FM Eeva Niinivaara o.s. Pedriks (1901-2000) toimi viron kielen ja kirjallisuuden lehtorina Helsingin yliopistossa vuodesta 1945 vuoteen 1969. Hänen aikanaan Helsingin yliopiston virolaisesta laitoksesta kehittyi kulttuurikeskus, jonka ansiosta virolainen kirjallisuus ja taide tuli tunnetuksi Suomessa ja suomalaista kirjallisuutta käännettiin viroksi.
Lapsuus ja opiskeluaika Virossa
Eeva Pedriks syntyi 20.12.1901 Siimustin seitsemän talon kylässä Virossa Pohjois-Tartonmaalla Jõgevan lähistöllä. Eeva Pedriksin vanhemmat olivat Põltsamaalla syntynyt maanviljelijä, kunnanvanhin (vallavanem) Karl Eduard Pedriks (1873–1951) ja Anna Päll (1869–1947). Sukupolvien ajan äidinpuoleisen suvun hallussa olevan kotitilan nimi oli Pälluri. Lapsuuskodin pihapiiriä vartioi tarinan mukaan Kaarle XII sotilaiden istuttamat lehmukset. Perheeseen kuului Eevan lisäksi hänen veljensä Oskar sekä hyvin arvostettu, sokea isoisä. Isolla tilalla tarvittiin myös palvelusväkeä.
Isä oli kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Hän aloitti paikkakunnalla osuustoimintapohjaiset yritykset, esim. osuusmeijerin, pankin, puimakoneosuuskunnan sekä oli paikkakunnan hautausmaan perustamishankkeessa mukana. Yhteiskunta ei suinkaan palkinnut ahkeraa miestä sodan jälkeen. Kolhoosissa oli tehtävä raskaita työvelvollisuuksia ja hänet kyyditettiin vuonna 1949 Siperiaan, missä hän myös kuoli vuonna 1951. Samoin Eevan veli kuoli Siperiassa.
Sodan aikana ja sen jälkeen yhteydet entiseen kotimaahan, Neuvosto-Eestiin, olivat vaikeat, miltei mahdottomat ja Eevalla oli huoli kotiväestä. Hänen maastamuutto Suomeen toi vaikeuksia kotiväelle, äiti joutui useiden tarkastuksien kohteeksi kummankin miehityskauden aikana. Neuvostomiehittäjät uhkailivat ja mm. Martin hankkimat vieraskieliset kirjat päätyivät hakkuupölkylle. Kesällä 1947 Eevan äiti menehtyi.
Lapsuus päättyi, kun Eeva muutti yhdeksänvuotiaana Tarttoon Eesti Tütarlaste Gümnaasium -kouluun ja täysihoitoon kummitätinsä Marie Fuksin kotiin. Koulu ei ollut mikä tahansa koulu, vaan vuonna 1906 perustettu ensimmäinen vironkielinen tyttölyseo, jonka synty oli lähtöisin Oskar Kallaksen, Jaan Tõnissonin, Peeter Põldin ja Heinrich Koppelin aloitteesta. Koulua ylläpiti kannatusyhdistys ja sen opetuskieli oli viro. Aino ja Oskar Kallaksen tytär, vuonna 1901 syntynyt Virve, oli Eevan luokkakaveri.
Ensimmäinen maailmansota varjosti koulunkäyntiä ja oli kaikenlaista rauhattomuutta. Viro itsenäistyi 24.2.1918. Jo seuraavana päivänä saksalaiset tunkeutuivat Tallinnaan. Alkoi yhdeksän kuukauden mittainen miehitys. Sen jälkeen alkoi sota Viron ja Neuvosto-Venäjän välillä talvella 1918-1919.
Vuonna 1919 koulusta valmistui joka tapauksessa sen ensimmäinen ylioppilasluokka. Eeva pääsi ylioppilaaksi ensimmäisten joukossa 6.6.19019. Aikaisemmin valtion virallisilla kouluilla oli ainoastaan ollut tutkinto-oikeus. Ensimmäisestä luokasta lähtien koulussa opiskeltiin ranskaa, saksaa ja venäjää sekä yhden vuoden latinaa. Eeva sai hyvät pohjatiedot vieraissa kielissä. Viron kielen opettajana toimi Villem Grünthal-Ridala, josta myöhemmin tuli Helsingin yliopiston viron kielen lehtori. Eeva Niinivaara sai jatkaa Ridalin jälkeen samassa tehtävässä yliopistolla vuosikymmenien ajan.
Yliopisto-opiskelua ja opettamista
Eeva Pedriks toimi sijaisopettajana kotikylänsä kansakoulussa heti ylioppilaaksi tulonsa jälkeen. Hän opiskeli Tarton yliopistossa filosofisessa tiedekunnassa taidehistoria pääaineenaan sekä viron kieltä ja filosofiaa. Pääaineen opettaja oli ruotsalainen professori Helge Kjellin, jonka ylioppilasassistenttina Eeva toimi vuosina 1922-1924. Toinen ansioitunut opettaja, runoilijana tunnettu, oli Helsingin yliopistosta maisteriksi valmistunut Gustav Suits, joka pakeni toisen maailmansodan aikana Ruotsiin, ja jossa jatkoi runoilijan uraansa. Myös suomen kieltä Eeva opiskeli lehtori Hilja Kettusen johdolla.
Seuraavaksi oli muutto Võrun kaupunkiin opettajaseminaarin opettajaksi vuosiksi 1928-1930. Opettajan oikeudet Eeva oli saanut Tarton yliopistossa didaktis-metodisen seminaarin yhteydessä. Opetettavat aineet olivat viron kieli ja kirjallisuus. Myöhemmin avioiduttuaan ja muutettuaan Suomeen Eeva täydensi opettajan pätevyyttään Heinolan seminaarissa erivapauden turvin.
Lyhyt avioliitto Martti Niinivaaran kanssa
Opettajan työt päättyivät sitten 12.6.1930. Eeva Pedriks ja Martti Sakari Niinivaara vihittiin kesäkuun 18. ja 20. päivänä 1930. Ensin oli siviilivihkiminen ja sitten kirkolliset häät. Kuukautta ennen oli otettu kuulutukset Võrussa ja Helsingissä. Mutta missä ja miten nuoret kohtasivat ja rakastuivat?
Keväällä 1929 Eeva oli käymässä Tartossa Kreutzwaldin seuran asioilla ja samalla Emakeele Seltsissä, jossa työskenteli maisteri Martti Niinivaara Suomesta. Martti Niinivaaralla oli toiveena löytää väliaikainen asunto ja hän halusi myös siinä samalla kohentaa jo nyt hyvää viron kielen taitoaan. Eeva soitti kotiinsa Pälluriin ja niin asunto järjestyi. Ei aavistanut asianomaiset, että tuleviin appivanhempiin tutustuttiin heti alussa.
Martin palattua Suomeen kirjeenvaihto jatkui nuorten kesken. Jouluaattona 1929 Eeva matkusti Martin luokse Helsinkiin. Sormukset vaihdettiin samana päivänä Kaisaniemen puistossa Nuori hirvi -patsaan luona. Kihlajaiskahvit nautittiin Martin vanhempien Helmi ja Verneri Niinivaaran luona Fredrikinkatu 42:ssa.
Eevan opetustyö jatkui kevätlukukauden Vôrussa. Aviopari vihittiin Virossa ensin pormestarin edessä ja toinen vihkiminen Tarton yliopiston kirkossa 20.6.1930. Vihkijänä toimi Eevan rippipappi, professori Johan Kõpp. Martti toivoi vaatimattomia häitä. Eevalla oli valkoinen puku, huntu ja sinisiä iiriksiä kukkavihkossa. Vihkimistilaisuudessa hääparin lisäksi olivat läsnä vain Eevan vanhemmat ja Fuksin pariskunta. Ensimmäinen kuukausi avioparina vietettiin Pällurissa. Martti työskenteli väitöskirjansa parissa ja samalla kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 100-vuotisjuhlapäiväksi seuran kronikkaa.
Muutto Suomeen oli edessä ja totutteleminen suomalaisiin tapoihin esim. maitokauppaan herätti ihastusta. Ensimmäinen asunto, kaksio Etelä-Hesperiankadulta, täyttyi pikku hiljaa huonekaluista ja muusta tarpeellisesta.
Eeva aloitti työelämän antamalla saksan kielen tunteja koko talvikauden. Hän kävi myös pianotunneilla, opettajana oli Mary Gallen-Kallela. Martti työskenteli edelleen väitöskirjansa parissa ja hoiti yliopistolla professori Otto Mannisen virkaa suomen kielen lehtorina.
Vuonna 1931 Niinivaarat ostivat kahden huoneen ja keittiön sisältävän osakkeen Väinämöisenkadulta. Samana vuonna syntyy Seppo Sakari 4.11.1931.
Mutta maksettu asunto menetettiin rakennuttajan pantattua osakekirjat myymättömien talojensa konkurssissa. Asiasta ei tullut edes oikeudellisia jälkiseurauksia. Taloudelliset seuraukset maksoivat asuntojen omistajat itse.
Kesällä 1935 viiden avioliittovuoden jälkeen 29-vuotias Martti sairastui kesänviettopaikassa Hattulassa. Hänellä oli kova päänsärky. Niinivaarat matkustivat elokuun alussa Tukholmaan professori ja maailmankuulu aivokirurgi Herbert Olivecronan leikattavaksi ja hoidettavaksi. Kirurgi Herbert Olivecrona oli opiskellut USA:ssa ja hän oli ruotsalaisen neurokirurgian isä. Kaikesta ammattitaitoisesta hoidosta huolimatta aivokasvain otti vallan ja Martti Niinivaara menehtyi Serafimerlasaretissa 12.9.1935. Martti Niinivaara siunattiin Hietaniemen kappelissa 18.9.1935. ”Se oli surullinen kesä”, kirjoittaa Eeva Niinivaara Yhä paistaa sama aurinko -teoksessaan.
Hoito Ruotsissa maksoi paljon ja käytännössä Eeva Niinivaara oli rahaton, onneksi oli vuokra-asunnossa yksi huone vuokrattuna, josta sai vähän tuloja. Martillahan ei ollut eläkettä, ei henkivakuutusta eikä säästöjä. Mutta elämä jatkui kaikesta huolimatta kaksistaan Sepon kanssa.
Eeva ja Martti Niinivaaran poika Seppo valitsi taidehistorian elämänurakseen. Professori Seppo Niinivaara toimi Helsingin Taidehallin pitkäaikaisena johtajana. Hän kuoli 15.11. 2004 kotonaan Helsingissä syöpäsairauteen 72-vuotiaana.
Opettajana uudessa kotimaassaan Suomessa
Eeva Niinivaara kävi ensimmäisen kerran Suomessa kesällä 1923 tutustumassa lasten ja nuorten parissa tehtävään raittiustyöhön sen uranuurtajan, kansakoulunopettaja Alli Trygg-Heleniuksen vieraana. Matka oli onnistunut ja toive molempien kansojen yhteistyöstä esim. kulttuurin alalla toivottiin laajentuvan ja vakiintuvan. Matkan perimmäinen tarkoitus oli järjestää Suomen esikuvan mukaista raittiusopetusta Viron kouluissa. Ei olisi Eeva arvannut tuolloin, että elämäntehtävä opettajana tapahtuisi juuri Suomessa.
Puolisonsa Martti Niinivaaran kuoleman jälkeen Eeva jatkoi opettajana ja sai vakinaisen viran Lapinlahden kansakoulusta vuonna 1938 kahden koevuoden jälkeen. Sodan alkuvaiheessa Eevan tehtäväksi kansakoulun tarkastajan määräyksestä tuli pitää koulua helsinkiläislapsille Loimaalla.
Sodan aikana ja sen jälkeen yhteydet entiseen kotimaahan olivat vaikeat, miltei mahdottomat ja huoli kotiväestä oli suuri. Kesällä Hella Wuolijoki soitti Marlebäckistä ja välitti Eevan äidin kuolleen.
Jatkosodan päätyttyä alkoi Eeva hoitaa vuodesta 1945 viron kielen lehtorin virkaa Helsingin yliopistossa. Virka vakinaistettiin vuonna 1949. Helsingin lisäksi Eeva Niinivaara opetti Jyväskylän kesäyliopistossa 17 vuotena ja kolmena kesänä Oulussa sekä Helsingin työväenopistossa. Sadat tulevat äidinkielen opettajat ovat osallistuneet Eevan tunneille samoin itämerensuomalaisten kielten opiskelijat viron kielen opiskelijoiden lisäksi.
Tunnettuja opiskelijoita ja Tuglas-seuran perustaminen
Yksi ansioituneimmista Eeva Niinivaaran opiskelijoita on eittämättä ollut toisen polven estofiili FM Juhani Salokannel: kustannustoimittaja Gummeruksessa, kirjailija, Parnasson päätoimittaja vuosina 1980-1986 ja kääntäjä sekä Suomen Viron-instituutin johtaja 1997-2000 ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja 2006-2012. Palkitun kääntäjän uran huomattavin työ on ollut A. H. Tammsaaren Totuuden ja oikeuden suomennos.
Toinen tunnettu opiskelija oli Eva Lille, joka innostui viron kielestä Eeva Niinivaaran kursseilla. Virolaisen kirjallisuuden kääntäjä ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja, vuosina 1990-1999, Eva Lille o.s. Hyvärinen on ollut myös merkittävä Viron kulttuurin tunnetuksi tekijä vuosikymmenien ajan. Hän toimi matkanjohtajana miehitetyssä Virossa vuodesta 1966 lähtien, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä. Hän tutustui myös moniin virolaisiin kulttuurihenkilöihin mm. Lennart Mereen. Eva Lille on kääntänyt mm. Lennart Meren kirjat Revontulten porteilla ja Hopeanvalkea. Sittemmin Eva Lille on toiminut mm. Suomen Tallinnan suurlähetystössä lehdistö- ja kulttuurineuvoksena 1997-2002.
Kolmas Eeva Niinivaaran johdolla opiskellut oli Raili Kilpi-Hynynen. Kilpi työskenteli Suomi-Neuvostoliitto-Seuran sihteerinä vuosina 1956-1957, Espoon työväenopiston rehtorina vuosina 1957-1987, jolloin alkoi opistossa viron kielen opetus. Hän toimi myös opistossa Viro-harrastajien Estonia-kerhon vetäjänä. Kilpi on suomentanut mm. Friedebert Tuglaksen novelleja, romaanin ja muistelmat sekä Elo Tuglaksen päiväkirjat.
Eeva Niinivaara täytti 80-vuotta 20. joulukuuta 1981. Virallisempi osuus vietettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa ja sen jälkeen kansalaispäivälliset ravintola Kappelissa. Siellä Raili Kilven ehdotuksesta päätettiin perustaa kirjailija Friedebert Tuglaksen nimikkoseura.
Viro oli Neuvostoliiton miehittämä ja ulkopoliittisten ongelmien välttämiseksi tulisi seuran esitellä ja tukea virolaista kulttuuria Suomessa. Kulttuuriyhdistyksen roolissa oli helppo vaieta poliittisesti arkaluontoisista asioista. Yhteistyö Suomi-Neuvostoliitto-Seuran kanssa oli itsestäänselvää, koska seuralla oli yksinoikeus kulttuurivaihtoon Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Maaliskuun lopussa vuonna 1982 Raili Kilven luokse kokoontui Eeva Niinivaaran lisäksi hänen entisiä oppilaitaan, jotka olivat aidosti kiinnostuneita virolaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Friedebert Tuglas -seuran perustava kokous pidettiin 3.5.1982 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Läsnä oli 31 henkilöä, suuri osa Niinivaaran opiskelijoita. Eeva Niinivaara oli yksi perustajajäsenistä. Hän on myös seuran kunniajäsen.
Eeva Niinivaaran kirjoituksia vuosilta 1923-1981 on julkaistu teoksessa Kasvumaa, joka ilmestyi vuonna 1981. Hankkeesta jäi ylimäärästä rahaa 13 000 markkaa ja näiden varojen turvin perustettiin Tuglas-seuran yhteyteen Eeva Niinivaara -rahasto. Rahaston tarkoituksena on jakaa apurahoja viron kielen ja virolaisen kulttuurin tunnetuksi tekemiseen Suomessa.
Tuglas-seuran kirjasto, vuonna 1998 Baltia-kirjastoksi nimetty, sai Eeva Niinivaaran perikunnalta lähes 5000 niteen suurlahjoituksen virolaista kaunokirjallisuutta.
Side Viroon ei katkea
Sodan jälkeen raja Viroon oli kiinni. Vuonna 1956 Eevan entinen oppilas Raili Kilpi, joka toimi Suomi-Neuvostoliitto-seuran sihteerinä, alkoi koota ensimmäistä sodanjälkeistä kulttuurivaltuuskuntaa Viroon. Delegaation johtajaksi tuli Eevan esimies, professori Lauri Posti Helsingin yliopistosta, kirjailija Olavi Paavolainen ja Yleisradion toimittaja Kalevi Kilpi sekä kolme muuta henkilöä saivat Moskovasta luvan matkustaa junalla Viroon Leningradin kautta. Matka oli kaikin puolin antoisa ja Eeva sai tavata tuttavia, kulttuurivaikuttajia mm. Georg Otsin, Friedebert ja Elo Tuglaksen, runoilija Anna Haavan ja myös Siperiasta palanneita entisen kotikylänsä asukkaita. Matkan jälkeen tuli suomalaisille tietoon, että Tuglas oli ensimmäisen kerran julkisuudessa juuri heidän matkansa aikana. Hän sai olla läsnä Estonia teatterissa, mutta julkista puhetta ei Friedebert Tuglas saanut pitää.
Mutta suomalaisten vierailu Virossa aiheutti pahaa verta Ruotsissa asuvissa virolaisissa pakolaisissa ja heidän matkastaan kirjoitettiin kriittiseen sävyyn eri julkaisuissa. He olivat kestäneet vaikean pakomatkan venäläisten miehitettyä Viron. Heidän mielestään kaikki siteet ja kulttuurivaihto kommunistien rahoilla ei saanut lainkaan harjoittaa. Osa kritisoi osallistujia ja piti heitä poliittisesti naivina jopa huijattuina. Minkäänlainen yhteistyö miehittäjien kanssa ei ollut hyväksyttävää heidän mielestään.
Eeva Niinivaara halusi kuitenkin viron kielen lehtorina ylläpitää yhteyksiä ja solmia tuttavuuksia entiseen kotimaahansa. Olosuhteille hän ei voinut mitään. Itsesensuuri toimi, realiteetit otettiin huomioon. Hänelle oli virolainen kaunokirjallisuus ja tieteellinen kirjallisuus hyvin läheisiä. Niinivaaara on järjestänyt opiskelijoidensa kanssa monia juhlatilaisuuksia, matineoita, illanviettoja, hankkinut tapahtumiin virolaisia esiintyjiä. Eeva Niinivaara oli todellinen virolainen kulttuurilähettiläs Suomessa.
Eeva Niinivaara oli jo ollut mukana vuonna 1935, jolloin Helsingissä järjestettiin suuri virolainen kirjanäyttely. Sodan jälkeen 1950-luvulla virolainen kirjallisuus, painotuotteet ja grafiikka olivat esillä Tieteellisten seurojen talossa. Vuonna 1958 vastavuoroisesti suomalainen suuren suosion saavuttanut kirjanäyttely järjestettiin Tallinnassa. Kirjallisuuden ystävä Eeva Niinivaaran ansioksi luetaan myös Helsingin yliopiston virolaisen laitoksen kirjasto, johon myös ulkovirolainen kirjallisuus sisältyi. Hän myös antoi suomentajille ja kustantajille vihjeitä käännettävästä kirjallisuudesta sekä myös suomalaisten teosten virontamisesta.
Vuonna 1966 Eeva Niinivaara julkaisi Virittäjässä laajan selvityksen virolais-suomalaisesta käännöskirjallisuudesta, ei ainoastaan kaunokirjallisuudesta vaan myös virosta suomennetetuista tieteellisistä teoksista ja artikkeleista. Tätä selvitystä pidettiin tärkeänä kulttuurihistoriallisena dokumenttina.
Virossa arvostetaan yliopistolehtori Eeva Niinivaaran (1901-2000) työtä virolaisen kulttuurin lähettiläänä. Hänen elämäntyötä muistettiin juhlaseminaarissa vuonna 2001 Virossa, Niinivaaran kotikylässä Jõgevan Siimustissa. Niinivaaran syntymästä tuli tuolloin kuluneeksi sata vuotta.
92-vuotias Eeva Niinivaara osallistui Viron kansallisrunoilijan Lydia Koidulan 150-vuotispäivän (24. 12. 1993) kunniaksi Pärnussa järjestettyyn runokilpailuun ja hän jakoi ensimmäisen sijan Helge Kilpen kanssa. Osanottajia kilvassa oli yli 70.
Virittäjässä Nro 4, 1981 julkaistiin Aimo Turusen kirjoittama artikkeli Eeva Niinivaara 80-vuotias. Artikkelissa Turunen kirjoittaa seuraavasti: ”Eeva Niinivaara on suomalaisten ja virolaisten kulttuurisiteitä lujittanut. Lämminsydämisenä yliopistonopettajana, kielen ja kirjallisuuden tuntijana ja tutkijana ja humaanina persoonallisuutena hänellä on ollut herkkä silmä ihmiselämän hienovaraisimmille ja herkimmillekin alueille, kuten hänen suuresta taiteenharrastuksestaan käy ilmi.”
Yksi aikakausi suomalaisessa Viro-historiassa päättyi, kun yliopistolehtori Eeva Niinivaara kuoli 99-vuotiaana syksyllä 2000. Hänen poikansa, professori Seppo Niinivaaran toivomuksesta hautajaiskukkien sijasta varat lahjoitettiin Tuglas-seuran Eeva Niinivaara rahastoon. Kertyneet varat jaettiin kolmena stipendinä vuonna 2002.
Kirjoittaja
Raili Ilola
Lähteet
Eeva Niinivaara: Yhä paistaa sama aurinko. Elämää nuoruuteni Eestissä ja Suomessa. Toim. Hannu-Pekka Lappalainen. Otava 1988.
Heikki Rausmaa: Tuglaksen tuli palaa. Tuglas-seuran ja suomalais-virolaisten suhteiden historiaa. SKS, 2007.
https://sananvapauteen.fi/henkilokuva/29
https://journal.fi/virittaja/article/view/37643/32576
https://groups.google.com/g/soc.culture.estonia/c/Vzc9GXKFQm8/m/Mev-ZqTDSVQJ
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003297522.html
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004018778.html
https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=%22Niinivaara%2C+Eeva.%22&type=Subject&limit=20
https://fi.wikipedia.org/wiki/Eeva_Niinivaara
https://www.geni.com/search?names=eeva+niinivaara
https://www.geni.com/people/Seppo-Sakari-Niinivaara/6000000009505175689
https://www.hs.fi/muistot/art-2000002626959.html
http://runeberg.org/kuka/1978/0635.html
https://estofilia.finland.ee

Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.