Eeva Marjatta Mattila os. Niemi syntyi 1930 Nivalan Karvoskylässä. Kotitalo on Nivalan ensimmäisiä jo 1700-luvulla kirjoihin merkittyjä taloja. Talo sijaitsee Kalajokivarressa, ja siitä käytettiin myös nimeä Joentakanen. Talon nimeä käytettiin väliin myös sukunimenä virallisissakin yhteyksissä. Eeva kertoi, että koulun alkaessa opettaja oli halunnut laittaa Joentakasen nimeksi, kun Niemiä oli niin paljon.

Joentakasen sukutalon tytär

Niemen talolla on vanhat herännäisyysperinteet. Siellä pidettiin seuroja, ja Savon suunnalta tulleet saarnamiehet vierailivat usein talossa. Niinpä talon isäntä Matti Niemi oli joutunut 1838 vastaamaan seurojenpidosta Kalajoen käräjillä konventikkeliplakaatin aikaan. Eevakin muistaa vielä Leko-setänsä luona vierailleen Aku Rädyn, joka hauskuutti lapsia esittämällä pupujussia.

Eevan isä oli myös nimeltään Matti Niemi (s. 1900), joka asui siis sukutalossaan Joentakasessa sisarustensa kanssa. Perinnönjakojen ja Matin isoisän epäonnistuneen Amerikan matkan vuoksi tilan maat olivat pirstoutuneet. Matti-isälle jäi vain muutaman hehtaarin pellot, jotka antoivat niukan toimeentulon. Matti joutui käymään muun muassa Makolan kaivoksella ja metsätöissä lisätienesteissä.

Matti tapasi tulevan vaimonsa Kaisa Maria Tuomelan (s. 1901) Ylivieskan rautatieasemalla, kun hän oli hakemassa sieltä rahtia ja Kaisa palaamassa kotiin Haapajärvelle palveluspaikastaan Kemistä. Kaisa pääsi Matin hevoskyydillä kotiin päin, koska Iisalmen rata ei ollut vielä silloin valmistunut. Lempi lienee syttynyt sillä reissulla, koska Matti purki aiemman kihlauksensa ja lähtikin puhemiehen kanssa Haapajärven Perälään.

Matti ja Kaisa vihittiin 1925, ja perheeseen syntyi viisi lasta, joista Eeva oli toiseksi vanhin. Nuorin lapsista syntyi kuolleena. Martti-veli ja siskot Aune ja Siiri ovat olleet Eevalle aina hyvin tärkeitä. Martti asuu nykyisin eläkkeelle jäätyään kotitaloaan. Sisaret muuttivat Ruotsiin jo 1950- ja 1970-luvulla.

Käpylehmät ja ulpukkapossut

Eevan lapsuus oli taloudellisessa mielessä niukkaa. Lapset joutuivat jo pienestä pitäen tekemään monia tilan töitä: olemaan apuna heinäpellolla ja perunannostossa ja paimentamassa lehmiä.

Jo aivan pikkutyttönä Eeva oli tätinsä kotona lapsenpiikana useina kesinä. Sieltä tyttö katseli ikävissään vinttikamarin ikkunasta kotitaloaan. Leikkikaluja ei tuohon aikaan maalaistaloissa juurikaan ollut rikkinäisiä astioita ja luonnontarvikkeista tehtyjä käpylehmiä ja ulpukkapossuja lukuun ottamatta. Kylää halkova Kalajoki tarjosi kuitenkin tilaisuuden opetella uimaan ja soutelemaan halvautuneen Leko-sedän kanssa. Samassa talossa asuvat sedät ja tädit toimivat muutenkin kasvattajina ja elämänohjeiden antajina.

Jokikylän kansakoulu sijaitsi joen toisella puolella, joten tulvan ja tukinuiton aikaan Eevakin joutui jäämään koululle yöksi. Koulunkäynti sujui kohtalaisesti ja hänellä oli hyviä koulutovereita, mutta kiusaamiseltakaan hän ei hiljaisena ja köyhänä tyttönä välttynyt. Pojat antoivat haukkumanimen Lässykkä lyhytvartisten kumisaappaiden mukaan, kun sota-aikana ei kunnon kenkiä tahtonut saada.

Sota-aika tarkoitti töitä ja pulaa

Eevan lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen osuivat sotavuodet. Eniten sota tuntui siinä, että miehet lähtivät sotaan ja kaikki tilan työt jäivät naisten ja lapsien hoidettaviksi. Lapsetkin olivat mukana rankametsässä ja lumppujen ja luiden keräämisessä. Pula ruoasta ja vaatteista tuntui vielä pitkään sotien loputtuakin.

Evakkoja majoittui jokilaakson taloihin Sotkamosta ja Posiolta. Heidän saman ikäisistä lapsistaan tuli tuttavia ja kirjeenvaihtotovereita vuosikymmeniksi. Joitakin heistä Eeva tapasi vielä eläkeiässäkin.

Kunnalliskodin vellikello antoi hälytyksen lentokoneista, jolloin kyläläiset piiloutuivat kellareihin, latoihin ja perunakuoppiin. Eevan mieleen jäivät erityisesti evakkoperheen isän pakeneminen suojaan kyynärsauvojen varassa ja Leko-sedän pyörätuoleineen lakanat korvissa. Pommituksia kylään ei kuitenkaan tullut.

Vaikka sota ei rintamaseutujen tapaan koskettanut sisämaan asukkaita, sen vaikutukset tuntuivat kuitenkin vielä pitkään varsinkin kuunnellessa Matti-isän kokemuksia. Eevan eno myös kaatui sodassa.

Nuoruus piikana

Rippikoulua Eeva kävi syksyllä 1945 Nivalassa ja toisen puolen keväällä Haapajärvellä, koska joutui tuolloin lähtemään navettapiiaksi tätinsä taloon Kontiolaan.

Ripillepääsypäivästä hänellä on monenlaisia muistoja. Koska navettatyöt piti tehdä aamulla ja illalla, lähti naapurin poika käyttämään kirkossa hevosen varsalla, joka kuitenkin pillastui kirkon aidassa ollessaan. Eevan ei ehtinyt mennä edes yhteiseen valokuvaan, vaan joutui kävelemään tädiltään lainatuissa vaatteissa ja korkeakorkoisilla lainakengillä takaisin päin, kunnes poika tuli jossain vaiheessa pyörällä vastaan.

Sotien jälkeen oli nuorilla iltaisin monenlaista yhteistä harrastustoimintaa: kuoroja, opintokerhoja ja näytelmäpiirejä. Eeva oli erityisen hyvä laulaja, ja siksipä kuorolaulu ja yksinlaulukin erilaisissa tilaisuuksissa olivat hänelle mieluisia. Kuorolaulut olivat pääasiassa Siionin virsiä. Vuonna 1947 kerholaiset tekivät matkan Helsinkiin ja Jyväskylän herättäjäjuhlille. Silloin oli vielä korttiaika, ja kun Eeva oli laitettu Stockmannille leivän ostoon, hän osti kokemattomuuttaan koko korttiannoksen 10 kiloa leipää, mitä syötiin vielä kotonakin.

Sodan jälkeen myös Kalajokilaaksoon tuli karjalaisia siirtolaisia. Kaksi uukuniemeläistä veljestä perheineen osti tuolloin jo muualla asuvan sisaruksen osuuden, ja he asettuivat asumaan samaan taloon Niemen suvun kanssa. Vanha talo purettiin 1950-luvun alussa, ja siirtolaiset rakensivat uuden talon vanhan paikalle ja Matti Niemi veljineen vähän kauemmaksi naapuriin.

Nuoruusvuosinaan Eeva oli useassa paikassa piikana. Työ oli raskasta ja nykymittapuun mukaan myös haasteellista. Eeva joutui esimerkiksi huolehtimaan yksin kolmesta pienestä lapsesta perheen äidin kuoltua, kun isä kulki viikkokausia muualla töissä. Kaivon kuivuttua jopa vesi oli sulatettava lumesta karjallekin.

Eeva oli koululla keittäjävahtimestarina, ja oli jo aikeissa lähteä Lahteen töihin, kun häntä kysyttiin kunnalliskodissa olleen lääkärin perheeseen kotiapulaiseksi Helsinkiin 1950.

Kotitalous on alani

Helsingissä Eeva kävi työn ohella talouskoulun, joka monenlaisiin töihin tottuneelta sujuikin hyvin. Siitä todisteena Eeva muistaa vieläkin hänestä kirjoitetun kronikkarunon ”Kallion Kaisan kotikylästä olen mä tyttö tuuhea. Kotitalous on alani. Se on ala verraton ja lapsuudesta asti tunnussanani ollut on.”

Helsinki oli maalta muuttaneelle tytölle suuri ja ihmeellinen paikka. Kotoutumista kuitenkin helpotti se, että sielläkin oli herännäisseuroja, missä saman henkiset nuoret saattoivat tavata toisiaan. Sieltä Eeva löysi tulevan puolisonsa, jonka hän tunnisti nivalalaiseksi ja muisti nähneensä jo siellä seuroissa. Vuoden yhteisten seuramatkojen ja niiltä saatteluiden jälkeen Olavi kosi häntä kalliolla, jonka alle on myöhemmin rakennettu Temppeliaukion kirkko.

Maalari Mattilan puolisoksi

Olavi Mattilan (s.1925) vanhempien suvut olivat alkujaan Kiuruveden Kärkkäisiä ja Kämäräisiä, jotka myös kuuluivat herännäisiin. Vanhemmat olivat 1900-luvun vaihteessa olleet Amerikassa. Nimi Kärkkäinen oli siellä ollut kuitenkin vaikea lausua, joten he muuttivat sen kotitalon nimen mukaan Mattilaksi.

Perheeseen oli ehtinyt syntyä neljä lasta, kun se muutti takaisin Kiuruvedelle. Olavin syntyessä perheen kymmenentenä lapsena he pitivät kyläkauppaa. Iisalmen ratatyömiesten maksamattomat velat ja pula-aika veivät kaupan konkurssiin, ja niin perhe muutti ensiksi Pyhäjärvelle, sitten Haapajärvelle ja lopuksi Nivalaan.

Olavi oli sota-aikana asevelvollisuusiässä ja joutui olemaan 2 1/2 vuotta palveluksessa. Aivan etulinjoille hän ei kuitenkaan joutunut. Noihin aikoihin iäkkäät vanhemmat kuolivat, ja Olavi etsi töitä ja ammattia eri puolilta Suomea.

1950-luvun alussa hän oli Helsingin maalariammattikoulussa. Valmistuttuaan hänellä olisi ollut työpaikka Helsingissä Vuorion maalausliikkeessä, mutta asunnonsaanti oli vaikeaa. Eeva joutui jopa vuokralautakunnan eteen syytettynä ”etuilusta”, kun he olivat yrittäneet hankkia itselleen tulevaa kotia tohtorin naapureiden kautta.

Niinpä nuoripari päätti 1952 Nivalassa pidettyjen häiden jälkeen etsiä kotia muualta. Häämatkallaan he ihastuivat Savon maisemiin, ja saivatkin lehti-ilmoituksen avulla Siilinjärven Toivalasta pienen vinttihuoneen. Olavi kävi Kuopiossa töissä. Nuorella rouvalla oli aikaa hankkia itselleen lisätaitoja Naiskotiteollisuuskoulussa kankaankudonta puolella. Kesällä 1953 perheeseen syntyi esikoinen Pekka.

Työt loppuivat kuitenkin 1954 Kuopiosta, ja Eevan isä houkutteli heitä muuttamaan vasta valmistuneeseen taloonsa Nivalaan. Toisessa vinttikamarissa asui Martti-veli. Olavi kävi aluksi Haapajärvellä töissä, mutta kun työ loppui sieltäkin, Olavi meni Ouluun VR:lle töihin maalariksi. Kesällä 1956 perheeseen syntyi tytär Annikki. Koska Eeva ei halunnut asua lasten kanssa erillään miehestään, koko perhe muutti Ouluun pieneen pihamökkiin Kastelliin.

Oma talo Oulussa

Elämä Oulussa oli aluksi vaatimatonta. Tulot olivat pienet: ”Valtion leipä oli pitkä mutta kapea” ja iltatöitäkin oli Olavin usein tehtävä. Ajan tavan mukaisesti Eeva hoiti kotona lapsia, kunnes he menivät kouluun. 1960-luvun alussa Eeva meni töihin aluksi hautausmaalle, sitten Pekurin kultasepän liikkeeseen ja Kansallisosakepankkiin siivoustöihin. Pekurilla työnkuvaan kuului myös työtakkien pesu.

Vaikka työ molemmissa paikoissa vaati luotettavuutta, se oli raskasta ja huonosti palkattua. Eevan ja Olavin perhe asui vuokralla Kastellissa ja Raksilassa vuoteen 1980 asti, jolloin he viimein saivat ostetuksi ensimmäisen oman asunnon Höyhtyältä. Sitten Eevan terveys alkoi heiketä, ja hän jäi sairaseläkkeelle. Höyhtyältä oli muutettava hissitaloon Lintulaan viettämään yhteisiä eläkepäiviä, kun Olavikin pääsi hiukan etuajassa rintamieseläkkeelle.

Vaikka elämä oli taloudellisesti niukkaa, perhe-elämä oli kuitenkin onnellista. Eevan ja Olavin yhteiset elämänarvot toivat vakautta ja myös paljon tuttavia ja ystäviä, jotka kävivät usein kylässä, koska Eeva ja Olavi olivat seurallisia. Vieraiden ei koskaan tarvinnut lähteä ilman Eevan leipomaa pullaa ja kahvia.

Kastellissa useimmat naapuruston perheistä olivat vasta maalta muuttaneita. Niinpä kanssakäyminen oli helppoa ja monista tulikin elinikäisiä ystäviä. Eeva ja Olavi olivat aktiivisesti mukana myös Oulussa toimineessa Nivala-ringissä, joka koostui Nivalasta Ouluun muuttaneista ja järjesti jäsenilleen monenlaista toimintaa kuten retkiä ja juhannusjuuston eli makianheran myyjäisiä.

Myös eri puolille Suomea ja Ruotsia asumaan levinneitä sukulaisia kävi usein sairaala- tai lomareissuillaan yöpymässäkin. Muutaman kerran he matkustivat itsekin Ruotsiin ja Saksaan sukulaisia tapaamaan.

Oulussakin pidetään herännäisseuroja seurakunnan tiloissa ja yksityiskodeissa, myös Eevan ja Olavin luona. Monista seuraväkeen kuuluvista tuli myös vakiovieraita ja hyviä ystäviä. Käyttäväthän heränneet toisistaan nimitystä ”ystäväkansa”.

Oulu tarjosi perinteikkäänä koulukaupunkina hyvät mahdollisuudet jälkikasvulle. Koska Pekka ja Annikki menestyivät hyvin koulussa, he kävivät Oulun lyseota ja Oulun tyttölyseota sekä myöhemmin Oulun yliopistoa. Molemmat jäivät avioiduttuaan lähialueille Ouluun asumaan, mikä oli Eevalle ja Olaville suuri ilon aihe. Lastenlapsia syntyi yhteensä seitsemän, jotka myös kävivät koulunsa menestyksekkäästi Oulussa. Työnhaku vei kuitenkin osan lastenlapsista pääkaupunkiin. Lastenlastenlapsia on neljä.

Olavi kuoli 2003, ja Eeva jäi kymmeneksi vuodeksi asumaan yksin Lintulaan. Terveyden edelleen huonontuessa tuli ajankohtaiseksi muuttaa ensin palvelutaloon ja sitten palvelukotiin. Eeva toimi yhteyksienpitäjänä suvun kesken. Kun liikkuminen oli hankalaa, Eeva otti tavakseen soitella ystävilleen ja sukulaisilleen sekä kirjoitella nimi-ja syntymäpäiväkortteja.

Hengellisyys elämäntapana

Seura – ja kirkkoreissut kuuluivat viikko-ohjelmaan, joskaan Eeva ei päässyt seuroihin arki-iltaisin työnsä vuoksi. Ahkerana kotitalousihmisenä hän osallistui mahdollisuuksiensa mukaan myös tarjoilun järjestämiseen eri tilaisuuksissa. Vanhuudessa jumalanpalvelusten seuraaminen radiosta tai televisiosta jäi lähes ainoaksi mahdollisuudeksi.

1950-luvulla Eeva ja Olavi teettivät itselleen körttipuvut Nivalassa. Ne olivat käytössä, Olavilla jopa ainoana pyhäpukuna, 1970-luvulle asti, jolloin ei enää löytynyt räätäliä tekemään uusia. Pukujen käyttö oli muutenkin harvinaistunut, ja se alkoi herättää turhaa huomiota ”silmätikkuna olemista”. Erityisesti jäi mieleen Tukholmassa kommentti Olaville suomalaiselta laitapuolen kulkijalta: ”Mikä oikein luulet olevas?”

Herättäjäjuhlat olivat vuoden kohokohta, joille perhe osallistui kymmeniä kertoja. Niitä järjestetään eri puolilla Suomea, ja usein juhlamatkaan yhdistettiin vierailuja tai lomailua. Siellä saattoi myös tavata eri elämänvaiheissa tulleita ystäviä.

Sekä Eeva että Olavi olivat käyneet kursseja pyhäkoulunopettajaksi. Eeva piti pyhäkoulua Nivalassa ja Kastellissakin, mutta Olavi jatkoi vielä Raksilassa asumisen aikaankin kaukovainiolaisten lasten parissa. Kastelliin rakennettiin uusi kirkko 1962, jossa alkoi tuolloin vilkas ja monipuolinen harrastustoiminta. Eeva osallistui sinne perustetun kirkkokuoron toimintaan iltatyöhön siirtymiseensä asti. Laulamisen lahjasta on iloa vielä Vesperkodissa pidetyissä hartaustilaisuuksissakin.