Eila syntyi 1929 vauraan talon tyttäreksi neljästä sisaruksesta toiseksi vanhimpana. Hän ei saanut nauttia perhe-elämästä kovin pitkään. Molemmat vanhemmat kuolivat tuberkuloosiin 1940-luvun vaihteessa, ja Eila sisaruksineen joutui ankarien kasvattivanhempien huostaan. Hänen nuoruuden päiväkirjoistaan voi lukea, että työvelvollisuudet olivat moninaiset. Isossa talossa oli karjaa hoidettavana, paljon huushollitöitä ja olipa vielä puhelinkeskuskin, joka vaati päivystäjän.

Perhe ja työ Kokkolassa

Aikanaan Eila ja sisarukset lähtivät vanhempiensa kotitalosta maailmalle aloittamaan tyhjästä. Eila muutti Kokkolaan. Uusi elämä Kokkolassa opetti karvaalla tavalla, mitä sinisilmäisyydestä seuraa. Naisen vapaus, vastuu ja oikeudet ovat perin toisenlaiset kuin miehen. Synkkien aikojen jälkeen Eila tapasi Niilon, jonka kanssa perusti perheen 1955, johon kuului kaksi poikaa. Elämä alkoi sujua.

Kokemuksiensa takia Eilasta tuli tasa-arvoasioiden edistäjä. Hän piti naisen aseman parantamista tärkeänä. Hän toimi tekstiili- ja vaatetusalan luottamustehtävissä, kunnallispolitiikassa ja oli Kokkolan kaupunginvaltuustossa 40 vuotta. Lautakunnat, ystävyyskaupunkitoiminta, opintopiirien vetäminen ja kaikenlaisen toiminnan järjestäminen kuuluivat elämään. Hän luki ja perehtyi asioihin. Esityslistat olivat täynnä alleviivauksia ja merkintöjä. Eila halveksi syvästi ennen kokousta salkusta otettuja, siistejä aukaisemattomia esityslistoja. Luottamustehtävät, työ ja perhe pitivät hänet kiireisenä.

Koko työuransa, liki 40 vuotta, Eila toimi tekstiili- ja vaatetusalalla prässääjänä. Tästä työstä hän jäi sairaseläkkeelle 60 vuotiaana. Sekä Eila että hänen miehensä Niilo saivat tunnustusta työstään luottamustehtävissä muun muassa Tasavallan Presidentin myöntämiä ansiomerkkejä.

Eläkeläinen Eila

Eläkkeelle jäätyään Eila ja Niilo toimivat aktiivisesti Toimitaloyhdistys ry:ssä, joka omisti Kokkolassa historiallisen Snellmankoti -nimisen kiinteistön. Kiinteistö peruskorjattiin museoviraston valvonnassa 1990-luvun alussa talkoovoimin. Niilo kantoi vastuun talkootöistä. Eila oli muonituspuolella. Kiinteistöstä tuli Eilalle eläkepäivien työpaikka. Siellä järjestettiin pitoja ja tapahtumia. ”Aitoa ruokaa”, sanoi Eila ja lisäsi vielä toisen kimpaleen voita.

Aina heikomman puolella

Eilalla oli elämässään monia asioita, joita hän halusi edistää: naisten asema, kehitysvammaisten asema, vanhusten asema. Hän oli aina heikomman puolella. Hän edusti häviäjiä, mutta edusti tinkimättä, suureen ääneen ja häpeilemättä. Eila ei ollut sovinnollinen eikä kovin yhteistyökykyinenkään, varsinkin, jos hän havaitsi, ettei vastapuoleen voinut luottaa. Hän ei ollut pelottava valtansa takia, koska sitä ei ollut, mutta sanansäilällä hän iski armotta.

Vanhassa Kokkola-lehden lehtileikkeessä toimittaja kertoo, miten valtuuston kokouksessa valtuutettu Ahonen suomii asiaa hoitanutta virkamiestä niin, että heikkopäistä hirvitti. Lautakuntatyössä Eila toimi vähiten kiitosta keräävässä sosiaali- ja terveyslautakunnassa. Päätökset olivat vaikeita, eikä hän tehnyt niitä helpoksi myöskään vastapuolelle.

Eilan motto oli, ettei hän ei luovu koskaan kahvista, tupakasta ja Nyyrikistä.

Ihmettelin kerran Eilan luona uutta, kovin hankalasti käytettävää kahvinkeitintä, ja miten anoppi on oppinut käyttämään sitä. Eila sanoi, että oppiihan sitä, koska kahvia on saatava, vaikka henki menisi.

Luottamusta vielä yli kahdeksankymppisenä

Pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen, vuonna 2009, 80-vuotiaalla Eilalla todettiin maksasyöpä. Leikkauksessa todettiin, ettei ole mitään tehtävissä. Suositeltiin kuitenkin sytostaatteja. Eila kieltäytyi kaikesta hoidosta ja sanoi käyttävänsä vain luontaistuotteita. Samalla hän ilmoitti, ettei kerran otettua työtä voi jättää kesken ja ponnisti heti muutama viikko leikkauksen jälkeen valtuuston kokoukseen ja jatkoi myös lautakuntatyötään.

Valtuustokausi loppui 2012, ja Eila oli vielä ehdokkaana vaaleissa. Keräämässä ääniä, hän sanoi. Niitä tuli vielä hämmästyttävän paljon 83 vuotiaalle. Luottamusta oli edelleen.

Joulukuussa 2013 seisoimme Eilan kanssa Kokkolan aluesairaalan huoneen ikkunan ääressä. Eila piti kaikesta kauniista, vaatteista ja kauniista esineistä. Hän katsoi hyväksyvästi sairaalahuoneiden ikkunoissa palavia kynttelikköjä ja antoi katseensa lipua yli lumisen maiseman. Siinä oli Kokkola, kaupunki, jonka hän tunsi kuin omat taskunsa. Kaupunki, joka oli merkinnyt hänelle paljon. Eila pyysi päästä lepäämään ja parin päivän kuluttua hän luovutti.