Eeva Heilala – Palkittu runoilija, maaseudun ääni

”Runoja ei voi pakottaa. Niissä pitää olla sanoma ja se pitää pystyä kertomaan tuoreella tavalla. Ei voi vain päättää, että alkaa kirjoittaa runoja”, Eeva Heilala sanoi vuonna 2021 Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa.

Eevasta ei tullut näyttelijää, tuli runoilija

Eeva Heilala (o.s. Taavetti) syntyi 13. joulukuuta 1934. Hän eli koko elämänsä Pohjois-Pohjanmaalla Tuomiojan kylässä, joka kuului Paavolan kuntaan – joka oli kuntana myöhemmin Ruukki ja sittemmin sekä nykyisin Siikajoki. Hän kasvoi seitsenlapsisessa maanviljelijäperheessä. Hänen vanhemmillaan Johan ”Janne” ja Martta Taavetilla oli lypsykarjatila.

Eeva kertoi Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa vuonna 2021, että kiinnostus kirjoihin ja kirjallisuuteen heräsi jo kotona. Isä oli todella kova lukemaan. Kaunein muistokin isästä on, kun hän istuu pirtin tummanpunaisen pöydän ääressä edessään kaunokirjallisuutta ja Raamattu.

Koulutyttönä hän haaveili näyttelijän ammatista. Kansakoulunopettaja tyrmäsi ajatuksen perustelemalla, että Eevalta puuttuu näyttelijälle välttämätön musikaalisuus. Näyttelijällä pitää olla nuottikorvaa ja laulutaitoa. Eikä Eevalla ollut. Omalla tavallaan opettaja kuitenkin auttoi tytön runoilijan tielle laittamalla hänet lausumaan runoja: ”Eeva lausuu, kun se osaa ja sillä on hyvä ääni.” Runoja lausumalla hän tutustui runoihin ja alkoi itsekin niitä kirjoittaa ja osallistui jopa kilpailuihin.

Maatalon emäntä runoilee

Ennen avioitumistaan Eeva työskenteli kirjakaupassa. Hän solmi avioliiton 21-vuotiaana lähes kymmenen vuotta itseään vanhemman Veikko Heilalan (1926-2020) kanssa, joka toimi tuolloin Saarikosken koulussa opettajana. Ei hän kauas kotoaan muuttanut, vain ”tien toiselle puolelle” – oikeasti taloilla oli hieman enemmän välimatkaa, mutta saman harvaan asutun kylänperukan naapuruksia he olivat. Eeva ja Veikko asuivat Veikon kotitilalla elämänsä loppuun ja saivat neljä lasta.

Eeva ei ole omien sanojensa mukaan haikaillut muualle. Maaseutu on ollut mukana runoissa koko ajan. Häntä on kutsuttu maaseudun ääneksikin. Hänen ensimmäinen runokirjansa ilmestyi vasta vuonna 1976, kun hän oli 42-vuotias. Maatalon emännän ja neljän lapsen äidin elämä oli kiireistä.

”Koska kirjoittaminen oli luontevaa nuorelle runotytölle, uskalsi hän osallistua Nuoren Voiman Liiton kilpailuun 1970-luvun alussa. Kun hän sai kilpailussa tunnustusta, rohkaistui hän tarjoamaan runojaan Tammelle, joka julkaisi hänen ensimmäisen kokoelmansa, Hyvä on maa, vuonna 1976.

’Kirjoittaminen on ollut luonnollista tässä ympäristössä, tuskin se oikeita töitä on koskaan häirinnyt. Ensimmäiset runoni kirjoitin ulkotöissä ollessani.'” (Kilponen 2005). Hän sanoi tuossa haastattelussa, että kirja sai ”ihmeellisen suosion, kun ajattelee, että runot kertoivat ihan arkisista asioista, tavallisista ihmisistä, luonnosta.”

”Nämä ovat runoja läheltä, runoja luonnosta, lähimmistä ihmissuhteista, vasikoista, lapsista, päivittäisestä työstä pohjoisella pientilalla tuttuina puute ja kauneus. Nämä ovat runoja, joiden parissa on hyvä olla.” (Takakansiteksti, Hyvä on maa) Kirja sai J. H. Erkon esikoispalkinnon.

Runoja syntyi maaseudun arjesta, ihmisistä, luonnosta

Seuraava runokirja Tuhat koivua ilmestyi vuonna 1978 ja Kylvöaika vuonna 1979. Sen jälkeen teoksia ilmestyi muutaman vuoden välein. Eevan runot eivät ole koskaan syntyneet pakon sanelemina, aiheita on putkahdellut mieleen maatalon töiden lomassa. Hän on kirjoittanut asioista, jotka on tuntenut.

Mustikkametsässä Eeva sai koota ajatuksiaan, haaveillakin. ”Jumalanhelmiä nämä, /sanon naapurin nuorelle äidille, / kun vastasyntyneen vauvan kunniaksi / mustikoitani vien. / Tuolta tutusta metsästä löysin, / sateen ja auringon alta.” (Hellyys ei ole hukassa v.1987)

Kirje maalta (v. 2000) sisältää sitä edeltävät kokoelmat ja kertoo lisäksi uusin runoin maaseudun naisen arjesta, joka on avara. Siihen mahtuu tietoisuus elämän rikkaudesta, ihmisen paikasta luonnossa ja sukupolvien ketjussa. Siika-Pyhäjokialueen liitto myönsi Eevalle Puhuri-palkinnon vuonna 2000.

”Siitä on jo kauan / kun minuun meni metsätähti / ja yhä se kukkii.” (Hyvä maa v. 1976) Eevan runot näyttävät meille rakennemuutoksen tyhjentämät kylät, lasten äänistä hiljentyneet talot ja tienvarret.

”Ei minua kirjoituksista kiitetä / mutta jos kudon kauniin räsymaton / tai solmin satukuvioin somistetun ryijyn / kaikki sanovat: mikä taideteos, / mihin sinä sen laitat, / kuka sen saa?” (Punaposkipuolukoita v. 2004)

Tuomiojan harrastajateatteri

Sekä Eeva että puolisonsa Veikko rakastivat koko elämänsä ajan teatteria. He kävivät aina mahdollisuuksiensa mukaan katsomassa teatteriesityksiä matkojenkin päässä. Molemmat olivat myös jo nuoruudestaan lähtien olleet aktiivisesti mukana kotikylänsä harrastajateatteritoiminnassa. Myöhemminkin Veikko kirjoitti näytelmiä ja Eeva veti useiden vuosien paikallista lasten ja nuorten näytelmäpiiriä, jossa hän ohjasi, käsikirjoitti, dramatisoi ja tuotti pari-kolmekin esitystä vuosittain.

Kirjoittaminen oli keskeinen osa koko perheen elämää. Veikko teki maanviljelijän toimensa ohella pitkän uran toimittajana. Näytelmien lisäksi Veikko kirjoitti myös muun muassa elämäkertoja ja historiikkeja.

Runoja ikääntymisestä

Syksyllä 2005 Eevalle myönnettiin Oulun läänin taidepalkinto. ”Heilala kertoo tuskailleensa välillä sitä, kuinka vähän hän on saanut aikaiseksi ja sitä, kuinka maalaisihmisen työtä ei arvosta enää kukaan.” (Kilponen 2005)

Seuraavana vuonna 2006 ilmestyi kokoelma Omenat omasta puusta. ”Eeva Heilalan uusi kokoelma tuo eteemme vanhenevan ihmisen, joka löytää nopeasti muuttuvassa maailmassa turvan tutusta maisemasta, muistoista ja menneisyydestä. Elon päivät hupenevat, voimat käyvät vähiin, mutta syvä rakkaus paitsi luontoon ja maaseutuun myös kanssaihmisiin kantaa. Puimurin ääni kuuluu yhä pellolta. Sukupolvet ja elämänvaiheet seuraavat toisiaan yhtä vääjäämättömästi kuin kevät talvea.” (Kirjasampo)

Eevalta julkaistiin kaikkiaan 9 runokokoelmaa ja pienoisromaani Kylvöaika (1979). Viimeinen kokoelma Elämän värit ilmestyi vuonna 2016. ”He pettyvät, lähtevät kulkemaan / tuntemattomia teitä, / heidän mielensä erkanee majastaan, / he itkevät ilman kyyneleitä, /eikä kukaan tiedä, onko rakkaussuru / kuolemansurua suurempi.”

Vuonna 2024 postuumisti julkaistuun koottujen runojen kokoelmaan Yhä se kukkii on sisällytetty kaikki Eevan elämän aikana julkaistut runokokoelmat.

”Pihapiirin askareet ja metsäretket ovat olleet Heilalan peruskuvastoa. Runokieli on suoraa ja selkeää, konstailematonta, ja se puhuu yhtä lailla arjen pienten ilojen kuin maailmanrauhankin puolesta. Tyyli ja aihepiirit ovat pysyneet muuttumattomina. Heilala kirjoittaa mutkatonta runopuhetta pihapiiristä ja metsästä. Jos eteen tulee matka kaupunkiin, sekin toimii vain vahvistuksena: maalla on koti.” (Komu 2016)

”Heilalan runot ovat sidoksissa aikaansa, ne ovat todella aikansa kuvia. Hän kirjoitti arkisista asioista, koska elämä on arkista. Arjesta kirjoittaminen oli hänelle helppoa, arki oli niin raskasta, niin todellista, lyyrillisyys oli vaarassa. Runon oli helähdettävä, muuten se ei hänen mielestään ollut runo.” (Kirjastovirma)

Käsityöt, lukeminen, puutarha

Eeva jäi leskeksi vuonna 2020. Hän kertoi Maaseudun tulevaisuuden haastattelussa vuonna 2021, että tottuminen puolison poismenoon ei ole ollut helppoa. He olivat pitkään yhdessä. Vaikka Veikko ei ollut puhelias ja oli paljon menossa toimittajantyönsä takia, hän oli kotona vahvasti läsnä. ”Kyllä tämä henkisesti aika raskasta on ollut, mutta tällaistahan elämä on.”

Keväästä syksyyn Eeva viihtyi pihalla ja kasvimaalla. Siellä oli aina jotakin tekemistä, puuhaa, jonka kädenjälki näkyi. Hän suri sitä, että ihmiset ovat etääntyneet toisistaan, eivät käy kylässä, eivät tapaa naapureita.

”Onneksi ovat käsityöt ja lukeminen. Viime vuosina rakkaat kangaspuut ja niissä erityisesti räsymattojen kutominen ovat vaihtuneet helpompiin ja keveämpiin kirjontatöihin: värikkäitä kukka- ja eläinaiheisia ristipistotyynyjä syntyy kamarin puusängyn reunalla istuen.

Vanha maalaistalon pihapiiri oli 1960- ja 1970-luvuilla vielä avara, vain marjapensaat ja mummon omenapuu sekä muutama juhannusruusu koristivat kesäisin isoa pihamaata. Kasvimaalta saatiin ruokapöytään tarpeellista lisää. Vuosikymmenien aikana piha ympäristöineen on kasvanut Eevan hoidossa reheväksi puutarhaksi.” (Palokallio 2021)

Eevan elämän viimeisten vuosien kaikkein rakkain kumppani oli muuan kissa – mistä hän on itse kirjoittanutkin ja viimeiseksi jääneessä lehtihaastattelussaankin maininnut. 

Juhannusrunoilija

”Heilala oli pitkään Raahen Seudun ’juhannusrunoilija’ eli häneltä saatiin runo juhannuslehteen, mutta myös moneen joululehteen.

Siikajokinen runoilija Eeva Heilala nukkui pois Ruukin Mäkelänrinteellä viime sunnuntaina (30.4.2023). Hän oli syntynyt Paavolassa joulukuussa 1934. Heilala ehti asua Mäkelänrinteellä puolitoista vuotta. Veikko-puoliso nukkui pois elokuussa 2020. Kaipaamaan jäivät neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.” (Jaatinen 2023)