Varhaislapsuus sota-aikana
Olin ollut äidin vatsassa kuusi kuukautta valmistautumassa elämään, kun alkoi sota ja isän oli lähdettävä maata puolustamaan. Äitini oli katsonut ikkunasta, kun isä jätti pihapiirin, asteli naapurin ohi ja katosi tuntemattomaan tulevaisuuteen. Äidillä oli kohta kaksi vuotta täyttävä velipoika, Kaarlo, sylissä tai paremminkin lonkalla, pullean mahan vierellä, isot tytöt Oili ja Maija helmoissa. Äiti itki. Itku tarttui tyttöihin.
Se oli minua odottavan äidin, sen ajan babyshow.
Synnyin sitten helmikuussa 1940 kotimökkimme savusaunassa kolmenkymmenen asteen pakkaspäivänä. Vaikka äiti oli yksin pienviljelyspaikan ja neljän ja pian viiden lapsen huoltaja lähes viiden vuoden ajan, tunnen kokeneeni turvallisen lapsuuden.
Kun sota loppui, saimme isän kotiin. Olihan hän päässyt joskus lomalle ja minä olin saanut pikkusiskonkin, Aulikin.
Alkoi jälleenrakentamisen aika. Isä halusi rakentaa heti uuden, isomman kodin, mutta ei saatavilla ollut sementtiä perustukseen. Vasta, kun olin 11-vuotias, muutimme uuteen kotiin. Se oli iso valoisa talo ja tuoksui ihanalle uudelle puulle. Sähkövalot valaisivat ensimmäistä kertaa kotiamme ja koko kylää. Ihmettelin, että miten se voi olla mahdollista, että oven pielestä nappulasta kun painaa, niin katosta roikkuvaan lamppuun syttyy valo.
Siihen mennessä olin saanut vielä Sauli-veljen ja Marita-siskon.
Ei ollut työttömyyttä. Ei puhuttu lapsityövoimasta. Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat mukana talon töissä, pienimmät lapset äidin mukana navetassa aamuisin, kun isommat lapset lähtivät aamiaisen jälkeen kouluun ja iltapäivällä odotti mattojen puistelu, siivoaminen, puiden kantaminen tupaan, tiskaaminen ym, kutakin vuorollaan ja jokaiselle jotakin ja koululaisille tietenkin myös läksyjen teko.
Työ kotona ja kylällä taloissa, niin sanottuna päivämiehinä, täytti koulun jälkeisen ajan. Maalaistalot tarvitsivat apua kasvimailla rikkaruohojen kitkijöitä ja heinäntekoaikana heinämiehiä(nuoria tyttöjäkin). Kevättalvella keräsimme käpyjä myytäväksi. Silti jäi aikaa leikkeihin ja kylän nuorten yhteisiin harrastuksiin, jotka olivat kesällä lentopalloa ja yleisurheilua. Minun syksyinen harrastus oli näytelmäkerho ja talvella hiihtäminen, jopa kilpahiihto. Kylän rukoushuoneella oli toimintaa, lapsille pyhäkoulu ja nuorille kerho.
Töihin
Jo teini-iässä alkoi niin sanottu oikea työ kodin ulkopuolella kiinnostaa. Oma, itse tienaama palkka oli mielessä. Kun isot siskot, Oili ja Maija, olivat lähteneet kotoa omiin työpaikkoihinsa ja Kaarlo-veli oli tärkeä apu isälle, minä sain kauppa-apulaisen paikan kylän kaupasta. Aamulla ensin olivat äidin apuna navettatyöt kotona ja sitten työpäiväni kaupassa alkoi kello yksitoista.
Yksi naapuriperhe oli ottanut työn postinkuljettajana 12 kilometrin päästä postitoimipaikasta kylän kaupalle ja suurin osa asiakkaista tuli postia hakemaan ja tekemään ostoksensa samalla reissulla.
Kun veljeni Kaarlo lähti sotaväkeen, minä sain olla hänen sijaisena isän kanssa n.s. ”miesten töissä” . Talvella olin hänen kanssaan muutaman viikon metsäkämpällä tukkien ja halkojen ajossa laanille. Meillä oli silloin kaksi hevosta. Rakastan hevosia.
Oli siinä sopeutuminen varsinkin ilta-askareisiin ja yöpymiseen miesten kanssa samassa kämpässä. Nukuin isän yläpuolella kerrossängyssä.
Kun Kaarlo palasi kotiin suoritettuaan asevelvollisuutensa, minä lähdin Jyväskylään ihanaan Niinisen perheeseen kotiapulaiseksi, mutta olin siellä vain talven. Mikään ei saanut minua kesäksi jäämään sinne. Kesäksi kaupunkiin. Ei ei ei!
Aikaisempi kotikylän kaupassa apulaisena olo rohkaisi minua seuraavaksi töihin kirkonkylälle sekä baariin että kauppaan, josta siskoni Oilin mies houkutteli minut heidän uuteen vastaperustettuun kauppaan myyjättäreksi.
Etsin paikkaa elämässäni. Palasin kotiin isän ja äidin turvalliseen huomaan ja pienempien sisarusteni tuttuun seuraan odottamaan johdatusta elämässä eteenpäin. Äiti sanoi, että hän saa vielä vauvan. ”Mitä sanot?”, hän kysyi. ”Tervetuloa”, vastasin. Äidiltä pääsi itku. Vauva oli tyttö ja sai nimen Soili.
Opiskelua
Kahtena kesänä olin kauppa-apulaisena Punkaharjun osuuskaupassa. Ensimmäisenä kesänä ikävöin aivan mielettömästi rakkaaseen lapsuuskotiini. Seuraavana keväänä saatuani oikein houkuttelevan pyynnön kesäksi samaan paikkaan, suostuin palaamaan sinne takaisin. Kotiuduin, tutustuin nuorten toimintoihin, viihdyin.
Siellä syttyi halu pyrkiä opiskelemaan kauppaoppilaitokseen. Tein sen ja kirjoitin hakemukset Savonlinnaan ja Jyväskylään. Kummastakin sain myönteisen vastauksen. Alkoi mittaaminen ja punnitseminen, kumpi paikka vaa’assa painoi enemmän; työ, ystävät ja luonnon kauneus Savonlinnan seudulla vai Jyväskylä lähempänä kotia. Jyväskylä voitti.
Käväistyäni muutaman päivän ajan kotona puolukoiden poiminnassa ja valmistautumassa opiskeluun Jyväskylässä, jätin hyvästit kotiväelle pelokkain ja jännittävin tuntein.
Opiskeluaika oli melko rankkaa taloudellisesti. Kyllähän kotona maalla oli ollut työtä, asunto ja ruokaa yllin kyllin, mutta kaupungissa kaikkeen tarvittiin rahaa ja tunsin että vanhemmilleni oli liikaa kuluja opiskelustani, vaikka he tukivat voimiensa mukaan. Ajattelin, että eivät he ymmärtäneet miten paljon kaupungissa eläminen ja opiskelu maksaa. Anoin opintolainaa. Kauppakoulussa luokallamme oli 25 tyttöä ja 5 poikaa. Siellä muodostui harrastusten mukaan eri porukoita vapaa-ajan viettoon. Meitä oli kolme tai neljä tyttöä ja yksi poika, jotka olimme olleet eri seurakuntien nuorten toiminnoissa mukana, muodostimme yhden ryhmän. Tämä poika oli nimeltään Osmo. Oskuksi sanottiin. Hänen kanssaan aloimme tavata kahdestaankin. Opiskelu päättyi! Sanoimme näkemiin luokkakavereillemme.
Sain työpaikan Saarijärveltä vaatetusliikkeestä. Olin tosi onnellinen päästessäni pois kaupungista maaseudulle. Saarijärvi ei ollut silloin vielä kaupunki. Saarijärvellä asui sisareni Aulikki. Ehkä siksi halusinkin sinne. Hän oli myös iloinen kuultuaan muuttamisestani Saarijärvelle. Hommasimme yhteisen asunnon. Elämä tuntui valoisalta ja samalla haikealta, kun opiskeluajan ystävät hajaantuivat kuka minnekin.
Yhtäkkiä yllättäen luokkatoverini Osmo seisoi oven takana avatessani oven. Hän tuli katsomaan, miten voin. Oli vuokrannut mökin leirintäalueelta. Sanoi ikävöineensä minua. Pitihän minunkin tunnustaa kaipaukseni ja tyhjyyden tunteen hyvästijättämisien jälkeen, kun erottiin ja hän jäi Jyväskylään.
Kihloihin
Alkoi uusi aika. Hän lähti inttiin. Parin kuukauden päästä hän anoi kihlalomaa. Kihlauduimme ja vaikka olin sanonut, että en ikinä halua asua kaupungissa, en ainakaan Jyväskylässä, muutin syksyllä Jyväskylään. Sain työpaikan Pikvallilta.
Seuraavana kesänä meillä oli juhannushäät lapsuuskotini pihassa.
Osmon isä tapetoi ja valmisti meille ensimmäistä kotia Osmon kotitalon yläkertaan. Siellä asuimme yli kolme ensimmäistä avioliittovuottamme. Sinä aikana meille syntyi kaksi poikaa Jarmo ja Sami. Osmon vanhemmat, päästyään juuri silloin eläkkeelle, halusivat olla lastemme päivähoitajia. Eihän sen parempaa alkua voi perheellä olla.
Kuitenkin oman asunnon suunnittelu alkoi koko porukan sopimuksen mukaan. Aino-äiti/anoppi/mummi sanoi, että meidän ei tarvitse maksaa heille vuokraa, vaan ehdotti laittamaan säästöön omaa osakkeen ostoa varten vuokran verran.
Kolmen vuoden päästä mummi sanoi että, saamme kesäksi hommata jonkun tytön lasten hoitoon hänen avuksi. Se järjestyi kolmen tytön voimin vuorollaan. Syksyllä muutimme omaan asuntoon. Lastenhoitoasian saimme järjestää itse. Eikä se ollutkaan mikään helppo homma. Päiväkodeissa eli tarhoissa ei ollut paikkoja.
Sanoin itseni irti töistä ja aloin päivä-äidiksi kahdelle naapurin pienelle tytölle. Naapurit olivat iloisia, kun heidän päivähoito järjestyi seinän takaa ja minulle järjestyi töitä omien lasten ja huushollin lisäksi eikä poikia tarvinnut herätellä ja rahdata muualle hoitopaikkaan. Olimme hyvillämme, vaikka minulla oli haikea mieli, kun piti jättää hyvä työyhteisö ja työ, jossa viihdyin. ”Tähänkö minun työurani kodin ulkopuolella loppui. Tätä vartenko tarvitsin ottaa opiskeluvelkaa”, ajattelin. Lapset toivat uutta sisältöä elämään ja työtä riitti.
Joku sanoisi: Ihmeellisiä sattumia. Minä sanon: johdatusta.
Lastenhoitohaasteita
Seuraavana syksynä tyttöjen isä lähti opiskelemaan ja tytöille järjestyi heti päiväkotipaikka. Melkein samaan aikaan, kuin he kertoivat asiasta, sain puhelinsoiton entisestä työpaikastani Pikvallilta, johtaja kysyi onko lastenhoitomahdollisuudet parantuneet ja hän tarjosi työpaikkaa myyntiosastolta. Hän antoi ajattelu- ja suunnitteluaikaa ja toivoi saavansa sitten myönteisen vastauksen.
Lastenhoidon vaihteleva, sekava kausi alkoi, mutta lupasin aloittaa työt Pikvallilla seuraavan kuun alussa. Onneksi Osmon vanhemmat, poikien rakkaat mummi ja ukki asuivat lähellä ja olivat aina valmiit auttamaan ja jos päivähoitaja ei jostain syystä tullut, kiidätettiin pojat mummin ja ukin luo tai he jättivät kaikki omat suunnitelmat sillä hetkellä ja tulivat, että me pääsimme töihin. Töistä poissaoloja ei silloin hyväksytty.
Nuori Inkeri-serkkuni oli muutaman viikon kesäloman jälkeen poikien hoitajana, palasi takaisin kotiin kun koulu alkoi.
Talveksi saimme päivä-äidin muutaman korttelin päästä. Se osoittautui kamalaksi kidutukseksi meille kaikille osapuolille, mutta yritimme kestää kesälomaamme asti. Kesälomalla oli aikaa katsella uusi apu. Onnistuimme löytämään tomeran kotiapulaisen kotikylältäni. Hän, Sisko nimeltään, tuli kotiimme, hoiti pojat ja koko huushollin, nukkui olohuoneen sohvalla, kääri petivaatteet aamuisin vaatehuoneeseen päiväksi. Hänellä oli kokemusta entisestä kotiapulaispaikasta. Kotona saimme jättää kaikki huoleti hänen huostaansa. Oli helppoa lähteä aamulla töihin.
Sisko näytti useimmiten iloiselta ja hänellä oli hyvä huumori, mutta tunsin joskus, että jotain salaperäistä oli ilmassa. Jokin salaperäinen alakuloisuuden varjo laskeutui joskus hänen kasvoilleen. Rupesin seuraamaan häntä ja ihmettelin, kun hän lihoi ja pyöristyi. Aloin epäillä, että hän odotti lasta. Kerroin siitä Osmolle, mutta hän ei uskonut.
-Hänhän on ollut pyöreä koko ajan, oli Osmon kommentti.
Ennen joulua Sisko halusi auttaa ylimääräisesti joulusiivoamisessa ja muissa jouluvalmisteluissa.
-Saat vahata olohuoneen lattian, jos haluat, mutta ei ole pakko. Muuten minä voin tehdä sen lauantaina, sanoin.
Kun tulin kotiin, makasi Sisko olohuoneen sohvalla ja voihki ja huusi, että nyt minä kuolen, nyt minä kuolen. Auttakaa, minä kuolen. Hän oli luvannut tai lähettänyt pojat leikkimään naapurin lasten luo.
Lattia kiilsi.
-Ei siihen tautiin kuole, sanoin. Miksi et ole sanonut, että odotat lasta ja miksi rupesit vahaamaan lattiaa?
Minä soitan ambulanssin, sanoin.
-En halua sitä. Onkohan tämä nyt sitä? Oioioih, minä kuolen! Kysy Siiralta, ooh… jos hän voisi viedä minut…
Naapuri oli valmis auttamaan. Pukiessaan ulkovaatteita päälleen Sisko kertoi tilanteestaan ja sanoi, että ette saa ainakaan äidille ja isälle ilmoittaa mitään. Isä on sanonut, että jos käy ”hullusti”, niin kotiin ei ole asiaa.
Pojat taas mummin ja ukin luo.
Sisko palasi vauvan kanssa jatkamaan kotiapulaisen työtä meillä, vaikka hänen vanhempansa, minulta tiedon saatuaan, toivottivat hänet vauvan kanssa tervetulevaksi kotiin. Kolmen lapsen kanssa Sisko kyllä pärjäsi hyvin meillä.
Ohitettiin joulu ja vuoden vaihde. Osmo oli tehnyt kovasti töitä paremman palkan toivossa. Pitkät työpäivät myyntityössä ympäri Keski-Suomea. Vuoden työn tulos näytti lupaavalta. Se ei riittänyt johdolle. Hän päätti etsiä uuden työpaikan. Se löytyi Ruotsista Avestan rautatehtaalta. Pikainen muutto Osmolle ensin. Kuukauden kuluttua yhtä pikainen koko perheen muutto.
-Myyntiosasto. Hyvää huomenta! Eila Kekarainen puhelimessa!
-Oletko se sinä, kysyi Osmo.
-Odota, laitan oven kiinni! Mitä sinä nyt? Vasta sain kirjeesi. Tuliko ikävä? Kyselin hätääntyneenä, kun puhuin yksityispuhelua työaikana ja olin peloissani, että oliko hänelle tapahtunut jotain.
-Ikävä tietenkin. Niin ikävä, että tulen hakemaan teidät kahden viikon kuluttua.
-Älä höpötä!
-En, en höpötäkään. Ihan totta. Sain justiin tietää, että saamme asunnon.
-Sinähän kirjoitit, että menee ainakin kolme kuukautta, jopa kuusikin, ennen kuin siellä saa perheasunnon. Olet ollut siellä vasta kaksi viikkoa. Vaikka on se kaksi viikkoa ollut meille pitkä aika.
-Tässä tapauksessa odotusaika on vain kuukausi, Osmo todisti.
-Missä tapauksessa? kysyin. Miten sinä sen sait?
-Kerron sitten kun tulen. Pitää lopettaa. Tulee kalliiksi.
Muuton taakka kaikkine selvityksineen syöksyi päälleni. Kahdessa viikossa ne järjestyivät, irtisanominen töistä, muuttoauton hankkiminen, asunnon vuokraus, mukaan muutettavien tavaroiden pakkaaminen, Siskolle uusi työpaikka, myyntiin jotain, jota ei oteta mukaan, muuttoautolle laivapaikan tilaus, kaikki tämä omien työpäivien lisäksi. Onneksi äitini tuli toiselle viikolle avuksi ja Sisko pääsi aloittamaan uudessa perheessä kotiapulaisuuttaan. Onnettomuudeksi siinä hässäkässä Jarmo sairastui, oli sairaalassa tutkittavana ja pääsi kotiin kolmen päivän päästä. Päästiin muuttamaan just sinä päivänä, jonka Osmo-isi oli suunnitellut.
Muutto Ruotsiin
Elämä nollattiin starttilinjalle. Kaikki piti alkaa alusta. Piti jättää oma kieli, kulttuuri, työkokemus, tavat, sukulaiset, rakkaat mummi ja ukki sekä ystävät.
Tavoite oli oppia parissa vuodessa uusi kieli ja palata sitten takaisin Suomeen ruotsinkielen taitoisena, joka olisi painanut kauppa-alan vaa’assa tarpeeksi tulevaisuuden työmailla. Kuvittelimme niin.
Alkoi elämässä uusi vaihe. Ruotsinkielen oppiminen ensimmäiseksi. Päätimme kuitenkin puhua kotona vain äidinkieltämme suomea. Oli hyvä päätös, vaikka saimme ohjeita ruotsinkielen puhumiseen kotonakin.
Parakkielämää
Työpaikan hankkiminen minulle tuotti vaikeuksia. Pääsin verstaskurssille, jossa aamu alkoi kielikouluna. Työpaikka löytyi meille kummallekin monien vaiheiden jälkeen Upplands Väsbystä Optimuksen tehtaalta, Osmolle hiojana ja minulle lukkojen tarkastajana. Muutimme. Paikkakunnalla oli asunto- ja lasten hoitopaikkapula, mutta saimme asunnon parakista ja seinänaapurista löytyi pojille suomalainen päivä-äiti. Aika kului. Työ ja tutustuminen paikkakuntaan ja uusiin ystäviin seurakunnassa kannusti yrittämään.
Aloin odottaa lasta. Toiveena oli saada tyttö. Eihän silloin, 1970-luvulla voinut mahassa olevasta vauvan sukupuolesta muuten tietää, kuin alulle lähdön kuukauden ajankohdasta ja sitten arveluja vatsan muodosta.
Sain melkein paniikin ajatellessani vauvan hoitoa parakissa. Ei kylpyhuonetta, vessa niin pieni, että oven avattua sai takaperin mennä pytylle. Kunnassa oli rakenteilla kahdeksan kahdeksankerroksista peltipäällysteistä kerrostaloa, josta saimme asunnon muutama kuukausi ennen tytön syntymää. Tyttö tuli. Sai nimen Ann-Sofi. Päivä-äitikin sai tytön, vähän ennen meidän tyttöä eikä voinut olla enää meidän lasten päivä-äitinä. Onneksi oli kesäloma-aika.
Sisareni Marita muutti Ruotsiin ja meille ensin. Kotimme oli kuin vastaanottokoti Suomesta muuttaville sukulaisille sen jälkeen.
Muutto Gävleen
Kuuden kuukauden äitiysloman jälkeen en halunnut takaisin tehtaalle. Metallin pöly ja öljyn haju antoivat ajatuksissa jo pahoinvoinnin. Aloin yhden tytön, Marin, päivähoitajaksi ja ilta- ja yötöihin eri paikoissa. Mari oli Ann-Sofin ikäinen. Heistä tuli hyvät leikkikaverit ja jopa pissahätä tuli kummallekin yhtä aikaa.
Ikävöin Suomeen. Hain miehelleni töitä Suomesta Kauniaisista. Hän allekirjoitti hakemuksen. Olisimme saaneet kumpikin töitä, mutta emme muuttaneet. Olin pettynyt. Aloin sisareni kannustuksella hakea mielekästä työtä ja sainkin kunnasta päiväkotilapsille suomenkielenharjoittajan paikan, joka muuttui suomenkieliseksi esikoulun opettajan apulaiseksi. Elvi-täti Suomesta tuli kotiapulaiseksi meille yhden lukukauden ajaksi. Sen jälkeen lastenhoito vaihteli, oli pula päiväkotipaikoista. Jo odottaessa lasta sai tulevan vauvan ilmoittaa päiväkotipaikkajonoon. Sen teimme, mutta yli neljä vuotta odotimme turhaan Ann-Sofille paikkaa kunnalliseen päiväkotiin.
Mieheni työpaikka muutti Gävleen ja me sen mukana. Sain paikan esikoulunopettajan sijaisena. Laitoin hakemukset Gävlen korkeakouluun ja opiskeluvuodet toi omat kamppailut perheen hoidossa ja taloudessa. Selvittiin!
Töitä riitti vuosikymmenet, lapset kasvoivat. Kaksi tilapäiskotia tarvitsevaa poikaakin saimme avustaa hetken elämässä eteenpäin.
Lasten perheet tuovat iloa
Suurimman surun, mitä elämä voi tuoda, oli kun syöpä söi 42-vuotiaan poikamme Samin. Häneltä jäi vaimo ja kaksi teini-ikäistä tyttöä, Greta ja Nora. Ovat selviytyjiä.
Onnellisina olemme saaneet olla heitä lähellä, samoin kaikkien lastemme perheitä. Jarmo-poikamme perhe, heidän kaksi lasta Max ja Mia ja Ann-Sofityttäremme perhe, jossa tytär Cornelia, ovat tuoneet sisältöä, iloa ja rikkautta elämäämme.
Elämässämme on ollut siunaus mukana. Olemme aina olleet ulkoiluperhe. Marjametsä, meri- ja järvikalastus sekä retket kesäisin ja talvisin ovat kuuluneet vapaa-ajan viettoon. Tunturivaellus alkoi kiinnostaa, kun lapset muuttivat kotoa ja löysivät omat harrastuksensa. Lappi ja tunturit lumosivat meidät. Minun henkilökohtainen haave alkoi toteutua pensselien ja värien kanssa sekä kirjoittaminen käyttöajan lisääntyessä omaan tarkoitukseen.
Sukulaisyhteydet ovat säilyneet vilkkaina ja vierailut puolin ja toisin Ruotsin ja Suomen välillä jatkuvat edelleen.
Eläkepäiviä vietän nyt mieheni kanssa Ockelbossa vapaa-ajan asunnollamme, joka muodostui meille kokoaika-kodiksi lasten noustessa omille siivilleen itsenäiseen elämään. Täällä ovat viihtyneet lastenlapsemmekin, joiden kanssa on vietetty ihania lomapäiviä. Lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset antavat sisältöä ja tarkoitusta vanhuuden päiviin.
Laulu, johon tanskalainen Westergaard on tehnyt sanat ja norjalainen Jarnes sävelen ja jonka Julia Hellqvist on suomentanut, kertoo mielestäni osuvasti elämän sisällön.
”Oi, tuhatsäikein sukkula käy elon kudoksen.
Öin päivin, joka haihtuvainen hetki.
Sen tummat langat, painavat on mustain murheiden,
Kun kauas kaikkos sielun suviretki.
Mutt’ ilman murheen säikeitä, näit’ pilviaikoja,
ja kärsimystä sydämen ja kyynelkoulua.
Ei kudoksemme arvokasta oisi.
Oi, tuhatsäikein sukkula käy elon kudoksen,
Se kunnes värit kaunehimmat luopi.
Luo onnen hetkin pirta siihen kultahohtehen,
puun latvan laill’ kun sielu päivää juopi.
Mutt’ kelvoton se silti ois, jos aina iloittais,
myös alituinen kultaloiste arkiseksi sais’
ei kudoksemme arvokasta oisi.
Siis kiitos, Herra, murheista, ja kiitos riemuista,
Joit kätes kudokseeni kirjaileepi.
Siis kiitos onnenpäivistä, ja rauhan lahjoista.
Ja kiitos myös, kun sydän vapiseepi.
Sä ethän pahaa pienintäkään salli lapselles.
Öin päivin lakkaamatta valvoo Isän katsehes.
Et’ kudokseni arvokasta oisi.”
Aloin kiinnostua vanhemmistani ja heidän taustastaan liian myöhään. Isä ja äiti olivat jättäneet tämän ajan. Ei ollut keneltä kysyä. Kun jälkipolveni tulevat siihen vaiheeseen elämässään, että minulta ei voi enää kysyä menneestä, niin he saavat lukea, mitä olen kirjoittanut.
Kirjoittamani teokset
Varhaislapsuudestani sota-aikana kertoo kirjoittamani kirja Juuret Heikkilässä, nimellä Eila Kekarainen.
Sota-ajan jälkeisestä ajasta kertoo teos Kylä täynnä elämää, kirjailijanimelläni Eila K Mäkelä.
Elämä oman perheen ajasta Kasvaako Ruotsissa päivänkakkaroita, kirjailijanimelläni Eila K Mäkelä.
