Dora Wahlroos – kultakauden unohdettu lahjakkuus

Kun Dora Wahlroos maalasi vuonna 1895 Innoituksen, hän teki samalla rohkean kuvan. Teos, joka esittää inspiraation vallassa olevaa naistaiteilijaa ja on Doran omakuva, on harvinaisen itsevarma oman luovuuden ja taiteilijuuden kuvaus. Se haastoi tuon ajan neromyytin, jonka mukaan nainen ei voinut olla luova.

Mutta turkulainen porvariskodin tytär Dora Wahlroos (1870-1947) oli luova, lahjakas ja ahkera. 1890-luvun taidemaailma tunnustikin sen: nuori Dora sai töitään näyttelyihin ja niitä myös ostettiin. Hän sai apurahoja, pääsi ulkomaille ja oli jopa Helena Schjerfbeckiä suositumpi. Mutta sitten yhtäkkiä Dora olikin epämuodikas ja – vaikka oli tuottelias ja suosittu muotokuvamaalari – hänet unohdettiin ja vaiettiin kuoliaaksi. Hän ei saanut edes muistonäyttelyä.

Niinpä Turun ja Hämeenlinnan taidemuseoille ja niiden johtajille Christian Hoffmanille ja Taina Lammassaarelle kuuluu kaunis kiitos, kun he vuonna 2008 kokosivat Dora Wahlroosin näyttelyn, joka oli esillä sekä Turussa että Hämeenlinnassa. Työ ei ole ollut helppo, sillä taulut – noin sata teosta – ovat valtaosin yksityiskokoelmista ja moni niistä ensimmäistä kertaa esillä. Liioin Doran elämästä ei ole tiedetty paljon, sillä taidehistoriaa kirjoitettaessa hän ei ole jäänyt vain varjoon vaan täydelliseen pimentoon.

Yksinäisyyden tulkki

”Dora Wahlroosin taiteilijatarina on tyypillinen tuon ajan vanhenevan naistaiteilijan kohtalo”, toteaa näyttelykirjan koonnut professori Riitta Konttinen. Mutta epäoikeudenmukainen! Nuori Dora oli itsenäinen ja rohkea nainen, jonka mottona oli Man kan, vad man vill eli Sen osaa, minkä haluaa.

Hän sai perusteellisen taidekoulutuksen ensin Turun piirustuskoulussa, jossa hänellä oli opettajana Victor Westerholm, sitten Helsingissä. Hän opetteli ulkoilmamaalausta Ahvenanmaalla Önningebyn taiteilijasiirtokunnassa ja teki lukuisia opintomatkoja Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Hän kihlautui kuvanveistäjä Emil Wikströmin kanssa ja pääsi tämän kautta nuorsuomalaiseen kulttuuripiiriin, joka muodostui tuolloin vasta perustetun Päivälehden ympärille.

Niinpä oli itsestään selvää, että Dora Wahlroos osallistui vuonna 1891 Suomen Taiteilijoiden ensimmäiseen näyttelyyn kahdella ja seuraavaan peräti seitsemällä työllä. Kun kihlaus sitten purkautui lähinnä Doran vanhempien vastustuksen vuoksi, se oli taiteilijalle muutakin kuin henkilökohtainen pettymys; hän menetti pääsyn Nuoren Suomen – ryhmään.

Dora vetäytyi Turkuun perheensä hellään piiriin ja alkoi yhä enemmän maalata ”omilla” seuduillaan, rannikolla Turun ympäristössä. Maalauksissa menetys näkyy yksinäisyytenä, joka onkin Dora Wahlroosin taiteen kultakaudelle tuoma erityisnyanssi.

Sata muotokuvaa

Vaikka Dora Wahlroos teki myös maisemia, kaupunkikuvia, asetelmia ja alttaritaulunkin, nainen ja tämän tunne-elämän käännekohdat kiinnostivat häntä eniten. Kansanihmisiä hän ei alkuvuosiensa jälkeen juuri maalannut, vaan etsi kuvattavansa omasta yhteiskuntaluokastaan, esimerkiksi luonnossa maalaavista naistaiteilijoista tai auringossa kylpevistä. Erityisesti on kiitelty hänen alastonmaalaustensa luontevia naisfiguureja, jotka jo esitystavaltaan poikkeavat miesten usein eroottisesti vihjailevista alastonkuvista.

Parhaiten Dora Wahlroos tunnettiin kuitenkin muotokuvamaalarina. Eikä aiheetta, sillä hän on tehnyt peräti sata tilausmuotokuvaa. Vaikuttavimpia on Alice Wikströmin suurikokoinen muotokuva, jota Riitta Konttinen luonnehtii 1900-luvun väritaiteen mestariteokseksi. Mielenkiintoiseksi muotokuvan tekee tieto, että Alice oli Emil Wikströmin vaimo ja pysyi Doran ystävänä, vaikka menikin naimisiin tämän kihlatun kanssa. Toisin käyttäytyi toinen ystävä, taiteilija Elin Danielson-Gambogi: hän sanoi ystävyyden irti, kun Doran ja Raffaello Gambogin romanssi paljastui.

Turussa asuessaan Dora tuli kohtuullisen hyvin taiteilijana toimeen – ja myöhemminkin, vaikka apurahoja ei enää tullut ja kritiikki kääntyi kielteiseksi. Sotien välisenä aikana muotokuvien maalaaminen toi hänelle säännölliset ja verrattain suuret tulot. Niinpä Dora osti naimattomien sisarustensa kanssa vuonna 1921 huvilan Kauniaisista, Villa Gernheimin, jossa paneutui kahteen mieliharrastukseensa: sisustukseen ja puutarhanhoitoon. Mutta pysyi edelleen täysipainoisena taiteilijana.

Feminiinisyys pannassa

 Innoituksen ohella näyttelyssä on muitakin omakuvia. Niistä viimeisin on vuonna 1943 maalattu, jolloin taiteilija oli 73-vuotias. Tässä vanhenevan taiteilijan omakuvassa on sitkeyttä, joka tuntuu sanovan ”Katso, näin pitkään olen jaksanut”.

Paria vuotta aikaisemmin Dora Wahlroos oli järjestänyt pienen, 25 teoksen näyttelyn Strindbergille. Pienuudestaan huolimatta se sai enemmän positiivista huomiota kuin parikymmentä vuotta aikaisempi yksityisnäyttely, joka sai huonot arvostelut. Taiteilijan kerrottiin kuuluvan menneen talven lumiin, koska hänen taiteensa edusti entistä realistista suuntaa, jonka tarkoituksena oli ainoastaan miellyttää.

Eikä sotien välinen aika nostanut Dora Wahlroosia esille. Päinvastoin. Riitta Konttinen kirjoittaa, että tuolloin suhtauduttiin väheksyen kaikkeen ”feminiiniseen”. Kokonainen naistaiteilijoiden sukupolvi jäikin Dora Wahlroosin tavoin 1910-30-luvuilla pimentoon. Tarvittiin uusi vuosisata, ennen kuin annat, dorat, elinit, ellenit, helmit, mariat ja vennyt kelpuutettiin tasavertaisina akseleiden, albertien, eerojen ja pekkojen kanssa salonkien ja museoiden seinille.