Eija Huovinen olisi päässyt ylenemään työvoimahallinnossa mutta ei tuntenut alaa omakseen. Hän pääsi tavoittelemaansa ammattiin lasten pariin lastentarhanopettajana. Elämän ruuhkavuosien harrastukset liittyivät lasten urheilun tukemiseen.
Muhokselta Yli-Iin kautta Pattijoelle
Eija Huovinen (o.s. Keinänen) syntyi vuonna 1950 Muhoksella. Isä, Olavi, oli kirvesmies. Äiti, Kirsti, oli kampaaja. Äiti oli kotoisin Iistä. Hän oli tullut kampaamo-oppiin Muhokselle.
Keinäsen veljekset Sulo, Arvi ja Olavi olivat rakentaneet Muhoksen Ponkilaan kolmen perheen talon. Talossa oli nykyajan mukavuudet kuten sisävessat. Arvi asui yläkerrassa. Alakerta oli jaettu Sulon ja Olavin perheiden kesken. Varastorakennukseen rakennettiin Kirstille kampaamo. Keinäset saivat neljä lasta. Eija on vanhin.
Koti sijaitsi urheilukentän vieressä ja lasten harrastukset painottuivat ulkoleikkeihin. Luistelu oli mieluista ja hiihtoakin harrastettiin. Eijan isä oli innokas hiihtäjä ja kannusti lapsia ladulle.
Koska vanhemmat olivat työssä, Keinäsen huushollia hoiti kotiapulainen, joka myös asui yleensä samassa asunnossa perheen kanssa. ”Meillä oli pitkään sama apulainen ja hänestä tuli meille perheenjäsen”, Eija muistelee. Eija aloitti kansakoulun Muhoksella.
Töiden perässä Eijan isä lähti Yli-Iin Pahkakoskelle voimalaitostyömaalle. Hän oli viikot poissa kotoa. ”Minä olin tuolloin 10-vuotias”, Eija ajoittaa tapahtuman. Yksin oloon kyllästyneenä Kirsti otti ja osti – isän tietämättä – Pahkakoskelle parakin ja perusti sinne kampaamon. Parakissa oli keittiö, kamari, parturi ja kampaamo. Vesi tuli ja meni ämpärillä kantaen, koska parakissa ei ollut vesijohtoa. Hiustenpesuvesi piti lämmittää kattilassa.
Eija muistelee, että kansakoulun neljäs luokka oli sijoitettu maalaistalon pirttiin. Koska työmaan takia paikkakunnalle oli muuttanut paljon lapsiperheitä, oli kansakoulu tullut tupaten täyteen.
Kansakoulun neljännen luokan jälkeen Eija pääsi Iihin oppikouluun ja sai asua mummulassa Iin Haminassa, josta äiti oli kotoisin.
Vuonna 1963 Keinäset muuttivat Pattijoelle. Rautaruukin terästehdasta rakennettiin ja Raahe tarjosi paljon työpaikkoja. Olavi sai työpaikan veljensä Arvi Keinäsen rakennusfirmasta. Pattijoesta tuli Eijalle kotipaikka. Koulunkäynti jatkui Raahen Yhteislyseossa. Koulumatka, 4 kilometriä, taittui pyöräillen. ”Aina oli vastatuuli, sekä mennen että tullen.” Lukiovuosina Eija oli monena kesänä töissä Ruotsissa. Hän sai valkolakin vuonna 1971.
Teiniporukat istuivat Ankkuri-baarissa
Eija kertoo, että hän oli osa kiinteää kaveriporukkaa, johon kuului kymmenkunta nuorta sekä työssä käyviä että opiskelevia. Kantapaikka oli Brahenkadun ja Kauppakadun kulmassa sijainnut Ankkuri-baari, joka oli 1960-luvulla raahelaisnuorison tärkeä kokoontumispaikka. Perimmäinen nurkka oli Eijan porukan vakiopaikka. Sinne kokoonnuttiin juttelemaan. Ostettiin pullo limsaa ja hampurilainen. Hampurilainen oli kääritty voipaperiin ja se syötiin paperista Amerikan-malliin. ”Roihun Sirkka teki hyviä hampurilaisia, eikä välittänyt, vaikka nuoriso poltti tupakkaa.”
Eijan kotona sai järjestää kotibileitä. ”Meille kokoontui nuorisoa, koska vanhemmat sen hyväksyivät. Naapurista seurattiin, milloin nuoret lähtivät kotiin.”
Kun osa nuorista sai ajokortin, porukka lähti autoilla retkeilemään. Käytiin esimerkiksi Hailuodossa. ”Kerran mentiin Kuhmoon pääsiäiseksi erään minun sukulaisen kesämökille.
Kauppakoulun kautta lastentarhanopettajaksi
Eijan tavoitteena oli opiskella lastentarhanopettajaksi, koska hän on aina tykännyt lapsista. Kun oppilaitoksen ovi ei ensi yrittämällä auennut, hän opiskeli Raahen Porvari- ja Kauppakoulussa ylioppilasmerkonomiksi. Hän työskenteli Oulun työvoimatoimistossa vuoden ajan ja suoritti siinä sivussa kasvatustieteiden ja psykologian approbaturin. Työvoimatoimistossa oli tarjolla nousujohteinen työura, mutta Eija ei kokenut alaa omakseen.
Eija sai pääsykokeissa tarpeeksi pisteitä, kun hänellä oli jo yksi ammattitutkinto ja kaksi suoritettua approbaturia. Opinnot Oulun lastentarhanopettajaopistossa kestivät kaksi vuotta. Hän valmistui lastentarhanopettajaksi vuonna 1978. Koulutus sisälsi kasvatustieteitä, psykologiaa ja sosiologiaa. Myöskin opiskeltiin askartelua, musiikkia ja monenlaista liikuntaa.
Vuonna 1979 Eija asteli papin aamenille Tapion kanssa. Huoviset saivat kaksi lasta: tytön vuonna 1980 ja pojan vuonna 1983.
Raahen väkiluku kasvoi hurjaa vauhtia 1960- ja 1970-luvuilla, sillä Rautaruukin terästehdas tarvitsi työvoimaa. Paikkakunta oli muuttovoittoinen. Kouluja ja päiväkoteja rakennettiin kiivaaseen tahtiin. Opettajille ja päiväkotien työntekijöille oli työpaikkoja tarjolla.
Lastentarhanopettajaksi valmistuttuaan Eija sai kesätyöpaikan Kummatin päiväkodista kesäksi 1978. Samana syksynä hän aloitti työt vuonna 1974 rakennetussa Vihastenkarinkadun päiväkodissa. Hän teki koko työuransa, 36 vuotta, samassa päiväkodissa. Eläkepäivät koittivat vuonna 2014.
Lasten harrastukset täyttivät vapaa-ajan
Huovisten tytär aloitti kilpa-tanssin 6-vuotiaana ja edusti Raahen Rytmikkäitä. Kilpailut ajoittuivat viikonloppuihin. ”Perjantai-iltana myöhään kilpailijat huoltajineen kerättiin linja-autoon ja matka kisapaikkakunnalle alkoi”, Eija aloittaa muistelunsa Rytmikkäiden toiminnasta, johon lasten vanhemmat osallistuivat aktiivisesti. Linja-autossa nukuttiin ja kampaajan ammatin omannut äiti taituroi tytöille upeat ja tanssin pyörteet kestävän nutturan. Kisapaikkakunnalla oltiin hyvissä ajoin lauantaina. Yleensä kilpailut kestivät koko päivän, sillä raahelaisia kisasi monessa ikäluokkansa mukaisessa sarjassa. Rankan kilpailupäivän jälkeen lähdettiin kotimatkalle ja Raahessa oltiin joskus ehkä keskiyöllä tai aamupuoleen sunnuntaiaamuna. Maanantaina oli jaksettava kouluun ja työhön.
Urheiluseuran varainhankinta oli monipuolista. ”Monena kesänä meillä oli pullakauppa Kävelykadulla. Myimme myös salaatinkastikkeita messuilla ja markkinoilla sekä toimitimme tilauksesta esimerkiksi työkavereille ja sukulaisille”, Eija luettelee ja jatkaa, että kerran urakoimme erään kerrostalon loppusiivouksen ennen kuin asukkaat muuttivat sisään.
Rytmikkäät tekivät toimintaansa tunnetuksi järjestämällä tanssiurheilunäytöksiä naapurikunnissa. Mukaan otettiin äitien leipomat pullatarjoilut ja yleisökahvilassa tarpeelliset tarvikkeet sekä arpajaisvoitot.
Joka syksy oli iso ponnistus järjestää tanssiurheilukilpailu Pekkatanssit, jonne saapui kilpailijoita ympäri Pohjois-Suomea. Talkooväki huolehti kilpailijoiden ruokahuollosta, yleisökahvilasta ja toimi kilpailusihteereinä. Ennen tapahtumaa huoltajat keräsivät ilmoituksia Rytmikkäät-lehteen.
”Kerran järjestimme latinalaisten tanssien Suomen Mestaruuskilpailutkin”, Eija lisää.
Tanssijoiden taitoja hiottiin Raahessa kutsumalla tänne jopa ulkolaisia valmentajia. Heidän huoltamisensa oli vanhempien hommaa. Valmentaja oli haettava lentokentältä Raaheen, hänelle tuli tarjota välipalat ja ateriat joko kotona tai ravintolassa.
Tanssiurheiluleirejä järjestettiin paikallisesti Piehingissä Bomban leirikeskuksessa monena kesänä. Muutaman kerran leiri järjestettiin Pitkänkarin koulun saleissa. Talkooväki huolehti ruokailut.
Osa tanssivalmennuksesta oli Oulussa, jonne vanhemmat kuskasivat tanssijoita kimppakyydeillä.
Huovisen poika pelasi pesäpalloa ja jääkiekkoa. Myös näissä urheiluseuroissa vanhemmat tekivät talkoita. Eija kertoo, että on ollut mukana pesäpalloleireillä.
Tapio valmensi jääkiekkojunioreita. Kaikille vanhemmille lankesi jäähallissa kioskivuoroja, joita Eijakin kävi välillä hoitamassa. Onpa hän kerran ollut junioreiden huoltajana, kun turnaus pelattiin Ruotsissa.
”Eipä siinä muuta kerennyt harrastaa”, hän toteaa. Urheiluseurojen toiminnasta hänelle on jäänyt hyvät muistot. Vanhemmilla oli hyvä yhteishenki ja lasten eteen haluttiin tehdä paljon.
Eläkeläisen kiireet
”En minä ole jäänyt paikoilleni jököttämään eläkkeelläkään”, Eija huikkaa. Hänen kalenterinsa täyttyy jumppatunneista ja kulttuurimenoista. Vuodesta 2002 alkaen hän on osallistunut vuosittain erääseen lastentarhanopettajien kuntoutusryhmään, joka viettää viikon jossakin kylpylässä. ”Eläkeläisyhdistysten tarjoamille reissuille on ollut kiva hypätä mukaan.” Monta kertaa vuodessa hän kolkuttelee junalla lasten luo Tampereelle ja Helsinkiin. Helsingissä, jossa tytär asuu, Raahen-mummu on aina tyttärentyttärille toivottu vieras.
