli saanut väliaikaisen viran lukuvuodeksi 1942-43 Puhossalon koululta.

Nuorin veljeni oli kolmivuotias. Äiti tarvitsi lapsenlikan. Lähdin äidin mukaan. Ajattelin, että pääsenhän minä sieltä, jos tai kun tyttökoulu alkaa. Kertasin aikani kuluksi ruotsin kirjan lukukappaleita ja käänsin jo toisenkin luokan kurssia.

Lokakuussa isä kirjoitti, että tyttökoulu alkaa kahdestoista lokakuuta. Rupesin valmistelemaan lähtöäni ja pakkaamaan tavaroitani. Lähtöni ei ollut äidille mieleen. Miten hän järjestää lapsenhoidon? Hän lähti saattelemaan minua linja-autolle, mutta antoi kiertäin kaartain ymmärtää, että olisi mieluummin pitänyt minut lapsenhoitajana.

Matka Puhossalosta Sortavalaan oli monivaiheinen. Ensin oli kolmen kilometrin kävely koululta maantien varteen. Siitä linja-autolla Puhokseen. Siellä oli oltava yötä. Aamulla lähtisi seka-auto, jolla pääsisin Matkaselän asemalle. Siitä jatkaisin junalla Sortavalaan. Sain yösijan huoltoaseman lähellä olevasta talosta, samasta, jossa olimme yöpyneet Puhossaloon mennessämme. En saanut unta. Mietin, miten selviän huomisesta päivästä. Kävin mielessäni läpi matkan eri vaiheita. Yhtäkkiä mieleeni jysähti eräs asia. Kas, kun ei äitikään ollut huomannut sitä. Takaisinvallatulle alueelle menevillä piti olla matkustuslupa. Minulla ei sitä ollut. Minun nimeni oli äidin papereissa, olinhan alaikäinen. Sotapoliisit kulkivat junissa edestakaisin. Päästäisivätkö ne minut menemään?

Yön pimeydessä ongelmat paisuivat paisumistaan. Aamuyöllä tuhersin jo itkua. Mietin sitäkin, miten äiti nyt selviää, kun minä läksin. Aamulla olin aivan lamassa. Olin tehnyt päätökseni. Pukeuduin ja menin bussipysäkille. Nousin Savonlinnan suuntaan menevään linja-autoon ja laskeuduin alas Puhossalon tienhaarassa. Laahustin matkalaukkuineni kansakoululle. Asunto oli tyhjä. Pikkuveli oli varmaankin luokassa. En edes riisunut takkiani, kun heittäydyin sängylle ja annoin itkun tulla. Minun oli saatava itkeä tarpeekseni, ennen kuin äiti tulisi luokasta. Äiti ei sietänyt itkemistä. Itkin omaa saamattomuuttani, unelmieni luhistumista, koko tämän elämän kurjuutta.
– Ethän sinä tullutkaan, isä sanoi, kun tuli käymään luonamme. Kuultuaan surkean tarinani, hän lohdutteli minua ja sanoi: ”No, menet sitten seminaariin”.

Lukuvuodeksi 1943 – 44 äitini sai opettajanpaikan naapuripitäjästä Jaakkimasta. Edellisenä talvena Martta-siskoni oli hoitanut kotihuushollin. Nyt oli minun vuoroni ottaa vastuu maalaistalon emännyydestä. Otin tehtävän vastaan haasteena. Ei siinä ehtinyt miettiä murrosiän ongelmia, kun iltaisin suunnittelin seuraavan päivän töitä. Meillä oli silloin kuusi lehmää, vasikoita, lampaita ja pari sikaa. Maidot piti valmistaa kotona voiksi asti. Osa voista oli luovutettava yleiseen kulutukseen. Isä auttoi raskaammissa töissä. Joskus tuli hätiin vuokralaisemme, nuori äiti, joka asui meillä pienen poikansa kanssa. Hän lomitti minua, kun kävin rippikoulun. Helluntaina pääsin ripille.

Toisella kertaa oltiin viisaampia

Helluntainalusviikolla alkoi Karjalankannaksella rytistä. Pian kantautui tykkien jyske Laatokan koillispuoleltakin. Siitä huolimatta pyrimme jatkamaan normaalia maalaistalon elämää. Heinäntekoaikaan kylläkin jo pohdimme: ”Kenenkähän lehmät näitäkin heiniä syövät?”

Syyskuun neljäntenä tehtiin aselepo. Vaikkeivät rauhan ehdot olleet vielä tiedossa, isän mielestä oli varmuuden vuoksi lähdettävä ajamaan lehmiä länttä kohti. Läksimme Martta-siskoni kanssa syyskuun kuudentena päivänä. Äidin lapsuudenkoti oli Pyhäselän Hammaslahdessa. Äiti lähti pienimpien kanssa sinne odottamaan lopullisia rauhanehtoja. Isä ja Aune-sisareni jäivät korjaamaan viljasatoa. Eero ja Lauri saivat lomaa ja tulivat heidän avukseen.

Isä oli antanut Papinniityn vuokralle. Meillä oli rasti, mihin suunnistaa. Muutaman viikon kuluttua melkein koko perhe oli kokoontunut sinne pienelle karjamajalle. Isot veljet, joilla oli vielä Lapin sota sodittavana, palasivat vasta joulun alla.

Pian kuitenkin parvi alkoi hajota. Sitä mukaa kuin oppilaitokset aloittivat toimintansa, sisarukset hakeutuivat opiskelemaan. Äiti pääsi opettajaksi Niemelänkylän koululle. Minä jäin edelleen hoitamaan kotia ja karjaa. Karjamaja sijaitsi kaukana kylän keskustasta. Minulla ei ollut koko talvena ikäistäni seuraa. Lehmät ja lampaat olivat minun ’jengini’.

”Menet sitten seminaariin”

Isän lohduttavat sanat olivat soineet alitajunnassani. Ne viitoittivat tietäni tulevaisuuteen. Myös äitini esimerkki rohkaisi. Epäilin kuitenkin suuresti, läpäisisinkö pääsykokeet. Sodasta johtuen kansakoulun käynti oli ollut katkonaista. Talvikaudeksi 1945-46 läksinkin kansanopistoon parsimaan koulupohjaani.

Keväällä 1946 hain Raahen seminaariin. Elokuussa olivat pääsykokeet. Pääsin ensi yrittämällä. Minusta tulisi opettaja – ”niin kuin äitikin on”.

Isän ja Eeron rakentama uusi kotimme, Salonkallio, oli valmistunut. Eero oli tuonut taloon nuoren emännän. Se helpotti minun lähtöäni. Äitikin pystyi keskittymään paremmin koulutyöhön.

Kotiseudun menettäminen loi tietyn varjon elämääni vuosikymmeniksi. Tuona ensimmäisenä seminaarivuonna se ilmeni koti-ikävänä. Kävin hyvin usein Salonkalliossa. Siellä oli kaikki, mitä minulla oli jäljellä Karjalasta. Koti oli minun Karjalani, kotiväki ’Karjala-seurani’.

Sianruokien hämmentäminen ei sovi opettajalle

Suuret ikäluokat alkoivat tulla kouluikään. Uusia kouluja syntyi kuin sieniä sateella. Kortteen koulu toimi väliaikaisissa tiloissa, maalaistalon tuvassa. Se oli kävelymatkan päässä kotoani. Äitini siirtyi sinne opettajaksi. Eipä sinne muuten olisi pätevää opettajaa saatukaan.

Mikä lie tullut ryppy rakkauteen. Jotkut oppilaiden vanhemmat rupesivat vieroksumaan opettajaa. Kantelivat tarkastajallekin. Painavin syy tuntui olevan se, ”kun se hämmentelee sianruokia ennen kouluun lähtöä”. Oliko se kateutta? Että opettaja tienaa liikaa, kun se tekee kahta työtä? Ja kuitenkin opettaja oli joutunut auttamaan jotakuta kyläläistä sianporsituksessa ja torahampaiden katkomisessa. Kantelijoiden vakaumuksesta päätellen syynä saattoi olla se, ettei sortavalalainen kristillisyys sopinut paikallisten ’uskovaisten’ pirtaan. Kiusa se on pienikin kiusa. Tarkastaja ei antanut äidilleni virkavahvistuskirjaa. Äiti lähtikin pois Kortteelta ja meni Oulaisiin Laulumaan koulun opettajaksi.

Suuret ikäluokat tarjosivat työtä sekä päteville että epäpäteville opettajille, vastavalmistuneille jos eläkeiän saavuttaneillekin. Äitini saavutti eläkeiän vuonna 1952. Hänelle oli kuitenkin kertynyt eläkkeeseen oikeuttavia virkavuosia vasta alun toistakymmentä. Terve kun oli ja opettajista oli pula – hänelläkin oli jatkuvasti pelkkiä ylioppilaita työtovereinaan – hän toimi opettajana 67-vuotiaaksi asti. Ehti hän silti nauttia vielä tuosta 2/3-eläkkeestäänkin kaksikymmentäneljä vuotta, viimeiset kuusi vuotta leskenä.

Tasavallan presidentti myönsi äidilleni Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin kultaristein ansioista äitinä, kasvattajana ja kodin vaalijana.

”Vielä se syljetty kaalivati sinunkin eteesi tulee”

Minä valmistuin opettajaksi vuonna 1951. Voi sitä vapauden tunnetta! Siinä elämän vaiheessa uskalsin ottaa jo hieman välimatkaa kotiväkeen, sisaruksiin ja vanhempiin. No, ihan Utsjoen Outakoskelle en rohjennut hakea. Keski-Suomi viehätti. Sinne oli evakuoitu paljon sukulaisia. Maisematkin olisivat vaihtelevampia kuin Keski-Pohjanmaalla. Muistuttaisivat enemmän Laatokan rantamaisemia. Tai sitten Pohjois-Karjalaan, äidin synnyinseudulle. Sielläkin oli paljon sukulaisia.
– Vielä se syletty kual’vat’ siuki ettees’ tulloo’, isä tokaisi, kun seurasi sivusta tuota paikanhakutouhuani.
Loppujen lopuksi päädyin Haapajärvelle. Olin ensimmäisen lukuvuoden väliaikaisena Oksavan koulussa. Sitten sain vakinaisen paikan naapurikoululta Autionrannalta eli Rannan koulusta. Olin siellä neljä vuotta.

Maitotalon poika

Oksavalla ollessani asuntoni oli meijerin yläkerrassa. Niinpä sain ostaa maidon meijeriltä. Rannan koululla johtajaopettajalla oli lehmä. Alkusyksystä siitä riitti maitoa myytäväksikin. Sitten lehmä alkoi ehtyä. Se jäi mahoksi ja vietiin teurastamolle.

Opettajan rouva neuvoi minulle maitotalon, mutta varoitti heti alkuun maitotalon pojasta, Kangastalon Lassista. Minua huvitti. Äitini oli mennyt naimisiin maitotalon pojan kanssa. Sattui olemaan samanniminenkin: Lauri eli Lassi. Kyllä kai minä osaan välttää sen vaaran. Mutta miten sanookaan sananparsi: ”Ylenkatsottu kanto reen kaataa”.
Syysiltoina en tavannut häntä maidonhakumatkoillani. Fordson Majorin ääni kuului vielä iltapimeällä milloin miltäkin suunnalta. Tuntui kuin hänen olisi pitänyt kyntää koko kylän pellot. Talvella tapasin kylän nuoret – myös maitotalon pojan ja taksimiehen – laulukuorossa.

Sinä keväänä pelattiin kaikkialla lentopalloa. Koulullamme ei ollut pelivälineitä eikä määrärahoja niiden hankkimiseen. Ostin lentopallon omilla rahoillani. Verkon kudoin hauenkoukkusiimasta, jonka sain lahjaksi osuuskaupan myymälästä. Päivällä pelasin oppilaitteni kanssa. Iltaisin kentälle kokoontui varttuneempi nuoriso. Sunnuntaisin sinne ehtivät taksimies ja maitotalon poikakin.

Pelin tiimellyksessä paljastuivat pelaajien luonteet. Taksimies pelasi vierelläni. Hän jatkoi minun lyönnistäni, mutta pallo pysähtyi verkkoon. Vastapuoli sai tietenkin pisteen siitä.
– Sinä tunaroit! hän tokaisi minulle. Pahoitin mieleni.
– Älä välitä, leikkiähän tämä on, lohdutteli maitotalon poika ja loi verkon läpi katseen, mikä vei jalat alta ja sai kyynelet silmiin.
– Mikä tuli? poika kysyi hämillään.
– Taisi mennä hiekkaa silmiin.

Sääty-yhteiskunnan ajalta lienee peräisin käsitys, että miehen pitää olla vanhempi ja viisaampi, ts. pitemmälle koulutettu kuin vaimon. Miksi miehen pitäisi olla vanhempi? Miehethän kuolevat yleensä nuorempina kuin naiset.
Isäni oli neljä vuotta nuorempi kuin äitini. Se ei heitä koskaan haitannut. Minun maitotaloni poika oli lähes viisi vuotta minua nuorempi.

Isäni oli käynyt vähemmän koulua kuin äitini. Se harmitti häntä. Hän kertoi minulle, että hänkin olisi halunnut nuoruudessaan opiskella. Kirkossa käydessään hän oli katsellut haikeana ikkunasta näkyvää lyseorakennusta ja ajatellut: ”Tuonne kun pääsisi!” Olivathan he äidin kanssa suunnitelleet, että isä lähtisi opiskelemaan opettajaseminaariin, mutta se suunnitelma oli rauennut kansalaissotaan ja sitä seuranneeseen vuoden mittaiseen asevelvollisuusaikaan.

Isäni toimi pitkään seurakunnan luottamustoimissa ja suoritti 61-vuotiaana saarnalupatutkinnon. Ties vaikka hänestä olisi tullut pappi, jos olisi saanut mennä lyseoon. Tasavallan presidentti myönsi isälleni seurakuntaneuvoksen arvonimen.

Reimarit paikoilleen

Me päätimme laittaa ’reimarit’ paikoilleen heti alussa ja välttää karikot. Traktorit kiinnostivat miestäni enemmän kuin kyntäminen. Hän päätti hakea Lahden kotiteollisuusopistoon, joka valmisti mm. moottori- ja maatalouskonekorjauksen ammattiopettajia maataloushallituksen alaisiin oppilaitoksiin, kuten kotiteollisuus- ja maamieskouluihin. Kotiteollisuusopiston pohjakouluna oli kotiteollisuuskoulu. Haukiputaan kotiteollisuuskoulussa oli metalliosasto. Muutimme Haukiputaalle.

Syksyllä 1958 mieheni lähti opiskelemaan Lahden kotiteollisuusopistoon. Minä jäin esikoisemme kanssa Haukiputaalle. Vuosikin on jo pitkä aika nuorelleparille, jos täytyy asua eri paikkakunnilla. Kolme vuotta tuntui ikuisuudelta. Ei ollut siihen aikaan vapaata lauantaita, että olisimme päässeet joka mielitekoon toisiamme tapaamaan. Ei ollut kännyköitä, että olisin voinut ikävän iskiessä naputella vaikka vain tekstiviestin. Kirjeenvaihto oli vilkasta: kaksi kirjettä viikossa molempiin suuntiin. Henkinen kontakti säilyi. Se jopa lujittui niinä vuosina.

Mieheni teki suurimman osan elämäntyöstään katsastusmiehenä Oulun autokatsastuskonttorilla. Kotiteollisuuskouluthan lakkautettiin ja muutettiin mikä miksikin.

Olimme aikoneet olla Haukiputaalla vain muutaman vuoden, mutta tänne me jäimme. Lapsemme kotiutuivat tänne Oulun seudulle. Täällä kasvoivat myös lapsenlapsemme.

Katsaus työuraani

Olin opettajana kaikkiaan 37 vuotta. Virkaurani aikana koululaitoksemme koki monia muutoksia. Aluksi luokkakoot olivat suuria johtuen suurista ikäluokista. Urani puolivälissä siirryttiin peruskoulujärjestelmään. Tervehdin ilolla tätä muutosta, olinhan itse rinnakkaiskoulujärjestelmän uhri.

Kehittyvä koulu edellytti myös opettajainvalmistuksen kehittämistä. Opettajainvalmistus siirtyi kokonaan korkeakouluihin ja yliopistoihin. Opettajaseminaarit lakkautettiin. Alkuaikoina työtovereissani oli muitakin seminaarivalmisteisia. Loppuajasta olin koulullani ainoa seminaarista valmistunut.

Olin aina kärsinyt alitajuisesti siitä, että en ollut saanut käydä oppikoulua. Työelämässä siitä ei ollut haittaa. Miehet opettivat mieluimmin ylimpiä luokkia. Luokat I-IV jäivät yleensä naisopettajille. Musiikkia, liikuntaa ja käsitöitä opetin ylemmillekin luokille. Opettajainhuoneessa olimme tasa-arvoisia. Työtoverit arvostivat ammattitaitoani.

Sanonta ’toinen on kylväjä, toinen niittäjä’ sopii hyvin kuvaamaan opettajan työtä. Olen saanut hyvin vähän palautetta entisiltä oppilailtani. Hyvin moni heistä on muuttanut johonkin kauemmaksi. Voinen luottaa erään oppilaani toivotukseen, jonka sain häneltä eläkkeelle jäädessäni: ”toivotan sinulle siunausta, että vilja kasvaa aurasi jäljissä, ruumiin ja sielun leipä, ja että olkien lomissa aina vilkkuu kukkia”.

Harrastukseni

Sekä mieheni että minä pidämme käsillä tekemisestä. Minä olen innostunut karjalaisista perinnekäsitöistä: käspaikat, varsinkin etupistokirjonta, neulakintaat, muinaiskarjalaisen naisen puku, kansallispuvut. Mieheni harrastaa vanhojen autojen entisöintiä. Yhteinen projektimme oli T-Ford vm. 1926. Kudoin verhoilukankaan mieheni entisöimään ’kantti-Fordiin’.

Käsityön ohella olen harrastanut kirjoittamista. Jo kansakouluaikanani pääsin palkinnoille säästäväisyysaiheisessa kirjoituskilpailussa. Seminaariaikana onnistuin kotiseutuaiheisissa esseissä. ”Hyvähän sinun on kirjoittaa, kun sinulla on se Karjala”, huomautti eräs opiskelutoverini. Kirjoittamalla olenkin terapoinut evakkolapsen traumojani. Eläkkeelle jäätyäni kokosin omat ja sisarusteni lapsuusmuistot yksiin kansiin. Osallistuin sillä itsenäisyyden juhlavuoden 1997 muistitiedon keruukilpailuun Suvun suuri kertomus ja pääsin palkinnoille (50:n parhaan joukkoon). Vuonna 2011 voitin Kalevalaisen Runokielen Seuran (KaRuSe) kirjoituskilpailun esseesarjan kirjoituksellani Niitä äitini opetti. Vuonna 2013 sain valmiiksi kirjan Niittymajalta maailmalle. Kokosin siihen sisarusteni elämäntarinat evakkoajalta.
Erilaiset kirjoitelmani ovat ylittäneet helposti sanomalehtien julkaisukynnyksen. Kirjoitin useita kymmeniä pakinoita paikallislehti Rantapohjaan. Valtakunnallisissa sanoma- ja aikakauslehdissä olen käsitellyt koulumaailmaan liittyviä asioita.

Toimin 1950-60-luvuilla aktiivisesti Asemakylän marttayhdistyksessä ja 1970-80-luvuilla kirkonkylän marttayhdistyksessä. Noihin aikoihin lauloin myös Haukiputaan kamarikuorossa. Olen toiminut aktiivisesti Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa, Haukiputaan kotiseutuyhdistyksessä ja kirkonkylän asukasyhdistyksessä. Hoidin mm. kymmenen vuotta rauhoitettua kukkaniittyä. Minun esityksestäni siivottiin kirkonkylän läpi virtaava Värjänoja vuosikymmenien aikana siihen kertyneestä roinasta.

Vuonna 1969 rakensimme mieheni kanssa omakotitalon Kiiminkijoen rannalle. Vietämme nyt siinä vanhuuttamme. Maitotalon poika on parasta, mitä elämä on minulle lahjoittanut.




Eila Rummukainen – vaikeuksien läpi sosionomiksi

Eila Rummukainen teki pitkän uran sosiaalityössä, missä hän on paneutui vaikeuksissa olevien perheiden ja aivan erikoisesti apua tarvitsevien lasten asioihin. Rummukaisen oma tie sosionomiksi ei suinkaan ollut helppo, mutta omien kokemustensakin nojalla hänellä oli työssään kyky ymmärtää vaikeuksiin joutuneita.  

Lapsuus Tokolan kosken rannalla

Eila Elina Rummukainen, o.s. Tokola, syntyi 14. syyskuuta 1925 Kannuksessa. Hänen kotinsa, Tokolan maalaistalo, sijaitsee Välikannuksessa Lestijoen varressa Tokolan kosken rannalla. Rummukainen syntyi 9-lapsiseen perheeseen. Hänellä oli viisi vanhempaa sisarusta, joista kaksi kuoli jo aivan lapsina, ja lisäksi hänen vanhin veljensä, Uuno Tokola, kuoli talvisodan alkaessa, 7.12.1939, pitäjän ensimmäisenä sankarivainajana. Perheessä oli siis Rummukaisen lapsuudessa seitsemän lasta, kaksi poikaa ja viisi tyttöä. Voidaan sanoa, että hänen lapsuutensa – niin kuin monen muunkin – päättyi talvisotaan.

Siihen aikaan, kaksikymmentä- ja kolmekymmentäluvuilla, toki vielä myöhemminkin, varsinkin maaseudulla oli selvää, että jokainen lapsi oli mukana talouden ja maatilan hoidossa niin pian kuin vain kynnelle kykeni. Niin Rummukainenkin. Hän hoiti pienempiä sisaruksiaan ja osallistui taloustöihin. Lisäksi hän oli kesäisin mukana pelloilla ja karjan hoidossa. Hän oli auttava käsi kaikissa töissä. Hyvin varhain, jo 14–15-vuotiaana, hänet lähetettiin monta kertaa pikkupiiaksi naapureihin tai sukulaistaloihin, jopa naapuripitäjäänkin asti. Sisaruksista jokainen osallistui kotitalon töihin, kukin kykyjensä ja voimiensa mukaan, sillä olihan selvää, että vanhempien aika ja voimat menivät tarkoin talon moninaisten tehtävien ja ison perheen hoitamiseen. Niinpä heiltä ei oikein riittänyt aikaa eikä voimiakaan antamaan sitä tukea, jota opintiellekin kurkottava tyttö olisi ehkä toivonut.  

Sotavuosia, kouluvuosia ja tiedonjanoa

Rummukainen kävi kansakoulua Välikannuksessa, ja kun talvisota syttyi, jäi kansakoulun toinen jatkoluokka pikaisen kurssituksen varaan. Jatkoluokan käymisen sijaan tyttö meni pikkulotaksi ja jo 16-vuotiaana, vuonna 1941, hän antoi Kannuksen kirkossa lottalupauksen. Siinä vaiheessa hän sai lottapuvun ja lakin, siis samoin kuin aikuisemmatkin lotat.

Jatkosodan alkaessa Rummukainen huomasi lehdessä ilmoituksen, jonka mukaan Suomen Punainen Risti koulutti Helsingissä apusisaria sairaaloille. Hän pääsi koulutukseen 18-vuotiaana vuonna 1943. Sairaalatyön ja koulutuksen ajaksi apusisarten oli erottava Lotta Svärd -järjestöstä eikä lotta-asua saanut käyttää. Koulutuksen alussa Rummukainen asui viikon ajan hotellissa, mutta pääsi sitten asumaan sairaalan henkilökunnan asuntolaan. Muiden apusisarten tavoin hän työskenteli sairaalassa hoitajien apuna, hihassaan SPR:n risti. Näille hoitajien apulaisille ei maksettu varsinaista palkkaa, vain pientä päivärahaa työpäiviltä, ja lisäksi he saivat työaikana vapaan ylöspidon.

Rummukainen työskenteli ensin Töölön sairaalassa, sitten Käpylän vanhainkodin osana olleessa Koskelan sairaalassa. Sotatilan vuoksi sairaalan potilaat olivat sellaisia, että sairaalassa jouduttiin käyttämään paljon desinfioivia aineita, joista Rummukainen sai niin pahan ihottuman, että hän pääsi välillä kotiin ihottumaa hoitamaan. Parannuttuaan hän palasi takaisin Koskelan sairaalaan ja pääsi yöhoitajaksi. Valvoessaan öisin Rummukainen kertoi kirjoittaneensa paljon kirjeitä potilaiden omaisille ja ystäville potilaiden puolesta ja heidän sanelunsa mukaan. Monet potilaat eivät itse kyenneet kirjoittamaan vammansa tai huonon kuntonsa vuoksi.

Rummukaisen seuraava työpaikka oli Lastenhuollon sairaala ja hoitolaitos, mutta ihottuma jatkui edelleen. Jossakin vaiheessa sairaalan lääkäri alkoi puhua siitä, että vaikka Rummukainen selvästi on hyvä hoitaja, hän ei voi allergiansa vuoksi jatkaa hoitotyössä. Koska ammattia pitäisi vaihtaa, lääkäri kertoi sosiaalialan työntekijöiden koulutuksesta, joka silloin oli noussut Amerikasta tulleena uutuutena keskusteluun. Silloin ei kuitenkaan vielä ollut oikea ajankohta tälle koulutukselle, vaan työ sairaalassa jatkui. Sairaalatyön ajalta Rummukainen muistaa Helsingin pommitukset. Hänelle on jäänyt mieleen erikoisesti yksi potilas, pommituksessa haavoittunut äiti, joka kipujensa keskellä hätäili ennen muuta lastensa vuoksi. Hän ei tiennyt, missä lapset olivat, ja oli siksi hyvin levoton. Onneksi sitten paikalle tuli nainen, joka sanoi olevansa potilaan sisar ja pitävänsä lapset luonaan. Näin äiti sai parantua rauhassa.  

Lastenhoitajana perheissä

Sodan jälkeen Rummukainen työskenteli lastenhoitajana kahdessa hammaslääkäriperheessä, ensin Kiukaisissa, sitten Mäntässä. Ensimmäiseen työhönsä hän matkusti lainavaatteissa, kunnes sai työpalkalla itselleen vaatetta. Vaikka työ sujui hyvin, Rummukainen sanoi kokeneensa, ettei halunnut jäädä siihen työhön, eikä myöskään siivoamaan sairaalaan, vaikka olisi sellaista työtä saanut Kannuksesta, kotiseudultaan. Koko ajan Rummukaisen ajatusten taustalla oli jo ennen sodan syttymistä kotikylällä, Välikannuksessa, aloitettu alkiolainen nuorisoseuratoiminta. Hänen vanhin veljensä, sodan alussa kuollut Uuno Tokola, oli ollut innokkaasti mukana toiminnassa, ja sitä kautta Eilakin sai näkökulmia nuorisoseuralaiseen ajatteluun, mm. itsensä kehittämisen arvostukseen.

Kun sitten Mäntässä asunut hammaslääkäriperhe muutti miehen työn, puutyön opettamisen, perässä Jämsän opistolle, Rummukainen muutti mukana. Siellä hän tutustui opiston kesäkaudella talouskurssilla olleeseen lukiolaiseen, Aino Songeen. He ystävystyivät, ja ystävyys jatkui kummankin opiskeluaikaan Helsingissä. Songe kuitenkin sairastui vakavasti ja kuoli muutaman vuoden kuluttua. Songen pieni poika jäi yksinhuoltajaisän hyvään hoitoon, mutta Rummukainen menetti hyvän, kannustavan ystävän. Jo Jämsän opiston aikana Songe nimittäin alkoi puhua Rummukaiselle siitä, että tämän pitäisi lähteä kouluun. Koska Rummukainen tiesi, että kotona asiaan ei välttämättä suhtauduta myönteisesti, Songe lähti Rummukaisen mukana tämän kotiin, Tokolaan, ja puhui asiasta tytön vanhemmille. Niin Rummukainen vuonna 1946 haki Mikkelin nuoriso-opistoon, jossa sai opiskella yleissivistäviä aineita.  

Mikkelin nuoriso-opisto ja sen merkitys

Aika Mikkelin nuoriso-opistossa oli Rummukaisen elämässä sillä tavalla merkittävä, että se antoi aralle maalaistytölle itseluottamusta. Opistossa hänet pantiin liikuntaryhmään, jonka kanssa sai käydä esiintymässä mm. Helsingissä. Lisäksi osallistuminen lausuntaryhmään antoi esiintymisvarmuutta. Heti opistosta palattuaan, 22-vuotiaana, Rummukainen rupesi Keski-Pohjanmaan nuorisoseuraliiton palkkaamana vetämään tanhu- ja voimistelukursseja. Palkka oli lähes nimellinen, ja kurssien aikana joku talo tarjosi kurssin vetäjälle yösijan ja ruuan. Matkat, jopa 100 km, kurssien vetäjä kulki polkupyörällä. Tämän ajanjakson suurimpana tehtävänä Rummukaisella oli ohjata Keski-Pohjanmaan maakuntajuhlilla vuonna 1947 mikrofonin kautta koko kentällistä voimistelijoita ja kansantanhuesityksiä.  

Oriveden kansankorkeakoulussa

Lastenhuollon sairaalan lääkärin puhe sosiaalihoitajan työstä oli Rummukaisella koko ajan mielessä. Niin hän vuonna 1949 haki Orivedelle kansankorkeakouluun ja haki lisäksi sosiaalihallituksesta luvan sosiaalityöntekijäkoulutuksen harjoitteluun. Opistovuosi oli monella tapaa antoisa, mm. siksi, että itse Taata, F.E. Sillanpää, osallistui lukuvuoden lopettajaisjuhlaan. Sen sijaan taloudellisesti kohtalokasta – myös Rummukaiselle – oli vuonna 1950 keskellä yötä alkanut opiston päärakennuksen palo: tyttö sai palosta pelastetuksi vain kaksi saman jalan kenkää. Talossa paloivat häneltä kaikki todistukset, samoin vaatteet, ja loppuvuoden hän kulki lainavaatteissa. Kaiken lisäksi palossa meni lainassa ollut kansallispuku ja Australiasta tuotu nahkainen matkalaukku, jotka molemmat Rummukainen myöhemmin korvasi omistajille. Sen sijaan lainassa olleista ja palossa tuhoutuneista kirjoista ei keskipohjalainen maakuntaliiton toiminnanjohtaja, fil. tri Viljo S. Määttälä halunnut korvausta.  

Yhteiskunnallisen korkeakoulun aika

Voidaan syystä sanoa, että hakiessaan vuonna 1950 Helsinkiin Yhteiskunnalliseen korkeakouluun (YKK) Rummukainen oli kirjaimellisesti köyhä. Lisäksi hän oli ollut jo niin paljon poissa kodistaan, että hän tunsi siellä käydessään olevansa melkein kuin vierailulla. Nuorisoseura-aikana Rummukainen oli tutustunut Kannuksesta kotoisin olleeseen Maalaisliiton naisten toiminnanjohtajaan Alma Mäkelään. Mäkelällä oli Helsingissä Apollonkadulla toimisto ja siellä puhelin. Mennessään Helsinkiin YKK:n pääsykokeisiin Rummukainen sai nukkua yönsä tuon työhuoneen sohvalla. Lisäksi Alma Mäkelä neuvoi häntä vuokrailmoituksen laadinnassa, ja toimiston puhelimella Rummukainen sai ottaa vastaan asumistarjouspuheluja.

Vielä opiskelua aloittaessaan Rummukainen kertoi nukkuneensa viikon ajan Pelastusarmeijan naisten yömajassa, kunnes pääsi asumaan ensin muutamaksi viikoksi vanhan eläkeläismummon kanssa tämän pieneen yksiöön ja sitten neljän muun tytön kanssa omakotitalon yläkertaan. Matka Helsingistä Kannukseen kesti 12 tuntia, ja se kuljettiin 3. luokan vaunuosaston kovilla penkeillä istuen ja nukkuen. Kun opiskelijoiden asunnossa ei voinut pestä pyykkiä, liinavaatteet oli kuljetettava Kannukseen, sillä pesulaan raha ei riittänyt. Eila muisteli, miten hän joskus junan tullessa aikaisin aamulla Kannukseen kulki unisena kävellen kymmenen kilometriä asemalta Tokolaan vetäen matkalaukkua perässään narussa.  

Opintojen rahoitus

Rahoittaakseen opintojaan Rummukainen haki opintolainaa, mutta sitä ei myönnetty, koska ”hakijan isällä oli maatila”. Seuraavana vuonna tehtyyn hakemukseen Rummukaisen isä ilmoitti, ettei hän voi avustaa tyttärensä opintoja, ja silloin lainaa myönnettiin 2 000 markkaa. Se piti maksaa takaisin parin vuoden kuluttua. Lainan saatuaan Rummukainen hakeutui iltaisin ja viikonloppuisin pidetylle konekirjoituskurssille, koska hän laski säästävänsä, kun voi itse kirjoittaa puhtaaksi kaikki opiskelutehtävänsä.  

Työura

Eila Rummukainen valmistui YKK:sta vuonna 1952 ja suoritti näin silloin säädetyn sosiaalihuoltolain mukaisen sosiaalihuoltajatutkinnon. Ammattinimike oli sosionomi. Jo opiskeluaikana hänellä oli pitkin matkaa erilaisia harjoitteluja, mutta myös myöhemmin ohjelmaan kuului paljon täydennyskoulutusta. Työnsä loma-aikoina Rummukainen osallistui useille kesäyliopistojen kursseille ja erikoistui lastensuojeluun. Erilaisissa lastensuojelun ja perheneuvonnan viroissa Eila Rummukainen toimi ensin Kangasalla kaksi vuotta, sitten Kemijärvellä 13 vuotta, Oulussa 21 vuotta ja viimeksi Haapavedellä kahdeksan vuotta. Kaikkiaan hän siis ehti palvella sosiaalitoimessa yli 40 vuotta. Hän kertoi viihtyneensä työssään ja kokeneensa usein olevansa oikealla alalla, vaikka työssä olikin jatkuvasti vastakkain perheiden monenlaisten ongelmien kanssa. Jossakin vaiheessa hän haki työtä myös Helsingistä Pelastakaa Lapset -yhdistyksestä ja olisi myös saanut paikan, mutta Helsinki työympäristönä ei kuitenkaan vetänyt. Eläkkeelle Eila Rummukainen jäi Haapaveden kunnan sosiaalijohtajan virasta keväällä 1988.  

Mitä työn lisäksi?

Vuonna 1965, 40-vuotiaana, Rummukainen avioitui rakennusliikkeen autonkuljettajana toimineen Veikko Rummukaisen kanssa. Veikko Rummukainen oli taustaltaan karjalainen, syntynyt Salmissa, luotettava ja hyväsydäminen mies, jonka kanssa Eila Rummukainen sai elää 37 hyvää yhteistä vuotta. Pariskunta asui Eilan työpaikkakunnilla, Oulussa ja Haapavedellä. Pudasjärven Kipinässä heillä oli kesäpaikka, jota he yhdessä huolella rakensivat ja johon he mielellään vetäytyivät vapaa-aikaa viettämään.

Eläkepäiviään Eila Rummukainen viettää Oulussa. Myös kulttuuriharrastukset olivat tälle pariskunnalle yhteisiä. He kävivät monena kesänä mm. Savonlinnan oopperajuhlilla ja Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla, ja Eila  kertoi, miten Veikko ilman alan erikoiskoulutustakin osasi eritellä mm. oopperoita ja tulkita hänelle joskus vaikeitakin librettoja. Lisäksi Veikon karjalainen heimouskollisuus toi kummallekin monia itäisiä kulttuuriharrastuksia, mm. heimojuhlia. Veikko Rummukainen kuului karjalaisena ortodoksiseen kirkkoon, Eila Rummukainen taas luterilaiseen. Kummankin kirkkoa kunnioitettiin, ja pariskunta kävi kummankin kirkossa aktiivisina seurakuntalaisina. Veikko Rummukainen kuoli vuonna 2002, ja sen jälkeen erikoisesti kirkko on ollut Eilalle tärkeä tuki. Nuoruudesta peräisin oleva tiedonjano näkyy edelleen siinä, miten valppaasti Eila Rummukainen seuraa aikaansa ja lukee kirjallisuutta. Erikoisesti historia ja elämäkerrat ovat hänen mielilukemistaan.  

Huomionosoitukset

Tasavallan presidentti on myöntänyt Eila Rummukaiselle 6.12.1975 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan mitalin kultaristein. Vuonna 1985 Eila Rummukainen sai Sosiaaliturvan Keskusliiton myöntämän kultaisen ansiomerkin ”tunnustukseksi pitkäaikaisesta toiminnasta sosiaaliturvan alalla”.  




Fanni Luukkonen -lottien keulakuva

Fanni (Fanny) Luukkonen oli kotoisin Oulusta, jossa hän kävi viisi luokkaa Oulun Suomalaista Tyttökoulua. Luukkonen jatkoi 16-vuotiaana opintojaan Helsingin suomalaisesssa jatko-opistossa. Hän halusi jo nuorena opettajaksi. Luukkonen valmistui kansakoulunopettajaksi Raahen seminaarista vuonna 1906 ja suoritti opettajakokeet Jyväskylässä vuonna 1912. Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli kansa- ja oppikoulussa sekä työväenopistossa Oulussa. Luukkosen pätevyys huomattiin ja koulutoimen ylihallitus kehotti häntä hakemaan Sortavalan seminaarin tyttöharjoituskoulun yliopettajattaren virkaa. Luukkonen työskenteli tässä tehtävässä vuosina 1913 – 1929. 

Venäjän rajan läheisyys lisäsi poliittisia jännitteitä Sortavalassa. Isänmaalliset naiset tukivat suojeluskuntien toimintaa ja ottivat osaa Suomen sisällissotaan vuonna 1918 järjestämällä sotilaille henkistä ja aineellista tukea. Seminaarityö oli sodan vuoksi keskeytynyt ja Luukkonen työskenteli Sortavalan kaupungin elintarvikelautakunnan toimistopäällikkönä syksystä 1917. Hän kuului myös sotilaiden henkisen huollon komiteaan.

Fanni Luukkonen valittiin juuri perustetun Sortavalan Lotta Svärd -yhdistyksen sihteeriksi vuonna 1919. Hän aloitti Lotta Svärd Sortavalan tarmokkaana piirisihteerinä vuonna 1921. Luukkonen toimi Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan jäsenenä vuosina 1925–1929 ja puheenjohtajana vuosina 1929–1944. Fanni Luukkoselle Lotta Svärd -järjestön lakkauttaminen oli erityisen raskas isku. Tilannetta pahensivat terveydelliset ja taloudelliset ongelmat. Luukkosen toimeentuloa helpotti lottavuosista myönnetty niukka eläke. Hän piti ahkerasti yhteyttä vanhoihin lottatovereihinsa Suomessa ja Ruotsissa.

Ystäviensä ansiosta hän pääsi mm. Ruotsiin hoidattamaan terveyttään. Fanni Luukkonen kirjoitti ystävälleen järjestön lakkautuksen herättämistä tunteista joulukuussa 1944: ”Olen istunut parina iltana tämän kotoisen, tutun työpöytäni ääressä ja kirjoitellut lyhyitä tervehdyksiä rakkaille työtovereilleni työssä, jonka ulkonainen ilmaus on lakannut näkymästä. Noiden rivien kirjoittaminen on rakasta, mutta samaten raskasta, niin raskasta. Sydän on vielä kaiken jäleltä kuin olisi kuolema käynyt mailla, ottanut kalleinta ja jättänyt tyhjyyden, jolle ei löydä täytettä, autiuden, mihin ei ole voinut kotiutua. Siksi ja kun ei tätä voi kertoa eikä kuvata jää sana tyhjäksi.” (23.12.1944)

Fanni Luukkonen menehtyi sydänkohtaukseen lokakuussa 1947. Hänet haudattiin Iin vanhalle hautausmaalle Kruununsaareen. Siunaustilaisuus oli kunnianosoitus edesmennyttä lottajohtajaa kohtaan sekä hiljainen mielenosoitus sodan jälkeistä ilmapiiriä vastaan. Luukkonen oli lottajärjestön johtajana erinomainen puhuja ja kasvattaja, jonka hillitty ja sydämellinen esiintyminen herätti kunnioitusta. Luukkoselle kristilliset arvot koko elämän ja toiminnan vakaa perusta. Hänelle tärkeitä aiheita olivat lisäksi naisasia, raittiusaate sekä isänmaallisuus. Fanni Luukkosen hautakiveen on kaiverrettu ”Isänmaa on Jumalan ajatus”. Lause kuvaa hyvin hänen ajatusmaailmaansa ja samalla koko Lotta Svärd -järjestön aatteellista perustaa.




Margareta Paschinsky – Vaasan Sotilaskotiyhdistyksen kantava voima

Margareta Paschinsky, o.s. Renlund, syntyi Luodossa, lähellä Pietarsaarta. Nuorena tyttönä hän muutti Vaasaan ja kävi ammattikoulun keittäjälinjan. Paschinsky kouluttautui lisää alalla ja pääsi Helsinkiin töihin hotellin kylmäköksi. Helsingistä hän kuitenkin hakeutui takaisin Vaasaan ja siirtyi Vaasan keskussairaalan keittiölle töihin. Tämän jälkeen Paschinsky päätti vaihtaa ammattia ja kävi apuhoitajakurssin. Myöhemmin hän kouluttautui sairaanhoitajaksi.  Sairaanhoitajana Paschinsky pysyi uskollisena Vaasan keskussairaalalle eläkkeeseensä saakka. Äidinkieleltään ruotsinkielinen Paschinsky opetteli suomen kielen, jota tarvittiin sekä työssä että vapaa-aikana.

Paschinsky oli temperamentiltaan räiskyvä ja iloinen. Hän halusi hoitaa asiat ripeästi eteenpäin.

Margareta Paschinsky meni naimisiin Pentti Paschinskyn kanssa, joka toimi silloin yövartijana Vaasan Höyrymyllyssä. Myöhemmin Pentti Paschinsky perusti Vaasaan valokuvastudion. Perheeseen syntyi kolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika. Lapsenlapsia Paschinskylla oli kuusi.  Paschinsky harrasti taidetta ja vapaa-aikanaan hän rentoutui kuuntelemalla klassista musiikkia.

Vaasan sotilaskotiyhdistykseen Paschinsky liittyi vuonna 1991. Hänet pyydettiin tarjoilujaostoon, jonka päällikkönä hän toimi useita vuosia. Paschinsky oli luonteeltaan tarmokas, itsevarma ja osaava. Tästä saatiin oiva näyte, kun hänellä oli päävastuu Valtakunnallisten veteraanipäivien tarjoiluista vuonna 1998 Vaasassa. Vuosien varrella Paschinsky ehti järjestää monet tarjoilut veteraanien eri maanpuolustusjärjestöille ja maanpuolustuskursseille. Hän osallistui myös Liikkuvan sotilaskodin työhön ja ehti olla myös Rovajärven leirillä.

Paschinskylla oli syntyjään pohjoispohjalainen huumori, joka oli iloksi alokkaille ja myöhemmin Sotilaskotisisarille ja kaikille Sotilaskotia käyttäneille.

Paschinsky toimi Vaasan sotilaskotiyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 2001-2006 oltuaan pitkään johtokunnan jäsenenä.  Yhdistys oli lunastanut Vaasan Sotilaskoti -rakennuksen omakseen vuonna 2003. Paschinskyn kädenjälki tulee näkymään vielä pitkään Sotilaskodissa: hänen johdollaan maalattiin Sotilaskoti sekä sisältä että ulkoa. Remontti ja maalausurakka ei ollut helppo, sillä rakennus on Museoviraston suojelema.

Paschinsky kärsi vakavista sairauksista, jotka vähitellen veivät hänen voimansa. Paschinskyn piti luopua käytännön töistä Sotilaskodissa ja asteittain lopettaa konserteissa käyntikin. Sotilaskotityö pysyi kuitenkin lähellä hänen sydäntään viimeiseen asti. Vielä vuoden 2015 kevätkokouksessa Paschinsky laski leikkiä muiden sisarten kanssa. Margareta Paschinsky kuoli 5.6.2015 Vaasassa. Viimeisenä toiveenaan hän esitti, että muistotilaisuus pidettäisiin Sotilaskodissa. Tämän toivomuksen sisaret kiitollisuudella toteuttivat.

Lonny Nyqvist

ystävä, sotilaskotisisar




Terhi Nieminen-Mäkynen – vahva vaikuttaja kotimaassa ja kansainvälisesti

Kaksi tyttöä kohtasi toisensa Muhoksella 1940-luvulla. Toinen reilut kymmenen vuotta vanhempana hoiti aika ajoin nuorempaansa. Aika vieri ja tiet erkanivat yhtyäkseen uudelleen 2000-luvulla. Vieraillessaan Suomessa vuonna 2014 vuoden 1952 Miss Universum Armi Kuusela tapasi vastaanotollaan toisen Muhoksella lapsuuttaan viettäneen naisen, Terhi Nieminen-Mäkysen.

Myös Terhi Nieminen-Mäkysestä oli tullut 50 vuoden aikana kosmopoliitti. Hän oli rakentanut merkittävän uran Suomessa ja kansainvälisesti. 1960-luvulla alkanut kunnallisvaltuutetun työ jatkui 20 vuotta. Sen lisäksi hän toimi kansanedustajana vuosina 1975 – 1983. Jäätyään pois eduskunnasta hänestä tuli kansainvälisen siviilikriisinhallinnan taitaja Kosovossa ja Afganistanissa. Kaiken aikaa hän toimi myös kolmannen sektorin osaajana ja se työ jatkuu edelleen.

Terhi Nieminen-Mäkynen (s.1946) syntyi Helsingissä ja vietti lapsuutensa Muhoksella Pohjois-Pohjanmaalla Anna-Liisa ja Urho Nupposen vanhimpana tyttärenä. Äiti hankki perheen elatuksen valokuvaajana ja isä autonasentajana. Perheeseen syntyivät myös siskot Päivi ja Kirsi sekä veljet Jouni ja iltatähti Veini.

Sisarukset ovat hyvin läheisiä toisilleen. Vanhimpana lapsena Terhi katsoi nuorempiensa perään niin koulutiellä kuin kotonakin äidin kuvatessa ja isän ollessa töissä.

Nupposen perhe muutti silloiseen Helsingin maalaiskunnan Tikkurilaan vuonna 1957. Anna-Liisa Nupponen perusti oman valokuvaamonsa yhteen kodin huoneista, joka illalla muuttui lasten makuuhuoneeksi.  Uuden kodin välittömään läheisyyteen oli juuri valmistunut uusi kunnantalo.

Nuori ylioppilas kiinnostui yhteiskunnasta

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1965 Terhi Nupponen aloitti yleisen valtio-opin opiskelut Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja liittyi Kannunvalajiin, jonka tiedotussihteerinä hän toimi useita vuosia. Yhteiskunnallisten aineiden opiskelijan kiinnostus yhteiskuntaan ja sen talouteen vahvistui hänen toimiessaan kansantaloustieteen opiskelijoiden emäntänä ja Tiedekuntien keskusjärjestön pääsihteerinä. Tämä oli arvostettu toimi erilaisten tilaisuuksien suunnittelijana ja järjestäjänä sekä opiskelijoiden oikeuksien edustajana. Opiskelijapolitiikan merkittävin tehtävä oli jäsenyys Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan, HYYn edustajistossa, johon hänet valittiin Liberaalisen opiskelijaliiton edustajana.

 

Kunnallispolitiikasta pohja valtakunnalliselle ja kansainväliselle uralle

Opiskelijapolitiikan myötä käynnistyi myös muu poliittinen toiminta. Terhi Nieminen-Mäkynen oli ensimmäisen kerran ehdolla Helsingin maalaiskunnan valtuustoon Liberaalisen Kansanpuolueen edustajana vuonna 1968. Aktiivinen työskentely Pohjola-Nordenissa ja Helsingin maalaiskunnan Nuorliberaaleissa, merkittävä ura partiossa ja seurakuntanuorissa sekä pikajuoksuharrastus auttoivat oivasti hänen valintaansa kunnallisvaltuutetuksi 21-vuotiaana. He olivat tuolloin Lasse Lehtisen (sd.) kanssa nuorimmat kunnallisvaltuutetut Suomessa.

Kunta muuttui Vantaan kauppalaksi vuonna 1974 ja kaupungiksi vuonna 1976, mutta valtuutetun työ jatkui aina vuoteen 1988. Terhi Nieminen-Mäkynen oli Suomen kolmanneksi suurimman kunnan ja kotikaupunkinsa kehittämisessä voimakkaasti mukana.

Kauaskantoista työtä hän teki mm. “Kettu”-kaavatoimikunnassa. Sen tehtävä oli luoda pohja myöhemmin rakennettavalle Vantaan laajalle teollisuus- ja toimistokeskittymälle Kehä III:n molemmille puolille.  Nykyään alue tarjoaa työpaikat kymmenille tuhansille ihmisille.

Vantaan kunnallispolitiikasta kerätty kokemus sai uuden merkityksen 30 vuotta myöhemmin, kun Terhi Nieminen-Mäkynen ryhtyi johtamaan Prizrenin kaupunkia Kosovon sodan päätyttyä vuonna 1999.

Kehitysyhteistyöjoukkojen mukana ensi kertaa Afrikkaan

Nuoren opiskelijan toiminta liberaaliliikkeessä ja yleinen poliittinen aktiivisuus alkoivat pian näkyä myös lisääntyvinä kansainvälisinä luottamustoimina. Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisen osakunnan Anglo-American yhdistys, opiskelijoiden YK-yhdistys sekä Pohjola-Nordenin Nuorisoedustajisto olivat Liberaalisen Nuorisoliiton puheenjohtajalle oivia järjestöjä tutustua kansainvälisiin asioihin.

Käytännön kansainvälisyyteen ja kehitysyhteistyöhön hän tutustui Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla opiskeluaikanaan, jolloin Suomen toista kehitysyhteistyöjoukkoa koulutettiin.  Sen kurssisihteerinä hän koki ensimmäisen kerran Afrikan ja Tansanian maisemat, joihin hän myöhemmin useasti palasi. Ulkoministeriö ja työ eri kansainvälisissä järjestöissä, mukaan lukien YK, IOM, UNIFEM, ICMPD, ETYJ ja EUPOL, ovat olleet hänen tärkeää työkenttäänsä ennen ja jälkeen poliittisen uran. Terhi Nieminen-Mäkysen suuri kiinnostus kansainvälisyyteen muovasi häntä monin tavoin.

Nieminen-Mäkystä voi luonnehtia sanomalla, että kaikesta mitä hän teki, opiskeli tai harrasti, puolet liittyi kansainvälisyyteen, usein kansainvälisiin nais- ja ihmisoikeusjärjestöihin. Hänen jäsenyytensä monissa järjestöissä on vahva osoitus tästä. [1]

Nieminen-Mäkynen aloittaa kansanedustajana 1975 voitokkaiden vaalien jälkeen

Terhi Nieminen-Mäkynen oli kansanedustajaehdokkaana ensimmäistä kertaa vuonna 1972.  Lähes 2500 uusmaalaisen ääntä ei riittänyt 1970-luvun ensimmäisissä hajotusvaaleissa, jolloin eduskuntaan nousi ennätysmäärä nuoria kansanedustajia.

Seuraavat vaalit pidettiin syyskuussa 1975. Ne olivat jo toiset ennenaikaiset vaalit presidentti Kekkosen hajotettua eduskunnan keväällä hallituksen sisäisiin riitoihin. Sanottiin myös, ettei Kekkonen halunnut uransa huipentumassa, Helsingissä elokuussa järjestettävässä ETY-kokouksessa rinnalleen ulkoministeri Ahti Karjalaista. Virkamieshallituksen ulkoministeri Olavi J. Mattila oli Kekkoselle sopivampi kumppani arvovieraiden vastaanottajana. Myös Terhi Nieminen-Mäkynen osallistui ETY-kokoukseen ulkoministeriön virkamiehenä kokouksen toimeenpanijoiden joukossa.

Edellisissä vaaleissa vuonna 1972 Liberaalinen Kansanpuolue (LKP) oli hävinnyt kaksi paikkaa. Puolueen johto päätti panostaa kaikkensa voittaakseen vuoden 1975 vaalit. Keskustapuolue ja LKP solmivat valtakunnallisen vaaliliiton, joka mahdollisti liberaaleille suhteellisen pienen ehdokasmäärän. Uudellamaalla päätettiin keskittyä tukemaan kahden henkilön kampanjaa kaikkien yhdeksän ehdokkaan sijasta. Piirin yleinen kokous valitsi myrskyisässä kokouksessa pääehdokkaiksi istuvan kansanedustajan Seppo Westerlundin Espoosta ja alle 30-vuotiaan ulkoministeriön virkamiehen ja Vantaan kaupunginvaltuutetun Terhi Nieminen-Mäkysen.

Terhi Nieminen-Mäkysen kampanjasta tuli yhtä rohkea kuin hänen vaalitunnuksestaan: TERHI MENEE LÄPI. Se toimi ja tunnus oli hallitseva elementti lehti-ilmoittelussa, esitteissä ja kampanjan päämediassa, yli 100 000 painoksen saaneessa vaalilehdessä.

Tulos oli hyvä. Nieminen-Mäkysestä tuli kansanedustaja lähes 8000 äänellä. Se oli kolminkertainen äänimäärä edellisiin vaaleihin verrattuna. Nieminen-Mäkynen oli myös historian ensimmäinen ulkoministeriön virassa oleva virkamies, joka valittiin kansanedustajaksi.

Myös Seppo Westerlund uusi valtakirjansa.  Kaikkiaan liberaalit saivat koko maasta yhdeksän kansanedustajaa, eli kolme paikkaa enemmän kuin aiemmin.

Monta näytön paikkaa jo ensimmäisellä kansanedustajakaudella

Kansanvallassa hallitus antaa tärkeäksi katsomissaan asioissaan lakiesityksiä eduskunnalle, joka käsittelee ja säätää lait sekä hyväksyy valtion vuotuisen tulo- ja menoarvion. Vuoden 1975 vaalien jälkeen nimitetyn keski- ja vasemmistopuolueiden hallituksen taival oli kovin riitaisa, eikä tärkeitä lakiesityksiä saatu normaaliin tahtiin eduskunnan käsittelyyn. Tästä huolimatta Terhi Nieminen-Mäkysen ensimmäiseen eduskuntakauteen sisältyi monia keskeisiä näytön paikkoja.

Sellaisia olivat muun muassa kuorma-auton vetokoukun verotus, maankäytön uudistukseen liittyvä maapaketti ja kiista autonkuljettajien työaikalaista. Näitä asioita käsiteltäessä Terhi Nieminen-Mäkystä painostettiin, jopa uhattiin hallituksen kaatumisella, jollei hän taivu omasta kannastaan. Hänet myös leimattiin tytönhupakoksi. Nieminen-Mäkynen puolestaan piti vääränä sitä, että eduskunnassa ei saisi pyrkiä itsenäisiin ratkaisuihin, vaikka juuri näin jokaisen kansanedustajan tulisi tehdä.

Terhi Nieminen pohti talousasioita Pohjoismaiden neuvostossa huippupoliitikkojen kanssa

Tärkeää kansanedustajan työtä tehdään myös Eduskuntatalon ulkopuolella. Terhi Nieminen-Mäkynen osallistui Pohjoismaiden neuvoston (PN) työhön yhdessä Ruotsin, Norjan, Tanskan, Islannin ja Suomen parlamentaarikkojen kanssa. Nieminen-Mäkynen toimi nelihenkisen talousvaliokunnan jäsenenä yhdessä Olof Palmen, Gro Harlem Bruntlandin ja Anker Jörgensenin kanssa. Valiokunnan Nordjob-yhteistyö-aloite takasi myöhemmin pohjoismaisille nuorille vapaan työnsaantimahdollisuuden kaikissa Pohjoismaissa.

Samankaltaista työtä tekee Parlamenttien välinen liitto (IPU) jonka työhön osallistuu valtaosa maailman parlamenteista. IPU käsittelee edustukselliseen demokratiaan, naisten ja vähemmistöjen asemaan, kansainväliseen rauhaan sekä ihmisoikeuksiin ja kestävään kehitykseen liittyviä kysymyksiä ja antaa suosituksia kansallisille parlamenteille.

Terhi Nieminen-Mäkynen sai 1970-luvun lopulla IPU:n yleiskokouksen käsittelyyn ja hyväksytyksi suosituksen Etelä-Afrikan rotusorron lopettamisesta ja talouspakotteiden asettamisesta Etelä-Afrikan kansainvälistä kauppaa vastaan. Suomessa Nieminen-Mäkynen toimi pitkään boikottikomitean puheenjohtajana.

Nieminen-Mäkysen työ jatkuu vuoden 1979 jälkeen LKP:n suurtappiosta huolimatta

Vuoden 1979 eduskuntavaaleihin keskustapuolue ja liberaalit tekivät muutamissa vaalipiireissä vaaliliiton, mutta Uudellamaalla näin ei tehty.

Terhi Nieminen-Mäkysen tukiryhmä uusi kampanjastrategiansa. Asioiden painotusta muutettiin ja kampanjan iskulause muokattiin sopimaan paremmin vallitsevaan tilanteeseen: TERHIN TYÖ JATKUU.

Uusmaalaiset olivat iskulauseen kanssa samaa mieltä ja äänestivät yli 6 000 äänellä Terhi Nieminen-Mäkysen jatkamaan kansanedustajan työtään.

Puolueelle vuoden 1979 vaalitulos oli kuitenkin suuri pettymys. Vaikka äänistä väheni vain hieman yli 0,5 prosenttiyksikköä, paikoista hävisi yli puolet. Tuntematon keskiluokka-käsite puolueen iskulauseessa – Aja asiaasi keskiluokka – ei toiminut.  Yhdeksän edustajan ryhmästä jatkoi neljä. Huono vaalitulos tiesi myös talousvaikeuksia. Puoluetuki väheni yli puolella ja itsenäisen puolueen toiminta oli uhattuna.

Yksi ja samalla kaikkein vaikein ratkaisu pelasti puolueen. LKP liittyi Keskustan jäsenjärjestöksi vuonna 1982. Osa LKP:n jäsenistä siirtyi muualle tai politiikan teko loppui kokonaan. Eduskunnassa liberaalikansanedustajat osallistuivat keskustan eduskuntaryhmän työhön. Ulkopuolisten suhtautumista keskustaliittoon kuvaa erään kolmannen puolueen edustajan tokaisu: “Kuinka voitte olla siellä, ettehän edes hengitä samaa ilmaa”.

Helvi Sipilän valitsijamiehenä vuoden 1982 presidentinvaaleissa

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen jäi sairaslomalle syyskuun 11. päivänä vuonna 1981. Runsas kuukausi myöhemmin hän erosi tehtävästään. Yli neljännesvuosisadan kestänyt valtakausi päättyi ja maassa jouduttiin järjestämään ennenaikaiset presidentinvaalit tammikuussa 1982.

Jälleen kerran Terhi Nieminen-Mäkinen ja liberaalit tekivät historiaa asettamalla varatuomari Helvi Sipilän Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi presidenttiehdokkaaksi. TERHIÄ TARVITAAN TAAS -iskulause ja hyvä kampanja toivat liberaaleille yhden valitsijamiehen.

Terhi Nieminen-Mäkynen antoi eduskunnan suuressa salissa pidetyssä vaalissa Helvi Sipilän ainoan äänen. Tässä, kuten monessa muussakin asiassa, liberaalit olivat aikaansa edellä, lopputuloksesta huolimatta. Presidentiksi valittiin Mauno Koivisto.

Presidentinvaalin muututtua myöhemmin suoraksi kansanvaaliksi naispuolisia ehdokkaita ovat olleet Elisabeth Rehn, Eeva Kuuskoski, Heidi Hautala, Riitta Uosukainen, Eva Biaudet, Sari Essayah sekä Tarja Halonen, joka valittiin vuonna 2000 tasavallan presidentiksi, 18 vuotta Helvi Sipilän ehdokkuuden jälkeen.

Toisen vaalikauden aikana Terhi Niemisen yksityiselämässä tapahtui merkittävä muutos. Hän avioitui kokoomuksen kansanedustaja Toivo Mäkysen kanssa. Kumpikin heistä jäi pois eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa.

Aviopari muutti vuonna 1985 Bahrainiin, missä Terhi Nieminen-Mäkynen hoiti Suomen kunniakonsulaattia virkavapaalla ulkoministeriön tehtävistä. Toivo Mäkynen puolestaan toimi kunniakonsulina sekä yhteispohjoismaisen riskienhallintayhtiön toimitusjohtajana. Vuonna 1990 uudet työtehtävät veivät heidät Lontooseen viideksi vuodeksi. Terhi Nieminen-Mäkynen työskenteli Lontoossa mm. yhdysmiehenä Suomen opetusministeriön alaisen CIMO:n kansainvälisessä harjoittelijavaihdossa, joka järjesti suomalaisnuorille harjoittelupaikkoja englantilaisiin yrityksiin.

Kansainvälinen siviilikriisinhallinta uusi käännekohta elämälle

Ulkomailta palattuaan Terhi Nieminen-Mäkynen jatkoi kansainvälistä työtä ja toimintaa. Jo nuorena ulkoministeriönn virkailijana hän oli käynyt Kansainvälisten asioiden valmennuskurssin KAVAKU:n, jota kutsutaan myös diplomaattien peruskurssiksi. Kansanedustajana hänet kutsuttiin sekä valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille että SITRA:n Talouspolitiikan kurssille. Myöhemmin Euroopan Unionin ja Suomen siviilikriisinhallinnan lukuisat kurssit valmistivat Terhi Nieminen-Mäkystä tuleviin tehtäviin.

Vuosituhannen lopulla hän valitsi uuden kansanvälisen työkentän, siviilikriisinhallinnan, josta tuli käännekohta hänen elämässään. Kansainväliset siviilikriisinhallintatehtävät täyttivät hänen työelämänsä aina myöhäiseen eläkkeelle jäämiseen asti. Kolmannen sektorin vapaaehtoistoimintaa hän jatkaa vahvasti edelleen.

Vantaan kunnallispolitiikan opit apuna Kosovon rakentamisessa

Terhi Nieminen-Mäkysen toiminta Kosovon Prizrenin kaupungin pormestarina oli hänen ensimmäinen siviilikriisinhallintatyönsä. YK-tehtävässään (UNMIK) Kosovon toiseksi suurimmassa kaupungissa hän vastasi kaupungin fyysisen ja henkisen infrastruktuurin uudelleenrakentamisesta vuosituhannen vaihteessa.

Pitkä 20-vuotinen työ Vantaan kehittämiseksi sai uuden mahdollisuuden kukoistaa sodan raunioilla Prizrenin kaupungissa, jonka rakentamisessa monille ratkaisuille löytyi esimerkki Vantaan kunnallispolitiikan aikaisista kokemuksista ja toimista. Vantaan opit olivat tarpeen esimerkiksi kaupungin kaavoituksessa, liikenteen järjestämisessä, kaatopaikan perustamisessa ja rakennuslupien myöntämisessä.

Terhi Nieminen-Mäkynen palasi myöhemmin uudelleen Kosovoon, tällöin pääkaupunki Pristinaan. Nieminen-Mäkynen toimi mentorina ihmiskaupan vastaisessa laajassa hankkeessa, jonka rahoitti Suomen ulkoministeriö ja toteutti IOM Kosovossa ja Makedoniassa vuosina 2007–2008.

Afganistanissa turvattomuus lisääntyi huimasti 2000-luvulla

Yhdysvaltojen johtama ja Euroopan Unionin tukema sotilasoperaatio Taliban-terrorismin lopettamiseksi Afganistanissa on kestänyt vuosituhannen vaihteesta asti ja jatkuu edelleen yhdessä Afganistanin oman armeijan kanssa. Euroopan Unioni päätti vuonna 2007 perustaa maahan poliisi- ja oikeuslaitosta vahvistavan koulutusmission EUPOLin, jossa myös Suomi on ollut vahvasti edustettuna. Vuoden 2016 lopussa päättyvän hankkeen tarkoituksena on kouluttaa Afganistanin sisäasiainministeriön ja poliisivoimien henkilöstöä oikeusvaltion toteuttajiksi ja ylläpitäjiksi.

Terhi Nieminen-Mäkynen työskenteli vuosina 2012–2014 EUPOLin ihmisoikeus- ja tasa-arvoyksikön päällikkönä. Hänen tehtävänään oli viedä ihmisoikeus- ja tasa-arvo-käsitteitä Afganistanin sisäasiainministeriöön ja poliisikoulutukseen. Erityisesti tavoitteena oli lisätä maan naispuolisten poliisien määrää.

Työskenneltyään aikaisemmin Afganistanissa Suomen UNIFEMin Paralegal-ohjelman käynnistäjänä ja arvioijana vuosina 2004 ja 2006 Terhi Nieminen-Mäkynen oli seurannut läheltä maan kehitystä. Huolestuttavinta hänen mukaansa on maan turvattomuuden lisääntyminen. ”Afganistanin turvallisuuden paradoksi on siinä, että turvattomuus vain lisääntyy, vaikka turvallisuutta on ollut rakentamassa yhä laajempi kansainvälinen joukko jo yli kymmenen vuotta”, Nieminen-Mäkynen sanoo.

Nieminen-Mäkynen kertoo, kuinka 2000-luvun alussa hän saattoi lounastaa joen rantaan levitetyllä suurella matolla Kabulin lähellä. Naiset ja miehet grillasivat yhdessä joesta saatuja kaloja. Vallitsi hyvä, vapautunut tunnelma, vaikka Osama Bin Ladenin tuhoamisoperaatio oli jo hyvässä vauhdissa.

Neljä vuotta myöhemmin turvallisuustilanne oli heikentynyt merkittävästi. Terhi Nieminen-Mäkynen matkusti panssaroidulla autolla kahden turva-auton suojeluksessa Kabulista lähellä Pakistanin rajaa sijaitsevaan Jalalabadiin. Turvallisuusriski oli kasvanut muutaman vuorokauden aikana siten, että paluu Kabuliin onnistui vain YK:n lennolla vuorokauden odottelun jälkeen.

Vuosina 2012–2014 turvallisuusriski oli läsnä koko ajan. Terhi Nieminen-Mäkynen ei astunut kahteen vuoteen kertaakaan jalallaan kabulilaiselle jalkakäytävälle. Kaikki liikkuminen tapahtui panssaroidun ajoneuvon uumenissa, kahden aseistetun vartijan saattamana, luotiliivit yllä ja kypärä käden ulottuvissa.

Terhi Nieminen-Mäkynen oli jälleen kerran edellä aikaansa hakeutuessaan kansainvälisiin kriisihallintatehtäviin edellisen vuosituhannen lopulla yhtenä harvoista naisasiantuntijoista. Hänelle asia ja työ olivat tärkeitä, eivät niinkään muodollinen asema tai tarvittava lainsäädäntö sen toteuttamiselle.

Suomen eduskunta hyväksyi vasta 2000-luvun alussa kansainvälistä siviilikriisinhallintoa koskevan lain, jonka päämäärä on edistää kriisialueiden kehitystä kohti demokratiaa sekä ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden kunnioitusta.

50 vaikuttamisen vuotta

Terhi Nieminen-Mäkynen on toiminut lähes 50 vuoden aikana kunnallis- ja valtakunnan tason poliitikkona, kansainvälisen ja kolmannen sektorin aktivistina, joka monesti elämässään on halunnut laittaa yhteisen hyvän ja oikeudenmukaisuuden omien tarpeidensa ja halujensa edelle. Terhin työ jatkuu edelleen, vuonna 2016 vietettävän 70-vuotisjuhlan innoittamana.

[1]Pohjola-Nordenin Nuorisoedustajisto pj, Pohjola-Nordenin keskushallitus, Pohjoismainen Klubi pj, Suomen YK-liitto vpj., Society for International Development (SID), Alueellinen Paasikivi-seura vpj., UNWomen ry (ent. UNIFEM) perustajajäsen ja hallituksen vpj., Suomi-seura ry vpj., Cosmopolitan Club ry pj., Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto (KATU) vpj., Kehitysyhteistyön palvelukeskus (KEPA) vpj., Vantaan Liike-ja virkanaiset vpj., Ståhlberg säätiö, hallituksen jäsen, Suomen Akateemiset Naiset ry vpj., Tikkurilan yhteiskoulun ja lukion seniorit ry pj, ”Luetaan yhdessä”-verkosto pj, YKn päätöslauselma 1325 ”Naiset, rauha, turvallisuus”-verkosto pj, Siviilikriisinhallinnan neuvottelukunta/järjestöjaosto pj.




Elli Palm – ompelija, kotiäiti

Elli Palm on Viipurista evakkona Helsinkiin asettunut romanimatriarkka. Kahdeksan oman lapsensa, puolen kymmenen kasvattilapsensa, 24 lastenlapsensa sekä 22 lastenlastenlapsensa suursuvun keskushahmona ”Ompelija-Elli” Palm edustaa perinteistä romanielämäntapaa ja perhekäsitystä. Elli Palm sai 2010 Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton Vuoden Isovanhempi -tunnustuspalkinnon. Samana vuonna hän juhli itsenäisyyspäivää presidentti Tarja Halosen vastaanotolla Presidentinlinnassa.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta.




Maja Genetz – lottien talousnero

Maja (Flora Maria) Genetz (1901–1970) oli kotoisin Viipurista. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1920 ja teki useita opintomatkoja ulkomaille. Genetz oli vuodesta 1929 lähtien autoliike Oy Nikolajeff Ab:n palveluksessa. Hän aloitti konttoripäällikkönä, vuosina 1934–1948 hän työskenteli apulaisjohtajana ja lopuksi toimitusjohtajana vuoteen 1959. Sanottiin, että se mitä Genetz ei tiennyt autoista tai automaailman ongelmista, ei ollut tietämisen arvoista.

Maja Genetz toimi vuosina 1938–1944 Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan jäsenenä ja muonitusjaostopäällikkönä. Hän oli taitava liikenainen, jonka johdolla Lotta Svärd -järjestön muonitustoiminta kehittyi laajamittaiseksi liiketoiminnaksi 1930-luvun lopulla. Lotat vastasivat monien suurtapahtumien ruokahuollosta. Suurimpia muonituksia oli vapaussodan päättymisen 20-vuotisjuhla Helsingissä vuonna 1938. Siihen osallistui 25 000 rintamamiestä. Kerrotaan, että tapahtumaa edeltävänä yönä Genetzin puhelin soi ja häneltä kysyttiin, voisivatko lotat muonittaa vielä 5000 miestä lisää. Genetz totesi, ettei se ole ongelma ja ruokahuolto järjestyi. Kiitokseksi muonituksesta Lotta Svärd -järjestö sai Suomen valtiolta lahjana Aarno Karimon tilaisuudesta maalaaman kolmiosaisen taulun.

Sodan aikana Maja Genetz johti Lotta Svärd -järjestön rajatoimiston monipuolisia toimintamuotoja. Niihin kuuluivat mm. linnoitustyömaiden muonitusjärjestelyt, Lotta Svärd -järjestön tarjoama sotatoimialueiden ruokahuolto, lottakanttiinit sekä Itä-Karjalan majoitusliiketoiminta. Sodan jälkeen hän organisoi Suomen Naisten Huoltosäätiön ja Työmaahuolto Oy:n toimintaa. Hänen vastuullaan oli mm. Helsingin vuoden 1952 olympialaisten ruokatarjoilu. Maja Genetz sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1954 ja toimi tukkuliike Suuros Oy:n toimitusjohtajana vuosina 1960–1970.




Maija Pekkarinen – martta ja professori

Ravitsemustieteen professori emerita, riemutohtori  Maija Pekkarinen aloitti marttauransa Karjalan Marttapiiriliitossa, missä hän toimi kotitalouskonsulenttina vuosina 1942 -1950.  Akateemisen uran sekä lukuisien kotimaisten ja ulkomaisten kotitalousalan luottamustoimien ohella hän on osallistunut aktiivisesti marttatoimintaan. Hänen oma yhdistyksensä on Kulosaaren Martat.

Satavuotissyntymäpäivänään 20.5.2015 professori emerita Maija Pekkarinen totesi: ”On marttojen ansiota, että olen nyt tässä. Siirryin Karjalan Marttapiiriliiton mukana vuonna 1944 Viipurista Helsinkiin. Kotitalousopetus alkoi yliopistossa vuonna 1946 ja minä aloitin opinnot vuonna 1947 toisella vuosikurssilla”.

Maija Pekkarinen oli Marttaliiton valtuuskunnan jäsen vuosina 1955-1975 ja varapuheenjohtaja vuosin 1969-1975. Marttaliiton hallituksen jäsenenä hän toimi 1979-1981.

Maija Pekkariselle on myönnetty Marttaliiton kultainen ansiomerkki vuonna 1965. Marttaliiton kunnajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1977.

Maija Pekkarinen promovoitiin 99-vuotiaana riemutohtoriksi Helsingin Yliopistossa 6.6.2014.




Kirste Paltto – saamelaiskirjailija, opettaja

Kirste Paltto on ensimmäinen teoksensa saameksi julkaissut naiskirjailija. Hän on kirjailijana tarttunut rohkeasti moniin haasteisiin, joita saameksi kirjoittaminen ja saamen kirjallisuuden nuoruus ovat tuoneet mukanaan. Kuinka pukea ajatukset saameksi kirjalliseen muotoon, kun koko koulusivistys pohjautuu suomen kieleen eikä siihen edes kuulu äidinkielen oikeinkirjoitusta? Kirste Paltto on osoittanut, että pienen vähemmistön edustaja voi kirjailijana vahvistaa ja edistää omaa kulttuuriaan ja kieltään.

Lue Palton koko tarina Kansallisbiografiasta.




Tiiu Holappa – eksotiikkaa rakastava järjestöaktiivi

Tiiu Holappa tutustui Monika-Naiset liiton toimintaan kun liiton silloinen työntekijä Nasima Razmyar talutti hänet kirjaimellisesti kädestä pitäen S-Marketin pihalta Monika-Naiset liiton työpajaan, jonne Holappa ei ollut meinannut löytää. Holappa sanoo muistavansa tuon kohtaamisen elävästi.

Holappa syntyi 12.7.1942 Tallinnassa. Hän kuvailee olevansa horoskooppimerkkinsä ravun kaltainen: päätökset tunteella, ei järjellä tekevä. Holappa väittää, ettei koskaan kasva täysin aikuiseksi ja kieltää myöskään haaveilevansa sen suuremmista.

Holappa oli perheensä ainoa lapsi. Virossa kasvaneen lapsen äiti oli puolalainen ja isä virolainen, jolla oli saksalaiset juuret. Lapsuudestaan hän muistaa työskentelyn puutarhapalstatyöskentelyn, jota hän ei olisi halunnut tehdä. Lapsena Holappa toivoi isona tulevansa leijonan kesyttäjäksi sirkukseen. Myöhemmin hän lauloi kuoron solistina ja harkitsi näyttelijän uraa, muttei jännityksen takia selviytynyt pääsykokeista.

Koulu alkoi seitsemänvuotiaana ja jatkui lukioon asti. Lukion jälkeen Holappa halusi rahaa ja meni rautalankatehtaaseen töihin. Likainen ja meluinen tehdas oli kuitenkin nuorelle tytölle kauhea paikka ja Holappa jätti työn muutaman kuukauden kuluttua. Ystävänsä yllytyksestä ja sattuman kautta Holappa osallistui kasvatustieteiden pääsykokeeseen ja pääsikin sisään – ystävä ei.

Holapan temperamentti aiheutti kuitenkin välillä katkoksia opintoihin. Hän ei suostunut leikkaamaan pitkiä kynsiään pianonsoittotunneille, minkä seurauksena pianonsoitonopettaja kieltäytyi opettamasta häntä. Holappa siirtyi joksikin aikaa etäopiskeluun.

Holappa myös vastusti neuvostoajan pakollista puoluejäsenyyttä, minkä takia hän työskenteli opintojen sijasta jonkin aikaa konekirjoittajana ja rakennuspiirtäjänä. Yliopistolla oli myös pakko läpäistä hankala kurssi ”Tieteellinen kommunismi”. Holappa ei voinut ymmärtää, miten joku pystyi kirjoittamaan suuret määrät sellaisesta, mitä ei ollut olemassa. Holappa harkitsi jopa opintojen vaihtamista talonrakennukseen, mutta jatkoi kuitenkin pedagogisia opintojaan, kun ajat muuttuivat.

Valmistuttuaan kasvatustieteiden maisteriksi Holappa aloitti työt ala-asteen opettajana opettaen kaikkia aineita. Opettajan ammatti sopi hänelle hyvin, Holappa oli hyvä kasvattaja ja tuli erinomaisesti toimeen niin lasten kuin näiden vanhempien kanssa. Työ oli hauskaa eikä aiheuttanut stressiä tai hermoilua. Kiusaaminen pystyttiin lopettamaan heti alkuunsa. Yhteistyö vanhempien kanssa oli tiivistä ja Holappa kävi opettajana joka päivä jonkun lapsen kotona. Lapset eivät pelänneet opettajan tuloa, vaan odottivat häntä käymään. Ongelmat koulussa tai kotona ratkaistiin yhdessä vanhempien kanssa.

Holappa oli rakastettu opettaja, jolla on entisistä oppilaistaan paljon hyviä muistoja. Entisiin oppilaisiinsa hän törmää Virossa käydessään edelleen, koska näitä toimii nykyisin monissa eri tehtävissä. Holappa otti urallaan mielellään vastaan myös haasteita: lapsia tai kokonaisia luokkia, jotka oli jo luokiteltu ongelmatapauksiksi tai tuomittu toivottomiksi. Loppujen lopuksi kaikki pääsivät koulussa eteenpäin. Holappa painottaakin ala-asteen tärkeyttä tulevaisuuden kannalta. Se millaista ohjausta lapset saavat ala-asteikäisinä ohjaa mm. lasten tulevaisuuden opiskeluvalintoja ja sosiaalista asemaa. Holapalla itsellään on kaksi tytärtä, joista toinen asuu edelleen Virossa ja toinen Saksassa saksalaisen miehensä kanssa.

Suomeen Holappa muutti rakkauden perässä 28 vuotta sitten, vuonna 1987. Holappa toimi kahdeksan vuotta matkaoppaana. Suomessa hän opiskeli vielä yliopistossa kaksi vuotta kasvatustieteitä ja työskenteli suomalais-venäläisissä koulussa sijaisena. Pysyvästä paikasta hän kuitenkin epävarmuuden vuoksi jänisti. Sen jälkeen ajat kuitenkin muuttuivat eikä töitä enää ollutkaan helppo saada. Sijaisuudet eivät tuottaneet tarpeeksi rahaa elämiseen. Myöhemmin Holappa oli lähellä saada toisen vakituisen opettajantyön, mutta jäi viimein toiseksi parhaaksi hakijaksi. Pettymys oli silloin syvä. Synkkyyttä pahensi avioero.

Monikulttuurisuus ja eksotiikka ovat aina kiehtoneet Holappaa. Hän on kiinnostunut uusista ruoista ja kaikesta uudesta. Hän pitää matkustelusta ja on käynyt Kuubassa, Israelissa ja Afrikan maissa. Hän oli viisi vuotta naimisissa nigerialaisen miehen kanssa. Siksikin Monika-Naiset liiton työ on tuntunut Holapasta luontevalta. Hän on toiminut Monika-Naiset liitossa vapaaehtoisena ja aktiivina jo vuosikaudet.

Vapaaehtoisuransa Holappa oli aloittanut jo aiemmin vanhainkodissa, johon hän ystävänsä kanssa perusti viikoittaisen kahvilan, johon he myös itse leipoivat leivonnaiset. Holappa avusti myös osastolla.

Muuan Holapan tuttava ehdotti hänelle myöhemmin vapaaehtoistyön kurssia Monika-Naiset liitossa. Holappa suostui ja löysi viimein perille Nasima Razmyarin taluttamana.

”Parasta on se, kun saa olla aktiivinen ja auttaa: toimia projekteissa ja keräyksissä, saada tehdä hyvää ja tehdä joku onnelliseksi, saada jollekin hyvä mieli.” Holappa kertoo. Kyseessä voi olla hyvin pienikin asia. Opettajana ja matka-oppaana Holappa oppi auttamaan ja reagoimaan jatkuvasti muiden tarpeisiin. Samaa hän jatkaa edelleen vapaaehtoisena ja arjessa. Jo sillä, että huomioi toisen ihmisen ja puhuu tälle, voi tehdä jonkun iloiseksi.

Valitettavasti tämän hetkisen kiristyneen ilmapiirin huomaa. Vapaaehtoiset saavat syytöksiä ”pakolaisten perässä juoksemisesta” ja ulkomaalaisen näköiset ihmiset joutuvat kuuntelemaan kommentteja siitä, kuinka pakolaiset ovat syyllisiä jopa pitkiin kauppajonoihin.

Tiiu Holappa, kuten myös Celestine Vita-Buba, ylistää Monika-Naiset liittoa ja sen sydämellistä henkilökuntaa. Vapaaehtoisten annetaan auttaa ja tehdä itse, mutta samalla e saavat itse takaisin vielä enemmän. Celestine Vita-Buba ja Tiiu Holappa palkittiin lokakuussa 2015 vuosittain Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:n myöntämällä Vuoden isovanhempi -palkinnolla tekemästään vapaaehtoistyöstä maahanmuuttajanaisten ja -lasten hyväksi.




Celestine Vita-Buba – energinen tekijä ja palkittu isoäiti

Celestine Vita-Buba on syntynyt Kongon pääkaupungissa Kinshassa vuonna 1949. Perheessä oli kuusi poikaa ja kaksi tyttöä, joista Vita-Buba oli vanhin. Vita-Buba kuvaileekin olleensa kuin yksi pojista. Hän oli energinen lapsi, joka piti lukemisesta ja opiskelusta. Perheen isä oli muusikko ja äiti toimi myyjänä torilla.

Kongossa aloitetaan peruskoulu seitsemänvuotiaana kuten Suomessakin ja peruskoulu kestää kuusi vuotta. Tämän jälkeen Celestine Vita-Buba jatkoi kuusivuotisen lukion, josta neljä vuotta on jo erikoistumisopintoja. Vita-Buba erikoistumisaineet olivat pedagogia ja psykologia.

Yliopistossa Celestine Vita-Buba jatkoi samoja aiheita ja otti lisäksi englannin kielen, koska halusi englannin opettajaksi. Neljän yliopistovuoden jälkeen Vita-Buba valmistui vuosikurssinsa priimuksena ja sai stipendin opiskelemaan vuodeksi Belgiaan, Kongon entiseen siirtomaavaltaan.

Monsin yliopistossa Celestine Vita-Buba opiskeli didaktiikkaa ja visuaalisia opetusmenetelmiä kielten opetuksessa. Belgiassa opetus oli eri tavalla tieteellistä, teknistä. Vita-Buba olisi mielellään jäänyt Belgiaan, mutta taloudellisesti se ei ollut mahdollista. ”Kongo odotti minua”, toteaa Vita-Buba suomeksi.

Kongoon palattuaan Celestine Vita-Buba ryhtyi lukion opettajaksi. Opettamiskokemusta oli jo pitkältä ajalta, sillä osana opintoja Vita-Buba oli toiminut opettajaharjoittelijana jo lukioajoista alkaen. Opetus aloitettiin nuoremmista lapsista ja vähitellen siirryttiin vanhempiin lapsiin ja nuoriin. Lukiossa Vita-Buba opetti englantia ja paikallista kieltä lingalaa sekä Afrikan kulttuuria. Vita-Buban päättötyökin käsitteli sitä, miten opettaa tehokkaasti englantia lingalankielisille. Vita-Buba nautti opettajan työstä ja jatkoi siinä 20 vuotta. Hän olisi halunnut jatkaa tehtävässä pitempääkin, mutta asiat menivät toisin.

Viimein joulukuussa 2008 perhe pääsi Suomeen, Joensuuhun, missä odotti kalustettu asunto. Elämiseen sai rahaa, joskin liian vähän. Celestine Vita-Buba hämmästeli sitä, kuinka kaikki oli valmiina heitä varten, vaikkeivät he itse olleet tuota pohjaa rakentaneet. Kokemuksen jälkeen Vita-Buba takoi lapsilleen, että näiden on kouluttauduttava, mentävä töihin ja maksettava veroja, jotta he voivat vuorostaan auttaa toisia.

Joensuussa olo oli rauhallista ja hyvää, joskin kylmyys ja rasismi välillä harmittivat. Vuoden kuluttua perhe siirtyi Helsinkiin, mikä sopi perheelle paremmin. Celestine Vita-Buban kaikki kolme aikuista lasta ovat opiskelleet tai opiskelevat yhä. Lapsenlapsia on kolme.

Monika-Naiset liiton toimintaan Celestine Vita-Buba tuli vuonna 2011. Hänet ohjattiin työelämävalmennukseen MoniNaisten Tilaan, mihin hän sittemmin työllistyi palkkatukityöhön asiakaspalveluun. Vita-Buba piti työpaikasta ja sen ilmapiiristä. Myöhemmin hän sai apua työllistymiseen myös Osaavat naiset -hankkeesta ja on työskennellyt hoitokodissa ja palvelukeskuksessa.

Tällä hetkellä Celestine Vita-Buba on vastoin tahtoaan eläkeläinen. Hän on terve ja koulutettu ja haluaisi työskennellä iästään huolimatta. Vaikka Vita-Buba kuvailee elämäänsä hyväksi, hän suree sitä, että kongolaista tutkintoa ei hyväksytä Suomessa, vaan korkeasti koulutettua kohdellaan kuin tällä ei olisi mitään koulutusta.

Celestine Vita-Buba myös kokee, että ikää tuijotetaan työllistymisen suhteen liikaa, eikä tietynikäiselle esimerkiksi nähdä kannattavana opettaa uutta ammattia, vaikka tämä olisi halukas ja kyvykäs oppimaan ja tekemään työtä. Vita-Buba ei pidä järkevänä sitä, että ihminen laitetaan vain odottamaan pienen eläkkeensä saapumista.

Kun Celestine Vita-Buba ei saa työskennellä palkalla, hän työskentelee palkatta. Hän käy kahdesti viikossa MoniNaisten Tilassa vahtimassa lapsia suomen kielen kurssien aikana. Täten hän mahdollistaa naisille keskittymisen kielenopiskeluun ja voi siten tukea, jos ei omaa, niin ainakin toisten työllistymistä. Vita-Buba haluaa rakentaa hyvää.

Monika-Naiset liiton toiminnassa Celestine Vita-Buba on osallistunut myös monenlaiseen kulttuuritoimintaan ompelu- ja kokkauskursseista alkaen. Mukana on usein myös naisten lapsia. Välillä monikulttuurisissa tiloissa on vietetty yhteistä aikaa joka päivä. Vita-Buba kuvailee toimintaa tehokkaaksi kulttuurikoulutukseksi. Naiset Kiinasta, Thaimaasta, Irakista, Afganistanista, Nigeriasta ja lukuisista muista maista ympäri maailmaa keskustelivat, kävivät läpi maidensa tapoja ja kokkasivat toistensa perinteisiä ruokalajeja. Naiset opettivat toinen toisilleen sukkien ja kaulaliinojen neulomista ja suomen kieltä. Kaikki eivät osanneet alussa lukea tai kirjoittaa tai matematiikan perusteita. Yli 50-vuotiaille naisille perustettiin oma kerho, mutta sinne tulivat nuoretkin. Yhdessä tehtiin retkiä ja käytiin näyttelyissä.

Lapsuudessaan Celestine Vita-Buba haaveili hyvästä koulutuksesta ja työstä sekä rikkaasta miehestä. Lapsia hän halusi vain vähän, mitä neljä lasta hänestä onkin. Suuri perhe on kallis ja hankala ylläpitää, vaikka Kongossa suku osallistuukin lasten hoitoon huomattavasti enemmän kuin Suomessa on tapana. Omille lapsilleen hän toivoo hyvää elämää, naimisiin menoa, hyvää työtä sekä lapsia.

Celestine Vita-Buba ja Tiiu Holappa palkittiin lokakuussa 2015 vuosittain Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:n myöntämällä Vuoden isovanhempi -palkinnolla tekemästään vapaaehtoistyöstä maahanmuuttajanaisten ja -lasten hyväksi.

Celestine Vita-Buba on pyrkinyt omaksumaan kustakin tuntemastaan kulttuurista sen, mikä siinä on hyvää. Suomessa hän pitää hyvänä koulua sekä lasten itsenäisyyttä. Kaikesta ei tarvitse koko ajan huolehtia, vaan voi luottaa siihen, että lapset ovat kunnossa ja pärjäävät.

Huonona suomalaisessa kulttuurissa Vita-Buba pitää kuitenkin sitä, ettei lapsia opeteta tekemään töitä kotona, vaan vanhemmat maksavat lapsilleen jopa kotitöiden tekemisestä. Lapsia ei myöskään saa komentaa, kun nämä tekevät väärin. Vita-Buban mielestä äidin pitäisi saada sanoa lapselleen, vaikka huoneen siisteydestä, jotta tämä oppii siitä itse huolehtimaan.

Celestine Vita-Buba myös kokee, että Suomessa avioliitot ovat kovemmilla kuin Kongossa, jossa koko suku osallistuu lasten kasvattamiseen. Erityisesti miesten asemaa Vita-Buba pitää tässä asetelmassa melko heikkona, kun naiset eivät ole taloudellisesti riippuvaisia miehistään.

Kongosta Celestine Vita-Buba kaipaa erityisesti iloisia ja hymyileviä, toisilleen puhuvia ihmisiä. Hakaniemen afrikkalaiseen kirkkoon voi kuitenkin kuukausittaiselle yhteiselle ehtoolliselle saapua satakin kongolaista. Yhteinen toiminta voimauttaa.




Kyllikki Pohjala – kansanedustaja ja lotta

Kyllikki Pohjala (1894–1979) syntyi Nakkilassa ja kirjoitti Porissa ylioppilaaksi vuonna 1914. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli sanomalehti Satakunnan toimitus, mutta toimittajan ura vaihtui sairaanhoitajakouluun.

Pohjala valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1917 ja osallistui Suomen sisällissotaan ambulanssisairaanhoitajana. Hän toimi ambulanssipalveluksessa myös Viron vapaussodassa vuosina 1918–1919. 

Pohjala jatkoi vuosina 1921–1924 sairaanhoito-opintojaan Yhdysvalloissa ja suoritti Columbian yliopistossa filosofian maisterin tutkinnon vuonna 1927. 

Hän toimi vuosina 1933–1962 kansanedustajana ja 1962–1963 sosiaaliministerinä. Pohjala oli useita vuosia Suomen Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja ja perustamansa Sairaanhoitaja-lehden päätoimittaja.

Kyllikki Pohjala kuului Lotta Svärd -järjestön Harjavallan paikallisosastoon ja osallistui mm. Satakunnan lottien ensiapukurssien organisoimiseen. 

Presidentti Herbert Hooverin aloitteesta järjestettiin talvisodan aikana Suomen hyväksi laaja varojen ja vaatevaran keräys Yhdysvalloissa. Pohjala kiersi keräyksen aikana Yhdysvalloissa pitämässä esitelmiä Suomesta ja Suomen lottatoiminnasta. Kyllikki Pohjala oli Suomen Huoltosäätiön puheenjohtaja vuosina 1944–1948. Hänelle myönnettiin kunnallisneuvoksen arvonimi vuonna 1954.




Anna Pakalén – Kellokosken sairaalan ylihoitaja

Anna Pakalén työskenteli pitkään Nikkilän mielisairaalan (1919 – 1931) ja Kellokosken piirimielisairashoitolan (1931 – 1955) ylisairaanhoitajana päämääränään parantaa köyhien mielisairaiden potilaiden hoitoa ja elinoloja.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta.




Hilja Riipinen – lottien ideologi

Hilja Riipinen (1883-1966, o.s. Miklin, vuodesta 1906 Metsäpolku) syntyi Oulun maalaiskunnassa. Hän pääsi kansakoulun jälkeen vapaaoppilaspaikalle Oulun Suomalaiseen Tyttökouluun, jossa myös Fanni Luukkonen opiskeli. Riipinen kirjoitti Oulun jatko-opistosta ylioppilaaksi vuonna 1902 oppiaineinaan kielet, kirjallisuus ja estetiikka. Valmistumisensa jälkeen Hilja Riipinen työskenteli toiveammatissaan opettajana opettaen mm. venäjän kieltä. Hän avioitui vuonna 1911 Lapuan yhteiskoulun opettajan Heikki ”Ale” Riipisen kanssa.

Hilja Riipinen aloitti yhteiskunnallisen vaikuttamisen 1900-luvun alussa naisasialiikkeessä, jossa hän osallistui aktiivisesti naisten äänioikeushankkeeseen. Hän oli ensimmäistä kertaa ehdokkaana vuoden 1917 eduskuntavaaleissa, joissa edusti maltillista Vanhasuomalaista puoluetta. Suomen sisällissota vuonna 1918 muutti Riipisen arvomaailmaa, kun todisteita ”punaisesta terrorista” alkoi ilmestyä. Vaikka marxilaisuuden vastustamisesta tuli hänen elämänsä tärkeimpiä suuntaviivoja, hän torjui voimakkaasti ajatuksen valkoisten naisten aseistamisesta. Naisten aseettomuudesta C.G.E. Mannerheim oli samaa mieltä.

Naisasianainen Riipiselle sukupuolten välinen yhteistyö saman päämäärän saavuttamiseksi nousi tärkeäksi. Hän alkoi harrastaa suojeluskunta- ja lottatyötä. Riipinen osallistui aktiivisesti Lotta Svärd -järjestön alkuaikoina ideologiseen työhön painottaen uskonnollis-isänmaallisia arvoja. Hänellä oli keskeinen rooli muun muassa lottien Kultaisten sanojen muokkaamisessa. Riipinen oli vuonna 1928 ilmestyneen Valkoisen kirjan toimituskunnan puheenjohtaja sekä Lotta Svärd -lehden päätoimittaja.

Hän toimi Lapuan Lotta Svärd -osaston johtajana vuosina 1920–1944 ja Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana vuosina 1927–1944. Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokuntaan hän kuului vuosina 1923–1936.

Lotta Svärd -järjestö oli isänmaallinen, mutta halusi pysyä puoluepoliittisesti sitoutumattomana. Riipinen joutui vaikeuksiin keskusjohtokunnassa oikeistoradikaalien mielipiteidensä vuoksi. Hänet jätettiin valitsematta uudelleen keskusjohtokuntaan ja erotettiin Lotta Svärd -lehden päätoimittajan tehtävistä vuonna 1936. Suhteet muihin lottajohtajiin lämpenivät talvisodan jälkeen ja Riipinen valittiin uudelleen keskusjohtokuntaan vuosiksi 1941–1944. Hilja Riipinen oli vuonna 1944 perustamassa Etelä-Pohjanmaan Naisten Huoltosäätiötä, jolle monet alueen paikallisosastot lahjoittivat varansa ennen Lotta Svärd -järjestön lakkauttamista.

Hilja Riipinen oli 1930-luvun alussa koko Suomen tuntema poliittinen hahmo. Hänet valittiin Kansallisen Kokoomuspuolueen listoilta eduskuntaan vuonna 1930. Riipinen osallistui myös Lapuanliikkeen toimintaan ja kuului äärioikeistolaiseen Isänmaalliseen Kansallisliikkeeseen (IKL). Hän toimi vuosina 1933–1939 IKL:n kansanedustajana. Riipinen oli tulisieluinen taistelija ja kiihkomielinen poliittinen julistaja, jota vastustajat kutsuivat ”Hurja Hiljaksi”. Riipinen toimi sodan jälkeen Lapuan yhteiskoulun rehtorina, josta jäi eläkkeelle vuonna 1953. Hänet nimitettiin samana vuonna kouluneuvokseksi.




Ester Vaara – sotalapsena olosta Ruotsissa mukavat muistot

Sotalapsena Ruotsissa Ester Vaara s. Saromaa lauloi ja lausui runoja naapurivierailuilla. Kylään mentiin pyhämekossa, rusettipäisenä ja ”lokatuin”, kiharretuin, hiuksin. Esiliinaa ei pantu visiitille. Pitsein koristettuja, kauniita esiliinoja kyllä pidettiin tuohon aikaan kotivaatteiden suojana. Laulu on kuljettanut Esteriä sekä palvelemaan sopraanona sunnuntaisin ortodoksikirkon kuorossa että toimimaan Oulun Karjalaseuran Kuoro Käkösissä ja Pyhän Hildegard -seuran Gloria-kuorossa. Rakkaus runoihin on kehittänyt taidon koskettavaan lyriikan tulkintaan.

Ester joutui lähtemään evakkotielle 4-vuotiaana

Ester Vaara s. Saromaa syntyi 1934 Karjalassa Salmin pitäjän Mantsinsaaressa. Perheeseen kuuluivat isä Nikolai Saromaa (1890–1971, Haukipudas), äiti Katri Saromaa (1898–1971, Haukipudas) ja Esterin kuusi sisarusta: Agnes, Mirjam, Maire, Kaija, Veli ja Johannes.

Isä toimi kanttorina ja äiti kotiäitinä. Kun evakkoonkomento tuli, pakattiin vain välttämättömintä mukaan. 4-vuotiaalle Esterillekin pantiin reppuun evääksi ruisleipä. Se oli pienelle tyttönupulle liian painava, ja leipä jouduttiinkin lisäämään äidin kantamuksiin. Evakot matkasivat härkävaunussa.

Esterin perhe sai kodin Leppävirralta, josta myöhemmin muutettiin Kelloon. Isä ei kanttoriammattinsa vuoksi joutunut sotaan, vaan palveli isänmaata lukkarina. Esterin koulutie alkoi Pohjois-Kellon kansakoulussa ensimmäisen luokan suorittamisella. Perheellä ei silloin vielä ollut Kellossa omaa kotia – asuttiin Inkilän pirtissä.

Perhe palasi vuonna 1942 Matsinsaaressa odottavaan ehjään kotiin. Elämää rakennettiin, kasvimaita kohennettiin ja oltiin toiveikkaita. Esterin koulutie jatkui toisen kansakoululuokan suorittamiseen koti-Karjalassa.

Toinen evakkomatka Tervoon

Toisen evakkomatkan perhe matkasi taas tottuneesti härkävaunussa, nyt Tervoon. Kodiksi saatiin kaunis kanttorila, Pienlahti, joka oli upeasti veden ympäröimä. Ruoasta ei ollut puutetta. Kun toimeentulo oli tiukimmillaan, kutoi äiti sukkia, lapasia ja sängynpeittoja, joilla vaihdettiin maalaistaloista munia ja muuta ruokaa. Äiti oli talousihminen ja hoiti tehokkaasti kattila-antia kasvimaalta.  – Siellä oli ihana asua, muistelee Ester.

Ruotsiin kolmannesta evakkopaikasta

Ruotsiin Ester Saromaa lähti kolmannesta evakkopaikastaan, Tervosta, vuonna 1944. Hän viipyi siellä sodan loppuun saakka ja kävi kansakoulun 3. luokan. Koululauluina olivat virret. Sytyttävänä kokemuksena Esterille on jäänyt ilo pääsystä jouluna laulamaan kirkossa oman koululuokan ja kirkkokuoron kanssa mm. Hoosiannaa.

Ruotsin koti oli Herrestadissa maatilalla, jossa mamman ja papan, Hulda ja  Oskar Anderssonin, lisäksi asui heidän neljä lastaan: Inger, Dagmar, Martin ja Gunnar. Ester sai olla lapsi ja leikkiä kuten lapsi.

Maatilan töihin hänen ei tarvinnut osallistua. Ester oli tervetullut vieras myös koulukaverien koteihin. Vilkasta ja iloista yhteyttä perhe piti naapureihin. Vierailuille mentiin siisteinä, voisi sanoa pynttäytyneinä. Kahvipöydän antimista on Esterille jäänyt mieleen, että tarjolla oli aina mitä ihanimpia torttuja ja pikkuleipiä – jopa 13 sorttia. Koska jääkaappeja ei ollut, mamma säilöi päärynät ja muut puutarhan herkut umpioimalla. Naisten asiana oli kotitöiden teko, miehet ahersivat pelloilla ja navetassa.

”Ystävällisiä minulle aina oltiin”, kertoo Ester.

Monesti häntä pyydettiin esittämään runoja ja lauluja suomeksi. Kun Ester ei aina muistanut sanoja, keksi hän niitä itse. Näin hän tottui valmistautumaan esiintymisiin.

Sotalapsi puhui ruotsia palattuaan Tervoon

Naapurimaasta Ester palasi sodan loputtua Tervoon suomen kielen unohtaneena puhuen ruotsia, jota kukaan kotiväestä ei ymmärtänyt. Toista kotimaista puhuvalle 12-vuotiaalle ei ollut tarjolla ruotsinkielistä kansakoulua. Esterin koulutie jatkui Suomessa 4. luokalta. Kotiinpaluussa herätti hämmennystä myös se, ettei Esterillä ollut Ruotsin tapaan omaa huonetta, mihin paeta, kun kukaan ei ymmärrä. Kirjeitä vaihdettiin muutamat vuodet Esterin ja Ruotsin kodin lasten kesken.

Ruotsin Elsa-tädin antaman Elisabet-nuken syliinotto lievitti sopeutumisen tuskissa. Niinpä Ester vielä nuorena aikuisena, opettajana ollessaan, kävi kodin vintillä Elisabetia halaamassa. Erään kerran ullakolla odotti koettelemus: särkynyt nukke, jonka sisaren poika oli iskenyt suutuspäissään muurin kylkeen.

Pika-asutustila Haukiputaan Kellon kylästä

Haukiputaan Kellon kylästä isä sai sodan jälkeen pika-asutustilan ja perhe muutti Tervosta uudelleen Haukiputaalle ja sai Karjalan kodin jälkeen uuden, ikioman kodin. Ensimmäiset oman katon alla nautitut unet Ester muistaa siskonpedissä pirtin lattialla. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Isä elätti perheen kanttorina ja äiti hoiti kodin ja lapset. Ester jatkoi koulunkäyntiä Pohjois-Kellon koulussa ja suoritti siellä oppivelvollisuutensa eli loput luokat neljännestä kuudenteen.

Kellon kouluaika oli mukavaa: ystäviä oli ja koti oli aivan koulun vieressä.

Opettaja harjoitutti Esterin moniin ohjelmaesiintymisiin kevät-, joulu- ja äitienpäiväjuhlissa. Laulavainen Ester kuului tietysti myös koulun kuoroon. Tuohon aikaan ei ollut tapana, että vanhemmat osallistuvat muihin kuin äitienpäiväjuhliin, joihin lapset askartelivat äitienpäiväkortit ja rintaan pantavat paperiruusut.

Kolmivuotisen keskikoulun Ester kävi Iin yhteiskoulussa ja asui viikot Haminassa samassa perheessä, missä muidenkin kellolaisten kortteeri oli. Ester muistelee suomenopettajaa Aino Hoikkalaa, jota kutsuttiin Nominiksi. Tämä opetti pilkkusäännöt niin tehokkaasti, ettei pilkkuvirheitä tule vieläkään kymmenien vuosien jälkeen.

Kellon kylän lehmät kesätyönä

Murrosikäisen, 15–16-vuotiaan, Esterin töihin kuului koko Kellon kylän lehmien ajaminen aamuisin Kraaselin saareen. Ester lähti kotoa seitsemän maissa kolmen kotilehmän kanssa. Rantaan ajettava lehmärivistö karttui aika pitkäksi, kun joka kujalta muutama maidontuoja liittyi rivistöön. Ester kulki takimmaisena ajaen paimennettavansa rantaan, mistä ne uivat Kraaseliin. Työhön tuli muutaman tunnin tauko ja kotonaolo. Homma jatkui klo 15. Kukin lehmänomistaja haki omat ammujansa kotiin iltalypsylle, kun lehmät olivat uiden palanneet mantereelle. Esterin kodin lehmät, Lystikki, Lahja ja Hely, eivät monestikaan tulleet noutamatta. Rannassa asuva pariskunta palveli lehmänhaussa soutamalla Esterin saareen, missä hän joutui etsimään lehmiään kilometrin pituisen saaren viheriöiltä ja ajamaan sieltä venerantaan, jossa ystävällinen soutaja odotti viedäkseen Esterin takaisin.

Työpaikka rautakaupasta ruotsinkielentaitoiselle Esterille

Ruotsissa olon aktivoima ja oppikoulun lisäämä ruotsin kielen taito antoi Ester Vaaralle ensimmäisen keskikoulun jälkeisen työpaikan. Snellmanin rautakaupan omistaja oli kysynyt isä-Nikolailta ruotsikielen taitoista nuorta ja kuullut Esterin osaavan. Niinpä kauppias tuli kotiin ja jututti häntä ruotsiksi. Kun vuorovaikutus onnistui, Ester sai paikan. Snellmanilla hän toimi vain kesän.

Syksyllä vuonna 1951 Ester Vaara aloitti työn epäpätevänä opettajana Oulunsalossa Salonpään kansakoulun yhdistetyllä 1–3 -luokalla ja hoiti tehtävää vuoden 1953 kesään saakka. Mieleen jäivät innostavina piirtämisen ja laulun opettaminen. Ester harjoitti luokkansa joulu- ja kevätjuhlaesiintymisiin. Kevääksi hän kokosi piirustusnäyttelyn oppilaidensa aikaansaannoksista. Seuraava epäpätevän opettajan tehtävä löytyi Kestilän kirkonkylän kansakoululta lukuvuodeksi 1953–1954, missä 1-3 -luokan opettamisen lisänä oli käsityönopettajana toimiminen. Tutuksi tulleeseen Oulunsalon Salonpään kansakouluun Ester palasi vielä lukuvuodeksi 1954–1955.

40-vuotinen työpaikka ja elämänkumppani Oulun maanmittauskonttorista

Opettajaseminaarin ovi ei auennut, mutta Maanmittaushallituksen kartanpiirtäjäkurssille pääsy onnistui ja toi kurssin jälkeen työn 40 vuodeksi Oulun maanmittauskonttorista, jota myöhemmin alettiin nimittää Oulun Maanmittaustoimistoksi.  Kurssin kouluttajana oli Ester Saromaan tuleva puoliso, maanmittausinsinööri Heikki Vaara. Luottamusmiehenä toimiva Ester tutustui tulevaan rakkaaseensa mm. työsuhdeneuvotteluissa.

Avioliitto solmittiin 1971, poika Markus syntyi 1972 ja puoliso kuoli 1975. Yksinhuoltajana Ester Vaara s. Saromaa koulutti poikansa, hoiti leipätyönsä ja opiskeli ansiotyön lisäksi nelivuotisen vyöhyketerpeutin ammatin, hankki ortodoksien uskonnonopettajan pätevyyden ja opiskeli ikonimaalariksi. Elämään ovat tuoneet väriä sekä kuorossa laulaminen ja runojen esittäminen että ikonien maalaaminen talvisin ja akvarellien teko kesäisin.




Helinä Niskala ja Terttu Välikangas – kaupunginsuunnittelijakaksoset ensimmäisinä naisina alallaan

Kartanpiirtäjinä

Kun teimme oppikoulun 5. luokan piirustustunneilla koristetekstejä tasaterillä, miellytti tulos piirustuksenopettajaamme ja niinpä hän neuvoi isää panemaan kaksoset kartanpiirtäjäkouluun isämme kysyessä hyvää ammattia lyhyellä koulutuksella. Ainut kartanpiirtäjiä kouluttava ammattikoulu oli Jyväskylässä. Sinnepä me sitten haimme, tulimme valituiksi ja valmistuimme kartanpiirtäjiksi 1963. Koulukuluissa auttoivat niin isä kuin Oiva-veljemme.

Pääsimme heti töihin: ensin Oulun Talousseuralle, sitten Oulun Maanmittaustoimistoon ja sitten Oulun kaupungille, jossa pitkä kunnan töissä olomme alkoi. Tulimme kaupungille 18-vuotiaina. Helinän työpaikka oli Rakennustoimiston asemakaavaosastolla ja minun insinööriosastolla kaupungintalolla.

Kaupungintalo oli ulkoa kaunis piparkakkutalo kuten vielä nykyäänkin. Olimme onnellisia viroistamme, kiinnostavasta työstä sekä ystävällisistä työkavereista ja päälliköistä. Maanantai-aamuna muistan monesti mieltä nostattaneen hyvän mielen kokemuksen astellessamme kauniiden istutusten keskeltä jyhkeitä kiviportaita pääovelle: olimme aikuisia, ansaitsimme elantomme ja kuljimme työpaikalla tyylikkäissä kävelypuvuissa ja niiden sävyyn sopivissa korkokengissä. Kampaajallakin tuli käytyä tuhkatiheään. Pitkät housut eivät pitkään aikaan kuuluneet virka-asuiksemme.

Tuohon aikaan teititeltiin vanhempia työkavereita, joista joku teki sinunkaupat heti, joku vuoden tuttavuuden perästä, joku vielä myöhemmin.

Helinä piirsi tussilla paksulle muoville kaavatilannekarttoja, puhtaaksipiirtäjänä asemakaavoja ja väritti vesiväreillä, myöhemmin puuväreillä asemakaavakarttakopioita. Ne pantiin yleisön nähtäväksi ja arkistoitiin myöhemmin pysyvästi säilytettävinä. Minä olin ensimmäinen piirtäjä insinööriosastolla. Tekemistä oli monenlaista. Piirsin puhtaaksi katu- ja tiesuunnitelmia, pohjatutkimuksia ja liikenneteknisiä suunnitelmia. Kaikki nämäkin suunnitelmat olivat pysyväsi säilytettäviä.

Molempien piirtämisiin kuului vapaankäden eri fonttisten tekstien tuottaminen. Koristetekstejä tarvittiin mm. syntymäpäiväonnitteluihin ja tärkeiden vieraiden aterioiden pöytäjärjestyspiirroksiin. Erikoisin koristetekstaukseni oli tekstata runsaan metrin leveälle pergamentille Suomen ja Oulun kaupungin hallinnon edustajien nimet. Pergamentti asetettiin Oulun Turvevoimalan perusmuuriin päivän lehden ja muiden asiaan kuuluvien asiakirjojen kanssa.

Oltuamme 13 vuotta piirtäjinä haimme Oulun teknilliseen kouluun tien ja vesirakennuksen opintosuunnalle 1977 ja tulimme valituiksi. Kolmivuotiseen kouluun ei tuohon aikaan ollut mahdollista saada noin pitkää virkavapaata. Niinpä opiskelemaan lähteminen edellytti virasta irtisanoutumista ja riskin ottamista, löytyykö rakennusmestariksi valmistumisen aikaan työtä Oulusta.

Vapaa-aikana

Oiva-veljemme on aina ollut taitavakätinen. Kasvettuaan ikään, jolloin sai suorittaa metsästäjätutkinnon, hän alkoi tuoda kodin ruokapöytään vaihtelua metsästä. Oiva pyydysti ainakin metsäkanoja, teeriä, jopa metson sekä monia jäniksiä. Äiti-kulta loihti metsänantimista herkkupaistit. Ottipa hän myös talteen lintujen untuvat ja valmisti niistä muhkeita tyynyjä. Kun Oiva jonkun kerran oli kysynyt isää kaveriksi metsälle, oli isä vastannut, että hän on riittävästi asetta kantanut, nyt hän ei enää pyssyä ota. Isä joutui sotaan 19-vuotiaana ja palasi sieltä 24-vuotiaana kahdesti haavoittuneena.

Terttu sai Jarkko-poikansa lokakuussa 1966. Hän ei rakastanut lapsensa isää, eikä mennyt naimisiin. Jarkolle löytyi päivähoitopaikka Karjasillalta, missä asuva nuori kotirouva nouti hänet aamulla ja Terttu haki lapsensa kotiin virka-ajan jälkeen. Tuo järjestely oli mainio, sillä äitiysloman lopussa Jarkko oli vajaa kaksi kuukautta ja päiväkoteihin otettiin vasta puolen vuoden täyttämisen jälkeen.

Jarkko rakasti katsella vaunusta koivun oksia, jotka kaartuivat jalkakäytävän päälle heidän kävellessään Nokelantietä. Puolen vuoden ikäisenä Jarkko pääsi Ainolan päiväkotiin ja sairasteli, perinteiseen päiväkotiin tulijan tavoin, suuren osan lastentaudeista. Lapsi oppikin sanomaan, että kyllä mummu minut terveeksi hoitaa. Terttu joutui monesti illalla soittamaan äidille, että Jarkolla on kuumetta, mihin sain vastuksen, että tulen aamulla isän kanssa noutamaan Jarkon. Tuohon aikaan ei lapsen sairastamisen vuoksi saanut olla poissa töistä.

Sisarusparvemme nuorimmilla, Sirkka-Liisalla ja Teuvolla, oli pieni ikäero Jarkkoon. Sirkka-Liisa oli häntä 10 vuotta vanhempi ja Teuvo kahdeksan. Pikkupotilas sai usein Teuvon ja Sirkka-Liisan pelikavereikseen muun muassa Afrikan tähteen.

”Se on poika jo koko kalamies”, saattoi Teuvo-veljestä sanoa jo varhain. Pienempänä hän saalisti kaloja ongella ja myöhemmin katiskalla. Alkukesästä saatiin kotiin paljon kalaa. Pienikokoisimmat kalat äiti jauhoi tahnaksi, josta valmisti kalapullia. Suurimpia ahvenia kerättiin juhannusta varten, jotta keskikesän juhlaruokana voitiin nauttia pöntössä savustettuja ahvenia. Kyllä ne maistuivat. Toihan Teuvo vesiltä kalojen lisäksi muutakin syötävää, hän nimittäin sorsasti. Aina kun sorsastus alkoi, oli veljemme passissa ja sorsapaistin saanti oli varmaa.

Sirkka-Liisalla oli pienestä alkaen vaalea, pitkä, kaunis tukka. Äiti sitoi hänen hiuksensa yöksi yöletillä ja somisti päiväksi hänelle sivuhiukset pikku leteille ja takahiukset kahdelle letille. Letittäminen oli rauhaisa rakkauden aamutoimi ja mieluisa niin äidille kuin lapselle. Äiti istui pirtinpöydän ääressä ja Sirkka-Liisa pikkujakkaralla äidin tuolin edessä.

Kun Ulla-Maija lähti ylioppilaaksi tulon jälkeen ja kotiteollisuuskoulun käytyään 1969 Hämeenlinnaan kotiteollisuusopettajaopistoon, hän kirjoitti Jarkolle satukirjeitä värikkäin piirroksin. Jarkko oli ylpeä omista kirjeistään, ja ne luettiin puhki. Ikävä kyllä, yhtäkään ei 40 vuoden takaa ole säilynyt.

Nuorina aikuisina Helinä ja minä ompelimme kaikki vaatteemme itsellemme ja Jarkolle. Palakaupasta, me 45-kiloiset sisarukset sekä taaperoikäinen Jarkko, saimme pienellä hintaa materiaalit vaatteisiimme. Muutimme omaan asuntosäästöllä rahoitettuun kolmioon Lintulaan kesäkuussa 1970. Olimme 24-vuotiaita. Jarkko oli 3 vuotta ja pääsi kilometrin päässä kotoa olevaan Allinpuiston päiväkotiin.

Isämme, Heikki Vilppo Välikangas, kuoli vuonna 1976. Hän palveli isänmaata viisi vuotta sodassa, haavoittui kaksi kertaa ja oli 56-vuotiaana kuollessaan ollut muutaman vuoden sairauseläkkeellä rankan maanviljelijänä ja Iijoen uittoyhdistyksen kymppinä toimimisen jälkeen. Hän teki kaksinkertaista päivää kesäisin: päivät uitossa, illat pellolla. Isä oli meille lapsille aika ankara, mutta äiti sovitteli. Isän elämä olikin lapsesta saakka ollut rankkaa. Hyvät numerot todistuksissamme saivat isältä hymyn ja toteamuksen, että kyllä meidän lapset pärjäävät. Parempaa ja helpompaa elämäähän vanhempamme meille pyrkivät tarjoamaan.

Kun Helinä ja minä opiskelimme teknillisessä koulussa, asuimme perheinemme Lintulan kolmiossa niin, että kummallakin perheellä oli oma makuuhuone ja yhteisenä tilanamme olohuone ja keittiö. Jarkko ja Eeva-Leena olivat kuin sisaruksia. Helinän Eeva-Leena-tytär oli 5 vuotta ”tekuun” mennessämme ja koulun ekaluokkalainen, viimeistä luokkaa käydessämme, Timo-puoliso opiskeli Oulun yliopiston Rakennusinsinööriosastolla.

Oppilaitosten kesäaikana me kaikki aikuiset tietenkin menimme töihin, niinpä Eeva-Leena joskus totesi, että ollaan me kummaa porukkaa, kun meillä ei ole koskaan lomaa. Taitoimme neljän kilometrin koulumatkan pyöräillen. 12–13 -vuotias Jarkko-poikani yllätti muutaman kerran meidät leipaisemalla kakun koulusta ja pakkasesta palaaville äideille.

Rakennusmestareina

Valmistuessamme rakennusmestareiksi 1980 ei molemmille löytynyt työtä Oulusta. Luokassamme oli runsaan parin kymmenen valmistujan joukossa meitä naisia kolme. Minä sain työsuhteisen rakennusmestarin toimen Oulun kaupungilta ja Helinä sai paikan Helsingin seudulta asettuen asumaan Porvooseen.

Hämmästytimme vuosien varrella työkavereitamme yhdennäköisyytemme kanssa. Kun Helinän tai minun työkavereita oli Kaupunkiliiton, myöhemmin Kuntaliiton kurssilla tai vaikkapa Pyöräilykuntien verkoston tapaamisissa ja he näkivät työkaverikseen luulemansa, alkoivat he ihmetellä: ”Eihän Helinä (tai Terttu) aikonut tulla tänne?”

Puolitutuille juttelemaan tuleville toisen työkavereille saattoi jonkin aikaa puhua niitä näitä, mutta sitten joutui sanomaan, että te taidatte sekoittaa minut kaksoissiskooni

Terttu-mestari töissä

Oulun kaupungilla oli minua ennen yksi naisrakennusmestari. Hän toimi talonrakennustekniikan parissa. Yhdessä hänen kanssaan edustimme Oulun kaupungilla naissukupuolta alalla 2000-luvun alkuun. Sitten alkoikin sekä teknikoissa että insinööreissä olla runsaasti naisia.

Kolmen ympäristösäädöksen muutos toi minulle työpaikan, sillä se merkitsi asiakastulvaa. Kohtasin vuoden aikana tuhansia oululaisia. Arkuus ja ujous karisivat pois. Myöhemmin suunnittelijana toimiessani saatoin olla piirustussalissa yksinkin. Erään tällaisen kerran sain asiakkaan, joka ei esittänyt asiaansa, vaan kysyi, eikö täällä ole ketään miestä. Kapea farkkutyttö ei tainnut näyttää mestarilta ja mestarillehan miehellä oli asiaa. Monesti ihmiset ihmettelivät miehistä ammatinvalintaani ja saivat vastaukseksi, että kaupungissa asuu miehiä ja naisia, niinpä elinympäristön suunnittelijoina tarvitaan sekä miehiä että naisia.

Tehtäviini kunnallistekniikan suunnittelijana kuului suunnitella katuja, kevyen liikenteen väyliä, urheilualueita, venevalkamia ja liikennetekniikan suunnittelijana suunnitella meluesteitä ja laatia liikennemerkkisuunnitelmia. Katurakenne määritetään maaperätietojen ja liikennemäärän perusteella, tiepoikkileikkaus puolestaan katuluokan ja liikennemäärän perusteella. Kadun korkeusasema suunnitellaan niin, että sadevedet tonteilta pääsevät valumaan suunniteltuihin katuojiin tai yleisimmin valumaan katua pitkin suunniteltuihin sadevesikaivoihin. Niin katupäällysteet kuin kadunkalusteet täsmennetään malliensa ja väriensä osalta kyseisen kunnan katupäällysteiden ja kadunkalusteiden yleissuunnitelman mukaan. Katu- ja kevyen liikenteen verkkosuunnittelulla varmistetaan liikennetekninen toimivuus ja turvalliset risteämiset sekä varataan asemakaavoihin riittävät tilavaraukset. Pääkatujen ja -teiden suunnitteluprosessin pituus vie monesti yli kymmenen vuotta.

Kuntalaisten palveluun kuului paljon kirjoittamista. Aloitteisiin vastattiin virkamiespäätöksillä tai lausunnoilla ja päätösehdotuksilla luottamuselimille. Monesti ennen vastauksen laatimista piti tehdä suunnitelma ja kustannusarvio, ennen kuin pystyi hahmottamaan aloitteen toteutumismahdollisuutta ja -aikaa.

Helinä-mestari töissä

Rakennusmestariksi valmistuttuani tartuin nopeasti työhönpääsemistilaisuuteen ja muutin Uudellemaalle. Työskentelin yhden vuoden Porvoossa Nesteen tuotantolaitoksen suunnitteluosastolla. Sen jälkeen olin muutaman vuoden TVH:lla Helsingissä, sitten Porvoon mlk:n ja Porvoon kaupungin kuntatekniikan suunnittelutehtävissä 26 vuotta.

Vuonna 2002 suoritin johtamisen erityisammattitutkinnon. Viimeisin tehtävänimikkeeni oli katusuunnittelija.

Terttu-mestari vapaa-aikana

Identtisen kaksospuolen muuttaminen toiselle puolelle Suomea, Porvooseen, oli kova pala. Olin askeltanut Helinän kanssa 34 vuotta lähekkäin samassa asunnossa asuen. Nyt piti osasta lähteä yksin harrastuksiin ja kyläilyihin. Vaikeuksille tuli ääripiste, kun äiti, Hilma Maria Välikangas s. Koponen, kuoli jouluna 1980. Hän oli ollut perheen kokoava voima, ilon luoja ja kannustaja. Nyt koko kuusipäinen sisarusjoukko oli ihan hukassa.

En voinut näyttää 14-vuotiaalle pojalleni, miten huonosti jaksoin. Niinpä hakeuduin Oulun Lauluun, 100-päiseen kuoroon, joka valmisti vuosittain oratorion julkkistähtien ollessa silloin kuoron solisteina. Laulu hoiti. Monesti kuoroharjoituksissa kyyneleet juoksivat pitkin poskiani ja saivat lähellä olevat sanomaan, että kylläpä sinä olet herkkä. Melodiat toivat mieleeni äidin laulamiset. Se minua itketti.

Helinä ja minä vietimme kaiken työikää perheinemme osan kesä- ja joululomista yhdessä.

Jarkko muutti kotoa 24-vuotiaana omaan osakkeeseen Karjasillalle. Siitä alkoi hänen aikuisuutensa itsenäisenä asuntovelkaisena työssäkulkijana.

Opiskelin 1980-luvulla työn ohella keskikoulupohjalta ylioppilaaksi ja muutamia vuosia tuon jälkeen insinööriksi. Sain valkolakin Kastellin iltalukiosta 1986 ja insinööripätevyyden Kuopion teknillisestä opistosta 1992.

Helinä-mestari vapaa-aikana

Seuraavana vuotena, kun minä olin tullut rakennusmestarin virkaan Porvoon maalaiskunnalla, tuli sinne toinen naismestari ja 20 vuotta myöhemmin naisdiplomi-insinööri.  Molemmat edellä mainitut ovat vielä töissä, sillä he ovat noin 10 vuotta minua ja kaksoissiskoani nuorempia. Eläkkeelle lähtiessä tilalleni valittiin naisinsinööri.

Valmistuttuani ammattiin liityin rakennusmestarien ammatillis-aatteelliseen yhdistykseen RKL:ään, joka muuttui myöhemmin AMK RKL:ksi, mikä tarkoittaa rakennusmestarien ja -insinöörien keskusliittoa. Vuosia myöhemmin sain em. liiton paikallisyhdistyksen hallituksessa varajäsenpaikan ja siten paikan varsinaisena jäsenenä. Olin em. hallituspaikoilla yli kymmenen vuotta, joista sihteerinä viisi vuotta. Puheenjohtajana toimin vuoden 2006.

Ammattiyhdistys, jossa toimin aktiivisesti, oli Kuntien Tekniikan Neuvottelujärjestö KTN. Sen keskusliitto on KTK (Kuntien Tekniikan asiantuntijat). KTN ry:n Porvoon seudun paikallisyhdistys ry:n johtokunnassa toimin yli kymmenen vuotta, josta sihteerinä viisi vuotta. Olin KTN:n työpaikkaluottamusmiehenä yli kymmenen vuotta.

Etelä-Suomeen muuton jälkeen mieheni kävi monta vuotta työssä Ruotsissa ja tuli viikonlopuiksi Porvooseen. Koululaisten kesälomalla Eeva-Leena pääsi mukaan. Timo oli silloin rakentamassa Forsmark III:a. Eeva-Leena oli työpäivän parakkikylässä, koska ydinvoimalatyömaalle ei voinut viedä lapsia. Hän sai olla alueen siivooja-Sivin kanssa ja autella, missä osasi. Välillä hän piirteli ja kirjoitti tehtäväkirjaan. Keskustelu käytiin ruotsiksi, siinäpä tuli käyttöön koko yhden vuoden aikana hankittu kelitaito, Eeva-Leenahan otti 1. kielekseen ruotsin koulun 3. luokalla.

Paluumatkalla Timo ja Eeva-Leena pysähtyivät Tukholman kiinnostavissa kohteissa. Minäkin halusin joskus päästä Tukholmaa, silloin Eeva-Leena toimi innokkaana oppaana jo ennen matkaa ja matkan aikana. Kävimme muun muassa kuninkaanlinnassa ihailemassa pihalla vahdinvaihtoa ja museossa Kustaa II:n Adolfin hevosta, joka kaatui kuninkaan kanssa taistelussa.

Kaksospojillani Samilla ja Joukolla oli koko päivähoitoajan sama, erinomainen perhehoitopaikka. Käytin heitä 4–7-vuotiaina seurakunnan kerhossa, jossa oli siihen aikaan esikoulu. Kerhon vaikutusta lienee, että Jouko halusi ennen ateriaa lukea hiljaa ruokarukouksen, meillä ei ollut se tapana. Päivähoitokavereista joku nauroi ja pilkkasi Joukoa, mutta päivähoitaja pani porukan järjestykseen ja poika sai rukoilla rauhassa.

Kun pojat olivat käyneet 1. kouluvuoden, olimme käymässä Ahvenanmaalla, Maarianhaminassa. Päivä oli kaunis ja kiertelimme ympäriinsä. Talot olivat hyvin hoidettuja ja pihat rehevän näyttäviä. Niinpä Sami totesi: ”Täällä olisi varmaan hyvä asua.”

Erään kerran, kun lapsenlapseni Rosa oli 5–6 -vuotias, hän sanoi: ”Mummu, mennään yhdessä kirkkoon. Mene sinä sinne toiselle puolelle, minä menen sinne pyhäkoulupuolelle.”

Niinhän me mentiin. Siitä alkoi lähikirkkoon tutustuminen ja hyvin on tutuksi tultu. Ennättipä Rosa, yhden kaverinsa kanssa isompana tyttönä, toimia pyhäkoulun opettajana pari vuotta. Mistä pieni tyttö osasi puhua pyhäkouluun menosta, valottaa se, että hänen päiväkodissaan vieraili eräs seurakunnan kerho-ohjaaja kertomassa uskontotarinoita.

Alle kouluikäisenä toinen lapsenlapseni Arto tahtoi mielellään juosta ja minä tietenkin ostin hänelle hyviä juoksukenkiä. Kävimme useita kertoja OP-pankin kerran kesässä järjestämissä juoksukilpailuissa. Siellä jokainen osallistuja sai lusikan, mehua ja karamellin. Ei Arto ihan parhaille sijoille yltänyt, mutta hyviin sijoituksiin kuitenkin, olihan hän 5.–7. nopein 50–60 lapsen ryhmässä. Pojat ja tytöt olivat eri kilpailuryhmässä. Jokaiselta otettiin aika ja tulokset julkaistiin Uusimaa-nimisessä päivälehdessä.

Terttu-insinööri töissä

Koska olin tehnyt insinöörityön Oulun kaupungin kadunkalusteista ja katupäällysteistä, sain olla vetämässä työryhmää, joka valmisteli yhtenäisohjeen asiasta kaupungin hallintokunnille. Hoidin insinöörinä niin liikennesuunnittelijan tehtäviä kuin oman toimen ohella työsuojelupäällikön tehtäviä.

Työsuojelupäällikkönä esittelin johtoryhmälle työsuojeluasiat. Haastavaa oli yhteistyö niin koko kaupungin kuin oman viraston työsuojeluhenkilöstön kanssa. Teknisen toimen väellä oli merkittävästi pienempi sairauspoissaoloprosentti kuin kaupungin keskiarvollinen prosentti.

Koin tulevani väärin ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Kuvaan asiaa seuraavalla sadulla:

Märät kengät

 

Tuossa Hannes taas tarpoo suota ja taas hänen kenkänsä hörppäävät vettä. Päivä on harmaa ja tuuli paiskoo räntää kasvoille. Tällaista silmäkkeisiin hupsahtamista hänen työpäivänsä ovat muutamat viimevuodet olleet. Hän on päällikölleen näkymätön, hajuton ja mauton: Hannesta ei ole olemassa. Vaikka pomo istuisi kahvitauolla Hanneksen viereen ainoalle tyhjälle mättäälle, hän kääntää päänsä poispäin, eikä ole kuulevinaan, jos Hannes yrittää sanoa jotakin.

 

Pomolla on hovi ja ainoastaan sen jäsenet kelpaavat tekemään haastavia töitä. Hoviin otetut ovat päällikön aiemmalta työpaikalta. Kelpo työntekijän on oltava nuori, viisikymppinenhän on ikäloppu. Tällä työpaikalle pitempään olleet ovat hylkiöitä, eikä pomo tietenkään niille köpöille voi karpaloita antaa.

 

Pomo osaa, konsultin kokemuksella, olla valheellisen ystävällinen niille suovieraille, joista tietää hyötyvänsä. Paidan helma lepattaen, hän harppoo kokouksesta kokoukseen. Kohdatessaan vaatimattomia vaeltajia ja onnettomia alaisiaan käskyttäjä näppäilee uusintauutta olevaa kännykkäänsä, eikä ole huomaavinaankaan, vaan koikkelehtii ohi ja eteenpäin. Pomo on toivoton puujalkavitsien vääntäjä, mutta luulee itse olevansa hauska ja sosiaalinen sekä ehdottomasti maan valovoimaisin johtaja.

 

Kunkin työpäivän lopussa Hannes sukeltaa suon vierellä välkehtivään jokeen ja upottaa sinne sen päivän puristuksensa. Rannalla on pieni parakki, jossa hän voi vaatteidenvaihdon suorittaa ja jonne hän voi jättää suotyön kostuttamat kenkänsä kuivumaan. Kotiin ei Hannes päästä ketkupomonsa ilkeyksiä, vaan lähtee vedensylissä lämmenneenä rakkaidensa luo.

 

Eräänä kummallisena päivänä pilvet väistyivät, aurinko tulee esiin ja alkaa lempeästi lämmittää. Hanneksen varpaita palelee kosteiksi jääneissä kengissä.

– Mitä ihmettä, kukahan tuo on!

Hannesta kohti astelee taivaansiniseen takkiin sonnustautunut naisihminen.

– Minä olen uusi pomosi.

 

Entinen käskyttäjäsi sai muualta kiipijän haasteita ja meni menojaan. Istahdetaanpa me kaikessa rauhassa puhumaan Sinun työssäetenemistoiveistasi.

 

Muutaman kuukauden päästä Hannes on uusi mies. Hän saa tunnustusta ja iloa työstään, joka on suunnattu pois suolta, oranssikylkisten mäntyjen pilaristoon, valoon ja iloon.

Jäin eläkkeelle 31.12.2010 palveltuani Oulun kaupunkia 45 vuotta.

Terttu-insinöörin vapaa-aikaa

Kun Jarkko meni armeijaan, keräsin itselleni monenlaisia tekemisiä, jotta en ripustautuisi liikaa häneen. Olin yksinäinen ja siksi tarvitsin työpäivän jälkeen muuta ajateltavaa. Kun töissä kävi raskaaksi ja pahaa mieltä aiheuttavaksi, naisjärjestötyö ja seurakunnan vapaaehtoisena toiminen antoivat voimaa ja jaksamista.

Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa sain kulttuurityön tehtävien vetovastuuta puheenjohtajana, varapuheenjohtajana ja sihteerinä. Suomalaisen Naisliiton Oulun osaston varapuheenjohtajana ja Oulun seudun NYTKISin hallituksessa ja puheenjohtajana syvennyin tasa-arvotyöhön. Vapaaehtoisena vedin Caritaksen palvelutalon runopiiriä muutamat vuodet ja toimin seurakunnan lähetystyön aktiviteeteissä.

Terttu eläkeläisenä

On ollut suuri ihme löytää päivän valoisa aika omaan käyttöön. Työhön lähdin vuosikymmenet talvisin pimeällä ja palasin kotiin pimeällä. Aivan uskomatonta ylellisyyttä on nyt kävellä auringon kirkastamassa talvipäivässä ilman kiirettä. Miten mukavaa oli aloittaa eläkeläisyys tammikuussa puolilta päivin kokoontuvassa kuorossa, jonka harjoituspaikkaan kuljin neljän kilometrin matkan lumen narskuessa kengissäni ja auringon häikäistessä silmiäni.

Uutta ihmettä kuvannee oheinen kirjoitukseni:

Talvessa on taikaa, mutta vaaraakin

 

Sukellan mäntyholviin. Kello on vasta seitsemän, eikä aurinko vielä ole noussut. Olen menossa terveyskeskukseen verikokeisiin syömättä ja juomatta. Pakkasta on 18 astetta. Se harmaannuttaa metsän: mäntyjen neulaset ovat harmaanvihreitä ja runkojen oranssin ja ruskeat sävyt pehmeän laveerattuja. Koska aurinko nousee kohta, taivas on hohtava ja kuulakkaan vaaleansininen. Kuljen kuin sadussa. On rauhallista heräillä metsän rauhassa, kun liukkauskaan ei ahdista, paninhan liukuesteet kenkiin kotoa lähtiessä. Heräsin, kun kännykkääni puoliseitsemältä kilahti viesti: ”Kulkuväylät paikoin vaarallisen liukkaita.”

 

Tämä metsä on ollut idyllinen siirtymävyöhykkeeni jo 24-vuotiaasta saakka. Kun menin töihin, aloin työpäivään valmistautumisen siellä ja kotiin tullessa jätin työasiat sinne. Pyörätien aurausvalli on runsaan metrin korkuinen. Lumi on siinä likaista, sillä auraushiekkaa pyörähtää auran työnnöllä väylän pinnasta. Tullessani metsästä kadulle kurkistelen kadun ylitysmahdollisuutta parimetristen aurausvallien takaa.

 

– Aikaa vierähtää ja vettä tiellä riittää, ennen kuin vappuun päästään.

 

Kotiin palatessa aurinko on noussut ja valtaa voimakkaalla oranssi-keltaisuudellaan taivaan reunan. Häikäisee. Hangen pinta ja pyörätie kiiltävät jäisinä. Muistan, miten lapsena sisarusten kanssa juoksimme maaliskuun hangilla ja viiletimme potkureilla. Tämä nautinto sattui monesti koulujen hiihtoloman aikaan. Merellä hullaannuimme joskus hiihtämään liian kauas. Kun aurinko keskipäivällä sulatti hangen kuoren, hanki upotti ja kotiin paluu kävi hitaasti ja vaivalloisesti.

 

Päivempänä käyn kylässä iäkkään ystävän luona. Talvi hehkuu ikkunoiden takana, mutta ulos hän ei uskalla. Tämä hento, hauras vanhus pelkää liukkautta. Monena talvena hän on ehtinyt satuttaa itsensä kaatumisilla. Nyt hän on kuin häkkilintu. Ulos ystävä ei lähde enää kuin välttämättömimmillä asioilla ja silloinkin jonkun, useimmiten veljensä, käsikynkässä. Päivittäisellä voimistelulla hän valmistautuu kesään uneksien Ainolanpuistoon pääsystä.

 

Talvessa on taikaa, mutta vaaraakin. Onneksi minä vielä pystyn liikkumaan kaikkina vuodenaikoina. Kännykkään tilaamani liukkaudesta kertovat viestit varmistavat, että sonnustaudun liukastumisvaaraa vastaan liukuestein ja varaan matkan taittamiseen tavallista enemmän aikaa.

Uutena harrastuksena vastaani tuli Naisten Pankki: vapaaehtoistyö ja kuukausilahjoittajaksi ryhtyminen kehitysmaiden naisten elinolojen parantamiseksi.

Uutta toi myös kulttuuriluotsiksi kouluttautuminen. Se merkitsi mm. eri kulttuuritilaisuuksissa käymistä vieraan ihmisen kumppanina ja parin vuoden ajan vetäjänä toimimista Oulun Palvelusäätiön Sara Wacklin -kodin muistelutuokiossa. Toimin noissa joka maanantaisissa tapaamisissa yhden puolivuotiskauden yksin ja suurimman osan ajasta toisen kumppanin kanssa vuorotellen. Yhden kesän olimme kokoontumatta, toisena kesänä tapasimme kahden viikon välein. Keskustelimme sopimamme ohjelman mukaan lapsuudesta, nuoruudesta ja työvuosista. Hanke loppui, kun sairastuin vakavasti.

Naisjärjestötyö ja seurakunnan aktiviteetit ovat edelleen voimanani.

Helinä eläkeläisenä

Eläkkeelle jäätyäni osallistuin aktiivisesti erilaisiin seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin. Sitten otin hoidettavakseni muutamia vapaaehtoistehtäviä.

Kävin parin vuoden aikana kaksoissisareni kanssa kaksi kertaa vuodessa, viikon kerrallaan, tekemässä vapaaehtoisena töitä Vivamon Raamattukylässä Lohjalla.

Noin kaksi vuotta olen käynyt, kaksi kertaa viikossa, tekemässä ruoan jakelutyötä. Työpaikalleni tulevat eri syistä huonosti pärjäävät ihmiset ja he saavat mukaansa kauppojen lahjoittamaa ruokaa. Viime aikoina on mieheni huono terveys vaikuttanut siihen, etten voi aina tehdä kokopäivätyötä, olen vain puolipäivätyöläinen.

Eläkeläisenä olen osallistunut yhdistystoimintaan vaatimattomasti rivijäsenenä.

Kansallisilla senioreilla on kiinnostavat kuukausitapaamiset, kirjallisuuspiiri ja vesijumppa, missä pyrin käymään säännöllisesti. Porvoon kaupungin työntekijöiden seniorit -yhdistyksen tapahtumiin osallistuin ennen harvemmin. Kun minut valittiin hallitukseen, osallistun tietenkin kokoustoimintaan säännöllisesti. Vastuullani on ilmoittelun hoitaminen kolmeen lehteen. Olen Porvoon seudun Diabetesyhdistyksen hallituksessa, siitä aiheutuu kohdalleni joskus pieniä vastuita.

Lisäksi olen etäjäsenenä Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset ry:ssä ja Suomalaisen Naisliiton Oulun osastossa niin kuin kaksoissisareni, hän tosin on noiden yhdistysten hallituksissa. Sähköinen tiedonsaanti toimii. Samaan liittoon kuuluvina osallistumme yhdessä valtakunnallisiin kokouksiin.

Olen yleensä onnellinen ja tyytyväinen eläkeläinen.




Elsa Ryti – lääketieteen ja kirurgian tohtori, bakteriologian ja serologian dosentti

Elsa Ryti oli maamme naislääkäreistä ensimmäinen, joka omistautui vakavasti lääketieteellisen perustutkimuksen harjoittamiseen. Siten hänellä on merkittävä sija Suomen naislääkärien ammatillisen tehtäväkuvan laajentamisessa.

Elsa Maria Ryti syntyi vuonna 1895 Huittisissa ja kuoli naimattomana 1931 tuberkuloosiparantolassa Saksan Württembergissä. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Karl Evert Karlinpoika Ryti (aik. Mauriala) ja emäntä Ida Vivika Ryti (aik. Junttila). Perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta, kahdeksan poikaa ja kaksi tytärtä. Elsa Ryti oli lapsista seitsemäs. Neljäntenä syntynyt Risto Heikki Ryti (1889–1956) oli Suomen tasavallan presidentti maamme kohtalokkaina vuosina 1940–1944. Toinen tyttäristä, Hanna Maria (1901–1922), oli lapsista nuorin eli kymmenes. Lisätietoja perheen vanhempien ja lasten syntymäajoista on tämän kirjoituksen lopussa.

Elsa Ryti tuli ylioppilaaksi Rauman yhteislyseosta toukokuussa 1913. Hän aloitti heti lääkärinammattiin tähtäävät opinnot Helsingin yliopistossa Satakuntalaisen osakunnan jäsenenä. Hän suoritti lääketieteen alkututkinnon eli medikofiilitutkinnon joulukuussa 1914 ja lääketieteen kandidaattitutkinnon vuoden 1917 alussa. Kansalaissota–vapaussodan jälkeen hän oli toukokuun puolivälistä 1918 Tampereella punaisten sotavankileirin lääkärinä joulukuun loppuun 1918 saakka.

Lääketieteen lisensiaatin tutkinnon Elsa Ryti suoritti toukokuussa 1921. Hän jatkoi työtään bakteriologis-serologisessa laboratoriossa, mutta sen ohella hän aloitti myös yksityislääkärin praktiikan pitämisen Helsingissä. Hän oli kesällä 1921 lyhyen ajan Helsingin toisen kaupunginlääkärin sijaisena ja Helsingin Diakonissalaitoksen vt. alilääkärinä. Elo-syyskuussa 1921 Elsa Ryti oli vt. apulaisopettajana Helsingin yleisen sairaalan sisätautien poliklinikassa ja sen jälkeen hän oli avustajalääkärinä II sisätautien osastolla 1.10.1921–1.10.1923, viime mainitusta ajasta 4,5 kk vt. apulaisopettajana. Näin hän sai varsin perusteellisen koulutuksen ja kokemuksen sisätautien erikoisalalla. Hän on toiminut myöhemmin vielä I sisätautien osastolla assistenttilääkärinä vuoden 1926 alusta (ajanjakson pituus ei ole tiedossa).

Samalla kun Elsa Ryti työskenteli bakteriologis-serologisessa laboratoriossa ja II sisätautien osastolla, hän valmisteli väitöskirjaansa Studien über das kulturelle und agglutinatorische Verhalten des Proteus vulgaris unter besonderer Berücksichtigung der x-Stämme. Hänen tohtorinväitöksensä tapahtui joulukuussa 1923, ja hänelle myönnettiin lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvo huhtikuussa 1924 viidentenä suomalaisena naisena.

Elsa Ryti nimitettiin vuonna 1926 Helsingin yliopiston bakteriologian ja serologian dosentiksi ja tässä asemassa hänestä tuli Suomessa myös ensimmäinen nainen yliopistollisen väitöstilaisuuden vastaväittäjänä.

Hän oli kolmas naispuolinen dosentti Helsingin yliopistossa ja toinen sen lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hänen edeltäjiään dosentteina olivat yleisen historian dosentti Alma Söderhjelm (1870–1949) vuosina 1906–1927, sekä synnytysten ja naistentautien dosentti Laimi Leidenius (1877–1938) vuosina 1925–1930. Todettakoon samalla, että Alma Söderhjelm oli vuosina 1927–1937 Åbo Akademin yleisen historian ylimääräinen professori ja siten maassamme ensimmäinen nainen professorina. Laimi Leidenius oli vuosina 1930–1938 Helsingin yliopiston synnytysten ja naistentautien professorina Suomessa ensimmäinen nainen varsinaisessa professorin virassa.

Elsa Ryti oli varsin uuttera tutkija ja hän teki myös opintomatkat vuonna 1926 Kööpenhaminaan ja vuonna 1927 Pariisiin. Hän julkaisi lääketieteellisissä ammattijulkaisuissa huomattavan määrän tutkimuksia ja kirjoituksia, jotka käsittelivät bakteriologian ja serologian lisäksi myös sisätauteja sekä yleislääketiedettä. Vuosina 1923–1930 julkaistuista bakteriologis-serologisista tutkimuksista viisi on syntynyt yhteistyössä hänen esimiehensä Oswald Strengin kanssa.

Elsa Rytin tutkimusaiheista on aiheellista mainita kaksi tuolloin ajankohtaista ja maailmanlaajuisesti mielenkiintoa herättänyttä kysymystä. Toinen niistä oli bakteeritautien kemoterapia eli kemiallisilla lääkeaineilla hoitaminen. Erityisesti tutkimuksen kohteena olivat eräät metallien kemialliset yhdisteet. Kultaa sisältävä lääkevalmiste Sanokrysin (natriumaurotiosulfaatti) oli herättänyt suuria toiveita tuberkuloosin hoidossa, mutta tulokset eivät vastanneet odotuksia. Elsa Ryti julkaisi muutaman kirjoituksen tästä aihepiiristä, joka oli hänelle omakohtainen hänen sairastamansa keuhkotuberkuloosin vuoksi. Hän käsitteli aihetta myös juhlaesitelmässään Duodecim-seuran vuosijuhlassa 17.11.1928.

Toinen Elsa Rytin tutkimuskohteista oli pernisiöösi anemia (eli näivetysveritauti), joka oli 1920-luvun lopulle saakka kuolemaan johtava sairaus. Ennen maksapitoisen ravinnon ja B 12 -vitamiinin parantavan tehon keksimistä siihen menehtyivät esim. Suomessa vuonna 1922 psykiatrian professori Christian Sibelius ja vuonna 1927 sisätautiopin professori Theodor Tallqvist, joka oli tutkinut tautia lähes 30 vuoden ajan.

Elsa Ryti esitti jo vuonna 1927, että pernisiöösin anemian syynä olisi jokin puutos maha-suolikanavassa eikä jokin myrkkyvaikutus, kuten yleisesti arveltiin. Hän julkaisi Duodecim -aikakauskirjassa aiheesta kaksi kirjoitusta, vuonna 1927 otsikkona ”Suoliresektio ja pernisiöösinen anemia” ja vuonna 1930 otsikkona ”Mahalaukun bakteerifloora ja pernisiöösin anemian patogeneesi”.

Yhdysvaltalainen William Bosworth Castle (1897–1990) selvitti vuonna 1929, että pernisiöösin anemian syitä olivat yhdessä jonkin ulkoisen, ravintoon liittyvän tekijän puute sekä jonkin sisäisen, mahalaukun seinämän erittämän tekijän puute. Teorian yksityiskohdat saatiin kuitenkin varmistetuksi paljon myöhemmin. Mahalaukun seinämän autoimmuunisairauden lisäksi pernisiöösiä anemiaa muistuttavan häiriön syynä saattoivat olla suolistossa loisiva leveä heisimato, suolistoleikkauksesta johtuva häiriö sekä vasta vuonna 1982 tunnistettu helikobakteerin aiheuttama tulehdus mahalaukun seinämässä.

Elsa Ryti teki myös varsin merkittävän työn kansalaisten terveydenhoidon valistajana. Hän kirjoitti mm. vuosina 1923–1925 yksitoista yleistajuista artikkelia Kotiliesi -lehteen. Samoin hän laati neljä kirjoitusta vuonna 1929 julkaistuun, Karolina Eskelinin toimittaman Kotilieden Lääkärikirjan ensimmäiseen painokseen. Nämä artikkelit julkaistiin ruotsinkielisinä Karolina Eskelinin ja Josua Tillgrenin toimittamassa teoksessa Hälsa och sjukdom. Den moderna läkarboken, joka julkaistiin vuonna 1930.

Aivan samoihin aikoihin eli vuonna 1930 Elsa Ryti toimitti yhdessä Gösta Beckerin kanssa uuden, 4. painoksen teoksesta Kodin lääkärikirja: neuvonantaja terveille ja sairaille. Esipuheen mukaan Elsa Rytin tehtävänä oli ollut teoksen painokuntoon järjestäminen ja painatuksen valvominen. Tässä teoksessa oli myös kolme Elsa Rytin artikkelia. Teoksen ensimmäisen, kaksiosaisen painoksen olivat toimittaneet Max Oker-Blom ja Gustaf Väinö Levander vuonna 1907 Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemana. Neljännen painoksen kirjoittajista Yrjö Levander oli ensimmäisen painoksen toimittajan Gustaf Väinö Levanderin poika.

Elsa Rytin elämää varjosti useita vuosia kestänyt keuhkotuberkuloosi, johon ei ollut tuohon aikaan olemassa mitään parantavaa hoitoa. Hänelle oli tehty Suomessa osittainen thoracoplastia eli rintakehänmuovausleikkaus tuberkuloottisen keuhkopussintulehduksen vuoksi.

Hänen vointinsa näytti korjaantuvan ja hän lähti keväällä 1931 Saksaan opinto- ja virkistysmatkalle. Sen aikana Elsa Ryti oli hoidettavana Württembergissä tuberkuloosiparantolassa (Schönberg–Neuenburg), jossa hänelle suoritettiin laajennettu thoracoplastia. Hän kuoli odottamatta leikkauksen jälkeisenä päivänä 16.7.1931 aivoveritulppaan viittaavin oirein. Todettakoon samalla, että hänen nuorempi sisarensa Hanna oli kuollut keuhkotuberkuloosiin jo vuonna 1922.

Elsa Rytin jatkuvaa tutkimusintoa osoittaa se, että hän oli vielä Württembergissä viimeisen parantolahoitonsa aikana tehnyt joitakin tutkimuksia hoitolaitoksen varsin alkeellisessa laboratoriossa.

Elsa Ryti oli Suomen Lääkäriliiton, Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen patologiyhdistyksen ja Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. Lisäksi hän oli Pohjoismaisen patologiyhdistyksen ja Pohjoismaisen sisätautilääkäriyhdistyksen jäsen.




Saara Mikkola – kansanedustaja ja martta

Marttaliiton kunniapuheenjohtaja haastoi martat jakamaan yhteisten asioiden hoidossa tarvittavia tietoja ja taitoja

Kunnallisneuvos, filosofian maisteri, kansanedustaja Saara Mikkola toimi Marttaliiton valtuuskunnan varapuheenjohtajana vuosina 1963–1969 ja puheenjohtajan vuosina 1969–1975. Etelä-Hämeen Marttapiiriliiton puheenjohtajana hän oli vuosina 1965–1981. Marttaliiton kunniapuheenjohtajaksi Saara Mikkola kutsuttiin järjestön 100-vuotisjuhlavuonna 1999.

Järjestötyön perheenemännille antamat valmiudet saivat Saara Mikkolalta tunnustusta. Hän haastoi martat jakamaan tietoja ja taitoja, joiden avulla naiset yhä runsaammin voisivat osallistua yhteisten asioiden hoitoon sekä kunnallisella että laajemmallakin tasolla.

Saara Mikkola valmistui filosofian maisteriksi Helsingin Yliopistosta vuonna 1951. Hän työskenteli äidinkielen opettajana Jokioisissa, Urjalassa ja Hämeenlinnassa vuoteen 1987 saakka.

Saara Mikkola toimi lukuisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja kansanedustajana vuosina 1975­–1987 Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmässä.  Hän puhui painokkaasti perheenemännän sosiaali- ja eläketurvan puolesta.  Eduskunnassa tekemissään aloitteissa hän esitti, että kotona suoritettu hoito- ja palvelutyö olisi laskettava mukaan kansantuloon. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai vuonna 1990.

Saara Mikkolalle on myönnetty Marttaliiton kultainen ansiomerkki vuonna 1989.




Helmi Paasonen – Työväen Urheiluliiton naistoiminnan uranuurtaja

Työväen Urheiluliiton ensimmäinen naissihteeri Helmi Paasonen johti liittonsa naistoimintaa tärkeinä rakentamisen vuosina 1920- ja 1930-luvulla. Hän oli enemmänkin johtaja ja organisaattori kuin kasvattaja tai teoreetikko. Paasonen vaati naisille oikeutta saada itse päättää omista asioistaan. Lujaa tahtoa tarvittiinkin, sillä naiset joutuivat alkuaikoina taistelemaan miesten ennakkoluuloja vastaan myös omassa liitossaan. Naiset saavuttivat kuitenkin lyhyessä ajassa niin hyviä tuloksia, että arvostelulta putosi pohja.

Lue koko teksti Kansallisbiografian verkkojulkaisusta




Rauha Hammar – korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri

Rauha Siviä Elisabet Hammarin vanhemmat olivat maanviljelijä Vilhelm Richard Hammar (s. 30.03.1841 Lemu, k. 12.07.1900 Uudenkaupungin msrk) ja tämän toinen puoliso Anna Liisa Kustaantytär (s. 05.04.1840 Laitila, k. 14.09.1920 Uudenkaupungin msrk). Aviopari asui aluksi Laitilassa ja muutti sieltä vuonna 1874 Uudenkaupungin msrk:n Salmen kylään, jossa he omistivat Salmi -nimisen rusthollin tai ”kartanon”.

Avioparilla oli kaikkiaan kuusi lasta: 1) Anna Emilia s. 1869 Laitila, aviopuoliso Frans Oskar Ahlsvik s. 1869 Uusikaupunki, tällä avioparilla oli kolme lasta: 2) Leonard Mikael 1871–1879, 3) Selim Richard 1874–1892, 4) Helmi Alina s. 1876, ottanut myöhemmin sukunimen Salmi; 5) Rauha Siviä Elisabeth s. 1878; 6) Sara Vilja Klara s. 1881, ottanut myöhemmin sukunimen Salmi.

Rauha Hammarin isä Vilhelm Richard Hammar oli kaikesta päätellen valistunut ja aikaansa seuraava maatilan omistaja. Hän kuoli Rauha-tyttären ollessa 22 vuoden ikäinen. Rauha Hammar kertoi, että kotona hänellä oli ollut mahdollisuus lukea kahta isänsä tilaamaa lehteä, Koti ja Yhteiskunta ja Terveydenhoitolehti, mutta kaikkien muiden lehtien lukemisen isä oli kieltänyt. Koti ja yhteiskunta oli Suomen Naisyhdistyksen vuosina 1889–1906 julkaisema järjestölehti ja Terveydenhoitolehti oli Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin vuodesta 1889 julkaisema väestölle tarkoitettu valistuslehti.

Näyttää siltä, että kyseisillä lehdillä oli Rauha Hammarin kohdalla hänen tulevaisuuttaan ohjaava vaikutus. Hänen vähäinen mielenkiintonsa sanomalehtiä kohtaan oli peräisin näiltä ajoilta. Harrastuksistaan Hammar kertoi, että hän oli lapsuutensa aikana soittanut viulua ja pianoa.

Rauha Hammar ilmoitti kirjassaan Laulufysiologian täydennetyt perusteet eräässä kohdassa   pituudekseen 174 cm ja toisessa kohdassa pituudekseen 172 cm ja painokseen 72 kg. Nämä mitat ovat ilmeisesti 1930-luvulta.

Opiskelu lääkäriksi

Rauha Hammar tuli ylioppilaaksi keväällä 1898 Turun yksityisestä lyseosta. Hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon 28.5.1898 ja liittyi sen Varsinaissuomalaisen osakunnan jäseneksi. Hänen isänsä kuoli tyttären opiskelun alkuvaiheissa heinäkuussa 1900. Hammar suoritti medikofiilitutkinnon (lääketieteellisen alkututkinnon) 31.03.1902, lääketieteen kandidaatin tutkinnon 14.05.1904 ja lääketieteen lisensiaatin tutkinnon 31.12.1908. Hän sai 2.8.1910 Lääkintöhallitukselta luvan harjoittaa Suomessa lääkärintointa, oleskeltuaan välillä Saksassa.

Rauha Hammar oli opiskellut lääketieteen ohella laulua vuodesta 1905. Hän kertoi kirjassaan Laulufysiologian perusteet, että hän oli seurannut laulua harrastavaa ystävätärtään tunneille ja saanut itsekin esittää siellä pienen kansanlaulun. Tästä alkoivat hänen omat taideopintonsa ja hän kirjoittautui myös itse musiikkiopistoon. Hän sai kuunnella kahdella luokalla opetusta ja toisella myös laulaa. Hän kulki kahden lukukauden ajan opettajansa tunneilla ryhmässä, jossa oli kuusi neitosta. Opetus ei ollut mitenkään johdonmukaista tai tieteellistä, Hammarin mukaan se oli oikeastaan vain jäljittelemällä oppimista. Kun Hammar oli alkanut laatia tieteellistä selostusta laulamiseen liittyvistä elintoiminnoista. Hän päätyi nimittämään tätä aihetta laulufysiologiaksi.

Heti lääkäriksi valmistuttuaan Rauha Hammar kiiruhti vuoden 1909 alussa Berliiniin jatkamaan lääketieteen opintojaan. Kaiken kaikkiaan Hammar mainitsee opiskelleensa Saksassa eräin keskeytyksin noin kolmen vuoden ajan. Hänen opintonsa tähtäsivät korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoisalalle. Aluksi hän osallistui kolmeen Brühl-Sonntag-Wolfin korvatauteja käsittelevään dosenttikurssiin, Finder-Soberheimin nenä- ja kaulatautien hoitoryhmään sekä kolmeen Herman Gutzmannin (vanh.) fonetiikan luentosarjaan.

Rauha Hammar kirjoittautui myös Berliinin yliopistoon. Siihen kuuluvassa Charité –sairaalan ”kaulaklinikassa” hän teki B. Fränkelin johdolla erikoistutkielman. Se julkaistiin vuonna 1910, Hammarin ollessa A. Passowin korvaklinikalla, väitöskirjana Berliinin Friedrich-Wilhelms Universitätissä lääketieteen tohtorin arvon saamiseksi. Kirjan otsikkona oli Über doppelseitige Posticuslähmung als Frühsymptom der Tabes dorsalis (Kurkunpään molemminpuolisesta takalihashalvauksesta [kuppataudin aiheuttaman] selkäydinkadon varhaisoireena). Hammar suoritti myös suullisen examen rigorosum –tutkinnon (loppututkinto).

Lausumisvirheellisyyksiä käsiteltiin Gutzmannin johdolla yliopiston luentosalissa. Avun etsijöitä saapui hyvin vähän. Rauha Hammar tutki kirjastoissa saatavilla olevia puhetta, lausuntaa ja äänifysiologiaa käsitteleviä teoksia. Taiteellisen lauluäänen tieteellistä käyttöä koskevia kirjoja ei ollut ja hän alkoi itse suunnitella saksankielistä laulufysiologista teosta. Hän oli itse jakanut äänifysiologian käsitteen kahteen osaan, puhefysiologiaan ja laulufysiologiaan.

Erikoistumassa Saksassa ja erikoislääkärinä Suomessa

Rauha Hammar oli Saksassa opiskelunsa aikana oleskellut välillä Suomessa kesäkaudella 1909, jolloin hän oli sanomalehtitietojen mukaan pitänyt syyskuun alussa kirkkokonsertin Oulussa ja heti syyskuun puolivälin jälkeen Uudessakaupungissa. Saksassa taas opiskeltuaan hän on joka tapauksessa palannut Suomeen viimeistään kesällä 1910, jolloin hän oli asettunut heinäkuussa Ouluun harjoittamaan lääkärintointa, erikoisalanaan kaula-, korva- ja nenätaudit. Näihin aikoihin, 2.8.1910, hänelle myönnettiin laillistetun lääkärin oikeus Suomessa.

Rauha Hammar matkusti jälleen vuoden 1911 alkutaitteessa Saksaan ja erikoistui siellä korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäriksi. Hän palasi syksyllä 1912 Suomeen ja asettui asumaan Helsinkiin. Siellä hän aloitti vastaanoton pitämisen ja ilmoitti sanomalehdessä erikoisalakseen kaula-, korva- ja äänitaudit. Niistä viime mainittu aiheutti keskustelua ja ”äänenhoidon” väitettiin olevan hänen mielikuvituksensa keksintöä. Julkisen näytetunnin perusteella hän sai kuitenkin luvan luennoida musiikkiopistossa laulufysiologiaa.

Rauha Hammar matkusti vuonna 1913 jälleen Berliiniin, Hän seurasi siellä korvatautien klinikan yhteyteen järjestetyssä, Th. Flataun ja hänen jälkeensä Herman Gutzmann nuoremman johtamassa foniatrisessa poliklinikassa (”ambulatoriossa”) puhevikojen käsittelyä. Iltapäivät hän käytti kirjallisuuden tutkimiseen kirjastoissa. Lisäksi hän oli kuunnellut myös musiikkikorkeakoulussa prof. Katzenstein’in luentoja äänenhoidosta sekä kirkkomusiikkiopistossa lääkintäneuvos Pielke’n luentoja äänifysologiasta.

Tässä yhteydessä on mainittava, että Saksassa pitkiä aikoja oleskellessaan Rauha Hammar oli kiinnostunut keisari Wilhelm II:sta (1859–1941) sekä hallitsijana että ihmisenä niinä määrin, että hän seurasi varsin tiiviisti tämän elämänvaiheita runsaan kymmenen vuoden ajan.

Syksyllä 1913 Helsinkiin palattuaan Rauha Hammar jatkoi lääkärinä toimimista Helsingissä. Hän työskenteli mm. prof. Arthur Edvard af Forsellesin (1864–1953) kurkku- ja korvatautien poliklinikalla ja piti sen ohella kansantajuisia laulufysiologian luentokursseja kuorolaisille. Hammar kertoo toimineensa lääkärinä Helsingissä 12 vuoden ajan, siis noin vuoteen 1924 saakka, ensimmäisenä ja ainoana ”äänilääkärinä” Suomessa.

Kesällä 1914 Rauha Hammar oli Naantalissa ja kävi siellä keskusteluja mm. kaupungin kylpylaitoksen lääkärin, LKT, vapaaherra Kristian Axel von Alfthanin (1864–1919) kanssa. Kuvauksesta ei käy ilmi, oliko Hammar laitoksessa lääkärinä vai mahdollisesti hoidettavana. Hammarin johonkin noiden vuosien sairauteen viittaa hänen omistuskirjoituksensa lääkärilleen Karolina Eskelinille vuonna 1916 painetun kirjansa Die Physiologie der oberen Luftwege für den Gesang erään niteen nimiösivulla: ”Till min läkare Fr. Dr K. Eskelin Högaktningsfullt die Verfasserin”.

Maailmansota ja Suomen kansalaissota vuosina 1914–1918 

Ensimmäisen maailmansodan alkaminen osui Rauha Hammarin Naantalissa oleskelun ajankohtaan. Itävalta-Unkari julisti 27.7.1914 sodan Serbialle, Saksa Ranskalle 3.8.1914 ja Englanti Saksalle 4.8.1914. Parin seuraavan päivän kuluessa Itävalta-Unkari julisti sodan Venäjälle sekä Ranska ja Englanti Itävalta-Unkarille. Näin myös Suomi oli Venäjään kuuluvana suuriruhtinaanmaana sodassa Saksaa sekä Itävalta-Unkaria vastaan.

Rauha Hammar julkaisi Suomessa vuonna 1916 teoksensa Die Physiologie der oberen Luftwege für den Gesang (Dr. med. Rauha Hammar, Hals-, Nasen- und Ohrenärztin. Helsingfors, Aktiengesellschaft F. Tilgmann, Buch- und Steindruckerei. Druck 1916). (Esipuhe päivätty: Helsingfors, Januar 1913, R. Hammar). Kirjan otsikko on suomeksi tulkittuna: Ylempien hengitysteiden fysiologia laulamiseen sovellettuna.

Kirjan esipuheessaan Rauha Hammar totesi, että on olemassa lukuisia tieteellisiä oppikirjoja puheen fysiologiasta, mutta sen sijaan hän ei tuntenut ainoatakaan teosta laulun fysiologiasta. Hän oli huomannut, että laulun ja puheen vikoja poteneista monet olivat saaneet apua hänen Helsingin Musiikkiopistossa pitämistään yleistajuisista esitelmistä, joissa käsiteltiin järkevää äänenkäyttöä sekä lauluäänen fysiologiaa ja hygieniaa. Lisäksi monet hänen oppilaistaan olivat esittäneet toivomuksen kyseisten esitelmien painattamisesta. Siinä toivossa, että äänenmuodostuksen tutkimus ja äänen huoltaminen tulevaisuudessa hoidettaisiin tieteellisemmin, hän halusi omistaa kirjansa laulun opettajille ja opiskelijoille sekä ”kaulalääkäreille” ja äänen vikoja sairastaville.

Rauha Hammar asui ensimmäisen maailmansodan vuosina 1914–1917 Helsingissä. Saksan sotatapahtumia hän oli seurannut sanomalehdistä. Elämä oli Helsingissä kauan aikaa varsin rauhallista, mutta se muuttui levottomaksi vuoden 1917 puolella. Venäjällä tapahtui 12.3.1917 vallankumous, jossa proletariaatti ja sotaväki ottivat vallan käsiinsä. Levottomuudet heijastuivat myös Suomeen, jossa Venäjän sotaväki nousi 16.–17.3.1917 upseereita vastaan ja murhasi useita heistä. Myös Helsingissä kuultiin laukauksia eri puolilla kaupunkia. Tilanne rauhoittui 20.3.1917 annetun maaliskuun manifestin jälkeen. Venäjällä levottomuudet kuitenkin jatkuivat ja bolshevikit ottivat vallan käsiinsä 7.11.1917. Siinä tilanteessa Suomi sai tilaisuuden julistautua itsenäiseksi valtioksi 6.12.1917.

Suomessa alkoi kansalaissota 27.1.1918 ja ”valkoisten” joukot lähtivät liikkeelle Pohjanmaalta kohden Etelä- ja Itä-Suomea. Maailmansodan taistelut riehuivat edelleen Euroopassa. Sen aikana Suomi onnistui kuitenkin tekemään Saksan kanssa rauhansopimuksen 7.3.1918. Saksassa koulutetut jääkärit saapuivat laivalla Vaasaan 25.2.1918 ja saksalaisten sotajoukot nousivat maihin Hangossa 3.4.1918 ja Loviisassa 7.4.1918. Suomen ”valkoisten” joukot, Saksassa koulutettujen jääkärien avustamina, etenivät etelää kohden, ja saksalaiset joukot valtasivat Helsingin 14.4.1918 ja osan Etelä-Suomea. Taistelujen aikana Helsingissä oli kuulunut tykkien ja konekiväärien ääniä. ”Punaisten” joukot ja niitä avustaneet venäläiset joukot lyötiin lopullisesti 15.5.1918. Sota Keski-Euroopassa jatkui edelleen ja se päättyi 11.11.1918 tehtyyn aselepoon.

Saksalaisten joukkojen osallistuminen Suomen ”vapaussotaan” vaikutti merkittävästi Rauha Hammarin myönteisyyteen Saksaa ja saksalaisuutta kohtaan. Hän oli 16.5.1918 seuraamassa suurta paraatia, joka oli järjestetty Helsingin vapauttamisen kunniaksi. Hammar kävi tapaamassa sen jälkeen saksalaisten sotajoukkojen upseereita hotelli Kämpissä. Hän halusi lähettää heidän mukanaan Suomen vaakunalipun Saksan keisarille ja lupasi itse viedä keisarille lipputangon myöhemmin syksyllä Saksaan matkustaessaan. Hammar mainitsee Suomen vaikeuksista erityisesti vankileirit, nälänhädän ja vaikean influenssaepidemian.

Sotien jälkeen Saksassa ja Suomessa

Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud teki kesällä 1918 matkan Saksaan ja kävi 26.8.1918 pyytämässä keisari Wilhelm II:n poikaa Oskaria (Oskar Karl Gustav Adolf 1888–1958, lapsista viides, pojista toiseksi nuorin) Suomen kuninkaaksi. Keisari kielsi kuitenkin tämän mahdollisuuden jyrkästi. Silloin Suomen kuningasehdokkaaksi tuli 9.9.1918 Hessenin prinssi Friedrich Karl (1868–1940), joka valittiinkin tehtävään 9.10.1918. Hän luopui kuitenkin tehtävästä 14.12.1918, kun Saksa oli antautunut 9.11.1918 ja julistautunut tasavallaksi ja kun kuningaskunta-ajatus oli kohdannut Suomessa voimakasta vastustusta.

Syyskuun lopulla 1918, maailmansodan vielä jatkuessa, Rauha Hammar matkusti Saksaan. Hän sairasti matkan aikana vaikeaa keuhkokatarria, ehkä influenssan jälkitautina. Hammar kävi Berliinissä Charité –sairaalassa ja keskusteli siellä mm. erään entisen opettajansa kanssa. Maa oli suurissa vaikeuksissa ja elämä siellä oli monilta osiltaan sekasortoista. Saksan antautumisen ja tasavallaksi julistautumisen jälkeen keisari Wilhelm II luopui 13.11.1918 tehtävästään ja hänen oli lähdettävä maanpakoon Alankomaihin. Siellä hän asui Doornin kaupungissa sijaitsevassa linnamaisessa rakennuksessa.

Joulun 1918 lähestyessä Saksan sanomalehdissä levisi tieto, että Wilhelm II oli sairastunut Alankomaissa vakavasti. Rauha Hammar päätti matkustaa Alankomaihin entisen keisarin sairaanhoitajaksi. Ulkomaalaisena hän saikin luvan matkustaa Alankomaihin, mikä antoi hänelle ”suloisen hyvänolontunteen”. Matka tapahtui junalla ja rajalla oli Saksan puolella tiukat tullimuodollisuudet ja ruumiintarkastus. Hammar asui Amerongenissa lähellä Doornia. Uutinen keisarin vakavasta sairaudesta osoittautui perättömäksi. Hammar ei päässyt tapaamaan suuresti ihailemaansa keisaria, mutta hän oli sentään ”saanut hengittää samaa ilmaa” kuin keisari. Hammar palasi junalla Berliiniin ja sieltä keväällä 1919 Lyypekin kautta laivalla Suomeen.

Suomeen palattuaan Rauha Hammar julkaisi vuonna 1919 kirjansa Suurten säveltäjien lauluja: saksalaiset mestarit ovat säveltäneet suomen kielelle (Tekijän julkaisema, Helsinki 1919, 117 sivua). Tässä teoksessa Hammar halusi osoittaa, miten tärkeää sanojen ja sävelen yhteisvaikutus ja erityisesti runomitan ja sävelrytmin täydellinen yhteen sopivuus olivat nimenomaan yksinlaulujen kohdalla. Sitä silmällä pitäen hän oli nyt itse kirjoittanut suosittuihin valiolauluihin suomenkielisiä tekstejä.

Suomen kielessä on muista poikkeavasti mm. vähän yksitavuisia sanoja ja paljon pitkiä sanoja, painotus alkutavulla sekä runsaasti suppeita etuvokaaleja. Sen vuoksi lauluissa käytettyjen runomittojen säkeet olivat suomen kieltä ajatellen ahtaita, loppusoinnut eli riimit hankalia sekä sävelten korkeus ja kesto ääntämisen kannalta vaikeita. Tiukkoja sääntöjä noudattaen laaditut suomennokset muodostuvat usein väkinäisen tuntuisiksi mm. lopusta lyhennettyjen sekä keksittyjen sanojen vuoksi. Näin on käynyt myös Rauha Hammarin monien runosuomennosten kohdalla. Aihe oli Hammarille tärkeä ja hän julkaisi siihen liittyen myöhemmin vielä kaksi teosta, Valiolauluja 1939 ja Valiolauluja 1963. Niitä selostetaan tässä kirjoituksessa myöhemmin.

Rauha Hammarin äiti kuoli syyskuussa 1920 Uudenkaupungin msrk:ssa. Hammarin kiinnostus entiseen Saksan keisariin Wilhelm II:een jatkui edelleen. Jo syyskuun lopulla vuonna 1920 Hammar oli tilannut Metsäseura Tapiolta 3000 kpl suomalaisen kuusen taimia lahjoittaakseen ne keisarille, jotta tämä voisi istuttaa niistä puistikon asuinpaikkaansa Doorniin. Äitinsä kuoltua Hammar lähti viemään niitä kolmeen pyykkikoriin pakattuina laivalla Alankomaihin. Laivan määräsatama oli Belgian Antwerpen, josta matka jatkui junalla Alankomaiden Utrechtiin ja sieltä edelleen toisella junalla Doorniin. Muistelmiensa mukaan Hammar olisi tällä kerralla tavannut ex-keisari Wilhelm II:n, mutta tämä kuvaus tuntuu olevan osa hänen muistelmiensa kuvitelmia eli ”Wahrträume”.

Matkailua maailmalla ja kirjallisia töitä 1920- ja1930-luvuilla

Rauha Hammarin elämää luonnehtivat 1920- ja 1930-luvuilla kirjalliset työt ja runsas matkustaminen Euroopassa ja vieläpä Turkissa. Vuoden 1921 jälkeen Hammar näyttää käyttäneen paljon aikaa saksankielisten muistelmiensa kirjoittamiseen. Niiden ensimmäinen, käsin kirjoitettu luonnos on valmistunut ilmeisesti vuonna 1924, jolloin hän oli jättänyt sen kahtena kappaleena Alankomaissa Suomen Haagin lähetystöön. Toinen kappale niistä löytyi sieltä vasta vuonna 1971, mutta Hammarilla on ilmeisesti ollut ainakin yksi kappale koko ajan käytössään, koska hän on laajentanut muistelmiaan myöhemmin. Lähetystö postitti käsikirjoituksen helmikuussa 1971 Suomen ulkoasiainministeriöön, kirjoittajalle edelleen toimitettavaksi. Ulkoasianministeriö ei pystynyt kuitenkaan toimittamaan sitä Hammarille, sillä hänen osoitettaan ei löydetty mistään. Hammar oli nimittäin kuollut jo vuonna 1965. Tämän ulkoasianministeriön arkistoon jääneen käsikirjoituksen sain tutkittavakseni huhtikuussa 2014.

Rauha Hammar on ilmeisesti ollut vuonna 1927 jonkin aikaa Pariisissa. Siellä hän oli osallistunut johonkin keskustelutilaisuuteen, jossa pohdittiin äänifysiologiaan liittyviä asioita. Hän oli käynyt Pariisissa uudelleen vuonna 1930, jolloin hän oli teettänyt eräässä Rue de Medici’n nuottikaupassa laulua pianon säestyksellä esittävän ”pikalevyn”.

Vuoden 1929 aikoihin Rauha Hammar oli oleskellut Viron luoteisrannikolla sijaitsevalla Vilsandin saarella ”parina kesänä” ja tehnyt siellä mm. metsälintujen visertelyä valaisevia merkintöjä. Päiväkirjan merkintöjen mukaan hän on käynyt vähän myöhemmin myös Unkarissa.

Rauha Hammar julkaisi vuonna 1938 kirjan Laulufysiologian perusteet (K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä 1938. 215 sivua.) Sen esipuhe oli päivätty Inkiniemessä (Sauvossa) jo tammikuussa 1932. Tämä kirja oli laajennettu suomenkielinen laitos hänen vuonna 1916 julkaisemastaan saksankielisestä kirjasta Die Physiologie der oberen Luftwege für den Gesang, jota on selostettu jo aiemmin. Hän julkaisi siitä vuonna 1962 vielä uuden laitoksen Laulufysiologian täydennetyt perusteet (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna 1962), jonka esipuhe oli päivätty Helsingissä jo tammikuussa 1955. Tämän laitoksen alussa on Hammarin valokuva (Atelier Aino, Korkeavuorenkatu 38, Helsinki), joka lienee otettu 1930-luvulla. Kirjojen painoon saaminen näyttää olleen ongelmallista, koska esipuheiden päiväyksen ja painovuoden välinen aika on venähtänyt kummassakin useiden vuosien mittaiseksi. Näiden suomenkielisten teosten teksteissä on myös tietoja kirjoittajan elämänvaiheista.

Rauha Hammar näyttää olleen elokuussa 1939 Turkin pääkaupungissa Istanbulissa, jossa hän on silloin päivännyt vuonna 1939 ilmestyneen kirjansa Valiolauluja (K. J. Gummerus Osakeyhtiön kirjapaino. Jyväskylä 1939). Kirjassa on lisäksi sivulla 6 omistus: ”Vuosituhantemme suurimman miehen Gasi Atatürkin muistolle omistetut”. (Kyseessä on Turkin kansallisvaltion perustaja Kemal Atatürk (Atatürk, ”turkkilaisten isä”; Gasi, Ghazi, kunnianimi ”voittoisa”). Hammar mainitsee teoksessaan Laulufysiologian täydennetyt perusteet (1962) olevassa julkaisujensa luettelossa, että hänen kirjoittamansa teos Tulevaisuuden ihminen. Matkamuistelma on ilmestynyt Istanbulissa vuonna 1940. Viime mainittua teosta ei ole löytynyt eikä sitä ole mainittu missään muista lähteissä.

Suomen Rooman lähetystö lähetti Suomen ulkoasiainministeriölle 4.5.1940 päivätyn kirjeen, jonka mukaan lähetystö oli saanut lokakuussa 1939 Suomen Pariisin lähetystöltä Rauha Hammarin saksankielisen käsikirjoituksen kahtena kappaleena. Kirjeen mukaa Hammar oli pyytänyt, että toinen kappale lähetettäisiin Suomen Kaupalliselle Osastolle Istanbuliin, jonne Hammarin piti matkustaa, ja toinen kappale Kustannusosakeyhtiö K. J. Gummerukselle Jyväskylään. Lähetystöllä ei ollut levottoman ajan vuoksi mahdollisuutta lähettää arvokasta työtä kuriirin mukana Istanbuliin eikä myöskään postitse Suomeen.

Myöhemmin Hammar oli pyytänyt lähettämään molemmat käsikirjoituksensa Budapestiin, mutta lähetystö ei katsonut voivansa lähettää niitä myöskään sinne kuriirin puutteessa. Sen vuoksi Suomen Rooman lähetystö oli lähettänyt käsikirjoituksen molemmat kappaleet 4.5.1940 Suomen ulkoasiainministeriöön. Samalla lähetystö oli pyytänyt ministeriötä ilmoittamaan asiasta Kustannusosakeyhtiö K. J. Gummerukselle Jyväskylään, että se pitäisi huolen käsikirjoitusten noutamisesta ulkoasiainministeriöstä. Kirjeestä ei käy ilmi, mistä käsikirjoituksesta oli kyse, mutta se voisi olla Hammarin ”muistelmien” laajennettu versio.

Suomessa 1940-luvulla

Rauha Hammar on kaikesta päätellen työstänyt edelleen muistelmiensa saksankielistä käsikirjoitusta ja kirjoittanut siitä koneella uuden ja huomattavasti laajemman saksankielisen version kahtena kopiona. Niistä molemmat ovat tallella runsaasti käsin kirjoitetuilla korjauksilla, muutoksilla ja lisäyksillä varustettuina. Näistä käsikirjoituksista kerrotaan enemmän tämän kirjoituksen lopulla lähteiden yhteydessä.

Eräs Rauha Hammarin harrastus oli etunimien keksiminen. Se liittyi hänen kiinnostukseensa suomalaisten heimoyhteyksiä ja sukulaiskieliä kohtaan. Hän julkaisi vuosina 1942–1949 kaikkiaan seitsemän Nimikalenteria. (Nimikalenteri / 7 erillisnidettä. Valo, Helsinki 1942–1949.) Niistä on tehty myös yhdistetty nide nimellä Valionimiä. Niteiden esipuheiden mukaan Hammar on käyttänyt aikaansa etunimien keksimiseen mm. ulkomaan matkoilla ollessaan. Hammar halusi ehdottaa uusia vaihtoehtoja yleisimmin käytettyjen etunimien tilalle. Oman selityksensä mukaan hän pohti erityisesti nimien ”käsitesisältöä, sanasointua ja lausunnan poljentoa”. Suomalaisten sukulaiskielten ja heimoyhteyksien pohjalta hän haki esikuvia mm. viron, unkarin ja turkin kielistä.

Rauha Hammarin nimikalentereissa on yhteensä noin 7000 eri ristimänimiehdotusta tytöille ja pojille. Hänen ehdotuksensa olivat yleisestä käytännöstä suuresti poikkeavia. Hän totesikin toisen kalenterinsa esipuheessa, että ”kalenterini on joutunut, kuten odottaa saatoin, kunnioitettavan huomautushyökkäyksen kohteeksi.” Myöhemmissä nimikalentereissa nimet tulivat yhä erikoisemmiksi. Suurin osa ehdotetuista nimistä ei ole saanut kertaakaan vanhempien hyväksymistä ja vain joitakin harvoja nimiä on annettu lapsille kerran tai pari vuosien kuluessa.

Tiina Aallon kirjoituksen mukaan joskus käyttöön tulleita Hammarin nimiehdotuksia olivat Hoiva, Hurma, Joutsen, Joutsi, Kide, Kontio, Salka, Tuokko ja Vire. Kokonaan käyttämättä jääneitä tyttöjen nimiä mm. Ahera, Apakko, Ehvä, Ersja, Hoime, Horva, Lupikko, Ranka, Rievä, Sorma, Sukkula, Tarhina, Tiuhta ja Tuovle, poikien nimiä Ata, Inehmo, Jiervo, Kuontalo, Orja, Pamilo, Peitsi, Renko, Rouhto, Sanilo, Soidin, Talmo, Teikko, Tevote, Tomeri, Turso, Ujole ja Virvelö. Juri Nummelin on käsitellyt laajasti Hammarin etunimiehdotuksia blogissaan vuonna 2006. Hänen artikkelinsa on julkaistu aikaisemmin Vauva –lehdessä.

Rauha Hammarin kuolema

Christine Tammisto hankki 21.4.1984 itselleen kopiot Rauha Hammarin perunkirjoituksen asiakirjoista sekä perintö- ja lahjaveron laskelmasta. 18.5.1965 laaditun perukirjan mukaan Rauha Hammar kuoli Helsingissä 11.4.1965. Hammarilla ei ollut kuollessaan mitään kiinteää omaisuutta ja hänen varansa koostuivat muutamista osakkeista ja säästöistä. Kuolinpesän omaisuus oli 9563,29 mk, velka ja poistot yhteensä 3597,93 mk ja pesän varat 5965,36 mk.

Rauha Hammar oli kuollessaan kirjoilla Oulunkylän seurakunnassa ja asui alivuokralaisena Helsingin Katajanokalla osoitteessa Kauppiaankatu 8 A 7. Perukirjan mukaan Hammarin varoista maksettiin sairaala Mehiläiselle korvauksia sairaanhoito- ja kuljetuskuluista sekä Mehiläisessä lääkärinä toimineelle lääketieteen lisensiaatti Einar Marttiselle palkkiota kuolintodistuksesta. Einar Marttinen (1903–1966) oli ollut vakinaisesti Helsingin Diakonissalaitoksen lääkäri ja hoitanut yksityispotilaita myös Sairaala Mehiläisessä.]

Kuluista päätelleen sairaanhoito on ollut lyhytaikainen. Kuolinilmoitus julkaistiin Uudessa Suomessa ja Uudenkaupungin Sanomissa. Kuoleman jälkeen Rauha Hammarin ruumis siirrettiin Uuteenkaupunkiin ja haudattiin sen hautausmaahan. Myös muistojuhla pidettiin siellä. Kaikesta päätellen Hammarin kuolemaan päättynyt sairaus oli lyhytaikainen.

Yhteenveto

Rauha Hammar oli lääketieteen ja kirurgian tohtori, korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri. Lääketieteen lisensiaatiksi Helsingissä vuoden 1908 lopulla valmistuttuaan hän jatkoi heti opintojaan Saksassa, jossa hän väitteli tohtoriksi ja erikoistui sen jälkeen korva-, nenä- ja kurkkutautien lääkäriksi ensimmäisenä suomalaisena naisena.

Laulua harrastavana hän oli kiinnostunut laulamisen fysiologiasta sekä laulamisen ja lauluäänen virheiden hoitamisesta. Puhehäiriöiden hoitaminen lääketieteen keinoin käynnistyi vähitellen, mutta laulun ja lauluäänen laadun ja virheiden hoitaminen oli siihen aikaan aivan uusi toiminta-alue. Rauha Hammar alkoikin nimittää sen taustalla olevaa äänifysiologian osa-aluetta laulufysiologiaksi, erotuksena puhefysiologiasta, äänifysiologian toisesta osa-alueesta.

 

Rauha Hammar julkaisi aiheesta kolme kirjaa, vuonna 1913 saksaksi Die Physiologie der oberen Luftwege für den Gesang, vuonna 1938 suomeksi Laulufysiologian perusteet ja vuonna 1962 suomeksi Laulufysiologian täydennetyt perusteet. Näin hän edusti ensimmäisenä lääkärinä Suomessa, Euroopassa ja luultavasti koko maailmassa lauluäänen fysiologista tutkimusta, ja siihen liittyen hän toimi myös lauluäänen häiriöiden hoitajana. Myöhemmin lauluäänen häiriöiden tutkiminen ja hoitaminen ovat kuuluneet laulunopettajille ja ääniterapeuteille, ja vain kurkunpään sairauksista johtuneet äänihäiriöt ja niiden hoitaminen ovat kuuluneet kurkunpään sairauksien hoitoon erikoistuneiden lääkärien tehtäväpiiriin.




Lydia Maria Sesemann – ensimmäinen tohtoriksi väitellyt suomalainen nainen

Viipurista kotoisin ollut filosofian tohtori, kemisti Lydia Sesemann oli ensimmäinen tohtoriksi väitellyt suomalainen nainen ja samalla eräs ensimmäisistä koko Euroopassa. Tämä kirjoitus perustuu pääasiallisesti Marja Engmanin yksityiskohtaiseen kirjoitukseen ”Lydia Sesemann. Finlands första kvinnliga doktor” (Historisk Tidskrift för Finland 1996: 4: 478—491). Eräitä lisätietoja on saatu muista lähteistä.

Naisten yliopistokoulutus alkaa

Naisten yliopistollinen koulutus oli Euroopassa hyvin poikkeuksellista 1700-luvulla. Italialainen Laura Bassi (1711–1778) oli opiskellut fysiikkaa Bolognan yliopistossa ja promovoitu siellä filosofian tohtoriksi vuonna 1733. Saksassa lääkärin tytär Dorothea Christiana Leporin (1715–1762) sai Preussin kuninkaalta erikoisluvan opiskella lääketiedettä Hallen yliopistossa. Avioliiton solmiminen diakoni Christian Erxlebenin kanssa viivytti jonkin verran opintojen loppuun saattamista. Dorothea Christiana Erxleben saattoi kuitenkin jättää väitöskirjansa tarkastettavaksi vuonna 1754, minkä jälkeen hänet promovoitiin lääketieteen tohtoriksi.

Naisten kouluttaminen muihin kuin käsityöläisammatteihin oli alkanut mm. terveydenhuollon piirissä jo 1600-luvulla, jolloin perustettiin ensimmäiset kätilökoulut. Diakonissojen koulutus sairaanhoitajattariksi alkoi 1830-luvulla ja 1850-luvun lopulla perustettiin Euroopassa ensimmäiset koulut uskonnollisista järjestöistä riippumattomien sairaanhoitajattarien koulutusta varten.

Yhdysvalloissa perustettiin naispuolisten lääkärien kouluttamista varten erityisiä lääketieteellisiä kouluja naisille 1850-luvun alusta lähtien. Sitä ennen Englannista Yhdysvaltoihin muuttanut Elizabeth Blackwell (1821–1910) oli päässyt monen yrityksen jälkeen opiskelemaan vuonna 1847 New Yorkin osavaltiossa toimivaan Geneva Medical Collegeen ja suoritti loppututkinnon siellä vuonna 1849. Useimmat Yhdysvaltojen yliopistot poistivat esteet naisten lääketieteen opiskelulta vasta 1890-luvulla.

Euroopassa naisten yliopistolliset opinnot käynnistyivät vähitellen 1860-luvulta lähtien normaaleissa yliopistoissa, mutta yleensä naisten opiskelu aiheutti vastustavia mielipiteitä vielä kauan aikaa. Aluksi suurin osa naisopiskelijoista tähtäsi lääkärin uralle ja opiskeli siten lääketieteellisissä tiedekunnissa. Joukossa oli kuitenkin aina muutamia, jotka pyrkivät opiskelemaan luonnontieteitä filosofisissa tiedekunnissa.

Venäläinen Nadezjda Suslova valmistui ensimmäisenä naisena Euroopassa lääketieteen tohtoriksi Zürichin yliopistosta vuonna 1867. Englantilainen Elizabeth Garret Anderson (1836–1917), joka oli opiskellut lääketiedettä ja toiminut vuodesta 1866 lääkärin tehtävissä apteekkarien seuran jäseneksi hyväksyttynä, sai monien vaiheiden jälkeen lääketieteen tohtorin arvon Pariisissa vuonna 1870.

Lydia Sesemann, tukkukauppiaan tytär

Lydia Sesemannin isoisän isoisän isä Hans David Sesemann (k. 1696) oli muuttanut Saksan Lyypekistä Viipuriin kauppiaaksi vuonna 1661 ja kohonnut pian kaupungin raatimieheksi. Myös seuraavat sukupolvet olivat viipurilaisia kauppiaita tai tukkukauppiaita. Perhekunta sitoutui kaupungin muihin saksalaissyntyisiin ja saksaa puhuviin kauppiassukuihin monien avioliittojen kautta.

Lydia Sesemannin isä Mikael Carl Sesemann (1797–1865) oli tukkukauppias, joka oli osakkaana puutavaraliikkeessä Rosenius & Sesemann ja toimi lisäksi Tanskan konsulina. Mikael Sesemann solmi ensimmäisen avioliittonsa Maria Charlotta Jænisch’in (1811–1837) kanssa vuonna 1829. Avioliitosta syntyi kolme tytärtä ja kolme poikaa. Ensimmäisen puolisonsa kuoltua Mikael Sesemann solmi toisen avioliiton noin vuonna 1842 Antonie (Antonietta) Williams’in (1822–1896) kanssa. Tämän vanhemmat olivat saksalaissyntyinen Karl Williams (1777–1847), joka oli siihen aikaan Rokkalan lasitehtaan johtajana Karjalan kannaksella, ja Christine Holtz. Mikael Sesemannin toisesta avioliitosta syntyi neljä tytärtä ja kolme poikaa. Lydia Sesemann, joka syntyi vuonna 1845, oli näistä lapsista toiseksi vanhin.

Oman ilmoituksensa mukaan Lydia Sesemann oli käynyt yksityistä koulua ja saanut päästötodistuksen sen kurssin suoritettuaan. Viipurissa toimi silloin useitakin yksityisiä saksalaisia kouluja, mutta Lydia Sesemannia koskevia merkintöjä ei ole löytynyt niiden asiakirjoista. Moni varakas perhe pyrki joka tapauksessa tuohon aikaan antamaan koulusivistystä myös tyttärilleen. Toinen tapa oli käyttää kotiopettajia, jotka saksankielisessä porvariyhteisössä olivat usein kotoisin Saksasta tai Sveitsistä. Mikael Sesemannin kuoltua hänen leskensä muutti tyttäriensä Lydia Marian ja Helene Christinan kanssa Stuttgartin kaupunkiin Saksaan.

Tohtoriksi Zürichin yliopistossa

Lydia Sesemann oli ilmeisesti päättänyt jatkaa opintojaan yliopistossa ja otti sitä varten Saksassa yksityistunteja erityisesti matematiikassa ja latinassa. Zürichin yliopisto oli 1860-luvun lopulta se eurooppalainen yliopisto, johon otettiin lisääntyvästi opiskelijoiksi myös naisia. Varsinkin venäläiset naiset käyttivät hyväkseen tätä mahdollisuutta. Osa opiskelijoista tuli Venäjältä, osa oli emigranttiperheiden tyttäriä. Myös Lydia Sesemann pyrki ja hyväksyttiin Zürichin yliopistoon, jossa hän opiskeli filosofisessa tiedekunnassa syksystä 1869 kevääseen 1874 pääaineenaan kemia.

Opiskeluaikanaan Lydia Sesemann asui mm. professorin rouva Ottilie Kapp-Rappardin ylläpitämässä täysihoitolassa ja myöhemmin viinitehtailija ja kauppias Johannes Ottikerin sekä kauppias Lebrecht Bruncon luona. Lydia Sesemannin aikaisiin venäläisiin opiskelijatovereihin kuului mm. lääketieteen opiskelija Vera Figner, joka tunnetaan myöhemmin kansankiihottajana, terroristina ja Pähkinälinnan (Schlüsselburg) linnan vankina.

Venäjällä annettiin vuonna 1873 määräys, jonka mukaan naispuolisten ylioppilaiden oli jätettävä Zürichin yliopisto vuoden loppuun mennessä, mikäli he aikoivat hakea hallituksesta riippuvaisia virkoja tai jos heillä oli aikomuksena suorittaa tutkinto venäläisessä oppilaitoksessa. Määräystä perusteltiin sillä, että Zürichissä opiskelevat naiset viettivät sopimatonta eli siveetöntä elämää. Myös yliopisto määräsi samana vuonna, että kaikkien ulkomaisten opiskelijoiden oli ennen sisään kirjoitusta esitettävä todistus ”korkeammasta valmistavasta koulutuksesta”. Suurin osa venäläisistä naispuolisista opiskelijoista jätti Zürichin ja kevätlukukautena 1874 vain kuusi heistä jatkoi opintojaan, kolme lääketieteessä ja kolme filosofiassa, jälkimmäisistä yhtenä Lydia Sesemann. Tästä voidaan arvella, että Lydia Sesemannilla ei ollut tarkoitusta palata Suomeen.

Lydia Sesemann puolusti keväällä 1874 orgaanisen kemian alaan kuuluvaa väitöskirjaansa ”Ueber Dibenzylessigsäure und eine neue Synthese der Homotoluylsäure” ja sai 15. toukokuuta 1874 filosofian tohtorin arvon. Väitöskirjatyön ohjaajat olivat professorit Victor Menze (1839–1904) ja Wilhelm Weith (1846–1881). Saavutus mainittiin eräissä alan julkaisuissa ja myös kahdessa Suomessa ilmestyneessä sanomalehdessä. Sen jälkeen Lydia Sesemannin elämänvaiheet ovat olleet julkisuudelta piilossa.

Kemian tohtori vailla työtä

Lääkärin uraa lukuun ottamatta tieteellisesti koulutetuilla naisilla ei juuri ollut työskentelymahdollisuuksia tutkijoina. Lydia Sesemann lähti pois Zürichistä keväällä 1874 eikä hänen asuinpaikastaan ja toiminnastaan ole tietoja ennen kuin parikymmentä vuotta myöhemmin. On mahdollista, että hän eli yhdessä äitinsä ja sisarensa Helenen kanssa Münchenissä, jossa äiti kuoli vuonna 1896. Joka tapauksessa Lydia Sesemann asui sisarensa kanssa Münchenissä vuosina 1896–1901 ja vuodesta 1907 edelleen. Välillä sisarukset asuivat vuosina 1903–1907 Lausannessa ja viranomaisille antamiensa selvitysten mukaan he elivät koroillaan. Lausannesta vuonna 1907 lähtiessään Lydia Sesemann ilmoitti matkustavansa Suomeen ja Helene Sesemann Hollantiin. Ilmeisesti molemmat matkustivat kuitenkin Müncheniin, jossa he asuivat lopun elämänsä ajan. Lydia Sesemann kuoli Münchenissä 80 vuoden ikäisenä vuonna 1925 ja Helene Sesemann 67 vuoden ikäisenä vuonna 1928.

Suomessa yliopistossa opiskelleita naisia

Helsingissä asuvan venäläisen kauppiaan tytär Marie Tschetschulin sai vuonna 1870 ensimmäisenä oikeuden suorittaa ylioppilastutkinnon ja luvan aloittaa opinnot Helsingin yliopistossa. Hänestä tuli keväällä 1870 Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen naisylioppilas. Maria Tschetschulin kuunteli jonkin aikaa luentoja yliopistossa, mutta siirtyi pian tutkintoa suorittamatta kauppakirjeenvaihtajaksi.

Seuraavaksi komissiomaanmittarin tytär Emma Irene Åström (1847–1934) sai vuonna 1871 luvan suorittaa ylioppilastutkinnon. Hän suoritti tutkinnon vuonna 1873, opiskeli Helsingin yliopistossa vuodesta 1874, valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1882 ja promovoitiin filosofian maisteriksi samana vuonna. Hän toimi Tammisaaren seminaarissa historian ja ruotsin kielen opettajana.

Laamannin tytär Emma Rosina Heikel (1842–1929) oli päättänyt opiskella lääkäriksi jo vuonna 1862. Hän valmistui vuonna 1866 Tukholmassa sairasvoimistelijaksi ja suoritti vuonna 1867 Helsingissä kätilökurssin. Sen jälkeen hän sai vielä Tukholmassa yksityisopetusta luonnontieteissä ja anatomiassa. Kun lääkärin ammattiin pyrkivät naiset oikeutettiin vuonna 1871 saamaan opetusta lääketieteellisessä tiedekunnassa ilman ylioppilastutkintoa ja yliopiston kirjoissa olematta, Heikel aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Hän kuunteli yliopistossa lääketieteen luentoja, osallistui vaadittaviin käytännön harjoituksiin ja suoritti vuonna 1873 lääketieteen kandidaatin tutkintoon liittyvät tentit yksityisesti asianomaisille professoreille. Lääketieteen lisensiaatin tutkintoon vaadittavat kuulustelut hän suoritti vuonna 1878, jolloin hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi ensimmäisenä naisena Suomessa ja Pohjoismaissa.

Rosina Heikelillä ei ollut naisena mahdollisuuksia tulla laillistetuksi lääkäriksi, mutta hänelle myönnettiin anomuksesta ”venia practicandi”, rajoitettu toimilupa. Vasta vuonna 1914 annettiin asetus naisen oikeudesta harjoittaa lääkärinammattia Suomessa. Naispuoliset lääkärit pääsivät täysin samanarvoiseen asemaan miespuolisten lääkärien kanssa vuonna 1925, jolloin annettiin laki lääkärintoimen harjoittamisesta.

Seuraavat naispuoliset ylioppilaat Suomessa olivat Karolina Sidonia Eskelin (1867–1936) ja Alma Josefina (Ina) Rosqvist (1865–1942), jotka suorittivat tutkinnon vuonna 1885. Molemmat ryhtyivät opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistossa saatuaan sitä varten erivapauden. Karolina Eskelin puolusti väitöskirjaansa joulukuussa 1895 ja sai joulukuussa 1896 lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon suoritettuaan vähän aikaisemmin lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Karolina Eskelin oli ensimmäinen Suomessa tohtorin arvon saanut nainen. Vain kolme päivää häntä myöhemmin sai filosofian tohtorin arvon Tekla Hultin (1864–1943), joka oli puolustanut väitöskirjaansa toukokuussa 1896.

 

Lydia Maria Sesemannin isoisän isoisä David Sesemann (1678–1749) on tämän kirjoittajan esivanhempia isän puolelta.




Siiri Rantanen – Äitee, Suomen hiihtokuningatar

Siiri ”Äitee” Rantanen (o.s. Lintunen) syntyi vuonna 1924 Tohmajärvellä kuusilapsiseen maanviljelijäperheeseen. Äiti kuoli nuorena, joten Siirille jäi suuri vastuu perheestä, leipomisesta, siivouksesta ja pienemmistä sisaruksista. Lehmät hän lypsi jo ennen kouluun lähtöä.

Palava into hiihtoon

Kovasta työstä kasvoi sitkeä tyttö, jolla oli kova into hiihtämään. Nyt kun hän on nähnyt hiihtovälineiden huiman kehityksen, hän voi vain muistella tallukkaita, enon tekemiä suksia ja itse metsästä haetuista näreistä tehtyjä sauvoja, joihin kotona kortteerimiehenä ollut suutari teki sommat.

”Jo koulussa hiihdin poikien sarjassa, kun tytöistä ei ollut vastusta. Tiesin, miten sukset saadaan kulkemaan. Ensi kertaa hiihdin kuusivuotiaana kun lainasin salaa tädin suksia. Meillä ei ollut kotona suksia. Kun sanoin isälle, että sukset olis kivat niin isä vei enolle puolitoistametrisen koivun ja jo saatiin sukset Siirille ja siskoillekin. Sitten piti vielä norkoilla kilpapaikalla ja johan älysivät, että tytöllä on kova hinku hiihtämään. En vain kuulunut mihinkään seuraan. Hiihdä sitten vaikka Värtsilän Teräksen nimissä, minulle sanottiin, ja siitä minä numerolappu rinnassa rempasin lavulle. Sen tiesin, että kun lavulle piäsen niin kaikki on hyvin. Voitin kilpailun, vaikka minulla oli voitelemattomat sukset.”

Kilpasiskoilta lempinimi Äitee

Ja niin pääsi Siiri näyttämään mihin pystyy vielä monta kertaa. Ensin kuitenkin hän meni naimisiin Kallensa kanssa. Siirin oli päättänyt, ettei hän ota miestä, jolla on maatila. Silloin on tehtävä niin paljon töitä, ettei hiihtämään kerkeä. Kalle oli seppä. Perhe muutti Liperiin ja sai kaksi poikaa. Kalle sanoi, että kun teet ensimmäiselle pojalle kaverin, niin sitten saat hiihtää niin paljon kuin haluat. Näiden kahden pojan hiihtävänä äitinä hän sai kilpasiskoiltaan lempinimen Äitee, joksi häntä yleisimmin kutsutaan.

Naiset kansainvälisiin kisoihin

Ja Siirihän hiihti! Lahteen muutettuaan hän sain ensimmäiset kunnon Järvisen kilpasukset, juuri ennen ensimmäisten kansainvälisten hiihtokilpailujensa aattona 1951. Seuraavana vuonna olivatkin sitten Oslon talviolympialaiset, joissa Suomen naiset ottivat kolmoisvoiton, Siiri pronssimitalin. Siitä reissusta Siiri muistaa maanmainion kultalammaskauluksisen pompan, joka yllään hän komeilee monessa valokuvassa. Sen parempaa asua ei myöhemmin tullut, vaikka niitä alkoi olla jos minkälaisia. Olympiakisoihin saatiin aina vaatteet ja niillä piti pärjätä seuraavat kaksi vuotta. Cortinan olympiakisoissa 1956 tulikin hieno kultamitali viestissä, kun Siiri voitti Neuvostoliiton viestiankkurin.

Monille oli kauhistus, että olympialaiset avautuivat naishiihtäjille. Varsinkin norjalaisten mielestä oli epäeettistä antaa naisten rehkiä pitkiä matkoja. Ensimmäisen kerran naiset osallistuivat olympiakisoihin vasta vuonna 1952.

Luomuhiihtoa

”Tuohon aikaan ei ollut juuri minkäänlaista valmennusta. Harjoiteltiin töiden jälkeen mikä jaksettiin ja jos joskus mentiin leirille, ei sielläkään mitään ohjausta ollut. Omin päin me tytöt hiihdettiin ja harjoiteltiin ja pidettiin hauskaa. Tanssien rentoutettiin lihaksia. Jos oli työpaikalta poissa, se vähennettiin heti palkasta. Leireillä saatiin 3–5 markkaa korttirahaa, että sai viestitellä kotiin. Ei ollut testejä eikä tavallista kummempaa ruokaa. Se oli luomuhiihtoa, ei tunnettu dopingia vaan syötiin mustikkasoppaa!

Naishiihtäjät olivat aivan lapsipuolen asemassa. Ei meihin luotettu eikä uskottu meidän pärjäävän. Yhdet sukset sai talvessa ja niillä oli pärjättävä. Ilmeni joskus sellainenkin asia, että suksitehdas oli antanut naisillekin useammat jopa nimetyt varasukset, mutta miehet möivät ne ja käyttivät rahat! Itse myös voitelin aina sukseni. Ei ollut sellaista palvelua kuin nyt. Suksihuoltoon meni paljon aikaa ja energiaa juuri ennen kilpailuja, mutta aina minä voitelin sukseni itse. Eivät tahtoneet aina antaa meille voiteitakaan, vaikka tehtaat olivat niitä lahjoittaneet,” kertoo Siiri. ”Kerrankin jouduin hiihtämään hieman rikkinäisellä suksella, mutta onneksi se kesti sen reissun.”

Tytöillä oli luja yhteishenki. Voittajan tytöt pesivät aina kilpailun jälkeen saunassa. Siiri muistelee hiihtosiskojaan lämmöllä. Kahdenkymmenen vuoden ajan käytiin Lapissa. Hiihdettiin, naurettiin, nautittiin ja illalla tanssittiin! Mieheni päästi minut ihan mielellään näille matkoille, mutta kaikki tytöt eivät olleet tässä suhteessa yhtä onnekkaita.

Palkintokaapit pullollaan

Uskomattomalla sitkeydellä selvittiin ja hiihtointoa riitti. Siirillä on kotona valtava määrä palkintoja: mitaleja, viirejä, pyttyjä, kunniakirjoja, tauluja, koruja, lusikoita, patsaita… Niitä riittää täyttämään suuret vitriinit ja olohuoneen seinät. ”En minä tiedä kuinka monta niitä on”, sanoo Siiri vaatimattomasti, mutta kuitenkin selvästi ylpeänä elämänurastaan, joka on nyt monin tavoin arvostettu.

Suurimman osan elämästään Siiri hiihti Lahden Hiihtoseuran riveissä. Sai hän kerran kilpailukiellonkin kevääksi, kun antoi nuoremmille mahdollisuuden hiihtää ja oli vähän selkäkipujakin. Selkä oli vioittunut jo nuorena raskaissa maatöissä ja peräti halvaus uhkasi 1955. Lääkärin suosittelema ahkera urheileminen piti selkälihakset kunnossa, vaikka usein jouduttiin turvautumaan kiropraktikon apuun.

Ei siitä kuitenkaan sen kummempaa närää syntynyt. LSH:n kanssa vietettiin riemukkaat 90-vuotisjuhlat Lahden hiihtostadionin Voitto-ravintolassa joulukuussa 2014. Hiihtosiskojen ja nykyisin Hiihtoveikkojen kanssa on vietetty monta hauskaa hetkeä ja ne jatkuvat vielä, koska Siiri käy joka aamu tunnin lenkillä ja pitää kunnostaan hyvää huolta. Hän osallistui myös lukuisiin pitkän matkan hiihtoihin, kuten Pogostan ja 7 veljeksen hiihtoihin, Finlandia-hiihtoon peräti 20 kertaa. Täysmittaisen 75 kilometrin Finlandia-hiihdon hän hiihti vielä 71-vuotiaana. Intohimoinen hiihtäjä!

Ikinuori hiihtäjä

Suomalaisista naishiihtäjistä Siirin ura on kaikkein pisin. Nyt hän hiihtelee ilokseen. Elämä on hänen mielestään nyt hauskaa, rauhallista ja myönteistä. Siinä keskustellessamme soi puhelin ja siinä sovitaan lähdöstä Jyväskylän Laajavuoreen Hiihtoveikkojen vuosikokoukseen. Sinne tullaan hänet noutamaan kotiovelta.

Siiri on julkkis Lahden kaduilla. Ohikulkijat huikkaavat tervehdyksen, taputtelevat olalle, muistelevat vanhoja, kiittävät mitaleista ja rohkaisevat ladulla.

Siiri sai 2015 ainoana urheilijana opetus- ja kulttuuriministeriön ensimmäistä kertaa myöntämän täyden urheilijaeläkkeen.




Terttu von Weissenberg – verkostoitumisen mestari

Lehtori Terttu von Weissenberg oivalsi jo nuorena yhdistystoiminnan merkityksen. Pian Hämeenlinnaan tultuaan hän hakeutui yhdistyksiin, joissa tutustui paikallisiin. Samoin hän toimi Vaasassa, jossa ykkösyhdistykseksi nousi Vaasan Suomalainen Naisklubi. Kun hän lähes kahdenkymmenen Vaasan vuoden jälkeen palasi Hämeenlinnaan, vastassa olivat tutut yhdistykset ja ihmiset. Verkostot, joihin hän innolla sukelsi ja jotka maan ja Pohjolan laajuisiksi laventuivat. Tukena ja taustavoimana Tertulla on kaikki vuosikymmenet ollut puoliso Mikko von Weissenberg.

Oppilaittensa rakastama lehtori

Kun Terttu von Weissenberg (os. Cajander) tuli vuonna 1965 Hämeenlinnaan, hänellä oli takanaan varhaislapsuus Vaasassa, kouluvuodet Turussa ja opiskelu Turun yliopistossa pääaineina englanti ja saksa. Graduvaiheessa hän oli avioitunut, synnyttänyt kaksi poikaa ja ollut kotona, mutta toimeliaana: ommellut kaikki omat ja poikiensa vaatteet, kerran jopa miehelleen pikkutakin, ja opetellut keittiötaidot. Vaikka anoppi ja aviopuoliso olivat olleet sitä mieltä, että äidin paikka on kotona, halu ansiotyöhön oli valtava.

Hämeenlinnassa Terttu von Weissenberg hakeutuikin opetustyöhön. Ensin kansalaisopistoon ruotsin ja englannin opettajaksi, sitten sen oheen iltatöihin Hämeenlinnan sairaanhoitajakouluun ja vuodeksi sijaiseksi oppikouluun. Kollegan innoittamana hän hakeutui Tampereelle auskultoimaan. Valmistuttuaan hän sai lehtorin viran Hämeenlinnan lyseosta.

Lyseon ajalta Terttu von Weissenbergilla on mieluisia muistoja: ”Olin nuori, ja pojat teitittelivät minua, avasivat oven ja lausuivat jopa runoja. Kun arvostelin kokeet plussapistein, kollegat moittivat helläkätisyydestä. Mutta tarkastajalta sain kehuja; hänestä oli mukavaa kuulla poikaluokan opettajan laulattavan oppilaitaan. Tapanani oli viedä koulun ainoa magnetofoni oppitunnille, jonka säestyksellä laulettiin englanninkielisiä lauluja taulun puhtaaksi pyyhinnän ajan.”

Hämeenlinnassa Terttu von Weissenberg viihtyi 11 vuotta. Kun puoliso sai vuonna 1976 siirron Vaasan osuuskaupan toimitusjohtajaksi, viisihenkinen perhe – nuorin lapsi, down-poika poika, oli syntynyt pian Hämeenlinnaan muuton jälkeen – muutti Vaasaan.

Uutta koulua rakennettiin 20 vuotta

Myös Vaasasta Terttu von Weissenberg alkoi hakea opetustyötä, mutta viran saanti osoittautui vaikeaksi. Suomessa elettiin tuolloin lamavuosia, ja kaikki opettajanvirat oli jäädytetty. Yllättäen eräs Vaasanpuistikon yläasteen opettaja lähti Lahteen, ja von Weissenberg sai koulusta ”jäätyneen” viran. Yhtä yllättäen ilmeni syksyllä, että koulu tarvitsi uuden vararehtorin. Terttu von Weissenberg vastasi myöntävästi pyyntöön, mistä seurasi, että rehtorin jäätyä äitiyslomalle von Weissenberg alkoi hoitaa myös rehtorin töitä. Seuraavana keväänä virat aukenivat, ja vararehtori nimitettiin yläasteen englannin lehtoriksi.

Suurimmaksi työkseen Vaasan ajalta Terttu von Weissenberg muistaa uuden koulun suunnittelun, johon hän osallistui rehtorin kanssa. Työ, jota kesti jarrutuksen vuoksi parikymmentä vuotta, oli mielenkiintoista ja sisälsi monta matkaa naapurimaahan. von Weissenberg oli mukana matkoilla kolportöörinä eli matkasaarnaajana ja tulkkina. ”Kävimme tutustamassa ruotsalaisiin kouluihin ja saimme niiltä paljon ideoita, joista moni toteutettiin. Niitä ovat muassa iso auditorio, kauan kaivattu sivukirjasto, oppilaille kasvihuone ja kielistudio, jota ei tosin laman vuoksi heti toteutettu.”

Uusi koulu, Variska, valmistui vuonna 1990 Ristinummelle. Nykyään se on yksi Vaasan yläasteista. Pari vuotta tämän jälkeen Terttu von Weissenberg pääsi varhaiseläkkeelle. Syynä olivat ääniongelmat, joita oli alkanut ilmaantua pian Vaasaan tulon jälkeen. Kaksi äänihuulten kaavintaa olivat tuskallisia ja toistuvat sairauslomat ongelmallisia. Oli hoidettava omat tunnit, vararehtorin työt ja välillä muidenkin opettajien tunteja.

Sopraanosta ”käheä” basso

Opettajan työ ei ollut ainoa, mistä Terttu von Weissenberg joutui ääniongelmien vuoksi luopumaan. Myös rakas harrastus, laulaminen, oli pitänyt lopettaa. Hän muistaa, että hän lauloi jo Markus-sedälle Vaasassa 5 – 6-vuotiaana. Myös Turun tyttölyseossa laulettiin paljon: saksan tunneilla opittiin Geothen ja Schillerin runoihin sävellettyjä lauluja ja virretkin osattiin lähes ulkoa. Varsinaisesti hän alkoi opiskella laulua Hämeenlinnan musiikkiopistossa, jossa oli Marja Eskolan oppilaana viisi vuotta. Hän lauloi kirkkokuorossa ja musiikkiopiston kamarikuorossa korkeaa sopraanoa. Vaasaan muutettuaan hän lauloi miehensä kanssa Irma Revellin johtamassa Vaasan oopperakuorossa.

Laulaminen loppui kuitenkin parin vuoden jälkeen, sillä Vaasanpuistikon koulu toimi Vaasan lyseon tiloissa. Talo oli homeen ja sienten valtaama ja ahdaskin oppilasmäärän kaksinkertaistuttua peruskoulun tulon myötä. Koska pientiloja ei ollut, opetusta oli jopa kellarissa, jossa ei ollut mitään tuuletusta.

Kun toinen kouluvuosi alkoi, Terttu von Weissenbergin ääni käheytyi niin, että hänen oli lopetettava laulaminen oopperakuorossa. Vickin avulla hän selviytyi opetuksesta. Tuttavuussuhteet taas auttoivat häntä pääsemään yliopistollisen keskussairaalan foniatrian klinikalle, jossa äänihuulet kaavittiin. von Weissenberg tervehtyi, mutta ääniala madaltui ja laulaminen loppui. ”Kun pojat ja isä laulavat ensimmäistä ja toista bassoa, vitsailen olevani kolmas basso. Onneksi kuulen vielä hyvin, joten voin nauttia musiikista. Englannin intonaationi on kuitenkin saanut särön.”

Silti toinen mieliharrastus, käsityöt, on säilynyt. Kipinän niihin Terttu von Weissenberg kertoo saaneensa jo lapsena. Hän teki ensin nuken vaatteet, sitten koko kouluajan omat ja myöhemmin lastensa vaatteet. Turun tyttölyseossa hän valitsi lukion ylimääräisen käsityön, kutomisen, oppi eri tekniikat ja sai samalla melkein ammatin. Vaasassa hän oli kudonta-aseman vakiasiakas, kutoi kaita- ja poppaliinoja, matkahuopia ja mattoja itselleen ja lahjaksi.

Lukiosta jäänyt pieni aukko täyttyi, kun Tettu von Weissenberg valmisti itselleen Tuukkalan kansallispuvun: kutoi kankaan ja ompeli puvun. Kun Etelä-Pohjanmaan kotiteollisuusyhdistys järjesti matonkudonnan ME-kokeen Seinäjoella Pohjanmaan maatalousnäyttelyssä 1985, häntä pyydettiin osallistumaan niihin Vaasan kudonta-aseman edustajana. Kuusi alueen harrastajaa osallistui kilpailuun, ja ME:ksi kirjattiin 31,72 metriä/vrk. Terttu von Weissenberg on siis maailmanmestari ja Guinnessin ennätystenkirjassa.

Hämeenlinnan osasto herää henkiin

Vuonna 1995 von Weissenbergin perhe palasi Vaasasta Hämeenlinnaan, entiseen remontoituun kotitaloonsa Villa Visamäkeen. Jo seuraavana vuonna, tammikuussa, Terttu von Weissenberg ”herätti” henkiin lähes sata vuotta uinuneen Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan osaston.

Perustamisajatus oli syntynyt edellisenä syksynä Jyväskylässä, jossa oli Naisliiton syyskokous ja Terttu von Weissenberg sen puheenjohtajana. Kun naiset miettivät, missä pidetään seuraava kokous, von Weissenberg ehdotti spontaanisti Hämeenlinnaa. Ehdotus hyväksyttiin, vaikka Hämeenlinnassa ei ollut jäsenosastoa. Mutta Terttu von Weissenbergin tuntien Naisliiton johtonaiset ajattelivat, että pian sellainen saadaan.

Kuten saatiinkin. Terttu von Weissenberg haravoi naisverkostonsa, joka ei ollut pieni, ja kutsui kotiinsa naisia, joita kiinnosti henkinen kasvu, itsensä kehittäminen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen. Osasto perustettiin. Puheenjohtajaksi valittiin Terttu von Weissenberg, johtokunnan jäseniksi Ritvat Hilpelä, Rysä ja Koskinen sekä Riitta Kopra. Kaikki tunnettuja ja aikaansaapia hämeenlinnalaisnaisia.

Hämeenlinnan osaston syntyä siivitti naisasialle suosiollinen ilmapiiri. 1970-luvulla virinnyt naisasialiikkeiden uusi nousu ja varsinkin vuonna 1975 alkanut YK:n Kansainvälinen naisten vuosikymmen saivat naiset kautta maapallon kiinnostumaan oikeuksistaan. Sen päätöskonferenssi pidettiin Nairobissa, ja siihen osallistui myös Naisliiton puheenjohtaja Raija Virtanen. Kaikki tämä aktivoi Naisliittoa niin, että Lahti sai uuden osaston vuonna 1986 ja Hämeenlinna 10 vuotta myöhemmin.

Uusi osasto alkoi heti toimia vireästi. Pian perustamisensa jälkeen se järjesti kevätseminaarin, Minna Canthin mukaan nimetyn. Sen teemaksi paluumuuttaja keksi Linnasta linnaan. ”Veimme vieraat ensin Wetterhoffille ja sitten Hämeenlinnan naisvankilaan. Illallisen söimme Hämeen linnassa. Esiintyjiksi olimme saaneet tuttuja, jotka tulivat palkkiotta.”

Tämä oli tärkeää, sillä uuden yhdistyksen alkuvuodet olivat taloudellisesti niukat, sillä emo ei pystynyt lamavuosina nuorikkoa auttamaan. Mutta talkoovoimin ja ystävien avulla yhdistys eli. Kerjuutakin harrastettiin, sillä jäsenmaksut eivät riittäneet alkuunkaan. Myös julkinen sana oli suureksi avuksi. Paikallislehdet ja radio uutisoivat tapahtumia, ja niinpä jäseniä oli ensimmäisen toimintavuoden lopussa jo 31.

Verkostoitumisen mestari

Uudella yhdistyksellä oli siis hyvä maine ja sen puheenjohtajalla ystäviä. Nämä olivat ajalta, jolloin Terttu von Weissenberg oli Hämeenlinnan lyseossa kielten opettajana, kaupungin seuraelämä kukoisti ja uusia yhdistyksiä syntyi. ”1970-luku oli ystävyysseurojen aikaa. Perustimme erilaisia seuroja, muun muassa Suomi-Bulgaria ja Suomi-Puola -seurat, sekä Jaarlin kansallisseuran. Kun tulin takaisin, kaikki olivat tuttuja kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilasta, maaherra Kaarina Suoniosta ja ministeri Sirpa Pietikäisestä Hämeen Sanomien päätoimittaja Terttu Häkkiseen. Kaikki arvostettuja ja asiansa osaavia naisasia- ja vaikuttajanaisia.

Ja uusia tuttuja tuli kaiken aikaa, sillä Terttu von Weissenberg on verkostoitumisen mestari. Jo Vaasassa hän oli liittynyt Vaasan Suomalaiseen Naisklubiin, kuulunut sen hallitukseen ja ollut sen puheenjohtajakin varatuomari Ritva Hyökyn jälkeen. von Weissenberg ystävystyi hänen kanssaan ja kertoo, että heitä yhdisti tarkkuus: ”Kun kävimme Helsingissä Naisliiton kokouksissa, emme yöpyneet koskaan hotellissa vaan Ritvan asunnossa Töölössä. Kun Ritva Hyökyn virka hovioikeudessa lakkasi – hän oli Suomen ensimmäinen naispuolinen hovioikeuden presidentti – vaihtuivat matkat ykkösluokassa kakkoseen, teehen ja omiin eväisiin.” Erityisesti Tertun mieleen on jäänyt Jyväskylän kokouksen tarjoama tervasauna, jossa hän sai kunnian pestä Ritvan selän turpeesta.

Kun Terttu von Weissenberg oli vetänyt kahdeksan vuotta Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan osastoa ja ollut samaan aikaan liiton varapuheenjohtajana ja Opetusneuvos Hilja Vilkemaan stipendisäätiön hallituksessa, hän jätti luottamustoimet. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Raili Toivanen, ja hänen jälkeensä Ritva Rysä, Heli Eskolin ja Maija Kauppinen. Luopuminen Naisliiton luottamustoimista oli von Weissenbergille helppoa, sillä hän toimi samaan aikaan myös Hämeenlinnan Pohjola-Nordenin puheenjohtajana. Tästä 10 vuotta kestäneestä luottamustoimesta hän luopui vuonna 2011.

Nykyään Terttu von Weissenberg on Veronmaksajain keskusliiton Kanta-Hämeen alueen hallituksessa, ja kertoo oppineensa verotuksesta paljon. Kuten on oppinut järjestötoiminnasta. Hän kertookin yrittäneensä toimia aina mahdollisimman tasapuolisesti: ”Silloin on hyvä olla, kun kaikki eivät röhni ja rohmi”.

Toisten huomioiminen pätee myös ystävyyteen: ”Ystävistä on huolehdittava, muistettava heitä ja tavattava henkilökohtaisesti, ei vain sähköpostitse”, Terttu von Weissenberg painottaa ja kertoo uusimmasta ystäväpiiristään, Hämeenlinnan Inner Wheelistä, Rotarien rouvista, joiden presidentiksi hänet on seuraavaksi kaksivuotiskaudeksi juuri valittu. Vastuunpakenijaksi hän ei ole jäänyt, vaan uskaltaa ikääntyneenäkin ottaa vastuuta.

Tasa-arvo on edelleen edistettävä

Kaikesta edellä olevasta ilmenee, että Terttu von Weissenberg on ollut harvinaisen energinen ja aikaansaapa. Tämän hän tietää itsekin, eikä pidä sitä vain myönteisenä. ”Luin äsken juttua Lucina Hagmanista, Marttaliiton ja Suomalaisen Naisliiton perustajasta, joka kertoi, että hänen äitinsä istui harvoin. Tässä olen samanlainen: puuhaan koko ajan jotakin. Mieheni Mikko sanookin usein: `Istu alas ja ole laiska´”.

Paikallaan oleminen on kuitenkin vaikeaa naiselle, joka on vilkas ja tottunut siihen, että tekee kaiken itse. Ja ellei osaa, opettelee. Omapäisyydestä Terttu von Weissenbergilla on esimerkki, josta on ollut hyötyä sekä kolmen pojan kasvatuksessa että opettajana ollessaan: ”Olin yhdeksänvuotias, kun muutimme Vaasasta Turkuun. Ennen lähtöä äiti kysyi opettajalta, mitä vilkkaan tyttären kanssa tuli tehdä. Opettaja sanoi, ettei vilkkaudesta ole haittaa. `Vaikka hän on aina väärinpäin, hän osaa läksynsä.´ Sanoinkin aina pojille, ettei haittaa teette mitä teette, mutta läksyt pitää osata.” Vilkkaudesta on von Weissenbergin mukaan muutakin hyötyä: saa nopeammin kontakteja, ei ujostele vaan uskaltaa lähestyä vieraita.

Myös naisille Terttu von Weissenbergilla on tärkeä viesti: ”Älkää jääkö paikoillenne, vaan liikkukaa, kävelkää, juoskaa, tanssikaa. Elinikäinen liikkuminen antaa terveyttä, iloa ja hyvää mieltä vielä ikääntyneenäkin.” Itse hän kertoo jo oppikouluaikanaan kilpailleensa useassa eri lajissa, pelannut tennistä, tanssinut balettia ja tanhunnut. Viimeiset viisi vuotta harrastanut mummobalettia, jämptiä ja kovaa jumppaa.

Toinen viesti liittyy tasa-arvoon, jota – ja varsinkin palkkatasa-arvoa – on edistettävä. Samoin tasa-arvoa kotona, vaikka nykyinen järjestelmä on ongelmallinen varsinkin koulutetuille naisille. Itse hän kertoo olleensa onnekas: ”Menin nuorena naimisiin. Kasvatin lapset ja sitten olin vapaa. Poikien ollessa kotona teimme listan kotitöistä. Isä hoiti perussiivouksen, äiti ruokatalouden, isompi poika hoiti koiran ja pienempi pyyhki pölyt.” Tapakasvatusta parhaimmillaan!

 




Maikki Vuoti – opettaja Olhavasta

Opettaja Maikki Vuoti täyttää (v. 1927) toukok. 15 p. puolivuosisatansa. Nuoruudessaan hän joutui aluksi liikealalle, mutta se ei häntä tyydyttänyt, vaan ihanteellinen mieli paloi opettaja-alalle. Käytyään Raahen seminaarin, joutui hän Olhavaan, jossa nyt on toiminut 26 vuotta.

Monasti jää yksinäinen opettaja syrjäisellä seudulla henkisesti takapajulle, kun aina vain täytyy olla antamassa, harvoin itselleen virkistystä saamassa. Maikki Vuoti on oivaltanut tämän vaaran ja aina hankkinut itselleen parasta kirjallisuutta, mitä on ollut saatavissa, sekä ottanut ahkerasti osaa kursseihin ja valistustilaisuuksiin. Ensimmäisillä yliopistollisilla jatkokursseilla v. 1907 oli Maikki V. Oulun piirin stipendiaattina läsnä. Tässä tilaisuudessa käytiin penkomaan vanhaa piirustusopetusta ja ruvettiin puuhaamaan uutta, jonka käytännölliseksi toimeenpanijaksi Maikki V. tuli Pohjanmaalla, josta m. m. puhuvat ne kauniit piirustukset, jotka hän koulustaan lähetti opettajakokoukseen.

Lahjakkaana opettajana ei kurinpito tuota hänelle mitään vaikeuksia ja niin hän onkin kyennyt luomaan oppilaisiinsa hauskan ulkonaisen käyttäytymistavan, puhumattakaan niistä henkisistä arvoista, joita tällainen rikaslahjainen opettaja oppilaittensa sydämiin kylvää.

Toivotamme 50-vuotiaalle vielä monta siunauksesta rikasta työvuotta kylvääkseen hyvää siementä nousevan polven sydämiin.




Alva Forsius – sosiaalinen auttaja, kätilö, naisasian edistäjä

Alva Forsius syntyi vuonna 1866 Porvoon maalaiskunnassa, toiseksi vanhimpana perheen kaikkiaan 12 lapsesta. Hänen vanhempansa olivat Johan Wilhelm Forsius ja Hulda Aurora Hollmérus, jotka omistivat Porvoon lähellä sijaitsevan Åbyn säteritilan. [Katso myös Forsius-suku.]

Alva Forsius valmistui ensin käsityönopettajaksi. Pian hänessä heräsi voimakas halu antautua sosiaaliseen avustustyöhön. Sen seurauksena hän liittyi Helsingissä ns. Metsästäjänkadun ystäväryhmään ja omistautui kokonaan sen hengelliseen ja sosiaaliseen työhön.

Metsästäjänkadun ystäväryhmässä syntyi ajatus liittyä Pelastusarmeijaan ja saada sille oma osasto Suomeen. Yhteisen päätöksen perusteella Louise af Forselles (o.s. Etholén, 1850–1934) lähetti vuoden 1888 lopulla Pelastusarmeijan perustajalle William Booth’ille pyynnön, että tämä ottaisi järjestönsä vastuulle Suomessa aloitetun toiminnan. Samalla Louise af Forselles esitti, että Constantin Boije af Gennäs (1854–1934), Hedvig von Haartman (1862–1902) ja Alva Forsius voisivat matkustaa Englantiin saadakseen järjestön pelastusupseerin koulutuksen. Myönteisen vastauksen saatuaan he lähtivät matkaan huhtikuussa 1889 ja palasivat kotimaahan puolen vuoden kuluttua, Boije af Gennäs kapteenina, von Haartman ja Forsius luutnantteina.

Marraskuun alussa 1889 pidettiin Helsingissä Pelastusarmeijan vihkimisjuhla. Samalla Hedvig von Haartmanista tuli Suomen Pelastusarmeijan väliaikainen johtaja. Syyskuussa 1890 hänet nimitettiin, adjutantiksi ja kapteeniksi ylennettynä, Pelastusarmeijan viralliseksi johtajaksi Suomessa.

Metsästäjänkadun ystäväryhmän ydin hajaantui 1890-luvun lopulla. Louise af Forselles jatkoi sosiaalista toimintaa Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen johdossa. Hedvig von Haartman siirtyi vuonna 1898 saksankielisen Sveitsin Pelastusarmeijan johtoon. Alva Forsius erosi Pelastusarmeijasta henkilökohtaisista syistä, joista ei ole tarkempaa tietoa, ja kouluttautui kätilöksi.

Kätilöksi valmistuttuaan Alva Forsius avasi 1.6.1899 yksityisen synnytyslaitoksen Porvoossa. Se toimi aluksi vuokratussa huoneistossa ja siinä oli viisi vuodepaikkaa. Se sai kaupungilta vuotuisena avustuksena 3000 mk sekä pienempiä avustuksia säästöpankilta ja anniskeluyhtiön voittovaroista. Hän laati synnytyslaitoksensa alkuvaiheessa myös pari ohjekirjasta odottaville äideille.

Myöhemmin Alva Forsius hankki synnytyslaitokselleen oman talon, joka oli rakennettu tonteille 2 ja 5 korttelissa 55. Rakentamista varten saatiin valtiolta 35 000 markan kuoletuslaina sekä varustamista varten tukea 500 mk. Sen lisäksi kaupungin vuotuinen avustus nostettiin 5000 markkaan ja myöhemmin 6000 markkaan. Paikkojen määrä oli nyt 12, joista 5 oli vapaavuoteita. Alva Forsius lahjoitti synnytyslaitoksensa vuonna 1915 Porvoon sairaskotiyhdistykselle, jolloin se samalla liitettiin Porvoon sairaskotiin.

Synnytyslaitoksen toiminnan aikana Alva Forsius näki yksinäisten synnyttäjien suuret vaikeudet niin raskauden, synnytyksen kuin pikkulapsen hoidonkin aikana. Näiden kokemusten perusteella hän ryhtyi 1910-luvulla suunnittelemaan maamme ensimmäistä suojakotia (”ensikoti”) yksinäisille äideille ja lapsille. Alva Forsius osti Porvoon kaupungista tontin ja rakennutti sille talon, mutta talon valmistuttua hän ajautui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin. Entisenä Pelastusarmeijan upseerina hän tarjosi suojakodin taloa Pelastusarmeijalle, joka ottikin talon haltuunsa. Pelastusarmeija vei hankkeen loppuun ja hankki taloon toiminnan aloittamista varten tarvittavan kalustuksen ja sisustuksen. Suojakoti, jolle Alva Forsius oli antanut nimen “Solhem”, avattiin 1.6.1914. Se muutettiin vuonna 1957 Pelastusarmeijan Porvoon Lastenseimeksi.

Muun sosiaalisen toimintansa lisäksi Alva Forsiuksella oli kolme kasvattitytärtä, Anna Sofia (1900–1924), Marta Bernhardine (1905–1999) ja Eva Elisabet (1912–, avioit. Riutta). Alva Forsius on kirjoittanut 1920-luvulla kirjasen ruotsiksi ja suomeksi kokemuksistaan kasvattilasten huoltajana. Ruotsinkielinen niistä on runomuotoinen, suomenkielinen suurimmaksi osaksi suorasanainen. Kirjasesta käy ilmi, että hän on ottanut kaikki kasvattilapsensa vastasyntyneinä. Porvoon tuomiokirkkoseurakunnan 2013 antamien tietojen mukaan Anna Sofia oli kasvattilapsi, mutta Marta Bernhardine ja Eva Elisabet olivat vuonna 1929 adoptoituja. (Eila Forsblomin kirjallinen tieto 2013.)

Porvoossa on perustettu vuonna 2013 Alva Forsius yhdistys – Alva Forsius föreningen vaalimaan hänen muistoaan ja työtään. Yhdistyksen nimi on nykyään Alva Forsiuksen muistoyhdys ry. – Föreningen Alva Forsius minne r.f.




Aino Hartikainen’s story

The period between 1905 and the first World War was a time of turmoil also in Ruokolahti, where August Hartikainen lived with his family and from where he went to work at the cellulose factory (Vuoksenniskan tehtaat) located in the neighboring community. There were strikes and long periods of unemployment, and the Hartikainen family, who already had three boys born between 1904 and 1907, could not easily tolerate any break in continuous income.

The economic situation was very difficult, but the family owned the small house in which they lived. They managed somehow to survive with the irregular income of August and with the potatoes and other vegetables that his wife Lydia, like all women in the countryside, grew during the summers. Despite their difficulties, they had not given up hope of still having a little girl. They seemed to get their wish in 1911 when Lydia became pregnant after an interval of four years. The pregnancy was difficult and Lydia was ill most of the time, not only because of the child she was expecting, but also because of other illnesses, probably caused by poor nutrition available to her. The needs of an expectant mother were understood at that time, but a poor family could not provide for all her and her baby’s requirements. When she was some seven months pregnant, she became very ill with bronchitis and started to have labor pains. The midwife of the village was called to the house and with her competent help, Lydia soon started to deliver, and gave birth to a very pre-mature girl of about 1.5 kg (less than four pounds). Nobody believed that she would survive.

Lydia was ill for long time, remaining in bed for several months. The little girl was christened as “Aino” immediately at birth, because she was expected to die. Aino is an old Finnish name, already mentioned in the national epos Kalevala (that is as old as the American Hiawatha), and in Finnish it could mean “the only one,” although nobody thinks of the meaning when it is a name. But she did not die; she struggled to breath, she struggled to nurse, and very early when the mother’s milk became too scarce because of her illness, she struggled to digest other milk and soon also other nourishment. Many a time her father, awake at nights and listening to her little girl, thought that she had stopped breathing. But Aino continued her struggle against all the odds and survived. In a few months’ time she was like any other baby, only smaller.

Small she was but full of life. She was cherished and pampered like the youngest child will always be, especially if she is a girl among several older brothers. Those years were very difficult for the working class in Finland in many ways. First there were strikes and disturbances in Finland that wanted to have independence from Russia. Then Russia entered the First World War, which followed by a revolution and Civil War in Russia. Unemployment struck the Hartikainen family often, and during these periods there was not enough food on the table. However, everybody tried to make sure that Aino had some.

Aino played with her brothers, and they made sure that nothing bad happened to her. But she did not become a tomboy, because there were many girls in the neighborhood at Kuusansaari island, in the center of the Ruokolahti Church Village where they lived. And there was the mother, Lydia, who was eager to teach her only daughter everything that she knew about keeping a household, everything she had learned from her mother, and what she had learned from practice and other women in the neighborhood. Early on Aino became quite knowledgeable about everything that women did in a poor household, from mending socks to preparing nourishing food from few ingredients.

The political scene in Finland turned ugly when Aino was only seven years old. The division of the population, the workers and smallholder farmers on the one hand and the better-off, more educated people and larger farmers on the other hand, formed their militias, the Reds and the Whites, and both groups wanted to take over power in Finland when Russia had its internal troubles. Although Aino’s father’s sympathies were on the side of the Reds, he did not actively participate in the Civil War that followed in 1918 immediately after Finland had declared independence from Russia. August belonged to a trade union, and he had often suffered from unemployment because of his loyalties to his fellow workers, but he was not so committed to the cause that he would have joined the army of the Reds and looked for a chance to fight. Aino’s brothers were fortunately too young, between 11 and 14 years of age, to participate actively in the war, although Aukusti Junior helped the Reds in one way or another, probably as a courier.

But Aino, already seven years old at that time, always remembered the scare and terror that the family experienced when the Whites passed through the village and carried out house-to-house searches, looking for Red warriors. Her father was arrested too, although he had not participated in any actions of war. Aino and the whole family were dreadfully scared for him, because they heard about the atrocities that the Whites had done in the neighboring towns. The civil wars seem to be the ugliest wars there are, and the one in Finland in 1918 was no exception. Both sides killed innocent people with little or no reason, and the stories circulating about the other warring party’s cruelties inflamed the other party to do the same or worse. However, August Hartikainen was released after some tough interrogation, but Aino never forgot those times. Her sympathies for the Reds and their socialist cause were set for life.

The Civil War took place during the year when Aino would have started her schooling. However, surprisingly soon after the war, only a couple of months after it ended, schools started operating quite normally, and Aino was able to go there, too. How exited she was and how she was eager to learn! She already knew how to read and write; her older brothers and her own eagerness to do what they did had taken care of that. But there was so much else to learn.

Aino was the smallest girl in her class but not the slowest. She was full of energy, “pieni mutta pippurinen” (“small but full of pepper”), as she used to say. She was known for that quality throughout her life: she was eager to observe and participate and not be left behind because of her small size. In no time her teachers noticed these qualities. And they noticed that she was clever, too, clearly the best in her class. When she finished her six years of primary education, she was the valedictorian by a wide margin, with almost all grades, except for sports, rated as 10 (A+). As Aino mentioned later, the headmaster had told that he could not remember anybody having received as good a certificate from him.

It was no wonder that the headmaster recommended that Aino be allowed to continue her education and be sent to secondary and high school. The father August would have liked to offer this opportunity to her beloved daughter, but the mother Lydia was more traditional, and possibly rational: girls did not need any more education than Aino already had. Even if they wanted to give her more education, where would the money have come from? The schools were expensive, the Hartikainen family was very poor, and only the rich people could afford schooling for their children in those times. And even then, they very seldom sent their daughters to receive higher education. (How surprised would Lydia have been, if she knew that already in the 1980s, 70 years later, there were more girls than boys graduating from high schools in Finland, and that the majority of university students were girls!) While August would have liked to give the best he could to his still small-sized daughter, he had to agree that thee family did not have the money needed for sending Aino to a boarding school, or even to live with somebody else to go to school in the nearby town. So, the idea of Aino’s further education had to be dropped. For Aino it was sad, because she had already had dreams about the school and she wanted to learn more. The lesson from this experience for her was that she developed a positive attitude toward education as a stepping stone for better life, an attitude that she held the rest of her life. That attitude was very important when she had her own children and fought for their education years later.

A lively and extrovert girl as Aino was, she made a lot of friends in Ruokolahti. She met some of them later in Helsinki, but most of them stayed in Ruokolahti. One friend was the neighbor’s son, Iivari, with whom she played a lot when she was in the pre-school age. His second name was Hikipää, and years later whenever Aino mentioned the name Iivari Hikipää, her sons always had a good laugh; Hikipää had a clear meaning, and could be translated as “Sweat Head.” For Aino the name was not funny at all; she was used to it from her childhood and for her it was just a name like any other name. But she realized the reason for her sons’ laughs and used these occasions to repeat one of the Finnish proverbs: “Nimi ei miestä pahenna, jos mies ei nimeä” (“the man’s name does not make him worse if the man does not make his name bad”).

Aino was very good with these sayings and proverbs and knew hundreds of them. Many of them she had learned from her own parents and they came from Savo from where the parents originated. But as a girl with an excellent memory she also learned the schoolbooks well and they contained a lot more of the proverbs. She used to say these to her sons in different life situations, and they still echoed in her sons’ heads decades after she had died. This was the kind of national inheritance that all nations have and that has been transferred from generation to generation for ages. While there are similarities between nations, each always has its own peculiarities depending on the conditions. In Finland, many proverbs and sayings come from the forest, game and hunting, as well as from the agrarian lifestyle that the Finnish people had followed for millenniums. A good example is: “Ei oravanpoika kauas puusta putoa,” which could be translated as “the baby squirrel does not fall far from the home tree,” meaning that children resemble their parents.

Among the other friends that Aino made, one was probably closer than the others. She was Hilja, of the same age as Aino and almost equally petite. They played when they were small and they remained friends when they attended school together.

While growing up, these two friends planned their future, read books, and dreamed about their life in adulthood, although adulthood had still some time to come. After they finished school at the age of 14, they were expected to stay at home and help their mothers, or go to work for some other family, like other girls in the working class to which their parents belonged. Aino stayed at home, because there was enough work for both her mother and Aino in looking after the father and the family’s three sons who now all worked in the nearby factory. Hilja’s family was smaller and she found work as a maid [“piika”] in a bigger house nearby. When the girls were young, they knew that this was all they could do, but soon they had bigger plans: together they would go to Helsinki, which sounded so exciting from the papers and magazines they read and the stories they heard from others who had been there.

This was exactly what the girls did when they were 17 and their parents finally gave permission for them to go. There simply was not suitable work available for girls in their late teens in Ruokolahti in 1928. Aino and Hilja each had a small suitcase in hand when they arrived in Helsinki. These suitcases contained all that they owned, besides the clothes that they were wearing. They had contacted some older friends from school, who had moved to Helsinki earlier, and they were able to stay with these friends the first few nights when looking for jobs.

Soon after Aino and Hilja arrived in Helsinki, the first worldwide economic slump of the 20th century started. However, it did not hit Finland quite as badly as for instance the USA. The stock market, while it already existed in Finland, was not as important, and the disasters that its fall had created were not as great. The fall did not result in many suicides as it did in the USA, but the economy suffered for several years. In any event, the labor market in the late 1920s and early 1930s did not offer unskilled young girls from the countryside (“lande” as the Helsinki-born said) anything else than jobs as house servants or as childcares. These jobs were usually combined, and they were the jobs that the newcomers Aino and Hilja first got in Helsinki.

Aino served in a couple of short-term jobs first, but then her latest family recommended her to a Swedish-speaking family with the name Gustafson, and they employed her. The Gustafsons belonged to the old wealthy families in Finland. It was somehow more prestigious to serve them than the middle-class people with whom most of the girls in Aino’s position were. The husband of the family had a job in the small Finnish navy; he was Commander Gustafson to Aino and even his wife called him by that name. (Incidentally, Aino’s own son checked the yearbooks of the navy some 35 years later when he himself was serving in the navy, and, indeed, there was a Gustafson there, with a final rank of Navy Captain.) The wife, also from the “older families,” was a sophisticated woman, used to doing nothing at home, letting the servants look after the household, even after the children. The children, two small boys, were completely spoiled and had become terrors to the nannies, who did not dare to discipline them. The family had constantly lost their servants because of the wife’s disinterest in the house work and because of the boys’ rowdiness.

Immediately when Aino arrived in the house, the boys tried their best to also put her “in her place.” Aino, however, had received full authority from the “madam” to take care of the boys. That authority included insisting that they behave as decent children should. Aino had at home dealt with her older brothers, and she had seen at home and school, how parents and teachers developed authority. She did not give in to the whims of the two boys, but was firm with them; probably it was the first time in their short lives that somebody refused them to do the things as they pleased. They were very upset at first and ran to their mother and father, but somehow Aino had received the parents’ trust immediately when coming to the house. Also, the parents were tired of losing the servants constantly because of the boys, and they told Aino just to continue to be firm with the boys. Physical disciplining by a servant was not allowed, of course, but by being firm and explaining things to the boys, Aino gradually gained their respect and they started behaving well. They probably became good citizens for Finland, demanding in turn that their children learn the limits beyond which they cannot go in their behavior.

Looking after the children was only one of Aino’s tasks in the family. She was the only servant in the household and had to do everything from cooking and serving the dinners to cleaning the large apartment where the Gustafsons and she lived. Gradually Aino gained the family’s confidence in every respect, so much so that they even gave her the housekeeping money and let her do the shopping.

The salary was very small, but the room and food was included in the benefits. The salary allowed Aino to save small amounts and buy clothes and other inexpensive things for herself. The working hours for the household servants were long in those days. Aino worked from early morning until the dinner was served and the dishes washed, with a break after the lunch, if the children were taking their daytime nap. Half of Sunday was free, and in addition Aino could take one evening off each week. This she arranged for Friday nights, the night when her best friend Hilja was also free. Occasionally the girls were able to change the free night to Saturday and go to dances with their other friends at the “Työväentalo” (Hall of the labor movement). Aino did not make any permanent friendships with men there, but Hilja found a pleasant man, whose last name was Kapanen and who later became her husband.

The Gustafson boys grew and in a few years they did not need any more looking after. Aino had learned to love the boys as they had learned to love her. When Aino finally left the family, everybody cried. But Aino felt that it was time for her, at 23, to do other things in life than being a house servant.

Some time earlier Hilja had started to work in a clothing factory, and that was also where Aino got a job. The work was hard there, too, with long hours and a small salary. However, it allowed a thrifty girl to eat and buy the small necessities she needed, when she shared an apartment with Hilja and a couple of other girls. After a while, when Aino had learned the routine of clothes-making well, she heard from a friend about another possibility that sounded more exciting. That was a job as a trainee in a hairdresser and barbershop, and that was where she went. In the year she spent there, she learned the essentials of barbering and hairdressing, skills that served her later in her life.

In early 1936 when Aino was 25 years old, she received a worrisome letter from home. Her mother was seriously ill. Aino felt that she had to go home. Her mother Lydia had first been struck by a cough, which developed into bronchitis and then pneumonia. Antibiotics had not been developed at that time, and as Lydia was seriously ill, she was unable to look after herself, let alone the home and her husband, who had to work. It was not a good time for Aino to leave Helsinki, because she was in the process of learning her new occupation. But as the only girl of the family and because she loved her mother, she felt that she owed it to her mother and farther to look after them when they needed her. Leaving Helsinki otherwise was not as difficult as one might have expected. She had few friends but no man in her life. The friend who was really difficult to leave was Hilja, but she was now married to Mr. Kapanen and had not as much time for Aino as earlier. At Aino’s parting, they promised to write and remain friends until death. As odd things happen in the life, they met again years later in Helsinki and really remained friends all their lives.

In Ruokolahti, Aino took the household under her control. The boys had already married and moved away, but her mother needed intensive care by somebody, and also her father seemed helpless without his wife looking after him and the home. With good care, rest, and the medication that the local doctor provided, Lydia’s condition gradually improved, and in a couple of months she was able to get out of the bed and gradually also do housework. Aino was free to return to Helsinki.

By now she was no more sure that she would again like to leave her home and the friends with whom she had re-developed ties. Then it happened that the local barbershop/hairdresser needed an assistant, and as Aino had already started practicing in that occupation in Helsinki, she got the job. She could stay home!

Her life was typical for the girls of that time. Very few young girls stayed home, except in larger farmhouses. They worked outside the home, usually in some service occupations, but in Ruokolahti also at the paper and cellulose factory of Kaukopää. All the girls who found work near their homes lived with their parents until they married; they did not even try to get their own apartments or rooms outside the home. That was not done in society at that time, and their meager income would not have allowed it anyway. Also, by staying home they could contribute to their family’s income.

Aino followed the usual pattern; she lived at home and worked, listened to the radio in the evenings, and met her neighbors and girlfriends. Aino, like most of the girls waited for Saturdays, which not only started the weekend (the barbershop was open until 6 p.m.), but it also was the day when dances were held at the Ruokolahti dance hall. Dances were the main entertainment for young people at that time, and, of course, it was the place where to meet other young people. Aino had always loved to dance. She knew all the dances common at that time, including the novelty of the 1930s, the Jitterbug. She had plenty of partners on the dance floor.   She had a haircut that was fashionable and she also bent her back from the waist backward in a fashionable way when dancing. The young men did not know that she got the “attractive back bend” by sleeping with a pillow in the small of her back, something she deeply regretted in her later years because of her back problems that quite obviously had been caused by that practice.

One of the Saturday nights at the dance place a handsome man, a little older than Aino, came to ask her for a dance. She readily agreed. She had seen him earlier at the barbershop, although she had not cut his hair. She had noticed him also in other places in the village. In fact, she knew that his name was Eino Turtiainen, and she had heard quite a lot of things about him. He had a reputation of being quite a charmer among the girls, and everybody knew that he was not quite an ordinary guy: he came from somewhere else, used gloves when working at the local gravestone factory as an engraver and also otherwise, and even walked differently than others (he had apparently seen some men in the city walk with their feet in a broad V-form and had assumed that inefficient style of walking that he then kept for the rest of his life).

Eino came to the dances also during the following Saturdays and always danced several dances with Aino. They learned to know each other somewhat, but Aino did not accept his request to escort her home after the dances. The reason was not only that Eino was known as a charmer of girls, but that he had also consumed alcohol before coming to the dances. Aino was of the age that knew all the reasons for alcohol prohibition that had ended in Finland only a couple of years earlier. She had also seen in Helsinki what alcohol did to some of the working men. She disliked alcohol and later she learned to hate it with all her heart. When she hinted to Eino the reason for her continued refusals to agree that he escort her home after the dances, Eino changed completely and was always sober when he saw Aino.

Eino continued to show interest in Aino during the following months, and they started going out together. Finally Aino introduced Eino to her parents. Aino admitted to herself that she was in love with this man and agreed readily when he proposed to her. This was the man of her life and life would not be boring with him. How right she was in that respect, but in a different way than she had thought!

The first exciting thing after the marriage was to move to Kemi, in Lapland, 1,000 km from Ruokolahti and in a region that sounded interesting. Still Aino was hesitant to leave her home village, but her mother was again reasonably healthy and could look after the household. Eino had told her about his dreams and Aino agreed that Ruokolahti did not offer opportunities to implement those dreams.

In Kemi, the first thing for Aino was to arrange their first home. They had saved some money and could buy the furniture and other things the small family needed in their rented apartment.   Unfortunately, Aino could not find the type of work she had hoped for, but in a few months’ time she became pregnant, and the exiting time to prepare for their first child started. That child, a boy of 50 cm and 3.8 kg, was born at full pregnancy on May 12, 1938 in Tornio, the neighboring town to Kemi where the family still resided.

Aino was as happy as any mother could be with her first child. In giving birth she had suffered much, but it had been worth the trouble. Also the father was happy with his son, but he was not happy in his work. He started looking for a new job in other parts of Finland. Soon Aino got a letter from Eino from the other side of the country: “I have found a good job and a nice house for us to live in. Pack the things and come here. I had to start immediately and cannot come to get you.” [1] Aino was not happy about packing the household alone, but there was not really anything to keep her in Kemi except for a few friends. Having friends was typical to Aino: she seemed to make friends anywhere. But she had no job in Kemi and could indeed leave almost immediately.

In the new place, Viinijärvi village of the Liperi County in eastern Finland, Aino had no difficulties in settling down. She knew the accent, which was almost the same as her own in Ruokolahti (Liperi belongs to the northern Carelia Region, while Ruokolahti, some 200 km south, is part of the southern Carelia). The neighbors were open, lively, and talkative as the people in Carelia generally are, and they soon became her friends. Again, there was no work available in the area, but Aino soon learned that in the Viinijärvi village there was no barbershop. She decided to establish one, thus creating her own job. She found a small vacant room in the village center and a few months later she was in business on her own.

Aino had become pregnant the second time only seven months after the birth of her first son. In September 1939 Aino gave birth to her second child, a boy who at 4 kg and 52 cm was even bigger than the first one. Like Aino’s first son, also this boy was too big for Aino to deliver, so she had a cesarean section. The new boy was baptized at Liperi’s church and given the name Orto.

It did not take long before Eino became restless again and wanted to find new opportunities that he was always looking for and that had missed him until now. Aino saw that a reason for the restlessness was the rootless life he had had when he was young. He had never lived in any place longer than a few weeks or months, but still it was difficult for Aino to accept the sudden changes in life that Eino’s moods seemed to require and for which her opinion was not asked.

Aino had learned soon after her wedding that Eino had a dominating character. From the age of 13, he was used to doing his own things and in the way he thought best. By the time they moved to Viinijärvi, Aino already knew that she had no say in the family decisions, not even in the major ones such as moving to another region. During their married life, Eino became more and more dictatorial even in daily life. The way to have peace in the family was that Aino did not argue, but yielded to Eino’s will. That was not easy for Aino who also had been able to manage her life and successfully run households before meeting Eino.

The next “opportunity” Eino found in Varkaus and he decided that the family will move there. Typically for Eino, he had decided the matter during one of his gravestone sales trips without asking Aino’s opinion, and only when he returned to Viinijärvi, he told Aino that “now we will move to Varkaus, where we will buy a house.” Aino was again very unhappy about this move, because she had a barbershop in Viinijärvi and had developed numerous friendships there. One of the reasons for the move to Varkaus was, according to Aino’s later stories, that Eino was jealous of her male customers. However, the move was made easier by Eino’s promise to buy a house, the first one for the family.

It seemed that there was no other way for Aino than to accept that Eino was driven by his urge to look for better opportunities, make deals, trade the things that the family owned, and change residencies. In the Varkaus area they moved four times in as many years. It had always to be Aino who had to carry the main burden in these moves. Eino organized and participated in the moves, but Aino had to spend weeks packing and unpacking the family belongings, as well as taking care of Eino and the children in every other respect.

In a way, Aino had to agree that the moves in Varkaus, first from Puurtila to Kuoppakangas, then to Kurola, and finally to Luttila, seemed to make sense. The first move to Kuoppakangas elated Aino as much as it did Eino; the family had purchased its first house. It was not grandiose, but it had a substantial yard, with a forest in the background, and the shopping facilities were less than a kilometer away. And it was completely their own! In those days it was not possible for ordinary people to go to banks and borrow money, but the only source for borrowing was from the relatives and occasionally friends, but those Eino and Aino did not have nearby. Even if they had, Eino was too proud a man to ask for a loan. No, they had to earn the money and save it for the full price of the house, only then could they buy it. And that was what they had done!

The second move to Kurola was more difficult for Aino to accept as a good deal. The place was at least 6 to 7 km from Varkaus, no mean distance when you usually had to walk it or use a bicycle. But the house was rather new, larger than the house in Kuoppakangas, and there was a cooperative shop nearby. The small garden with its small apple trees and several berry bushes appealed to Aino, and when her small boys almost immediately found playmates in the neighboring farmhouse, Aino was content with that move.

In the next move to the other side of Varkaus, to Luttila, Eino probably also saved some money between the sale price of the previous house and the purchase of the new, and that was a good argument in the times of war.[2] Also, while Aino first was upset about the cow shed and horse stall in the lower end of the lot and about her accompanying duty to look after the animals that Eino brought home for fattening, cleaning, and further trading off, she learned to like these animals. She fed them, brushed them and gave them simple medications, and really brought them back into such a shape that they could be sold. What she afterwards often wondered was that where did Eino find such miserable, run-down, and hungry animals. Of course she understood the business aspect of Eino’s operations: he bought what he got cheap and sold the same items some time later for profit. The other things that Eino did not reveal were the details of the deals. Aino often thought, or even knew, that some deals had been made when Eino had been drinking and the deals were not necessarily good. There were cases, when the morning after drinking Eino sat on the edge of the bed, holding his smarting head in his hand and cursed the deals he had made. He was able to criticize himself, but seldom. Usually everything that did not work was Aino’s fault.

The house in Luttila was not large, but the two rooms and the anteroom or porch were of sufficient size so that the small family did not feel cramped. In 1944 or 1945 it became more tight when Eino had to bring his mother to live with the family. But as Aino said, using one of her numerous proverbs: “Kyllä hyvä sopu tilaa antaa” (good fellowship will make room), and that was also the case here. A corner of the relatively large kitchen was reserved for “Mummo” (Grandma), and the rest of the family lived in the end-room of the house. Aino took good care of her mother-in-law, who was a rather silent person in her old age and did not demand much. She was easy to get along with, and to Aino’s liking, she often took Aino’s side if she heard her and Eino quarreling. This made Eino of course upset. “You get even my own mother to stand up against me,” he told Aino after these quarrels.

During all these moves the boys were growing and learning. As Aino worked at home, she spent much of her time with them, and provided them with guidance and teaching them the practices of daily life. When Eino was at home, he spent time with the boys, too, made toys for them and played and fooled around with them; he did not want them to become too dependent on their mother. That was good for Aino, because also to her, “boys were boys” and should also learn things other than what women did in the household. One thing in which neither one of them was not much of help for the boys was the need for constant adjustment to new surroundings and finding new friends. But as the saying goes, “practice teaches.” The two boys gradually learned to make friends easier, although they had been quite shy to contact other children during their first two moves. They learned that they were actually interesting to other children because they had lived in different places and had some different experiences to share.

Divorce

Aino had been troubled by Eino’s drinking and smoking already before their marriage. She had never tasted alcoholic drinks or smoked and did not understand at all people who wasted their money on these “pleasures.” Even later, she often used such phrases as “drinking away your income,” or “blowing your money to the winds of the skies.”

Eino said that these were things the men did and he could not give up smoking. However, before he got married, he had reduced his trips to the pubs of the nearby town. He had even promised to give up alcohol completely once Aino and he were married.

Eino’s abstinence did not last long. Already in Kemi he was back in drinking, not necessarily very heavily, but enough so that Aino was able to smell alcohol on his breath and start her sermons about the waste of money and the promises not kept. Eino did not take these sermons and reproached lightly, and quarrels followed. These quarrels broke the drinking habit for a while, but never for very long. Eino could not resist the call of the pubs and “friends,” and always returned to his old ways after a few weeks. A few times Aino tried to go with Eino to the restaurants to meet his friends and “enjoy the life,” but being with drunken people is no fun for a sober person, and soon Aino gave up going to these restaurants. Another reason for refusing to go to restaurants were the boys, whom she did not want to leave in other peoples care just to “celebrate some good business deal” that Eino had done.

Over the years the drinking became worse. Drinking was not an everyday activity for Eino, but like many other Finnish men, he had to have his weekend bottle and after a while even that did not suffice. The drinking had to continue in some restaurant and gradually it started to continue for the whole weekend and then for even longer periods. Eino became a “kausijuoppo” (periodic drinker). He probably had the propensity for excessive use of alcohol. Later studies have shown that this type of propensity can be the main cause of alcoholism.

At one time Aino, probably when the family was living in Kurola Village in Varkaus , had decided to leave Eino and return to Ruokolahti. During one of Eino’s drinking spells she picked up the boys, packed her bags, left a note for Eino, took a train to Imatra and a bus from there to her home village Ruokolahti. There she stayed with relatives, probably her brother Augusti, if not with her father (the time of this action never became very clear to Turto, who was only 4 or 5 years at the time). In a week’s time, Eino followed the family to Ruokolahti. He came with flowers, charmed Aino again with new promises, and took the family back to Varkaus. But as earlier, the promises did not hold for long.

In the wartime in Finland, following the period of prohibition of alcohol sales that had ended in the mid-1930s, the legislation regarding excessive drinking and selling of alcoholic drinks was quite strict. The family or society could request social authorities in each town or county to take an excessive drinker into custody and send him (the offenders were indeed almost always men) to a rehabilitation center for alcoholics. When Eino’s alcoholism started to show violent features and Aino felt that he was a danger to the family, she requested that the authorities take the necessary steps to rehabilitate Eino. Eino was taken to a center in a remote area a couple hundred kilometers away from home, kept there behind locks, and given the treatments known at that time. But he did not stay long at the center, because one of the treatments was discussions with a priest, and Eino became religious almost immediately. In a month’s time the priest and other center staff were convinced that Eino had been fully rehabilitated and could safely be returned home. When he returned, he did not spare his anger toward his wife for sending him away for rehabilitation, and in a few weeks he was back to his old ways.

When Eino was drunk, he became abusive and aggressive. A related aspect, apparently an illness or at least bordering it, was a paranoia that Eino had and that came out during his period of drunkenness. He suspected all people, especially Aino, of thinking and talking badly about him. It could have happened to some extent because Aino had friends and neighbors who were aware of their troubles. Whenever Aino was trying to avoid a quarrel by keeping silent and not responding to his accusations, Eino cried out: “I know what you are thinking!”   But even worse for Aino was the paranoia of jealousness. Eino always harbored suspicions about Aino’s faithfulness! Those suspicions started when she was working as a barber, and continued throughout their married life. It did not help that Aino tried to explain that how could she be unfaithful when she was at home alone with two small children all the time. Eino suspected everybody, even the pedestrians on the road passing the house.

The aggressiveness came out in the form of threatening to kill Aino and the boys. Eino had a handgun and a knife always with him when making his different business deals. They now included, besides selling gravestones, contraband trading of agricultural items as well as horses and cows. The trading of horses in particular was quite tough business and the traders and buyers often became violent when they felt that they got a bad deal because the trade had been concluded under the influence of alcohol. When Eino returned home drunk after these episodes, he brandished his weapons, shouted, and made threats. There was no physical abuse except possibly an occasional slap, but it was no wonder that Aino was afraid for her own and her children’s lives.

Finally things got so bad that Eino did not seem to accept anything Aino did. To him she was not able to look after the animals! She wasted money and was not taking care of the household properly! Once when he brought his drunken friends home and ordered Aino to give everybody food, he angrily shouted “where are the assorted cold meats? I have told you that we always have to have assorted cold meats in the house.” It did not help much that Aino tried to argue that from where could she have got meat and sausage cuttings just after the war when everything was sold by coupons given out by the Ministry of Supplies. It was all Aino’s fault!

Eino seemed to have some kind of urge to put Aino down, as if it would increase his power over her. He repeated so often that Aino would not be able to manage on her own that gradually Aino started to believe it also herself: she was dependent on Eino. And, admittedly, Eino was a good provider. The family never starved like so many other families in Finland during the wartime. The food might have been simple, but there was enough of it. However, Eino conveniently forgot that Aino sold in the neighborhood part of the items he had smuggled, looked after the animals, and in addition took care of the vegetable garden that also helped supply for the family’s needs.

And Aino wasted her time reading novels! Aino, an intelligent and imaginative person as she was with excellent reading skills, used to borrow books from the neighbors and friends and make her time at home more tolerable by reading. That Eino could not digest. (Interestingly enough, he became quite an eager reader later in his life, but not of novels but of religious books.) One night when he came home and saw a novel that Aino had borrowed from a neighbor, he grasped it and threw it into the slop pail, in which the children’s evening urine had already been poured.

That action, the quarrel that followed, and Aino’s flight with the children into the bushes and a neighbor’s house was the final straw for Aino. The next day she went home with witnesses and informed Eino that she was going to divorce him. Eino, now sober and regretting his actions, and possibly also because of the witnesses, accepted Aino’s decision.

In the 1940s, a divorce was still very rare, an action that only a few people took. It might have been more common in Helsinki and other larger cities, but in Luttila Village, Turto and Orto were probably the only ones whose parents were divorced. It had never happened in the Turtiainen’s or Hartikainen’s families. (In the next generation it happened twice when Eino’s forth son Jari divorced his first wife in the 1970s and a cousin of Turto and Orto from their father’s side, Anja-Liisa Lipasti, divorced her husband in the 1980s.) Aino’s action was indeed a brave one!

A divorce was regulated by law and made quite difficult, involving consultations and court dealings, except if the reason was unfaithfulness. To avoid “washing their linen” in the public more than necessary, Aino and Eino agreed on a probably invented story for the court that Eino had entertained some other woman in the small room that was in the stable building of their Luttila residence. The divorce was granted with only a short court appearance by the parties involved, with one neighbor appearing as witness. What made Turto later almost sure that the reason for the divorce was invented was the fact that he never heard his mother to mention unfaithfulness to her friends in their discussions about the divorce.

Eino had suggested that the alimony for the children would not be discussed in court (Aino did not want anything for herself), because he would pay much more for the children’s care than what the court would order.   He paid what he promised, but later Aino heard about the amounts the courts usually ordered, and they were much higher than what Eino had promised. Eino had again done a good deal! But not for long; Aino went to court another time and easily got a decision for a higher child support.

It was to Eino’s credit that he took care of his commitments in regard to his children, whether the commitments were his own or court ordered. The alimony payments did not always happen exactly on time, but the reason for delays were always genuine. In addition, he provided his sons with different kinds of presents from time to time, such as bicycles and watches, and usually gave them a little money when meeting them.

Aino was bitter about her nine years with Eino, but she was not unreasonable. She was happy about having had two boys with Eino, and she always admitted that Eino had been a good father to his sons. He had loved them and had never abused them. He was not usually the one to punish the boys, except very rarely with the birch twig when it was really necessary, and he spent time with them when he was at home and not drunk, making toys for them and teaching them various things.

Aino understood that the boys needed to have a father, and at the divorce process she did not try to limit the father’s visiting rights. Also in practice she never refused any contacts between Eino and the boys. She even encouraged the boys to write to their father. Consequently, Aino never told her sons most of the history relating to the divorce and its reasons, but what they did not remember themselves, they later learned when she explained her divorce to her friends and the boys happened to hear the stories through the thin walls. To say something about the walls having ears!

In the moments of better memories and reflections, Aino tried to explain, not only to her sons but also to her friends that the drinking and other behavioral problems that Eino had were the result of Eino’s difficult and partially missed childhood, apparently hoping that the problems were not genetic and transferable to her sons.

Building her own life and identity.

Once she had made a firm decision to divorce Eino, Aino planned her future well. One of the first things she did was to change her surname. She did not want to continue to carry her ex-husbands name, Turtiainen, and remember through that name the state of humiliation, in which she felt that she had been during most of her nine-year marriage.   She wanted to be herself. Change of name was absolutely necessary for that! It required a court decision, and with the help of some local person somewhat knowledgeable about the law, Aino prepared an application by hand to give to the court. In a couple of month’s time the decision came back, according her maiden name back to her. From then on she would be Aino Hartikainen. She felt that she had gained a grand victory! But open-minded and psychologically astute as she was, she did not want to change the surname of her sons. They were partly Turtiainens and would continue to carry that name.

Already during the period before the actual divorce took effect and when Eino had moved away from home on Aino’s insistence, she had taken the first steps toward a new future. First, she had to get for her boys and herself a new place to live in. Finding such a place was quite a harrowing task in Finland which had accommodated hundreds of thousands people who had escaped from Carelia overrun by Russians and where nothing had been built during the years of war. The place to live had to be in Luttila where Turto was already in school and Orto about to enter it. It took some time and a lot of effort from her and her friends, but finally Aino found a one room apartment in the neighborhood in the same village where she had now lived for two or three years. The new place had a room sufficient for her and the boys, but, of course, just like any other house in the village, it had no running water or an indoors bathroom. But then, only two houses in the whole village had these facilities. Aino was, however, very happy to have her new lodging.

Eino and Aino had agreed to sell the house in which they lived. That gave Aino some capital to start her new life. But sooner or later she had to find a job; for that Aino had made plans early enough. During the marriage she had often helped Eino to fill in the forms required in the sale of gravestones, and she had even sold a few gravestones herself when Eino was away from home and somebody came to buy one. She was fairly familiar with the business, and so she went to see Eino’s old employer, Mr. Rautiainen, at his gravestone yard and proposed to become a traveling agent for him. Mr. Rautiainen knew her well, he and his wife had actually visited Aino’s and Eino’s home a couple of times. He could not refuse the proposal, although Aino was the first female agent that he or anybody he knew in that business had ever had. At that time, Eino had already stopped working in this field; the market had declined because the war had ended, and there were better opportunities for him in trading horses and cows and doing other business.

Aino was a good agent. As an open and talkative person, she had always been able to get along with people and very soon she knew the business of selling gravestones as well as anybody else. It helped her that in people’s eyes she was still pretty at the age of 35. The fact that she was rather plump did not do any harm in those days. She had not been able to gain her slim body back after the birth of the children, but in those days a thin body was not highly appreciated, as was the case some 20 to 30 years later. After the war, people in Finland were eating as if to compensate for the years of starving, and nearly a whole generation of Finns became overweight. Nobody had heard about the dangers related to cholesterol and excessive weight. (Later, despite all the efforts of advanced medical science, that generation experienced all the harms that excessive eating, smoking, and drinking did, and no doubt died much earlier than they would have without those excesses.)

Aino earned her living and more importantly, she gained full confidence that she would be able to provide for the needs of herself and the boys. The work was not easy, however. There was competition, and Aino knew that to beat it she had to be earlier than other agents in the home of a family where somebody had died. This required alertness and being up to date with the “market.” Aino found ways to be informed about the deaths and pending deaths, and did not miss many chances. Of course, the business she was in was quite horrible in many peoples’ eyes: to go into the homes of mourning relatives and to talk to them about looking after their dead ones in the form of a suitable gravestone that they could sometimes ill afford. Often she had to be a counselor to families in sorrow. The work was physically very demanding, as well. In townships such as Varkaus and Kuopio, burial houses or gravestone yards took care of selling the gravestones, and the market for agents such as Aino was only in the countryside. To get there, Aino used busses and once she got near the place where she needed to go, she used a bicycle (busses had racks for bicycles in those days), or she walked. Her meals were irregular and often nothing but sandwiches or what she could buy from the homes of her clients. Usually there were no inns let alone hotels in the small villages that she visited, and she had to stay overnight in the mourning house or some other house by the roadside.

With her new profession that required traveling, Aino had to resolve a big practical problem: how to care for the boys. Turto was eight and Orto only six and half, and they could not be left home without somebody looking after them for the extended periods that she was away. Friends and neighbors helped at first, but it could not be a permanent solution. Aino advertised in the local newspaper for a nanny, but after the war when Finland had to pay to the Soviet Union very large war reparation compensations, the employment situation was very good, although the salaries were not high. There were no women willing to work as nannies, especially at the salaries that Aino could afford. However, finally Aino succeeded in getting an older woman to look after the boys. The woman had no accommodation and had to move into the one-room apartment the small family had.

That helped for a few months. However, once when Aino came back from her trip that had lasted a couple of weeks, she found the boys alone at home. They told her that the woman who was supposed to look after them, had not been there for two days. She had told them that she was going to a restaurant with some friends and she had not returned. Aino was angry and anxious, but the woman came back the next day, clearly with a bad hangover. Now Aino was no more anxious about her, but she was angry, did not save her words, and fired the woman on the spot.

Aino could not leave the boys alone and had to cancel the next trip that she had planned. She had to find a permanent solution for the boys! There seemed to be none. It finally occurred to her that although she liked her new profession and she felt that she was good at it, there was no way that she could continue traveling. The boys were more important to her than anything else in the world. She had to change jobs! And thus, only a half-year into her new life, Aino had to make another drastic change: leave her job and find a new one. Mr. Rautiainen clearly regretted losing his new agent who had turned out to be so good, but he understood the situation, and he and his wife remained Aino’s friends.

When completing her pending commitments as a sales agent, Aino did not have any other solution than to go to the social authorities of Varkaus and ask that the boys be temporarily accepted in an orphanage. The authorities saw her anxiety and empathized with the divorced woman, so they gave the permission requested. That solved one of Aino’s problems for a while, but Aino did not want to leave her sons in the orphanage for too long. The boys, Turto at eight and Orto, seven years old, were not too unhappy about being there, because the caretakers were friendly, there were many other children to play with, and life was organized. Of course there were many children living and sleeping in the same room. The distance to their school was quite long, however, but sometimes they could take a bus to get there. The most important thing was that their mother had promised to come get them when she had a new job; the boys had full confidence in her.

In Varkaus, the natural place to look for work was the large complex of factories owned by Ahlström Inc. The company had factories for making cellulose and paper, for sawmilling and carpentry, and housing, metal works, etc., and it employed probably more than one-half of the working population in Varkaus and the surrounding areas. Aino got a job at the cellulose factory where plenty of other women were employed. At first the job was cleaning of factory premises, but it later changed to routine work in the processing line. It required little imagination and gave nearly the smallest salary paid in Finland at that time. The salary was enough, although just barely, to keep the small family going, but what was better, it was a regular job that allowed Aino to take her boys home only a few weeks after they had entered the orphanage. Aino made some friends among the women in the factory, and adapted herself to her new life for some time.

However, in a year’s time better-looking opportunities opened up in Varkaus. Aino heard that cleaning women in the construction industry earned nearly twice as much as she did at the factory, so she started to dream about what she could do with the extra money. And although she had never worked on houses under construction, she knew how to clean both from her experience at her home and at the cellulose factory. She had to make the move to change her job. Coincidentally there was a construction boom going on after the war. Not too many women would venture into construction work that had a doubtful reputation among women, but this petite and not very strong-looking woman got a job at a site of a large apartment building that was being constructed in the middle of Varkaus. Now she was a cleaning woman who cleaned apartments after construction work reached certain stages and needed to be prepared for the next stage and finally for new owners to occupy.

Construction work became Aino’s main occupation for the next 10 years. She became what in Finnish is referred as “sekatyönainen,” which could be translated into English as “woman for mixed jobs” or “jack of all trades,” a person who does all kind of auxiliary jobs at construction yards. It still included cleaning, but also very many other jobs, such as carrying boards and bricks, mixing cement, preparing the working places for the specialist workers, pulling nails out of boards (both old nails and boards were recycled several times after the war), working on the landscaping, etc. The position had the lowest rank in the construction profession, and was thus the lowest paid, but it was still better paying than almost any other job that women without higher education were able to get.

It was heavy work for a woman of Aino’s stature, 153 cm (about 5’1”). However, hard as she worked, she started to gain more weight, of which only a part was muscle. She ended up at least 20 kilos overweight, and that was quite a lot for a woman of her size. In the construction yards she gradually got a nickname “Pullukka” (a nice description for a round person), and soon everybody in the industry of Varkaus knew her by that name, hardly using her given name. It also created some confusion among other people. For instance, some bye-passers started to ask what do these new bricks called “Pullukka-tiili (bricks)” look like. It created a great laugh, going around different construction yards, when people heard about it and when it was explained that there were no Pullukka-bricks, but that the bricklayers were calling from the upper floors for Aino to bring them more bricks.

One of the bad sides in construction work in Finland is the weather. In the 1940s and 1950s the best times for the workers were the few summer months, when the weather was good for them and for the work they were doing. There was no shortage of work during the summers when other people had their holidays (in the late 1950s, however, the system changed so that all construction sites were closed for July, and also the construction workers got their annual leaves during summer). However, as that was also the best time to improve salaries and working conditions, there were a lot of work stoppages and strikes. Not all of them included the “sekatyönainen” Pullukka, but when the skilled workers were on strike, the employers closed the construction sites and nobody got salaries, not even the non-striking workers.

In the late fall and winter the weather made construction work difficult and expensive. It also meant that there were much fewer buildings under work during these periods and, consequently, much fewer jobs for anybody, especially for “sekatyönainen.” Unemployment was a constant threat, and almost every year Aino was several months without work. Those were hard months for her and the family. The problem was not only lack of income, but even more the anxiety relating to unemployment and looking for any work that Aino could do. The futility of going around the few construction sites that were open, the anxiety of diminishing funds that Aino had saved, and the responsibility for her sons were very hard on Aino’s nerves. Often she broke into tears during these periods. But somehow she lived through the hardest time, and the family’s life and the boys’ education continued.

Sometimes the needed minimum income came from ‘hätäaputyöt” (“urgency work” in the sense that they provided urgent help for the workers). The state organized these ‘hätäaputyöt” for unemployed people because there was no unemployment insurance at that time. In these jobs the unemployed had to do temporary works, such as dig large ditches for sanitation and water pipes with hand tools, construct roads, and clean forests of smaller trees). Still, often eating and paying rent were only possible with the help of the social services of the local community, but this help was difficult to obtain. It required an interview every time (or interrogation, as Aino said) by a nasty social worker, whose name, Mr. Häyrinen, the boys still remembered almost 50 years later, because also they had to go to his office sometimes with their mother, and when teenagers, even on their own when Aino could not leave her job.

Also the trade union was important for the family; not only did the union have strike funds for is striking members, but it provided small assistance to Aino a few times when she was ill. Because of the bad weather in the wintertime, and alternating between perspiring and getting cold on the job, Aino was often ill. In retrospect Turto remembered that his mother seemed to be quite ill every winter, staying in bed for several weeks on these occasions. In those times the spirit of loyalty and solidarity came to Aino’s help. Her co-workers, not only in the construction or urgency-work yard where she worked, but in the whole Varkaus area, collected money to help their “Pullukka” over the worst periods. She and her sons felt eternally indebted to those kind people, but found no other way to pay their debt except show similar kindness to other people in their need. With these experiences and those of her childhood, it is no wonder that Aino felt strong loyalties to the trade union and socialist causes.

Especially during periods of unemployment and the heaviest winters, Aino planned to change her job from construction work to something else. She did not dare to try to go back to barbering, fearing that she had lost her skills in that profession, but she knew sewing well and tried to earn her living on a couple of occasions from that occupation. She bought an advanced sewing machine (Singer Sick-Sack), and worked as an under-supplier to a larger factory, doing piecework at home. The rates were, however, very low, making the working days excessively long. When the weather improved and the strikes ended, Aino again found a job on construction sites. In any event, the work as seamstress was important to carry the family over some of the otherwise difficult periods.

Earning income was important at all times. If construction work or sewing were not available, Aino had to try to find other ways. On a couple of occasion she worked as a farm worker on the large farms owned by the Varkaus borough for the needs of its old peoples’ homes and schools. On another occasion she started to make doughnuts at home in quite large quantities and then went around the existing construction sites to sell them during coffee breaks and lunch hours. Although the doughnuts sold well, the profit margin was not large enough to keep the family going.

A remarkable thing about Aino was that she understood the need for education. She had done well in school herself and during her few moments of free time she used to read, not necessarily something to educate herself, but to read anyway. As her own educational road had been blocked by economic and traditional obstacles, she wanted to make sure that such obstacles would not affect her sons’ chances. She often “preached” to her sons about the need to study and do well in school, and that education was the only way for poor people to get ahead in the world. Her boys had no difficulties in accepting her thesis in this respect, although no other children among their immediate group of friends felt the same way. Most of the working class seemed to think that it was important to get their children to work as soon as it was legally permissible, that is, after they had finished the extended primary school at the age of 15. Education seemed to be only for the children of the rich, because the secondary and high schools carried school fees and took so long to finish.

As the first target, Aino tried to get both of her sons into the secondary school. The school had tough, two-day long examination tests when children were 11 years old, that is, after four years of primary education. Turto was accepted without any difficulties, and he was one of the very few children in his grade coming from the working class. Orto was not as successful, however. His name was not on the list of accepted children, although he had done about as well as Turto in his studies at the primary level, and was at least as intelligent, as he later proved. Orto thought that he had been suspected of cheating, when he had asked his neighbor to lend an eraser. Any reason had to be used to prune candidates, because less than 50 percent of the applicants could be accepted due to space constraints (there was only one Finnish-language secondary school in the whole borough, and even that in an old wooden building). The following year when Orto had another chance, he refused to go to the tests. However, Aino did not forget her ambitions. She talked to Orto that once the extended primary school ended, Orto should enter a vocational training school run by Ahlström Inc. And that was what he did when he reached that age.[3]

Even if there were no education costs, life would have been difficult for an unmarried woman who tried to bring up her two boys alone. Now Turto’s schooling required some extra money for school fees and books. However, the social consciousness in Finland had risen sufficiently after the war and possibilities to benefit from other than the parents’ income came forward. Society stepped in to help the poorest children get an education, and after the first year, once Turto had shown that he could manage secondary school, the social office of Varkaus borough paid his school fees. However, that ended when Turto had to repeat the third grade due to taking schoolwork in a too relaxed manner. Turto’s failure to pass the grade was a big disappointment for Aino, but after discussing with Turto and getting his assurances that he would start working hard from that day onwards (which promise he kept to the end of his life), Aino decided to try harder to find the money needed for the school fees, books, and other things required for school. Turto’s father Eino lost temporarily his confidence in Turto’s abilities and did not promise to help with school fees. Two years later, when Turto had proved that he could succeed in school, the social office undertook the payment of his school fees once again.[4]

The small salary, frequent strikes and periods of unemployment, as well as illnesses forced Aino to economize in everything possible. She could no longer make clothes for her rapidly growing sons, but many were the hours that she spent in mending and repairing their clothes. Very seldom could she buy new outfits for them, but they did not miss them much, because other children were almost in the same situation (except for some of Turto’s schoolmates in secondary school who generally were better-off). Aino had to be very inventive with food to fill the hungry stomachs of her small family. She was not able to buy expensive food items, and vegetables, oatmeal, liver, and kidneys were the most common ingredients for meals that she tried to make as tasty as possible with the help of good gravy. Afterward Turto often said that he had had been brought up by potatoes and porridge, and it was only partially an exaggeration. But such a limited diet was not uncommon in the working class families after the war anyway. For Aino it was important to provide enough food even if it was in the form of basic nourishment, and almost never did Turto or Orto go to bed with hungry stomachs.

Particularly memorable were the Christmas eves and the meals that Aino prepared for the family. Because the family was poor, there never were many presents, and those that were given almost always had some practical value for the receiver. They often contained items that Aino had made, such as woolen socks and cardigans. But the food was always traditional, with the same recipes that Aino had learned from her mother, and she probably from her mother, etc. Aino prepared it in the afternoon of the Christmas Eve, after rushing home from work, while the boys fetched a Christmas tree from the forest and decorated it with live candles, homemade biscuits, and cotton wool that resembled snow. The food consisted of a small ham, rutabaga casserole, red beets, mashed potatoes, and there was plenty of each dish. But the best came last; that was a special rice porridge that Aino prepared in the oven in an earthenware pot. It was soft and had a layer of melted butter on top. There was nothing else in the whole world as good as that porridge. Later, the boys could never help but tell about this porridge to their own wives, who were excellent cooks in their own right, but who could not make quite as good rice porridge as their mother had made. (It is quite possible that Turto’ and Orto’s children, Reija, Tuomas, Merja, and Tuukka will have the same stories to tell to their spouses and their own children about their own mothers Arja and Eini.)

Another way through which Aino was able to reduce the household costs was to get rid of rents for housing. She learned that the job of the janitor at a dance pavilion, Huvikumpu, used in summers, became vacant, and she immediately applied for it. The boys were now in their teens and could help her take care of cleaning of the dance floors, the restaurant, and the yard, as well as do the other jobs that came up. There was no salary attached to the job, but there was year-round housing that came free. Since the dance season was only three months long, the 12 months’ rent saved felt like a fully acceptable compensation. The housing was in reality only a rather large room that also contained a cooking range in one corner.

This move meant a decline in the standard of accommodation that the little family had had after the divorce. After having left Luttila, Aino and the boys had first occupied a small two-room apartment in Lehtoniemi in an old wooden rental building that was quite run-down. After that, Aino had found another place in Joutsenlahti, closer to the center of the borough and only some 2.5 km away from the center. That distance was really nothing in those times when people were used to walking and bicycling much longer distances. This lodging had been the best the family had had after the divorce during their whole stay in Varkaus. The rent was reasonable, and two rooms, anteroom, and storage room that Aino rented covered the whole lower level of a two-floor building. The house was owned by an elderly couple, the Uotinens, who lived in the next house. Aino’s apartment was really ideal for a small poor family, because it also had a small vegetable garden and an outhouse for firewood. On top of the outhouse was an attic where the boys were able to sleep during the summers. However, although the rent was reasonable, Aino and the family decided to save even that and move to the Huvikumpu dance pavilion.

The dance evenings in the summer time created a lot of work for the family, but the savings made in rent were important for them. The situation improved even more when the old pavilion was demolished and a new one, with a grand name Casino, was constructed not far from the old place. It was the newest and most advanced dancing place in the Varkaus area, with large windows protecting it from winds and rain. It became immediately popular, partly because its large size allowed hiring well-known orchestras to play there most summer weekends. At the construction stage of the pavilion Aino had been able to negotiate with the owner association that the janitor’s accommodation would have two rooms (one of them was used as the kitchen for the bar of the dance hall during the summer). This was the family’s home until it left Varkaus.

The time in Varkaus after the divorce was also the one when the boys developed to teenagers and adolescents and then to adults; all this happened without having a father around, and naturally the job of educating the boys in other than school matters fell to their mother. This task she took seriously, and uncountable were the occasions when she talked to her sons about good behavior and manners, need for cleanliness both in person and at home, about how to get along with each other and other people, what to expect in life, the sense of responsibility, and the need to work together. The boys often felt that some of what she talked was too much of “nalkutusta” (nagging), but there was no other way for a small, single mother to bring up her growing sons than to talk to them and reason with them.

An important principle that she tried “to force into the boys’ heads” was that they had to “elää ihmisenä ihmisten joukossa” (live as a human being among other humans, or treat other people as humanly as they would like to be treated themselves). She also looked after the cleanliness of the boys. In those days, it was customary in the working class families that underwear was changed only once a week, after the sauna bath. Of course, the poor people did not own a sauna, but Aino made sure that she either rented a weekly “sauna-turn” in some neighbor’s sauna or sent the boys to the “public sauna,” that is, large saunas where people were able to have sauna baths against payment. The common saunas were open on alternate days for men and women.

Much of what the mother said “went through one ear in and came the other one out,” but the repeating helped and much of the good advice she gave finally stayed between the ears. Thanks to her constant efforts, Turto and Orto grew up as “good boys,” who had no bad habits, and who got along with other people. She taught the boys to respect women and thus probably broke a tradition that had lasted long in the Turtiainen family. Turto’s and Orto’s spouses may well be thankful to her that they have been treated so differently from what Aino herself had been treated in her marriage.

Aino made a large number of friends through her working contacts and also otherwise. She was always an open and talkative person, but she was also emphatic to other peoples’ problems, which made her popular among people. Among the neighbors there were always good friends, but possibly the best friends in Varkaus were an older couple, the Leinonens. Aino learned to know the husband, Väinö Leinonen, at her first construction site, and it was also he and his wife who found an apartment for Aino and her boys in the same house they lived in Lehtoniemi, a beautiful area surrounded by lakes. Although Aino moved soon afterwards to another house a few kilometers away in Joutenlahti (or Joutsenlahti, as it is mentioned in some maps), the Leinonens remained good friends. Their children were already adults, but the Leinonens had a motorboat and a small summer cottage on an island a couple of hours away from Varkaus, and some of the best times that Aino and the boys had were during the trips to Leinonens’ cottage on Saturday afternoons (the work ended at 2 o’clock on Saturdays), fishing around their island on Saturday nights and Sunday mornings, and grilling the fish caught on the beach.

Aino had friends, but to the best knowledge of her sons she never had a real boyfriend after the divorce. After having finished her work as an agent for the gravestone firm, she went out a couple of times with an old client of hers, a large forest-owner between Kuopio and Varkaus, even talked to the boys about him as a potential candidate for marriage, but when she learned that the man had a girlfriend somewhere else in Varkaus, Aino got very angry and refused to see him any more: she was not going to be anybody’s reserve! She apparently gave up any ideas she might have had about a new marriage, and concentrated on making sure that her sons had a good home. What she had thought in 1936 turned to be true: Eino Turtiainen was the man of her life!

As mentioned, there were periods during the last years in Varkaus, when Aino was ill or unemployed, and the only income besides small unemployment compensation from the trade union and when the boys grew older was the salary Orto earned as an apprentice in the vocational school he was attending. Turto was in high school and could not help except in the summertime when also he worked. The little money that he earned as disk jockey at the local dance places, he had to reserve for his own needs, mainly for those that the school required. Orto’s salary was not much, it was only a small compensation meant to provide the boys at the vocational school food and some other basic needs, and alone it would not have been enough to keep the family going. But in times of need, it was of great help, and Orto brought it all home without taking anything for himself.

The mother remembered the unselfish help that she had received from Orto, and later, at the time when Orto needed support during his education at the Technical Institute, she tried to provide him with the finances he needed besides the money that he made during his school holidays. She probably also felt that since she had facilitated Turto’s high school education, she owed the same educational support to Orto, and was quite happy to provide it.

Around the mid-1950s, Aino started to think and talk to her sons about leaving Varkaus. Varkaus did not offer opportunities for her, and it offered even less for her sons and their ambitions. It was now clear that Turto would pass high school and Orto the technical school where he was receiving training as a skilled cabinetmaker and joiner. She herself wanted to return to her earlier occupation as barber and hairdresser. Over the years she had made sure that she would not lose all her skills; she had cut always her sons’ hair –their hair was always well cut–and occasionally also other people’s hair, and the neighbors’ wives had often asked her to give them a “permanent wave.”

We all must have dreams and plans in order to be able to endure life’s hardships. For Aino the late 1950s were hard years, but the dream of a new life in Helsinki, which city she had selected for several reasons, kept her going. In the spring 1958 Aino went to Helsinki by train and rented a one-room apartment in a private home in Tuomarinkylä, some 10 km from the center of Helsinki. Then she came back, rented a truck with a driver, packed together with her sons their belongings in it, and asked the driver to take them to Helsinki. She had so much of hope for a new life in Helsinki that she did not shed any tears when leaving Varkaus, except when saying good-bye to a couple of closest friends.

Years in Helsinki

Aino had decided that in Helsinki she would be a barber. She had invented a niche that was not filled and in which she thought she could do well: she would become a “kotiparturi,” a barber who cut hair at her home or went to homes of elderly people when they were too old or weak to go to the barber themselves. The accommodation in Tuomarinkylä was only one room and a sleeping “alcove” (small room where only a double bed would fit) in a private house, but it was sufficient to start with. Aino and the boys prepared by hand tens, if not hundreds of small advertisements that they distributed all over in the village, and in no time customers started to appear. There were plenty of people who did not have time during the day to go to a barbershop and who also appreciated the lower fees that Aino charged. There also were numerous sick and elderly people who welcomed a chance to get their haircut or hairdressing done at their homes. In a month’s time, the boys were also working (Orto found work for both of them at the construction site of the hydro-electric plant of Vantaanjoki), and the family’s prospects seemed to be on the rise.

That situation did not last long, however. After a few months the owners of the house came to Aino and with embarrassment asked her to move. The traffic of customers disturbed their life in the small house, and also, the neighbors started talking about the men who came in the house in the evenings. It did not matter that Aino’s sons, or a little later only Orto when Turto left for his duty in the Navy, were present in the evenings; the reputation of barbers in Helsinki was poor and the owners of the house did not want to be tarnished with that.

Aino easily found new accommodation in the same village, but it was on the second floor and not convenient for “kotiparturi.” Along with Orto’s contribution from his salary, the visits to clients’ homes provided enough income to keep the household going. After a while Aino was confident enough that she had the skills to work also in an established barber shop, and started looking for a position. She did not find any in the larger barbershops, which looked for younger girls, not for a 48-year old woman. However, after a few weeks Aino saw a small advertisement about a job in a small barber/hairdresser shop on Oikokatu, in the Kruunuhaka section of Central Helsinki, went to see the owner, and got the job.

Aino liked her new working place and the owner, an old woman ready for retirement, also liked Aino. Aino was especially happy during the harsh weather, when she thought about what she had experienced in Varkaus and what other people working outside in that wheather still had to suffer. The shop was not busy, but there seemed to be enough work for the two of them. Aino was paid a percentage of the earnings that she made for the owner, and while the total income was not much, it was enough for her modest needs. Now she was responsible only for herself, because Turto was in the Navy and Orto was working.

After a while Aino started to feel that the distance to Tuomarinkylä was too long to travel every day, so she started to look for an alternative. She soon found accommodations on the same street on which the barber/hairdresser shop was located. It was a sub-let, large room in an older couple’s home, large enough for Aino and Orto to live in and for Turto to visit during his leaves from the Navy. The old couple was very friendly and helpful; the husband even arranged a job for Orto at the Helsinki Cable Factory where he worked himself. When Orto performed very well there, he started to plan Orto’s further education in that line of work.

After a couple of years, the barbershop owner started to talk about retirement and suggested that Aino buy the shop. The price was far too high for Aino, whose savings were still small, but she became excited about the prospect. She made her calculations, knowing that she would need to pay the rent, utilities, and other expenses, in addition to paying the loan she would need to take. She became convinced that by being very economical she could make the ends meet and decided to buy the shop. She was also attracted by the idea that she could take over the small one-room apartment located above the shop, as the barbershop and the apartment were rented together.

She needed a loan and there seemed to be an unbreakable barrier there. The banks were short of funds even for sure investments, and Aino, with no guarantees, did not qualify at all as a suitable candidate for a loan. Then the old way of financing came to the rescue. Aino’s oldest brother Aukusti had done a lot of work as an independent carpenter constructing private houses during the entire period following the war, and he had by now savings besides his own house in Imatra. He would lend Aino the money she needed. They made a loan agreement, Aino got the money, and she gave it and all her own savings to the old owner against a sale contract that also contained monthly payments to her for a couple of years. Once more Aino was owner of her own shop!

During the next five years Aino lived very prudently, spending little money on herself. She hired a young woman as a hairdresser on the same conditions that she had had when she entered the shop. They had their regular customers and got gradually a little new business, and Aino was able to meet all her commitments. She paid the monthly payments to the previous owner, paid off the loan to her brother, and even helped Orto with his expenses that he now had because he had entered the Technical Institute, first in Kuopio and then by a transfer in Helsinki. And not only did she pay her loan to her brother, she also undertook to train his youngest daughter Sirkka as a barber/hairdresser. With the help from Aino, Sirkka had the required practice needed for the hairdressing school in Helsinki, she had accommodation and food, and she gained an occupation for life.[5]

It was not only hard work and thriftiness that filled Aino’s life during these years. Aino also made friends in Helsinki, as she did anywhere. She was particularly happy to meet her childhood friend Hilja Kavanen again, after more than two decades. During this period Hilja had gone through her life by marrying, getting children, becoming a skilled seam dresser, buying a small retail shop for children and women clothes, and burying her husband. Hilja was a regular visitor at Aino’s place and vice versa. Their relationship was so good that Hilja often borrowed small amounts of money from Aino (and later from Turto) to get over her monthly problems with the small shop that produced little income. She always paid back her loans as agreed upon. Other regular friends included, surprisingly, her ex-husband Eino’s youngest brother Sulo and his wife, also named Aino. They lived in Tapiola, a planned and world-famous town west of Helsinki. Aino wanted her boys to know their relatives; her broken relationship with Eino should not affect the boys; they had the right to know their relatives.[6]

What made Aino very happy, even proud, was the success of her sons in what they were doing. Turto did very well in the Navy, continued his studies, got a university degree and then another. He had exceeded her highest ambitions, when he got his Ph.D. in 1969. Orto did equally well: he was valedictorian in his petty officers school in the coastal artillery, and even better, valedictorian in his class at the Technical Institute of Helsinki. Both had good jobs and continued to be “good boys,” not smoking and drinking (Orto had a few passing experiments in these activities, though). They would not assume their father’s bad habits!

Aino was happy with her sons’ social development, too. She knew that they had never shunned the female company, but they also had never brought any girls home to introduce to her. Now after finishing their schooling they took the expected steps in this area: each of them brought a young, little nervous girl home to get to know her and the other way around. And soon after that, they both were engaged and married. She was very happy with her daughters-in-law and their parents, whom she also visited. And she was extremely content, when three years after Turto’s marriage she had a small grand-daughter, Reija, and a year after Orto’s wedding, another grand-daughter, Merja. There could not have been a grandmother who was more willing to baby-sit when the young couples wanted to go out for one occasion or other.

Although life in Helsinki was easier and happier than in Varkaus, there were also concerns and anxieties in Aino’s life here. The main one, besides the financial concerns, was her health. She had always had problems with her digestion and stomach, including an operations of the appendix when she was young and removing a growth of stomach while in Varkaus. In Helsinki the problems continued, possibly because of the stress resulting from her finances. Her stomach did not function: she had almost constant pains, she had heartburn and ulcers, and other ailments were suspected. She visited doctors frequently. Of course, the fear of cancer was always present.

Usually the doctors found nothing seriously wrong and concluded that: “you only have a weak stomach,” whatever that meant. Once a doctor advised her to drink a class of red wine every day to help her stomach to balance. This was the first time she had to go into ALKO (a governments’ monopoly shop for alcoholic beverages). She later told about this hard trip and what had happened there. After shyly entering the shop she had asked the clerk for a bottle of red wine. The clerk had asked that what kind of red wine she wanted, and all the clerks and other customers had had a good laugh when she said: “Are there several kinds of red wine?”

The red wine may have helped for a while, but then her stomach problems became more serious. Nothing went through her intestines and the pains were excruciating. The doctors concluded after the x-rays that she had a knot in her intestines and an operation was arranged. The operation was successful, except that she was unable to release her water after the operation when lying in the hospital bed, and the nurses refused to use a capillary to take out the urine. She suffered this pain for more than a day before Turto came to see her and “raised hell” for the nurses’ inattention. Aino was helped, and she “did not burst” as she had feared. After the operation, the large wound did not heal, and it took months of careful cleaning from the bottom of the wound upwards to gradually close it. On the whole, the operation was very painful and left Aino with a great fear for the surgical knife and hospitals.

During her last years of life Aino slept very poorly, and she tried everything from hot milk to doctors’ prescriptions to get some sleep at nights. Nothing else seemed to help except quite high doses of a relatively new sleeping pill named Halcion. Unfortunately Halcion had not been thoroughly experimented and its side effects were not known. As it was later learned, one of the side effects included forgetfulness and hallucinations. Also Aino experienced these, and not understanding the side effects of Halcion, the doctors suspected that Aino was losing her mind, and ordered additional medications without canceling Halcion. (Halcion was withdrawn from the markets in the early 1990s when doctors became convinced about its serious side effects.)

Somehow Aino got over this period, but she thought that the reason for all her medical problems was the stress of owning and running her business. She decided to sell it, and succeeded in making a similar contract under which she had purchased the shop some seven to eight years earlier. She got a lump-sum payment and an additional monthly payment for an agreed upon period. Together these funds were sufficient for her modest needs.

She did not have much time to enjoy retirement and its benefits when she was hospitalized because of an overdose of the various medications that she was taking. She died of a brain hemorrhage that had probably resulted from the medications. She was not quite 58 years old, but she died as a content person. She knew that she had succeeded in life: she had had a colorful life with many experiences, and she was the first to say that that “you have to take the bad with the good.” And most importantly for her, she had given birth to two sons and brought them up alone, with only a little help from their father. She had brought them up to be sons of whom any mother would have been proud. They had married responsible women, and she was a grandmother two times over! What more could she ask from life, except for better health, and that seemed impossible to gain.

She had not belonged to any church for a long time, and she had already earlier told her sons that she would like her body to be cremated once she died, because she did not believe in the life hereafter. Her sons respected her wish. She was cremated, and her sons and their wives were the only persons present when her ashes were buried on a cloudy September day at the Hietanummen cemetery of the town Vantaa where she lived at her death. On her gravestone the sons made engrave a sentence that she so emphatically used in many contexts and in different variations and that so well described her belief in human development: “Olkoon jokainen sukupolvi edeltäjäänsä parempi” (“May every generation be better than its predecessors”).   Later the sons greatly regretted that they had not known and been able to tell Aino before her death that both of their wives were pregnant with their second children, her new grandchildren, Tuomas and Tuukka. [7] 




Chen Teresa – monikulttuurinen ja itsenäinen moderni nainen

Äitini, Chen Teresa, on erittäin tärkeä minulle. Hän on tukeni ja turvani. Hän on ensimmäinen henkilö, jonka luokse menen, kun minulla on huolia ja murheita. Hänelle myös jaan ensimmäisenä riemuni ja iloni. Hän on vaikuttanut suuresti elämääni, jonka vuoksi olen halunnut kertoa hänestä.

Chen Teresa syntyi vuonna 1967 Kalkutassa, Intiassa. Hänen syntymä nimensä oli Yu Chin How. Nimen Teresa hän sai vasta 12-vuotiaana, kun hänet kastettiin ja liitettiin katoliseen kirkkoon. Hänen isänsä, Yu Shih Ying, on hammaslääkäri ja äitinsä, Chiang Pei Ying, on kotiäiti. Vanhempien lisäksi hänen perheeseensä kuuluu kaksi nuorempaa veljeä ja nuorempi sisko. Koska Teresa oli esikoinen, hän hoiti usein nuorempia sisaruksiaan, jonka vuoksi hän joutui aikuistumaan nopeasti. Hän myös auttoi usein äitiään kotitöissä. Hän oli erittäin kuuliainen ja kunnioitti vanhempiaan niin kuin kiinalaiseen kulttuuriin kuuluukin.

Teresa vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Kalkutassa. Hänellä oli monenlaisia ystäviä: kiinalaisia, intialaisia, hinduja, muslimeja, sikhejä, buddhalaisia ja kristittyjä. Osa naapuruston lapsista kiusasi häntä etnisyytensä vuoksi, mutta hän ei välittänyt heidän kommenteistaan, sillä hänen ystävänsä eivät välittäneet hänen erilaisuudestaan ja heidän mielipiteensä oli tärkeämpi kuin kiusaajien.

Teresa aloitti koulun seitsemänvuotiaana Loreto Convent Entallyssa. Koulua johtivat irlantilaiset katoliset nunnat. Aluksi koulu oli Teresalle hankalaa, sillä tunnit pidettiin englanniksi, ja hän oli aikaisemmin ollut kiinalaisessa esikoulussa. Teresa oli kuitenkin päättäväinen ja opiskeli ahkerasti. Hän myös huomasi pitävänsä uusien asioiden oppimisesta. Peruskoulussa hän piti kovasti matemaattisista aineista ja menestyikin niissä. Lukiossa hänen suosikkiaineiksi kuitenkin nousi englanti, biologia ja taloustiede. Koulussa hänestä tuli myös kristitty, nunnien vaikutuksista. Valmistuttuaan Loreto Convent Entallysta hän meni suoraan opiskelemaan St Xavier’s Collegeen ja Kalkutan yliopistoon. Siellä hän opiskeli taloustiedettä, politiikka ja maailman historiaa.

Yliopiston jälkeen Teresa avioitui Chen Fu Chungin kanssa vuonna 1992. Heidän vanhempansa olivat järjestäneet avioliiton. Teresa itse ei ajatellut asiaa sen kummemmin, sillä oli odottanut sitä. Hänelle oli nimittäin jo pienenä kerrottu, että näin tulisi käymään. Tämä on kiinalaiseen kulttuuriin kuuluvaa tapaa. He muuttivat Suomeen samaisena vuonna Fu Chungin työn vuoksi.

Suomeen tultuaan Teresa koki suuren kulttuurishokin. Suomi oli kovin kylmä ja pimeä verrattuna Intiaan, Teresan kotimaahan. Häntä ihmetytti suomalaisten hiljaisuus, varautuneisuus ja suorapuheisuus asioita, joita silloin piti epäkohteliaisuuden merkkinä. Suomen kielikin oli hänelle outo ja hankala. Hän ikävöi suuresti perhettään ja intialaista kulttuuria.  Hän kuitenkin vähitellen sopeutui Suomeen tutustumalla suomalaisiin, joista myöhemmin tuli hänen ystäviään.

Vuonna 1994 Teresa sai esikoisensa Mei Lin Chenin. Kuopuksensa, Mei Hua Chenin, hän sai 1997. He olivat Teresan elämän suurin ilo. Heidän hoitamisensa vei suurimman osan hänen ajastaan, jolloin hänen ikävänsä kotimaataan kohti vähitellen hiipui.

Teresa on aina ajatellut hieman nykyaikaisesti. Hän halusi rikkoutua kiinalaisen kulttuurin perinteistä, missä nainen on vain kuuliainen kotiäiti, joka hoitaa kotia ja lapsia. Hän halusi koulutuksen ja työn, jotta voisi olla muista riippumaton. Työn avulla hän myös pystyi takamaan tyttäriensä tulevaisuuden. Niinpä hän päätti opiskella englannin – aineen, joka tuotti hänelle nuorempana hankaluuksia – maisteriksi. Maisterintutkinnon hän sai vuonna 2006.

Nuorena Teresa halusi olla Intiassa sosiaalityöntekijä, sillä halusi auttaa Intiassa olevia vähävaraisempia ja apua tarvitsevia ihmisiä. Suomessa hän huomasi, ettei tällaista apua tarvittu, joten hän suuntasi katseensa kohti toiseen suuntaan. Hän päätti ryhtyä opettajaksi, jotta voisi auttaa uusia sukupolvia ja antaa heille tietoa, jotta he voisivat luoda paremman tulevaisuuden. Eräs hänen ystävistään, joka oli opettaja, oli muuttamassa pois ja vihjasi Teresalle, että hänen työpaikkansa oli avoin ja Teresan kannattaisi yrittää hakea sitä. Niinpä Teresa yritti ja sai työpaikan silloisessa Kemi-Tornion Ammattikorkeakoulussa vuonna 1999. Työnsä kautta hän on myös oppinut monia asioita oppilailta, sillä hän opettaa ulkomaalaisiakin oppilaita. Hän on yhä edelleen opettajan työssä.

Äitini on vaikuttanut minuun suuresti. Hän on opettanut minua olemaan avarakatseinen ja utelias. Hän on esimerkillään näyttänyt minulle, kuinka naisen tulisi olla. Hän on opettanut, etten saisi tuomita muita, ja minun tulisi kunnioittaa heitä uskonnostaan, rodustaan, poliittisesta suuntauksestaan, seksuaalisesta suuntautumisesta jne. huolimatta. Hän on myös opettanut minua arvostamaan juuriani ja kunnioittamaan niitä. Äitini on nainen, jollaiseksi haluaisin tulla: nöyrä, avulias, itsenäinen, ystävällinen ja viisas. Hän usein kertoo minulle, että minun tulisi ensin selviytyä itse maailmasta ennen kuin jakaisin elämääni kenenkään kanssa. Olen hänelle kiitollisuuden velassa, sillä hänen ansiostaan olen, kuka olen nykyään ja olen tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen.




Maj-Len Remahl – liikealan työntekijöiden edunvalvoja

Maj-Len Remahl (s. 1942) nousi 1986 piiritoimitsijan tehtävästä Liiketyöntekijäin Liiton puheenjohtajaksi ja sittemmin Liikealan ammattiliiton ja Palvelualojen ammattiliiton johtoon. Hän on ollut Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön vaikutusvaltaisimpia liittojohtajia ja kansainvälisen Union Network Internationalin puheenjohtaja.

Tausta ja perhe

Maj-Len Rönnholm syntyi Vaasassa työläisperheeseen. Vanhemmat olivat kotoisin kaupungista, ja Maj-Len asui ensimmäiset kuusi elinvuottaan Sepänkylässä ja sittemmin Palosaaressa. Perhe muutti 1952 Strömbergin asuntoalueelle Huutoniemeen, niin sanottuun Neekerikylään. Vasta tuolloin Maj-Len Rönnholm tiedosti suomen kielen ja suomenkielisten olemassaolon. Asuinympäristö oli siihen asti ollut täysin ruotsinkielinen, eikä kukaan perheessä osannut juurikaan suomea.

Isä oli sähköasentaja, joka työskenteli ensin Vaasan Sähkössä ja sitten Oy Strömberg Ab:n palveluksessa. Äiti oli työssä leipomon myymälässä ja myöhemmin myös Strömbergillä. Maj-Len ja pikkuveli Per-Åke olivat isovanhempien hoidossa sekä päiväkodissa. Äiti sai tehtaan niklaamosta pahan nikkeliallergian, josta hän kärsi loppuikänsä. Perheellä oli kaupungissa palstaviljelys, ja kesällä aikaa vietettiin saaressa.

Vanhemmat kuuluivat Arbetsvänner-järjestöön, jonka kuorossa isä lauloi. Ruotsinkielinen kulttuuri oli perheessä erittäin vahva. Kotiin tuli sosiaalidemokraattinen Stockholms Tidningen, ja perhe kuunteli Ruotsin radiota. Maj-Len Rönnholmista ruotsalainen yhteiskunta ja sen kansankotikeskustelu tuntuivat todellisemmalta ja olivat lähempänä häntä kuin suomalainen ja suomenkielinen yhteisö.

Maj-Len Rönnholm päätti keskikoulun Vasa Svenska Flicklyceumissa 1959. Hän ei voinut jatkaa ylioppilaaksi saakka, koska perheeseen oli 1950-luvulla syntynyt vielä kaksi lasta ja talous oli tiukkaa. Kaksivuotinen kauppaopisto, Vasa handelsläroverk 1959–1961, oli mahdollinen, koska sitä varten sai opintolainaa.

Opistoaikanaan Maj-Len Rönnholm työskenteli Strömbergin huoltokonttorissa ja sai sieltä vakinaisen paikan valmistuttuaan 1961. Hän toimi siitä lähtien konttoritehtävissä vuoteen 1976 asti: ensin Strömbergillä 1961–1964 huoltokonttorissa ja kirjanpitotehtävissä, sitten rakennusliike Aarne Hakorannan toimistossa 1964–1972 ja jälleen Strömbergillä 1972–1976 aluksi sihteerinä ja sitten myyntitoimitsijana.

Perhepiiristä politiikkaan

Maj-Len Rönnholm tutustui tulevaan mieheensä Martti Remahliin Strömbergillä, missä tämä oli urakkatöissä. He avioituivat 1961, ja ensimmäinen lapsi syntyi samana vuonna. Seuraavana vuonna, osittain jo äitiyslomansa aikana, Maj-Len Remahl aktivoitui poliittisesti. Ystävyys poliittisesti aktiiviseen Riitta Prustiin syntyi, kun heidän aviomiehensä pelasivat yhdessä jalkapalloa Vaasan Kiistossa. Maj-Len Remahl liittyi Riitta Prustin kannustamana Huutoniemen sosialidemokraatteihin, joihin kuului paljon Strömbergin työväkeä. Martti Remahl ei aluksi hyväksynyt puolisonsa poliittista toimintaa iltamenojen vuoksi eikä myöskään siksi, että hän itse sympatisoi enemmän kommunisteja.

Maj-Len Remahl liittyi 1972 Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liittoon (STL). Hän oli aktiivisesti mukana poliittisessa toiminnassa, ja hänet valittiin myös työpaikkansa 400 työntekijän luottamusmieheksi 1972–1974. Hän oli STL:n Vaasan osaston puheenjohtaja 1975 ja kuului liiton Pohjanmaan piirin piiritoimikuntaan. Kun STL:n Vaasan aluetoimistossa tuli toimitsijan paikka auki, Maj-Len Remahl haki sitä ja sai sen. Hänestä tuli STL:n alueasiamies 1976–1980. Työhön kuului paljon matkustelua Vaasan ja Keski-Suomen läänin työpaikoilla. Hänen tuli huolehtia muun muassa siitä, että luottamusmiehet ja työsuojeluvaltuutetut tulivat työpaikoilla valituiksi.

Kun perheen nuorempi tytär Ann-Charlott (Lotta) syntyi 1980, Maj-Len Remahl ei enää halunnut matkustaa niin paljon ja haki Liiketyöntekijäin Liiton piiritoimitsijaksi. Tässä työssä alueena oli Vaasa ja rannikkoseutu. Siitä huolimatta, että aluetoimitsijan työ suuntautui pääosin Pohjanmaalle, yhteydet liiton johtoon toimivat hyvin.

Remahlin ahkeruus ja menestys työssä noteerattiin. Hänelle tuli kuitenkin täydellisenä yllätyksenä se, että erään toimitsijakurssin yhteydessä 1985 Liikeliiton puheenjohtaja Kauko Suhonen ja silloinen pääsihteeri Mauno Hietikko pyysivät häntä liiton puheenjohtajakandidaatiksi. Maj-Len Remahl mietti asiaa, ja kun perhe tuki häntä ehdokkaaksi asettumisessa, hän suostui siihen. Hän kirjoitti Liikeliitto-lehteen, mutta ei ollut muuten juurikaan esillä.

Ura ammattiliitossa

Liikeliitossa oli tuolloin vielä hyvin vähän naistoimitsijoita. Naisten valitsemista vastuunalaisiin tehtäviin kannustettiin – sitä jopa edellytettiin lainsäädännönkin puolesta. Työpaikoille oli luotava tasa-arvosuunnitelmia, ja valtaa oli jaettava myös naisille.

Maj-Len Remahlin ehdokkuutta siivitti keskustelu tasa-arvosta, sillä tasa-arvolaki tuli voimaan 1986. Liikeliitossa oli vastaehdokkaana toimitsija Raimo Lehtonen. Puheenjohtajakampanjaa leimasikin puhe siitä, valitaanko tehtävään pätevä henkilö vai nainen. Remahlilla oli nämä molemmat ominaisuudet, ja hänet valittiin Liikeliiton puheenjohtajaksi 16.6.1986.

Seuraavana vuonna Liiketyöntekijäin Liitto, Suomen Liikeväen Liitto ja ruotsinkielinen vastaava liitto Handels- och industritjänstemannaförbundet yhdistyivät Liikealan ammattiliitoksi, jonka puheenjohtajaksi Maj-Len Remahl tuli 14.2.1987. Palvelualojen ammattiliiton puheenjohtajana hän toimi 2000–2002.

Ammattiliiton puheenjohtajuus toi Maj-Len Remahlille useita luottamustoimia kotimaassa, muun muassa Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestössä ja eri sivistysjärjestöissä, sekä ulkomailla. Hän on kielitaitoinen ja pidetty esiintyjä. Hänet valittiin 1999 liikealan ammattiliittojen kansainvälisen järjestön FIET:n puheenjohtajaksi. FIET edusti kymmentä miljoonaa jäsentä. Tässäkin järjestössä, joka oli tuolloin jo 95-vuotias, Remahl oli ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja. Sittemmin hän toimi myös Union Network Internationalin puheenjohtajana.

Maj-Len Remahl asuu maalla ja harrastaa nuorimman tyttärensä kanssa hevosurheilua.




Mimmi Manninen – Oulun kaupungin rokottaja, sairaanhoitaja, kätilö ja Naisten Äänen asiamies

Tammikuun 19.p 1922 täytti ystävämme Mimmi Manninen 50 vuotta.

Hän on syntynyt Suomussalmella, missä isä oli kauppiaana. Suuren sisarusparven vanhimpana tyttärenä oli hänen jäätävä kotiin äidin avuksi silloin, kun vanhimmat pojat, kolme luvultaan, lähetettiin Ouluun kouluun.

Mimmi sai tyytyä siihen opetukseen, jonka tarjosi kotikylä, missä herttainen ruustinnatäti, Cilla Calamnius, piti koulua omille ja naapuriensa lapsille.

Elämänuransa alkoi Mimmi Manninen liikealalla Oulussa, jonne vanhemmatkin muuttivat, mutta työskenteleminen liikemaailmassa lienee tuskin vastannut niitä elämänarvoja, joita herttainen Cilla-täti Suomussalmen pappilassa oli kylvänyt herkkiin lapsen sieluihin. Mimmi Mannisen katse oli jo nuorena suuntautunut etsimään elämänuria, joilla voisi uhrautuvalla työllä palvella lähimmäistään.

Siksi hän lähti Tukholmaan, jossa usean vuoden toimi sairaanhoitajana. Juuri siihen aikaan Röntgen-säteet tekivät tuloansa maailmaan, ja Röntgen-koneen ääressä hän Tukholmassa ollessaan suorittikin parhaan työnsä. Sieltä palattuaan valmistui Mimmi Manninen kätilöksi toimien ensin Kouvolan synnytyslaitoksella ja sitten kunnan kätilönä Ylivieskassa, josta myöhemmin muutti Ouluun ja toimii nykyään kaupungin rokottajana.

Rokottamisen ohella hän harjoittaa vielä yksityistä sairaanhoitoa ja onpa hän jo muutaman vuoden ajan ollut työnjohtajanakin Oy Merijalin tehtaalla.

Siihen päivätyöhön, jonka Mimmi Manninen on tähän mennessä’ suorittanut, on vaadittu paljon uhrautuvaa mieltä ja lämmintä sydäntä, mutta omaten syvän ja vakaan, mutta samalla valoisan elämänkatsomuksen, ei työ ole häntä liiallisesti rasittanut.

Naisliiton Oulun osastoon, on Mimmi Manninen aina kuulunut sen perustamisesta asti ja jokainen ken v. 1920 otti osaa Liiton Oulussa pitämään kesäkokoukseen, pani varmaan merkille hänen miellyttävän, hillityn olentonsa. Missä vapaaehtoista työvoimaa on tarvittu, on Mimmi Manninen aina ollut valmis tarjoamaan apuaan, vaikkakin hänen joutohetkensä ovat paljon harvinaisempia kuin monen muun, joka aina syyttää puuttuvaa aikaa.

Naisten Äänen asiamiehenä hän niinikään jo on toiminut monta vuotta suurella menestyksellä. Hänen innostuksensa ja vakaumuksensa ei ole voinut olla vaikuttamatta moneen välinpitämättömäänkin, sillä siinä ei ole vain hetkellistä hehkua, vaan on se koko hänen olemuksensa sisältö.

Nimimerkki A.H. (Alma Hirvelä) muistelee Mimmi Mannista Naisten Äänessa vuonna 1922:

”Mimmi Manninen oli Oulun Naisliiton keskeisimpiä henkilöitä, sen perustamisesta asti kuuluen melkein aina johtokuntaan. Rikkaan henkensä antimista hän runsaasti ja napisematta antoi aina liiton jäsenille. Hänen Naisliiton kokouksissa suorittamansa ohjelma oli aina arvokasta kuultavaa, olipa se vakavaa tai leikillistä. Runo syntyi häneltä yhtä vaivattomasti kuin hauska murrejuttukin. Retkeily- ja matkakertomuksia osasi harva niin hauskasti kertoa kuin Mimmi Manninen.

Elämänkoulussa oli Mimmi Manninen oppinut antamaan arvoa toistenkin mielipiteille, suvaitsevaisuus kuului hänen olemukseensa. Mimmi Manninen oli naisasianainen sanan parhaimmassa merkityksessä. Kätilönä ja sairaanhoitajana työskennellessään hän oli jo nuoruudessaan oppinut näkemään paljon sellaista, joka opetti hänet ymmärtämään epäkohtia, joita naisen asemassa oli. Siihen aikaan, jolloin Mimmi Manninen toimi kätilönä, ensin Ylivieskassa, sitten Oulussa, ei ollut vielä upeita, ajanmukaisia synnytyslaitoksia, vain varsinkin varakkaammat hoidettiin kotona kätilön asuessa koko hoitoajan perheessä. Näin ollen oppi Mimmi Manninenkin katselemaan elämää ja naisen asemaa hiukan toisesta näkökulmasta kuin tosielämälle vieras sitä katselee. Runsaan elämänkokemuksensa samoin kuin suuren lukeneisuutensakin käytti hän muittenkin hyödyksi, joten hänen Oulun Naisliiton hyväksi tekemänsä työ on arvokas ja runsas.

Syvästi kaivaten muistavat Oulun Naisliiton jäsenet viisasta, älykästä, hyvää ihmistä ja uskollista luotettavaa ystävää.”




Hilja Teräskeli – toinen suomalainen naisprofessori vuonna 1945

Turun Yliopiston kansleri nimitti 6.4.1945 dosentti, lääk. ja kir. tri Hilja Helena Teräskelin Turun Yliopiston silmätautiopin professoriksi.

Professori Teräskeli on syntynyt Oulussa v. 1893. Lääk. kandidaattitutkinnon hän suoritti 1920, lääk. lis.tutkinnon 1926 ja lääketieteen tohtorin arvon hän sai 1934. V. 1936 nimitettiin hänet silmätautiopin dosentiksi Helsingin Yliopistoon ja v:sta 1940 hän on toiminut Helsingin yleisen sairaalan silmätautiosaston apulaisylilääkärinä.
Professori Teräskeli on toinen suomalainen naisprofessori. Ensimmäinen oli professori Laimi Leidenius, joka v. 1930 nimitettiin Helsingin Yliopiston synnytys- ja naistentautiopin professoriksi.

Mainittakoon samalla, että Alma Söderhjelm, joka on kauan asunut Ruotsissa, oli Helsingin Yliopiston ensimmäinen naisopettaja, dosentti 1906–1926 ja Turun ruotsalaisen Yliopiston ylimäär. professori 1927–1937.

Onnittelemme lämpimästi professori Teräskeliä.




Helena Fellman – Oulun tyttölyseon saksan- ja englanninkielen opettaja

Oulun tyttölyseon saksan – ja englanninkielen opettaja Helena Fellman täytti 60 vuotta helmikuun 9. päivänä v.1936.

”Helena Fellman on vanhaa oululaista liike- ja virkamiessukua, niin isän kuin äidinkin puolelta. Oulussa on hän koulunsa käynyt ja monissa eri paikoissa opettajana oltuaan jälleen Ouluun opettajaksi tullut. Varsinkin on Iin Olhava, jossa on hänen lapsuudenkotinsa ”Olhavan lasibruukki” hänelle hyvin rakas. Olhavan kauniit, avarat rannat ovat lumonneet hänet iäksi Pohjolan ihailijaksi.

Hyvän kodin lapsena, hyvän kasvatuksen saaneena ja vanhan kulttuurin tukemana ovat hänellä olleet kaikki edellytykset rikkaaseen, eheään elämään. Hyvät haltijat ovat hänen kehtonsa ääressä jakaneet hänelle hyviä lahjojaan. Ne ovat antaneet hänelle hyvän sydämen, joka tuntee myötätuntoa kaikkia kärsiviä ja elämän nurjalla puolella olevia kohtaan. Hyvä sydän on hänet suonut harrastamaan kaikkia hyviä harrastuskia ja palvelemaan niitä aatteita, joista hänen aikansa ollut rikas. Ihanteellisena hän aina uskoo hyvän voittavan maailmassa. Siksi onkin hänestä tullut ”vuosisadan vaihteisen”, kaikkia hyviä harrastavan naisen tyypillinen edustaja.

Naisasia ja rauhanasia ovat ehkä kaikkein lähinnä hänen sydäntään. Helena Fellman ei ole eristäytynyt ylhäiseen yksinäisyyteensä, kuten niin monet oppineet naiset tekevät. Hän on tunnollisesti maksanut kunniavelkansa sille liikkeelle, jonka ansiosta naisille on avautunut tie tieteen maailmoihin.

Oulun Naisliitolla on yli 10 vuoden ajan ollut suuri ilo lukea hänet jäsentensä joukkoon. Monen monet ovat ne esitelmät, puheet, matkakertomukset ja keskustelukysymykset, jotka hän Oulun Naisliitossa on esittänyt. Naisliiton lehti Rasti on aina ilmestynyt arvokkaana ja runsassisältöisenä yksinomaan hänen kynästään lähteneenä. Oulun Rauhanliiton perustamisesta asti on hän ollut sen toimivimpia jäseniä.

 

Uskolliselle aatteiden ja ihanteiden ihmiselle toivotamme vielä kauankin onnellisia, aurinkoisia päiviä.”

 




Eva Anttila – oman tiensä löytäjä ja kulkija

Eva Anttila toimi 1900-luvun alussa yhtenä modernin suomalaisen tekstiilitaiteen tienraivaajista. Hän kuului ikäpolveen, joka aloitti elämänuransa Suomen itsenäisyyden alkuvuosina. Aluksi Anttila toimi taidemaalarina, mikä näkyy selvästi hänen myöhemmin luomistaan kuvakudoksista. Muita 1900-luvun alkuvuosina tekstiilitaiteen pariin siirtyneitä taiteilijoita olivat muun muassa Margareta Ahlstedt (Ahlstedt-Willandt), Greta Skogster (Skogster-Lehtinen) ja Laila Karttunen. He suunnittelivat taidekäsitöitä ja käyttötekstiilejä. Tekstiili oli kotien ja juhlatilojen sisustuksen olennainen osa sekä liittyi vaatetukseen vastaten ihmisten kodikkuuden ja kauneuden kaipuuseen.

Kuitenkin nämä tekstiilitaiteilijat murtautuivat vanhan kansanperinteen tai koristeellisen taidekäsityön perinteestä pyrkien tietoisesti siirtämään sisäisen näkemyksensä kankaaseen kudotuksi aiheeksi, ainutkertaiseksi taiteelliseksi työksi, jonka tarkoituksena on antaa katsojalle visuaalinen elämys ja henkinen sanoma.

Eva Anttilan kehitykselle tekstiilitaiteilijana on ollut ominaista ennen kaikkea uniikkien kangaspuilla kudottujen ”maalausten” mestarillinen luominen. Hän on onnistunut yhdistämään kuvakudoksissaan tekstiilille ominaisen ilmaisukielen ja taidemaalarin tunnelmallisen värikylläisyyden.

1800-luvulla muutamat käsityöläiset alkoivat tietoisesti opiskella taidetta. He pestautuivat taideakatemioihin oppiakseen suunnittelua, värienkäyttöä ja koristelua. Näin sai alkunsa moderni käsityöllinen esinesuunnittelu, joka ei enää perustunut vanhoihin malleihin.

Sen sijaan 1600-luvun lopussa taas eräät kuvataiteilijat lähestyivät käsityötä. Perustettiin taideteollisuus- yhdistyksiä, jotka halusivat yhdistää korkeataiteen ja käsityön. Nämä useimmiten miespuoliset taitelija-suunnittelijat eivät valmistaneet itse suunnittelemiaan tuotteita. Näin luotiin perustaa suunnittelun erottamiseksi itse tuotteen valmistuksesta teollisuuden tarpeita varten.

Samoihin aikoihin syntyi myös toinen uusi toimintatapa alalla, kun yleisimmin naiset yhdistivät teknisen osaamisen ja taiteellisen kompetenssin valmistaen itse suunnittelemansa tuotteet. Nämä naiset toteuttivat näkemystään studiotyyppisen taidekäsityön muodossa. Käsityöt olivat tuolloin juuri naisille luontaisia, koska kutominen, neulominen ja kirjonta olivat osa keskiluokan tyttöjen kasvatusta.

Eva Anttilan pitkä ura tekstiilitaiteilijana

Eva Anttila syntyi Tampereella 1894 ja kuoli Espoossa 1993. Hänen uransa kuvataiteilijana ja tekstiilitaiteilijana Suomessa ulottui kahdeksalle vuosikymmenelle. Hän oli erittäin tietoinen taiteilijan kutsumuksestaan.

Jo nuorena Eva Anttilan kiinnostus heräsi piirustukseen ja kuvataiteeseen, jotka kuuluivat tuolloin nuoren naisen koulutukseen. Kiinnostus syveni ja johti elinikäiseen uraan taiteilijana. Anttila sai taidemaalarin koulutuksen Helsingissä Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1913–1914 ja Helsingin yliopiston piirustussalissa vuosina 1914–1917 mm. Hugo Simbergin ja Eero Järnefeltin ohjauksessa. Anttilan taideopinnot 1910-luvulla alkoivat aikana, jolloin Suomessa ei vielä koulutettu tekstiilitaiteilijoita.

Eva Anttilan hankkima koulutus Taideteollisessa keskuskoulussa vuosina 1914–1917 ja Fredrika Wetterhoffin kutomakoulussa vuonna 1917 merkitsivät hänelle läpimurtoa taidekäsityön maailmaan aluksi suunnittelijana ja myöhemmin kuvakudosten tekijänä.

Eva Anttilalta löytyy Aalto yliopiston ARTS-koulun (Aalto yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, englanniksi Aalto University, School of Arts, Design and Architecture) kuvatietokannasta seitsemän sommittelupiirustuksen oppiaineessa tehtyä piirustusta vuosina 1914–1916. Aiheina olivat mm. ”teatterilaukun” suunnitelma, nauhaornamentteja sekä kasviaiheisia piirustuksia.

Käden taidot olivat Eva Anttilalle jo sukuperintöä. Isoäiti Ulrika Helander, sepän vaimo Orimattilan Luhtikylästä, oli osaava kutoja ja erityisesti värien taitaja. Myös Anttilan töissä näkyy vahva koloristinen osaaminen ja lahjakkuus. Kangaspuilla toteutettava tekstiilitaide liittyy elimellisesti ikivanhaan suomalaiseen käsityöperinteeseen, jonka toteuttajana olivat naiset.

Eva Anttilan debyytti taiteilijana oli vuonna 1915. Aluksi hän maalasi pastelli-, vesi- ja öljyvärimuotokuvia. Ensi alkuun malleina esiintyivät hänen omat veljensä sekä perheen tuttavien lapset. Anttilan varhaisten maalausten ja piirrosten aiheina eivät yleensä olleet maisemat. Vasta myöhemmin kuvakudoksiin ilmestyi metsäaihe syvyysvaikutelmineen.

Matkoillaan esimerkiksi Islannissa 1940-luvulla taiteilija maalasi maisemakuvia. Vähitellen Eva Anttila maalasi nuorena taiteilijana vaativampia öljyväritöitä aikakaudelle ominaiseen realistiseen tapaan: esimerkiksi 1920-luvulta mainittakoon teokset ”Ukko Artjärveltä”, ”Interiööri kodista” sekä teos nimeltä ”Nuori mylläri”. Anttila osallistui Suomen taiteilijain ryhmänäyttelyihin vuosina 1915-18, 1926 ja 1928.

1920-luvulla Eva Anttila alkoi maalaustensa toteuttamisen myös kangaspuilla. Hän oli naimisissa sisustusarkkitehti Arttu Brummerin kanssa vuosina 1923–1926. Brummeria on luonnehdittu ”Suomen taideteollisuuden isäksi” Hän oli energinen ja intomielinen taideteollisuuden esitaistelija, joka innosti opiskelijoita ja alkavia taiteilijoita taideteollisuuden suuntaan.

Arttu Brummer on tunnettu erityisesti huonekalujen ja lasiteosten suunnittelijana. Hän vastasi Domus-lehdestä vuosina 1930–1932 , joka oli sisustustaiteen, taideteollisuuden ja taidekäsiteollisuuden äänenkannattaja. Hän esitti taideteollisuutta koskevia käsityksiään alan lehdissä, kuten esimerkiksi Käsiteollisuuslehdessä, ja Ornamon vuosikirjoissa. Myös Eva Anttila kirjoitti tekstiilitaiteesta lehtiin ja Ornamon vuosikirjoihin sekä toimi järjestöaktiivina.

Eva Anttila perusti oman tekstiilistudionsa vuonna 1928 ja toimi Taideteollisuuskeskus- koulun taidetekstiilialan ensimmäisenä opettajana vuosina 1926–1928. Tekstiilitaiteen osasto perustettiin vuonna 1929 Taide-teollisuuskeskuskouluun (Taideteollinen korkeakoulu, joka muutti nimensä 2010 Aalto yliopiston ARTS-kouluksi).

Ammattiaineiden opettajat olivat alusta lähtien naisia ja myös opiskelijoiksi hakeutuivat pääosin naiset. Ensimmäinen miespuolinen tekstiilitaiteilija sai paperit vuonna 1948 ja vuoteen 2005 mennessä osastolta oli valmistunut vain kuusi miestä. Vuonna 1931 valmistuneen eduskuntatalon huonekalujen suunnittelijana toimi Arttu Brummer. Eva Anttila suunnitteli ja kutoi niihin tarvittavat kankaat.

Taideteollisuusliikkeen sosiaalisista päämääristä keskusteltiin vilkkaasti 1920- ja 1930-luvuilla. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa taideteollisuuden päämääränä oli ylemmän keskiluokan kaupunkilaiskotien kaunistaminen.

Art nouveu -tyylisuuntaus korosti taidekäsityötä, kun taas 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, varsinkin Saksassa, korostui modernismin tyylisuuntaus ja joukkotuotanto. Aikaisempina vuosisatoina taitavimmat käsityöläiset olivat tehneet tuotteitaan hovien ja eliitin tarpeisiin. Sen sijaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä oli tavoitteena kansan enemmistön kotien kaunistaminen.

Sosiaalinen suuntautuminen liittyi teollistumiseen, jonka perustana oli standardointi ja rationalisointi. Haluttiin teollisesti taiteen avulla syrjäyttää ”krääsän” tuottaminen ja ylenpalttinen koristelu. Lähtökohtana oli, että aiheita ei saa kopioida menneisyydestä, vaan niiden tuli löytyä omasta ajasta. Modernin teollisen tuotannon ydin oli voittojen tavoittelussa. Tuotanto saattoi kehittyä jopa suurteollisuudeksi, jolloin tähdättiin mahdollisimman suureen myyntimäärään ja tavaroiden kulutukseen.

Sosiaalisen reformin ajatus liittyi taideteollisuuteen. Kauneutta haluttiin tuottaa kaikille – ei vain yläluokalle. Kuitenkaan Suomessa taideteollisuus ei vielä 1900-luvun alussa toteutunut, vaan taideteollisuustuotteet olivat pääasiassa ammattikäsityötä, taidekäsityötä ja manufaktuurituotteita, ehkä lasi- ja keramiikkateollisuuden tuotantoa lukuun ottamatta.

Eva Anttila totesi 1933, että ”demokraattiset suuntaviivat” ohjaavat tekstiilitaiteilijoiden työtä: ”Nykyään tietää jokainen aikaansa seuraava tekstiilitaiteilija ´prikulleen´, mitä tarveaineet maksavat ja painavat, mikä laatu ´kävelee´ itsestään ja mikä jää hyllylle. Hän tietää, että kauniskin on suhteellinen käsite ja psykologinen näkemys arvokkaampi kuin naiivi ihanteen palvonta.” Anttila osoitti näin ollen liiketoimintaosaamisen ja markkinoinnin perusperiaatteiden tuntemusta.

Sotien välisenä aikana Suomen taide-elämässä vallitsi kiivastahtinen kollektiivinen luomisvaihe. Suomen taide-elämän piirit eri taidealoilla olivat erittäin suppeat. Helsingissä voitiin sanoa kaikkien tuntevan tai tienneen toisistaan. Helsingin kahviloissa kokoontuivat ajan nuoret taiteilijat erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla. Heidän joukossaan oli arkkitehteja, sisustusarkkitehteja, muotoilijoita sekä kuvataiteen, kirjallisuuden ja musiikin edustajia. Naisarkkitehdeista on Eva Anttilan yhteydessä erityisesti mainittava Salme Setälä ja Aili-Salli Ahde.

Arttu Brummer ja Eva Anttila itseoikeutetusti kuuluivat tähän iloiseen joukkoon. Pojan Paavo Anttilan mukaan Anttila tuolloin jopa harrasti tenniksen pelaamista. Ryhmässä keskusteltiin vilkkaasti taiteen kansainvälisistä virtauksista: modernismista, Saksassa syntyneestä Bauhaus- liikkeestä, funktionalismista, art deco-suuntauksesta jne. Ryhmä kokoontui myös vuonna 1928 toimintansa aloittaneessa Helsingin Nervanderinkadun Taidehallissa. Ryhmä teki yhdessä myös junamatkan Pariisiin tutustuakseen Pariisin taide-elämään. Osallistumisella ko. taide-elämään tarkoitetaan tässä yhteydessä rahanpuutteen vaatimaa muotokuvapiirrosten laatimista kadunvarressa.

Eva Anttila osallistui useaan taideteollisuutta koskevaan näyttelyyn ulkomailla. Maininnan arvoisia kansainvälisiä näyttelyitä olivat maailmannäyttelyt Pariisissa 1925, Barcelonassa 1929, Brysselissä 1935, Pariisissa 1937 ja New Yorkissa 1939. Eva Anttila osallistui myös Milanossa pidettyihin triennaaleihin vuosina 1933, 1951 sekä 1954. Pohjoismaisiin näyttelyihin Eva Anttila osallistui Göteborgissa vuonna 1939 ja Tukholmassa 1946. Näyttelyitä oli myös kaukaisemmissa maissa, kuten USA:ssa pidetyt Design in Scandinavia – näyttelyt 1954–1957 ja näyttelyt Rio de Janeirossa ja Sao Paulossa vuonna 1958 sekä näyttely USA:ssa 1964.

Vähitellen Eva Anttilan nimi tekstiilien suunnittelijana ja kuvakudostaiteilijana iskostui etenkin taidealaa seuraavien suomalaisten mieliin. Anttilan pojanpoika Veikko kertoi seuraavan suvun piirissä esiintyvän anekdootin. Kerran arkkitehti Alvar Aalto osui samaan junavaunuun kuin Anttila. Hän kysyi: ”Oletko sinä se tyttö, joka tekee niitä röijyjä?”

Oman kutomonsa Eva Anttila perusti 1940-luvulla. Hänellä oli silloin työssä kutojia, jotka kutoivat käyttötekstiilejä. Uniikin työskentelyn ja sarjatuotannon yhdistäminen samaan uraan on tyypillistä Suomen suppeilla markkinoilla. Anttila tunsi kuitenkin olevansa enemmän uniikkiteosten laatija kuin kutomon johtaja ja kutomoa varten suunnitteleva taiteilija. Hänen mallina toimineet maalauksensa olivat sitä paitsi liian monimuotoisia ja yksityiskohtaisia sopiakseen teollisen kutomossa tapahtuvan sarjatyöhön.

Kyseessä on kaksi erilaista strategiaa toimia tekstiili- ja kuvakudos-taiteilijana. Toisaalta tekstiilitaiteilija Dora Jung (1906–1980) onnistui menestyksekkäästi toimimaan yrittäjänä oman toimiston puitteissa ja laatimaan rakastettuja malleja sarjatuotantoa varten. Eva Anttila omistautui uniikkien kuvakudosten tekemiseen 1950-luvulla täyspäiväisesti, kun se tuli taloudellisesti kannattavaksi. Tilanne kuvastaa myös tämän taidemuodon tulemista aikaisempaa hyväksytymmäksi.

Eva Anttila laati luonnoksen tai paremminkin taidemaalauksen värillisen piirroksen pohjalta, tai myöhemmin värillisistä papereista laaditun mallin pohjalta.  Seuraavassa vaiheessa hän oikeastaan loi kuvakudoksen mallin uudestaan huomioiden lankojen värien ja kangaspuiden asettamat vaatimukset.

Lankojen värjäys tapahtui erikseen hänen työtiloissaan Katajanokan Luotsikadulla käyttämällä niissä saksalaisia tehdasvärejä. Eva Anttila kertoikin valmiiden kuvakudosten kestävän pesua niiden kerättyä pölyä ja likaa aikojen saatossa. Hän toistamalla toisti kuvakudosten värien säilyvän ennallaan pesun jälkeen.

Eva Anttila kehitti oman kutomistekniikkansa niin, että luonnoksen maalaukselliset muodot ja yksityiskohdat oli mahdollista toteuttaa. Kutomisen tuloksena olivat eläväpintaiset kuvakudokset, joihin liittyi lämmin ja pehmeä tekstiiliteoksen kosketeltavuus. Nykyiset tekstiilitaiteilijat ovat saattaneet saada esiin kuvakudosten kolmiulotteisuutta kutomistekniikan ja erityisten lankojen avulla. Anttila suunnitteli ja valmisti kuvakudoksensa lankojen värjäyksestä asti valmiiksi teokseksi itse uniikkityönä.

Jos kuvakudosta tilaava asiakas osoitti jotakin Eva Anttilan aikaisempaa työtä ja halusi ostaa samanlaisen, taiteilija koki tilanteen kiusalliseksi. Vastaavasti, jos teoksen olisi pitänyt väreiltään sopia asiakkaan sisustuksen väreihin, tilanne oli jälleen taiteilijalle haasteellinen.

Kuvakudosten, etenkin suurten teosten, luominen oli hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa työtä monine vaiheineen. Kuvakudostekniikan opettajana Eva Anttila valitti, että opiskelijat oppivat kyllä tekniikan, mutta teoksen onnistuminen vaati lisäksi taiteellista näkemystä aiheesta. Opiskelijalle esteen ryhtyä vaativammassa mielessä kuvakudostaiteilijaksi saattoi muodostaa työskentelyn hitaus ja pitkäjänteisyys.

Aikaisempina vuosikymmeninä kuvakudosten arvostus ei ollut etenkään suuren yleisön keskuudessa sitä luokkaa kuin oli varsinaisten taidemaalausten. Ennakkoluulojen syynä saattoi olla epäily työn kestävyydestä materiaalin suhteen, vanha kutomisen perinne liittyen maaseudun elämään tai tottumattomuus nähdä tekstiilitaideteoksia uudella tavalla. Uudenlaista tekotapaa usein aluksi vierastetaan taiteessakin.

Suomessa ihannoitiin 1900-luvun alkuun tultaessa kansallismielistä taidetta ja harmaansävyistä maisemamaalausta. Eva Anttila sen sijaan edusti värikästä, urbaania kaupunkilaiseen kulttuuriin liittyvää aihepiiriä tai suorastaan fantasia-aiheita. Henkilökuvat hänen kuvakudoksissaan olivat kirjallisuudesta, teatterista tai oopperasta peräisin olevia tyyliteltyjä hahmoja. Naishahmoilla oli usein korostetun komeita entisajan hattuja ja pitkähelmaisia entisajan pukuja. Aiheina oli myös satuolentoja tunnetuista tarinoista.

Tyypillisiä Eva Anttilan kuvakudosten aiheita henkilöaiheiden ohella olivat kaupunkikuvat – yleensä muistuttaen Katajanokan jugendarkkitehtuuria. Yksittäiset erityyliset talot tai romanttiset huvilat olivat hänelle myös mieluisia aiheita. Tosin Anttila saattoi huvittuneesti selittää rakennusten arkkitehtuurin olevan hieman sinne päin viitteellistä.

Värit olivat pehmeitä tai kirkkaita, väriyhdistelmät yllättäviä ja villalangan pehmeys korosti värien soinnukkuutta. Arkkitehti Ilmi Haapio, Eva Anttilan hyvä ystävä, korosti erityisesti sinisen värin käyttöä Anttilan kuvakudoksissa.

Tilaustöissä, esimerkiksi kirkkotekstiileissä, esiintyi pelkistettyä tyylittelyä tai maalauksellista valaistuneisuuden vaikutelmaa alttaritaulussa. Vasta myöhempinä vuosikymmeninä Eva Anttilan kuvakudoksissa tuli esiin maisema- tai abstrakteja aiheita. Pienissä teoksissa näkyi kasvi- tai kukka-aiheita.

Eva Anttilan metsää esittävissä kuvakudoksissa näkyi hienosti toteutettuna syvyysvaikutelma. Toisenlaisia maisema-aiheita olivat esimerkiksi ne eskapistiset etelän fantasiamaisemat, joissa katsoja pääsee pois pohjoisesta maahan tai saareen, jossa on valoa ja värejä.

On mielenkiintoista vertailla Eva Anttilan samasta aiheesta laatimia kuvakudosten variaatioita. Väreillä pystyy luomaan todella vaikuttavia ja intensiivisiä tunnelmia. Myöhemmällä iällä Eva Anttila usein laatikin kuvakudoksia varioiden aikaisempia aiheitaan. Eva Anttilan mielikuvitusta ja luomisvoimaa vuosikymmenestä toiseen jatkuneen uran aikana täytyy ihailla.

Kun jokin uusi taideteollisuuden muoto – kuten maalaukselliset kuvakudokset – ilmaantuu tekstiilitaiteen piiriin Suomessa, kestää aikansa ennen kuin se löytää paikkansa ja tulee hyväksytyksi. 1930-luvulta lähtien esiintyi kritiikkiä Eva Anttilan kangaspuilla toteuttamaa maalauksellista kuvakudostaidetta kohtaan. Osittain kysymys saattoi olla sukupuoliasenteista, toisaalta moderni pelkistetty ilmaisu taiteessa alkoi saada osakseen yleistä ihailua.

Eva Anttilan ”impressionistinen kuvakudonta” vaikutti joidenkin kriitikoiden mielestä väärään materiaaliin toteutettuna taiteena. Lyyrisen ”naisellisen” otteen sijaan kaivattiin ”miehekkäämpää” lujaa otetta. Anttilan kuvakudoksia saatettiin pitää ”taruilevina” tai ”tunnelmoivina”, vailla selkeää objektiivista sanomaa. No, aikanaan impressionismiakin ihmeteltiin maalaustaiteessa.

Suomen modernin tekstiilitaiteen varhaisista edustajista on mainittava esimerkiksi Laila Karttunen (1895-1980). Hänen kehityksessään kuvakudosten osaajaksi on paljon yhtymäkohtia Eva Anttilan uran kanssa eikä vain uran pituuden suhteen. Karttunen toimi ennen kaikkea Fredrika Wetterhoffin työkoulussa (koulun nimi on useasti vaihtunut viime vuosikymmeninä) piirustuksen opettajana, suunnittelijana ja taiteellisena johtajana kaikkiaan 26 vuoden ajan. Myös hän toimi uuden tekstiilitaiteen kehittäjänä, vaikka hän myös laati malleja kutojille ja johti ammattikutomoa.

Laila Karttunen pitäytyi perinteisissä suomalaisissa työtavoissa ja osittain myös perinteisessä aihemaailmassa. Hän kokeili mielellään erilaisia aiheita ja työtapoja. Hänen laatimissaan henkilöhahmoissa ilmenee kangaspuilla kutomisen takia tietynlainen vertikaalisuus (eli kudottuna vaakasuoraan aiheen sivusta käsin). Päin vastoin kuin Eva Anttilan henkilöhahmoissa näkyvät enemmän kaarevat linjat, monimuotoisuus ja keveys. Hänellä on maalauksenomaisuus ensisijainen asia kangaspuiden asettamien vaatimusten edellä. On yleisesti todettava, että Suomen tekstiilitaiteen naisedustajat ovat usein olleet huomattavan pitkäikäisiä säilyttäen luomisvoimansa monen vuosikymmenen ajan vahvana.

Eva Anttilan tekstiilitaiteen yksityisnäyttelyitä olivat näyttelyt vuosina 1943 ja 1949 Helsingissä, Tampereella 1948, Anglo French Art Centressä Lontoossa 1949, Röhsska Museetissä Göteborgissa 1949, Helsingissä 1956 ja Pinx gallerian näyttelyt Helsingissä vuosina 1962 ja 1971. Tampereella hän piti yksityisnäyttelyn vuonna 1979, ja viimeiseksi Anttila piti 89-vuotiaana näyttelyn Helsingissä Kluuvin galleriassa 1983. Näissä viimeisissäkin näyttelyissä oli esillä runsaasti uusia teoksia, joissa ilmeni kehitystä ja kokeilevuutta tavanmukaisempien töiden rinnalla. Eva Anttila vastaanotti vuonna 1961 Pro Finlandia -palkinnon.

Eva Anttilan kansainvälinen toiminta

1800-luvun lopussa Norjassa, Ruotsissa ja myös Venäjällä oli käynnissä kansallisesti suuntautunut taideteollinen uudistusliike. Vuonna 1879 perustettu Suomen Käsityön Ystävät pyrki kehittämään suomalaista tyyliä.

Sen sijaan C. G. Estlanderin kannattamassa Taideteollisuusyhdistyksessä ja sen koulussa ei ilmaistu halua kansallisen tyylin luomiseen. Estlander ajatteli, että kansallisilla tyyleillä ei ollut taloudellista merkitystä eivätkä ne olleet vientiteollisuutta muinaispohjalaisuuden ja vastaavien kansallisten piirteiden korostamisineen.

1930-luvulla Domus lehden toimituksen nimissä Arttu Brummer totesi, että pula-ajasta, poliittisista jännitteistä ja taantumuksesta huolimatta nuoren itsenäisen Suomen valtion on kyettävä luomaan omaperäistä kulttuuria. Hän halusi, että luotaisiin uusi suomalainen kulttuuri. Domuksen toimituksen tehtävänä oli edistää Suomen taidekulttuuria sekä toimia taideteollisuutemme ja tehdastaiteemme hyväksi.

Eva Anttilan tekstiilitaiteen tyyli noudatti yleismaailmallisia ihanteita. Se ei ollut luonteeltaan entisajan käsityöperinteeseemme liittyvää kansallista tyyliä. Asiantilaan on vaikuttanut suuresti Anttilan halu olla mukana kansainvälisissä virtauksissa yleispätevällä tavalla, alleviivaamatta muodissa olleita taiteen ismeja ja trendejä.

Tähän kehitykseen lienee vaikuttanut Eva Anttilan monet opintomatkat ulkomaille. Tosin matkustaminen tuolloin ei ollut suinkaan kovin tavallista. Anttilan vanhemmat matkustelivat ulkomailla useaan otteeseen, esimerkiksi isä Werner Anttila (1869-1954) kirjallisuuden kääntäjien kokouksissa ja kirjailijaäiti Selma Anttila (1867-1942) monien kiinnostuksen kohteidensa (mm. rauhanaate, raittiusliike ja teosofia) tilaisuuksissa ja konferensseissa.

Eva Anttilan vanhemmat olivat erittäin kielitaitoisia, kielten oppiminen oli myös Eva Anttilalle luontaista. Sitä paitsi Helsinki oli kielellisesti varsin moninainen. Suomen sivistyneistön 1900-luvun alkupuolella oli vaivattomasti esiinnyttävä suomen ja ruotsin kielellä. Myös venäjänkielistä puhetta kuuli Helsingissä useammin kuin nykyisin.

Eva Anttilan opintomatkat suuntautuivat seuraavasti: Saksa 1923, Italia 1923, Ranska 1925, 1937 ja 1958, Englanti 1949, 1952 ja 1960, Ruotsi 1933, 1946 ja 1949, Hollanti 1960 sekä Yhdysvallat 1963 ja 1966. Ne eivät olleet pelkästään opintomatkoja. Hän toimi myös pysyvämmässä mielessä kuvakudostekniikan opettajana eri kohdemaissa, kuten Reykjavikissa vuonna 1947, Lontoossa 1949 sekä Yhdysvalloissa Michiganissa ja Montanassa 1964. Samalla kun Anttila opetti, hän loi rinnalla kuvakudoksiaan. Niitä hankittiin usein kohdemaan joihinkin museoihin ja yksityiskokoelmiin.

Yhdysvalloissa ollessaan opetustehtävissä Eva Anttila loi kuvakudoksia aiheena esimerkiksi pilvenpiirtäjiä rivistönä veden äärellä. Kyseinen klassinen aihe sopi kangaspuilla helposti toteutettavaksi. Varsinaisen ihailun kohteena ja aiheena olivat kuitenkin Yhdysvalloissa Crand Canyonin värikylläiset maisemat erilaisissa valaistuksissa. Tätä aihetta Anttila työsti vielä Suomessa Yhdysvalloista palattuaan.

Eva Anttila kertoi kerran matkustaneensa Yhdysvalloissa ollessaan Crand Canyonissa toimineen arkeologisen ryhmän luo nähdäkseen dinosaurusten luulöytöjä niitä koskevan kaivauksen yhteydessä.

Hän sai kaivausryhmältä lahjaksi pyöreiksi hioutuneita dinosaurusten vatsassa olleita kiviä. Dinosaurukset käyttivät kiviä vatsassa ruoansulatuksen helpottamiseksi, siellä ne kivet hioutuivat sileäpintaisiksi. Myöhemmin Suomessa Eva Anttila piti dinokiviä aarteitaan kotonaan Katajanokan Luotsikadun asunnossa kirjahyllyn päällä. Niitä hän sitten lahjoitteli taiteilijakollegoilleen vierailujen tuliaisina vierailujen yhteydessä.

Matkustelu pitkiä matkoja ulkomailla henkilöautossa ystävien hoitaessa ajamisen sai Eva Anttilan miettimään autonajotaidon opettelemisen tarpeellisuutta. Hän hankkikin ajokortin ollessaan noin 70-vuotias.

Naistaiteilijoiden yhdistys Minna Canth Seura perustettiin vuonna 1946. Siihen kuului eri alojen naistaiteilijoita etupäässä Helsingistä kirjailijoista kuvataiteiden edustajiin. Seuran jäsenet olivat entuudestaan usein ystäviä keskenään, Helsingin eri taiteen alojen piirit kun olivat suhteellisen pienet.

Yhdistyksen tilaisuuksissa oli mahdollista tehdä tuttavuutta taiteilijoiden kanssa, joita ei entuudestaan tuntenut. Tämä johti vuosikymmeniäkin kestäneisiin ystävyyssuhteisiin. Vielä 1980-luvulla Eva Anttila kävi seuran tilaisuuksissa. Hänellä oli koko elämänsä ajan erittäin hyvä terveys. Hän saattoi lähes päivittäin vielä 1990-luvullakin kävellä reippaasti naistaiteilijakollegan kanssa Katajanokalta Cafe Ursulaan Helsingin Kaivopuistoon.

Minna Canth Seura järjesti 30.3.1984 Eva Anttilan 90-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kansallispäivälliset iltapukujuhlana Helsingin Seurahuoneen kabinetissa. Juhlavaan tilaisuuteen osallistui noin 80 vierasta juhlimaan pitkän uran tehnyttä taiteilijaa.

Seuran tyylikäs ja kunnianarvoisa puheenjohtaja kirjailija Aale Tynni edusti seuraansa samoin kuin valkotukkainen kirjailija Tyyni Tuulio, teatterin historian asiantuntija Ritva Heikkilä ja arkkitehti Ilmi Haapio. Tekstiilitaidetta edusti tilaisuudessa mm. professori Kirsti Rantanen Taideteollisesta korkeakoulusta. Tilaisuuteen osallistui myös taideteollisuuden ja tekstiilitaiteen alan yhdistysten johtohenkilöitä sekä luonnollisesti Eva Anttilan sukulaisia ja ystäviä.

Eva Anttilan kuvakudoksia on Helsingin Designmuseon kokoelmissa. Taiteilijan kuoltua 99-vuotiaana vuonna 1993, järjestettiin Helsingin Designmuseossa muistonäyttely keväällä 1994, 100 vuotta taiteilijan syntymästä. Seuraavana vuonna se pidettiin Tampereella. Anttilan kuvakudoksia on Malmön taidemuseossa Ruotsissa, Port Waynen taidemuseossa Indianassa Yhdysvalloissa, Victoria ja Albert museossa Lontoossa, Cooper Union museossa New Yorkissa ja Hurschler Collection museossa Pasadenassa Kaliforniassa.

Eva Anttila vastaanotti opiskelijoita ja opiskelijaryhmiä mielellään kotonaan Luotsikadulla Katajanokassa. Nuorison pyrkimysten kuunteleminen ja tukeminen oli hänestä tärkeää. Näin tapahtui erityisesti pojanpoikien Veikon ja Mikon ollessa kyseessä. He auttoivat isoäitiään erinäisissä askareissa alkaen kuvakudosten kehystämisestä aina kodissa tarvittavaan apuun tai autolla ajamiseen.

Eva Anttila oli säästäväinen perheen yksinhuoltaja, taloudellisissa asioissa tarkka kautta sotavuosien ja erinäisten taiteen luomisen eri vaiheiden ollessa kyseessä. Vanhemmiten hän piti aina käsilaukussaan kohtalaisen hyvää käteissummaa kaikenlaisten tilanteiden varalta. Hän antoi myös tarpeen tullen taloudellista tukea pojanpoikien käyttöön. Näin hän esimerkiksi kannusti pojanpoikaa Veikkoa matkustamaan ulkomaille. Sehän oli ollut Eva Anttilan elämässä erittäin merkittävä ideoita ja kokemuksia antava tekijä.

Lopuksi

Eva Anttila kuului ikäpolveen, joka aloitti elämänuransa Suomen itsenäisyyden alkuvuosina. Vaikka uuden tekstiilitaiteen alkuna pidetäänkin yleensä Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemaa Liekki-ryijyä ja hänen muita vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyä varten suunnittelemiaan kansallisromanttisia ja jugendtyylisiä tekstiilejä, nämä tekstiilit jäivät tavallaan irrallisiksi ilmiöiksi Suomen tekstiilitaiteessa.

Tekstiilien pariin siirtyi varhain joukko naistaiteilijoita, joiden toiminta taiteenlajin kehittäjinä jatkui monen vuosikymmenen ajan. Eva Anttila heidän joukossaan sukeutui kuvataiteilijasta täysveriseksi ja täysaikaiseksi kuvakudostaiteilijaksi, joka loi värikylläisiä maalauksia uniikkitaideteoksina kangaspuilla. Entisaikojen työvälineestään huolimatta Anttilan kuvakudokset edustivat ajatonta modernia, jopa yleiskansainvälistä otetta. Kangaspuut eivät asettaneet kuvakudoksissa ilmaisulle estettä, vaan niiden maalauksellisuus oli vapaata ja sävykästä vedoten suoraan katsojan tunteisiin.

 




Lydia Sofia Hägg – Oulun postin expeditööri

Lydia Sofia Hägg täytti 50 vuotta jouluaattona 1921. Nimimerkki – s – kirjoitti  Naisten Ääni -lehteen hänestä näin:

”Pietarsaaren postikonttorin expeditööri Lydia Sofia Hägg, joka oli palvellut postilaitosta Oulussa, Pudasjärvellä, Torniossa ja Pietarsaaressa monessa eri toimessa ja asemassa m.m. moneen kertaan vt. postinhoitajana täytti jouluaattona t.k. 24 päivänä 50 vuotta.

Hän on syntynyt Oulussa ja on siis Pohjanmaan lapsia, ja Pohjanmaalla on hän elämäntyötään tähän asti suorittanutkin. Kohdakkoin joutuu hän toimineeksi Pietarsaaressa 25 vuotta. Työssään ja toimessaan postilaitoksessa on hän kaikkien yksimielisen tunnustuksen mukaan ollut ahkera ja tunnollinen, mitkä ominaisuudet ovat olleet ei ainoastaan esimerkkinä nuoremmalle polvelle, vaan myöskin aiheena siihen, että Lydia Häggiä palveluspaikkakunnallaan kunnioitetaan ja häneen virkailijana luotetaan. – Virkansa ohella on häntä käytetty julkisissa luottamustoimissakin ja on hän nykyäänkin jäsenenä Pietarsaaren suomalaisen lastentarhan ja sikäläisen suomalaisen seuran johtokunnissa. Kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa on hän niin hyvin henkilökohtaisella työllään kuin aineellisella avustuksellaan kannattanut omaksumiaan hyviä rientoja, kuten naisasiaa ja yhteiskunnan vähäosaisten aseman auttamista.

Mutta harrastuksissaan ei Lydia Hägg ole suinkaan yksipuolinen, vaan vireänä on hän seurannut paikkakunnallaan niitä henkisiä rientoja, jotka ovat olleet sopusoinnussa hänen periaatteittensa kanssa. Siksipä hänellä tasapuolisuutensa tähden on – ei ainoastaan tuttavia, vaan lukuisia henkilökohtaisia ystäviä kaikissa kansankerroksissa. Ystäville ja vieraille on hänen kotinsa ollut avoinna ja monet paikkakunnalle muuttaneet suomalaiset ovat saaneet hänestä ensimmäisen ja luotettavan ystävänsä.

Lukuisat olivat siksi ne sydämelliset onnittelut, joilla Lydia Häggiä hänen merkkipäivänsä johdosta muistettiin ja toivotettiin, että hän vielä kauan saisi toimia valtion ja yhteiskunnan hyväksi.”




Jenny Olivia Simelius – Oulun osastosta kansanperinteen keruuseen

Paavolan kylässä vuonna 1878 syntynyt Jenny Simelius kävi viisivuotisen Oulun suomalaisen tyttökoulun ja sen lisäksi yksivuotisen Mimmi Berghin johtaman jatkoluokan. Oulun suomalaisen lyseon rehtori Mauno Rosendahl tarjosi kuudelle tytölle mahdollisuutta osallistua poikalyseon opetukseen. Monen erikoisluvan jälkeen koulunkäynti edistyi hyvin ja Jenny kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1899.

Jenny samoin kuin hänen kuusi veljeään asuivat koko kouluajan Oulussa, josta oli vuokrattu asunto. Simeliusten lasten koulukotia hoiti täti Jenny Stenbäck. Kaikki Simeliuksen pojat saivat koulutuksen, mutta tytöistä vain Jenny, koska kahden vanhemman tytön ollessa kouluiässä suomenkielistä oppilaitosta ei ollut vielä tytöille. Pojat saivat aloittaa koulun jo 9-vuotiaana, mutta tytöt vasta 11-vuotiaana. Tyttöjen lukukausimaksu oli kaksinkertainen poikien maksuun verrattuna, paitsi lukion, jonka maksu oli sama kuin pojilla.

Jennyn isä, lukkari Josef Simelius olisi halunnut Jennistä tulevan kansakoulunopettajan, mutta Jenni kieltäytyi. Hän oli tutustunut Oulussa kuuromykkäkoulun toimintaan ja sen innoittamana halusi kuuromykkäkoulun opettajaksi. Jenny harjoitteli Kuopion Kuuromykkäkoulussa ja suoritti Jyväskylässä kansakoulunopettajan tutkinnon, auskultoi Kuopion Kuuromykkäkoulussa ja valmistui vuonna 1901 kuuromykkäkoulun opettajaksi.

Jenny Simeliuksen opettajan ura alkoi Pietarsaaren kuuromykkäkoulussa, josta hän siirtyi Oulun kuuromykkäkouluun ja toimi siellä eläkeikään saakka. Hän oli hyvin kielitaitoinen, joten hän pääsi opintomatkoille eri puolille Eurooppaa ja saattoi kehittää kuuromykkien opetusmenetelmiä.

Avioliiton Jenny Simelius solmi Samuli Paulaharjun kanssa vasta 40-vuotiaana.

Hän osallistui vuosina 1920–1942 miehensä kanssa kansanperinteen keruumatkoille haastatellen naisia. Muistiinpanoja hänelle kertyi noin 6 400. 

Naisliiton Oulun osaston arkistojen mukaan Jenny Simelius on kirjoittanut osaston perustamiskokouksen kulun ja vuosikertomuksen vuodelta 1917, joten ainakin tuolloin hän on ollut jäsen. Naisliittoon hän lienee tutustunut viimeistään vuonna 1913, jolloin oululaiset naiset olivat kutsuneet Suomalaisen Naisliiton luennoitsijan luentopäiville Ouluun ja tämä oli yöpynyt Oulun Kuuromykkäkoululla, jossa tutustunut koulun opetukseen ja toimintaan. Naisten Äänen jutussa ei mainita kenenkään opettajan nimeä, mutta oletettavasti myös kuuromykkäkoulun opettaja Jenny Simelius osallistui luentopäivien järjestelyihin. Luennoitsija vieraili myös muiden tulevien Oulun naisliittolaisten kuten Naima Kurvisen luona.




Marja Pakarinen – rehtori voi lähteä eläkkeelle, diakonissa ei

Lahtelaisen Marja Pakarisen jo 70 vuotta kestänyt elämäntyö diakonian parissa on poikkeuksellisen pitkä ja rikas. Ensin diakonissana ja sairaanhoitajana, alueensa ensimmäisenä hiippakuntasisarena, sairaanhoidon opettajana. Sitten edistyksellisenä rehtorina, jonka aikana Lahden diakoniaopisto tuli tunnetuksi korkeatasoisena ja haluttuna diakonia-alan kouluttajana. Eläkkeelle jäätyään hän vei diakoniaa Viroon, jatkoi kirjoittamistaan ja veti saattohoito- ja eläkkeelle valmentautumiskursseja.

Eikä aktiivinen työ diakonian ja sisarkunnan parissa ole päättynyt, vaan se jatkuu. Eli 1989 eläkkeelle jääneen Marja Parisen sanoin: Rehtori voi jäädä eläkkeelle, diakonissa ei.

Kehtolauluna Saimaan aallot

”Ei ollut Marjalla vielä aika taivaaseen lähteä”, luki onnittelukirjeessä, jonka Toivo Pakarinen ojensi 9-vuotiaalle tyttärelleen.

Selitys epätavalliseen tekstiin vie toukokuuhun 1926, jolloin Marja syntyi. Äiti, Edit, oli laivassa Saimaalla matkalla Viipurin synnytyssairaalaan, kun poltot alkoivat. Hän ehti kuitenkin Lappeenrantaan, ystäväperheeseen, jossa lapsi syntyi valekuolleena, napanuora kaulan ympärillä. Onneksi seuralaisena laivassa oli ollut Taipalsaaren seurakuntasisar ja perillä odotti kätilö, joka tiesi konstit: hän heilutti vastasyntynyttä jaloista.

Pian tämän jälkeen Pakarisen perhe muutti Pielisjärvelle ja sieltä kolme vuotta myöhemmin Kaustiselle, jonka kirkkoherraksi Toivo Pakarinen, evankelinen pappi, oli valittu. Äiti hoiti kirkkoherran virastoa, ja tätä työtä hän jatkoi myös Alastarolla, jonne 5-henkinen perhe muutti vuonna 1936. Valmiudet työhön hän oli saanut Vaasassa ruotsinkielisen sähkölaitoksen kirjanpitäjänä.

Alastarolla Marja kävi kansa-, mutta Loimaalla oppikoulun. Ylioppilaaksi hän pääsi viimeisenä sotavuonna. Ylioppilasluokastaan hän toteaa, että se oli oikein hyvä luokka. Niinpä he kokoontuivat joka vuosi vuoteen 2005 saakka tapaamaan toisiaan ja ihmettelemään ajan kulua. Kevättä, jolloin 21 nuorta vietti luokanvalvojansa pihassa kodikasta juhlahetkeä valkoiset lakit päässä onnellisen tietämättöminä edessä olevista vuosista.

Koulunpenkiltä sisarkodin hoiviin

Ensi kosketuksen diakoniatyöhön Marja Pakarinen sai ylioppilaskeväänä 1945. Tulevaisuussuunnitelmat oli tuolloin tavallinen puheenaihe, ja siitä Marjakin keskusteli luokkatoveriensa kanssa. Kun eräs heistä kertoi rukoilleensa, että Jumala kutsuisi hänet diakonissaksi, Marja ihmetteli valintaa. Toki hän pappilan tyttärenä oli diakonissan nähnyt, mutta ei hänen työtään tarkemmin tuntenut.

Asia valkeni, kun pappilaan tuli vierailulle Lahden Diakonissalaitoksen johtaja Elias Pentti, perheen ystävä. Päivällispöydässä hän kysyi Marjalta, mihin hän aikoo lähteä opiskelemaan. Marja kertoi tulevaisuudensuunnitelmistaan, jotka olivat olleet pienestä pitäen selvät: ensin sairaanhoitajaksi ja sitten 12 lasta. Kun vieras lähti, hän pyysi Marjaa saattajaksi linja-autoasemalle ja kertoi lähettävänsä tälle tietoa Diakonissalaitoksesta ja hakupaperit sinne, sillä ”laitokselle tarvitaan ylioppilaita, joilla on mahdollisuus tulla opettajiksi ja johtajattariksi”.

Marja Pakarinen ei voinut muuta kuin lähettää Lahden diakonissalaitokseen hakemuksensa, johon oli rehellisesti kirjoittanut, ettei hänellä ole kutsumusta diakoniaan, mutta uskoo Jumalan sen hänelle antavan. Kun kutsu sitten laitokseen kuului, hän seisoi eräänä syyskuisena päivänä Lahden asemalla ja kuuli kookkaan, valkomyssyisen diakonissan kysyvän: ”Onko se sisar Marja?” Toinen diakonissa odotti tulokasta diakonissalaitoksen ruokasalissa, jonne oli katettu lauantai-ateria: hernerokkaa, näkkileivän pala ja jälkiruoaksi teetä. Sen jälkeen uusi sisar majoitettiin Aamuruskoon, jossa hän sai huoneen kahdeksannen sängyn, hetekan, joka vedettiin sairaalasängyn alta.

Opiskelu diakonissan ammattiin alkoi.

Arvosana myös ilosta

Kun Marja Pakarinen aloitti opiskelunsa Lahden Diakonissalaitoksella, hän oli ensimmäistä kertaa poissa kotoa ja kurssinsa nuorin. Jotkut olivat jopa kymmenen vuotta vanhempia ja hankkineet työkokemusta sotalottina. Sopeutuminen olikin alussa vaikeaa. Sen sijaan opiskelu sujui sairausjaksoa lukuun ottamatta ongelmitta. Arvosanat olivat hyviä, ja erikoismaininnan hän sai iloisuudestaan. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta arvosanalta, joten Marja kirjoitti kotiin, että ”ne antavat arvosanoja vain ilosta, mutta työstä ei puhuta mitään”. Ja uhkasi muuttua toisenlaiseksi. Vanhemmilta tuli heti hätähuuto:

”Älä, hyvä lapsi, muuta itseäsi. Ei se ilo paha ole, ja sen avulla jaksat paremmin”.

Vanhemmat olivat oikeassa. Tytär on jaksanut, vaikka hän jo seuraavana talvena sairastui vakavasti tuhkarokkoon, joka jätti jälkensä. Pitkään jatkunut kuume aiheutti sydänoireita – myöhemmin todettiin aortan läppävika. Sairaus pani Marjan miettimään tulevaisuuttaan ja sitä, onko hänestä sairaanhoitajaksi.

Vastaus löytyi Raamatun psalmista 94: ”Joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi? Joka on silmän luonut, hänkö ei näkisi?” Kun Jumala tietää ja johtaa, hän saattoi jatkaa opiskeluaan, johon kuului työharjoittelua eri sairaaloissa, mutta myös kotisairaanhoitoa.

Tammikuussa 1950 Marja sai todistuksen Helsingin Diakonissalaitoksen sairaanhoitajatarkoulusta. Puolitoista vuotta myöhemmin hänet vihittiin Lahden Diakonissalaitoksen diakonissaksi, ja hän sai valkoisen koesisarmyssyn sekä lauseen, joksi laitos oli valinnut: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö” (Matt.14:22). Marja kertoo, että se samoin kuin koesisarlause ”Katso, tässä minä olen, lähetä minut” (Jes.6:8) olivat aina mielessä, kun Diakonissalaitos määräsi, minne hänen piti mennä. Itse hän ei koskaan hakenut paikkaa.

Sairaanhoidon oppivuodet

Sairaanhoitajana Lahden Diakonissalaitoksen sairaalassa Marja Pakarinen työskenteli 2,5 vuotta.

Tästä kaudesta hän toteaa, että ”se ei ollut vain hyvää vaan parasta oppimisaikaa”. Tuntemus, kuinka tärkeää on hoitaa potilaita hyvin ja antaumuksella, syveni koko ajan.

Vuonna 1952 Diakonissalaitos lähetti Marjan Helsinkiin Sairaanhoitajien Jatko-opistoon, josta hän valmistui sisä- ja silmätauteihin erikoistuneeksi sairaanhoidon opettajaksi. Sen jälkeen hän työskenteli Lahdessa laitoksen ensimmäisenä sairaanhoidon opettajana. Opettajakokemus lisääntyi, kun lääkintöhallitus määräsi hänet vuoden 1956 alussa lukukaudeksi Kuopion sairaanhoitajakouluun aloittamaan sisätautien sairaanhoidon opettamisen paikallisessa sisätautisairaalassa. Sen loputtua Helsingin Sairaanhoitajien Jatko-opisto pyysi häntä vuodeksi sisätautien sairaanhoitoon erikoistuvien opettajaksi. Näiden harjoittelupaikka oli Joensuun keskussairaala, jossa Marjakin oli viisi viikkoa.

Lukuvuoden 1956–1957 Marja muistaa mielenkiintoisena ja opettavana, sillä jatko-opistossa opiskelivat samaan aikaan kirurgiseen sairaanhoitoon ja lastensairaalahoitoon erikoistuvat sekä opettajiksi valmistuvat. Viimeisessä kevään istunnossa rehtori kiitteli Marja Pakarista työtodistusta antaessaan Itä-Suomen valloituksesta, mustalaislähetyksen tutuksi tekemisestä – yksi hänen 18 kummilapsestaan on mustalaistyttö – ja hedelmäsalaatista, jota Marja vierailleen usein valmisti.

Helsingin jälkeen Marja palasi keväällä 1957 sairaanhoidon opettajaksi Lahteen. Seuraavana vuonna hän sairastui aasialaiseen flunssaan, minkä jälkitautina oli korvasylkirauhasen kasvain. Se leikattiin, mutta kirurginen toimenpide aiheutti osittaisen kasvohalvauksen ja leikkauskierteen. Niiden seurauksena ulkonäkö muuttui, mikä sai 32-vuotiaan sisaren kysymään: ”Miksi, Jumala, annoit tämän minulle tapahtua? Voinko jatkaa työtäni diakonissana ja opettajana?”.

Perhe ja ystävät samoin kuin työtoverit kuitenkin tukivat. Erityisesti Marjan mieleen ovat jääneet laitoksen ylilääkärin rohkaisevat sanat: ”Ei ole aihetta suruun, sillä sisar Marjalla on suuri elämäntehtävä edessä”.

Leikkauksesta toivuttuaan Marja jatkoi sairaanhoidon opettajana Lahdessa ja Helsingissä, mutta käväisi välillä puoli vuotta seurakuntasisarena Hämeenkyrössä. Kesäkuussa 1963 hänet määrättiin vt. ylihoitajaksi Lahden laitokseen ja seuraavana vuonna uuden, Lahden Diakonialaitoksen sairaanhoitajakoulun johtajaksi.

Kuopio sai oman ”hiipparin”

Johtajuus ei kestänyt kauan, sillä jo seuraavana keväänä Marja Pakarinen kutsuttiin Kuopion hiippakuntasisareksi.

Nimitys ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Suomen Kuvalehti kertoi toukokuussa, että Kuopiossa on astunut hiippakuntasisaren virkaan diakonissa Marja Pakarinen, joka on maassamme ensimmäisiä alallaan. Savolaisen kotoisasti hän oli saanut tittelikseen ”hiipparin”.

Edellisenä vuonna oli hyväksytty uusi kirkkolaki, jonka tultua voimaan hiippakuntasisaren virka oli perustettu. Se oli tervetullut, sillä hiippakunnallisen diakonissan tarpeellisuudesta oli puhuttu puoli vuosisataa.

Marja aloitti työnsä Kuopion tuomiokaputulissa toukokuussa 1965 ja tunsi olevansa odotettu. Sisarliiton sihteerinä hän tunsi seurakuntasisaria, entuudestaan kaupungin ja hieman laajaa työkenttääkin, mutta itse tehtävä oli luotava. Työn kirjo oli laaja. Hän oli hiippakunnan kaikkien seurakuntasisarten asiantuntija-esimies, jonka tehtävänä oli ohjata sisarten työtä ja valvoa, että heidän asunto- ym. asiat olivat kunnossa. Tämä edellytti käyntejä sisarten kodeissa ja työpaikoilla.

Kolme vuotta kestänyt hiippakuntasisaraika oli Marja Pakariselle diakonian korkeakoulu. Se avarsi diakoniatyön näköaloja ja antoi rohkeutta olla diakonian asiantuntija, miksi häntä tulevina vuosina Sisarliiton puheenjohtajana ja useiden komiteoiden ja työryhmien jäsenenä tarvittiin. Kuopion aika oli myös erinomaista koulutusta tulevaa rehtorin työtä varten.

Rohkeasti uuteen tehtävään

Kun Lahden Diakonialaitoksen rehtori-johtajattaren virka avautui vuonna 1968, siihen pyydettiin Marja Pakarista. Hän suostui mielellään. Siitä alkoi hänen kaksikymmentä vuotta kestänyt rehtorikautensa, elämän lakikaari, josta hän toteaa: ”Se oli työntäyteistä ja palkitsevaa aikaa, joskus yksinäistäkin. Kun minulla ei ollut perhettä, saatoin rauhassa paneutua työhön. Olin tuolloin myös aika hyvässä kunnossa.”

Jo seuraavana vuonna koulun nimi muuttui Diakoniaopistoksi ja johtajattaresta tuli rehtori. Työ edellytti myös osallistumista Diakoniasäätiön toimintaan ja sisaryhteyksien ylläpitämistä. Marja kuului itseoikeutettuna opiston johtokuntaan ja oli sen sihteeri. Seuraavana vuonna hänet nimettiin säätiön johtokuntaan, jossa hän oli koko rehtorikautensa. 1980-luvulla hän oli myös Suomen Diakonialaitosten Liiton hallituksen jäsen.

Rehtorin työnsä lisäksi Marja Pakarinen opetti. Ensin diakoniaoppia, seurakuntasisar- ja raamattupiirityötä, työnjohto-oppia ja sielunhoitoa, sitten sosiologiaa ja viestintää ja viimeisinä rehtorivuosinaan vielä työnohjausta ja hoitotyön etikkaa. Monen eri alan hallitseminen vaati jatkuvaa opiskelua ja tietojen päivittämistä. Diakoniaopiston toimintakertomusten mukaan hän opiskelikin koko ajan ja usein ainetta, jota hän seuraavana lukukautena opetti. Hän osallistui Sisarliiton, kesäyliopistojen ja ammattikasvatushallituksen järjestämiin seminaareihin. Eikä vain opiskelijana, vaan myös järjestäjänä, esitelmöitsijänä ja asiantuntijana.

Varsinaisen päivätyön rinnalla rehtorilla riitti intoa myös kirjoittamiseen. Muun muassa oppikirja Seurakuntasisaren ammattikuva on hänen kynästään.

”Opiskelemme elämää varten”

Marja Pakarisen rehtorikausi ajoittui suurten koulumuutosten aikaan. Ensin, 1970-luvulla, tulivat yhteishaku ja -valinta ammattioppilaitoksiin, seuraavalla koko keskiasteen koulutus, myös diakoniatyöntekijöiden koulutus, uudistui. Molempien suunnitteluun ja toteuttamiseen tarvittiin lahtelaisen rehtorin tietoja ja taitoja.

Tästä kaikesta hyötyi hänen oma oppilaitoksensa. Rehtorikautensa ansioiksi Marja mainitsee koulutuksen muokkaamisen ja kouluyhteisön rakentamisen avoimeksi ja moderniksi. Lupa kyseenalaistaa tiettyjä sääntöjä ja ohjeita asetti koko opettajakunnalle melkoisen haasteen, josta se selvisi kunnialla. Opiston henki, avoimuus ja luottamus olivat tärkeitä, samoin vuorovaikutus opettajien ja oppilaiden välillä.

”Näimme tehtäväksemme kuunnella opiskelijoita ja tukea heitä kasvussa aikuisuuteen, vastuuseen ja itsenäiseen, rohkeaan elämään”, Marja tiivistää opistonsa ydintehtävän. Oli tärkeää, että jokainen opiskelija löytäisi oman tiensä. Että hänestä kasvaisi ”avoin, empaattinen, elämää kokeva ja Jumalaan sekä itseensä luottava ihminen”.

Näihin ”tienetsimiskeskusteluihin” rehtori käytti paljon aikaa. Opiskelijoilla oli myös lupa tulla aina juttelemaan hänen kanssaan.

Rehtori voi jäädä eläkkeelle, diakonissa ei

Elokuussa 1989 lopussa rehtori Marja Pakarinen jäi eläkkeelle. Läksiäisiä oli vietetty toukokuussa: ensin joka kurssin oppilaiden kanssa ja viimeksi opiston ja säätiön johdon kanssa, jonne ”pojat” kantoivat hänet kultatuolissa.

Tunnustukseksi työstään Marja sai kirkon diakonian kunniamerkin, jonka hänelle ojensi piispa Martti Sihvonen sanoen, että merkittävin eroavan rehtorin elämäntyö on ollut diakonissakoulutuksen uudistaminen. Työtoveri lausui kalevalaiseen mittaan riimitetyn runonsa Sisarelta sisarelle, ja opiskelijat varustivat rehtorinsa eläkevuosiin eväspussein ja lukemisin.

Kiitospuheessaan Marja kertasi elämänsä vaiheet ja totesi, että opettaminen ja hoitaminen ovat kumpikin oppimista, leikkimistä ja hoivaamista. Vuorovaikutusta, jonka tavoitteena on vähentää elämisen esteitä ja löytää käyttämättömät voimavarat. Kumpaakaan ei voi tehdä ilman rakkautta, molemmat perustuvat uskoon ja luottamukseen. Rehtorina hän kertoi viihtyneensä hyvin, mutta jättävänsä toimen nyt iloiten ja lähtevänsä ”katselemaan, mitä jännittävää Jumala on minulle vielä suunnitellut”.

Pari vuotta myöhemmin Marjan nimipäivillä Diakoniasäätiön johtaja Kari Vappula kysyi, aikooko hän vielä jotakin diakonialaitoksen hyväksi tehdä. Marja kertoo vastanneensa: ”Saat pyytää ihan mitä tahansa, ja minä teen mitä minä haluan”.

Siitä alkoi hyvä ja antoisa yhteistyö, jota Marja on tehnyt Dilan Salpakankaan sivutoimistosta ”sydämen halusta eikä palkan tähden”. Ja tekee edelleen.

Työtä Viron diakonian hyväksi

”Ei minulla ole erityistä luovuttamisen tai loppumisen tunnetta, sisarkunnassahan ei ole erikseen työ- ja eläkeaikaa. Siinä on vain aikaa, armonaikaa”, Marja Pakarinen totesi Diakonia-lehdessä eläkkeelle siirtymiskesänä 1989. ”Rehtori voi jäädä eläkkeelle, diakonissa ei. Vain Jumala panee eläkkeelle.”

Eläkkeelle lähtö ei tullut Marjalle yllätyksenä, sillä hän oli valmistautunut siihen monin tavoin, muuan muassa hankkimalla uuden kodin Hollolan Salpakankaalta. Silti hän eräänä aamuna rukoili Jumalalta: ”Anna minulle homma, minkä osaan ja jaksan”.

Pyyntö täyttyi jo samana päivänä. Diakonissalaitoksen diakoniajohtaja Paavo Voutilainen soitti ja kertoi, että Viron kirkko oli pyytänyt Suomesta apua diakoniatyöntekijöiden kouluttamiseen ja nyt Kirkon Diakonia- ja Yhteiskuntatyön Keskus suunnitteli koulutuksen aloittamista Virossa. Tätä työtä johtamaan hän pyysi entistä opettajaansa. Marja suostui, ja sai mukaansa kaksi hiippakuntasisarta.

Niin alkoi työ naapurimaan diakonian hyväksi. Eikä se ollut vähäistä, sillä aivan alkeistahan Virossa oli aloitettava. Eli uskontunnustuksesta ja katekismuksesta, sillä virolaisten pohjatiedot olivat hatarat. Oli tehtävä opetusmateriaali, järjestettävä Tallinnassa asuminen ja suunniteltava seminaarit. Hankkeen rahoitti Suomen Kirkon Ulkomaanapu, joka maksoi myös suomalaisten matkat. Itse opetus oli vapaaehtoistyötä. Rahaa Viron diakoniatoimintaan saatiin arpajaisista, joiden voitot sisaret toivat Suomesta.

Vuosina 1990 – 1991 seminaareja järjestettiin neljä, vuosina 1992 – 1995 harvemmin, mutta edelleen eri puolilla maata. Päätöskurssi oli toukokuussa 1996 Tallinnan Diakoniakeskuksessa. Kiitokseksi työstään Tallinnan luterilaisen kirkon piispa ojensi suomalaisille diakoniamerkin.

Kirjoittaminen selkeyttää ajatukset

”Nyt on varaa pysähtyä, katsella ympärilleen ja itseensä. Huomaan itse kantavani tällä rajavyöhykkeellä lapsuuden ja nuoruuden taakkoja. Tutkittuani niiden mukanaolon tarpeellisuutta voin osan jättää.”

Näin Marja Pakarinen toteaa kirjoituksessaan Keski-ikäiseltä keski-ikäiselle, joka julkaistiin Tampereen hiippakunnan vuosikirjassa 1977. Se kertoo, että kirjoittaja hallitsee sanan ja omaa luistavan kynän. Sillä käsin Marja on suurimman osan teksteistään kirjoittanut – ja kirjoittaa edelleen saaden kiitettävää palautetta käsinkirjoitetuista kirjeistä ja omatekoisista korteista.

Marjalle kirjoittaminen on ollut helppoa ja sitä hän on tehnyt aina, sillä ”kirjoittamista voi käyttää muistin apuna, mutta myös jäsentää sen avulla ajatuksiaan”. Taidon hän kertoo perineensä isältään, jolla oli aina kynä ja paperia mukanaan kuten hänellä itselläänkin. Marjalta on tilattu paljon kirjoituksia alan lehtiin ja vuosikirjoihin. Varsinainen urakka oli Sisarkunnan tarinoiden kokoaminen neljäksi kirjaksi. Kun Diakonia-lehti arvosteli niitä, se arvosti erityisesti sitä, että kirjoituksia oli pyydetty kaikilta sisarilta eikä lähdetty valikoimaan kirjoittajia.

Yhteyksistä sisariin eli Lahden Diakonialaitokselta valmistuneisiin Marja huolehtii edelleen, sillä hänen vastuulla on kiertokirjeiden kirjoittaminen kaksi kertaa vuodessa sisarille, joita oli vuonna 2014 noin 800. Hänellä on kotona arkisto, josta löytyy jokaisen sisareksi vihityn nimi, syntymäaika ja pieni historiikki. Hän muistaa sisaria näiden merkkipäivinä ja osallistuu mahdollisuuksiensa mukaan myös heidän hautajaisiinsa. Muistokukkavihkossa on aina kaksi liljaa ja ruusuja, tekstinä virren 343 viimeinen säkeistö.

Elämäni talo ei ole vielä valmis

Eläkevuosinaan Marja Pakarinen oli harkinnut elämänsä tarinan kirjoittamista ja käynyt sitä varten vuonna 2004 Oma elämäkerta -kurssin Kansan Raamattuseuran toimintakeskuksessa Vivamossa. Sillä ”jokaisen ikääntyvän ihmisen tärkein tehtävä on panna elämänsä palikat paikoilleen. Elämän inventoiminen kirjoittamalla avaa myös mahdollisuuden uuteen kasvuun.”

Tästä kurssista Marjan mieleen on jäänyt harjoitus, jossa jokaisen piti piirtää elämänsä talo. Hän oli hahmotellut sen jo kaksi kertaa aikaisemmin: ensimmäisen kerran 50-vuotiaana, jolloin taloja oli kaksi: isän ja äidin puhdas, hyvin hoidetun puutarhan keskellä oleva talo ja oma, kaupungin keskellä oleva, erilaisia ihmisiä, ääniä ja värejä pursuava talo. Seitsemän vuotta myöhemmin, jolloin hän oli toipumassa vakavasta sairaudesta, talo tuntui olevan melkein valmis – vain katto puuttui. Sen hän toivoi saavan vihreän, rakkauden, värin.

Vivamossa talosta tuli erinäköinen, sillä Marja katsoi sitä menneisyyden silmin, vaikkakaan ei vielä museona. Elämäkerta-kirjan valmistumisvaiheessa 87-vuotias Marja puhui jo elämästään talona, jota oli rakentanut vuosikymmenet ja joka tavoittelee jo harjakorkeutta.

Elämänsä talon, diakonian, hän toteaa oikeaksi valinnaksi: ”Diakonissan ammatti on käytännön läheinen, ja hän on mukana missä apua tarvitaan. Olen käytännöllinen ja pidän toimintaa tärkeänä”.

Diakonissaksi päätymistä hän pitää Jumalan johdatuksena ja opettajana olemista lahjana. Omasta elämästään hän toteaa, että se on ollut rikasta elämää diakonian poluilla ja elämänikäistä ihmettelyä, mitä kaikkea diakonia onkaan.




Kyllikki Okkonen – Ouluun kotiutunut karjalaistyttö

On talvinen iltapäivä Pitkässärannassa. Olen seitsemänvuotias. Me Uiton koulun ekaluokkalaiset harjoittelemme urheilutunnilla mäenlaskua suksilla. Huomaan osaavani. Tunti loppuu, ja muut lähtevät kotiin. Minä en malta lopettaa. Yhä uudelleen ja uudelleen kapuan mäenharjalle; sitten riemullinen lasku alas. Koska olen yksin, uskallan laulaa koulussa oppimaani laulua: ”Helei, helei mäenrinteelle vaan. Pohjolan taivas jos tummakin lie, lämmin on mieli ja kirkas on sää. Sukset ja kelkat nyt liikkeelle hei. Helei, helei, helei.” Olo on kevyt. Nautin laulusta, mäestä ja talvisesta luonnosta.

Olemme Leppäsillan mummolassa hyvästelemässä äidin sukulaisia. Lapsuuteni Karjalassa on ohi, sillä perheeni on muuttamassa Ouluun. Kun olemme lähdössä, Anni-täti vetää minut sivuun ja sanoo: ”Kun sinä Kyllikki nyt lähdet sinne Ouluun, katso, voisitko tehdä jotakin paikkakuntalaisten hyväksi.” Täti luotti minuun, seitsemänvuotiaaseen, ja uskoi, että minulla olisi kykyä ja halua vaikuttaa.

Vaikka nuo muistot ovat liki 80 vuoden takaa, ovat ne yhä elävinä mielessäni. Lapsuusvuoteni Karjalassa vaikuttivat syvästi siihen, millainen ihminen minusta tuli: valoisa usko, rakkaus luontoon ja musiikkiin, myönteisyys, terve itsetunto ja halu vaikuttaa ovat lapsuusvuosieni perua. En ole koskaan tavoitellut onnea; pyrkimykseni on ollut kasvaa kohti parempaa ihmisyyttä.

Lapsuus Karjalassa

Synnyin 1929 Pitkässärannassa: elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta vietin Karjalassa Laatokan rannalla. Minulla oli isoveli ja pikkusisko. Isäni Aleks Turunen työskenteli Pitkäranta Oy:n sellutehtaalla. Äitini Lyyli hoiti kotia. Minun ei tarvinnut tehdä kotitöitä. Lapsuuteni oli vapaa ja huoleton. Kodin ilmapiiri oli kannustava. Sain kokea, että minut hyväksytään ja minusta välitetään. Terve itsetunto onkin paras perintö, minkä kodista sain. Tämän perinnön olen halunnut antaa myös omille lapsilleni.

Isä oli syntynyt Impilahdella 1902. Turusen suku oli asunut Karjalassa satoja vuosia. Isän koti oli isohko maatila, johon kuului paljon metsää. Talvisin tilalta vietiin jääteitse puutavaraa Pietariin. Isä ja hänen kaksi veljeään menettivät äitinsä jo varhain. Isä nai talon palvelijan ja sai tämän kanssa viisi lasta. Veljekset eivät enää viihtyneet kotona. Käytyään Viipurissa armeijan he muuttivat Pitkäänrantaan. Veljekset pitivät yhtä koko elämänsä ajan.

Itse en käynyt koskaan Impilahden mummolassa. Isänisä kyllä vieraili luonamme Pitkässärannassa. Ukki oli kova piippumies, ja hänellä oli paha tupakkayskä. Lopulta ukki kyllästyi köhimiseen. Hän tempaisi piipun suustaan ja asetti sen hyllylle. ”Katsotaan, hyppääkö se sieltä itsestään suuhun”, ukki tuumasi. Ei hypännyt. Ukki oli vanhan ajan patriarkka. Talvisin hänellä oli pitkä palttoo ja krimihattu. Meistä lapsista asu oli kovin vanhanaikainen.

Äidin koti oli Leppäsillassa. Pitkästärannasta sinne oli parisenkymmentä kilometriä. Mummola oli rakas kyläpaikka. Ukko, niin kuin me lapset häntä kutsuimme, ja mummo asuivat ukon perintötalossa. Ukon suku oli Savosta, mummon Ruotsista. Mummon suvussa kulki tarina, kuinka 30 ruotsalaista nuorta miestä oli jättänyt synnyinseutunsa ja lähtenyt Karjalaan harjoittaakseen kaivostoimintaa.

Ukko ja mummo viljelivät maata; tilalla oli myös kotieläimiä: lehmiä, sikoja ja lampaita. Pirtissä oli kahdet kangaspuut. Toisilla kudottiin hienoja liinoja, mattoja ja lakanoita, toisilla miesten vaatteisiin tarvittavaa villakangasta omien lampaiden villasta. Mummo istui rukin ääressä aina, kun muilta töiltään ehti. Ukko oli taitava puuseppä. Hänellä oli verstas pihapiirissä. Ukko teki muun muassa keinutuoleja, joista yksikään ei ehtinyt mummolan pirttiin saakka, sillä tuolit menivät heti kaupaksi.

Mummolassa asui myös Eevi-täti. Hänen tyttärensä Siiri oli paras ystäväni. Hän keksi aina uusia leikkejä. Siirin ansiosta minusta kehittyi sellainen pallotaituri, etteivät lapsenlapsenikaan koskaan jaksaneet harjoitella kaikkia pitkiä pompottelupelejä.

Mummolan vieressä oli Anni-tädin, ukon sisaren, talo. Anni oli opiskellut Sortavalassa diakonissaksi ja työskennellyt sen jälkeen monissa seurakunnissa. Avioiduttuaan hän lopetti diakonissan työt ja palasi Leppäsiltaan. Sielläkin Anni-täti teki sairaanhoitajan töitä. Joskus potilaita oli jonoksi asti. Erityisen paljon oli glaukoomapotilaita, jotka tarvitsivat silmiinsä tippoja. Joskus täti toimi myös kätilönä. Hän oli rakastettu hoivan antaja, koko pitäjän äiti-Amma.

Leppäsillan mummolaan liittyy varhainen kokemus, jolloin tajusin jotakin perustavan laatuista olemassaolosta. Muisto on edelleen kirkas: olen ehkä kolmivuotias, makaan mummolan pihanurmella, on hiljaista ja rauhallista. Katselen taivasta, joka on kovin korkealla. Yhtäkkiä säikähdän. Tajuan, että minä olen minä, ainutkertainen ihminen, vielä kovin pieni. Olen yksin ja äiti on kaukana. Alan parkua. Juoksen pirttiin ja vaadin, että minun on heti päästävä kotiin äidin luokse. Eevi-täti ymmärtää, että nyt on tosi kysymyksessä, ja lähtee viemään minua Pitkäänrantaan. Kotona äiti oli pesemässä pikkusiskoani ikkunan luona. Kirkkaassa auringonvalossa hän oli valkoisessa mekossaan kuin enkeli.

Pitkässärannassa asuimme muun muassa Nurmisaaressa, jonne Pitkäranta Oy oli rakennuttanut viehättäviä asuntoja. Tuohon aikaan yhtiö piti hyvää huolta työntekijöistään. Lähellä kohosi kallio; sieltä oli ihana katsella Laatokan aavaa, valoa välkehtivää ulappaa. Yhdellä Laatokan saarista oli Valamon luostari. Munkit olivat kehittäneet erittäin mehukkaan omenalajikkeen. Joskus he tulivat laivalla mantereen puolelle myymään omenoita.

Kerran pääsin isän kanssa ikimuistoiselle omenaretkelle. En ollut ennen nähnyt mustakaapuisia, pitkäpartaisia munkkeja. Laivalla oli myös poikia, jotka auttoivat omenien myynnissä. Välillä he ottivat omenan, haukkasivat siitä palan ja heittivät loput laiturille. Sieltä koulupojat keräsivät omenat reppuihinsa. Vuosikymmeniä myöhemmin tapasin sattumalta Oulussa yhden näistä ”omenapojista”. Hän kertoi, että heillä oli lupa syödä niin paljon omenoita kuin jaksoivat, mutta ilmaiseksi ei saanut antaa yhtään. Niinpä pojat olivat keksineet keinon, miten saattoivat harjoittaa lahjojen antamista.

Pitkässärannassa minulla oli monta hyvää ystävää. Yksi heistä oli Miila. Hän oli minua vähän vanhempi. Miila luki paljon ja vei minutkin kirjojen maailmaan. Miilan isä oli kultaseppä. Perheellä oli ollut kultasepänliike Pietarissa. Kun vallankumous puhkesi, perhe palasi Suomeen. Isä pakkasi liikkeen kultavarannon säkkiin ja laittoi sen muun muuttokuorman mukana tavaravaunuun. Hän oli varma, että säkki katoaisi matkalla. Niin ei kuitenkaan käynyt: koko muuttokuorma, myös kultasäkki, tuli perille.

Paras ystäväni oli Helastin Pirkko. Me molemmat viihdyimme luonnossa. Usein istuimme kalliolla ja ihailimme Laatokkaa. Läheisellä saarella oli taidemaalari Auerin kaunis, valkoinen huvila. Tapasin Auerin 1960-luvulla Oulussa, kun hänellä oli siellä näyttely. Kun Karjala oli menetetty, taiteilija oli alkanut viettää talvensa Caprilla. Ostimme mieheni Erkin kanssa itsellemme 10-vuotishääpäivän kunniaksi tuolla saarella maalatun taulun. Auer oli hyvin sympaattinen. Kun hän kuuli, että meillä on merkkipäivä ja minä olen lähtöisin Karjalasta, hän lahjoitti meille Laatokkaa esittävän pastellimaalauksen.

Elokuussa 1937 lapsuuteni Karjalassa oli ohi, sillä perheeni oli muuttamassa Ouluun. Insinööri Murto, joka oli ollut Pitkässärannassa tutustumassa sellutehtaaseen, pyysi isää avukseen Oulu Oy:n sellutehtaan käynnistämisessä. Uusi tehdas tarvitsi ammattitaitoista väkeä. Myös isäni veljet lähtivät Ouluun.

Äiti vastusti muuttoa, mutta isä rauhoitteli häntä ja lupasi, että jos emme viihdy Oulussa, muutamme takaisin Karjalaan. Ennen lähtöä olimme viikon verran Leppäsillan mummolassa. Kun hyvästelimme sukulaisia, Anni-täti antoi minulle läksiäislahjaksi velvoitteen: minun pitäisi tehdä jotakin uuden kotikaupunkini hyväksi. Tuolloin vähän ihmettelin, mitä täti mahtoi tarkoittaa. Mutta kun aikaa kului, huomasin, että kyllä Oulussa tekemistä riittää.

Muutto Ouluun

Ensimmäinen kotimme Oulussa oli Peltokadulla Heinäpäässä. Asunto oli rauhaton: öisin oviin ja ikkunoihin koputeltiin. Naapurit kertoivat, että ennen meitä asunto oli kuulunut tunnetulle viinatrokarille. Onneksi saimme uuden asunnon ihan läheltä.

Syyskuussa 1937 aloitin kansakoulun toisen luokan Heinätorin koulussa, joka oli lähellä kotiamme. Aluksi tunsin itseni ulkopuoliseksi. Luokkatoverit eivät juuri huomioineet minua. Onnekseni luokalle oli tullut toinenkin uusi oppilas, Kaisu, jonka perhe oli juuri muuttanut Ouluun. Minusta ja Kaisusta tuli elinikäiset ystävät. Pian pääsimme mukaan luokkatovereidemme leikkeihin. Välitunneilla pyöritimme narua ja hyppäsimme myrryä. Sopeutumistani auttoi myös se, että kaukonäköisenä isä oli opettanut meille kirjakieltä. Sain myös harrastuksia: liityin pikkumarttoihin ja aloin käydä seurakunnan tyttökerhoissa.

Äiti oli ollut Pitkässärannassa innokas yhdistysihminen. Oulussa hän liittyi marttoihin ja diakoniapiiriin. Tämä auttoi häntä kotiutumaan uusiin oloihin. Yhdistykset järjestivät usein myyjäisiä. Muistan, kuinka äiti leipoi kerran myyjäisiin pikkupullia ja karjalanpiirakoita. Kaikki pullat ostettiin, mutta ei yhtään piirakkaa. Nykyään oululaiset ovat tottuneet karjalaisiin herkkuihin, esimerkiksi karjalanpiirakat ovat nyt myyjäisten kysytyin herkku.

Koko perheemme alkoi viihtyä Oulussa; tulevaisuus näytti valoisalta. Sitten alkoi talvisota 30. marraskuuta 1939.

Sota-aika

Aamu-uutisissa kerrottiin, että Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen. Sota, jota oli kyllä osattu pelätä, oli alkanut. Olin kymmenvuotias kolmasluokkalainen. Muistan, kuinka opettaja koulussa yritti valaa uskoa siihen, että kyllä Suomi pärjää ja kykenee puolustautumaan.

Talvisodan syttyminen toi elämäämme pelon. Pimennysmääräykset astuivat voimaan ja sirpalesuojia alettiin rakentaa. Ennen pitkää niitä myös tarvittiin. Kuutamoyöt olivat pelottavia, sillä silloin varmimmin tuli pommituksia. Usein jouduimme lähtemään suojaan yöllä. Joskus istuimme tuntikausia maalattialla ja pelkäsimme. Oli suuri helpotus, kun sireenit soivat ilmoittaen, että vaara oli ohi.

Karjalaiset joutuivat jättämään kotiseutunsa. Myös Ouluun tuli evakkoja Karjalasta. Olimme onnellisia, ettemme joutuneet jättämään synnyinseutuamme sodan takia. Päinvastoin saatoimme auttaa Karjalan evakkoja asunnon etsimisessä ja uusiin oloihin sopeutumisessa. Mieleeni on erityisesti jäänyt, kuinka eräs karjalaismies iloitsi: ”Kato, ves tulloo ja männöö!” Hänen kotiseudullaan ei vielä tuolloin ollut vesijohtoja.

Talvisota päättyi maaliskuussa 1940. Emme kuitenkaan saaneet nauttia rauhasta pitkään, sillä jo 1941 maamme oli jälleen sodassa. Aluksi Suomen sotamenestys oli hyvä. Menetetyt alueet vallattiin takaisin, ja evakot saattoivat palata kotiseudulleen. Myös äitini sukulaiset palasivat Karjalaan.

Kesällä 1942 vierailin mummolassa. Leppäsillassa oli rauhallista. Tiedettiin kyllä, että alueella liikkui desantteja; öisin talojen kellareista katosi ruokatarvikkeita. Kylässä oli sotavankileiri. Muistan, kuinka eräänä kesäaamuna, kun olimme aamiaispöydässä, tupaan astui kolme miestä. Eevi-täti kertoi, että he olivat venäläisiä sotavankeja, jotka olivat tulleet auttamaan halonhakkuussa. Täti tarjosi venäläisille ruokaa ja korviketta ja lähti sitten heidän kanssaan halkometsään. Olin kauhuissani: kuinka täti uskaltaa. Pelkoni oli turha, sillä kaikki meni hyvin.

Jatkosodan alussa Oulua ei juuri pommitettu, mutta sota näkyi monin tavoin arkielämässä. Kaikesta oli pulaa. Pahimpina aikoina korttiannokset tyydyttivät vain puolet ihmisen kalorintarpeesta; jostakin oli hankittava puuttuva ravinto. Avun tarjosivat mustan pörssin kauppiaat: kaikkea sai, jos oli rahaa.

Mustan pörssin kauppa oli kiellettyä, mutta uskon, että suurin osa suomalaisista syyllistyi tähän laittomuuteen – myös oma perheeni. Naapurissamme asui mustan pörssin kauppias, jolla oli suhteita Haaparantaan. Häneltä sai esimerkiksi kahvia, sokeria ja jauhoja. Isän kanssa teimme hamstrausretkiä maaseudulle. Maalaiset myivät mielellään tuotteitaan suoraan kaupunkilaisille, sillä nämä maksoivat paremmin kuin kansanhuolto, jolle ylimääräiset elintarvikkeet olisi pitänyt luovuttaa.

Jatkosota toi Ouluun saksalaiset sotilaat. Toiset suhtautuivat heihin myönteisesti, toiset kielteisesti. Minä kuuluin jälkimmäisiin. Kotimme lähellä oli saksalaisten telttaleiri. Alppikengät kopisten sotilaat marssivat keskikaupungille. Tuo ääni oli ahdistavaa kuultavaa, sillä se muistutti siitä, että oli sota ja vierasmaalaiset sotilaat marssivat kaduillamme.

Jatkosodan loppupuolella myös Oulua alettiin pommittaa. Sodan kauhein kokemus minulle oli, kun tammikuussa 1944 sireenit alkoivat soida. Olin yksin kaupungilla. Kiiruhdin Oulun yhteislyseon kellariin, joka oli lähin pommisuoja. Hälytys kesti kauan; aina tuon tuosta korttelivahdit tulivat kertomaan, kenen talo palaa. Vaitonaisina ihmiset lähtivät katsomaan, voisiko kodista pelastaa jotakin. Puolenyön maissa hälytys oli ohi. Olin onnellinen, että koti oli säästynyt.

Sota-aikana jokaisen suomalaisen työpanosta tarvittiin. Minä liityin pikkulottiin 1942. Olin 13-vuotias. Työpaikkani oli uusi lääninsairaala, joka oli muutettu sotasairaalaksi. Meidän pikkulottien päätehtävä oli huolehtia sairaalan vieraskirjasta ja potilaskortistosta. Minä opin myös hoitamaan sairaalan puhelinkeskusta. Ikimuistoinen sotajoulu oli se, kun sain vastata yksin koko suuren sotasairaalan puhelinliikenteestä.

Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Rauhanehdot olivat kovat, mutta eteenpäin oli mentävä.

Koulunkäynti ja työelämä

Sota-aikana koulunkäynti oli katkonaista: välillä koulut olivat kiinni, välillä koulutyötä yritettiin jatkaa. Aloitin oppikoulun, mutta se jäi kesken. Ajattelin, että pyrin seminaariin ja valmistun opettajaksi, kun sota loppuu. Tätä varten otin soitto- ja laulutunteja. Opiskelin myös konekirjoitusta ja kirjanpitoa.

Ensimmäinen työpaikkani oli osuusliike Arinan konttori, josta sain harjoittelijan paikan 14-vuotiaana 1943. Tarkistin laskuja ja kirjoitin puhtaaksi johtaja Ouran kirjeitä. Tehtäviini kuului myös Arinan liikkeistä tulevien setelien järjestäminen 100 kappaleen nippuihin. Pääkassa tarkisti niput, ja minä vein rahat lähellä olevaan pankkiin. Mietin, mitähän vastaantulijat ajattelisivat, jos tietäisivät, että salkussani on miljoona.

Arinasta siirryin vesijohtoliike Onnisen palvelukseen. Työtehtäväni vaihtelivat: toimin sihteerinä, hoidin kirjeenvaihdon ja laskutuksen sekä laskin putkimiesten tuntipalkat ja päivärahat. Töitä riitti; elettiinhän kiivaan jälleenrakentamisen aikaa.

Kun avioiduin ja perheeseeni syntyi kolme poikaa, jäin kotiin, niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Nykyään harvalla naisella taitaa olla halua tai mahdollisuutta tähän. Kun lapset varttuivat, minulla oli mahdollisuus olla välillä ansiotyössä. Mieluisin työpaikka koko työurallani oli sisustusliike Artek.

Avioliitto ja perhe

Onnisella tapasin mieheni teknikko Erkki Okkosen. Aloimme seurustella. Meillä oli yhteisiä harrastuksia, muun muassa lentopallo. Kesäiltaisin kävimme pelaamassa NMKY:n kesäkodilla Hietasaaressa. Erkki oli innokas kalamies. Hän oli mielissään, kun kuuli, että minulla oli käytössäni vene.

Teimme yhdessä kalaretkiä. Minä soudin ja Erkki kalasti. Veneessä Erkki myös kosi. Puitteet olivat varsin romanttiset: oli elokuun ilta ja taivaalla täysikuu. Erkki katsoi kuuta ja kysyi: ”Jos minä lähtisin raketilla kuuhun, lähtisitkö mukaan?” Minä lupasin lähteä. Solmimme avioliiton 1950. Ensimmäinen kotimme oli kaksio, jonka työnantajamme vesijohtoliike Onninen meille hankki.

Perheeseemme syntyi kolme lasta, kaikki poikia. Ajan tavan mukaan minä jäin hoitamaan kotia ja poikia. En ole koskaan katunut tätä: päinvastoin olen onnellinen, että sain itse hoitaa lapset, nähdä heidän varttuvan ja vaikuttaa heidän kehitykseensä. Kun pojat menivät kouluun, heistä oli tärkeää, että äiti oli kotona, kun he palasivat koulusta. Ruokapöydässä käsiteltiin yhdessä päivän tapahtumat. Minulla on läheiset ja lämpimät suhteet kaikkiin poikiini.

Koko perheen yhteinen harrastus oli Oulunsalon kesämökillä puuhailu. Minä asuin poikien kanssa mökillä koko kesän. Erkki kävi mökiltä käsin Oulussa työssä; matkahan ei ollut pitkä. Kalastelimme ja hoidimme kasvimaata, jossa kasvoivat perunat, porkkanat, kaalikasvit, salaatit, herneet ja tietysti myös kukat. Pojilla oli omat leikkinsä. Vieraita kävi usein; poikien kaverit olivat aina tervetulleita. Uskon, että perheemme pysyi paremmin koossa, kuin jos olisimme asuneet vain kaupungissa.

Vuonna 1968 isäni kuoli yllättäen vain 66-vuotiaana. Se oli kauhea järkytys. Äitini eli lähes 90-vuotiaaksi. Elämänsä loppupuolella hän sai aivoinfarktin. Kun äiti pääsi sairaalasta, minä ryhdyin hoitamaan häntä. Näin sain tuntuman omaishoitajan arkeen. Välillä olin niin väsynyt, etten tiennyt, miten jaksan seuraavaan päivään. Arvokasta ja raskasta työtä tekevät omaishoitajat todella tarvitsevat monenlaista tukea. Äitini toipui infarktista ja vietti elämänsä viimeiset vuodet vanhainkoti Vesperissä, jossa hän viihtyi hyvin. Joka päivä hän tuli rollaattorilla luokseni päiväkahville ja minä saattelin hänet takaisin. Äiti kuoli 1997.

Mieheni oli hyvin ulospäin suuntautunut, ja hänellä oli laaja tuttavapiiri. Sotaan hän lähti 18-vuotiaana ja oli koko ajan etulinjassa. Kerran hän haavoittui sirpaleesta, mutta palasi rintamalle. Sota jätti varmasti kaikkiin rintamalla olleisiin pysyvät traumat – niin myös mieheeni: unissaan hän koki sodan kauhut yhä uudestaan ja uudestaan aina kuolemaansa saakka. Sodan traumatisoivasta puolesta on alettu puhua vasta viime vuosina, muun muassa Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet (2013) käsittelee tätä aihetta. Mieheni kuoli 2006. Meillä oli hyvä avioliitto, ja olen kiitollinen yhteisistä vuosistamme.

Eläkepäiviä vietän puu-Raksilassa Oulussa; samassa talossa asuu poikani Ilpo perheineen.

Harrastukset

Olen onnellinen, että kaikissa elämäntilanteissa minulla on ollut aikaa myös harrastaa. Lapsesta lähtien olen ollut innokas lukija. Olen myös kirjoittanut ja esittänyt runoja; olen luottanut sanan voimaan. Pikkutyttönä kävin seurakunnan tyttökerhoissa. Kun vartuin, aloin itse pitää kerhoja. Musiikki, runot ja näytelmät kuuluivat kerhojen ohjelmaan. Näytelmien käsikirjoitukset teimme itse. Kävimme esiintymässä erilaisissa tilaisuuksissa. Tytöt olivat hyvin motivoituneita.

Nykyään koulujen opetusohjelmaan halutaan lisätä draamakasvatusta, sillä tutkimuksissa on osoitettu sen hyödyt: koulunsa keskeyttäneiden määrä vähenee, työllistyminen nopeutuu ja suvaitsevuus kasvaa.

Nuorempana olin myös innokas liikkuja: pelasin tennistä ja lentopalloa, kesällä kävelin ja talvella hiihdin. Rakkain harrastukseni on kuitenkin aina ollut musiikki. Nuorena otin soittotunteja. Oli aika, jolloin kävin kuuntelemassa kaikki Oulun sinfoniaorkesterin konsertit. Vielä nykyäänkin laulan mielelläni. Lapseni ja lapsenlapseni ovat perineet musiikki-innostukseni: kaikki poikani laulavat, yksi pojantytär soittaa harppua, toinen laulaa ja on menestynyt erilaisissa laulukilpailuissa.

Äitini tavoin olen ollut innokas yhdistysihminen. Mieluisinta minulle on ollut toimiminen Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa. Kuuluin vuosia yhdistyksen laulu- ja lausuntaryhmään, joka muun muassa kiersi usean vuoden ajan Oulun ja ympäristökuntien kirkoissa esittämässä kalevalaista messua.

Kuulun Oulun Sieniseuran perustajajäseniin ja toimin kolmisenkymmentä vuotta seuran emäntänä ja kaksi vuotta puheenjohtajana. Juuriltani karjalaisena tunnen sienet, sillä karjalaiset ovat käyttäneet aina monipuolisesti luonnon antimia – myös sieniä. Pohjalaiset taas pitivät sieniä pelkkänä lehmänruokana. Ruokasienenä oululaiset käyttivät vain kangasrouskuja. Sieniseura pyrkikin laajentamaan oululaisten sienitietoutta monin tavoin: kerhoilloissa tarjottiin sieniherkkuja ja syyslauantaisin pidettiin sieninäyttelyitä, joiden avulla haluttiin lisätä lajintuntemusta. Kun Oulun Päivät vuoteen 2012 saakka järjestettiin syyskuussa, päivien ohjelmaan kuuluivat suositut sieniretket lähimetsiin.

Harrastukset ovat tuoneet elämääni sykettä, avartaneet ajatteluani ja lisänneet tietämystäni. Ennen kaikkea ne ovat auttaneet löytämään ystäviä ja solmimaan elinikäisiä ystävyyssuhteita. Olisi hyvä, jos jokaisella olisi ainakin yksi harrastus – mielellään sellainen, jonka avulla löytäisi ystäviä ja tuntisi kuuluvansa johonkin. Ajattelen, että harrastuksista olisi apua, kun yritetään torjua ihmisten syrjäytymistä ja yksinäisyyttä.

Politiikka

Oli vuosi 1968 ja kunnallisvaalit tulossa. Liberaalisen Kansanpuolueen Oulun vaalipiirin toiminnanjohtaja oli mieheni sukulainen. Hän pyysi miestäni kunnallisvaaliehdokkaaksi, mutta Erkkiä ei politiikka kiinnostanut. Hän ehdottikin, että minä menisin mukaan vaalityöhön. Minä suostuin; siitä alkoi poliittinen toimintani. Vuosien varrella minulla oli useita luottamustoimia. Toimin muun muassa Oulun naisjaoston sihteerinä ja puheenjohtajana; tasa-arvo oli päätavoitteemme.

Poliitikkovuosinani ehdin olla monessa mukana, esimerkiksi hankkeissa, jotka pyrkivät säästämään edes osan perinteistä oululaista kaupunkimiljöötä. Suomessa, myös Oulussa, oli nimittäin 1960- ja 1970-luvuilla kova vanhojen, erityisesti puurakennusten hävittämisvimma, joka kohdistui myös hyväkuntoisiin rakennuksiin. Uuden ihannointi ja taloudellinen tehokkuus asetettiin esteettisten arvojen edelle. Kun Oulun Rantakatu oli vaarassa, keräsimme nimiä ja järjestimme arkkitehtiylioppilaiden kanssa näyttäviä tempauksia. Rantakatu säästyi.

Kun naisjaostomme kuuli virkamieshankkeesta ottaa Oulun lyseon tilat lääninhallituksen käyttöön, ryhdyimme vastatoimiin. Keräsimme nimiä teemanamme ”Lyseon tilat on säilytettävä koulukäytössä”. Monia kokousiltoja tarvittiin, mutta lyseo sai jatkaa Pokkitörmällä, ja lääninhallitus sai lisätilat muualta.

Myös lasten ja nuorten liikuntaharrastuksen tukeminen oli liberaalinaisten keskeisiä tavoitteita. Esimerkiksi Heinäpään laaja peltoaukio oli mielestämme sopiva paikka liikunnalle. Oulu Oy oli ajanut yhteen kentän nurkkaan massan teosta jäänyttä jätettä. Yhtiö olisi halunnut jatkaa jätteen ajamista alueelle ja teki asiasta anomuksen kaupungille. Me otimme yhteyttä kaupungin johtoon ja esitimme, että alue varattaisiin liikuntapaikaksi ja jo paikalla oleva jätevuori maisemoitaisiin ja muutettaisiin lasten suksi- ja pulkkamäeksi. Ehdotuksemme hyväksyttiin.

Kun yliopiston puutarha siirrettiin Hupisaarilta Linnanmaalle, jäljelle jäi kaunis puistoalue. Tein aloitteen, että sinne rakennettaisiin lasten leikkipuisto. Ehdotukseni sai kannatusta, ja nyt Hupisaarilla on leikkipuisto, joka on ahkerassa käytössä.

Poliitikkovuosinani opin, että virkamiesaloitteita voi kyseenalaistaa, yhteistyö on voimaa ja kansalaistoiminta kannattaa.

Epilogi

Vuonna 2014 täytin 85 vuotta. Olen elänyt hyvän elämän: minulla on kolme lasta, kymmenen lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta sekä paljon ystäviä. Kaikki haaveeni eivät ole toteutuneet; minusta ei esimerkiksi tullut opettajaa, mutta tilalle on löytynyt muuta. Jokaisen elämässä on varmasti myös vastoinkäymisiä – niin myös minun. Myönteisellä asenteella niistä on kuitenkin selvitty.

Juureni ovat Karjalassa, mutta olen viihtynyt hyvin myös Oulussa: olenhan asunut täällä melkein koko ikäni. Kun perheeni 1937 muutti Ouluun, asukkaita täällä oli noin 28 000. Nykyään Oulu on lähes 200 000 asukkaan vireä kasvukeskus. Omalta pieneltä osaltani olen vaikuttanut kaupungin kehitykseen. Uskon, että Anni-täti voisi olla tyytyväinen. Kaiken kaikkiaan me karjalaiset olemme tuoneet uusia tuulia oululaiseen elämänmenoon. Kahden heimon yhteiselo on varmasti vaatinut molemmilta osapuolilta sopeutumista ja suvaitsevuutta. Niitähän nyt tarvitaan, kun muuttajat tulevat kaikilta maailmankolkilta.

Vaikka minulla on jo ikää ja sairauksia, tunnen olevani lujasti kiinni elämässä. Otan jokaisen uuden päivän haasteena: yön ja aamun raja, kuun kuulaus enää vana, edessä uuden päivän valo.

Motto: Kohti parempaa ihmisyyttä

 




Anna Mäkelä – Suomen Yrittäjänaisten ja Suomen Naiskuoroliiton voimahahmo

Anna Mäkelä, o.s. Lehtonen, syntyi Hollolan Lahdessa vuonna 1891. Hän pääsi ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta vuonna 1911. Anna jatkoi opiskelujaan Helsingin kauppakorkeakoulussa ja valmistui pankkilinjalta ekonomiksi vuonna 1914.

Opiskelujen jälkeen Anna työskenteli mm. pankkialalla. Vuonna 1922 Anna avioitui Uuno Mäkelän kanssa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä: Marja 1924 ja Anja 1926.

1920-luvun lopulla Anna jätti pankkiuran ja ryhtyi kauppiaaksi. Kudonta- ja koruompeleliikkeestä kehittyi 30-luvulla kangasliike Anna Mäkelä Oy. Yrittäjyyden mallin hän oli saanut Hilda-äidiltään, joka oli jo vuonna 1889 perustanut kotikutomon ja kehittänyt sen myöhemmin alusvaatetehtaaksi. Anna Mäkelä valittiin Lahden Liikenaisten ensimmäiseksi puheenjohtajaksi vuonna 1945. Hän oli myös perustamassa valtakunnallista Yrittäjänaisten Keskusliittoa vuonna 1947. Anna valittiin myös Keskusliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Anna oli nuoresta pitäen kiinnostunut laulamisesta ja kuorolaulusta. Vuonna 1923 Anna oli perustamassa Lahteen naiskuoroa, jonka nimeksi rekisteröitiin Lahden Nais-Laulajat. Anna suostui kuoronjohtajaksi siksi aikaa, kunnes kuoron talous sallisi pätevän johtajan palkkaamisen. Ilmeisesti Anna vakuutti kuorolaiset pätevyydellään, sillä hän johti kuoroa 33 vuotta, lähes kuolemaansa saakka. Annaa luonnehdittiin kuoronjohtajana tiukaksi, mutta oikeudenmukaiseksi, innostavaksi ja rohkaisevaksi.

Anna teki myös arvokasta yhteistyötä säveltäjien kanssa ja tilasi heiltä uusia sävellyksiä. Uusia kappaleita tuli muun muassa Eino Linnalalta, Juhani Pohjanmieheltä ja Felix Krohnilta. Lahden Nais-Laulajat kustansi kaikkiaan seitsemän kuorovihkoa.

Anna Mäkelän vaikutus lahtelaisessa musiikkielämässä on ollut merkittävää. Anna toimi aikanaan aktiivisesti sekä Musiikkiopiston, Orkesteriyhdistyksen että Lahteen siirtyneen Viipurin musiikkiopiston hyväksi. Tämäkään uurastus ei Annalle riittänyt.

1930-luvulta lähtien hän yritti saada aikaan myös naiskuorojen yhteenliittymää. Anna oli kyllästynyt naiskuorolaulun heikkoon arvostukseen. Suomen kuoroliitto, myöhemmin Suomen laulajain ja soittajain liitto Sulasol, oli perustettu vuonna 1922. Silti Anna halusi tiiviimpää yhteistyötä myös Suomen naiskuorojen välille.

Vihdoin vuonna 1945 Annan sitkeä työ palkittiin, kun Naiskuoroliitto saatiin perustettua. Anna valittiin itseoikeutetusti liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Liiton tavoitteena oli mm. nostaa naiskuorojen laulullista tasoa ja järjestää kursseja niin kuoronjohtajille kuin laulajillekin. Annan aikana liiton toimesta järjestettiin kaksi sävellyskilpailua ja luotiin taitomerkkijärjestelmä.

Suomen Naiskuoroliiton 10-vuotisjuhlallisuudet vietiin läpi Annan johdolla keväällä 1956. Anna kutsuttiin liiton kunniapuheenjohtajaksi. Silloin sai ensiesityksensä myös liiton tunnuslaulu, Eino Linnalan säveltämä ja Annan sanoittama Viirimme. Samana keväänä vakava sairaus otti vallan ja Anna jättäytyi sivuun kuoron johdosta. Annan matka päättyi 1957.

Annan viitoittamalla tiellä jatkavat edelleen yli 90-vuotias Filianna Lahden Naislaulajat sekä 70-vuotias Suomen Naiskuoroliitto. Työ jatkuu, laulu kantaa. Annan sanoin:

 

”Laulaja saa sielulleen ravintoa, unohtaa kaiken matalan ja imee itseensä sovintoa, rauhaa ja kauneutta.”




Eine Salonen – koulutuksen ja lastensuojelun asiantuntija

Eine Elisabeth Salonen s. Lahtonen syntyi 1872 Loimaalla, jossa hänen isänsä J. F. Lahtonen toimi pappina. Hänen äitinsä oli Hilda Ingborg s. Lagström. Loimaalta perhe muutti Hartolaan ja sieltä Hauholle. Perhettä kohtasi sittemmin suuri menetys, kun perheen äiti kuoli Einen ollessa vielä nuori.

Eine Salonen sai päästötodistuksen 1888 Hämeenlinnan Suomalaisesta Tyttökoulusta. Sen jälkeen hän aloitti opiskelut Helsingin Suomalaisessa Jatko-opistossa ja valmistui opettajaksi. Opettajaura alkoi Joensuun tyttökoulussa.

Eine Salonen oli päämäärätietoinen ja tiedonhaluinen ja jatkoi opettajantyönsä ohessa opiskeluja suorittaen ylioppilastutkinnon 1897 ja filosofian kandidaatin tutkinnon 1900. Kehittääkseen kielitaitoaan hän teki useita ulkomaanmatkoja.

Eine Salonen teki mittavan opettajanuran. Hän ehti toimia opettajana Kokkolan yhteiskoulussa, Hämeenlinnan tyttökoulussa ja jatkoluokilla, Oulun reaalilyseossa, Helsingin tyttölukiossa ja Oulun klassillisessa lyseossa. Vuodesta 1921 Eine Salonen toimi rehtorina ja saksankielen opettajana Jyväskylän tyttökoulussa.

Eine Salonen oli yhteiskunnallisesti aktiivinen. Hän toimi Nuorten Naisten Kristillisessä Yhdistyksessä, Ylioppilaiden Kristillisessä Yhdistyksessä sekä Suomen Valkonauhaliitossa. Erityisesti lastensuojelutyö oli Einen sydäntä lähellä. Oulussa hän toimi Nuorten Ystävät -yhdistyksessä ja oli Oulun Valkonauhan johtokunnan jäsen sekä jonkin aikaa yhdistyksen puheenjohtajakin.

Vuosina 1919–1920 Eine oli opettajan työstään virkavapaalla ja matkusteli tuolloin Suomen Valkonauhaliiton edustajana ympäri maata hakien ja etsien lapsille “suojeluskoteja“. Jyväskylässä asuessaan Eine toimi kaupungin lastensuojelulautakunnassa sekä Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosaston puheenjohtajana.

Kun Einen isä kuoli ja koti Hauholla hajosi, hän siirsi sieltä yhden pienen rakennuksen Kangasalle kesäkodikseen. Tälle kesäpaikalle hän antoi nimen Wanavi (germaaninen sana), joka tarkoittaa ystävien pyhättöä. Eine Salosen läheinen ystävä oli myös liiton matkasihteeri Maria Stenroth.

Eine solmi avioliiton kolmekymmenvuotiaana lehtori Walter Salosen kanssa 1903. Jäätyään eläkkeelle Eine ja Walter Salonen muuttivat Keuruulle, jossa Eine Salonen kuoli 1952. Eine Salosen merkitys liiton työlle oli paljon muuta kuin lyhyen välivaiheen puheenjohtajana toimiminen. Eine Salonen oli aktiivinen toimija myös edeltäjänsä Karin von Hertzenin kaudella.




Lauha Airas – ensimmäinen naispuolinen Suomen Leijonan komentajamerkin saaja

Suomen Valkonauhaliiton kunniajäsen, lääninlääkäri Lauha Airas (1914–2014) ehti viettää 100-vuotisjuhlansa haluamallaan tavalla. Juhlapäivänä järjestettiin kirkkokonsertti Oulun tuomiokirkossa ja sen kolehtituotto ohjattiin Lauhan toiveen mukaisesti lähetystyön hyväksi. Konsertin jälkeen nautittiin juhlakahvit tuomiokirkon kryptassa. Lauha Airas ehti elämänsä aikana olla mukana monenlaisessa toiminnassa sekä oman ammattinsa että oman kiinnostuksensa mukaan.

Lauha Airas omaa sukuaan Parvela oli syntyperäinen oululainen ja hänen vanhempansa olivat biologeja tehden uransa opettajina. Isä, Armas Parvela, toimi myös Oulun lyseon rehtorina ja äiti Aura Parvela lyseon biologian lehtorina. Lauha päätti jo oppikoulun alaluokilla ammattialansa, hän tahtoisi opiskella lääkäriksi. Lauha pääsi ylioppilaaksi 1932 ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1946 ja sai erikoislääkärin oikeudet 1967.

Sota-aikana Lauha toimi lottana koulutustehtävissä ja työvelvoitettuna kunnanlääkärinä Tervolassa ja Porin sotilassairaalassa. Sodan jälkeen vuosina 1946-50 hän toimi aluelääkärinä muun muassa Sallassa ja Rovaniemellä. Ouluun Lauha palasi vuonna 1951 apulaislääninlääkäriksi ja vuodesta 1969 vuoteen 1977 hän toimi lääninlääkärinä.

Lauha toimi vanhempiensa antaman esimerkin tavoin monissa järjestöissä muun muassa Nuorten Ystävissä ja Luonnonsuojeluyhdistyksessä. Rakkaus luontoon oli Parvelan perheessä tärkeä arvo ja sitä perinnettä myös Lauha jatkoi omassa elämässään.

Äitinsä antaman esimerkin innostamana Lauha lähti mukaan myös valkonauhatyöhön ja toimikin sittemmin Oulun Valkonauhassa ja Suomen Valkonauhaliitossa monissa luottamustehtävissä. Lauha toimi myös seurakunnan luottamustehtävissä Oulun tuomiokirkkoseurakunnassa sekä Oulun hiippakunnassa osallistumalla diakonia-alan toimikuntien työskentelyyn.

Lauhan ainoa veli kuoli sodassa ja Kaatuneiden Omaisten yhdistyksen ja liiton toiminta oli Lauhalle läheistä. Lauha kutsuttiin Oulun paikallisyhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi ja vuonna 1987 Tasavallan presidentti myönsi hänelle Suomen Leijonan komentajamerkin. Tämä kunniamerkki myönnettiin tuolloin ensimmäistä kertaa naiselle.

Lauha avioitui vuonna 1975 Oulun tuomiorovastin Olavi Airaksen kanssa. Lauha oli ihan viimeisiin päiviin asti kiinnostunut monista asioista ja jaksoi viettää merkkipäivänsä suuren sukulais- ja ystäväpiirin ympäröimänä.

Suomen Valkonauhaliitossa ja Lauhan kotiyhdistyksessä Oulun Valkonauhassa muistetaan kiitollisena Lauhan pitkää elämäntyötä ja kunnioitetaan hänen antamaansa esimerkkiään lähimmäisen kohtaamisessa ja palvelemisessa.

 




Frida Sjöblom – valkonauhatoiminnan vakiinnuttaja

Haminalaisen merikapteenin Henrik Sjöblomin ja hänen toisen puolisonsa Anna Sofia Gestrinin viides lapsi, 1853 syntynyt Frida Karolina aikuistui varhain, niin kuin tuon ajan suurten perheitten tyttäret yleensäkin. Kotikaupungin ruotsinkielisen tyttökoulun jälkeen tämä lämpimän uskonnollisessa kodissa kasvanut tarmokkaan isän tarmokas tytär jatkoi opintojaan Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun yhteydessä toimivassa jatko-opistossa ja valmistui opettajaksi. Näin hänellä oli, toisin kuin useimmilla kanssasisarillaan, mahdollisuus henkisesti itsenäiseen ja taloudellisesti itselliseen elämään.

Frida Sjöblom oli vain kahdeksantoistavuotias ryhtyessään johtamaan Haminan tyttökoulua. Aivan ilmeisesti hän oli kouluun ja koulu häneen tyytyväinen, koskapa hän viihtyi tehtävässään lähes kaksi vuosikymmentä; ja aivan nykyaikaisittain hän täydensi koulutustaan opiskelemalla useaan otteeseen ulkomailla kieliä ja pedagogiikkaa sekä tutustumalla, muun muassa valtionstipendeillä, erilaisiin koulumuotoihin Belgiassa, Ranskassa, Saksassa ja Sveitsissä. Tiedetään, että hän jo tuolloin – kuin enteenä tulevasta toiminnastaan – kantoi aktiivista huolta kotikaupunkinsa nuorten vapaa-ajastakin ja kokosi heitä kadulta ja kujilta hyvien harrastusten pariin.

Elämänsä keskipäivässä 1890-luvun alussa Frida Sjöblom hakeutui länsirannikolle Turkuun johtamaan sikäläistä yhteiskoulua. Tämä pesti jäi kuitenkin vuoden mittaiseksi piipahdukseksi, sillä 1892 hänestä tuli Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun opettaja sekä 1915 sen yhteydessä edelleen ruotsinkielisiä opettajia kouluttavan jatko-opiston vt. johtaja. Kun hän 1918 jäi eläkkeelle, takana oli yli neljäkymmentä vuotta koulutyötä ja edessä melkein kaksikymmentä vuotta yhdistystoimintaa.

Opettajan työssä Frida Sjöblom näki läheltä, millaisia ongelmia alkoholi aiheutti niin yksilöille kuin perheyhteisöille. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun herätysliikkeet eri puolilla maata alkoivat korostaa lähimmäisenrakkauden merkitystä, syvä uskonnollinen vakaumus ja aktiivinen auttamisenhalu vetivät hänet – kuten monta muuta hänenlaistaan – mukaan yhteiskunnan heikoimpia tukevaan toimintaan.

Kaiken edellä kirjoitetun pohjalta arvioiden tuntuu hyvin luontevalta, että Frida Sjöblom oli mukana, kun marraskuussa 1895 Helsingin suomalaisella tyttökoululla päätettiin perustaa koko maan kattava Suomen Naisten Kristillinen Yhdistys, jossa Helsingin yhdistys oli keskusyhdistys. Yhtä luontevalta tuntuu, että yhdistys, jonka työohje oli ”Palvelkaa toisianne rakkaudessa” sai hänestä ensimmäisen sihteerin, tarkkaan ottaen liittosihteerin, vuosiksi 1896–1998.

Naisten ristiretken nimellä tunnettu amerikkalainen, alkoholin väärinkäyttöä vastustava liike järjestäytyi 1874 nimellä Naisten Kristillinen Raittiusliike Valkonauha. Suomen raittiusliikkeen uranuurtaja, osuvalla lempinimellä Tulitikku tunnettu opettaja Alli Trygg-Helenius, joka jo 1880-luvulla oli tutustunut liikkeeseen ja sen johtajiin Englannissa ja Yhdysvalloissa pidetyissä naiskongresseissa, yritti juurruttaa aatetta Suomeen, mutta valtiollisista ja taloudellisista syistä ei voitu ryhtyä puuhaamaan maailmanjärjestöön kuuluvaa liittoa. Oli tyydyttävä paikallisyhdistysten perustamiseen ja liikkeen tunnetuksi tekemiseen.

Suomen Naisten Kristillinen Raittius- ja Siveellisyysliitto Valkonauha sai valtiollisesti aikaisempaa vapaammissa oloissa senaatin vahvistuksen säännöilleen toukokuussa 1905. Suurlakon alla saman vuoden lokakuussa liiton aktiivisin joukko kokoontui pääkaupunkiin suunnittelemaan käytännön työtä ja valitsi puheenjohtajaksi, siis ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, Frida Sjöblomin, joka oli ennestään Valkonauhan Tukholman yhdistyksen jäsen ja Helsingin paikallisyhdistyksen puheenjohtaja.

Koska Alli Trygg-Heleniuksen mielestä oma lehti oli se välikappale, jolla yhdistys hengitti, niin kaksikielinen, vähän yli 800 jäsenen liitto alkoi 1909 julkaista jäsenlehtiä Valkonauha ja Hvita Bandet. Ja kukapa muu olisi valittu niiden päätoimittajaksi kuin Frida Sjöblom. Näin järjestetysti tietokatkoja liiton ja aktiivisti toimivan paikallisyhdistyksen välillä ei ollut!

Valkonauhaliitto, joka paikallisyhdistyksineen halusi kristillis-sosiaalisella palvelu- ja valistustyöllä edistää yksilön ja yhteiskunnan tervettä ja vastuullista kehitystä, toteutti itse asiassa ohjelmaksi muotoiltuna valtakunnan tasolla sitä, minkä Frida Sjöblom oli kokenut kutsumuksekseen jo haminalaisina opettajavuosinaan.

Valkonauhan Maailmanliitto salli jäsenvaltioittensa toiminnassa kansalliset painotukset, ja niinpä meillä haluttiin keskittyä raittius-, lastensuojelu- ja siveellisyystyöhön. Viimeksi mainittu työmuoto oli aivan erityisen lähellä Frida Sjöblomin sydäntä; se oli niin lähellä, että lisänimi ”Valkonauha-äiti” oli hänelle tämän työmuodon sieluna ja suunnittelijana perusteltu.

Siveellisyystyöhön kuului mm. puuttuminen epäsiveellisen kirjallisuuden julkaisemiseen, prostituoitujen auttaminen ja ns. rautatielähetys, jota tehtiin erityisesti Helsingin ja Turun asemilla; näiden asemien kautta kun suorastaan tulvi maaseudun tyttöjä kaupunkiin työn- ja asunnonhakuun, kaupungin vaaroja tuntematta. Lisäksi vastaanottokodit, lastenkodit, työkodit, tyttö- ja poikakodit, kerhot, klubit ja yhdistykset eri kohderyhmille omine ohjelmineen räätälöityinä, kokoukset ja luennot, siveellisyyskirjallisuuden julkaiseminen ja myyminen olivat kaikki liiton ja liiton johdolla paikallisyhdistysten aktiivista arkipäivää.

Liitosta hoidettiin myös yhteyksiä eduskuntaan, sosiaaliministeriöön ja kouluhallitukseen, seurakuntiin ja kirkon hallintoelimiin sekä samalla laajalla auttamisen työsaralla toimiviin sidosryhmiin. Työtä tehtiin vapaaehtoisvoimin, omin ja lahjaksi saaduin varoin, ja tehtiin niin paljon, että vain aito lähimmäisenrakkaus voi selittää tekijöiden voimat ja suuri siunaus työn tulokset.

Frida Sjöblom toimi Suomen Valkonauhaliiton puheenjohtajana vuosina 1905–1918 eli juuri niinä vaikean kriittisinä vuosina, jolloin autonomisesta suuriruhtinaskunnasta tuli itsenäinen tasavalta kaikkine alkuvaikeuksineen ja kasvukipuineen. Näin hänen puheenjohdollaan laskettiin perustus Suomen Valkonauhaliiton toiminnalle ja vakiinnutettiin sen keskeiset työmuodot.

Jätettyään liittotason tehtävät nuoremmille hän jatkoi vanhalla paikallaan Helsingin paikallisyhdistyksen johdossa melkein täyden vuosikymmenen eli vuoteen 1926 ja vielä senkin jälkeen kunniapuheenjohtajana.

Sekä liiton että yhdistyksen puheenjohtajana Frida Sjöblomia pidettiin asiallisena ja taitavana siltojen rakentajana, joka ei kiinnittänyt huomiota ihmisten kielellisiin, uskonnollisiin tai poliittisiin eroihin vaan pyrki toteuttamaan käytännön kristillisyyttä niin, että kodittomilla oli koti ja turvattomilla turva.

Eläkkeelle jäätyään hänellä oli aikaa ja vielä voimia olla mukana myös lähetystyössä, erityisesti puheenjohtajana yhdistyksessä ”Kristillinen työ venäläisten keskuudessa” ja vastaavana toimittajana sen lehdissä Källan i öknet ja Erämaan lähde. Ja kuinka paljon olikaan niitä, joita hän auttoi kahden kesken kaikessa hiljaisuudessa; se työ kantoi varmasti hedelmää, vaikkei kirjautunutkaan jälkipolvien luettavaksi.

Frida Sjöblom kuoli 83-vuotiaana 1937 ja koki viimeisinä vuosinaan erityisen läheiseksi ajatuksen Jeesuksen toisesta tulemisesta.




Fanny von Hertzen – valkonauhatoiminnan vahvistaja ja kehittäjä

Fanny von Hertzen syntyi 1873. Fannyn isä, Karl, syntyi 1844 Savitaipaleella ja äiti Alexandra Salonius 1849 Luumäellä. Karl von Hertzen vihittiin papiksi 1870 ja hän toimi Porvoon tuomiorovastin apulaisena, Pieksämäen kirkkoherran apulaisena sekä Luumäen kappalaisena. Alexandra von Hertzen kuoli 1891 vain 42-vuotiaana ja häneltä jäi kahdeksan lasta, joista vanhin, Fanny, oli äidin kuollessa vasta 19-vuotias.

Fanny muutti Helsinkiin ja perusti koulukodin, jonne sisarukset saattoivat muuttaa lukukausien ajaksi. Työuransa Fanny von Hertzen teki vakuutusvirkailijana palovakuutusyhtiö Pohjolassa, jossa työvuosia kertyi yli 30. Fanny oli aktiivinen järjestöihminen.

Fanny toimi Nuorten Naisten Kristillisessä Yhdistyksessä, josta hänet ”keksittiin” valkonauhatyöhön. Fanny von Hertzen oli Valkonauhaliiton sihteerinä 1914–1919. Vuonna 1921 liitto hankki oman huoneiston Liisankadulta ja kauppakirjan liiton puolelta allekirjoitti juuri Fanny von Hertzen.

Hänen puheenjohtajakaudellaan 1921–1935 toiminta kehittyi ja laajeni voimakkaasti. Fanny oli perustamassa Helsinkiin suomenkielistä valkonauhayhdistystä eli Keski-Helsingin Valkonauhaa (nykyinen Suur-Helsingin Valkonauha). Fannyn tuomia uusia toimintamuotoja olivat raittiusravintolan perustaminen liiton huoneistoon, kutsuillat naisylioppilaille sekä Äidin Päivä -lehden julkaiseminen.

Fanny von Hertzen oli aktiivinen kansainvälisten yhteyksien hoitaja. Hän edusti liittoa Valkonauhan maailmanliiton kongresseissa Lontoossa, Lausannessa ja Tukholmassa ja oli aktiivinen pohjoismaisessa sekä Itämeren maiden yhteistyössä.

Fanny von Hertzen piti tärkeänä sitä, että valkonauhatyö ankkuroituu maassamme tehtävään kristilliseen järjestötoimintaan. Hänen aikanaan liitto liittyi Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliittoon (nykyinen Kirkkopalvelut ry) ja Fanny toimi kymmenkunta vuotta sen johtokunnassa.

Seurakuntansa kirkkovaltuustoon Fanny von Hertzen valittiin ensimmäisten naisten joukossa. Hän oli musikaalinen ja soitti pianoa ja oli kiinnostunut taiteista. Harrastus vei hänet Kristilliseen Taideseuraan ja sielläkin hänet valittiin luottamustoimiin. Fannyllä riitti taitoa ja voimia myös suurempiin kirjallisiin töihin; hän kirjoitti salanimellä Hertta Salo Frances Willardista kertovan kirjan “Kruunaamaton kuningatar“.

Fanny von Hertzen siirtyi 62-vuotiaana syrjään aktiivisesta valkonauhatyöstä ja muutti Luumäen Kalliosaarelle. 1935 liiton sisällä ilmeni ristiriitoja ja von Hertzen joutui kritiikin kohteeksi. Häntä syytettiin esimerkiksi raittiusravintolan toiminnan lopettamisesta ja sopimattoman henkilön palkkaamisesta liiton tehtäviin. On ymmärrettävää, että vastuunottaja ja vastuunkantaja joutui herkästi myös arvostelun kohteeksi.

Arvostelun tuulet kuitenkin laantuivat, ja elämänkaaren viimeiset 15 vuotta merkitsivät Fanny von Hertzenille aikaa, joka tarjosi hänelle paitsi lepoa myös keskittymistä rakkaisiin harrastuksiin kuten puutarhanhoitoon. Fanny kuoli 1950. Valkonauhasisaret saattoivat sisarensa kauniisti viimeiselle matkalle.

Valkonauha-lehden historiaa selvittänyt Heikki Nuutinen kirjoittaa: “Muistokirjoituksen aukeama Valkonauhassa on kenties lehden kaikkien vuosikertojen koskettavin. Sen ensimmäisessä kuvassa Luumäen Valkonauhan sisaret kantavat Fannyn valkoista arkkua kotoa rantaan. Toisessa kuvassa saattojoukko matkaa veneellä yli kauniin Kivijärven. Siinä on saattajia neljällä veneellä, yhdessä niistä Fannyn arkku, soutamassa kohden rantaa.”




Alli Palmroth – hengellinen ohjaaja

Alli Emilia Palmroth syntyi 1894. Allin äiti oli 1868 syntynyt Ruoveden Pekkalan kartanon tytär Eva Aminoff ja isä 1861 Kangasalla syntynyt Vetterkullan kartanon omistaja, kapteeni Otto Mauritz Palmroth. Allin vanhemmat avioituivat 1890.

Alli kävi Turun suomalaisen tyttökoulun ja sai päästötodistuksen 1910. Sen jälkeen hän siirtyi jatko-opintoihin Norrköpingissä sijaitsevaan Fröbel-Instituuttiin, josta sai lastentarhanopettajan pätevyyden 1913. Alli Palmrothin kotikaupungiksi tuli Tampere. Hän toimi työuransa aluksi lastenhoitoyhdistyksen lastentarhassa ja vuodesta 1927 Tammelan lastentarhan johtajana eläkkeelle siirtymiseensä asti eli vuoteen 1957.

Alli Palmroth kohtasi työssään perheitä, joissa kärsittiin alkoholin liiallisesta käytöstä. Hän kertoi, miten hänet herätti pieni lapsi, joka kömpi Alli-tädin syliin ja pyysi: “Tule sinä minulle äidiksi, kun minun äiti juo.”

Alli tuli Tampereen Valkonauhan toimintaan mukaan tilanteessa, jossa jäsenistö oli kokoontunut Hospiz Emmaukseen lopettamaan yhdistystä. Saman tien tuossa kokouksessa Allista leivottiin yhdistykselle sihteeri ja parin vuoden kuluttua, 1943, hänet valittiin Tampereen Valkonauhan puheenjohtajaksi.

Alli Palmrothin kausi tuli kestämään 26 vuotta ja hänen kokosydäminen antautumisensa valkonauhatyölle toi tuloksia. Jäsenmäärä kasvoi vauhdilla. 1942 yhdistykseen kuului 37 jäsentä ja kymmenen vuoden kuluttua jo 200.

Allin elämän keskeisiä asioita olivat pyhäkoulutyö, lähetystyö ja valkonauhatyö. Halu tukea lapsia ja nuoria heidän hengellisessä kasvussaan tuli konkreettiseksi myös Allin perustamassa koulukodissa. Alli oli ostanut kahden muun lastentarhanopettajan kanssa yhteisesti asunnon Pirkankadun varrelta. Varsin pian muut huoneistokauppaan osallistuneet vetäytyivät hankkeesta ja Alli jäi asumaan yksin liian suureen huoneistoon. Helpottaakseen omaa ja toisten tilannetta Alli perusti kotiinsa sotavuosina koulukodin. Kodissa asui enimmillään seitsemän koululaista, Alli-täti, Allin ystävä Elli sekä kotiapulainen.

Alli oli koulukodin perheen pää. Päivät Alli oli luonnollisesti työssä, mutta iltaisin Allin keskeinen tehtävä oli kodin hengellisestä huollosta vastaaminen. Iltahartauteen kokoonnuttiin joka ilta yhdessä Elli-tädin ja kotiapulaisen kanssa. Allilla oli vahva usko rukouksen voimaan. Hän luotti kaikki huolet ja murheet Jumalan hoitoon ja ihmeellisesti asiat aina järjestyivät.

Suomen Valkonauhaliiton puheenjohtajaksi Alli Palmroth valittiin 1956. Puheenjohtajan tervehdyksessään Alli kirjoittaa: “Valkonauha on sekä työn että taistelun liitto. Aseita kysytään. Mielen ase on voimallinen ja riippumaton oloista ja tilanteista, asemasta ja lahjoista. Se on ase kaikkien käteen. Siksi tarttukaamme tietoisesti “pyhän mielen aseeseen” ja kasvakaamme kiinni Jeesukseen. Kiitän luottamuksestanne, joka kutsui minut puheenjohtajan paikalle. Turun yhdistyksen myyjäisiin lahjoittama kaunis huopa, joka arvonnassa lankesi osalleni, on minulle näkyvä muisto, symboli, siitä yllättävästä rakkaudesta, jolla minut vastaanotitte ystävällisin sanoin, lämpimin katsein ja lujin kädenpuristuksin.” Koko liiton puheenjohtajakautensa ajan Alli toimi myös Tampereen Valkonauhan puheenjohtajana.

Allilla oli karismaattinen, mutta tasainen luonne. Tehtäviin Alli paneutui perusteellisesti. Hän eli arkielämässään todeksi lapsenuskoa. Kun valkonauhatyössä harjoitettiin noihin aikoihin varsin laajasti myös aineellista auttamistyötä, Alli muisti aina tavaran hakijoille jakaa myös Jumalan sanaa. Kerrotaan, että eräs pieni poika sanoi: “Alli-täti näkee aina Jeesuksen, koska hän pitää silmät kiinni rukoillessa.”

Liiton toiminnassa korostui Allin kautena voimakas nuorisotyö, joka ilmeni mm. leiritoimintana ja tyttöpäivinä. Leiritoiminta vahvistui, kun liitto sai 1956 lahjoituksena kesähuvilan Taipalsaaren pitäjästä Merenlahden kylästä. Paikka nimettiin Lähdekallioksi. Toiminnan kehittämiseksi järjestettiin nuorisonjohtajakursseja.

Myös aikuisten kerhotoiminta oli Allin kaudella vilkasta. Erityisen lähellä Allin sydäntä oli kotikäyntityö, jota tehtiin mm. vankien omaisten keskuudessa. Alli piti tärkeänä hengellistä hoitamista ja sielunhoitotyötä. Monet muistavat hänen raamattutuntinsa. Allin kotona kokoontui raamattupiiri aivan hänen viimeisiin aikoihinsa asti.

Alli vietti kesänsä sukunsa omistamassa Vetterkullan kartanossa Eräjärvellä. Kun hän jäi eläkkeelle lastentarhanjohtajan virasta, hän piti Pirkankadun kodissaan kahta vuokralaista ja lisäksi vuokrasi yhden huoneen Tampereen Valkonauhalle. Alli määräsi sittemmin testamentilla kotinsa irtaimistoineen Tampereen Valkonauhalle. Hän sairasti viimeisinä vuosina paljon, oli lähes sokea ja kuuro, mutta henkinen ja hengellinen puoli säilyivät vahvoina. Alli Palmroth kuoli 1982 ja hänet saatettiin sukuhautaan Eräjärvelle.




Hellin Mustala – kirjoittava sosiaalialan tuntija

Opettaja Anna Hellin Mustala (o.s. Louhivuori, vuoteen 1905 Lohtander) syntyi 1889 Varkaudessa sahanhoitaja Mikael Louhivuoren ja Anna Karolinan (o.s. Savolainen) perheeseen. Hellin Mustala pääsi ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta tyttökoulusta 1909 ja suoritti opettajan tutkinnon Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa 1911. Hellin Mustala avioitui 1915. Puoliso, pastori Paavo Mustala, sai sittemmin sosiaalineuvoksen arvon. Hellin toimi työuransa aikana monenlaisissa vaativissa tehtävissä.

Hän toimi lyhyen aikaa Huittisten kansanopiston johtajattarena ja siirtyi vuosiksi 1915-17 maamme vanhimman kristillisen kansanopiston, Sörnäisten kristillisen kansanopiston, johtajattareksi. Sörnäisiin hän tuli Karkkilan yhteiskoulun johtajattaren virasta toimittuaan jo sitä ennen opettajana myös Raumalla. Sörnäisten kansanopistosta Hellin Mustalan tie vei Kotimaa-lehden toimittajaksi, jossa työkautta kertyi vuodesta 1922 vuoteen 1945.

Kotimaa-lehdessä työura alkoi lupautumalla alkuun silloisen päätoimittajan Martti Ruuthin pyynnöstä parin viikon pestiin, josta tulikin sitten pitkä lehtiura. Tehtävät olivat moninaiset päätyen päätoimittajan sijaisuuteen. Hellin Mustalaa on luonnehdittu naisena, joka onnistui yhdistämään persoonassaan Martan ja Marian. Hellin Mustalalle esikuvana monipuolisesta naisen roolista lienee ollut oma äiti: savolainen sahanhoitajan rouva, joka toimi työväestönsä apteekkarina, sairaanhoitajana sekä sielunhoitajana. Hellin Mustalaa on kuvattu naisena, joka ei puheissaan uuvuttanut kuulijoitaan siirappimaisella sananhelinällä vaan sanoissa oli vahva itse koetun tunne.

Valkonauhatyö tuli Hellin Mustalalle perintönä äidiltä. Perheen asuessa Mikkelissä hänen äitinsä toimi Mikkelin paikallisyhdistyksessä ja näin työ tuli tyttärellekin läheiseksi. Aikanaan Hellin Mustalaa tarvittiin johtamaan valtakunnallista valkonauhatyötä ja taustat huomioon ottaen tehtävä lienee ollut luontevaa jatkoa aikaisemmalle osallistumiselle.

Suomen Valkonauhaliiton puheenjohtajakauteen sijoittuivat monet liiton työtä laajentaneet kehityslinjat. Erityisesti huoltotyö tyttöjen ja naisten parissa laajeni. Uudentyyppisenä työmuotona aloitettiin Liisankadun tiloissa eräänlainen lukusalitoiminta. Myös vankilavierailut otettiin ohjelmaan. Voisi ajatella, että Hellin ja Paavo Mustalan kontaktit huoltotyön laajaan kenttään olivat osaltaan vaikuttamassa siihen, että työmuodot liittyivät entistä laaja-alaisemmin osaksi valkonauhatyötä. Tekihän Paavo Mustala mittavan uran huoltotyön johtopaikoilla.

Hellin Mustalan kirjallisesta toiminnasta voi mainita myös 1941 (uusintapainos 1943) julkaistun teoksen Koti rakentaa kotiaan sekä vuodelta 1943 teoksen Kirjeitä kummityttärelleni. Hellin Mustala myös avusti lehtiä, esimerkiksi Kotiliettä.

Hellin Mustalan elämän viimeisiä vuosia varjosti vakava sairaus. Hän kuoli 1973 Helsingissä. Hänet siunasi ikuiseen lepoon veljensä Verneri Louhivuori, joka kosketteli siunauspuheessaan Mustalan viimeisiä vuosia seuraavasti: ”Mutta sitten tuli tuo `paula´, sairaus, joka vähitellen riisti ei vain liikuntakyvyn vaan sammutti yhä syvemmin myös sielun elämää. Hellinin kohtaloa ajatellen mieleeni nousee Vanhan Testamentin suuri kärsijä Job.”

Hellin Mustalan 70-vuotissyntymäpäivänä julkaistussa Kotimaa-lehden artikkelissa kerrotaan, että Paavo Mustala antoi puolisolleen syntymäpäivälahjaksi arvonimen. Tuo arvonimi oli tukineuvos. Hellinin ja Paavon yhteistä elämää leimasi loppuun asti syvä rakkaus ja toinen toisestaan huolehtiminen. Siinäkin Hellin Mustala antoi esikuvan meille tämän päivän naisille.




Hanna Lönnrot – ensimmäinen naispuolinen kanslianeuvoksen arvonimen saaja

Hanna Lönnrot syntyi Maaningalla 1904. Hänen isänsä oli insinööri Oscar Lönnrot ja äitinsä Hilda Julkunen. Hanna Lönnrot pääsi ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta tyttökoulusta 1922. Vuonna 1929 hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon ja samana vuonna hänet nimitettiin valtioneuvoston kanslian kirjaajaksi. Ura eteni 1953 nuoremmaksi hallitussihteeriksi.

Hanna Lönnrot oli monipuolinen ja aktiivinen järjestöihminen. Hän ehti toimia Kristillisen Ylioppilasliiton naissihteerinä 1933–1938 ja hallituksen jäsenenä 1938–1946. Suomen Valkonauhaliiton jäseneksi hän tuli 1928 ja oli liittohallituksen jäsen vuodesta 1935 lähtien.

Hanna Lönnrot vaikutti laajasti diakoniakentässä. Hän oli Helsingin Diakonissalaitoksen varapuheenjohtajana 1945–1960 ja sittemmin hallintoneuvoston jäsenenä sekä Pitäjänmäen lastenkodin johtokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 1945.

Kaisa Kallion Kansalaislahjasäätiöön Kaisa Kallio kutsui Hanna Lönnrotin heti säätiön perustamisesta alkaen ja hän oli myös Kyösti Kallion patsastoimikunnassa ja sittemmin Kyösti Kallion rahaston hoitokunnassa. Luottamustehtäviä tarjottiin myös Naisjuristit ry:stä ja Hanna olikin yhdistyksen puheenjohtajana 1957–1958. Hanna Lönnrot oli vuodesta 1961 Helsingin Vanhainsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistys ylläpitää Patolan vanhainkotia.

Hannan kristillinen elämänkatsomus ja ammattitaito avasivat hänelle luottamustehtäviä myös Helsingin Raamattukoulussa, Kansan Raamattuseurasäätiössä sekä Vivamosäätiössä.

Hanna Lönnrot sai kanslianeuvoksen arvonimen 1967 ensimmäisenä naisena Suomessa. Hän palveli valtioneuvostoa 38 vuoden ajan. Hän kertoi Valkonauha-lehdessä julkaistussa haastattelussa mieleenpainuvimpia muistoja virkauraltaan: “Talvisotaa edeltänyt, ns. YH:n aika ja päivä, jolloin saimme sodanjulistuksen. Sitten välirauha, tuona maaliskuun päivänä 1940. Silloinhan kaikkien tuntema tuska purkaantui yhteiseen, estottomaan itkuun.”

Kun Hanna Lönnrotilta kysyttiin, kuka henkilö oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen, hän vastasi: “Panisin aivan ensi sijalle älykkään, vaatimattoman, itsensä kokonaan alttiiksi panneen Risto Rytin. Hänen saamaansa “palkkaan” viitaten professori Lauri Puntila sanoi muistopuheessaan Tuomiokirkossa: “Jos on rikos rakastaa maataan enemmän kuin itseään, niin totisesti tämä mies oli rikollinen.” Tähän voin kiteyttää omankin sanottavani suurmiehestä.”

Presidentti Kekkosen muotokuvan 1958 maalannut taidemaalari Tapani Raittila muistelee Hanna Lönnrotia Antiikki-lehden artikkelissa Kekkonen shaketissa (numero 1/2005): ”Muotokuvan tilaaja oli valtioneuvosto, jolla oli omat perinteiset vaatimuksensa. Lopulta valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Hanna Lönnrot, joka tunnettiin hyvästä ja selkeästä ilmaisukyvystään, ilmoitti presidentille suoraan valtioneuvoston määräyksen asuasiassa. Kun Kekkonen sitten tuli istuntoon [muotokuvan maalausistunto] shakettiin eli päivätilaisuuksiin tarkoitettuun juhlapukuun pukeutuneena, hän vain murahti, että ”naiset määräsivät näin”.”

Liiton toiminnassa Hanna Lönnrotin kausi näyttäytyy uudistuvan valkonauhatyön ja vahvaan kristillis-sosiaaliseen auttamiseen keskittyvänä aikana. Hän tiesi, miten perustetaan laitoksia ja hoitopaikkoja, ja tuona aikana aloitettiin Helsingissä Valkonauhakodin toiminta jo pari vuotta ennen Hannan kautta vuokratiloissa, mutta pian Hannan tultua puheenjohtajaksi rohkaistuttiin ottamaan lainaa ja ostettiin oma huoneisto Snellmaninkadulta Valkonauhakotia varten.

Hannan kaudella kansainvälinen toiminta vilkastui ja eräänlainen huippukokemus oli 1970 järjestetty Pohjoismainen valkonauhakokous. Suomen Valkonauhaliitto sai järjestelyistä hyvän arvosanan ja liiton kielitaitoista, lämminhenkistä puheenjohtajaa kiitettiin.

Hanna Lönnrotissa nähtiin taitava ja monipuolinen virkanainen, mutta ehkä vielä sitäkin tärkeämpänä nähtiin hänen lämmin persoonansa. Hänen sanottiin olleen aina valmis auttamaan ja pysähtymään lähimmäisen vierelle riippumatta siitä, kuka tai millaisessa yhteiskunnallisessa asemassa tuo kohdalle satutettu lähimmäinen oli. Hanna Lönnrot kuoli vakavaan sairauteen 1972.




Maikki Friberg – elämäntyönä Naisten Ääni

”Paras tapa edistää suomalaista kulttuuria on hankkia paljon tietoja ja itse tulla kauttaaltaan sivistyneeksi ihmiseksi.” Maikki Friberg valitsi lauseen jo nuorena elämänsä motoksi. Ja eli sen mukaan. Opettajana ja puhujana, mutta ennen kaikkea Naisten Ääni -lehden toimittajana.

Maikki Friberg syntyi vuonna 1861 Kankaanpäässä yksitoistalapsisen nimismiehen tyttärenä ja pappissukujen jäsenenä. Isä kuoli hänen ollessaan 12-vuotias, jolloin perhe hajosi. Kaksikielinen Maikki kävi koulua Tampereella, jossa myös opetti lapsia.

Sukulaisuussuhteittensa avulla – hänen tätinsä oli naimisissa senaattori Yrjö-Sakari Yrjö Koskisen kanssa – hän pääsi Helsingissä Elisabeth Blomqvistin Yksityiselle opettajatarluokalle, josta valmistui ja sai sijaisuuden Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa.

Suoritettuaan Aleksanterin yliopistossa dogmatiikan ja etiikan sekä saksan kielen ja kirjallisuuden tutkinnot hän sai nimityksen opettajaksi Lapinlahden kansakouluun, missä toimi 30 vuotta. Vuonna 1912 hän haki Helsingin kansakoulujen apulaistarkastajan virkaa, mutta ei saanut sitä, vaikka oli ylivoimaisesti kilpailijoitaan parempi: kielitaitoinen, väitellyt 1896 Bernin yliopistossa tohtoriksi kansanopistojen synnystä ja kehityksestä Pohjoismaissa (Die Entstehung und Entwicklung der Volkschochschulen in den nordischen Ländern), tehnyt lukuisia opinto- ja puhujamatkoja eri puolille Eurooppaa ja julkaissut oppikirjankin. Mutta oli sukupuoleltaan väärä: nainen.

Kohtelusta suivaantuneena Maikki Friberg jätti opettajan viran ja keskittyi naisten aseman edistämiseen.

Puhuja Jumalan armosta

Naisasiatyö oli toki jo tuolloin Maikki Fribergille tuttua. Hän oli liittynyt Suomen Naisyhdistykseen jo sen perustamiskokouksessa vuonna 1884, jonne raittius- ja rauhanaktivistina tunnettu Alli Trygg hänet houkutteli.

Naisyhdistyksen toiminta ei heitä kauan tyydyttänyt, joten he erosivat siitä ja liittyivät keskustelupiirin, jossa nuoret saivat äänensä kuuluville ja saattoivat harjaannuttaa keskustelutaitoa. Kun Naisasialiitto Unioni vuonna 1892 syntyi, Maikki Friberg oli sitä perustamassa. Ja 15 vuotta myöhemmin Suomalaista Naisliittoa.

Sen kuten myös Unionin luottamuselimissä Maikki Friberg vaikutti vuosikymmenet; hän toimi muun muassa 15 vuotta Naisliiton Helsingin Osaston varapuheenjohtaja ja viisi vuotta Unionin puheenjohtajana.

Maikki Friberg oli puhuja Jumalan armosta, Ester Hjeltin sanoin ”kansanvalistaja sanan hyvässä merkityksessä”. 1899 helmikuun manifestin jälkeen hän kuului niihin, jotka lähetettiin ulkomaille puhumaan Suomesta. Routavuosina hän käytti sanan säilää eri puolilla Eurooppa, ja hänet tunnettiin ystäväpiireissä yleisesti nimellä Suomen lähettiläs. Tärkein kenttä oli kuitenkin kotimaa, jossa hän otti naisten herättämisen ja ohjaamisen sydänasiakseen ravistellen heistä Hilja Vilkemaan sanoin ”uneliaisuutta ja ripotellen taitavasti suolaa heidän itsetyytyväisen minänsä helposti ärtyvälle hipiälle”.

Ravisteluista huolimatta – tai sen ansiosta – Maikki sai aina naisilta vastakaikua.

”Tulkaa herättämään meitä, tulkaa innostamaan meitä, tulkaa vuodattamaan meihin elävä henkemme”-pyynnöt toistuivat alinomaan. Eikä Maikki Friberg niistä kieltäytynyt, oli matka miten pitkä ja hän kuinka väsynyt. Hän tunsi velvollisuudekseen saarnata etenkin Suomalaisessa Naisliitossa, jonka tärkeimmäksi tehtäväksi näki puoluevastakohtien tasoittamisen.

Kansanedustajaehdokkaana hän halusi perustaa puolueettoman naisyhtymän, joka yhdistäisi kaikki Suomen naiset. Ajatus kuitenkin raukesi: se ei soveltunut maamme puoluejärjestelmään pohjautuvaan suhteelliseen vaalitapaan. Eikä Maikki Fribergiä koskaan valittu eduskuntaan. Sen sijaan hänen iskevät kannustuspuheensa auttoivat siskoja pääsemään kansanedustajiksi.

Päätoimittajaksi vastoin tahtoaan

Suomalaisessa Naisliitossa Maikki Friberg tunnetaan ennen kaikkea Naisten Äänestä, jolle hän keksi nimen ja jota toimitti 22 vuotta.

Aloite suomenkielisestä lehdestä tuli kuitenkin Lucina Hagmanilta, joka oli suunnitellut naisten omaa lehteä jo Minna Canthin kanssa. Pääkaupungin – ja maaseudunkin – aktiiviset naiset innostuivat omasta lehdestä, ja vastahakoinen Maikki Friberg taivuteltiin uuden lehden päätoimittajaksi.

Naisten Äänen näytenumero ilmestyi joulukuussa 1905. Sen kansilehdessä on jugendtyylinen luotsivene, joka halkoo vettä läpi kuohujen täysin purjein. Sellainen tahtoi lehti olla naisille tuona myrskyisänä aikana. Äänenkannattaja, joka oli ”korkealla puolueitten yläpuolella, korkealla yhteiskunnallisten, kielellisten ja kansallisten rajojen yläpuolella”.

Vaikka Maikki vastusti päätoimittajuutta sanoen syyksi, että lehden teko on maailman epäkiitollisinta työtä, että se nielee ajan ja voimat eikä tuota edes suolaa leipään, hän oli itse asiassa valmistautunut hyvin naisasialehden toimittajaksi. Jo vuonna 1894 hän oli Kööpenhaminassa keskustellut Tanskan Naisyhdistyksessä (Dansk Kvindesamfung) naistenlehden tarpeellisuudesta ja toimitustavasta ja ollut vuosisadan vaihteessa Skandinavian parhaiten toimitetun naisasialehden, ruotsinkielisen Nutidin toimitussihteerinä. Jo tuolloin häntä houkutti aikakauslehti, joka saisi naiset tietoisuuteen velvollisuuksista, joita heillä oli yhteis- ja ihmiskunnassa.

Lannistumattomien äänitorvi

Naisten Ääni oli ensin Naisasialiitto Unionin äänenkannattaja, mutta siirtyi pian Suomalaisen Naisliiton äänitorveksi. Unionin uutisia julkaistiin silloin tällöin.

Uuden naisasialehden piti ilmestyä vain kerran kuussa, mutta Maikki Friberg totesi pian, ettei näin harvoin ilmestyvä lehti voi seurata aikaansa eikä saada vaikutusvaltaa. Niinpä jo kahden vuoden kuluttua lehti alkoi ilmestyä kaksi kertaa kuukaudessa – päätoimittajansa vastuulla, sillä lehden johtokunta ei tahtonut ottaa taloudellista riskiä.

Tammikuussa 1908 kannatusyhdistys luovutti hänelle Naisten Äänen rahastuksen ja toimituksen. Neljä vuotta myöhemmin asia hyväksyttiin virallisesti, kun Painoasiain Ylihallitus ilmoitti, että ”Hänen Ylhäisyytensä maan Kenraalikuvernööri on suostunut, että opettaja Maria Elisabeth Friberg saa omalla vastuullaan ulosantaa Naisten Ääni -nimistä aikakauskirjaa joka toinen viikko”.

Lehden haltuunotto oli rohkea päätös, sillä lehti ei ollut kultakaivos. Maikki Fribergin onnistui kuitenkin pitkään pitää lehden menot ja tulot tasapainossa uskollisten lukijoiden ja innokkaiden asiamiesten avulla, joita päätoimittaja kannusti ”yllytyskirjein” ja kirjalahjoin. Esimerkiksi 1915 Naisten Ääni ilmestyi peräti 30 kertaa ja ilmoituksia oli jopa kansilehdellä. Kaksi vuotta myöhemmin tilaajia oli 10 000.

Silti päätoimittaja ei saanut omien sanojensa mukaan palkkaa työstään, mikä sai hänet huokaisemaan: ”Eivät ne ole hyvät kynät, jotka parhaiten palkataan ja jotka saavat lehden pysymään pystyssä, vaan kaikenlainen joutava kirjoitus ja ennen kaikkea suuri propaganda”.

Inflaation jyllätessä ja sisällissodan melskeissä lehden levikki putosi ja talous huonontui niin, että Maikki Friberg kääntyi jälleen lehden asiamiesten puoleen, joista valtaosa oli naisliittolaisia, ja pyysi – suorastaan vaati – heitä muodostamaan propagandarenkaita ja hankkimaan lehdelle uusia tilaajia. Myös Naisliiton puheenjohtajalle lähti kirje, jossa pyydettiin, että liitto yrittäisi saada jokaisen jäsenen keräämään tilauksia omalle äänenkannattajalleen.

Kustannusvastuu Naisliitolle

Tällaista vaatimusta Naisliitto ei hyväksynyt. Se ilmoitti, että vaikka Naisten Ääntä on sanottu Suomalaisen Naisliiton viralliseksi äänenkannattajaksi, päätöstä asiasta ei ole. Näin ollen liitto ei voi velvoittaa jokaista jäsentään keräämään lehden tilauksia. Naisliitossa oltiin myös pettyneitä Naisten Äänen suunnanmuutoksesta, joka poikkesi liiton kannasta.

Koska myös Naisten Äänen tilausmaksuja oli peritty leväperäisesti eikä itse lehtikään ollut ilmestynyt sovitusti, Naisliitto otti lehden kustannettavakseen ja perusti sille kannatusyhdistyksen. Maikki Friberg taipui tähän, ja niin perustettiin vuonna Rosma Oy, joka otti hoitoonsa Naisten Äänen talouden.

Yhtiö nostikin vähäksi aikaa Maikin harteilta taloudellisen taakan ja kustansi menestyksellisesti paitsi lehteä myös naiskirjailijoiden tuotteita, muun muassa Maikki Fribergin pienen elämäkertakokoelman toisen osan.

Vaikka taloudellinen vastuu lehdestä oli siirtynyt Maikki Fribergiltä pois, helpolla hän ei edelleenkään päässyt. Vuonna 1924 hän kirjoittaa, että joutuu uurastamaan yksin, olemaan oikaisuvedosten lukija ja ilmoitusten kerääjä puhumattakaan lukuisista artikkeleista, jotka on toimitettava eri aloilta. Kaikki tämä oli tehtävä ilmaiseksi, jotta tulot peittävät edes juoksevat menot: kirjapainon, kuvalaattatehtaan ja postin laskut, huoneiston vuokran ja apulaisten palkan.

Suosittu suorasuu

Vaikka Maikki Friberg otti 1920-luvulla vastaan Naisasialiitto Unionin puheenjohtajuuden ja Suomen Rauhanliiton varapuheenjohtajuuden ja vuonna 1925 naisten kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton Suomen osaston puheenjohtajuudenkin, hänen elämänsä oli nyt tyynempää. Sisällissodan vuodet olivat olleet raskaat Naisten Äänen toimittajalle, jonka ylle oli satanut iskuja ja herjauksia. Häntä syytettiin, että oli silmittömästi antautunut Mannerheim-kulttiin, ajoi kuningas-asiaa ja – kun Karl von Hessenistä oli luovuttu – otti voimakkaasti kantaa presidentin vaaliin sen sijaan että olisi pysynyt puolueettomana.

Syytökset eivät olleet tuulesta temmattuja, sillä Maikki Friberg oli kirjoittanut jo ennen sisällissotaa lehdessään tiukoin äänensävyin ”henkisen ruton vastustamisesta ja punarosvojen sakista”.

Suoraan sanomisessa olikin Maikki Fribergin kynän voima, hyvän muistin ja puhetaidon ansiota taas hänen suosionsa yhdistyksissä ja seuraelämässä. Naisten Äänen toimisto, jossa oli paljon maalauksia, lehtiä ja lainauskirjasto, oli suosittu tapaamispaikka. Päätoimittaja näki mieluusti ympärillään ystäviä, joille hänellä oli aina aikaa ja joiden kanssa mieluusti joi teetä. ”Ei jaksa laulaa, ellei kasta kaulaa”, oli hänen tunnuslauseensa.

Helle Kannila kirjoittaa vuoden 1945 Naisten Äänessä, että ”ulkomaamatkojen ohella Maikki Friberg ei paljon liikkunut Laivurinkatu 10:stä eikä liioin laajasti lukenut muita lehtiä. Sen sijaan tutut ja tuntemattomat henkilökohtaisin käynnein ja puhelinsoitoin lähestyivät häntä kertoen erilaisista vääryyksistä ja muista tapahtumista. On selvää, että tällaiselle pohjalle laaditut kirjoitukset olivat persoonallisia ja nasevia, mutta tietojen pätevyydessä ja objektiivisuudessa saattoi olla toivomisen varaa.”

Ehtymätön muistivarasto

Maikki Fribergin seurustelutaidosta on herkullinen esimerkki Naisten Äänen 20-vuotisjuhlanumerossa, jossa nimimerkki Komitean jäsen kuvailee häntä näin:

”Ikävä Naisten Äänen toimittaja ei osaa olla, vaikka tahtoisikin. ´Se lahja´ on häneltä hänen syntymässään kielletty… Hänen vilkkautensa vie hänet helposti komitean asiasta syrjään. Joku käänne tuo mieleen hauskan tapauksen, mielenkiintoisen henkilön kohtaamisen, joka antaa aihetta eloisaan kuvaukseen hänen ehtymättömästä muistivarastostaan. Silloin tällöin kuuluu huomautus: `Nyt asiaan`, mutta ennen kuin huomaammekaan, niin nauramme jo taas jollekin sukkeluudelle, joka on siitä vähän poikennut. Asiat tulevat kuitenkin siinä sivussa jotenkin pohdituiksi.”

Mutta toisenlainenkin Maikki Friberg löytyy. Tyyni Tuulio kertoo Tyttönormaalilyseon matrikkelissa, kuinka tytöt osoittivat vastenmielisyytensä opettajaansa kohtaan sylkemällä tämän kalosseihin.

Lisää ulottuvuuksia opettaja-toimittajan kuvaan tuo myös pieni Vappu Isosomppi-Hakkaraisen kirjaama anekdootti: Maikki Friberg oli käymässä Oulussa, ja matka venyi ja venyi. Maikilla oli mukanaan vain matkapuku, joten tarvittiin uutta vaatetta. Maikki oli aikuisiällä hyvin tarkka pukeutumisestaan päinvastoin kuin nuorena tyttönä, jolloin hän omien sanojensa mukaan ajatteli hyvin vähän vaatteita, eikä omistanut edes peiliä. Niinpä marssittiin porukalla Oulun suurimpaan kangaskauppaan, ostettiin sopivaa kangasta ja kaupungin paras ”tanttumaakari” ompeli uuden leningin. Tämä on Maikki Fribergin päällä myös hänen muotokuvassaan, joka on Naisliiton huoneistossa Aurorankadulla.

Kuolema saappaat jalassa

Elämänsä viimeisenä vuotena Maikki Friberg koki suuren vastoinkäymisen: toimistoapulainen kavalsi lehteä kustantaneen Rosman varat kesällä 1926 ja pakeni Amerikkaan. Päätoimittaja yritti estää yhtiötä konkurssilta ja otti vastuulleen kavalletun summan. Hän oli korvannut siitä jo valtaosan, kun kuoli seuraavan vuoden marraskuussa 67-vuotiaana.

Ja ellei saappaat, ainakin kengät jalassa. Vielä lokakuussa hän oli johtanut Unionin kokousta, osallistunut innokkaasti keskusteluun naispappeudesta ja puhunut stipendirahaston perustamisesta naispuolisille sanomalehden toimittajille. Eli seurannut edelleen valppaasti naisten asioita niin kotimaassa kuin ulkomailla. Ilman Anna-sisarta, joka vuosikymmenet hoiti yhteiskodin, tämä ei olisi onnistunut.

Maikki Fribergin hautajaiset olivat isot, ja niistä kuvalliset jutut Hufvudstadsbladetissa ja Helsingin Sanomissa. Muistojuhlia pidettiin Helsingin lisäksi Jyväskylässä. Naisasialiitto Unioni ja Suomen Rauhanliitto perustivat Maikki Fribergin muistorahaston, johon myös Suomalainen Naisliiton keskushallinto päätti ”jalon vainajan elämäntyötä kunnioittaakseen luovuttaa määrätyn summan”. Naisten Äänen kaksoisnumero 20 – 21 omistettiin kokonaan hänen muistolleen. Pääkirjoituksessa Kun kynä on kirvonnut todetaan: ”Oppaamme on poissa. Taistelija on kilpensä laskenut, tähystäjä kaukoputkensa”.

Sisäsivuilla on työn sankarille Jenny Elfvingin kirjoittama muistoruno Esitaistelija:

Esitaistelijaksi ei tule täällä se,
joka käynyt ei sotaa olemassaolostaan.

Tulisoihduksi syty se sielu ei,
jok´ ei kamppaillut valon löytämiseksi.

Majakaksi ei ikinä ylene se,
ken ei seisonut tuimassa myrskyssä itse.

Ei taakkoja muiden se kantaa voi,
joka itse ei nääntynyt taakkojen alla.

Vain se valon tien voi aukaista muille,
jola oman tien sulkivat ennakkoluulot.

Vain se voi kaikkensa muille antaa,
jolta itseltän enimmän elämän riisti.

Tammikuussa 1961, jolloin Maikki Fribergin syntymästä oli sata vuotta, järjestettiin muistotilaisuus hänen nimikkokodissaan ja kunniakäynti hänen haudallaan Vanhan hautausmaan kappelin edessä.   Molemmissa tilaisuuksissa opetusneuvos Hilja Vilkemaa piti puheen, ja muistotilaisuudessa luettiin L. Onervan vuonna 1952 Maikki Fribergille kirjoittama runo, jonka sanoman voi tiivistää lauseeseen: ”Suomen naisen toit pirtistä maailmalle, solmimaan säkeitä, johon sen lyhteen, joka aatteen voimalla, hengen työllä maan kansat kaikki saa yhteen.”

Maikki jätti mittavan perinnön

Maikki Friberg jätti vahvan jäljen sekä Suomalaiseen Naisliittoon että Naisasia Unioniin, jolle hän testamenttasi Laivurinkadun kotinsa ja sen kirjat. Nykyiseen osoitteeseen Bulevardille Unioni muutti 1963 ja nimesi huoneiston Maikki Friberg -kodiksi.

Naisten Ääni eli Maikki Fribergin jälkeen vielä 22 vuotta eli pitempään kuin yksikään toinen aikansa naisasialehti. Sen seuraajaa saatiin odottaa vuosikymmeniä, mutta sitten niitä tulikin tuplasti. Naisasialiitto Unionin Akkaväki – Naisten Ääni alkoi ilmestyä vuonna 1975 ja Naisliiton Minna vuonna 1981. Akkaväki lakkautettiin vuonna 1995, mutta sai seitsemän vuotta myöhemmin seuraajan, Tulvan. Se samoin kuin Naisliiton Minna ilmestyvät edelleen.

Myös Helsingin yliopisto muistaa Maikki Fribergiä jakamalla vuosittain hänen nimeään kantavan palkinnon tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ajavalle henkilölle tai taholle. Vuonna 2014 sen sai Sukupuolentutkimusverkosto Hilma.

Maikki Friberg on ollut esikuvana paitsi aikalaisnaisille myös seuraavalle sukupolvelle. Kirjailija Kaari Utrio kirjoittaa Naisasialiitto Unionin historiikin esipuheessa isoäidistään Annista, joka oli ollut nuoresta asti naisasialiikkeessä aktiivisesti mukana. Tyttärentyttärelleen Anni esitteli Maikki Fribergin taruhahmona, jonka älyä, huumorintajua ja tyylikkyyttä ei voinut kyllin korostaa. Kaari Utrio toteaakin, että Maikki Fribergistä muodostui kolmannelle polvelle naisliikkeen vertauskuva: älyä, oppineisuutta, iloa ja hieman naisellista turhamaisuutta. Kovaa ja pehmeää.




Greta Kivilahti – kotien valistaja Karjalassa

Marttaliiton ensimmäinen päätoiminen kotitalouskonsulentti oli Greta Kivilahti (1887-1957). Alkujaan marttatoiminnan lähtökohta oli sivistyneistön pyrkimys kohottaa Suomen kansan elin- ja sivistystasoa koulutuksen, ahkeruuden, yritteliäisyyden ja terveiden elämäntapojen avulla. Erityisesti marttatyön tarkoitus oli sivistää perheitä ja vahvistaa kodin merkitystä äidin välityksellä. Perhe oli keskeinen instituutio, jonka tehtävä oli kasvattaa kunnollisia kansalaisia.

Konsulentit kansanvalistuksen palvelukseen

Vuonna 1899 perustettu Marttajärjestö alkoi vuodesta 1909 työllistää myös kansan riveistä lähteneitä naisia neuvojiksi ja konsulenteiksi. Marttojen ensimmäinen päätoiminen neuvoja oli kananhoidon neuvoja Olga Autere.
Marttatoiminta laajeni erityisesti Karjalan kannaksella koko 1920-luvun ajan. Sen Marttapiiriliiton palkkalistoilla oli vuonna 1928 kaksitoista kotitalous- ja puutarhaneuvojaa, kuusi käsityönopettajaa sekä siipikarjanhoidon neuvoja. Pienviljelysvaltainen Tanska oli esimerkki suomalaiselle marttatoiminnalle. Siellä pientilat oli saatu kannattavaksi puutarhanhoidon, kanankasvatuksen, karjan- ja mehiläistenhoidon ja käsitöiden avulla. Tanska näytti sopivan erityisen hyvin malliksi Karjalaan, joka oli Suomen pientilavaltaisinta aluetta. Marttatoiminta pyrki innostamaan kansalaisia ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen.
Greta Kivilahti on saanut Marttajärjestön historiikeissa ja tutkimuksessa tunnustusta 1920-luvun kodinhoidonneuvonnan uranuurtajana Suomessa. Konsulentin työ oli tavalla tai toisella jatkuvaa esiintymistä, opettamista, ohjausta ja matkustamista.
Kivilahti tunnettiin selväsanaisena esiintyjänä. Emäntälehdessä ja päivälehti Karjalassa oli usein hänen kirjoituksiaan martta- ja maatalouskerhotoiminnasta. Vuosi 1927 näytti olleen Kivilahden aktiivisinta aikaa, jolloin häntä muistettiin Helsingissä Martan kultaisella jäsenmerkillä tunnustuksena ”innokkaasta ja ahkerasta työstä Marttajärjestön palveluksessa”.

Käytännön ohjaustyötä

Kotitalouskonsulentti järjesti kotitalousopetusta, kokki- ja puutarhanhoitokursseja, luentoja, opintoretkiä ja koulutusta aikuisille ja harrastustoimintaa lapsille. Kivilahti ohjasi marttayhdistyksien toimintaa Kannaksella ja oli samalla Karjalan Kannaksen Marttapiiriliiton sihteeri. Hänen marttailtansa olivat usein monipuolisia kulttuuri-iltoja.
Työ oli hänelle myös elämäntapa – ja koska hänellä ei ollut perhettä, liikkuva työ sopi hänelle hyvin. Hän ei ollut naimisissa, mutta hän asui aina naisyhteisöissä. Tunnustusta Greta Kivilahti sai erityisesti lasten kerhotoiminnan eli maatalouskerhotoiminnan edistäjänä. Karjalan kannaksesta tuli 1920-luvulla lasten maatalouskerhotoiminnan vahvin alue.
Greta Kivilahti oli jo piikoessaan Hämeessä havainnut, että martat opettivat koululaisille kasvitarhan hoitoa. Lasten kerhotoiminta lähti Karjalassa liikkeelle pikku-marttatoiminnasta ja Raja-Karjalan aktiivisten kansakoulunopettajien järjestämistä perunakerhoista. Kivilahti järjesti vuonna 1922 marttojen kodinhoitokilpailujen yhteydessä myös pikku-martoille omaa ohjelmaa ja kerhoja. Perunakerhojen lisäksi perustettiin kasvitarha- ja turnipsikerhoja sekä myöhemmin myös kana- ja possukerhoja. Lasten kerhotyö otettiin 1924 osaksi marttatoimintaa, koska se kohotti maahenkeä, säästäväisyyttä, työnhalua ja levitti maanviljelystyön onnistumisen iloa lasten keskuuteen.
Greta Kivilahti laati kasvitarha- ja kanakerhoille kaksi kerho-opasta. Lasten kerhopalstojen tuli olla esimerkkinä isännille, joilla usein oli Kivilahden mielestä sangen vanhakantaisia ja yksipuolisia viljelytapoja. ”Kerhot vetävät nuorisoa takaisin maaseudulle päin; opettavat nuorisoa rakastamaan isiensä ammattia. Vieläpä ovat kerholaiset pystyneet vaikuttamaan seutukuntansa maanviljelijän ammattitaidon kohottamiseenkin”, hän kirjoitti vuonna 1930. Marttaliiton historiaa tutkineen Anne Ollilan mukaan marttojen toiminta oli suomalaista kansanvalistusaatetta puhtaimmillaan. 

Laaja työmaa, monipuolinen työ

Karjalan marttaneuvojat tekivät vuonna 1924 kannaksella kaikkiaan 2500 kotikäyntiä, joista Kivilahti suoritti itse 280. Kotineuvontatyö onnistui parhaiten, kun konsulentilla oli tarpeeksi aikaa viipyä kodeissa. Hän siivosi taloa naisväen kanssa, hävitti syöpäläisiä, ohjasi liinavaatteiden, vaatteiden ja yleisesti koko kodin hoidossa. Kivilahti oli määrätietoinen ja komensi miehiä ottamaan kuraiset saappaansa pois, kun tulivat sisälle.
Konsulentti tuki naisia saamaan miesten arvostuksen äitien koti- ja siivoustyöhön. Innostuksen lisäämiseksi siivoustyöhön marttapiiri järjesti alueittain marttojen välisiä yksi- ja kaksivuotisia kotitalouskilpailuja. Konsulentti kävi näissä kodeissa tarkastusmatkoilla ja kirjasi ylös miten kodin ”järkiperäinen puhdistus” edistyi. Kilpailun voittajan koti julistettiin mallikodiksi, jonka emäntä sai arvostusta marttojen keskuudessa. Seuraava, korkeammin koulutettu konsulenttisukupolvi ei ollut enää innostunut kodeissa kiertämisestä ja henkilökohtaisesta neuvontatyöstä vaan pyrki siitä 1930-luvulla selvästi eroon.

Esitelmiä ja esiintymistä

Greta Kivilahti antautui täysin työlleen eikä laskenut tehtyjä työtunteja. Hän piti 96 esitelmää vuonna 1928. Sen lisäksi hänen arkipäivänsä jakaantuivat vuoden 1928 toimintakertomuksen mukaan seuraavasti: Juhlat ja kokoukset 78 Kurssipäivät 54 Maatalouskerhotyö 42 Neuvojien valvonta 39 Kirjalliset tehtävät 34 Näyttelyt, kilpailut 24 Retkipäivät 16 Matkapäivät 14 Suunnittelu 12 Neuvonta yksityisille 7 Harjoittelijoiden valvonta 4 Yhteensä 324

Liiketoimintaa ja retkiä

Karjalan martat perustivat vuonna 1925 liikeyrityksen (Karjalan Martat Oy), jolla oli myymälä Viipurin kauppahallissa. Se välitti marttojen leivonnaisia, säilykkeitä, hunajaa, kasviksia ja kymmeniä tuhansia kananmunia vuodessa. Vuonna 1927 kauppa tuotti piiriliitolle hyvän voiton, jolla marttapiiri pystyi ostamaan konsulentin käyttöön Ford-merkkisen henkilöauton ja osakehuoneiston. Greta Kivilahti nähtiin jo samana vuonna auton ratissa. Auto helpotti hänen liikkumistaan maakunnassa, mutta hän ajoi autolla myös Keski-Pohjanmaalle kotiseudulleen Pyhäjärvelle. Siellä hän oli ensimmäinen autoileva nainen.
Matkustaminen ja retkeily olivat Greta Kivilahdelle työ ja harrastus. Martat mielsivät retkeilyn osaksi kodinhoidon neuvontatyötä. Retket olivat tutustumiskäyntejä palkituissa mallikodeissa, kasvitarhoissa sekä emäntä- ja talouskouluissa. Kesäretket suuntautuivat maakunnan ulkopuolelle, Helsinkiin ja eri puolelle Suomea pidettyihin käsityö- ja maatalousnäyttelyihin.
Kovaääninen ja esiintymään tottunut Greta Kivilahti oli itseoikeutettu retkiemäntä. Hän kuljetti autollaan myös piirin johtavia marttoja tutustumaan Karjalan marttatoimintaan ja mallikoteihin. Kivilahti kävi marttojen kanssa matkoilla myös Ruotsissa ja Virossa ja tutustui maamme johtaviin naisiin.

Kansannaisen karrieeri

Greta Kivilahti kuului marttakonsulenttien ensimmäiseen sukupolveen, joka kohosi köyhistä oloista ja kansa- ja ammattikoulupohjalta konsulentiksi. Kivilahti oli joutunut lapsuudessaan Pyhäjärvellä kulkemaan äitinsä kanssa jopa kerjuulla, kun isä oli mennyt töihin Amerikkaan.
Greta Kivilahden onnistui pääsemään valtion ilmaisiin puutarha- ja maatalousalan ammattikouluihin, joista hän sai pätevyyden puutarha-alan neuvojaksi. Marttajärjestö tarjosi hänelle vakinaisen ja arvostetun työpaikan sekä sosiaalisen kohoamisen väylän. Seuraavat Marttajärjestön palkkaamat konsulentit 1930-luvulla olivat jo agrologeja sekä puutarha- ja kotitalousopettajia.
Työ kotien hyväksi oli Greta Kivilahdelle mielekästä työtä – mutta samalla myös haastavaa järjestötyötä. Hänestä tuli paitsi ammattipuhuja myös kymmenien toimintakertomusten, artikkelien ja jopa kirjan kirjoittaja. Hän teki huomattavan karrieerin ja sosiaalisen nousun marttajärjestön avulla.
Vielä eläkkeellä ollessaankin Pyhäjärvellä hän ohjasi yksinhuoltajaäidin maataloustöitä, istutti marjapensaita ja neuvoi kasvimaan laitossa. Hänellä oli piippu suussa, kun hän ajeli hevosella viljasäkkejä myllyyn. Hän kuoli kalareissullaan kesällä 1957.

Miksi Greta Kivilahden elämä on minulle tärkeä?

Hän oli äitini täti, josta lapsuudessani kuulin paljon tarinoita. En koskaan ehtinyt tavata häntä, koska synnyin samana vuonna, kun hän kuoli. Mutta jo pienenä opin tuntemaan Greta-tädin hyvät reseptit ja sain kuulla, mitkä kulhot ja lautaset olivat häneltä perittyjä. Mutta tärkein perintö häneltä jäi kirjahyllyymme: kaikki Emäntälehden ja Naisten Ääni -lehtien vuosikerrat, joita lukemalla löysin hänen artikkelinsa ja sain Greta-tädistä kirjallisen ystävän.




Raija Virtanen – usko naisten huomispäivään

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. Sananlasku pätee Raija Virtaseen, Suomalaisessa Naisliitossa yli 40 vuotta vaikuttaneeseen naiseen. Ensimmäiset vuodet hän istui rivijäsenenä Helsingin Osaston tilaisuuksissa vaiti, mutta kuunteli tarkkaan, sillä kukaan ei puhunut hänelle. Kun Raija Virtanen lopulta keksittiin ja valittiin hallitukseen ja pian puheenjohtajaksi, hänellä oli paljon Helsingin Osastolle ja Naisliitolle annettavaa.

Agronomista kansakoulunopettaja

Raija Virtanen syntyi vuonna 1924 Orimattilassa, jossa kävi kansakoulun. Ylioppilaaksi hän valmistui Lahdesta ja opiskeli Helsingin Yliopistossa agronomiksi.

Ensimmäinen työpaikka agronomiksi valmistumisen jälkeen oli Brahelinnan emäntäkoulu Ristiinassa, sitten verovirasto ja maatilahallituksen vesiensuojelutoimisto Helsingissä. Tuolloin Raijassa heräsi halu vaihtaa ammattia. Hän haki opettajakorkeakouluun opettajien poikkeusvalmistukseen, joka oli tarkoitettu akateemisen tutkinnon jo omaaville, ja pääsi sinne. Kertoessaan asiasta pomolleen tämä tarjosi lisäpalkkaa ja vakanssinkin. Hän ei kuitenkaan suostunut, mistä oli vuosikymmenet opettajana ollessaan tyytyväinen.

Kansakoulun opettajaksi valmistumisensa jälkeen 1963 Raija Virtanen haki virkaa Vantaalta.  Hänelle tarjottiin työtä tarkkailuluokan opettajana Kivistön koulussa. Lähipiiriä ja häntä itseäänkin tarjous hämmästytti: tehtävään ei vaadittu akateemista koulutusta eikä hän tiennyt tarkkailuluokan opettamisesta mitään. Kun hän kysyi tarkastajalta neuvoja, tämä vastasi: ”Kyllä sinä työssä pärjäät”. Kuten pärjäsikin – ja sai samalla hyvän kasvattajakoulutuksen.

Tämän jälkeen Kivistössä vapautui luokanopettajan virka, jota hän hoiti eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Luokanopettajan työn lisäksi hän toimi koulunjohtajana 18 vuotta, sekä samaan aikaan yhdeksän vuotta sivutoimisena Uudenmaan lääninhallituksen ympäristöopin lääninkouluttajana. Eläkkeelle hän jäi 1986.

Koulutustyö oli kiinnostavaa, joskin haastavaa ja raskastakin.  Raija Virtanen kiersi ympäri Uuttamaata kertomassa opettajille ympäristöopin havainnollisesta opettamisesta ja samalla peruskoulun mukana tulevista muutoksista.  Lisäoppia hän haki kouluhallituksen Heinolan kurssikeskuksessa.

Nopea nousu puheenjohtajaksi

Peruskoulu oli ponnahduslautana myös Naisliiton johtopaikoille. Oli vuosi 1974 ja osaston vuosikokous. Raija Virtanen oli osallistunut jo neljä vuotta liiton ja Helsingin Osaston tilaisuuksiin, mutta ypöyksin. Kukaan ei ollut tullut puhumaan hänen kanssaan, eikä näin ollen tiennyt hänen nimeään. Mutta vuosikokouksessa Maini Pelli, vilkas viipurilainen, ehdotti Raijaa pöytäkirjan tarkastajaksi sanoen ”tuo kaunis nainen mutta nimeä en tiedä”. Raija sanoi nimensä, ja hänet valittiin pöytäkirjan tarkastajaksi. Kun naisliittolaiset kuulivat, että tämä oli opettaja, häntä pyydettiin Helsingin Osastoon puhumaan peruskoulun nykyvaiheesta.

Raija Virtanen on myöhemmin kertonut, että häntä hirvitti suostua. Hänellä oli tilaisuutta edeltävänä lauantaina koulutuspäivä, ja hän tiesi saavansa migreenin heti kun se on ohi. Kuten saikin, mutta sunnuntai-iltana pää oli aivan kirkas ja hän aloitti esitelmän kirjoittamisen. Tuli tilaisuuteen sitten suoraan koulusta ja toi mukanaan paljon opetuskirjoja.

Esitelmä onnistui hyvin. Erityisesti Raijan mieleen painuivat mukana olleen opetusneuvos Hilja Vilkemaan sanat: ”Minä kiitän opettaja Raija Virtasta tästä erinomaisesta esityksestä. Opettajan sydämeni aivan hätkähti, kun sain nähdä näitä oppikirjoja.”

Tämän jälkeen Raija Virtasta pyydettiin puhumaan aiheesta Koulu kasvattajana. Siitäkin tuli menestys, sillä se poikkesi totutusta. Hän oli tottunut käyttämään opetuksessa paljon draamaa, ja koska oli kansainvälinen naisten vuosi, oppilaat tekivät näytelmän aiheesta. Kuulijat olivat aivan ihastuneita. Seminaarin puheenjohtaja halusi esittää kuitenkin yhden kysymyksen esiintyjille. Se oli: mehua vai jäätelöä?”

Onnistuneiden, uutta tuovien esitelmien jälkeen tie oli avoin ensin vuodeksi keskushallitukseen Elina Haavio-Mannilan tilalle, sitten viideksi vuodeksi sihteeriksi. Naisliiton puheenjohtajaksi hänet valittiin 1980, minä hän oli vuoteen 1988. Helsingin Osaston kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1984 ja liiton kunniapuheenjohtajaksi vuonna 1989, mikä antoi oikeuden osallistua kaikkiin liiton kokouksiin. Sen lisäksi hän kuului Opetusneuvos Hilja Vilkemaan stipendisäätiön hallitukseen ja oli Naisliiton edustajana Arkadian yhteiskoulun omistavassa Ada Äijälän koulu Oy:ssä lähes kuolemaansa saakka.

Naisliitosta lentoa ajatuksille

Raija Virtanen toimi Naisliitossa näkyvästi yli 40 vuotta. Tästä ajasta hän on usein todennut, että ilman liittoa hän olisi ollut erilainen ihminen: ”Seminaarit ja keskustelut ovat antaneet ajatuksille avaruutta ja lentoa”.

Ilman naapuria hän olisi kuitenkin jäänyt tästä kaikesta paitsi. Oli vuosi 1970, kun Vantaan Martinlaaksoon juuri muuttaneen Raijan puhelin soi. Hänelle aivan tuntematon nainen soitti ja kertoi saaneensa puhelinnumeron hänen naapuriltaan. Naisella oli kolme kysymystä: Liitytkö liberaaliseen puolueeseen? Lauletaanko yhdessä? Liitytkö Suomalaiseen Naisliittoon?

Raija vastasi ensimmäiseen kysymykseen kielteisesti: hän oli opettaja ja halusi pysyä puolueettomana. Toiseen hän myönteli, että saatetaanhan laulaa, sillä hän kuului tuolloin kuoroon. Kolmas eli Suomalainen Naisliitto oli sen sijaan Raijalle aivan tuntematon, joten hän uteli, mikä se on. Ja kuuli, että sillä on elokuussa Kuopiossa seminaari, johon voisi tulla tutustumaan. Seminaarin ohjelma kuulostikin niin kiinnostavalta, että hän soitti sihteerille ja ilmoittautui.

Kuopioon Raija ei kuitenkaan päässyt, sillä elokuussa häneltä murtui käsi. Syksyllä hän meni sitten Naisliiton jäseniltaan ja liittyi jäseneksi. Raija Virtanen totesikin myöhemmin, ettei hän valinnut Naisliittoa, vaan se valitsi hänet. Hän ei ollut aktiivinen järjestöihminen, mutta tuli pian siksi.

Huomispäivä on naisten

”Huomispäivä on naisten, oli johtava teema 1980-luvulla Naisliiton toiminnassa. Keskustelimme paljon naisen asemasta ja tasa-arvosta, jonka uskoimme pian toteutuvan”, Raija Virtanen luonnehtii Helsingin Osaston 100-vuotisjuhlakirjassa vuosikymmentä 1980 – 1989, jolloin hän johti Suomalaista Naisliittoa.

Eikä toiminta rajoittunut keskusteluun. Liitto antoi julkilausumia ja lausuntoja yksin ja yhdessä muiden naisjärjestöjen kanssa muun muassa naispappeudesta, joka saatiinkin. Syntyi uusia ideoita, ja perustettiin osastot Lahteen ja Tampereelle. Hämeenlinnaankin sellaista yritettiin, mutta jouduttiin odottelemaan vielä kymmenen vuotta otollista aikaa. Kuopion osastoa yritettiin pitää hengissä, mutta ei onnistuttu.

Pian Naisliitossa kävi ilmi, että myös tiedotusta on tehostettava. Niinpä vuonna 1980 perustettiin oma lehti, Minna, ja naisasiasta järjestettiin seminaareja, jotta ”jäsenemme osaavat kysyttäessä vastata”.

Teema näkyy myös aktiivisuudessa, millä naisliittolaiset avasivat puheenjohtajansa johdolla ikkunoita Pohjoismaihin, Eurooppaan ja maailmalle. Vuonna 1988 parinkymmenen naisliittolaisen joukko osallistui Pohjoismaiden naisten Forumiin Oslossa. Tapahtuma oli jatkoa Nairobissa kolme vuotta aikaisemmin pidetylle YK:n kansainvälisten naisten vuoden päätöskonferenssille, jonka yhteydessä järjestettyyn Forumiin Raija Virtanen osallistui Naisliiton edustajana 18 muun kansalaisjärjestöihin kuuluneen naisen kanssa.

Forum ja sen yhteyteen järjestetyt retket olivat Raijalle elämyksiä, joista hän raportoi näyttävästi Minna-lehdessä ja kävi osastoille puhumassa. Forumin pääteemat – tasa-arvo, kehitys ja rauha – antoivat uutta sisältöä liiton ja Helsingin Osaston toimintaan. Ulkomaiset yhteydet poikivat myös kaksi erikois-Minnaa: Keksijä- ja Kehitys-Minnan. Molemmissa näkyy liiton puheenjohtajan kädenjälki.

Raija Virtanen olikin Naisliiton puheenjohtajana yhteiskuntaan vahvasti suuntautuva, täysin verrattavissa Liiton aikaisempien vuosikymmenten vaikuttajiin Maikki Fribergiin ja Hilja Vilkemaahan. Eikä ihme: olihan myös hän ammatiltaan opettaja.

Musiikki ja teatteri sydäntä lähellä

Musiikki oli aina osa Raijan elämää. Raija haaveili jopa laulajan urasta, mutta jätti isän tahdosta opiskelun Sibelius Akatemiassa kesken opettajien estelystä huolimatta. Isä piti ammattia maatalouden parissa taloudellisesti varmempana.  Aikuisiällä hän opiskeli yksinlaulua ja opettajansa kehotuksesta lähti myös musiikkikursseille Savonlinnaan, jonka oopperakuorossa lauloi kolmena kesänä Ludwig van Beethovenin Fideliossa ja Giuseppe Verdin Trubaduurissa. Ne olivat elämyksiä samoin kuin muistot laulajista Kim Borgista, jonka kanssa hän istui usein samassa veneessä matkalla saareen, ja Usko Viitasesta, joka tuli tervehtimään Raijaa kuultuaan, että tämäkin oli kotoisin Orimattilasta.

Raijan laulunlahjasta myös Naisliitto sai usein nauttia. Vappu Isosomppi-Hakkarainen, Maijaliisa Kaistila ja Riitta Sivenius kirjoittavat muistopuheessa, että liiton keväinen vuosikokous avartui uusiin maailmoihin, kun Raija kauniilla äänellään lauloi ennen virallisiin asiapapereihin syventymistä auringon valaisemassa Aurorankadun kokoushuoneessa Aamulaulun Kaiu, kaiu, lauluni, kaiu korkealle ja nosti kuulijat hetkeksi Toivo Kuulan sävelten siivin arjen ulottumattomiin.

Raija Virtanen rakasti teatteria. Eläkevuosinaan hän oli myös ahkera teatterissa kävijä. Hän kuului Helsingin Teatterikerhoon, oli kahdeksan vuotta sen puheenjohtajana ja kirjoitti kerhon historiikin.

Raijan idea oli kuvaelma, jonka Naisliitto valmisti 90-vuotisjuhlaansa ja jota esitettiin myöhemmin myös Aurorankadulla. Hän laati tekstin, valitsi jäsenkunnasta rooleihin sopivat henkilöt ja veti suvereenisti muutaman harjoituskerran. Mukana olijat kertovat, että vaikka heistä ei ihan näyttelijöitä tullut, Raija sai jokaisesta esiin kaiken, mihin he pystyivät.

Harrastustensa annin Raija Virtanen on tiivistänyt lauseeseen: ”Teatterikerho on merkinnyt minulle samaa kuin Suomalainen Naisliitto: kummassakaan ei ole tarvinnut olla yksin”.

Valtteina huumori ja avoimuus

Raija Virtanen on jättänyt Naisliittoon vahvan jäljen. Hänellä oli muistokirjoituksen mukaan ainutlaatuinen kyky asettua jäsenten ristiriitojen yläpuolelle. Hän oli hyvin sovitteleva ja oikeudenmukainen. Raija huomasi nopeasti, jos asiat olivat menossa väärään suuntaan, ja pelasti tilanteen.

Tätä ominaisuutta on tarvittu erityisesti liiton ja maakuntien osastojen välisissä suhteissa. Eri osastot toimivat omilla tavoillaan, ja yhteisen sävelen löytämiseen tarvittiin diplomatiaa ja neuvottelutaitoa. Kenties tarkkailuluokan opettajuus oli juuri se pohja, jota tarvittiin sangen itsepäisen naislauman ruodussa pitämiseen vihastumatta ja ääntä korottamatta.

Diplomaattisten taitojen lisäksi Raija Virtasella oli erinomainen huumorin taju ja ennakkoluuloton luonne. Näistä pari tarinaa, joista ensimmäinen liittyy edellä mainittuun opettajuuteen. Luokassa oli vain poikia, ja kun tuli aika pitää voimistelutunti, Raija pukeutui voimistelutrikoisiin ja astui luokkaan. Pojat henkäisivät: ”Oo-la-laa, mitkä linjat!”. Kun Raija kertoi tapahtumasta, viesti tuli selväksi naisliittolaisille: rohkeasti tehtävään käsiksi. Ennakkoluulottomuuteen taas liittyy tapahtuma Oslon Foorumissa, jossa Raija totesi istuvansa lesboseminaarissa, ainoana naisliittolaisena.

Hampaattomuus hylättävä 

Raija oli myös erittäin pidetty, ja hän tuli toimeen kaikkien kanssa. Hän osasi aikalaistensa mukaan kannustaa kanssasisariaan aidosti ja sai heidät uskomaan, ettei mikään ole mahdotonta. Oli hyvin raijamaista saada häneltä tervehdyskortti, jossa kirahvi kurkotti puun lehtiä, ja takana oli teksti: ”Pidetään pää pystyssä ja kurkotetaan korkealle”. Toinen tervehdys liittyi merkkipäiviin ja tuli Naisliiton viirin mukana: ”Jatketaan liput liehuen”.

Kunniapuheenjohtajana ollessaan Raija Virtanen painotti rohkeutta ja ennakkoluulotonta ajattelua ja varoitteli hampaattomuudesta. Hän siteerasi usein Paavo Haavikon sanoja: ”Missä rahat loppuvat, ajattelu alkaa”.

 




Naima Kurvinen – Suomalaisen Naisliiton Oulun osasto uuteen vauhtiin

Naima Kurvinen syntyi 1876 Helsingissä. Perhe oli palannut vuotta ennen Naiman syntymää Ambomaalta, missä Pietari Kurvinen oli ollut seitsemän vuotta lähetyssaarnaajana. Isä oli runolaulaja Mateli Kuivalattaren pojanpoika, äiti Gustafva Wilhelmiina Rosvall varakkaan viipurilaisen suutarimestarin kielitaitoinen tytär.

Naima kävi viisivuotisen Helsingin tyttökoulun. Hänen haaveenaan oli lääkärin ammatti, mutta opintojen tiellä oli tuolloin naiselle paljon esteitä. Niinpä hän suoritti yksivuotisen sairaanhoitajakurssin Helsingin kirurgisessa sairaalassa.

Naima toimi kolmisen vuotta Sortavalan sairaalassa, josta siirtyi vuonna 1899 nuoremmaksi hoitajaksi Oulun lääninsairaalaan.

Naima teki omin varoin kaksivuotisen opintomatkan Amerikkaan, mistä hänet kutsuttiin vuonna 1904 Oulun Lääninsairaalan ylihoitajaksi. Tätä virkaa hän hoiti vuoteen 1926. Eläkepäivillään Naima muutti Helsinkiin, jossa perusti sairaskoti Salven maaseudulta tulevien potilaiden avuksi.

Naima Kurvinen teki työnsä ohella uraauurtavaa työtä sairaanhoitajakoulutuksessa. Vuonna 1913 hän perusti oppilaskodin, minkä seurauksena puoli vuotta kestävä koulutus voitiin muuttaa yksivuotiseksi ja kaksi vuotta myöhemmin kaksivuotiseksi. Käytännön harjoittelut hän suoritutti läänin-, kunnallis-, hermo- ja kaatuvatautisten sairaalassa. Hän korosti potilaan huomioon ottamista, kuuntelemista ja lohduttamista.

Naima Kurvinen sai aikaan sairaanhoitajille lepokodin ja vanhuudenkodin, eläke- ja sairasapurahaston sekä opintorahaston. Orpokoti Onnela perustettiin hänen aloitteestaan vuonna 1919. Jo vuonna 1908 hän oli perustanut Sairaanhoitaja-yhdistyksen, joka hankki Muhokselta Lepola-nimisen tilan sairaanhoitajien virkistyskäyttöön.

Vaativan työn ohella Naima Kurvisella oli aikaa toimia aatteellisissa järjestöissä, kuten Suomalaisen Naisliiton Oulun osastossa. Hän perusti Oulun osaston uudelleen vuonna 1917 ja toimi sen rahastonhoitajana, sihteerinä ja Rasti-lehden toimittajana 1919–1924. Naima Kurvinen kirjoitti paljon oululaisten naisten uurastuksista Naisten Ääni -lehteen jo lehden ilmestymisen alkuvuosina.

Naima Kurvinen kuoli vuonna 1933. Testamentissaan hän määräsi puolet omaisuudestaan Suomalaiselle Naisliitolle opetuskäyttöön, toisen puolen hän lahjoitti Sairaanhoitajaliitolle.

Hilja Vilkemaa kirjoitti Naima Kurvisen muistokirjoituksessa Naisten ääni-lehdessä:
”Naima Kurvinen tuntui olevan ehdottoman, tinkimättömän ihanteen ihminen. Tyhjä sisällyksetön juttu ja naljaileva leikinlasku vaimeni hänen seurassaan. Elämä oli liian suuri ja pyhä ja siinä oli liian paljon tuskaa, liian paljon orpoja vaeltajia, jotta olisi saanut leikkiä sitä tyhjiin. Hän suorastaan janosi oikeutta ja totuutta.

Naima Kurvisen voimakkaana puolena oli mitä suurin käytännöllisyys. Hänellä oli taitavat ja auttavat kädet. Hän toteutti palvelemisen pyhää oppia.

 

Naima Kurvinen ei sallinut itselleen pysähtyä jo tallatuille poluille, vaan piti suuntautua ylöspäin.”




Anna Reding – Suomalaisen Naisliiton Oulun osaston 1920-luvun puheenjohtaja

Anna Reding syntyi vuonna 1876 kauppiasperheeseen Puolangan Särkijärvellä. Anna, kuten muutkin Redingin tyttäret, opiskelivat Oulun Suomalaisessa tyttökoulussa. Tyttökoulun jälkeen Anna kävi Oulun kauppakoulun. Mainion koulumenestyksensä takia hän pääsi Oulun kaupungin stipendiaattina opintomatkalle Skandinavian maihin ja Englantiin.

Opintomatkalta palattuaan Anna Reding meni vuonna 1896 Osakeyhtiö H. W. Snellmanin Rautakauppaliikkeen palvelukseen. Kuusi vuotta myöhemmin hänet ylennettiin prokuristiksi, jona hän toimi vuoteen 1931. Tuolloin hän siirtyi yrityksen filiaalin eli Kemin Rautakauppa Oy:n prokuristiksi, samalla hänestä tuli sen hallituksen jäsen. Myöhemmin hänet nimitettiin yrityksen johtajaksi.

Kemissä Anna vaikutti yli kymmenen vuotta ennen kuin jäi eläkkeelle ja muutti takaisin Ouluun.

Anna Reding toimi useissa yhdistyksissä. Hän oli Oulun Valkonauha ry:n perustaja- ja Oulun rouvasväen yhdistyksen jäsen sekä Lotta Svärdin Oulun paikallistoimikunnan jäsen vuodesta 1920. Hän kuului Edistyspuolueeseen ja oli Oulun kaupungin valtuustossa 1919–1923 ja 1930–1931. Vuosina 1925–1931 Anna Reding edusti Oulun Naisliittoa Pohjois-Suomen Naisjärjestöjen toimikunnassa ja oli vuonna 1930 presidentin valitsijamies ainoana naisena Oulun vaalipiiristä.

Suomalaisen Naisliittoon Anna Reding oli tutustunut jo sitä perustettaessa. Hän oli ahkera Naisten Ääni -lehden asiamies Oulun osaston perustamisen alkuvuosista lähtien, sillä jo vuonna 1910 hänet palkittiin Naisten Äänen joululehden myynnistä. Viisi vuotta myöhemmin Anna huomioitiin lehden 10-vuotisjuhlajulkaisussa asiamiesten joukossa kuvan kera.

Vuonna 1920 Anna Reding valittiin Oulun osaston puheenjohtajaksi. Hän osoittautui aktiiviseksi ja aikaan saavaksi, ja niinpä hänen puheenjohtajan kautensa kesti vuoteen 1931. Puheenjohtajan nuijaa hän olisi saanut pitää pitempäänkin, ellei hän olisi joutunut muuttamaan työn vuoksi Kemiin.

Alma Hirvelä kirjoittaa vuoden 1931 Naisten Ääni -lehdessä, kuinka Oulun osastossa ollaan ihmeissään, miten pärjätään, kun Anna Reding muuttaa Kemiin. Samalla kerrotaan läksiäisistä, missä häntä kiitetään uhrautuvasta työstä Oulun seudun naisten hyväksi. Myös hänen Merikosken rannalla sijaitseva kaunis huvilansa Helmi on ollut usein yhdistysten kokouspaikkana.

Puheenjohtajana ollessaan Anna Reding kirjoitti Naisten Ääni -lehteen Oulun tapahtumista, kuten vuonna 1923 Naisten Päivistä, ja oululaisista naisista. Yksi heistä oli Selma Wåhlberg, joka toimi 30 vuotta Oulun rahatoimikamarin rahastonhoitajana, mikä oli silloin harvinainen naisen ammatti. Vuonna 1919 lehti julkaisi Redingin 50-vuotiskirjoituksen Wilhelmiina Wuorivirrasta, menestyvästä Turkis- ja kauppaliikkeen omistajasta.

Myös kotiseutuharrastus oli Anna Redingin aina valppaan mielenkiinnon kohde. Hyvin usein kuultiin radiosta hänen esityksiä ja haastattelujaan kotiseutuasioista. Varsinkin sanomalehti Kalevaan hän kirjoitti hyvin usein vanhaa Oulua kuvaavia kirjoituksia.

Anna Reding oli hyvä puhuja, jota usein kuultiin Naistenpäivien ym. juhlatilaisuuksien puhujana.

Anna Reding kuoli vuonna 1958. Alma Hirvelä kirjoittaa prokuristi Anna Redingin muistokirjoituksessa:

”Anna Redingin työpäivä oli hyvin pitkä. ja työntäyteinen. Häntä hyvin usein valittiin eri liikkeiden ja yhtymien tilintarkastajaksi.

Anna Redingin nuoruus ja parhaat vuodet sattuivat siihen aikaan, jolloin ihanteille annettiin vielä arvoa. Lämminsydämisenä ihmisenä hän jo nuorena liittyi Naisvoimistelijoihin. Raittius- ja siveellisyysaate saivat hänestä hartaan kannattajan, samoin kuin Naisliike.

Kun Ouluun perustettiin Naisliitto, oli hän alusta alkaen sen toimeliaimpia jäseniä. Kemissä ollessaankin hän toimi siellä Naisliiton piirissä. Ouluun palattuaan hän perusti Oulun osaston yhteyteen Vanhuudenkotirahaston, minkä hyväksi hän paljon uhrasi aikaansa ja varojaan. Hän pani toimeen myyjäisiä ja hankki testamentteja ja monella tapaa kartutti sen varoja.”