Eeva Raekallio - Elämänvaiheista ja elämäntyöstä

EEVA RAEKALLIO

(Eva Sarlin — Eva Hagelberg — Eeva Raekallio)

3.10.1876 — 9.11.1951

Elämänvaiheista ja elämäntyöstä

Muistitiedon, kirjallisen aineiston ja painettujen lähteiden pohjalta koonnut Vuokko Raekallio-Teppo

Lukijalle

Syksyllä 1973 äitimme, Vuokko Raekallio-Teppo, päätti vihdoin toteuttaa jo kauan mielessään olleen ajatuksen: kirjoittaa sukulaisia ja lähiystäviä varten oman äitinsä Eeva Raekallion elämäkerran. Käsikirjoitus oli kolmea viimeistä jaksoa lukuun ottamatta valmis kevättalvella 1974, jolloin äitimme kuoli. Painoasuun nyt saatettuun käsikirjoitukseen on tehty vain pieniä tarkistuksia.

Tammikuulla 1975

Lyly Teppo                             Pälvi Ketvel                           Viri Teppo                      

Elämänvaiheista

Eva Linnea Sarlin — vuodesta 1897 Eva Hagelberg ja vuodesta 1906 Eeva Raekallio — syntyi Viitasaaren kirkonkylän Kokkilassa 3. päivänä lokakuuta 1876 Konstantin Sarlinin (1826—1914) ja Margareta (Margret) Granbergin (1843—1886) tyttärenä.

Konstantin Sarlin oli monitoiminen ja -puuhainen mies: Viitasaaren seurakunnan kanttori neljä vuosikymmentä, kunnallislautakunnan ensimmäinen esimies, sanoma- ja aikakauslehtien avustaja kuusi vuosikymmentä, kirjailija (useita hengellisiä kirjasia, Lepolan vanhuksen muistiinpanoja I-III ja sekä ruotsin- että suomenkielisiä runoja), Virsikanteleen nuottikirjan laatija (useita painoksia), puhuja jne. Hän omisti Kokkilan ja Lassilan talot, joihin kuului runsaasti maita ja lukuisia torppia, ja tuli tunnetuksi myös taitavana maanviljelijänä, mm. Kokkilan laajan Mustansuon viljely pantiin hänen aikanaan voimakkaaseen alkuun. Kouluttaessaan suurta lapsiparveaan hän lisäksi hankki sivutuloja toimimalla metsäkaupan alalla, norjalaisen ”metsäherran” asiamiehenä.

Konstantin Sarlin oli käynyt Kuopion triviaalikoulun ja aloittanut virkamiesharjoittelunsa Viipurin lääninhallituksessa, kun Viitasaaren seurakunta pyysi häntä kanttorikseen, kolmanneksi samasta perheestä. Isä-kanttori, Henrik Sarlin, oli kuollut parhaassa keski-iässään ja häntä virassa seurannut vanhempi veli Karl vain 22-vuotiaana. Vaikka uran vaihdos oli vaikeaa, Konstantin Sarlin suostui seurakunnan pyyntöön, ja niin alkoi hänen noin 70-vuotinen työnsä Viitasaaren ja viitasaarelaisten hyväksi.

Kielitaitoisena miehenä hän pystyi auttamaan pitäjäläisiä heidän moninaisissa virka-asioimisissaan, kunnan johtomiehenä hänellä oli paljon vaikutusvaltaa, ja kun hän lisäksi oli seurakuntalaistensa hengellinen ystävä ja auttaja, hänestä tuli seudun näkyvä ja keskeinen mies. Pitäjän virkavallan edustajat eivät katsoneet suopeasti tätä talonpoikien asiaa ajavaa kansanomaista säätyläistä, ja Konstantin Sarlin joutui jopa määrätietoisen vainon kohteeksi, kuten hänen omaelämäkertansa paljastavasti kertoo.

Äitini äiti Margareta Granberg oli kotoisin Jämsän kirkonkylän pienestä Tuomelasta. Hänen isänsä oli ollut sahan ”förvalttari” ja sittemmin suntio. Margareta lauloi ja soitti, ja hän oli 14-vuotiaana esiintynyt Jämsässä jossakin juhlatilaisuudessa, jossa Konstantin Sarlin oli läsnä. Jäätyään toistamiseen leskeksi tämä muisti vuosien takaa jämsäläisen neidon, lähti kosiomatkalle ja sai rinnalleen paitsi musikaalisen myös ahkeran ja taitavan sekä siisteydestään kuulun nuoren naisen, jonka voimia pian tarvittiin raskaiden nälkävuosien koko seutua kohdanneissa koettelemuksissa. Kun hento vaimo joutui lapsivuoteeseen tiheään ja suuri perhe ja talous kuluttivat voimia, hänen terveytensä murtui: hän kuoli parhaassa iässään, vähän yli 40-vuotiaana, sydänhalvaukseen.

Eva Linnean syntyessä isä oli viidenkymmenen ja äiti kolmenkymmenenkolmen. Nimensä uusi tulokas sai edellisvuonna kuolleen pienen siskonsa Eva Georginan muistoksi, ja kummeina olivat ainakin rovasti G. R. Blomqvistin tytär Rosa sekä siskopuoli Mandi (Amanda Charlotta), jonka nimellä ja syntymävuodella (1859) merkityn lusikan kummilapsi sittemmin peri, kun Mandi-sisko kuoli neitoiässä.

Perheessä oli lapsia jo paljon Eva Linnean syntyessä, sillä hän kuului lapsikatraan nuorimpiin. Ensimmäisen vaimon Amalia Kahelinin synnyttämiä olivat ”Mandin” lisäksi Amalia Lovisa eli Malin (kansakoulunopettaja, maanmittari C. W. Claudelinin vaimo), Elin Anna (opettaja, pianisti, nimismies Lauri Schlüterin vaimo), Rafael Ferdinand, myöh. Saraste (rovasti), Julius Bernhard, myöh. Saraste (kihlakunnan tuomari, senaattori) ja Henrik Emil (Heikki), myöh. Sariola (nimismies). Toista pesyettä oli vain yksi: Uno Olivier (lääninhallituksen virkamies); hänen äitinsä Olivia Sahlstein kuoli lapsivuoteeseen.

”Mamma Margaretan” lapsista, äitini täysistä sisarista, kasvoivat aikuisiksi Jenny Elisabeth (1869—1900), josta tuli Jyväskylän urkurin Joh. Tommilan vaimo, Dagmar Maria (1871—1950), konsertoiva laulajatar, joka solmi avioliiton isäni veljen Jussi (Johannes) Hagelbergin (Raekallion) kanssa; tämä toimi pankki-, sanomalehti- ja postialalla sekä lopuksi Viipurin läänin köyhäinhoidon tarkastajana. Edelleen äitini omaa sisarpiiriä olivat Edith lngeborg (1873—1910), isäni toisen veljen, pastori Uuno Raekallion vaimo, Einar Johannes (1875—1939), maanviljelijä, Kokkilan isäntä sekä kunnan, seurakunnan ja monien yhdistysten johtohenkilö, Bruno Gustaf Willehard (1878—1951), Vaasan läänin maaherra ja myöhemmin Helsingin köyhäinhoidon toimitusjohtaja, Sylvia Helena (1880—1932), sairaanhoitaja ja myöhemmin maanviljelijä Kalle Vesterisen vaimo sekä Viitasaaren Suovanlahden Mäntylän ja Uudentalon emäntä, ja kuopus Knut Kristfrid (1882—1923), sanomalehden päätoimittaja.

Eva Linnean varhaislapsuus kului kodissa, jossa kaikkien kolmen äidin lasten suhde oli lämmin ja jossa vallitsi hurskas mutta silti valoisa henki. Isä kokosi usein lapset ympärilleen ja kylvi heidän sydämeensä ”sitä siementä, joka kantaa hedelmän ijäisyyteen”, kuten Elin-sisko kirjeessään 50-vuotiaalle Eevalle muistelee. Mutta siellä oli sijaa myös leikeille ja retkille. Kertunkalliolla uitiin, Kemppisenniemessä ilakoitiin, ja kodin pihamaalla oli sadepäivien varalle rakennettu leikkimökki, jonka seinät oli vuorattu päältäpäin samanlaisin vaaleanpunaisiksi maalatuin limittäisin pärein kuin päärakennus. ”Muistatko Kemppisen, muistatko Kertunkallion, muistatko Kultain- ja Mertainsaaren? Muistatko iloiset juhannusvietot Kultainsaaren sileällä kalliolla, jolloin Margareeta-mamman pannukakut olivat mielestämme herkuista parhaimmat? Muistatko hauskat uimaretkemme, jolloin 9kin kertaa päivässä vedessä pistäydyttiin, niin etteivät paksut palmikkomme päiväkausiin joutaneet kuivumaan? Kotirantamme hongat ne hymyillen katselivat ilakoivan tyttöparven temmellystä ja Kokkilan 7-lukuisen poikalauman lystinpitoa.”

Temperamentikkaasta Evasta sisaret säilyttivät muutamia erikoisia lapsuusmuistoja.
Niinpä hän oli kerran ulkoleikin emäntänä ja teki ruoaksi jonkinlaista marjapöperöä,
mutta nälkäiset kumppanit pyrkivät osuuksilleen ennen kuin ruoka emännän mielestä oli valmista. Silloin hän hätäpäissään, parempaa häätökeinoa keksimättä, sylkäisi ruokakuppiin! ”Emäntä” sai tietysti ankaran rangaistuksen, vaikka hänellä oli ollut vain hyvä tarkoitus: järjestys kaikessa! Edith ja Eva leikkivät sisäleikkejä yleensä yhdessä – ikäeroa oli kolmisen vuotta – ja yhteinen heillä oli nukkekaappikin; sen kunkin tuolin, pöydän ja vuoteen pohjaan oli merkitty, kummalle esine kuului. Kun Edithistä tuli pappilan emäntä ja hänellä oli tilaa enemmän kuin rautatien virkamiehen vaimon Evan asunnossa, siskokset sopivat, että yhteinen nukkekaappi huonekaluineen seuraisi Edithiä. Omat nukkensa Eva kuitenkin otti, ja ne ovat yhä tallella. Sen sijaan nukkekoti tuhoutui: 1918 punakaartilaiset hävitysvimmassaan turmelivat senkin Padasjoen Kekkalan pappilassa. Kaappi jäi ja näin sen, jauhokaapiksi alennettuna, vielä 1930-luvun alussa setäni toisen vaimon Sanni Raekallion keittiössä Lahdessa.

Lapsuussatujen maailmasta äidille oli parhaiten jäänyt mieleen sangen opettavainen satu Kultalan ja Turjalan kapteenien perheistä: Kultalan lapset olivat kilttejä, ja heille isä toi ulkomailta ihmeellisiä herkkuja — Turjalan lapset olivat tuhmia, ja he saivat tuliaisiksi vain piiskoja! Tätä satua — hyviä tuliaisia houkuttelevasti laajentaen — äiti kertoi usein minullekin, kun esim. kävelimme pimeää rataa pitkin kotiin Ostolasta, jossa äiti kävi kirkkokuoron lauluharjoituksissa pappilassa ja minä leikkimässä lasten kanssa. ”Kerro!” minä vaadin pimeää peläten, ja äiti kertoi sadun toisensa jälkeen, mutta aina myös oman Kultala — Turjala -satunsa.

Erityisen hauskoja perheen nuorimmille olivat äitini kertoman mukaan joulu- ja kesälomien ajat, jolloin Helsingissä opiskelevat isotveljet saapuivat kotiin ja hauskuuttivat monin tavoin pikkusiskojansa; varsinkin ”Julle” (Julius) sepitti perheen nuorimmille jännittäviä tarinoita, kun lojuttiin ruokasalin uunin edessä tulen loimossa. Näistä lapsuusmuistoista kertoo myös Dagmar-tätini muistelmateoksessaan Kaiu Suomen laulu. Kokkilan kesiin kuuluivat leikkien lisäksi pitkät soutumatkat seläntakaisiin torppiin, kun piti viedä sanaa ”taksvärkin” alkamisesta heinä- tai elopelloilla. Joskus taas pitäjään saapui turisteja, joita kirkonkylän nuoret soutivat näköalavuorelle.

Kotikoulussa opiskeltiin alkeistiedot ja -taidot kotiopettajan tai vanhemman sisaren Elinin johdolla. Koulua pidettiin vanhan piharakennuksen toisessa suuressa tuvassa, jonka lattiapalkit olivat niin leveät, että lapset kilpailivat keskenään, kuka jaksoi hypätä niiden yli. Joskus ei olisi millään maltettu tulla kouluhuoneeseen, kun ulkona oli monenlaista mukavaa puuhattavaa. Niinpä kerran purossa pyörivät väkkärät hauskuuttivat koulukkaita niin, että kukaan ei välittänyt kellon soitosta vaan jäi pois tunnilta. Opettaja kanteli isälle, tämä saapui ovelle viivoitin kädessään, ja kunkin karkulaisen oli vuoron perään ojennettava kämmenensä ottamaan vastaan rangaistuslyönti. Kämmeneen nousi punertava makkara, mutta ”ei se kippee vaan se häppee”.

Yleensä ei Kokkilassa kyllä viljelty ruumiillista kuritusta, vaan rikkomuksista keskusteltiin ja nuhdeltiin, eikä isompaa ruumiillista rangaistusta, esim. piiskaa, isä Konstantin antanut milloinkaan miettimättä asiaa ensin yli yön.

Isä vei lapset usein retkelle luontoon opettaakseen heitä tuntemaan kasveja ja eläimiä sekä yleensä luonnon elämää. Keväisin hän kaatoi sopivan koivun ja juoksutti siitä mahlaa tuohilippeihin lasten juoda, ja makeaa mäihää raaputettiin herkuksi niin ikään. Äidistäni kasvoi suuri luonnon rakastaja ja hyvin herkkä: Keiteleen selkien kimallus tyynenä kesäaamuna tai lahorastaan iltainen laulu sai hänen silmänsä kyyneliin. Kun vanha isä joskus tämän huomasi, hän lausui: ”Sinä olet niin herkkä, että joudut siitä paljon kärsimään elämässä.” Tämä ei ollut moite, vaan isän oma kokemus…

Kun tuli kylänkäynnin aika, esimerkiksi kutsu pappilaan nimi- tai syntymäpäiville, koko lapsiparvi puettiin parhaisiinsa, hiukset kammattiin tiukoiksi palmikoiksi ja kukin istutettiin vuoron perään salin tuolille liikkumatta ja vastaavasti likaantumatta odottamaan lähtöä. Tätini Elin Schlüter on kertonut ·tästä hauskasti eräässä Keskisuomalaisen muistelmassaan. Eva-tyttö lähti kyllä mielellään kylään leikkimään, mutta häntä harmitti, kun leikki piti keskeyttää tarjoilun — mokomankin! — ajaksi. Joskus vierailumatkat ulottuivat kauas oman pitäjän ulkopuolelle, sillä sukulaisia käytiin tapaamassa pitkienkin taipaleiden takana.

Uudenaikaista Kokkilan lasten kasvatus oli mm. siinä, että myös pojille oli järjestetty taloustyövuorot. Kun opiskelijat saapuivat kesälomalle, isä pani ylioppilaslakit lasioviseen kirjakaappiin odottamaan pyhäkäyttöä, ja arkena pojat tekivät työtä, aina vaatteiden vetoa ja mankelointia myöten. Kun työvoimaa tuolloin oli saatavissa halvalla, menettely lienee ollut lähinnä työhön kasvattamista.

Äitinsä kuollessa Eva-tyttö oli vasta 10-vuotias. Hän on kuvannut äitinsä hautauspäivää ja suruaan Yhdestoista syntymäpäiväni -nimisessä kirjoitelmassaan, joka julkaistiin sanomalehti Suomalaisessa 1895 ja uudelleen Keski-Suomen kansanopiston Kosken kuiskeita -albumissa. Nimimerkkinä oli -arli (Sarlin); ”-arlilta” on albumissa myös kuvaus Haasiamaan koivu.

Margareta Sarlinin kuolema vaikutti perheen elämään suuresti. Kokkila jätettiin muutamaksi vuodeksi hänen veljensä Leopoldin huolehdintaan, ja äiditön perhe muutti lasten koulunkäynnin helpottamiseksi Jyväskylään, josta Konstantin Sarlin osti kiinteistön nykyisen Hannikaisen- ja Asemakadun kulmasta. Rakennuksia oli kaksi, ja niissä oli tilaa myös muutamille vieraille koulupojille; pienempään, Asemakadun varrella olevaan rakennukseen liittyi perhemuistokin: sen salissa vihittiin Elin Sarlin ja Lauri Schlüter. Nykyinen rautatieaseman alue oli 1880-luvulla vielä luonnonniittyä, jonne lasten ”pollat” (pallot) pyrkivät häviämään. Kadut olivat päällystämättömiä, lehmäin ja hevosten pito kaupunkitaloissakin oli tavallista. Sarlinin perheelle tuotiin tarvittaessa muonaa Kokkilan kodista, ja äitinikin – joka kaipasi Kokkilaan – sai tehdä talvisen hevosmatkan Viitasaarelle mm. Laukaan järviä noudatellutta reittiä pitkin: hän vei suolakuorman ja toi ehkä heiniä tai jauhoja; välillä olleet tutut kestikievarit auttoivat matkan onnistumista. Muuan hauska kauppamuistokin liittyy perheen tähän vaiheeseen: lapset saivat kahvilakosta korvauksen pennin rahoina, ja näillä rahoilla he sitten ostivat kiiltokuvia. Kun ”tilipäivä” koitti, lapset marssivat kuvaostoksilleen, ja heitä kutsuttiinkin kaupassa leikkisästi ”penniherrasväeksi”.

Sarlinin perheen lapsia kävi lyseossa, tyttökoulussa, seminaarin ”mallikoulussa”; Jenny, vanhin Margareta-äidin lapsista ja nuorempien sijaisäiti, puolestaan opiskeli urkujensoittoa urkuri Jussi Tommilan oppilaana.

Einar ja Eva olivat ns. mallikoulun (= harjoituskoulun) oppilaita ja tulivat usein kotiin eri aikana kuin muut. Palvelija ei aina viitsinyt huolehtia heistä erikseen, ja niin Einar hieman vanhempana valmisti Eva-siskolle ja itselleen leipäressua, joka oli nopeatekoista ruokaa (pannuun voita tai maitoa ja leivänpaloja sekä höysteeksi hilloa).

Elämä oli noina kaukoaikoina vaatimatonta, ja varsinkin suuren äidittömän perheen oli elettävä säästäväisesti. Niinpä nuoremmat saivat pitää vanhemmilta sisarilta jääneitä vaatteita, jotka ”tyköistuvina” eivät ollenkaan sopineet lapsen vartalolle. Äitiä hävetti kulkea lyseon ohi — se sijaitsi Cygnaeuksenkadun ja Kauppakadun kulmassa —, jonka ikkunasta mm. Ivar Hagelberg katseli ohi kulkevia tyttöjä…

Perheen vanhempia tyttäriä – pojista puhumattakaan – oli koulutettu, aikakauden huomioon ottaen, hyvin: Malin (Amalia) oli käynyt seminaarin, Elin ja Dagmar tyttökoulun ja Dagmar edelleen Viipurin musiikkiopiston, Edith tyttökoulua neljä luokkaa, jolloin silmien heikkous keskeytti hänen opintonsa. Eva-tyttärestä, muita kookkaammasta ja vankemmasta, vanha isä ehkä ajatteli talon emäntää tai kartanon rouvaa, koskapa hänen koulutuksensa – hänen suurista henkisistä lahjoistaan huolimatta – suunnattiin käytännön aloille; tai ehkä vanhan isän varat eivät enää sallineet kahden nuorimman tyttären monivuotista koulutusta. Joka tapauksessa Eva-tytär kävi ”kangaskoulun” (= kutomakoulun), pienen karjanhoitokurssin Silon talossa
Viitasaarella ja kansanopiston sen ensimmäisessä oppilasparvessa 1894—1895. Silon-vaiheesta on jäänyt elämään pieni muistelus ja sanomus. Kun karjanhoitoon tottumaton Eva pantiin juottamaan vasikoita ja ne poukkoilivat karsinan laidasta toiseen eikä juottaja pystynyt annettuun tehtävään, hän työlästyneenä heitti sangon menemään ja huudahti: ”Kissa minä noista Silon vasikoista!”

Isävanhuksen ehkä odottamaa talon tai kartanon emäntää Eva Sarlinista ei kuitenkaan tullut. Kansanopistoaikana soreaan neitoon kyllä rakastui suuren keskisuomalaisen kartanon poika, kurssitoveri, ja kosi häntä emännäkseen, mutta vaikka äiti oli myös kiintynyt nuorukaiseen, hän ei voinut rikkoa odottamislupausta, jonka oli 14—  15-vuotiaana antanut naapuripappilan pojalle Ivar Hagelbergille tämän lähtiessä rautatien virkamiesharjoittelijaksi. Ivar-sulho puolestaan uhkasi tuhota itsensä, jos ei saisi Evaansa.

Kun uuden kosijan isä, vanha arvokas valtiopäivämies, saapui neidon luo puhumaan poikansa puolesta tämän kosinnan epäonnistuttua, hän lausui Eva Sarlinille mm.: ”Eikö olisi turvallisempaa olla K:n kartanon emäntänä kuin köyhän rautatien virkamiehen vaimona?” Evasta tuli siten — pitkän kihlausajan jälkeen — rautatien virkamiehen vaimo, mutta paljolti hänen taloudellisuutensa ja taitavuutensa sekä ahkeruutensa ansiosta sentään hyvin toimeen tulevan perheen emäntä. Kaiketi äitini elämä olisi ollut monella tavoin ehyempää, helpompaa ja taloudellisesti turvatumpaa, jos hän olisi valinnut toisin…

Äitini neitopäivät päättyivät, kun hän 20-vuotiaana solmi avioliiton isäni Ivar Alexander Hagelbergin (vuodesta 1906 Iivari Santeri Raekallio) kanssa 10. kesäkuuta 1897. Kun Elin-sisko vanhempieni kihlautuessa oli kirjeessään varoittanut ”pikkusiskoa” ylen nuorena sitoutumisesta, äiti säilyneessä vastauskirjeessään kiittelee kovasti sulhoaan, hänen kunnollisuuttaan, toimeentuloaan yms. Isäni olikin sangen nuhteeton nuorimies: siveellinen, ehdottoman raitis sekä tupakan että väkijuomien suhteen ja virassaan huolellinen, joten nuoren neidon kiittely ei liene ollut aiheetonta.

Nuorten ensimmäinen koti perustettiin Seinäjoelle, joka 1897 oli vielä varsin ankeaa ja yksitoikkoista seutua: ei taloja juuri nimeksikään, vain peltoja, ei myöskään asuntoja virkamiehille. Vanhempani asuivat vuokralla Nygårdin talossa, ja sen vähäisessä puutarhassa äiti itki ikäväänsä: ei ollut Viitasaaren ja koko Keski-Suomen humisevia metsiä, ei auringossa kimaltelevia Keiteleen selkiä, ei lähellä siskoja ja veikkoja, ja nuori aviomies, joka joutui valvomaan virassaan, nukkui päivisin paljon. ”Ainako se nuori rouva vain itkee?” kyseli huolestuneena usein ohi kulkeva ystävällinen kanta-asukas. Yhtä ankeata oli vuoden kuluttua syrjäisen Sydänmaan asemalla. Sen asujaimisto juopotteli: viinaa tuotiin Vaasasta tonkittain, mikä kauhistutti raittiusmielisiä vanhempiani, ja juopunut joukko tanssi kaivon ympäri ”hoijakkaa” vanhempieni asuintalon pihalla — todella vielä Santeri Alkion Puukkojunkkareissaan kuvaamaa elämää.

Kun äiti oli odottamassa esikoisen, Lyyli-siskon, syntymää Jyväskylässä, jossa asuivat mm. äidin Dagmar-sisko ja isän Lempi-sisko, isä muutti kodin uuteen virkapaikkaan Korkeakoskelle. Siellä olo oli jo rattoisampaa, kun seurustelukumppaneita saatiin mm. kenkätehtaan virkailijoista. Korkeakoskellakaan isäni ei toiminut kauan, vaan perheemme siirtyi Laihialle. Vanhempani pääsivät nyt mukaan itsensä Santeri Alkion johtaman nuorisoseuran työhön sekä saivat tästä suuresta aatteiden ja toiminnan miehestä ja hänen vaimostaan samoin kuin esimerkiksi molemmista papinperheistä lähiystäviä. (Laihian ajasta enemmän elämäntyön yhteydessä.) Isän edetessä virkaurallaan tuli taas muuttoja: Haapamäelle useaksi vuodeksi, Kuusaan asemalle lyhyeksi ajaksi, samoin Korsholmaan, ja sitten— 1913 — Ähtärin pitäjässä sijaitsevalle kauniille lnhan asemalle seitsemäksi vuodeksi. Siellä isäni kuoli vain 49-vuotiaana lokakuussa 1920.

Virka-asunnon menetettyämme emme kovan asuntopulan vuoksi saaneet aluksi mistään uutta kotia. Äiti möi huutokaupassa osan kotimme tavaroista, ja tuttavaperheet ottivat säilyttääkseen kalustojamme; kauppias Haloselta saimme vuokrata vinttihuoneen säilytystilaa jne. Useita kuukausia äitini ja siskoni asuivat leskiruustinna Dagmar Bergrothin luona Kauhavan pappilassa; hän oli saanut miehensä kuoltua ns. armovuoden. Minä kävin koulua Haapamäellä. Äiti ajatteli hakeutua monen muun asemapäällikönlesken tavoin rautatieravintolan pitäjäksi, mutta liike-elämään tottumattomana hän ei osannut tarjota rautatiehallitukselle riittävän korkeita vuokria ja hävisi aina hintakilpailun; ainakin Matkaselän, Haapamäen ja Lahden asemaravintolan pito-oikeutta äiti haki. Lopulta hän päätyi perustamaan täysihoitolan Haapamäelle; asuimme siellä 1921—1931.

Helsingin Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunta perusti 1931 oppilaskodin, Teekkarilan, Lönnrotinkadun 27:een, ja sen johtajattareksi pyydettiin äitiä. Muutimme Helsinkiin tammikuussa 1931, jolloin minulla oli menossa toinen auskultoimislukukausi. Saatuani paikan Helsingistä asuimme yhdessä Teekkarilan vieressä kaksiossa naimisiin menooni asti. Äiti johti Teekkarilaa yksitoista vuotta, vuoteen 1942, jolloin hän muutti vanhuutta viettämään Jyväskylän Keljosta ostamaamme talvihuvilaan.

Minä seurasin häntä 1947 tultuani nimitetyksi silloisen Jyväskylän yhteislyseon lehtoriksi, ja Lyly oli aloittanut mummun luona asuen koulunsa Jyväskylässä jo 1944. Keljossa äiti ehti asua yli yhdeksän vuotta ja sai sieltä paljon uusia ystäviä. Hän kuoli 9. marraskuuta 1951, ja hänet saatettiin Sarlinien sukuhautaan Viitasaaren Vanhaan kirkkosaareen, jossa lepäsivät hänen vanhempansa, isovanhempansa ja isän isän äiti Helena ja jonne oli saatettu hänen sisariaankin.

Sukuhaudan kunnostaminen ja muistomerkin hankkiminen oli ollut äidille huolen aihe, ja 1928 kesällä muistomerkki, jonka silloin ·elossa olleet Kokkilan lapset Elin, Dagmar, Einar, Eeva ja Sylvi olivat kustantaneet, paljastettiin ja Kokkilassa vietettiin sukujuhla. Sukuhaudan vanha nimetön hautakivi, Konstantin Sarlinin vanhemmilleen tekemä, on edelleen uuden kiven takana pyhänä muistona.

Viitasaari oli äidilleni aina ollut rakkain seutu, sinne hän kaipasi jatkuvasti ja siellä hän vieraili milloin vain tilaisuus tuli. Käynti oli aina äidin kesien kohokohta. Vielä viimeisenä kesänään hän teki jäähyväismatkan lapsuuskotiinsa ja lapsuuspaikoilleen ja oli siitä onnellinen. Kun voimat sitten vähenivät, äiti sanoi: ”Kyllä minut saa viedä Ähtäriin, isän viereen, mutta mieluiten minä menisin Vanhan kirkkosaaren sukuhautaan.” Viitasaarelta Viitasaarelle…

Elämäntyöstä

Yhteiskunnan aktiivisena jäsenenä Eeva Raekallio toimi neitovuosistaan asti aina vanhuuteensa saakka. Hänen monitahoinen elämäntyönsä esitellään tässä luvussa lohkoittain, ensimmäisinä ne aatteet ja harrastukset, jotka tulivat hänelle läheisiksi jo hänen nuoruudessaan.

Kukin lohko muodostaa oman pienoiskokonaisuutensa; eräiden alueiden (esim. nuorisoseuratyö ja näytteleminen) osittaisen päällekkäisyyden vuoksi jokin yksityiskohta saattaa tällöin kertautua. Elämäntyön lohkot ovat seuraavat(1):

nuorisoseuratyö
näytteleminen ja ohjaaminen
musiikki
naisasia
raittiusasia
Keski-Suomen Naistenpäivät
Keski-Suomen Maakuntaliitto
marttatyö; osuustoiminta
rauhanaate ja vapaussota
lastensuojelutyö
koulutoiminta
puoluetoiminta
puhuja, kirjoittaja, tallettaja, kertoja
lukija
Lampilan emäntä ja Teekkarilan johtaja
perheenäiti
__________
1 Kirjoittajan kuoltua maaliskuussa 1974 jäivät kolme viimeistä jaksoa kesken tai kokonaan kirjoittamatta.

Nuorisoseuratyö

Nuorisoseuraliike syntyi Etelä-Pohjanmaalla 1880-luvun alussa ja levisi naapuristoon Keski-Suomeen mm. niiden nuorten miesten välityksellä, jotka olivat kotoisin Etelä-Pohjanmaan nuorisoseurapitäjistä ja opiskelivat Jyväskylässä. Keski-Suomen nuorisoseuran säännöt hyväksyttiin 1888; keskuspaikka oli Jyväskylä. Viitasaarelle nuorisoseuraliike ehti 1890-luvun alussa ja seura perustettiin 1892. Sitä olivat puuhaamassa mm. pappilan (Hagelberg) ja Kokkilan (Sarlin) nuoret; heistä Uno Hagelberg (myöh. Uuno Raekallio) toimi puheenjohtajana ja Dagmar Sarlin (myöh. Hagelberg-Raekallio) sihteerinä. Dagmar-siskoa viittä vuotta nuorempi Eva liittyi Viitasaaren nuorisoseuraan heti kun ikä salli: täytettyään 16 vuotta. Hän kuvaa tätä elämänsä vaihetta lämpimästi kirjoituksessaan Muistelmia, joka julkaistiin Keski-Suomen nuorisoseuraliitto 30-vuotiaana -nimisessä juhlakirjasessa 1926.

Vanhempikin väki oli myötämielistä nuorisoseura-aatteelle ja -työlle: rouvat Jack ja Landgren (Kalima), rovasti K. E. Hagelberg, Konstantin Sarlin jne.; he tukivat työtä myös esiintymällä seuran tilaisuuksissa. Kokoukset aloitettiin kello 5 ja lopetettiin kello 8, ja kokoontumispaikkana oli ensin Kokkilan piharakennuksen tupa, sitten käräjäsali. Puhuttiin, keskusteltiin, näyteltiin, laulettiin, leikittiin. Tanssia ei saanut, vain tanhuta; erityisesti ruustinna Maria Hagelberg oli tarkka näissä asioissa. ”Näin vedetään verkaa, näin kudotaan sarkaa” sallittiin, ja tämä tanhu sai syystä lempinimen ”pyhä sarka”. Kun nuoret palasivat seuran tilaisuuksista, ruustinna seisoi pappilan mäellä katsomassa, että kaikki menivät säädyllisesti kotiinsa.

Ollessaan vasta 19-vuotias Eva Sarlin valittiin Viitasaaren nuorisoseuran puheenjohtajaksi, mikä kertonee paitsi hänen innostuksestaan myös hänen pystyvyydestään. Edellinen, kansanopistossa vietetty talvi oli kaiketi osaltaan antanut työssä tarvittavia herätteitä ja vaikutteita.

Nuori johtaja joutui pitämään puheitakin. Kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen puheensa ja jättänyt sen avoimena pöydälleen, vanha isä oli lukenut sen. Eva-tytär oli kirjoittanut mm.: ”Suomen kansa on omalla voimallaan ja omalla työllään raivannut sijan kansakuntain joukossa.” Syvästi uskonnollinen isävanhus oli tämän kohdan marginaaliin merkinnyt huomautuksen: ”Jumalan armollisella avulla.” Hän ei sanonut mitään, mutta tuli kuulemaan puhetta. Juhla pidettiin Porthanin puistossa, jossa oli — kuten vielä 1920-luvullakin — muistopatsaan vieressä kahden koivun väliin kyhätty kehyksellinen puhujakoroke. Puheen alkaessa tytär näki isänsä astuvan alas mäkeä, ostavan pääsylippunsa sekä jäävän nojaamaan portin pieleen ja tukevaan keppiinsä. Päästyään ”sensuroituun” kohtaan puhuja lausui: ”Suomen kansa on Jumalan armollisella avulla sekä omalla voimallaan — —.” Isävanhus liikahti ja nosti hiukan kättään kuin hyväksymisen merkiksi: lapsi oli ottanut varteen opetuksen.

Kun äitini 20-vuotiaana vietti häitään 10. kesäkuuta 1897, hänen vierainaan olivat nimenomaan nuorisoseuralaiset; Dagmar- ja Edith-siskon kaksoishäissä 1895 vieraina olivat olleet sukulaiset.

Tervehdyksessä, jonka Viitasaaren nuorisoseuran entinen nuori puheenjohtaja, ”Kokkilan Eeva”, lähetti 1918 seuran 25-vuotisjuhlaan, on lämmin muistelus nuorisoseuralaisten Eva Sarlinille järjestämästä jäähyväisjuhlasta. ”Kun kesäkuisena sunnuntaiaamuna v. 1897 heräsin ja akkunaani kapsahdin, avautui silmieni eteen näky mitä ihanin. Kirkkosalmi peilityyni, Kulmavuori kesäisessä kukkeudessaan ja Kultainsaari uiden kuin ylväs joutsen, koristettuna sinivaikein viirein, jotka kuvastuivat kallion yli kauniiseen veteen.” Nuori morsian soudettiin lehvitetyssä veneessä saareen ja ”siellä lauloitte, puhuitte, ymmärsitte vaatimattoman, puutteellisen toimintani rakkaan seurani hyväksi. Parhaalla paikalla on kodissani edelleenkin hopeamuistonne (= mausteteline hiottuine lasipulloineen ja -purkkeineen), jonka silloinen kunnan esimies, herra Vihersaari minulle jätti seuramme puolesta, puhuen samalla sydämellisesti.”
Ystävyytensä osoitukseksi nuorisoseuralaiset vielä soutivat nuorenparin kirkkoveneellä häämatkan alkutaipaleen pappilan laiturilta peninkulmamäärin Keitelettä Savon tien varteen (luultavasti Harinkaalle asti), josta matka jatkui ensin Mikkeliin morsiamen sedän rovasti Bernhard Sarlinin luo ja sieltä Pietariin.

Uudelleen nuorisoseuratyöhön äitini pääsi Laihialla, liikkeen suuren johtajan Santeri Alkion pitäjässä. Vuonna 1900 Laihialle muuttaneet Eva ja Ivar Hagelberg liittyivät Alapään nuorisoseuraan, jossa Santeri Alkio toimi rinnallaan lahjakas ja monitaitoinen veljensä Aappo Filander. Tämä oli näytelmien hyvä ohjaaja, ja kun Eva Hagelbergista saatiin siihen asti puuttunut vaateliaiden näytelmien naispääroolin esittäjä, uskaltauduttiin harjoittelemaan ja esitettiin menestyksellisesti koko illankin näytelmiä: Gustaf von Numersin, Minna Canthin, Henrik Ibsenin. Muistelmassaan äiti kirjoittaa innostuneesti tuosta ajasta, ja vielä vanhanakin hän kertoili mm. Ibsenin Helgelannin sankarien ja Numersin Eerikki Puken esityksistä. lsänikin, joka nuorisoseuraliikkeen alkuvaiheessa oli vielä niin ”korkeahenkinen”, ettei pitänyt äitini ”renkien ja piikojen kanssa seurustelusta” — elettiin säätyrajojen aikaa — avartui Laihialla ja innostui nuorisoseuratyöhön; hän mm. avusti Alkiota Pyrkijän toimittamisessa ja joutui myöhemmin nuorisoseurojen puheenjohtajaksikin.

Vanhempani saivat Laihialta useita hyviä ystäviä nuorisoseuran muodostaneesta talonpoikaisväestä, koska he eivät esiintyneet, kuten aikaisemmat rautatien virkamiehet, ”herroina” ja koska he olivat suomenmielisiä ja puhuivat suomea. Erityisesti Alkioiden ja vanhempieni suhde oli lämmin, ja ystävyys jatkui läpi elämän. Äitini onnellisimpia hetkiä oli se, kun Anni Alkio 1902 synnytti pojan, lsto Paavon — sittemmin Vaasan hovioikeuden presidentti — ja synnytyksessä ystävänsä tukena ollut äitini saattoi ilmoittaa ilosanoman isälle, jolla ennestään ei ollut poikaa.

Toisaalta vanhemmillani oli tuttavia ja ystäviä myös säätyläisten joukossa, varsinkin kun he olivat kaksikielisiä. (Konstantin ja Margareta Sarlinin kotikielenä oli ruotsi ja virkamiesten oli osattava sekä ruotsia että venäjää.) Mm. Laihian pappien perheet kuuluivat heidän seurustelupiiriinsä.

Eva ja Ivar Hagelberg muodostivat siten merkittävän sillan toisaalta laihialaisen talonpoikaisen nuorisoseuraväen ja sen ”kuninkaan” Alkion ja toisaalta Laihian virkamiehistön välille; suhde oli ollut aiemmin kireä. Niinpä tapahtui mainitsemiani suuria näytelmiä esitettäessä se ihme, että pitäjän papit nähtiin salin etupenkissä. Moinen edistysaskel oli noina aikoina todella merkittävä. Erikoista oli myös se, että esityksiä saapui varta vasten seuraamaan Vaasasta arvostelija Eino Voionmaa.

Oltuaan Laihialla kolmisen vuotta vanhempani muuttivat Keuruun pitäjän Haapamäelle ja jatkoivat nuorisoseuratyötä aktiivisesti: he mm. kuuluivat Haapamäen nuorisoseuran johtokuntaan, isä puheenjohtajanakin. Erinomainen saavutus pienessä asemayhdyskunnassa oli nuorisoseuran oma talo; se pystytettiin Petäisen talon harjulle Ruovedelle vievän tien varteen talkoovoimin kuljetetuista hirsistä, jotka talolliset olivat lahjoittaneet. Äiti joskus eloisasti muisteli noiden talkoopäivien hauskaa hyörinää ja talkoomiesten kestitystä. Nuorisoseuran talo toimi seudun juhlapaikkana, hieman nuoremman yhteiskoulun lisäksi, 1930-luvulle asti, kunnes suojeluskunnan suurempi Suoja sen sivuutti.

Isäni edetessä virkaurallaan muutimme 1900-luvun alussa ensin aivan lyhyeksi ajaksi Laukaan pitäjän Kuusaan asemalle ja Vaasan lähelle Korsholmaan (nyk. Mustasaari), sitten 1913 Ähtärin pitäjän Inhaan, jonka asemapäällikkönä isä oli kuolemaansa asti, syksyyn 1920.

Ähtärissä vanhempieni vireä nuorisoseuratyö jatkui. Isäni toimi nuorisoseuran puheenjohtajana 1915—1916 ja äitini, oltuaan johtokunnassa vuodesta 1917, 1919— 1920. Äitini puhui, lausui, lauloi kuorossa, toimitti Kipinä-lehteä ja sekä ohjasi suuria näytelmiä — mm. Työmiehen vaimon ja Suotorpan tytön — että näytteli niiden naispääroolit. Yhdessä opettaja Anna Ahrnbergin kanssa hän johti myös kotiopintotyötä (nykyisten kerhojen edeltäjä), jonka avulla pyrittiin lukien ja keskustellen kehittymään ihmisinä nuorisoseura-aatteen itsekasvatuslinjan mukaisesti. Ystävykset koettivat kasvattaa alati myöhästeleviä nuoria myös täsmällisyyteen. Kerran he lähtivät heti kokouksen alkamishetken koitettua pois ja tiellä tulivat jälleen myöhästyneet oppilaat noloina vastaan.

Huhtikuussa 1921 Ähtärin nuorisoseura järjesti pois muuttaneelle puheenjohtajalleen jäähyväisjuhlan. Muistolahjaksi hän sai hopeisen puurolusikan. Juhlassa opettaja Anna Ahrnberg piti laajan puheen, josta seuraavassa otteita:

”Vastapainoksi edelliselle työmuodolle (= juhlimiselle) kävi puheenjohtajamme käsiksi varsinaiseen nuorisoseuratyöhön; siihen hän ryhtyi miehuutensa tarmolla ja sydämensä lämmöllä ajattelematta vaivojansa, vaatimatta palkkaa ja pelkäämättä arvostelua, jota hän kyllä osakseen sai. Omaten uskonnollisen, vakavan, mutta silti nuoria ymmärtävän, valoisan maailmankatsomuksen ja omaten myös lahjoja ja taitoja, joita molempia johdossa olevalta henkilöltä kysytään, onnistui puheenjohtajamme hyvin työssään. Muistan, miten erikoisesti täsmällisyyttä puheenjohtajamme niin hyvin itseltään kuin muiltakin seuratyössä vaati. — —

Hänen johdollaan herätettiin eloon entisiä ja suunniteltiin seuralle uusia työmuotoja. Pian oltiin ahkerassa kotiopintotyössä. Sanomalehti herätettiin eloon ja siinä oli puheenjohtajamme koko ajan päätoimittajana avustaen lehteä kirjoituksillaan, mutta ennen kaikkea innostuttaen ja rohkaisten nuoria kirjoittamaan lehteen omaksi kehityksekseen. Yhtä ja toista, vakavampaa ja kevyempää työmuotoa puheenjohtajamme keksi, koettaen kaikessa valmistaa nuorille niin paljon kuin mahdollista tilaisuutta itsensä kehittämiseen. — —-

Herttaisina muistoina säilyvät varmasti nuorien mielissä ne hetket puheenjohtajan kodissa, jolloin hän nuoria sinne keskustelemaan kokosi. Nuorisoseuran johto tällaisena aikana ja tällaisella paikkakunnalla kysyi taitoa ja kokemusta. — —

Työn arvoa, työn iloa, velvollisuuksien, pienimpienkin täyttämistä hän on omalla persoonallisuudellaan nuorille painottanut. Lukemattomia kertoja hän lnhasta (4 km) talolle pyryllä ja pakkasellakin lähti. Täytyi monta kertaa ihmetellä sitä tarmoa, sitä täsmällisyyttä, sitä innostusta, jota puheenjohtajallamme oli nuorisoseuratyöhön paikkakunnalla, jossa niin vähän oli todellista nuorisoseuraharrastusta. — —”

Isäni kuoltua muutimme toistamiseen Haapamäelle. Seutu ja ihmiset olivat tutut vuosisadan alkukymmeneltä, nuorisoseuran talo ja nuorisoseuratyö samoin. Jälleen äidistä tuli nuorisoseuran puheenjohtaja, vaikka täysihoitolan pito vaikeissa asunto-oloissa oli raskasta. Nyt seuratalo uusittiin. Reviisori ja taiteilija Urho Helminen suunnitteli värit; saatiin myös uudet kulissit. Talosta tuli erittäin viihtyisä ja toiminta vireytyi: nuoria ja vanhempaakin väkeä kävi tilaisuuksissa runsaasti aina Peräkylää eli Riihoskylää myöten — Ristaniemiä, Murtomäkiä, Nevaloita, Vääriskoskia jne. Pidettiin kokouksia, iltamia ja kursseja.

Tämä nuorisoseurantalo oli perheellemme 1920-luvulla monella tapaa läheinen: siellä pidettiin asuntomme ahtauden vuoksi Lyyli-siskon häät kesällä 1922, vihkijänä Uuno-setämme ja vieraina sukulaisia; sinne äiti järjesti keväällä 1924 Vuokon päivät luokalleni ja muille toverikuntalaisille; siellä juhlittiin äidin 50-vuotispäivää 1926.

Nuorisoseuratyön tehostamiseksi perustettiin 1920-luvulla lso-Keuruun aluepiiri, joka lienee käsittänyt vanhan Keuruun pitäjän alueen. Sitä johti Eeva Raekallio ja sihteerinä toimi maanviljelijä Vieno Kivimannila Keuruun Pohjoslahdelta. Noina aikoina Keski-Suomen nuorisoseuratyötä tehostettiin myös siten, että Keskisuomalaisessa julkaistiin parin kolmen viikon väliajoin Nuori Keski-Suomi -nimistä liitettä, jonka alaotsikkona oli: ”Keskisuomalaisen” nuorisoseuralehti. Sen 1. numerossa esiteltiin Keski-Suomen nuorisoseuratyön keskeiset henkilöt Elsa ja F. A. Hästesko (myöh. Heporauta); Eeva Raekallio esiteltiin 4. numerossa, otsikkona oli ”Keski-Suomen nuorisoseuraliikkeen johtohenkilöitä”. Lehden 6. numerossa on nimimerkin E. R. ( = Eeva Raekallion) laajahko kirjoitus Nuorisoseurataloista maaseudulla ja 18. numerossa kirjoitus Sinä yksin voit tehdä elämästäsi kauniin. (Nimimerkkiin oli tullut etunimen osalta virhe; sen äiti on korjannut omaan lehteensä ja merkinnyt alle koko nimensä.)

Noina työteliäinä leskeys- ja täysihoitolavuosinaan äiti kuului Haapamäeltä käsin vuosikaudet myös Keski-Suomen Nuorisoseurain Liiton johtokuntaan Elsa ja F. A. Hästeskon (Heporaudan), Impi ja 0. V. Sirkan ym. kanssa. Hän piti myös useita puheita, joita on säilynyt kirjoitettuina.

Asuttuaan Helsingissä, syrjässä nuorisoseuratyöstä, 1931—1942, äitini muutti vanhuuttaan viettämään Jyväskylän Keljoon. Kuolemaansa asti, vuoteen 1951, hän seurasi kiinnostuneena nuorisoseuratyötä ja osallistui joskus Keljon nuorisoseuran tilaisuuksiin, mm. auttoi sen kuoroa.

Eeva Raekallion suorittamaa nuorisoseuratyötä arvostettiin. Kun Keskisuomalainen julkaisi 13. kesäkuuta 1947 Suomen nuorisoseuraväen suvipäivien yhteydessä kolmentoista elossa olevan ja valtakunnallisesti tai maakunnallisesti ansioituneen nuorisoseurajohtajan kuvat ja luonnehdinnat, yksi heistä oli Eeva Raekallio; muut: Viljami Kalliokoski, Vilho Pesola, Elsa ja F. A. Heporauta, Impi ja 0. V. Sirkka, Hanna Stenman, E. V. Riihimäki, Heikki Ollilainen, Vilho Pesola, Veikko Koivisto, Arvo lnkilä.
Niin ikään Eeva Raekallio oli Keski-Suomen Nuorisoseurain Liiton kunniajäsen ja hänelle myönnettiin nuorisoseurain hopeinen ansiomerkki. Nuori Keski-Suomi -lehden ensimmäisessä numerossa 1948 on hopeamerkin saajan kuva ja seuraava selostus luovutustilaisuudesta:

”Nuorisoseuraväen pitäessä syysneuvottelukokoustaan Keski-Suomen Kansanopistossa lokakuussa, joutui tilaisuuteen kutsuttu rouva Eeva Raekallio lämpimän ja kauniin juhlinnan kohteeksi. Liiton kunniapuheenjohtaja, johtaja Impi Sirkka puhui tunnustuksen sanoja rouva Raekallion suorittamasta elämäntyöstä ja erikoisesti nuorisoseuratyösaralla tehdystä. Toiminnanjohtaja Johannes Hämäläinen kiinnitti juhlittavan rintaan Suomen Nuorison Liiton myöntämän hopeisen nuorisoseura-ansiomerkin. Liikuttunein mielin puhui juhlittava siitä pitkäaikaisesta työpäivästä, minkä oli mukana työssämme ollut, torjuen samalla luotansa kiitoksen ja tunnustuksen. ”Nuorisoseuratyö on elämäni suurin rakkaus”, totesi puhuja. Herkän kaunis kunnianosoitus päättyi yhteisesti laulettuun ’Riennä riemuin eespäin vaan’.”

Näytteleminen ja ohjaaminen

Nuoren Eva Sarlinin ensimmäisiä näyttämökokemuksia lienevät olleet kuvaelmat, joita rouva Eva Landgren (Kalima), Viitasaaren kappalaisen taiteellinen puoliso, järjesti seudun juhlatilaisuuksiin ja joihin hän halusi mukaan vaaleahipiäisen ja kultakutrisen Eva-neidon, kaimansa — käsivarret paljaana. Tämä ”vapaamielinen” detalji oli jäänyt äitini mieleen kaiketi siksi, että kun hän oli ystävänsä sairaanhoitajattaren esimerkkiä noudattaen ommellut puseronsa p u o l i p i t k ä t hihat, tuleva anoppi, ruustinna Hagelberg, piti moisia paljastavia hihoja epäsiveellisinä!

Kenties kuvaelmat olivat tuolloin samantapaisia kuin äitini pari vuosikymmentä myöhemmin Ähtärissä sommittelemat: näkymättömissä lavan sivustalla poltettiin huolellisesti kuivattua ”bengaalipulveria” ja bengaalitulen vaihtelevassa värivalaistuksessa esitettiin sitten mm. Runebergia, esim. Maamme jaettuna eri henkilöille lausuntatehtäviksi, keskellä asetelmaa Suomi-neito hiukset valloillaan ja käsivarret paljaana. Myös muita Vänrikki Stoolin runoja dramatisoitiin, kuten Pilven veikko, johon liittyi soolo- ja duettoesityksiä.

Äidin ensimmäinen näytelmärooli oli Robert Kiljanderin Pahassa pulassa -näytel-  mässä Viitasaarella; vastanäyttelijänä oli Jukka Suomela. Vaateliaampaan näyttämötehtävään kuin kotikirkonkylässä Eva Sarlin joutui, kun hänet pyydettiin Jyväskylän Lounaispuiston lavalle järjestettyyn kalevalaiseen Lemminkäinen ja Kyllikki -kuvael- maan; oli kysymyksessä suuren nuorisoseurakokouksen yhteydessä pidetty juhla. Muistelmassaan äiti kertoo tästäkin.

Laihialle muuttaessaan äiti oli vähän yli kahdenkymmenen. Santeri Alkion johtamassa Alapään nuorisoseurassa hänelle aukeni taiteellisten taipumustensa toteuttamisen mahdollisuus: hän sai esittääkseen koko illan näytelmien vaativia naispäärooleja.

Seurassa oli näytelmäharrastus vireää, mutta seudulla oli puute sankarittaresta ja tragediennesta; miesosiin kyllä oli sopivia henkilöitä. Eva Hagelberg oli pitkä (172 cm) ja solakka, hyväryhtinen, vaalea — hän täytti sankaritarosien ulkonaiset vaatimukset, ja voimakas eläytyminen sekä muu taito takasivat suoritusten onnistumisen. Niin päästiin esittämään mm. Henrik Ibsenin Helgelannin sankarit ja Gustaf von Numersin Eerikki Puke. Santeri Alkion veli Aappo Filander oli taitava ohjaaja, ja seurasta löytyi myös muita taiteellisia jäseniä lavastajiksi ja pukujen sekä asusteiden sommittelijoiksi. Kaikki — keihäät, kilvet, naisten koristeet — valmistettiin huolellisesti. Helgelannin sankareista on säilynyt joukkokuva sekä Hjördiksestä — Eva Hagelbergista — erilliskuva, ja ne kertovat pikkutarkasti huolehdituista näyttämöasuista. Jokunen Hjördiksen helykin on yhä tallella.

Helgelannin sankareihin liittyy perheessämme muuan huvittava muisto. Kun Hjördis näytelmän lopussa hyppää mereen (= miesten kannattelemaan lakanaan), katsomossa hoitajansa sylissä nukkunut Lyyli-siskoni heräsi hälinään, havaitsi vaarallisen tilanteen ja huusi kovaa: ”Ei saa rääkätä minun äitiäni!” Tällöin joku naishenkilö oli puolestaan päivitellyt: ”Onko tuo neiti tämän lapsen äiti?”

Laihialla esitetyt suuret näytelmät herättivät laajalti huomiota, kuten jo nuorisoseuratyön yhteydessä on ollut puhe; katsojiksi saatiin jopa siihen asti teatteria ja näytelmiä vieroneet seurakunnan papit, ja vaasalainen lehti lähetti esityksiä arvostelemaan toimittaja Eino Voionmaan; tämän mielestä ”Murkaisen isäntää ja hänen tytärtään Kreettaa olisi hauska katsella miltä näyttämöltä tahansa”, kuten äiti muistelmassaan siteeraa arvostelua.

Alapään nuorisoseuran esittämiä näytelmiä nuorena seurannut professori Juho Hollo, Alkion nuorisoseuran ukkopiiriin kuuluneen laihialaisen puusepän poika, joka oli kasvatusfilosofi, taiteen tuntija ja kuuluisa kääntäjä, esitelmöi 1940- ja 1950-luvun taitteessa Ostrobotnialla Eteläpohjalaisen Osakunnan juhlassa ja— näin kertoi Hannes Teppo — muisteli esityksessään ihastuneena mm. erinomaista näyttelijätärtä rouva Eva Hagelbergia.

Laihialla Eeva-äiti osallistui teatteritoimintaan vain näyttelijänä, mutta myöhemmin hän myös ohjasi näytelmiä, ja keskipäivässään hän yhdisti nämä kaksi: ohjasi ja samalla näytteli itse naispääosan.

Jo Haapamäellä ensimmäistä kertaa asuessamme äiti toimi ohjaajana. Niinpä serkkuni Helge Ranin, joka kävi jonkin aikaa koulua Haapamäellä ja joka oli ollut prinssinä äidin ohjaamassa näytelmässä, sähkötti äidin merkkipäivänä onnentoivotuksensa ”ensimmäiselle ohjaajalleen”.

Ähtärissä asuessamme äiti ohjasi mm. Selma Lagerlöfin Suotorpan tyttö -romaanista dramatisoidun samannimisen näytelmän ja Minna Canthin Työmiehen vaimon sekä esitti kummassakin naispääosan.

Kotoamme lnhasta vietiin aina myös näytelmien rekvisiittaa kirkonkylän seuratalolle kuormakaupalla, mm. Suotorpan tytön ruotsalaistuvan hyllyille koko runsas kupariastiastomme. Jos näytelmiin tarvittiin nuoria miehiä varsinaisiin rooleihin tai joukkokohtauksiin, Tuomarniemen metsänvartijakoulun johtaja Arvid Borg ”lainasi” auliisti oppilaitaan, joille kyseinen osallistuminen oli hyvää esiintymisharjoitusta. Jopa pitäjän ruotsikkoherrasväkikin innostui auttamaan: kun Työmiehen vaimon torikohtaukseen tarvittiin ruotsia puhuvia herroja, niiksi lupautuivat Killinkosken tehtaan patruunan Lönnqvistin perheen nuoret herrat.

lsänikin, joka yleensä esiintyi vain suosittuna koomikkona, oli ihme kyllä suostunut Suotorpan tytön vakavan näytelmän vakavaan tuomarin rooliin ja onnistunut erinomaisesti. (Huvittuneena muistan, että tuolloin ehkä viisivuotias Vuokko-tytärkin pääsi näyttämölle: pellavatukka huivin peittämänä Homsantuun, mustalaistytön, seuralaiseksi Työmiehen vaimoon!) Koko pitäjä oli innostunut ja katsomot täyttyivät. Kunnanlääkäri Iivosen puoliso, helsinkiläinen maisteri, lausui suuren näytelmän päätyttyä äidilleni: ”Unohti olevansa Ähtärissä— luuli istuvansa Kansallisteatterissa”, ja kun Suotorpan tyttö päättyi, yleisö ei ryhtynyt aplodeeraamaan vaan istui hiiskumatta, kunnes muuan isäntämies nousi ja virkkoi: ”Se oli parempi kuin saarna.”

Äiti ohjasi käsitykseni mukaan mieluiten vakavia näytelmiä ja esitti dramaattisia osia, mutta joskus hän ”vaihtoi roolia”, esimerkiksi hullutteli Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmän Maijana isäni ollessa Tolarina. Viimeisen kerran äiti näytteli Viitasaaren Kymönkosken nuorisoseurajuhlassa 1930-luvun alkupuoliskolla, jolloin hän sekä kaksi serkkuani, Rauha Kauppinen ja Juhani Sarlin (Saraste), esittivät Robert Kiljanderin pienoiskomedian. – Vanhempieni kirjastoon sisältyi näytelmiä runsaasti, pääasiassa kotimaisia; arvattavasti ne kaikki liittyivät heidän nuorisoseura- ja näytelmätyöhönsä.

Ohjaustyö oli varsin hankalaa silloin, kun Iivari-isä näytteli mukana, sillä isä ei viitsinyt lukea rooliaan ulkoa ajoissa kuten toiset. Hyvin muistan toistuvan tutun tilanteen esiintymispäivän lähetessä: isä taaksepäin kallistetussa vieterillisessä kirjoitustuolissaan, jalat leppoisasti kirjoituspöydällä, Vuokko vierellä näytelmäkirja tai roolivihko kädessään. Oli oppimisen aika! Mutta vielä kahdennellatoista hetkellä, näytösten välillä kulisseja vaihdettaessa, isä seisoi tai asteli näyttämön takana opetellen seuraavan näytöksen repliikkejä. Joskus hän joutui hätäpäissään sepittämään vuorosanoja, mikä oli tietenkin ylen hankalaa vastanäyttelijälle. Kuitenkin ohjaaja pääsi pelostaan aina silloin, kun Haapamäen vuosina nokkela Saima Heinonen oli lavalla toisena: hänkin ryhtyi improvisoimaan, ja kaikki sujui oivallisesti…

Mitä esikuvia äidilläni oli näytellessään tai ohjatessaan, kysyttäneen. Uskon hänen pääasiassa toimineen intuitionsa varassa, eihän ammattinäyttelijöilläkään tuolloin ollut varsinaista koulutusta, mutta kyllä hän jonkin verran oli myös nähnyt teatteriesityksiä, lähinnä Kansallisteatterin, jonka henkilökuntaan kuului hänen serkkunsakin, Naemi (Stenbäck) Kahilainen ja jonka esityksiä hän pääsi katsomaan vieraillessaan Dagmar ja Jussi Hagelbergin kodissa Helsingissä. Ida Aalbergia äiti ihaili kuten kaikki aikalaiset. Hän näki tämän suuren näyttelijän ainakin Elinan surman Kirstinä, ja vielä vanhana hän muisteli eräitä detaljejakin: miten tämä — myös erinomaista fyysistä taitoa osoittaen — kieri alas Klaun huoneeseen johtaneet korkeat portaat tai ryömi polvillaan, kapeassa pitkässä samettipuvussaan Klaun luo, yli lavan. Mielellään äiti muisteli myös Lilli Tulenheimoa, Katri Rautiota, Mimmi Lähteenojaa, Kirsti Suoniota, Axel Ahlbergia jne.

Kansallisteatterissa järjestettiin keväällä 1924 näytelmänohjaajakurssi. Opettajina toimivat mm. Jalo Lahdensuo, Katri Rautio (näyttämöliikunta) ja Olga Poppius (puheilmaisu). Vaikka parikymmenhenkinen täysihoitolatalous oli vaikea jättää, äiti lähti kurssille. Ymmärrän, miten suuri hengen nälkä hänellä noina ”ruokarouvavuosina” oli ja miten hän halusi kerrankin saada myös opiskella ohjaustyötä. Kurssin oppilaisiin kuuluivat mm. Risto Nylund (myöh. Orko), josta tuli elokuvataiteen johtomiehiä, ja Laina Kalmari, joka sittemmin tunnettiin erityisesti hengellisen runouden (mm. Raamatun) esittäjänä ja josta äiti sai hyvän ystävän.

Kun äiti jäi leskeksi, häntä pyydettiin 1920-luvun alussa Etelä-Pohjanmaan nuorisoseurojen kiertäväksi näytelmien ohjaajaksi, ja varmasti tämä työ olisi häntä suuresti kiinnostanut. Mutta hän ei voinut jättää tyttäriään, minähän olin vasta 10-vuotias, ja hänen oli valittava raskas ja hengetön täysihoitolan pito voidakseen luoda meille kodin ja taatakseen toimeentulomme. (Tehtävä uskottiin sitten Kaarlo Kultalahdelle.) Milloinkaan äitini ei siis saanut kokonaan omistautua näytelmien ohjaamiseen ja näyttelemiseen, vaikka se olisi ollut hänen ominta alaansa.

Musiikki

Eva Sarlin oli— kuten Kokkilan koko suuri sisarpiiri— hyvin musikaalinen. Iäkkään isän nuorimpiin kuuluvana lapsena hän ei kuitenkaan saanut harjoittaa varsinaisia musiikkiopintoja kuten vanhempi Elin-siskonsa, joka oli taitava pianisti, tai Dagmar-siskonsa, josta tuli konsertoiva laulajatar, mutta äiti lauloi koko ikänsä kauniilla ja kantavalla alttoäänellään sekä kotona että kuoroissa, ja kotona laulaessaan hän säestikin itseänsä.

Nuorena Eva Sarlin lauloi Kokkilan kotikuorossa ja sen mukana myös sisarpiirin esiintyessä mm. kirkossa, ja sittemmin hän Eva Hagelbergina ja Eeva Raekalliona kuului eri asuinpaikkakuntiensa seka- ja kirkkokuoroihin niiden luotettavana alttona. Tämä harrastus vaati usein vaivannäköä. Esim. Ähtärin kirkkokuoron harjoituksissa oli käytävä lnhan asemalta jalan rataa pitkin neljän kilometrin päässä Ostolan (nyk. Ähtärin) asemalla pappilassa, ja nuorisoseuran kuoron — johtajana apteekkari Wichman— harjoituksiin kirkolle oli matkaa saman verran. Pääsin joskus mukaan harjoituksiin ja mieleeni ovat jääneet erityisesti laulut ”Kotikuusen kartanolle esi-isämme pystyttivät” ja ”Kuurassa seisoo rautainen tammi”.

Vielä vanhuudessaan, Jyväskylän Keljossa asuessaan, äiti lauloi jonkin aikaa Jyväskylän maaseurakunnan kirkkokuorossa, jota johti kanttori Sipponen, ja kävi harjoituksissa — useimmiten jalan, koska sota-ajan liikenneyhteydet olivat huonot — Taulumäellä asti (5—6 km).

Äitini kotilaulujen säestin oli sitra-niminen kielisoitin, joka muistuttaa ulkonäöltään ja soittotavallaan kannelta; näitä äitini sitroja on kaksikin. Kun isäni aikanaan hankkimat valtion obligaatiot maksettiin takaisin, äitini osti kotiimme 1926 pianon, ja silloin sitra jäi syrjään lopullisesti, koska äitini saattoi nyt säestää itseään tällä uudella soittimella, korvakuulolta sointuvia akordeja ottaen.

Duettojakin äiti lauloi, mm. Ähtärissä Sylvia von Pfalerin kanssa. Viitasaaren Suovanlahden Mäntyiässä nuori tätini Sylvia Vesterinen ja äitini lauloivat kesäisin kaksiäänisesti kansanlauluja ja hengellisiä lauluja, minun säestäessäni lapsen taidoin harmonilla. Tällöin oli usein kysymyksessä ”omatekoinen” duetto: äitini pystyi kehittyneen musiikkiaistinsa ja -korvansa ansiosta soinnuttamaan ”alton” mihin tahansa lauluun, jonka melodian hän tunsi tai vain siltään kuuli. Tätä kykyähän pidetään erityisenä musikaalisuuden osoituksena, ja siitä oli hyötyä ja iloa monessa tilaisuudessa, jossa haluttiin laulaa, mutta ei osattu varsinaisia ”stemmoja”. — Kun laulajalle yleensä tuottaa kuorossa vaikeuksia pysyä äänessään, jos toisen ääniryhmän edustaja laulaa vieressä, äitini nimenomaan halusi laulaa sellaisessa paikassa kuoroa, että kuuli viereltään sopraanon: se tuki häntä.

Harvoin äitini maaseudun asukkaana sai nauttia konserteista; Helsingin-vuosinaan hän puolestaan oli iltaisinkin niin lujasti kiinni Teekkarilan johtajattaren työssä, ettei omaa aikaa paljon jäänyt. Siskonsa Dagmar Hagelberg-Raekallion konserteissa hän kyllä oli ollut sekä Helsingissä että mm. Haapamäellä, tätinihän konsertoi myös maaseudulla. (Hän oli Suomen ensimmäinen laulajatar, joka lauloi kaikki ohjelmanumeronsa suomeksi; useat runoilijat käänsivät hänelle tekstit. Laulaja itse oli kielitaitoinen, mutta hän halusi, että kuulijat ymmärtäisivät laulujen sanat.)

Laulajatarsiskonsa välityksellä äitini tutustui mm. ooppera-aarioihin, joita sisältyi konserttiohjelmiin, ja monet niistä tulivat hänelle mieluisiksi. Dagmar-tätini ja Jussi-setäni kodissa vieraillessaan äiti tutustui myös useisiin maamme johtaviin musiikkitaiteilijoihin ja sai kuulla heidän esityksiään; herttainen muisto oli jäänyt mieleen esim. Oskari Merikannosta, joka säesti ihastuneena pikkuruista Lyyli-siskoani tämän laulaessa flyygelin kupeella Merikannon oman ”Tiu tau tilhi, mamman ryytimaassa” (sanat Ilmari Kiannon). Otaksun äitini olleen mukana myös Savonlinnan oopperajuhlilla, koska niiden järjestämisessä hänen Knut-veljensä oli Aino Acktén tärkeimpänä savonlinnalaisena apuna.

Äitini musiikin rakkaudesta vielä muuan esimerkki: vaikka junayhteydet olivat harvat ja täysihoitolatalous vaatelias, muistan hänen lähteneen Haapamäeltä (talvella 1922—1923) maailmankuulun pianistin Alice Ripperin konserttiin Jyväskylään, ja jos Haapamäelle poikkesi kiertueellaan joku taiteilija — esim. viulisti Sulo Hurskanen —, istuimme varmasti kuulijain joukossa.

Voin sanoa äitini musiikkirakkauden olleen suuri ja hänen musiikin tuntemuksensa melkoinen. Lapsilleenkin hän halusi välittää sävelten maailman. Hän lauloi lapsilleen paljon, ja niinpä Lyyli-sisko, joka myös oli hyvin musikaalinen, oli osannut laulaa ennen kuin puhua. Toisen tyttären aluksi epävarmaa musiikkikorvaa hän kehitti määrätietoisesti ja tuloksekkaasti: istui keinutuolissa Vuokko polvellaan ja lauloi, lauloi. Soitto-opintojani, joihin oma-aloitteisesti ryhdyin 9-vuotiaana yhteiskoululaisena, hän niin ikään seurasi harrastuneena. Lapsenlapselleen Aniitalle ”Haapamummu” järjesti pianotunnit Helsingissä, ja kun Lyly-poika oli vasta soittotaipaleensa alussa, mummu osti ja omisti hänelle Faust-oopperan Margareta-valssin, josta piti itse. Laululeikkejä harrastamalla (Och vill ej du, så vill väl jag, Katsos näin, näin peltomiesi, Piiri pieni pyörii, Jänis istuu maassa jne.) äiti samalla paitsi viihdytti, myös kehitti lasten musiikki- ja rytmitajua.

Kun äitini täytti Keljossa 70 vuotta, kuoro- ja muut laulavat ystävät tervehtivät häntä esittämällä hänelle jo lapsuuskodista Kokkilasta tutun ja rakkaan motetin ”Herra, Sun armos ulottuu niin Iavealle kuin taivas on”. Tästä huomaavaisuudesta hän erityisesti ilahtui.

Naisasia

Maailmanlaajuisen naisasialiikkeen päämääränä oli saada naisellekin oikeus sivistykseen, esim. koulunkäyntiin, sekä oikeus ja vapaus toimia holhoamattomana ja vastuullisesti perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa. Naisasialiike oli ja on siten sekä aatesuunta että yhteiskunnallinen liike, joka pyrkii kohottamaan naisten taloudellista, yhteiskunnallista ja valtiollista asemaa. Tämä vapautusliike levisi syntysijoiltaan Amerikasta mm. Englantiin ja Pohjoismaihin; Suomessa se tuli yleisemmin tunnetuksi viime vuosisadan lopun realistisen kirjallisuuden — Björnson, lbsen, Canth — ja erityisesti teatterin myötä. Äidilleni olivat tuttuja myös varhaistaistelijan Fredrika Bremerin, samoin Fredrika Runebergin ym. kirjoitukset ja kirjat, sillä tulisieluisena hän eli kiihkeästi myötä naisasiataistelussa. Sen tuloksia oli mm. naisten äänioikeus, jonka Suomi, ensimmäisenä maana Euroopassa, myönsi vuonna 1906. — lsälleni lienee laskettava ansioksi, ettei hän estellyt tätäkään äitini aatteellista toimintaa; valistuneet miehet yleensä ymmärsivät asian tärkeyden.

Äitini joutui varhain leskeksi ja vastaamaan — ilman mitään tiettyä ammattipätevyyttä — yksin perheestään, mutta naisasianaisena hän silti osallistui vielä kolme leskeysvuosikymmentäänkin aktiivisesti yhteiskunta- ja yhdistyselämään, useimmiten johtopaikalla.

Nuoruutensa ajan naisten elämän ahtautta äitini muistelee eräässä naistenpäiväpuheessaan mm. näin: ”Ei ollut herätty. Ei uskallettu. Ei oltu itsenäisiä. Elettiin miesten maailmassa. Elämää ja maailmaa katsottiin rakosesta, jonka suuruuden mies määräsi. Niitä, jotka pyrkivät avaamaan kodin oven, pidettiin epänaisellisina, ne jotka ymmärtävien miesten avulla pääsivät astumaan veräjälle asti, olivat kansanvillitsijöitä. Jos jollakulla olisi ollut halua avartua, tutustua yhteiskuntaan, valtioon, vaihtaa mielipiteitä, oppia, niin hän näki edessään ennakkoluulojen korkeat muurit ja vähitellen luopui yrityksestään.” Hän muistelee edelleen, miten täynnä pyhää vihaa hän oli nuorena nähdessään naisen syrjityn lapsipuolen elämän; kerran hän suorastaan itki kuullessaan Minna Canthia halvennettavan sivistyneessä seurassa, jossa oli mukana naisiakin ja jossa keskusteltiin hänen herätys- ja taistelukirjoituksistaan. ”Olin lukenut hänen kirjoituksiaan ja lämmennyt.”

Naisasian alkuvirikkeen nuori Eva Sarlin ilmeisesti sai Viitasaaren kappalaisen puolisolta Eva Landgrenilta (myöh. Kalima), joka mainittiin myös näytelmäharrastuksen yhteydessä. Hän oli pitäjän säätyläisnaisten keskushenkilö, joka kokosi ympärilleen Suomen naisyhdistyksen (perustettiin 1884) Viitasaaren osaston, tuki kulttuuririentoja ja toimi mm. koulujen perustamiseksi. Hänen herättävä osuutensa äitini elämässä lienee ollut huomattava, eikä hän ollut vain henkisten virikkeiden antaja, vaan ohjasi nuorta äiditöntä ystäväänsä, jonka vanhemmat sisaretkin olivat jo poissa kotoa, myös käytännön asioissa. Niinpä Einar-enoni tytär Rauha Kauppinen muistaa äitini kertoneen, että rouva Landgren-Kalima neuvoi hänelle, millainen kihlajaisasu (pusero ja hame) oli sopiva Eva-neidolle.

Äitini joutui naimisiin nuorena, mutta hän ei uppoutunut kotiin, vaan oli yhteiskunnallisesti valpas nainen ja etsiytyi samanhenkisten seuraan, milloin se oli mahdollista. Laihialla, jonne vanhempani muuttivat 1900 — äiti oli silloin 24-vuotias — hän pääsi liittymään sikäläiseen naisyhdistykseen; Vaasa-lehden ensimmäisestä vuosikerrasta (1902) näin kokousuutisen, jossa kerrottiin, että rouva Eva Hagelberg oli valittu Laihian naisyhdistyksen edustajaksi Suomen naisyhdistyksen yleiseen kesäkokoukseen.

Haapamäellä ja Ähtärissä ei tiettävästi toiminut naisasiayhdistystä, mutta äiti seurasi naisasian kehitystä Alexandra Gripenbergin toimittamasta Koti ja yhteiskunta -leh-destä, joka ilmestyi 1889—1911, ja oli Maikki Fribergin toimittaman Naisten Äänen — se alkoi ilmestyä 1905 — innokas lukija, levittäjä ja avustajakin. Lehti oli vuonna 1907 perustetun ja nuorsuomalaisille läheisen Suomalaisen Naisliiton äänenkannattaja, ja tähän leiriin äitikin liittyi.

Yhteyden muihin Suomalaisen Naisliiton jäseniin äitini sai paitsi yhteisen äänenkannattajan avulla myös käymällä liiton vuotuisilla kesäjuhlilla. Muuan niistä pidettiin 1910-luvun alkupuolella Jyväskylässä, ja osanottajat on valokuvattu Harjun näkötornin edessä. Äitini seisoo, pitkä kun oli, takarivissä (päässään ajalle ominainen valkoinen hattu, jota somistaa suuri musta ”plyymi”), ja etualalla näkyy monta liiton kuuluisaa jäsentä. Keskisuomalaisia ja entisiä jyväskyläläisiä äitini naisasiaystäviä ja 
-tuttavia on kuvasta tunnistettavissa useita. Helsingissä asuessaan äiti toimi sikäläisessä Naisliiton osastossa ja kuului sen johtokuntaan. Hän oli puuhaamassa eri naisjärjestöjen suurta yhteiskokousta, joka pidettiin Vanhassa ylioppilastalossa, ja omassa osastossaan hän järjesti kerran keskisuomalaisen illan, jossa mm. uuden Keskisuomalaisen osakunnan tytöt esittivät naisen aseman kehitystä ilmentävän kuvaelmasarjan Kivikauden naisesta nykypäivään. Kun osaston oli taloudellisten vaikeuksien vuoksi luovuttava omasta huoneistosta, äiti ostatti Hannes Tepolla osaston kauniita, arkkitehdin piirtämiä huonekaluja ja niihin liittyviä, Käsityön Ystävien valmistamia tekstiilejä. Siten Suomalainen Naisliitto on ollut osa kotiamme.
Keljoon muutettuaan Eeva-äiti liittyi Suomalaisen Naisliiton Jyväskylän osastoon ja oli keskeisiä henkilöitä puuhattaessa Minna Canthille muistopatsasta. Sen hyväksi myytiin Viivi Puolakan suunnittelemaa ja nuoren Minnan kuvan somistamaa adressia, ja tästä toiminnasta sekä rahoituksesta vastasivat Rauha Kilpikoski-Huuskonen, Alice Girsen, Olga RisuJa ja Eeva Raekallio. Patsaskilpailun voitti Pauli Koskinen, ja patsas, joka kuvaa Minna-neitoa, pystytettiin — kokonaan naisliittolaisten hankkimin varoin — Jyväskylän Kirkkopuistoon.

Naisasianainen äitini oli ilmeisesti myös kasvattaessaan minua. Hän ei vaatinut minulta ennestään vain naisuuden perusteella tytölle kuuluneita käsityö-, ruoanlaitto- ja kodinhoitotaitoja, vaan salli minun ”toteuttaa itseäni” eli harrastaa omia mieleisiä asioita: sain leikkiä, kirjoittaa, näytellä, järjestää juhlia, puuhata toverikunnassa. Toisaalta ei suuren täysihoitolan pitäjä olisi voinut päästääkään opettelevaa Iieden ääreen, ja ompelukone puolestaan oli niin vanha, että neulankatkeamisen pelko esti sen käytön! Kun ainoana kansakouluvuotenanikin olin, tuntien myöhäisyyden vuoksi, vapaa käsitöistä (oppivelvollisuutta ei vielä ollut) ja kun kutomisyritykseni kilpistyi ylivoimaisiin vaikeuksiin, ehdin aikuiseksi vailla käsityö- ja taloustaitoja. Lieneekö äiti omaksunut Minna Canthin ajatuksen, ettei kaikkien tule tehdä käsitöitä, koska siten riistetään työmahdollisuuksia käsitöillään ansaitsevilta, vai osasinko minä haluttomuudessani käyttää hyväkseni kotimme olosuhteita. Tiettyjä taitoaukkojani äiti avioliittovuosinani itse paikkaili auttamalla minua monella tapaa.

Äitini olisi suonut tyttärilleen mahdollisimman hyvän koulutuksen. Minua kaksitoista vuotta vanhemman siskoni koulunkäynti kuitenkin keskeytyi sairauden vuoksi, ja hän jatkoi keskikoulun loppuun kotiopettajan johdolla. Suurta iloa äidilleni tuotti se, että minä olin terve ja niin innostunut koulusta, että puoliväkisin lähdin vain 9-vuotiaana ”kummisedän kouluun”, Haapamäen yhteiskouluun, jota vanhempani olivat olleet perustamassa ja jota johti kummini Tauno Jatkola. Olin vasta aloittamassa II luokkaa, kun isä kuoli. Äiti koulutti minut kuitenkin ensin ylioppilaaksi, sitten yliopistossa ja sääteli elämäänsä sen mukaan.

Kun Jyväskylän yhteislyseon lehtorina sain Suomen Kulttuurirahastolta stipendin vuodeksi 1950—1951 tieteellistä tutkimusta varten, äiti — silloin jo paljon yli 70 :n — alttiisti otti huolehtiakseen Lylystä ja Pälvestä Keljossa, jotta minä pääsin Helsinkiin ja arkistoihin. Mutta äitini kuoli stipendivuoteni päätyttyä ja pian sen jälkeen mieheni, enkä minä — vailla lesken eläkettä ja nuorimman lapsen, Virin, ollessa aivan pieni — voinut enää jatkaa stipendityötäni, jonka valmistumisella olisin voinut vähäiseltä osin kiittää lastansa uhrautuvasti kouluttanutta äitiäni. Kirjahyllyssämme kertovat vielä Naisten Äänen (Hannes Tepon sidottamat) vuosikerrat ja monet kirjat, mm. laaja Naisasialiikkeen historia, äitini aktiivisesta naisasian harrastamisesta, ja hänen kirjallisen jäämistönsä puheissa on monta, joissa naisen kehittäminen ja ”vapauttaminen” on mukana keskeisesti.

Raittiusasia

Naisasia ja raittiusasia kytkeytyivät äitini elämäntyössä yhteen samoin kuin hänen suuresti ihailemansa Minna Canthin kirjallisessa työssä: naisen omanarvon tunto oli herätettävä, niin ettei hän sallisi kodissaan häntä itseään ja koko perhettä orjuuttavaa ja alentavaa juoppoutta. Koska harva tietää alkoholin sietämisen rajansa, ehdoton raittius olisi paras ratkaisu.

Tämä oli myös isäni Iivari Raekallion kanta. Kumpikin oli absolutisti. Isäni osallistui rautatieläisten raittiusrientoihin innokkaasti jo vuosisadan alussa Laihialla ollessaan: hän perusti Vaasan ratajakson rautatieläisten raittiusyhdistyksen, ja muistokirjoituksista päätellen hän kuului rautatieläisten raittiusjohtajiin koko elämänsä ajan. Raittiustyössä puolisot siis olivat — toisin kuin politiikassa — rintamatoverit.

Kieltolain voimaan astumisen kunniaksi äiti järjesti lnhassa kotimme ikkunoille juhlavalaistuksen, ja samana päivänä hän kansalaisjuhlassa piti voimakkaan puheen, joka on täynnä toivoa ja uskoa. Mutta laki ei poistanut alkoholiongelmaa, ja murhemielin hän sitten Helsingissä seurasi Teekkarilan ikkunoista, miten lain kumoutuessa viinakaupan oven eteen muodostui ostajien valtava jono — joukossa naisiakin — avaamispäivää edeltäneenä iltana.

Tiettyä avaruuttakin alkoholiasiassa äitini osoitti: muuan Teekkarilan entinen asukas (kaupunginarkkitehti Niilo Mattila) kertoi hänen sanoneen, että tulevan vaimon olisi hyvä nähdä miehensä humalassa ennen avioliittoa, koska in vino veritas eli näin paljastuisi, millainen mies pohjimmiltaan on. Perheessämme muistetaan niin ikään hyvin, miten Sylvi-siskon Eevalle antama ja tarkoin talletettu mesimarjamehu oli vuosikymmenessä parissa muuttunut viiniksi ja miten se silti kelpasi sekä Eeva-anopille että Hannu-vävylle, kahdelle raittiusintoilijalle! Kumpikin niin ikään otti vastaan äidin viimeisenä kesänä Viitasaarella tarjotun hienon ”mehu”-lasin, kaiketi tahtomatta torjua rakkaan sukulaisen vieraanvaraisuutta.

Raittius oli itsestään selvä asia perheessämme ja kodissamme, eikä siitä siellä keskusteltu. Nuorisoseuratyössä äiti kyllä sekä puhui että alusti keskusteluja raittiudesta, ja raittiuden edistämiseksi hän myös lausui Keski-Suomen Naistenpäivien syntysanat. Niin ikään hän asetti juuri raittiuden ensimmäiselle sijalle vastatessaan helmikuun 2. päivänä 1926 Keskisuomalaisen eräille maakunnan naisille osoittamaan kiertohaastatteluun: ”Mitkä ovat ne kysymykset, joissa Keski-Suomen nainen tahtoisi ja voisi olla tällä hetkellä mukana maakuntaa ja maakunnan koteja kehottamassa?” Näin hän lausuu:

”Ensimmäiselle sijalle asettaisin r a i t t i u s k y s y m y k s e n. On kauhistavaa miten juoppous on levinnyt maakuntaamme tuottaen suurta onnettomuutta keskisuomalaiseenkin kotiin niin henkisessä kuin taloudellisessakin suhteessa. Ja kaksinkertainen on rikos alkohoolin käyttäjän omallatunnolla, rikos jumalallista ja maallista lakia vastaan. Keski-Suomen naisen tulisi lämmöllä ja vakaumuksella ajaa raittiusasiaa maakunnassamme, 1) olemalla itse ehdottomasti raitis, 2) pitämällä huolta siitä, ettei hänen kotinsa — hänen pyhättönsä— seinien sisälle myrkkyneste pääse tunkeutumaan ja 3) auttamalla kaikella kekseliäisyydellään kieltolakiviranomaisia heidän usein ylivoimaisessa, vaikeassa tehtävässään.”

(Toiselle sijalle äiti on asettanut siveellisyyskysymyksen, kolmanneksi rauhanaatteiden ajamisen ja neljänneksi ammatillisen kotitalous- ja käsityötaidon kohottamisen sekä maalaiskotienkin saattamisen uudenaikaisemmalle ja entistä käytännöllisemmälle kannalle.)

Siskollani ja minulla on ollut harvinainen onni raittiusasian alueella: isovanhem
piemme ja vanhempiemme kodit sekä omat kotimme ovat olleet raittiit.

Keski-Suomen Naistenpäivät

Keski-Suomen Naistenpäivien alku liittyy nuorisoseuratyöhön ja raittiusasiaan, ja niiden syntysanat lausui Eeva Raekallio Keski-Suomen nuorisoseuraväen syyskokouksessa, joka pidettiin 1923 Haapamäen nuorisoseurantalossa.

Elettiin kieltolain aikaa, mutta laki ei ollut taannut raittiutta ja tilanne oli vaikea sekä kodeissa että yhteiskunnassa. Kun nuorisoseuratyö ja raittius olivat kuuluneet yhteen liikkeen alkuajoista asti, tänäkin kokoontumiskertana oli ohjelmassa raittiuskysymys; sen alusti kansanopiston johtajatar Impi Sirkka.

Keskustelun kuluessa Eeva Raekallio ehdotti, että Keski-Suomen naiset kutsuttaisiin koolle pohtimaan alkoholi- ja raittiustilannetta, olihan heillä huomattava vaikutus kotien henkeen ja nuorisoon. Intomielin Elsa Hästesko (Heporauta), kirjailija ja aatteiden ajaja, joka miehensä filosofian tohtori F. E. Hästeskon (Heporaudan) kanssa oli tuolloin maakunnan keskeisiä henkilöitä, kannatti ajatusta ensimmäisenä. Hän ryhtyi sitten ajamaan asiaa mm. Jyväskylän lehdistön avulla. Helmikuussa 1924 päivät pidettiin, ja Kunnallistalo (nyk. Kaupungintalo) täyttyi maalais- ja kaupunkilaisnaisista ääriään myöten.

Naistenpäivien pitämistä ehdottanut Eeva Raekallio oli saanut tehtäväkseen alustaa keskustelukysymyksen kokoontumisen mahdollisesta jatkamisesta, ja vastaus oli innostuneen yksimielinen. Niin alettiin kokoontua vuosittain samaan aikaan: helmikuun toisena lauantaina ja sunnuntaina (joskus ohjelmaa oli pitemmältikin), ja vaikka kokoontumispaikka sittemmin vaihtui ns. Valtiontaloksi sekä 1950-luvulta Jyväskylän yliopiston juhlasaliksi, henki pysyi samana ja osanottajia riitti salin täydeltä: läsnä saattoi olla kahdeksansataakin naista. Monesta perheestä on naistenpäivillä käyty jo kahdessa, joistakin jopa kolmessa polvessa, samoin on saatettu suorittaa ohjelmaa ”polvittain” (esim. Eeva-äiti, Vuokko-tytär, tyttärentytär Pälvi). Huvittavana detaljina muistetaan naistenpäivien alkuajoilta, miten mukana oli myös kaksi eläkkeellä olevaa arvokasta herraa: nimismies Schlüter, Elin-tätini mies, sekä metsänhoitaja Cannelin. (Nainen ja elämä -lehden 8.—9. numerossa 1954 s. 6 on Impi Sirkan muistelma Ensimmäiset naistenpäivät Jyväskylässä. Hän kertoo mm. Eeva Raekalliosta.)

Naistenpäivien ohjelmassa on aina ollut sekä henkisten että taloudellisten alojen esitelmiä, runsaasti taideohjelmaa, näyttelyitä, kirkkotilaisuuksia, keskusteluja, ohjelmallisia juhlapäivällisiä jne. Puhujiksi on pyydetty lähinnä koko maassa tunnettuja naisia, alkuaikoina esimerkiksi Maikki Friberg, Hedvig Gebhard, Miina Sillanpää, Laimi Leidenius ym. Aikana, jolloin radio ja televisio olivat harvinaisia ja jolloin lehtiä ilmestyi vielä vähän, päivillä saatiin monenlaista tietoa ja virkistystä sekä monenlaisia herätteitä. Päivät heijastivat vaikutustaan myös ulospäin; niinpä esimerkiksi Jyväskylän talouskoulu syntyi naistenpäivien aloitteesta, ja moniaalla maassamme Keski-Suomen Naistenpäivistä on saatu virike vastaavanlaisiin kokoontumisiin.

Vasta 1960-luvun lopusta lähtien Keski-Suomen Naistenpäivät ovat supistuneet osanottajamäärältään ja ohjelmaltaan. Julkiset viestimet ovat nyt kaikkien ulottuvilla, eikä tiedottavia ja herättäviä tilaisuuksia kaivata siten kuin päivien alkuvuosikymmeninä; lisäksi pidentyneet viikonloput vietetään nykyään mielellään perhepiirissä. Silti Keski-Suomen Naistenpäivät ovat jatkuneet jo puoli vuosisataa. — Vuoden 1979 Naistenpäivät olivat viimeiset.

Eeva-äiti oli aktiivinen naistenpäiväläinen koko 1920-luvun ajan, Helsinkiin muuttoonsa asti. Hän kuului ohjelmat suunnittelevaan toimikuntaan, jota silloin johti useita vuosia tohtorin rouva lngeborg Becker, ja suoritti ohjelmaakin, mm. esitteli ns. Tulenheimon komitean mietinnön uudesta lääninjaosta (joka ei toteutunut).

Helsingin-vuosinaan äiti harvoin pääsi työnsä vuoksi mukaan naistenpäiville. Vuonna 1933 hän on pitänyt siellä esitelmänomaisen puheen aiheesta Naisasian kehitys maassamme ja maakunnassamme; se on julkaistu kahtena osana Keskisuomalaisessa helmikuun 15. (?) ja 16. päivänä 1933. Tervehdyksiä äiti kyllä sai ja lähetti, ja 1935 Keski-Suomen Naistenpäivät kutsui Eeva Raekallion kunniajäsenekseen seuraavalla kirjelmällä:

Rouva Eeva Raekallio
Helsinki

Keski-Suomen XII Naistenpäivät — tuntien Teidän suuret ansionne syntysanojen lausujana ja asian eteenpäin viejänä — ovat päättäneet kunnioittaen pyytää Teitä kaikkien tulevien Keski-Suomen Naistenpäivien toimikuntain kunniajäseneksi, toivoen, että vastaisilla päivillä niitten toimikuntien kanssa ja kautta tahdotte sytyttämäänne soihtua Keski-Suomen naisille edelleen viedä.

Jyväskylässä 15 p. helmik. 1935
Keski-Suomen XII Naistenpäivien Toimikunnan puolesta
Aili Salmi                       Ingeborg Becker
puheenj.                       puheenj.

Olga Luomi                   Maija Suosalmi
sihteeri                       sihteeri

Palattuaan kotimaakuntaansa 1942 vanhuusvuosiaan viettämään äiti jälleen osallistui naistenpäiviin, kunnes vuonna 1952 kokoonnuttaessa hänen paikkansa oli tyhjä ja satojen naisten joukko nousi hiljaisena kunnioittamaan Keski-Suomen Naistenpäivien perustajajäsenen ja kunniajäsenen muistoa.

Keski-Suomen Maakuntaliitto

Keski-Suomen Maakuntaliitto perustettiin 1929, ja sen perustamiskirjan allekirjoittivat Eeva Raekallio, Kaisu Parkkonen, Enni Lehmusvaara, 0. V. Sirkka, Juho Laitinen, Martti Korpilahti, Taavi Vilhula, Ahti Kärkkäinen ja E. Hartio.

Oman maakunnan henkeä tällä — milloin Satakunnan koillisosaksi, milloin Pohjois-Hämeeksi luonnehditulla — alueella oli ilmennyt jo 1800-luvulla, olipa Keski-Suomi saanut tuolloin myös oman maakuntalaulunsa, viitasaarelaissyntyisen opettajan Juho Laineen sepittämän. Mutta vasta 1920-luku merkitsi todellista maakunta-aatteen heräämistä: maakuntatoimikunnan perustamista, maakuntapäiviä ja lopulta maakuntaliittoa. Keski-Suomen maakunnan ja maakuntahengen kehkeytymistä edisti suuresti Martti Korpilahden kotiseuturunous, erityisesti hänen luomansa maakuntalaulu Männikkömetsät ja rantojen raidat, joka nopeasti omaksuttiin kautta maakunnan. Oman museon hanke, oman osakunnan puuhaaminen — kaikki ne ovat samaisen 20-luvun suuria maakunnallisia asioita, jotka sitten toteutuivat ja vahvistivat keskisuomalaisuutta.

Se, että äitini joutui mukaan myös maakuntaliiton perustamiseen, luontui hänelle hyvin: aina ja kaikkialla hän tunsi olevansa syvästi keskisuomalainen ja hän oli joutunut työskentelemään maakuntatasolla jo esimerkiksi nuorisoseuratyössä, osuustoiminnassa ja naistenpäivillä.

Marttatyö; Osuustoiminta

Eeva-äidin kodin ulkopuolelle suuntautunut toiminta ulottui myös marttatyöhön ja osuustoimintaan. Marttatyö alkoi maassamme kotien ja kotilieden vaalijain henkisenä valistustoimintana sekä samalla taloustaitojen edistämisenä raskaana sortovuonna 1899. ”Sivistystä kodeille” oli alkajayhdistyksen nimenä, mutta tätä nimeä vallanpitäjät eivät hyväksyneet ja Aili Nissisen ehdotuksesta nimeksi vaihdettiin Marttayhdistys.

”Maaseudulta tarjoutui suuret joukot sivistyneitä naisia työhön pääyhdistyksestä lähetettyjen lähettien avuksi ja heitä evästettiin matkalle neuvoilla ja ohjelmilla, että työ oli oleva etupäässä herättävää laatua”, muistelee äiti eräässä marttapuheessaan. Naisasia ja marttatyö kulkivat sikäli käsi kädessä, että marttatyökin halusi herättää naisissa itsetuntoa sekä harrastusta kunnan ja maan asioihin. ”Yhteiskunta on kaikkien yksityisten kotien yhteinen koti.”

Haaraosastoja syntyi nopeasti; kun äitini ensimmäisen maailmansodan aikaan liittyi työhön, niitä oli jo yli 200 ja jäseniä yli 30 000. Perheemme muutettua Ähtäriin marttayhdistyskin sai äidistä innokkaan työntekijän; hän oli aluksi sihteerinä, sitten puheenjohtajana. Vaikka henkinen valistus oli edelleen ohjelmassa tärkeällä sijalla, martat sodan pulavuosina työskentelivät paljon myös kotitalouden hyväksi, mm. jakoivat pula-ajan ruoka- ja leivonnaisohjeita ja ostivat yhteisiä työvälineitä ja koneita; marttojen luumyllyllä muistan jauhetun luita meidänkin kanoillemme. Kotien siisteyteen ja puhtauteen kiinnitettiin paljon huomiota, ja kotien viihtyisyys näyttää olleen äitini puheiden eräitä johtoteemoja.

Haapamäelle muutettuamme äiti oli taas puuhaamassa seudulle marttayhdistystäkin. Säilyneessä laajassa puheessaan hän selvittää marttatyön syntyä, leviämistä ja tavoitteita. Puheen lopussa hän, osittain vertauskuvallisesti, luonnehtii marttojen työsarkaa — sen ajan kukkealla tyylillä — seuraavasti: ”Laaja on Martta-yhdistyksen työmaa. On aaltoilevaa viljavainiota, on kukkivaa puutarhaa, on viheriöitseviä kukkanurmia ja orastavaa kevätlaihoa äsken kynnetyin vaoin. Kuva on valoisa ja toiveikas, mutta korpien polut ovat vielä varjojen peitossa ja suuret, kiviset raivaamattomat maat kutsuvat yhäti uusiin ponteviin uurastuksiin. Toivomme sydämistämme, että Haapamäenkin hiljan perustettu Martta-yhdistys osaltaan valkaisee korpien polkuja ja raivaa kivikoita niin hengen kuin aineellisuudenkin alalla, sillä ’vähät voimatkin paljon aikaan saa, kun on intoa, innostusta’.”

Kun käytettävissäni ei ole ollut enempää Ähtärin kuin Haapamäenkään martta-arkistoa, kuvaukseni äitini työosuudesta jää vaillinaiseksi. Mutta uskon hänen oman esimerkillisesti hoidetun kotinsa perusteella, että hän on innostuneesti johtanut marttoja kodinhoidon edistämisessä ja että hänen suositut puheensa ovat olleet ohjelmanjulistuksia, joita on pyritty toteuttamaan käytännössä.
          
Äitini kannatti osuustoimintaa ja kuului 1920-luvulla Haapamäen osuuskaupan hallitukseen sen ainoana naisjäsenenä. Kokouksissa, jotka kestivät tuntikausia, hän kävi muuten mielellään ja kiinnostuneena, mutta kärsi kovasti runsaasta tupakansavusta, joka aina täytti kokoushuoneen.

Kerran äiti sai tapahtumaan silloisissa oloissa ihmeen: osuuskaupan sivumyymälään — Kolkkiin tai Reinikkaan — valittiin hoitajaksi nainen. Kyseisen hakijan paperit oli jo pantu lattialle muiden hylättyjen kanssa, kun äiti sattui nostamaan ne katsottavakseen. Hän totesi naishakijan paperit loppuvaaliin kelpuutettujen mieshakijoiden papereita paremmiksi, ja niin oikeus voitti.

Maakunnalliseenkin osuustoimintaan Eeva Raekallio haluttiin mukaan: hän kuului ensimmäisenä ja silloin vielä ainoana naisjäsenenä Keski-Suomen osuuskauppojen piiritoimikuntaan ja joutui käymään päivän matkan vaativissa kokouksissa Jyväskylässä.

Sekä martta- että osuustoimintatyöstä äiti joutui varsinaisesti erilleen muuttaessaan 1931 Helsinkiin Teekkarilan johtajattareksi.

Rauhanaate ja vapaussota

Eeva Raekallio oli vakaumuksellinen rauhanaatteen kannattaja, pasifisti, ja sai — kuten monet muut aikaansa edellä eläneet ja elävät— myös huomata, että hänen katsottiin olevan ”väärässä leirissä”, sillä ymmärtämättömissä mielissä yhdentyivät varsinkin 1920- ja 1930-luvulla pasifismi ja epäisänmaallisuus tai ainakin ”vaaleanpunaisuus”.

Pasifistisista teoksista äitiini oli voimakkaasti vaikuttanut Bertha von Suttnerin maailmankuulu romaani Aseet pois, joka ilmestyi 1890 ja joka suomennettiin 1895. Kuvataiteiden alalta hän muisti vielä vanhana taulun, jonka hän oli nähnyt häämatkallaan Pietarin Eremitaasissa ja joka kuvasi naturalistisen järkyttävästi sotaan lähetettäviä miehiä ja heidän omaistensa epätoivoisia jäähyväisiä. Niin ikään äidin ”äänenkannattaja” Naisten Ääni ajoi toimittajansa Maikki Fribergin ansiosta rauhanaatetta. Rauhaa kohti -lehti puolestaan tuli äidilleni alusta alkaen, vuodesta 1925.

Ähtärissä asuessamme (1913—1920) äitini tutustui tunnettuun pasifistiin Juho Aatto Mäkiseen (nimimerkki J. A. M.), melkein itseoppineeseen kielineroon, joka mm. käänsi Leo Tolstoin Sodan ja rauhan sekä lukuisia ulkomaisia rauhanaatteen kirjasia, avusti koti- ja ulkomaisia lehtiä, toimitti ensimmäistä rauhanlehteämme Väinämöistä, oli Suomen Rauhanliiton keskeisiä jäseniä ja sittemmin kunniajäsen jne. (Hänen henkilötietonsa on julkaistu Eteläpohjalaisissa elämäkerroissa.) Mäkinen oli ulkonaisesti oudonlainen: harvinaisen pitkä, kömpelöliikkeinen, kumarahko sarkavaatteinen mies, mutta sisäisesti harvinaisen rikas: kymmenen kielen taitaja, kirjallisuuden tuntija, filosofi, kirjailija. Käsiala hänellä oli erittäin kaunis. Hän asui veljensä luona Mattilan talossa lähellä lnhan asemaseutua ja kävi usein kodissamme keskustelemassa rauhanaatteesta äitini, hengenheimolaisensa, kanssa ja tuomassa kirjasiaan. Isäni, joka muuten saattoi olla hankalankin mustasukkainen, salli J. A. Mäkisen oleilla meillä vapaasti, laski vain joskus leikkiä ”Eevan ystävästä”. Näen vieläkin Mäkisen suuren hahmon, kun hän istui ruokasalimme kaakeliuunin kupeella ”tambuuriin” vievän oven pielessä. Vielä myöhemminkin tämä aateveljeyden yhteys säilyi. Niinpä J. A. M. lähetti äidille 1931 syntymäpäiväonnittelun ja tiedusti: ”Kaiketi Tekin olette kerännyt nimiä kansainvälisen aseistuksen vähentämisen puolesta. Tulisi siten antaa painoa aseistariisumiskongressille, joka ensi helmikuussa kokoontuu Geneveen.”

Äitini rauhanvakaumus ei kuitenkaan merkinnyt vaaran hetkellä isänmaallisen velvollisuuden väheksymistä: vapaussodan sytyttyä hän lähti Vilppulan rintamalle kenttäemännäksi ja joutui johtamaan suurta kenttäleipomoa; 19-vuotias Lyyli-siskoni jäi huolehtimaan kodista, isästä ja pikkusiskosta ja isä jäi hoitamaan virkaansa.

Ennen tätä oli lnhassa jo ollut melkoisesti lähestyvän sodan tuntua: kapteeni Hans Kalm harjoitti vapaussotureita jäällä Tuomarniemen metsänvartijakoulun edustalla, ja kodeissa  — mm. meillä — ommeltiin miehille ns. lumipukuja, lakanakankaasta tehtyjä valkoisia hupullisia suoja-asuja estämään heidän erottumistaan lumisesta maastosta. Tuomarniemen soturiharjoittelijoita tuli myös minun asemasaliin järjestämääni lastenjuhlaan, koska illat olivat heillä pitkät. Äitini huomasi silloin joukosta varusteiltaan hyvin puutteellisen näköisen nuorukaisen ja antoi hänelle lämpimät villasukat. Pojan nimi oli Humppi ja hän oli kotoisin Karstulan seudulta. Hän kaatui heti sodan alkuvaiheessa.

Kapteeni Kalmkin vieraili perheessämme, ja kun hän lähti rintamalle, hän lnhan asemalla ennen junaan nousuaan taputti minua, seitsenvuotiasta, päälaelle ja virkkoi: ”Kirjoita sinä runoja, minä tappelen.”

Rintamalla äiti oli useita viikkoja, koko Vilppulan vaiheen ajan. Minä kirjoitin ahkerasti: ”Kenttäemäntä Eeva Raekallio, Vilppula, Kuutola.” Sekä äidin että meidän kirjeemme ovat tallessa, mutta niitä ei ole vielä luettu.

Vilppulan yliemäntänä oli opettaja Lilli Ahlberg Mäntästä ja äidin lähikumppanina ähtäriläinen ystävä, rovasti von Pfalerin Sylvia-tytär. Äiti on tallettanut heidän ”rintamakuvansa” kirjallisesti, samoin rintamatoverinsa Liisa Ilkan ja ”erään Soinin (= pitäjä) tytön”. Härmäläinen Liisa Ilkka oli lyhyesti ja aidosti kertonut sotaan lähtönsä: ”Mä möin itikkani ( = lehmäni), iskin pönkän oven etehen ja lährin”, ja suhtautumisessaan työhön ja sotureihin hän oli esikuvallinen. Kaikista näistä kuvauksista käy ilmi, miten suuresti äiti arvosti vaarallisessa ja raskaassa vaiheessa rinnallaan työskennelleitä.

Ruokaa kenttäemännät keittivät Kuutolan kutomakoulussa. Usein aamulla ei vielä tiedetty, millä ”poikia” päivällä ruokittaisiin, mutta kun saapui juna Etelä-Pohjanmaalta, se aina toi mukanaan leipiä, jauhoja ja muuta tarpeellista muonaa. Erään leipäsäkin mukana oli seuraava viesti: ”Onnia teile isänmaan sankarit. Herra olkoon teidän kanssa. Terve kaikille niille jotka näitä leipiä syö. Koskela Helmikuu
19 2/2 18.”

Kun miehet Vilppulan rintamalla makasivat kosken partaalla ampumaketjussa — koskeen pystytettiin sittemmin taistelujen muistomerkki —, kenttäemännät ryömivät viemään heille voileipiä. Hannes Teppo ja Eeva Raekallio totesivat, että Vilppulan kosken äyräällä oli lapualaisten myötä myös Hannes Teppo ja että tuleva vävy oli siis siellä saanut tulevalta anopiltaan evästä taistelun kuluessa. Taistelut Ruoveden Mannisella, Vaskivedellä ym. olivat kuumat, ja miehet joutuivat olemaan juoksuhaudoissa vuorokausimäärät. Kaatuneita tuotiin Vilppulaan paljon. Äitini hätäisestä muistiinpanosta luen: ”Eteläpohjalainen komppania II joukkue, kaikki 9 kaatunutta samasta joukkueesta: Iisakki Hella, Matti Pykäri, Antti Kortesluoma, Nikolai Holsti, Jaakko Mäki, Aukusti Välikangas, Antti Jussila, Anton Yliluoma, Kustaa Pakkala 15 p. maalisk., perj. kaikki.”

Vilppulan rintaman kenttäemännät olivat rohkeita: vaikka rakennuksesta ammuttiin nurkka, he jatkoivat työtään, ja vaikka asuinpaikan pappilan rovasti-isäntä istui parhaasta päästä perunakellarissa, jonne hänelle oli viety keinutuolikin, emännät eivät ehtineet eivätkä halunneet lymytä pommeja pakoon. Äitiäni huvitti kovin, kun kyseinen herra rovasti sai sodan päätyttyä huomattavan kunniamerkin! Rohkeutta naiset tarvitsivat myös silloin, kun valkoisten ensimmäinen tykki sijoitettiin keittolan viereen ja sen pamaukset olivat mahtavia; tähän tykkiin puolestaan punaiset keskittivät tulensa vaimentaakseen sen. Punaisten panssarijuna oli asemissaan kilometrin parin verran Vilppulasta etelään ja aiheutti niin ikään jännitystä.

Eeva-äidin demokraattista mieltä osoittaa se, että kun häntä ja Sylvia von Pfaleria pyydettiin emännäksi ylipäällikkö Mannerheimin junaan, äiti kieltäytyi: hän tahtoi hoivata tavallisia sotilaita, joiden joukossa oli hänen kotipitäjänsäkin Viitasaaren miehiä. Juuri heille hän sodan alkaessa kirjoitti tervehdyksensäkin, joka julkaistiin Keskisuomalaisessa. Se on äitini kirjoituksista ja puheista kiihkein ja retorisin, hurmautunut odotetusta vapaudesta, ja se päättyy huudahdukseen: ”Vapaustantereella tavataan!”

Vilppulassa äiti joutui viemään ruokaa myös valkoisten ottamille vangeille. Heille oli antaa vain korppumuruja pari kourallista. Oli järkyttävää, äiti kertoi, kun vangit hänen jalkojensa juuressa rukoilivat edes hitusen lisää eikä hän saanut antaa. Monet vangeista olivat Hämeen rauhallisia torppareita ja renkejä, jotka oli pakotettu mukaan punaisten joukkoihin. Eräät heistä päästettiin vapaaksi, kun heidän valkoiset isäntänsä saapuivat heitä noutamaan ja takasivat alustalaisensa tai palkollisensa kunnollisuuden ja viattomuuden.

Siskoni saatua jalkaansa veritulpan ja jouduttua makuulle äitini oli palattava rintamalta kotiin eikä hän siis päässyt mukaan, kun rintama alkoi edetä kohti Tamperetta ja suuria ratkaisevia taisteluita.

Vapaussodan päätyttyä eräät valkoiset johtomiehet syyllistyivät laittomiin tekoihin. Ylipäällikkö oli ehdottomasti kieltänyt sodan jälkeiset pikaoikeudet ja ampumiset, mutta Tuomarniemen metsänvartijakoulun kiihkovalkoinen johtaja ammutti ”punikkeja” edelleen ja ruumiit heitettiin venäläisten maailmansodan aikana kaivattamiin vallihautoihin, joista omaiset sitten etsivät heitä esiin ja aiheuttivat paikkakunnalla kummitushuhuja. Punaisten raakuudet puolestaan tiedetään, ja esimerkiksi ystäväperheemme von Pfalerin kaksi opiskelijapoikaa punaiset murhasivat Heinolassa ja heittivät ruumiit virtaan. Kummankin puolen julmuudet jäivät haavaksi äitini mieleen, samoin vankien kurjuus, sillä ne kaikki sotivat perusinhimillisyyttä ja oikeutta vastaan. Hänen rauhanaatteen rakkautensa lujittui. Suojeluskuntaa hän ei silti näytä vieroneen sen sotilaallisuudesta huolimatta, sillä 31.12.1918 laaditussa kirjeessä ähtäriläinen Santeri Suihko kiittää häntä ”kaikesta siitä uhrautuvasta toiminnasta, jota osoititte t.k. 27 päivänä Suojeluskunnan hyväksi toimeenpannun iltaman kaikinpuoliseksi onnistumiseksi”. Kiitoksen kohteina mainitaan myös Eeva Raekalliota juhlapuuhassa auttaneita.

Äiti sai sittemmin vapaussodan muistomitalin, Vilppulan ristin ja Sinisen ristin.

Asuessamme isäni kuoleman jälkeen Haapamäellä 1921—1931 suojeluskunnat ja Lotta Svärd -toiminta elivät voimakasta kauttaan ja niihin kuuluivat kaikki porvarillisesti ajattelevat. Äitini ei. Sillä vaikka hän oli ollut rintamalla, hän ei voinut liittyä lottiin. ”Minä en voi leikkiä sotaa”, hän usein lausui. Hänelle oli vastenmielinen asia myös lottien sotilaallinen asu, jossa tarkalleen määrättiin hameen korkeus maasta yms. Silti hän sanoi olevansa valmis lähtemään taas, jos maa tarvitsisi häntä hädän hetkellä. Tällainen poikkeuksellinen asenne vaati lujuutta; sitä voitaneen pitää myös epärealistisena, koska rauhan aikana oli opittava mahdollisen sodan varalle.

Helsingin-vuosinaan Eeva-äiti toimi aktiivisesti rauhantyössä, Suomen Rauhanliiton Helsingin yhdistyksessä ja Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton Suomen osastossa, jonka kunniajäseneksi ”monivuotinen arvovaltainen jäsen” kutsuttiin 17.3.1947 ”sydämellisesti kiittäen monivuotisesta uhrautuvasta työstä”.

Rauhanaatteeseen äitini ei sisällyttänyt vain kansainvälistä pasifismia vaan myös yksilöiden välisen ”rauhan” sekä ihmisen itsekasvatuksen. Eräässä rauhanystäville pitämässään puheessa hän lausuu: ”Me rauhantyön ystävät emme saa tehdä työtä ainoastaan jouduttaaksemme pysyvää maailman rauhaa ja aseistariisumista, vaan meidän on myöskin riisuttava aseet omasta sielustamme ja käytävä rauhan-työhön   lähimmässä ympäristössämme alkaen omasta itsestämme. — — Rauhan ystävä, kasvata itsesi r a k k a u t e e n, sillä mitä auttaa sinua kaikki tieto, kaikki taito? Se on rakkauden rinnalla, ilman rakkautta vain helisevää vaskea ja kiliseviä kulkusia, mutta yhdistettynä elävöittävään rakkauteen saavat tiedot ja taidotkin vasta suuria aikaan. R a u h a n t y ö n t e k i j ä! Opettele ajattelemaan lähimmäisestäsi hyvää, opettele puhumaan hänestä hyvää ja jos et voi puhua hyvää — vaikene, niin ei katumus vie yöuntasi. Elä haavoita puheillasi ja töilläsi toisen herkkää mieltä.” (Tässä vain muutama kohta laajasta vakaumuspuheesta.)

Rauhanaatteen sydämenasiakseen omaksuneelle idealistille Eeva Raekalliolle oli raskasta nähdä maailman ajautuvan toiseen maailmansotaan ja kokea, miten Suomi, jonka vapauden puolesta hän oli ollut mukana taistelemassa, menetti suuren alueen ikivihollisellemme. En tiedä, myönsikö hän sotavuosina rauhanaikaisen harjoittelun, ”sodan leikkimisen”, olleen tarpeellista vai säilyikö hänen alkuperäinen kantansa — vain vaaran hetkellä ”sotilaaksi” — loppuun asti. Mutta sen uskon tietäväni, että jos äiti eläisi vielä nyt, 1970-luvulla, hän sanomattomasti iloitsisi rauhanrakkauden yleismaailmallisuudesta ja rauhan turvaamiseksi suoritetuista toimista, onhan rauhanaate kallis jo maailman mahtajillekin.

Lastensuojelutyö

Sotiemme ylipäällikkö C. G. Mannerheim perusti vapaussodan jälkeen 1921 sotaorpojen ym. vaikeuksissa olevien lasten hyväksi toimivan Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton (myöh. nimi Mannerheimin Lastensuojeluliitto). Sen haaraosastoja perustettiin ympäri maata, mm. Haapamäelle maaliskuussa 1927. Eeva Raekalliosta tuli sen puheenjohtaja neljäksi vuodeksi, Helsinkiin muuttoon asti. Viikoittaisena kokoontumispaikkana oli puhelinkeskuksen hoitajan rouva Lindvallin koti, ja minulla oli tapana soittaa äidille tervehdykseni tuona iltana, meillä kun ei itsellä ollut puhelinta.

Osasto piti kesäisin yllä kerhomaata lapsille ja kustansi heille kerhoneuvojankin. Muu työ lienee kohdistunut avun tarpeessa olevien auttamiseen. Varoja kerättiin ompeluseuratoiminnalla ja juhlillakin. Näissä tilaisuuksissa puheenjohtaja tietenkin joutui esiintymään ja hänen lastensuojelupuheitaan on jokunen tallessakin.
Mannerheimin Lastensuojeluliiton Haapamäen osaston työ on jatkunut läpi vuosikymmenten vireänä.

Koulutoiminta

Eva Sarlin kasvoi kodissa, jossa toimittiin kansan valistamiseksi monella tavoin. Isä Konstantin Sarlin oli Viitasaaren kunnan ensimmäisenä esimiehenä innokkaasti ajanut mm. kansakoulujen perustamista ja kouluttanut omia lapsiaan, taloudellisista vaikeuksista huolimatta, paitsi Jyväskylän oppilaitoksissa useita myös yliopistossa. Niin ikään isä Konstantin kannatti kansanopistoaatetta ja toimitti Keski-Suomen Kansanopiston ensimmäisen vuosikurssin oppilaiksi Eva-tyttärensä ja Kokkilan palvelijattaren.

Eri asuinpaikkakunnillaan äitini ja isäni joutuivat mukaan myös koulutoimintaan. Niinpä he olivat — ratamestari Heikki Heinosen kanssa — keskeisiä henkilöitä, kun Haapamäen asemaseudulle alettiin puuhata yhteiskoulua. Nämä kolme henkilöä ”ovat Haapamäen yhteiskoulun syntyhistoriaan lähtemättömästi piirtäneet nimensä”, kuten 50-vuotias Haapamäen yhteiskoulu -juhlakirja kertoo (s. 9); heistä Heinonen edusti käytännön rakentajaa ja vanhempani ideoijaa ja toteuttajaa. Koulu aloitti toimintansa 1907.

Koulun perustamiseen liittyi monta alkuhankaluutta, jotka edellyttivät intomieltä ja uhrautuvuutta. Juhlakirja kertoo (s. 10—12):

”Rouva ja herra Raekallio olivat intomielisiä, puuhakkaita ja pystyviä työn ja toimen ihmisiä, jotka löysivät työn ilon ahertaessaan monin tavoin nuorison ja yhteiskunnan hyväksi. Kuten ratamestari Heinoselle heillekin oli työ koulun hyväksi vuosikausia eteenpäin, vieläpä paikkakunnalta muuton jälkeenkin, kaikki kaikessa. — Kun tällaisten uskollisten rinnalla oli paljon muita sivustatukea antamassa, ei oikeastaan ollut ihme, että koulu syntyi, vaikka käytännölliset vaikeudet olivat tavattomat. Kun nyt koulun perustaminen oli teoriassa tosiasia, käytännölliset tehtävät olivat edessä. Kouluviranomaiset oli saatava asialle myötämielisiksi, tarvittavien varojen hankintaan oli ryhdyttävä ja oli löydettävä huoneisto, jossa koulu voisi aloittaa toimintansa. Kaikkihan oli luotava täydelleen tyhjästä. — Pariin otteeseen kävi lähetystö, jossa Eeva Raekallio ainoana naisena oli mukana, ”Koulutoimen Ylihallituksen jäsenten ja senaattorien luona” maaperää muokkaamassa. Kouluhallituksen silloinen ylijohtaja vapaaherra Y. K. Yrjö-Koskinen, jolla vuosikymmen aikaisemmin Jyväskylässä seminaarin johtajana toimineena oli ”lukkarinrakkautta” Keski-Suomea kohtaan, osoittautui asialle suopeaksi. Hän mm. lupasi puoltaa oppilaitokselle valtion apua sitten kun koulua oli yksityisin varoin pidetty pystyssä säädetyt kaksi vuotta, mikäli koulu silloin täyttäisi valtionavunsaannille välttämättömät ehdot. — Kun tuo asia kaksi vuotta myöhemmin tuli ajankohtaiseksi, istui vapaaherra Yrjö-Koskinen jo ao. senaattorintuolissa. — Perustettavaan kannatusyhdistykseen kerättiin jäseniä ja Keuruun kunnanvaltuustolta tiedusteltiin mahdollisuutta saada aloittaa koulu Haapamäen kansakoulun huoneistossa.
Kolmihenkinen toimikunta, johon kuuluivat kunnanlääkäri Oskari Heikinheimo, rouva Eeva Raekallio ja pastori Alfr. Saraste, sai tehtäväkseen laatia Keisarilliselle Senaatille ”alamaisen anomuksen” yhteiskoulun perustamisesta Haapamäelle. Asianmukainen vahvistus saatiin 6. p:nä syyskuuta 1907. — Kannatusyhdistyksen perustava kokous pidettiin kahta päivää myöhemmin. Yhdistykseen liittyi 109 jäsentä, joista n. kolme neljäsosaa oli haapamäkeläisiä, loput Keuruulta, Kolhosta ja Pihlajavedeltä. Iivari Raekallion säilyneiden muistiinpanojen mukaan oli kannatusyhdistykseen liittyneitä jäseniä lopuksi n. 250. Koululle valittiin väliaikainen johtokunta — joka muuten seuraavassa, joulukuun alussa pidetyssä kokouksessa vahvistettiin vakinaiseksi. Lippuäänestys antoi johtokunnan kokoonpanoksi: asemapäällikkö Arvid Esko, rouva Eeva Raekallio, rautatienkirjuri Iivari Raekallio ja opettaja Akseli Salokannel Haapamäeltä, pastori Alfr. Saraste ja metsänhoitajanrouva Aleksandra Bergroth Keuruulta ja asemapäällikkö J. A. Pernu Kolhosta, varajäseniksi maanviljelijä Edv. Murtomäki ja vaunurevisori Aug. Blomqvist Haapamäeltä. — Seuraavana kesänä päätettiin järjestää koulun hyväksi arpajaiset, joiden järjestelytoimikuntaan valittiin jäsenet Haapamäeltä, Keuruulta, Kolhosta ja Pihlajavedeltä, kokoonkutsujina Eeva Raekallio ja Akseli Salokannel. — Kun vielä huoneistokysymys oli Keuruun kunnanvaltuuston ja kouluhallituksen toimesta saanut suotuisan ratkaisun, oli päästy ladun alkupäähän. Tuskinpa kukaan silloin osasi arvata, että tätä yksityisyritteliäisyyttä oli kestävä tasan 50 vuotta, ennenkuin valtio katsoi voivansa ottaa kokonaisvastuun siitä, mitä yksityisten uurastus kasvavien kansalaispolvien opillisen sivistyksen hyväksi vuosikymmenten kuluessa oli luonut.”

Keuruun kirkonkyläläiset vastustivat — poikkeuksena esim. metsänhoitajan rouva Sanni Bergroth — Haapamäkeä koulupaikkana ja halusivat koulun itselleen. Ratkaisevassa kokouksessa äitini lausui kipakassa loppupuheenvuorossaan: ”Me emme pyydä kirkonkyläläisiltä muuta kuin saada olla rauhassa.” Kun kouluhallituskin asettui Haapamäen kannalle, koulun tarmokkaat puuhaajat saivat sen myös pitää paikkakunnallaan.

Koulu aloitti toimintansa kansakoulun suojissa, mutta joutui kasvettuaan ryhtymään oman talon vaikeaan puuhaan. Keväällä 1908 perustettiin Haapamäen yhteiskoulun rakennusosakeyhtiö, ja 5-henkiseen rakennustoimikuntaan tulivat mm. Eeva ja Iivari Raekallio, jälkimmäinen sekä toimeenpanevaksi johtajaksi että rahastonhoitajaksi. Syystä perheemme eli Haapamäen yhteiskoulun asiaa päivittäin. Monia rahankeräyskeinoja oli keksittävä: iltamia, arpajaisia, ompeluseuroja. ”Paikkakunnan ponteva ja neuvokas naispolvi, puuhakas rouva Raekallio johtajanaan, oli pääasiassa niitä järjestämässä.” Ja jos rakennustyömiesten palkkapäivänä ei ollut rahaa kassassa, isäni hyppäsi vekseli kourassa Jyväskylän junaan ja nouti rahaa kaupungin pankista.

Rakennustoimikunnan ja kannatusyhdistyksen työn tuloksena Haapamäen yhteiskoulu sai oman komean rakennuksen jo syksyllä 1909. Vihkiäisjuhlassa kolmatta lastaan odottavalla Eeva-äidillä oli harteillaan juhlapäivällisten pääemännyys; lisäksi hän lausui veljensä Knut Sarlinin kirjoittaman juhlarunon. (Vuonna 1967, kun koulu täytti 60 vuotta ja uusi talo vihittiin, saman runon ydinosan esitti pääjuhlassa mainittu kolmas lapsi. Historiallinen hetki… )

Historiikin (s. 26) mukaan koulun vihkiäisjuhlaa ”seuraavana päivänä koulun opettajat ja oppilaat kävivät kunniatervehdyksellä koulun hyväksi kaikkensa uurastaneen herrasväki Raekallion ja ratamestari Heikki Heinosen luona, jonka ansiota oli mm. se, että rakennus valmistui aivan uskomattoman nopeasti”.

Äitini kuului Haapamäen yhteiskoulun johtokuntaan Korsholmaan muuttoomme asti eli 1907—1912, isäni oli puheenjohtajana saman alkuvaiheen ja palattuamme Keski-Suomeen, Ähtärin lnhaan, vielä 1915—1920, kuolemaansa asti. Vanhempani olivat uskollisia alkuun panemalleen yritykselle.

Ähtärissä Eeva Raekallio kuului kansakoulun johtokuntaan. Sen hankalimpia tehtäviä oli käsitellä kantelu, joka koski johtajaopettajan liian ankaraa kurinpitoa ja oppilaan ruumiillista rangaistusta; äidin sovittelu kuitenkin onnistui ja opettaja sai pitää virkansa.

Opetustyöhönkin äiti tavallaan ehti osallistua: hän piti lnhassa asuessamme asemanseudun lapsille vuosikaudet pyhäkoulua. Talvisin kokoonnuttiin asemarakennuksessa ja kesäisin aseman kauniissa puistossa. Kohokohta pyhäkoululaisille oli kesän runsaseväinen veneretki.

Koulutyö ja koulumaailma kiinnostivat äitiäni vielä isoäitivuosina. Hän kutsui Lyyli-siskon tyttären Aniitan Helsinkiin luoksensa asumaan ja käymään ensin valmistavan koulun ja sitten tyttökoulun, ja vielä Keljon kodissa hän eli myötä lastenlastensa kouluasioissa. Varmaan äiti olisi mielellään kuunnellut joskus myös tyttärensä tunteja, mutta koskaan en kutsunut häntä seuraamaan opetustani, ja tahdikkaasti hän pidättyi pyytämästä. Nyt olen pahoillani huomaamattomuudestani.

Puoluetoiminta

Äitini oli vakaumuksellinen ”nuorsuomalainen”, sittemmin edistyspuoluelainen— isäni vakaumuksellinen ”suomettarelainen”, sittemmin kokoomukselainen. Harvinaista itsenäisyyttä osoittaa se, että äitini ei muuttanut kantaansa, vaikka isäni oli hyvin kiinteästi mukana puolueensa toiminnassa.

lsälläni oli muutama Uuden Suomen osake, samoin Vaasa-lehden — äitini puolestaan oli ostanut yhden Keski-Suomen Sanomain osakkeen. Tämä lehti syntyi oikeistolaisen Keski-Suomi -lehden rinnalle suuntaerimielisyyksien vuoksi, ja sen perustivat ”vasemmistonuorsuomalaiset” (kuten Päiviö Tommila heitä luonnehtii Keski-Suomen lehdistön historian II osassa} agronomi K. W. Koskelinin johdolla; lehti ilmestyi 1911—1913.

Äitini kertoi, että kun hän kuului Haapamäellä vaalilautakuntaan isäni ollessa eduskuntaehdokkaana, lautakunnan jäsenet olivat varmoja siitä, että vaimo äänestää miestään. Silloin Eeva Raekallio menetteli näin: hän äänesti kaikkein viimeisenä koko vaalilautakunnan nähden ja veti — sopivaa naisehdokasta ei ollut — viivansa puoluetoverinsa K. W. Koskelinin kohdalle. Tämä herätti hämmästystä (ja luullakseni myös arvostusta).

Vanhempieni eripuolueisuus johti sekä murheellisiin että huvittaviin seuraamuksiin. Äiti kertoi sanomattomasti kärsineensä, kun hänen piti jatkuvasti emäntänä hoivata kodissaan ”väärän puolueen” miehiä, jotka poikkesivat isäni luo puhuja- ym. matkoillaan, ja hän oli itse varma siitä, että perheemme keskimmäisen lapsen Sirkku Eeva Kyllikin (1906—1907) synnynnäinen sydäntauti, joka vei pienokaisen kolmikuukautisena hautaan, johtui odottavan äidin henkisestä taakasta ja valtiollisesta huolestuneisuudesta.

Huvittavaa, joskin asianomaiselle aikanaan raskasta, oli vanhempien eripuolueisuuden heijastuminen lapsen nimeen asti. Kun odotettu kolmas lapsi syntyi keväällä 1910, vanhemmat sopivat lapsen nimeksi Vuokko Päiviö. Mutta äidin tietämättä isä lisäsi näiden nimien perään kolmanneksi Suomettaren, ja niin sitten suuren vierasjoukon ollessa läsnä pappi kastaa kapsahutti lapsen Vuokko Päiviö Suomettareksi. Äidilleni tämä nimiyllätys ei ollut mieluinen, kantoihan Suometar-nimeä tuolloin juuri isäni puolueen päälehti Uusi Suometar (nyk. Uusi Suomi).

Kyseinen Suometar sai lapsena paljon kärsiä erikoisesta kolmannesta nimestään, sillä serkkupojat kiusasivat milloin Aamulehdeksi, milloin Helsingin Sanomiksi tms. Kun menin Tuomarniemen metsänvartijakoululle kiertokouluun, rukoilin kulkiessani jäämatkan lnhan asemalta, ettei Jumala antaisi opettajan kysyä kolmatta nimeäni! Mutta annapa olla: opettajaksi ehdittyäni oppilaani kutsuivat minua Helsingin koulussani Suomettareksi, samoin aluksi Jyväskylässä (jonne edelliskoulustani siirtyi pari oppilasta), ja kun sitten Vuokko ja Hannes Tepolle syntyi ensimmäinen tytär 1941, hänestä tehtiin yksimielisesti uusi Suometar-tyttö (Päivi Lauha Suometar). Tällöin Eeva-mummukin jo täysin hyväksyi tämän muistokkaan perintönimen, jolla ei ollut enää minkäänlaista poliittista sävyä.

Helsingin vuosinaan (1931—1942) Eeva-äiti oli mukana oman puolueensa toiminnassa: hän kuului Kansallisen Edistyspuolueen naistenvaltuustoon ja Helsingin edistysseuran naisosaston johtokuntaan. Hänen tuolloisia aateystäviään olivat — paitsi oma veli Bruno Sarlin vaimoineen — mm. Katri Aitavuori (Kuoppamäki) ja Mandi Hannula; Hannulaa, kokenutta eduskuntanaista, äiti vaaleissakin äänesti. Oman osastonsa tilaisuuksissa hän on pitänyt muutaman puheen. Eräässä niistä hän kertoo, miten yksinäinen hän oli aikana, jolloin ”kaikki tuttavat kulkivat Lapuan liikkeen lipun alla Uusi Suomi hartauskirjanaan” ja jolloin hän sai edistyspuoluelaisena ja ”ståhlbergilaisena” tuntea olevansa musta lammas. Helsingissä hän pääsi omaan leiriinsä. Kyseinen puhe on äitini ainut runsaasti huumoria sisältävä.

Äitini puoluekannan muodostumisesta ei ole tietoa. Ainakaan patriarkkaisä ei siihen vaikuttanut, koska hän – näin äiti kertoi – ei ilmaissut eri puolueisiin kuuluville lapsilleen, ketä esimerkiksi vaaleissa äänesti. (”Kappas en minä sitä sano.”) Luultavasti äitini vakaumus muovautui routavuosien paineessa: hän piti ”suomettarelaisten” myöntymyspolitiikkaa vaarallisena Suomelle. Erityinen riemu äänessään äiti kertoi isäni sanoneen tästä myöhemmin: ”Sinä olit oikeassa.”

Puhuja, kirjoittaja, tallettaja, kertoja

Äitini puhujanura oli pitkä: ensimmäisen julkisen puheensa (johon isävanhus liitti uskonnollisen kommenttinsa, kuten nuorisoseuratyön lohkossa kerroin) hän piti nuorisoseuran 19-vuotiaana johtajana kesällä 1895 Viitasaarella, Porthanin puistossa, viimeiset puheet ajoittuvat 1940-luvun loppuvuosiin — puheita siis yli viiden vuosikymmenen ajan. Jokaisen työnsä ennalta huolellisesti suunnitellut äitini ilmeisesti kirjoitti kaikki puheensa, mutta niitä on säilynyt vasta 1920-luvulta asti. Puhujina kuuluisat Bruno-veli ja varsinkin Knut-veli joutuivat esiintymään usein myös valmistamatta ja onnistuivat aina; äidin tiedän puhuneen ex tempore vain 60-vuotis- päivällisillään, ja hän puhui hyvin.

Enimmät — kymmenkunta — Eeva Raekallion kirjoitettuna säilyneistä puheista liittyvät nuorisoseuratyöhön ja hän on pitänyt niitä johtamissaan Ähtärin ja Haapamäen nuorisoseurassa. Vierailevana puhujana hän näyttää käyneen ainakin Pihlajaveden nuorisoseuran 20-vuotisjuhlassa, Kuohun nuorisoseurassa sekä Myllymäen nuorisoseuran talon vihkiäisissä. Naistenpäiväpuheita on tallella viisi, Naisliitossa pidettyjä kolme, samoin rauhanaatepuheita ja marttapuheita, lastensuojelutyötä koskevia neljä — yksi niistä on pidetty Mäntässä —; muut liittyvät äitienpäivään, nuorten iltaan, Helsingin Kansallismielisen Edistysseuran Naistenosaston (mikä nimi!) tilaisuuksiin. Äiti on puhunut myös Haapamäen työväenyhdistyksen 40-vuotisjuhlassa 1946; hänet oli kutsuttu sinne syystä, että sittemmin työväenyhdistyksen perustaneet olivat olleet aluksi mukana Haapamäen nuorisoseurassa ja saaneet siellä yhdistyselämäkoulutuksensa.

Henkilöpuheita löysin kymmenkunta. Vanhin niistä on pidetty vappuna 1919 varhain kuolleen Jenny-siskon tyttären Aino Tommilan ja Väinö Vanhatalon häissä. Tämä nuorikko kuoli jo seuraavana keväänä, samoin vastasyntynyt pienokainen, kulkutautina raivonneeseen kuumeeseen. (Ainon häissä siskoni Lyyli ja hänen tuleva miehensä Aarne Tommila, morsiamen serkku, tapasivat ensimmäisen kerran.) Viimeisen puheensa tietylle henkilölle äiti lienee pitänyt 1948 keljolaiselle opettajalle Hilda Ekoselle tämän siirtyessä eläkkeelle. Muistopuheita on muutamia: isälliselle setäystävälle, lnhassa kesiään viettäneelle Kauhavan rovastille K. E. Bergrothille, jonka vaimo Dagmar (Daggi) oli äidin sydänystävä ja uskottu ja jonka koti vaikeina aikoinamme oli myös meidän kotimme; ratamestari Heikki Heinoselle, vuosikymmeniselle uskolliselle perheystävälle ja työkumppanille; maanmittari Klemens Elovaaralle, veljelliselle ystävälle, jonka vaimo oli Viitasaaren Ranineja. On myös syntymäpäivä- yms. puheita.

Olen lukiessani äitini puheita pyrkinyt tarkkailemaan niitä objektiivisesti. Ne ovat rakenteeltaan selkeitä ja niiden sisällys käsittelee puhujalle läheisiä aatteita siten, että havainnolliset esimerkit ja vetoomukset liittävät ne arkielämäänkin. Puhujan yleistiedot tuntuvat laajoilta, ja tuolloin tällöin hän siteeraa lukemaansa aatteellista tai kaunokirjallista teosta. Eeva Raekallion puheissa huomaa monia hyvän puheen tuntomerkkejä. Ja kun vertaa puheiden ajatuksia puhujan omaan elämään ja toimintaan, voin sanoa niiden yhtenevän.
    
Kirjoitetut puheet kertovat, m i t ä äitini puhui kulloisellekin yleisölleen. Mutta
m i t e n hän puhui? Ähtärin-vuosinamme olin pieni lapsi, Haapamäen-vuosinamme monipuuhainen koululainen ja toverikuntalainen, joten en ehkä edes kuullut moniakaan äitini puheista. Ilmeisesti Eeva Raekalliota kuunneltiin mielellään, koska häntä aina pyydettiin puhujaksi. Useimmat noiden kaukoaikojen kuulijoista ovat jo poissa kuten äitikin. Ystävämme Heikki Vääriskoski Haapamäen Riihosta toimi Haapamäen nuorisoseurassa myös äitini johtajakautena ja hän kertoi usein kuulleensa tämän puhuvan. Näin hän luonnehti puhujaa: ulkonaisesti suoraryhtinen ja arvokas, esiintymistavaltaan varma, mutta ei mahtipontinen vaan luonteva. Havainnollistaakseen Eeva Raekalliota puhujana Heikki Vääriskoski vertasi häntä koko Keski-Suomen ja koko maan tuntemaan valloittavaan puhujaan, kansanopiston johtajaan Impi Sirkkaan: tämä puhui inspiraation vallassa, vauhdikkaasti, eläytyneesti, mukaansa tempaavasti — Eeva Raekallio rauhallisemmin ja maltillisesti, mutta silti vaikuttavasti.

Minun on erittäin vaikea ymmärtää, miten äidilläni, suuren täysihoitolan emännällä tai suuren ylioppilasasuntolan Teekkarilan johtajattarella, riitti aikaa niinkin vaateliaaseen puuhaan kuin puheiden laatimiseen ja pitämiseen. Kotimme oli ahdas: samassa Haapamäen Lampilan huoneessa äitini kanssa asuin minä ja lisäksi siinä aterioi kahdesti päivässä neljä viisi opettajaa, ja taloustyötä riitti iltaan asti; myös Teekkarilassa Helsingissä tahti oli tiukka ja elämä rauhatonta. En muista nähneeni äitiä kirjoituspöydän ääressä puhetta sepittämässä – ilmeisesti hän siis suunnitteli puheensa vasta sitten, kun muut jo nukkuivat.

Paljon äiti myös kirjoitti, mutta tällä haavaa on vielä vaikea kuvata hänen kirjoittajankehitystään, koska hänen painettuja kirjoituksiansa on hänen jäämistössään vain ani harvoja eikä ollenkaan esim. varhaisvuosien tai esim. vapaussodan ajalta. Kirjoituksia on siis jäljitettävä vähäisten mieleenmuistumieni perusteella sanoma- ja aikakauslehdistä, mikä vie aikaa. Äiti kirjoitti paitsi omalla nimellään myös nimimerkkiä käyttäen; muistan hänen olleen lnhan-aikanamme Keskisuomalaisessa ainakin Vanhapoika.

Eeva Raekallion 60-vuotispäiväuutisen luonnehdintaan sisältyy Keskisuomalaisessa mm. seuraava maininta: ”Jo 14-vuotiaana tyttösenä hän kirjoitti ’Keski-Suomessa’ julkaistun kertomuksensa ’Kalastusretki’, ja sittemmin on hän vuosikymmenien kuluessa kirjoittanut ’Keski-Suomeen’ ja ’Keskisuomalaiseen’.” Viitasaaren Seutu puolestaan totesi: ”–– ––  hän on jatkuvasti avustanut sanomalehtiä”, ja Ilkka: ”— — hän on eri sanomalehdissä julkaissut sydäntään lähellä olevista asioista kirjoituksia.”

Nämä Eeva Raekallion ”sydäntä lähellä olleet asiat” saivat joskus kaunokirjallisen muodon, mutta useimmiten niistä syntyi artikkeli. Kaunokirjalliset tuotokset olivat lähinnä kuvauksia, tunnelmapaloja, muisteloita, esimerkiksi syvän surun — perheemme keskimmäisen lapsen kuoleman — tai hiljaisen perheonnen tunteen tai luonnonrakkauden synnyttämiä; on myös jokunen kertomus. Naisten Äänessä julkaistiin niistä muutamia, mutta eniten äiti lienee kirjoittanut johtamiensa nuorisoseurojen lehtiin, joita hän tavallisesti itse toimitti ja joilla oli aina sama nimi: Kipinä.

Kun muistin äidin joskus kertoneen, että hän, ”Lillukka”-nimimerkin taakse piiloutuen, kävi jyväskyläläisessä sanomalehdessä kirjeenvaihtoa Viitasaarelta pois muuttaneen Edith-siskonsa kanssa, ryhdyin etsimään äitini kadonneita kirjoituksia ensimmäiseksi tuolta suunnalta ja tuolta ajalta. Tätini vihittiin 1895, ja 1895 ilmestyi Jyväskylässä kaksi lehteä: vanhempi Keski-Suomi ja nuorempi Suomalainen – siinä alkutiedot. Kun setäni Jussi (Johannes) Hagelberg oli jonkin aikaa Suomalaisen päätoimittajana, aloin Jyväskylän yliopiston kirjastosta etsiä kyseisiä ”kirjeitä” ensin juuri setäni lehden filmikopioista. Ja sieltä ne sitten tulivatkin vastaani Maaseutukirjeitä-osastosta. Edith eli ”Sirkka”, isäni veljen pastori Uuno Hagelbergin (Raekallio) vaimo, kertoilee uuden olinpaikkansa – Koivulahden ja Merikarvian – näkymistä ja kuulumisista, ”Lillukka” viestii Viitasaaren asioita. Sanomalehti Suomalaisessa näkyy julkaistun myös äitini kuvaus Yhdestoista syntymäpäiväni, jonka mainitsin jo elämäkertaosastossa ja joka ilmestyi uudelleen Keski-Suomen Kansanopiston ensimmäisen vuosikurssin oppilaiden 1899 toimittamassa Kosken kuiskeita -albumissa yhdessä saman -arli-nimimerkin Haasiamaan koivu -kuvauksen kanssa.

Äitini päiväkirja avoimine tilintekoineen, pohdintoineen ja järkyttävine elämän — avioliitonkin — aallonpohjineen on liian intiimi käsiteltäväksi. Viimeisen kerran hän on kirjoittanut siihen minun hääpäiväni iltana, marraskuun 11 . päivänä 1936, ja lopettanut kirjoittamisensa vasta puoli neljältä aamulla. Päivä oli hänen elämänsä raskaimpia — sivuja on 36…

Ne, jotka kuulivat Eeva-äidin, ”Haapamummun”, Eeva-tädin kertoilevan muistojaan ja kokemuksiaan, muistavat myös, miten eloisa esittäjä hän oli ja miten sydämellisesti ja tarttuvasti hän saattoi nauraa jollekin hauskalle tarinalle. Harvinaisen paljon äitini olikin säilyttänyt mielessään perhemuistoja, sukumuistoja, kulttuurimuistoja. Jospa hän itse olisi tullut tallettaneeksi ne paperille — ja jospa me olisimme ymmärtäneet tallettaa nauhalle hänen ääntänsä ja kertomaansa.
 

Eeva Raekallio kuoli kotonaan Jyväskylän Keljossa ja hänet on haudattu Sarlinien sukuhautaan Viitasaaren vanhaan kirkkosaareen.     

   
Puhuja, kirjoittaja, tallettaja, kertoja — äitini monitahoisen elämän kiintoisa ja persoonallinen lohko.