Edith syntyi vuonna 1915 Oulun läänissä, Kiimingin kunnan Tirinkylässä talollinen Matti Lehtolan perheeseen. Matti ja Maria Liisa o.s. Laurilalle syntyi kuusi lasta, neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Työistä kolme kuoli lapsena, mutta pojat ja Edith selvisivät aikuisikään. Edith Sofian ollessa kolmevuotias, hänen äitinsä Maria Liisa kuoli. Matti-isä avioitui uudelleen. Toisen puolisonsa Hilma Maria o.s. Mikkosen kanssa Matti sai neljä tyttöä. Hilma Maria, jota kutsuttiin Maijaksi, oli hyväluontoinen ihminen ja hyvä äitipuoli Edithille ja hänen veljille.

 Lapsuus

Edithin (Eeti) lapsuudesta ei tiedetä paljoa, mutta se on varmuudella ollut työntäyteinen ja suhteellisen karu. Vanhimpana tyttönä hän on joutunut tekemään monia asioita, joita nykyään on vaikea ymmärtää. Hänen mieleensä oli jäänyt voimakkaasti kaksi vuotta vanhemman siskonsa vakava sairastuminen. Edith itse oli tuolloin 13-vuotias. Kotona katsottiin, että hän oli joutilain valvomaan siskonsa kuolinvuoteen äärellä. Edith muisti vielä vanhanakin, kuinka turvoksissa Anna-sisko oli, millaiset hajut ja kuinka paljon eritteitä tuli. Tämä pieni hoitaja-valvoja oli miettinyt, kuinka kovasti sisko oli kipeä – eikä mitään osattu tehdä.

Kiimingistä Haukiputaalle

Edith varttui kauniiksi nuoreksi naiseksi. Hän tapasi hyvän näköisen ja mukavan luontoisen miehen, Kustaa Henrik Hanhelan, joka kanssa hän avioitui vuonna 1935. Eeti ja Kustu Hanhela asettuivat asumaan Haukiputaalle Taipaleenkylän Hanhiperälle, miehen kotitilalle, joka oli pieni perintötila. Peltoa ja metsää oli sen verran, että tilalla pystyttiin pitämään 3-4 lehmää, muutama lammas ja joskus kanoja ja kukko. Tallissa oli yksi hevonen. Pariskunnalle syntyi seitsemän poikaa ja yksi tyttö, minä, tämän tekstin kirjoittaja.

Talossa oltiin hyvin pitkälle omavaraisia, kun ainoastaan suolat, kahvit ja tulitikut haettiin kaupasta. Rahaa ei kyllä liiemmälti ollutkaan. Tuloja saatiin omasta metsästä tekemällä myyntiin pöllien lisäksi myös kuusitukkeja, joissa puun pääjuuri oli mukana. Näitä juuritukkeja kutsuttiin nääköiksi ja niitä käytettiin Kiiminkijokisuun sahoilla hinausproomujen runkojalaksina. Lisärahaa talouteen saatiin, kun Kustu kävi massanlastauksessa Martinniemen satamassa. Merkittävä oli myös se pieni maitotili, joka saatiin, kun maitoa lähetettiin Valion meijeriin jo 50-luvulta lähtien. Kustu-isäntä oli ehdottomasti sitä mieltä, että maitotili kuului Edith-emännälle.

Tomera emäntä

Edith Hanhela oli taloudenpidossa tarkka, visu, niin kuin tällä murrealueella sanotaan. Ison lapsikatraan kasvattaminen terveiksi aikuisiksi oli haastava tehtävä, varsinkin sota-aika, jolloin aviopuoliso oli viisi vuotta rintamalla. Koko talous, karja, pelto- ja metsätyöt sekä neljä alle kouluikäistä lasta olivat emännän vastuulla. Työtä oli paljon eikä koneita ei ollut apuna, vaan kaikki tehtiin käsin. Sähköäkään ei ollut, se saatiin tälle kylälle vasta kesällä 1963

Edith opetti lapsensa tekemään työtä. Hän opetti lapset tarkaksi kaiken suhteen. Eeti opetti, ettei mitään saanut panna hukkaan. Varsinkin ruokaa oli kunnioitettava, oli ymmärrettävä, että sen riittävyys ei ollut itsestään selvää, vaikka siitä ei juuri silloin puutetta ollutkaan. Ruoka tuotettiin suurelta osalta itse, marjat, porkkanat, punajuuret ja perunat. Myös vilja oli omasta maasta. Ennen kuin ne olivat ruokapöydässä, oli tehty paljon suunniteltua työtä.

Kymmenhenkisen perheen vaatehuolto oli vielä sodan jälkeisinäkin vuosikymmeninä hyvin haasteellista. Villavaatteetteiden valmistus alkoi lampaiden kasvatuksesta ja keritsemisestä, jatkuen villojen karstaamisena ja kehräämisenä langaksi, jonka jälkeen päästiin omin käsin puikoilla neulomaan villapaitoja, sukkia ja vanttuita. Eeti oli taitava laittaessaan vanhasta uutta. Sama vaate ehti olla monena ennen kuin se jouti luutuksi – ja vasta sen jälkeen uuniin. Pyykki pestiin käsin, kesällä jokirannassa ja talvella navetassa. Vesi lämmitettiin muuripadassa ja vaatteet hierottiin pyykkilaudalla mäntysaippua pesuaineena. Vaatteet huuhdeltiin moneen kertaan ja väännettiin käsin niin kuiviksi kuin mahdollista. Sitten ne laitettiin kuivumaan, kesällä ulos ja talvella talon vintille tai sisätiloihin. Pyykin jälkikäsittelyyn kuului vaatteiden kunnostus, korjaus ja paikkaus, jo joskus jopa silitys. Silitysrauta oli nimensä mukaisesti raskas rautamöhkäle, joka lämmitettiin hellan päällä. Vain tuikitärkeät vaatteet saivat tämän käsittelyn.

Vankasti koulutusmyönteinen

Tomera emäntä Edith Hanhela ehti vielä Jokelan kansakoulun johtokunnan jäsenenä hoitamaan omalta osaltaan yhteiskunnallisia asioita. Hän vaikutti johtokunnassa useita vuosia. Vaikka elämä perheessä oli vaatimatonta, Eeti järjesti kansakoululaisille hiihtoretken kotiinsa. Koululta oli matkaa Hanhiperälle neljä kilometriä. Päästyään perille koululaisille maistuivat emännän tarjoamat pannukakut ja mehut. Paikallisen Martta-yhdistyksen jäsenenä Eeti osallistui koululaisille ja heidän vanhemmilleen tarkoitettujen pikkujoulujen ja talviriehojen järjestämiseen.

Edith Hanhelalle oli tärkeää, että jokainen hänen lapsistaan sai käydä koulua ja hankkia itselleen ammatin. Hän ymmärsi jo varhain, että pientila ei voine tarjota kunnollisia elinmahdollisuuksia edes yhdellekään lapsista. Niinpä kaikki kahdeksan lasta löysivät paikkansa maailmalla ja menestyivät työelämässä, lähtökohdat huomioon ottaen, oikein hyvin.

Eläkkeellä

Kun lapset olivat lähteneet omille poluilleen, Edith osasi Kustaa-puolisonsa kanssa nauttia vapaa-ajasta. Kustaa hankki ajokortin ja auton, joten saatettiin käydä vähän kauempanakin katsomassa kiinnostavia paikkoja. Edith oli innokas lähtemään eläkeläisten linja-autoretkille. Sanottiin, että aina kun linja-auto ajoi kentälle, Edith nousi kyytiin.

Työ, vastuu ja monet huolet olivat määrittäneet Eetin elämää nuoruudesta eläkeikään saakka. Vasta silloin, kun työt huomattavasti vähenivät, hän havahtui ihmettelemään, miten hän ei ollut aiemmin huomannut, kuinka kaunis luonto olikaan kotipaikan ympärillä. Edith malttoi kuunnella kosken kohinaa ja ihmetellä, mistä noita lintuja, varsinkin kesällä pääskysiä, oli niin paljon ilmestynyt.