Elämää Tornionjoen rannalla – Mirja Pelttari

• Kenenkäs tyär sie olet?
• Kokkahreen Viljamin.
• Mikäs sinun nimi on?
• Mirja, Vappu Mirjami.
• Jaa, Viljami näköhjään usko minua, myhäili tyytyväisenä Mirjalle täysin outo naisihminen.

Syntymäpäiväjuhlilla teini-ikäisen Mirjan kanssa juttusille hakeutunut nainen kertoi olevansa Viljami-isän serkku ja keksineensä tytön nimen. Hän oli sattunut kylästelemään Alakokkareella kuopuksen syntymän aikoihin ja tuuminut, että vappuaattona syntyneelle lapselle etunimeksi sopii Vappu ja toiseksi nimeksi vappupäivän nimi Mirjami. Virallisesti tytöstä tulikin Vappu Mirjami, mutta oikestaan aina häntä on puhuteltu Mirjaksi tai Mirkuksi.   

Ovi auki Satumaahan ja jopa kuninkaanlinnaan – Mirjan lapsuus ja leikit

Mirjan elämä alkoi kotipirtissä vappuaattona 1928.  Hilma-äiti synnytti kaikkiaan kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä, mutta eloon lapsia jäi viisi, neljä poikaa ja yksi tyttö, Mirja. 

Kokkareen talona tunnettu pirtti on yhä pystyssä Vojakkalan kylässä, noin kymmenen kilometriä Torniosta pohjoiseen. Talo sijaitsee aivan Tornionjoen rannassa – niin lähellä jokea, että se juuri ja juuri rantatöyräällä pysyy. Alakokkareen perhe sai elantonsa pienviljelystä, lehmistä ja isän sekatöistä. Nälkää ei nähty, mutta köyhiä oltiin.

Ei Mirjalla eikä muillakaan 30-luvun lapsilla juuri mitään leluja ollut. Pihalla juostiin ja leikittiin. Pirtissä lajiteltiin nappeja ja hoidettiin käpylehmiä. Yksi esine oli silti Mirjalle arvokkaampi kuin muut: iso näkinkenkä. Sen paikka oli piirongin päällä, ja sillä leikkiminen oli Mirjalle suurta hupia. ”Sillonko mie auoin piirongin ovia ja kuuntelin näkinkegän huminaa, tuntu, että pääsin välillä johonki satumaaihlmaan ja jopa kuninkhaanlinhaan.”

Ihanan näkinkengän Mirja oli saanut isältään Viljamilta muistoksi Amerikasta. Sinne oli koko Viljamin sisarussarja matkustanut paremman elämän toivossa, ja meren taakse jäi kaksi sisarusta, sisko ja veli. Kaipuu koti-Suomeen toi kuitenkin takaisin Viljamin sekä kaksi tämän veljeä. Monien muiden suomalaisten tapaan Viljami työskenteli Michiganissa kaivosmiehenä. Koska hän halusi lunastaa kotitilan itselleen, mies antoi jokaisesta tilistä osan sisaruksilleen, ja kun Viljami palasi Suomeen, häntä odotti Vojakkalassa oma talo ja tila. 

Ensimmäisen oikean lelun Mirja sai kuusivuotiaana, ja se oli pallo. Sitä pompotellen ja heitellen pikku tytön aika kului mukavasti. Joskus pallot kumminkin pomppivat, miten niitä huvittaa. Kevättulvan aikaan rakas pallo lensi korkealta törmältä jokeen. Tuli suuri suru, mutta syksyllä tapahtui ihme: pallo löytyi. Se oli tarttunut muutamaa kilometriä alempana kariin, ja siitä se oli otettu talteen – ja kuinka ollakaan kyläilyreissulla Viljami-isä tunnisti pallon ja toi sen takaisin tytölleen.

Muitakin ihmeitä pikku Mirjan elämässä tapahtui, ja yksi näistä toistui aina joulun aikaan. Mirjalle tärkeä mollamaija katosi yllättäen juuri ennen joulua – ja yhtä yllättäen se heitettiin jouluaattoisin ovenraosta takaisin, uudet vaatteet yllä. Joulupukki ei siis vieraillut, eikä Mirjan lapsuusaikana kotipirtin joulukuuseen kynttilöitä laitettu, sillä ennen Mirjan syntymää velipojat olivat leikkitohinoissaan kaataneet kuusen ja samalla melkein polttaneet koko pirtin kuusenkynttilöillä. 

Pokkiseen ei ollut asiaa – vaikka moneen paikkaan isä Mirjan otti mukaan

Ainoana tyttönä ja kuopuksena Mirja oli tietenkin isänsä silmäterä ja lellikki. Viljami-isä on jäänyt Mirjan muistoihin sosiaalisena ja mukavana miehenä, joka tosin oli ”aikanen” kommunisti. Mirjalla ei pihapiirissä ihan pienenä ollut leikkikavereita, joten tyttö kärtti jatkuvasti isänsä matkaan. Viljami otti Mirjan mukaan usein asiointireissuille, mutta joutuipa tyttö todistamaan senkin, millaista tuhoa navettapalo saa aikaan. Näky Iisakanmäellä oli karmiva, sillä hinkalot olivat täynnä kuolleita, mustuneita lehmiä. 

Yksi kaupunkireissu on jäänyt Mirjalle mieleen siitä, että kaupungissa hänet yllätti pissahätä. Isä neuvoi tytön pihapiirin käymälään, ja sinne tyttö kapusi korkeita rappuja pitkin. Tarpeensa tehtyään tyttö katsoi alas ja näki, kuinka siellä vilisi kymmenittäin rottia. Tuli kiire isän luo. 

Aina ei Viljami-isä tyttöään voinut ottaa mukaan, ja silloin isä sanoi menevänsä pokkiseen. Vaikka Mirja kuinka kinusi, pokkiseen ei hänellä eikä muillakaan kylän lapsilla ollut asiaa.  Mirjan mieleen pokkinen jäi ikuisiksi ajoiksi, mutta äitinä hän käytti sitä eri merkityksessä kuin isänsä. ”Painukaa ny vaikka pokkisheen!” Mirja puuskahti lapsilleen silloin, kun nämä eivät antaneet hänelle työskentelyrauhaa vaan pyörivät jaloissa.

Pylsynmyöstäriä ja makkaramittaa – seikkailuja ja uusia taitoja 

Miesväkeä kerääntyi Alakokkareen navetan ympärille, ja utelias pikku Mirja hääri pihalla. Silloin isä sanoi: “Meneppä sie hakheen naapurista pylsynmyöstäriä ja makkaramittaa.” Mirja lähti heti toimittamaan isänsä asiaa, mutta kun hän pääsi naapuriin, siellä sanottiin, ettei heillä ole kumpaakaan. Sen sijaan Mirjaa kehotettiin kysymään seuraavasta talosta ja sieltä taas opastettiin seuraavaan. Mirja oli ihmeissään eikä suostunut enää neljänteen taloon menemään. Vasta paljon myöhemmin Mirjalle selvisi, ettei pylsynmyöstäriä eikä makkaramittaa edes ole olemassa. Niiden naapurista noutamisella vain lapset saatiin pois kotoa, kun siellä alettiin tehdä sellaista työtä, jota lasten ei tahdottu näkevän. Usein kyse oli karjan teurastamisesta. 

Isän harmiton pikku jäynä ei jäänyt kaihertamaan mieltä, mutta toisin oli naapurin kiusoittelun laita. ”Mitäs Mirja-täti?”, puhutteli naapurin mies tuon tuostakin, ja Mirja oli ihmeissään. Miksi häntä, 6-vuotiasta tyttöä, yhtäkkiä sanottiin tädiksi, vaikka tädit ovat vanhoja? Selitys oli se, että Mirjan vanhimmasta veljestä, Paulista, oli tullut isä. Kukaan ei kuitenkaan vaivautunut selittämään tätiasiaa tytölle, ja vielä 85 vuotta myöhemminkin se kaihertaa Mirjan mieltä. 

Polkupyörällä Mirja oppi ajamaan kahdeksanvuotiaana, ja päivä oli 27.7.1936. Miten vanhus voi olla aivan varma päivämäärästä? Mirjalla on uskomattoman hyvä muisti, mutta samana päivänä tapahtui muutakin unohtumatonta: isä kuoli. 

Isä oli opettanut tytärtään ajamaan polkupyörällä, mutta se ei ollut helppoa, koska lastenpyöriä ei ollut ja Mirja oli pienikokoinen. Raskas pyörä tahtoi mennä minne meni, tytön yrityksistä piittaamatta. Sisua Mirjalla oli, ja niinpä hän sai pikkuhiljaa pyörän tottelemaan. Silloin Mirjalla tuli kiire kotiin. Hän halusi kertoa asiasta heti isälleen. Huojuen, mutta pystyssä pysyen Mirja polki kotipihaan. Vastassa vain oli kummallisen totinen äiti. 

Sillä välin kun Mirja oli opetellut pyöräilemistä, isä oli saanut aivohalvauksen ja kuollut. Ikää isällä oli tuolloin 62 vuotta. Pikku Mirjalle tuli kannettavaksi kaksi surua kerralla. Isää ei enää ollut, eikä hän ehtinyt ikinä kertoa tälle uudesta taidostaan.

Miehensä kuoleman jälkeen Hilma jäi yksin kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Vanhin pojista asui omillaan ja toiseksi vanhin oli sotaväessä. Elämä perheessä oli hyvin niukkaa, mutta kyläläiset kantoivat yhdessä vastuuta toisistaan ja ymmärrystä riitti jopa Osuuspankin väellä. Niinpä elämä jatkui. Varaa mihinkään ylimääräiseen ei ollut, mutta totta kai Mirja tahtoi itselleen samoja asioita kuin muutkin. Kun Mirja näki koulukavereillaan jumppatunneilla ja ulkohuussissa punaisia pikkuhousuja, hän sai Hilma-äidin ompelemaan punaisesta flanellista itselleenkin uudet alushousut. 

Kuinka moni on nähnyt elävän ahman omassa pirtissä? Tuskin monikaan Mirjan lisäksi. Kalervon eli Mirjan toiseksi vanhimman veljen ystävä oli pyydystänyt metsästä ahman pennun ja ottanut sen mukaansa kyläilyreissulle. Velipoika ei ollut kotona, mutta Mirja ja Hilma-äiti ihmettelivät pikku petoa, joka köytettiin “kauheilla kettingeilla kungastoohliin, mutta hetkessä se ehti syä niitä jalkoja”. Miehellä oli tarkoitus viedä ahma Helsinkiin, mutta sitä, miten junamatka ja eläimen ja miehen yhteiselo sujuivat, ei Vojakkalassa tiedetä. 

Lehmäkivelle krupomista ja voin kirnuamista – joki, Mirja ja kaverit 

Vesi on kiehtonut ja vetänyt aina puoleensa eläväistä tyttöä, ja voikin sanoa, että joki on olennainen osa Mirjan elämää. Venettä Mirja oppi hallitsemaan jo alle kouluikäisenä, ja pian soutumatka keskellä väylää olevaan Teppolansaareen tuli hyvin tutuksi. Saaressa asui ystävä, Anni, ja yhdessä tytöt kulkivat pitkin poikin saarta. Retkieväänä tytöillä oli vain kuivaa leipää, mutta kesäisin he herkuttelivat saaren toisessa päässä mustikoilla ja toisessa päässä puolukoilla. 

Kesäisin Mirjasta oli ihanaa “krupoa“ joessa naapuriin muuttaneen Kertun kanssa. Oman rannan läheisyydessä oli valtava kivi, jota kutsuttiin lehmäkiveksi. Sillä pystyi hyvin useampikin kakara nauttimaan vesikylvyistä, mutta autonrenkaiden sisuskumien turvin tytöt saattoivat seikkailla vedessä paljon pidemmälle. Virta vei, oli lämmintä, aurinko paistoi, ja yllä oli sininen kesätaivas. 

Kerran vesi oli kuitenkin viedä Mirjan hengen. Yhdellä uintiretkellä Mirja arvioi voimansa väärin ja väsytti itsensä ihan loppuun. Anni-ystävä oli onneksi lähellä ja kiskoi Mirjan rantaan. Myöhemmin Anni vietti paljon aikaa Kokkareella, sillä hän jäi orvoksi jo kymmenvuotiaana. Mirja auttoi hengenpelastajaansa, niin kuin pystyi. Parhaiten Mirjalle on jäänyt mieleen, miten he kahdestaan kirnusivat voita Annin luona. Koska Mirja oli katsonut äitinsä työskentelyä tarkasti, tytöt saivat kuin saivatkin valmistettua kermasta voita.

Eräällä hieman vanhemmalla kaverilla Mirja näki kuvia Shirley Templestä, ja samanikäisen tytön iloinen olemus, kiharat hiukset ja huikeat tanssitaidot tekivät Mirjaan suuren vaikutuksen. Ehkäpä jo sieltä juontaa juurensa Mirjan palo tanssilattioille. 

Koulunkäyntiä sodan aikaan – ”niitä, jokka ei oppihnee, piethiin tyhminä” 

Mirjan koulunkäynti alkoi Ylivojakkalan kansakoulussa, mutta sota sotki koulunkäyntiä. Välillä opettaja oli rintamalla, eikä sijaista ollut, joten koulua ei pidetty; välillä taas koulu siirrettiin nuorisoseuran tiloihin, koska karjalaisevakoita majoitettiin koululle. Kylälle tulikin niin paljon karjalaisia, että Ylivojakkalan koulu oli pian tupaten täynnä. Tämän vuoksi Mirja ja muutamat muut Ala- ja Ylivojakkalan kylän rajalla asuvat siirrettiin Alavojakkalan kouluun. 

Muutos oli ujolle tytölle karu. Alavojakkalassa ei ollut kavereita ja karjalalaisopettaja oli tiukka. Heti kun Mirja kuuli yhden paikan vapautuneen Ylivojakkalasta, hän kävi anomassa siirtoa ja sai sen. Naapurin pojalla ei ollut yhtä hyvä tuuri, joten talvella hän lopetti kokonaan koulunkäynnin ja odotteli syksyä – ja luokallejääntiä – jotta pääsi Ylivojakkalan kouluun.

Koulua Mirja ehti käydä vain kuusi vuotta, kaksi vuotta alakoulua ja neljä vuotta yläkoulua.  Yläkoulun puolella oppilaita oli luokassa 50, ja nuorimmat olivat kolmasluokkalaisia, vanhimmat kuudesluokkalaisia. ”Mie muistan, että jos voimistelutunneila ei päästy ulos, niin opettaja pani kaikki oppihlaat kiertähmään ympäri salia, ja sitten harjotelthiin niiamista, kumartamista ja teitittelyä. Opettajan mielestä hyät tavat ja niitten opettelu oli tärkeää.”  

Sota-ajan koulutytöistä kukaan ei uskaltanut uhmata opettajia, mutta pojissa oli ”vilkreenejä ja humantereita”, joten työrauhan varmistamiseksi luokissa oli aina seuraavanlainen istumajärjestys: tyttö-poika-tyttö-poika. Yhden kouluvuoden ajan Mirjan vieressä istui neljä vuotta vanhempi poika, jota ei koulunkäynti kiinnostanut yhtään. Juuri siksi hän teki Mirjan koulupäivistä hauskoja. Poika viihdytti vierustoveriaan kujeilemalla milloin mitenkin. Opettajan lellikkitytöille hän esimerkiksi antoi uudet nimet: Iiva, Kiiva ja Viiva.

Sodan lisäksi Mirjan koulunkäyntiä vaikeutti lukihäiriö, jota tosin ei millään tavalla ymmärretty 30-luvulla, vaan ”niitä, jokka ei oppihnee, piethiin tyhminä.” Luku- ja kirjoitusvaikeuksista huolimatta kaikenlaiset kertomukset olivat Mirjan mieleen, ja Raamatusta etenkin Joosefin tarina sykähdytti.. Olikohan isän tarinoiden ja matkustelujen peruja vai mistä johtui, että Mirjan lempiaine oli aina maantieto?

Kaikkein mieluisimpia kouluhetkiä Mirjalle olivat välitunnit. Silloin sosiaalinen ja liikkuvainen tyttö sai olla kavereiden kanssa ja pelata pallopelejä. Helsinki, Pikku nappi ja Iso nappi -nimiset pelit olivat suosittuja, ja niissä palloa pompoteltiin seinään, mutta välillä pyörähdettiin, taputettiin ja heitettiin pallo jalan alta. Totta kai välitunneilla ja koulun jälkeen hypittiin myös hyppynarua ja hippahaakia eli ruutua. 

Urheilusta tärkeä osa Mirjan elämää

Vuonna 1938 maailmanmestaruushiihdot olivat Lahdessa, Salpausselällä. Radiota ei läheskään joka pirtissä ollut, mutta Mirjan ja monen muun onneksi urheiluintoinen opettaja kokosi koululaiset saliin kuuntelemaan hiihtojen radioselostusta. Mirjan mieleen ovat ikiajoiksi piirtyneet opettajan urheiluinto, jopa kiihko, Suomen huikea menestys ja Martti Jukolan selostusääni. Yhdessä suomalaisten puolesta jännittäminen oli tytölle niin innostavaa, että urheilun seuraamisesta tuli tärkeä osa Mirjan elämää. Kuinkahan monet kakut Mirja onkaan vuosien saatossa leiponut ja iloitkut itkenyt, kun radiosta on kaikunut Porilaisten marssi tai Maamme-laulu? Suomi ja suomalaisuus ovat Mirjassa syvällä. Niistä hän on ylpeä. 

Sotien jälkeen Mirja itsekin urheili. Parhaimmillaan pienikokoinen ja nopeakinttuinen tyttö oli lyhyiden matkojen juoksukisoissa. Jonkin verran kunniaa ja menestystä tuli myös kylien välisissä viestijuoksuissa – ja uskomattoman ripeästi Mirja yhä siirtää töppöstä toisen eteen. 

”Mirkku pieni kirkassilmä” – lukemista ja ammattihaaveita

Lukivaikeuksista huolimatta Mirja on aina viihtynyt kirjojen parissa. Lapsena etenkin Topeliuksen sadut ja Anni Swanin kirjat olivat hänen mieleensä. Iris rukka, Ollin oppivuodet, Adalmiinan helmi ja Koivu ja tähti olivat tarinoita, joiden pariin Mirja palasi moneen kertaan. Yhä edelleen Topeliuksen Koivu ja tähti  sykähdyttää ja on kirkkaana Mirjan mielessä. Myöhemmin hän on saanut selville, että tarinassa on tottakin: Venäjän vallan aikana suomalaislapsia on kaapattu Venäjälle.

Sodan vuoksi Mirjalla jäivät jatkoluokat käymättä, ja asia harmittaa häntä yhä, etenkin kun luokkatoveri myöhemmin sanoi oppineensa kaiken kunnolla vasta jatkoluokilla. Sodan aikana koulunkäynti ei kuitenkaan tuntunut tärkeältä, eikä Hilma osannut tyttöään kouluun patistaa. Olihan Hilma itse ollut vain muutaman viikon kiertokoulussa.

Kesällä 1945 Mirja kävi puutarhakoulua, ja Kivirannan kansalaisopisto oli hänelle tärkeä opinahjo. Siellä hän sai kuulua tyttöporukkaan, jossa hän viihtyi. Mirjan itsetunto vahvistui ja ujouskin alkoi karista. Kurssikaverit kronikoivat Mirjasta näin:

“Mirkku pieni kirkassilmä Vojakkalasta kotoisin, keskuudessa tovereiden iloinen ja välitön. 

Punastuu hän korviin asti tunnilla kun kysytään, soppakoulun missin arvon yksin saa hän omistaa.”

Yksi kansalaisopistoaikojen illoista on kirkkaana Mirjan muistissa. Kaupungissa pidettiin tanssiaiset, jonne tyttöporukka livisti luvatta. Tansseissa oli hauskaa, eivätkä tytöt olisi millään malttaneet lähteä pois. Pakko oli, sillä iltatarkastus oli kello 22.30. Tytöt pinkoivat tukka ja hameen helmat hulmuten sillan yli ja Kivirannalle. He ehtivät juuri ajoissa peittojen alle. Kaikki tytöt tosin olivat täysissä vaatteissa, ja tarkastajan lähdettyä huoneessa alkoi armoton kikatus ja höpötys. 

Mirjan haaveena oli kouluttautua kotisisareksi, joka siis ennen vanhaan tuli taloon avuksi, kun äiti oli synnyttämässä tai vakavasti sairaana. Unelma ei toteutunut, mutta lasten parissa Mirja on aina viihtynyt, samoin lapset Mirjan lähellä.

”Hyppäästä sie junhaan” – luottamustehtäviä lapselle 

Koska muut olivat kiinni maatilan töissä, Mirja nuorimpana oli ”havilisin” eli joutilain kuljettamaan kermat kotoa Tornioon myytäväksi. Ensin tyttö vei isoveljensä Väinön kanssa kermapänikät maitokärryllä Ylivojakkalan rautatiepysäkille, siellä ne nostettiin junaan ja Torniosta Mirja toimitti kermat “Kangas Olkhaan”. 

Ennen Tornionjoen ylittävää siltaa tehtävä ei ollut pahakaan, sillä rannassa kermapänikät saattoi laskea höyrylautan lattialle. Alle 10-vuotias tyttö sai hengähtää ja katsella maisemia joen ylityksen ajan. Sillan valmistumisen jälkeen työstä tuli raskasta, sillä Mirjan piti kantaa toisessa kädessä 6-litrainen ja toisessa 4-litrainen pänikkä sillan yli. Koska noihin aikoihin tyttösellä oli pituutta häthätää 130 senttiä ja painoa alta 30 kilon, ei ole ihme, että Mirja muistaa yhä, kuinka kipeästi kapea sanka porautui kämmeneen ja kuinka hänen oli levättävä sillalla tuon tuostakin. Raskaasta työstä on jäänyt konkreettinen ja ikävä muisto: Mirjan toinen olkapää on selvästi alempana kuin toinen.

Pahaa aavistamatta Mirja matkasi tavalliseen tapaan Tornioon viemään kermoja 30.11.1939. Hän sai toimitettua asiansa, mutta kotimatka venyi. Tornion rautatieasemalla oli kaaos. Se oli täpötäynnä ihmisiä, ja junat kulkivat vain etelään. Kukaan ei kertonut tytölle, mistä oli kyse. 11-vuotias Mirja ei siis tiennyt, että talvisota oli alkanut.  Joku varakas mies näki asemalla vallitsevan ahdingon ja osti tiskin tyhjäksi. Isoimmat ja röyhkeimmät rynnivät syömään evästä, mutta kun Mirja pääsi tarjottimen luokse, se oli tyhjä. Päivä kului ja tyttö odotti. Iltakahdeksalta nälkäinen ja väsynyt Mirja pääsi kotiin. Siellä häntä odotti huolestunut äiti ja tyttö sai viimein kurnivaan vatsaansa täytettä, ehkä makoisinta leipää ikinä.

Mirja kunnioitti rauhallista ja turvallista äitiään, ja ajan tavan mukaan arvostus kuului myös puheessa. Siksi Mirja teititteli aina omaa äitiään ja kaikkia vanhempia ihmisiä. Luottamusta oli myös toisinpäin, joten Mirja alkoi saada yhä isompia ja vastuullisempia tehtäviä. Eräs näistä vei Mirjan Oulaisiin. Velipoika Väinö oli haavoittunut, mutta Hilma ei töiltään voinut lähteä katsomaan poikaansa. Huoli kalvoi, ja tieto pojan voinnista oli saatava. Niinpä Hilma sanoi tytölleen: ”Hyppäästä sie junhaan ja mene kattohmaan velimiestä.” 

Ikää tytöllä oli 13 vuotta, oli sota ja matkaa Oulaisiin parisataa kilometriä. Pitkä junamatka oudolle seudulle jännitti, mutta Mirja lähti. Perillä hän löysi talon, jossa Väinö oli. Onneksi velimies oli jo jaloillaan ja pystyi hankkimaan siskolleen yöpaikan naapurista. Aivan outojen ihmisten kodissa ei kuitenkaan uni tullut, ei vaikka Mirja kuinka laski verhojen kukkakuvioita. Seuraavana päivänä oli jälleen edessä pitkä kotimatka, mutta Väinön terveisten kera.

Myös vanhimman veljen vaimo Hilja tiesi, että Mirja on avulias ja luotettava. Koska Mirja ihaili kälyään ja piti tätä lähes isosiskona, hän halusi ehdottomasti auttaa Hiljaa. Niinpä eräänä aamuna Mirja lähti Hiljan sijasta Kemin Valion konttoriin. Hän hyppäsi niin sanottuun sekajunaan, joka ei oikeasti ollut juna vaan auto, jossa kuljetettiin meijeriin sekä ihmisiä että maitoa. Kemissä Mirja asteli konttoriin, sai kirjatun kirjeen ja toi sen veljensä vaimolle. Kirjeessä oli koko Ylivojakkalan kylän maitotilojen tilirahat eli koko kylän maanviljelijöiden kuukauden palkka. 

Pikkulottana pikku reissuja

Vaikka Hilma-äiti oli miehensä tavoin kallellaan vasemmalle, Hilma antoi Mirjan itse valita kaverinsa ja harrastuksensa. Kymmenvuotiaana Mirja liittyi pikkulottiin, sillä oikeaksi lotaksi hän oli aivan liian nuori. Kotikylällä Heikan talossa oli ruokahuoltopaikka ja siellä Mirja auttoi oikeita lottia. Tiskaus- ja siivousapu olivat tarpeen jo ennen sotaa, ja talvisodan sytyttyä pikkulottien tehtäväksi tuli leikata sideharsopakoista pienempiä sidoksia ja rullata niitä rintamalle toimitettaviksi. 

Ajan tapaan Mirjan elinpiiri oli sangen pieni. Hän odottikin malttamattomana lottien ja pikkulottien opastettua retkeä Kemiin. Tuohon aikaan 30 kilometriä oli pitkä matka! Yksi retken kohokohta piti olla meriretki Kuusiluotoon, mutta se jäi tekemättä: syttyi jatkosota.

Retkeä ei peruttu, mutta kohteena oli lopulta Tornion keskusta. Mirjalle lottien pikku reissu oli silti elämys, koska hän ei tuntenut ennestään edes kotikaupunkinsa nähtävyyksiä. Retken ansiosta hän pääsi ensimmäistä kertaa käymään Tornion vanhassa puukirkossa ”Meile esitelthiin koko kirkko. Näytethiin kaikki ikivanhat kasukat ja kerrothiin siittäki, että kirkon lattian alle on hauattu ihmisiä, enimäksheen tietenki pappeja ja muuta parempaa väkeä.” Kaikkein elävin muisto hänellä on kuitenkin Tornionlaakson museosta. ”Mien käsitä, miten joku on pysyny pystyssä semmosela pyörälä. Se eturengashan on aivan valtava, melkein minun kokonen”, jaksaa Mirja päivitellä yhä.

”Annaks mulle 20 kruunua, jos hommaan sulle vaimon” – ripille mustassa kläningissä

Mirja sai hieman ennen rippikouluikää tietää, ettei häntä ole kastettu, sillä vanhemmat olivat köyhyyttään eronneet kirkosta juuri ennen kuopuksen syntymää. Tämä hävetti tyttöä tavattomasti, vaikkei hän sanaa pakana tuntenutkaan. Täytettyään 15 vuotta Mirja polki Parasniemeen, meni kirkkoherra Jussilan luokse ja pyysi saada kasteen. Samalla kirkkoherra ilmoitti tytön rippikouluun. Päättäväisyyttä reissu vaati, sillä 30 kilometrin kastereissunsa Mirja teki polkupyörällä ja kenellekään mitään sanomatta.

Koska Mirja kävi rippikoulun jatkosodan aikaan, Parasniemen pappilan ympäristössä näkyi jatkuvasti valkeita ruumisarkkuja. Pappi toivoi, että rippilapset kunnioittaisivat suruaikaa ja pukisivat kaikki ylleen mustaa. Ei ollut Mirjalla mustaa “kläninkiä”, mutta sellaisen hän tarvitsi. Sattumalta Mirja kyläili Ruotsin puolella ja siellä hänelle tuli juttelemaan mies, joka halusi itselleen suomalaisen vaimon. Mirja kuunteli miehen puheita, ja hänelle tuli mieleen omalta kylältä yksi vanhapiika, jonka ajatteli sopivan miehelle vaimoksi. Mirja rohkaisi mielensä ja kysyi: “Annaks mulle 20 kruunua, jos hommaan sulle vaimon?” Kävi hyvin: mies sai suomalaisen vaimon ja Mirja mustan mekkokankaan. Siitä hänelle sitten ommeltiin rippimekko.

Pirtti täynnä kavereita – nuoruus sodan laitamilla

Vaikka sotaa Neuvostoliittoa vastaan käytiin kaukana, se näkyi ja tuntui Vojakkalassakin heti: kylän raitilla kulki niin saksalaissotilaita kuin karjalaisevakoita. Saksalaisten varastot ja leirit olivat naapurustossa, ja nyssyköiden kanssa Sallasta ja Karjalasta paenneita evakoita asusteli lähes joka talossa. 

Alakokkareen pirtissäkin nukkui parhaimillaan 11 evakkoa. Vaikka oli ahdasta, Mirja oli tyytyväinen, sillä ”kerranki mulla oli pirtti täynä leikkikavereita”. Vaikka kaikesta oli puutetta ja tarvikkeet olivat kortilla, kyläläiset auttoivat evakoita parhaansa mukaan asettumaan uudelle seudulle. Koko ajan uskottiin, että tilanne on väliaikainen. Tosin takaraivossa kyti pelko, että Neuvostoliitto valtaa Lapin.

Ruotsin läheisyys oli Tornionjokivarren asukkaille pelastus. Ruotsista sai edelleen lähes kaikkea, ja tavaroita länsinaapurista tuotiin sekä luvan kanssa että luvatta. Joppaus eli salakuljetus rehotti, ja kahvi, tupakka ja sokeri olivat joppauslistojen kärjessä. Talvisodan aikana Mirja tunnustaa jopanneensa naapurin Teuvon kanssa sokerin korviketta, sakariinia. Lisäksi sodan jälkeen hän vaihtoi kerran yhden lohen nahkakenkiin. Joppaus kumminkin tuli omiin nurkkiin vasta myöhemmin, Mirjan avioiduttua Arvon kanssa.

Ei vielä kuuttatoista, ei elokuviin

Pienikokoisuudestaan Mirja ei ole juurikaan kärsinyt, mutta kerran se tympäisi häntä rankasti. Oli loppiainen ja vuosi 1944. Mirja ystävineen mietti, mitä he voisivat tehdä. Tuli päähänpisto lähteä elokuviin. Mirja otti äidiltään lupaa kysymättä tallista hevosen, ja niin nuoret suuntasivat kohti kaupunkia. 

Määränpäänä oli VPK:n elokuvateatteri, ja siellä pyöri elokuva nimeltä Valkoinen ruusu. Pääosissa olivat suuret kotimaiset suosikit, Helena Kara ja Tauno Palo. Mirjalle vain kävi köpelösti, sillä häneltä evättiin sisäänpääsy. Sen sijaan kookkaammat mutta nuoremmat kaverit pääsivät katsomaan elokuvaa. Mirja yritti puhua itsensä sisään ja sanoi täyttävänsä 16 neljän kuukauden kuluttua. Selitykset eivät auttaneet, ja Mirja istui käytävällä vahtimestarien kanssa koko elokuvan ajan, lähes kaksi tuntia. 

Siviilit sodan jaloissa

”Ei sunkhaan sole tosi! Ei kait me nyt saksalaisten kanssa aleta sotihmaan?” Mirjan ja monen muun maailma järkkyi, kun suomalaiset joutuivat yhtäkkiä pitämään vihollisina miehiä, joihin he jo olivat kylällä tottuneet. Tornion taistelut alkoivat, kun everstiluutnantti Halstin johtama rykmentti teki yllätyshyökkäyksen Röyttän satamasta Tornioon. Peräti 2 900 suomalaista osallistui taisteluun, ja suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden seassa olivat siviilit. 

Mirja ei millään tahtonut uskoa, että taas oli sota alkanut. Niinpä hän kavereineen käveli Iisakanmäelle ja totesi: ”Kyllä son tosi! Kyllä sieltä ampumisen jytinä kuuluu!” Vaikka kaupunkiin oli matkaa kahdeksan kilometriä, ei ollut epäilystäkään, etteikö Torniossa olisi taisteltu. Kotimatkalla nuoret saivat sodasta lisätodisteita: joukoittain saksalaisia autokolonnia matkasi kohti Torniota. 

”Seis, älä mene!” – saksalaissota tuli kotiin 

”Herrajjeesus, nyt mie lähen kotia”, päätti paimenessa oleva 16-vuotias Mirja, kun näki metsässä matalalla lentävän saksalaiskoneen. Tyttö oli kuullut juttuja partisaaneista, joten hän pelkäsi jonkun sissin olevan kohta hänen takanaan. Mirja kokosi lehmät kasaan ja ajoi karjan kotiin. Äiti ihmetteli, miten tyttö jo kotiutui, mutta ei torunut, ymmärsi.

Tosin kotona ja naapurustossakin jännitystä riitti. Alakokkareen ovessa ei ollut lukkoa, sillä varkaita ei pelätty. Luuta oven päällä riitti hyvin ilmoittamaan, jos ketään ei ollut kotona. Eräänä iltana pirttiin kuitenkin tuli kutsumattomia vieraita, kaksi saksalaista sotilasta. He etsivät kodeissa piileskeleviä suomalaissotilaita. Täysi-ikäinen Kauko-veli oli kotona, mutta laiha nuorukainen käpristyi hellan nurkkaan, eikä häntä epäilty sotilaaksi. 

Sen sijaan naapurissa ovi oli lukossa eikä sitä avattu. Taloon ammuttiin, ja äiti lapsineen karkasi ikkunasta talon taakse. Vähän kauempaa saksalaiset olivat väkisin viedä yhden pojan. Viimein perheen äiti sai vakuuteltua, että poika oli isokokoinen, mutta alaikäinen. Yhdessä naapurissa taas oikeasti asepalveluksessa oleva mies oli lomalla kotona. Hän kumminkin pelastui, koska hänen taloonsa saksalaiset vain tihrustivat ikkunoista taskulampuilla. Onneksi asepuku oli hyvin piilossa. 

Tarinoita ampumisista, onnettomuuksista ja läheltä piti -tapauksista kuului harva se päivä. Myös huvittavia asioita on jäänyt mieleen. Kerran esimerkiksi eräs ylimielinen tullimies säikähti laukausta ja heittäytyi maahan – eikä tahtonut ison vatsansa vuoksi päästä ylös. 

Sotaa pakoon Ruotsin puolelle

Hilma-äiti kiirehti ensimmäisten joukossa evakkoon Ruotsin puolelle, mutta hänelle jäi kauhea huoli lehmistä, koska niitä ei ehditty ottaa mukaan. Mirja ja velipoika Kauko siirsivät lehmät kesänavettaan, metsän siimekseen. Mirja hirvitti täysi-ikäisen veljen kohtalo, ja niin hän lähti tämän kanssa Ruotsin puolelle. Harhaluotien ääniä kantautui Ruotsin puolelle, ja todellisia vaaratilanteitakin oli usein. Kuitenkaan Mirja ei osannut juuri koskaan pelätä sodan keskellä, mikä näin jälkikäteen ihmetyttää häntä.

Mirjalla oli huoli hevosesta, joten hän päätti hakea sen Ruotsiin. Tyttö löysi hevosen, hyppäsi tutun tamman selkään ja kuvitteli, että hän vain ratsastaa sillä nopeasti joen yli. Toisin kävi. Koska Mirja otti mukaansa pari naapurinkin hevosta, oma ratsu yllättäen vauhkoontui ja heitti tytön selästä. Pahasti ei käynyt, mutta Mirja joutui naapurien kanssa uittamaan hevoset veneen perässä joen yli.

Saksalasissotilailla oli kova kuri, ja he kunnioittivat siviilejä. Tytöt ja naiset saattoivatkin käydä sodan aikana Suomessa melko rauhassa. Mirja piipahti lähes päivittäin Suomen puolella ja yritti monta kertaa mennä ruokkimaan lehmiä kesänavetalle. Sinne saksalaiset eivät kuitenkaan häntä päästäneet. Sattumalta Mirja kavereineen kuitenkin pelasti kahden suomalaissotilaan hengen. ”Net soltut olit tiedustelemassa koukkausiskun reittiä ja meinasit kävelä suohraan saksalaisten sylhiin, sillä koko kylähän oli täynä saksalaisia. Met käskimä niitten mennä hopusti takasin methään – ja niin net tehit.” 

Ruotsissa evakoita haluttiin auttaa. Mirja kuuli, että hieman pohjoisempana, Tossan kylässä, jaetaan kymmenen kruunua kaikille sotaa paossa oleville. Mirja lähti sinne veljensä pojan Esan kanssa ruoka-auton kyydissä ja sai kymmenkruunusensa, mutta 9-vuotias Esa ei. Ei tullut raha kuitenkaan helpolla Mirjallekaan, sillä seuraavana päivänä 25 kilometrin matka piti tallustaa jalkapatikassa.

”Seis, älä mene!” – takaisin kotiin 

Saksalaisille tuli äkkilähtö Vojakkalasta, joten he ehtivät miinoittaa kylällä vain yhden talon – ja juuri tuohon taloon Mirja oli menossa. Onneksi joku tunnisti munanmuotoisen kranaatin ja ehti karjaista: ”Seis, älä mene!”

Kun tilanne Vojakkalassa rauhoittui, asukkaat palasivat takaisin koteihinsa. Mirjan kotitalossa saksalaiset olivat majailleet, ja jäljistä päätellen sitä oli käytetty joukkosidontapaikkana. Kellarikin oli koluttu, ja siellä oli kaadettu suolalaatikko. Toiseen laatikkoon ei onneksi ollut koskettu, sillä siinä suolojen alla oli jemmassa läskiä. Sen ja kellareissa olleiden perunoiden turvin evakosta palanneet saivat ruokaa pöytään. 

Perheellä oli yhä huoli lehmistä, eikä turhaan. Saksalaiset olivat tappaneet Alakokkareen lehmät ja ottaneet lihat evääksi. Lehmistä ei ollut jäljellä kuin pelkät päät, mutta korvamerkeistä Mirja ja Kauko oman karjansa tunnistivat.  Naapurin lehmillä oli parempi tuuri: ne jäivät henkiin.

Trafiikkia joen yli

Trafiikki joen yli jatkui, sillä haavoittuneita sotilaita soudettiin Ruotsin puolelle sairaalaan. Kaksi nuorukaista urakoi soutamisessa, ja Mirja kertoo ylpeänä: ”Net pojat ei tehneet eroa, olkiko haavottunu suomalainen vaiko saksalainen.” Kaikki eivät vain olleet yhtä jalomielisiä, joten joidenkin saksalaisten kohtalo oli kova.

Vielä pitkään sodan jälkeenkin kauppojen valikoima oli hyvin niukka. Ruotsissa tilanne oli paljon parempi, ja siellä oli tarjolla jopa ulkomaisia hedelmiä. Jo ennen sotaa Mirja oli nähnyt kaupan ikkunassa jonkin omituisen keltakuorisen syötävän hedelmän. Nimeä hän ei sille tiennyt eikä halunnut tietämättömyyttään paljastaa vielä sodan jälkeenkään. Tuolloin nimittäin vähän vanhempi kaveri päätti, että molemmat tytöt ostavat itselleen omat känkkyrät – ja kyllä banaani maistui makealta. Ei tosin yhtä hyvältä kuin isän aikoinaan tuomat metsämansikat.

”Älä ota rajajätkää, ota oman kyläläinen” – Mirja ja Arvo

Ennen Arvoa Mirjalla oli yksi lyhyt seurustelusuhde, mutta se lopahti siihen, ettei nuori mies halunnut tanssia. Mirjalla sen sijaan tanssihaluja riitti, ja omien sanojensa mukaan hän oli ”tanssihullu”. Mikä olisikaan siis ollut Mirjalle sopivampi paikka löytää puoliso kuin nuorisoseuran tanssiaiset? Eräänä lauantaina Mirjalle tarjoutui kaksi saattoehdokasta. Valinnassa auttoi ystävä, joka sanoi: ”Älä ota rajajätkää, ota oman kyläläinen.” Niinpä saatille pääsi sodasta kotiutunut Arvo Pelttari, joka saattoi Mirjan kotiportaille saakka. 

Varsinaisesti parin yhteinen taival alkoi marraskuussa 1945. Arvo olisi halunnut nopeasti vakiinnuttaa suhteen, mutta Mirja oli päättänyt, että hän ei mene naimisiin, ennen kuin täyttää 25 vuotta. Tyttö ottikin itselleen harkinta-aikaa ja karkasi Ruotsiin piikomaan. Pakoreissu kesti viisi kuukautta, ja koko sen ajan Mirja ja Arvo kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa. Kesällä pelkät kirjeet eivät enää rakastuneelle nuorukaiselle riittäneet, vaan tämä tupsahti ystävänsä kanssa Pirttiniemeen, Mirjan piikomispaikkaan.

Vuonna 1945 Arvo ja Mirja viettivät yhteistä juhannusta meren saaressa. Koska sotavuosina ei merellä eikä joessa ollut juuri kalastettu, joessa oli lohia ihan mustanaan. Keroputaan sillalta nuoripari ihailikin kerrassaan valtavaa lohiparvea. 

Vesi ja sen läheisyys tuntuvat olleen aina mukana Mirjan elämänkäänteissä. Mirjan ja Arvon kihlajaisiakin vietettiin Kukkolankoskella. Tuolloin oli vuosi 1947, heinäkuu ja perinteisten Siikajuhlien aika.

”On se hyä ko loppuu pojat, ko näyttää loppuvan miniäkki.”

Mirjan mieleen on jäänyt ikimuistoisesti ensivisiitti Arvon kotona. Vanhassa Pelttarin talossa oli suurehko avonainen pirtti, ja siellä istui Idan ja Edvardin lisäksi Arvon vanhempia sisaria puolisoineen, sillä kuopuksen kihlatun halusivat kaikki nähdä. Jännittyneen ja pienikokoisen Mirjan oloa ei yhtään helpottanut se, kun appiukko ensisanoikseen tokaisi: ”On se hyä ko loppuu pojat, ko näyttää loppuvan miniäkki.” 

Kun Mirja ja Arvo hakivat kuulutukset Parasniemen pappilasta, he kävelivät Torniosta jään yli käsi kädessä. Vihkiäispäivä oli kuukautta myöhemmin, 30.1.1949. Mirja-morsianta jännitti ihan mahdottomasti.  Yhtäkkiä sakastiin vielä asteli yksi hieman erikoinen kyläläinen, Karppi-Edwin. Mies saapasteli kirkkoherra Jussilan luo, lykkäsi tälle kouraan satasen ja sanoi, että tämän hän on velkaa kirkolle. Mies kertoi rintamalla rukoilleensa ja luvanneensa Jumalalle satasen, jos selviää rintamalta hengissä. Edwin piti sanansa ja siirtyi takapenkkiin seuraamaan hääseremoniaa.

Varsinainen hääjuhla vietettiin Mirjan kotitalossa, ja paikalla oli vain lähisuku. Tuohon aikaan ei ollut mitään häälahjalistoja vaan lahjaksi annettiin kaikkea hyödyllistä. Yhä edelleen Mirjalla on käytössä häälahjaksi saadut veitset ja haarukat ja juhlapöytään hän kaivaa kaappien kätköistä hopeiset teelusikat. 

Mirja ja Arvo tekivät häämatkankin. Se ei ollut pitkä, mutta sitäkin ikimuistoisempi. Arvo nimittäin vei Mirjan häälennolle, ja yhdessä he ihastelivat talvista kotikyläänsä lintuperspektiivistä. Kymmenen vuotta aiemmin Mirja oli nähnyt ensimmäistä kertaa lentokoneen, ja tuolloin Karhumaan veljesten lentokoneen kyytiin oli noussut Arvon sodassa kaatunut isoveli ja tämän tuore vaimo.

”Minun nuoruus loppu ko tulin Pelttahriin” – miniästä vaimoksi ja äidiksi

Mirja oli 21-vuotias muuttaessaan kaksi kilometriä alavirtaan Pelttarille. Henkinen ja kulttuurinen ero kotien välillä oli kuitenkin suuri. Alakokkareen pirtissä Jumalaan ei turvautunut kukaan muu kuin Mirja; Pelttarissa taas oltiin ankaran uskonnollisia. Edvardin isä oli ollut kunnioitettu saarnamies, mutta Arvon ja Mirjan aikaan Pelttarin kotipiirissä kuria ja järjestystä piti Ida. Mirjalla on karvas muisto siitä, miten hänen oli opittava uudet tavat uudessa kodissa. ”Minun nuoruus loppu siihen ko mie tulin Pelttahriin. Ei ollu mulla ennää asiaa tansseihin ja katheelisena vain katoin ikkunasta ko toiset menit seurale.” 

Mirjan lempilausahduksia on “parempi laiha sopu ko lihava riita”. Mirja ei siis edes yrittänyt uhitella Ida-anoppiaan vastaan vaan päätti opetella talon tavoille. Salaa hän silti tanssitti esikoispoikaansa radiomusiikin tahdissa, mutta sekin lysti loppui lyhyeen. Ida-mummo nimittäin kauhistui, kun esikoispoika Tauno kerran alkoi tanssia itsekseen musiikin tahdissa. Ida sulki radion, eikä sen jälkeen Pelttarin pirtissä enää kuunneltu edes radiomusiikkia. 

Toisaalta Ida oli edellä aikaansa. “Kukas muuko äiti on lapselle lähheisempi, joten minkä tähen lapsen pitäs teititellä äitiänsä”, sanoi Ida-anoppi Mirjalle eikä suvainnut miniänkään häntä teitittelevän. Tuttavallisen puhuttelutavan opettelu oli Mirjalle vaikeaa, mutta vuosien mittaan miniä ja anoppi lähentyivät ja oppivat kunnioittamaan toisiaan. He asuivat saman katon alla koko Idan loppuelinajan. Omasta elämästään ja sen kolhuista Ida loppujen lopuksi kertoi enemmän miniälleen kuin yhdellekään lapselleen. 

”Lehmän tissistä se sieki näköhjään jou’ut velkoja maksahmaan” – maatilan pitäjiksi 

Arvo oli kouluttautunut sepäksi, ja hänellä oli aikomus jatkaa opiskelua ja pätevöityä kultasepäksi. Sota kumminkin muutti suunnitelmat, sillä se vei itseoikeutetun tilan jatkajan, vanhimman veljen. Kun toinen velimies avioitui ja muutti etelään viljelemään vaimonsa kotitilaa, Arvo joutui pakkorakoon. Maatilan pitoa hän ei ollut koskaan veljessarjan nuorimpana edes ajatellut, mutta niin hänestä vain tuli maanviljelijä, sillä tilan lopettaminen ei tullut kuuloonkaan. 

Melkoinen järkytys oli maatilan pito Mirjallekin. Eräänä päivänä aviomies käveli Mirjan luokse ja ilmoitti, että hänestä tulee tilan jatkaja. Ei siihen ollut tuoreella vaimolla mitään sanomista, mutta Arvon lähdettyä käly Hilja totesi: “Olisin mie sulle helpompaa elämää toivonu, mutta lehmän tissistä se sieki näköhjään jou’ut velkoja maksahmaan.”

Mirja sai neljänkymmenen vuoden pestin pientilan emäntänä. Ensimmäinen oikea loma Mirjaa ja Arvoa odotti neljännesvuosisadan päässä, joten helpolla heistä ei kumpikaan päässyt. Onneksi kumminkin Vojakkalan kylässä on aina ollut elämää. Parhaimmillaan raitilla oli kolme kauppaa, kaksi myllyä, saha, parturi, paja sekä kylän yhteinen viljankuivaamo, leikkuupuimuri ja tietysti nuorisoseuran talo. Etenkin ihmisten kanssa viihtyvälle Mirjalle olisikin ollut kauhistus joutua korpeen, tiettömien teiden taakse. 

”Mitä pirua tet täälä tehettä?” – joppaajat Pelttarin pihapiirissä

Sodan jälkeen joppaaminen rajan yli jatkui, mutta Mirja ja Arvo eivät siihen osallistuneet. Tahtomattaan he kyllä auttoivat. Kerran Arvo oli vihainen kuin myrskynmerkki, koska suuri joukko tullimiehiä ilmestyi pihalle. Silloin Arvo karehtui ja kysyi: ”Mitä pirua tet täälä tehettä?” Tullimiehet eivät vastanneet vaan alkoivat penkoa paikkoja. Pelttarilla ei ollut mitään piiloteltavaa – tai ehkä sittenkin oli. Pari päivää myöhemmin Mirja nimittäin löysi navetasta lehmien syöttöheinien alta kahvisäkin. Se tosin katosi sieltä yhtä vähin äänin, kuin oli sinne ilmestynytkin. Jokin vainu nähtävästi tullimiehillä kätköpaikasta oli ollut.

Monet kylällä joppasivat, ja he hyödynsivät Pelttarin taloa, koska kaikki tiesivät sen väen olevan rehellistä. Yksi joppari oli kuitenkin kerran päästä Pelttarin pihalla hengestään. Hän oli piilottanut talon vesikaivon kannen alle kahvia. Hakureissulla kaikki vain ei mennyt aivan niin kuin piti. Välikansi käännähti poikittain, ja mies ja säkki humpsahtivat 11 metriä syvään kaivoon. Joppari-

miehellä lienee ollut yhtä monta henkeä kuin kissalla konsanaan, sillä kaikista muistakin pahoista paikoista selvinnyt mies pääsi ylös loukkaantumatta – ja saipa vielä kahvisäkinkin kuivana ylös.

Muut ensin, minä sitten – Mirjan arkea

Maatilan arjen pyörittäminen oli raskasta – etenkin kun Arvo toimi isännän töiden ohessa kylän seppänä ja pirttiin alkoi putkahdella lapsia. Esikoispoika Tauno syntyi heinäkuussa 1949, Hannu marraskuussa 1951 ja Juhani huhtikuussa 1953. Kun Arvo houkuteltiin jokivarteen tekemään maantietä, Mirjan vastuulle jäi navetta lehmineen ja vasikoineen sekä kolme pojanviikaria. Onneksi Ida-anoppi oli lähellä ja auttoi Mirjaa, sillä monta vuotta Arvo oli viikot poissa kotoa ja uurasti tietöissä  kuutena päivänä viikossa.  Tuohon aikaanhan vain sunnuntai oli vapaapäivä.  

Mirja muistelee työntäyteisiä vuosia kaihoisana ja on tyytyväinen, ettei käyttänyt aikaansa nurkkien puunaamiseen ja jatkuvaan ”kousaamiseen”. Niinpä Pelttarin pirtissä pojilla oli lupa telmiä ja Mirjan ja Arvon uuteen rintamiestaloonkin sai tulla elämisen jälkiä. Vaikka tekemistä riitti aamusta iltaan, Mirja oli onnellinen. Hän oli nuori ja vireä, hänellä oli kolme tervettä poikaa, raitis aviomies ja navetassa lypsäviä lehmiä. Pian Mirjan vatsa alkoi pyöristyä jälleen, ja Martti syntyi lokakuussa 1957. 

Kuuden hengen taloudessa tarvittiin jatkuvasti yhtä ja toista, ja monet arkiset tavarat olivat Ruotsissa paljon edullisempia. Mirja polki usein Haaparannalle, sillä ei vajaan kymmenen kilometrin matka suuntaansa mikään mahdoton ollut, ei edes hiekkatiellä. Mirja vain ei pystynyt jättämään neljää poikaa mummon hoiviin, joten kaksi lähti mukaan: toinen istui pyörän hollarilla, takatelineellä, toinen telineessä pyöränsarvien välissä. Tulomatkalla jossakin vielä keikkuivat ostokset, voit ja sokerit.   

Suvivirsien laulamisen jälkeen Mirjan työsarka kasvoi entisestään, sillä kaupunkilaisserkut pelmahtivat maalle kesänviettoon. Vaikka suuri lapsilauma omia ja vieraita “hoiti” toisensa, ruokaa kului. Kuitenkin limppu ja muutama lisäperuna riitti pitämään nälän poissa, eikä kenenkään lapsen tai vieraan ole ikinä tarvinnut Mirjan ruokapöydästä nälkäisenä lähteä. Mirjan luona järjestys on ollut aina tällainen: muut ensin, minä sitten – jos riittää.

Mirjalla oli kotona paljon töitä ja pieniä lapsia, mutta silti naapurista haettiin Mirjaa apuun, kun oman talon emäntä sairasti. Ei-sanaa Mirja ei ole ikinä osannut sanoa, joten usein omien navettatöidensä välissä Mirja kävi lypsämässä naapurinkin lehmät. Siellä ei miesväki lypsyhommiin kajonnut, ei edes renki. Ilta venyi, ja eräänkin kerran kello kävi yhdeksää, ennen kuin Mirja tuli omasta navetasta päniköitä pesemästä. Aamulla kello soi taas puoli kuuden aikaan.

”Mie tahon kuolla” – suuri suru

Poikaviikareiden pitäminen hengissä joen rannalla oli työlästä, ja läheltä piti -tilanteita tuli tavan takaa. Eräs maaliskuinen päivä oli kohtalokas. Mirja oli rantasaunalla pesemässä pyykkiä. Vilkas nappisilmäinen taapero tuli äitinsä luokse ja valitti, ettei mummo anna hänelle pullataikinaa. Mirja nauroi ja käski Martti-pojan mennä takaisin pirttiin.  Jostain syystä tämä ei kavunnut törmän päälle vaan kääntyi rantaan ja liukastui jäiseltä polulta avantoon. Sieltä Mirja löysi poikansa, eikä mitään ollut tehtävissä. 

Martin kuoleman jälkeen Arvo jäi kotiin kokoaikaiseksi maanviljelijäksi. Mies halusi olla vaimonsa tukena, ja Mirja onkin ikuisesti kiitollinen Arvolle siitä, ettei tämä koskaan syyttänyt häntä tapahtumasta. Omissa syytöksissä Mirjalla oli kannettavaa kerrakseen. Kerran Mirja epätoivon puuskassaan totesi: ”Mie tahon kuolla.” Lapset sattuivat olemaan kuulolla, ja silloin syliin riensi kolme poikaa, jotka sanoivat lähes yhdestä suusta: “Äiti, met tarttema sinua.” 

Ei ollut tarjolla terapiaa, mutta kova arkinen työ, rakkaus, terveet lapset ja Ida-anopin henkinen tuki auttoivat – samoin myös Mirjan uskomattoman voimakas tahto ja usko Jumalaan. Moni ei vastaavasta tapahtumasta selviä ikinä, mutta Mirja selvisi. Onneksi. 

Pikkuhiljaa Mirjan huulille alkoi palata hymy. Hänellä oli kolme poikaa, ja vaikka yksi oli poissa, elämän oli jatkuttava. Pian uusi lapsi alkoi ilmoitella tulostaan.  Antti syntyi lokakuussa 1961. 

Koneita, laitteita – ja kuopus

1960-luvulla Suomi kehittyi vinhaa vauhtia, ja erilaisia koneita ilmestyi tavallisiin pirtteihinkin. Fordson Dexta hankittiin Pelttarille vuonna 1962. Tosin pelkästään Mirjan ja Arvon varat eivät traktoriin riittäneet, vaan se ostettiin yhdessä Arvon siskon ja tämän miehen kanssa. Samoihin aikoihin Mirjan lypsyurakkaa helpottamaan hankittiin lypsykone, mutta huvittavaa oli, että lypsykoneen ostamisen jälkeen lypsyjakkaralla istui yhä useammin myös Arvo. 

Mirjan mielestä lyspykone ei hänen navettatöitään mullistanut, vaan sen teki maitosäiliö. Moni on jälkikäteen päivitellytkin, miten nippa nappa 150-senttinen nainen on pystynyt kuljettamaan 30- ja 40-litraisia maitopäniköitä edestakaisin, ensin maakellariin, sieltä tienvarteen ja maitolavalle. Mirjan vastaus on tyhjentävä: oli pakko. Kun karjakeittiö valmistui ja maitosäiliö ostettiin, Mirja sai kantaa maidot suoraan lypsyämpäristä säiliöön, ja sieltä maitoauton letku imi maidot tankkiin. Monta raskasta ja työlästä työvaihetta jäi pois, ja viimein Mirjan elämä helpottui. 

Antin syntymän jälkeen Mirja ja Arvo olettivat lapsiluvun olevan täynnä, mutta maaliskuussa 1970 syntyi vielä yksi lapsi, Jaana. Mirjalle kuopuksen sukupuoli oli niin suuri yllätys, ettei hän uskonut asiaa todeksi, ennen kuin kätilö toi vauvan nähtäväksi. Ainakin yhtä yllättynyt tiedosta oli myös Arvo-isä. 

Lomalla viimeinkin – 25 vuoden työrupeaman jälkeen 

Mirja oli maatilan töissä läpi vuoden seitsemänä päivänä viikossa aamusta iltaan. Mahdollisuuksia lomiin ei ollut. Pari viikonlopun reissua Arvo ja Mirja pystyivät tekemään, mutta niistä kumpikaan ei ollut Mirjalle lomaa, koska hänellä oli jatkuva huoli karjasta ja lapsista. 

Oikeaa lomaa Mirja odotti peräti 25 vuotta. Vuonna 1974 Mirja ja Arvo saivat luotettavat maatalouslomittajat ja heillä oli varaa lähteä reissuun, kiitos keinosiemennyksen ja rodunjalostuksen. Niiden ja ahkeran työnteon ansiosta Pelttarin tilan lehmät lypsivät hyvin ja maitotilistä jäi rahaa jo vähän muuhunkin kuin pakollisiin menoihin. 

Pariskunnan lomakohteeksi valikoitui Ruotsin Falun. Mirja tahtoi sinne, koska siellä asui hänen rakas serkkunsa Ellen, ja Arvoa taas Falunissa kiinnostivat siellä järjestettävät hiihdon maailmanmestaruuskilpailut. Vajaan viikon loma onnistui hienosti, mutta Juha Miedon suksivalinnat eivät. Arvoa Miedon epäonni puusuksien kanssa harmitti pitkään, mutta sen sijaan Mirja on aina muistellut reissua hyvillä mielin. ”Se oli semmonen loma, että mieki kerranki sain vain olla.”

”Herrakki tarttee työmiehiä” – äidin rakkautta ja ylpeyttä 

Kansalaisopiston rehtori Mähösen sanat ovat jääneet ikuisesti Mirjan mieleen. Kun vanhin poika pääsi kansalaisopistosta, rehtori tuumi: ”Sinun ei tartte koskaan olla Taunosta huolissaan. Taunolla on aina aikaa ajatella.” 

Kun Hannu, toiseksi vanhin poika, lähti lukioon, vanhemmat olivat ylpeitä ja hieman ihmeissään. Juhani valitsi esikoisen tavoin ammattikoulun, ja Mirja siunasi päätöksen tuumaamalla: ”Kyllä ne herrakki tarttee työmiehiä.” Juhani ja Hannu valmistuivat samana vuonna. Hannu sai lakin, Juhani ammatin, mutta ainoastaan Hannua onniteltiin, ja asian epäreiluus jäi kaihertamaan Mirjan mieltä koko loppuiäksi.

Nuorimmat lapset – Antti ja Jaana – kävivät lukion, ja kevään juhlissa Mirjan mekkoa nykyään koristaa kolme lyyraa. Silti Mirja on yhtä ylpeä kaikista lapsistaan. Hänelle tärkeintä on se, että lapsilla on ammatti ja että he ovat löytäneet oman paikkansa maailmasta. 

Mirja ei ole koskaan kenenkään ammatteja tai titteleitä kumartanut, vaan hänelle tärkeää on, miten ihminen kohtelee toisia ihmisiä. Mirjan paljon käyttämä arvio ihmisestä kuuluukin: ”Jokhainen meistä on Jumalan luoma, mutta tavat on niinko tahtoo.”  

Maatilan emäntänä ja äitinä Mirjalla riitti rakkautta jaettavaksi niin omille läheisille, heidän puolisoilleen kuin ystäville – eläimiä unohtamatta. Äitinä Mirjan parhaita ominaisuuksia ovat varmasti olleet aito läsnäolo, lehmänhermot ja ehdoton tasapuolisuus. Murrosikäisenä Jaana kirjoitti äidistään runon, joka kertoo, miten lapset äitinsä näkivät.

Äiti

Kädet, joiden lämpö rauhoittaa.

Kädet, jotka ovat aina valmiit auttamaan.

Kädet, jotka ovat känsittyneet kovasta työstä.

Jalat, jotka tottelevat paremmin muita kuin jalkojensa omistajaa.

Jalat, jotka väsymyksestä huolimatta ovat aina valmiit menemään.

Jalat, joissa suonikohjut ovat päässeet valloilleen.

Kasvot, jotka lähestyvät aina hädän hetkellä.

Kasvot, jotka säteilevät rakkautta.

Kasvot, joihin vuosien ilot ja surut ovat piirtäneet omat kauniit kuvionsa.

Sydän, joka on suuri ja rakastava.

Sydän, joka tekee työtään tarmokkaasti.

Sydän, joka jättää lyönnin tai kaksi väliin, mutta jatkaa kulkuaan.

Ikuisesti, toivottavasti.

Minun äitini.

Meidän äitimme.

Perheemme sielu.

Lallerkakkoja, sukkia ja langanvetoa – Mirjan henkireikiä

Mirja on aina ollut puhelias ja utelias, ja eräätkin pitkät turinat hän kävi naapurin Ainon kanssa. Kaupassa työskentelevä Aino sai tietää koko kylän asiat ja tuli niistä Mirjalle hyvin mielellään kertomaan. Arvo ei näihin jutteluihin juurikaan ottanut osaa, sillä hän oli sangen totinen ja vähäpuheinen mies. Politiikka kuitenkin kirvoitti Arvonkin kielenkannat. Koska Mirja ja Arvo olivat henkeen ja vereen keskustalaisia ja Mirjan veljet taas vasemmistolaisia, Pelttarin kahvipöydän ääressä käytiin usein kiivasta poliittista keskustelua. Vaikka keskustelijat olivat monista asioista eri mieltä, yksi yhteinen syntipukki oli kaikilla, SDP.  Se oli puolue, joka kaikkien mielestä halusi vain tyhjentää Lapin ja keskittää kaiken toiminnan etelään.

Yksin sisällä ollessaan Mirja ei juurikaan paikallaan viihtynyt vaan hääräsi jotain ja Idan kuoltua hän kuunteli aina samalla radiota. Touhutessaan Mirjalle tietysti sattui ja tapahtui kaikenlaista. Kommelluksiaan Mirja ei juurikaan ole häpeillyt vaan on kertonut niistä sukulaisille ja tuttavielle naureskellen. Kerran hän kaatui yllättäen suolavesisaaviin, jossa Mirjan lisäksi oli kymmenittäin henkitoreissa olevia nahkiaisia. Tuolloin Arvo sattui olemaan paikalla, katsoi vaimoaan ja tuumi omaan tapaansa suu hieman vinosssa hymyssä: ”Ei se vaimo ny ainakhaan happane.”  

Kun Mirja sitten töiltään istahti, hän mielellään luki lehtiä. Jos lehti jäi tulematta, päiväkahvi ilman Pohjolan Sanomia ei oikein maistunut ja jakelupäivystykseen soitto oli saman tien edessä. Vuosikymmenten ajan Mirjalle tuli myös Seura ja naapurin Ainolle Apu, ja lehdet vaihtoivat taloa muutaman päivän jälkeen.

Mirjalla ja kylän vaimoilla oli tapana napsia uusia reseptejä lehdistä ja testata niitä. Arvo suhtautui Mirjan reseptikokeiluihin hieman huvittuneesti ja kysyi usein, mitä tämä taas ”pränkkää”. Jos leipomukset läsähtivät ja levisivät, Mirja tuumi: ”Näistä tuli vähän tämmösiä lallerkakkoja, mutta hyältä nämä maistuu.” Maku ja ainesten helppo saatavuus ratkaisivat, pääsikö resepti jatkoon. 

Sen jälkeen kun naapurin Hanna oli opettanut Mirjan tekemään limppuja, Mirja piti kunnia-asiana, ettei taloon kannettu kaupasta pehmeää leipää. ”Otaks yhen lämpimän limpun?” oli kysymys, jonka Mirja esitti vieraalle kuin vieraalle, jos tämä sattui pirttiin pyörähtämän leivänleipomisaikaan. Hän oli ylpeä siitä, että omia rääti- ja kuumanvedenlimppuja oli aina pöydässä. Myös kylällä Mirjan leipiä arvostettiin, ja nuorisoseuran myyjäisissä limpun hinta saattoi kohota jopa 10 markkaan. 

Kun pojat olivat maailmalla ja Jaanakin reipas koululainen, Mirja saattoi asettua navettatöiden jälkeen pirttiin istumaan. Hän avasi television, otti esiin puikot ja alkoi kutoa sukkia tai lapasia – tai Mirjan sanoin ”vanthuita”. Kutomuksia hän teki enimmäkseen lapsille ja lapsenlapsille, mutta toisinaan myös ompeluseurojen langanvetoon. Vuosikymmenten ajan maa- ja kotitalousnaisten ompeluseurat olivatkin Mirjalle tärkeä henkireikä. Miesväkikin oli niissä paikalla mutta vetäytyi omiin porukoihin, samoin lapset, joten kylän naisilla oli kerrankin aikaa ja rauhaa ”praatata”.

Hiljalleen elämä Vojakkalassa muuttui. Ensin kylän raitilta katosivat leipomot, sitten postipalvelut ja hieman myöhemmin vanhan kyläkaupan ikkunoihin lyötiin pahvit. Navetta toisensa jälkeen tyhjeni, eikä kylän yhteiselle viljakuivaamollekaan ollut enää käyttöä. Se purettiin. Tanssitoiminta nuorisoseuralla tyrehtyi, kun televisio ja sen kolme kanavaa vangitsivat ihmiset omiin pirtteihinsä. Silti kylä kasvoi, uusia taloja nousi. Tulokkailla ei kuitenkaan ollut halua tutustua vanhoihin kyläläisiin, joten kylän yhteisöllisyys alkoi hiipua. Vireästä Vojakkalan kylästä tuli vaitonainen Tornion nukkumalähiö. Muutos suretti Mirjaa.

Emännästä eläkeläiseksi 

1990-luvun alussa Pelttarilla pohdittiin, pannaanko pellot pakettiin vai jatkaako Juhani tilanpitoa. Äiti toivoi pojan jatkavan, ja niin kymmenellä peltohehtaarilla päätettiin edelleen viljellä heinää, ohraa ja kauraa ja navetassa hoitaa kymmentä lehmää. 

Mirja oli tyytyväinen, mutta huolissaan. EU ja sen säädökset vaikuttivat uhkaavilta. Niiden vuoksi Juhani ei uskaltanut irtisanoa itseään Outokummulta, ja navettatyöt olivat pitkälti yhä Mirjan ja Arvon vastuulla. Muutaman vuoden jälkeen Juhani päätti lopettaa tilanpidon. Karjanhoito 1920-luvulla rakennetussa navetassa ei tullut enää kuuloonkaan, ja lisäksi Juhanin olisi pitänyt tehdä muitakin isoja investointeja. Mirja ymmärsi tilanteen, mutta soimasi EU:ta. Kaikki oli sen syytä. Sinä päivänä kun navetta tyhjeni, Mirja itki. Vaikka hän ei koskaan halunnut maatilan emännäksi, lehmät olivat tärkeä osa hänen elämäänsä – niin tärkeä, että yhä edelleen Mirja on unissaan usein hoitamassa vasikoita tai lypsämässä lehmiä.

Ennen eläkkeelle siirtymistä Mirja katseli usein ikkunasta ja haaveili, että jos hän voittaisi lotossa, hän rakennuttaisi joenrantaan mökin. Lottovoittoa Mirjalle ei vieläkään ole siunaantunut, mutta sukupolvenvaihdoksesta saaduilla rahoilla Mirja ja Arvo pystyivät rakentamaan itselleen kotoisan mökin, ja sieltä Mirja yhä ihailee Tornionjoen ja luonnon ihmeitä. Rannalle muutettuaan Mirja innostui valokuvaamisesta. Usein kuvattavana ovat olleet joki, linnut ja vieraat. 

Kun maatilan työt eivät enää sitoneet pariskuntaa Vojakkalaan, Mirja ja Arvo lähtivät yhdessä lukuisille seurakunnan ja eläkeläisten retkille. Pelkästään koto-Suomen kiertely ei heille riittänyt, vaan myös muu maailma kutsui. Ulkomaille molemmat tosin reissasivat erikseen: Mirja vieraili Sisiliassa, Hollannissa, Englannissa ja Islannissa – Arvo taas Neuvostoliitossa ja Belgiassa. 

Mirjan mielestä pariskunta vietti eläkkeellä kerrassaan ”hurrikhaita päiviä”. Kultahääpäivää Mirja ja Arvo juhlistivat Levillä vuonna 1999, ja luojan kiitos -50 asteen ennätyspakkaset olivat olleet siellä jo viikkoa aiemmin!

Eläkepäivinä Arvo ja Mirja antoivat toisilleen hienosti tilaa. Arvo nautti marjastusretkistä, ristikoiden täyttämisestä ja siitä, että hänellä oli aikaa tehdä pahka- ja puutöitä. Mirja taas viimeinkin sai syventyä lukemaan ja ahmaista vaikka koko kirjan kerralla. Erilaisten muistelmien ja Väinö Katajan kirjojen parissa vierähti eräskin tunti. Puhelimitse soittelijatkin saivat usein tiivistetyn selostuksen juuri luetuista kirjoista, ja ystävänsä Elsan kanssa Mirja vaihtoi kirjoja ja kävi pitkiä keskusteluja. 

Mirjan lukuilo loppui kuitenkin harmillisen nopeasti, sillä glaukooma vei toisesta silmästä näön ja toisenkin silmän näkö heikentyy yhä vuosi vuodelta. Lääkäri tosin on lohduttanut Mirjaa, ettei tämä ikinä sokeudu – iäkkäällä ihmisellä nimittäin hitaasti etenevät sairaudet etenevät todella hitaasti. Paljon olisi ollut tehtävissä, jos Mirja olisi mennyt ajoissa lääkäriin. Hän oli kuitenkin aina uusinut silmälasinsa optikolla, ja vasta kivulias päänsärky vei eläkeläisen sairaalaan ja silmälääkärin vastaanotolle. Ikävä kyllä liian myöhään.

”Ei se häykkö ellää” – jäähyväiset puolisolle

Paljon glaukoomaa suuremman murheen Mirja kohtasi vuonna 2000. Tuolloin Arvolla todettiin Alzheimerin tauti. Mirja hoiti puolisoaan kotona kolme vuotta ja näki, miten tämä muuttui, lipui pois. ”Oli kerrashaan kauheata kattoa vierestä ko mies, joka oli ollu käsisthään kätevä, vuoli puukola sorhmeen eikä saanu kohta ennää ees maitopurkkia auki.” Viimein Mirjan oli myönnettävä, ettei hän enää pystynyt huolehtimaan puolisostaan. Arvo vietiin terveyskeskukseen ja sieltä myöhemmin vanhainkotiin. 

Mirja ei hylännyt muistisairasta miestään vaan kävi tämän luona säännöllisesti. Hän näki vanhainkodissa sekä hoitajien että potilaiden ahdingon ja halusi olla avuksi. Seitsemän vuoden ajan Mirja kulki linja-autolla Vojakkalasta kaupunkiin, käveli vanhainkodille ja huolehti, että Arvo sai syödä lounaan rauhassa ja hänen kanssaan.

Mirja sanoo, että oli raskasta, kun miehestä piti luopua kahdesti. Ensin meni muisti, sitten koko mies. Arvo nukkui pois lokakuussa 2008, ja syvä suru rasitti Mirjaa pitkään. Hän oli väsyttänyt itsensä, antanut kaikkensa. 

Arvon kuoleman jälkeen Mirjan elämästä tuntui olevan sisältö poissa. Juhanin pienet koululaiset pitivät Mirjaa arjessa kiinni, sillä hänen tehtävänään oli saattaa lapset linja-autopysäkille ja tarjota heille välipala koulun jälkeen. Elämä tuntui pimeältä, vaikka puhelin pirisi ja Mirjan luona piipahti niin naapureita, sukulaisia kuin ystäviä. Viimein Mirja tunnusti tarvitsevansa apua. Sitä hän haki ja sai. Jälleen pienen ja sitkeän naisen elämänhalu voitti, ja hän totesi: ”Ei kait se häykkö ellää.” 

Mirjan motto: Jos kaatuu, niin sitten nousthaan ylös ja paranelhaan kolhuja.” 

Mirjalla on oiva taito ottaa pienistäkin asioista ilo irti. Vielä yhdeksänkymppisenä hän huristeli törmän päältä täyttä vauhtia rantaan, niin että mekko ja hiukset hulmusivat. Kesällä kulkupelinä oli potkupolkupyörä, talvella potkuri eli potkukelkka.  Lapsia ja naapureita vanhuksen hurjastelu huoletti, mutta Mirja vaiensi toppuuttelijat: “Jos kaatuu, niin sitten nousthaan ylös ja paranelhaan kolhuja.” Mäenlasku oli kuulemma niitä harvoja huveja, joista hän saattoi vielä nauttia täysin rinnoin.

Paljon Mirjan elämästä ja persoonasta tuli todeksi hänen 90-vuotispäivillään. Kylää kymmenet
vuodet palvellut juhlatila, nuorisoseuran talo, oli varattuna ja vieraita tuli sata. Heidän ikähaitarinsa oli vuodesta yhdeksäänkymmeneenviiteen. Kaukaisin lapsenlapsi tuli Kaliforniasta, ja monet tuttavat ja sukulaiset ajoittivat reissunsa pohjoiseen poikkeuksellisesti vappuun. Mirjaa tultiin tervehtimään, koska Mirja vetää puoleensa: hänen hymynsä on kutsuva ja naurunsa tarttuva. Juhlat olivat Mirjan näköiset, iloiset ja välittömät. 

”Kysyppä Mirjalta” – Vojakkalan muisti- ja tietopankki

Mirjasta on erinomaisen muistinsa ansiosta tullut varsinainen menneisyyden tietopankki. Jos joku haluaa tietää kylän entisistä asioista, kuuluu monesti sama neuvo: ”Kysyppä Mirjalta.” Mirja tietää, kuka asui missäkin talossa, kuka kuoli milloinkin, kenen poika on Kemissä ja kenen tyttö taas lääkärinä Kuopiossa. Lisäksi kaikkien sukulaisten syntymäajat voi Mirjalta tarkistaa milloin hyvänsä – siihen ei tarvita edes muistikirjaa. 

Mirjan muisti perustuu siihen, että hänellä on taito nivoa tapahtumat johonkin maailman tai kylän tapahtumaan. Niinpä kun häneltä kysyy jostakin tapahtumasta, lause alkaa usein näin: Se taisi olla sama vuosi ko Oravaisensaaren silta valmistu… Minusta tuntuu, että soli se vuosi ko oli olympialaiset… Eikö soli kuuleppa heti sen jälkheen ko se serkun poika synty… 

Mirja on kuitenkin tiukasti kiinni myös nykymaailman asioissa, ja radio ja televisio ovat hänelle tärkeitä seuralaisia. Lehtien lukeminen vain on nykyisin työlästä, koska näkö on erittäin heikko. Helpotusta tilanteeseen toi näkövammaisten liitosta lainaan saatu lukulaite. Lehden lukeminen sen avulla ei oikein suju, mutta valokuvien katselemiseen se on oivallinen apuväline. 

Mirja seuraa tiukasti maailmanmenoa, vaikka näön lisäksi kuulokin on heikko. Jos kyläilijöillä ovat uutiset jääneet vähälle katsomiselle, Mirja taatusti osaa päivittää tiedot. Usein kunniansa saavat kuulla niin Trump kuin Väyrynen, sillä Mirjan mielestä nämä miehet tekevät milloin mitäkin. Osansa kritiikistä ovat saaneet myös Soini ja Putin ja monet muut. Kekkosta parempaa ei ole ollut, eikä tule. Toisaalta naisten nousu politiikan johtopaikoille on ollut Mirjalle mieleen. Mirja oli myös hyvin ilahtunut, kun Tornion kirkkoherraksi valittiin nainen. 

Virkistävää koko maailmasta kiinnostuneelle vanhukselle on ollut myös se, että Juhanin luona – ihan naapurissa – on kymmenen viime vuoden aikana ollut vaihto-oppilaita ainakin Brasiliasta, Malesiasta, Japanista, Tšekistä, Thaimaasta, Intiasta ja Australiasta. Ylpeänä Mirja kertookin, että hänen pöydässään on käynyt syömässä nuoria ainakin 12 eri maasta. Matkustusintoinen Mirja ei siis päässyt kaikkiin maailman kolkkiin, mutta maailma tuli Mirjan luokse. Nuoret vieraat ja heidän tuulahduksensa eri kulttuureista ovat piristäneet Mirjaa. Vaikka Mirja puhuu vain suomea ja Peräpohjolan murretta, kommunikointi ulkomaalaisten kanssa on toiminut uskomattoman hyvin.

Nykyään Mirjan eläkeviikkoja rytmittää viikottainen käynti Tornion palvelutalossa. Siellä hän saa ruokaa ja tervetullutta juttuseuraa – ja leikitäänpä siellä välillä lapsuudesta tuttuja leikkejäkin.  Joskus kuitenkin uusi tuo mieleen vanhaa. Näin kävi Mirjalle, kun hän sai joulun aikaan lähetyksen Nicaraguasta. Nuorin poika Antti oli istuttanut äidilleen oman puun sademetsään, ja postissa Mirjan piti kuitata lähetys. Ihmehän oma puu sademetsässäkin on, mutta lisää ihmettä aiheutti se, ettei allekirjoitusta pyydetty paperille vaan näytölle. Siihen piti oma nimi kirjoittaa sormella. Illalla Mirja soitti Jaanalle eikä tahtonut naurultaan saada asiaansa sanottua. Viimein luurin toisesta päästä kuului: “Enpä oli uskonu, että vielä 91-vuotihaana kirjotan oman nimen sormela, niinko kläppinä huurtuhneesheen ikkuhnaan.”

Mirja on kiitollinen, että saa edelleen asua omassa mökissään. Kotona asuminen ei olisi mahdollista ilman Juhania, joka asuu törmän päällä, Arvon ja Mirjan rakentamassa rintamamiestalossa. Yhä edelleen Juhanin perhe käy sunnuntaiaamuisin syömässä riisipuuroa Mirjan luona. Tosin koronan vuoksi kaikki vierailut ovat loppunut, ja Mirjan mielestä on ihmeellistä, että yksi pieni virus voi sekoittaa koko maapallon ja rajoittaa elämää enemmän kuin mikään sota konsanaan.

Elävä muinaismuisto – rakas mummu, pikkumummu ja isomummu

Lastenlastenlapsille on ollut vaikeaa päättää, sanoako pienikokoista Mirjaa koon mukaan pikkumummuksi vai iän mukaan isomummuksi. Kumpikin käy, ja molemmat nimitykset ovat käytössä. 

Vanhimmille lastenlapsille Mirja on jäänyt parhaiten mieleen lehmistä ja vasikoista. Taunon pojalle vasikat olivat niin tärkeitä, että nassikka kysyi uuteen kotiin astellessaan: ”Saatana, mihinkäs täälä vasikat panhaan?” Ei tullut vasikoita pojan kotiin, mutta onneksi niitä sai käydä juottamassa ja ruokkimassa mummolassa. 

Kesäisin Mirjan pikku mökissä on välillä jopa tungosta, sillä Tampinkosken pyörteissä uivat mielellään kaikki Mirjan lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, eikä Mirja itsekään joesta poissa pysy.  Eittämättä myös Mirjan lätyt houkuttelevat porukkaa rantaan, ja Mirjan ulkohellalla paistamia pikkulättyjä kehutaankin maailman parhaiksi – jopa Piilaaksossa. 

Kolmannelle polvelle Mirja on rakas muinaishahmo, jonka lähellä on hyvä olla. Hymy ja rakkaus eivät Mirjalta lopu tämän elämän aikana. Siitä kertoo hyvin myös Mirjan jokailtainen rukous.

”Joka ilta mie panen käet risthiin ja kiitän tästä päivästä ko huomisesta en tiä. Mie olen saanut ellää rikhaan elämän, vaikka on siinä omat vaikeuet ollu. Ennen nukkuhmaan menoa mie vielä aattelen kaikkia lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia ja toivotan heile Jumalan siunausta. Mie olen kiitolinen elämästä ja tällä iälä minun häätyy sanoa, että jokhainen päivä on lahja.”

Mirja Pelttarin tarina on ainutlaatuinen, mutta niin ovat tuhansien muidenkin hänen aikansa naisten tarinat. He kuuluvat siihen sankarisukupolveen, joka selvisi sodasta, rakensi Suomen nousuun ja kasvatti seuraavasta sukupolvesta tolkun ihmisiä.