Torniolainen Elma Luokkala oli neitokaisiästä lähtien naisasia-aktivisti, tinkimättömästi kuolemaansa saakka. Toinen aktiiviharrastus oli kirkkokuoro. Eläkevuosina mukaan tulivat rintamamiesveteraanien naistoiminta ja vieläpä pitsinnypläys. Kaikista näistä hän sai ansaitusti tunnustusta.

Elma Julia Luokkala (os. Kenttämaa) syntyi 20. kesäkuuta 1912 Ylitornion Lohijärvellä. Viisilapsisen perheen esikoisena hän joutui jo lapsena huolehtimaan myös sisaruksistaan, mutta mieli paloi koulutielle. Haaveena oli opettajan ammatti. Ylitornion kirkolla asuneen Kalle-sedän luona asuen koulunkäynti mahdollistuikin, mutta sitten tuli takaisku.

Äidin kuolema synnytyksessä oli kahdeksanvuotiaalle Elmalle valtava järkytys. Se eli hänen muistoissaan kovana palana läpi elämän, ei vähiten siksi, että hänelle lankesi päätoiminen huolenpito nuoremmista sisaruuksistaan. Saman tien hän joutui heittämään kouluhaaveensa sikseen.

Kodinhoitovelvollisuudet jatkuivat Lohijärvellä. Vaikka taloon oli tullut äitipuoli, tuli myös velipuolia, joita oli hoivattava, ja karjanhoitotehtäviäkin lankesi Kenttämaan esikoiselle.

Vasta 18-vuotiaana Elma vapautui niistä. Tultuaan Tornioon kyläilemään äitipuolensa sisaren luo, hän sai erikoisen sattuman myötä ensimmäisen työpaikkansa ja palkan, vaikka pienenkin, (18 markkaa kuussa) kera jonkinlaisen itsenäisyyden.

Työpaikka Tornion yleisessä sairaalassa aukeni siten, että Elma sattui olemaan sairaalan pihamaalla ystäviensä kanssa, kun isännöitsijä tuli paikalle ja rupesi ääneen harmittelemaan, että sairaalan siivooja lähtee synnytyslomalle, eikä uutta ole saatu. ”Tässähän minä olen”, sanoi Elma. Isännöitsijä vei neitokaisen sisälle, jossa tämä saman tien tarttui ikkunanpesurättiin ja ryhtyi työhön. ”Että tällä samalla kyläreissulla tässä ollaan”, sanoi Elma-äitini 90-vuotishaastattelussaan Pohjolan Sanomissa.

Naisetko vain piikoja ja vaimoja?

Samassa haastattelussa hän kertoi jo tuolloin sydämistyneensä siihen, että naiset siihen aikaan olivat ”vain piikoja ja vaimoja tai muuten alistettuja”. Naisten asian ajaminen leimasi hänen toimintaansa noista ajoista aina elämänsä loppuun saakka. Hän liittyi Suomalaiseen Naisliittoon heti kun se oli mahdollista, ennen kahdettakymmenettä vuottaan, ja se kehysti hänen tasa-arvotyötänsä siitä pitäen.

Samaan aikaan Tornion kirkkokuoro tempaisi nuoren naisen mukaansa, ja itse asiassa kuorosta tulikin hänen rakkain harrastuksensa liki 70 vuoden ajaksi. Kun sopraano ei liki yhdeksänkymppisenä enää helissyt kirkkaimmillaan, hän jatkoi koraalikuorossa.

Tätipuolensa luona asuessaan hän tapasi Jaakko Luokkalan, joka Alatornion seurakunnan suntion työn ohella oli pienviljelijä ja hankki lisätienestiä myös hoitaen hevosineen joidenkuiden Tornion kaupungissa asuvien antamia tehtäviä. Elma ja Jaakko Luokkala vihittiin 1930.

Alatornion Putaalla sijainneen pientilan emännyyden hoitaminen ei ollut mitenkään vähäpätöinen urakka. Karjan hoito ja huushollin ylläpito olivat täysipäiväistä työtä, varsinkin, kun perheeseen syntyi viisi lasta. Siitä huolimatta Elma jatkoi naisasia- ja kuoroharrastustaan – mukaan tuli vielä toiminta maatalousnaisissa.

Sotajärkytys

Sota kohtasi kovasti koko Suomen kansaa. Jaakko Luokkalan talvisotareissu alkoi 27 vuoden iässä.

Välirauha helpotti hetkeksi, kunnes kutsu tuli jatkosotaan. Ja Lapin miehistä iäkkäämmätkin, kuten Jaakko Luokkala, joutuivat vielä karkottamaan ystävistä vihollisiksi muuttuneita saksalaisia kotikonnuiltaan. Kotirintamalla naiset kantoivat rankan taakan, jota ei ehkä ole arvostettu kylliksi. Ilman naisten panosta Suomen miehet eivät olisi selviytyneet rintamalla niin, että itsenäisyys saatiin säilytettyä. Nythän se toki tunnustetaan.

Lapin sodan alkuhetkiin osui Elma Luokkalan sotakokemuksista vaikein, järkyttävin kokemus.

Päivää ennen Tornion maihinnousua ja taisteluiden alkamista, me Elman kolme poikaa, kahdeksanvuotias Pekka, kuuden ikäinen Pentti ja minä nuorimpana, vajaan neljän ikäisenä, ryhdyimme kohtalokkaaseen leikkiin. Kahden serkkumme kanssa löysimme Röyttään johtavan radan vaihdekopista oudon, mutta erityisen kiehtovan esineen. Saksalaisen vartiomiehen poissa ollessa nappasimme sen mukaamme ja kannoimme kotiimme Kirkkoputaan ”Punasen sillan” viereen. Sulkeuduimme kärryvajaan tutkimaan löytöämme – ja PAM!

Saksalainen varsikäsikranaatti räjähti Pekan käsissä surmaten perheemme esikoisen. Me muut selvisimme joko pienin naarmuin tai mitenkään vahingoittumatta. Sen päivän minäkin muistan. Kun vuosikymmenten kuluttua kerroin siitä äidilleni yksityiskohtaisesti, hän ihmetteli: ”Miten sie poikarukka muistat, ko miekhään en muista?”

Järkytys ja shokki verottivat tietysti äidin muistikuvia. Nuorimmaisen mieliin ne syöpyivät, varsinkin kun taistelut kotitalomme liepeillä muuttuivat piiskatykkituleksi ja laukaustenvaihdoksi heti seuraavana päivänä.

Lapsuudessamme ei näistä tapahtumista juuri puhuttu jos lainkaan. Äiti suostui käsittelemään niitä vasta, kun joskus 1980-luvulla häntä niistä haastattelin, ja vaikeasti se sujui silloinkin. Lyhyeksi jäänyt evakkoretkemme Ruotsin Karsikkojärjelle olisi luku sinänsä, mutta jääköön, vaikka itsekin jotakin oman perheemme siellä olemisesta luulen muistavani.

Onneksi kotitalomme säilyi ehjänä, samoin ”Punanen silta”, vaikka saksalaiset olivat olleet aikeissa räjäyttää sen, mutta eivät ehtineet. Evakosta tultuamme pääsimme hautaamaan Pekan, ja pian Jaakkokin saatiin kotiin ja suntion tehtäviään hoitamaan. Arki alkoi palautua omiin uomiinsa, jälleenrakennus käynnistyi – ja se tarjosi myös työtä ja toimeentuloa Tornion seudullekin.

Ystäväpiiri tukena

Toistuvasti Elma Luokkala kiitteli ystäväpiirin tukea, paitsi naapuruston ja sukulaisten myös muun muassa järjestötoiminnassa syntyneiden läheisten ystävien. Erityisesti Elma arvosti Tornion apteekkarin Toini Wilénin tukea ja ystävyyttä. Se kehkeytyi läheiseksi, kun Elma lisäansioiden hankkimiseksi alkoi siivota apteekkia. Se suhde kesti Wilénin kuolemaan saakka.

Samoin Alatornion kappalaisen Olli Marttisen perheen ja Luokkaloiden ystävyys oli kestävä yli vuosikymmenten.

”Luonteeltani olen aina ollut tasainen, enkä ’riemastu’ pienistä ikävyyksistä”, sanoi Elma Luokkala syntymäpäivähaastattelussaan. Hän kesti hyvin kovemmatkin kolhut ”riemastumatta” jatkaen tyynesti arkista uurastamista, vaikka suruakin kantaen. Hän omaksui joustavasti uusia asioita, joita kehitys toi tullessaan, mutta ei niistäkään ”riemastunut”. Järkkymätön hän kuitenkin oli siinä mielipiteessä, että naisille on annettava heille kuuluva arvo. Suomalaisessa Naisliitossa hän toimi vakaumuksensa mukaisesti ja luottamusta nauttien eri tehtävissä.

1960-luvulla hän oli mukana perustamassa ja käynnistämässä rintamamiesveteraanien naistoimintaa ja toimi pitkään liiton Lapin piirin naistoimikunnan puheenjohtajana.

Eläkevuosiaan Elma piti elämänsä parhaana aikana. Kun toimeentulon vuoksi ei tarvinnut enää uurastaa, aikaa jäi entistä enemmän harrastuksille, jo aiemmin aloitetuille, mutta myös uusille. Niistä eniten opettelua ja sitkeyttä vaati varmaan pitsinnypläys, joka alkukankeuden jälkeen sujui niin sutjakasti, että hän vuosikaudet opetti sitä muillekin Tornion kansalaisopistossa. Kun hän ei enää oikein jaksanut liikkua, oppilaat saapuivat hänen kotiinsa koulutettaviksi.

Hänen pitsityönsä ovat hämmästyttävän taitavia. Kaikki perheen naispuoliset jäsenet saivat joka jouluksi uuden pitsiliinan. Pitsistä tehtiin kukkatauluja, eikä mielikuvituskaan asettanut rajoja kaikenlaiselle uudelle. Naiset saivat myös erityisen taidokkaasti nyplätyt punaiset ruusut rinnuksiinsa kiinnitettäviksi.

Luottamustehtävät toivat mukanaan paljon matkustelua – jopa siihen mittaan, että Jaakko Luokkala pisti johonkin täytettäväksi annettuun lomakkeeseen, jossa kysyttiin puolison ammattia: ”kyläluuta”. Leikkiähän se oli, sillä yhteisiäkin reissuja toki tehtiin.

Ei vanhaltakaan ilonaiheita puutu

Jaakko Luokkala kuoli 84 vuoden iässä 1996. Leskeys ja surutyö ottivat koville, ruokahalukin katosi ja monenlaiset ”krempat” rasittivat. Se jatkui ja jatkui, ei tuntunut loppuvan lainkaan. Pelättiin jo, että äiti kuihtuu olemattomiin. Hän huokaili: ”Jo mie joutasin Jaakon viehreen hautuumaalle, mutta Jumala on unohtanut minut tänne!”

Sitten miniä ja pojantytär kaivoivat kaikki reseptit esiin – ja lääkityksestähän kuihtuminen johtui. Yksi lääke vaihdettiin, elpyminen alkoi ja elämänhalu ja -ilo palasivat.

Tätä ja äitini elämänasennetta todistaakseni kerron seuraavan puhelinkeskustelumme ehkä parin kuukauden kuluttua lääkkeiden vaihtamisesta.

– Mitä kuuluu? Oleks sie jaksanu nyt paremmin?

– No, mie olen tässä aatellu, että samapa se on, vaikka ellääki, ko ei ole mikhään paikka kipeä.

– Hienoa! Ootko jo jaksanu reissata?

– Kävin mie tuossa Helsinkissä?

– Mitäs siellä?

– Nämä torniolaiset sai päähänsä, että lähettäisivät minut Tornion evustajaksi Naisliiton liittokokkouksheen. Mie sanoin, että jos ostatta mulle lentolipun, niin saatan mie vaikka lähteäkki. Olin elämäni ens kertaa lentokonheessa.

– Sillä lailla. Onko vielä muitaki matkoja ollu?

– Kävin mie tuossa Rovaniemeläki.

–  Mitäs sielä?

– Se oli näitä rintamamiestouhuja.

– Koukkouksheenko piti taasen mennä?

– Ei ko ne anto mulle sielä semmosen palakinnon.

– No sullehan semmonen jo pitiki antaa. Mikäs se on?

– En mie tiä, joku tykinhylsy se näkkyy olevan!

– Vai semmonen – saiko niitä palakintoja muutki?

–  Joo, oli meitä vishiin puolenkymmentä. Mutta ne muut oli kyllä kenraaleita.

Luulin, että taitaa mammalla päässä fiirata, kunnes seuraavalla Tornion-visiitillä näin kuvan tilanteesta. Siinä Elma Luokkala seisoo kansallispuvussaan tykinhylsy sylissä neljän kenraalin keskellä!

Siitä me jälkeenjääneet olemme iloinneet, että äitini saattoi viettää viimeiset vuoteensa kohtalaisen virkeänä. Vaikka muisti alkoi heiketä, nokkeluus ja huumori auttoivat kestämään vaivoja ja väliin naurukin helähti entiseen tapaan. Pari viime vuottaan Elma Luokkala vietti vanhainkodissa, jossa nukkui pois 92 vuoden iässä 2004.

”Maailma on taas mallillaan: Mynttisen Helmi myy piirakoita Lahden torilla.”

”81-vuotias Helmi Mynttinen on toipunut lonkkaleikkauksesta, ja myi taas piirakoita Lahden markkinoilla. Aamuherätys oli kahdelta yöllä, jotta hän ehti tehdä lähes parisataa piirakkaa myyntiin”, uutisoitiin 6.9.2017 Facebookissa Helmi Mynttisen fanisivuilla.

Helmi Mynttinen on tuttu hahmo Lahden torilla, jossa hän on myynyt piirakoita jo yli puoli vuosisataa. Mynttinen on tullut tutuksi herkullisten piirakoidensa lisäksi hersyvästä naurustaan. Helmillä on niin vannoutuneita faneja, että he ovat tehneet hänelle oman Facebook-sivuston.

”Tiedän, että sellaiset sivut on. Joku ne sinne laittoi, mutta en minä niistä mitään tiedä”, hekottelee Helmi torin aamupäivän hämärässä.

Yksi tykkää munariisistä, toinen lihapiirakasta, kolmas kaalipiirakasta ja neljäs vannoo tavallisten karjalanpiirakoiden nimeen. Helmiltä on turha kysyä reseptejä. Sen verran hän kertoo, että kuoren pitää olla ohut, ei sellainen pullamainen niin kuin markettipiirakoissa. Ostajat kehuvat, että Helmin piirakat myyvät aina, vaikka muilla torikauppiailla ei kauppa kävisi.

Helmi Mynttinen valittiin Elämäntyöpalkinnon saajaksi vuonna 2016.

Kaikki alkoi karjalanpiirakoista

Asikkalassa asuva Helmi Mynttinen aloitti myyntiuransa karjalanpiirakoilla, joita hän paistoi kotonaan. Silloin hänen käytössään ei ollut keitinpiirakkapataa eikä mies suostunut sellaista hankkimaan, koska siitä tuli asuinhuoneisiin käryä. Kun erillinen tila keitinpiirakoiden valmistukseen järjestyi, mies lopulta suostui hankkimaan padan.

”Rahaa piti saada. Meillä oli velaksi ostettu talo ja pieniä lapsia. Mies oli Upolla töissä. Kun töitä vähennettiin, hänelle niitä riitti vain neljäksi päiväksi viikossa. Oli pakko keksiä jotain”, Mynttinen kertoi Etelä-Suomen Sanomien tekemässä haastattelussa. Helmi oli silloin 27-vuotias. Perhe oli juuri ostanut omakotitalon Kalliolasta. ”Talosta oli meidän ainoastaan yksi nurkka, kolmeneljäsosaa oli velkaa.”

Leipominen oli Mynttiselle mieluisaa puuhaa, ja hän päätti vuokrata puolikkaan penkkipaikan Lahden torilta. Piirakoita ruvettiin myymään perjantaisin ja lauantaisin, jolloin lapset pystyivät olemaan miehen kanssa kotona.

”Silloin meitä piirakanmyyjiäkin oli yli kaksikymmentä ja miltei kaikki muut piirakkakauppiaat varttuneita karjalaisnaisia”, Mynttinen kertoo. Kun hän on torin menoa seurannut vuosikymmeniä, muutoksen näkee selvästi. Ennen vanhaan torilla myytiin lihaa, jauhoja, voita ja juustoa. Kotileivän myyjiä oli useita ja piirakkakauppiaitakin parhaimmillaan toistakymmentä. Tämä oli aikaa ennen isojen kauppojen tuloa.

Juoksi kiinni näpistelijän

Helmi on joutunut vuosien mittaan muutaman kerran torilla pitkäkyntisten uhriksi. Kerran joku kyseli hintoja myyntipöydän toisessa päässä ja kaveri nappasi samaan aikaan piirakkapaketin toiselta laidalta. Helmi juoksi varkaan perässä silloiseen pankin aulaan asti. ”Mies oli juuri tarjoamassa piirakkaa kaverilleen, mutta nappasin paketin hänen kädestään ja totesin, että tämä on minun.”

Toisen kerran varastettiin toscakakku. Se tapahtui markkinoilla ja sillä kertaa Helmi Mynttinen ei ehtinyt tehdä mitään ennen kuin varas katosi ihmisvilinään. Myös rahat on viety kertaalleen.

”Eräänä aatonaattona joku nappasi rahapussin pöydältä ja pääsi karkuun. Sai ostettua joululahjansa varastetuilla rahoilla.” Rahat olivat pussissa, jonka Helmi oli saanut eräältä asiakkaaltaan joululahjaksi. Mies teki joulun jälkeen uuden pussukan kuultuaan, että edellinen oli varastettu.

Tietynlaista hulluutta

Kun Lahden torin alle alettiin rakentaa parkkiluolaa, Helmi ja muut torikauppiaat joutuivat evakkoon kirjaston kupeeseen. Kauppa ei käynyt siellä entiseen malliin ja Helmi palasi mielellään Lahden uusitulle kauppatorille. Kauppatorille palaamisessa jännitti ainoastaan ajaminen torin alle pysäköintihalliin. Parin viikon jälkeen Helmi osasi jo parkkeerata autonsa sujuvasti toriparkkiin työpäivänsä ajaksi.

Helmi Mynttinen käy torilla kolmena tai neljänä päivänä viikossa, kolmisen tuntia kerrallaan. Helmi nousee yöllä kahdelta ja on keskiviikosta lauantaihin torilla aamusta iltapäivään asti. Illalla hän kuorii perunat ja tekee piirakoiden täytteet: puuro ja kaalit on keitettävä, lihat paistettava ja tehtävä sienimuhennos.

”Lopettaminen on käynyt mielessä useasti, mutta kun mies kuoli, kotona oli yksinäistä. Siksi tuntui siltä, että torimyyntiä on jatkettava.” Helmi Mynttinen haluaa myydä piirakoita torilla niin kauan, kuin hän siihen kykenee. ”Luoja tietää kuinka kauan voin jatkaa, minä en sitä osaa sanoa. Kai se on tietynlainen hulluus.”

Vaikka torilla käy nykyään keskimäärin aiempaa vähemmän väkeä, Helmi Mynttinen kiittelee sitä, että ainakin markkinapäivät ovat edelleen vilkkaita ja kauppa käy. Ihmiset osaavat hakeutua torille tuttujen kauppiaiden luo.

Asiakkaat pitävät torin pitkäaikaisimman myyjän pöytänsä ääressä vuodesta toiseen ja muistavat Helmiä aina jouluisin. ”Viime joulunakin sain neljältä asiakkaalta kukkia, yhdeltä tuli suklaarasia ja toiselta taas kynttilä. Sellaista pientä kivaa aina välillä ihmiset tuovat.”

Lastenlääkäri Leena Kaartinen palasi Afganistanista Suomeen vuonna 2006. Pitkät työtehtävät saivat jäädä, mutta Afganistan pitää edelleen otteensa. Kaartinen puursi kaikessa hiljaisuudessa sodan repimässä Afganistanissa 1970-luvulta lähtien. Hän on tehnyt töitä niin sodan polttopisteessä Kabulissa kuin vuoristoseuduilla, jossa hänen täytyi toisinaan hiihtää vuoren yli päästäkseen potilaidensa luo. Joskus hän ratsasti paikalle aasilla.

Kaartinen on käynyt maassa ”kesätöissä” kahdeksan kertaa kotiinpaluunsa jälkeen. ”Tälläkin hetkellä mietin, pitäisikö taas lähteä. Minulla on jo ikää, mutta jos terveys pysyy yhtä hyvänä kuin nyt, niin miksipä ei,” Kaartinen tuumii. Eräällä kuukauden mittaisella kesätyökeikalla hänen työpisteellään Keski-Afganistanin vuoristossa, olot olivat rauhalliset, vaikka niin piti olla myös Heratissa, jossa kaksi avustustyöntekijää pääsi hengestään. ”Heratin piti olla turvallinen. Ulkomaalaisten avustustyötä arvostettiin suuresti. Mutta terroriteot aina yllättävät. Avustustyöntekijät käyvät hyvin tarkkaan riskejä läpi. Heidän on etukäteen selvitettävä, mihin menee ja millä kulkee”, Kaartinen kuvailee.

Yksi pahimmista läheltä piti -tilanteista Kaartisen neljäkymmenvuotisella työuralla Afganistanissa oli lumivyöry, joka pyyhkäisi hänen editseen parinsadan metrin päässä Salangin solassa. ”Olimme menossa sisällissotaa pakoon Kabulista pohjoiseen. Lumivyöry pysäytti matkan ja kävelin kirjaimellisesti ruumiskasojen yli turvaan”, Kaartinen muistelee vuosikymmenten takaista tapahtumaa, jossa sai surmansa yli kaksisataa ihmistä. ”Vaarallisimmat tilanteet olivat sisällissodan aikana Kabulissa. Tutkin äiti-lapsiklinikassa lasta ikkunan vieressä, kun pihaan tuli ohjus noin kahdenkymmenen metrin päähän ikkunasta. Klinikka oli suojattu hiekkasäkein, ja ikkunassa oli muovi lasin lisäksi. Sirpaleet eivät siksi tulleet päällemme. Kaikki äidit ja lapset olivat sisätiloissa, eikä keneenkään osunut. Toisen kerran naapuritaloon osui, kun olin pihalla. Olisin ollut juuri sillä kadulla, ellen olisi jäänyt suustani kiinni asuintoverini kanssa. Sirpaleet lensivät molemmin puolin sisään, mutta meille ei käynyt kuinkaan. Kesällä 1998 olin matkalla ulos vuorilta, koska talebanit olivat tulossa. Istuin lattialla ikkunan ääressä juomassa kahvia, kun naapuritaloon osui talebanien pommi. Meidän talossa ikkunat lensivät sisään. Sirpaleet lensivät pääni yli, pienen haavan sain pikkusormeen.”

Pelkoa voi hallita

Afganistanin omalaatuinen ilmapiiri hitsaa avustustyöntekijät suurperheeksi, jonka sisällä vertaistukea on aina tarjolla. Riskeistä ei juuri puhuta, mutta kaikki ovat niistä tietoisia. Työntekijöillä on myös pysyvä määräys: jos ei jaksa, voi lähteä milloin vain. Sekä Leena Kaartinen että surmatut naiset ovat toimineet vuosia kansainvälisen avustusjärjestön projekteissa. ”Emme hekumoi vaaralla, mutta se sisältyy yhdessäoloon.” Pelkoa voi hallita, vaikka se on vaikeaa, Kaartinen sanoo. Yleensä pelko omasta hengestä haihtuu, sillä huoli paikallisten ystävien kohtaloista täyttää mielen vaaratilanteissa. Istanbulissa, matkalla pois Afganistanista Leena Kaartinen huokaisi helpotuksesta, että selvisi hengissä. Afganistanissa hän kuitenkin nukkuu paremmin kuin Suomessa.

Suunta selvisi jo varhain

Leena Kaartinen on nelilapsisen perheen esikoinen. Nelivuotiaana hän leikkeli nukkeja ja halusi mustien lasten lääkäriksi. Leenan ollessa seitsemäntoistavuotias tapahtui jotain, joka sinetöi hänen elämänsä suunnan. ”Sinä iltana tuntui, että taivas putoaa niskaani. Kotona tapahtui jotain, mikä sai äidin itkemään ja murjottavan isän paiskaamaan oven perässään hänen lähtiessä veturinkuljettajan yövuoroon”, Leena kertoo. ”Koin kodin ilmapiirin tukehduttavan ahdistavaksi. Olin neuvoton. Kuka auttaisi? Mummokin oli kaukana Lappeenrannassa. Varmaan hän tuonakin iltana kyykähti polvilleen vuoteensa ääreen rukoilemaan läheistensä puolesta, kuten hänellä oli tapana. Tartuin Raamattuun ja selailin sitä umpimähkään. En löytänyt apua pahaan olooni kirjan kuolleilta lehdiltä. Lopulta rukoilin: Jumala, jos olet olemassa, auta meitä nyt! Kuolleelta tuntunut Raamattu alkoi yhtäkkiä elää! Syntyi halu lukea sitä. Hengelliset laulut alkoivat puhutella. Olin vakuuttunut, että Jumala tahtoi minun lähtevän lähetyslääkäriksi. Lyseon jälkeen pyrin Helsingin lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta en päässytkään. Se oli minulle kova kolaus, sillä olin kerännyt koulussa stipendejä harva se vuosi. Olin ajatellut, että kyllä ihminen saa mitä haluaa, jos vain tahtoo ja yrittää. En onnistunut omin voimin, eikä Jumala auttanut.” Hieman myöhemmin Leena Kaartiselle avautui mahdollisuus opintoihin Saksassa, missä hän valmistui lääkäriksi. Kaartinen on vuodesta 1971 on työskennellyt enimmäkseen kehitysmaissa, Afganistanissa ja Etiopiassa, naisiin ja lapsiin kohdistuvan perusterveydenhuollon parissa. Hän on myös yksi suomalaisista Afganistanin asiantuntijoista.

Konstailemattomuus viehättää

Leena Kaartinen kertoo, että häneltä on usein kysytty, saiko hänet lähtemään kehitysmaatyöhön auttamishalu, seikkailunhalu vai usko. ”Kaikki nämä, ja usko on kantanut, kun muut eivät ole riittäneet”, hän tiivistää. ”Keski-Afganistanin hazaroille, joiden keskuudessa työskentelin, yhteisöllisyys on kaikki kaikessa. Huono puoli on, ettei ole yksilönvapautta, vaan kaikki elävät yhteisölle. Hyvä puoli on, että kaikista huolehditaan. Siellä ei ole yksinäisiä vanhuksia. Kaartinen sanookin, että suomalaisten tapa panna vanhukset vanhainkoteihin on afgaaneista usein järkyttävä. ”Tutustuin Nokialla Suomessa asuvaan afganistilääkäriin, joka sanoi minulle, että minun ei tarvitse mennä vanhainkotiin. Hänen mukaansa olen ollut auttamassa heidän maataan niin pitkään, että jollain tavalla he huolehtivat minusta sitten aikanaan. Siitä huolimatta en taida ottaa vastaan afganilaisilta saamaani tarjousta: minulle rakennettaisiin oma mökki ja minusta huolehdittaisiin siellä. Mieluummin olen Suomessa,” Kaartinen naurahtaa. Leena Kaartinen arvioi naisten aseman kohentuneen Afganistanissa kuluneen neljänkymmenen vuoden aikana. ”Naisilla on oma arvonsa perheissä. He ovat lasten kasvattajia ja synnyttäjiä, jotka ostetaan naimakaupalla. Jos huonosti käy, ostettua omaisuutta saatetaan kohdella kaltoin taloushyödykkeenä. Hyvissä oloissa nainen on aidosti kodinsielu.” Kaartisen mukaan riippuu paljon heimosta, minkälaiset olot naisilla ovat. Afganistanissa on lukuisia heimoja ja kansan rakenne monimutkainen. Talebanin valtapiirissä naiset eivät voi tehdä töitä eikä kouluttautua.

Ankaran arjen sankari

Time -lehti valitsi Leena Kaartisen vuoden 2005 eurooppalaisten sankarien joukkoon kuvaten häntä eläväksi määritelmäksi sisulle. Kaartinen sanoo, että tunnustus oli tärkeä sekä hänelle henkilökohtaisesti että kaikille afgaaninaisille. ”Koin, että edustan arjen sankareita. Se oli rohkaisu myös henkilökohtaisesti, koska oli turhauttavia hetkiä, joina kysyin itseltäni, onko työstäni lopulta mitään hyötyä kenellekään,” Kaartinen analysoi. Lääkärinä ei aina ollut helppoa maassa, jossa ei ollut hienostuneita tutkimusmahdollisuuksia, eikä erikoislääkäreitä. ”Oma itse oli tärkein instrumentti. Joskus tehtiin leikkauksia niin, että yksi katsoi kirjasta, miten leikataan, toinen leikkasi ja kolmas avusti.” Leena Kaartinen loi vuosituhannen vaihteessa Keski-Afganistaniin terveysklinikoiden verkoston. Eläköityessään vuoden 2006 lopulla hänen alueellaan Ghowrin maakunnassa toimi hyvin varustettu sairaala ja neljä sivuklinikkaa. Kyliin perustetuilla sivuklinikoilla oli suuri merkitys vuoristoisella ja vaikealla alueella. ”Meille tarjottiin vastuuta koko maakunnan terveydenhuollosta, mutta emme pystyneet siihen, ja meidän kaikki terveyspisteemme siirrettiin kansainvälisen terveysjärjestön alaisuuteen. Sen jälkeen Kaartisen takana oleva kehitysyhteistyöjärjestöjen rypäs siirsi painopisteensä muihin kuin terveydenhuoltoasioihin kuten maanviljelyyn ja vesihuoltoon. Terveydenhuolto huutaisi kuitenkin edelleen lisäapua.” Kylissä ihmisiltä puuttuvat usein alkeellisimmatkin tiedot terveydenhoidosta. ”Tietämättömyyttä vastaan taisteltiin kouluttamalla kyliin terveydenhuollon opettajia ja sairaanhoitajia. Aluksi vain naisia, mutta lopulta miehiäkin, kun neuvojen hyödyllisyys huomattiin.”

Tekemistä riittää eläkkeelläkin

Leena Kaartinen sanoo, että viimeiset ajat Afganistanissa olivat rankkoja. Hän asuu nyt pysyvästi Lahdessa ja on tyytyväinen palattuaan Suomeen. ”Olin jo aika väsynyt siihen työhön, mutta ihmiset jäivät tietysti mieleeni”, hän kertoo. Kaartinen on kirjoittanut kokemuksistaan useita kirjoja, joissa hän on päässyt purkamaan rankkojakin kokemuksiaan. Kirjoittamisen ansiosta mennyt ei ole varjostanut nykyhetkeä. Suomessa Kaartinen on työskennellyt tiiviisti muiden Afganistanissa palvelleiden suomalaisten kanssa afganilaisten turvapaikan hakijoiden parissa ja käynyt säännöllisesti eräässä vastaanottokeskuksessa auttamassa terveydenhuollossa. Hän on käynyt myös Ateenassa auttamassa Afganistanista tulleita pakolaisia. Leena Kaartinen toimii kolmatta kauttaan Lahden kaupunginvaltuutettuna ja Lahden seurakuntayhtymän luottamustehtävissä. Uusi kirjakin on suunnitelmissa. Seuraavana etappina Kaartisen edessä siintää kuitenkin Finlandia-hiihto. Intohimoiselle sivakoijalle tapahtuma on järjestyksessään jo yhdeksästoista.

Monena nainen, nainenkin, eläessään: Alli Nissinen oli kansanedustaja ja opettaja, koulunomistaja ja -johtaja, toimittaja, päätoimittaja, kirjailija, kääntäjä, naisasianainen ja martta; hän edisti raittiutta, lasten-, eläinten- ja ympäristönsuojelua; hän oli moderni maailmannainen, taiteen ystävä ja lahjoittaja. ─ Hän kuoli 1926 Helsingissä 59-vuotiaana, ja hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle näköyhteyden päähän Taiteilijakukkulasta. Yhdessä entiset oppilaat ja Suomalainen Marttaliitto pystyttivät hautakiven, jossa on hänen rintakuvansa ja teksti: ”On elo kaunis / Sielunsa tulta kun aatteille antaa / Ja sydämensä kultaa auliisti kaikille kantaa.” Hän testamenttasi Uudenmaankatu 24:ssä toimivan koulunsa ja koulunsa tontin Marttaliitolle, joka rakensi 1950-luvulla paikalle Marttatalon hotelleineen.

Koulumaailma ja opettajan ura

Alli Nissinen vuonna 1866 Iisalmen Ulpasmäellä Påhl (Paavo) Nissisen vauraan yhdeksänlapsisen maanviljelijäperheen kuopuksena, mutta muutti jo kaksivuotiaana perheensä mukana Koljonvirralle Virran taloon, jonka paikalla on tänään Koljonvirran leirintäalue. 13-vuotiaana hän kirjautui isältään salaa mutta äitinsä ja sisarustensa tieten ja tukemana ensimmäisenä iisalmelaisena tyttönä Kuopiossa avattuun tyttökouluun. Minna Canthin tytär Anni oli hänen luokkatoverinsa, ja Kanttilassa koulutyttö-Alli tutustui luokkatoverinsa äitiin ja vakuuttui, että naisen yhteiskunnallista asemaa tulee vahvistaa.

Allin äiti Magdalena Nissinen, o. s. Lappalainen, kuoli 1885, ja Allin isä pyysi, että 16-vuotias Alli palaisi kotiin ja ottaisi Virran talon emännyyden. Näin tapahtui: hän hoiti emännyyttä puukko vyöllään ja oli monen mielestä ”hyvä hevosmies”. Emännyyden ohella hän jatkoi Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa, erikoistui uskonnon ja maantieteen opetukseen ja suoritti opettajatutkinnon 1888; hän täydensi opiskeluaan vielä Vera Hjeltin veistokoululla.

Ensimmäisen opettajavuotensa hän opetti Lucina Hagmanin valmistavassa koulussa ja seuraavat kymmenen vuotta Hagmanin johtamassa Suomen vanhimmassa suomenkielisessä, yhteiskasvatusperiaatteeseen pohjaavassa oppikoulussa, Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa [SYK].

Vuosisadan vaihteesta itsenäisyyden aattoon opettajan työ jatkui aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan ohella Hagmanin perustamassa, omistamassa ja johtamassa Helsingin Uudessa Yhteiskoulussa. Jo 1894 hän oli ostanut Hagmanilta tämän valmistavan koulun ja toimi sitten aina kuolemaansa asti Alli Nissisen valmistavan koulun omistajana, johtajana ja opettajana. Opettajana Alli Nissinen edusti koulumaailman uusia aatteita, joihin hän perehtyi Pohjoismaihin ja eri puolille Eurooppaa tekemillään opintomatkoillaan. Erityisesti häntä kiinnosti 1880-luvulla levinnyt työkouluaate, jonka mukaan opetukseen sisällytettiin veiston ja käsitöiden opetusta tasapainottamaan teoreettisten aineiden opetusta.

Niinpä hänen koulussaan tytöt ja pojat opiskelivat näitä aineita tasavertaisesti ja opettajakin kantoi omien kädentaitojensa merkkinä puukkoa vyöllään; johtaja-opettaja Nissisellä oli puukko mukanaan kansanedustajanakin, siis myös ensimmäisistä naiskansanedustajista otetussa yhteiskuvassa. Huolimatta ikäerosta pohjalaissyntyisen Lucina Hagmanin (1853─1946) ja savolaissyntyisen Alli Nissisen työtoveruus kehittyi koko elämän kestäväksi syväksi luottamukseksi, ystävyydeksi ja aatteelliseksi saman mielisyydeksi. Erityisesti yhteiskasvatusaate ja naisasia innostivat kumpaakin.

Kulttuuriharrastukset

Kulttuurilla oli tärkeä tehtävä Alli Nissisen elämässä. Ystäväpiiriin kuuluivat mm. näyttelijä Ida Aalberg, laulajattaret Alma Fohrström ja Jenny Spennert sekä taidemaalari Amélie Lundahl, jonka johdolla Alli itsekin opiskeli maalausta. Hän tuki kuvataiteilijoita ostamalla näiden töitä ja testamenttasi arvokkaan kokoelmansa ─ jossa on mm. Elin Danielson-Gambogin, Eero Järnefeltin, Amélie Lundahlin ja Alex Rappin töitä ─ Iisalmen kaupungille. Hänen lahjoittamansa kokoelman ympärille muodostui sittemmin Iisalmen kaupungin taidekokoelma. Hän oli monipuolisesti tuottelias kirjailija, joka kertasi ajan tendenssejä: jumalanpelkoa, isänmaanrakkautta, sosiaalista sääliä sekä raittius- ja eläinsuojeluaatetta. Hänen kynästään lähti lasten- ja nuorenkirjoja, runoja, näytelmiä ja oppikirjoja sekä oppikirjoja käännettyinä muista kielistä. Runon Kaks´ on kaunehinta elämässä hän omisti äidilleen, ja muista hänen runoistaan tunnetuimpia lienevät Jänis istui maassa, Piiri pieni pyörii ja Äidin silmät, joita on laulettu sukupolvesta toiseen. Hänen käännöksistään eniten huomiota herätti Bertha von Suttnerin Aseet pois (1889).

Yhteiskunnalliset harrastukset

Yhdistystoimintansa Alli Nissinen aloitti Helsingissä Suomen ensimmäisessä naisasiayhdistyksessä, Suomen Naisyhdistyksessä, mutta siirtyi 1892 monen muun yhdistyksen jäsenen tavoin Naisasialiitto Unioniin, jota hän itsekin oli perustamassa ja jonka hallitukseen hän sitten kuului yli 20 vuotta.

Vuonna 1899 Alli Nissinen oli Lucina Hagmanin rinnalla perustamassa Sivistystä kodeille -järjestöä. Hänen aloitteestaan se sai keisarillisen Suomen senaatin korvissa vähemmän vaaralliselta vaikuttavan nimen Martta-Yhdistys Uuden Testamentin toimeliaan Martan mukaan. Hän kuului järjestön keskustoimikuntaan, toimi puheenjohtajana ja varapuheenjohtajan, ja kun järjestö jakautui kahtia kielen perusteella, Allista tuli Suomenkielisen Marttaliiton puheenjohtaja.

Tottuneena kirjoittajana hän otti yhdessä järjestön sihteerin Fanny Hultin kanssa vastuulleen Emäntälehden [nykyinen Martat-lehti] toimittamisen ja kirjoitti siihen vuosina 1903─1926 lähes 250 artikkelia. Hän laajensi järjestön snellmanilaisen sivistystyön kaikkiin ikäluokkiin ja kaikkialle maahan, mutta varsinkin maaseudun naisiin. Hän korosti napakkaa taloudenpitoa ja vastuullista lastenkasvatusta osana kansallisen itsetunnon heräämistä. Lucina Hagman esitti Martta-järjestölle tulevaisuuden vision. Alli Nissinen antoi järjestölle käytännönläheisen perustan eli ”Vasta sitten, kun nainen on yhteiskunnallisissa asioissa yhtä tarkka kuin kodin hoidossa, hän on todellinen nainen, joka paikkansa elämässä täyttää”.

Poliittinen toiminta

Kun naiset saivat vuoden 1906 valtiollisen äänioikeuden, Alli Nissinen patisti naisia äänestämään: ”Herätkää siis naiset! Pitäkää huoli omasta asiastanne. Herätkää valvomaan oikeuksianne, lastenne tulevaisuutta.”

Maalisvaaleissa 1907 hänet valittiin eduskuntaan ensimmäisten naisedustajien joukossa, ja hän edusti valtiopäivillä Nuorsuomalaista Puoluetta Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä valittuna 1907─1909. Kaikkiaan kolme kertaa peräkkäin hänet valittiin edustajaksi ─ vaalikausi oli tuolloin kolme vuotta ─ mutta eduskunnan toistuvien hajotusten vuoksi hänen edustajanuransa jäi vain parin vuoden mittaiseksi.

Eduskunnassa hän vaati yhdessä muiden naisedustajien kanssa mm. tiukempia tuomioita lapsiin kohdistuvista siveellisyysrikoksista, oikeuksia avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille, naisten avioitumisiän nostamista viidestätoista vuodesta kahdeksaantoista ja aviovaimolle oikeutta hallita omaisuuttaa. Hän vaati opettajille samapalkkaisuutta, ja vaalipiirinsä puolestapuhujana hän teki anomusehdotuksen Iisalmen suomenkielisen yhteiskoulun ottamisesta valtion haltuun. Alli Nissisen elämäntyötä kunnioitettiin 17.9.2016 Iisalmen kulttuurikeskuksessa järjestetyllä juhlaseminaarilla otsikolla Marttajärjestön perustaja Alli Nissinen 150 vuotta.

Mathilda von Troil kuului sukunsa puolesta autonomisen Suomen yhteiskunnan ylimpiin: isä oli senaattori, vapaaherra Axel Gustaf Samuel (Gösta) von Troil, äidinisä senaattori, isänisä kuvernööri ja kaikki vapaaherroja. Hän kuului huipulle myös koulutuksensa ja virkansa puolesta ─ ottaen huomioon aikakauden naiselle antamat mahdollisuudet. Hänellä oli kaksi suurta rakkautta: opettajana Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu ja Bergbom-suvun jäsenenä Thalian pyhättö Kansallisteatteri.

Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu

Viisiluokkaisia tyttökouluja oli maan eri kaupungeissa, mutta vielä 1880-luvulle tultaessa ei ollut luotu tytöille varsinaisiin akateemisiin opintoihin suuntaavaa opintoväylää. 1882 alettiin suunnitella yliopistoon johtavan yksityisen suomenkielisen tyttökoulun perustamista Helsinkiin, mutta lopulta suunnittelijat kääntyivätkin Yhdysvalloista peräisin olevan yhteiskasvatuksen ja -koulumallin kannalle, josta oli jo esimerkkejä muissa pohjoismaissa

Suomen ensimmäinen suomenkielinen yhteiskoulu, Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu (SYK), aloitti syksyllä 1886 parinkymmenen oppilaan ja viiden opettajan voimin. Se tunnettiin alusta asti uudistusmielisenä kouluna, ja monet sen kokeilut siirtyivät vähitellen vakiintuneeksi käytännöksi koko koululaitokseen. Sillä on ollut tienraivaajan asema suomalaisessa koulumaailmassa ja kasvatuksen kulttuurihistoriassa.

Se opetti ”reaalitieteellisellä pohjalla” ja tarjosi suomenkielisen ja -mielisen mahdollisuuden eritoten tytöille ”laajempaan, monipuolisempaan ja syvempään kehitykseen, kuin mitä siihen saakka heillä oli ollut mahdollisuuksia”.

Koulun naispuolisena johtajana sen kolmetoista ensimmäistä vuotta oli yhteiskasvatuksesta vakuuttunut Lucina Hagman, opettaja, koulunomistaja ja naisasiainen, joka oli ehtivä vielä moneen toimeen. Kun hän riitojen saattelemana erosi virastaan keväällä 1899, tilalle kutsuttiin, kahden muun kutsutun kieltäydyttyä, vähää vaille kolmekymmentävuotias Mathilda von Troil, Tampereen Suomalaisen Yhteiskoulun johtaja.

Mathilda von Troil

SYK:n uusi johtaja oli käynyt Helsingin saksalaisen tyttökoulun, valmistunut opettajaksi Helsingin Suomalaisesta jatko-opistosta ja täydentänyt opintojaan Pariisin ja Geneven yliopistoissa. Siitä, vaikuttiko johtajan valintaan valtiollisesti vaikeassa tilanteessa von Troil-suvun poliittinen ja yhteiskunnallinen asema, ei lähteissä ole viitteitä.

Hän aloitti työnsä helmikuun manifestin vuonna, siis kesken ensimmäisiä routavuosia. Viranomaiset katsoivat erityisesti yksityiskoulujen estävän tai ainakin jarruttavan yhdenmukaistamissuunnitelmia ja halusivat nämä koulut tarkan silmän alle. Niinpä opetussuunnitelmat saattoivat muuttua, myös kesken lukuvuotta, ja johtajan oli vain soviteltava oppilaiden valinnat ja opettajien työt viranomaisten vaatimusten mukaisiksi. Erityisesti venäjän kielen opiskelua valvottiin: sen tuntimäärä saattoi vaihdella luokilla I─IX jopa 20:stä 30:een.

”Trollen koulu”

Eloisa ja persoonallisuudeltaan tulinen Mathilda von Troil toimi SYK:n johtajana kolme vuosikymmentä ja vaihdellen eri vuosina suomen kielen ja kaunokirjallisuuden, historian ja ranskan kielen opettajana. Hänestä tärkeintä opetuksessa oli elävä elämä, ei kasvatuksen tai opetuksen teoria. ”Me (opettajat) valmistamme sijaa idealismille ihmisten maailmankatsomuksessa”, sijaa jaloudelle, avuliaisuudelle ja hyvyydelle, sillä ne yksin ”erottavat meidät kaikista olennoista, jotka tunnemme”.

Oppilaiden vapaat harrastukset koulun piirissä keskittyivät toverikuntaan, johon kolmen ylimmän luokan oppilaat kuuluivat. ”Trolle” toimi toverikunnan kuraattorina parikymmentä ensimmäistä johtajavuottaan ja pyrki kasvattamaan yhdessä toimimisella tyttöjen ja poikien luontevaa toveruutta, jonkinlaista ”kouluperheen” tunnelmaa. Niinpä esim. joka toinen lauantai toverikunta järjesti koululla ohjelmallisen illan.

Toverikunnan toiminnan huippuja olivat joulu- ja kevätjuhlat, joiden ohjelmia koottaessa kuraattorin taiteilijaluonne ja koulun parhaat esiintyjät tulivat tunnetuiksi. Mathilda von Troil oli näiden juhlien primus motor. Erityisen innostuneena ja innostavana hän harjoitti näytelmiä, jotka muodostivat juhlien keskeisen osan. Ei hän, eikä liioin toverikunta pelännyt esittää isojen teatterien ohjelmistoa. Mm. Lea, Nummisuutarit, Kihlaus, Murtovarkaus, Roinilan talossa ja Valtioviisas kannunvalaja pääsivät näyttämölle.

Toverikunta järjesti jatkuvasti myös erilaisia retkiä sekä esim. lausunta- musiikki-, maalaus-, kirjoitus- ja shakkikilpailuja. Syksyllä 1914 se ryhtyi keräämään joululahjoja varattomille kansakoululaisille, ja tästä keräyksestä tuli sittemmin tapa; kevättalvella 1929 se järjesti juhlan kerätäkseen varoja sotaorvoille; kun suurmiehille pystytettiin muistomerkkejä, toverikunta osallistui hankkeeseen taloudellisesti.

Mathilda von Troilin puheista pitkäaikainen työtoveri, runoilija Lauri Pohjanpää julkaisi kokoelman nimellä Elävät liekit: Puheita. (1931).

Kansallisteatterin apulaisjohtaja

Näyttämötaide oli 1869 syntyneen Mathilda von Troilin suuri rakkaus. Kyseistä vuotta, jonka toukokuussa Aleksis Kiven Lea esitettiin ensimmäisen kerran, pidetään Suomalaisen teatterin syntyvuonna. Sen maailmassa näytelmän ohjaajan ja teatterin johtajan, tohtori Kaarlo Bergbomin sisaren Fredrika Elisabeth Bergbomin.tytär kasvoi ja oli kotonaan. Voisiko syntymävuosikin olla enne?

Kaarlo Bergbom oli siis Mathilda von Troilin eno ja Emily Bergbom hänen tätinsä. Monen mielestä sisarukset, toisiaan tukien ja täydentäen, olivat aikanaan yhtä kuin Suomalainen teatteri, myöhempi Suomen Kansallisteatteri. Myös kansallisrunoilijan puolison, kirjailija Fredrika Runebergin äiti kuului samaan Bergbom-sukuun.

Mathilda von Troil osallistui aktiivisesti teatterin toimintaan. Hän opetti teatterin oppilaskoulussa näyttämötaiteen historiaa ja toimi lähes kaksikymmentä vuotta eli vuodesta 1912 kuolemaansa asti teatterin johtokunnan jäsenenä. Kun teatterin johtoa järjestettiin uudelleen 1914, Jalmari Lahdensuosta tuli ensimmäinen johtaja ja rinnalleen hän sai apulaisjohtajiksi Eino Kaliman ja Mathilda von Troilin (vuoteen 1917). Lahdensuo oli perehtynyt uuteen näyttämötyyliin Moskovassa, lähinnä Stanislavskin koulussa, ja hänen suuntansa oli alun perin intiimiin teatteriin viittaava. Hänestä tuli 1917 teatterin pääjohtaja, ja hän toimi pääjohtajana seuraavat kolmekymmentäkolme vuotta.

Rafael Koskimiehen kirjoittaman Suomen Kansallisteatteri 1902 / 1917 (1953) mukaan ”Neiti Mathilda von Troil oli ammatti-ihminen vain sikäli, että hän Bergbomin sisarentyttärenä oli nuoresta pitäen eläytynyt suomalaiseen teatteriin. (- -) Ilmeisesti hän sai kiittää näyttelijäin taitoa ja suopeutta siitä, että hän yleensä lainkaan tällä lempialallaan menestyi. Aivan vailla merkitystä tämä toiminta ei kuitenkaan ollut, lähinnä siitä syystä, että neiti von Troil ranskalaisen kirjallisuuden tuntijana saattoi tuoda teatterin hieman kolkkoihin näyttämömuureihin intiimin ranskalaisuuden parfyymia”.

Sotilaskotityö

Syksyllä 1918 ilmestyi sanomalehtiin jääkärien kirjoittamia Sotilaskoteja perustamaan-kirjoituksia. Jääkärit olivat Saksassa tutustuneet sikäläiseen sotilaskotitoimintaan ja kaipasivat vastaavaa toimintaa suomalaisille sotilaille. Perustamistoivomukset saivat suopean vastaanoton, semminkin kun toiminta sopi ajallisena ja aatteellisena jatkumona sille työlle, jota naiset olivat tehneet itsenäisyyden saavuttamiseksi. Helsingin sotilaskotiyhdistys perustettiin 1918. Mathilda von Troil tuli heti mukaan vapaaehtoistyöhön, ja luontevaa oli, että hänet valittiin johtamaan suomenkielistä ohjelmajaostoa. Hän esiintyi itse ja ohjasi muita esiintymään, lähinnä runebergiläis-topeliaanisessa hengessä. Yhdistyksen kymmenvuotisjuhlassa havaittiin, että yhteensä suomenkielinen ja ruotsinkielinen ohjelmajaosto olivat tuottaneet yli kuusi sataa iltamaa.

Naisasia

Mathilda von Troil ei kuulunut varsinaisiin naisasianaisiin, vaikka hyvinä esimerkkeinä itsellisistä ja itsenäisistä naisista olivatkin tädit Emily Bergbom ja Augusta af Heurlin (o.s. Bergbom) ja vaikka hän vaati myös naisille äänioikeutta. Kutsuttuna hän kuului Naisasialiitto Unionin naisten äänioikeuden edistämiseksi asetettuihin toimielimiin. 1907 hän oli Nuorsuomalaisen Puolueen ehdokkaana Hämeen läänin pohjoisessa vaalipiirissä, mutta ei tullut valituksi.

Kohtasin Ritva Sorvalin ensimmäisen kerran Lahden kaupunginteatterin lämpiössä vuonna 1994. Kyseessä oli teatterin uuden ohjelmistokauden esittely. Siinä tilaisuudessa esiteltiin ja esittäytyi myös Ritva Sorvali, Oulun kaupunginteatterista Lahden teatteriin kiinnitetty näyttelijä. Hänen tulkintansa Tamara Lundin tunnetuksi tekemästä laulusta Sinun omasi jäi lähtemättömästi mieleeni.

Ritva Sorvali oli lapsena paljon yksin kotona. Teknikkoisä oli päivät töissä, ja illalla hän oli usein oman orkesterinsa kanssa keikalla. Äiti työskenteli sairaalassa vanhusten osastolla ja teki myös ilta- ja yövuoroja.

”Olin onneksi oppinut aika pienenä jo lukemaan. Luin todella paljon ja kehittelin niistä erilaisia juttuja, joihin liittyi myös pianonsoitto. Järjestelin nukkeja katsomoon ja opettelin kumartamaan esitysten jälkeen”, Ritva muistelee.

”Myöhemmin teatterini siirtyi talomme pommisuojaan, jossa bisnes astui kuvaan mukaan. Pääsylippu maksoi kaksikymmentä penniä, mutta jos samasta perheestä tuli kolme, pääsivät he viidelläkymmenellä pennillä.”

Pommisuojan jälkeen Sorvali meni teiniteatteriin, jossa hän esitti Aulikki Oksasen Kyllä, kyllä -näytelmässä Eero-poikaa. Ammatikseen Sorvali suunnitteli opettajan hommaa tai jotain muuta järjellistä. Teatterityö ei tullut silloin edes mieleen.

Ylioppilaaksi päästyään Ritva Sorvali meni vuodeksi Ruotsiin hoitamaan vanhuksia. ”Se oli mahtavaa työtä. Eväät olin saanut jo lapsena, kun olin perushoitajaäidin mukana yövuorossa, siellä hoitelin mummoja ja menin aamulla normaalisti kouluun.”

Ruotsissa Ritvalle kypsyi ajatus teatterista. Hän pyrki teatterikorkeakouluun, putosi viimeisessä vaiheessa ja ryhtyi opettajaksi. Siihen aikaan oli pula opettajista, joten ylioppilaskin kelpasi. Vuoden kuluttua hän pyrki uudelleen ja sama juttu. Opettajan työt jatkuivat.

”Ne olivat mahtavia aikoja, mutta teatteriin halusin. Minulla ei ollut juurikaan näyttelijäkokemusta ja olin arka, joten jotain piti keksiä. Sitten huomasin lehdestä, että Vapaa Taidekoulu etsi alastonmalleja. Tuo se vasta olisi hirveä homma, ajattelin. Hain kuitenkin paikkaa ja minut valittiin. Aika kului rattoisasti – päivät opettajana ja illat alastonmallina,” Ritva naurahtaa.

Turkan oppiin

Seuraavalla haulla Sorvali pääsi Teatterikorkeakouluun. Ensimmäinen vuosikurssi meni hilpeästi taiteilijaelämää viettäen ja baareissa istuen. Aiemmin hoikka vartalo pyöristyi. Jouko Turkan otettua koulun ohjat käsiinsä hän tokaisi Ritvalle: ”Sinäkin tuollainen pullataikina, mitä ajattelit, että sulla on suomalaiselle näyttämötaiteelle annettavaa?”

Ellei Jouko Turkka olisi tullut Sorvalin opettajaksi toisena opiskeluvuotena, hänestä tuskin olisi tullut näyttelijää. Turkan tulon jälkeen tahti muuttui. Baarissa istuminen jäi, koska fyysisesti rankoista harjoituksista ei olisi huonolla kunnolla selvinnyt hengissä.

Turkan treenissä Ritvan elopainosta putosi heti kymmenen kiloa, ja Turkka antoi siitä hänelle viidenkymmenen markan stipendin omista varoistaan. Kaikki eivät tykänneet Turkasta ja hänen metodeistaan, mutta Ritva tykkäsi. ”Olen viimeiseen asti Turkan puolustaja. Sain häneltä hirveästi sekä kehua että rökitystä.” Turkka kannusti: ”Sinä olet poikkeuksellisen lahjakas – älä koskaan katso maahan.”

Valmistuttuaan Sorvali vieraili Helsingin ja Turun kaupunginteattereissa, kun hänet pyydettiin Ouluun. Muodokkaana blondina Sorvalille tarjottiin rooleja, joissa tarvittiin aina vähemmän ja vähemmän vaatteita. Kun jälleen vieraileva ohjaaja esitti hänelle vähäpukeista osaa, puuttui henkilökunnastaan hyvää huolta pitänyt teatterinjohtaja Yrjö-Juhani Renwall peliin: ”Annoin Ritvalle ylimääräisen vapaavuoron, sillä hän on tehnyt lyhyen ajan sisällä riittävän monta vähäpukeista roolia”. Oulussa vierähti seitsemän vuotta, kunnes Sorvali liitettiin Lahden kaupunginteatterin näyttelijäkuntaan.

Teatteri Vanha Juko

Pesti Lahden kaupunginteatterissa jäi kuitenkin lyhyeksi sillä jo seuraavana syksynä Sorvali perusti silloisen miehensä, näytelmäkirjailija Jari Juutisen, näyttelijä Jukka Juolahden, ohjaaja Mika Lehtisen, kuiskaaja-tarpeistonhoitaja Tuija Muhosen ja ääniteknikko Pekka Saarikon kanssa Teatteri Vanhan Jukon. Siinä sitten menikin viisitoista vuotta.

Tultuaan Lahteen Sorvali sai kiinnostavia rooleja, mutta ilmapiiri ei ollut paras mahdollinen, Tuli hinku perustaa oma teatteri. Tilat sille löytyivät lopetetusta elokuvateatterista. Edessä oli iso remontti. Ritva ja miehensä Jari ottivat velkaa jo ennestään velkaista omakotitaloaan vastaan. Ritva jäi aluksi kaupunginteatterista virkavapaalle.

Alkuvuosina Teatteri Vanhan Jukon ohjelmisto koostui omista tuotannoista, vierailuesityksistä ja klubeista. Juko tuotti vuosittain kahdesta kolmeen ensi-iltaa.

”Työ Jukossa oli rankkaa, palkkaa siitä työstä sai epäsäännöllisesti, mutta saipa kuitenkin. Se oli perheyhtiö, jossa näyttelemisen lisäksi jokainen myös markkinoi, siivosi ja jakoi ohjelmistoja. Teimme töitä toinen toistamme tukien. Vanhin lapsi myi lippuja ja kaksi nuorempaa oli tarvittaessa näyttämöllä. Harjoitusajat olivat joustavammat, jolloin koti-iltoja kertyi viikossa enemmän kuin laitosteatterissa.”

Eihän siitä hyvää seurannut. Sorvali sairastui työuupumukseen, ja burnoutista kertova näytelmä Likainen sukka jäi tekemättä oman burnoutin takia. Se oli tosi hirveää. Sorvalin äiti tuli apuun ja ilmoitti tilanneensa kotiin siivoojan. ”En minä mitään siivoojaa tarvitse”, parahti Ritva ensin, mutta kiitti siitä myöhemmin äitiään. Lähes vuoden kestäneen sairauslomansa aikana Ritva paransi itsenään kävelemällä, mielettömästi kävelemällä ja päätti, ettei ikinä enää aja itseään siihen tilaan. Liikunta on yhä mieleinen harrastus.

Paluu kaupunginteatteriin

Kun Lahden kaupunginteatterissa tapahtui johtajanvaihdos, uusi johtaja kysyi Sorvalilta, tulisitko hän takaisin. Ensi ajatus oli: ei enää laitosteatteriin! Mutta mieli muuttui. Ritvalle se merkitsi melkoista elämänmuutosta.

”Kun viisitoista vuotta on itse määritellyt, mitä juttuja haluaa tehdä, tuntui laitosteatteriin paluu pitkästä aikaa oudolta. Jukossa kaikki tunsivat toisensa läpikotaisin. Vaikka kaupunginteatterissa olikin vielä entistä porukkaa, tuntui aluksi siltä, etten tunne juuri ketään – varsinkin Vittulajänkä-näytelmässä, jossa oli paljon väkeä isolla näyttämöllä. ”

Tämä työ vaatii täydellistä heittäytymistä ja luottamista, ja kun pantiin vieraiden ihmisten sekaan, se tuntui aluksi hämmentävältä. Toki kunkin näytelmän edetessä porukka hitsautuu yhteen”, analysoi Sorvali teattereiden eroa.

”Kiehtovinta ammatissani on se, että voi yrittää saada ihmisiä ajattelemaan ja että jokin tärkeä asia voisi nytkähtää johonkin suuntaan. Teatterissa annettu sanoma pitää minut tässä ammatissa. Esimerkiksi Populaarimusiikkia Vittulajänkältä -näytelmässä kahden pojan kasvutarinassa on paljon arvokasta sanomaa.”

Ritva Sorvali aloittaa roolinsa työstämisen niin, että hän vain tekee asioita intuitiivisesti eikä liiemmälti rakenna kaarta eteenpäin. Repliikit hän kuitenkin pyrkii hallitsemaan jo ensimmäisessä harjoituksessa. Hän tunnustaa olevansa hurja jännittäjä ja että lavalle meno vaatii kovia ponnisteluja. Mahdollisuuksien mukaan hän lähtee juoksemaan ennen näytöstä. ”Kun säntää lavalle hiestä märkänä, ei niin paljon pelota. Joka näytelmän kohdalla se vain ei käy päinsä. Roolit eivät yleensä seuraa minua kotiin, siitä ovat myös lapset pitäneet huolen.”

Näyttelijätyönsä ohella Ritva Sorvali tekee laulukeikkoja, usein Kaj Chydeniuksen kanssa. Ritva tutustui Chydeniukseen Laulu Otavasta -näytelmän harjoituksissa, jossa oli hänen musiikkinsa. Tutustumisen myötä Chydenius sävelsi Ritvalle laulukokonaisuuden Älä elämää pelkää. Sitä hän on esittänyt lähes kymmenen vuoden aikana pianisti Saku Koskelaisen kanssa kolmesataaviisitoista kertaa.

”Se on ollut yksi tärkeimmistä näyttelijä-laulajan töistä urallani. Työtähän sekin on, mutta kuitenkin erilaista ja rentouttavaa. Voisin tehdä sitä loputtomiin, se lataa tehokkaasti akkuja. Tampereen teatterikesässä tein illan, jossa esitin Laila Kinnusen laulelmia. Neljännesvuosisadan olin hänen laulujaan kuunnellut enkä koskaan ennen ajatellut, että uskaltaisin niitä esittää.”

Ritva Sorvali sanoo olevansa esiintymispelkoinen ihminen, kauhea jännittäjä, joka on kiusannut itseään esiintymällä kolmekymmentä vuotta.

”Ei minun olisi mitään järkeä kiduttaa itseäni niin kauan, ellei minulla mielestäni olisi oikeasti jotain niin tärkeää sanottavaa. Miksi muuten ilta toisensa jälkeen kulisseissa pulssi kahdessasadassa vannoisin itselleni, että tämä on viimeinen kerta?”

Vähäosaisten vimmainen puolustaja

Syksyllä 2016 Ritva Sorvalin mitta tuli täyteen. Hän kirjoitti Facebookiin: ”Mietin täällä pääni puhki, mitä me voisimme tehdä osoittaaksemme, että suurin osa suomalaisista ei ole rasisteja! Että me toivotamme pakolaiset ja apua tarvitsevat tervetulleiksi. Että me tuomisemme Helsingin asema-aukion kuolemaan johtaneen tapahtuman!”

Samassa kirjoituksessa Sorvali kyseli tutuiltaan, innostuisivatko he järjestämään asian hyväksi solidaarisuuskonsertin. Spontaanisti näpytelty ehdotus sai kulttuuriväen nopeasti hereille. Sorvali alkoi saada kymmeniä yhteydenottoja, joissa luvattiin tehdä mitä vaan.

”Sunnuntaina laitoin viestin ja maanantaina oikeasti ryhdyin järjestämään sitä, kun tajusin, että en voi enää perua”, kertoo Sorvali.

Huominen ilman pelkoa -konsertti järjestettiin 20. marraskuuta 2016 Kansallisteatterin isolla näyttämöllä. Ohjelmassa oli laulua ja runoja, ja esiintyjinä muun muassa Aulikki Oksanen, Heidi Herala, Tanjalotta Räikkä, Taikuri Luttinen, Tumppi Varonen, Klovnit ilman rajoja sekä tietysti Sorvali itse.

Tapahtumalle löytyi bändiksi Seppo Kantonen trio ja graafikko suunnittelemaan tapahtumalle logon. Sorvali itse toimi tuottajana. Sponsoreista oli pulaa. Vaikeinta oli kaiken organisointi, vaikka siitäkin Sorvalilla oli kokemusta Teatteri Vanha Jukon ajoilta, jolloin hän tottui hoitamaan kaikenlaisia asioita. Sorvali on toiminnan nainen.

”Olin koko ajan miettinyt, että pitäisihän nyt jotain tehdä. Välillä lakkasin lukemasta nettiä, koska ahdistuin. Olo oli sellainen, että mitä voisin tehdä oikeasti”, Sorvali sanoo.

Hänelle viimeinen pisara oli Helsingissä Rautatieaseman edustalla tapahtunut pahoin­pitely, jonka johdosta Suomen vastarintaliikkeen aktiivia epäiltiin kuolemantuottamuksesta. ”Olen ymmärtänyt, että taiteilijalla on vastuu. Ei voida enää olla puolueettomia ja olla ottamatta kantaa. Tiedän, että läheskään kaikki taiteilijat eivät ole samaa mieltä.”

Ritva Sorvali ei voi ymmärtää, miksi jotkut ihmiset haluaisivat sulkea Suomen rajat ulkomaalaisilta.

Hän myös tiedostaa, että on ihmisiä, jotka vetävät herneen nenään siitä, että joku järjestää rasisminvastaisen konsertin.

Sorvali sai tapahtumaa järjestäessään ja sen jälkeen kosolti sekä myönteistä että kielteistä palautetta. Tappouhkauksiakin, myös vauhdikkaita kuvauksia siitä, miten hänet tapetaan. Konsertin järjestäjät kysyivät poliisilta, pitäisikö olla huolissaan uhkailuista. Poliisi vastasi: kyllä ja järjesti tilaisuudelle tehostetun valvonnan.

”Toivon, että tapahtuma antoi maahanmuuttajille ja muille viestin, ettei mitä tahansa saa tehdä. Me ei lopeteta tähän. Olen miettinyt, miten tätä pakolaisasiaa voisi esittää kääntäen niin, että vastustajat oikeasti ymmärtäisivät kulttuurien erilaisuuden ja rikkauden, Kun olin seitsenkymmenluvulla tukholmalaisessa sairaalassa siivoamassa, kaikki muut olivat maahanmuuttajia. Olin ylpeä ja vähän leveilinkin ystävilleni siitä. Erilaisuus ei ole ollut mulle mikään juttu, on erivärisiä ja -kielisiä ihmisiä.”

Sorvali sanoo, että hänellä on ylikorostunut oikeudenmukaisuuden vaatimus, Hän arvelee, että se kumpuaa jo lapsuudesta. ”Joudun silmittömän raivon valtaan, jos näen esimerkiksi jonkun vanhemman kohtelevan huonosti lastaan.”

”Olen suurimman osan elämääni tottunut siihen, että elämme sivistysvaltiossa. Nyt ihmiset kehtaavat päästää suustaan mitä vaan. On todella järkyttävää, että tämä yhteiskunta on yhtäkkiä muuttunut sellaiseksi, että kuka vain voi sanoa ihan mitä vain.”

Mikä on Ritva Sorvalin ääni maailmalle?

”Maapallo ei kestä enää tällaista kulutusta. Kapitalistisessa maailmassa on ajauduttu jamaan, jossa kuvitellaan, että kaikilla on samat mahdollisuudet. Ei ole. Röyhkeimmät ja nopeimmat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Toivoisin, että kaikki ihmiset pystyttäisiin ruokkimaan ja hoitamaan.”

Sorvali mainitsee yhtenä suurena negatiivisena tekijänä sotateollisuuden. Jos kahdeksan päivän aikana ei valmistettaisi aseita, pystyttäisiin kahdentoista vuoden ajan antamaan opetusta kaikille maailman lapsille.

Silloin en vielä tuntenut häntä. Keväällä 1959, lukiolaisena, hän päätti lähteä Saksaan piikomaan ja kieltä oppimaan. Palkka oli melkein olematon ja kielen oppiminen yksin hellan ääressä jäi vähiin. Kesä Baijerissa päättyi kuitenkin korkealle.

Perheen tytär otti hänet mukaansa retkelle. Juna vei hiukan Itävallan puolelle ja sitten lähdettiin patikoimaan alppien loputtomille poluille, hän kesäisissä tennistossuissa ja shortseissa. Pian kohdattiin opas, joka pyysi tyttöjä mukaan ryhmäänsä. Kun vuoren seinämä sitten jyrkkeni, ryhmästä ei ollut enää kääntymistä.

Niin hän nousi uljaalle pyramidimaiselle huipulle, korkeus 2417 metriä. Valokuvassa taustalla on lunta ja, katolilaisten maiden tapaan, risti.

Valkoiset saappaat

Näin hänet jo ensimmäisellä opiskeluviikolla: pitkä, vaalea ja kaunis, jalassa valkoiset saappaat. Tai ehkä saappaat tulivat myöhemmin, syksymmällä, saappaiden aikaan. Hän oli todella kaunis, kaunis jotenkin tutulla tavalla, sillä tavalla kuin maalaispoika sen ymmärsi. Se oli kauneutta ilman lisäaineita, uskomatonta kauneutta, joka ei näyttänyt olevan lainkaan tietoinen itsestään. Kauneudesta ei toki ollut pulaa, yliopistolla. Mutta silti!

Yksi silmäys Porthanian ala-aulassa riitti. Sen jälkeen tunsin hänet, kaukaakin, toiselta puolen katua. Ja kun tunsin, myös katsoin. Ja kun katsoin, hänkin katsoi. Ensin melkein salaa, pään heti pois kääntäen, sitten hiukan viivytellen ja vihdoin – mutta silloin oltiin varmaan jo keväässä – vähän hymyillenkin.

Olin vielä nuori, ei ollut mitään kiirettä, ajattelin. Kävin ahkerasti opiskelijatansseissa, enimmäkseen Bottalla. Niin hänkin kävi, kuten hän kertoi sitten myöhemmin, mutta useimmiten Polilla. Ei tullut sitä tilaisuutta, jota odotin.

Ja niin oli ensimmäinen vuosi opiskeltu. No, ehkäpä ensi syksynä, ajattelin. Tuli kesä ja kotipuolen lavatanssit. Ja seuraava syksykin meni, enimmäkseen taas Bottalla. Tanssitettavia kyllä riitti ja Rovaniemen Sinikka nojasi aina pylvääseen vasemmalla, Bottan salin etuosassa, kun Martti Pohjalaisen orkesteri aloitteli kuubalaista. Joskus saattelin jonkun kämpilleen, mutta aina se jäi siihen. En pyrkinyt pidemmälle enkä uskaltanutkaan. Usein kävelin tanssien jälkeen yksin pitkän lenkin ennen kuin suuntasin kotiin Pohjois-Haagaan. Ei ollut kiirettä.

Eräänä maaliskuun iltapäivänä tulimme, opiskelijat, valtio-opin seminaarista alas Porthanian kierreportaita. Vieressäni kuopiolainen Tuulikki keskusteli jonkun toisen tytön kanssa ja mainitsi nimeltä hänet, jolla oli valkoiset saappaat. Totesin rennosti, että kyseessä oli sama tyttö, jota olin aikonut pyytää vappuheilaksi. Tuulikki valpastui: – Jos olet sellaista suunnitellut, pidä sitten kiirettä.

Miksi miehen on aina tehtävä aloite?

Puolentoista vuoden rauhallisen odottelun jälkeen, minulle tuli nyt kiire. Tutkin opinto-ohjelmat ja jäin ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa odottelemaan Porthanian aulaan. Sieltä hän tuli. Vain muutama sana, ja niin lähdimme ensi kertaa yhtä matkaa. Kävelimme Ateneumin ohi, ohi Seurahuoneen ja Mannerheimintien yli. Sitten hän kääntyi Erottajalle päin ja minä Hankkijan aukiolle, mistä lähti bussi Pohjois-Haagaan. Heilautin huolettomasti kättä, Vapusta oli nyt sovittu. Vapun nimi oli Ulla.

Erottuani hänestä tiesin, että se oli siinä. Olin löytänyt oikean. Muistan hyvin, kuinka siinä bussille kävellessäni ajattelin kertovani tapahtuneesta joskus lapsenlapsilleni. Juuri niin olen kertonutkin. Minulla oli jo kauan ollut suunnitelma elämästäni. Nyt se alkoi toteutua.

Jossain vaiheessa ehdotin hänelle, että olisi ehkä hyvä harjoitella hiukan ennen Vappua. Hän oli samaa mieltä ja niin menimme Polille. Orkesteria en muista, mutta väliajalla soi Peggy Leen laulama Fever. Hänellä oli oranssinruskea liivihame ja vaalean keltainen pusero. Enkä tarkoita Peggyä. Myöhemmin hän kertoi pettyneensä, kun en suudellut häntä kerrostalon ulko-ovella Iso-Roobertinkadulla. En tiennyt, että niin voi tehdä jo ensimmäisellä saattoreissulla. En tiennyt mitään. Enkä osannut suudellakaan.

Vapun aattoiltana vein hänet Vesalaan, Sirkka-Liisan omakotitaloon. Siellä kokoontui joukko demariopiskelijoita ja yksi, joka ei ollut demari. Istuimme iltaa hyvin kilteissä merkeissä, joku ehkä joi olutta, en minä. Minua jännitti. Tiesin, että ilta saattoi olla ratkaisevan tärkeä. Osmo, josta tuli professori, lisäsi vielä löylyä kuvailemalla asioita, joihin minun olisi nyt uskaltauduttava. Ja niin tapahtuikin. Me suutelimme. Rautahatuntiellä. Ensimmäistä kertaa.

Yhtäkkiä kaikki oli itsestään selvää ja helppoa.

Helppous näkyi jo seuraavana, Vapun päivänä. Ulla lähti yhtään vastustelematta mukaani demarien vappujuhlaan, joka viimeisiä kertoja järjestettiin perinteisellä Mäntymäellä. En muista, kuka siellä puhui, mutta Mäntymäen kallionkoloissa oli vielä hiukan lunta.

Yliopisto tuli avukseni

Hänellä oli vielä monta estettä ylitettävänä. Tyttökaverien keskusteluissa hän oli ilmoittanut vakaasti, ettei tuleva kumppani saanut olla kommunisti, ateisti eikä alkoholisti. Se oli tiukka paikka, sillä minä ilmoitin olevani sosialisti, ateisti ja absolutisti. Aatteista ja uskonnosta riitelimme aluksi monta kertaa. Sitten Yliopisto tuli avukseni. Kansantalouttahan ei voinut opiskella perehtymättä Karl Marxin teorioihin eikä sosiaalipolitiikassa voinut väistää Pekka Kuusta. Ensi visiitillä Ullan siskon perheen luokse Oulunkylään absolutismini aiheutti kuitenkin hämmennystä, mutta ei siitä sentään riidan aiheeksi ollut.

Olihan minullakin pieniä asenteellisia esteitä. Minusta oli itsestään selvää, että kun kaksi ihmistä päättää liittyä yhteen, se on vain heidän asiansa. Olin väärässä. Kun olimme keskenämme asiasta sopineet, oli edessä matka sormukset taskussa junalla Vilppulaan, mistä Ullan isä haki meidät Suvirantaan, jossa olin kyllä käynyt jo aikaisemminkin. Se oli Ullan vanhempien maatila ja kesäpaikka ja osa siitä on nyt meidän kesäpaikkanamme.

Kahvit juotuamme sanoin Ullan vanhemmille, että minulla oli heille asiaa. Siirryimme kolmisin kamarin puolelle Ullan jäädessä keittiöön. – Kyllä minä sinun asiasi arvaan, sanoi Ullan isä ja niin hän arvasikin. En sentään pyytänyt kättä, sillä sitä olin pidellyt jo monta kertaa. Kerroin vain meidän yhteisistä suunnitelmistamme, jotka siinä enempiä kyselemättä hyväksyttiin. Kyselyt jäivät myöhempään vaiheeseen.

Sitten soutelimme hämärtyvässä illassa Vohlasaaren kalliolle ja kun palasimme, sormissamme oli kultaa.

Hän on ainoa nainen, jota olen lyönyt. Kerran. Hän tosin oli jo siinä vaiheessa antanut minulle kunnon ryöpyn, lyönyt kolme tai neljä kertaa. Se ei ollut minusta oikein enkä keksinyt muuta keinoa sen lopettamiseksi. Pikkusiskoni kanssa olin oppinut, kuinka riidat sovitaan. Nyt se oli kuitenkin aivan erilaista, siitä ei ollut tulla loppua. Sellaista sovinnonteko on, sitä ei malta lopettaa. Kaikki oli kuitenkin alkanut, tietenkin, minun kiusanteostani.

Elämänsuunnitelmani oli hyvä suunnitelma. Vaikka kulku kävi polveilevassa maastossa ala- ja ylämäkineen, suunnitelmani alkoi toteutua juuri niin kuin olin ajatellut. Vuosia junnanneet opinnotkin alkoivat edetä. Arvosanat eivät olleet kummoisia, mutta mitä siitä. Kandin paperit ovat aina kandin paperit.

Vuosien mittaan, kahdeksan vuoden aikana, lapsia tuli monta. Suunnitelmani mukaan. Vain kaksoset olivat yllätys, kun yksi oli tilattu. Työpaikat järjestyivät onnekkaasti, mitä taas en ollut voinut suunnitella.

Yliopisto ei ollut opettanut työn tekoon. Eikä isä. Kun olin tekemässä jotain, isä, joka oli erittäin kätevä käsistään, saattoi sanoa kärsimättömänä: ”Anna se tänne, ei siitä tule mitään”. Sillä konstilla oppiminen – ja uskaltaminen – jäi vähiin. Ajauduin omiin maailmoihini, pohtimaan filosofisia kysymyksiä, olevaisuuden alkuperää, maailmankaikkeutta, oikeudenmukaisuutta ja hyvyyden olemusta. Mutta se oli harrastelua, joka vei kyllä moniin paneelikeskusteluihin ja väittelytilaisuuksiin, ensin vain yleisön joukkoon, joskus sitten puheenvuorojakin käyttämään. Se ei kuitenkaan auttanut maalaispoikaa seinänvieruspenkkiä pidemmälle.

Hänellä taas, jolla oli valkoiset saappaat, oli muistissaan toisenlaisia kokemuksia. Hän oli juuri saanut ajokortin, kun isä pyysi häntä hoitamaan traktorilla pellon äestyksen loppuun: ”Kyllä sinä sen osaat, onhan sinulla ajokortti.” Ja hän osasi. Olisinpa nähnyt hänet silloin!

Kaupunginsihteeriä tuuraamaan

Sain toimistoalan töitä pienestä kaupungista. Jouduin arvostettuun tehtävään, johon minulla ei ollut koulutusta, johon ei annettu juuri mitään neuvoja ja joka ei vastannut alkuunkaan vahvuuksiani. Pian kävi ilmi, että pikkutarkkuutta ja tunnollisuutta vaatinut tehtävä oli minulle liikaa ja sain lähteä. Oikein sekin meni. Viimeisen kuukauden aikana, johdon erikoistehtävissä, sain luottamusta takaisin: vaikka menetin työpaikan ja kuukausipalkan, sain luottamustehtävän ja kokouspalkkiot.

Niihin aikoihin kukaan ei olisi huomannut hänen valkoisia saappaitaan. Hänellä oli nimittäin muodin mukainen minihame, hyvin mini. Se aiheutti hämmennystä paikallisissa kunnallispampuissa, kun hän haki ja sai kesätöitä. Kesäkuu meni aluksi vähäisemmissä hommissa, mutta heinäkuun hän toimi kaupunginsihteerinä, siis vakinaisen sijaisena. En silloin – enkä vielä pitkiin aikoihin – ymmärtänyt hämmästyä, mutta nyt se tuntuu uskomattomalta. Ryhtyä vähäisellä kesätyökokemuksella hoitamaan kaupunginsihteerin tehtävää! Sekin oli hyppy suoraan traktorin pukille. Tulevan johtajan elkeitä!

Minulla oli opiskeluaikaisten harrastusteni ansiosta paljon ystäviä ja tukijoita, jopa yli puoluerajojen, kuten sain huomata. Sain työpaikan suuremmasta kaupungista vähäisistä työkokemuksistani huolimatta. Ullakin sai taas töitä, oikeastaan aluksi vähän minun suhteillani. Pian kykenimme jo hiukan lyhentämään asuntolainaamme.

Kotona olin saanut hyvän, mutta perinteisen kasvatuksen. En osannut mitään kotitöitä. Ei hänkään, mutta hän alkoi opetella, minä en. Makaroonipataa syötiin aluksi melkein joka toinen päivä. Hän hoiti myös siivouksen, pyykinpesun ja lastenhoidon silloinkin, kun piti käydä palkkatyössä. Olin hengessä mukana. Kyllä minulla hyvää tahtoa riitti.

Politiikasta emme olleet puhuneet pitkään aikaan. Siitähän tuli aina erimielisyyksiä. Osallistuin ahkerasti järjestötoimintaan ja lopulta asiat johtivat siihen, että hän, siis Ulla, oli kunnallisvaalien ehdokkaana. Olin tietysti rohkaissut häntä. Rahaa ei ollut, siksi vaalikorttia ei ladottu, vaan pieni määrä korttia toteutettiin siten, että siinä oli valokuva ja huopakynällä tekstaamani teksti. Vaalin tuloksena oli varasija, mutta seuraavista vaaleista alkoikin sitten pitkä poliitikon ura.

Yhä vaativampiin virkoihin

Hän vaihtoi työpaikkaa kymmenen vuoden välein. Ensin sosiaalitarkkaajasta terveysviraston suunnittelusihteeriksi, sitten kouluviraston talousjohtajaksi ja lopulta kansanedustajaksi.

Jo sosiaalitarkkaajan työ oli vaativa. Avustusten myöntämisessä piti olla tiukka. Asiakkaat saattoivat suuttua, kun virkailijan päätös oli kielteinen. Hän osasi kuitenkin senkin. Romanirouva esimerkiksi tuli hakemaan huoltoapua, vaikka oli jo saanut täyden kuukausierän. Ulla kertoi rouvalle, ettei tämä voinut saada enempää. Rouva suuttui ja lähti ovet paukkuen. Kohta hän kuitenkin palasi, raotti ovea ja sanoi: -Te olette kuitenkin paras!

Minusta tuntuu, että olisin voinut olla toiseksi paras tai ainakin jotenkin pärjätä vielä siinä hommassa.

Ammattikurssikeskuksen sosiaalikuraattorin työkään ei tuntunut minusta mahdottomalta, mutta siinä hän oli vain vähän aikaa. Sen sijaan terveysviraston suunnittelusihteerin tehtävä, johon hänet sitten valittiin, tuntui jo aivan ylivoimaiselta. Se olisi todellakin ollut liian vaativa minulle, mutta ajattelin, en sanonut, ettei hänkään mitenkään voinut osata laatia koko kaupungin terveystoimen käsittävää kansanterveyden toimintasuunnitelmaa. Määräajassa se kuitenkin valmistui eikä korjauksia tarvinnut tehdä.

Suunnittelusihteerin tehtävä oli aika yksinäistä työtä, vaikka se edellyttikin yhteistyötä viraston päälliköiden kanssa. Ullan seuraava työ kouluviraston talousjohtajana oli kuitenkin aivan muuta. Se oli todellista johtamista. Siinä työssä hänellä oli nelisensataa alaista eli viraston muu kuin opetushenkilökunta. Viraston talousarvio taas kattoi viraston ja koulujen kaikki toiminnot ja siitä oli käytävä monia neuvotteluja henkilöstön edustajien ja myös itsetietoisten rehtorien kanssa. Kaiken hän sai sovittua ilman riitoja. Outoa ja aikaisemman käytännön vastaista oli, että kouluvirasto pysyi annetuissa puitteissa ja että budjetti piti, kun sitä sitten uutena toimintavuonna ryhdyttiin toteuttamaan. Sellainen kyllä huomattiin, korkeimmallakin tasolla.

Tiedän, että Ulla pärjäsi yleensä hyvin ihmisten kanssa. Kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää. Eikä tarvitsekaan. Kerran, ulkomaanmatkalla, Ulla oli tavallaan matkanjohtajana, sillä hänen hallussaan oli porukan matkakassa. Esimieskin oli mukana matkalla, tavallisena perässäkulkijana. Tapahtui jotain sellaista, minkä johdosta Ullalta paloi pinna. Tiettävästi esimies oli paljastanut surkean henkisen pienuutensa. Keskellä ravintolasalia Ulla tarttui esimiestään ”kraivelista” ja ravisti niin, että miehen nuppi tutisi. Nokkimisjärjestys asettui kohdalleen.

Kun lapsia tuli lisää, Ulla oli jonkin aikaa kotiäitinä. Se ei ollut erityisen hyvää aikaa, sillä kotielämä synnytti kovin vähän hyviä puheenaiheita. Saimme lapsille erinomaisen hoitajan, mutta pian taas virastotyö, toiminta kaupunginvaltuustossa ja muissa luottamustehtävissä sekä kodin hoito työllistivät häntä vähintään riittävästi etenkin, kun itse osasin niin vähän. Oli helpottavaa kuulla vanhimman tyttären tokaisu: Mene sinä äiti vaan töihin. Me olemme siihen niin tottuneet.

Eduskuntaan

Kokeneimmat kaupunginvaltuuston jäsenet ovat tietenkin aina potentiaalisia kansanedustaja-ehdokkaita. Emme tulleet sitä ajatelleeksi ennen kuin luoksemme tuli joku, joka oli miettinyt asian valmiiksi. Asetelma näytti lupaavalta. Vaalitukea emme osanneet edes odottaa, mutta tilille oli kertynyt vähän rahaa ja lainaakin oli varmaan saatavissa. Vaalityö odotti siis, meitä molempia.

Riittävän kokenutta ja tunnettua naisehdokasta oli kaivattu ja Ulla sopi odotuksiin aika hyvin. Lapsetkin olivat jo aikuisiässä, joten lasten laiminlyömisestä ei päästy moittimaan. Saimme paljon tukijoita ja ahkeria, kannustavia vaalityöntekijöitä. Tyttäretkin jakoivat kaveriensa kanssa mainoksia. Samalla alkoi oma vuosia kestänyt tukityöni. Suunnittelin vaalikampanjan ja hoitelin yhteyksiä mainostoimistoon ja tiedotusvälineisiin. Kirjoitin joitakin artikkeleita, mutta enimmäkseen osuuteni oli toimia oikolukijana ja tekstien tarkastajana. Melkein aina kuitenkin lisäsin hänen kirjoituksiinsa erilaisia ideoita ja hyvinä pitämiäni ilmaisuja.

Saavuin vaalivalvojaisiin keskusvaalilautakunnan tehtävistä viime hetkellä. Vain Nastolan tulokset puuttuivat ja Ulla näytti olevan putoamassa. Minulla oli parempaa tietoa. Saatoin ilmoittaa hiljaiselle joukolle, ettei ollut hätää. Ulla voittaisi Nastolan kirkkaasti, kuten kävikin. Pian istuin eduskunnan lehterillä kunniavieraana muiden puolisoiden joukossa valtiopäivien avajaisissa.

Olin kirjoittanut kymmeniä puheita etenkin kaupunginjohtajille ja niin Ulla oletti, että kirjoittaisin niitä myös hänelle. Kieltäydyin ja sanoin, että puheisiin ja artikkeleihin oli saatava hänen oma äänensä. En myöskään halunnut kirjoittaa asioista, joihin hän oli paneutunut, minä en. Enin siis, mitä saatoin tehdä, oli korjata Ullan laatimien tekstien virheet ja lisätä kirjoituksiin uusia ajatuksia ja kiinnostavia sanontoja. Usein, melkein aina, hän suuttui tekemistäni yliviivauksista ja korjauksista, mutta kun siirryimme tietokoneen käyttöön, hän näki vain lopullisen, korjatun tekstin eikä tekemiäni muutoksia. Suuttumiseen ei ollut enää aihetta.

Tiesin, että Ulla pärjäisi asiakysymyksissä. Hänellä ei ollut kuitenkaan juuri lainkaan kokemusta julkisesta esiintymisestä. Aluksi hän ei olisi sallinut minun olla lainkaan paikalla, kun hän esimerkiksi piti puhetta. Minä taas jännitin suuresti hänen esiintymisiään. Koetin toimia rakentavana kriitikkona, mutta riitaahan siitä tuli. Vähitellen opimme, hän esiintymään, ja minä luottamaan. Opimme myös riitelemään sopivan hillitysti, enimmäkseen.

Kansanedustajuus tuli Ullalle sopivaan aikaan. Nuorimmaisetkin olivat siis jo aikuistuneet ja minä saatoin käyttää vapaa-aikani erilaisiin tukitehtäviin. Nautimme koko perhe uudenlaisista kertomuksista, hänen raportoimistaan tärkeistä uusista tuttavuuksista, erilaisista puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän kokouksista kantautuneista sisäpiiritiedoista, asiantuntijakuulemisista ja valiokuntamatkoista valtamerten taakse. Ja tietysti olimme iloisia myös siitä, että hän nopeasti oppi tekemään sitä työtä, johon hänet oli valittu.

Putoaminen uran huipulle

Putoaminen eduskunnasta kahden vaalikauden jälkeen oli sitten tietenkin pettymys, vaikka se olikin ollut näköpiirissä. Vaaliasetelma oli sellainen, että seudullamme moni ehdokas sai suuren äänimäärän, mutta ei kukaan riittävän suurta tullakseen valituksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Asiat kulkivat kulkuaan.

Olin jäänyt varhennetulle eläkkeelle luottaen siihen, että vaikka eläkkeeni pienenisi melkoisesti, pärjäisimme Ullan tuloilla. Nyt ne kuitenkin yhtäkkiä loppuivat. Saihan hän toki osittaisen kansanedustajaeläkkeen, mutta tulomme romahtivat silti. Melkoiset vaalikampanjalaskut oli maksettava samalla, kun kesäpaikkamme kunnostus oli vienyt suurimman osan säästöistä. Ei meillä hätää ollut, mutta palasimme vanhaan niukkuuteen.

Olin asettunut ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa, kun Ulla keskittyi eduskuntatyöhön. Tulin myös valituksi hyvällä äänimäärällä. Neljässä vuodessa ei kuitenkaan kasveta kuntapäättäjäksi. Oli selvää, että Ullan kokemus oli aivan toista luokkaa kuin omani. Minun oli siis väistyttävä, kun Ullan kansanedustajan työ loppui, sillä Ullaa tarvittiin taas valtuustossa. Oli selvää, että entinen kansanedustaja tulisi ilman muuta valituksi ja lisäisi myös puolueen äänimäärää.

En epäillyt hetkeäkään, etteikö Ullalla olisi vielä politiikalle annettavaa. Sitä oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tiesin, että nyt hän hallitsisi myös julkisuuden. Siinä roolissa halusin nähdä hänet vielä kerran. Annoin siis Ullalle taas täyden tukeni.

Hyvä äänimäärä vaaleissa ja ylivoimainen kokemus johtivat toivomaani ratkaisuun: Ulla valittiin kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi. Hän oli nyt uransa huipulla. Suuren kaupungin hallituksen puheenjohtajalla on toki paljon enemmän valtaa kuin rivikansanedustajalla. Kuten aina, eteen tuli ongelmallisia asioita. Etenkin kaupungintalouden tasapaino vaati tiukkaa asioiden hoitoa. Kuitenkaan kenenkään päättäjän huomio ei voi koskaan kohdistua riittävän painavana kaikkiin asioihin. Puheenjohtajan on tasapainoiltava hyvin monenlaisten ja ristiriitaisten odotusten välillä.

Vaikka ymmärsin entistä haastavamman tilanteen, seurasin kaupungin päätöksentekoa eläkeläisenä liian pinnallisesti. Olin siis varmaan huono keskustelukumppani. En osannut nyt antaa tukea siinä, missä olisi pitänyt. Tai ehkä hän ei enää juuri tukeani tarvinnutkaan. Hän toimi hyvässä vuorovaikutussuhteessa kaikissa omissa yhteisöissään. Minun osaltani ehkä riitti, kun säilytin myönteisen asenteeni, kun ihan vain yleisellä tasolla kannustin ja rohkaisin häntä.

Perheen asiat olivat hyvin. Tyttäret ihailivat äitiään ja muodostivat huomaamattaan hänen kanssaan eräänlaisen kuuden naisen kerhon, jolla oli turhankin yhdenmukainen, hiukan kriittinen, joskin hyvin hyväksyvä käsitys isästä, isästä, joka kaikkien isien lailla oli ja on mies. Miehenä en ole koskaan yrittänyt olla minkään stereotypian mukainen. En ole käyttäytynyt karskisti, en ole harrastanut ns. miesten harrastuksia enkä ole arvostanut komeita lihaksia. Viinaakin olen juonut vastahakoisesti, kunnes lopetin kokonaan. Olen tiennyt ihmisenä pärjääväni sellaisena kuin olen.

Tytöistä ja naisista olen pitänyt ja heidän seurassaan olen viihtynyt aina, alakoulusta alkaen. Se on ehkä outoa, sillä en ole mikään naisten mies, vaan tiedän nyt olevani ihan aidolla tavalla yhden naisen mies. Ja viiden tyttären. Ajatus elinikäisestä kumppanuudesta on kuulunut aina elämänsuunnitelmaani. Nyt, pitkien pohdintojen jälkeen ymmärrän myös, että elinikäinen kumppanuus ei lopultakaan ole minun, vaan evoluution suunnitelma tai itse asiassa evoluution rautainen laki.

Kumppani, on sellainen, jota tarttuu mielellään kädestä ja jonka voi vetää kainaloonsa monta kertaa päivässä. Kumppania voi ja pitääkin tukea silloin, kun hänen on pidettävä puhe heti presidentin jälkeen, lähdettävä kielikurssille vieraalle maalle, johdettava Kiinaan matkustavaa valtuuskuntaa tai annettava haastattelu kriittiseksi tunnetulle toimittajalle. Luulen, että kumppani on myös paljon sellaista, jonka kohtaa vasta, kun voimat vähenevät viimeistä kertaa.

Jos vanhempani olisivat enemmän rohkaisseet minua, minusta olisi voinut tulla aivan muuta kuin tuli. Vaikka jotain tärkeää onkin jäänyt puuttumaan, tunnen olleeni harvinaisen vapaa kasvamaan täydeksi omaksi itsekseni. Sen vapauden olen onnistunut säilyttämään myös ihailemani ja kunnioittamani Ullan rinnalla täysin tasaveroisena. Parisuhteessa ei kumpikaan kasva yksin. Jaettu vapaus on kaksinkertaista vapautta.

Opiskeluaikainen tuttavani kertoi kerran omasta menestyksekkäästä urastaan. Sanoin hänelle itsekin menestyneeni hyvin. Kerroin vaimoni olevan kansanedustaja!

Isojoelta yliopisto-opintoihin ja Helsinkiin

Ritva Haapanen syntyi vuonna 1949 Isojoella Lempi (o.s. Uusitalo, s. 1907) ja Juho Pullolan (s. 1905) yli kymmenlapsiseen perheeseen, toiseksi viimeisenä lapsena. Koti sijaitsi Isojoen rannalla, Sorilanmäeksi kutsutussa paikassa, lähellä kirkkoa. Vanhemmat olivat pienviljelijöitä. Juho-isä toimi myös rakennusurakoitsijana sekä autoilijana. Lempi-äiti ehti maatilan töiden ja lastenhoidon sivussa ompelemaan polku-Singerillä naapuruston emännille mekkoja ja isännille flanellipaitoja.

Ritva oli koulussa etevä oppilas. Isojoki on pieni kunta, jossa ei ole ollut omaa lukiota, mutta vielä pienemmässä naapurikunnassa Honkajoella sellainen oli käynnistetty vuonna 1963. Ritva sai käydä Honkajoen lukion, josta kirjoitti neljän laudaturin paperit vuonna 1968. Hän pääsi Oulun yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, josta vaihtoi muutaman vuoden opintojen jälkeen Helsinkiin.

Ritva avioitui vuonna 1970 toisen isojokelaisen, Olli Haapasen (1.10.1947–30.4.2007) kanssa. Olli meni poliisikoulun suoritettuaan töihin Helsingin poliisilaitokselle, joten opiskelupaikan siirrolla Ritva pääsi lähemmäs aviopuolisoaan. Helsinki taisi olla etenkin Ritvan haave ja nuoret olivat yhdessä päättäneet suunnata sinne heti kun se olisi mahdollista.

Omin ala löytyi harrastusten kautta

Lääketiede ei lopulta ollut Ritvan ala, kuten ei ollut oikeustiedekään, jota hän kokeili myöhemmin Helsingin yliopistossa. Noiden opintojen välissä hän työskenteli Keskusrikospoliisin kriminaalilaboratoriossa, missä ilmeisesti kiinnostus oikeustieteeseen syttyikin. Vaikka tentteihin lukeminen oli hyvämuistiselle ja nopeasti oivaltavalle naiselle helppoa, oli hän hieman boheemi, eikä saanut helposti suoritettua asioita loppuun. Minäkin olin syntynyt jo vuonna 1971 ja aiheutin omat järjestelyni nuorelle opiskelijalle.

Ritva oli myös erittäin taitava piirtäjä, mutta en tiedä hänen suunnitelleen taidepuolen opintoja. Hänen toisesta tyttärestään, sisarestani Annesta (s. 1979), tuli kuitenkin graafinen suunnittelija.

Sopiva ala löytyi sitten 1980-luvulla ja liittyi itse asiassa hyvin paljon taiteeseen. Se liittyi myös äidin lukuharrastukseen ja keräilykiinnostukseen. Lapsuudenkotieni keskeisin elementti oli ilman muuta valtava, punainen kirjahylly, ja kirjojen kantaminen oli suurin urakka joka kerran, kun muutimme uuteen paikkaan (ja me muutimme usein: suurempaan vuokra-asuntoon, omistusasuntoon, suurempaan omistusasuntoon…).

Kirjat olivat kiinnostaneet Ritvaa aina. Hän oli liittynyt myös vuonna 1977 perustettuun Suomen Postikorttiyhdistys Apolloon, liitettyään siihen ensin varovaisuusperiaatteen mukaisesti minut. Nuorempana Ritva oli keräillyt postimerkkejä ja ollut postissa kesätöissä. Näistä kaikista synteesinä ei kai voi tulla muuta kuin ajatus oman keräilyliikkeen perustamisesta.

Vanhojen kirjojen ja postikorttien kauppiaaksi

Liikkeenharjoittaja Ritva Haapanen avasi vuonna 1982 antikvariaatin Helsingin Vaasankadulle, samaan porttikongiin paikallisesti kuuluisan Ravintola Kustaa Vaasan kanssa. Nimeksi tuli yksinkertaisesti ja selkeästi Antikvaarinen Kirjakauppa Ritva Haapanen. Liiketila oli pienenpieni ja kauppias itse mahtui sinne vain seisomaan.

Antikvariaatissa oli alusta saakka tarjolla myös vanhoja postikortteja. Ne osoittautuivat suosituksi myyntiartikkeliksi, etenkin kun Ritva keskittyi niihin koko ajan enemmän. Hän perehtyi taiteilijoihin, osti rohkeasti muutaman suuren kokoelman, laajensi verkostojaan ja kehittyi alan merkittäväksi asiantuntijaksi.

Muistan lapsuudestani, kun äiti selasi taidekirjoja ja postikorttiluetteloita ja pakotti minutkin opettelemaan silloin mielestäni monimutkaisia taiteilijoiden nimiä (kuten Alexander Paischeff, Greta-Liisa Jäderholm-Snellmann, Arnold Tilgmann) sekä heidän lennokkaita signeerauksiaan.

Ritvan yliopisto-opinnotkaan eivät menneet hukkaan, sillä ala oli sellainen, jossa laajasta yleissivistyksestä oli huomattavaa etua. Postikorttiharrastajien taustat vaihtelivat laidasta laitaan ja heissä oli niin originelleja keräilijäpersoonia kuin aivan tavallisia ihmisiä, joita nyt sattuivat kiinnostamaan juuri vanhat postikortit.

Monista asiakkaista tuli Ritvalle hyviä ystäviä, jopa sydänystäviä. Tunnettu keräilijä Tamara Reppolt autteli äitiä välillä hinnoittelussa, Kaija Junnila perusti oman Vanhat Neidit -keräilyliikkeensä Kruunuhakaan ainakin jossain määrin äidin esimerkin innoittamana, eräs asiakkuuden kautta ystäväksi tullut osti pieneksi käyneen asuntomme jne.

Vuonna 1985 Ritva siirtyi paremmalle liikepaikalle ja hieman suurempiin tiloihin Kolmannelle linjalle, lähelle Hakaniemen toria. Samassa paikassa toimi aiemmin Lasse Saarisen antikvariaatti. Uusissa tiloissa oli edelleen myös kirjoja, mutta postikortit olivat Ritvan omassa mielessä pääosassa.

Postikorttikeräilyn maailma oli omanlaisensa

Halutuimmat kortit maksoivat tuohon aikaan paljon. 1980-luvun hintatasoa muistavat tietävät, että yksittäisistä postikorteista parhaimmillaan maksettu 500 tai 1000 markkaa oli hyvänlainen hinta. Jotkut ovat sanoneet, että Ritva piti itsekin hintatasoa ja keräilykiimaa yllä maksamalla sisään ostamistaan korteista kunnolla. Tämä on kunniamaininta yrittäjälle: brändiä ja imagoa kehittämällä monet muutkin yritykset elävät.

Postikortin yksi ominaisuus on, että se lähetetään jonnekin. Vuosien mittaan ulkomaille on kertynyt suuret määrät Suomesta lähetettyjä kortteja, ja Ritva kävi noin kerran vuodessa joillakin Euroopan suurkaupunkien messuista ostamassa kiinnostavia kotimaisia kortteja takaisin Suomeen. Frankfurt, Pariisi ja Lontoo olivat hyviä käyntikohteita.

Ritva mainosti tiiviisti Postikorttiyhdistys Apollon jäsenlehden takakannessa sekä monissa muissakin keräilyalan lehdissä. Erään kerran mainoksessa oli tarkoitus muun ohella lukea: ”Otan vastaan puuteluetteloita”. Puuteluettelot ovat keräilijöiden listoja heiltä puuttuvista, kiinnostavista kohteista. Painettuun mainokseen oli vaihtunut ”puhelinluetteloita” ja hetken aikaa oli huoli siitä, alkavatko asiakkaat kantaa vanhoja puhelinluetteloitaan liikkeeseen, niistä kenties rahaakin vaatien. Näin ei onneksi käynyt.

Puuteluetteloita sen sijaan tuli ovista ja ikkunoista. Asiakkaat kirjoittivat niitä jopa joulukorttien tervehdysten perään, hienovaraisimmillaan: ”PS. Et varmaankaan ole saanut mitään minua kiinnostavaa?” ja vähemmän hienovaraisesti: ”Odotan seuraavia kortteja: Kenraali Grandell, Kenraali Mertola. Lotat: Jaatisen palloa pelaavat lotat. IKL: Borgin jouluseimi, Tuhkan karhu ja joulutontut, Kaliman miekka, tähkäpäät ja IKL:n vaakuna”.

Keräilijät keskittyivät siis tiettyihin aiheisiin. Näitä saattoivat olla esimerkiksi itselle läheinen paikkakunta, tietty taiteilija (kuten Martta Wendelin, Rudolf Koivu tai Jenny Nyström) tai tietty kohde kuvassa (kuten rautatieasema tai kansallispuku). Sota ja sortokausi sekä kaikenlaiset poliittiset liikkeet olivat suosittuja aiheita.

Hyvää menestystä ja liiketoiminnan muutoksia

Vuoden 1989 alussa Ritva teki kaksi uudistusta liiketoimintaansa. Hän vaihtoi yrityksen nimeksi Vanhat Postikortit Ritva Haapanen sekä muutti silloisen kerrostaloasuntomme alimmassa kerroksessa sijaitsevaan liikehuoneistoon Malmin Takaniityntiellä. Lisäksi liike oli auki kävijöille vain keskiviikkoisin.

On selvää, että satunnaiset asiakkaat putosivat tällä tapaa pois, mutta niitä ei näin erikoinen ala enää kaivannutkaan. Kaikki korttikeräilijät tiesivät Ritva Haapasen ja löysivät hänet kyllä käsiinsä. Jopa niin hyvin, että kotipuhelimeen oli aina vastattava: ”Ritva ei ole nyt paikalla”, vaikka äiti olisi istunut puhelimen vieressä konttoritöissä.

Postimyynti ja keräilymessut olivat merkittäviä myyntikanavia. Messuista kävimme mm. Postikorttiyhdistys Apollon Postikortin päivillä, joita vuodesta 1985 lähtien pidettiin juhlavasti Hotelli Inter-Continentalin Ballroomissa, Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä, Tampereen Antiikki- ja keräilymessuilla, Loviisan Postimerkkeilijöiden tapahtumassa sekä satunnaisemmin muualla.

Ritvan uran huippukohta oli keväällä 1990 pidetty Rudolf Koivu -näyttely, jonka saapui avaamaan rouva Tellervo Koivisto. Näyttely saatiin keräilijäkontaktien kautta järjestettyä Hakaniemessä sijainneen STS-pankin pääkonttorin alakertaan. Avajaisten tervetulosanat lausui STS-pankin tuolloinen pääjohtaja Ulf Sundqvist. Ritva oli kerännyt Rudolf Koivu -kokoelmaansa pitkään ja oli kauppiaana hyvissä asemissa saamaan käsiinsä harvinaisuuksiakin. Kokoelmaan kuului Koivun kuvittamia kirjoja ja lehtiä, postikortteja sekä alkuperäistöitä. Näistä oli näyttelyyn valittu yli 700 kohdetta. Osa kokoelmasta oli myöhemmin näytteillä myös Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä.

Ritvalla oli useita muitakin omia keräilykohteita, ehkä merkittävimpänä niistä Helga Sjöstedt. Ritva haaveili vuosikaudet kokoavansa kirjan Sjöstedtin töistä, jotka kattoivat mm. postikortteja ja kirjojen kuvituksia. Muita keräilykohteita olivat esimerkiksi Venäjän viimeisen tsaarin perhettä kuvaavat kortit, aidoilla hiuksilla somistetut naistenpääkortit ja 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun kestäneeltä ajanjaksolta peräisin olevat krumeluuriset ”pitsikortit”.

Menehtyminen liian varhain

Nousujohteinen ura päättyi kuitenkin pian Rudolf Koivu -näyttelyn jälkeen. Sitä ei lopettanut vuonna 1991 alkanut syvä kotimarkkinalama, vaan sairastuminen ja menehtyminen syöpään vain 43 vuoden iässä, vuonna 1992. Lama olisi epäilemättä vaikuttanut voimakkaasti yritystoimintaan, mutta Ritva joutui lopettamaan liikkeenpidon ja messuilla käynnin noin vuotta ennen kuolemaansa.

Ritva oli suunnitellut pitkään pitävänsä kirjeitse käytävän huutokaupan, jota varten hän oli kerännyt kaikenlaisia harvinaisuuksia. Sairastumisen jälkeen kävin kahdestaan isän kanssa Tampereen (silloisessa) Pirkkahallissa viimeisillä messuillamme, joilla myytiin myös tämän huutokaupan kortit. Ritva oli kehittänyt keräilijöiden intoa kertoilemalla vuosien mittaan, mitä oli pantannut nimenomaan huutokauppaa varten.

Muistan, että kun messujen ovet aamulla avattiin, virtasi ovilta jonollinen keräilijöitä suoraan meidän myyntipaikallemme. He muodostivat pöydän eteen kerroksia, joista huudeltiin eri kansioita nähtäväksi. Naapuritiskillä tuotteitaan myynyt nainen tuli ällistyneenä kysymään, mikä voi olla noin suosittu myyntiartikkeli!

Ritva myi ennen kuolemaansa Rudolf Koivu -kokoelmansa Vammalaan, asiaa varten perustetulle Rudolf Koivun ystävien yhdistykselle. Hannu Hytönen ja Esko Pietilä julkaisivat vuonna 1995 päivitetyn kirjan Koivun postikorteista, käyttäen pohjana muun muassa tätä kokoelmaa.

Ritva Haapanen ehti tehdä vain kymmenen vuoden pituisen uran vanhojen postikorttien kauppiaana. Hän kuitenkin ehti sinä aikana tulla alan jonkinlaiseksi keskipisteeksi, muokaten ja systematisoiden kotimaista postikorttiskeneä. Nainen keräilyalalla oli harvinaisuus Ritvan aloittaessa uransa, joten hän teki tärkeää työtä tässäkin mielessä.

Ritva Haapanen kuului Suomen Antikvaariset Kirjakauppiaat ry:hyn, jossa toimi jonkin aikaa myös hallituksessa, sekä isobritannialaiseen Postcard Traders Associationiin.

Päivi Grönqvistin mummo oli aktiivinen martta, jonka myötä hän tutustui jo lapsena marttailuun. Silloin hän ajatteli, että marttailu on mummoilua. Sittemmin hän muutti mielensä ja alkoi arvostaa marttailua.

”Idea virtuaalimarttailusta syntyi ystäväni Vivi Koiviston kanssa. Olemme ikätovereita ja molemmat iästämme huolimatta erittäin kiinnostuneita virtuaalisuudesta, kaikesta uudesta verkossa, kaikesta mihin se mahdollisti ja innosti, myös visuaalisuudesta ja estetiikasta. Lisäksi marttojen arvot olivat sydäntämme lähellä, mutta kummallakaan meistä ei ollut aikaa kokoontua fyysisesti”, kertoo Päivi Grönqvist, Virtuaalimarttojen ensimmäinen puheenjohtaja ja äiti.

Äiti, mummo, tekijä, innostuja ja innostaja

”Olen koko elämäni tehnyt intohimoisesti työtä kankaiden parissa ja koen, että työ on erottamaton osa minua. Olen esteetikko, joka nauttii kaikesta kauniista. Olen saanut oppia itseäni osaavammilta, mutta ammatillisen osaamisen lisäksi arvostan kovasti elämän korkeakoulua ja uskon, että luonnetta kuuluukin koulia pitkin matkaa. Tätini sanoi, että luonne on kykyjen suurin kerroin, yritän pitää sen mielessäni aina,” Eurokankaan kehitysjohtajana työskentelevä Grönqvist sanoo.

Suomalainen nainen, perhe ja elämän muuttuminen tässä kiihtyvän muutoksen ajassa kiehtoo Grönqvisitiä erityisesti. Hän uskoo ammentavansa niistä sisältöä koko elämänsä ajan.

Päivi Grönqvist ehdotti virtuaalimarttailua Marttaliiton toiminnanjohtajalle Marianne Heikkilälle. Tämä vastasi, ettei yhdistyslaki sallinut perustaa vain virtuaalista marttayhdistystä. Syksyllä 2012 Heikkilä otti Grönqvistiin yhteyttä ja kertoi, että nyt laki mahdollistaa virtuaaliyhdistykset, ja kysyi, haluaako hän perustaa sellaisen?  Päivi halusi ja niin hän ryhtyi oitis toimiin ystävänsä Vivin kanssa.

Naistenpäivänä 8.3.2013. starttasi verkossa toimiva Virtuaalimartat ry tarkoituksenaan mahdollistaa osallistuminen marttojen yli satavuotiaan järjestön toimintaan ajanmukaisella tavalla – verkossa.

Kaikki toiminta tapahtuu virtuaalisesti

Virtuaalimarttojen toiminta on samanlaista kuin tavallisen marttayhdistyksen, mutta kokoontuminen ja yhteisten teemojen ja asioiden eteenpäin vieminen tapahtuu virtuaalisesti – Facebookissa, Youtubessa ja Pinterestissä. Toiminnan keskeinen ajatus on, että kaikki virtuaaliseen marttatoimintaan osallistuvat voivat tuottaa sisältöä: jakaa neuvojaan, ideoitaan, kommenttejaan ja omaa osaamistaan vapaasti ja vaivattomasti. Sisältöä ei anneta valmiina vaan se on jäsentensä näköinen.

Ryhmä on suljettu, mutta siihen pääsee liittymään helposti. Jäsenmäärää ei ole rajoitettu ja kaikki ovat tervetulleita mukaan! Ryhmä on onnistunut herättämään keskustelua aiheesta kuin aiheesta. Matalalla kynnyksellä on helppo kysyä ja vastata, joten nopeaa apua ja vinkkejä on saatavilla vaikka miltä arjen ongelmien alueelta. Joukossa on monien alojen osaajia, harrastajia ja ammattilaisia ja kukin jakaa tietoaan tavallisena virtuaalimarttana.

”Ehkä se onkin ollut tavoitteeni alun perin, nimenomaan kevyt yleissivistäminen, taitavien ihmisten osaamisen jakaminen, arjen helpottaminen, positiivisuus, innostaminen ajan seuraamiseen, muuttuvan maailman mukana,” Grönqvist pohtii.

Marttojen missio on kotien ja perheiden hyvinvoinnin edistäminen sekä arjen hallinta. Tämän teeman mukaisesti Virtuaalimartat tiedottavat, innostavat, opettavat, virkistävät, viihdyttävät, sivistävät, osallistavat ja suodattavat visuaalista ja verbaalista marttahenkistä tietoa verkon ja sosiaalisen median keinoin.

”Tavoitteena on kerätä sisällöntuottajia, tykkääjiä ja seuraajia jäseniksi valtakunnallisesti ja myös Suomen ulkopuolelta. Uskon, että laaja jäsenistö pitää sisällön monipuolisena ja modernina tavoittaen kaikki verkossa aikaa viettävät ikäryhmät. Sisällöstä tehdään yhdessä tekemällä moniäänistä ja vuorovaikutteista”, Grönqvist kertoo.

Virtuaalimarttailu ei ole aikaan, paikkaan, ikään, sukupuoleen eikä sosiaalisiin taitoihin sidottua toimintaa.  Virtuaalimartat haluaa tavoittaa ne marttahenkiset ihmiset, jotka eivät ole kokeneet perinteistä marttatoimintaa omakseen tai joilla ei ole aikaa osallistua siihen. Päivi Grönqvist sanoo itse olevansa juuri sellainen ihminen.

”Haluan olla hyödyksi, jakaa osaamistani ja intohimojani ja olla osa jotain yhteisöä. Ihailen marttojen arvoja ja ideologiaa, mutta perinteiset toimintamuodot eivät ole minua varten,” Grönqvist sanoo.

Rajattomia mahdollisuuksia

Marianne Heikkilä otti Grönqvistin idean innolla vastaan. Hän uskoo, että järjestöjen yhdistysten on elettävä myös virtuaalisesti, jos ne haluavat olla elossa tulevaisuudessa.

”Jäsenyyden odotukset ja tarpeet ovat muutoksessa, joten Marttaliiton Uudenmaanpiiriin perustetut Virtuaalimartat tulivat suureen tarpeeseen. Uskon, että paikasta riippumaton helppo osallistuminen on jäseneksi liittymistä suunnittelevan mieleen. Näen tässä uudessa osallistumisen modernissa mallissa rajattomia mahdollisuuksia houkutella myös uusia jäseniä ja nuoria mukaan heille luontevalla tavalla,” Heikkilä toteaa.

Virtuaalimartat on Uudenmaan piiriin kuuluva ensimmäinen virtuaalinen marttayhdistys, mutta Grönqvist uskoo, ettei se tulevaisuudessa ole ainoa. Nuoret keksivät uusia tapoja kommunikoida keskenään ja marttailun tulee mennä mukana.

”Toivottavasti näin saamme aina vain nuorempia marttoja edes epäsäännöllisen jatkuvasti mukaan toimintaamme. Ohjeita jaettiin ennen vain Martta-lehdessä. Nykyisin videot, kuvat, blogit ja vlogit, vievät viestin paremmin perille. Mitä onkaan tulossa, se jää nähtäväksi.

Minä löysin Virtuaalimartat Facebookista ja innostuin oitis. Olin jo aiemmin tavalla tai toisella osallistunut marttailuun, ollut kursseilla, sieninäyttelyssä tai kysynyt neuvoja milloin mihinkin pulmaan. Mutta koska olin niin monessa muussakin mukana, koin, ettei aikani riittänyt enempään. Virtuaalimarttojen sivuilla olen vieraillut tämän tästä ja aina kysyessäni saanut vastauksia. Viimeksi pyykinpesusta, kun upouudet valkoiset housuni värjäytyivät koneessa vaaleanpunaisiksi.

Uuden naisliikkeen vakiintuminen Suomeen kesti monta vuotta. Ammattiliittojen naiset luottivat liittoihinsa, mutta niitä henkilökohtaisia ajatushetkiä, joita naisliike ehdotti, he vieroksuivat. Kesti myös aikansa, ennen kuin vieraskielinen uusi naisasiakirjallisuus käännettiin suomeksi. Kari Mattila kuvaa kirjassa Viattomat, vallattomat ja rohkeat (1994) kokemuksiaan Unionissa, jossa vanha naisliike ja uusi feministinen liike otti mittaa toisistaan.

Uusi naisasialiike vakiintuu Suomeen

Unioni Naisasialiitto Suomessa ry. on vanha suffragettijärjestö, joka perustettiin vuonna 1892 ajamaan naisille äänioikeutta ja oikeutta harjoittaa vapaasti eri ammatteja. Unionilla on huomattava omaisuus, johon kuuluu muun muassa Helsingin Bulevardilla sijaitseva kokoushuoneisto sekä Villa Salinin huvila Lauttasaaressa. Vielä 1970-luvun alussa Unioni eli hiljaista elämää jäsenmäärän ollessa noin 40 henkeä. Naisten joulumessujen järjestäminen oli yhdistyksen ainoaa toimintaa.

Mitkään merkit eivät tuolloin 70-luvun alussa viitanneet siihen suuntaan, että yhdistys seuraavan seitsemän vuoden aikana tulisi kokemaan täydellisen muutoksen. Valta siirtyi feministeille ja toiminta uusiutui täysin. Tämän jälkeen yhdistyksen vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan on ollut merkittävä.

Naisasianaisista feministeiksi

Ensin meitä oli vain muutama epävarma keskiluokkainen nainen, jotka hakeuduimme Unioniin. Olimme lukeneet rintaliivejään polttavista amerikkalaisista naisista, jotka vaativat muutoksia. Kannatimme ajatusta. Kuitenkaan emme halunneet mennä niin pitkälle, että olisimme polttaneet rintaliivimme, olimmehan perheenäitejä, miellä oli lapsia ja mies. Koimme, että monet uuden naisliikkeen vaatimukset olivat täysin oikeutettuja. Meillä ei ollut minkäänlaista kokemusta järjestöelämästä eikä politiikasta.

Matkustimme Tukholmaan, Osloon, Kööpenhaminaan ja toimme aina mukanamme aineistoa uudesta naisliikkeestä. Käänsimme ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia tekstejä, joissa oli Grupp-8:n, Nyfeministerne- ja Rödströmperne -ryhmien neuvoja tiedostamisryhmien perustamiseksi.

Parhaimmillaan Unionissa toimi yli kolmekymmentä ryhmää. Joukkomme kasvoi, ja lehdet kirjoittivat meistä, olimmehan eriskummallisia naisia ja vapaaehtoisesti annoimme lehdille humoristista aineistoa.

Ne uudet naiset, jotka liittyivät joukkoomme, eivät nauraneet. He kertoivat toisilleen kokemuksistaan kovassa suomalaisessa patriarkaatissa. Kuten muiden maiden sisaret, mekin saimme voimaa, kun tiedostimme, ettemme olleet yksin liikkeellä.

Vähitellen, vuosia kestäneen sitkeän taistelun jälkeen ja monien tunnettujen vasemmistopoliitikkojen tukemina saavutimme myös paikkoja yhdistyksen hallituksessa. Mehän teimme sen ajan Unionissa kaiken feministisen työn. Vuonna 1976, siis vuosi kansainvälisen naisten vuoden jälkeen, koko Unionin hallitus koostui uuden linjan edustajista. Minut valittiin feministisen suunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Erilaisia toimintamalleja

Eräät suomenruotsalaiset naiset ihmettelivät, kuinka saatoimme liittyä yhdistykseen, jonka puheenjohtaja kuului Suomen äärioikeistoon ja jossa hallituksen keski-ikä oli yli 70 vuotta.

Salaisuutemme oli se, ettemme lainkaan neuvotelleet tämän iäkkään hallituksen kanssa kirjatessamme vaatimuksiamme, jotka tähtäsivät muun muassa kaikki lapset kattavan kunnallisen päivähoidon järjestämiseen tai moittiessamme puolustusministeriä asiattomista naisten kykyjä koskevista lausunnoista. Heti, kun saimme tiedotteemme valmiiksi, jaoimme ne lehdistölle. Todellisuudessa olimme siis hyvin anarkistisia.

Toiselta suunnalta taas tuli kritiikkiä, jossa moitittiin Unionin uutta linjaa turhan radikaaliksi. Sanottiin, että hillitympi esiintyminen tuottaisi nopeampia tuloksia. En usko pysyvän vallan siirtymisen naisten eduksi olevan mahdollinen tässä miesten yhteiskunnassa ilman aimo annosta rohkeutta ja reippautta. Naispuolisen väestön tulee tukea pitkän tähtäimen toimenpiteitä lainsäädännön ja resurssien jaon suhteen naisten hyväksi.

Ellei naispoliittista keskustelua jatkuvasti ylläpidetä, saattaa käydä kuten USA:ssa, missä esim. aborttilainsäädännön piirissä saavutetut asemat ovat uhattuina. Suhteemme joukkotiedotusvälineisiin toimi hyvin. Saimme runsaasti julkisuutta. Yleensähän sanomamme tulkittiin enemmän tai vähemmän väärin, mutta siitä emme välittäneet. Uusia naisia, yhtä lapsellisia ja kokemattomia kuin me, liittyi joukkoomme. Eivätkä lehdistön piirtämät pilakuvat pelottaneet heitä.

Uudet feministiset ajatukset olivat levinneet joukkotiedotusvälineiden kautta kaikkialle maahan ja muista kaupungeista tuli naisia Unioniin pyytämään neuvoja ja tukea. 1970-luvun puolivälissä perustettiin itsenäisiä paikallisyhdistyksiä mm. Turkuun, Tampereelle, Ouluun ja Lappeenrantaan. Turussa oli vanha itsenäinen ruotsinkielinen yhdistys Åbounionen. Myös tämä yhdistys uudistui perusteellisesti.

Mallia maailmalta

Kävimme opintomatkoilla ulkomailla ja sovelsimme kokemuksiamme kotimaassa. Osallistuimme suuriin naiskokouksiin mm. Kööpenhaminassa, Amsterdamissa ja Pariisissa. Perustimme oman lehden, Akkavaki – Naisten Äänen, laitoimme alulle naiskurssit Villa Salinissa ja perustimme pahoinpideltyjen naisten turvakodin.

Uusi naisasialiike käynnistyi Suomessa hitaammin kuin muualla Pohjoismaissa. Mutta kun se vihdoin pääsi alkuun, se saattoi käyttää hyväkseen pohjoismaisten sisartensa kokemuksia. Jatkossa kehitys oli samansuuntainen: euforinen nousukausi, jolloin joukkoon liittyi paljon uusia naisia.

Seurasi vaiherikas aika, jolloin naisten tietoisuus otti aimo harppauksen. Tällöin muotoutuivat useat toiminnot, joista moni on käytössä vielä tänä päivänä: feministinen aikakauslehti, naisten kurssikeskus ja pahoinpideltyjen turvakoti.

Pannulapuista feminismiin

Tutustuin Unioniin Naisten joulumessujen kautta. Myin joululyhtyjä messuilla, jotka pidettiin viimeistä vuotta yliopiston voimistelusalissa Kasarminkadulla. Siellä tapasin henkilökohtaisesti Unionin vanhoja teräsmummoja. Helmi Tungen oli silloin vielä elossa. Pyysin häneltä Unionin sääntöjä ja saatoin todeta, että yhdistyksen toiminnan päämääräksi oli kirjattu naisasian eteenpäinvieminen. Anoin ja sain Unionin jäsenyyden.

Unionissa tapasin muita ”nuoria” naisia, jotka halusivat kuten minäkin herättää henkiin yhdistyksen kunniakkaan menneisyyden ja antaa panoksensa naisasialle. Näiden naisten joukossa olivat mm. Karmela Bèlinki ja Sinikka Salo. Pian meitä oli kymmenkunta nuorta, jotka kokoonnuimme säännöllisesti keskustelemaan naisasiasta. Jonkun työtoveri tuli mukaan, jonkun toisen sisar ilmoittautui. Vähitellen joukkomme kasvoi.

Keskustelimme vasta ilmestyneistä naisten asemaa käsittelevistä kirjoista. Luimme Marilyn Frenchiä, Kate Millettia ja Simone de Beauvoiria. Vertasimme lukemaamme omaan todellisuuteemme. Oli innostavaa vaihtaa ajatuksia muiden naisten kanssa, jotka eivät hyväksyneet patriarkaatin pelisääntöjä.

Henkilökohtaisesta poliittiseen

Vähitellen tietoisuutemme kasvoi ja ymmärsimme, että olimme liittyneet yhteiskuntaa muuttavaan liikkeeseen. Puhuimme kokemuksistamme työelämässä ja niiden miesten tavoista, joita olimme tunteneet tai joiden kanssa elimme. Olimme siis lähinnä uusfeministejä. Sosialismin aatteesta ei Unio­nissa koskaan tullut vedenjakajaa. Kukaan ei koskaan ehdottanut, että noudattaisimme ajattelussamme mitään ennalta määrättyjä sääntöjä.

Kukaan meistä ei ollut kokenut yhdistysihminen. Tapasimme, koska oli hauska tavata – siinä kaikki. Vähitellen aloimme ottaa kantaa yhteiskunnal­lisiin tapahtumiin ja huomasimme, että toimittajat kiinnostuivat meistä ja päätelmistämme.

1970-luvun alussa miesministerit saattoivat laukoa lehdistölle hämmästyttävän naisvihamielisiä ajatuksia, joita me puolestamme ivasimme. Kirjoi­timme lentolehtisiä, joissa esitimme kiukkumme. Kannoimme tiedotteet suoraan Suomen tietotoimistoon neuvottelematta Unionin hallituksen kanssa. Seuraavassa kuukausikokouksessa saimme sitten kuulla kunniam­me.

”Vanhat” syyttivät meitä Unionin häpäisemisestä. Rauhallisempina aikoina meille nyökkäiltiin ystävällisesti ja luvattiin muutama hallituspaikka seuraavassa vuosikokouksessa. Moneen vuoteen emme olleet edes kiinnos­tuneita vallasta yhdistyksessä. Meille riitti se, että saimme kokoontua kauniissa huoneistossa keskellä Helsinkiä.

Nuorten piiri laajeni jatkuvasti, mutta vain harvat anoivat jäsenyyttä. Vanhat toistivat aina, ettei nuorten tarvinnut anoa jäsenyyttä ja että Unio­nissa saattoi oleskella aivan vapaasti olematta jäsen. Vanhat olivat paljon kokeneempia yhdistyskettuja kuin saatoimme ikinä aavistaa.

Toisinaan me nuoret pohdimme, kannattiko toimia perinteisessä yhdistyksessä, jossa voimia hukkaantui kitkaan vanhojen kanssa. Olimme Euroopassa ainoa itsensä feministiseksi määrittelevä ryhmä, joka oli liittynyt vanhaan suffragettijärjestöön päämääränä sen uudistaminen. Kritiikkiä tuli eri tahoilta.

Toisinaan mietimme todella vakavasti pakatako paperit ja lähteä, mutta aina päädyimme siihen, että jäimme.

Taistelun vuodet 1973-1978:

Vuosi 1973

Vielä vuoden 1973 vuosikokouksessa olimme niin sinisilmäisiä, että luulimme vanhan kaartin antavan meille vapaaehtoisesti valtaa. Vuosikoko­ukseen osallistui vain kaksitoista nuoren polven edustajaa ja kuitenkin kuvittelimme, että ehdokkaamme Karmea Bèlinki valittaisiin puheenjohtajaksi.

Kun varaehdokas Olga Bremer huomasi myrskyn lähestyvän, hän luopui vapaaehtoisesti ehdokkuudestaan, vaikka hän oli pitänyt vain muutamaa viikkoa aikaisemmin innokkaan vaalipuheen, jonka pääsanoma oli, ettei Unionin päätehtävä voinut olla rahakasan kasvattaminen. Joten taas kerran valittiin Irina Matwejev puheenjohtajaksi, ja kaikki hallituspaikat menivät vanhalle kaartille. Kokouksen jälkeen kaikki palautui ennalleen: hallitus hoiti Unionin raha-asiat ja me nuoret naisasiakysymyksen, eivätkä nämä kaksi asiaa koskaan kohdanneet.

Vuosi 1974

Me Unionin monivuotiset jäsenet emme vieläkään tajunneet kehottaa sisariamme liittymään Unionin jäseniksi. Anoessaan jonkin järjestön jäsenyyttä ihmisen on ylitettävä tietynlainen henkinen kynnys, paitsi jos hän on kokenut järjestöihminen. Monet naiset tuntevat vastenmielisyyttä miesten salaperäisiä saunakokouksia kohtaan, ja saattavat siksi inhota ylipäänsä kaikenlaista järjestäytynyttä yhdistystoimintaa.

Vuoden 1974 vuosikokouksessa 55:stä osanottajasta vain viisitoista oli nuoren polven edustajia. Olimme kuitenkin jo jakautuneet erilaisiin työryhmiin: meillä oli päivähoitoryhmä, samapalkkaisuusryhmä, kasvatusryhmä (meitä kasvatetaan tytöiksi), joukkotiedotusryhmä ja vielä lehtileikeryhmä. Sen verran vanhat tulivat meitä vastaan, että suostuivat valitsemaan Karmela Bèlinkin hallitukseen. Valitettavasti Karmelasta ei koskaan tullut nuorten edustajaa hallituksessa, vaan hän liittoutui vanhojen kanssa.

Lopulta me nuoret opimme läksymme. Ymmärsimme, että niiden työryhmien jäsenten, jotka eivät vielä olleet yhdistyksen jäseniä, tuli anoa jäsenyyttä. Myös eräät sosiaalidemokraattiset naispoliitikot, joita olimme tukeneet, jakoivat meille jäsenanomuksensa. Yleensä uuden jäsenen hyväksyminen on puhdas rutiinitoimi, jota kukaan ei kuukausikokouksessa vastusta.

Vuoden 1974 viimeiselle kuukausikokoukselle esitimme 70 uutta jäsenhakemusta. Jostain käsittämättömästä syystä olimme pitäneet täytetyt jäsenanomukset laatikossa sen sijaan, että olisimme antaneet ne yhdistyksen sihteerille sitä mukaa kun olimme saaneet ne. Ei siis ihme, että yhdistyksen vanha kaarti puhui valloittamisyrityksestä. Nämä 70 anomusta pantiin pöydälle yli vuosikokouksen. Kolme vuotta myöhemmin Karmela Bèlinki tuli toistamaan saman erehdyksen.

Vuosi 1975

Vuoden 1975 vuosikokouksessa me nuoret olimme siis taas kerran vähem­mistönä. Talla kertaa vanha kaarti tarjosi meille kompromissia valitsemalla hallitukseen kaksi vanhaa ja kaksi nuorta jäsentä. Puheenjohtajaksi valittiin jälleen Irina Matwejev. Nuo kaksi nuorta tulokasta olivat Sinikka Salo ja minä.

Vuonna 1975 vietettiin kansainvälistä naisten vuotta ja vanhojen hallitusenemmistö tietenkin harmitti meitä. Miellä oli paljon suunnitelmia. Nyt maita nuoria oli kuitenkin hallituksessa kaksi, ja oli entistä tärkeämpää tehdä ero asiallisen käytöksen ja alistuvuuden välille.

Irinan hallituksessa rituaalit olivat jäykkiä ja juhlallisia. Kokouskeskustelut olivat salaisuuksia, joita ei tullut paljastaa muille, teroitti Irina. Eikä ollutkaan erityisen vaikeaa vaieta hallituksen salaisuuksista, koska hallitus keskittyi täysin Unionin omaisuuden hoitoon. Nämä ikävät rutiiniasiat eivät juuri houkutelleet lavertelemaan.

Irina ei ollut kuin Olga, hän ei edes teeskennellyt kiinnostusta naisasi­aan! Irinaa kiinnosti politiikka ja hän oli pyynnöstä suostunut puheenjoh­tajaksi ja sillä siisti. Irinalla ja minulla ei liioin ollut kovin paljon yhteistä, mutta eräs periaate meitä kuitenkin yhdisti. Irina katsoi, että Unionin omaisuus sai kernaasti säästyä tulevia tarpeita varten. Olin aivan samaa mieltä. Irina oli ortodoksi ja minä ateisti. Meitä yhdisti kuitenkin luterilai­nen moraali, pidimme kunniassa säästäväisyyttä ja varovaisuutta.

Minulla oli oma pieni yritys, jonka hoidossa tämä moraali auttoi minua. Ansaitsin hyvin ja tiesin, että olisin ansainnut vielä paremmin, jos olisin pannut kaiken tarmoni yritykseeni. Mutta Unioni oli minulle intohimo. En tähdännyt palkkioihin tai yhteiskunnalliseen valtaan, ainakaan suppeasti tai lyhytjänteisesti määriteltynä. Olen perinyt keksijäluonteeni isältäni. En siedä auktoriteetteja, varsinkaan määräileviä miehiä. Minulle Unioni edusti siis vapaaehtoisesti menetettyä työansiota.

Minun puheenjohtajakaudellani Unionin hallitus oli varsin säästeliäs ja kartutimme Unionin omaisuutta. Viisitoista vuotta myöhemmin ns. kasinopelin aikana, meitä moitittiin siitä, ettemme olleet harjoittaneet kasinorulettia. Mielestäni kannatti olla varovainen ja pitää menot kohtuullisina, jottei yhdistyksen tulevaisuudessa olisi pakko anoa valtiolta tai kunnalta toimin­tatukea.

Kansainvälisenä naistenvuonna me nuoret jouduimme siis tulemaan toimeen, vaikkemme olleet hallituksessa enemmistö. Meillä oli paljon suunni­telmia. Mutta vanha kaarti koki asemansa uhatuksi ja tarttui viimeistä edelliseen oljenkorteen. Siihen aikaan Lahja Piha oli toinen kahdesta tilintarkastajasta. Keväällä 1975 hän ehdotti, että yhdistykselle tulisi perustaa tarkastuskomitea, jolle esitettäisiin kaikki naisasiatoimenpiteet ennen niiden toteuttamista.

Komitea perustettiin ja sen puheenjohtajaksi valittiin Lahja Piha. Mutta me emme esittäneet ehdotuksiamme Lahjalle. Ideat olivat omiamme. Aika oli median omaamme ja suunnitelmien toteuttaminen ei yleensä maksanut enempää kuin toimittajien kahvit. Kahvinkin maksoimme omasta pussistamme. Tarkastuskomitea kuivui kokoon. Vuosi 1975 eteni ja toteutimme suuren osan ideoistamme.

Vuosi 1976

Taas oli vuosikokouksen aika, talla kertaa 15. helmikuuta. Puheenjohtajan vaalissa Karmea Bèlinki sai 14 ääntä, Irina Matwejev 37 ja minä 56. Tyhjät hallituksen paikat menivät kaikki nuorten edustajille, ja Helena Auvinen, Riitta Tiainen ja Marianne Tuomala valittiin hallitukseen. Meiltä oli kulunut seitsemän vuotta, ennen kuin saimme vallan.

Tämän kokouksen jälkeen Irina ei koskaan enää näyttäytynyt Unionissa. Nyt oli tilaisuus käsitellä hallituksessa sekä pakolliset omaisuuden hoitoon liittyvät asiat että tehdä esityksiä kuukausikokoukselle naisasioista. Vihdoin saatoimme nauttia kauan odotetusta vapaudesta. Vuonna 1976 hallitus kokoontui 32 kertaa.

Hallituksen ehdotukset esitettiin kuukausikokoukselle, joita pidettiin joka kuukausi paitsi kesäaikana. Näihin kokouksiin osallistui yleensä 20–30 henkeä. Kuukausikokouksissa tehtiin kaikki tärkeät naispoliittiset päätökset.

Pidin tärkeänä, että käsittelisimme kaikkia ehdotuksia, vaikkakin keskustelu vaati paljon aikaa. Kaikki eivät kylläkään olleet innostuneita rehellisestä keskustelusta. Miellä suomalaisilla ei ole erityisen kunniakas avoimen keskustelun perinne. Siksi on tärkeää, että me naiset harjaannumme keskustelun jalossa taidossa. Ainoita valttikortteja mitä meillä on, ovat nimenomaan ilmaisutaitomme ja halukkuutemme puhua. Meidän ei siis tule matkia patriarkaatin tyyliä, ”tämä asia on jo sovittu niiden ja niiden välillä”. Sellainen tapa on epädemokraattinen ja se vähentää halukkuutta toimia.

Unionin hallituksen jäsenet olivat sikäli samoissa lähtökuopissa, ettei kukaan meistä ollut yhdistyksestä taloudellisesti riippuvainen. Meillä oli jokaisella työpaikka muualla. Eikä ollut minkäänlaisia syitä tarttua siihen hätäratkaisuun, jota palkollisten osallistuminen hallitukseen yleensä merkitsee. Toiminta on paljon luovempaa, kun naisasia-aktivisteista kokoonpantu hallitus on vuorovaikutuksessa vakituisten työntekijöiden kanssa – ainakin verrattuna siihen tilanteeseen, jossa vakituiset työntekijät kysyvät itseltään, mitä he kuvittelevat muiden heiltä odottavan.

Olimme siis kaikki yhtä lapsellisia ja innokkaita. Pidän tällaista ilmapiiriä sopivana feministisen järjestön hallitukselle. Se luo parhaimmat edellytykset puhkoa aukkoja patriarkaatin linnakkeeseen.

lnvestoin paljon henkistä pääomaa uusien tulokkaiden palvelemiseen. Pidin tärkeänä sitä, että ensimmäistä kertaa talossa vierailevat naiset saivat jokainen kouraansa tukevan tietopaketin saapuessaan kirjallisuusiltoihin, keskustelupiireihin tai lauluesityksiin. Tietopaketista ilmeni eri ryhmien toimintamuodot ja kokoontumisajat.

Erityisen tärkeänä pidin uusien tiedostamisryhmien perustamistilaisuuksia. Niitä henkilöitä, jotka tulivat näihin tilaisuuksiin, kehotin heti täyttämään jäsenanomuskaavakkeen. Uusia jäseniä liittyi yhdistykseen tasaisena virtana. Eikä jäsenanomuskaavakkeita enää pantu laatikkoon, vaan ne esitettiin heti seuraavalle kuukausikokoukselle.

Vuosi 1977

Vanha kaarti oli kaikesta huolimatta sitkeä. Vuoden 1977 helmikuun vuosikokoukseen osallistui 130 naista. Vanhat, jotka olivat nyt oppositiossa, ehdottivat erästä rouva Tudeer-Karvosta puheenjohtajaksi. Hän ei ollut koskaan näyttäytynyt kokouksissa. Tudeer-Karvonen sai 58 ääntä ja minä 72. Joten vain 14 ääntä pelasti uuden linjan jatkuvuuden. Siina kokouksessa kuulin ”nuorten” keskuudessa sanottavan, että, jos uusi linja olisi jäänyt vähemmistöön, olisi jo kannattanut luopua koko Unionista.

Vuosi 1978

Vielä vuoden 1978 vuosikokouksessa Olga Bremerin ja Karmela Bèlinkin kannattajat yrittivät yhdessä päästä takaisin valtaan ehdottamalla, ettei tilinpäätöstä hyväksyttäisi. Tässä kokouksessa suhdeluvut olivat 71–60 nuorten hyväksi. Tuskin kukaan vakavissaan kuvitteli, että tileissä olisi ollut jotain moittimista. Tilintarkastajina toimivat Lahja Piha ja Anja Höök vanhojen leiristä, ja he olivat esittäneet suolatut laskunsa tilien tarkastamisesta. Mutta näin suomalainen yhdistyselämä toimii. Kun oppositio haluaa tarttua dramaattiseen korttiin, se esittää vuosikokoukselle, ettei istuvalle hallitukselle anneta vastuuvapautta. Mutta onneksemme pieni enemmistö oli puolellamme.

Olimme saaneet tarpeeksemme kallispalkkaisista tilintarkastajista ja valitsimme uudet nuoremmat naiset heidän tilalleen. Emme enää olleet yhtä sinisilmäisiä kuin kahdeksan vuotta aikaisemmin. Halusimme kuitenkin pitää kiinni johtoajatuksistamme, ja eräs niistä oli se, että luottamustehtävien tuli kiertää. Olin toiminut puheenjohtajana jo kaksi vuotta ja oli aika luopua. Joten siinä kokouksessa valitsimme puheenjohtajaksi Ann-Mari Pihlströmin.

Karmela Bèlinki oli kerännyt Unionin jäsenanomuksia eduskunnan ja Helsingin kaupunginhallituksen naispuolisilta kokoomusjäseniltä. Hän jätti ne yhtenä nivaskana sihteerille, joka sitten esitti ne seuraavalle kuukausikokoukselle. Anomukset hylättiin silla perusteella, etteivät nämä henkilöt olleet koskaan edes käyneet yhdistyksessä. Jos Karmela olisi oppinut jotain meidän erehdyksestämme, hän olisi syöttänyt naita anomuksia eri kuukausikokouksille vähitellen. Näiden tapahtumien jälkeen ei Karmelaa enää näkynyt Unionissa.

Toimintaohjelma

Toimintaohjelman laatiminen Unionille vaati vuosien valmisteluja. Tunsin itseni pieneksi valtavan tehtävän edessä. Tuskin olin yksin tämän tunteen kanssa. Jokainen miettii toisinaan, mihin on pyrkimässä ja mitä voi kohtuuden nimissä vaatia. Minun oli hahmoteltava mielessäni sellainen yhteiskunta, joka täyttäisi juuri minun vaatimukseni. Minulla oli oikeus asettaa yhteiskunnalle ehtoja. Minulla oli oikeus vaatia yhteiskunnalta oikeudenmukaisia pelisääntöjä.

Olemme kasvaneet yhteiskunnassa, jossa toimii Axel Sandemosen kuvaama Janten laki, joka kieltää yksilöä nostamasta päätään. Erityisen tiukkana kielto koskee naisia. Olemme eläneet viisi tuhatta vuotta vallinneiden patriarkaalisten arvojen maailmassa. Siinä maailmassa naiselta vaaditaan huimaa rohkeutta esittää vaatimuksia.

Helsingissä syntynyt toimintaohjelma ei Tampereen naisille kelvannut, vaan he laativat oman ohjelmansa. Se valmistui myöhemmin kuin Helsingin ohjelma, joten tamperelaiset saattoivat käyttää Helsingin ohjelmaa mallina. Eräs kohta, joka on kirjattu vain tamperelaisohjelmassa, kuuluu seuraavasti: ”Me naiset pyrimme löytämään uudelleen unohdetun historiamme, kulttuurimme ja ihmisarvomme”.

Unionin ensimmäinen toimintaohjelma oli elävä dokumentti. Heti kun ensimmäinen ohjelma oli hyväksytty, ryhdyimme jo uusimaan sitä. Nyt oli korkea aika ryhtyä laatimaan ohjelmaa, joka tähtäisi vuoteen 2000. Maailma on nyt aika lailla erilainen nyt kuin silloin, kun viimeinen ohjelma syntyi.

Sivustatukea

Kutsuimme sosiologian professori Elina Haavio-Mannilan Helsingin yliopistosta kertomaan, mitä hänen mielestään toimintaohjelmaan pitäisi sisällyttää. Elina muistutti meitä siitä, miten lyhyt aika on kulunut siitä, kun suomalainen nainen sai äänioikeuden ja oikeuden päättää talousasioistaan ilman holhoojaa. Muita akateemisia naisia, joilta pyysimme näkemyksiä naisten vaatimuksiin, olivat Riina Jallinoja ja Riitta Auvinen. Kaikilla jäsenillä oli oikeus osallistua näihin tilaisuuksiin, mutta vanhaa kaartia ei paikalla näkynyt.

Pyysimme myös aktiivisia naispoliitikkoja hahmottamaan oman näkemyksensä suomalaisen naisen asemasta. Sosiaalidemokraatti, kansanedustaja Kaarina Suonio sekä kansandemokraatti Elina Hytönen pitivät molemmat esitelmän tästä aiheesta. Vähitellen toimintaohjelma hahmottui. Järjestimme teemailtoja, joissa käsittelimme tulevan toimintaohjelman tiettyjä osa-alueita kirjaten muistiin kaikki hyvät ehdotukset.

Emme aina pystyneet erottamaan sitä, mikä olisi järkevää kirjata tasa-­arvo-ohjelmaan, ja mitkä asiat eivät olleet sopimuksin määriteltävissä. Usein joku teki ehdotuksen siitä, miten kotityöt tulisi jakaa perheen jäsenten kesken. Painotus oli aina siinä periaatteessa, että jokainen perheenjäsen suoritti oman osansa. Erityisesti korostettiin sitä, että miehen tuli tehdä kotona yhtä monta työtuntia kuin naisen. Ei riitä, että mies on vain apuna kotitöissä. Lähdimme aina siitä, että sekä nainen että mies käyvät ansiotyössä. Meitä ei kiinnostanut se vaihtoehto, että nainen jäisi kotiin hoitamaan lapsia. Kävimme kaikki ansiotyössä ja teimme yleistyksemme omista kokemuksistamme käsin.

Tietysti vaadimme samasta työstä saman palkan. Tuolloin Suomessa ei vielä ollut tasa-arvolakia. Nähdäkseni Unionin Toimintaohjelma oli Suomen ensimmäisen tasa-arvolain taustapaperi. Meitä ei kuitenkaan koskaan pyydetty mukaan tekemään lakiin minkäänlaisia ehdotuksia.

Työ toimintaohjelman parissa kesti monta vuotta ja se oli hyvin innostavaa. Kysymykset, joiden kanssa taistelimme, luotasivat olemassaolomme syvimpiä alueita. Mitä vaadin elämältä, yhteiskunnalta, ympäristöltä, mieheltä, jonka kanssa elän, itseltäni? Miellä kaikilla Unionin aktivisteilla oli suhteellisen samanlainen tausta. Ymmärsimme toisiamme hyvin. Edustimme kaikki samaa sosiaalista keskiluokkaa, aivan kuten monien muidenkin maiden feministit.

Mielestäni tämä ei ole mitenkään yllättävää. Elämme patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa keskiluokkaisten miesten tavat ja keskiluokan normit ovat määrääviä. Keskiluokkaiset naiset ovat ensimmäisinä kapinoimassa näitä sääntöjä vastaan. Esimerkiksi työläisnaisiin kohdistuu niin moninaisia paineita keskiluokkaisen patriarkaatin taholta, etteivät he uskalla luottaa omiin päätelmiinsä, vaan turvautuvat liittojen ja vasemmistopuolueiden muodostamiin ryhmänäkemyksiin.

Apua sisarilta

Työstäessämme Unionin toimintaohjelmaa, josta oli tuleva Suomen ensimmäinen tasa-arvo-ohjelma, hyödynsimme pohjoismaisten sisartemme toimintaohjelmia. Meillä oli hallussamme tekstejä Ruotsin Grupp-8:lta, Tanskan Rödströmperne- ja Norjan Nyfeministerne -ryhmiltä. Monissa näissä toimintaohjelmissa toistui vaatimus lyhyemmästä työpäivästä. Tuo kaksikymmentä vuotta sitten esitetty vaatimus oli enteellinen, ja nyt siitä keskustellaan yleisemmin.

Pitkien neuvottelujen jälkeen toimintaohjelmaan lisättiin kohta, jossa vaadimme, ettei päätöksentekoelimissä kummankaan sukupuolen osuus saanut ylittää 60 %:a. Nykyinen tasa-arvolaki edellyttää, että kunnalliseen lautakuntaan tulee kuulua sekä naisia että miehiä, mutta suhdelukuja laki ei esitä. Kaksikymmentä vuotta vanha toimintaohjelmamme on tukevaa tekoa. Vuonna 1993 eduskunta keskusteli uudesta tasa-arvolaista, johon tulisi 30 %:n vähimmäismäärä vähemmistösukupuolelle.

Vaatimukseen kaikkien oikeudesta työhön sisältyy toinenkin tärkeä vaatimus: nimittäin se, että kaikilla lapsilla tulee olla oikeus kunnalliseen päivähoitoon. Tätä vaatimusta kannatimme kaikki. Joskus kuuli jonkun esittävän, että meidän tulisi vaatia kotiapulaisen palkan verovähennyskelpoisuutta, mutta ajatus ei saanut kannatusta. Se oli yläluokkainen vaatimus, joka ei kiinnostanut keskiluokan naisia.

Feministinen tiedostaminen

Suomalainen nainen harvoin rohkenee puhua tunteistaan. Kun aloitimme toiminnan perusryhmissä, keskustelimme aluksi päämäärähakuisesta toiminnasta, kuten vaikkapa naistenpäivän vietosta, emme tiedostamisesta. Mutta asiapitoisen kokouksen jälkeen joimme kupin teetä, ja silloin nousi puheensorina, kerroimme toisillemme kokemuksistamme nimenomaan naisina.

Monen vuoden ajan Unionissa oli tällaisia ryhmiä kymmeniä. Yksi ryhmä kokoontui aina keittiössä, toinen kirjastossa. Joskus meitä oli niin monta, että kaksi ryhmää joutui jakamaan saman huoneen. Muuan ryhmä kokoontui eteisessä, koska talo oli todella täpötäysi.

Tiedostamisryhmätoiminta alkaa

Käydessäni kerran Tukholmassa Grupp-8:n vieraana, pyysin saada haltuuni tiedostamisryhmiä koskevaa aineistoa. Emäntäni sanoi minulle, ettei hän uskaltanut antaa minkäänlaista kirjallista aineistoa ulkopuolisten käyttöön ilman yhdistyksen suurkokouksen lupaa. Mutta, kun hän käväisi wc:ssa, nappasin tiedostamisryhmiä käsittelevän tekstipinon ja laitoin sen laukkuuni. Ajattelin, etteivät hekään olleet nollasta aloittaneet, ja että meidän tuli auttaa toisiamme.

Kaikki tiedostamisryhmiä kuvaavat tekstit olivat pääsisällöltään suunnilleen samanlaisia. Meillä oli tekstejä kaikkialta Pohjoismaista. Niissä ehdotettiin, että kuudesta kahdeksaan naista muodostaisi tiedostamisryhmän, joka kokoontuisi kokoushuoneessa tai jäsenten kotona. Tapaamisen tulisi kestää vähintään kaksi tuntia, ryhmän jäsenet kertoisivat toisilleen kokemuksistaan naisina, erityisesti ryhmäläisten tulisi pyrkiä kuvaamaan toisilleen tunteitaan.

Tanskan Rödsrtömperne -liike oli tiukka vaatimuksessaan, se edellytti, että istuttaisiin ympyrässä. Tällöin puheenvuorot kulkisivat aina yhdessä suunnassa vierustoverilta toiselle, jolloin ujoinkin saisi mahdollisuuden aukaista suunsa. Tämä sääntö ei meillä kuitenkaan toiminut. Meillä ujoimmat naiset olivat niin kainoja, etteivät he suostuneet tulemaan mukaan, mikäli heidät, kuten he sen kokivat, pakotettaisiin puhumaan ilman, että heillä mielestään oli mitään sanottavaa.

Tiedostamisryhmä muodostaa vakavan uhan perheen yhteenkuuluvuudelle. Perheen aikuisen naisjäsenen tehtävänä pidetään tunnesiteiden vaalimista, eikä muille luottamuksellisille suhteille liikene paljonkaan tilaa. Sellainen on vanha porvarillinen malli. Ehkei todellisuus sittenkään ole aivan näin ahdistava. Kun nainen ansaitsee itse leipänsä, kuten yleensä Suomessa on laita, perhesiteet alkavat myös hellittää.

Tiedostamisryhmään liittyy usein ristiriitaisia uskollisuusvaatimuksia. Kun pyrkii rehellisyyteen, on esim. pakko kritisoida kumppania, jonka kanssa elää ja lisäksi joutuu tarkastelemaan kriittisesti miespuolisia esimiehiä, työtovereita, veljiä, ystäviä, opettajia, pappeja ja poliitikkoja. Näin on ainakin heteronaisten kesken, silla heitä yhdistää monesti kokemus yhteiselämästä miehen kanssa.

Ryhmätyöskentelyä

Tiedostamisryhmässä tavanomainen tapahtumaketju oli, että aluksi toisilleen vieraat naiset tekivät tuttavuutta. Keskustelut olivat suhteellisen arkipäiväisiä ja pinnallisiakin. Vähitellen yhteenkuuluvuus vahvistui ja ryhmän jäsenet alkoivat uskoutua toisilleen kiiltokuvan kääntöpuolta välttelemättä. Kiinalainen hokema ”henkilökohtainen on poliittista ” eli oivallus yhteisistä samansuuntaisista käyttäytymismalleista ja tietoisuus siiat, että tämä oivallus tuo helpotuksen, on varmaan tiedostamisryhmän suurin anti.

Joistakin teksteistä luimme, miten amerikkalaisissa ryhmissä keskusteltiin seksuaalisuudesta täysin avoimesti. Naiset mm. kertoivat toisilleen, millaisista asennoista he pitivät rakastellessaan ja miten he kokivat orgasminsa. Me emme kehdanneet puhua toisillemme näistä asioista. Kerroimme toisillemme vaikeuksistamme saada miehiämme kantamaan vastuuta lapsista ja kotitöistä. Keskustelimme myös kokemuksistamme työelämässä, miten epäoikeudenmukaisia miespuoliset johtajamme usein olivat, kuinka he nipistelivät meitä takapuolesta, heti kun silmä vältti. Mielestämme he käyttivät valta-asemaansa väärin, eikä sellainen meitä ainakaan kiihottanut.

Toisinaan sanat loppuivat. Silloin kortit jaettiin uudelleen ja sovittiin, että jokainen lukisi vuorollaan jonkin tekstin ja siitä sitten keskusteltaisiin.

… kaiken A & 0

Seitsemänkymmenluvun puolivälissä me Unionin aktivistit pidimme tiedostamisryhmiä hyvin tärkeinä. Ryhmässä kaikki olivat tasavertaisia. Ryhmässä ei ollut vetäjää, jolla olisi ollut suurempi auktoriteetti kuin muilla. Ryhmä oli siis itseohjautuva ja sen jäsenet haparoivat yhdessä eteenpäin. Jotkut voimakastahtoiset ryhmän jäsenet puhuivat ryhmässä tietenkin enemmän, mille ei voinut mitään.

Tiedostamisryhmien avulla kasvoimme ihmisinä, meistä tuli rohkeampia ja opimme olemaan valittamatta siitä, että lehdistö teki meistä usein naurunalaisia. Ymmärsimme, että se on aktiivisen naisasiatoiminnan haittapuoli, jolle ei juurikaan voinut mitään.

Uskon vielä tänä päivänä tiedostamisryhmän toimintaan. Heti kun viidestä kymmeneen naista, joita feminismi kiinnostaa, kokoontuu yhteen, kannattaa mielestäni perustaa tiedostamisryhmä – riippumatta siitä, mitä ryhmässä muuten tehdään tai mistä siellä keskustellaan. Tiedostamisryhmä kehittää sen jäseniä yksilöinä, mikä myös edistää laajemmin naisasiaa.

Tiedostamisryhmät olivat sisäänpäin kääntyneitä ryhmiä, joilla ei ollut tarkkaan määriteltyjä päämääriä. Myös kaikki muu työ tehtiin pienryhmissä, joihin jokainen halukas saattoi liittyä. Jokainen oli tervetullut, oli hänellä sitten aikaisempaa kokemusta tai ei. Kuitenkaan kaikki eivät olleet valmiita ottamaan yhtä paljon työtehtäviä vastaan, olemmehan yksilönä erilaisia.

Lehtileikeryhmä

Lehtileikeryhmä oli kooltaan suhteellisen suuri ja sillä oli selvä päämäärä. Se etsi lehdistä juttuja, jotka liittyivät naisasiaan. Taltioimalla tekstejä ja analysoimalla niitä ryhmä pyrki selvittämään, kuinka suomalainen lehdistö suhtautui naisasiaan.

Lyhyen ajan sisällä ryhmän jäsenten tapa lukea lehtiä muuttui olennaisesti. Luottamus muuttui pidättyvyydeksi. Ryhmä oli alkujaan uskonut, että yhteiskunnassa todella pyrittäisiin ihmisten väliseen tasa-arvoon. Käytimme siihen aikaan usein sanaa asenne. Päämäärämme oli vanhentuneiden asenteiden muuttaminen tasa-arvoisemmiksi. Emme olleet kuvitelleet asenteiden istuvan niin lujassa,

Emmekä liioin aluksi tajunneet, että asenteiden takana vaanisi kaikilla tasoilla yhteiskunnan rajoitettujen resurssien puolesta taistelevat ihmisryhmät. Pettymyksemme oli suuri, kun meille valkeni, että toimittajat ovat leipänsä edestä työskenteleviä ihmisiä, joilla on harvoin varaa kirjoittaa, niin kuin sydän sanoi. Toimittajien oli kuunneltava lehteä hallitsevien taustaryhmien toivomuksia.

Lasten päivähoitoryhmä

Lasten päivähoitoryhmä edellytti yhteiskunnan tarjoavan kaikille 0-7vuotiaille lapsille päivähoitopaikan. Unionin päivähoitoryhmä jatkoi Yhdistys 9:n viisi vuotta aikaisemmin esittämien argumenttien pohjalta. Koska lähdimme siitä, että kaikki aikuiset käyvät ansiotyössä, tulimme siihen tulokseen, että päivähoitopaikkoja tarvitaan paljon. Naistenpäivän mielenosoitusjulisteissa vaadimme lisää päivähoitopaikkoja.

Henkilökohtaisesti painotin kahta asiaa; ensiksikin sitä, että oli kysymys laskutavasta. Kun jossain kunnassa laskettiin päivähoitopaikkojen tarve, jonka mukaan laadittiin suunnitelmia, voitiin lähtökohdaksi ottaa joko ne luvut, jotka saadaan, kun lasketaan yhteen lasten vanhempien ilmoittamat paikkatoivomukset, tai se luku, joka saadaan, jos yksinkertaisesti vain lasketaan kaikki kunnassa elävät 0-7vuotiaat lapset. Tämä luku oli suurempi, mutta mielestäni rehellisempi. Toisaalta olin sitä mieltä, että Suomessa tulisi alentaa ikää, jolloin lapset aloittavat koulun.

Toisinaan päivähoitoryhmä järjesti keskustelutilaisuuksia, joissa joku näitä asioita työstävä poliitikko tai virkamies esitti näkemyksiään. Alustuksen pohjalta keskusteltiin aiheesta yleisesti.

Kirjaryhmät ja kirjailijaillat

Toiset ryhmät pysyivät koossa vain vähän aikaa. Tallaisia olivat mm. samapalkkaisuusryhmä ja kasvatus tasa-arvoon -ryhmä. Aikaa myöten monet tiedostamisryhmät muuttivat luonnettaan ja niistä tuli naisasiakirjallisuusryhmiä.

Alkuperäisrekisterejä ei ollut kotimaisilla kielillä vielä saatavilla. Vähitellen ilmestyi kuitenkin Ruotsissa kirjoitettuja kirjoja. Mutta suomalaiset kustantaja käännättivät suhteellisen nopeasti Euroopassa ja USA:ssa suurta huomiota herättäneitä tekstejä.

Suomessa on monta naiskirjailijaa, jotka käsittelevät suomalaisen naisen asemaa. Usein kutsuimme näitä kirjailijoita Unioniin kertomaan aiheistaan. Toiset näistä naisista olivat poliittiselta katsantokannaltaan taistolaisia. Näissä tilaisuuksissa he eivät kuitenkaan puhuneet politiikkaa, niin kuin ei kukaan yleisössäkään.

Tietysti on perusteltua kysyä, miten syvälliseksi keskustelu voi muodostua, ellei käsitellä kirjailijan yhteiskuntanäkemystä eikä muitakaan taustalähtökohtia. Vaikka taistolaiset ivasivatkin naistaistelukäsitettä, ei tämä estänyt taistolaisia naiskirjailijoita luomasta herkkiä kuvauksia naisen voimattomuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Monet ajankohtaiset eri leireistä ja taustoista lähtöisin olevat naiskirjailijat vierailivat Unionissa kertomassa työstään.

Naistenpäivätyöryhmä

Naistenpäivätyöryhmä kokoontui vuosittain valmistelemaan kansainvälisen naistenpäivän viettoa.

Muissa pohjoismaisissa pääkaupungeissa tällaiset työryhmät palkkasivat yleisten varojen turvin jopa sihteeristöjä ja tiedotusväkeä mukaan suunnitteluun. Miellä ei ollut näin. Koko kuorman vetäminen oli Unionin vapaaehtoistyötä tekevien feministien harteilla.

Alussa naistenpäivän vieton suunnittelussa oli mukana naisia eri puolueista. Joka vuosi samat rituaalit toistuivat. Ensimmäiset joulun jälkeen pidetyt kokoukset kiinnostivat monia. Joku ehdotti vuoden teemaa, joku toinen vaati, että juuri sen ja sen hänen puolueestaan pitäisi päästä puhumaan.

Mitä lähemmäksi naisten päivää päästiin, sitä pienemmäksi kutistui naisjoukko. Viimeisiin helmikuun kokouksiin saapuivat vain vasemmiston ja Unionin edustajat. Oikeiston naiset tuntuivat vieroksuvan kansainvälistä naistenpäivää. Muissa pohjoismaissa sitä vietetään kuitenkin suurin juhlallisuuksin, myös YK:ssa New Yorkissa ja Genevessä seminaarein ja juhlapuhein.

Monen vuoden ajan ohjelmassa oli mielenosoituskulkue, jota seurasivat lyhyet puheet jossain Helsingin keskustassa. Jonakin vuonna puheet pidetiin Havis Amandan luona, jonakin toisena Eino Leinon patsaan juurella. Kannoimme julisteita, joissa vaadimme lapsille kunnallista päivähoitoa ja kaikille työssäkäyville kuuden tunnin työpäivää. Jossakin julisteessa oli jokin ajankohtainen vitsikäs heitto.

Suurista puolueista osallistui mielenosoituksiin hämmästyttävän vähän väkeä. Suurin osa marssijoista oli Unionista. Vaati rohkeutta marssia ja osoittaa mieltään keskellä Helsinkiä. Jälkeenpäin menimme Unioniin lämmittelemään.

Yhtenä vuonna vietin naisten päivää Ruotsissa ja osallistuin naistenpäivämarssiin. Väitän osallistujamäärän olleen kymmenkertainen verrattuna meidän joukkoomme kotimaassa. Tukholmassa oli järjestetty yleisin varoin myös hieno naistenpäiväjuhla työväentalon isoon saliin.

Naiskuvatyöryhmä

Mikä oli esikuvamme? Naisen esineellistämisilmiö synnytti monta työryhmää. Itse osallistuin niistä jokaiseen. Kirjailija Simone de Beauvoir painottaa, että yhteiskunnassa naista käsitellään toisena, vieraana, ihmisen negaationa. Erityisesti mies esineellistää naista seksuaaliobjektina. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että sama ranskalainen seksuaaliobjekti on itse vasta vähän aikaa mieheltään kysymättä voinut asioida pankissa.

Minulle oli vierasta nähdä itseni seksuaaliobjektina muussa merkityksessä kuin että mies ja nainen ovat toinen toisensa seksuaaliobjekteja. Pidin kaupallisena vääristymänä sitä, että ilmiö toimisi vain yksisuuntaisesti. Siitä hyötyvät vain ne, jotka pitävät naisen ruumista kauppatavarana.

Osuusliike Elanto halusi palkata Fennia -nimiseen ravintolaansa tarjoilijoiksi kaunisrintaisia naisia. Nämä naiset sitten tarjoilisivat drinkkejä yläruumis paljaana ja kaninkorvat hiuksissaan. Unionin naistyöryhmä laati lehdistötiedotteen, jossa se kritisoi Fennian henkilöstöpolitiikkaa. Elannon pomojen mielestä meiltä puuttui huumorintaju. Me puolestamme käännyimme Elannon edustajiston puoleen, joka on osuusliikkeen korkein päättävä elin.

Lopulta voitimme, mutta ennen sitä keskustelu Unionin ja Elannon korkeimman johdon välillä oli saanut lehdistössä paljon palstatilaa. Fennian tarjoilijat saivat jatkossakin tehdä työtään vaatteet päällä. Meille unionilaisille oli tarjoutunut mahdollisuus osoittaa käytännössä, mitä naisen esineellistäminen on.

Maaliskuussa 1993 Oslon ravintolatyöntekijäinliitto kohtasi saman ongelman. Erään oslolaisen ravintolan omistaja oli määrännyt tarjoilijansa työasuksi paljaat rinnat. Myös tässä kädenväännössä työntekijät voittivat.

Kunhan pohjoismaat lähestyvät Eurooppaa vielä vähän enemmän, on odotettavaa, että näyttämölle ilmestyy joukko epämääräisiä tyyppejä, jotka haluavat ansaita rahaa pohjoismaisen naisen ruumiin avulla.

Me unionilaiset laadimme tekstin, jossa todistelimme, millä lailla missikilpailut diskriminoivat naisia. Julkilausuma herätti lehdistössä paljon huomiota, ja mainostelevisio järjesti missikilpailujen televisioinnin moneksi vuodeksi. Sopii kysyä, millä lailla missikilpailujen televisiointi olisi tänä päivänä vähemmän diskriminoivaa kuin silloin. Olisi myös kiinnostaa kuulla MTV:n hallintoneuvoston 25: n kerran antama vastaus tähän kysymykseen.

Naisliikkeen tehtävänä on pyrkiä siihen, ettei ihmisiä, ei naista eikä miestä, käytetä kaupallisesti hyväksi. Tällä hetkellä on tapetilla uusi kekseliäs tapa hyödyntää ihmisen läheisyyden tarvetta. Tämä melko uusi ilmiö on seksipuhelinpalvelu.

Akkaväen lauluryhmä

Mitkään kokeneet kuoroihmiset eivät Akkaväen lauluryhmää perustaneet. He olivat naisia, jotka lauloivat innolla feministisiä lauluja: naisten taistelulauluja ja vanhoja suffragettilauluja. Ryhmän jäsenet keräsivät lauluja joka puolelta Eurooppaa. He käänsivät tekstejä ja sovittivat ne sitten ryhmälle. Itse en kuulunut lauluryhmään, mutta kirjoitin joitakin laulutekstejä, joita ryhmä esitti. Muiden muassa tämän:

”itsenäisinä ihmisinä meidän tärkein vaatimus

 perusoikeus on työhön –siinä ydinkysymys / toisto /

Meistä riippuu huominen

joka jättää taakseen ankeuden.

Naisten maailma on tulevaisuuden,

tasa-arvoon siskot, luomme sen. ”

Lauluryhmästä oli paljon iloa yhteisissä tilaisuuksissamme ja se oli tärkeä yhteenkuuluvuuden side. Lauluryhmä johti yhteislaulua marsseilla ja kokouksissa. Toisinaan se esitti uudempia lauluja, jotka otimme innostuneesti vastaan.

Lauluryhmän tärkeä johtaja oli Kati Kujala-Räty. Hän lauloi myös itse, säesti pianolla ja esitti välillä lyhyitä sooloja. Muistelen kuoroa suurella lämmöllä. Tärkeintä eivät olleet kuoron harjaantuneet äänet, vaan kuoron ympärilleen luoma iloinen innostus. Me kuulijat emme kuluttaneet ammattimaisesti esitettyjä lauluja, vaan kuuntelimme laulavia sisariamme, jotka olivat osa meidän naisten yhteistä taistelua.

Naistaide

Kun nainen ensimmäisen kerran astui Bulevardi 11 A l:n ovesta sisään, hän yleensä kuvitteli tulleensa yksityiseen yläluokan kotiin, joka oli seissyt koskemattomana sata vuotta. Totuus oli tietysti toinen. Huoneisto oli aikaisemmin toiminut hammaslääkärin vastaanottotilana ja yksityiskotina.

Kun Unioni osti asunnon, se sisustettiin huonekaluilla, jotka aikaisemmin olivat olleet yhdistyksen kokoushuoneistossa Uudenmaankadulla. Jonkin verran tavaraa tuli myös Helmi Tengénin kodista. Sen jälkeen huoneistossa ei ollut tehty mitään. Tunnelma toi mieleen tšehovilaisen nostalgian, mikä ei ollut mitenkään sopusoinnussa päivänkohtaisten kannanottojemme kanssa.

Ehdotin, että siirtäisimme muotokuvat eteisen seinille, jotta salien seinät vapautuisivat naistaiteilijoiden näyttelytiloiksi. Olin toki tietoinen siitä, että vain sellaiset naispuoliset taiteilijat olisivat kiinnostuneita, jotka olivat halukkaita kantamaan feministileimaa, mutta entä sitten?

Vanha kaarti moitti meitä siitä, että koskimme ”pyhiin” pintoihin. He menivät niinkin pitkälle, että uhkasivat minua oikeustoimilla, koska olin uskaltanut poistaa musiikkihuoneesta eräitä puurakennelmia, joita he väittivät kiinteiksi rakenteiksi. Salin seinät maalattiin valkoisiksi ja kattoon asennettiin ripustuskiskoja ja pieniä valonheittimiä. Suomen ensimmäinen naisgalleria oli valmis. Feminismi oli taas edennyt pienen askeleen.

Kansainvälisen naistenvuoden ensimmäisinä viikkoina saimme aikaiseksi suurta huomiota herättävän ruotsalaisen naistaiteen näyttelyn Amos Anderssonin museoon. Monica Sjöön valtavat naisjumalattaret olivat näyttelyn valtteja. Tämä oli ensimmäinen avoimesti feministinen taidenäyttely Suomessa, ja se pani alulle kauan kestävän keskustelun naisten luomisen ehdoista.

Feminismi Suomessa

Kun me Unionin aktivistit olimme päässeet alkuun Helsingissä, ryhdyimme levittämään sanomaamme ympäri maata. Matkustin Tampereelle, Jyväskylään, Ouluun ja Lappeenrantaan kertomaan siitä, mitä me Helsingin seudulla teimme.

Olin sitä mieltä, että Unionin sääntöjä tulisi muuttaa niin, että Unionista tulisi todellinen liitto, ettei se olisi vain paperitiikeri. Mutta ajatukseni herätti niin vähän innostusta, ettei siitä ehkä löydy edes muistiinpanoja kuukausikokousten pöytäkirjoista.

Paikallisyhdistysten jäsenet olivat niin innokkaita tekemään kaiken oman päänsä mukaan, ettei heitä lainkaan kiinnostanut liitto paikallisyhdistyksineen, vaikka he olisivat voittaneet tällaisen järjestelyn kautta myös taloudellisesti. He ottivat helsinkiläiseltä sisaryhdistykseltään varoja vastaan mieluummin kertatukijaisina puhelinkuluja, vuokria jne. varten. Kun varattomista paikallisyhdistyksistä ovat vain muistot jäljellä, voidaan kysyä, eikö sittenkin olisi ollut viisaampaa, jos olisimme perustaneet todellisen liiton.

Tänä päivänä miellä olisi ainakin selkäranka jäljellä. Eräs ranskalainen sosiaalidemokraattinen naisministeri valitteli, että poliittinen ilmapiiri oli niin kova, että se pelotteli naisia pois. Hänen näkemyksessään on varmaan perää. Mutta meidän ei tule unohtaa sitä historian ohjenuoraa, jonka mukaan pitkäaikaistulokset edellyttävät aina jonkinlaisia yhdistys- ja liittomuotoja. Naisliike ja vihreä liike rakastavat välittömyyttä ja improvisaatiota, mikä valitettavasti usein johtaa siihen, että ihmiset kokoontuvat yhteisten ihanteiden ympärille, mutteivat saa paljoakaan aikaan.

Jyväskylässä ei syntynyt paikallisyhdistystä. Siellä opiskelijatytöt perustivat oman ryhmänsä melko aikaisessa vaiheessa, eikä Unioni eivätkä muut olemassa olevat naisyhdistykset heitä kiinnostaneet. Joten sain lahtea Jyväskylästä kotiin ilman uutta paikallis-Unionia. Tampereelle muodostui hyvin aktiivinen paikallisyhdistys, jolla oli moninaisia toimintamuotoja. Valitettavasti tämä kaikki on nyt mennyttä.

Turkuun perustettiin suomenkielinen Turun Naisunioni, joka elää hiljaiseloa vielä tänäänkin. Sen jäsenet pystyivät neuvottelemaan kaupungilta Turun Naisunionille ja muille Turun naisyhdistyksille hyvät kokoontumistilat keskellä Turkua. Turussa oli ennestään itsenäinen ruotsinkielinen Abo Unionen, jonka jäsenistön enemmistö oli lähtöisi n Abo Akademista.

Parhaimpina aikoina Unionin paikallisyhdistyksiä oli ympäri Suomea. Paitsi Tampereen, Turun, Oulun ja Lappeenrannan rekisteröidyt yhdistykset, naisryhmiä oli Vaasassa, Rovaniemellä, Porissa ja Lahdessa. Suomeen ei koskaan syntynyt feministisiä ryhmiä, jotka olisivat nimittäneet itseään sosialistisiksi. Ehkä unionien ja taistolaisryhmien välissä ei ollut tarpeeksi tilaa.

Muutama vuosi myöhemmin Kuopion, Tampereen ja Helsingin ylioppilaskuntien naiset perustivat omat naisryhmänsä.

Toiminta naisiin kohdistuvan väkivallan näkyväksi tekemiseksi

Oikeus liikkua kadulla ja omassa kodissa ilman, että tarvitsee pelätä jonkun käyvän käsiksi, eli oikeus fyysiseen turvallisuuden tunteeseen, on eräs tärkeä naisliikkeen vaatimus. Kaikkialla Länsi-Euroopassa naisliike on pannut alulle turvakoteja väkivallan kohteeksi joutuneille naisille. Englannissa Erin Pizzey oli aktiivisimpia tällä sektorilla. Myös me unionilaiset tutkimme tarkkaan hänen kirjaansa, jossa hän kertoi siitä, miten hän ja hänen feministisisarensa olivat käynnistäneet turvakotitoiminnan Englannissa.

Unionissa Sirkka Germain, Marja-Liisa Polkunen-Garcz, Christina Törnroth ja minä päätimme ryhtyä keräämään pahoinpidellyiltä suomalaisnaisilta kirjeitä, joissa he kuvaisivat kokemustaan. Lähetimme lehdistön kautta avoimen kirjeen, jossa pyysimme pahoinpitelyn uhreja kirjoittamaan meille. Ilmoitimme, että tulisimme käyttämään kirjeitä suunnitteilla olevan kirjamme lähtökohtana.

Saimme yli sata kirjettä, jotka kaikki kertoivat traagisista naiskohtaloista. Muokkasimme aineiston kirjaksi, jonka nimeksi tuli Väkivalta perheessä. Se ilmestyi sekä suomeksi että ruotsiksi ja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

Unioniin alkoi ilmestyä naisia, joilla oli erilaisia kouriintuntuvia ongelmia. He halusivat, että kuuntelisimme heitä. Meillä ei ollut paljonkaan kapasiteettia auttaa heitä, mutta jotain saimme kuitenkin aikaiseksi. Ilmoitimme naispuolisille lakitieteen opiskelijoille mahdollisuudesta saada käytännön kokemusta antamalla Unionissa naisille ilmaista juridista apua. Tämä toiminta on eräs ainoita, joka jatkuu vielä nykyäänkin – kiitos tomerien lakitiedettä opiskelevien naisten.

Pyrimme perustamaan pahoinpideltyjen naisten turvakoteja Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa. Helsingissä törmäsimme varsin yllättävään esteeseen. Ensi-Kotien liiton johto, jonka tarkoituksena oli alun perin tarjota turvaa naimattomille äideille, halusi myös perustaa koteja pahoinpitelyn uhreille. He eivät halunneet kilpailua, joten he suostuttelivat Helsingin lastensuojelulautakunnan olemaan luovuttamatta kaupungin tiloja helsinkiläiselle turvakotiyhdistyksellemme. Yrittivätpä he sekoittaa kuvioitamme myös Espoossa, mutta onneksi pystyin estämään ne aikeet, ja espoolainen turvakotimme toimii tänä päivänäkin kaupungin omistamassa omakotitalossa.

Minua pyydettiin aika usein erilaisiin tilaisuuksiin kertomaan perheväkivallasta. Tallöin jouduin usein kasvotusten erään Ensi-Kotien liiton miespuolisen lääkärin kanssa. Hän halusi nähdä ongelman siten, että kyseessä oli perheen sisäinen rähinä, jossa kaikki riitelevät keskenään. Tilastot osoittavat kuitenkin selvästi, että perheväkivalta on yleensä miesten väkivaltaisen käyttäytymisen seurausta. Minulle oli varsin outo kokemus törmätä tähän yllättävään suhtautumiseen sosiaalidemokraattisen hyväntekeväisyysjärjestön taholta.

Suomessa keskustelu miesten aggressiivisuudesta patriarkaatin ilmenemismuotona on ollut vähäistä. Vielä tänä päivänä mies, joka pahoinpitelee vaimoaan kodin seinien sisällä, saa teostaan lievemmän tuomion kuin jos hän olisi aiheuttanut saman vamman vaimolleen esimerkiksi kadulla. Väkisinmakaaminen avioliitossa on monessa Euroopan maassa rangaistava teko, mitä se ei vielä meillä ole.

Akkavaki –lehti

Lehden ensimmäisiä numeroita teimme Unionin vanhalla vahakopiokoneella. Teimme kaiken itse nostamatta palkkiota. Joitakin kuvia saattoi tehdä polttovahaksille. Mm. tanskalaisen Dea Trier-Morchin kuva pyöräilevästä naisesta tuli tällä menetelmällä hyvin esille. Kuva oli puuleikkaus, jonka löysin eräästä Dean kirjoittamasta ja kuvittamasta kirjasta. Sellainen tunnelma oli siihen aikaan. Pohjoismaisten feministien kesken oli niin voimakas itsestään selvä solidaarisuus, että saatoimme lainata toisiltamme tarvitsemaamme aineistoa kysymättä etukäteen.

Kellään meistä ei ollut kokemusta lehtityöstä ja tulos oli sen mukainen. ”Meillä” tarkoittaa tässä yhteydessä niitä samoja naisia, jotka tekivät muunkin työn. Teimme alle sata kappaletta tätä vahamonistelehteä, j ota sitten jaoimme jäsenille kokouksissa. Lehdellä ei ollut omaa kassaa eikä budjettia.

Naisten joulumessujen hoito oli aina ollut vanhojen käsissä ilman median nuorten sekaantumista asiaan. Mutta eräänä päivänä Sassa Janzon, jonka harteilla päävastuu oli, ei enää jaksanut. Joulumessut eivät suinkaan ole mikään hyväntekeväisyysbasaari kuten ensi näkemältä luulisi, vaan tuottoisa liike. Sitten keksin idean. Jos joulumessujen ja lehden taloudet yhdistäisi, saattaisi joulumessujen tuotolla maksaa lehden painatuskuluja. Ehdotin siksi, että perustaisimme erityisen yhdistyksen, Naisten Kulttuuriyhdistyksen, joka vastaisi joulumessuista ja samalla julkaisisi lehteä. Näin teimme ja Naisten Kulttuuriyhdistys perustettiin loppuvuodesta 1979.

Ensimmäisenä vuonna, kun lehden toimituskunta oli vastuussa joulumessuista, jännitimme hiukan uutta tehtävää. Mutta kaikki meni hyvin, myös tilitys. Kannoimme vuorotellen päiväkassan pankkiin heti messujen sulkemisajan jälkeen. Se oli käteiskassa ja ainoa tapa valvoa sitä oli verrata yhden päivän kassaa toisen päivän kassaan.

Mutta lehti ei tietystikään siitä parantunut, että se nyt painettiin kirjapainossa. Itse olin innolla lukenut eri kielisiä teoreettisia tekstejä, joita löysin milloin mistäkin. Ehdotin toimituskunnan kokoukselle, että kääntäisimme näitä kirjoituksia ja julkaisisimme niitä lehden liitteenä. Väitin, että vakavasti naisasiasta kiinnostuneet lukijat kyllä tervehtisivät näitä tekstejä ilolla helppolukuisempien kirjoitusten rinnalla. Sitä paitsi saatoimme teoreettisen aineiston kautta löytää uusia lukijoita yliopistonaisista, ja tähän teoreettiseen liitteeseen viitaten myös anoa valtiolta tiedonjulkaisemistukea. Sanottu ja tehty, saimme tuen. Minun aikanani ehdimme julkaista suuren määrän naisasiateoreettisia tekstejä käännöksinä englannista suomeen.

Naisille oma kurssikeskus

Unioni omistaa kauniin huvilan Helsingissä Lauttasaaren kaupunginosassa. Ida Salinin testamentin mukaan huvilaa tulee käyttää naisten virkistystoimintaan.

Huvila oli 70-luvulla talvisin tyhjillään, koska se oli huonokuntoinen. Ehdotin huvilan kunnostamista ja että sitä alettaisiin käyttää talvisin opiskelija-asuntolana. Kesäisin huvilassa voitaisiin pitää naisille kursseja samassa hengessä kuin naiskorkeakouluissa muualla Euroopassa.

Vuoden 1976 lopulla Villa Salin päätettiin korjata, ja korjaustyö toteutettiin vuoden 1977 aikana. Itse vietin rakennuspaikalla niin paljon aikaa, että sinä vuonna firmani tulos oli miinuksella. Kukaan ei pakottanut minua tähän ilmaiseen työhön enkä suinkaan tarkoita sitä, että minun panokseni tulisi olla jokin esimerkki. Kaikkien ei ole aina mahdollista antaa naisasialle niin paljon aikaa kuin mitä minä tuolloin annoin. Olin valmis siihen.

Säntäsin töistä Villa Saliniin, takaisin töihin ja sieltä pari tuntia myöhemmin Unioniin pitämään tiedotustilaisuutta uuden tiedostamisryhmän jäsenille tai osallistumaan johonkin teemakokoukseen.

Villa Salinin työryhmä sai uusia tehtäviä: sen tuli suunnitella naiskorkeakoulun ohjelmatarjonta. Tutkimme muiden pohjoismaisten naiskorkeakoulujen ohjelmia. Kokosimme kokonaisen paketin erilaisia kursseja ja esitelmänpitäjiä. Jotkut kurssit kestivät koko viikon, toiset vain muutaman päivän. Järjestimme mm. luovuuskursseja sekä kursseja, joissa tarkasteltiin suomalaisen naisen asemaa työssä ja kotona.

Kerran vuodessa järjestimme paikallisyhdistysten edustajien tapaamisia. Tällöin keskustelimme yhteisistä asioista. Mutta niin pitkälle emme koskaan päässeet, että olisimme luoneet toimivan muodon näille tapaamisille. Ne olivat yhtä sekasortoisia kuin yleensäkin naisliikkeen kokoukset. Monet naiset inhoavat sääntöjä ja järjestäytyneitä muotoja, jotka he kokevat patriarkaalisena painolastina. Naisliikkeessä rehellinen keskustelu vallankäytöstä ei oikein ota syttyäkseen. Naiset kokevat vallankäytön niin patriarkaalisena ja epänaisellisena, että työntävät toisinaan mieluummin sivuun koko ongelman.

Sisaret Euroopassa

Uusi naisliike oli päässyt alulle koko läntisessä Euroopassa aikaisemmin kuin meillä, joten saatoimme Suomessa käyttää hyväksemme sisartemme kokemuksia. Meitä oli noin viisitoista aktivistia, jotka teimme retken Tukholmaan tutustuaksemme Grupp-8:n toimintaa. Inga-Lisa Sangregorio tarjosi meille kotonaan spagetti-illallisen. Siihen aikaan Grupp-8:in kokoushuoneena toimi ikkunaton varastotila. Heillä ei ollut median taloudellisia resurssejamme. Mutta ideologisesti he olivat päässeet pitkälle, ja heistä uhkui päämäärähakuisuutta.

Meillä oli mukanamme miestoimittaja sekä miesvalokuvaaja Viikko­Sanomista. He aikoivat tehdä jutun retkestämme. Ruotsalaiset sisaremme olivat kauhuissaan, eivätkä voineet käsittää, miten saatoimme päästää kaupallisen lehden tutkimaan toimintaamme. Ja kaiken lisäksi kaksi miestä!

Ehkä en itsekään tänä päivänä kannattaisi ajatusta, että kaksi herraa päästettäisiin mukaan feministien retkelle. Vaan tekeepä niin tai näin, suhde lehdistöön on aina vaikea. Ylipäänsä, jos välttelee tiedotusvälineitä, monikaan ei saa tietoa naisliikkeen toiminnasta. Ja jos taas päättää avata lehdistölle ovet, siellä kyllä päätetään, ketä lähetetään tekemään juttuja. On päivänselvää, että toimittajat määräävät painotuksista ja näkökulmista.

Itse suhtauduin joukkotiedotusvälineisiin melko ylimielisesti. Annoin toimittajien kirjoittaa mitä he halusivat – tarkistamatta heidän kirjoituksiaan. Koin, ettei mahdollisista korjauksista olisi kuitenkaan paljon apua ollut. Mutta monet retkiryhmän sisaret taistelivat Viikko-Sanomien kanssa urheasti tulkintaeroista. Siinä hässäkässä he oppivat yhtä ja toista tiedotusvälineiden vallasta.

Toisen opintomatkan teimme Pariisiin Vincennen yliopistoon, jossa pidettiin naisten festivaalit. Paikalla oli tuhansia naisia. Kuitenkin vaikutti siltä, kuin todellinen vallanpitäjä olisi ollut muuan miespuolinen leninistinen opiskelijaryhmä, joka neuvoi järjestelystä vastaavia naisia kulisseissa varsin yksityiskohtaisesti. Vincennen yliopiston suurissa luentosaleissa keskusteltiin vilkkaasti erilaisista teoreettisista kysymyksistä. Olin odottanut, että kokouksessa olisi käsitelty eurooppalaisten feministien katto-organisaation perustamista, mutta en saanut tilaisuutta edes ehdottaa moista.

Kävin myös Amsterdamin naistentalossa, jossa pidettiin kansainvälinen naisten kokous. Kokoukseen osallistui muiden joukossa eräs englantilainen nainen nimeltään Selma James. Hän puhui vakuuttavasti mm. äidinpalkasta. Kokouksen isäntämaassa Hollannissa varsin pieni osa naisista, joilla on lapsia, käy ansiotöissä, joten siellä suhtautuminen äidinpalkkaan on aivan erilainen kuin esimerkiksi miellä suomalaisilla feministeillä.

Amsterdamin naistentalo on entinen kansakoulu, jonka naiset valloittivat aina uudestaan, kunnes kaupunki lopulta antoi periksi. Kokouksen järjestelyt tulivat pienituloisia naisia vastaan, mikä oli varsin iloinen asia.

Kävin Oslon naistentalossa useasti, ja aina palatessani minulla oli mukanani eri ryhmien laatimia tekstejä. Erityisesti Kvinnefrontenin kirjoituksia minulle kertyi runsaasti. Minulla oli tästä aineistosta runsaasti hyötyä tehdessäni aloitteita Unionissa. Hallitsen useita kieliä, mistä on ollut tietysti hyötyä. Ymmärrän sekä norjaa että tanskaa ja vastaan norjan kielellä höystetyllä ruotsilla, jota norjalaiset ja tanskalaiset sisaret hyvin ymmärtävät. Liikuin siksi kuin kotonani sekä Rödströmpernen naistentalossa keskellä Kööpenhaminaa että toisessa suuressa naistentalossa Grevinde Dannerissa. Tekstien ja lehtien lisäksi toin Suomeen palatessani tuliaisina paljon uusia ideoita.

Yhtenä vuonna Rödströmperne järjesti Kööpenhaminan keskustaan Fälledparkeniin kevätjuhlan, ja minua pyydettiin tilaisuuteen puhujaksi. Koko puisto oli täynnä ihmisiä, aurinko paistoi ja orkesterit soittivat. Ennen minua puhui Angela Davis. Hän puhui lyhyen lauseen, jota seurasi hiljaisuus, huudahdus, hiljaisuus, huudahdus ja niin edelleen. Se olikin ainoa oikea tapa pitää puhetta siinä tilaisuudessa! Mutta minä onneton luin tekstini paperista. Siitä seurasi, että kansa kuunteli puhettani muutaman sekunnin, jonka jälkeen neliskulmainen esitykseni hukkui yleiseen muminaan.

Kööpenhaminassa oli myös Dansk Kvindesamfundetin tilat, mutta joka kerta, kun yritin käydä siellä, paikalla ei ollut ketään. Oikeastaan yhdistys on vanhastaan Unionin sisaryhdistys. Mutta siitä on jo aikaa, kun yhteys viimeksi toimi, mikä on todella valitettavaa.

En käynyt koskaan naisasiakokouksissa Englannissa, mutta löysin kyllä englantilaista aineistoa kokouksista ympäri Eurooppaa. Nyt kaikki tuo on historiaa.

Tästä eteenpäin

Uusi Seelanti ja Suomi ovat kaksi länsimaisia perinteitä omaavaa maata, jotka ovat urbanisoituneet monia muita nopeimmin. Hyvin monien on ollut pakko muuttaa kodeistaan maalta kaupunkiin, pieniin asuntoihin, joista heille on kertynyt suuret velat. Kotona opittu nollaantuu yhdellä iskulla ja on pakko oppia uusia tapoja olla ja elää -kokonaan uusi arvomaailma.

Monia suomalaisia rasittavat epävarmuuden tunne ja masennus, ja tämä koskee erityisesti naisia. Tanskalaiset puolestaan osaavat nauraa itselleen ja elämälle. Suomalaisen on oltava juovuksissa voidakseen nauraa. Onko yhä näin? Ehkei enää niin poikkeuksetta kuin aikaisemmin, mutta silti vanha perinne elää sitkeästi.

Meillä suomalaisilla on mielestäni turhan suuri kunnioitus kouluja käyneitä kohtaan. Byrokraattisten naistutkijoiden ja aktiivifeministien välillä vallitseva syvä kuilu tulisi täyttää, onhan kyse yhteisestä päämäärästä. Kuitenkin on myös suuri etu, että kulttuurimme on nuori. Meillä elää vielä matriarkaalisen kauden muisto voimakkaine naishahmoineen. Meillä nainen on nainen, eikä naisen tarvitse olla pieni ja sievä. Häneltä odotetaan monessa tilanteessa sekä älyä että aloitteellisuutta.

Meitä eivät liioin rasita tukahduttavat yläluokkien perinteet kuten vanhoilla siirtomaakansoilla. Suomalainen yhteiskunta muuttuu nopeasti. Kansalaiset eivät enää luota poliittisten puolueiden ja byrokratian kykyyn ratkaista yhteiskunnan ongelmia, vaan turvautuvat aitoihin kansalaisliikkeisiin näiden perinteisten valtaryhmittymien ulkopuolella. Erityisesti naiset kaipaavat uusia raikkaita ratkaisuja ja inhimillisiä johtajia. Naiset odottavat myös naisliikkeeltä paljon, mutta nyt laman vallitessa ilmeisesti arastelevat osallistua aktiivisesti naisliikkeessä uusien teiden raivaamiseen.

Uuden naisliikkeen kudelma ovat naisverkostot, jotka vahvistavat naisryhmän yhteenkuuluvuutta. Niiltä ei pidä edellyttää mitään kokonaisvaltaista patriarkaatin kritiikkiä. Toisaalta, ellei ole voimakasta naisliikettä tukemassa tasa-arvoasiain neuvottelukunnan valtiofeminismin toimenpide­ehdotuksia, ei naisen asema parane. Yleisen mielipiteen on tuettava muutosehdotuksia, jotta ne tulisivat hallituksessa ja eduskunnassa hyväksytyiksi. Ja jos tätä tukea ei saada, joudutaan monia hyviä ehdotuksia hautaamaan. Näin kävi muun muassa kiintiöperiaatteen kohdalla.

Jotta naisliike kasvaisi voimakkaaksi, tarvitaan paljon innokkaita naisia mukaan toimintaan: yleiskokouksiin, naisliikkeen lehden tekoon, ottamaan kantaa joka taholla.

Tulenkohan minä vielä kokemaan sen.

Meidän perhe asui Tampereen keskustassa ahtaasti, niin kuin 40-luvulla pruukattiin asua. Muuten piti ottaa vuokralainen ylimääräiseen huoneeseen. Enson mummu asui Helsingissä Kuusitiellä ja kävi meitä joskus tervehtimässä. Silloin hän sai sänkyni ja minä pääsin äidin viereen. Mummu tuoksui kielolta ja käveli kankeasti.

Varhaisimmat muistoni ovat sota-ajalta, äidin kanssa matkustimme Ensoon. Olin hyvin pieni, muistan junan vesipullotelineen laseineen ja junankolkkeen tahdissa keinuvat tuuletinten langat, matkalaukkutelineverkot istuinten yläpuolella. Kaikkialla seisoskelevat tai istuvat sotilaat. Meillä oli ruskeassa nahkakassissa potta minua varten.

Ensossa oli laajat nurmikentät, lehtimajan päiväkahveineen ja mummun ihanat kukkapenkit, daalioita, ringeblummaa, leijonankitoja. Eniten pidin lemmikeistä. Sisällä talossa oli kirjasto, sen nurkassa pystyuuni, jonka edessä iso ilveksen talja. Sillä oli suu apposen auki ja neulanterävät hampaat. Laitoin pienen käteni sen suuhun ja vedin äkkiä pois. Hui!

Mummu istui ompelemassa kauniita kukkia pellavaliinaan, sinisiä, punaisia ja valkoisia kukkia vihreiden lehtikiehkuroiden väliin. Enson vaari kutsui minua Remusaaraksi ja veti hopeapäisellä kepillään minut lähelleen. Tuuli leyhytti keveästi ohutta ikkunaverhoa.

Elokuussa mummu matkusti luoksemme kesäkotiin Teiskoon. Hänelle oli oma huone ja isä oli nikkaroinut sinne reikätuolin. Äiti tyhjenteli itsekseen mutisten sen alla olevaa ämpäriä.

Mummu istui aurinkotuolissa virkaten pitsiä ja seuraten minun hiekkakakkujeni valmistumista suuren laakean kiven äärellä. Tai sitten hiekkarannalla valvoen uimaharrastustani isojen korkkiliivien kanssa. Hänellä oli ohut hiusverkko päässä ja vaalean beige gabardiinitakki yllään.
Kunnioitin ja rakastin mummua kovasti, kuulin miten hän toimi aikoinaan Käkisalmen Rouvasväen yhdistyksessä ja auttoi heikossa asemassa olevia. Vastuun tunnetta opin häneltä. Kaksi tapausta on jäänyt mieleeni.

Tatjana von Schwanck oli syntynyt Pietarissa 1916 korkea-arvoisen laivastoupseerin Maximilian von Schwanckin tyttärenä, äiti Elisabet s. Tjurin oli vanhaa venäläistä aatelissukua. Isän kuoltua taistelussa Tatjana joutui pakenemaan vallankumouksen tieltä Terijoen Tyrisevälle, kesähuvilaan.

Äiti ja tädit yrittivät antaa hänelle aatelisneidon kasvatuksen, hän sai oppia ranskaa, saksaa ja englantia, pianonsoittoa ja maalausta. Suomea hän oppi 14-vuotiaalta Sylvi Pajulta, joka muisteli käyntejä huvilalla: Tanjan kunnianarvoisat tädit, hiljainen, sivistynyt äiti, suuri huvila vanhoine huonekaluineen olivat minulle outoa maailmaa.

Onerva-mummu halusi auttaa suuressa köyhyydessä elävää nuorta taiteilijatarta, ja pyysi tätä maalaamaan minusta kuvan. Kerran hän tapasi minut nähdäkseen värit, kuten hän sanoi, mutta taulun mallina oli valokuvasuurennos. Tallella on hänen kirjeensä, jossa hän pahoittelee värien puutetta. Mekkoon tuli tumman punaista sinisen sijaan. Taulu on ollut seinälläni kaikki nämä vuodet.

Toinen muisto Enson mummun päättäväisestä auttamishalusta oli tilanne, kun Käkisalmessa perhetuttu nuori pariskunta kuoli, ja kaksi pientä poikaa jäi orvoiksi. Poikien täti Irja Pihljerta-Pajunen halusi ottaa heidät kasvateikseen, mutta pidettiin sopimattomana nuoren neidon kasvattaa poikalapsia. Onerva-mummu hoiti asiat niin, että Irja sai pojat vastuulleen. Irja meni sitten naimisiin Olavi Westerdahlin, myöhemmin Veistäjä, kanssa ja muuttivat Turun kautta Tampereelle.

Enson mummun kanssa kirjoittelimme usein kortteja toisillemme kysellen vointia ja toivotellen kaikkea hyvää. Minulla oli kasoittain nukkeja, joiden kaikkien nimi oli Mimmi. Oli Punapäämimmi, Pikkumimmi, Miukumimmi ja vaikka mitä. Sitten yhtenä jouluna saapui paketti, jossa oli mummun tekemä poikanukke.

”Rakas oma Leena!
Tässä mummu lähettää tekemänsä Pelle-Petteri Ensolaisen sinulle. Täytyyhän yksi poikakin olla mimmien joukossa. Hauska olisi kuulla, mitä pidät pojasta!
Raikkaasti tervehtien mummu”.

Pelle-Petteri istuu eteisessä nukenvaatearkun päällä. Se on saanut uuden villapaidan ja pipan kuluneen päänsä peitoksi, mutta mummun tekemät golffarit on edelleen jalassa. Ainoa poikani on nimetty Petteriksi nuken mukaan ja mummun muistoksi.

”Tästä minä olen onnellinen”, sanoi Mirjam Viippola liikuntakoulunsa kolmekymmenviisivuotisjuhlassa katsastaessaan tyttäreensä Tuula Luhtaseen ja tyttärentyttäreen Sari Ruposeen. Kolme polvea tarmokkaita naisia, jotka kukin ovat tehneet arvokasta työtä liikuntakasvatuksen saralla.

”Oikeastaan me voimme puhua liikunnan harrastamisesta jo neljässä polvessa”, Mirjam Viippola lisäsi, sillä hänen isänsä ohjasi naisjoukkuetta, jossa äitikin voimisteli. Niin Mirjamikin innostui tanssista ja kaikesta liikunnasta jo lapsena. Ensimmäisen julkisesti esitetyn tanssikoreografiansa Viippola teki jo kymmenvuotiaana. Hänen tyttärensä Tuula Luhtanen aloitti äitinsä liikuntakoulussa kaksi- ja puolivuotiaana. Polvenkorkuisina sinne tulivat myös lastenlapset.

Vuonna 1917 syntynyt Mirjam Viippola aloitti parikymppisenä oman liikuntametodinsa luomisen. Oman koulunsa hän perusti Kouvolaan vuonna 1936. Aluksi hän koulutti vain kouluikäisten ryhmiä. Naisten ryhmä aloitti vuonna 1937 ja ensimmäinen julkinen Viippola-koulun näytös pidettiin paria vuotta myöhemmin. Sittemmin koulu laajeni myös Kuusankoskelle, Lahteen ja Tampereelle. Viippola kiersi itse opettamassa kaikissa koulunsa toimipisteissä vielä yli kahdeksankymmenvuotiaana. Koulujen viimeisin kuusikymmenvuotisjuhlanäytös pidettiin vuonna 1996 Lahden konserttitalossa.

Kiitosta ja kansainvälisiä edustustehtäviä

Viippola-koulun ryhmät saivat kiitosta lähes vuosittain pidetyissä kansainvälisissä edustustehtävissä. Koulu on esiintynyt myös hiihdon ja ampumahiihdon maailmanmestaruuskisoissa, Salpausselän kisoissa, Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton Suurkisoissa ja Suomen Naisten Liikuntakasvatusliiton kesäkisoissa. Lisäksi Viippola on opettanut ja demonstroinut metodiansa muun muassa Ligym Akatemiassa Itävallassa, Modernin Voimistelun Rytmiikan ja Tanssin Akatemiassa Kielissä, Yorkin yliopistossa Kanadassa ja Kansainvälisen Naisten ja tyttöjen Liikuntakasvatuksen kongressissa Teheranissa.

Vuosina 1945 – 1957 Viippola toimi silloisen Viipurin Musiikkiopiston rytmiikan opettajana. Hän opetti rytmiikkaa myös Varalan, Pajulahden ja Suomen Urheiluopistoissa. Lisäksi hän veti kymmenien vuosien ajan Jerismajalla Muoniossa ruskakursseja, joissa yhdistyivät voimistelu ja patikointi.

Mirjam Viippola toimi aktiivisesti myös järjestöelämässä ja sai useita kunniamerkkejä. Liikuntaneuvoksen arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1980 ensimmäisenä naisena Suomessa.

Liikunnasta voimaa ja iloa

Mirjam Viippolasta olisi voinut tulla kilpaurheilijakin, sillä urheilijaisältä peritty veri veti harrastamaan ja kokeilemaan eri lajeja. Seiväshyppy sujui hyvin pyykkiseipäälläkin, ja kerran hän viiletti Kouvolan hyppyrimäestä alas tavallisilla suksilla vekkihame hulmuten. Rytmiliikunnasta tuli kuitenkin hänen lajinsa. Siitä hän kertoi nauttineensa koko ikänsä.

Mirjam Viippola sytytti pitkän uransa aikana liikunnan kipinän tuhansiin oppilaisiinsa. Nuorimmat tunneilla kävijät olivat kolme-neljävuotiaita ja vanhimmat yli kahdeksankymppisiä.

Mirjam Viippola itse oli upea esimerkki siitä, mitä liikunta tekee ihmiselle. Vielä yli kahdeksankymppisenäkin hänen ryhtinsä oli uljas, olemus vetreä, ja hänen hymynsä säteili hyvää tuulta ja valoisuutta. Kun Viippolalta kysyttiin, mitä liikunta on hänelle merkinnyt, vastaus tuli empimättä: ”Sitä, miltä näytän. Kaikki suruni ja murheeni olen aina purkanut liikuntaan. Se on myös ollut ehtymätön ilonlähteeni.”

Rytmistä syke

Sykkeen Viippola-koulun ohjelmaan antoi rytmi. Metodinsa nimeksi Viippola antoi rytmiliikunta. Hänen mukaansa rytmiliikunta on tulkittua aivotyötä ja liikkeiden hallintaa, jossa liike virtaa katkeamattomana ja erirytmisenä. Myöhemmin opetukseen tulivat mukaan eri välineet kuten vanteet, nauhat ja pallot.

”Voimistelua pitää opettaa oikein. Ihmistä pitää tutustuttaa kroppaansa. Samalla kun näytetään, miten liike tehdään, pitäisi selostaa, miksi se niin tehdään,” Mirjam esitteli metodiaan. Hän muisteli esiintymisaikojensa bravuuria. Se oli varsahyppy, jossa selkä notkautettiin niin että hiukset hipoivat maata. Se oli melkein Mirjamin selän meno. Viippola varoittikin, ettei varsinkaan kehitysiässä olevia tyttöjä saisi päästää taivuttamaan selkäänsä kaarelle, elleivät selän lihakset ole kyllin kehittyneet.

Viippolan tunneilla ei opeteltu pelkästään koreografioita vaan tarkoituksena oli aina myös kasvattaa nuorisoa hyville tavoille, mistä hän saikin paljon kiitosta.

Viippola kertoi, että hänen kaikki koreografiansa lähtivät liikkeelle musiikista ja saivat alkunsa asetetusta tavoitteesta. Hän sanoi silloin kuin unohtaneensa itsensä ja miettineensä ylhäällä olevaa tähtäintä.

Liikunnan perinne elää

Myöhemmin Mirjam Viippola keskittyi opetuksessaan oppilaittensa perustan rakentamiseen. Tytär Tuula Luhtanen otti harteilleen liikuntakoulun valioryhmien harjoittamisen. Koreografioita ohjelmiin loivat sekä äiti että tytär. Tuulan tytär Sari oli valioryhmän voimistelija ja sai äitinsä ryhmässä omat valmennettavansa. Nimet Viippola ja Luhtanen olivat eräänlaisia tavaramerkkejä siitä, että tarjolla oli mielenkiintoista ja taidokasta nähtävää sekä vahvasti perusopetukseen ja pohjatyöhön nojautuvaa liikuntakasvatusta.

Kysymykseen, mitä liikunta heille merkitsee, Mirjam ja Sari vastasivat liikunnan olevan elämää, jota ilman ei olisi mitään. Tuula puolestaan sanoi, että hänelle liikunta on itsensä toteuttamisen muoto, tulkita esimerkiksi tärkeää musiikkia ja saada tulkinta näkymään omassa koreografiassa.

Yhteenveto Mirjam Viippolan sanoin: ”Luoja on luonut meille kropan, josta meidän on huolehdittava jonkin liikuntamuodon avulla. Se on saamansa leiviskän hoitamista. Jos sen omaksuu lapsena, se pysyy mukana koko elämän.”

Julia Kykkänen aloitti mäkihypyn jo kolmevuotiaana. Hänen isoveljensä harrasti mäkihyppyä, joten Julia halusi päästä mukaan. Koko hänen isänpuoleinen sukunsa on joko hypännyt tai jollain lailla ainakin liittynyt mäkihyppyyn, Julian mielestä sitä voisi sanoa sukuviaksi.

”Vanhempieni mukaan olin kuulemma jo hyvän aikaa kerennyt kiukuttelemaan ja kinuamaan, miksi minä en pääse myös hyppäämään. Voitte vain kuvitella sitä riemun ja innostuksen määrää, kun se päivä vihdoin koitti, jolloin pääsin hyppäämään ensimmäisen kerran! Kyseessähän toki oli vain pieni lumesta tehty hyppyrin nysä, josta hyppäsin laskettelusuksien kanssa, mutta siitä kaikki sai alkunsa. Nelivuotiaana sain sitten ensimmäiset mäkisukseni, Järviset”, Julia kirjoittaa blogissaan.

Julia harjoitteli ja kisasi poikien kanssa myös yhdistetyssä aina kolmetoistavuotiaaksi asti. ”Olin kuin yksi pojista, sillä muita tyttöjä ei hirveämmin ollut. Oli muutamia kisoja, jolloin jouduin hyppäämään tyttöjen sarjassa yksin, tai lisäkseni oli yksi tai kaksi muuta. Tämä johtui siitä, että osa vanhemmista vaati, etten saisi hypätä poikien kanssa. Tästähän se kiukku sitten aina repesi, kun yksinään sai hypätä ja samaan aikaan näki, että olisi pärjännyt myös poikien sarjassa. Onneksi pääsääntöisesti sain kuitenkin kilpailla poikien kanssa. Monia poikia sekä heidän vanhempiaan otti varmasti koville hävitä tytölle, mutta tämä oli kuitenkin se, mikä vei minua ja monia poikia eteenpäin.”

Julia pääsi ensimmäisiin kansainvälisiin tyttöjen/naisten kisoihin, epävirallisiin nuorten MM-kisoihin Puolan Zakopaneen, jossa hän sijoittui ensimmäiselle ja toiselle sijalle. Sen jälkeen Julia lähti kiertämään ulkomaille naisten Continental Cupia. Alkuun kaikki tuntui isolta ja ihmeelliseltä kolmetoistavuotiaalle pikkutytölle, joka ei juurikaan vielä englantia osannut puhua.

”Siitä se kuitenkin lähti pikkuhiljaa rullaamaan, vanhemmat naishyppääjät ottivat hyvin mukaan kansainväliseen kisaympäristöön. Kaikki olivat keskenään yhtä suurta perhettä, toisia autettiin ja asioita tehtiin yhdessä. Kisatilanne sitten on kuitenkin aina kisatilanne, toki kannustamme toisiamme, mutta loppujen lopuksi kaikki kuitenkin keskittyvät vain omaan suoritukseensa siinä vaiheessa”, Julia kirjoittaa.

Hän kertoo, ettei kilpaileminen alkuun ollut helppoa niin sanotuissa isoissa ympyröissä ja ensimmäisiä pisteitä sai metsästää hyvän aikaa. Sieltä ne kuitenkin loppujen lopuksi tulivat. ”Continental Cupia tuli kierrettyä aina vuoteen 2011-12, jolloin saimme naisten Maailman Cupin, mitä siitä lähtien olen kiertänyt”.

Vuonna 2009 olivat ensimmäiset Naisten mäkihypyn MM-kisat Liberecissä Tsekeissä. Sen jälkeen alkoi taistelu siitä, milloin naisten mäkihyppy valitaan olympialaisiin. Vanhemmat naishyppääjät tekivät kovasti töitä ja taistelivat siitä, että naiset olisivat päässeet jo Vancouverin Olympialaisiin, mutta tuloksetta. Vuonna 2011 oli Oslon MM-kisat. Niiden perusteella päätettiin, valitaanko naismäkihyppy Sochin Olympialaisiin vuonna 2014. Pari päivää kisan jälkeen tuli päätös: naismäkihyppy on mukana seuraavissa olympialaisissa.

”Kausi 2014 oli kaiken kaikkiaan hyvä, tein parhaimman kauteni siihen mennessä. Olin kaksi kertaa Maailmancupissa kolmannella sijalla (urani ensimmäiset MC podium – sijoitukset) tasaisen kymmenen parhaan joukossa ja kokonaispisteissä yhdeksännellä sijalla. Olympialaisissa olin seitsemännellätoista sijalla. Moni varmasti ajattelee, että sijoitus olisi voinut olla parempi. Toki olisikin voinut olla, mutta kisa oli kaiken kaikkiaan erittäin tiukka ja tasainen. Jokainen nainen, joka siellä hyppäsi, oli voittaja”, Julia kiittelee.

Miehisessä lajissa pärjääminen ei lyö leiville

Jos lahtelainen mäkihyppääjä Julia Kykkänen olisi mies, hän olisi maailmankuulu ja tienaisi mukavasti, uutisoi Etelä-Suomen Sanomat 16.10.2016. Suomen menestynein naismäkihyppääjä Julia Kykkänen elää kuin ammattilainen, mutta joutuu tulemaan toimeen pienillä tuloilla. Miehisessä lajissa pärjääminen ei kuitenkaan lyö leiville. Kykkänen elää pienellä apurahalla ja asuu yhä vanhempiensa luona. Vielä muutama vuosi sitten hän pesi ikkunoita ja leikkasi nurmikoita kesätöissä.

Naisten vähättely näkyy lajin palkintosummissa. Mäkihypyssä naisten euro on noin viisikymmentä senttiä. Maailmancupin osakilpailuissa kaksikymmentä parasta naista palkitaan rahalla. Voittaja saa yleensä noin kolmetuhatta euroa. Miehistä rahaa saa kolmekymmentä parasta, ja voittajan palkinto on viidestätuhannesta kuuteentuhanteen euroon. Aiemmin naisista vain viisitoista parasta sai palkintorahoja.

”Lisäksi kisajärjestäjät maksavat päivärahat yleensä vain miehille”, kertoo Kimmo Kykkänen, tyttärensä Julian valmentaja ja naisten maajoukkueen päävalmentaja.

Viime kaudella naisten tilastokärki, japanilainen Sara Takanashi keräsi palkintorahoina noin neljäkymmentäneljätuhatta euroa. Samaan aikaan miesten ykkönen, Slovenian Peter Prevc sai lähes kaksisataakolmekymmentätuhatta euroa.

Urheilijana Julia Kykkänen joutui kohtaamaan maailman, jota hän ei enää olisi uskonut olevan olemassa. Menestyvä nainen miehisessä lajissa oli monelle ongelma. Vielä muutama vuosi sitten julkisuudessa pohdittiin, onko naisten mäkihyppy urheilua vai pelleilyä, kunnes laji pääsi Sotshin talviolympialaisten ohjelmaan.

Edesmennyt konkarivalmentaja Matti Pulli varoitteli tuolloin, että mäkihyppy on liian vaarallinen laji naisille. Hän epäili, että hyppääminen voi vaikuttaa kohtuunkin – eikä ollut näkemyksineen yksin. Julia Kykkänen ei ole koskaan lannistunut kommenteista. Hän on hypännyt kolmevuotiaasta asti ja tähtää maailman parhaaksi.

”Kiehtovinta hyppäämisessä on hetki, jolloin kaikki muu katoaa. Siinä ei oikeastaan ajattele mitään, vain lentää,” Kykkänen sanoo.

Kivikasvojen Maitonaama, Lepakkolinna ja Sininen enkeli olivat televisio-ohjelmia, jotka viihdyttivät katsojia 1970-luvulla. Käsikirjoitus ja ohjaus olivat Ismo Sajakorven ja esiintyjien asut Kaija Salaspuron käsialaa. Kaija Salaspuro, nykyisin Räihä, toimi vuosina 1970–1982 OY Mainos-TV- Reklam AB:ssa pukusuunnittelijana.

Televisiouransa aikana Kaija Räihä näki ja koki monia televisiotuotantojen kehitysvaiheita. Alkuaikoina ohjelmat tuotettiin vielä mustavalkoisina ja väriohjelmiin siirryttiin asteittain. Huima tekninen ja ilmaisullinen eteenpäinmeno vaati suunnittelijoilta jatkuvaa kouluttautumista. Värituotantoja harjoiteltiin aluksi pienimuotoisissa musiikki- ja viihdeohjelmissa. Vuonna 1972 tuotettiin värillisenä ensimmäinen kokoillan elokuva, Hannu Salaman romaaniin pohjautuva Se tavallinen tarina.

!970- ja 1980-luvut olivat MTV:ssä näytelmien tuottamisen kulta-aikaa. Aitiopaikka- ja Teatterituokio -nimisten perusotsikoiden alla esitettiin näytelmiä kuukausittain. Esitysten taso oli vaihtelevaa osin runsaudesta johtuen. Se tavallinen tarina, Magdaleena ja maailman lapset, Amalia, Se on sitten kevät, Vieras rouva, Vastamyrkky, Metsästys joulun alla, Kylä huokasi, Rajuilma, Hämärässä ja Hanski Hortensia ovat näytelmiä, joissa Räihän mielestä kokonaisuus – myös pukusuunnittelu – oli onnistunut.

”Televisiossa saamieni työtehtävien monimuotoisuudesta ja lukumäärästä johtuen tuo kaksitoistavuotinen ajanjakso oli minun tulikasteeni ja yliopistoni tälle alalle”, Kaija Räihä sanoo.

Kaija Räihä valmistui pukusuunnittelijaksi vuonna 1967 Taideteollisen oppilaitoksen pukutaiteen osastolta. Lisäksi hän on suorittanut teatteritaiteen jatko-opintoja muun muassa Bratislavan Teatterikorkeakoulussa ja Italiassa. Ennen MTV:tä Räihä työskenteli mallipukineiden toteuttajana Kirjokangas Oy:ssä. Atelier Maire Virkkusella hän suunnitteli, kuositteli ja leikkasi pukuja sekä suunnitteli freelancerina vaatteita Friitala Oy:lle ja Lara Oy:lle.

Vuodesta 1982 Kaija Räihä on työskennellyt eri teattereissa, tehnyt vierailutöitä sekä toiminut yhdeksäntoista viimeistä vuotta skenografina Lahden kaupunginteatterissa, josta jäi eläkkeelle vuonna 2006.

Visuaalisesti näyttävää teatteria

Kaija Räihä tunnetaan parhaiten näyttävistä musikaalipuvustuksista (mm. Anna Karenina ja Zorbas), mutta myös lukuisista puhe- ja lastennäytelmistä (mm. Täällä Pohjantähden alla, Lepakko, Juha, Varjo, Lemmenlähde).

”Kaija Salaspuro on teatterille todellinen lahja, jälleen pukukokoelma ihanaa silmänruokaa sadun hengessä.”

”Vanhempieni romaani herätti yleisössä syviä huokauksia: valtavan kauniit ja ihanat kohtaukset tanssisaleineen ja tansseineen, huikeine pukuineen sekä tunnelmallisine valoineen.”

”Kaija Salaspuro on jälleen luonut näyttävän puvustuksen, jonka väriskaala noudattaa laatijalleen tyypillisesti murrettuja, taitettuja sävyjä.”

”Kalevalassa kaikki sulautuu kaikkeen. Niinpä tämä esitys on myös fantastinen värinäytelmä; Kaija Salaspuron kevyet ja kirjavat ja silti luonnonläheiset puvut leikkivät harmaassa, tummassa, kalliomaisessa suomalaismaisemassa kuin ihmisten tunteet, luonnon viisaudessa aina jotenkin lapsenomaiset.”

”Esityksen visuaalista ilmettä luo myös Kaija Salaspuron puvustus, jonka tyylikkäässä eleganssissa ei ole rahtuakaan tuohi- ja rohdinkulttuurista.”

Näitä kritiikkejä oli ilo lukea. Tutustuin ja ystävystyin Kaijaan jo ihan nuorena asuessani Helsingissä. Muutettuani Lahteen yhteys säilyi ja isoksi ilokseni Kaija haki ja sai ensin pukusuunnittelijan viransijaisuuden ja sitten vakinaisen pestin Lahden kaupunginteatterin skenografina.

Suunnittelutyön hän teki pääosin työhuoneellaan Helsingissä. Näytelmien harjoitus- ja pukujen toteutusvaiheiden aikana hän yöpyi omakotitalomme yläkerrassa. Silloin Kaija teki pitkää päivää, lähti aamulla teatterille jo ennen kuin minä heräsin ja palasi vasta iltamyöhäisellä. Näin ja koin läheltä Kaijan ilot ja surut, usein uupumuksenkin.

Kaija oli pedanttinen viimeiseen asti. Kiersi kangas- ja tarvikekaupoissa, värjäsi kankaat, neuvotteli ohjaajien, lavastajien, valosuunnittelijoiden ja ompelimon henkilökunnan kanssa, sovitti pukuja näyttelijöille, seurasi näytelmien harjoituksia. Jos jossakin kohtauksessa näyttelijän piti pudottaa nenäliina, sen piti olla helposti saatavissa taskusta tai hihasta. Oli monen monta yksityiskohtaa, jotka piti ottaa huomioon. Kaiken piti pelata yhteen näyttämöllä.

Pääsin usein Kaijan seuraksi ensi-iltoihin. Jännitettiin yhdessä, vaihdettiin ajatuksia: mikä toimi prikulleen, mikä ehkä ei ihan. Sitten jännitettiin, mitä kriitikot kirjoittavat. Huokaistiin ja iloittiin, jos esityksestä tykättiin. Joskus ei tykätty ja se painoi mielet maahan. Syynä saattoi olla se, ettei kokonaisuus toiminut yksi yhteen. Paineen alaista oli Kaijan työ iloineen ja suruineen.

Liki kaksisataa puvustusta

Kaija Räihän pitkän työhistorian aikana näytelmien, musikaalien, oopperan, revyyn, tv-draamatuotantojen, viihde- ja asiaohjelmien puvustuksia kertyi liki kaksisataa.

”Teatterityössä olen uiskennellut monissa liemissä; olen nähnyt ja kokenut erilaisia muotisuuntauksia riippuen milloin ohjaajista, milloin itsestä tai vallitsevista virtauksista. Olen suunnitellut pukuja epookkiin, tyylitellen epookkia, sekoittaen aikakausia, fantasiapuvustuksia, kirpputoripuvustuksia tai kehittänyt kokonaan oman tyylin. Olen tehnyt töitä kaikenkokoisille näyttämöille ja ollut mukana keskikokoisissa ja suurproduktioissa. Jokaisessa työtehtävässä on vaadittu varsinaisen taiteellisen työn lisäksi melkoisesti tutkimustyötä, organisointikykyä, tuotekehittelyä sekä koulutuksellista toimintaa teatterin eri toimipisteissä työskentelevien toteuttajien ja teatterin ulkopuolisten erityisosaajien kanssa”, Kaija Räihä kertoo työstään.

Lahden kaupunginteatterin musikaali Anna Karenina oli Kaija Räihän uran mittavin tuotanto, jota varten valmistettiin tyylitellen kolmisensataa 1870-luvun epookkia myötäilevää asukokonaisuutta. Musikaali oli yleisömenestys ja sen julkinen kehu visuaalisuudesta ylistävää. Eräs arvio puvuista oli, että niillä tehtiin teatterihistoriaa. Räihän vahvoja alueita ovat olleet hyvä materiaalien, pukujen rakenteiden ja aikakausien tuntemus sekä osaava värien käyttö.

Kaija Räihän periaatteena on ollut ideoiden loppuun saattaminen tinkimättömästi. ”Olipa yleisönä lapset tai aikuiset – on aina tarjottava parasta mahdollista osaamistaan.”

Tilkut tulivat tilalle

Eläkkeelle jäätyään Kaija Räihä on hyödyntänyt teatteriosaamistaan ja jatkanut vapaamuotoisesti suunnittelutyötä muodossa jos toisessa. Yhden ison osan hänen ajastaan vievät tilkut. Hänen käsissään vanhat puvut, pöytäliinat, verhot ja muut kankaat alkoivat elää toisenlaista elämää.

”Käsityöläisyys ja kaikenlainen käsillä tekeminen on kodin ja ennen kaikkea äidin perintöä. Olen tehdyt käsitöitä lapsesta asti ja päättänyt jatkaa niiden parissa niin kauan kuin kädet ja pää toimivat. Taiteilija minussa ei jää koskaan eläkkeelle,” Kaija sanoo.

Ajatus saada vanhat kankaat uusiokäyttöön innosti Kaijan lisäksi neljää muuta teatterissa elämäntyönsä tehnyttä naista. He vuokrasivat yhteisen työhuoneen, jossa ompelevat tilkuista muun muassa täkkejä, peittoja ja seinävaatteita tavoitteenaan näyttely tai useampi. Yhteistä teemaa töille ei ole valittu vaan jokainen tekee, mitä haluaa. Kaija kuvaa ryhmää sanoilla: ”uudelleen elvytetty ompeluseura” tuloksena näyttö luovuudesta, osaamisesta ja käsityöläisyydestä.

”Tapaamisissamme yhteisöllisyydellä ja ajatusten vaihdolla on iso merkitys. Suunnittelu- ja ompelutöiden lomassa keskustelemme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kyytiä saavat niin ajankohtaiset kuin yhteiskunnallisetkin asiat, myös henkilökohtaiset ilot ja surut. Vaihdamme tilkkuja ja kankaita toisiltamme sekä mietimme työtapoja. Mottomme on ystävyys ja avunanto – hoidamme toinen toistamme.”

Kaijan ensimmäisenä sysäyksenä aloittaa tilkkuilu oli arkkuvaatteen valmistaminen kierrätyskankaista itselle ja suvun käyttöön. Hän oli kohdannut lähipiirissä menetyksiä. Kuolema ja hautaaminen saivat hänet pohtimaan yleisestä käytännöstä poikkeavia vaihtoehtoja. Ajatuksissa oli myös ekologisuus ja ympäristönsuojelu.

”Luulin aluksi, että arkkuvaate olisi aivan uusi idea, mutta perehdyttyäni asiaan sain tietää, että arkkualbaa oli käytetty Suomessa jo 1100-luvulta lähtien. Monet yhteisöt kuten Martat ovat valmistaneet ja lahjoittaneet niitä seurakuntien käyttöön. Olen tehnyt monta suunnitelmaa ja aloitusta alban toteuttamiseksi, mutta valmista ei ole tullut, se antaa odottaa vielä tulemistaan. Sitä vastoin on syntynyt useita tilkkupeittoja. Tilkut vain alkavat elää omaa elämäänsä ja vievät ihan eri suuntiin kuin alun perin oli tarkoitus.”

Keväällä 1972 se tapahtui! Aika oli enemmän kuin kypsä fysikaalisten hoitolaitosyrittäjien yhteen liittymiselle. Siitä todistuksena putosi naulakkokin seinältä takkien paljoudesta, kun omia hoitolaitoksiaan jo muutaman vuoden pyörittäneet fysioterapiayrittäjät – silloin nimikkeellä lääkintävoimistelijat – kokoontuivat innolla perustamaan omaa liittoa. Näin kirjoitettiin Fysi-lehdessä 2/2012.

Kyllikki Koho on yksi liiton perustajajäsenistä ja vetää yhä yli kahdeksankymppisenäkin Fysin senioreiden ryhmää. Fysioterapeutti ei sammaloidu vaan auttaa liikettä – omaansa ja toisten – jatkumaan seniorinakin. Fysioterapiayrittäjänä Koho on aina voinut kokea tekevänsä tärkeää työtä ihmisen lähellä. Eläkkeelläkin. Hän käy edelleen ahkerasti Fysi ry:n koulutustilaisuuksissa. ”Tulen tänne niin kauan kuin pää ja jalat kestävät”, Kyllikki sanoo. Hänen mielestään senioreidenkin kannattaa tulla Fysi-koulutukseen oppia hakemaan – hoidettavaa löytyy niin omissa vaivoissa kuin lähipiirissäkin. Fysi-lehden mukaan keskustelu senioreiden kanssa vahvistaa kuvaa alasta, jolla ei ole koskaan voinut jäädä lepäämään laakereillaan. Oman ammattitaidon ja yrittäjäosaamisen jatkuvan kehittämisen ohella ovat niin lainlaatijat kuin muuttuva toimintaympäristö tuoneet aina uusia haasteita. Ihan alkuun jouduttiin taistelemaan jopa laitosluvista ja yrittämisen oikeudesta. Suomen fysioterapiayrittäjät Fysi ry palkitsi Kyllikki Kohon Vuoden 1996 fysioterapiayrittäjänä ja Lahden kaupunki valitsi hänet Vuoden 1991 yrittäjäksi. ”Ne ovat kiitoksia alalla tekemästäni kehittämistyöstä”, Koho sanoo.

Kunnon kohottajaksi

Vuonna 1950 lääkitysvoimistelijaksi (ammattinimike vaihtui myöhemmin lääkintävoimistelijaksi) valmistunut Kyllikki Koho hakeutui alalle asuessaan reumasairaalan naapurissa Heinolassa. Hän ihaili parantolassa työskenteleviä urheilullisia ja reippaita nuoria naisia, lääkitysvoimistelijoita.  Kohon ensimmäinen työpaikka oli Raajarikkoisten koulu Helsingissä, josta hän siirtyi uuteen Heinolan Reumasäätiön sairaalaan. Siellä uusi lääkintävoimistelija pääsi rakentamaan koko kuntoutusosaston alusta loppuun. Koho sanookin reumasairaalaa rakkaimmaksi työpaikakseen, jossa lääkintävoimistelija kuului hoitotiimiin,

Samaa hän ei voinut sanoa Lahden kaupunginsairaalasta, johon hänet pestattiin, kun sairaalan fysikaaliselle osastolle tarvittiin osastonhoitajaa, ”Omaa paikkaa oli ihan kirjaimellisesti vaikea löytää. Erään lääkärikierron jälkeen minulle tultiin sanomaan, ettei paikkani ole lääkärin vieressä,” Koho muistelee. Kyllikki Koho on vuosikymmenien kuluessa nähnyt ammattialansa muuttuvan. Aluksi lääkintävoimistelija hoiti sairaita. Sitten alettiin potilaille sälyttämään myös omaa vastuuta kuntoutumisestaan. Nykyisin lääkintävoimistelijat ovat fysioterapeutteja, jotka sairaiden hoidon lisäksi tekevät ennaltaehkäisevää työtä pitääkseen asiakkaansa fyysisen kunnon koholla. Sairaudenhoitokin on kokonaisvaltaisempaa kuin ennen. ”Nyt hoidetaan koko ihmistä”, Koho sanoo.

Kyllikki Koho perusti fysikaalisen hoitolan yhdessä toisen lääkintävoimistelijan kanssa vuonna 1966. Kimmokkeena yrityksen perustamiseen oli fysikaalisten hoitojen tulo sairausvakuutuksen piiriin. Kaikki hoitoon halukkaat eivät mahtuneet sairaalaan. Työtä oli niin paljon, ettei aluksi markkinointiakaan tarvittu. Yrityksen nimi oli aluksi Lahden Kuntohoito Koho & Huttunen. Vuonna 1982 perustettiin urheilussa vammoja saaneita varten oma asema, jolloin nimikin muuttui Lahden Kuntohoito ja Urheiluvamma-asemaksi. Kohon yhtiökumppanin lähdettyä muualle hän alkoi aktiivisesti laajentaa yrityksen toimintaa. Tuli kuntosali, uusia hoitoja ja testauksia, toinen hoitopiste naapurikuntaan ja vastaanottotiloja lääkäreiden käyttöön. Perustettiin UVA-tiimi, pidettiin palavereita päivittäin, annettiin jokaiselle omia vastuualueita, mentiin tarvittaessa myös asiakkaan luokse kotiin tai työpaikalle.

Kyllikki Koholle itselleen reumalasten kuntoutus oli sydämenasia. Hänelle oli tärkeää pitää lapset motivoituneina omaan liikuntaansa niin, että se oli tavoitteellista huomioiden lasten iän. ”Tätä työtä on tehtävä rakkaudella unohtamatta kuitenkaan ammatillista osaamista,” Koho sanoo.

Iloa ja itsenäisyyttä

Kyllikki Kohon Kuntohoidon elementteinä olivat korkealaatuinen asiakaspalvelu ja rakkaudella vaalittu henkilöstöpolitiikka. Kumpaankin hän haki potkua koulutuksesta. Koulutuksen imussa parannettiin yrityksen valmiuksia myös automaattisella tietojenkäsittelyllä. Itse Koho sanoo hankkineensa ”kaikki sulat hattuunsa” aina johdon koulutusta myöten. ”Tuskin Suomessa on ollut tämän alan koulutusta, johon meiltä ei olisi osallistuttu,” Koho tiivistää. Koho sanoo aina painottaneensa sitä, että yrittämiseen on myös kouluttauduttava. Pelkät kädentaidot eivät riitä. Sen lisäksi, että osaa ammattinsa on koko ajan hankittava uutta tietoa. Kyllikki Koho tykkäsi työstään ja yrittämisestä. Hän tunsi olevansa omalla alallaan ja koki itsensä tarpeelliseksi. Iloa ja tyydytystä tuotti sekin, että useat yritykset ja järjestöt oivalsivat työntekijöiden kunnon säilyttämisen pääomaksi, johon satsattu raha tuottaa varmaa korkoa. Kuntohoidon salilla kävi päivittäin eri ammattiryhmiä niska- ja selkäkouluissa.

Yhdeksänkymmenluvun lama lamautti. Monet yritykset lopettivat työntekijöidensä kunnossapidon. Kun aiemmin töitä oli niin, etteivät rahkeet meinanneet riittää, nyt piti panostaa markkinointiin. Yrityksessä mukana olleet tytär ja vävy eivät voineet enää perhesyistä jatkaa. Kyllikki Koho alkoi tuntea yrityksen vetämisen yksin raskaaksi.  Hän myi yrityksen ja vetäytyi onnellisena eläkkeelle.

Ikiliikkuja

Kyllikki Kohoa voisi sanoa ikiliikkujaksi. Hänen ensimmäinen lajinsa oli pesäpallo. Sitä seurasi tennis, jota Kohon veli pelasi ja opetti lajin salat sisarelleen. Kyllikki puolestaan sai miehensä innostumaan tenniksestä, josta lasten myötä tuli koko perheen harrastus. Tytär Tarja Westerlund ja poika Jari Koho pelasivat SM-tasolla, ja Kyllikki kasvatti Lahden Tenniskerhossa uutta mestarillista tennissukupolvea. Kaikki Kyllikki Kohon yhdeksän lastenlasta pelaavat jotakin, tenniksen lisäksi jääkiekkoa, salibandyä, jalkapalloa. Kyllikki kävi Lapissa vaeltamassa seitsemänkymmenvuotiaaksi asti ja pelasi tennistä vielä kahdeksankymppisenä, viimeiset vuodet samassa porukassa kuin minä.  Ikä ei painanut jaloissa, hän juoksi kentällä kuin Duracell-pupu. Kävimme monesti yhdessä myös avannossa. Sitten Kyllikki luopui molemmista, halusi tehdä muuta. Hän uppoutui sukututkimukseen, alkoi kirjoittaa, kokosi kuvakertomuksia oman perheen ja Fysin jäsenten tekemistä matkoista. Mutta liikuntaa Kyllikki ei ole jättänyt. Hän käy kuntosalilla, vesivoimistelussa, tekee kävelylenkkejä ja puuhailee perheen Ruotsalainen-järven saaressa olevalla mökillä. Sekä talvi- että kesäkodissa hänellä on käytettävissään monipuoliset kuntosalivälineet.

”Olen aloittanut elämän Juliana. Päämääränäni on elää jonain päivänä tässä yhteiskunnassa juridisesti naisena. Heinäkuun alussa aloitettu hormonihoito, alkusyksyllä aloitettu laserepilointi sekä ääniterapia auttavat tuon tavoitteen saavuttamista. Muutun pikkuhiljaa ulkoisesti Juliaksi niin fyysisesti kuin kulttuurisesti. En ole enää ostanut miesten vaatteita. Otin vuoden aikana itselleni oman sähköpostiosoitteen, puhelimen ja numeron sekä Google+ -tilin. Aloin ylläpitää tätä blogia syyskuussa, käyntejä sivuilla on ollut reilusti yli tuhat. Elän elämäni parasta aikaa.” Näin kirjoitti entinen kollegani – silloin vielä nimeltään Kari – vuonna 2011.

Olen kutsunut Julian luokseni lounaalle. En ole tavannut häntä sitten yhteisten työvuosien. Paljon on tällä välin tapahtunut. Kun käteeni osui kampaajalla Eeva-lehti maaliskuulta 2016, hämmästyin. Hieraisin kahdestikin silmiäni. Lehdessä oli artikkeli Julia Ojapellosta, joka näytti tutulta. Minun entinen sympaattinen työkaverini. Halusin tavata hänet, tietää enemmän.

Julia halusi keskustella siitä, mitä on olla nainen? Mitä se tarkoittaa? Mikä tekee ihmisestä naisen? Mitä naisesta tai miehestä voidaan ottaa pois, että hän ei enää ole nainen tai mies? Kuka määrittelee, mikä tai millainen on nainen? Tarvitaanko sukupuolittamista? Ja jos tarvitaan, miksi?     Yksiselitteisiä määritelmiä tai vastauksia näihin kysymyksiin ei ole olemassa.

Nämä näkökulmat Julia antoi minulle jutun teon pohjaksi. En tiedä, onnistuinko kirjaamaan ne kaikki keskustelustamme, sillä en käyttänyt nauhuria. Kun Julia kysyi, koenko hänet miehenä vai naisena, vastasin, että koen hänet samana hyvänä ihmisenä ja ystävänä kuin ennenkin. Sitten Julia pyysi vastaamaan: jos naapurisi kysyisi, kävikö luonasi äsken nainen vai mies, vastasin: nainen tietenkin.

Kaikki alkoi kauan sitten

Ennen tapaamistamme nykyisin graafisen suunnittelun vastuuopettajana toimiva Julia Ojapelto lähetti luettavakseni kirjoittamansa blogin. Siteeraan tässä jutussa otteita siitä.

”Ensimmäiset hämmentävät muistikuvat ovat varhaislapsuudesta. Ristiriitaiset kokemukset omasta minästä aiheuttivat ajatusmaailmaani ihmetystä. Ristiriita on ollut läsnä koko elämäni ajan, niin kauan kuin muistan. Vuosien saatossa huomiot omasta sisäisestä minästä vahvistuivat. Se aiheutti pelkoa, olen erilainen kuin muut, olenko epänormaali? Mikä oikein olen?
Tullessani murrosikään pelkäsin, etten muuttuisi ulkoisesti mieheksi, samalla toivoin sydämestäni, etten muuttuisi. Tunsin sisimmässäni olevani tyttö/nainen, enkä poika/mies. En uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Pelkäsin asian julki tulemista. Pyrin kaikissa toimissa olemaan kuten muut ikäiseni pojat, vaikka välillä se oli tosi vaikeaa. Usein ajatusmaailmani oli selkeästi ristiriidassa muiden poikien ajatusten kanssa. Pelkäsin että minut leimattaisiin epänormaaliksi. Tuohon aikaan yleinen mielipide tuomitsi epänormaalit, pelkäsin tulevani hylätyksi. Mieltäni askarrutti edelleen, olenko psyykkisesti sairas? Mikä oikein olen? Mistä tämä kaikki johtui?”

Julia kertoo, että lukion jälkeen hänen elämänsä oli henkisesti riekaleina, eikä hän tiennyt mitä tehdä itsensä kanssa. ”Jälkikäteen asiaa pohtiessani, huomasin silloisen tilanteeni vaikuttaneen moniin asioihin ja päätöksiin. Opinnäytetyössäni (1983) oli selkeästi nähtävissä sisäinen ristiriitani. Elämäni olisi ollut varmasti helpompi ja monessa suhteessa erilainen ilman tätä sisäistä ristiriitaa. Oman lapsen tulo maailmaan katkaisi jo väistämättömältä tuntuvan muutoksen. Minun oli otettava isän rooli, unohdettava kaikki muu.”

”Valehtelin itselleni. Työnsin pois todellisen minäni. Yritin elää minulle vierasta roolia. Todellinen minäni oli silti olemassa taustalla koko ajan.”

Asialle oli tehtävä jotain

Julia otti aktiivisesti selvää ongelmastaan. Hän haki tietoa itsenäisesti kaikista mahdollisista kanavista. 1990-luvulla internetin välityksellä oli saatavissa tietoa todella hyvin. Osa tiedoista oli enemmän sensaatiohakuisia kuin puhtaasti asiaa. Julialle alkoi muodostua kuva siitä, mikä hän saattaisi olla ja mitä asialle pitäisi tehdä. Julia purki tuskaansa elämällä Second Life -virtuaalimaailmassa tavallisena naisena.

”Tein vuonna 2005 ristiriidastani musiikkikappaleen, joka oli julkisesti esillä Garageband.com -sivustolla. Se sai hyvät arviot ja se valittiin jopa viikon kappaleeksi. Vuonna 2008 kirjauduin Setan, Transtukipisteen, Trasekin ja Puuterin sivustoille.”

Ensimmäisen kerran Julia kertoi ristiriidastaan läheisille ystävilleen 50-vuotissyntymäpäiviensä illanvieton pikkutunneilla. ”Sain heiltä arvokasta tukea ja ymmärrystä. Vaimolle ja isosiskolle kerroin asiasta vasta vuotta myöhemmin tammikuussa 2010, jolloin olin päättänyt hakeutua transtutkimuksiin.”
”Transsukupuolisuus on vakava asia. Aiheen ympärillä tapahtuva keskustelu on harvoin naurun ja ilon täyttämää, vaikka me prosessissa olevat saatamme elää elämämme parasta aikaa.
Olen kasvanut fyysisesti mieheksi, diagnosoitu naiseksi, mutta elänyt parisuhteessa vain naisten kanssa. Jos kerta olen kokenut olevani nainen koko ikäni, miksi en ole ollut kiinnostunut miehistä? Eikö normaalia naista kiinnosta miehet? Olen naimisissa ja sitoutunut vahvasti parisuhteeseen vaimoni kanssa. Haluan jakaa elämäni hänen kanssaan nyt ja jatkossa. Joku saattaisi vetää siitä nopean johtopäätöksen, olen lesbo. Mutta olenko minä?”, kysyy Julia blogissaan.

Julia sanoo, että kumppanin persoonalla, luonteella, olemuksella, arkisen elämän sujuvuudella, toisen kunnioittamisella ja ymmärtämisellä on merkittävä rooli parisuhteen onnistumiseksi. Haluta ja olla haluttu seksuaalisesti kuuluu myös tuohon listaan. Sillä ei ole väliä, onko kyseessä mies vai nainen. Kokonaisuus ratkaisee.

Olenko olemassa, Julia kysyi itseltään

”Olen ja vahvasti. Joka päivä yhä enemmän. Herään jokaiseen aamuun kiitollisena siitä, että olen olemassa Juliana, ja että olen antanut itselleni luvan olla juuri se mitä minä olen. Olen olemassa täysin tuntemattomille ihmisille kaupungin ruuhkassa ylittäessäni katua kauniissa takissani ja nilkkureissani huivi hulmuten. Olen olemassa minua hoitaville henkilöille Tampereella, Lahdessa ja Helsingissä! Olen olemassa nimenä, puhelinnumerona ja sähköpostiosoitteena yhä useamman ystävän, sukulaisen ja tuttavan osoitekirjassa. Minun elämääni seurataan täällä blogissa. Elän, siis olen.”

Blogissaan Julia myöntää, että joillekin hänen olemassaolonsa on surullinen asia, joillekin se on häpeällistä, jotkut kieltävät sen, joillekin se tarkoittaa luopumista tai menettämistä.

”Heille en ole olemassa.  Kukaan ei kutsu minua nimeltä. Kukaan ei ole soittanut minulle. Kukaan ei ole lähettänyt sähköpostia juuri minulle. Tapaamisissa ja illanvietoissa minua ei puhutella. En voi ansaita olemisen oikeutusta, se tulee vain hyväksynnän kautta.  En voi osoittaa olemistani miehekkäillä teoilla. Luovun miehisin teoin ja riitein saavutetusta statuksesta. Elämisen oikeutuksen saan vain olemalla oma itseni”, kirjoitti Julia prosessin alkuaikoina.

Näytillä

Kun Julia tapasi vanhempansa ensimmäisen kerran kerrottuaan transsukupuolisuudestaan, hän jätti korut pois ja laittoi tukkansa ponnarille, oli siis ulkoisesti varsin neutraali.  Tapaaminen sujui luontevasti mukavissa tunnelmissa, hänen tilannettaan ei kommentoitu sanallakaan.

”Parisuhteemme tulevaisuus oli iso kysymys, johon minä tai rakkaani emme heti osanneet antaa vastausta. Minä halusin jatkaa, mutta vaimolleni se ei ollut itsestään selvä asia. Keskustelut kävimme kuitenkin hyvässä hengessä. Eräällä visiitillä ystäviemme luona ulkonäköni ja vaatetukseni joutuivat arvioinnin kohteeksi. Palatessamme yöpaikkaamme, rakkaani kuiskasi korvaani: Kävi tässä kuinka tahansa, olet minun ihminen. Nuo sanat lämmittivät mieltäni.”

Asia oli Julian vaimolle raskas käsiteltäväksi. Hän yritti parhaansa mukaan sopeutua asiaan, mutta ei heteroseksuaalina naisena voinut nähdä yhteistä tulevaisuutta.

Ennakkoluulojen vanki

Yli viisikymmentä vuotta on pitkä aika elää väärältä tuntuvaa elämää. Niin kauan rohkeuden kerääminen lopulta otti. Vihdoin diagnoosi kertoi Julialle sen, minkä hän oli tiennyt koko ajan. Hän oli transsukupuolinen eli nainen. Diagnoosi oli valtava helpotus, sillä se antoi virallisen luvan kohdata todellisuus, pelkoineen kaikkineen.

Julia pelkäsi vuosikymmeniä ihmisten reaktioita ja ennakkoluuloja. Hän sanoi itsekin olleensa ennakkoluulojen vanki, mutta koki, ettei tullutkaan kaikkien hylkäämäksi.

Viimeiset seitsemän vuotta ovat opettaneet 58-vuotiaalle Julialle enemmän kuin siihenastiset yhteensä. Hän sanoo, että suurin oppi on ollut se, että aina kannattaa olla oma itsensä. Vain siten voi elää täysipainoista ja onnellista elämää.

Julia kysyy itseltään, onko hänellä oikeus olla nainen ja voidaanko naiseus määritellä fyysisen olemuksen kautta. Hänen on pitänyt pohtia sitä, koska ristiriita on ollut olemassa koko ajan.

”Nyt koen olevani se mikä olen. Olen aivan tavallinen nainen, joskus vähän turhamainenkin. En halua enää esittää mitään, mitä en oikeasti ole. Haluan elää tavallista elämää ja tulla hyväksytyksi siellä, missä elämäni ja ystäväni ovat. Arvoni ovat vahvistuneet muuttumisen mukana. Pyrin olemaan hyvä ja hyödyllinen ihminen. En ole ollut sitä aina. Ristiriitojen takia olen joutunut tekemään ratkaisuja, jotka eivät ole olleet loogisia.”

Läheiset ovat huomanneet, ettei prosessi ole muuttanut Julian perusluonnetta. Hoidot ovat vaikuttaneet tunteisiin. Aina herkäksi itsensä luokitellut Julia herkistyy entistä helpommin. Hän myös hymyilee aiempaa enemmän. Helpotuksen tunne ja rauha ovat totuuden myötä laskeutuneet hänen elämäänsä. ”Elän elämäni parasta aikaa”, Julia sanoo iloisena siitä, että voi vihdoin elää omaa elämäänsä.

Pysäyttävä kohtaaminen New Yorkissa

Julia tunsi löytäneensä sielunkumppanin ollessaan valmistuvien opiskelijoiden kanssa opintomatkalla New Yorkissa. Se tapahtui metrossa. Julia istahti naisen viereen, joka kiinnitti huomiota hänen erikoisiin kenkiinsä ja oranssiin neuleeseen. Nainen kertoi itsekin ostaneensa samansävyisen puseron saman päivän aamuna. Kun tiet viidentoista minuutin kuluttua erosivat, nainen ojensi Julialle käyntikorttinsa. Julialla oli vahva tunne, että tuo nainen – Anne nimeltään – oli hänen sielunkumppaninsa. Julia rohkaistui lähettämään Annelle sähköpostiviestin, johon Anne vastasi kutsumalla Julian lounaalle.

Julia päätti kertoa Annelle heti transsukupuolisuudestaan. Anne vastasi huomanneensa asian jo metrossa, eikä ollut siitä millänsäkään. Julian valtasi uskomaton tunne, jollaisen hän oli kokenut vain kerran aiemmin elämässään. Se tunne taisi olla molemminpuolinen.

Seuraavaksi Anne ja Julia tapasivat kesälomamatkalla Italiassa. Sitten Julia vietti koko vuorotteluvaapaavuotensa New Yorkissa ja eli arkea Annen kanssa. Tunne ainutlaatuisesta sielunkumppanuudesta vahvistui.

Julia kertoo, että Anne suhtautuu kaikkiin tasa-arvoisesti. Ottaa vastaan ihmiset sellaisena kuin ovat.

”En olisi ikinä uskonut kohtaavani tällaista onnea. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että saan vihdoin elää rakastettuna ja hyväksyttynä sitä elämää, jonka koen omakseni”, Julia sanoo.

Elämä jatkuu toistaiseksi kahdessa osoitteessa, mutta lomat vietetään yhdessä.

Olen onnellinen siitä, että olen saanut toimia juristina antoisissa ja monipuolisissa tehtävissä. Ne ovat tarjonneet sekä haasteita että työn iloa.

Ylioppilaskeväänä 1962 en oikein tiennyt, mihin olisin suunnistanut, joskin yhteiskunnalliset alat kiinnostivat. Akateemista kokemusta suvussani ei ollut. Sitten koulukaverini lainasi minulle horoskooppikirjan. Sen mukaan jousimiehistä tulee hyviä juristeja. No miksipäs ei, lähdin lukemaan lakia Helsingin yliopistoon.

Helvi Sipilältä Armi Ratialle

Olin lopettamassa lukujani keväällä 1965, kun Naisjuristien kunniajäsenen ja perustajan Helvi Sipilän asianajotoimistossa töissä ollut opiskelutoverini Kaarina Sarvilinna kertoi, että heille etsittiin avustajaksi opiskelijaa. Menin haastatteluun ja aloitin työt.

Ajoimme enimmäkseen asumusero- ja avioeroasioita. Poikkeuksen kohdallani teki Armi Ratian liikennejuttu. Hän oli sunnuntaina Moskovan junasta poistuessaan saanut seuraavaksi päiväksi haasteen Porvoon raastuvanoikeuteen syytettynä kuolemantuottamuksesta. Siihen hätään Helvi Sipilällä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähettää minut avustajaksi pyytämään lykkäystä. Vastavalmistuneen varmuudella pidin juttua kuitenkin selvänä ja jätin päätettäväksi. Syyte hylättiin.

Jonkin ajan kuluttua Armi kutsui minut tutustumaan Marimekkoon ja tarjosi työtä. Armin visiot yhtiön kehittämisestä olivat kiehtovia ja otin tarjouksen vastaan. Ei tosin ollut oikein selvää, mitä tehtäviä juristilla olisi. Osoittautui, että suomalaisen, menestyneen design-yrityksen toiminta tarjosi uskomattoman värikkään ja mielenkiintoisen työkentän.

Sain muun muassa olla mukana sopimusneuvotteluissa aloitettaessa lisensiointia; Suomessa trikoista raitapaitamallistoa, USA:ssa froteepyyhkeitä ja lakanakokoelmaa sekä Japanissa erilaisia kodin tekstiilejä. Reilut kaksi vuotta työni oli kokopäiväistä, mutta muuttui sitten erään saneerauksen yhteydessä sivutoimiseksi. Palasin asianajajaksi.

Yksityisoikeuden laitokselta kauppaoikeuden professoriksi

Odottaessani kolmatta lastani, aikaisempaa monipuolisempi asianajotyö usein pitkine päivineen alkoi mielenkiintoisuudestaan huolimatta tuntua raskaalta. Silloin hyvä ystäväni Naisjuristien kunniajäsen Pirkko K. Koskinen ehdotti, että hakisin Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan yksityisoikeuden laitoksella avoinna olevaa kauppaoikeuden yliassistentin toimen viransijaisuutta. Yliassistentin virkavelvollisuuksiin kuului luennoida ja se taas edellytti lisensiaatin tutkintoa. Sen olin suorittanut vuonna 1968. Tartuin tilaisuuteen ja ainoana pätevänä hakijana sain sijaisuuden ja jäin yliopistoon.

Opetimme kauppaoikeudessa EEC-oikeuden perusteita. Yhteismarkkinoiden kilpailusäännöt olivat tärkeitä. Tavaramerkit merkkitavaroiden alueellisine yksinmyyntijärjestelyineen törmäsivät tavaroiden vapaan liikkumisen periaatteeseen.

Suomessakin kilpailun edistämistä koskenutta lainsäädäntöä tehostettiin asteittain. Kun tavaramerkit olivat minulle käytännöstä tuttuja, ryhdyin kirjoittamaan väitöskirjaa aiheesta Kilpailu ja tavaramerkit. Väittelin vuonna 1978. Kirjoitettuani vielä tutkimuksen Suomen vapaakaupan häiriöistä, minusta tuli vuonna 1987 kauppaoikeuden professori.

KATTI-instituutin johtajuus

Niihin aikoihin kävi yhä ilmeisemmäksi, että EEC-oikeudella tulisi olemaan myös Suomessa suuri merkitys. Yhdessä yliopiston nykyisen kanslerin Thomas Wilhelmssonin kanssa koimme, että edessä olisi suuri haaste maamme oikeudelliselle osaamiselle. Yhdessä kollegojen kanssa arvioimme vaikutuksia ja ehdotimme tiedekunnalle Kansainvälisen talousoikeuden perustamista.

Tiedekunta empi, mutta teki kuitenkin konsistorille ehdotuksen. Konsistori empi vielä enemmän, mutta saimme KATTI-instituutin ja sille kirjaston. Thomas valittiin hallituksen puheenjohtajaksi ja minut johtajaksi. Vuoden 1991 alkaessa istuin sitten instituutin sihteerin ja kahden aloittelevan tutkijan kanssa Vuorikatu 6:n tyhjissä, maalilta haisevissa huoneissa ja mietimme, mistä saisimme tietokoneet ja puhelimet.

Voin ylpeänä todeta, että instituutista tuli menestys. Tutkimusalue kiinnosti innostuneita, energisiä ja kielitaitoisia nuoria tutkijoita, ilokseni enimmäkseen naisia. He olivat valmiita uusiin haasteisiin. Onnistuimme hankkimaan rahoitusta ja tarjoamaan kannustavan ilmapiirin. Tutkijoistamme tuli sittemmin muun muassa professoreita, asiantuntijoita EU:n instituutioihin ja hallintoon sekä yksityiselle sektorille.

Rakensimme aktiivisesti kansainvälistä tutkijaverkostoa. Vuonna 1994 järjestimme Suomessa kansainvälisen seminaarin aiheesta Principles of Justice and the Law of the European Union. Ilmassa oli historian siipien huminaa, kun seminaarin illallisella seurasimme TV:stä Suomen, Ruotsin ja Norjan EY-kansanäänestyksen tulosta.

Huomenta kansliapäällikkö

Nelivuotinen kauteni instituutin johtajana päättyi 1994. Olin saanut mahdollisuuden lähteä vierailijaksi Hampuriin. Se suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Olin Suomen Akatemian yhteiskuntatieteellisen toimikunnan puheenjohtaja, kun kokoushuoneeseen astuessani professorikollegat tervehtivät sanoin: ”Huomenta kansliapäällikkö”.

Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, sanoo sananlasku. Jossain lehdessä oli oikein kuvan kanssa ollut juttu, että professori Rissanen on vahvoilla oikeusministeriön kansliapäälliköksi. Oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki oli löytänyt minut siitä julkisuudesta, jota puheenjohtajuus paperisten osakekirjojen poistamista ja arvopaperimarkkinoiden sääntelyä koskevissa komiteoissa oli tuonut mukanaan. Ehkä osasyynä oli ollut myös vilkastunut EY-keskustelu. Pitkään mietin, että ottaako lehtijuttua todesta. Viihdyin nimittäin hyvin yliopistolla.

Vuonna 1995 tulin sitten rikkoneeksi yhden lasikaton, kun minut nimitettiin oikeusministeriön kansliapäälliköksi, ensimmäisenä naisena valtioneuvoston piirissä. Myöhemmin ihmettelin, miten olin uskaltanut ottaa näin ison askeleen ilman aikaisempaa ministeriökokemusta.

Suomi oli juuri liittynyt EU:iin ja kaikissa ministeriöissä ryhdyttiin uudenlaiseen hallinnonalojen strategiatyöhön. Olen vakuuttunut siitä, että tutkimus- ja opetustyö oli antanut hyvän pohjan olla mukana muun muassa EU:n oikeusyhteistyön kehittämisessä.

Amsterdamin sopimus tuli voimaan Suomen ensimmäisen EU-puheenjohtajuuden kynnyksellä toukokuussa 1999. Unionin tavoitteisiin oli lisätty vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen luominen. Yhteistyö oikeusasioissa oli Suomen aloitteesta siirretty yhteisön toimivaltaan. Pääministeri Lipposen johdolla valmisteltiin Tampereelle Eurooppa-neuvoston erityiskokous, jossa onnistuttiin vahvistamaan kunnianhimoinen toimenpideohjelma alueen kehittämiseksi. Tampereen nimi tuli tutuksi EU:ssa.

Suomea edelsi Saksan puheenjohtajakausi. Saksan oikeusministeri esitti ensin epävirallisesti tunnustelevasti ja sitten Kölnissä pidetyssä seminaarissa ehdotuksen siitä, että EU:ssa olemassa olevat perusoikeudet kerättäisiin yhteen ja tehtäisiin näin kansalaisille paremmin näkyviksi. Aluksi hanketta epäiltiin yleisesti, myös Suomessa. Taisin olla lähes ainoa, jonka mielestä ajatus oli hyvä.

Olin saanut kutsun Kölnin kokoukseen ja saatoin siinä vaiheessa luvata, että Suomi olisi valmis viemään hanketta eteenpäin, jos se saisi jäsenmaissa kannatusta. Se sai. EU:n perusoikeuskirja annettiin ensin vuonna 2000 instituutioiden juhlallisena julistuksena ja otettiin sittemmin Lissabonin sopimuksessa sitovaksi osaksi unionisopimusta. Alkuvaiheen kriittisyyden syy ei ollut perus- ja ihmisoikeuksien väheksyminen, vaan se, että tavoitteena oli ollut EU:n liittyminen Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen. Liittymistä EU:n tuomioistuin ei ole vieläkään hyväksynyt.

Toisella puheenjohtajakaudellaan, syksyllä 2006 Suomi onnistui samaan aikaan sovun pitkään neuvotellusta Euroopan perusoikeusvirastosta. Asia oli oikeusministereiden vastuulla ja juuri kriittisessä poliittisessa neuvotteluvaiheessa pääkaupunkikierroksen tuoksinassa oikeusministeri Leena Luhtanen sairastui. Onneksi ministerit Englannissa, Irlannissa ja Saksassa suostuivat ottamaan vastaan virkamiessijaisen. Väitän, että yliopistotaustasta oli hyötyä. Tunnustan, että Wienissä perusoikeusviraston avajaisissa tuntui hyvältä, kun meitä Itävallan valtiosihteerin kanssa nimeltä mainiten kiitettiin panoksestamme.

Olen vilpittömän iloinen siitä, että Tiina Astola, seuraajani oikeusministeriön kansliapäällikkönä toimii nyt pääjohtajana EU:n komission oikeus- ja kuluttaja-asioiden pääosastolla. Hän on siinä tehtävässä ehdottomasti nainen paikallaan. Suomessa Tiinan nimitys ensimmäiseksi suomalaiseksi komission pääosaston pääjohtajaksi on mielestäni saanut kohtuuttoman vähän huomiota.

Jäin eläkkeelle syksyllä 2007. Ura muodostui toisiaan seuranneiden tehtävien ketjusta. Taaksepäin katsoessa nousee mieleen, miten paljon vallitseva tilanne vaikuttaa erilaisiin asioihin. Esimerkin tarjoaa Venäjä. Neuvostoliiton hajottua, hakivat niin Suomi kuin EU:kin aktiivisesti yhteistyötä Venäjän kanssa.

Me oikeusministeriöläiset tapasimme itänaapurimme oikeusministerin Euroopan neuvoston kokouksissa ja onnistuimme solmimaan ministeriöidemme välille yhteistyösopimuksen ja sen pohjalta yhteistyöohjelman maan oikeusvaltiokehityksen vauhdittamiseksi. Osallistuimme puheenjohtajakausillamme myös oikeusasioiden kehittämiseen Venäjän ja EU:n välisissä suhteissa. Nyt tunnelma on toinen. Yhteistyömme on näivettynyt. Pakolaistulvien EU:ssa ihmis- ja perusoikeudet näyttävät tuntuvan vähemmän tärkeiltä. Venäjäsuhteille taas ovat lähentymisen sijasta ominaisia ristiriidat ja pakotteet.

Marjatta oli kiltti ja kaunis. Hän oli kuin ilmetty Audrey Hepburn, yksi aikansa ehdottomista tyyli-ikoneista. Suuret ruskeat silmät ja korkeat poskipäät, joita ympäröi ruskea tukka.

Ennen kouluikää Marjatta asui Lauritsalan kartanolla yksinhuoltajaäitinsä, tätinsä sekä mammansa ja pappansa kanssa.  Elämä kartanolla oli turvallista. Lapsiperheitä oli paljon, eikä leikkikavereista ollut pulaa. Marjatan papan vastuulla olivat hevoset ja hevostalli.

Kerran Marjatta päätti lähteä saman ikäisen serkkupoikansa kanssa sieniretkelle Mustolaan, serkun mummon luo. Naapurin Pirkko otettiin mukaan. Marjatta onnistui sieppaamaan salaa sienikorinkin mamman eteisestä. Matkan varrella tuli vastaan serkkupojalle tuttu hevosmies, joka kysyi:

Mihinkäs sie oot matkalla kahen tytön kanssa ja keittens tyttölöi nää on?

Tää on meiän Maija ja tuo naapurin Pirkko, sano sie, kuka sie oot, poika kysyi puolestaan.

Hevosmies nosti lapset rattaille ja vei heidät Mustolan mummolaan, jossa mummo täytti korin sienillä. Samalla kyydillä lapset pääsivät takaisin kotiin kartanolle, jossa oli jo väkeä hälytetty karkulaisia etsimään.

Jatkosodan melskeissä Marjatan oli lähdettävä evakkoon. Marjatta, mamma, hänen raskaana oleva tätinsä ja muut vähäväkiset pakattiin kartanolla linja-autoon. Työvelvoitteisen väen, kuten Marjatan äidin,  piti jäädä kartanolle. Matkan määränpäänä oli Alastaro. Marjatta, mamma, ja täti majoitettiin karjatilojen viereiseen rakennukseen, jossa oli kamalasti kärpäsiä, itikoita ja muita siipeilijöitä.

Marjatan koti- ja äidinikävä oli kova. Mamma lohdutti:

Kun radiossa sanotaan, että on rauha, silloin pääsemme takaisin kotiin.

Korva radiossa tuota tietoa odotettiin. Ja tulihan se aikanaan. Aselepo astui voimaan syyskuun neljäntenä päivänä 1944.

Marjatta oli onnellinen päästessään takaisin Lauritsalaan ja isovanhempien Hakalissa omistamaan taloon. Hänen pappansa oli kuollut keväällä 1947. Evakkomatkalla ollut täti muutti Ruotsiin pienen poikansa kanssa.

Talossa oli neljä pientä asuntoa.  Marjatta asui äitinsä ja mammansa kanssa talon toisessa päädyssä. Porstuasta astuttiin keittiöön, jossa oli hella, pieni tiskipöytä,  komuutti, piironki ja ruokapöytä penkkeineen sekä päästä vedettävä sänky. Keittiön takana oli kammari, jossa Marjatta ja hänen äitinsä nukkuivat. Talon toisessa päädyssä ja yläkerrassa asuivat vuokralaiset. Pihan perällä oli liiteri ja sen takana huussi. Sodan jälkeen oli asuntopula ja kansanhuolto määräsi, keille asunnot vuokrattiin.

Aidan toisella puolella

Lauritsalasta ei voi puhua ilman Saimaan kanavaa. Kun kanava valmistui vuonna 1856, se synnytti voimakasta teollistumista ja asutusta Lauritsalaan.  Lauritsalan Hakali oli työväen kauppalanosa. Vanhojen talojen kerrotaan syntyneen sahalla työskennelleiden työmiesten kotiin tuomista lankuista. Sahalta sai ottaa kerralla puutavaraa sen verran mitä pyörän tarakalla pystyi kuljettamaan.  Alueella asui Kaukaan tehtaan pienituloisia työläisiä tiiviissä rykelmässä pienissä taloissaan.

Hakalissa Kulmakadun ja Topinkadun risteyksessä  seisoi pahamainen kapakka, jota Hakalin seurahuoneeksi kutsuttiin. Sitä vastapäätä Karjalantien varressa oli yleinen sauna. Hakalin ”seurahuoneeseen” tuli neuvostolehti Pravda, joka kertoi omaa kieltään alueen työläishengestä.

Silloin oli viinan myyntiä, romaneja ja kaikenlaista pientä, pimeää bisnestä näissä pikkumökeissä, koska jostain oli elanto saatava. Kakaroita oli paljon. Alueen nuoret miehet muodostivat poppoita ja tappelivat hurjasti toisten nuorten kanssa. Ihan niin kuin missä tahansa missä on paljon nuoria kasassa eikä ole mitään tekemistä.

Minä tutustuin Marjattaan, kun muutin perheeni kanssa Raumalta Hakalin kansakoululle.  Muutto Lauritsalaan tuli ajankohtaiseksi syystä, että Lauritsalassa opettajana toiminut mies pelkäsi neuvostorajan läheisyyttä ja ehdotti virkapaikkojen vaihtoa. Isä suostui vaihtoon.

Hakalin kakarat olivat kavereitani, mutta oli kaksi meitä erottavaa asiaa.  Marjattaa lukuun ottamatta kaikki muut kaverit menivät vappupäivänä marssille huiskat käsissään. Minä en, enkä ymmärtänyt miksi. Toinen oli, kun kaverini kokoontuivat kerran viikossa pioneerikerhoon koulumme voimistelusalissa. Ihmettelin vanhemmilleni, miksi minä en saa mennä sinne. Lopulta isoveli sanoi isälle:  – Anna sen mennä!

Minä menin. Marssin kavereitteni kanssa ringissä laulaen: – Yksi pieni pioneeri marssii näin, aurinkoista tietä eteenpäin, koska matka oli hauska niin, pyysi hän mukaan uuden toverin.  Se oli kivaa.

Hakalin koulu pihapiireineen oli niin minun, Marjatan kuin muidenkin lähiseudun lasten leikkipaikka. Hypättiin narua ja ruutua tai leikittiin kymmentä tikkua laudalla.  Talvisin koulun viereiseen Salpausselän rinteeseen rakennettiin lumesta hyppyri, jossa me tytötkin yritimme näyttää taitojamme.  Yksi isän luokan pojista yritti opettaa meille hyppytekniikkaa. Hän oli erilainen kuin muut pojat, ei kiusannut eikä pilkannut. Taisinpa pikkuisen rakastuakin häneen.

Pihoilla tapahtui

Marjatalla ja minulla oli iskelmävihkot, joihin kirjoittelimme laulujen sanoja. Piirtämisestä tykkäsimme molemmat.  Malliksi kelpasi vaikka Marjatan mamman keittiössä olevan tammisen kaapin puunkuviot.  Istahdimme usein palleille radion ääreen kuuntelemaan Markus-sedän lastentuntia.

”Päivää, pienet ystäväiseni, päivää”, hän aloitti ohjelman ja lopetti aina: ”Muistakaa lapset syödä aamupuuronne!”

Tuohon aikaan ei lapsiin yleensä suhtauduttu vakavasti yksilöinä. Lapsia oli paljon ja heitä komennettiin isoilla kirjaimilla. Kasvatus keskittyi perinteisesti kurinpitoon ja nuhteeseen. Markus-setä kannusti ja kylvi modernin lastenkasvatuksen siemeniä.

Välillä melkein vihasin Markus-setää, kun se aina tuputti sitä puuroa. Äiti vaati, että lautanen oli syötävä tyhjäksi, ennen ei saanut nousta pöydästä. Veli kiusoitteli: – laita lisää sokeria, sitten: – laita suolaa. Puurosta tuli niin kaameanmakuista, ettei sitä olisi koirakaan syönyt. Kun en saanut nousta pöydästä, aloin letittää tukkaani pienen pienille saparoille. Isä tuli keittiöön, alkoi nauraa ja päästi minut pälkähästä.

Suuret perheet ja puutalot olivat arkipäivää. Niiden pihoilla tapahtui paljon. Liiteristä haettiin lämmityspuut, kaivosta vesi ja pihan yli juostiin huussiin.  Hakalin kivistä rakennettu kaksikerroksinen koulu erottui alueen puutaloista kuin linna. Koulua ympäröivät Salpausselän harjut ja sen eteen oli asfaltoitu piha-alue naruhyppelyä ja ruutuleikkejä varten. Kaivo, sauna ja muut ulkorakennukset oli tehty puusta. Opettajille oli omat huusinsa ja koululaisille omansa. Ne kaikki sijaitsivat ylhäällä monien portaiden päässä.

Tyttöjen ja poikien huusseissa oli monta reikää rivissä. Poikia kiinnosti tyttöjen pyllyt riesaksi asti. Aina olivat alhaalla kurkkimassa ja välillä huitelivat tyttöjen takamuksia kepin päähän sitomillaan katajanoksilla. Pojat myös piirtelivät piirakankuvia huussin seinään. Kerran Paavo keksi kaivertaa kuvan puukolla. Välitunnin valvojaopettaja yllätti Paavon itse teossa ja vaati häntä poistamaan heti kuvituksensa. Kun isä välitunnin jälkeen ihmetteli, mihin Paavo oli jäänyt, Matti viittasi ja sanoi: ”Se jäi sitä vittua höyläämään.”

Koululla oli oma puutarha, jossa kasvatettiin kouluruokailuun tarvittavia juureksia, vihanneksia, marjoja ja omenoita. Puutarhan hoito kuului oppilaiden tehtäviin. Syksyllä lapset saivat perunannostolomaa ja marjastuslomaa. Maaseudun kouluissa oppilaiden piti tuoda marjoja koulullekin.

Koulun keittiö sijaitsi talon kellarissa, josta ruoka kiikutettiin luokkiin syötäväksi. Ruokana oli usein limaista kauravelliä tai -puuroa, joita inhosin. Päätin silloin, etten aikuisena ikinä lusikoi sellaisia suuhuni.  Maito ja leipä piti tuoda kotoa. Kouluateria syötiin luokassa omassa pulpetissa.

Puuhaa riitti

Sotien jälkeen oli puutetta lähes kaikesta. Elintarvikekortilla sai kaupasta tietyn määrän elintarvikkeita, kuten lihaa, maitoa, kahvia, sokeria  ja viljatuotteita. Kortilla olivat myös vaatteet, kankaat, kengät ja saippua. Kaikki perheet saivat tietyn määrän ostokortteja. Kävin usein kaupassa ostokortti mukanani. Se piti näyttää kaupanmyyjälle, joka leikkasi kortista käytetyn osto-osuuden. Karkit olivat sokerissa pyöriteltyjä porkkananpaloja ja limonadi hiilihapotettua esanssipohjaista juomaa, jonka hapokkuus erotti sen mehuista.

Hakalin luonto tarjosi Marjatalle ja minulle puuhaa. Poimimme vadelmanlehtiä, joista sai haudutettua teetä. Pihapiiristä keräsimme peltosaunion keltaisia kukkamykeröitä, joita liotimme kuumassa vedessä. Luonnon taikaa hiuksille. Läheisen maatalon pellonpientareelta kerättiin päivänkakkaroita ja ruiskaunokkeja, joista tekemiämme nippuja kiikutimme pyöräntarakalla Lappeenrannan torille myytäväksi.

Me tytöt keräilimme paitsi kiiltokuvia myös guttaperkkapaloja. Roikotimme niitä  hakaneuloissa ja teimme välitunneilla vaihtokauppoja. Pojat keräsivät ja vaihtoivat erilaisia etikettejä, joita sai tulitikkulaatikoista, limonadipulloista tai pastilliaskeista. Kekseliäisyys oli valttia.

Marjatta haaveili läheisen maatalon pellavanvalkoisesta hevosesta ja siihen kuulopuheen mukaan liittyvästä taiasta. Jos näkee samaan aikaan kuun, auringon ja valkoisen hevosen, niin sillä hetkellä esitetty toivomus toteutuu. Marjatta serkkuineen juoksi valkoisen hevosen laidunmaalle toivomaan. Mahtoivatkohan toiveet toteutua?

Kun naapurin Sirkku näytti aidan raosta jotain keltaista hedelmää, sitä ihmeteltiin ja ihailtiin. Sirkku kertoi, että hänen keuhkotautia sairastavalle sisarelleen oli hankittu tällaisia hedelmiä. Sirkulla oli mukanaan tulitikut.  Hän näytti meille, miten tuon ihmehedelmän kuori räiskähteli, kun sitä osoitti palavalla tulitikulla. Me muut lapset saimme tutustua niin appelsiinin kuin toisenkin ihmehedelmän, banaanin makuun vasta vuosia myöhemmin.

Elämä vei mutta ystävyys säilyi

Isäni kuoli ollessani neljäntoista ja muutin äitini kanssa hänen kotiseudulleen Nastolaan. Marjatta ja minä jatkoimme opintoja tahoillamme, avioiduimme, saimme lapsia. Pidimme yhteyttä kirjeitse, kerroimme kuulumisiamme. Lasten lähdettyä maailmalle yhteytemme syveni, kun oli taas paremmin aikaa. Tapasimmekin matkoillani Savonlinnan oopperajuhlille, ja Marjatta pistäytyi minun luonani. Marjatta kirjoittaa vieläkin pitkiä kirjeitä. Minä en osaa enää kirjoittaa käsin, mutta vaihdan kuulumisia sähköpostitse ja Facebookissa. Olen onnellinen siitä, että yhteytemme on pysynyt.  Tuttavat tulevat ja menevät – ystävät ovat ja pysyvät!

Sinikka Murto on rutinoitunut akvarellisti. Lähes jokaisessa työssään hän onnistuu säilyttämään tuoreuden, vaivattomuuden ja sellaisen kosteuden ja kiinteyden tunteen, joka on valmiilla akvarellimaalauksella ominaista, sillä maalauksesta toki on kyse, ei välityöstä, harjoittelusta, maalauksen esiasteesta. Näin sanoi museonjohtaja Bengt von Bonsdorff Pohjoismaisia akvarelleja -näyttelyn yhteydessä vuonna 2001.

Määritellessään akvarellin olemusta von Bonsdorff totesi, että ikivanha akvarellimaalaus ei suinkaan ole niin helppo maalata kuin tuntuisi. Helppous on lähestymisessä, kosketuksessa, jokaisella tutussa koulun vesivärityössä.

Sinikka Murto on pitkän tekijänuransa aikana kehittänyt jokseenkin pettämättömän rutiinin. Ihailtavalla varmuudella hän saa sujautettua herkkyyttä varsin koluttuunkin näkymään, ja juuri siinä ilmenee akvarellin käsialanomainen kosketus. Kenties juuri siksi akvarelli luontuu. Ohutta ja osaavaa, eteeristä ja aineetonta, kirjoitti Mika Suvioja Etelä-Suomen Sanomissa 24.8.2001.

Sinikka Murron akvarelleissa yhdistyy sekä sopusointuisuutta tavoitteleva harmonia että aisteihin vetoava elämyksellisyys. Luonnon omat elementit, vuodenaikojen vaihtelut, herkkien yksityiskohtien ja miljöön tasapainoinen vuoropuhelu ovat Murrolle itseisarvoja, joiden toteutus tähtää puhtaaksiviljeltyyn maalauksellisuuteen ja välittömän kuvallisuuden kirjaamiseen.

Upeimmillaan Murto on työstäessään vesivärimaalaukselle tunnusomaisin keinoin valon vaikutusarvoja suhteessa tasapainoisesti toteutettuihin väripintoihin. Tuloksena on kuulakkaan raikkaita ja eläviä kuvapintoja niin sävytysten kuin kompositioidenkin osalta. Murto on karsinut paletistaan varsin onnistuneesti turhaa hehkua ja kontrastien äksyilyä tavalla, joka tekee hänen teoksistaan puhutteluvoimaisia ja kaihoisalla tavalla tunnelmaa korostavia. Näin kirjoitti Pertti Tonteri Kouvolan Sanomissa 18.1.1987.

Sinikka Murto kertoo, että hänen teoksilleen on luonteenomaista ilmavuus, kuulaus, keveys ja puhtaus. Ne eivät ole koskaan pelkkiä kuvia, vaan vaistonvaraisesti syntyneitä, lähinnä tunteen ja kulloisenkin mielialan aikaansaamia sielunmaisemia, joihin on vangittu tiivistynyt, eteerinen ja hetkellinen tai viipyvä tunnelma.

– Työskentelytapani on spontaani, vaistonvarainen ja täysin konstailematon. Hengitän ja imen itseeni ympäröivää luontoa. Tuotan saamani mielihyvän vesivärein paperille. Rauhoitun maalaamaan parhaiten sateella, kovalla pakkasella tai kylmällä viimasäällä. Muulloin vaeltelen, aina kun vain mahdollista, ulkona luonnossa, metsissä, rannoilla, laaksoissa ja kukkuloilla, katselen maailmaa ja ihmettelen ilmiöitä. Sopivalla hetkellä tunnelataus synnyttää teoksen kuin itsestään, minä vain autan vähän pitelemällä sivellintä.

Sinikka Murto syntyi Toijalassa vuonna 1947. Hän opiskeli Turun yliopistossa kieliä, kirjallisuutta ja kasvatustiedettä sekä suoritti niiden rinnalla diplomikielenkääntäjän tutkinnon Turun kieli-instituutissa pääaineenaan saksan kieli.

Taidetta Sinikka Murto opiskeli Imatran taidekoulussa, ja täydensi myöhemmin opintojaan Lahden taideinstituutin järjestämillä grafiikan jatkolinjoilla. Lahden taiteilijaseuraan Murto liittyi vuonna 1986, ja Lahden taidegraafikoihin vuonna 1993. Hän toimi useita vuosia Lahden Taiteilijaseuran luottamustehtävissä ja hallituksen jäsenenä.

Sinikka Murto työskentelee etupäässä vesivärein tehden luontoaiheisia akvarelleja, joissa ilma, vesi ja tila ovat pääasiallisia elementtejä. Hänen grafiikan teoksensa ovat toisin kuin akvarellit usein pienikokoisia.

– Niissä pyrin luomaan tiivistyneen tunnelman. Aiheina on usein ihmisiä, eläimiä tai luonnon yksityiskohtia. Tällä hetkellä olen erityisen kiinnostunut erilaisista tekniikoista ja niiden suomista mahdollisuuksista, Murto kertoo.

Murto tekee muotokuviakin akryyli- ja öljyvärein elävästä mallista tai valokuvaa apuna käyttäen. Hän on tehnyt muotokuvia myös kipsi- ja terrakottaveistoksina. Hän on pitänyt vuodesta 1982 lähtien lukuisia yksityisnäyttelyitä eri puolilla Suomea ja pari kertaa myös ulkomailla, Ruotsissa ja Unkarissa sekä osallistunut moniin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin.

Moniosaaja

Musiikki on ollut Sinikalle tärkein inspiraation lähde nuoresta pitäen. Opiskelu yliopistossa alkoi yksinäisissä merkeissä. – Viulu oli ainoa kumppani pienessä huoneessa. Soittaminen tuntui naapureitten häiritsemiseltä, joten jätin sen hyvin vähiin.

Myöhemmin viulusta on tullut merkittävä tekijä Sinikan elämässä. Hän on soittanut sitä eri kokoonpanoissa niin Suomessa kuin Espanjassakin, jossa hän on viime vuosina viettänyt osan talvesta miehensä kanssa. Eikä vain soittanut – hän on rakentanut itselleen ikioman viulun, joka soi kauniisti.

Tutustuin Sinikkaan koirien välityksellä. Silloin minulla oli Pippuri, cockerspaniel, joka sai käydä hoidossa Sinikan luona. Sinikalla oli kennel nimeltään Kuvakulma. Kaksi ystävääni saivat lemmikin Sinikan kasvateista. Koirat olivat yhdistäviä tekijöitä, mutta sittemmin on tullut muitakin. Sinikka toimi 1970-luvun alussa myös palveluskoirakerhon koulutusohjaajana.

Luonto ja Vesijärvi ovat myös yhdistäneet meitä. Erään näyttelynsä tuoton Sinikka lahjoitti Vesijärvisäätiölle. Olemme avittaneet toisiamme myös valtakunnallisina ravintolapäivinä. Minä keittelin lohikeittoa Sinikan ravintolassa ja Sinikka soitti viulua muusikkoystäviensä kanssa Mukkulan kartanon laiturille pystyttämässäni ravintolassa.

– Luonto on puhutellut minua vahvasti ihan niin pienestä lapsesta saakka kuin vain muistan. Karkasin aina metsään, vaelsin siellä ilman polkuja suunnistaen auringon mukaan, istuskelin sammalilla ja tuijottelin sinistä taivasta ja tunsin olevani onnellinen yksin. Halusin olla puu. Huojuva ja haviseva puu. Uskoin, että ne puhuivat toisilleen – ja minulle, Sinikka kertoo.

Sinikka on määritelty erityisherkäksi, ja tästä ominaisuudesta on ollut myös ongelmia. Kesällä 2015 hänelle tuli tacotsupo, suomeksi särkynyt sydän. Se ei liity perinteisiin sydänsuruihin vaan on järkyttävän tapahtuman jälkeen syntynyt sydänlihaksen palautuva toiminnanhäiriö. Sinikka arvelee, että erityisherkkyys on ehkä myös syy siihen, että hän vetäytyy helposti pois, jos häneen kiinnitetään huomiota.

– Jännitän esiintymistä. Kannan kaikkien ihmisten suruja mielessäni. Maalaaminen ja soittaminen auttavat unohtamaan hetkeksi maailman murheet ja tekee minut onnelliseksi.

Sinikalle eläimet ovat tärkeitä – muutkin kuin koirat. Hän on aina seurannut eläinten käyttäytymistä ja tuntenut ne läheisiksi. – Viihdyin lapsena tuntitolkulla naapurin sikalassa ja tuttavaperheen navetassa ja kanalassa vain katsellen eläinten touhuja. Toisten lasten kanssa en viihtynyt, koska tunsin aina olevani erilainen.

Kun Sinikan lapsuuden koiraystävä Boy kuoli, Sinikka koki kuin hän itsekin olisi lakannut olemasta. Hän kirjoittaa muistiinpanoissaan, että vain ajatukset harhailivat outoina jonnekin pois. Niitä ajatuksia hän on keräillyt nyt takaisin, poiminut ilmasta ja maasta, räntäsateesta ja hohtavilta hangilta, metsästä ja niityltä.

– Olen yrittänyt yhtyä niihin, entisiin ajatuksiini, mutta ne pakenevat. Ne ovat liikkeessä koko ajan, eivät tahdo asettua. Niin paljon minä silloin pelkäsin yksinäisyyttä, isän hylkäämä lapsi, että jäin siihen.

Sittemmin Sinikan elämään tuli aviomies, kaksi poikaa ja tyttö. Tuli myös uusia koiria, kissoja ja lapsenlapsia. Mörkö, pienoinen kääpiösnautserityttö valittiin siksi, että se oli sattumalta syntynyt samana päivänä kuin Sinikan ensimmäinen lapsenlapsi.

Sinikan kirjoittamin sanoin uusi päivä, uudet leikit, lapsenlapset, läheiset, ystävät odottavat. Rikas on elämä. Yksinäisyyden, ystävyyden, rakkauden, ilojen ja surujen, menetysten ja löytöjen kautta kypsymme kaikkein tärkeimpään: kykeneviksi kestäviin ihmissuhteisiin, kanssakäymiseen, vuorovaikutukseen, antamaan ja ottamaan vastaan. Me olemme yhtä kaikki elolliset, osana tässä luonnon kiertokulussa.

Edla Kojosen nimi oli jäänyt mieleeni jo lapsuudesta. Äitini opiskeli nuoruusvuosinaan Lahden kansanopistossa. Kertoessaan niistä ajoista hän mainitsi usein Edla Kojosen, arvostamansa opettajan, ”opistomamman”.  Lahden kansanopiston johtajaparista Rope ja Edla Kojosesta kuulin myöhemmin myös appivanhemmiltani, joiden ystäväpiiriin kuuluivat Martti ja Liisa Kojonen, kansanopiston seuraava johtajapari.

Sittemmin minäkin opiskelin samaisessa kansanopistossa posliininmaalausta Edlan miniän Liisa Kojosen opastuksella. Niillä tunneilla tulivat Edla ja kansaopiston taustatkin tutummiksi. Konkreettisemman kosketuksen Edla Kojosen elämästä sain, kun Martti ja Liisa Kojonen lahjoittivat minun ja mieheni ensimmäiseen kotiin Edlan kirjoituspöydän. Sen jalat oli lyhennetty Edlaa varten. Me puolestamme korotimme ne meille sopiviksi. Se pöytä palveli perheessämme useita vuosia.

Edla Maria Kojonen, omaa sukua Tiitinen, syntyi vuonna 1879. Hän avioitui 1903 filosofian maisteri Rope Kojosen kanssa. joka oli vuotta aiemmin valittu Lahden kansanopiston johtajaksi. Parille syntyi kuusi lasta.

Edla Kojonen tuli vuonna 1904 opiston emännäksi sekä kirjallisuuden ja luonnontiedon opettajaksi ja 1906 opiston johtajattareksi. Kojosen pariskunnasta tuli ”Opiston isä ja mamma”, joille opistolaiset olivat heidän ”opistolapsiaan”, talonväki suurta ”opistoperhettä” ja Lahden kansanopisto kokonaisuudessaan rakas ”opistokoti.

Eteen eestä ihanteen

Vuonna 1893 perustettu Lahden kansanopisto lukeutuu Suomen vanhimpiin kansanopistoihin. Sen perustivat Lahden kauppalan ja ympäröivän maakunnan kansanvalistustyöstä innostuneet asukkaat, jotka uskoivat Tanskasta tulleen nuorisokasvatusidean olevan hyödyllinen alueen sivistykselliselle ja taloudelliselle kehitykselle.  Kansanopistojen perustamisen taustalla Suomessa olivat suomalaisuusaate, säätyjakoisen kansakunnan eheyttämispyrkimys, huoli talonpoikaisnuorison kansakoulun jälkeisestä sivistyksestä sekä talonpoikaissäädyn aseman ja kulttuurin vahvistamisen tarve. Lahden kansanopistossa nuorisosta haluttiin kasvattaa esimerkillisiä kansalaisia: käytännöllisiä ja ammattitaitoisia isäntiä ja emäntiä, valistuneita vanhempia ja aktiivisia osallistujia.

Rope ja Edla Kojosen johdolla Lahden kansanopisto kehittyi melko nopeasti yhdeksi maamme ja pohjoismaidenkin suurimmista kansanopistoista. Opisto oli nuoren Lahden kaupungin kulttuurielämän keskus. Siellä järjestettiin erilaisia kulttuuritapahtumia ja kansalaisjärjestöjen juhlia, ja siellä vierailivat monet merkittävät kulttuurihenkilöt ja vaikuttajat.

Rope Kojonen valittiin eduskuntaan 1919, jonka jälkeisen nelivuotiskauden hän oli opistotyöstä kokonaan tai osittain virkavapaalla. Tällöin hän ehti vain vierailla opistossaan ja jäi näiden vuosien opistolaisille vieraammaksi isähahmoksi. Edla Kojosesta tuli sen sijaan hallitsevampi osa suojattiensa kansanopistotalvea. ”Hän oli tottunut hyppäämään isän saappaisiin tämän tiheiden ja pitkien matkojen aikana ja hallitsi työ suvereenisti.” kertoi tytär Anelma Vuorio muistelmissaan.

Kun Rope Kojonen eduskuntatyönsä lisäksi nimitettiin vielä sekä vt. kouluneuvokseksi että sosiaaliministeriön raittiusosaston vt. päälliköksi, Edla Kojosesta tuli Lahden kansanopiston tosiasiallinen johtaja. Koska aviomies ehti hoitaa virkaansa vain viikonloppuisin ja lomien aikana, kaikki muu jäi Edla Kojosen harteille. ”Opistomamman” keskeinen rooli Lahden kansanopiston kasvatustyössä sinetöityikin viimeistään näiden vuosien aikana ja huipentui lopulta 1930-luvun alussa, kun hänet miehensä kuoleman jälkeen nimitettiin virallisesti Lahden kansanopiston johtajaksi. Tällöin kansanopiston yhteisön saatettiin sanoa muuttuneen patriarkaalisesta matriarkaaliseksi, perinteinen talokeskeinen ajattelu yhteisön perustana säilyi.

Edla Kojosen elämäntyö

Edla Kojonen piti kansanopistotyötä paitsi elämäntyönään myös elämänmuotona. Johtajaparin tekemä kasvatustyö sekä oma opistorakennus, jonka seinien sisälle miltei kaikki opiston toiminta voitiin keskittää, loivat kehyksen työlle. Ne sosiaalistivat oppilaat kansanopistoon ja samalla koko yhteiskuntaan. Oma opistotalo nähtiin vanhanmallisen kollektiivisuuden toteutumisen edellytyksenä. Sen ajateltiin vahvistavan Lahden kansanopiston aatteellista ja pedagogista erityisluonnetta ja antavan toiminnalle mielekkyyttä ja uskottavuutta.

Opiston vuosikertomuksessa lukuvuodelta 1906–1907 kerrotaan, että tuolloin olivat tärkeitä viikoittaiset kokoukset, joissa opiskelijat keskustelivat ”kaikenlaisista yleisistä ja varsinkin nuorisoa lähellä olevista kysymyksistä”.

”Erityisesti tärkeiksi katson näitä kokouksia kansamme vasta vapautetuille tyttärille, joille uudet oikeudet myöskin uusia velvollisuuksia antavat. Ei sovi enää Suomen naisen unisin ajatuksin ja tuppisuuna neuvotteluissa istua. Ei sovi jättää turhan arkana lausumatta ajatus, joka aikanaan esiin tuotuna voisi lähimmäistä hyödyttää ja ratkaisevastikin asioiden käsittelyyn vaikuttaa. Henkistä valppautta, arvostelukykyä ja ajatuksen selvyyttä tarvitsee hän kuten mieskin entistä enemmän”, kirjoitti Edla Kojonen miehensä Rope Kojosen kuoleman jälkeen.

Sirkka Lankisen tahdonvoimaa kuvaa hyvin seuraava episodi.  Keski-Lahden evankelisluterilainen seurakunta alkoi 1970-luvun alkutaitteessa suunnitella vuonna 1890 valmistuneen hirsirakenteisen kirkon purkamista ja Alvar Aallon suunnitteleman modernin tiilikirkon rakentamista sen paikalle. Hanke herätti suuressa osassa kaupunkilaisia voimakasta vastustusta. Sirkka Lankinen ryhtyi heti toimintaan ja lähetti äitinsä Anni Tukiaisen ja poikansa Matin kanssa vastustavan mielipiteen Tampereen tuomikapitulille. Museo- ja taidelautakunnan puheenjohtajana Sirkka Lankinen jatkoi seuraavina vuosina taistelua puukirkon säilyttämisen puolesta kaupungin- ja seurakunnan hallintoelimissä sekä lehdistön palstoilla.

Uuden kirkon rakennushanketta ei voitu kuitenkaan enää pysäyttää. Sirkka Lankinen lupasi estää uuden kirkon rakennustyön kiipeämällä istumaan vieressä kasvavaan puuhun, jonka kaataminen olisi välttämätöntä puukirkon purkamisen vuoksi. Tämä tapahtuma jäi kuitenkin näkemättä, sillä vanhan kirkon purkaminen aloitettiin 1.3.1977, jolloin Sirkka Lankinen oli kuukauden kestäneellä kongressimatkalla Argentiinassa.

Sirkka Lankinen (o.s. Tukiainen) syntyi 1916 Ilomantsissa. Hänen vanhempansa, kansakoulunopettajia molemmat, muuttivat perheensä kanssa Lahden seudulle 1923. Sirkka Lankinen valmistui lääkäriksi vuonna 1946, ja vuonna 1951 hänestä tuli ensimmäisenä naisena Suomessa korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri. Hän avioitui vuonna 1940 lääketieteen lisensiaatti Sakari Lankisen (1915–2000) kanssa, joka erikoistui naistentauteihin ja synnytyksiin.

Monien vaiheiden jälkeen korvalääkäriksi

Sotavuosina naispuolisia lääketieteen opiskelijoita ja lääkäreitä komennettiin tehtäviin, joista miespuoliset lääkärit olivat joutuneet lähtemään rintamalle tai sotasairaaloihin. Sirkka Lankinenkin oli hoitamassa sijaisuuksia muun muassa 8. Sotasairaalassa Lahdessa, Helsingin yleisen sairaalan korva-, nenä- ja kurkkutautien osastolla, Suomen Punaisen Ristin sairaalassa aivokirurgian osastolla, Hämeenlinnan lääninsairaalassa sekä Kannuksen kunnassa ja Lopen kunnansairaalassa.

Korva-, nenä- ja kurkkutaudit olivat alkaneet kiinnostaa Lankista opiskelun aikana, ja lääkäriksi valmistuttuaan hän hakeutui hankkimaan lisäkokemusta juuri tältä erikoisalalta. Asiaan vaikutti muun muassa se, että Lääketieteenkandidaattiseura pyysi häntä vuonna 1942 tekemään muistiinpanot professori Yrjö Meurmanin luennoista, koska alalta ei ollut olemassa suomenkielistä oppikirjaa. Kandidaattiseura kustansi luennot monistesarjana vuonna 1943 ja ansaitsi sitä myymällä rahaa, josta Sirkka Lankinenkin sai stipendin Ruotsiin vuonna 1946 tehtävää opintomatkaa varten. Vuosina 1946–1949 hän työskenteli viransijaisena Ruotsissa kolmessa eri sairaalassa ja yhdessä sveitsiläisessä sairaalassa sekä Suomessa Lapin lääninsairaalassa, Nokian kauppalansairaalassa ja Helsingin yleisen sairaalan korva-, nenä- ja kurkkutautien osastossa.

Erikoislääkärin oikeuksia varten oli suoritettava kolmen vuoden sairaalapalvelu. Suomessa oli silloin vain neljä erikoistumispaikkaa Helsingin yleisen sairaalan korva-, nenä- ja kurkkutautien osastolla. Professori Meurman oli ilmoittanut, että sinne ei oteta naisia eikä ruotsinkielisiä, mutta kaikesta huolimatta Sirkka Lankinen sai sieltä lopulta kolmivuotisen apulaislääkärin viran vuosiksi 1950–1953.

Meurmanin kertoman mukaan korvaklinikalle pääsyyn vaikutti se, että siellä tarvittiin henkilö, jolla oli sosiaalista näkemystä. Erikoisalan aikaisemmat sairaalapalvelut huomioon ottaen Sirkka Lankiselle myönnettiin korva-, nenä- ja kurkkutautien eli lyhyemmin korvalääkärin-erikoislääkärin oikeudet vuonna 1951. Sen jälkeen hän toimi yliopistoklinikassa ajoittain myös apulaisopettajan tehtävissä. Lisäksi hän edusti erikoisalaansa muun muassa Kuulonhuoltoliiton hallituksen jäsenenä ja kuntoutusjohtokunnan puheenjohtajana. Lankinen sai ansioistaan Kuulonhuoltoliiton ansiomerkin ja hänet kutsuttiin ensimmäisenä naisena Suomen Otolaryngologiyhdistyksen kunniajäseneksi vuonna 2002.

Sirkka ja Sakari Lankinen sijoittuivat pysyvästi Lahteen 1950-luvun alussa ja tekivät täällä elämäntyönsä. Sirkka Lankinen tunnettiin uutterana, tarmokkaana ja peräänantamattomana vaikuttajana yhteiskunnallisen toiminnan monilla alueilla. Hänelle myönnettiin asessorin arvonimi 1995 ja Lahti-Seura nimesi hänet Vuoden lahtelaiseksi 2001.

Sirkka Lankinen toimi yksityisenä korvalääkärinä vuodesta 1952 lähtien ja hoiti potilaita vuosina 1953–1975 myös Lahden yksityissairaalassa. Koska kaupungissa oli paljon kuulovammaisia lapsia, käynnisti koulutoimi Sirkka Lankisen aloitteesta  kuulo-vammaisten erityisopetuksen 1954. Lisäksi aloitettiin alle kouluikäisten kuulovammaisten lasten päivähoito erään lastentarhan yhteydessä 1960.

Kunnalliset luottamustoimet kiinnostivat

Sirkka Lankinen tuli mukaan kunnallispolitiikkaan 1960-luvun alussa.. Toiminta alkoi sosiaalilautakunnasta, jonka jäsen hän oli vuosina 1960–1964. Lahdessa käytiin 1960-luvulla ”suurta sairaalasotaa” siitä, toteutetaanko kaupunginsairaalan laajennushanke vai jäädäänkö odottamaan keskussairaalan tuloa. Nykyinen Päijät-Hämeen keskussairaalapiiri oli silloin ainoana ilman keskussairaalaa, mutta jäi siitä huolimatta rakennusjärjestyksessä viimeiseksi.

Synnytysten ja naistentautien hoito oli suurissa vaikeuksissa ahtaissa tiloissa. Sirkka Lankinen ja kaksi muuta valtuuston naisjäsentä kokosivat vuonna 1966 Naiset yli puoluerajojen -ryhmän, joka keräsi nopeasti yli 21 000 nimeä kaupunginsairaalan rakentamisen puolesta. Se oli päättäjille selvä osoitus kaupunkilaisten mielipiteestä. Sisäasiainministeriön lupa kaupunginsairaalan uudistamiselle saatiin heinäkuussa 1967 ja rakennustyöt valmistuivat vuonna 1970.

Sirkka Lankinen toimi kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1965–1988. Valtuutettuna hän sai hoidettavakseen useita muitakin kaupungin luottamustehtäviä. Hän oli muun muassa musiikkilautakunnan puheenjohtaja vuosina 1965–1968, teknillisen lautakunnan jäsen vuosina 1969–1972, terveyslautakunnan jäsen vuonna 1972, museo- ja taidelautakunnan puheenjohtaja vuosina 1973–1976, kulttuuritoimikunnan jäsen vuosina 1979–1980, kulttuurilautakunnan jäsen vuosina 1981–1988, taideinstituutin (vuoteen 1984 taidekoulu) johtokunnan jäsen vuosina 1981–1988, kulttuurilaitosten lautakunnan jäsen vuosina 1999–2000 sekä taiderahaston johtokunnan puheenjohtaja 1977-1980.  Lisäksi hän oli kaupungin edustajana Lahden musiikkiopiston omakotisäätiön hallituksessa vuosina 1979–1985 sekä Reumasäätiön isännistössä vuosina 1979–1984.

Laajan kannatuksen kautta kansanedustajaksi

Toiminta kaupunginsairaalan rakennushankkeen puolesta toi Sirkka Lankiselle laajan kannatuksen kaupunkilaisten ja Lahden seudun asukkaiden keskuudessa. Hänet valittiin presidentin valitsijamieheksi vuonna 1968 ja  kansanedustajaksi Hämeen eteläisestä vaalipiiristä vuosiksi 1970–1971 ja 1972–1975,   Eduskuntakautenaan hän kuului suureen valiokuntaan, II lakivaliokuntaan ja sosiaalivaliokuntaan. Eduskunnan toimintaan liittyen hän oli muun muassa Antellin valtuuskunnan jäsen vuosina 1971–1976, Pohjoismaiden neuvoston jäsen vuosina 1974–1975 ja tasa-arvoasiain neuvottelukunnan jäsen vuosina 1975–1977.

Lankinen piti tärkeänä toimintaansa rintamasotilaseläkelain säätämisen hyväksi. Lain valmistelu oli aloitettu jo ennen hänen eduskuntaan tuloaan, mutta se jatkui edelleen vuonna 1970. Laki annettiin ja tuli voimaan vuonna 1971, lähes 25 vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen. Sirkka Lankisen eduskuntakautena annettiin myös kansanterveyslaki vuonna 1972. Hän ei ollut tyytyväinen lain sisältöön ja valitti sitä, että Suomen Lääkäriliitto ei pystynyt vaikuttamaan riittävästi asioihin lain valmisteluvaiheessa.

Sorores ad optimas – parhaaseen pyrkivät naiset

Sirkka Lankinen osallistui useiden järjestöjen toimintaan, joista hän arvosti erityisesti Soroptimistijärjestöä. Minä tutustuin Sirkkaan Lahden Soroptimistiklubissa. Sirkka oli liittynyt vuonna 1952 Soroptimist Internationaliin, maailmanlaajuiseen eri ammatteja, kulttuureja ja maita edustavien naisten vapaaehtoisjärjestöön. Hänet kutsuttiin perustamamaan Soroptimistiklubia Lahteen vuonna 1953 ja vuonna 1955 Suomen Soroptimistiklubien Unionia. Sen jälkeen hän on oli Suomen Soroptimistiklubien Unionin hallituksen jäsen ja varagovernor vuosina 1958–1964. Hän oli myös Lahden Soroptimistiklubin varapresidentti vuonna 1962 ja presidentti vuosina 1963–1965.

Klubia johdettiin pitkälti Sirkan mukaan, häntä kuunneltiin ja kunnioitettiin. Riemukkaita olivat monet retket eri kohteisiin. Mieleeni on erityisesti jäänyt klubimme vierailu pietarilaisten soroptimistisisarten luona, jotka järjestivät meille unohtumattoman illan paikallisessa kulttuurikeskuksessa. Siellä Sirkka intoutui laulamaan tuttuja venäläisiä säveliä pietarilaisen soroptimistin säestäessä flyygelillä.

Välillä Sirkka pysäytti bussin jonkin taidegallerian kohdalla ja kävi ostamassa uuden teoksen taidekokoelmaansa. Kuvataiteiden harrastuksen seurauksena Lankisten kodin jokainen liikenevä tila oli täyttynyt kauniista taideteoksista.

Sirkka Lankisen taideharrastus oli alkanut posliininmaalauksesta, mutta vuosien mittaan siinä saivat yhä suuremman osan kuvataiteet, teatteri ja ooppera. Sirkka oli useiden  kulttuuriyhdistysten jäsen, kuten Suomen Taideyhdistys, Lahden taiteet, (Lahden) Nykytaiteet, Lahden Taidemuseoyhdistys, Lahden julistebiennale, Wäinö Aaltonen -seura sekä Lahden Oopperayhdistys.

Muita yhdistyksiä, joiden toiminnassa Sirkka Lankinen oli mukana, ovat Lahden Liikenaiset ja sen toiminnan jatkaja Lahden Liike- ja Virkanaiset, Lahden Akateemiset naiset, Lahden Yhteiskoulun seniorit, Lahden Purjehdusseura sekä tietysti Suomalaisen Naisliiton Lahden osasto.

Annie Furuhjelm oli niin suomalaisen kuin kansainvälisen naisasialiikkeen edistäjä, sekä Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan ja myöhemmin itsenäisen tasavallan lehtimaailman ja valtakunnanpolitiikan aktiivinen toimija. Hän oli naisten kansainvälisten kongressien erinomainen Suomen edustaja. Lyhyesti luonnehtien: monen toimen nainen!

”Kirjava on taustani”, kirjoitti kahdeksatta kymmentään käyvä Annie Furuhjelm vanhempiensa muistolle omistamassaan teoksessa Människor och öden (1932). Ja toden totta: kansainvälisen kirjava on hänen taustansa niin verenperinnön kuin kotien ja kotiseutujen suhteen. Tosin ei tuolloin kovin harvinainen tausta ylimmän yhteiskuntaluokan piirissä Venäjän keisarikunnassa.

Oli nimittäin tavallista, että armeijan ja valtion hallinnon tehtäviin nimitetyt kiersivät pitkin laajaa valtakuntaa, siis Alaskasta Ahvenanmaalle, Mustaltamereltä Pohjoiselle jäämerelle, ja solmivat avioliittoja ja perustivat perheitä ohi ja yli kieli- ja kansallisuusrajojen.

Annie Furuhjelmin isä Otto Hampus Furuhjelm (1821–1909) oli syntynyt Suomessa, äiti Anna Elisabeth von Schoultz Ruotsissa ja skotlantilainen äidinäiti Anna Campbell Intiassa. Molemmat vanhemmat kuolivat Urjalan Honkolan kartanossa, äidinäiti Englannissa ja äidinisä, suomalais-ruotsalainen luutnantti ja seikkailija Nils Gustaf von Schoultz todennäköisesti Kanadassa.

Furuhjelm-suvun suomalainen kantaisä oli Viipurin porvaristoon kuulunut Johan Haraldinpoika Nauclérus (1675–1706), jonka isä oli muuttanut Viipuriin Ruotsista. Kun hänen poikansa Enok Nauklér (1701–1782), joka kunnostautui kenraali Karl Gustaf Armfeltin sotilaana Norjan sotaretkellä 1718 ja Uudenmaan-Hämeen rakuunarykmentin kirjurina, aateloitiin 1862, hän otti omistamansa Urjalan Honkolan kartanon komeiden honkien mukaan aatelisnimekseen nimen Furuhjelm. Komea honka kuvittaa myös suvun aatelisvaakunaa.

Maailmankansalaiset

Valtioneuvos Otto Wilhelm Furuhjelmin poika ja Annie Furuhjelmin tuleva isä oli vain 15-vuotias kirjoittautuessaan 1. suomalaiseen meriväenosastoon. Valmistuttuaan neljä vuotta myöhemmin merikadetiksi hän aloitti palvelun keisarillisessa laivastossa.

Pietarissa keisariperheen suojeluksessa ja ainakin nimellisesti yksityisenä toimi Venäläis-amerikkalainen kauppakomppania. Sen johtokunnan jäsen, suomalainen Arvid Adolf Etholén kiinnitti komppanian Pietarin toimistossa huomiota Hampus Furuhjelmiin ja houkutteli köyhän, vähää vaille kolmikymppisen meriupseerin Sitkaan, komppanian Alaskan päätukikohtaan ja turkiskaupan keskukseen.

Furuhjelm toimikin muutaman vuoden Sitkan sataman satamapäällikkönä ja sen jälkeen taas muutaman vuoden Ohotanmeren rannalla sijaitsevan Ajanin sotasataman päällikkönä. Hän palasi Pietariin 1858 ja sai saman vuoden joulukuussa nimityksen Alaskan kuvernööriksi.

Nimitykseen liittyi kuitenkin ehto: kuvernöörin oli oltava naimisissa. Hampus Furuhjelm oli poikamies – mutta myös toimenmies, ja aivan ilmeisesti hänellä oli kotimaassa avuliaita ja aktiivisia sukulaisia.

Hampus Furuhjelm tuli jouluksi 1858 kotiin, tapasi aattona 22-vuotiaan ruotsalais-skotlantilaisen Anna von Schoultzin, mieltyi, kihlautui ja avioitui vuoden 1859 helmikuun alussa. Jo hääpäivän iltana nuoripari lähti kohti Sitkaa, jossa uusi kuvernööri ehti kesän alussa aloittamaan viranhoidon.

Ja jo samaisen vuoden lopulla syntyi perheen esikoistytär, joka kastettiin äitinsä kaimaksi mutta jota kutsuttiin äidinäidin mukaan Annieksi. ─ Isänsä kotimaan tytär sekä 1861 ja 1862 syntyneet pojat Otto Edvin ja Elis Campbell Nikolai näkivät ensimmäisen kerran 1864.

Annie Furuhjelmille Sitka oli rakas. Siellä oli hänen ensimmäinen kotinsa, siellä oli hänen imettäjänsä, paikallisen intiaanipäällikön tyttären koti, ja sieltä oli peräisin hänen kielitaitonsa kivijalka. Kymmenen ensimmäisen sanan varastoon mahtuikin jo saksaa, englantia, ruotsia ja venäjää; ei kuitenkaan suomea.

Palattuaan Pietariin keväällä 1864 Furuhjelm sai nimityksen kontra-amiraaliksi, ja määrättiin seuraavana vuonna Itä-Siperian rannikkoalueiden sotilaskuvernööriksi sekä Siperian laivaston ja satamien komentajaksi Tyynellämerellä. Seuraavat viisi vuotta perheen kotipaikkana olikin Nikolajevsk, Siperian Ultima Thule. Perhe kasvoi toisella tyttärellä, Mary Constancella.

Kun tuli aika ratkaista lasten koulunkäynti, Anna Furuhjelm matkusti lasten ja palvelijoiden kanssa Suomen kautta Saksaan, jossa hän itse oli käynyt koulua. Tyttären muistelmien mukaan näin ”villikissat oli tarkoitus kesyttää ja sivistää”.

Matka Amurinmaasta Suomen kautta Dresdeniin kesti kolme kuukautta ja oli kymmenvuotiaan maailmankansalaisen mukaan ”loistava odysseia”. Hampus Furuhjelm jäi muutamaksi vuodeksi asemapaikalleen ja jatkoi sitten palvelustaan eri tehtävissä, muun muassa Pietarin sotasataman komendanttina, ja yleni vara-amiraaliksi. Viidenkymmenen palvelusvuoden jälkeen hän siirtyi reserviin ja vetäytyi Honkolan kartanoon. Vielä ennen kuolemaansa 1909, siis 87-vuotiaana, hän sai nimityksen amiraaliksi.

Honkolan kartano

Annien isoisä, valtioneuvos Otto Wilhelm Furuhjelm kuoli joulukuussa 1871. Hampus Furuhjelm kävi seuraavan vuoden alkupuolella kotimaassa ja lunasti perheensä kodiksi Urjalasta 9 000 hehtaarin hämäläisen Honkolan herraskartanon sivutiloineen. Sukukin ihmetteli, miten Sitka ja Siperia olivat siunanneet kuvernööriään.

Kuusi vuosikymmentä myöhemmin Annie Furuhjelm muisteli, miten he kesäkuisena iltana 1872 saapuivat kolmen hevosen vetämissä vaunuissa lehmuskujaa pitkin kartanoon, miten sireenit kukkivat, miten koko puutarha tuoksui. Annien Sitkan, Siperian ja Saksan mallintama ”nomadielämä” oli päättynyt ja juurtuminen isien maahan alkanut. Perheen kuopus, Johan Wladimir, syntyi 1873 Honkolassa, siis kotimaassa, ja ainoana perheen viidestä lapsesta.

Honkolan ”Anni-pröökynä”

Honkola oli Annie Furuhjelmin koti muuttoa seuraavat 22 vuotta eli äidin kuolemaan asti. Kartanon isäntä paneutui omistukseensa, ja ”Honkolan läänin” asukkaat saivat kokea sekä patruunansa huolenpitoa että ankaruutta.

Hän lahjoitti kylän kansakoulua varten tontin, hirret ja työvoimaakin, tätä koulua Väinö Linnakin aikanaan kävi. Hän hoiti pitäjäläisten silmäsairauksia kansanparantajan tapaan. Hän huolehti tyttärensä muistelujen mukaan, ettei kenenkään ”ole vielä koskaan tarvinnut mennä vaivaistaloon, koska kaikki vanhukset olivat saaneet eläkkeen kartanolta”. Toisaalta: toimittaessaan asioitaan alustalaiset polvistuivat kartanon herran edessä!

Honkolalaiset kokivat ”Anni-pröökynän” perheestä läheisimmäksi. Hän oli opiskellut pari vuotta Saksassa, neljä vuotta Helsingin saksalaisessa tyttökoulussa ja valmistunut Helsingin ruotsinkielisestä jatko-opistosta. Lisäksi tuli vielä seitsemän viikon sairaanhoitajakurssi.

Annie olisi tyttökoulun jälkeen halunnut jatkaa Haminan yksityisessä tyttökoulussa, siis Privata flickskolan i Fredrikshamn -koulun oppilaana, mutta tähän isä ei suostunut. Vika ei varmastikaan ollut koulussa, joka oli tiiviissä yhteistyössä Haminan kadettikoulun kanssa ja jota on mainittu peninkulmapatsaaksi Suomen naisten opetushistoriassa.

Annie kaipasi työtä ja tekemistä ja koki hämäläisen maaseudun elämän yksitoikkoiseksi ja -puoliseksi. Ei auttanut, vaikka hän jo 16-vuotiaasta piti kartanon ruokasalissa kotikoulua alustalaisten lapsille, vaikka hän jatkuvasti hoiti sairaita pelkäämättä edes verihaavoja kuten isänsä.

Näissä toimissa hän oppi ymmärtämään, miksi, kun aika oli tullut, honkolalaisten tuvissa ”otettiin sosiaalidemokraattinen julistus vastaan kuin uusi pelastusevankeliumi”. Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit saivat Honkolan äänestysalueella liki 70 prosenttia annetuista äänistä.

Siunattu naisasia

Ovi ylimmän yhteiskuntaluokan naisen uudenlaiseen elämään alkoi aueta, kun Annie nimimerkillä E.L. sai pieniä kertomuksia ja novelleja Hufvudstadsbladetin ja Nya Pressenin sivuille. Jälkimmäisen lehden päätoimittaja Axel Lille, jota on tituleerattu ”Suomen merkittävimmäksi sanomalehtimieheksi” tunnisti lahjakkuuden ja kehotti kolmikymppistä avustajaa matkustamaan Kööpenhaminaan ja selostamaan lehdelle nais- ja rauhanasiaa käsittelevää kongressia. Kumpikaan kongressin pääaiheista ei herättänyt selostajassa suurempaa kiinnostusta. Vielä.

Annie teki 1890-luvulla useita ulkomaanmatkoja ja loi sukulaisista, ystävistä ja lehtimaailman edustajista verkoston, joka avasi myöhemmin monia ovia mutta myös auttoi huomaamaan, että hän pystyi saamaan uusista tilanteista nopeasti kokonaiskäsityksen, josta kirjoittaa. Lille pestasikin hänet lehden vakinaiseksi avustajaksi.

Kansainvälisen naisliiton (ICW eli International Council of Women) Berliinissä 1904 pitämässä viidennessä kokouksessa 45-vuotias Annie Furuhjelm löysi elämäntehtävänsä: ”Valo, vapaus ja itsemääräämisoikeus olivat arvokas päämäärä, jolle voi uhrata voimansa”.

Naisliikkeen hän tunsi omakseen, ja sen hyväksi hän halusi työskennellä. Valmiutena hänellä oli laaja kielitaito, sitkalainen kieliarsenaali oli kasvanut vielä ranskalla ja suomella; sivistynyt koti- ja perhetausta; kokemusta erilaisista ihmisistä ja ihmisyhteisöistä; silläkin oli merkitystä, että hän oli taloudellisesti riippumaton.

1890-luvun puolivälissä äidin kuolema vapautti hänet tyttären velvollisuuksista, ja Honkolan siirtyminen samoihin aikoihin nuorimman veljen omistukseen teki hänet ”kodittomaksi” ja ohjasi pääkaupunkiin, joka tarjosi vilkasta seuraelämää ja naisasialiikkeessä haastavia hankkeita.

Edellä mainitussa Berliinin kokouksessa perustettiin Kansainvälinen Naisten Äänioikeusliitto (IWSA eli International Woman Suffrage Alliance, myöhemmin Allianssi), joka tuli toimimaan maailmanlaajuisesti naisten äänioikeuden hyväksi.

Suomen Naisyhdistyksen, Naisasialiitto Unionin ja Työläisnaisliiton historiat toteavat kaikki yhtäpitävästi, että Annie Furuhjelm aloitti Suomen naisten äänioikeustaistelun Berliinistä palattuaan ja että ”Unionista tuli johtava orgaani, kun Suomen naisten äänioikeus oli ratkaisuvaiheessaan”. ─ Allianssista tuli Annie Furuhjelmin huomattavin kansainvälinen foorumin.

Annie Furuhjelm oli Naisasialiitto Unionin äänenkannattajan Nutidin päätoimittaja 1901–1908, Unionin varapuheenjohtaja 1904–1908 ja puheenjohtaja 1908–1913. Hänen varapuheenjohtajakaudellaan Unioni liittyi IWSA:n jäseneksi, ja Unionin puheenjohtajana hänet valittiin 1909 Lontoossa järjestön kansainvälisen johtokunnan toiseksi varapuheenjohtajaksi. Tätä tehtävää hän hoiti vuoteen 1920.

Suomen Naisten Kansallisliitto (myöhempi Naisjärjestöjen Keskusliitto) perustettiin 1911, koska IWSA:n uusittujen sääntöjen mukaan eri maiden oli liityttävä järjestön jäseneksi kansallisjärjestöjensä kautta. Kansallisliiton muodostivat Naisasialiitto Unioni, Suomalainen Naisliitto ja Svenska Kvinnoförbundet, myöhemmin mukaan tuli myös Suomen Naisyhdistys. IWSA:n Tukholman kongressi 1911, Budapestin kongressi 1913 sekä järjestön ensimmäinen sodanjälkeinen kongressi 1920 Genevessä huipensivat Annie Furuhjelmin kansainvälisen uran.

Annie Furuhjelm toimi aktiivisesti myös pohjoismaisessa naisjärjestötyössä. Tanskan naisjärjestö piti 1914 Kööpenhaminassa kongressin, jossa päätettiin perustaa pohjoismaisten naisjärjestöjen yhteinen järjestö (Nordiska Kvinnosaksföreningars Samorganisation, SKS). Suomesta sen jäseniksi liittyivät Suomen Naisten Kansallisliiton jäsenjärjestöt.

Ensimmäisen maailmansodan vuoksi toiminta ei perustamisen jälkeen päässyt juuri alkua pitemmälle, ja niinpä 1916 pidettiin Tukholmassa toimintaa kokoava kongressi. Kongresseja pidettiin sitten eri pohjoismaiden pääkaupungeissa, yleensä kolmen vuoden välein, ja erityisesti perheoikeutta haluttiin yhdenmukaistaa.

Kesäkuussa 1924 pidettiin Helsingissä kolmas pohjoismainen naisasiakongressi. Sen järjestämisestä vastasi yhteistyöjärjestö Pohjoismainen Naisasiakomitea Suomessa, ja sen 16-jäsenisen pysyvän hallituksen puheenjohtaja niin kuin koko kongressin puheenjohtaja oli Annie Furuhjelm.

Olisi yksipuolista nähdä naisjärjestöt ─ niin kansalliset, kansainväliset kuin pohjoismaiset ─ vain naista koskevien uudistusten ajajina. Ei, naisjärjestöt pyrkivät kaikkinaisen vajaavaltaisuuden poistamiseen, ja nimenomaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus nähtiin rauhanomaisena keinona, jolla kaikkien kansalaisten tahto voitiin kanavoida poliittiseen päätöksentekoon. Naisasianaiset perustelivat tasa-arvoisuusvaatimustaan myös koko perheen, ei vähiten lasten, hyvinvoinnin lisääntymisellä.

Naisasialiike oli naisten politiikan koulu. Se opetti, miten verkostoidutaan, miten puhein, kirjoituksin ja kokouksin tehdään tunnetuksi omia vaatimuksia, mielipiteitä ja niiden perusteluja. Niinpä ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan 19 naisedustajasta vain kolmella ei ollut naisjärjestötaustaa!

Naispoliitikko

Annie Furuhjelm oli omien sanojensa mukaan yhdennentoista hetken työntekijä naisasian viinitarhassa eikä katsonut kuuluvansa täysin oikeaoppisiin naisasianaisiin. Hän oli lähellä ruotsalaisen ystävänsä Ellen Keyn laaja-alaista näkemystä naisvapautuksesta.

Hän oli vakuuttunut, että yhteiskunnan terve ja tasapainoinen kehitys vaati naisten itsenäistymistä, mutta hän ymmärsi, että se oli mahdollista vasta sitten, kun naiset olivat taloudellisesti ja henkisesti itsenäisiä. Yhteiskunnan velvollisuus olikin taata naisille koulutus- ja ansiomahdollisuudet ja näiden mahdollisuuksien käyttämiseksi ratkaista lasten päivähoitokysymys.

Kuitenkin näihin päämääriin tuli edetä rauhallisesti, siis evoluution eikä revoluution tietä. Hänestä kasvoikin vuosien mittaan enemmän naispoliitikko kuin naisasiapoliitikko.

Vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen löyhien poliittisten suuntausten oli perustettava puolueet, laadittava puolueohjelmat, luotava puolueorganisaatiot. Oli siis perustettava puolueet sanan nykyisessä merkityksessä. Ruotsalainen kansanpuolue perustettiin lokakuussa 1906 Axel Lillen johdolla. Annie Furuhjelmista tuli Pohjois-Pohjanmaan kansanedustajaehdokas ensimmäisen yksikamarisen vaaleihin maaliskuussa 1907.

Vaalitulos oli pettymys kaikkien puolueiden naisille. Monen tunnetun naisehdokkaan ohella Annie Furuhjelm jäi valitsematta. Hän tarttui toimeen tilanteen muuttamiseksi. Jo toukokuussa ilmestyi lehdissä vetoomuksia, joissa ruotsinkielisiä naisia kehotettiin työskentelemään Ruotsalaisen kansanpuolueen ohjelman mukaan naisten yhteiskunnallisen tietouden lisäämiseksi ja lähettämään edustajansa kesäkuussa pääkaupungissa pidettävään kokoukseen, jossa perustetaan oma järjestö.

Annie Furuhjelm avasi kokouksen puheella, jota voidaan pitää Svenska Kvinnoförbundetin peruskirjana. Kun järjestö lokakuun lopulla perustettiin, hänestä tuli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Pesti kesti kolme vuosikymmentä!

Syystä voi sanoa, että järjestö syntyi hänen aloitteestaan, kehittyi hänen työstään ja oli hänen aatteittensa mukainen. Hänen aloitteestaan syntyi myös järjestön äänenkannattaja Astra, jonka toimituskuntaan hän kuului ja jota hän sittemmin johti.

Ajatus omasta naisjärjestöstä oli sikälikin ajankohtainen, että sekä Suomalaisella että Nuorsuomalaisella puolueella oli oma naisjärjestö; joukko unionilaisia oli perustanut kesäkuun alussa 1907 nuorsuomalaiselle pohjalle Suomalaisen Naisliiton, SNL.

Annie Furuhjelm valittiin Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajaksi Uudenmaan vaalipiiristä kuusi kertaa vuosina 1914–1929, ja lisäksi hän toimi puolueensa presidentinvalitsijamiehenä 1925.

Hän käytti valtiopäivillä, jos hänen ensimmäisiä valtiopäiviään ei oteta huomioon, keskimäärin 5–10 puheenvuoroa. Puheessaan hän käytti ruotsia ja pyrki perustelemaan omia mielipiteitään kokonaisnäkemyksellä ja muiden maiden esimerkillä.

Hänet valittiin jo ensimmäisillä valtiopäivillään varsinaiseksi jäseneksi suureen valiokuntaan ja varajäseneksi lakivaliokuntaan. Myöhemmin tulivat tutuiksi mm. laki-, sivistys- ja tarkastusvaliokunnat. Hän kannatti monarkiaa, joka oli hänestä ”varmin tae hallitusvallan vahvuudesta”, vaikkei paras hallitusmuoto. Hän kannatti Ahvenanmaan itsehallintolakia, lain pohjaksi sama palkka samasta työstä –periaatetta, avioliittoa sekä aviopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteita koskevan lainsäädännön uudistamista. Lakivaliokunnan jäsenenä hänellä oli suuri vaikutus pitkälti Ruotsin esikuvan mukaan kirjoitetun uuden avioliittolain syntyyn 1929.

Vuosi 1918 kosketti Annie Furuhjelmin perhettä kipeästi. Punaiset surmasivat Toijalassa everstiluutnantti Otto Furuhjelmin ja kihlakunnantuomari Elis Furuhjelmin. Sisaruksista olivat jäljellä enää Annie sekä Mary, joka oli naimisissa majuri, vapaaherra Nils Gustaf Ehrensvärdin kanssa. Suku kuitenkin jatkui Honkolassa, sillä Elis Furuhjelmin poika Robert oli perinyt kartanon 1904 lapsettomana kuolleelta sedältään Johan Furuhjelmilta.

Annie Furuhjelm kuoli pitkään sairastettuaan 77-vuotiaana 17. heinäkuuta 1937 Hyvinkään parantolassa.

Eila syntyi 1929 vauraan talon tyttäreksi neljästä sisaruksesta toiseksi vanhimpana. Hän ei saanut nauttia perhe-elämästä kovin pitkään. Molemmat vanhemmat kuolivat tuberkuloosiin 1940-luvun vaihteessa, ja Eila sisaruksineen joutui ankarien kasvattivanhempien huostaan. Hänen nuoruuden päiväkirjoistaan voi lukea, että työvelvollisuudet olivat moninaiset. Isossa talossa oli karjaa hoidettavana, paljon huushollitöitä ja olipa vielä puhelinkeskuskin, joka vaati päivystäjän.

Perhe ja työ Kokkolassa

Aikanaan Eila ja sisarukset lähtivät vanhempiensa kotitalosta maailmalle aloittamaan tyhjästä. Eila muutti Kokkolaan. Uusi elämä Kokkolassa opetti karvaalla tavalla, mitä sinisilmäisyydestä seuraa. Naisen vapaus, vastuu ja oikeudet ovat perin toisenlaiset kuin miehen. Synkkien aikojen jälkeen Eila tapasi Niilon, jonka kanssa perusti perheen 1955, johon kuului kaksi poikaa. Elämä alkoi sujua.

Kokemuksiensa takia Eilasta tuli tasa-arvoasioiden edistäjä. Hän piti naisen aseman parantamista tärkeänä. Hän toimi tekstiili- ja vaatetusalan luottamustehtävissä, kunnallispolitiikassa ja oli Kokkolan kaupunginvaltuustossa 40 vuotta. Lautakunnat, ystävyyskaupunkitoiminta, opintopiirien vetäminen ja kaikenlaisen toiminnan järjestäminen kuuluivat elämään. Hän luki ja perehtyi asioihin. Esityslistat olivat täynnä alleviivauksia ja merkintöjä. Eila halveksi syvästi ennen kokousta salkusta otettuja, siistejä aukaisemattomia esityslistoja. Luottamustehtävät, työ ja perhe pitivät hänet kiireisenä.

Koko työuransa, liki 40 vuotta, Eila toimi tekstiili- ja vaatetusalalla prässääjänä. Tästä työstä hän jäi sairaseläkkeelle 60 vuotiaana. Sekä Eila että hänen miehensä Niilo saivat tunnustusta työstään luottamustehtävissä muun muassa Tasavallan Presidentin myöntämiä ansiomerkkejä.

Eläkeläinen Eila

Eläkkeelle jäätyään Eila ja Niilo toimivat aktiivisesti Toimitaloyhdistys ry:ssä, joka omisti Kokkolassa historiallisen Snellmankoti -nimisen kiinteistön. Kiinteistö peruskorjattiin museoviraston valvonnassa 1990-luvun alussa talkoovoimin. Niilo kantoi vastuun talkootöistä. Eila oli muonituspuolella. Kiinteistöstä tuli Eilalle eläkepäivien työpaikka. Siellä järjestettiin pitoja ja tapahtumia. ”Aitoa ruokaa”, sanoi Eila ja lisäsi vielä toisen kimpaleen voita.

Aina heikomman puolella

Eilalla oli elämässään monia asioita, joita hän halusi edistää: naisten asema, kehitysvammaisten asema, vanhusten asema. Hän oli aina heikomman puolella. Hän edusti häviäjiä, mutta edusti tinkimättä, suureen ääneen ja häpeilemättä. Eila ei ollut sovinnollinen eikä kovin yhteistyökykyinenkään, varsinkin, jos hän havaitsi, ettei vastapuoleen voinut luottaa. Hän ei ollut pelottava valtansa takia, koska sitä ei ollut, mutta sanansäilällä hän iski armotta.

Vanhassa Kokkola-lehden lehtileikkeessä toimittaja kertoo, miten valtuuston kokouksessa valtuutettu Ahonen suomii asiaa hoitanutta virkamiestä niin, että heikkopäistä hirvitti. Lautakuntatyössä Eila toimi vähiten kiitosta keräävässä sosiaali- ja terveyslautakunnassa. Päätökset olivat vaikeita, eikä hän tehnyt niitä helpoksi myöskään vastapuolelle.

Eilan motto oli, ettei hän ei luovu koskaan kahvista, tupakasta ja Nyyrikistä.

Ihmettelin kerran Eilan luona uutta, kovin hankalasti käytettävää kahvinkeitintä, ja miten anoppi on oppinut käyttämään sitä. Eila sanoi, että oppiihan sitä, koska kahvia on saatava, vaikka henki menisi.

Luottamusta vielä yli kahdeksankymppisenä

Pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen, vuonna 2009, 80-vuotiaalla Eilalla todettiin maksasyöpä. Leikkauksessa todettiin, ettei ole mitään tehtävissä. Suositeltiin kuitenkin sytostaatteja. Eila kieltäytyi kaikesta hoidosta ja sanoi käyttävänsä vain luontaistuotteita. Samalla hän ilmoitti, ettei kerran otettua työtä voi jättää kesken ja ponnisti heti muutama viikko leikkauksen jälkeen valtuuston kokoukseen ja jatkoi myös lautakuntatyötään.

Valtuustokausi loppui 2012, ja Eila oli vielä ehdokkaana vaaleissa. Keräämässä ääniä, hän sanoi. Niitä tuli vielä hämmästyttävän paljon 83 vuotiaalle. Luottamusta oli edelleen.

Joulukuussa 2013 seisoimme Eilan kanssa Kokkolan aluesairaalan huoneen ikkunan ääressä. Eila piti kaikesta kauniista, vaatteista ja kauniista esineistä. Hän katsoi hyväksyvästi sairaalahuoneiden ikkunoissa palavia kynttelikköjä ja antoi katseensa lipua yli lumisen maiseman. Siinä oli Kokkola, kaupunki, jonka hän tunsi kuin omat taskunsa. Kaupunki, joka oli merkinnyt hänelle paljon. Eila pyysi päästä lepäämään ja parin päivän kuluttua hän luovutti.

Suomen Kanttori-urkuriliiton hallitus nimesi Vuoden Kanttoriksi 2012 Lahden Salpausselän seurakunnan kanttorin, musiikin maisteri, director cantus Marjaana Turusen. Palkintoperusteissa mainitaan, että Marjaana Turunen on innostava kuoronjohtaja, joka on vetänyt mukaan seurakunnan toimintaan alati kasvavan joukon uusia kuorolaisia. Hän on systemaattisesti kehittänyt sekä gospelkuorotoimintaa että niin sanottua laulamattomien kuorotoimintaa. Marjaana Turusen kuorot ovat rikastuttaneet alueen jumalanpalveluselämää, ja ne ovat arvostettuja esiintyjiä myös seurakunnan ulkopuolella.

Marjaana Turunen (os. Hämäläinen, ent. Pokki) syntyi vuonna 1962 Sippolassa.  Marjaanan isä soitti viulua korvakuulolta, äidin isoisä lauloi hautajaisissa ja toimitti tavallaan kanttorin virkaa. Pianon Marjaana sai kahdeksanvuotiaana ja soitti haitariakin. Mummoltaan hän oppi virret ja virrat, mummo kun tykkäsi kuunnella Olavi Virtaa. Pikkutyttönä Marjaana tykästyi Beatlesiin, josta sai ensikosketuksensa rytmimusiikkiin. Marjaanan innostus kirkkomusiikkiin ja kanttorin ammattiin syntyi rippileirin jälkeen. ”Kanttori pyysi minua sijaiseksi, kun olin soittanut pianoa. Silloin pääsin käsiksi urkuihin ja innostuin kirkkomusiikista.”

Marjaana Turunen valmistui musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta vuonna 1990. Hän on työskennellyt Salpausselän seurakunnassa Lahdessa vuodesta 1992 ja johtaa Lahden Gospelkuoroa, PreGo-valmennuskuoroa ja Lahden Laulamattomien Kuoroa sekä erilaisia projektikuoroja. Turunen on toiminut myös Lahden diakoniainstituutin musiikinopettajana.

Esikuvikseen Marjaana Turunen mainitsee Kouvolan kaupunginosan Myllykosken kanttorin Eliisa Pokin ja kuoronjohdon opettaja Matti Hyökin. Oman kanttorin työnsä painopisteinä hän pitää muun muassa jumalanpalvelusten musiikin laadukasta toteuttamista eri musiikkityyleillä ja erilaisilla koneistoilla, alkuperäiseen perinteeseen pohjautuvan gospelmusiikin tunnetuksi tekemistä sekä yhteislauluiltojen järjestämistä seurakunnassa lauluperinteen ylläpitämiseksi.

Lahden Gospelkuoro tutuksi Talent Suomi -kilpailusta

Lahden Gospelkuorosta tuli kaikkien suomalaisten tuntema kuoro sen menestyttyä Talent Suomi-kilpailussa. Kyseessä ei ole mikään tähdenlento tai projekti, sillä kuoro perustettiin jo kaksikymmentäyksi vuotta aiemmin.

”Halusin alunperin kokeilla, taipuuko valkoinen ihminen tällaiseen sointiin. Johanna Boedecker perehdytti minua gospeliin ja siitä kaikki alkoi, muistelee Turunen.  Lauletaan täysillä ja hyödynnetään kaikkia mustan musiikin tehokeinoja, kuten vibraattoa. Perinteisessä kuorolaulussa pyritään yhtenäiseen sointiin, eikä joukosta erottumista katsota hyvällä. Gospelissa asiat tehdään toisin.”

Marjaana Turunen korostaa sitä, etteivät Lahden Gospelkuoron taso ja menestys ole sattumaa. Lähtökohtana oli tavallinen laulajamateriaali. Yli puolet laulajista ei osannut nuotteja ja nyt Lahden Gospelkuoro on yksi Suomen parhaista amatööri-gospelkuoroista. Se on vaatinut paljon raakaa työtä. Moni kuoro valittelee laulajapulaa, mutta gospelkuoroon on riittänyt tulijoita. 70-henkisen kuoron kaikki laulajat ovat Lahdesta tai lähikunnista.

”Kerrankin tulee positiivista mainosta kirkolle, kuorolaululle ja tylsänä pidetylle kanttorinkin ammatille”, Marjaana Turunen iloitsee.

Olen ollut usein Marjaanan johtamissa gospel-konserteissa Ristinkirkossa ja nähnyt läheltä sen riemun, mikä laulajien kasvoista ja koko olemuksesta välittyy. Se tavoittaa voimallaan myös minut ja muut kuulijat. Viimeisten sävelten jälkeen ilo räjäyttää koko kirkkosalin.

Laulamattomien kuorolaisilla piilevä halu laulaa

”Lahden Laulamattomien kuoroon on haalittu sellaisia yli 50-vuotiaita ihmisiä, joissa kytee halu laulaa, mutta jotka ovat syystä tai toisesta olleet laulamatta. Jotkut on lannistettu näissä kuuluisissa koulun yksinlaulukokeissa. Toisille on esimerkiksi kotona naurettu ja vaiennettu sitä kautta.” Kertoo Marjaana Turunen.

Turunen oli varannut Laulamattomien kuoron ensiharjoituksiin 30 tuolia. Ne loppuivat kesken, sillä paikalle tuli 120 innokasta. Turusen mukaan kuorolaiset ovat kiitollisia siitä, että saavat laulaa, vieläpä täysillä. ”Olen kaivanut heistä esiin rohkeuden laulaa. Nyt yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia kuorosta osaa laulaa ja kauniisti laulavatkin. Ihminen pystyy ihmeellisiin juttuihin, kun häntä arvostetaan ja häneen uskotaan.”

Jos kysyy Lahden laulamattomien kuoron jäseniltä, että millainen kuoronjohtaja Marjaana oikein on, ovat vastaukset toinen toistaan ylistävämpiä. Turunen lähestyy asiaa kulloinkin johdettavan kuoron kautta.

”Kun puhutaan laulamattomien kuorosta, niin jäseniä pitää arvostaa ja palvella sellaisella asenteella, että on kiitollinen jokaisesta laulajasta, joka raskaan työpäivän jälkeen tulee laulamaan. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että laulamattomien kuoron harjoituksissa ei tehtäisi lujasti töitä.”

Kuriakin tarvitaan

Lahden laulamattomien kuoron harjoituksissa Turunen laskee leikkiä ja vitsailee, mutta kieltää olevansa kuoroa johtava standup-koomikko.

”Kuorolaiset täytyy saada myös viihtymään. Loppujen lopuksi kaikki lähtee kuitenkin liikkeelle kunnioituksesta ja arvostuksesta sekä siitä, että annan oman ammattitaitoni heidän käyttöönsä. Harjoituksissa olen tiukka, ja kyllä siellä tunteetkin välillä kuohahtavat.”

Gospelkuoron kanssa Turunen on eri linjoilla, sillä kuoron jäsenet ovat pitkälle edenneitä harrastajia ja muun muassa musiikin opiskelijoita. Vaatimustaso on selvästi kovempi. Siellä jää sosiaalinen puoli vähemmälle. Turunen vaatii kuorolaisilta läsnäoloa ja kotitöiden tekemistä. Esimerkiksi laulujen sanat pitää osata ulkoa.

Turunen kertoo, että hyvän johtamisen käsitettä on pohdittu monesta näkökulmasta. Turusella on oma näkemyksensä siitä, millainen hyvä johtaja on.

”Monissa johtamiskoulutuksissa opetetaan, että johtajan pitää antaa pelkästään positiivista palautetta ja kannustusta. Minä olen sitä mieltä, että asiasta pitää voida sanoa, jos tulee sanottavaa. Huipputuloksiin pääsy edellyttää Turusen mukaan johtajalta tiukkaa otetta ja kuorolaisilta oikeaa asennetta.”

Satuhäät

Marjaana on tullut minulle tutuksi paitsi Lahden seurakuntayhtymästä myös Lahden Soroptimistiklubista aina iloisena ja auttavaisena jäsenenä, todellisena ilopillerinä.

Kun eräänä iltana vaihdoin tv-kanavaa Ylen ykköseltä kakkoselle, hämmästyin. Siellä vietettiin Marjaanan ja Matin satuhäitä ensin Hollolan kirkossa ja sittemmin Lahdessa Ravintola Lokissa Vesijärven rantamaisemissa. Sehän piti seurata alusta loppuun. Näin se rakkaustarina ohjelman mukaan meni.

Kanttori Marjaana Pokki ja alttoviulisti Matti Turunen saivat toisensa Hollolan kauniissa kirkossa lähes tarkkaan vuosi sen jälkeen, kun he tapasivat sattumalta lahtelaisessa ravintolassa. Pari tiesi toisensa musiikkipiireistä, joten keskustelu kääntyi musiikkiin.

Ensitapaamisen jälkeen kesti pari viikkoa, ennen kuin Marjaana ja Matti tapasivat samassa paikassa uudelleen. Taas sattumalta! Matti myöntää, ettei se ollut sattuma, hänellä oli aavistus, että Marjaana saattaa olla siellä. Matti soitteli, toi kukkia ja lähetteli tekstiviestejä. Marjaana sanoi jossain vaiheessa ystävilleen, että kun saa niin paljon rakkautta ja huomiota osakseen, ei voi olla rakastumatta.

Marjaanan ja Matin häät olivat musiikin täyttämät. Itse lukuisissa häissä soittaneen Marjaanan mukaan tärkeintä oli luoda musiikintäyteinen juhla. Marjaana sanoo, että usein häät ovat saman kaavan mukaan rakennettuja tapahtumia. Vieraat joutuvat odottamaan pitkiä aikoja, jolloin ei tapahdu mitään. ”Yritimme poistaa tällaiset tyhjät hetket ja luoda hauskan juhlan, jossa otetaan vieraat huomioon.

Jaakkimasta ollaan

Kun Tekla Hultin toisilla kymmenillään kävi Haminan yksityistä tyttökoulua, saman kaupungin kadettikoulun oppilaat tunsivat hänellä nimellä Savanderien loistomajakka. Nimitykseen oli hyvin luonnollinen syy. Tekla asui enonsa, kadettikoulun opettaja, kenraalimajuri Robert Savanderin perheessä ja istui usein sunnuntaisin koulukotinsa ikkunalaudalla katsellen ympyräkaupungin elämänmenoa; lie katsellut myös kadetteja. Ja hänellä oli huomiota herättävän punainen tukka!

Jos nimi on enne, niin voiko myös nimitys olla enne? Ehkä. Tosiasia nimittäin on, että Tekla Hultin on ollut monella tavalla 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen suomalaisen elämänmenon loistomajakka. Kukapa olisi arvannut, että entisen Vanhan Suomen alueelta, pääkaupungista katsoen syrjäisestä Laatokan Karjalasta nousee se nainen, joka raivaa leveästi tietä kanssasisarilleen sanomalehtimaailmassa, tieteen maailmassa, politiikan maailmassa. Lyhyesti sanoen: miesten maailmassa.

Mutta kuka oli Tekla Hultin, Suomalaisen Naisliiton perustajajäsen, sääntöjen laatija ja ensimmäinen puheenjohtaja?

Hän syntyi 1864 henkikirjoittaja Julius Hultinin ja tämän vaimon Edlan esikoisena Jaakkimassa, josta katsoen maailmankaupunki Pietari lähellä ja Karjalan pääkaupunki Viipuri vielä lähempänä. Rouva Hultin kuului ruotsalaisen isänsä ja saksalais-hollantilaista syntyperää olevan äitinsä puolelta Viipurin valistuneeseen, kansainväliseen porvaristoon, jolle myös tyttärien kouluttaminen, mihin Vanhan Suomen alue tarjosi muuta Suomea paremmat mahdollisuudet, oli luontevaa. Tekla Hultinin isä oli syntyisin Tohmajärven Hovilan kartanosta.

Tekla Hultin aloitti varsinaisen koulunkäynnin yhdeksänvuotiaana Sortavalan tyttökoulussa asuen suomenmielisyydestään tunnetun kummisetänsä, isänsä serkun, apteekkari Eerik Relanderin perheessä. Sortavalasta hän 14-vuotiaana jatkoi Haminan yksityiseen tyttökouluun ja Haminasta 17-vuotiaana luokan priimuksen todistus suosituksenaan Helsinkiin, Helsingin suomalaiseen jatko-opistoon päämääränään opettajan tutkinto. Ja opettaja hänestä tuli.

Tässä ei ollut vielä mitään kovin poikkeuksellista ns. parempain perheiden tyttärien kannalta. Samaa polkua kulkivat monet. Mutta: se oli poikkeuksellista, että hänet jo Sortavalassa tunnettiin fennomaanina, että hän Haminan kouluvuosinaan omaksui luonnontieteellisen, lähinnä darwinistisen maailmankatsomuksen, että hän vapaaehtoisesti opiskeli suomea ja ─ fennomaanisuudestaan huolimatta myös venäjää.

Lehtinainen ja tohtori

Sanotaan, että menestyvän miehen takana on nainen. Voitaneen sanoa myös toisinpäin eli menestyvän naisen takana on mies. Kun Tekla Hultin tuli Helsinkiin jatko-opistoon, hän kävi viemässä vanhempiensa tervehdyksen Mechelineille, niin kuin sukulaisten kesken tapa oli. Tästä alkoi hänen, alta kaksikymmentävuotiaan jatko-opistolaisen ja ”farbror Leon”, valtio-opin professorin, talous-, pankki ja lehtimiehen, 1800- ja1900 -lukujen vaihteen näkyvimmän suomalaisen poliitikon Leo Mechelinin ystävyys ja työtoveruus, joka kesti Mechelinin kuolemaan asti eli ensimmäisen maailmansodan kynnykselle.

Mitä ilmeisimmin Leo Mechelin sai Tekla Hultinin innostumaan lehtimaailmasta; nimittäin syksyllä 1893 Päivälehden perustaja ja päätoimittaja Eero Erkko nimitti hänet lehden ulkomaanosaston vakituiseksi toimittajaksi. Se oli rohkea teko, jota päiviteltiin erityisesti sillä taholla, jossa lehden ympärille kertynyttä nuorta joukkoa pidettiin Jumalan maailmanjärjestystä vastaan kapinoivana joukkiona ja itse lehteä Belsebubin puhetorvena.

Ulkomaanosaston toimittajan rutiininomainen työ ei sallinut omien mielipiteiden esiintuomista, mutta Tekla Hultin sisäisti lehden me-hengen. Hän osallistui ainoana naisena toimituksen klubi-iltoihin, joissa keskustelu kävi kuumana, sillä nuorsuomalaisuutta ei ollut vielä patentoitu. Kun naisystävät ihmettelivät, miten hän AINOANA NAISENA tuli toimeen MIESTEN kanssa, vastaus oli, etteivät miehet edes huomanneet hänen sukupuolensa vuoksi poikkeavan joukosta.

Opettajatutkinnon jälkeen Tekla Hultinin joutui rahoittamaan oma opiskelunsa lainoilla ja lehtityöllä. Ensin yksityisesti ylioppilaaksi, sitten politiikkaa ja taloutta koskevilla tutkimuksilla filosofian maisteriksi ja lisensiaatiksi ja siis aikana, jolloin yliopisto-opinnot olivat naisille mahdollisia vain erivapaudella eli anomalla ja saamalla vapautus sukupuolesta. Mitä ikinä se sitten tarkoittikin! Hän toimi myös Mechelinin sihteerinä, suoritti historiaan kuuluvia tutkimuksia Pietarin ja Tukholman arkistoissa sekä opiskeli vuoden kansantaloutta Pariisissa. 1896 hän sai filosofian tohtorin arvon. Ensimmäisenä naisena Suomessa.

Kaikki edellä kerrottu mahdollisti vuonna1900 Päivälehden ”hätävaran”, siis mahdollisten lakkautusten varalta perustetun hätävaran, Isänmaan Ystävän tuulisen päätoimittajan paikan. Vaikka lehti lakkasi kenraalikuvernööri Bobrikovin päätöksellä ainiaaksi jo saman vuoden lopulla, niin, niin kuin päätoimittaja kirjoitti, Mitä siitä, jos Isänmaan Ystävä kuolee, kunhan isänmaan ystävät elävät.

Poliitikko

Seuraavana vuonna, siis 1901, Tekla Hultinista tuli Tilastollisen Päätoimiston, nykyisen Tilastokeskuksen, toinen aktuaari, eikä hän enää palannut vakituisesti lehtimaailmaan. Kuitenkaan virka, josta hän pääsi eläkkeelle lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin, ei vastannut alun alkaenkaan hänen tietojaan, taitojaan ja pyrkimyksiään. Hänen oli pakko etsiä mielekästä käyttöä ylimääräiselle ajalle ja energialle.

Kun hän joskus 1880-luvulla suri, että maailmassa ei enää tapahdu mitään, että kaikki on jo tehty, niin nyt tuli aika tarkistaa tilanne. 1899 alkoi ns. ensimmäinen sortokausi. Tulivat adressit, hiljaiset mielenosoitukset ja asevelvollisuuslakot, tuli passiivinen ja vähitellen aktiivinen vastarinta, tuli herrakagaali ja sille rinnakkaisjärjestönä naiskagaali, tuli syksyn 1905 suurlakko.

Naiskagaali on ollut Tekla Hultinille järjestöistä mieluisin. ”En saata kuvitella taivaan autuuttakaan ilman naiskagaalia”, hän uskoi päiväkirjalleen ilman rienauksen häivääkään.

Suurlakko oli suomalaisille ”henkinen maanjäristys”, lainatakseni Ilmari Kiannon ilmausta. Siinä oli joukkovoimaa. Siinä oli nimenomaan työväestön ja naisten omasta voimastaan tietoiseksi tuloa. Tekla Hultinille siinä oli kansallista yksimielisyyttä, jollaista hän ei ollut kokenut koskaan aikaisemmin, aktiivisuutta ja tekemisen makua, jota hänen Pariisissa kipakoitunut jaakkimalaistemperamenttinsa oli jo kymmenen vuotta kaivannut.

Marraskuun manifesti lopetti suurlakon ja palautti Suomelle sen lailliset oikeudet. Valtiopäivät kokoontuivat laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä. Kun puoli vuotta myöhemmin, siis toukokuun lopulla 1906 säädyt päättivät korvata säätyedustuksen yleiseen ja yhtäläiseen ääni- ja vaalioikeuteen pohjautuvalla kansanedustuksella, ei yksikään ääni noussut vastustamaan naisten valtiollisia oikeuksia. Ainakaan avoimesti, on varmaan lisättävä. Tekla Hultin, joka seurasi Säätytalon lehteriltä päätöksen tekoa, tunsi, että tämä päätös oli maallisessa mielessä melkein yhtä tärkeä kuin aikoinaan kirkolliskokouksen päätös, että naisellakin on sielu.

Unionin äänioikeusjuhlassa Mechelinin tytär Cely Mechelin vakuutti, että juuri Tekla Hultinin poliittiset harrastukset ja monivuotinen kansalaistoiminta olivat eniten vaikuttaneet niihin, jotka ratkaisivat naisten poliittisten oikeuksien saannin. Tekla Hultin itse vielä paljon myöhemmin, kun jo koko elämäntyö alkoi hahmottua, piti tätä suurimpana saamanaan tunnustuksena.

Tekla Hultinin politiikan tekemisen oppipoika- ja kisällivuodet olivat ohi. Nyt oli aika astua esiin. Mutta millaisin eväin hän lähti päivänpolitiikkaan, tavoittelemaan kansanedustajan paikkaa nuorsuomalaisen puolueen ehdokkaana Viipurin itäisestä vaalipiiristä. Lyhyesti määritellen: hyvin!

Jaakkimassa hän oli ollut poikatyttö, joka pärjäsi kyllä veljiensä ja naapurin poikien kanssa; hänhän kantoi puukkoa vyössä siinä missä muutkin, kunnes isän toivomuksesta siirsi sen esiliinan taskuun. Kaikki kouluvuodet yhdeksänvuotiaasta lähtien hän asui sukulaisperheissä, mutta itse koulukäynti hänen oli hoidettava ilman vanhempien apua, vastoinkäymiset kaveripiirissä kestettävä yksin. Aikuisena Mechelin oli hänen tiennäyttäjänsä ja isällinen suojelijansa, Päivälehden nuoret miestoimittajat hänen työtovereitaan, naiskagaalissa herrakagaalin jäsenet poliittisen salaseuran veljiä.

Vuosien mittaan hänelle kehittyi ystävien, tuttavien, työ- ja opiskelutovereiden laaja ja vaikutusvaltainen verkosto. Kannattaa muistaa, että Helsinki oli 1900-luvun alkaessa vain 100 000 asukkaan kaupunki, jossa kaikki merkittävät ihmiset tunsivat tai ainakin tiesivät toisensa.

Suomalaisen Naisliiton perustaja

Maalisvaaleissa 1907 Tekla Hultinia ei valittu eduskuntaan. Kaiken kaikkiaan nuorsuomalainen puolue kärsi musertavan tappion. Sen naisehdokkaista valittiin vain Martta-järjestön aktiivit, opettajat Lucina Hagman ja Alli Nissinen. Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä valittiin ainoana naisedustajana maalaisliiton ehdokas, opettaja Hilma Räsänen, josta, niin kuin Tekla Hultin päiväkirjassaan toteaa, kukaan ei ollut kuullut yhtään mitään ennen vaaleja.

Puolueista riippumatta naiset katsoivat tuloksen tappioksi ja syyksi siihen naisten poliittisen kehittymättömyyden.

Heti kesäkuussa perustettiin Suomalainen Naisliitto. Opetusneuvos Hilja Vilkemaan mukaan huomattava syy liiton perustamiseen oli nuorsuomalaisen puolueen kahden eturivin naisen, Tekla Hultinin ja Maikki Fribergin, jääminen eduskunnan ulkopuolelle. Seuraavia vaaleja ajatellen haluttiin hyvissä ajoin ryhtyä lisäämään naisten kansalaissivistystä ja poliittista aktiivisuutta.

Koska vuoden 1907 vaaleissa ei tilastoitu erikseen mies- ja naisäänestäjiä, niin emme tiedä, kuinka passiivisia naiset olivat, jos todella olivat. Pikemminkin voi ajatella niin, että naiset eivät olleet tottuneet luottamaan naiseen. Kuinka oikeassa ”Työmies”-lehden päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen olikaan väittäessään, että jokainen pappi äänestää tuhannella akalla, kuinka oikeassa se kansannainen, joka kysyi kummissaan, miksi hänen pitäisi äänestää naista, kun miehiäkin on ehdokkaina. Naiset olivat toki toimineet kymmenin tuhansin raittiusyhdistyksissä, hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja eri naisjärjestöissä, mutta äänestääkö naista päättämään mm. valtakunnan budjetista, kun naimisissa oleva nainen ei saanut päättää edes omasta ja perheensä budjetista, siinä kysymys.

Hallitsija hajotti ensimmäisen yksikamarisen jo huhtikuussa 1908. Uusissa vaaleissa Tekla Hultin oli nuorsuomalaisen puolueen ehdokkaana Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä. Nyt hänet valittiin. Kun tieto valinnasta tuli, hän tunsi iloa vain niiden puolesta, jotka olivat työskennelleet valinnan hyväksi, ”Toista olisi ollut ensimmäisellä kerralla”, hän tunnusti päiväkirjalleen.

Pioneeri 

Tekla Hultin oli tästä eteenpäin eduskunnan jäsenenä aina vuoteen 1924, jolloin hän vetäytyi sivuun omasta tahdostaan. Vuoden 1918 valtiopäivillä hän edusti vielä nuorsuomalaista puoletta, mutta jo vuoden 1919 valtiopäivillä juuri syntynyttä kansallista kokoomusta. Jos otetaan huomioon hänen koko eduskuntauransa, niin hän kuului ensimmäisiä valtiopäiviään lukuun ottamatta koko ajan 20-30 aktiivisimman edustajan joukkoon. Politiikasta vetäytyminen ei ollutkaan niin helppoa, kuin hän aluksi luuli. Pehmeän laskun varmistamiseksi ja vieroitusoireiden lääkitsemiseksi hän toimi presidentin valitsijamiehenä 1925 ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna 1920-luvun loppupuolen.

Miksi hänestä ei tullut Suomen ensimmäistä naisministeriä? Todennäköisesti siksi, että kun Mechelin olisi voinut tasoittaa hänen tietään, yhteiskunta ei vielä ollut vielä valmis hyväksymään naisministeriä; ja kun Svinhufvud olisi voinut tasoittaa hänen tietään ja yhteiskuntakin olisi saattanut olla valmis radikaaliin ratkaisuun, hänen poliittinen aikansa oli ohi.

Tekla Hultin oli luonteeltaan pioneeri, uusien mahdollisuuksien etsijä, uusien ovien avaaja. Kun mahdollisuudet oli löydetty ja ovet avattu, alkoi pitkäjänteinen työnteko ja ainakin politiikassa kompromisseihin taipuminen. Siinä hän ei ollut omimmillaan.

Winston Churchill on sanonut jotenkin siihen tapaan, että jos nuorena emme ole liberaaleja, meillä ei ole sydäntä; ja jos vanhana emme ole konservatiiveja, meillä ei ole järkeä. Tekla Hultin oli nuorena liberaali ja vanhana konservatiivi. Siis sydän ja järki paikallaan ja siinä järjestyksessä, kuin niitä tarvittiin.

Tekla Hultin kuoli 31.3.1943, kesken jatkosotaa. Jaakkima kuului sotatoimialueeseen, mutta erikoisluvalla omaiset saivat saattaa hänen tuhkansa Hultinien sukuhautaan Jaakkiman kirkkomaahan.

Miten minusta tuli feministi

Vuosi oli 1978, opiskelin kolmatta vuotta valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingissä pääaineenani kansantalous. Minulla oli silloin jo kolme lasta ja olin 31-vuotias. Sain kotiin kirjeen, jossa kutsuttiin Unioniin johonkin keskustelutilaisuuteen. Eräs tuttavani oli saanut saman kirjeen ja keskustelimme puhelimessa, että sinne pitäisi kyllä mennä. Tuttavani ei sitten jostain syystä päässyt tulemaan, joten ajelin yksin Kirkkonummelta Helsinkiin.

Tilaisuudessa oli mielenkiintoinen keskustelu, en muista kuka alusti. Kahvijonossa takanani seisoi Riitta Auvinen, joka oli tehnyt ensimmäisiä tasa-arvoaiheisia väitöskirjoja Suomessa. Väitöskirjan nimi on Nainen miehen yhteiskunnassa. Aloitimme juttelun ja siirryimme samaan pöytään juomaan kahvia. Keskustelimme intensiivisesti, ja päätimme lähteä yhdessä elokuviin katsomaan Märta Tikkasen kirjoittamaa ja Jörn Donnerin ohjaamaa elokuvaa Miestä ei voi raiskata. Elokuva teki vaikutuksen. Ajoin Riitta Auvisen hänen kotiinsa Tapiolaan. Keskustelimme autossa vielä pitkään. Ajattelin, että jos feministit ovat näin mielenkiintoisia ihmisiä, niin haluan olla mukana.

Niinpä sitten liityin Unioniin, luultavasti 1979 alkuvuonna. Silloin oli tapana kutsua uudet jäsenet tiedotustilaisuuteen ja muodostaa heistä tiedostamisryhmiä. Ajateltiin, että naiset pienissä ryhmissä, turvallisessa seurassa ja ympäristössä kykenevät puhumaan omia kokemuksiaan naisena ja oivaltamaan vähitellen alistamisen mekanismeja. Katsottiin, että tiedostamisen kautta naiset tulevat rohkeimmiksi, kykenevät paremmin puolustamaan itseään ja tuomaan omia näkökantojaan esiin.

Naisia ei tuolloin ollut juuri johtavilla paikoilla, ja harvat naiset uskalsivat ilmaista itseään suurissa joukoissa, ottaa tai pyytää puheenvuoroja miesvaltaisissa seminaareissa tai edes työpaikan kokouksissa. Oli tärkeää saada itseluottamusta ja uskoa omiin kokemuksiin. Oli tärkeää ymmärtää, että huonosti kohtelu ei välttämättä johdu siitä, että minussa on jotain vikaa, vaan se saattaa johtua siitä, että olen nainen.

Meitä tuli viisi naista tiedostamisryhmään: Marja Nuotio, Raija Pynnönen, Merja Tirinen, Marjatta Saikkonen ja minä. Kari Mattila veti tapaamisia. Muistan, että hänellä oli aivan liian suuret samettihousut jalassa, ja hän kehotti meitä kysymään jotain. Sitten joku kysyi, mitä täällä yleensä kysytään. Kari vastasi, että riippuu ilmanpaineista.

Kari kysyi minulta, voisinko tulla Naisten päivänä auttamaan keittiöön sopan keitossa. Olin kauhuissani, enhän minä sen tähden naisliikkeeseen tullut, että alan laittaa siellä ruokaa. Sitähän jouduin tekemään kotona ihan riittämiin. Kerroin, että en halua, koska minulle on kolme lasta. Tekisin jotain muuta, mutta en keittiöhommia. Kuukauden kuluttua minua pyydettiin Naisasialiitto Unionin hallitukseen ehdolle, ja vuosikokouksessa sain riittävästi ääniä ja tulin valituksi.

Tiedostamisryhmämme toimi useita vuosia, ehkä viisi vuotta ehkä kauemminkin. Meistä, ryhmän jäsenistä, tuli ystäviä. Meillä useimmilla oli samanlainen perhetilanne, pieniä lapsia, naimisissa, taloudellisesti tiukkaa, ei vakituista työpaikkaa. Tehtiin työksemme mitä milloinkin, opiskeltiin, kirjoiteltiin juttuja lehtiin pientä korvausta vastaan. Minä otin myös kuvia ja tein välillä lyhytkestoisia toimistotöitäkin toimialapalvelun kautta. Me puhuimme paljon vaikeistakin asioista suhteesta äitiin, aviomiehiimme, rahaan, työhön jne.

Tiedostamista tapahtui koko ajan, naistietoisuus kasvoi. Samalla kasvoi rohkeus puhua julkisesti, esiintyä suurenkin yleisön edessä, antaa haastatteluja, esiintyä tv:ssä jne. Meiltä odotettiin, että tuomme mahdollisimman paljon julkisuuteen tasa-arvon puutteita, naisten ongelmia ja myös feminististä ideologiaa, ja että emme pyri samanlaisiksi miesten kanssa vaan haluamme, että erilaisuuttamme arvostetaan. Tärkeä sana oli naiserityisyys.

Unionissa ja rauhan asialla

Unionin hallituksessa työskentely oli raskasta. On vaikea ymmärtää. mistä se johtui. Johtuiko se siitä, että vallanvaihto vanhojen naisasianaisten ja nuorempien feministien välillä oli tehty vain pari vuotta aikaisemmin. Opeteltiin siis johtamaan varakasta järjestöä. Vai johtuiko se siitä, että myös poliittisten naisjärjestöjen naiset yrittivät soluttautua Unioniin. Siellä olikin paljon demarinaisia. Vai johtuiko se siitä, että ajat olivat feministien kannalta vaikeat. Kukaan ei halunnut tulla leimatuksi feministiksi, koska feministejä parjattiin milloin missäkin ja kenen tahansa suulla.

Eeva Kilpi kävi aika usein Unionissa puhumassa ja lukemassa runojaan. Kerran hän sanoi: ”Teille koittaa vaikeata ajat, mutta muistakaa, että miestä ei voi muuta kuin rakastaa.” Oltiin vähän ymmällä, että mitä hän oikein tarkoitti ja sitä kyllä pohdiskeltiin.

1980-luku alkoi todella vilkkaana feministisessä liikkeessä. Naisasialiitto Unionilla oli toimintaa Helsingin lisäksi myös Turussa, Tampereella ja Oulussa, ja jäseniä oli monessa kaupungissa. Järjestimme Turussa pohjoismaisen seminaarin, jonka nimi oli Nainen Pohjolan kulttuurissa. Seminaaria tuki Svenska Kulturfondet. Yritimme saada seminaarin nimeksi Naiskulttuuria pohjolassa, mutta se ei onnistunut, koska miespuoliset henkilöt päättivät rahasta, eivätkä he ymmärtäneet sanaa naiskulttuuri. Tästä syystä nimi jouduttiin muuttamaan.

Seminaari oli tärkeä pohjoismaisten naisten rauhanliikkeen syntymiselle. Se järjestettiin Turkuun myös siitä syystä, että Turussa oli aktiivisia feministejä ja Unionin paikallisosasto, mutta heillä ei ollut omia tiloja. Olimme kutsuneet turkulaisia päättäjiä seminaariin ja vaadimme siellä, että Turkuun saadaan Naisten talo, ja niin se saatiinkin.

Yksi seminaarin puhujista oli ruotsalainen kulttuurintutkija Maria Bergom-Larsson. Hän puheensa oli innostava ja keskittynyt maailman poliittisiin konflikteihin ja epäilyyn, kykenevätkö miehet ratkaisemaan kylmän sodan aikaisia konflikteja. Hänen mielestään naisilla oli paremmat mahdollisuudet onnistua rauhantyössä, koska olimme ulkopuolisia sodissa.

Aivan spontaanisti luennon loputtua sovimme, että järjestämme samana päivänä rauhan puolesta mielenosoituskulkueen Turussa. Niin teimme, ja melkein kaikki seminaariin osallistujat osallistuivat kulkueeseen. Tavoite oli kiinnittää ihmisten huomio kylmän sodan mahdottomuuteen. Kulkue oli hiljainen mielenosoitus. Ihmiset kulkivat kynttilät kädessä halki kauniin vanhan Turun kaupungin. Tunnelma oli koskettava. Aseita oli maailmassa niin paljon, että kaikki ihmiset olisi voitu tapaa kymmenen kertaa. Emme siis tarvinneet niin paljoa. Asiassa oli myös taloudellinen näkökulma. Aseisiin tuhlattiin rahaa hirvittäviä määriä, mutta Afrikassa ihmiset kuolivat nälkään. Tämä epäkohta tunnettiin ja se tuntui pahalta.

Pienenä yksityiskohtana seminaarista on jäänyt mieleeni yleisradion silloisen johtajan Sakari Kiurun vastaus hänelle esitettyyn kysymykseen. Kiuru oli yksi kutsutuista puhujista. Puheen jälkeisessä keskustelussa eräs nainen yleisön joukosta kysyi: ”Miksi yleisradiossa on niin vähän naisia toimittajina?” Siihen Kiuru vastasi: ”Emme tarvitse yleisradiossa naisten arkijärkeä.”

Naiset Rauhan puolesta -liike

Näin lähti liikkeelle pohjoismaisten naisten rauhanliike Naiset rauhan puolesta, Kvinnor för fred, Women for peace jne. Ensimmäinen haaste oli kerätä nimiä Pohjoismaiseen naisten rauhanadressiin, jossa vaadittiin ydinaseetonta Pohjolaa. Nimiä kerättiin puolen vuoden aikana puoli miljoonaa, ja adressi luovutettiin YK:n pääsihteerille.

Itsekin keräsin nimiä Kirkkonummen torilla ja kerran myös Helsingin kauppatorilla. Ilmoitimme lehdessä, milloin keräys on, ja monet vanhat ihmiset tulivat pitkänkin matkan päästä kirjoittamaan nimensä. Yleensä heillä oli omakohtainen kokemus sodasta, josta he halusivat kertoa. He olivat hyvin kiitollisia meille, kun olimme panneet liikkeelle tällaisen adressin.

Samanaikaisesti syntyi myös paikallisia nimenkeruulistoja tai ydinaseettoman alueen nimeämisvaatimuksia. Kirkkonummen Rauhannaiset julistivat Kirkkonummen ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Tästä sai pilapiirtäjä aineksia. Kirkkonummen Sanomissa julkaistiin kuva, jossa vanha pariskunta istui pöydän ääressä Siuntiossa ja mies sanoi vaimolleen: ”Kyllä meidän pitää nyt muuttaa Kirkkonummelle, kun se on julistettu ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi.”

Naiset rauhan puolesta liike oli suomessa kaksikielinen. Siinä toimivat sekä Unionin suomen- että ruotsinkielinen feministit. Liikkeellä on jäseniä ympäri Suomea. Kaikki eivät ole Unionin jäseniä, mutta feministejä kyllä. Kirkkonummella toimi noin kymmenen vuotta Kansalaisopiston ryhmänä Kirkkonummen rauhannaiset, joka osallistui kiinteästi Naiset rauhan puolesta toimintaan. Liike on kansainvälinen, ja suomalaiset jäsenet osallistuivat ahkerasti kansainvälisiin rauhankokouksiin.

Naisten rauhanmarssit

Naiset Rauhan puolesta -liike järjesti kolme mittavaa rauhanmarssia. Vuonna 1981 marssittiin Helsingistä Pariisiin, vuonna 1982 Tukholmasta Minskiin ja vuonna 1983 Oslosta Washingtoniin. Olin järjestämässä marssia Helsingissä, ja marssin viimeisen viikon Ranskassa yhdessä äitini ja tyttäreni kanssa. Marssi kesti seitsemän viikkoa, ja siihen yhtyi paljon paikallista väestöä. Marssien ydinjoukon muodostivat pohjoismaiset rauhan naiset Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta. Marssit oli suunnattu kylmän sodan hillitöntä asevarustelua vastaan.

Marssien järjestäminen oli naisliikkeelle melkoinen ponnistus. Ihmiset lahjoittivat rahaa marssitilille ja pidimme runsaasti lehdistötilaisuuksia. Minä otin kuvia Pariisin rauhanmarssista ja kirjoitin jutun Me Naiset lehteen. Kuviani tästä marssista julkaistiin muissakin lehdissä. Paikalla ei ollut yhtään suomalaista toimittajaa.

Toinen marssi järjestettiin Minskiin. Marssijat olivat lähteneet Tukholmasta, ja he tulivat junalla Kirkkonummelle. Kirkkonummen rauhannaiset ottivat tulijat vastaan ja järjestivät heille yöpymisen koululla. Marssijoita oli noin sata. Kun pyysimme patjoja rauhanmarssijoille Upinniemen varuskunnasta, meille sanottiin, että se ei ole mahdollista. Unionissa oli lehdistötilaisuus jostain muusta asiasta kuin rauhanmarssista. Menin sinne ja kerroin lehdistön edustajille, että armeija ei anna rauhanmarssijoille patjoja. Seuraavan päivän lehdissä oli isot otsikot asiasta, ja sen jälkeen minulle soitettiin työpaikalle pääesikunnasta korkea-arvoiselta sotaherralta, joka kysyi mitä te tarvitsette. Luettelin sitten patjat, peitot, tyynyt ja kaikki toimitettiin armeijan isoilla harmailla autoilla Kirkkonummen keskuskoulun voimistelusaliin.

Illalla pidimme pienen juhlan Kirkkonummen torilla ja puhujapönttönä toimivat kirkon rappuset. Kirkko ja armeija tulivat näin liitettyä mukaan rauhantyöhön, johon he eivät tuohon aikaan olleet ollenkaan halukkaita. Me, kirkkonummen rauhannaiset olimme pukeutuneet sinisiin puseroihin ja valkoisiin housuihin. Kaikilla oli käsivarressa sininen nauha, jossa oli valkoinen kyyhkynen. Halusimme erottua joukosta järjestäjinä. Ihmisillä oli paljon kysymyksiä koskien marssia. Järjestelyt sujuivat hyvin. Seuraavan aamuna mentiin junalla Kauniaisiin ja marssittiin Kauniaisista Helsinkiin. Sieltä marssijat jatkoivat junalla Minskiin, ja marssi jatkui Neuvostoliiton puolella.

Kolmas rauhanmarssi järjestettiin Oslosta Washingtoniin. Marssijat puhuivat kirkoissa paikallisille ihmisille asevarustelun tilanteesta ja aseistariisunnan vaatimuksista. He myös yöpyivät kirkoissa. Tässä marssissa en ollut mukana.

Kaiken kaikkiaan nämä kolme marssia saivat paljon huomiota maailman lehdistössä ja myös valtioiden päämiehet lähettivät tervehdyksiä marssijoille. Vaikka marssiessa tuntui, ettemme voi mitään tai mikään ei pysäytä asevarustelua, niin toisin kävi ja aseistariisunta alkoi muutama vuotta myöhemmin. Uskon vakaasti, että marsseillamme oli vaikutusta yleiseen mielipiteeseen ja sitä kautta aseistariisunnan alkamiseen ja kylmän sodan loppumiseen.

Marssien lisäksi Naiset rauhan puolesta vastustavat ydinvoimaa ja järjestivät kymmeniä ydinvoimanvastaisia mielenosoituksia. Niistä monet suuntautuivat Olkiluotoon, Eurajoelle ja niille teollisuustahoille, jotka kiivaimmin vaativat ydinvoiman rakentamista esimerkiksi Teollisuuden voiman pääkonttoriin. Mielikuvituksella ei ollut rajoja, kun näitä tempauksia suunniteltiin ja toteutettiin. Usein käytiin myös tapaamassa kansanedustajia ja Itkijänaiset kävivät myös puolustusministeriä tapaamassa. Ministerinä oli tuolloin Ole Norrback.

Naiset rauhan puolesta -ryhmä käytti useita eri nimiä riippuen siitä, mitä aihetta mielenosoitus koski tai minkä muotoinen se oli. Katumielenosoitukset olivat usein hyvin värikkäitä. Itkijänaiset taas pukeutuivat mustiin vaatteisiin ja suruharsoihin. Ryhmä käytti neljää eri nimeä: Naiset Rauhan puolesta, Naiset Ydinvoimaa vastaan, Isoäidit ydinvoimaa vastaan ja Itkijänaiset. Joskus kaikki nämä järjestöt allekirjoittivat jonkin vetoomuksen. Lehdet saattoivat kirjoittaa, että useat eri naisjärjestöt vaativat esimerkiksi ydinvoiman rakentamisen lopettamista jne. Tällä tavalla saimme lisättyä joukkovoiman tuntua.

Itkijänaisten käynti eduskunnassa

Itkijänaiset ovat Naiset rauhan puolesta liikkeen radikaalein muoto. Tavoitteena on, että olemme vakavia, kun esitämme vaatimuksiamme. Emme mene mukaan vastapuolen vähättelyyn, emmekä käyttäydy kilttien tyttöjen tapaan. Siis emme hymyile, emme ota vastaan tarjoiluja emmekä kohteliaisuuksia. Esitämme vaan oman asiamme. Aika usein annoimme jonkun paperin. Emme suostuneet aina puhumaan, koska siitä ei ollut juuri hyötyä. Ei aina ollut paperistakaan hyötyä, ja joskus joku yritti oikeasti itkeäkin, että meitä kuunneltaisiin.

Itkijänaisten käynti eduskunnassa sai ehkä eniten huomiota. Se oli niitä aikoja, kun ydinvoimalan rakentamista Olkiluotoon suunniteltiin. Olimme pohtineet, että mitä voisimme tehdä, että meitä kuunneltaisiin. Muistan kun sanoin, että en halua kirjoittaa yhtään paperia enää. ”Kirjoitetaan asiat vaikka kankaalle, vaikka nenäliinoihin.”

Kehittelimme ryhmässä ideaa eteenpäin ja pystytimme Helsingin keskustaan Kolmen sepän patsaan viereen teltan. Siellä pyysimme ohikulkijoita kirjoittamaan nenäliinan kokoisille kangaspaloille terveisiä kansanedustajille. Ihmiset kirjoittivat mielellään ja erittäin hyviä iskulauseita. Siinä vaiheessa emme olleet vielä päättäneet, miten kangaslaput toimitetaan kansaedustajille. Ajatus siitä, että Itkijänaiset heittävät ne Eduskunnan lehteriltä alas, tuli myöhemmin. Näin kuitenkin tehtiin.

Itse en ollut siellä mukana, koska olisin saanut potkut töistä, jos olisi tullut tietoon, että olen työaikana siellä ja kyllähän se tietoon olisi tullut. Katselin uutisista, kun Kalevi Sorsan syliin putosi lappu, jossa luki: ”Fossiilit pois etupenkiltä.” Hän todellakin istui etupenkillä. Tapaus sai paljon julkisuutta, ja eduskunnan turvallisuutta parannettiin sen jälkeen. Hyvin vähän puhuttiin siitä, miksi tempaus tehtiin eli siitä, että tavallisten ihmisten ajatuksia ei kuunneltu – ei ainakaan ydinvoimaloiden valmistelussa.

Naiset rauhan puolesta ja Itkijänaiset oikeudessa

Itkijänaiset kävivät myös ”siivoamassa” Olkiluodon ydinvoimalan alueella. Silloin annettiin ohjeita, että jos ydinvoimalasta tulee vuoto, niin lakastaan siitä kohtaa, mihin laskeuma on tullut. Niin helppoa se oli sen aikaisten vastuunkantajien mielestä. Vartija soitti poliisit paikalla. Meitä oli yli 20, emmekä mahtuneet Rauman poliisin mustaan maijaan, joten poliisi käski meidän miespuolista linja-auton kuljettajaamme ajamaan meidät Rauman poliisilaitokselle, koska meidät on pidätetty. Kuski sanoi tyynen rauhallisesti, että hän ottaa käskyjä vaan näiltä naisilta. Hän ei siis ajanut mihinkään.

Poliisit tulivat bussiin sisään ja alkoivat ottaa meiltä henkilötietoja ylös. Marketta Horn otti poliisin päästä lakin, laittoi omaan päähänsä ja huusi: ”Tiedättekö mikä on maailman pienin poliisi? Se on Kilon poliisi.” Bussissa naurettiin ja tunnelma oli hauska. Kukaan ei pelännyt mitään. Meitä ei siis voitu viedä Rauman putkaan, kun heillä ei ollut tarpeeksi autoja. Marketta kyllä ehdotti, että lähdetään kaikki juoksemaan metsään eri suuntiin. Ei pari poliisia meitä kiinni saa. Kukaan ei oikein innostunut siitä, kun oli pimeä ja kylmä syksyilma. Oltiin bussissa ja annettiin henkilötiedot poliisille ja jossain vaiheessa meidät päästettiin lähtemään kotiin pääkaupunkiseudulle ja vähän muuallekin.

Myöhemmin saimme haasteen oikeuteen. Minun haasteessani luki syynä ”rikossarja Raumalla.” Rikossarja Raumalla tarkoitti syytteitä 1) lääninhallituksen kyltin ohittaminen 2) luvaton tunkeutuminen ydinvoimalan alueelle 3) seinien töhriminen. Lääninhallituksen kyltissä luki, että ydinvoimala-alueelle meneminen kielletty.

Kopissa oli vartija, jonka ohi me kävelimme, vaikka hän kielsi. Olimme pukeutuneet vähän siivoustöihin tulevien näköiseksi. Joku varmaan sanoikin vartijalle, että tulimme siivoamaan. Töhrimisestä kukaan ei tiedä mitään. Oliko joku töhrinyt. Emme nähneet siellä mitään jälkiä eikä kukaan tunnustanut. Meitä kaikkia oli kuulusteltu omilla poliisiasemillamme, jokaista yksitellen. Kirkkonummen poliisi, joka kuulusteli minua, oli hiukan vaivautunut ja kirjoitteli ylös, kun kerroin mitä meidän mielenosoituskylteissämme luki. Näin saimme pöytäkirjoihin paljon asiaa.

Kaikki eivät kuitenkaan saaneet syytettä. Joukossamme oli kaksi vanhempaa naista Maila ja Astrid. Heille ei tullut haastetta. Ilmeisesti syntymäajasta poliisit päättelivät, että he eivät tiedä, mitä tekevät. Maila oli erittäin vihainen ja loukkaantunut, että ajateltiin hänen osallistuneen vanhuudenhöperyyttään mielenosoitukseen.

Oikeudessa meitä puolusti ilmaiseksi Esko Kivitie. Hän oli aikanaan puolustanut vihreitä, jotka kahlitsivat itsensä puihin Koijärveä puolustaessaan. Olimme jokainen kirjoittaneet oman puolustuspuheen hiukan eri näkökulmasta koskien ydinvoiman vaarallisuutta. Minun otsikkoni oli ydinvoima ja demokratia. Oikeuden käsittely kesti koko päivän. Olihan meitä yli kaksikymmentä, ja jokainen luki vuorollaan oman puolustuspuheensa, ja lisäksi oli vielä Kivitien upea puolustuspuhe. Se lähti liikkeelle noitavainoista ja päättyi nykyisiin tasa-arvo-ongelmiin. Koska oikeussalissa oli kielletty osoittamasta mieltä, olimme ommelleet puseroiden selkään kirjaimet, joista muodostui sanat: ei ydinvoimaa. Kun lähdimme pois oikeussalista odottelemaan tuomiota, käänsimme selkämme tuomareihin päin, jotta he näkivät tämän.

Lepäilimme Rauman oikeustalon käytävillä ja odottelimme tuomareiden ratkaisua. Kun ratkaisu viimein iltahämärissä tuli, se oli vapauttava. Meidät vapautettiin syytteestä, koska meidän motiivimme oli elämää suojeleva. Hieno päätös ja julkisuutta tuli. Näin saimme edes vähän mielipiteitämme julki. Ydinvoimaloiden suunnittelussa ja läpiviemisessä ei noudatettu minkäänlaista demokratiaa. Sitä valmisteltiin useita vuosia, jopa yli kymmenen vuotta suljettujen ovien takan pienessä miesten valtaeliittipiirissä. He voitelivat poliitikkoja ja odottelivat aikaa, jolloin ydinvoimaäänestys menisi eduskunnassa läpi. Vastustajien mielipiteitä ei julkaistu päivälehdissä eikä yleensä myöskään mielenosoituksista mainittu. Se aika oli kovaa taistelua poliitikkojen äänistä ja mielettömällä vuosia kestäneellä lobbauksilla ydinvoiman kannattajat vihdoin onnistuivat.

Tempauksia ja kirjoituksia

Naiset Rauhan puolesta liikkeessä erikoisen ahkeria ja luovia olivat kirjailija Anneli Pääkkönen ja eläkeläinen ja NRP:n toimistonhoitaja Maila Rantanen. Maila keksi tuutulaulun, jossa oli aseistariisuntaa ja rauhaa vaalivat sanat. Siihen tehtiin sävelkin. Tämä nauha lähetettiin silloiselle Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin vaimolle Nancy Reaganille. Tuutulaulun nimi oli Nuku rauhassa Nancy. Saimme myöhemmin Nancy Reaganilta kiitoskirjeen, jossa hän kiitteli meitä kauniista tuutulaulusta ja rohkaisi jatkamaan toimintaamme.

Kirjailija Anneli Pääkkönen on hyvä piirtämään, tekemään käsitöitä, kirjoittamaan ja myös mielettömän kekseliäs. Hän piirsi paljon kuvia tiedotteisiimme. Teki uskomattoman kauniita banderolleja, muun muassa lohikäärmebanderollin, jossa oli pääaukko kolmelle. Hän ompeli ja painatti paitoja, joita myytiin. Hän teki kortteja myyntiin, kirjoitti naisten ajatuksia niihin ja teki näyttelyn, jossa sukupuoliroolit olivat vaihtaneet paikkaa jne.

Eräs Annelin suunnittelemansa tempaus oli pukea kaikki Helsingin miespatsaat esiliinaan. Tosiasiahan on, että Helsingissä on hyvin vähän naisten patsaita. Oliko se niin, että lähes ainoa on Larin Paraske, ja hänenkin patsaansa on pienikokoinen ja jossain heinikossa. Niin sitten yöllä meni Naiset rauhan puolesta ydinjoukko vaatettamaan patsaat. Taisin olla itsekin mukana. Ihme kyllä vielä seuraavan päivänä iltapäivällä oli muun muassa kolme seppää esiliinoissa. Aika monet ehtivät nähdä nämä patsaat ennen kuin poliisit veivät esiliinat omiin varastoihinsa.

Hyvin mielenkiintoine tempaus oli myös Kansalaisten budjettiriihi Helsingissä elokuussa 1989. Hallitus valmisteli silloin budjettia, ja halusimme evästää budjetin valmistelijoita kansalaisten mielipiteillä. Meillä oli asuntoauto Kolmen sepän patsaalla Helsingissä, ja tarjosimme siinä kahvia kysyen, mitä ihmiset haluaisivat sanoa päättäjille. Kaikki puheenvuorot nauhoitettiin. Minä purin nauhat ja muokkasin puheista kirjan. Kirjan nimeksi tuli Eikö Suomessa ole köyhiä? Puheenvuoroja kansalaisten budjettiriihessä Helsingissä 21. – 24.8.1989. Nimi tuli siitä, että Harri Holkeri oli sanonut julkisuudessa, että ei Suomessa ole köyhiä. Tämä ärsytti suunnattomasti Suomen köyhää väestöä. Järkyttävää on, että tämä köyhyysraportti on erittäin ajankohtainen myös tällä hetkellä. Sekä terveydenhuollon arvostelu että rasismi näkyivät ihmisten mielipiteissä ja tietysti köyhyys. Erityisesti eläkeläiset joutuivat tinkimään ruuasta sekä määrän että laadun suhteen.

Meistä kirjoitettiin paljon lehdissä, ja me itse kirjoitimme myös lehtiin ja kirjoitimme muutaman kirjankin. Rauha on tapa elää, Naisten Rauhanpamfletti julkaistiin vuonna 1981. Siinä on eri ihmisten kirjoittamia kirjoituksia ja runoja. Samana vuonna julkaistiin naisten tekemä runokirja Haluamme elää. Seuraavana vuonna julkaistiin ja käännettiin kirja nimeltä Rauha saa alkunsa naisten mielistä. Kirjan on kirjoittanut norjalainen rauhantutkija Birgit Brock-Utne.

Lisää aatteellisia tempauksia

YK:n kansainvälisenä lasten vuonna 1998 Unionissa oli lasten vuoden työryhmä, joka ideoi julisteen YK:n haastamaan kilpailuun. Juliste oli aikaansa edellä ja herätti paljon tunteita ihmisissä. Julisteessa oli yläruumis paljaan oleva mies, jonka rinnan päällä oli alasti pieni vauva. Juliste sai kunniamaininnan ja palkinnon YK:n lasten vuoden komitealta. Valokuvan oli ottanut porilainen valokuvaaja, Unionin jäsen Suvi Raita.

Akkaväki-lehden toimitus oli hyvin aktiivinen 1980-luvulla. He järjestivät muun muassa tempauksen, joka pysäytti monet helsinkiläiset yhdeksi päiväksi. Tuolloin oli oikeudessa raiskaustapaus, josta käytiin paljon keskustelua lehdissä. Keskusteltiin, oliko nainen itse aiheuttanut raiskauksen ynnä muuta vastaava. Tuolloin raiskaajat eivät yleensä saaneet vankilatuomioita vaan ehdonalaista tai sakkoja. Feministi olivat tietysti eri mieltä. Akkaväki-lehden toimitus teki Ilta-Sanomien lööpin, ihan saman näköisen kuin oikea lööppi. Siinä luki isolla: ”Miehille ulkonaliikkumiskielto klo 21.00 jälkeen, raiskausoikeudenkäynnin tuomio.” Näitä liimattiin yöllä ympäri Helsinkiä. Taisin itsekin olla mukana. Monet naiset uskoivat, että vihdoinkin jotain järkevää. Tempaus synnytti paljon keskustelua myös siitä, pitääkö naisten pelätä kaduilla, keskustelua pelon maantieteestä.

Vierailu pornoklubi Lulussa

Eduskunnassa järjestettiin 1990-luvun lopulla seminaari prostituutiosta. Tällöin kuten myöhemminkin mielipiteet jakautuivat suhteessa prostituutioon. Seminaarissa puhuttiin seksin ostamisen kieltämisestä, mutta pro prostituution edustaja puhui prostituoitujen etujen ajamisen puolesta. Hän korosti, että prostituution harjoittaminen on naisten vapaa valinta ja että heidän pitää saada hoitaa ammattiaan vapaasti, maksaa verot ja saada työterveyshuolto. Osa naisista oli ja on edelleenkin sitä mieltä, että prostituutio ei ole vapaa valinta, vaan siihen ajaudutaan, koska ei ole muuta ammattia. Useimmiten nämä naiset tulevat köyhyyttä pakoon köyhistä maista.

Päätimme seminaarissa, että menemme seminaarin jälkeen illalla tutustumaan pornoluola Luluun, joka oli Bulevardilla aivan Naisasialiitto Unionin naapurissa. Meitä meni sinne noin 30 naista. Saattoi olla enemmänkin. Emme osanneet pelätä, vaikka olisi ehkä pitänyt. Klubi oli venäläisten omistama ja siellä esitettiin eroottista tankotanssia. Siellä oli baari, missä tarjoiltiin alkoholia, ja oli myös yksityinen strippaajan huone, jossa oli tuoli, ämpäri, paperisia käsipyyhkeitä ja pöytä, jossa strippaaja esiintyi.

Muistan, kuinka Sari Näreellä oli kirkkaan punainen puku päällä ja vaaleat hiukset, ja hän liihotteli siellä baarissa kuin kotonaan. Tuli vaikutelma, että hän on paikan emäntä. Istuimme isossa pöydässä, joimme rennosti viiniä ja katselimme ihmeissämme humalaisia miehiä, jotka notkuivat baarissa, ja sitä nuorta venäläistä naista, joka hieroi puolialastonta vartaloaan tankoon. Tunnelma oli keskuudessamme iloinen.

Kun tankotanssi loppui ja tanko jäi tyhjäksi, meni eräs nuori nainen ryhmästämme estradille ja alkoi hieroa itseään tankoa vasten. Hän halusi matkia tätä stripparia. Hänellä oli löysät verkkarit jalassa ja joku löysä t-paita päällä. Me muut nauroimme, se oli meistä hauskaa. Sitten tulivat portsarit, jotka eivät olleet normaalin portsarin näköisiä, vaan pelottavia, isoja vaarallisen näköisiä äijiä. He tarttuivat kovaotteisesti tähän tyttöön kiinni, heittivät hänet kadulle ja joku vei hänelle ulkovaatteet. Tyttö loukkaantui lievästi.

Me muut jäimme sinne vielä joksikin aikaa. Kaarina Alanen, joka oli yleisradion toimittaja, oli jättänyt nauhurin yksityiseen strippaushuoneeseen tarkoituksen tehdä ohjelma siitä, mitä siellä tapahtuu. Onneksi kukaan ei huomannut sitä, ja hän sai nauhurinsa pois sieltä ennen kuin lähdimme. Seuraavan päivänä sinne oli mennyt kaksi nuorta naista. Heitä oli pahoinpidelty eteisessä eikä oltu päästetty sisään.

Tästä seurasi oikeusjuttu. Väkivallan kohteeksi joutuneen nuoren naisen isä oli asianajaja, ja hän teki syytteen Lulua vastaan. Poliisit olivat sanoneet, että siellä oli ollut usein väkivaltaisia välikohtauksia. Minun nimeni oli seuraavan päivän Helsingin Sanomissa, missä kerrottiin tapauksesta. Muistan, että silloin oli joko äitienpäivä tai isänpäivä, koska lapset ja lapsenlapset olivat meillä syömässä. Puhelin soi. Siellä joku mafiamies uhkaili minua, että minun käy huonosti, kun olen ollut Lulussa. Lopetin puhelun kohteliaasti ja sanoin, että olemme juuri perheen kanssa syömässä, että en voi puhua enempää. Toista soittoa ei tullut.

Tein tästä tapahtumasta raportin ja lähetin sen kansanedustaja Satu Hassille. Hänen toimestaan asetettiin työryhmä tutkimaan Helsingin pornoklubeja. Seurauksena oli, että pornoklubit menettivät alkoholin anniskeluoikeudet ja ne suljettiin vähitellen yksi toisensa jälkeen Helsingistä. Kaarina joutui luovuttamaan nauhat yleisradiolle eikä niitä koskaan julkaistu. Olisivat olleet ehkä liian karmeita.

Avoin Naisten korkeakoulu

Naisasialiitto Unioni omistaa Lauttasaaressa meren rannalla upean puuhuvilan, jonka Ida Salin testamenttasi 1950-luvulla Unionille vanhojen sivistyneitten naisten virkistyspaikaksi. 1980-luvun alussa Avoin Naisten Korkeakoulu (ANK) alkoi toimia siellä. Korkeakoulun tavoitteena oli lisätä naisten tiedostamista luomalla naisille mahdollisuuden opiskella yhdessä feminismiä.

Ensimmäisenä kesänä järjestimme kaksi viikon mittaista kurssia. Niistä ilmoitettiin Unionin jäsenkirjeessä sekä Helsingin Sanomissa pienellä rivi-ilmoituksella. Kurssien nimet olivat Rakennamme tietoisuuttamme. Kursseja järjestettiin alkuvuosina vain kesäisin. Ne suunniteltiin siten, että aamupäivällä oli 1–2 tunnin mittaista luentoa keskusteluineen ja iltapäivällä näitä aiheita käsiteltiin omien kokemusten pohjalta pienissä 3–4 hengen ryhmissä. Tärkeänä ajatuksena oli itse oppiminen, toinen toisiltaan oppiminen ja kokemusten vaihto, ei niinkään uuden tiedon omaksuminen.

Kehitimme yhdessä feminististä pedagogiikkaa, koska ei ollut valmista mallia eikä oppimismenetelmää tilanteessa, jossa ihmisten piti luoda omista kokemuksistaan yleistyksiä ja teorioita. Tavoitteenamme oli, että ihmiset oppivat ja tiedostavat kokemuksia vaihtamalla. Usein alustimme itse jonkun aiheen, esimerkiksi Naisten työ ja palkat, Työ, itsetunto identiteetti, Nainen ja perhe, Naisten suhde rauhantyöhön, Naiset politiikassa, Naiset ja valta jne. Alustuksen jälkeen alkoivat keskustelut ja ryhmätyöt.

Huomasimme, että virallisen ohjelman ulkopuolella tapahtui myös oppimista ja joskus ehkä enemmänkin kuin varsinaisen koulutuspäivän aikana. Kurssilaiset asuivat Villa Salinissa, ja me kurssin vetäjät lähdimme yleensä kotiin ohjelman jälkeen. Illalla keskustelut jatkuivat kurssilaisten kesken, välillä yömyöhäänkin. Siellä myös sävellettiin ja kirjoitettiin laulun sanoja, runoja ja näytelmiä. Todella paljon tapahtui. Naisten itsetunto nousi, ja he suunnittelivat muutoksia omaan elämäänsä. Jotkut päättivät lähteä opiskelemaan, jotkut kotirouvat päättivät mennä töihin, jotkut perustivat bändin, joku halusi tehdä väitöskirjan ja liittyä puolueeseen jne.

Naistutkimusta oli tuolloin hyvin vähän. Elina Haavio- Mannila ja Marja-Liisa Anttalainen olivat niitä harvoja, jotka tekivät tasa-arvotutkimusta. Molemmat vierailivat Avoimessa Naisten korkeakoulussa luennoimassa. Muistan, kuinka Marja-Liisa Anttalainen puhui työmarkkinoiden jakautumisesta naisten töihin ja miesten töihin, ja hänen sylissään istui noin kolmevuotias tytär ihan hiljaa koko luennon ajan. Silloin ei ollut vielä päivähoitolakia. Meillä kävi luennoimassa myös ay-liikkeen naisia, niitä harvoja, joilla oli edes jonkinlainen asema ay-liikkeessä niihin aikoihin. Ritva Savtshenko oli yksi heistä.

Myös tasa-arvoasian neuvottelukunnan tutkijoita ja virkanaisia kävi meillä luennoimassa, esimerkiksi Leila Räsänen, joka alusti erittäin hienosti reproduktiosta. Kun ANK perustettiin, lähetimme avajaiskutsuja henkilöille, jotka olivat tasa-arvoasioiden kanssa tekemisissä. Leila Räsänen Tasa-arvoasian neuvottelukunnasta lähetti minulle kortin jossa luki: ”Ei teillä päätä palele.” Eikä meillä kyllä yhtään palellutkaan. Menimme opetusministeriöön selittämään näkemyksiämme eräälle avustuksista vastaavalle miespuoliselle virkamiehelle. Hän kuunteli ihmeissään ja oli ilmeisen hämmentynyt meidän innostuksestamme. Saimme avustusta opetusministeriöstä alkuvuosina useiden vuosien ajan.

Tuolloin puhuttiin paljon naisten taloudellisesta itsenäisyydestä. Pidettiin tärkeänä, että naiset käyvät työssä ja että heillä on omat rahat. Katsottiin, että kotiin jääminen lapsia hoitamaan tarkoitti usein naisille taloudellista riippuvuutta ja itsemääräämisen kaventumista. Tämä keskustelu jakoi naisia. Osa naisista ja enemmistö miehistä halusi, että naiset hoitavat kodin ja lapset, että se on naisten ensisijainen tehtävä.

Kurssitoiminta jatkui samantyylisenä 2000-luvulle saakka. Tosin työtä ei tehty enää vapaaehtoisvoimin, vaan ANK:ssa oli myös palkattua henkilökuntaa, kuten kurssisihteeri, emäntä ja siivoja, ja myös luennoitsijoille maksettiin palkkaa. Kurssien sisältö laajeni siten, että yhteiskunnallisten tiedostamiskurssien rinnalle ja tilalle tulivat itsehoitoon liittyvät kurssit, erilaiset terapiakurssit esimerkiksi feministinen radikaaliterapia ja sosiodraama, kirjoittamiskurssit, pyörän- ja autonhuoltokurssit jne. Myös työttömille naisille järjestettiin kursseja nimellä Työ, itsetunto, identiteetti.

Kuumat Aallot

Kuumat Aallot ryhmän perustamisidea syntyi sairaalassa, missä kolme naista olivat samassa huoneessa rintasyöpäleikkauksen jälkeen. Alku on kuin jännitysdraamasta. Kaarina Alanen, yleisradion toimittaja ja Naisasialiitto Unionin jäsen kuunteli yöllä musiikkikasetteja korvalapuilla pimeässä huoneessa. Sitten kuului kovaa kolinaa ja kilinää, kun kasettipino putosi lattialle. Muut naiset heräsivät, ja he alkoivat keskustella siitä, mistä heidän rintasyöpänsä mahdollisesti johtuu. Kaikki kolme naista olivat käyttäneet hormonipillereitä lähes koko ikänsä. Ensin he oivat syöneet nuorina ehkäisypillereitä. Kun kuukautiset olivat loppuneet liian aikaisin noin 40-vuotiaana, heille määrättiin hormonipillereitä menopaussin hoitoon.

Kaarina pyysi minua ryhmään mukaan, koska tarkoitus oli järjestää keskusteluja ja yleisötilaisuuksia aiheesta, ja minä olin tottunut vetämään isojakin tilaisuuksia. Näihin aikoihin 1990-luvun alussa suomalaiset lääketehtaat olivat varanneet suurten ikäluokkien naisille (vuosina 1944–47 syntyneille) hormonipillereitä syötäväksi loppuelämäksi.

Lääketehtaat odottivat suuria taloudellisia voittoja. Lääkärit oli voideltu uskomaan, että hormonien käyttö on välttämätöntä luukadon eli osteoporoosin estämiseksi. Hormoneja tuputettiin naisille kuin pastilleja. Niiden kuvattiin antavan nuoruuden takaisin, parantamaan seksiä ja silentämään ihoa, estävän virtsarakontulehdusta, veritulppaa ja luukatoa. Rintasyövän riskistä ei puhuttu mitään tai jos puhuttiin, niin riskiä vähäteltiin ja etuja korostettiin.

Kuumat Aallot ryhmällä oli selkeät tavoitteet. Halusimme osoittaa, että vaihdevuosien aikana määrätyt hormonihoidot lisäävät rintasyöpäriskiä. Ennen kuin järjestimme keskustelutilaisuuksia, käänsimme amerikkalaisen tutkimuksen rintasyövän riskeistä suomeksi ja painatimme sen. Julkaisun nimi on Hormonien käyttö ja naisten terveys – vaihtoehdot -vaarat -hyödyt. Käännöksen lääketieteellisen tarkastuksen teki lääketieteen lisensiaatti Elina Hemminki, joka oli tutkijana Stakesissa. Julkaisuvuosi oli 1991. Julkaisua myytiin 20 mk kappale ja siitä otettiin kaksi painosta. Julkaisua myivät Kuumat Aallot c/o Unioni Naisasialiitto sekä Kirjakahvila Naisten huone.

Järjestimme useita keskustelutilaisuuksia. Ensin Naisasialiitto Unionin tiloissa Bulevardilla ja myöhemmin, kun tämä tila osoittautui liian pieneksi, vuokrasimme tilan Tekniska Föreningiltä Yrjonkadulta. Tilaisuudet olivat aina tupaten täynnä. Alkuaikoina, kun tilaisuudet järjestettiin Naisasialiitto Unionissa, jouduimme hakemaan lisää tuoleja naapurissa olleesta pornoklubi Lulusta.

Aiheet olivat yleensä vaihdevuosien hormonien käyttöön liittyviä. Naisilla oli paljon kokemuksia, joita he mielellään kertoivat. Oli hyvin paljon negatiivisa kokemuksia hormonien käytöstä. Jotkut naiset olivat muuttuneet psyykeltään ylivilkkaiksi, toiset olivat masentuneet, joillekin oli tullut uusia sairauksia, joku oli menettänyt mieskaverinsa jne. Oli myös naisia, jotka olivat yli 70-vuotiaita ja jotka puolustivat hormonien syöntiä sillä, että heillä on edelleen kuukautiset ja seksielämä on hyvää. Saimme paljon kirjeitä naisilta, jotka halusivat tietoa hormonien käytöstä tai halusivat purkaa pelkojaan ja ahdistustaan hormonipillereiden tuputtamisesta tai käytöstä.

Puhujina tilaisuuksissa käytimme lääkäreitä. Olimme löytäneet Helsingistä muutaman gynekologin, jotka eivät kannattaneet hormonien käyttöä, jos ei ole mitään oireita. Oli myös vaihtoehtolääkäreitä kuten Helena Mäkelä, joka vastusti hormonien turhaa syöttämistä naisille. Meillä oli kerran oikein iso tilaisuus, jossa oli satoja kuulijoita. Olimme pyytäneet puhumaan arkkiatri Risto Pelkosen. Hän sanoi: ”Eihän naiset mihinkään rintoja tarvitse sen jälkeen, kun he ovat imettäneet.” Tämä loukkasi paikalla olleita naisia ja varsinkin niitä, joilta oli rinta leikattu pois syövän takia. Yleisö buuasi ja protestoi, keskustelu oli kiivasta puoleen ja vastaan. Lehdistö kirjoitti kiitettävästi toiminnastamme, ja meitä pyydettiin myös asiantuntijoiksi lääkäripäiville, televisio-ohjelmiin jne.

Vähitellen käsitykset hormonihoitojen vaarattomuudesta ja hyvistä vaikutuksista muuttui, ja rintasyöpäriski tunnustettiin yleisesti. Nyt hormonipillereitä ei enää tuputeta kaikille 50-vuotiaille naisille, vaan niitä annetaan ainoastaan muutamaksi vuodeksi niille, joilla on pahoja oireita kuten hikoilua. Sanotaan, että niitä ei saisi käyttää yli kahdeksaa vuotta. Jotkut lääkärit pitävät kuutta vuotta rajana. Olimme tietysti tyytyväisiä, kun saimme tavoitteemme toteutettua. Sitä varjosti kuitenkin se, että kaksi ryhmämme jäsenistä kuoli rintasyöpään. Toinen kuoli aika pian leikkauksen jälkeen ja toinen kymmenen vuotta leikkauksen jälkeen. Kummallakin oli menneisyydessä ollut useita vuosia kestänyt hormonikorvaushoito ja lisäksi vielä nuorena syödyt e-pillerit.

Itselleni kävi niin, että kun menin 50-vuotiaana gynekologille Espoossa, hän määräsi minulle hormonit. Sanoin, että minulla ei ole mitään oireita vaikka kuukautiset loppuivat. Mikään ei auttanut. Hain pillerit apteekista. Tämä tapahtui samaan aikaan kun Kuumat Aallot -ryhmä alkoi toimintansa. En sitten syönyt pillereitä, vaan laitoin ne kiertämään yleisötilaisuudessa, että ihmiset saivat tutustua niihin. Kun menin seuraavan kerran samalle gynekologille, sanoin, että en ole syönyt hormoneja enkä syö. Tämä suuttui siitä niin paljon, että laittoi lähetteen Jorvin sairaalaan kaavintaan. Tämä espoolainen gynekologi oli myös kirjoittanut mustalla tussilla isoilla kirjaimella minun hoitokorttiini: ”EI SUOSTU SYÖMÄÄN HORMONEJA.” Menin sitten Jorvin sairaalaan, kun aika tuli ja siellä minut tuki miespuolinen gynekologi, joka ihmetteli kovasti lähetettä ja näytti minulle hoitokortin. Minulle ei tehty mitään toimenpiteitä, koska ei ollut tarvetta. Tämä lääkäri kirjoitti isoilla punaisilla kirjaimilla hoitokorttiini: ”EIKÄ OLE TARVETTA”

Myöhemmin, muutaman vuoden kuluttua olin Jorvin sairaalan gynekologisella päiväosastolla. Minulta poistettiin joku pieni, vaaraton kasvain kohdusta ja leikkaava naisgynekologi näki tietysti kortistani tämän keskustelun. Kun heräsin leikkauksesta, leikkauksen tehnyt lääkäri otti minua kädestä kiinni ja sanoi: ”Hyvä, että ette ole syöneet hormoneja.

Feminististä toimintaa Naisasialiitto Unionin ulkopuolella

Feministisiä aatteita toteutettiin myös Naisasialiitto Unionin ulkopuolella. Alkoi syntyä naistutkimusta. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan työntekijät olivat läheisessä yhteistyössä Unionin aktivistien kanssa. Tämä vuorovaikutus lisäsi ja levitti feministisen liikkeen aatteita nopeasti Suomessa. Toki vastustustakin oli monenlaista, oli äänekästä ja näkyvää, oli kikkelikorttia ja feministien solvauksia ja kehotuksia pysyä kotona sukkaa kutomassa jne.

Minulle yksi hyvin tärkeistä ryhmistä oli ja on edelleenkin Kirkkonummen välitasotoimikunta. Nimi kuulostaa vähän byrokraattiselta, mutta toiminta on täysin vapaata ja byrokratiasta riippumatonta. Siis kyseessä on vapaa kansanliike. Se syntyi 1980-luvun alussa kirkkonummelaisten naispoliitikkojen ja rauhannaisten keskuudesta. Nimi välitaso tarkoitti välittämistä eri ryhmien välillä: naisten ja miesten välillä, kuntalaisten ja poliitikkojen välillä ja eri puolueiden välillä.

Yksi keskeinen tavoite alkuvaiheessa oli kehittää poliittiset rajat ylittävää naisten toimintaa. Sitä myös syntyi. Parhaiten se näkyi vanhojen rakennusten suojeluna. Saimme suojeltua kaksi vanhaa puutaloa Kirkkonummen keskustasta torin laidalta. Nämä talot olivat jo purku-uhan alla ja saimme suojeltua myös kolmannen puutalon, joka oli nuorison käytössä. Otimme myös kantaa moniin päätöksiin. Järjestimme usean vuoden ajan keskustelutilaisuuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä Kirkkonummen kirjastossa Kansalaisopiston tuella jne.

Ehkä merkittävintä tässä toiminnassa oli yhteistyö Viron Polvan naisliikkeen kanssa. Se alkoi jo Neuvostoliiton aikana, jatkui Viron itsenäistymisen ajan ja jatkuu vieläkin. Kesällä 2012 vietimme Helsingissä Villa Salinissa juhlaseminaaria Viron naisten 20-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Alkuvuosina saimme opetusministeriöstä tukea yhteisten seminaarien järjestämisessä. Seminaarit kulkivat usein nimellä Naiset ja talous. Tämä johtui Viron itsenäistymisen alkuaikojen huonosta taloudellisesta tilanteesta. Me järjestimme seminaarien yhteydessä heille mahdollisuuksia myydä tuotteitaan, ja järjestimme myös heidän hurmaavalle naisbändilleen keikkoja Suomessa muun muassa Espan lavalle.

Samanaikaisesti, kun olin aktiivinen feministi Naisasialiitto Unionissa, työskentelin Espoon kaupungin tasa-arvosihteerinä. Olin ensimmäinen kunnallinen tasa-arvosihteeri. Espoossa oli poliittisesti valittu tasa-arvotoimikunta, jonka sihteerinä siis työskentelin. Teimme yhdessä suunnitelmat tasa-arvon edistämisestä. Minulle työ oli osa feminismiä. En antanut byrokratian paljoakaan rajoittaa toimintaani. Sain työskennellä täysin vapaasti.

Alkuvuosina teimme tutkimusta, koska faktojen avulla oli helpompi saada muutoksia aikaan. Tein kolme tutkimusta. Espoolainen luottamushenkilö (1984) tutkimuksessa tarkasteltiin luottamustehtävien jakaantumista naisten ja miesten kesken ja sitä, minkälaisissa luottamustehtävissä he olivat. Seuraavassa,  Nainen ja Mies, Apulaisesta Johtajaan, selvitys Espoon kaupungin henkilöstöstä (1986) tarkasteltiin palkkojen jakaantumista naisten ja miesten kesken ja selvitettiin naisten ja miesten nimikkeitä ja tehtävien eriytymistä naisten töihin ja miesten töihin. Työnarvioinnin kehittäminen Espoossa -tutkimusraportti julkaistiin 1994. Siinä kuvattiin työn vaativuuden arvioinnin prosessi, menetelmä ja tulokset. Tavoitteena oli tämän avulla saada palkkaeroja naisten ja miesten välillä pienenemään. Käytännössä tämä ei onnistunut.

Lähdin sitten pois Espoosta ja perustin konsulttiyrityksen, joka teki työn vaativuuden arviointia ja määritteli uudet palkat sekä naisille että miehille. Asiakkaina olivat julkisen sektorin työpaikat. Tässä työssä sain jonkun verran pienennettyä palkkaeroja.

Olin vuosina 2010–2012 Naisasialiitto Unionin hallituksessa ja sen jälkeen olen ollut Kari Mattila säätiön hallituksessa, jossa olen edelleenkin. Naisasialiitto Unionin vuosikokouksessa 2013 äänestettiin niin sanottujen luonnollisten henkilöiden ottamista Unionin jäseniksi. 1970-luvulta lähtien jäseniksi on otettu vain naisia. Henkilöt, jotka ajavat tätä muutosta, eivät välttämättä halua miehiä Unionin jäseniksi. He haluavat, että jäsenten sukupuolta ei tarvitse määritellä.

Tässä on varmasti olemassa epäkohta, jos ihmisen sukupuoli määritellään jo synnytyssairaalassa ja ehdotetaan korvaavia leikkauksia, vaikka sukupuoli ei olisi vielä varma eikä sitä pystyttäisi määrittelemään. Myöhemmin ihminen itse saattaakin tuntea olevansa toista sukupuolta tai ei tunnista olevansa erityisesti kumpaakaan. Tarvitaan siis kolmas sukupuoli. En tiedä kuinka paljon tähän asiaan voidaan vaikuttaa Naisasialiitto Unionin jäsenäänestyksellä.

Naiset rauhan puolesta -liike on ollut koko feministisen kauteni perusryhmäni ja on edelleenkin. Enää en voi osallistua kokouksiin, koska asun nykyään toisella paikkakunnalla. Piti muuttaa Poriin, kun äitini sairastui muistisairauteen ja hoito palvelukodissa oli huonoa. Häntä hoidettiin väkisin, niin että käsivarret olivat koko ajan mustelmilla. Suihkuun vietiin vasta rauhoittavan lääkkeen jälkeen. Terveysviraston johtava lääkäri oli kirjoittanut rauhoittavan lääkkeen reseptin, jossa luki: ”Annetaan tarvittaessa”. Eli kuka tahansa hoitohenkilökunnasta saattoi antaa rauhoittavan pillerin milloin vaan. Usein kävikin niin, että useampi hoitaja oli antanut pillerin samana päivänä, ja äitini saattoi nukkua ja torkkua kolme päivää peräkkäin.

Otin valokuvat äitini käsivarsista ja suurensin sen. Lähetin kirjeen Vanhusten hoidon johdolle ja kyseessä olevan palvelukodin johtajalle. Pyysin että väkivaltainen hoitaminen loppuisi. Pyysin myös erottamaan väkivallantekijät vanhustenhoidosta. Tämän jälkeen minut pyydettiin keskusteluun, ja siinä huomasin, että hoitohenkilökunta ei erota väkivaltaa hoitamisesta. He eivät ymmärtäneet, mitä voisi olla väkivallaton vanhusten hoito. He sanoivat: ”Sellaista ei ole olemassakaan.” ”Kyllä työtä ja taistelua riittää”, ajattelin.

Isoäitini oli meille kaikille sukulaisille Mamma, muille Kronqvistin Mamma. Mammasta tuli mamma, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi: hän ei halunnut itseään kutsuttavan mummuksi, sillä hänen kuopuksensa Veli Allan oli syntynyt 1954, vuotta ennen ensimmäistä lastenlastaan.

Koulu on laiskojen laitos

Vieno Rantakrans kasvoi isänsä Iisakin (Isak Juhonpoika 26.11.1875–9.6.1943) kodissa Ylitornion Aittamaan kylässä. Äiti oli Maria Johanna, sukuaan Rovanperä (17.12.1875–30.3.1916) kuoli Vienon ollessa vasta yhdeksän vuotta vanha. Perheessä oli kuusi lasta: Hannes, Väinö, Helmi, Vieno, Veera ja Vilma. Väinö asui Aittamaanpäässä, Hanneksen tiedettiin menneen Venäjälle, Helmi ja Vilma asuivat ja kuolivat Ruotsissa, lähellä Suomen rajaa. Veera kuoli 12-vuotiaana.

Iisak Rantakrans avioitui uudelleen Sofia Johanna Kransin (1875-1957) kanssa. Vieno joutui jo 12-vuotiaana lähtemään vieraan palvelukseen ja vastaamaan yksin toimeentulostaan. Hän oli ainoa Iisakin lapsi, joka ei ole käynyt päivääkään koulua, ei edes kiertokoulua. Isä-Iisakki piti koulua laiskojen laitoksena. Iisakki oli sanonut, että Vieno oppii lukemaan ilman koulua ja niin oppi! Mamma opetteli lukemaan ja kirjoittamaan muun muassa tätiensä Amerikasta lähettämien kirjeiden kautta. Hän opetteli ompelutaidon, jonka avulla hän ratkaisevasti levensi perheensä leipää, mutta toi meille lastenlapsille myös paljon iloa ja kauneutta.

Tännekö minut toit?

Vieno tapasi Hjalmarin ensi kerran Tengeliössä Korven talossa vuonna 1929. Voi uskoa, että Haapajärveltä tullut kirvesmies ja kirkonrakentaja rakastui tummasilmäiseen pieneen 23-vuotiaaseen kaunottareen. Vieno avioitui Hjalmar Nikolai Kronqvistin kanssa vuonna 1930, ja heille syntyi 13 lasta, joista 11 saavutti aikuisiän. Avioliiton solmimisen jälkeen Kronqvistit muuttivat muutamaksi vuodeksi Muonioon. Hjalmar työskenteli kirvesmiehenä rakennuksilla ja oli rakentamassa muun muassa Pallas-hotellia. Mamma ompeli ja hoiti lapsia. Vanhin lapsi Veikko Antero syntyi 1930, äitini Aila Annikki 1932 ja Aarre Hjalmar 1934.

Vieno ja Hjalmar elivät vaatimattomasti ja säästäväisesti saaden rahaa myös säästöön. He huusivat syyskuussa 1933 Kuivakankaan kylän Aittamaanpään tilan pakkohuutokaupassa Suomen valtiolta 10 000 markalla. Tilaan kuului talo ja noin hehtaari maata. Aittamaahan he muuttivat syksyllä 1934. Mamma ei olisi halunnut palata Aittamaahan, siellä nimittäin asui hänen äitipuolensa Isä-Iisakin kanssa.

Tilukset laajenivat ostojen kautta myöhemmin niin, että peltoa oli noin seitsemän hehtaaria ja metsää muutama kymmen hehtaaria. Koska tila sijaitsi Aittamaan kylän päässä, sitä on aina kutsuttu Aittamaanpääksi. Tai oikeastaan Aittamanpääksi. Taisin olla jo aika iso tyttö, kun minulle selvisi, että kylän nimi on Aittamaa, eikä Aittamanpää. Ihmettelin ääneen, että Maan pää, miten hienoa.

Elantoa ruokkomiehistä

Vieno Kronqvistilla oli ”ruokkomiehiä” eli hän ruokki 5-10 kanavankaivajamiestä (miehiä, jotka olivat rakentamassa kanavaa voimalaitosta varten) sekä savottamiehiä päivittäin. Usko Nyström oli heistä ”kuuluisin”, asuihan hän Kronqvisteilla yläkerran kamarissa ns. Uskonkamarissa kahdeksan vuotta. Tätini Marjatta Kouri (s. Kronqvist) sanoi, että Usko oli niin viisas, että oli hullu. Usko oli laajasti sivistynyt kansanmies, joka luki paljon. Hän kirjoitti kaikki Kronqvistin lasten esitelmät, olipa kyse sitten Aleksis Kivestä tai kirkkohistoriasta.

Vieno Kronqvistin päiväohjelma on voinut olla seuraavan lainen:

-Savottaporukan/kanavankaivajien aamuateria, 5-10 miestä

– navetan aamutoimet (viisi lehmää ja paljon nuorta karjaa)

-lasten aamuruokailu sekä kouluun lähettäminen

– talon siivoukset ja järjestelyt

-päiväruuan tekeminen kotona oleville

-leipominen

-iltaruokailu sekä omalle perheelle että savottamiehille

– perheen iltatoimet

– ompelu, vaatteiden parsiminen ja paikkaus.

Sota, josta ei puhuttu

Hjalmar Kronqvist haavoittui sodassa kaksi kertaa. Kuula lävisti hänen nenänsä. Siitä ei jäänyt näkyviä vammoja. Pahempi loukkaantuminen oli, kun räjähtävä luoti osui hänen vasempaan ranteeseensa. Jatkosotaan hänen ei enää tarvinnut osallistua. Lapsiakin oli jo kuusi. Hjalmar siirtyi Tullihallituksen palvelukseen.

Muistan, että lapsena tuijotin ihmetellen papan vasenta jäykkää rannetta, kun hän soitti pianoa ja veisasi virsiä koraalikirjasta. Tiesin, että käsi liittyi hirveällä tavalla sotaan, josta ei puhuttu.

Puoliso oli jo kirvesmieskautenaan ollut töidensä takia usein viikkokausiakin pois kotoaan, jolloin perhe ja talous oli täysin Mamman harteilla. Viimeistään sodan aikana Mammasta alkoi vähitellen tulla matriarkka, perheen pää ja johtaja. Sen aseman hän säilytti suvussa kuolemaansa asti.

Uskonkamarista uskon kammareihin ja seurapenkkiin

Mamma oli säännöllisesti Rauhan Sanan juhannusviikon suurseurojen pääemäntä Ylitornion kirkonmäellä. Muistan itsekin istuneeni seurapenkissä pikkutyttönä Ylitornion kirkon pihamaalla. En muista saarnoja enkä mitään ahdistavaa, jota koin esimerkiksi vierailtuani Suviseuroilla. Ehkä me lapset juoksentelimme kirkonmäellä ja välillä levähdimme seurapenkeillä. Ehkä siellä oli sama tunnelma, kuin Mamman oma uskokin oli: valoisaa kristillisyyttä.

Mamma kuului Sotainvalidien Veljesliiton Ylitornion osaston naisjaostoon, toimien pitkään sen puheenjohtajana ja aktiivisena jäsenenä. Hjalmar toimi vuosikaudet Sotainvalidien Veljesliiton Ylitornion osaston puheenjohtajana ja Mamma huolehti pääasiallisesti osaston kokoukset, myyjäiset ja juhlien järjestämisen.

Vieno Kronqvist palkittiin toukokuussa 1970 Presidentin linnassa Äitienpäivän Suomen Valkoisen Ruusun 1 luokan mitalilla kultaristein.

Muistelen Mammaa

Kun nyt itsekin aikuisena naisena mietin Mammaa, suljen hetkeksi silmäni ja näen edessäni hänen kauniit kätensä. Loppuelämänsä aikana niissä oli paljon komeita sormuksia, kynnet olivat kauniin ovaalin muotoiset. Mutta ennen kaikkea niillä oltiin tehty paljon. Aika muutti käsien ihon hienoksi laskeutuvaksi silkiksi, mutta kova työ ei ollut tuonut niihin kyhmyjä ja naarmuja, vaikka pyykkiä oli jäisissä vesissä huuhdeltu, taikinat alustettu käsin ja karja ruokittu.

Kun pidän edelleen silmiäni kiinni, muistan vikkelät sormet, joilla hän pyöräytti joka päiväisen nutturansa. Ensin pitkä letti ja siitä suitsait nuttura, joka sidottiin vahvoilla soljilla. Sellaisia en ole nähnyt koskaan kenenkään muun käyttävän. Yöksi nuo pikimustat hiukset letitettiin. Hiusten laitto oli aamuun ja iltaan liittyvä rituaali. Muistelen, että Mamma haaveili joskus lyhkäisistä hiuksista, permanentista, ”kestoista” kuten hän sanoi.

Noilla käsillään Mamma leipoi paljon. Oli anismunkit, joita ei kieritetty sokerissa, leetaa, pitkoja siis, jotka paistettiin aika kuumassa leivinuunissa, ne olivat päältä tummia ja sisältä vähän raakoja. Se oli ehdoton ominaisuus, joka liittyi vain mamman pullaan.

Rieskat, tietenkin rieskat! Niitä paistettiin Aittamaanpään leivinuunissa, samoin kuin puolipaksua, fenkolilla maustettua leipää. Ja uunituoretta leipää sai syödä niin paljon kuin jaksoi, voi suli leivän päälle ja valui suupielistä vaatteille. Kun Maija-Liisa, Mamman tytär, tiedusteli Mamman ollessa jo ehtoopuolella rieskareseptiä, se oli yksinkertainen ja helppo: teelusikka suolaa leipää kohti. Ohrajauhot ja vesihän olivat itsestään selviä, samoin niiden suhteet.

Pistelevätkö nuppineulat?

Tärkein Mamman käsillä tekemä asia oli kuitenkin ompelu. Meidän perheen tytöille, siis Ailan lapsille, hän ompeli kaikki juhlaleningit, takkeja ja muuta. Tweedhaalarin muistan erityisen hyvin 1970-luvun alkupuolelta. Tunsin olevani huippumuodikas niissä.

Vaatteiden sovitukseen liittyi aina tärkeä kysymys: pistelevätkö nuppineulat? Mamma ei näet koskaan harsinut mitään. Hän piirsi itse kaavat, voipaperiin tai joskus sanomalehteen, sitten kangas leikattiin ja nuppineuloilla alustavasti kasaan ja Husqvarna hurisemaan. Muistan ihanat tummansiniset ja turkoosit samettikankaat. Anteron tytöillä taisivat olla punaisesta sametista ommellut juhlaleningit. Ja kaikilla valkoiset pitsikaulukset.

Ajatella, että te saatte itse päättää

Mamma synnytti 13 lasta sekä koki useita keskenmenoja. Muistan kun Mamma tiedusteli minulta, aionko tehdä enemmän lapsia, kuin nämä kaksi säyseää tytärtä. Sanoin että en. Hän sanoi, että on hienoa, kun voi itse päättää lapsiluvun. Tuskinpa hyvän Jumalan tahto on se, että nainen uupuu lapsivuoteelle. Kyllä se on ihmisen sanomaa. Kotiliedessä (25.9.1970) hän toteaa: ”Kyllä minun täytyy sanoa, että jos vaimon osaksi tulee vain raskaudesta toiseen laahautuminen, puulta maistuu sellainen elämä. Näissä asioissa tarvitaan valistusta.”

Sitten hänestä tuli markiisitar

Kun elämään on liittynyt ankara lapsuus, köyhyys, työtä, työtä ja työtä, sotia, suuri perhe, huolta ja murhetta mm. kohtusyöpä, voisi ajatella, että ihminen katkeroituu. Mutta ei Mamma. Hän muutti perheineen Ylitornion kirkonkylään, myöhemmin miehensä kanssa Tornioon. Aittamaanpää on säilynyt suvun kesäpaikkana.

Nyt oli aikaa ja rahaa. Hän nautti kauniista vaatteista, koruista, naistenlehdistä, sanomalehdistä erityisesti. Hän osasi sitaista silkkihuivit tyylikkäästi, kiinnitti rintakorunsa leninkeihin, rakasti sormuksia. Leskeksi jäätyään ja asuttuaan jo vanhainkodissa hän valitsi illalla valmiiksi korut, jotka hän laittoi aamiaiselle. Voin uskoa, että leskipapat vanhainkodissa katsoivat ja ihmettelivät: kuka tuo markiisitar on?

Vieno ja Hjalmarin lapsia on elossa 10, lastenlapsia, meitä serkuksia on 33, lastenlastenlapsia 54 ja lastenlastenlastenlapsia on 10.

Hilja Aaltonen teki 60 vuotta kestävän uran evankelistana. Hän oli myös suuri julistaja, Jumalan pappi, kirjailija ja avarasydäminen sielunhoitaja sekä yli 20 teosta kirjoittanut runoilija ja kirjailija. Hilja Lehtonen syntyi 1907 uskovaan kotiin Multian Kourumäellä. Hän haaveili opettajan tai näyttelijän ammatista ja opiskelupaikkakin oli valmiina Helsingissä. Evankelistan kutsu kypsyi piian tehtävissä Keuruulla, ja kesällä 1930 Hilja jätti uransa nuorisoseuraliitossa tultuaan uskoon Eeli ja William Jokisen kokouksissa vapaakirkollisten järjestämillä kesäjuhlilla.  Tuolloin hän syntyi Jumalan lapseksi.

Muutama vuosi myöhemmin, 27-vuotiaana, Hilja Lehtonen ryhtyi kiertäväksi evankelistaksi ja tapasi ensimmäisellä kokouspaikkakunnalla Virroilla Efraim Aaltosen, joka hänkin oli Vapaakirkon työntekijä. He avioituivat vuonna 1938. Kun evankelistan kutsu vahvistui, Hilja Aaltonen ei pyrkinyt puhumaan suurille juhlille. Hän viihtyi korpikylien tupaseuroissa, niissä pyhäköissä, joissa tavallinen suomalainen kohtasi Jumalansa. Näissä metsäkirkoissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka oli ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen. Noin puolitoista vuotta Aaltosten häiden jälkeen syttyi sota ja miehet kutsuttiin rintamalle.

Talvi- ja jatkosodan välissä syntyi Jorma-poika. Hilja Aaltonen kertoi Samuli Pörstin 2001 tekemässä haastattelussa: “Palvelin kansaa lottana sodan tuntumassa. Vein kodista kotiin sanomaa kaatuneista ja pidin kädestä kiinni onnettomia. Toisessa kohdassa syvät kärsimysten ajat rakensi ja sitoi, toisessa kohdassa murskasi kaiken, niin etteivät ihmiset enää kyenneet normaaliin elämään. Se on lyönyt vammat minunkin sieluuni ja ollut kaikupohja tähän työhön, jonka Jumala on minut pannut.”

Jatkosodan alkaessa Hilja Aaltonen jäi vastasyntyneen Jorma-pojan kanssa pieneen, rauhan aikana rakennettuun saunakamariin Kihniölle. Keskellä omaa, jokapäiväistä ahdistusta mökissä alkoi käydä myös kaatuneiden äitejä ja vaimoja. Hän itki näiden rikkiraastettujen naisten kanssa monta itkua. Tuona aikana laskettiin perustaa sille sielunhoitajan tehtävälle, joka on jatkunut siitä lähtien osana hänen päivittäistä elämäänsä. “Olen joutunut sen oikein tenttimään Jumalan edessä, että veri puhdistaa kaikista synneistä. Kuullessani monia hirvittäviä asioita, on täytynyt sanoa, että tuostakin synnistä. Mitään ei jää, kun veri on puhunut. Tämän päivän ihminen lähtee satojen kilometrien päästä ajamaan tätä lähdettä kohti, mistä on kuulunut Golgatan ääni. Voi että meidän papit ymmärtäisivät tämän…

Pienen ja ison seurakunnan paimen, että kun se menee saarnapaikalle, se menee tämän painon alta, ja se on kysynyt Jumalalta, mitä minä saan puhua. Että se on Pyhä Henki, joka on valmistanut sanoman. Minua pelottaa se, täytyykö meidän kokea jälleen hyvin vaikea aika. Meillä on liian hyvät ulkonaiset olosuhteet. Sotien aikana kuolema astui joka päivä kynnyksen yli. Me elimme sen väkevän käden alla ja se ajoi meitä hätämme kanssa Jumalan eteen”, Aaltonen kertoi haastattelussa.

Hilja Aaltonen työskenteli myös Seinäjoen, Ikaalisten, Kauhavan ja Lapuan vapaaseurakuntien työntekijänä. Jo varhain hänen puheitaan, saarnojaan ja runojaan alettiin julkaista kirjoina, useimmat Päivä Osakeyhtiön kustantamina. Ensimmäisen runokokoelmansa Sydämeni ääni hän julkaisi 50-vuotiaana vuonna 1957. Hänen tuotantonsa sisältää 21 kirjaa, joista monesta on otettu useita uusintapainoksia. Hilja Aaltonen kertoi 2001 odottamastaan herätyksen ajasta näin: “Tänä päivänä sanotaan, ettei nykyajan ihminen ymmärrä vanhanaikaista sanomaa. Voi olla, että nykyajan ihminen ei ymmärrä, mutta nykyajan ihmisen sydän ymmärtää ja maistaa, missä on Golgatan leipä. Minä odotan nyt sellaista vanhanaikaista herätystä. Minulle on näytetty kaksi miestä – en ole nähnyt kasvoja, vaan niskat – jotka Jumala ottaa huutavan ääneksi Suomessa. Se on ihana aika, ei pitkä mutta väkevä ja raitis. Odotan, että se alkaa armolahjojen kentästä. Ei hurmosliikkeenä, vaan hiljaisena ja jykevänä, Jumalan sanan mukaisena. Sairas paranee kesken evankeliumin saarnan pyhässä vakavuudessa ja me näemme ihmeitä. Odotan, että se alkaa kirkon, kansanlähetyksen piiristä. Silloin olisi se väärän pelko pois ja ihmiset uskaltaisivat tulla. Kun siellä alkaa elävä evankeliumi kuulua ja kaikua, se kokoaa koko Jumalan lauman. Ei siinä elävässä uskossa ole minkään kirkon leimaa, Golgatan leima vaan.”

Hilja Aaltonen eli 31 vuotta naimattomana, 28 vuotta Efraim Aaltosen kanssa ja vuodesta 1976 vielä 37 vuotta leskenä. Viimeiset vuotensa hän asui Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa. Aluksi hän suri palvelutyönsä päättymistä, mutta sanoi myöhemmin olevansa kiitollinen Jumalan järjestelyistä: ihmisten oli helppo tulla hänen luokseen vanhainkotiin. Hän kertoi laulaja Nina Åströmille vuonna 2011 ottavansa vastaan tavallisesti noin kymmenen ihmistä päivässä. “Työssä saan olla mukana joka päivä. Ei ole tunnetta, että olisin joutilas. Aika kuluu; aina on ilta. Nyt ihan näinä aikoina omassa sydämessäni ajattelen, että Jumala on lohdutuksen Jumala. Saarnatuoleista pitäisi heijastua tämä puoli Jumalasta. Kun on särkynyt ja lohdutusta vailla, tukkeutunut ihminen sirpaleidensa keskellä, niin oven tulisi olla auki ja kynnyksen matala. Armon evankeliumia tulisi julistaa kaikissa kirkoissa. Elämä on kovaa ja armotonta. Ihmissuhteet ovat kaukaisia. Ihminen on yksin. Kunpa saarnaaja pystyisi muotoilemaan sanansa niin, että se koskettaisi tällaista kuulijaa.”

Hilja Aaltosen runoista on tehty myös musiikkia ja ehkä tunnetuin on Jukka Leppilammen versioima Kysytkö palvelushintaa. Viimeisimmät levyt ovat Avoin taivas ja Minun aarteeni – Lauluja Hilja Aaltosen sydämeltä. Ne sisältävät Aaltosen runoutta Hannu Huhtalan uudelleen riimittämänä ja säveltämänä sekä Nina Åströmin tulkitsemana. Åström teki sävelet kahteen lauluun. Kokonaisuudessa oli mukana neljäskin merkittävä tekijä, Markus Vainiomäki, joka on sovittanut kappaleet ja räätälöinyt ne lopullisiin muotoihinsa. Levyjen kansiteksteissä kerrotaan, miten Hannu Huhtala tapasi runoilijan vanhainkodissa, esitti uudelleenriimitetyt laulut ja kysyi lupaa julkaista ne. Hilja Aaltonen oli kiitollinen ja liikuttunut. ”Kun nämä laulut julkaisette, en ole enää täällä.” Avoimen taivaan Aaltonen todennäköisesti ehti kuulla, koska se ilmestyi 2012. Tekstit ovat rohkaisevia: kuin lukisi ja kuuntelisi psalmeja. Tässä on käteni Vaikka en tänään ymmärrä vielä jokaista askelta Jumalan tiellä, ei se tee turhaksi reittiä tätä. Hoitoaan vaille koskaan ei jätä. Siksipä lapsen tavalla sanon: tässä on käteni, apuas anon. Vaikka ei silmäni kauaksi yllä, se mitä näen, riittää kyllä. Taivas on määrännyt ajat ja tieni, Omille harteille vastuu jää pieni. Kuninkaallista arvoa kannan, Pelkoni, huoleni Herralle annan. Isäni, valtias Taivaan ja maan, Hänkö ei pystyisi huolehtimaan? Hilja Aaltonen

Vuosi 1952 oli monella tapaa merkittävä meille suomalaisille. Myös minulle. Olin silloin kymmenvuotias ja aloittanut juuri opintieni Lappeenrannan tyttölyseossa.

Elettiin vielä elintarvikesäännöstelyn aikaa. Kahvikulta ja leivokset olivat kortilla. Tutustuttiin Coca-Colaan ja purukumiin. Suomi oli etsimässä edellisellä vuosikymmenellä päättyneen sodan jälkeen valoisampaa tietä.

Vuonna 1952 Helsingissä vietettiin olympialaisia, Suomi lähetti Neuvostoliittoon viimeisen sotakorvausjunan ja Muhoksen tyttö Armi Kuusela valittiin ensin Suomen Neidoksi ja kuukautta myöhemmin Miss Universumiksi. Nämä kolme tapahtumaa panivat liikkeelle suomalaisten sielujen ennennäkemättömän tapahtumasarjan ja myllerryksen.

Poliittinen epävarmuus yhdistettynä aineelliseen ja henkiseen ahdinkoon olivat omiaan nostamaan 17-vuotiaan koulutytön mystiseen asemaan. Armin voitosta tuli koko Suomen kansan voitto, lupaus paremmasta tulevaisuudesta.

Armi oli oman kautensa superjulkkis. Hänen herättämänsä hurmio sai lehdet kirjoittamaan suomalaisiin tarttuneesta massapsykoosista. Armin käynti olympiastadionilla ja Sotainvalidien Veljesliiton hyväksi järjestetty kukkaiskiertue olivat jättimenestyksiä.

Vuosi 1952 oli jännä vaihe elämässäni. Siihen asti olin käynyt koulua samassa rakennuksessa, missä asuimmekin. Olin kadehtinut niitä koulutovereitani, joilla oli koulumatkaa ja koululaukku. Nyt ne olivat minullakin. Sain matkustaa linja-autolla Lauritsalan Hakalista Lappeenrantaan. Ihastusta lisäsi se, että suosittu iskelmälaulaja Erkki Junkkarinen matkusti usein samassa autossa.

Helsingin olympialaisetkin sävyttivät tietoisuuttani, mutta suomalaisen Armi Kuuselan valinta maailman kauneimmaksi oli vielä isompi juttu. Elisabet Taylor, Ava Gardner, Audrey Hepburn ja muut ihailemani Hollywood-tähdet jäivät taka-alalle. Hurmaa lisäsi Armin ja filippiiniläisen Gilin rakkaustarina.

Eivät vain tytöt ja naiset olleet Armin lumoissa. Kun pistäydyin välitunnilla karkkiostoksille tyttölyseon läheiselle kioskille, siellä asioinut mies katsoi pitkään minua ja sanoi sitten myyjälle: minä maksan tuon tytön karkit, kun hän on niin Armi Kuuselan näköinen. Jos Armin valinta maailman kauneimmaksi kohotti useiden suomalaisten itsetuntoa, niin minunkin itsetuntoni kohisi monta piirua ylemmäs tämän tapahtuman jälkeen.

Eräs elokuinen lauantai vuonna 2014 oli suuri päivä Muhokselle, jolloin Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva kunta sai hoteisiinsa paikkakunnalta lähtöisin olevan Armi Kuusela-Williamsin. Hieman ennen kello yhdeksää Muhoksen kunnanjohtaja seuralaisineen saapui tervehtimään Kuuselaa tämän hotellille Oulussa. Tyylikkääseen tummaan jakkupukuun pukeutunut, 80-vuotispäiviään Suomeen viettämään tullut Armi näytti selvästi odottavan paluuta synnyinseudulleen.

Kun Armi Kuusela vuonna 1952 voitti maailman ensimmäisen Miss Universum -kilpailun, oli se Muhokselle ja koko Suomelle suuri asia. Voiton merkitys ei ole haihtunut vuosien varrella. Ei minunkaan mielessäni. Sen tuntemattoman miehen sanat Lappeenrannan kioskilla vuonna 1952 ja hänen maksamansa karkkipussi eivät unohdu.

Kirjailija Frans Emil Sillanpää sanoo: ”Kun ihminen ei ole enää eikä ole vielä”. Sanoisin, kun ihminen ei ole enää, mutta on jo. Kahdeksankymmentä täytettyäni voin sanoa, on jo. Sieluni kuitenkin panee vastaan. Se joka syntymääni odotellessaan on minuun kiinnittynyt ja matkaa tehdessään hieman jalostunut. Mika Waltari puolestaan kirjoittaa: ”Alastomana ihminen on aidoimmillaan”.

Tätä kirjoittaessani minun tulisi siis riisua itseni vaatteista ollakseni uskottava. Yritän vetää muistinjälkeni puettuna, aitona. Frans Emil puhuu ihmisen ikäjaksosta, sen tuntemuksesta. Mika totuudesta, melkein käskee olemaan rehellinen. Se on suuri haaste. Itsestään kertominen ei ole helppoa; ylittää kynnys, koota palasista jotain kokonaista.

Kuka olen, mitä muistan, mitä olen muistamatta? Miksi olen ottanut pääasialliseksi otsikoksi Isän tyttö – aatteen vanki? Minulle annettiin mahdollisuus, siispä lähden matkaan. Voisin kertoa vanhemmistani, esivanhemmista, sisaruksista tai itsestäni. Päätän kertoa itsestäni, ei itsekkyydestä, vaan oletan tuntevani itseni, ”hänet”, paremmin kuin muut mainitut.

En ole yksin maailmassa, kyllä siellä perusperhe kulkee mukana ja monta muutakin. Mutta vastuu ja silmät ovat minun.

Pieni esittely on paikallaan. Tarinan kirjoittaja on Anja Inkeri Moilanen, syntynyt 1936 Savonrannalla, Savon itäisellä kulmalla. Äitini on Vera, os. Riikonen, Kontiolahdella Pohjois-Karjalassa syntynyt. Isä Heikki syntyi Sortavalan maalaiskunnassa Otsoisten kylässä. Molemmat ovat syntyneet 1898. Minun syntyessäni he olivat jo 38-vuotiaita. Olin kuudes kapaloitava, nuorin lapsista. En tiedä miten toivottu. Tajuntani kasvaessa tuotakin mietin.

Köyhät olot, äidin suuri työtaakka, paljon epävarmuutta. Muutot Kotka-Kemi linjalla söivät perhettä. Vanhempani tutustuivat Lieksassa. Äiti oli silloin modisti, hatuntekijä, isä myymälänhoitaja. Äidillä oli pieni hattukauppa sivukadulla, kuten Rautavaaran laulussa kauniisti kerrotaan.

Lapsuuteni ja sotavuodet

Tämän osan kerronnasta joudun aloittamaan surullisella tapahtumalla. Perhettämme kohtasi menetys, jota vähän muistan. Talvella 1939 sodan jo lähestyessä kuoli tapaturmaisesti vanhin veljeni. 16-vuotias reipas poika, oli kasvamassa mieheksi, mahdollisesti sotilaaksi. Tämä tapaus oli suuri murhe. Isäni oli valtuuston kokouksessa, kun joku kylän miehistä ovelta hädissään sanoi, Moilanen, teiltä kuoli poika. Lukijani, voinet arvata, oli tulla toinen menetys.

Syntymävuoteni kertoo lapsuuteni olleen koko viisi vuotta kestäneen sodan vaikutuksen alla. Olenkin alkanut käyttää sanontaa ”sodan käynyt lapsi”. Sodalla oli suuri vaikutus pieneen ihmiseen. Niin suuri, etten vieläkään pysty sitä arvioimaan. Jotkut tutkijat ovat paneutuneet meihin, silloisiin lapsiin ja kohtaloihimme. Mielestäni tutkijat, kuten tutkimus aina, laahaa jäljessä. Onneksi kirjailijat ovat tehneet hyvää työtä, ja Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjen sotalapsien elämää on dokumentoitu.

Pieni Anja alkoi ymmärtää, että ”jotain pahaa tapahtuu”. Mitä varten nuoret ja vanhemmatkin miehet menevät urheilukentälle pyssyt mukanaan? Kodissani puhuttiin: ”Tästä ei hyvää seuraa, sota siitä tulee.” Vanhat työväen miehet tulivat piippua poltellen isän kanssa juttelemaan. Pohtivat, mitä olivat kuulleet ja mitä sanomalehti kertoi.

Sodan alkaessa isä joutui rintamalle. Oli tykistössä, ns. tulenpuhuja, antoi käskyn tykinlaukaisuun. Hänen ei tarvinnut olla kauan rintamalla, kun hänet kutsuttiin siviiliin kansanhuoltoa johtamaan. Sitä pestiä kesti hänen osalta vuoteen 1949 saakka.

Meillä ei ollut radiota. Isä ja veljet kävivät työväentalolla kuuntelemassa uutiset. Samalla pohdittiin miehissä tilannetta. Äiti halusi radion. Oli vuosi 1942. Paikallisen meijerin ”ylinainen” meijerska oli muuttamassa ja myi radion. Isä antoi äidille ison sinisen setelirahan, viisisatasen, ja minäkin pääsin radion ostoon. Koko pienen matkan hyppelin iloisesti, välillä kysyin äidiltä, onko raha siellä esiliinan taskussa. Radio, malliltaan 1930-lukua on edelleen tallessa.

Meille tuli sodan alettua Viipurista evakkoina äidin veli vaimonsa kanssa. Mökissä oli vain huone ja keittiö, mutta hyvin mahduimme. Eno teki samoissa tiloissa isännille lammasturkkeja, räätäli kun oli. Enon vaimo, täti, halusi mennä hautausmaalle, kun sankarivainajia haudattiin. Hän otti minut kelkkaan mukaan. Kunnianlaukaukset pelästyttivät minut ja kädet korvilla aloin itkeä. Tätä toistui useita kertoja. Viimein täti ymmärsi, etten halua pyssyjen paukkeeseen. Siitä alkaen on selkäytimeni ilmoittanut, että ampuminen on järjetöntä, pelottavaa. Lienen jo silloin saanut sysäyksen sodanvastaisuudelle.

Talvisodan aikaan oli ensikuulema pommikoneista. Niiden jylinä pelotti. Yleensä lensivät yöllä mennen ilmeisesti pommittamaan Savonlinnaa ja Sisä-Suomea. Isoveli kääri minut lakanaan ja kaivauduimme lumihankeen. Tuntui, ettei jylinä lopu koskaan. Osaan matkia tuota ääntä koska vaan.

Jossakin vaiheessa sotilaat alkoivat liikehtiä enemmän. Kyläämme pysähtyi sotilaita, autoja ja moottoripyöriä. Olimme veljeni kanssa uteliaita ja menimme katsomaan, kun sotilaat rasvasivat ja korjasivat ajopelejä. Saimme heiltä näkkileipää. Se oli suurta herkkua. Äiti antoi vastavuoroisesti vietäväksi kananmunia ja vähän maitoa. Olihan meillä kanoja ja lehmä. Ilo oli suuri, kun pääsimme henkilöauton kyytiin ja veli moottoripyörän kyytiin. Joku sotilaista kysyi, onko teillä aikuista siskoa? Sitä emme uskaltaneet paljastaa, sisaremme oli jyrkästi kieltänyt hänestä puhumisen.

Lapsuuteen kuului myös leikkejä, vaikka vähänkin aikaa päivästä. Naapuriin, mumminsa luo tulivat Helsingistä sotaa pakoon 6- ja 4-vuotiaat tytöt. Siitä leikit alkoivat. Kävyt olivat lehmiä ja lampaita. Niille teimme risuista navetat. Vesiheinää annoimme syötäväksi. Itselle laitoimme vadelman lehdistä ja vadelmista piirakkaa. Pallopelit, piiloset, hippaset, ruutuhypyt antoivat liikettä leikkeihin.

Kuusivuotiaalle tuli ykskaks vahva itkunpurkaus. Äidin kaipaus ja isän rintamalla olo sen varmaankin aiheuttivat. En muista osasimmeko lohduttaa. Mummin syli ja esiliinaan pyyhityt kyyneleet toivat lohdun. Vuosikymmenten jälkeen keskustelimme näistä. Olimme ikuisia ystäviä, ja saatoin ystäväni vuonna 2013 lepoon. Muistotilaisuudessa muistelin meille tärkeitä hetkiä elämästä, myös aikoja, jolloin kävyt elivät. Nyt ne ovat hiljaa, liikkumatta, mutta lapsuus ei ole unohduksissa.

Lasten osallistuminen työhön

Naisten, nuorten ja lasten työ kotirintamalla oli suuri ja tarpeellinen. Taidokkaat äidit opettivat lapsille muun muassa taidon liikkua metsässä. Äidin opastuksella opin tuntemaan sienet. Marjojen keruu kuului myös lasten tehtäviin. Kerran poimin veljeni kanssa hyvän metsämansikkasaaliin. Söimme tietysti itsemme kipeiksi. Saimme kovan kuumeen, posket hehkuivat kuin mansikat. Se tauti meni pian ohi ja seuraavalla kerralla hillitsimme itsemme.

Kerhoneuvoja opasti juurikasvien viljelyssä ja valvoi työtämme. Vihkoon merkitsimme milloin ja mitä teimme. Kasvipenkkien piti olla täsmälliset, rivit suorat, harvennukset ja kitkemiset aikanaan tehdyt. Veljeni, 2,5 vuotta minua vanhempi oli tarkka mittamies. Kasteluapua saimme äidiltä ja siskolta. Sadon saimme omalle perheelle, ja isä oli vuokrannut kasvimaita vielä oman pihan ulkopuoleltakin.

Mutta tämä ei riittänyt. Yhteiskunta antoi vielä omat haasteensa. Kävimme metsässä kaivamassa puukolla havupuista pihkaa, jonka laitoimme paperipusseihin. Kiskoimme voikukanjuuria, huuhtelimme ja kuivatimme ne. Tiesimme paikan, johon oli haudattu hevosia. Sieltä keräsimme luita säkkeihin. En tiedä mihin niitä käytettiin, ehkä valmistettiin saippuaa. Voikukanjuurista kahvinkorviketta.  Joku ”ylipomo” kävi ne sitten hakemassa. Tästä melkoisesta urakasta saimme palkkioksi Mannerheimin ja Rytin kuvat. Veljeni naulasi ne isolla naulalla huussin seinälle. Hävisivät isän käynnin jälkeen. Arvasimme syyn. Ei tarvinnut ihmetellä eikä kysellä.

Kouluun piti viedä puolukoita ja sieniä, kun keittolatoiminta alkoi. Kävimme noutamassa perunoita ja lanttuja nostamassa kartanosta, jonka sadosta koulu sai osansa ja minä lantunlistijänä muiston sormeeni. Listijä katkaisi naatin lantusta puukolla.

Jo ennen kouluikää opin isän kanssa kalastamaan. Olin soutajana verkoilla ja pitkällä siimalla. Ikävintä olivat aikaiset aamuherätykset. ”Alahan kalakaveri nousta”, isä kehotti. Olihan riemu juosta äidille ilmoittamaan saalis. Jotain aina saimme.

Ajelimme vuorotellen veljen kanssa lepänoksilla kärpäsiä, jotka kiusasivat lehmää äidin lypsäessä. Lehmä laidunsi metsälaitumella. Äidin lehmänkutsu kajahteli aamuin ja illoin. Siinä huudossa, oli oma hienoinen rytminsä. Kaikki tuon ajan lapset, ainakin maalla joutuivat ahkeroimaan.

Kerron näistä lasten töistä, osallistumisesta tarkasti, jos joku tämän päivän nuori eksyy tämän tarinani lukemaan. Maailmamme oli monipuolisesti rikas. Tekniikka ei vielä ulottunut meihin. Älypuhelimet ja muut härpäkkeet olivat kaukana tulevaisuudessa. Saimme liikuntaa ja ajattelua omasta takaa. Helpompaakin elämä olisi toki voinut olla. Veljeni uhosi, ettei koskaan laita kasvimaata, ja tuo uho on pitänyt.

Veljien sota

Kaksi veljeäni 19- ja 18-vuotiaat joutuivat sodan aikana asepalvelukseen. Vanhin koulutettiin panssarivaununkuljettajaksi ja sitä tietä Lapin sotaan ajamaan saksalaisia pois maastamme. Hän palasi ehjänä kotiin. Toinen veli, hento 18-vuotias, kuin poikanen, itketti äitiä monena päivänä lähtönsä jälkeen. Miten hänen käy, jos rintamalle joutuu, äiti huokaili. Veli oli lapsuudessa saanut käsivamman. Se huomioitiin eikä laitettu rintamalle, vaan sijoitettiin alokasajan jälkeen toimistotehtäviin rajan Suomen puolelle. Hänkin palasi ehjänä kotiin. Muistan hyvin, miten äitini seurasi ikkunasta, mihin taloon pappi meni surusanomaa viemään. Suru jaettiin yhdessä, kun joku kylän pojista kaatui rintamalla. Molemmat veljeni joutuivat heti sodan alettua kuljettamaan kaatuneiden arkkuja laivarannasta kalmistoon, auttamaan ohikulkevia evakoita majoituksissa sekä lehmien ja hevosten siirroissa.

Veljeni ollessa Lapin sodassa, sairastui nuorin veli, tuo Mannerheimin ja Rytin kuvien naulaaja, keväällä 1944 aivokalvontulehdukseen. Lääkäri kävi naapuripitäjästä, totesi taudin, mutta tarpeeksi hyvää lääkettä ei ollut. Siihen aikaan diakonissat olivat saaneet hyvän koulutuksen myös sairaanhoitoon ja luotimme häneen kuin lääkäriin. Veljeni vaipui koomaan ja tilanne oli toivoton.

Diakonissa sanoi, ettei auta kuin rukoilla. Niin me sitten rukoilimme veljen vuoteen äärellä. Sekö lienee auttanut, kun kylämme ohikulkevalla sotilasosastolla oli mukanaan lääkäri. Diakonissa pyysi häntä tulemaan avuksi, koska sotilaskäytössä oli paremmat lääkkeet kuin siviilissä. Lääkäri tuli, antoi heti lääkkeen ja jätti lisälääkkeitä. Samalla hän sanoi: ”Jos tämä poika ei herää kolmen vuorokauden kuluessa, en voi häntä pelastaa.” Kolme vuorokautta oli täyttymässä, veli avasi silmänsä ja sanoi: ”Äiti”. Emme tienneet, miten suhtautua, itkimme ilosta ja kiitimme rukouksin. Pikkuhiljaa veljen toipuminen alkoi ja saimme hänet takaisin. Myöhemmin veli on kertonut nähneensä ensimmäiseksi enkelin vuoteen vierellä.

Isäni soitti Lapin joukko-osastoon, jossa vanhin veljeni palveli ja pyysi tälle lomaa. Silloin olivat kriittiset ajat rintamalla ja kotona. Loma myönnettiin, mutta se meni pitkään matkaan, eikä sairas veli ehtinyt heräämään. Sotilas oli pihassa sotilaan vaatetuksessa, mantteli päällysvaatteena. Siinä hän jätti hyvästejä, repussa eväitä paluumatkalle ja lauloi meille: ”Kentälle jos jäisin mä iäks uinumaan, niin viimehetkelläkin muistan teitä”.

Lääkäri kävi joitakin kertoja, kun halusi seurata tilannetta. Söi mielellään äidin laittamaa ruokaa. Hieman ihmettelin, kun hän nuoli jälkiruokalautasen. Hän oli kysynyt äidiltä luvan. Kotona ei koskaan saanut niin tehdä. Maitokiisselin kanssa makea hillo oli varmaankin ihana makuelämys kauan rintamalla olleelle.

Anjan oppivuodet

Haluan lainata tunnetun saksalaisen filosofin Nitzschen sanontaa: ”En ole antanut koulunkäynnin häiritä oppimistani”. Tämä ei ole minuun sovitettuna muuta kuin vitsi, hyvä sellainen. Suoritin vain kansa- ja kansalaiskoulun oppimäärän, mutta oppimishaluani se ei vienyt. Aina tähän päivään vuoteen 2016 olen saanut uutta tietoa. Olen saanut olla utelias. En malta olla taas ilman lainausta. Suuresti kunnioittamani geenitutkija Leena Palotie mainitsi keskustellessaan filosofi Esa Saarisen kanssa, että ” tietoa täytyy uskoa, se murtaa muurit. Lapsen asenteen säilyttäminen, se joka minussa kysyy”. Luulen, että jokunen promillenhiukkanen Palotien kokemasta on minunkin reppuuni kulkeutunut. Toivottavasti tämä ei kalskahda omakehulta.

Olin alakoulussa parina lukukautena satunnaisesti kuunteluoppilaana. Veljeni oli koulussa, ja minäkin halusin mennä. Sain mennä ja lähteä, milloin tykkäsin. Siskolta perittyyn pieneen laukkuun laitoin evääksi maitopullon ja pari leipäpalaa. Opettaja antoi piirustuspaperia ja kynän viihdykkeeksi.

Varsinaisen oppivelvollisuuden alettua menimme naapurissa olleen Hesan tytön kanssa käsi kädessä koululle. Hän jännitti kovasti. Minua ei jännittänyt. Oli tuttu luokka ja opettaja. Ystäväni sanoi: ”Oli hyvä kun pidit kädestä kiinni, tuntui turvalliselta”. Vaikka tiet pian erosivat, meistä tuli ikuiset ystävät, kuten aikaisemmin käpyleikkien yhteydessä kerroin. Parhaiten muistan alakoulun opettajan erikoisjutun. Hänellä oli tapana aamuisin ennen koulun alkamista piirtää taululle luontoa kuvaavan piirros. Aina oli joku eläin mukana. Se aloitti päivän iloisesti.

Koulussa en ollut priimusoppilas, siinä kahdeksan pintaan taisi olla keskiarvo. Jotkut aineet kiinnostivat erikoisesti, ja niitä olen tarvinnut työssä ja tässä jokapäiväisyydessä. Kansalaiskoulua pidettiin tilojen puutteen vuoksi iltaisin. Päivätyönsä tehnyt opettaja ei jaksanut olla kiinnostunut meistä. Täysin hukattua aikaa.

Yläkoulussa oli naisopettaja, joka hermostui tappeleviin poikiin. Karttakeppi tuuletti poikien moneen kertaan paikattuja sarkahousuja. Opettaja sairasteli, pojat iloitsivat, että nyt on Ilmi taas ”lataamossa”, jolla tarkoittivat mielisairaalaa. Jälkikäteen olen ajatellut, että kova kuri taisi olla tärkein ”oppiaine”, viisaudenkasvattaja.

Kielteiset muistoni koulusta jatkuvat. Sota jylläsi, ja ruoka oli huonoa. Omat eväät, sipaistut valkoisella margariinilla, akanaista kauravelliä, puolukkavelliä, Amerikasta tullutta maissimakaronia ruisjauhokastikkeen kera, sama kastike perunoille. Nämä ovat koulukeittolan tarjonnasta jääneet parhaiten mieleeni. Taas oli akanavelliä moneen kertaan lytätyllä alumiinilautasella. Piti viedä omat lautaset ja lusikka, jotka eivät useinkaan sattuneet järjestäjän käteen. En voinut syödä ruokaa, ja juoksin kotiin syömään. Ei auttanut, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä sama annos tuotiin uudelleen eteeni. Opettaja kielsi minulta kotona käynnin. Söin vain eväät, niskuroin. Äidin ihmetellessä jouduin kertomaan totuuden. Hän tuli koululle ja sanoi opettajalle, että näin ei saa menetellä. Siinä luokan edessä hän sen julisti. Häpesin, en itkenyt. Tänä päivänä saattaisi olla koulukiusaamista opettajan taholta?

Seuraavaksi saimme epäpätevän miesopettajan, kurittajan, joka vaati myös osaamista. Jos joku teki pienenkin käytösvirheen luokassa, koko luokka sai rangaistuksen. Seisomista 15 minuuttia. Kädet sivuille vaakaan nostettuna. Jos alkoi notkua, tuli karttakepillä nostamaan käsivarret lentoasentoon. Nurkka oli pyöristetty joka tunti jollakin. Kaikesta tuosta huolimatta opin parhaiten hänen aikanaan. Hän osasi myös arvostaa osaamista. Tähän olen koonnut nämä nurjat puolet, mutta olihan koulussa joskus kivaakin. Koulukaverit, tunteja luonnossa, urheilukilpailut, pallopelit.

Haaveilin pyrkiväni neljänneltä luokalta oppikouluun Savonlinnaan. Veljeni oli siellä ja siskoni kauppakoulussa. Se jäi haaveeksi ja itkuksi. Kysyin isältä ,voisinko mennä pyrkimään oppikouluun. Isä otti hartioista kiinni ja kertoi, että ”sinut olisin halunnut kouluttaa, mutta minulla ei ole varoja.  Asunnon saanti Savonlinnasta on vaikeaa, olethan nähnyt veljesi ja siskosi vaikeudet. Lupaan, että kaikki järjestyy myöhemmin”.

Kauppa ja sahanpiippu

Niin järjestyi. Sodan päätyttyä isäni laajensi kotimme asuintiloja, mutta otti ne vuonna 1949 perustamansa kaupan käyttöön. Kohta talomme ulkoseinässä olevassa kyltissä luki Liha- ja Ruokatavarakauppa H. Moilanen. Tästä alkoi ”kvarttaalitalous 24/7”, jota kesti 22 vuotta. Olin 13-vuotias, kun koulupäivän jälkeen alkoi hyörinä kaupassa. Tämä 22 vuotta oli yksi elämäni yliopisto, mitä myöhemmin arvostin.  Isälläni oli osaamista ja rohkeutta perustaa oma kauppa. Kauppa mehi hyvin, kun sahanpiippu jaksoi höyrytä ja viheltää. Saha ja monta muuta siihen kuuluvaa antoi työtä noin 200 hengelle, ja se ruokki myös meidät.

Siihen aikaan kaikki tavarat olivat isoissa pakkauksissa ja 50 kg oli tavallinen paino säkkitavaroille. Voimat karttuivat, kun lihamyllyä pyöritti käsivoimin. Alkuun maito tuli maataloista. Myöhemmin maito ja piimä tulivat 50 litran tonkissa Savonlinnasta. Onneksi kehitys toi mukanaan pussit ja purkit. Sokeri ja kahvi vapautuivat säännöstelystä 1950-luvun alkupuolella, mikä helpotti ostajaa ja kauppiasta. Työ oli raskasta. Iso lihakirves oli yhtä painava kuin ennenkin.

Yksi veljistäni oli parisen vuotta kotikaupassa. Hän avioitui. Tuli uusi elämä ja muutos. Vaikka tunsin kaupantyön sopivaksi ja minun oli helppo lähestyä ihmisiä, en silti oikein viihtynyt alalla. Usein ajattelin, että haluan suureen maailmaan, mutta mistä sellainen löytyisi? Tunsin vastuuta vanhemmistani ja lähtemisen ajatuksesta oli luovuttava.  Niin tehdessäni on mieleni kepeä. Asiakkaat olivat hyviä kasvattajia. Heissä yhdistyi savolaisuus ja itäinen ihminen. Ne yhdessä muokkasivat mainioita persoonallisuuksia. Jaoimme ilot ja surut, melkein lääkepurkkien sisällötkin. Silloin oli aikaa kuulumisille.

Kesälomalaiset toivat eloa kaupantekoon. Myynti saattoi kolminkertaistua talvikuukausiin verraten. Puutavaraa kuljettavat hinaajat poikkesivat laivarantaan. Laivaemäntä soitti jo kauempaa kauppalistan. Sattuipa niinkin, että keskellä yötä piti mennä kuokkimaan säkillinen perunoita maatalon perunapellolta. Talonemännän leipomat leivät lähtivät mukaani. Lihat ja makkarat säilytettiin betonialtaassa jäälohkot ympärillä. Kylmäkalusteita ei ollut. Myöhemmässä vaiheessa nekin saatiin ja sähkökäyttöinen lihamylly.

Kävin autokoulun ja ostimme auton. Se helpotti, ja reviiri hieman laajeni. Silloin meillä oli jo yksi nuori apulainen. Syksyisin välitimme puolukoita Savonlinnaan. Jossakin välissä suoritin kaupallisia aineita, kirjanpito-, kauppalaskento- ja liikekirjeenvaihtokurssit, jotka kävin tenttimässä Joensuussa. Minulle tarjottiin viiden pitäjän alueella ilmestyvän Puruvesi-lehden asioimistoa. Siihen kuului Savonrannalla tapahtuvien juhlien, kokousten, urheilukilpailujen, henkilöhaastattelujen yms. välittäminen lehdelle. Otin tehtävän vastaan ilman perehdyttämistä. Jutut alkoivat sujua ja valokuvistakin tuli tunnistettavia.

Olympiakisat Helsingissä 1952

Citius, Altius, Fortius (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin). Nämä kolme sanaa hehkuivat stadionin isolla valotaululla koko kisojen ajan. Olin 16-vuotias neitokainen, kun isäni jo talvella hankki minulle liput kisoihin. Pääsin todistamaan suurta urheilujuhlaa avajaisista päättäjäisiin. Ei haitannut, vaikka vettä satoi monena päivänä. Betonirappujen päällä, seisomapaikoilla kisat hujahtivat suuren innostuksen vallassa. Täysi stadion kannusti sen aikaisia huippu-urheilijoita. Olen aina ollut kiinnostunut urheilusta. Isä halusi palkita kaupassa tekemääni työtä lähettämällä minut kisoihin. Sain monen monta kertaa kertoa näkemäni kisat tiskin takaa asiakkaille. Olin majoitettuna naapurissa aikanaan sotaa paossa olleiden tyttöjen kotiin.

Urheilijoista parhaiten muistan aviopari Dana ja Emil Zatopekin. Emil saavutti juoksuissa kolme kultamitalia. Matkoina olivat 5000 ja 10 000 metriä sekä maraton. Tuli täysi potti. Vaimonsa Dana voitti keihäänheiton. Joku näistä Emilin juoksuista sattui samalle päivälle. Oli suurta juhlaa. Kansa hurrasi! Suukot eivät meinanneet pysähtyä voittoisalta pariskunnalta. Emil sai suomalaisilta lempinimen ”Satupekka”, suosio oli korkealla.

Jotkut oheistapahtumat, sattumat jäivät hyvin mieleen. Avajaisia ”häiritsi” rauhanenkeli Barbara. Saksalainen nuori nainen juoksi siivet selässä puhujapönttöön. Ehti sanoa jonkun lauseen, kun kaksi miestä talutti hänet pois. Minua hän ei häirinnyt. Ajattelin, olihan rohkea nainen, siitä vaan. Juoksi rauhansanomaa tuomaan.

Sitten silmä kirkastui naisilla, kun Englannin prinssi Philip lähti kohti katsomoa. Serkkuni antoi lainaksi pienen kiikarin, jolla tiirailin prinssiä. Vieressäni seisova naisihminen pyysi: ”Antaisitteko minunkin katsoa kun Philip saapuu?”. ”Kyllä, mutta ei saa antaa muille”, oli toivomukseni. Uimastadionilla todistin hupaisaa tapahtumaa. Ranskalaisen nuoren miehen voittaessa jonkun uintimatkan, hyppäsi hänen isänsä altaaseen onnittelemaan. Hänellä oli kaikki tamineet päällään ja baskeri päässä. Tuli ylimääräiset suosionosoitukset.

Säilytin kauan Helsingin Olympiakisoista kertovaa kirjaa, joka oli Urheiluseura Vauhdin omaisuutta. Tuota seuraa ei pitkään aikaan ole ollut olemassa, ja katsoin parhaaksi luovuttaa teoksen Savonranta-päivillä Savonrannan kirjastolle lukukappaleeksi, ei lainattavaksi. Toivottavasti on ahkerasti luettu eikä haudattu varastoihin.

Muutokset alkavat

Arki tulee, tulee pian, melkein jysähtäen. Mitä nyt ­- saha lopetti höyrynsä piipusta ja pillin puhallukset. Toiminta päättyi lopullisesti vuoden 1955 seutuvilla. Se oli suuri isku sahatyöläisille mutta myös meidän kaupalle, melkein kuolinisku. Nuoret perheineen lähtivät muille seuduille, missä oli saha- tai muuta teollisuutta. Olisi voinut silloinkin laulaa:” Juna miestä kuljettaa, mikä on tämä maa”.

Mitä tapahtuu niille, jotka jäivät paikkakunnalle sahatoiminnan päätyttyä? Naisille ei ollut mitään työtä tarjolla. Vanhemmat miehet saivat jotain hätäaputyötä, ojankaivua lapiolla tai metsätyötä. Ikävää ja surullista. Jotkut joivat itsensä hengiltä, kuten mies, joka ostaessaan kaupastamme Työmies -tupakkaa sanoi: ”Anna tyttö tuota Roistokansaa”. Mekin ajattelimme lähteä muualle, mutta äitini oli saanut tarpeeksi aikaisemmista muutoista. Kuka olisi ostanut kaupan, ei kukaan. Siispä jäimme katsomaan tilannetta. Vaikka kaupanovi kävi harvempaan, kävi kuitenkin.

Hyppään uudelle vuosikymmenelle. Äitini kuoli yllättäen 1965. Isäni sairastui syöpään ja menehtyi 1967. Mitä nyt neuvoksi, Anja? Vanhempieni menetys otti surutyönä aikansa. Sisarukset eivät halunneet periä pesästä mitään. Sain kaupanvelat maksettavaksi ja niitä oli näille jaloille riittävästi. Kaupan nimikyltissä H muuttui A:ksi.

Neuvottelin pankkien kanssa, niitä oli vielä kolme paikkakunnalla. Halusin kaikki velat samaan pussiin, irti tukkukauppojen orjuudesta. Yksi pankki laittoi ehdon. Jos kaupantilat muutetaan baariksi, voidaan lainaa ajatella. Vastasin, etten ole baariemäntä, olen kauppias. Toinen pankki ei ottanut ollenkaan tulta. Siihen saattoi olla poliittisia ja kauppiaskollegojen vaikutusta mukana. Kolmas pankki oli myönteisin. Jos isännistö ja Savonlinnan johtaja saadaan myöntymään, niin laina järjestyy. Isännistö tuki lainaa. Konttorinhoitaja antoi vihjeen, että pääpomo on menossa vihille ja häämatka suuntautuu Havaijille. Paras tilata tapaamisaika, kun häämatka on toteutunut. Konttorinhoitaja lupasi pohjustaa asiaani.

Sihteeri antoi ajan. Salkku kainalossa, taseet kunnossa, mieli toiveikas. Näin nousin punaisella plyysillä verhottuja portaita ylös johtajan huoneeseen. Hetken juttelimme ja laina oli siunattu. Mitä opimme tästä? ”Voi sinä vaimo siunattujen joukossa ja sinä kaukainen Havaiji”. Nyt hihat heilumaan. Panostin kauppaan, oli jo kaksikin apulaista. Voisinko päästä pyrkimääni tavoitteeseen? Velka pieneni. Sitä oli tuskin lainkaan kun 1971 aloin harkita kaupan myyntiä. Sain paikkakunnalta ostajan. Huutokauppasin kodin irtaimiston ja päässä jyskytti Helsinki. Ei mikään muu, sinne ovat toisetkin nuoret menneet. Tosin en ollut enää nuori, jo 35-vuotias.

Muutto Helsinkiin, uudet haasteet ja työt

Isoveli ja sisko olivat huolestuneita 35-vuotiaasta pikku-siskosta ja hänen ratkaisuistaan. Ja huolissani taisin olla itsekin. Auton myin Helsinkiin mennessä veljelleni Kuusankoskella. Matkalaukun ja alkumatkasta itketyt paperinenäliinat poistin autosta. Helsingissä majoituin evakkotädin luo Mechelininkadulle. Täti tutki Hesarista asuntoja, ja kävimme joitakin katsomassa.

Huhtikuussa 1971 menin Elannon työhönottajan puheille kysymään, olisiko minulle myyjäntyötä? Esitin tukkukauppojen antamat todistukset sekä kunnalta saamani todistuksen. Vastaus tuli siltä istuimelta. Kyllä on paikkoja, vaikka huomenna. Kerroin meneväni sisareni luona Tukholmassa käymään, mutta toukokuun alussa olin valmis ottamaan paikan vastaan.

Passitettiin Elannon Munkkinimen elintarvikemyymälään. Monet asiakkaista puhuivat ruotsia. Minä yritin välttää savon murretta. Tädin vävy puuttui asunnonhankintaan, ja menimme Etelä-Haagaan katsomaan yksiötä. Pintaremontoitu hyvä asunto ja lähellä keskustaa. Siitä tuli kotini 15 vuodeksi. Sisko ja veli rauhoittuivat kun pikko-sisko oli työssä ja omassa kodissa.

Melkoinen tunne onnesta ja vapaudesta hiipi sieluuni. Veli toi huonekalut ja tavarat, jotka olin Helsinkiä varten jättänyt Savonrantaan. Toinen huoneistomuutto tapahtui myös Etelä-Haagassa erillisen makuuhuoneen kaipuun seurauksena. Kolmas oli 2003 toteutunut Kontulaan muutto. Siellä sain jopa keittiön, jota olin kaivannut Savonrannalta saakka. Suuret remontit tulivat Haagaan, eikä niistä ole välttynyt Kontulassakaan. Täältä on nopsa kulkea metrolla ja luonto on lähellä lenkkejä varten. 32 vuotta Etelä-Haagassa asumista päättyi.

Patistelen itseäni, jotain muuta, irti Elannosta

Työ Munkkiniemessä sujui hyvin. Ajattelin, että jos nyt en muuta yritä, olen ikuisesti Elannon ja lihatiskin välissä. Siispä soitin tutulle pankinjohtajalle, joka asioi perheensä kanssa kesäisin kaupassamme. Hänen vaimonsa oli lapsuuden ajoilta tuttu. Miten voisin päästä pankkiin työhön? Muodollinen pätevyys puuttui. Voisiko pankki kouluttaa? Näitä häneltä kyselin. Hetkisen mietittyään hän kertoi, ettei kannata aloittaa alusta. Entinen työni huomioiden voisin olla pätevä isännöitsijätoimistoon. Laki oli muuttunut niin, etteivät pankit enää saaneet hoitaa isännöitsijäntoimintaa. Oli perustettu uusi firma.

Osa henkilöstöä siirtyi pankkiin ja osa uuteen firmaan. Nyt siellä oli muutama tyhjä pöytä ja tuoli. Sieltä voisi löytyä ratkaisu. Hän lupasi kysyä toimitusjohtajalta mahdollisuuttani. Puhelu tuli ja samalla haastatteluaika. Esitin samat paperit kun Elannossakin, ja mitä ilmeisimmin pankinjohtajan tiedot minusta painoivat. Sain paikan sillä puhuttelulla. Sovimme, että aloitan työt isännöitsijätoimistossa ehjän viikon alettua.

Kerroin tämän uutiseni Munkkiniemessä myymälänhoitajalle ja osastonhoitajalle. Olin ehtinyt olla myymälässä kuukauden ja kahdeksan päivää. ”Pojat” yrittivät muuttaa kantaani. Irtisanomisaikaa ei ollut. En polta siltoja Elantoon. Minun on vain nyt lähdettävä, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Niin riisuin valkoisen työtakin ja päähineen viimeisen kerran.

Maanantaina olin jo pankin tiloissa: hame-puseroyhdistelmä, korkoa kengissä ja tukka hyvin laitettu. Konkarivirkailijat ottivat minusta vastuun. Malttoivat kädestä pitäen perehdyttää tehtäviin. Palkkojenmaksut, laskut, yleensä maksuliikenne oli tuttua, mutta puhelinpalvelu ja monet haasteet pyöristivät huulta.

Olen pankinjohtajalle ja konkareille kiitollinen, kun toivoivat ja uskoivat minun pärjäävän. Rouva R oli mainio. Hän neuvoi, että jos talonmies tai joku muu käy hankalaksi, ota oma kantasi ja sano, ”asia on näin, eikö totta”. Tuota neuvoa en koskaan käyttänyt. Syksyllä 1971 muutimme uusiin tiloihin Kallioon. Siellä tehtävät lopullisesti selkeytyivät. Sain ”omat” isännöitsijät – ja sihteerin ”arvon”.

Helsinkiä rakennettiin kiivaasti. Tuli paljon uusia asiakkaita, taloyhtiöitä. Meitä oli 15–20 työntekijää sumaa purkamassa. Usein arki-illat menivät pitkiksi, ja kuunvaihteessa oli lauantait ja sunnuntait ylitöitä. Kaikesta maksettiin. En valita, työtä olin tullut tekemään. Olin ollut vasta 1,5 vuotta tässä työssä, kun taas aloin itseltäni kyselemään ”olisiko jotain muuta?” Pisteenä i:n päälle oli varkaiden käynti. Olivat kiinnostuneita shekkivihkoista. Onneksi eivät olleet hallussani. Maanantai-aamuna oli puukko ja muita kamoja työtilani lähellä. Olin ollut pyhänä koko päivän iltaan sakka työssä. Säikähdin kyllä. ”Jotain muuta” vahvistui.

Vakuutusalalle

Sosiaaliala kiinnosti minua koko ikäni. Eräänä maanantai-iltana sain naapurilta Hesarin ja sattui silmiini Vakuutusyhtiö Auran ilmoitus, jolla hakivat eläkekäsittelijää. Tuohon tartuin, innostuin. Soitin henkilöstöpäällikölle, sovittiin haastatteluaika. Taas samat paperit esittelyssä. ”Soittakaa kahden viikon kuluttua.” Näin tein. Sain häneltä vastauksen: ”Tervetuloa Aurayhtiön palvelukseen!” Olin niin tohkeissani, etten tiennyt miten kiitellä. Isännöitsijätoimistossa oli kuukauden irtisanomisaika. Kyllä melkein korvat piti puhdistaa, kuulinko oikein. Nyt siis vakuutusyhtiöön. Sain hyvän opin hoitaessani taloyhtiöiden asioita. Näistä on ollut apua seuratessani yhtiökokouksia ja taloyhtiöiden toimintoja taloissa, joissa olen asunut.

Työt Aurayhtiön eläkeosastolla Tullinpuomissa, Auratalossa, alkoivat maaliskuun 1973 alussa. Fuusio Aura- ja Pohjayhtiön kanssa tapahtui 1984 ja sai nimekseen Tapiola-yhtiö. Osastopäällikkö esitti, että suorittaisin vakuutustutkinnon (VTS). Se tarkoitti kymmenen aineen tenttimistä 2,5 vuoden aikana. Aika riitti, ja sain sen suoritettua. Siihen oli koottu melkein kaikista vakuutuslajeista, vakuutukset, korvaukset, yhteiskuntatalous, vakuutusoppi ja -oikeus sekä asiakaskirjeenvaihto. Tehtäviini kuuluivat työntekijöiden (TEL) ja yrittäjien (YEL) eläkehakemusten käsittely ja runsaasti puhelinpalvelua. Sain kiitettävästi perehdyttämistä.

Monet hakemukset, erilaiset asiakirjat ja lääkärinlausunnot kulkivat kauttani. Joskus tunsin, miten ihminen voi olla todella pieni ison päättäjän kynsissä. Tunnustan suoraan sanoen monesti auttaneeni ”tuota pientä”. Pidin hyvin paljon työstäni. Omasta mielestäni tein vastuullista työtä tässä yhteiskunnassa.

Vuonna 1977 muutimme uuteen pääkonttoriin Espoon Tapiolaan. Työtilamme oli maisemakonttori – eikös ole hieno nimi. Olimme kuin kanat häkissä. Viitisenkymmentä naista ”kaakatti” puhelimeen ja milloin muutenkin. Pylväisiin oli kiinnitetty käyttäytymisohjeita. Ei turhaa häiriötä, ei melua, liiku käytävää pitkin ja mitä kaikkea pitikin välttää. Moiset kiellot naurattivat. ”Kaikkeen tottuu, sanoi mato tunkiossa.”

Se, mitä ei käskytetty työnantajan puolelta, oli lakko. Naisvaltainen Vakuutusväen liitto uskaltautui takajaloilleen. Vuoden 1981 lopulla liiton väki ryhtyi lakkoon. Se kesti peräti kuukauden. Sattui kovat pakkaset. Lakkovahdeilla oli huopikkaat tarpeen. Tavoitteenamme oli päästä pankkivirkailijoiden palkkatasolle. Sitä en muista, pääsimmekö täysin tavoitteeseen, mutta seuraavat sopimukset toivat parannuksia työehtoihin. Lakko oli pitävä, vain joku luikahti ovesta. Sai peräänsä vahdin puhuttelun. Pääkonttori kätki sisäänsä noin 1000 henkilökuntaan kuuluvaa. Oma ravintola tarjosi maistuvaa ruokaa. Ei valittamista.

Eläkkeelle ja mökille

Tapiolassa vierähti 22 vuotta, eläkevuodet alkoivat elokuussa 1994. Kaikkiaan työrupeamaa oli kertynyt 45 vuotta, 13-vuotiaasta puotipuksusta alkaen. Eläkkeeseen laskettiin työsuhteet vasta 1971 alkaen. Eläkkeelle en lähtenyt kuin torpasta vaan talosta. Kukkaseppele päässä, osittain luonnonkukista tehty, kainalossa hopeiset veitset ja haarukat. Työtoverit olivat koristelleet koivuin ja kukkasin työmaisemani. Oli todella kaunista. Lääkäri säesti haitarilla ”Anttila kun ampaisi” -sävelellä minulle sanoitetun laulun, tytöt lauloivat. Oli kakkua ja muuta leivottua. Tunsin sillä hetkellä – elämä on ollut elämisen arvoista.

Eläkeläinen, sitä sanaa en ole vierastanut. Olin vapaa menemään mökille, kotiseudulle koska vaan. Olinhan rakennuttanut pienen mökin vuonna 1972 kotiseudun kaipausta hillitsemään. Rahoittajana se Savonrannan hyvä pankki, eikä tarvinnut Havaijin hääparia odotella.

Mökki palveli emäntäänsä, sukulaisia ja ystäviä 40 vuotta. Se oli hyvää aikaa. Metsäinen tontti tuotti mustikkaa ja puolukkaa, tosin ei aivan talven tarpeiksi. Nautin marjastamisesta ja sienestämisestä. Näistäkin meni yli onkiminen. Siitä muodostui minulle intohimo. Joku yhtä innokas on sanonut ”onkiminen on kuin napanuora luontoon”. Onkiminen on tuottanut minun elämääni seuraavanlaisen moton: ”Omat rannat onkivammat, vieraat rannat virran viemät”.

Nyt se napanuora on katkennut. Mökki vaihtoi omistajaa vuonna 2012. On hyvissä käsissä. Sukulaisille kiitos, auttoivat paljon mökinpidossa ja sai siihen sahan, vasaran ja kirveen heiluttajaa etsiä sivustakin. Yksin naisväen on mahdoton selvitä kaikesta askareesta.

En voi olla kertomatta savolaista ”otattelua”, sitä riitti kohdallani tuonne viidenkymmenen tienoille saakka seuraavasti; et oo miestä löytäny – et oo suanu – et oo ottanu. ”Otattelu” sisälsi kysymyksen ja vastauksen. Kai sanoin: ”Hyvää en ole saanut, huonoa en ole ottanut.” Mateli Kuivalatar, runonlaulaja, näihin vastaisi: ”Kelpasin mie kesällä, aina päivän paistehella, talvisin ei tahottu.” Hän kyllä avioitui. Minulla oli pieni Fiat Uno, joka antoi kyytiä mökin ulkopuolelle. Se oli ns. kesäauto, kätevä kauppakassi. Ilman autoa ei maalla pärjää, vaikka maalla onkin mukavaa.

Rauhan puolesta

Minulle suotiin suuri kunnia osallistua Maailman Rauhankongressiin Helsingissä vuonna 1965. Olin Suomen Naisten Demokraattisen liiton edustajana Suomen valtuuskunnassa, joka käsitti 200 edustajaa. Kulttuuritalon sali täyttyi eri puolilta maailmaa saapuneista edustajista. Tulkkaus toimi kohtuullisesti. Joka päivä oli tilaisuuksia, puheita suuressa salissa. Jakauduimme ryhmiin, valiokuntiin, jotka antoivat omat julkilausumansa.

En pystynyt kaikkea sulattamaan. Asiat olivat maailmanlaajuisia. Oli mielenkiintoista kuulla maailman mittakaavassa tunnettuja kirjailijoita, taiteilijoita, yliopistoihmisiä, kansanedustajia ja tietysti meitä tavallisia rauhalle vannoutuneita. Kaikki olimme sanan RAUHA ympäröiminä. Naistenillassa kippasimme kansojen ystävyydelle ja rauhalle. Maailman ensimmäiseltä avaruusnaiselta, lentäjältä, Valentina Tereskovalta sain kilauksen lisäksi nimmarin. Tuli kilaus myös Hertta Kuusisen kanssa.

Yhtään rauhalle omistettua kongressia ei ole tuon jälkeen järjestetty. Tarvetta kyllä olisi. Sodat riehuvat valtoimenaan nytkin vuonna 2016. Pommit moukaroivat Syyriaa ja sen lähialueita. Tuhoavat valtavat määrät ihmisiä, kaupunkeja ja vanhaa kulttuuria. Ajavat ihmisiä maasta toiseen kauhua pakoon, kukaan ei heitä halua. Välimerestä on tullut tuhansille hautausmaa.

Turha kysyä, mitä ajattelet, jokaisella on kovin yksilöllinen vastaus. Missä ovat vanhat kokeneet rauhanrakentajat? On selvää selvempi, että aseet ja vallanhalu eivät lopu.

Kyseinen kongressi tutustutti minut itävaltalaiseen, Wienistä kotoisin olevaan naiseen, Mali Fritziin, joka toimi simultaanitulkkina. Vaihdoimme osoitteita. Kirjeenvaihtomme kesti 30 vuotta. Jo Helsingissä selvisi, että hän on juutalainen ja kommunisti. Oli osallistunut 1936 alkaneeseen Espanjan sisällissotaan. Hän oli syntynyt vuonna 1912. Saksalaiset pidättivät 1942 hänet ja miehensä Etelä-Ranskassa. Siitä alkoi matka keskitysleirille Auschwitziin.

Mittaamattomien kärsimysten kanssa, numerosarja käsivarressa, he vapautuivat 1945 Neuvostoliiton ja liittoutuneiden sotilaiden tullessa vapauttajiksi. Kävin häntä tervehtimässä Wienissä 1986 saksaa taitavan ystäväni kanssa. Kaduttaa kovasti, kun en saanut aikaan uutta tapaamista. Hän odotti kyllä. Ystäväni kuoli 1996. Sain häneltä tuolta kauhealta ajalta hänen ystävänsä kanssa yhdessä kirjoittaman kirjan. Se on suomentamatta. Jos olet kiinnostunut, ota yhteys. Kirjan 122 sivua ovat haasteellisia. Kirjoittajat ovat Amalie (Mali) Fritz ja Hermine Jursa. Kirjan saksankielinen nimi on Es lebe das Leben (Eläköön elämä).

Kirjeenvaihtotovereita minulla on ollut Intiasta, Neuvostoajalta Karjalasta, Virosta, Ruotsista ja tämä ystävä Itävallasta. Näistä Ruotsin ystävä on 91-vuotiaan voimissa. Muita pitkäaikaisia ystävyyksiä on myös ollut. Haagassa eräs ystävyys kesti 39 vuotta. Sen kertominen saattaisi olla yhden kirjan vetoinen. Jätän hänet muistoihin. En ole itsekään aina helppo ystävä. Iloitsen, olen onnellinen heistä, jotka ovat kanssani viihtyneet.

Ystävyydessä on merkittävää samat arvot, avoimuus, rehellisyys, sanojenvaihto. Arvostan samaa aatemaailmaa. Voi puhua, ei tarvitse uudelleen esittäytyä. Menetin kuoleman kautta kolme hyvää ystävää vuonna 2013. Heissä yhdistyi niitä asioita, joista edellä kerroin.

Mökki oli paikka, joka veti ystäviä puoleensa. Saunaillan jälkeen, hiilloksen hiljalleen hiipuessa takassa, alkoivat parhaat jutut. Tutustuin vasta hiljakkoin Minna Canthin sanontaan: ”Mitä vaan, kunhan ei nukkuvaa elämää”. Tietämättäni olen tuota seurannut.

Työväentalolta Elämäntapaliittoon

Monille harrastuksille oli selkeä pohja jo Savonrannan ajoilta. Nuorena osallistuin työväentalolla erilaisiin ohjelmiin ja opintokerhoihin: työväenlaulut, lausunta, kuorolausunta, tanhut, näytelmät, iltamien järjestäminen. Näitä kävivät vasemmistonuorisoa ohjaavat opettamassa. Vappujuhlat, äitienpäivät ja pikkujoulut olivat isoja tapahtumia. Jopa tunnettu puhuja esimerkiksi kansanedustaja tuli puhumaan. Sodan loputtua vappuna marssimme Suomen lippu keulassa seurassaan aatteen punaiset liput. Laulu kaikui kylämme raitilla. Sahatyöläisissä oli paljon hyviä laulajia. Kuuluivat kirkko- ja sekakuoroon. Ehdin minäkin laulaa kyseisissä kuoroissa kymmenen vuotta.

Vappumarssit ja -juhlat ovat kuuluneet perinteisiin myös täällä Helsingissä. Olisiko vuoden 2016 marssi ollut jo viideskymmenes. Olen marssinut ja näyttänyt omat voimani monen hyvän puolesta. Se on ollut pienin mahdollinen teko. ”Taru sormusten herrasta ” -elokuvan loppulausahduksessa sanottiin: ”Tässä maailmassa on hyvääkin, sen vuoksi kannattaa taistella”. Tämän ovat aikaisemmat sukupolvet jo aloittaneet.

”Kylvä kauneutta, kitke katkeruutta.” Näin luki auringonkukan siemenpussin kyljessä. Hyvä motto!

Kun Suomen Mielenterveysseura haki henkilöitä puhelinvastaajakoulutukseen, siis vapaaehtoisia tekemään puhelinpalvelua iltaisin. Ajattelin, tästä saattaisi olla hyvä apu työhöni ja omaan elämääni. Niihin aikoihin sisareni sairastui syöpään ja menehtyi siihen. Hän ehti tukea hakeutumistani tuohon tehtävään. Hakijoita oli 86, meistä 13 kelpuutettiin koulutukseen. Tämä oli haasteellisin tehtävä, johon olin ryhtynyt. Soittajia oli kautta Suomen ja hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Hankalat puhelut saimme antaa ammattiauttajille. Tätä jaksoin 5-6 vuotta.

Sitten tuli uusi haaste: Elämäntapaliiton ryhmävastaavan koulutus. Keskusteluryhmään sain parikseni Villen (nimi muutettu), raitistuneen geologin, jolla oli aikaisempaa kokemusta ryhmistä. Kokoonnuimme kerran viikossa. Saimme keskustelun aiheet. Muut valmistelut teimme itse. Tapaamiset oli jaettu syys- ja kevätkausille. Pyrimme ongelmia kohti ”ratkaisukeskeisesti”. En pitänyt tuosta sanaparista. Etsimme uutta ulottuvuutta. Kirjastoa piti käyttää apuna.

Kaikki ei mene niin kuin suunnittelee. Ville kuoli äkillisesti toisen vuoden loppupuolella. En ryhtynyt yksin jatkamaan, sillä olin tottunut toisen kanssa jakamaan ja turvautumaan. Näin se harraste päättyi. Ilokseni Tapiolassa arvostettiin näitä harrastuksiani. Osastopäällikkö antoi yhden kurssipäivän palkalliseksi vapaaksi, se oli puhelinkoulutukseen liittyvä. – Kylvä kauneutta -motto voisi sopia helpompaan harrastukseeni.

Matkailua ja yhteiskunnallista vaikuttamista

Kävin Stoassa, Itäkeskuksessa työväenopiston taidehistorian luennoilla noin 15 lukuvuoden ajan. Niissä puitteissa teimme matkan New Yorkiin vuonna 2000 ennen tornien sortumista. Käyn mielelläni taidenäyttelyissä. Sieltä voi kerätä sielulleen hiljaista kauneutta. Matkoja eri kohteisiin on kertynyt keskiverroin. Monta nuppineulaa löytäisi paikan kartalta. Laajasti ottaen Pohjoismaat, Lapin kautta Silkkitielle, Pekingiin, Israeliin, Jordaniaan (Petra), Eurooppa-kierroksia parikin, Neuvostoajan maat ja kaupungit. Ihania matkoja, joista valokuvia muistoina. Matkoilta on joku ystäväkin löytynyt.

Pitkäaikainen ystävä, jonka kanssa jaoin elämääni 39 vuotta, alkoi elämänsä loppuajalla sairastella ja tarvitsi auttajaa. Yritin vetää pulkkaa kykyjeni mukaisesti. Me vanhukset, ainakin yksin asuvat, tarvitsemme jossakin vaiheessa kummin. Miksi se on vain lasten etuoikeus? Tätä mietin suvun vauvan nimenantotilaisuudessa. Omat kummit ovat jo ajat sitten muuttaneet manan majoille.

On muistettava: lähde kotoa niin kauan kuin jalat kantaa ja pää toimii. Kolmisen vuotta olen kulkenut Työväenliikkeen kirjaston ystävien tilaisuuksissa. Hyvät luennot ja ystävät vetävät. Tämä lienee viimeinen yliopistoni. Olen innokas keskustelija. Tuon usein terveiset ruohonjuuritasolta. En pelkää soittaa eduskuntaankaan, kun oikein härnäävät. Viimeksi soitin opetusministeriöön.

Hiljakkoin luin artikkelin, jossa kerrottiin kaksostutkimuksesta. Samalla menetelmällä, jota siinä käytettiin, on jossakin päin maailmaa selvitetty jopa poliittisten asenteiden perinnöllisyyttä. Tulosten mukaan geenit säätävät sitäkin kallistutko oikealle vai vasemmalle ja sitä, miten suhtaudut maahanmuuttoon. Onko tämä vitsi. Olen valmis testiin. Toivon vereni olevan tummanpunaista.

Isän tyttö – aatteen vanki

Hyvä lukijani, olet jo matkani varrelta tehnyt havaintoja geeneistäni. Isäni jäi 2-vuotiaana orvoksi äidistään. Uusi äiti oli suorastaan ilkeä. Perheen toisten poikien pahanteot tulivat kaikki isän kontolle. Ilkeys toi monet selkäsaunat isälle. Isän alkoholinkäyttö, se vähäinenkin toi meille perheelle helvetin. Yritin ymmärtää noiden kotiolojen kautta hänen käytöstään.

Isä oli saanut tartunnan sosialismin aatesuunnasta jo 1910–1914 tienoilla Sortavalan kiviveistämöllä, missä oli puolalaisia ja venäläisiä kivityöläisiä. He sytyttivät nuoreen poikaan ikuisesti palavan unelman paremmasta maailmasta. Luulen heidän puhuneen vallankumouksestakin.

Sukulaiset hommasivat isän myyjäksi Kuopion seudulle Maaningalle. Hän suoritti Kuopiossa asepalveluksen. Sisällissodan aikaan kävivät suojeluskuntalaiset tökkimässä kylkiä kiväärinperällä ja kysyivät: ”Tunnustatteko Mannerheimin?” Jonkun aikaa kävivät, toinen myyjäpoika hermostui ja sanoi: ”En tunnusta”. Poikaa ei näkynyt sen koommin. Isä tunnusti, ei halunnut kuolla Mannerheimin vuoksi. Elämällä on vielä paljon annettavaa, ajatteli.

Kemissä asuessa isä oli esittänyt vuoden 1930 paikkeilla äidille, että lähdetäänkö Neuvostoliittoon? Viisas äitini oli vastannut, että mene sinä yksin, minä jään lasten kanssa Suomeen. Lapsia oli jo neljä, syntyneet peräkkäisinä vuosina, oli joka otrille. Onneksi viisaus voitti. Tämä ja moni muu tarina olisi jäänyt kertomatta. Isä ei tätä ottanut koskaan puheeksi. Kiitos rakkaalle äidille!

Isä lopetti työt Maaningan myymälässä vuoden 1918 alussa ja meni maanalaiseen toimintaan.

Isälläni työväenaate ja humanistisuus vahvistuivat. Hän puolusti aina heikkoja ja apua tarvitsevia. Hän oli Sosialidemokraattisen puolueen jäsen, myöhemmin SKP:n ja SKDL:n jäsen. Savonrannalla hänellä oli luottamustoimia: useita vuosia kunnanvaltuutettu ja valtuuston puheenjohtaja. Humaanisuus näkyi Punaisen Ristin, VPK:n, Urheiluseura Vauhdin ja seurakuntaneuvoston toiminnassa. Näytelmäharrastus oli myös tärkeä.

Isä kirjoitti historiallisen näytelmän ”Kuntakokous”. Oli muitakin ”terävän kynän” suunnitelmia, mutta aika loppui kesken. Kronikat olivat myös hänen ominta aluetta. Huumorin kanssa hän kronikoi puulaakihiihdoista ja hevosajoista. Kompromissit kuntapolitiikassa olivat tarpeen. Piti puhuttaa monet kerrat Helsingin herroja. Tuloksena olivat kauniit sillat, syväväylä ja uusia teitä.

Miten olisin voinut olla irrallaan tästä kaikesta? Sain hyvän henkisen perinnön. Isä ei pakottanut omia ajatuksiaan. Sain tehdä itse valintani. Tämä kaikki teki minusta isän tytön. Reppuuni tuli paljon hyvää evästä.

Miksi sanon ”Aatteen vanki”? Aate voi vangita hyvällä tavalla, kuten minulle on tapahtunut. En halua siitä vapautua. Katson tästä ”aatevankilastani” omin silmin maamme ja maailman kehitystä. Kavahdan kun tarjotaan valinnoiksi ruttoa tai koleraa. Tällaista puhuvat ne, jotka eivät koskaan kysy, mitä me haluaisimme.

Kirjailija Riitta Jalonen uudessa kirjassaan Kirkkaus, laittaa romaanin päähenkilön kertomaan, mitä on kirjoittaminen, mitä se voi ihmiselle merkitä. Päähenkilön kohdalla se oli itsensä ravistelemista paperille, ruumista nokkivien muistojen kertomista. Hyvin sanottu. Ilman ammattikirjoittajan taitoa olen sitä ravistelua ja nokkimista näille sivuille kirjoittanut.

Suomi, kaunis satavuotias, pidetään sinut siistinä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Impilahdelta veistonopettajaksi pääkaupunkiin

Helmi Tengénin vanhemmat, Salmin kihlakunnan kruununvouti Fridolf ja puolisonsa Selma Tengén kouluttivat kolme poikaansa ja kaksi tytärtään suomenkielisissä kouluissa. ”Jotakin hyvin olennaista perheestä kertoo myös se, että Helmi-tytär sai kaksitoistavuotiaana jäädä kokonaiseksi lukuvuodeksi pois Sortavalan yksityisestä tyttökoulusta osallistuakseen kotitilan uuden päärakennuksen pystyttämiseen sekä karaistuakseen ulkoilmaelämään ja ruumiilliseen työhön”, kirjoittaa Venla Sainio Kansallisbiografiassa.

Haaveet jatko-opinnoista kilpistyivät kuitenkin siihen, että perhe katsoi tyttären olevan taloudellisesti turvatussa asemassa ilman ammattitaitoakin. Saisihan hän isänsä kuoleman jälkeen vuotuiseläkkeen ja sitä paitsi oli kolme veljeä, jotka huolehtisivat hänestä, jos Helmi ei pääsisi naimisiin. Helmin unelmoima lääkärinura jäi vain haaveeksi.

Työskenneltyään viisi vuotta isän toimistoapulaisena Helmi pyrki ja pääsi Agda Blomin arvostettuun veistokouluun opiskelemaan ja täydensi opintoja Sortavalan seminaarissa. Hän jaksoi nousta jo neljältä aamulla sorvaamaan ja sai töistään korkeimman mahdollisen arvosanan. Sortavalsta hän siirtyi Helsingin yliopiston voimistelulaitokselle, missä hän valmistui voimistelunopettajaksi.

Helmi Tengén työskenteli aluksi Sortavalan seminaarin voimistelunopettajana, mistä siirtyi veistonopettajaksi Mikkelin kuurojenkouluun ja lopulta Helsinkiin. ”Silloin voimisteltiin vielä puukengin. Kun tarkastaja von Bonsdorff saapui kuulemaan tätä kamalaa kolinaa, ehdotin, että olisi aika hankkia voimistelutossut, kun Turussakin jo sellaisia käytetään. Aluksi hän tuohtui, mutta leppyi myöhemmin ja sanoi: Katsotaan, ehkä se järjestyy. Ja järjestyihän se. Sain luvan hankkia 40 paria nahkatossuja, joita oppilaat saivat lainata aina voimistelutunnin ajaksi”.

Mitä tekemistä sukupuolella on palkanmaksussa

Pisimmän työuransa Helmi Tengén teki veistonopettajana Helsingin kaupungin yläkansakoulun poikaluokilla 1904–1942. Tengén kertoo viranhaustaan: ”Veistonopettajan paikkaa hakiessani syrjäytin 9 mieshakijaa, koskapa aikaisemmat ansioni ja ulkomaanmatkoilla hankkimani lisäoppi veivät minut ehdottomasti toisten hakijoitten edelle. Kun menin nostamaan ensimmäistä palkkaani, hämmästyin suuresti, kun se oli huomattavasti pienempi, kuin se palkka, joka oli hakemusilmoituksessa mainittu. Tarkastaja v. Bonsdorff sanoi syyksi sen, että olen nainen. En voinut ymmärtää, mitä tekemistä sukupuolellani oli tämän asian kanssa. Lopulta sain tarkastajankin uskomaan, että jos kerran hoidan poikia ja opetan heidät yhtä hyvin veistämään kuin mieskolleegani, minulle on maksettava ilmoituksessa luvattu palkka ja suotava muut virkaan kuuluvat edut. Niinpä sitten olenkin koko opettajanaoloaikani nauttinut miesopettajien kanssa samaa palkkaa. Olen opettanut 40 vuoden aikana vuosittain noin 400 poikaa veistämään.”

”Ja työtä tein lujasti, jopa 48 viikkotuntia. Kerran minulla oli 10-tuntinenkin päivä, koskapa virkaveljeni eivät suostuneet sovitteluihin lukujärjestyksiä laadittaessa. Samasta syystä juoksin Nikolainkadun koulun ja Kasarminkadun koulun väliä toisinaan useammankin kerran päivässä. Muistan kuinka kerran Kasarminkadun koululle tullessani pihamaalla seisoi 6 miesopettajaa, eikä kenenkään hattu noussut tervehdykseen eikä kukaan väistänyt, vaan sain kiertää heidän ohitseen päästäkseni ulko-ovelle. Niitä pahoja poikia, jotka luvattiin lähettää op. Tengénin veistotunneille, ei tullutkaan. Ei pojilla näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Ne olivat aikuisten ennakkoluuloja. Töitämme lähetettiin näyttelyihin ja aivan viime vuosina vielä olen tavannut entisiä oppilaitani ja jutellut heidän kanssaan kadulla. He muistelevat veistotunteja ilolla. Niin minäkin. Innostus ja rakkaus työhön on paras lääke kaikkeen, silloin ei vaikeuksista lannistu, vaan jatkaa entistä innokkaammin huomaamatta vuosien kulumista ja iän karttumista.”

Autoileva naisasianainen

Helmi oli jo lapsena villivarsa. Hän kiipeili poikien perässä rakenteilla olevan Vuoksen yli johtavan sillan telineillä, joutui uintimatkallaan pyörteeseen, josta pääsi vain toisten vetämänä pois, nukahti kerran jyrkälle katollekin, mistä vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin. Helmi käytti pitkiä housuja, mikä oli tuolloin tytölle ja naisille varsin tavatonta.

Hän oli myös innokas autoilija. ”Ei, en minä ole ensimmäinen autoileva nainen Helsingissä. Ensimmäinen oli lääk. ja kir. tri Carola Eskelin, jonka kasvoille katupojat kerrankin heittivät rapaa, kun hän avoautollaan oli matkalla kaupungilla. Kotiseudullani Impilahdella olin kyllä ensimmäinen nainen, joka ratsasti, ajoi polkupyörällä ja sittemmin autolla. Olinhan jo lapsena saanut hiihtää, luistella, jopa purjehtia Laatokalla”.

Veistonopettaja Helmi Tengénistä tuli monella tavalla uranuurtaja. Helsingissä hän liittyi ihailemansa Maikki Fribergin innostamana Naisasialiitto Unionin jäseneksi ja oli Unionin aktiivisimpia ja värikkäimpiä jäseniä. Vuonna 1904 hän edusti Maikki Fribergin ja Annie Furuhjelmin rinnalla Unionia Berliinissä Kansainvälisen naisliiton (ICW) kongressissa, jossa perustettiin Kansainvälinen äänioikeusliitto (IWSA, myöhempi Kansainvälinen naisten allianssi). Suomessa nämä naiset panivat alulle äänioikeustaistelun ja vetivät siihen mukaan monia naisjärjestöjä.

Helmi Tengénille naisten äänioikeus merkitsi samalla tavoin kuin Tekla Hultinille ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta. Samoilla perusteillä hän vaati samaa palkka naisille ja miehille sekä naisten nimittämistä erilaisiin korkeisiin virkoihin tai naisten vihkimistä papeiksi.  Hän toimi naisten aseman parantamiseksi Unionin ohella Helsingin Kansakoulun Naisopettajain Yhdistyksessä, Suomen Naisopettajain Liitossa sekä Helsingin voimistelijain liitossa ja Autoklubissa. Hän oli 1907 perustamassa Suomalaista Naisliittoa ja kutsuttiin myöhemmin liiton kunniajäseneksi.

Helsingin Naisopettajain Yhdistys perustettiin, kun tehtävänsä hyvin hoitaneen Laura Haaganin tilalle nimitettiin neuvottelematta miesopettaja. ”Katsoimme, tässä ei nyt yksin kukaan voi mitään korjausta saada aikaan, meitä tarvitaan monta samalla asialla, tarvitaan oikein yhdistys”, kertoi Tengén.

”Ensimmäinen asia jonka saimme korjatuksi, oli se, etteivät miesopettajat saaneet enää ilman valtakirjaa nostaa opettajana toimivan vaimonsa palkkaa. Siitäkin asiasta sain käydä op. Hultinin kanssa oikein kaupunginjohtajan puheilla. Kun ruvettiin esittämään sellaisia mielipiteitä, että nuorison vallattomuus johtuu siitä, että on liian paljon naisopettajia, olikin meillä kova urakka, saada ihmisten silmät aukenemaan. Tuskinpa kouluateriat, terveydenhuolto, vaatetusavustus olisivat siinä pisteessä, missä ne nyt ovat, ilman naisopettajien aktiivista asiaan puuttumista.”

Opettajat kokivat erittäin loukkaavana vt. opetusministeri Oskari Mantereen 1920-luvulla esittämän väitteen, että naisopettajien määrän lisääntyminen merkitsi kansallista onnettomuutta, joka suorastaan tuhoaisi koulut ja koko suomalaisen elämän.

”Samapalkkaisuus oli sitten se kaikkein sitkein ja vaikeimmin hoidettava asia. Saimmehan sen vasta ikäänkuin yhdistyksen 50-vuotislahjaksi.” Tengén arveli samapalkkaisuuden olevan niin kiperä ja sitkeä ongelma, että ”tulee kysyneeksi kuinka monen sukupolven täytyy vielä odottaa tätä yhteiskunnallista oikeutta”. Ja oikeassa olikin!

Keväällä 1918, kun Helsinki oli punaisten miehittämä ja kaupungissa vallitsi suuri elintarvikepula, Helmi Tengén johti Unionin järjestämää päivittäistä ruoanjakelua lapsille. Hän myös valvoi ammatti-ihmisenä Unionin kiinteistöjen, kuten Minette Donnerin Unionille lahjoittaman Wilhelmina-kodin, Unionin oman huoneiston ja Ida Salinin Unionille lahjoittaman lauttasaarelaisen edustushuvilan Villa Salinin korjaustöitä. Vielä 95-vuotiaana täyttäneenä Tengén toimi Unionin kiinteistöjen isännöitsijänä. Helsingissä sijaitseva naisten vanhainkoti, Tengénin mukaan nimensä saanut Helmi-koti, perustettiin osittain Tengénin Naisasialiitto Unionille testamenttaamilla varoilla.

Helmi Tengén oli myös alusta lähtien mukana järjestämässä Naisten Joulumessuja. Nämä Maikki Fribergin ja Sigrid Heinriciuksen ideoimat myyjäiset järjestettiin ensimmäisen kerran 1922. Messuilla haluttiin tarjota mahdollisuus joulurahan hankkimiseen vähävaraisille naisille, jotka voivat messuilla myydä valmistamiaan tuotteita. Messut onnistuivat yli odotusten ja niistä tuli edelleen jatkuva perinne. Tengén toimi 30 vuotta messujen johtajana.

Voiman kaikkeen tähän Helmi Tengén sai naisverkostoista. Hänen huvilansa, ensin Impilahdella ja sotien jälkeen ystävättärensä Signe Björkellin kanssa rakentama huvila Hauholla, toimivat naisten kansainvälisenä kohtauspaikkana vuosikymmenien ajan. Siellä saatettiin puhua yhtä aikaa lukuisia kieliä. Riitti, kun puhuttiin samasta asiasta.

Lea Saarela kävi vuonna 1966 haastattelemassa suuresti arvostamaansa Helmi Tengéniä vuonna 1966, kun haastateltava oli jo 90-vuotias. ”Olin nähnyt hänet aikaisemmin kunniajäsenenä Helsingin Naisopettajain Yhdistyksen juhlakokouksissa. Olin vain etäältä pelonsekaisella kunnioituksella katsellut hänen vitivalkoista, lyhyeksileikattua tukkaansa ja vieläkin ryhdikästä olemustaan sekä kuunnellut hänen selkeitä, velvoittavia sanojaan nykyiselle naisopettajapolvelle vapaan sanan aikana. Minut otettiin vastaan kuin vanha tuttava, vaikkemme koskaan olleet tavanneet. Sain kulkea käsi kädessä Helmi Tengénin kanssa huoneesta toiseen. Katselimme taideaarteita, istahdimme välillä antiikkituoleille, tutustuimme Unionin toimistoon ja kokoussaliin, muotokuvamaalauksiin ja valokuviin. Joimme kahvia Maikki Fribergille kuuluneista punaruusuin koristetuista kahvikupeista ja keskustelimme. Kaikki jäykkyys oli alun alkaen pyyhkäisty pois. Niinkuin aina suuri persoonallisuus, Helmi Tengén otti ihmisenä ihmisen vastaan. Me suorastaan rupattelimme, niin avoimen auliisti hän kertoi kaikesta.”

Helmi Tengén piti itseään juoksupoikana, joka oli aina valmis tekemään, mitä oli tarvis tehdä. Hän ei vetäytynyt syrjään sanomalla, en osaa tai en jaksa. Tengén itse kertoi noudattavansa omantunnontarkasti kouluaikaisen muistikirjansa värssyä: Mik’ on pyhää, totta, aina puolla, vaikka tulisikin sen eestä kuolla.

Suomen ensimmäinen naispiispa Irja Askola vihittiin virkaansa syyskuun kahdentenatoista päivänä 2010 Helsingin tuomiokirkossa. Askola arvelee, että hänestä on tullut ihmiskasvoisen kirkon symboli.

Irja Askola ottaa minut vastaan hymyssä suin työhuoneellaan Helsingin tuomiokapitulissa Erottajalla. Olemme tehneet sinunkaupat jo sopiessamme tapaamisesta, olemmehan molemmat ”Lauritsalan tyttöjä”. Askola syntyi Lappeenrannassa, mutta muutti kahdeksanvuotiaana naapurikuntaan Lauritsalaan, missä minäkin vietin osan lapsuuttani ja nuoruuttani.

Irja Askola määrittelee itsensä kosmopoliitiksi karjalaiseksi. Yhdeksän vuotta ulkomailla Euroopan kirkkojen konferenssin (EKK) palveluksessa muovasivat Askolaa niin ihmisenä, kristittynä kuin teologinakin. Geneven vuodet vahvistivat häntä piispan virkaan – vaikkei hän sitä silloin tiennyt tai edes salaa ajatellut. Geneven ekumeenisissa piireissä Askola tapasi vahvoja naisia, joista monet tulivat kehitysmaista. Näillä naisilla oli vankka teologinen identiteetti.

Kysyn Irja Askolalta, miten alku hänen uudessa tehtävässään on lähtenyt käyntiin. ”On ollut kiireistä ja kiinnostavaa. Media on ollut työtoverina lähes päivittäin, olen tutustunut hiippakuntaan ja tavannut ihmisiä”, Askola vastaa. Askola kertoo tuntemattomienkin ihmisten pysäyttäneen hänet raitiovaunussa, torilla ja kaupoissa. Monet ovat kertoneet liittyneensä takaisin kirkkoon hänen valintansa jälkeen.

Kaikki eivät kuitenkaan ole naispiispan valintaa hyväksyneet. Askola myöntää, että vihamieliset kirjoitukset ovat satuttaneet. ”Eri mieltä saa olla, mutta meidän on löydettävä tapa, jolla voimme olla puheväleissä myös niiden kanssa, jotka eivät ole samaa mieltä”, Askola sanoo.

Homokeskustelu osoitti, että kirkko kiinnostaa

Toki Ajankohtaisen Kakkosen homoiltakin tulee puheeksi. Irja Askolan mielestä ohjelmasta nousseen kohun perusviesti on, että suomalaista perusoikeudentuntoa on loukattu. Ohjelmassa kyseenalaistettiin homojen ihmisoikeudet. Se että asiasta nousi niin suuri kohu, osoitti Askolan mielestä, että kirkko kiinnostaa ihmisiä. ”Nyky-yhteiskunnassa ihmiset tekevät nopeita siirtoja osoittaen näin mielipiteensä – toiset eroamalla ja toiset liittymällä kirkkoon”, Askola pohtii.

Irja Askolan mielestä kirkon pitäisi nykyistä enemmän olla jäsentensä kirkko, monipuolisempi ja toiminnallisempi. Jumalanpalveluksia pitäisi järjestää eri aikoina, ei pelkästään sunnuntaiaamuisin. Askola toivoo myös, että kirkko selkeämmin kertoisi, mitä hyvää kunkin viikon aikana kirkon piirissä tapahtuu.

”Anna meille jokapäiväinen leipämme”

Toinen ajankohtainen asia, josta keskustelemme, on ruoka. Jokapäiväinen leipä on ihmisarvoisen elämän perusedellytys. YK:n arvion mukaan joka päivä kuolee nälkään 17 000 lasta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat vetoavat sen puolesta, että Suomen tuleva hallitus kansainvälisessä yhteistyössään edistäisi ruokakriisin ratkaisemista kansainvälisesti. Osana Euroopan unionia Suomella on mahdollisuus toimia aktiivisesti oikeudenmukaisen ja kestävän ruokapolitiikan puolesta.

Irja Askola sanoo, että kirkon pitää ajatella kohtuuelämää myös meidän yhteiskunnassamme. Suomi on tällä hetkellä maailman nopeimmin eriarvoistuva maa. ”Kirkon työntekijöillä on paljon ajantasaista tietoa, josta poliittisten päättäjien olisi hyvä kiinnostua, jotta saisimme syrjäytymiskehityksen edes jonkinlaisiin aisoihin”, Askola toivoo.

Eri elämänrytmit ovat runsaan kahden vuoden aikana kirkastuneet Irja Askolalle. Hän on nähnyt kasvavien tuloerojen tuottavan lisää köyhyyttä. Tarvitaan lisää kohtuutta ja kiitollisuutta siitä, mitä on jo saatu.

”Kohtaan paljon ihmisiä, joiden tarinat kertovat köyhyydestä. Heidän on tehtävä kipeitä valintoja, ja köyhyydestä tuleva häpeä voi estää heitä puolustamasta oikeuksiaan. On vanhus, joka joutuu valitsemaan, ostaako tässä kuussa lääkkeet vai matkustaako tyttären luo jouluksi. Ei kehtaa sanoa, ettei matkarahaa ole. Sitten on eettisesti tietoisia nuoria, jotka ovat oppineet kohtuullisuuden arvon. Köyhyyden rajoilla olevia ihmisiä pitäisi kuunnella – varsinkin päättäjien. He tietävät, missä toimeentulotukijärjestelmän kuopat ovat”, Askola pohtii.

Päättäjät ja köyhyyden kokijat on koottava yhteen. ”Tässä on tehtävä kirkolle. Harva organisaatio käy niin usein ihmisten kodeissa kuin papit ja diakoniatyöntekijät. Seurakunnat voisivat aktiivisesti järjestää poliitikkojen, virkamiesten ja näiden taakankantajien tapaamisia”, Askola lisää.

Niukkuuden aika kiristää myös työmarkkinoita. Tulee irtisanomisia ja väläytellään sekä palkanalennuksia että työajan pidennyksiä. Karuselli ei Askolan mukaan voi jatkua. Piispaa ihmetyttää, mihin kaikki raha menee, vaikka sitä on enemmän kuin koskaan. Hän sanoo, ettei kadehdi päättäjiä, koska näyttää olevan pakko leikata joka tapauksessa, mutta niukkuuden ajan taitava päättäjä leikkaa niin, ettei valtaosa mene köyhimmiltä.

”Köyhien kärsimys loukkaa monen oikeudentajua, ja se syö pienen kansakunnan yhtenäisyyttä. Ratkaisu niukkuuden jakamiseen voi tulla yhteistyöstä.” Askola kehottaa vallanpitäjiä miettimään, mikä tulevaisuuden kannalta on oleellista: hieman hitaammin kasvava yritys vai se, että lisää ihmisiä jää työttömiksi ja kenties syrjäytyy.

Lopuksi siteeraan Irja Askolan runoa:

Että arvostat itseäsi ja omaa osaamistasi
ja teet samoin myös lähelläsi oleville.
Että luot ilmapiirin,
jossa innostus on mahdollista
nauru tervetullutta eivätkä
kyyneleetkään kiellettyjä.
Että työpaikallasi
oppiminen on ilo, ei uhka
kysyminen on siunaus, ei synti
muistaminen on aarre,
ei kahle.

Isoäiti Maria Wetterstrand emigranttina ja evakkona

Sukupolvien ketjussa puhutaan yleensä miehistä. Miehen nimi on periytynyt pojalle, samoin ennen tilat ja maat. Isyydestä ei kuitenkaan aina voinut olla täyttä varmuutta. Naisten muodostama ketju on selkeämpi. Se on napanuoraketju.

Isoäitini, Maria Wetterstrand, o.s. Huotari syntyi keisarillisella Venäjällä, Pietarissa karjalaisista vanhemmista. Perhe vietti turvattua, onnellista ja vaurasta elämää. Seitsemäntoistavuotiaana Maria tutustui muutamaa vuotta vanhempaan Johan Wetterstrandiin. Naimisiin he menivät Marian ollessa vasta 18-vuotias. Avioliitosta tuli onnellinen. Johan eli Janne oli taitava. Hän toimi aluksi vuokraamansa valimon johtajana Novgorodissa, mutta perusti pian oman tehtaan Pietariin. Lapsia syntyi neljä. Ensimmäinen poika kuoli parivuotiaana, niin kuin silloin usein tapahtui. Se oli Marian ensimmäinen suru ja koettelemus.

Jannen tehdas suljettiin Venäjän vallankumouksen aikana. Venäjällä seurasi sekasorron aika. Väkijoukot valtasivat kadut. Janne oli edellisenä vuonna hankkinut maatilan Karjalan Kannakselta perheen kesälomien viettoa varten. Se osoittautui nyt hyvin tarpeelliseksi, kun toimeentuloa ei ollut. Maria lähti kahden nuoremman lapsensa, 14-vuotiaan Esterin ja 12-vuotiaan Leon kanssa maatilalle vallankumousta pakoon.

Matkalla oli tiukkoja tarkastuksia. Maria otti mukaansa vain välttämättömän, jotta vaikuttaisi siltä kuin hän olisi menossa kesäloman viettoon. Hän ompeli kureliiveihinsä kaikki korut valaanluiden tilalle, eikä koruja rajatarkastuksessa havaittu. He pääsivät turvallisesti tilalleen Noitermaahan. Janne ja vanhin poika Artturi joutuivat sen sijaan viime hetkessä pakenemaan uimalla Rajajoen yli. Pelättiin, että suojeluskuntaan kuulunut Artturi otettaisiin puna-armeijaan.

Kun Maria saapui tilalle, kävi ilmi, että tilanhoitajana toiminut muonamies oli varastanut maatilan tuotteet ja myynyt ne omaan lukuunsa. Tilalle hankittiin uusi muonamies. Maria onnistui ylittämään rajan useita kertoja yksinään ja tuomaan rakkaita tavaroitaan Pietarin kodistaan. Tehdas, koti ja suurin osa omaisuudesta menetettiin kuitenkin bolshevikeille.

Urbaaniin oloon tottunut Maria sopeutui hyvin maalaiselämään. Hän vastasi tilan hoidosta. Häntä ja Jannea kunnioitettiin, ja heitä kutsuttiin aina Herraksi ja Rouvaksi. Olivathan he sivistyneitä kaupunkilaisia Pietarista. Marialla oli parantamisen taito, jonka hän oli oppinut joltain apteekkarilta Krimin lomilla. Lääkärin puutteessa hän hoiti kyläläisten vaivat: paransi keuhkokuumeet, säärihaavat, maitoruven ja lastoitti katkenneet raajat. Ihmisiä tuli hänen luokseen kauempaakin. Rahaa hän ei koskaan ottanut keneltäkään. Hän oli perusluonteeltaan elämän antaja. Janne opetteli maanviljelyä ja ryhtyi kalastajaksi sekä metsänhoitajaksi.

Lapset lähetettiin opintielle Viipuriin ja vanhin poika Aacheniin. Elämä oli sopusointuista, kunnes talvisota alkaessa koti piti jälleen kerran jättää. Välivuosina päästiin takaisin, mutta koti oli raiskattu. Se oli kuitenkin oma rakas koti. Kun jatkosota alkoi, jouduttiin uudelleen mieron tielle, ja koko omaisuus jäi toisen kerran vieraalle vallalle. Kuten muutkin evakkoon joutuneet karjalaiset, heidät majoitettiin ihmisten nurkkiin.

Sodan jälkeen Mariaa kohtasi kovin isku hänen elämänsä aikana. Hänen nuorempi poikansa, kolmen pienen lapsen isä joutui upseerina venäläisten kanssa sotakorvauksista neuvotellessa niin vaikeaan tilanteeseen, että päätti itse päivänsä. Tämä suru oli niin suuri, että kaksi kertaa koettu kodin ja omaisuuden menettäminen tuntui pieneltä.

Elämänsä loppuvuosiksi Maria ja Janne asettuivat Artturin hankkimaan kesähuvilaan. Siellä Janne sairastui, ja Maria hoiti häntä tämän kuolemaan saakka. Runsaat neljä vuotta Maria asui Suomusjärvellä yksinään. Kahdeksaankymmeneen ikävuoteen saakka hän kävi jokaisena talviaamuna avannossa, ja peseytyi muutenkin kylmällä vedellä. Siinä lienee hänen sitkeytensä salaisuus. Lapsenlapset olivat kesäisin hänen seuranaan ja apunaan ja hiihtolomillaankin kävivät. Viimeisiksi vuosikseen Maria pääsi asumaan tyttärensä Esterin puolison, Alfons Willbergin, omistamaan asuntoon Bulevardilla. Vielä sieltä käsin hän lähetti pyynnöstä tuntemattomille ihmisille parannusohjeita ja voiteita.

Maria kuoli vanhuuteen Koskelan sairaalassa 84-vuotiaana. Hän uskoi hartaasti Jumalaansa ja kohtaloon. Ei koskaan valittanut, vaan tyytyi hiljaa. Muisteli onnellista avioliittoaan, lauleskeli virsiä ja luki Raamattua.

Minulle isoäitini jäi idoliksi. Kaikki lapsuuteni kesät talvisotaan saakka vietin perheeni kanssa hänen luonaan. Isoäidin kanssa saunoin. Isoäiti opetti minut uimaan nelivuotiaana sekä lypsämään lehmiä ja kirnuamaan voita. Hän ei koskaan suuttunut eikä aiheuttanut mielipahaa kenellekään. Hän oli kaikin tavoin esimerkillinen ja hieno ihminen.

Äiti Ester Willberg: forvärvarn, ärvarn, fördärvarn

Äitini syntyi Novgorodissa vuonna 1904. Hän oli kaikkien sukulaisten rakastama ja perheen ainoana tyttönä hemmoteltu. Perhe muutti sitten Novgorodista Pietariin. Ester sai erinomaisen kasvatuksen kotonaan. Hyvän kielitaidon varmistamiseksi heillä oli Mademoiselle ja Freulein opettamassa ranskaa ja saksaa. Kotonaan hän omaksui venäjän-, suomen- ja ruotsin kielen.

Esterin katkeria muistoja olivat ihaillun isän taloudelliset menetykset ja Venäjän vallankumouksen seuraukset. Neljätoistavuotiaana hän koki kansannousun ja näki sotilaiden pistävän ihmisiä kuoliaaksi kaduilla. Perheen pakomatkalla Karjalaan venäläiset sotilaat repivät rajatarkastuksessa veitsellä hänen nukkensa riekaleiksi, eikä hän unohtanut sitä koskaan.

Ester ei viihtynyt Karjalassa. Hän ei halunnut jäädä maalaiseksi vaan meni Viipuriin koulukotiin. Hän halusi itsenäistyä nopeasti, jätti lukion kesken ja muutti Helsinkiin opiskelemaan kauppaopistoon. Kirjailija Unto Seppänen rakastui tulisesti Esteriin, ja he seurustelivat tiiviisti kaksi vuotta. Äiti muisteli usein nuoruuden rakastettuaan ja säilytti elämänsä viimeisiin vuosiin saakka Seppäsen hänelle kirjoittamat pari sataa kirjettä. Seurustelu päättyi vanhempien painostukseen. He katsoivat, ettei nuori kirjailija pysty elättämään heidän tytärtään.

Ester oli kaunis ja turhamainen. Hän pukeutui muodin mukaisesti asusteita myöten. Hän oli aina huoliteltu ja ulkoasultaan moitteeton. Hän oli musikaalisesti lahjakas, ja hänestä olisi voinut tulla esiintyvä pianisti, mutta hän ei tavoitellut julkisuutta eikä menestystä. Hän oli romantikko, joka kaipasi miehistä tukea ja ihailua.

Oltuaan Maatalouspankissa töissä jonkun vuoden Ester avioitui varakkaan suomenruotsalaisen perheen vanhimman pojan kanssa. Alfons Willberg oli opiskellut insinööriksi Zurichin teknillisessä korkeakoulussa. Ester avioitui suurin odotuksin. Ensimmäinen lapsi syntyi nopeasti, isänsä silmäteräksi muodostunut Marita. Toinen lapsi olin minä, valtava pettymys äidilleni, koska en ollut hänen hartaasti odottamansa poika. Hän antoikin minut kotiapulaisen hoivaan. Esterin harras toive pojasta toteutui viiden vuoden odotuksen jälkeen. Pentistä tuli hänen kaikkien unelmiensa kohde. He olivat aina yhdessä eikä kukaan mahtunut heidän väliinsä.

Tällainen asetelma ei ollut omiaan luomaan yhteistä perhe-elämää. Isä ihaili vanhinta tytärtään, ja he ymmärsivät toisiaan. Keskimmäisenä lapsena olin näkymätön ja huomaamaton. Olin äidin pikku apulainen, joka teki kaiken, mitä äiti käski. Minulle ei tullut minkäänlaista käsitystä perhe-elämästä eikä juuri mistään muustakaan. Olin kiltti ja alistettu enkä tajunnut lainkaan, mitä minulta puuttui. Äiti ei koskaan ollut minun eikä sisareni kanssa, vaikka hän oli aina kotona. Isä oli harvemmin kotona, mutta kuitenkin aina vahvasti läsnä. Minulle hän oli yliankara isä, jota pelkäsin. Hän jätti henkisenä perintönä ainakin minulle kunniallisuuden ja rehellisyyden.

Ester ei ollut pojasta huolimatta onnellinen. Hän sanoi usein minulle, ettei voi rakastaa lapsiaan, jos ei ole onnellinen avioliitossaan. Jo lapsena ymmärsin, ettei näillä asioilla ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Uskoin, että mitä onnettomampi liitossaan oli, sen enemmän lapset merkitsisivät.

Ester olisi halunnut enemmän rahaa käyttöönsä pukeutuakseen yhtä kauniisti kuin naimattomana. Hän valitti aina rahan puutetta. Rahasta tuli suuri asia perheessä. Isä oli tarkka ja äiti tuhluri. Äiti oli kuitenkin tavallaan hyvä perheenemäntä. Hän koulutti monta nuorta maalaistyttöä taitaviksi kotiapulaisiksi ja ruuanlaittajiksi. Hän organisoi hyvin kodin, ja kaikki oli ulkonaisesti kunnossa. Hän oli taitava käsistään, ja hänellä oli yleensä aina neula kädessään. Syntyi kauniita pitsejä vauvojen paitoihin ja nenäliinoihin. Lasten vaatteet olivat aina huolellisesti paikatut. Koti oli järjestyksessä ja hyvin hoidettu. Kuitenkaan hän ei osannut kiinnittää huomiotaan elämänsä positiivisiin asioihin, vaan valitteli aina onnettomuuttaan ja sitä, ettei saanut riittävästi kauniita vaatteita ja koruja.

Ester matkusti laajasti Euroopassa miehensä kanssa ja osallistui useisiin kongresseihin. Karjalaisena hän oli vilkas, sosiaalinen ja erittäin kielitaitoinen. Hän pystyi solmimaan runsaasti ystävyyssuhteita. Hän oli kuitenkin täysin kritiikitön, mitä ystävilleen kertoi. Salaisuudet eivät pysyneet hänellä. Ystävät loukkaantuivat ja etääntyivät hänestä.

Vasta leskeksi jäätyään Ester luuli tulevansa onnelliseksi. Hänellä oli rahaa tarpeittensa tyydyttämiseen, ja hän onnistui lähes kokonaan tuhoamaan Alfonsilta jääneen omaisuuden. Hän teetti itselleen Kalle Forsmanin salongissa vaatteita, kävi ravintoloissa ystäviensä kanssa ja matkusteli laajasti joka vuosi. Hän jakeli juomarahoja suurella kädellä. Toisinaan hän antoi myös läheisilleen ylellisiä lahjoja ja toi loisteliaita tuliaisia ulkomaanmatkoilta. Matkat ulottuivat Intiaan ja Keniaan mutta parhaiten hän viihtyi Pariisissa ja Roomassa, missä hän yleensä vietti kaikki talvikaudet.

Hän toivoi kiihkeästi löytävänsä uuden miehen rakkautta ja turvaa kaivatessaan. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt ja mielialat vaihtelivat jyrkästi. Yksinäisyydessään hän turvautui psykiatriin, joka kuunteli häntä sympatialla ja piti häntä yksityispotilaanaan Mehiläisessä useita kertoja viikkokaupalla.

Lopulta äiti joutui tilanteeseen, jossa hän koki, ettei enää pystynyt vastaamaan itsenäisesti elämästään. Tässä vaiheessa minä olin ainoa, johon hän saattoi turvautua. Sisareni kanssa äiti ei koskaan tullut toimeen. Pyrin järjestämään äidin olot sellaisiksi, että hän voisi turvallisesti asua kotonaan. Hän ei kuitenkaan halunnut vieraiden ihmisten tulevan hänen kotiinsa ja pyysi minua järjestämään hänet vanhainkotiin. Sen hän valitsi Käpylästä, koska Pentti asui lähellä, ja äiti uskoi tämän tulevan päivittäin häntä katsomaan.

Äiti eli Svenska Blomsterfondetissa lähes kuusi vuotta ilman mitään virikkeitä. Hän laitostui välittömästi ja tuli ainoastaan minun luokseni päivällisille. Ystävät hävisivät eivätkä enää välittäneet hänestä. Eivät edes ne, joille hän oli ollut hyväntekijä. Olin lopulta hänen viimeinen uskottunsa oltuani siihen asti näkymätön ja lähes olematon. Hän kuoli vanhuuteen Koskelassa. Viimeisellä elinviikollaan hän pyysi minua käymään joka päivä ja tuomaan hänelle pullollisen olutta, jota hän ei koskaan ennen juonut. Sitten hän päätti olla syömättä, koska halusi kuolla. Viimeisenä päivänään hän pyysi minulta kaikkea anteeksi. Lohdutin häntä ja sanoin, ettei minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Hän nukahti rauhallisena. Minä olin viimeinen omainen, jonka hän näki tuntia ennen poismenoaan.

Irmeli Kaario: Bulevardilta maailmalle

Isänisäni omistama kaunis jugendtalo Bulevardilla oli napanuoran lisäksi yhdistävä tekijä meidän kolmen naisen välillä. Äiti muutti sinne appensa kuoltua vuonna 1951 ja eli siellä vanhainkotiin muuttamiseen asti. Minä asuin siellä kanssa naimisiin menooni saakka, ja isoäitini muutti sinne isäni hänelle antamaan asuntoon, kunnes joutui Koskelaan.

Asuin kotona Bulevardilla, niin kuin vanhempi sisarenikin, vaikka olimme molemmat taloudellisesti itsenäisiä ja koulutettuja. Vanhempien mielestä tyttö ei voinut muuttaa kotoaan kuin naimisiin menemällä. Muuten joutui huonoille teille. Kolme aikuista naista saman katon alla oli rankkaa. Äiti ja sisareni riitelivät jatkuvasti, ja minä vain olin. En osannut suunnitella elämääni, eikä minulla ollut valmiuksia itsenäiseen elämään. Kihlauduttuani vanhempani vaativat pitkää kihlausaikaa, jotta sukulaiset eivät pääsisi ilkkumaan, että oli kiire naimisiin. Tuntui kuin silloin olisi eletty muiden ihmisten ehdoilla. Kaikkeen alistuttiin. En tiennyt elämästä mitään, mutta vapauden kaipuu oli suuri. En vain tiennyt, miten sen saisin.

Menin naimisiin suurin odotuksin. Minä janosin vapautta, mies taas tottelevaista vaimoa, joka olisi aina kotona huolehtimassa hänestä. Odotukset eivät aivan täysin kohdanneet. Minä en saanut vapautta, mutta mies sai kodinhoidosta vastaavan vaimon. Miehellä oli oikeudet, naisella velvollisuudet. Taustastani johtuen en osannut ottaa vapautta vaan alistuin. Kävin töissä ja hoidin kotiasiat. Mies eli miehen elämää: työtä, kokouksia, matkoja, poissaoloja. Pohdin koko ajan, oliko tämä sitä elämää mitä odotin. Istuin usein iltaisin yksin kotona ja ihmettelin, missä mies oli. Välillemme repesi railo.

Sisareni meni naimisiin australialaisen miehen kanssa päästäkseen eroon äidistä. Isälle oli valtava shokki menettää lempityttärensä toiselle puolelle maapalloa.

Haaveilin irrottautumista ja oman elämän alkamista, mutta minulla ei ollut siihen valmiuksia. Pian huomasin olevani raskaana. Se sitoi minut liittoon. Päätin hyväksyä osani ja rakastaa lasta. Lapsi toimitettiin heti syntymän jälkeen lastensairaalaan. Oli vähäverinen ja tuskin hengitti. Kysyttiin nimeä hätäkastetta varten. Minä jäin yksin hämmennykseni kanssa. Kukaan ei lohduttanut. Olin äiti, mutta minulla ei ollut lasta. Joka aamu herätessäni soitin ensimmäiseksi lastensairaalaan ja kysyin lapsestani. Vastaus oli aina sama: ”Kyllä se vielä elää.” Otettiin verikokeita ja tutkittiin. Ei ymmärretty, mistä oli kysymys. Lopulta sain luvan hakea lapseni kotiin. Syliini annettiin kalpea poika, sanottiin, ettei se varmaankaan opi imemään, kun on tottunut pulloon.

Nyt minulla oli lapsi, oma ihmiseni. Sitä minä rakastaisin ja hellisin sen terveeksi. Alkoi normaali lapsiperheen elämä vauvan kanssa. Syötin ja juotin, pesin ja ulkoilutin. Rakastin kuin ei koskaan ketään. Ei ollut kertavaippoja eikä pesukonetta. Pyykkiä riitti. Olin käynyt Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenhoitokurssin ja tunsin olevani pätevä äiti. Nautin äitinä olosta ja lapseni hoivaamisesta.

Mutta olin lähes täysin eristettynä muusta maailmasta. Ei ollut tuttuja lähellä, ei televisiota, ei aikuista keskusteluseuraa. Luin Lauttasaaren kirjaston kaikki ranskankieliset kirjat. Kieli tuli tutuksi. Koin olevani yksinäisyyteni vanki. Päästäkseni ihmisten ilmoille ryhdyin opiskelemaan. Siitä tuli ensimmäinen henkireikäni. Suoritin Cambridgen Certificate of Proficiencyn.

Tuli toinenkin lapsi. Tajusin, että siinä oli minun elämäni: kahden lapsen äitinä ja kotiin sidottuna. Menin osapäivätyöhön tavatakseni aikuisia ja saadakseni omaa rahaa. Elämä tuntui mukavammalta. Saatoin jo hieman raottaa ovea elämyksien tulla. Minulla oli koti ja lapset mutta myös itseisarvo työn kautta. Sain oman toimeentulon, hoidin lapsiani, töissä sain virikkeitä ja suoritin Cambridgen toisenkin tutkinnon, Diploma of English Studies.

Käänteentekevää oli, kun mieheni sai Eisenhower-stipendin Yhdysvaltoihin. Ehtona oli, että vaimo oli mukana ja hänelle järjestettäisiin hänen alansa ohjelmaa, mutta lapsia ei saisi ottaa mukaan. Elämäni vaikein päätös. Miten voin jättää rakkaimpani, 3 ja 5-vuotiaat. Vaihtoehtona oli evätä mieheltä tämä suurenmoinen mahdollisuus. Valitsin matkan ja jätin lapset neljäksi kuukaudeksi. Se oli raastavaa ja elämäni vaikein koettelemus mutta näin ja koin paljon. Palasin kotiin eivätkä lapset tuntuneet kärsineen.

Elämä jatkui samanlaisena. En osannut ottaa elämää omiin käsiini. Olin kuitenkin työelämässä osapäiväisenä ja ehdin mukavasti viettää aikaa lasten kanssa iltapäivisin. Se oli antoisaa ja rikastuttavaa. Juuri muuta ei elämään mahtunut. Mieheni matkusti melkoisesti työasioissa. Joskus seurasin mukana. Nautin tavattomasti näistä matkoista, sillä saatoin nähdä ja kokea uutta ja tutustua moniin mukaviin ihmisiin. Päiväni kotona olivat täysiä, sillä kaikki kotityöt kuuluivat minulle. Pidin kunnia-asiana selviytyä niistä hyvin. Lapset eivät aiheuttaneet suuria huolia. He hoitivat itse kouluasiansa, urheilivat paljon ja tarvitsivat runsaasti ruokaa kasvuiässä. Usein ei yksi kotiateria riittänyt vaan iltatreenien jälkeen pyysivät vielä illallisen. Ei ollut aikaa eikä tilaisuutta omille harrastuksille. Kun lapset selvisivät ilman äitiä koulusta tultuaan, hakeuduin kokopäivätyöhön. Se kiehtoi. Sain vastuullisempia tehtäviä ja elämän mielekkyys valtasi minut.

Siinä vaiheessa minut kutsuttiin Ladies’ Circle Helsinki 18:n jäseneksi. Vastahakoisesti lupauduin mukaan, mutta jouduin heti ottamaan klubitehtäviä hoitaakseni. Kielitaitoni takia minua pukattiin eteenpäin kohti kansainvälisiä tehtäviä. Kolmekymmentäneljävuotiaana totesin olevani Ladies’ Circle Internationalin presidentti. Olin järjestöelämässä kokematon ja hieman hämmennyksissä. Sain klubistani erinomaisen sihteerin ja opettelin uusia asioita.

Tässä tehtävässä jouduin matkustamaan eri maihin ja se oli uusi koettelemus perhe-elämälle. Tämä kokemus kuitenkin opetti minulle paljon ja avarsi maailmaani. Sain uusia ystäviä ja itseluottamusta. Opin pitämään puheita ja uskomaan itseeni. Tämä kansainvälinen järjestö on sen jälkeen laajentunut joka puolelle maailmaa. Kun minut kutsuttiin kunniajäseneksi, olen saanut etuoikeuden pysyä järjestön tapahtumissa mukana kutsuttuna vieraana. Kun ikäni takia jouduin jättämään järjestön, minut pyydettiin Espooseen perustettavaan soroptimistiklubin perustajajäseneksi. Täällä tapasin eri ammateissa työskenteleviä upeita naisia ja sain jälleen hoidettavakseni useita kansainvälisiä luottamustehtäviä. Matkustin useisiin maihin ja tietämykseni eri maiden oloista laajeni. Nuorempana minulla ei juuri ollut omia mielipiteitä mutta opin vähitellen ajattelemaan itsenäisesti ja ottamaan kantaa mitä erilaisempiin asioihin.

Koska joka tapauksessa jouduin työni ja järjestötehtävieni takia matkustamaan, otin tavakseni mennä soroptimistiystävieni kanssa Lappiin laskettelemaan. Siellä alkoi elämäni käännekohta. Kilpisjärven valkoisessa hiljaisuudessa jouduin pohtimaan elämäni tarkoitusta. Siihen saakka olin vain tehnyt työni ja huolehtinut kaikesta osakseni tulevasta ajattelematta, mitä oikeastaan elämältä halusin. Päätin ottaa elämäni omiin käsiini ja ryhtyä toteuttamaan itseäni.

Laskettelu, uusi harrastus kiehtoi. Laajensin harrastusta menemällä vuosittain myös eri maihin Alpeille. Kasvoin erilleni puolisosta. Hänkin eli omaa elämäänsä, johon minä en aina mahtunut. Kotiasiat hoituivat, lapset kasvoivat. Kannoin osani. Työni sihteerinä alkoi tuntua liian helpolta. Kaipasin uusia haasteita. Minua pidettiin työpaikallani liian oikeistolaisena, vaikka en ollut missään tekemisissä politiikan kanssa. Ryhdyin opiskelemaan venäjän kieltä. Se rauhoitti tilanteen.

Kaksi vuotta opiskeltuani päätin hakeutua kauppakorkeakouluun jatko-opiskelijaksi, tähtäimenä akateeminen loppututkinto. Päivisin olin työssä, sieltä kiirehdin kotiin hoitamaan perheen ruokailun ja usein istuin iltaisin luennoilla. Kaiken vapaa-aikani käytin tentteihin valmistautumiseen. Neljäksi vuodeksi minulta jäi ystävät, vierailut, harrastukset ja ajan tapahtumien seuraaminen. En käynyt kylässä, en matkustellut, en tavannut ystäviäni enkä käynyt elokuvissa, teatterissa enkä konserteissa. Hoidin vain työn ja perheen.

Aika oli intensiivistä ja antoisaa. Tosin väsyin opintojen loppuvaiheessa niin, että kaipasin lomaa. Sain Ranskan valtion stipendin ranskan kielen opintojeni täydentämiseen Nizzan yliopistossa ja myös soroptimististipendin. Kun palasin Nizzasta, joka opiskelun lisäksi oli mielenkiintoinen kulttuuriloma, suoritin viimeisen tenttini ja kirjoitin kypsyysnäytteen. Olin saavuttanut tavoitteeni.

Työssäni sain päällikköaseman ja sen myötä uusia vastuita. Tapasin kiehtovia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Opin, että eri asemassa olevat ihmiset ovat vain tavallisia ihmisiä, ja kaikkien kanssa voi tulla toimeen.

 Työpaikassa minulla oli useita erilaisia esimiehiä. Olimme hyvin eri maata ja minulle oli helpotus, kun minut viisikymmentä vuotta täytettyäni kutsuttiin suuren pörssiyhtiön markkinointipäälliköksi. Vaihdoin työpaikkaa suurin odotuksin. Uusi työ ei kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi, että olisin oppinut mitään uutta. Pari vuotta siellä oltuani äitini sairastui, ja jouduin hoitamaan hänen asioitaan. Päätin työelämän, hoidin äidin asiat kuntoon ja ryhdyin hoitamaan itseäni aloittamalla intensiivisen kuntosalitreenaamisen. Perustin oman yrityksen ja tein sen verran töitä, kun halusin mutta pääasiassa elin harrastuksissani. Tarpeeni eivät olleet suuret.

Tässä vaiheessa aloitin golfin pelaamisen. Olin aina ollut kilpailuhenkinen ja golfissa osallistuin kaikkiin tarjolla oleviin kilpailuihin. Opin voittamaan ja häviämään. Edistyin nopeasti ja sain paljon palkintoja. Se oli äärimmäisen haastavaa ja tyydyttävää. Sain uusia ystäviä ja pelasin myös useissa maissa. Mieheni kanssa kävimme useita kertoja eri puolilla maailmaa. Thaimaasta jatkoin usein sisareni luo Australiaan, missä pelasin joka päivä. Vuodet kierähtivät kuin kärrynpyörä enkä oikeastaan havainnut ajan kulumista. Lapset aikuistuivat ja minä jatkoin oman elämäni luomista.

Kun mieheni matkusti Kiinaan, päätin opetella jonkin verran kiinan kieltä. Matka oli tavattoman kiehtova. Satuimme olemaan Pekingissä juuri Tiananmenin aukion tapahtumien aikaan. Kuljin miljoonapäisen väkijoukon keskellä ja itkin. Tapauksen seurauksena aloitin kauppakorkeakoulussa kiinan kielen opiskelun. Opiskelin kieltä kolme vuotta, kunnes lamavuosina opetusta ei enää järjestetty. Palasin kaksi kertaa Kiinaan ja pystyin jotenkin kyllä kommunikoimaan tällä jännittävällä kielellä.

Olin jo vuosia aikaisemmin löytänyt työväenopiston ja käynyt joogatunneilla. Lisäsin siihen italiankielen opiskelun. Opiskeltuani jonkun vuoden siirryin aikuislukioon ja kirjoitin lähes 80-vuotiaana lyhyen oppimäärän ylioppilaskirjoituksen. Samaan aikaan kauppakorkeakoululla järjestettiin Pariisin kauppa- ja teollisuuskamarin vaativa ranskan liikekielen tutkinto, jonka suoritin.

Tämä aktiviteetti selittyy osittain vuosia potemallani mielettömällä päänsäryllä ja kummallisella väsymyksellä, jolle lääkärit eivät löytäneet muuta selitystä kuin masennuksen. Lopulta huomattiin, että sairastin myöhäisneuroborrelioosia, joka aiheutti muun muassa muistin menetystä. Sen paikkaamiseksi halusin kokeilla vaativaa kielten opiskelua. Borrelioosi hoidettiin lopulta rasittavan taistelun jälkeen ja muistini palasi. Minulla oli myös nuoruudestani saakka ollut selkävaivoja, joita ei osattu hoitaa. Joogan ohella ryhdyin harrastamaan pilatesta. Näiden kahden harrastuksen ansiosta sain otteen selkäkivuistani.

Kun aina kaipasin mielekästä tekemistä, ilmoittauduin elämänkertakirjoittamisen kursseille, jonka seurauksena sain kolmen vuoden työn tuloksena puserrettua parisataa haikua käsittävän haikurunoelman. Se myi jopa kolme painoksen verran. Päätin kahdeksankymmentä vuotta täytettyäni, että minusta tulee kirjailija.

Kurssien tuloksena syntyi elämäntarinani, jonka ulottuu äitini ja isoäitini tarinoihin saakka. Kaikki elivät omalla tavallaan kiehtovan ja tapahtumia täynnä olevan elämän. Jokaisen naisen suhtautuminen kohtaloonsa oli kuitenkin erilainen. Kahdeksankymmentäkaksivuotiaana olin saanut aikaan jälkipolvilleni suvun tarinaa. Nyt he tietävät, missä heidän juurensa ovat. Katson eläneeni täyden ja rikkaan elämän. Olen saanut koettelemuksia mutta myös paljon iloa ja riemua.

Seuraavassa esityksessäni tarkastelen Berliiniä kahden opiskelijan, myöhemmin tohtorien Maikki Fribergin ja Agnes Sjöbergin kokemusten välityksellä. Pääasiallisena lähdeaineistona ovat heidän muistelmansa. Molemmat olivat pioneereja. Maikki Friberg opiskeli ensimmäisenä ulkomaalaisena naisena Berliinin der  Friedrich Wilhelms.-Universität zu Berlin yliopistossa 1894-1895, jatkoi opiskeluja Zürichin ja Bernin yliopistoissa, jossa väitteli vuonna 1895. Agnes Sjöbergistä tuli Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri. Hän aloitti eläinlääketieteen opinnot ensin Dresdenissä 1911 ja jatkoi niitä Berliinin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa 1912. Agnes Sjöberg väitteli tohtoriksi 1918.

Valtionyliopistot (Landesuniversität) olivat suljettuja saksalaisilta naisylioppilailta aina vuoteen 1908/1909 ja vasta vuonna 1913 aukenivat eläinlääketieteellisen tiedekunnan ovet naisylioppilaille. Tuolloin naisylioppilaat voivat suorittaa eläinlääketieteen kandidaatin tutkinnon.

Uusin kaupungistumiseen ja modernisoitumiseen liittyvä tietotaito saapui suomalaisiin kaupunkeihin, esim. Helsinkiin ilman suuria viiveitä. Miksi? Suomessa oli ammattitaitoisia lääkäreitä, opettajia, insinöörejä, jotka pitivät viiteryhmänä eurooppalaisia suukaupunkeja, lukivat ja matkustivat. Monet suorittivat jatko-opintoja Keski-Euroopassa (Vuosina 1900-1912 opiskeli Saksan yliopistoissa kaikkiaan 274 suomalaista miesylioppilasta ja 11 naisylioppilasta, esimerkiksi 1910-luvulla Dresdenin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa oli 30 suomalista miesopiskelijaa ja yksi nainen Agnes Sjöberg.)

Suomalaisia miesylioppilaita opiskeli eläinlääkäriksi useissa saksalaisissa korkeakouluissa, lääkäriksi Berliinin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa suomalaiset insinöörit hakeutuivat jatkokoulutukseen saksalaisiin teknillisiin korkeakouluihin. Suomalaisten opiskelijoiden kokonaismäärää Berliinin korkeakouluissa on vaikea arvioida autonomian loppupuolella, sillä sisäänkirjoittautuneiden yhteenvetotaulukoissa suomalaiset laskettiin venäläisten opiskelijoiden kanssa samaan luokkaan. Suomalaisten opiskelijoiden määristä saa tietoa, kun tutkii yliopiston eri tiedekuntien kursseille ilmoittautuneita. Esimerkiksi lääketieteellisen tiedekunnan talvi-, kevät- ja kesäkursseille ilmoittautuneiden joukosta löytyy lukuisia opiskelijoita, jotka ovat merkinneet kotipaikakseen Finnland.

Tutkijat ovat vasta viime vuosina, ehkäpä Euroopan Unionin vaikutuksesta, olleet laajemmin kiinnostuneita opiskelijoiden ja tiedemiesten liikkuvuudesta historiallisesta perspektiivistä. Tiedemiesten liikkuvuutta viimeisten sadan vuoden aikana selvitetään allekirjoittaneen projektissa, ja Giessenin yliopistossa on menossa projekti, jossa tutkitaan ulkomaalaisten opiskelijoiden määriä Saksan keisarikunnan yliopistoissa.

Berliinin yliopisto, der Köningliche Friedrich Wilhelms Univeristät zu Berlin veti puoleensa runsaasti ulkomaisia opiskelijoita kaikista Euroopan maista, myös Yhdysvalloista ja Japanista. Erityisesti lääketieteen opiskelijat saapuivat tutustumaan Berliinin kuuluisiin klinikkoihin. Aiemmin lääketieteen uusimman tiedon lähteille oli päästy Pariisissa ja Wienissä. Berliinin vetovoimaa lisäsi, että Preussin kuninkaallinen yliopisto järjesti kesäkursseja ja jatkokursseja ulkomaalaisille opiskelijoille. Vuonna 1908 ilmoitettiin Keisarillisessa Berliinin yliopistossa olleen 4669 vierailijaa.

Tiedonkulku

Tiedonkulku ennen ensimmäistä maailmansotaa oli avointa. Tietoa muista maista ja mahdollisuuksista sai varsin yksityiskohtaisista matkaoppaista ja aikakauslehdistä Yliopistoon saapuva opiskelija voi tutustua ylioppilaille suunnattuihin lehtiin kuten Akademische Rundschau ja Berliner Akademische Wochenschrift ja Berliner Akademische Nachricten. Näiden välityksellä ulkomaalainen opiskelija sai monipuolista tietoa tärkeistä osoitteista, kunkin maan lähetystöistä ja konsulaateista, järjestöistä yhdistyksistä ja klubeista, Lehtien palstoilla käytiin myös keskustelua tieteen ja luentojen vapaasta tarjonnasta.

Nykyisiä ylioppilaslehtiä ja yliopistolehteä vastaavissa lehdissä mainostettiin halpoja hostelleita, ruokailupaikkoja ja teatteriesityksiä. Lehden sivuilta löytyi mainoksia kasvisruokaravintoloista. Tarjolla oli konekirjoitusapua opinnäytetöihin.

Ulkomaalaisille opiskelijoille asunnonvälitystiedot olivat arvokkaita, joskin niin Maikki Friberg kuin Agnes Sjöberg löysivät asunnon tuttavien ja sattumien kautta. Agnes Sjöbergiä auttoi hänen tätinsä ja tämän hyvä ystävä Maila Talvio. Maikki Friberg löysi majoituksen opettaja-asuntolasta ”Lehrerinnenheim”, jossa oli verholla erotettuja osastoja.

Berliner Akademische Nachrichten –lehden viralliseen tiedotuspuoleen kuuluivat rehtorin tervehdykset ja eri tiedekuntien opetusohjelmat, tiedot uusista väitöskirjoista ja tilastot valmistuneista ja sisäänkirjottautuneista. Lehden sivuilta löytyivät parhaat teatteriesitykset, uusimmat kirja-arvostelut sekä ajankohtaista- palstalta retki- ilmoitukset ja kävelykierrokset. Opiskelija voi lehden perusteella suunnitella jatko-opintoja koti- tai ulkomaisten yliopistojen kesäkursseilla. Lehden palstoilta löytyy tietoja kursseista eri yliopistoissa, oli sitten kiinnostunut menemään sveitsiläisiin kauppakorkeakouluihin tai Etelä-Ranskaan, Oxfordiin, Edinburghiin, Leideniin tai Firenzeen. Kesäretkiä tehtiin Itämeren rannoilla sijaitseviin kylpylöihin.

Lehdessä Berliner Akademische Wochenschrift luvattiin ulkomaalaisia auttaa kaikissa asioissa niin ettei kukaan ulkomaalainen tuntisi itseään yksinäiseksi. Lehden ilmoitusten avulla toivottiin ulkomaalaisten opiskelijoiden löytävän maanmiehensä/-naisensa.

Opiskelijoita kehotettiin tulemaan kuunteemaan ulkomaalaisia vierailevia professoreita, joista moni tuli Saksan–Amerikan vaihtosuhteiden kautta.

Maikki Friberg, “Suomen lähettiläs ulkomailla”

Maantiedonopettaja Maikki Friberg oli pitkään haaveillut voivansa opiskella jossakin ulkomaisessa yliopistossa. Henkistä kannustusta hän sai ystävältään Anna Blomquistilta ja taloudellista tukea enoltaan Uno Boijerilta. Maikki Friberg oli pitkään valmentautunut saksalaiseen kulttuuripiiriin opiskelemalla saksaa ensin Kuljun kartanossa ja kesäisin Virossa.

Maikki Fribergin matkareitti Berliiniin vuonna 1894 kulki Tanskan kautta: Sade valui virtanaan kun laiva laski maihin Kööpenhaminassa. Hänen ystävänsä olivat järjestäneet majoituksen ja yhdessäolohetken Tanskan Naisyhdistyksen huoneistoon

Kun hän saapui Berliiniin, oli hänellä mukanaan matkaopas ”Ratgeber für junge Mädchen”, joka auttoi häntä matkalla. Oppaassa oli osoitteita kaikissa maanosissa ja kaupungeissa matkustaville naisille. Maikki Friberg oli pakannut vain yhden matkapuvun ja kolme alusvaatekertaa, ettei tarvitsisi käyttää kantajaa tai ajuria. Hän kuvasi tilannetta vuonna 1927 pikakirjoittajalle sanelemissaan muistelmissa: ”Minulla oli vain matkapukuni ruskeanharmaasta kankaasta tehty, jotta se oikein kestäisi pölyt ja liat matkalla. Tässä puvussani minä liikuin sillä aikaa kun muilla naisilla oli silkkiä ja samettia.”

Maikki Friberg oli ollut tietoinen siitä, että Leipzigin yliopistoon oli otettu naisiakin, mutta muistelmiensa ”Tieni varrella tapaamia” mukaan  ”hän tahtoi tulla suurempaan sivistyskeskukseen päästäkseen luentojen ulkopuolellakin kosketuksiin sellaisten suurten mittojen persoonallisuuksien kanssa, joita siellä saattoi tavata – ihmisnälkä oli hänessä aina vähintään yhtä voimakas kuin teoreettisten opintojen halu. Eläviä ihmisiä, jotka olivat etsineet totuutta, pyrkineet toteuttamaan aatteensa, luomaan uutta ja parempaa yhteiskuntaa”.

”Tieni varrella tapaamia”-teoksessaan Maikki Friberg kertoo professori Georg v. Gizyckistä, siveysopin professorista ja eetillisen seuran sihteeristä, jonka luentoja hän pääsi kuuntelemaan. Oman kertomuksensa mukaan Maikki Friberg sai tukea ja konsistorille tarkoitetun suosituksen eetillisen seuran puheenjohtajalta, professori Foesterilta. Tämä suhtautui hyvin myötämielisesti naisten opinkäyntiin.  Maikki Friberg ei malttanut odottaa hakemuksensa käsittelyä konsistorissa, vaan matkusti tapaamaan yliopiston rehtoria teologian professori Pfeidereria kaupungin ulkopuolelle voidakseen aloittaa luentojen kuulemisen, ”ettei aikaa menisi hukkaan”.  Tapaamisessa Maikki F. puhui Saksan ja Suomen välillä vallinneista ikivanhoista kulttuurisuhteista ja kansansivistämisen tärkeydestä. Hän saikin väliaikaisen lupatodistuksen ja hän pääsi kuin pääsikin opiskelemaan etiikkaa von Gizynskin johdolla ja kuuntelemaan taidehistoriaa professori Hermann Grimmin luennoille. Maikki Friberg kuunteli kaksitoista luentoa viikossa sosiologiaa, etiikkaa, filosofiaa, taidehistoriaa ja kulttuurihistoriaa. Tiedon edessä Maikki Friberg tunsi olevansa nöyrä: ”Tunnen joka hetki, että tieto on ääretön ja minä olen tyhmä ihmislapsi.”

Berliinin ja Georg von Gizyckin vaikutuksesta Fribergin uraan, kertoo se, että Maikki Friberg piti työhuoneensa seinällä kehyksissä von Gizyckin muotokuvaa. Hän oli osallistunut von Gizyckin seminaareihin, jossa oli käsitelty siveysopin suhdetta uskontoon. Von Gizyckiltä hän sai rohkaisua, sillä tämä oli kehottanut naisia kaikkialla liittymään yhteen. Olihan naisia vain vähän tärkeillä paikoilla. Herman Grimmin luennoille oli kuunteluluvan saanut myös pari amerikkalaista naista, joiden kanssa Friberg kävi taidemuseoissa tutustuen kunkin luennon aiheena oleviin taideteoksiin.

Maikki Friberg nautti olostaan Berliinissä. Ystävälleen Anna Blomquistille kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoi: ”Nyt olen Euroopassa, ja olen kuin mato juustossa. Tämä harhaileminen suurissa kaupungeissa ja erilaisten ihmisten kohtaaminen miellyttää minua suunnattomasti” Hän kävi teattereissa ja oopperassa ja erilaisissa kokouksissa. Maikki Friberg tuli myös tuntemaan, ettei kansavalistuksen voimaan rakentuva pohjoismainen käsitys saanut juuri ymmärtämystä sen aikaisessa Berliinissä, vaan työväen ja herrasväen välillä oli syvä kuilu. Vain herrasväelle ”Nur für Herrschaft” olivat kilpiä, joihin Friberg ei ollut tottunut Suomessa.

Vuoden opiskelujen jälkeen Maikki Friberg siirtyi Berliinistä Zürichin ja Bernin yliopistoihin, joissa myös naiset voivat väitellä. Jo vuonna 1896 hän valmistui Bernin yliopistosta tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa aiheena olivat pohjoismaiset kansanopistot. Aihe herätti huomiota ja hän sai useita esitelmäpyyntöjä. Hän piti esitelmiä pohjoismaisista kansanopistoista Berliinissä, Dresdenissä ja Wienissä 1895 ja yhdeksän vuotta myöhemmin Suomen yhteiskouluista ja yhteiskasvatuksesta Berliinissä ja Wienissä. Kahta vuotta myöhemmin hän kertoi suomalaisten perustuslaillisesta taistelusta sortoaikana Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Dresdenissä ja Wienissä ja vuonna 1911 Uno Cygnaeuksesta ja Suomen kansakoululaitoksesta Kööpenhaminassa.

Maikki Friberg palasi monesti Saksaan ja Keski-Eurooppaan myös ammatillisista syistä. Hän kertoi halvoista rautatielipuista, jotka mahdollistivat kiertomatkat.

Friberg kiersi Eurooppaa laajalti etsien uudistuksia maantiedon opetukseen ja jatkoluokkiin. Vuosina 1897 ja 1906 hän teki matkat Pariisiin, Brüsseliin, Berliiniin, Dresdeniin, Leipzigiin, Wieniin, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan, millä matkoilla hän tutustui erityisesti maantiedon opetukseen ja sen havainnollistamiseen kansa- ja oppikouluissa sekä tutki maantieteellistä kirjallisuutta. Havainnollistaminen oli uusin suuntaus Euroopassa.

Maikki Friberg osallistui naisliikkeen ja raittiusliikkeen kongresseihin, joissa hän solmi lukuisia ystävyyssuhteita. Esimerkiksi naisasiakongressissa Berliinissä vuonna 1904. Maikki Friberg esitelmöi laajalle yleisölle.

Fribergin ja muiden Eurooppaan matkustaneiden opettajien päämääränä oli sivistää ja kasvattaa suomalaisia eurooppalaisten mallien ja standardien mukaan. Maikki Fribergin vaikutus ulottuu tavallista kauemmas. Hän vei tietoa Suomesta. että levitti tietoa oppimastaan. Erityisesti helmikuun manifestin aikana Friberg ulkomaisine ystävineen pyrki vaikuttamaan siihen, että tieto Suomen oikeudellisen aseman loukkauksista leviäisi eurooppalaisessa lehdistössä. Hän kirjoitti itse Suomen valtiollisesta asemasta ja sivistysoloista saksalaisiin, ranskalaisiin ja tanskalaisiin lehtiin. Friberg hän avusti ainakin 17 ulkomaista lehteä. Hänen päämääränään oli levittää tietoa eri maissa ja herättää harrastusta Suomea kohtaan. Hänen intonsa tarttui hänen ystäviinsä, kuten Auguste Fickertiin, jonka hän sai innostumaan Suomen asemasta. Auguste Fickert, Wienin vapaamielisen naisasialiikkeen johtaja sai sanomalehtimiessuhteillaan aikaan sen, että Wienin lehdissä, mm. Arbeiterzeitungissa ilmestyi artikkeleita Suomen oikeudellisesta asemasta. Fickertin ansiosta Maikki Friberg sai kutsun luennoida sortokausista Arkkitehtitalon juhlasalin kaksituhatpäiselle yleisölle. Toinen Suomen tilanteen ymmärtäjä oli norjalainen naisasianainen ja toimittaja Gina Krog.

Maikki Friberg keräsi nimiä Suureen adressiin ja hänen henkilökohtaiset suhteet yhteiskunnallisiin vaikuttajiin ja toimittajiin vaikuttivat siihen, että nimiä löytyi.

Maikki Fribergin teoksesta ”Tien varrella tapaamiani ” käy ilmi, miten lähellä eurooppalaisia intellektuelleja tai heidän perintöään hän liikkui. Lukuisten merkittävien ystäviensä kautta sai kontakteja henkilöihin jotka olivat tunteneet Friedrich Nietzschen tai Richard Wagnerin. Hän matkusti itse tapaamaan Alexander Herzenin tytärtä Olgaa ja tutustui Ilja Repiniin Kuokkalassa. Maikki Fribergin sanoin” Tuntui sangen omituiselta keskustella Olga Herzenin kanssa ajatellessa, että hän oli hamasta lapsuudestaan elänyt niissä piireissä, joiden mielipiteet ja toimet olivat painaneet leimansa kokonaisen aikakauden sivistykseen ja suuntaan. Isänsä kodissa Olga Herzen oli nähnyt kaikki sen ajan etevimmät vapauden sankarit: Pulszkyn, Louis Blancin, Ledru Rollinin, Orsinin, Garibaldin, Mazzinin, Turgenjevin jne. Kasvatusäitinsä luona ollessaan hän joutui Richard Wagnerin piiriin ja myöhemmin hän oli tutustunut Nietzscheen, joka ihaili häntä siinä määrin, että pyysi häntä vaimokseen, tietämättä että hän jo silloin oli kihloissa professori Monodin kanssa.”

Maikki Fribergin Berliinin, Zürichin, Bernin ja Wienin kokemukset kantoivat kauas ja hyödyttivät monia ihmisiä. Hän solmi laajat ulkomaiset kontaktit, mistä kertoo se, että Maikki Fribergin osoitekirjassa useimmat osoitteet ovat Suomen rajojen ulkopuolelta. Moni saapui tapaamaan Fribergiä Suomeen. Perustamassaan Naisten Äänessä ulkomainen tietotaito löysi kanavansa, herätys- ja valistustyö kohteensa. Maikki Friberg oli Suomalaisen Naisasialiiton ja sen keskushallituksen jäsen liiton perustamisesta 1906 lähtien vuoteen 1924 ja Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja  1920-1927. Maikki Friberg vaikutti esitelmöimällä ja kirjoittamalla. Hän kirjoitti naisten ajatusmaailman avartamisesta ja naisten rohkaisemisesta poimien esimerkkejä Euroopan laajuisesti. Naisten äänen toimistossa Helsingissä kokoontui naisklubi sekä ranskalainen että englantilainen klubi. Sanotaan, että siitä tuli turvapaikka yksinäisille naisille ja levähdyspaikka maaseudulta kaupunkiin saapuneille naisille.

Agnes Sjöberg, Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri

Euroopan ensimmäisen naiseläinlääkärin Agnes Sjöbergin opiskeluajan kokemukset Dresdenissä ja Berliinissä olivat varsin monisäikeiset. Ongelmia aiheutti sekä muiden suhtautuminen häneen naisena että Suomen kansalaisuus Venäjän alamaisuudessa.

Suurin odotuksin valtavassa myrskyssä hän lähti Suomesta vuonna 1912. ”Menin Wellamo-matkustajalaivalla Stettiniin ja Itämerellä raivosi myrsky. Kun pieni Wellamo oli aallon pohjalla, nousi kaksi pilvenkorkuista, vihreää vaahtopäistä lainetta laivan eteen ja taakse. Tuntui kuin laiva olisi ollut pähkinänkuoren kokoinen ja menisi pohjaan milloin hyvänsä milloin tahansa tässä luonnon kirouksessa.”

Agnes Sjöbergin piti aloittaa opinnot Zürichin yliopistossa, mutta hän päätyi opiskelemaan ensin Dresdeniin ja sitten Berliiniin. Hänen onnistui kirjoittautua Zûrichin yliopistoon, mutta paria päivää myöhemmin häneltä evättiin opiskeluoikeus, koska hän oli suomalainen ja niin muodoin Venäjän alamainen. Tällä vuonna 1911 voimaan astuneella määräyksellä haluttiin estää venäläisten nihilistien virtaaminen Sveitsin yliopistoihin. Professori Zietmanin suosituksen turvin Agnes Sjöberg lähti Dresdeniin, jossa dekaani, professori Ellenberg ihmetteli, miten Agnes Sjöberg naisena halusi tulla eläinlääkäriksi todeten kuitenkin naisten periaatteessa sopivan pienkotieläinten käsittelijöiksi. Kuultuaan tämän mielipiteen ei Sjöberg uskaltanut lausua ajatustaan siitä, että hänen huomionsa kohdistui enemmän suuriin kotieläimiin, mutta samalla myös pienimpiin. Tapaus Agnes Sjöberg alistettiin professorikollegiolle, jonka piti päättää, otetaanko Agnes Sjöberg opiskelijaksi. Tutustuttuaan Agnes Sjöbergin hakupapereihin, kollegio oli valmis ottamaan hänet opiskelijaksi. Valitsijoiden mielestä kyseessä oli koe. Tuolloin naisia ei otettu eläinlääketieteen opiskelijoiksi. Sjöberg aloitti opinnot ainoana naisena kolmensadan miesopiskelijan joukossa.

Miesopiskelijoiden ennakkoluuloisesta suhtautumisesta Agnes Sjöbergillä oli todella haittaa. Hän kuuli saksalaisten arvostelevan hänen pukeutumistaan ja värivalintojaan. Omien sanojensa mukaan hän päätti, että oli Dresdenissä vain opiskeluja varten. Lempi ja opiskelu eivät sopineet hänen mielestään yhteen. Saadakseen olla ihailijoilta ja kaikelta sellaiselta rauhassa, osti hän huonosti pukevia vaatteita. Hän upposi luentoihin eikä halunnut itseään häirittävän.

Korkeakoulussa saksalaiset miesopiskelijat yrittivät saada hänet ulos luennoilta. Esimerkiksi kun hän osallistui professori Kelloggin vapaaehtoisiin luentoihin sairauksista, joilla puhuttiin muun muassa syfiliksestä koki Agnes Sjöberg seuraavaa: ”Ylioppilaat kaapivat ja tömistivät jaloillaan ja huusivat Hinaus (ulos). Tartuin lujasti molemmin käsin penkinreunaan ja ajattelin, että jos he kantavat minut ulos, niin penkki tulee mukana. Istuin siinä, missä istuin, mutta mieluummin olisin mennyt maanrakoon, jos olisin voinut, mutta ulos en lähtenyt. Jos opiskelijat olisi olisivat saaneet minut ajetuksi ulos tältä luennolta, he olisivat karkottaneet minut kaikilta luennoilta. Luentoa pitänyt professori pyysi luennon jälkeen anteeksi käytöstään, sillä hän ei tiennyt, että naiset voivat opiskella täällä. Agnes Sjöberg osallistui kyseisen professorin luennoille ”säännöllisesti osoittaakseen, ettei hän aja minua ulos säädyttömällä tyylillään.”

Sjöberg opiskelua yritettiin hidastaa monin tavoin. Hänen kertomansa mukaan eräs professori lähetti viestin, ettei Sjöberg osallistuisi hänen luennoille, kun hän käsittelee sukupuolielinten toimintaa. Kun kurssilaiset tutkivat preparaatteja, sallittiin muiden kurssilaisten kiertää ja tutkia toistensa preparaatteja, mutta Sjöberg sai tutkia vain omaansa.

Suomalaiset, joita opiskeli tuolloin kolmekymmentä, ilmaisivat tyytymättömyytensä siitä, että Agnes Sjöberg oli valinnut elämänurakseen eläinlääkärin ammatin. ”Kun saisi tuon ensimmäisen naispirun pois, niin ettei tulisi useampia, mutta jos hän saa jatkaa, niin voi jo ensi vuonna istua monta akkaa täällä penkeillä.”

Opiskeltuaan vuoden Dresdenissä Agnes Sjöberg halusi opiskelemaan Berliinin eläinlääketieteelliseen korkeakouluun. Hän saapui Berliiniin lokakuun 18. päivänä 1912 ja majoittui hospitsiin, jonka osoitteen oli saanut serkultaan. Pian hän siirtyi erääseen maisteriperheeseen Moabitiin, joka piti täyshoitolaisia.  Hän sai erikoisluvan yliopistoon sillä perusteella, että oli jo opiskellut Dresdenissä.

Berliinissä ilmapiiri tuntui paljon keveämmältä ja iloisemmalta kuin Dresdenissä. Hänen lisäkseen vain kaksi suomalaista oli aloittamassa eläinlääkärin opintoja. Saksalaiset toverit tuntuivat paljon ystävällisemmiltä kuin Dresdenissä. ”Luennon päätyttyä kaikki ryntäsivät laumana auttamaan takkia ylleni ja tällöin pyysinkin heitä kohtelemaan minua kollegiaalisesti.”

Vuonna 1913 sai Agnes Sjöberg suorittaa kandidaatintutkinnon, johon hän valmistautui lukemalla ahkerasti. Selviydyttyään erinomaisesti tenteistä hän pääsi kesälukukaudella 1914 klinikoille. Ensimmäisenä oli kirurginen klinikka, jonka johdossa oli professori Eberlein. Hän valitsi Sjöbergin toiseksi leikkausassistentiksi, toisena toimi sotilaseläinlääketieteen opiskelija. Sjöberg sai olla assistenttina kokonaisen vuoden, mikä harmitti monia kateellisia opiskelijoita.

Vapaa-ajastaan Sjöberg käytti mahdollisimman suuren osan ulkoiluun ja kävelyyn. Sjöberg liittyi yliopiston Wandervögel-yhdistykseen, jonka mukana hän pääsi luontoretkille Berliinin ympäristöön

Kaikki ei ollut Berliinissäkään mutkatonta. Professorikunnassa oli myös monia, jotka puhuivat ivallisesti naisista. Sjöberg joutui puolustamaan myös kansalaisuuttaan ja valaisemaan Suomen asemaa Venäjän valtakunnassa, esimerkiksi kun vieraileva venäläinen eläinlääkäri puhutteli Agnes Sjöbergiä venäläiseksi ja ihmetteli ettei tämä opiskele Venäjällä, johon Suomi kuului!

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen elokuun ensimmäisenä 1914 pysäytti Agnes Sjöbergin ajatukset, lähteäkö Suomeen vai jäädäkö Berliinin Eläinlääketieteelliseen Korkeakouluun. Hän harkitsi ansiomahdollisuuksia ja vaihtoehdoiksi jäivät toimiminen apulaisena korkeakoulun klinikoilla, lypsäjänä jollakin tilalla tai ompelijana tai keittäjänä jossakin perheessä. Ratkaisu tuli sisätautiklinikan assistenteilta, jotka oli kutsuttu rintamalle. Sjöberg joutui ottamanaan vastuulleen koko klinikan ja neljän assistentin työt. Esimies, salaneuvos Fröhner, joka edellisenä vuonna oli kehottanut kollegoja ajamaan naiset pois navetoista ja talleista, salli Agnes Sjöbergin tehdä ”naiselle sopimattomia” rektaalitutkimuksia nähdessään tämän taidot.

Sodan syttymisen jälkeen Sjöbergin oli tuotava passi leimattavaksi kahdesti päivässä, olihan hän Venäjän alamainen. Rehtori vapautti myöhemmin hänet tästä ikävästä velvollisuudesta, mutta silti hän oli valvonnassa; kotona oli oltava kello kymmenen. Sjöberg oli tuolloin yleensä klinikalla. Assistentuurista oli se, hyöty, että Agnes Sjöberg pääsi asumaan assistenttiasuntoihin klinikkarakennuksen siipeen. Tämä helpotti elämää, sillä työpäivät tahtoivat venyä pitkiksi aamuyöhön saakka. Klinikkatyö oli raskasta. Sairaita hevosia tuotiin koko ajan rintamalta; joskus seitsemän, kahdeksan hevosta yhden yön aikana. Tämä oli kuitenkin itsenäistä työtä, jota Agnes Sjöberg oli kaivannut lapsuudesta alkaen. Hänen mukaansa ensimmäiset sotakuukaudet olivat hänen elämänsä onnellisinta aikaa.

Klinikoille tuotin paljon hevosia Venäjältä, ja niiden joukossa useita nk. räkätautia sairastavia. Näistä hevosista Agnes Sjöberg alkoi tehdä tutkimuksia.  Mikroskooppista tutkimusta ja rokotustyötä varten sai Sjöberg pienen laboratoriohuoneen. Kun tutkimus oli vuonna 1916 valmis, ojensi hän työnsä tarkkoine taulukkoineen salaneuvokselle. Sjöberg oli saanut tartunnan tutkimistaan eläimistä ja sairasti yhtäjaksoisesti kuukauden. Järkytys oli suuri, kun hän palattuaan työhön huomasi salaneuvos Fröhnerin julkaisseen omissa nimissään hänen työnsä eläinlääketieteellisessä aikakauskirjassa (Monatshefte für praktische Tierheilkunde 12.9.1916). Hän lähti välittömästi korkeakoulun rehtorin luo näyttämään käsikirjoitustaan ja salaneuvoksen julkaisua. Vaikka rehtori myönsi kysymyksessä olleen plagiaatin, ei mitään voitu tehdä, koska Sjöberg oli vihollismaan alamainen.

Sjöberg valmistui eläinlääketieteen kandidaatiksi arvosanalla hyvä (gnut). Hän oli toinen niistä kahdesta, jotka selvisivät näin hyvin 54 kandidaatin joukosta. Hän kirjoitti ruotsiksi kirjeen serkuilleen Ruotsiin, toimitettavaksi edelleen vanhemmilleen. Nyt hän oli saavuttanut päämääränsä.

Vuosina 1916-1917 Sjöberg työskenteli assistenttina pieneläinklinikalla. Nämä vuodet olivat vaikeimmat, sillä kiihotus suomalais-venäläistä kansalaista vastaan yltyi ja Sjöberg halusi lähteä pois. Taloudellisesti kyseiset vuodet olivat myös vaikeita, kaikki oli kortilla ja lämpöäkin puuttui. Korkeakoulun lehmistä liikeni myös puoli litraa maitoa Sjöbergille ja jouluksi 1916 Sjöberg sai hienon hanhenpaistin eräältä maalla asuvalta rouvalta. Sjöberg kuvaa oloaan:” Sinä kautena, jona minun piti elää pelkällä korttiruoalla, en jaksanut edes kaikkina iltapäivinä mennä työhön, minua pyörrytti. Minua auttoi tänä vaikeana aikana amiraalitar S., jonka mies johti Tonavan laivuetta. Amiraali lähetti usein ruokatavaroita perheelleen Romaniasta. Rouvalta sain osan näistä tavaroista, sillä ompelin hänelle vaatteita öisin.”

Sjöberg sanoutui irti pieneläinklinikalta ja otti vastaan assistentin toimen Mecklenburgista erään eläinlääkärin luota, jossa hän saattoi soveltaa oppimaansa käytäntöön ja syödä vatsansa täyteen. Niin Mecklenburgissa kuin myöhemmin Närpiössä ja Somerolla ihmiset hämmästyivät huomatessaan että heidän kotikäynnille tilaamansa eläinlääkäri olikin nainen.

Kun tiedot Suomen itsenäistymistä saapuivat Saksaan, kiirehti Sjöberg suorittamaan tohtorin tutkinnon Dresdenissä.  Sjöbergin väitöskirja käsitteli hevosten silmäeritettä. Väitöskirjaa oli puolustettava Leipzigissa, jonne kerääntyi myös monta Dresdenin Eläinlääketieteellisen Korkeakoulun professoria rehtorin johdolla. Väittely oli paikoin melko kiivasta, mutta Sjöberg pystyi puolustamaan tutkimustuloksiaan, jotka poikkesivat vastaväittäjän omista tuloksista. Seuraavana päivänä vastaväittäjä oli todennut, että hän haluaisi olla vastaväittäjänä tällaiselle naisylioppilaalle joka päivä. On syytä mainita että Aili Oksasen tutkimusten mukaan vuosina 1904-1939 väitelleistä 74 suomalaisesta eläinlääkäristä 45 väitteli Leipzigin yliopistossa. Väittelyn jälkeen Agnes Sjöberg promovoitiin heinäkuun 27. päivänä 1918 eläinlääketieteen tohtoriksi. Seuraavana päivänä oli ilo oli sangen suuri, kun Sjöberg sai kotoa itsenäisestä Suomesta, kirjeen ja rahalähetyksen Dresdeniin neljän vuoden odotuksen jälkeen.

Vuonna 1925 Sjöberg palasi tutkimustyön pariin Wieniin puoleksitoista vuodeksi ja matkusti myöhemmin Yhdysvaltoihin ja Englantiin. Taitojaan ja tietojaan Sjöberg sovelsi toimiessaan maaseutueläinlääkärinä, hän teki uransa eläinlääkärinä Närpiössä, Kauhajoella, Seinäjoella, Kokkolassa ja Vetelissä. Avioiduttuaan hän asui jonkun vuoden myös Pyhännällä. Monet Pohjanmaan rannikkopitäjien tilallisista tulivat tuntemaan hänen tietonsa ja taitonsa.

Eläinlääketieteellinen korkeakoulu aloitti toimintansa Helsingissä vasta vuonna 1945. Voidaan olettaa, että Agnes Sjöbergin tieteellisellä koulutuksella olisi ollut enemmän kysyntää kotimaassa, jos eläinlääkärien koulutus olisi aloitettu jo aiemmin.

Mitä yhteistä Maikki Fribergillä ja Agnes Sjöbergillä?

Yhteistä näille kahdelle oli päämäärätietoinen ja tavoitteellinen toiminta ja pyrkimys päästä viimeisimmän, uusimman tiedon tasolle. Selviytyminen ainokaisena ulkomaisena naisena der Königliche Friedrich Wilhelms-Universität zu Berlin-yliopistossa ja Dresdenin ja Berliinin eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa vaati oma-aloitteisuutta, rohkeutta ja vahvaa itseluottamusta.

Sekä Maikki Fribergillä että Agnes Sjöbergillä oli käytännön kokemusta alalta, johon valmistautuivat. Agnes Sjöbergille oli paljon hyötyä työskentelystä kotitilalla ja siitä, että hän oli kouluaikoina työskennellyt eläinlääkärin apulaisena. Maikki Fribergillä oli takanaan opettajan ura.

Molemmille ulkomailla opiskelu oli ollut haave, joka toteutui suvun taloudellisella tuella. Rahaa ei liiennyt ylimääräiseen, ajoittain nähtiin nälkää, kuten Agnes Sjöbergin kokemukset ensimmäisen maailmansodan vuosilta osoittavat. Hän joutui lainaamaan rahaa ja myymään vaatteitaan, sillä assistentin palkka oli pieni ja elinkustannukset korkeat.

Maikki Friberg oli vakuuttunut valistustyön tärkeydestä ja naisten oikeudesta tasa-arvoon. Hän pääsi nopeasti nousevan naisasialiikkeen myötä eteenpäin. Agnes Sjöbergin tie oli vaikeampi, alalla, jolla naisiin suhtauduttiin epäillen. Hän raivasi tiensä erinomaisella opintomenestyksellä, joka Berliinissä johti moniin assistentuureihin. Berliiniläiset professorit olivat huomanneet hänen kykynsä ja häntä kehuttiin siitä, että hän osasi ajatella tieteellisesti. Ei ihme, että hänen tieteelliset mittauksensa löytyivät julkaistuna esimiehen nimissä.

Niin Maikki Fribergille kuin Agnes Sjöbergille ulkomainen opiskelu merkitsi henkisen pääoman sekä kokemuksen kartuttamista. Väitöskirjan laatiminenkaan ei auttanut Maikki Fribergiä saamaan hänen hakemaansa Helsingin kansakoulujen apulaistarkastajan virkaa. Eläinlääketieteen tohtorin tutkinto ei edistänyt myöskään Sjöbergin urakehitystä, mutta Berliinin vuodet auttoivat häntä diagnostisoimaan Suomessa tuntemattomia eläinsairauksia.

Suurta maailmankartastoa selaamassa

Suuren maailmankartaston sivut kääntyvät isossa olohuoneessa Jyväskylän Voionmaankadulla K-Market Ruokavinkkiä vastapäätä sijaitsevassa kuudennen kerroksen kerrostaloasunnossa. Pieni kiharahiuksinen poika kysyy uteliaana kysymyksiä eri maista ja maanosista. Hän ei kyllästy kuulemaan isoäitinsä rauhoittavaa ja kauniin lempeää puheääntä, joka kertoo hänelle jännittäviä asioita suuresta maailmasta. Maailmasta, joka on tuolla jossain ja joka on hänelle täysin tuntematon.

Isoäidin luona pojalla on erityisen turvallista ja mukavaa. ”Kerro vielä siitä, kun olit Englannissa?”, ja aina isoäiti kertoo, eikä poika kyllästy kuulemaan. Tuo pieni poika olen minä. Oltuani kipeänä ja siksi poissa päiväkodista tai koulusta pääsin joskus isoäidin luokse hoitoon. Silloin olimme vain me kaksi, minä ja isoäiti, kuin parhaimmat ystävykset. Yläasteaikoinani kävin usein hyppytunneillani kylässä isoäidin luona, koska kävin koulua läheisellä Voionmaan yläasteella. Muistan, miten hän ilahtui aina tulostani, ja hänen luonaan käyminen oli päiväni kohokohtia.

Hillevi, Kalevi ja neljä tytärtä

Heini Hillevi Jäntti syntyi 18.5.1925 Helsingissä perheensä toiseksi vanhimpana lapsena. Lapsuutensa hän vietti Mechelininkadulla Helsingissä hyvin toimeentulevassa perheessä. Hänen molemmat vanhempansa olivat akateemisia: Valiolla töissä ollut agrologi isä ja kotitaloutta opettanut äiti. Vanhemmat Salme ja Kalle olivat sopuisia ja rauhallisia Jumalaan uskovia ihmisiä, joilla oli hyvä liitto. Salme kirjoitti satuja ja runoja, joita julkaistiin lehdessä. Hän luki omia tarinoitaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen Mechelininkadun asunnossa. Yksi Hillevin lapsuuden herkuista oli jäätelö, jota isä Kalle toi lapsilleen usein työpäiviensä jälkeen.

Hillevi oli erityisen kiinnostunut musiikista ja lauloi mielellään. Opiskeluaikoinaan hän kävi ylioppilaskuntien kuoron kanssa Englannissa ja Tanskassa esiintymässä. Ensin hän opiskeli valtiotieteitä, mutta lopetti opintonsa kesken aloittaakseen lastentarhanopettajan opinnot. Ensimmäinen työpaikka löytyi Forssasta. Myös eräällä nuorella miesopettajalla oli samaan aikaan ensimmäinen työpaikka Forssassa. Sekä Hillevi että tuo nuori miesopettaja Kalevi Ranta kävivät nuorisoseurassa, jossa Kalevi lausui runoja. Runojen lausunta oli yksi asia, johon Hillevi Kalevissa ihastui, koska piti itsekin kirjallisuudesta, luki paljon ja kirjoitti päiväkirjaa. Hillevi ja Kalevi alkoivat viettää enemmän aikaa toistensa seurassa, mikä johti lopulta siihen, että he menivät naimisiin vuonna 1952.

Vuonna 1954 Hillevi ja Kalevi Ranta muuttivat Jyväskylään, Rajakadulle, sillä Kalevi oli saanut luokanopettajan paikan harkkarilta eli harjoittelukoulusta, joka on nykyisin Normaalikoulun ala-aste. Vuoden 1954 kesällä syntyi esikoinen Marja. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Elina, siitä vajaa pari vuotta myöhemmin Heli ja reilut kaksi vuotta Helin jälkeen Leena, joten Rannan perheessä oli lopulta neljä tyttöä.

Hillevin elämän suuria kohokohtia olivat omien lasten syntymät, mutta yhtä lailla myös kaikkien lastenlasten syntymät olivat todella suuria ilonaiheita. Olen kuullut, kuinka ensimmäisen lapsenlapsen (minun) syntymä oli Hilleville räjähtävän suuri onnenkokemus. Hän meni hetkeksi täysin sekaisin onnesta. Hän kertoi kaikille mahdollisille puolitutuille, kuten lähikaupan tädeille onnesta halkeamaisillaan: ”minusta on tullut isoäiti, minulle on syntynyt ensimmäinen lapsenlapsi, poikalapsi”.

Kaikissa on jotakin hyvää

Hillevi oli yksi niistä ihmisistä, joka tuli erinomaisesti toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Kaikki ongelmat selvisivät keskustelemalla. En pysty kuvittelemaan, että oli olemassa ihmistä, joka ei olisi pitänyt hänestä, koska hän oli kaikille niin hyvä. Elämänasenteeltaan hän oli ihailtava löytäessään hyvää kaikista ihmisistä, jopa niistä, joista hyviä puolia oli vaikeampi löytää. Jos joku haukkui Hillevin kuullen jotain toista ihmistä sanomalla ”on se kyllä hirveä ihminen…”, niin hän sanoi ”onhan siinä ihmisessä sentään tällaisia ja tällaisia hyviä puolia”. Nuorten ihmisten päivitellessä ulkonäköään ”hirveetä, mä on kauheen näköinen”, jos heillä oli vaikka finnejä tai tukka sekaisin, Hillevi sanoi: ”Kaikki nuoret ihmiset ovat kauniita”. Hän tarkoitti, mitä sanoi, koska vilpittömämpää ihmistä kuin isoäitini en pysty edes kuvittelemaan.

Hillevi luotti Jumalaan. Hänelle oli tärkeää oma rauhallinen sisäinen uskonsa. En muista hänen koskaan tuputtaneen uskoaan kenellekään enkä käännyttäneen ketään omaan uskoonsa. Hän kyllä kertoi mielellään, jos joku kysyi tai oli kiinnostunut kuulemaan. Tämä oli yksi syy, miksi ihailin isoäitiäni, jota pidin oikeana uskovana, vahvana uskossaan, koska hänen ei ole tarvinnut tyrkyttää uskoaan väkisin muille. Uskonnollisuus oli läsnä elämässä tekoina ja pieninä tärkeinä hetkinä. Hillevi myös luki iltarukouksen lapsilleen. Myös joulukirkko oli hänelle todella tärkeä.

Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani, että usein joulutunnelmaa ei tullut, ellei isoäiti ollut mukana viettämässä joulua kanssamme. Lähes kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni onnellisimmat joulumuistot ovat niitä, joissa Hillevi oli meidän kanssamme. Hän oli jouluihminen, joka toi joulumielen ja joulunhengen kotiimme. Niinä jouluina, joina Hillevi ei ollut kanssamme aattoa viettämässä, kokoonnuimme joulupäivänä hänen luokseen Voionmaankadulle. Paikalla olivat aina kaikki tyttäret perheineen.

Voionmaankadulle Hillevi muutti perheensä kanssa vuonna 1964. Vuonna 1976 hän joutui ottamaan avioeron miehestään Kalevista, koska Kalevi oli rakastunut toiseen naiseen. Hillevi eli raskaita aikoja, mutta hän ei ollut katkera, vaan kutsui Kalevin myöhemmin mukaan juhliin kantamatta tälle kaunaa, olihan Kalevi kuitenkin ollut pohjimmiltaan hyvä mies ja hyvä isä lapsilleen. Kalevin täyttäessä 60 ja 65 vuotta Hillevi jopa järjesti entiselle miehelleen isot syntymäpäiväjuhlat, joihin tuli koko suku.

Kuuntelua ja kuppi teetä

Muistan saaneeni isoäidiltä syntymäpäivinäni ja jouluina ikimuistoisia lahjoja. Erityisen selvästi muistan, miten ilahduin seitsenvuotiaana ekaluokkalaisena saadessani häneltä Lasse ekaluokkalainen -kirjan. Kaikista hauskinta oli, kun isoäiti tunnusti minulle myöhemmin, että oli ensin itse lukenut kirjan. Hän oli lastentarhanopettajana erityisen kiinnostunut lapsista ja lastenkirjoista, joten puhuimme yhdessä Lasse-kirjan hauskoista sattumuksista, joille nauroimme sydämellisesti. Kirjan Lasse oli minun ikäiseni ja näytti kirjan kannessa yllättävän paljon minulta itseltäni, joten tuntui aivan kuin olisin lukenut itsestäni. Seuraavana vuonna sain Lasse tokaluokkalainen -kirjan, josta olin aivan yhtä ilahtunut. Isoäiti osasi ostaa minulle lahjoja, joista pidin. Erityisen rakkaat olivat myös vesivärit, jotka häneltä sain, ja ne ovat yhä hyvässä tallessa, koska en ole käyttänyt niitä kuin muutaman kerran varovaisesti. En ole raaskinut maalata väreillä useammin, niin kauniilta tuo saamani vesivärien paletti on mielestäni näyttänyt aivan koskemattomana.

Hillevi ei ollut tosikko, vaan hänellä oli erittäin hyvä huumorintaju. Hän osasi hassutella ja olla leikkimielinen. Hän nauroi iloisen hersyvästi monille asioille ja pystyi menemään lasten tasolle. Lapset pitivät hänestä, ja hän piti lapsista. Lapset saattoivat kutsua häntä Hillevi Hiireksi, koska hän usein lauloi Saku Sammakkoa, jossa Hillevi Hiiri seikkaili.

Hillevi oli myös hyvin vieraanvarainen. Hänellä oli aina jotain tarjottavaa vierailleen. Äitini on kertonut, kuinka heidän nuoruuden kotibileissä Hillevi oli usein kotona. Jos jollain nuorella oli ongelmia vaikkapa ihmissuhteissaan, he kertoivat Hilleville. Hän jaksoi kuunnella ja lohduttaa ja tarjosi teetä ja voileipiä. Jopa 13–15-vuotiaat pojat halusivat keskustella hänen kanssaan ongelmistaan. Kerran äitini ex-poikaystäväkin tuli kossupullon kanssa kylään ainoastaan jutellakseen Hillevin kanssa, eikä Hillevi paheksunut, vaikka oli itse täysin absolutisti. Hillevi halusi kuunnella, ymmärtää ja auttaa kaikkia.

Hillevin tyttäret toivat koulupäivän jälkeen monesti kavereitaan kylään. Tyttöjen tullessa koulusta kotiin äiti oli heitä odottamassa, kuunteli kuulumiset. Tarjolla oli tuoretta pullaa ja teetä. Monesti kylässä saattoi olla useampia tyttöjä, yhtä aikaa jopa kahdeksan tyttöä, joille kaikille Hillevi piti seuraa, ja joita hän kohteli äärimmäisen lämpimästi. Hillevi piti ihmisistä ja halusi kuunnella ja olla seurana kaikille.

Hillevistä on vaikea muistaa negatiivisia piirteitä, sillä sellaisia ei oikeastaan ole – tai ainakaan kukaan ei oikein tunnu muistavan niitä. Ainoa mieleen tuleva negatiivisempi ja inhimillisempi heikkous oli ehkä se, että hän oli liian kiltti. Se tuli esille esimerkiksi myyntimiesten kanssa. Kerran mukava mies tuli hänen ovelleen myymään kallista tietosanakirjaa. Hillevi osti, koska myyjä oli puhunut niin mukavasti hänen kanssaan. Lopulta hänen kotiinsa tuli koko sarjan kalliita kirjoja. Valituilta paloilta, joiden tilaaja Hillevi oli, hän tilasi valtavasti, koska luuli, että näihin tarjouksiin piti aina suostua. Niinpä tuli tilatuksi kaikki, mitä Valitut palat suosittelivat ja tarjosivat. Hän osti jopa kerran imurin mukavalta kauppiaalta, vaikka hänellä oli jo ennestään toimiva imuri.

Hillevin paras ystävä oli hänen siskonsa Kyllikki. Lapsuudenkodissa käydessään Hillevi ja Kyllikki tapasivat juoda salakahvit äiti-Salmen ollessa päivälevolla. Kahvit he joivat tyylikkäästi pienistä posliinikupeista, ja samalla puhuttiin kuiskaten. Äitini Elina, joka oli silloin lapsi, on muistellut, että salakahvittelun aikana kuulosti siltä kuin Hillevi ja Kyllikki olisivat puhuneet nimenomaan salaisuuksia.

Yli 60-vuotiaana Hillevi pääsi Englantiin, jossa oli nuorempana ollut kuoronsa kanssa. Tällä Kyllikin kanssa tehdyllä matkalla he tapasivat Hillevin kirjeenvaihtokaveri Mary Barnesia, josta oli tullut läheinen ystvä. Kalevi oli ollut kansainvälinen mies, joka tunsi paljon amerikkalaisia ja englantilaisia perheitä, vaihto-opiskelijaperheitä, joiden kanssa Hillevi piti vielä Kalevista erottuaankin kirjeenvaihtoyhteyttä.

Vilkas mielikuvitus oli yksi Hilleville ominaisista piirteistä. Hän keksi hassutteluja lapsille ja alkoi itse usein oikein kikattaa. Muistan, kuinka vielä vanhoilla päivillään Hillevi nauroi lähes itsensä hengiltä, kun ihmettelimme Nuuskamuikkusen nimeä. Puhuimme kahvipöydässä Muikkusen Nuuskasta, joka oli meidän mielestämme älytön ja täysin sopimaton nimi lasten rakastamalle hahmolle. Se oli Hillevistä erityisen hauskaa.

Hillevi oli positiivinen ihminen, iloinen, ja luonteeltaan todellinen optimisti. Sairauksia hänellä ei juuri ollut nuoruudessaan eikä keski-iässään, jos joitain selkävaivoja ei lasketa. Vanhoilla päivillään hän sairastui dementiaan, mikä oli kova kolaus paitsi hänelle itselleen, niin myös meille läheisille. Reilut kymmenen vuotta Hillevi asui Keljon vanhainkodissa, jossa kävimme häntä katsomassa. Dementoituneena hän muisti usein parhaiten lapsuutensa ja vanhat asiat. Jäätelöstä hän tuli edelleen onnelliseksi. Jopa muistinsa menettäneenä hän ilahtui valtavasti, kun veimme hänelle jäätelöä – kerran hän totesi kuin pikkutyttö: ”kohta isä tuo meille lapsille jäätelöä, se on hyvä”.

Muistan Hillevin myös penkkiurheilijana. Tullessani yläasteikäisenä hänen luokseen kylään muistan, kuinka hän tiesi tarkkaan Yhdysvaltojen ja Itävallan välisen MM-kisojen jääkiekko-ottelun alkamisajan. Itse en jääkiekkohulluna tiennyt niin hyvin kuin Hillevi. Hillevi katsoi jääkiekkoa, mutta jopa enemmän ja intohimoisemmin hän seurasi mäkihyppyä, yleisurheilua ja hiihtoa. Mäkihyppyyn hän eläytyi vanhoilla päivillään niin, että oli itse hypätä tuolistaan aina hyppääjän ponnistaessa.

Vielä viimeisinä vuosina musiikki oli Hilleville erittäin tärkeää. Hän kuunteli paljon hengellistä ja klassista musiikkia. Sibeliuksen Finlandia sai hänet yhä vielä viimeisillä päivilläänkin kuin toiseen maailmaan. Hän alkoi elää käsillään ja koko vartalollaan mukana Finlandiaa kuullessaan.

Maailmankartasto kantaa edelleen

Hillevi oli ihminen, jota kunnioitan ja josta otan esimerkkiä edelleen. Hän oli helposti lähestyttävä, lämmin ja hymyilevä sekä tuntui läheiseltä ja välittömältä. Hänen elämästään voisi kirjoittaa ja kertoa enemmänkin tarinoita. Sanat eivät kuitenkaan tee oikeutta sille, miten upea ihminen Hillevi oli, mutta sanoilla voin tavoittaa jotain siitä, millaisena häne muistan ja millaisena hänet perhepiirissämme muistetaan.

Olimme vaimoni kanssa Helsingissä, kun saimme tietää, että Hillevi oli nukkunut pois 13. kesäkuuta 2015 ollessaan 90-vuotias. Ajoimme Mechelininkadulle ja katsoimme isoäidin lapsuuden kotikadun taloja. Surusta huolimatta tunsimme, että meillä oli hyvä olla. Hillevi oli elänyt pitkän elämän ja päässyt viimein Taivaaseen.

Suuren maailmankartaston sivut kääntyvät yhä vieläkin, ja niitä katsellessani olen onnellinen muistaessani, miten yhdessä isoäitini kanssa niitä joskus uteliaana katselin.

Papin tyttärestä teologian professoriksi Eira Maija Paunu syntyi 22.5.1908 Tottijärvellä apupapin perheen esikoisena. Isä, Hjalmar Abraham Paunu (ent. Dufva), toimi sen jälkeen kappalaisena Pohjassa ja Hollolassa, mistä tuli valituksi Jyväskylän kirkkoherraksi 1926, sittemmin myös lääninrovastiksi; kunniantohtorin arvon hän sai 1955. Äiti oli opettaja Elli Johanna Halla (ent. Hellström).

Eira Paunu pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän suomalaisilta jatkoluokilta vuonna 1927 arvosanalla laudatur. Teologisen erotutkinnon hän suoritti vuonna 1931. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1935, jossa hänellä oli arvosana teoreettisessa filosofiassa, roomalaisessa kirjallisuudessa, kasvatusopissa ja sosiologiassa. Eira Paunu vaikutti valmistumisensa jälkeen koulualalla Jyväskylässä yhteensä neljä vuosikymmentä. Aluksi hän oli Jyväskylän yhteislyseon uskonnon, sielutieteen, filosofian ja latinan vanhempi lehtori vuosina 1932-1955, jonka jälkeen tehtävä muuttui normaalilyseon uskonnon ja siihen liittyneiden aineiden yliopettajan viraksi. Tämä työkausi kesti vuodet 1955-1972, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Koulualan kehittämiseen hän vaikutti Suomen uskonnonopettajain liiton opetussuunnittelukomitean jäsenenä (1964-1965), opetuskokeilun johtajana (1965-1968), ja peruskoulun uskonnon opetussuunnitelman tarkastuskomitean puheenjohtaja (1968-1969). Tämän ohella hän on osallistunut kansalaistoimintaan NNKY:n ja Jyväskylän akateemisten naisten puheenjohtajana sekä Keski-Suomen kotitalousopettajaopiston johtokunnan jäsenenä. Lisäksi hän on ollut Suomeen Naisteologiyhdistyksen aktiivinen jäsen.

Kirkolliskokouksen jäsenenä hän oli vuonna 1958, jolloin tuli valituksi naispappeuskomitean jäseneksi. Kirkon naistoimikunnan (myöhemmin naistyön toimikunnan) puheenjohtajana hän vaikutti 1955-1965. Koulutyön vaativuus haastoi Eira Paunun jatkuvaan opiskeluun, jota osoittavat seuraavat tutkinnot: teologian kandidaatti vuonna 1944, teologian lisensiaatti 1949 ja teologian tohtoriksi väitteleminen vuonna 1952. Professorin arvon hän sai vuonna 1999.

Tekisinkö väitöskirjan – ja mistä aiheesta?

Tie tutkijaksi ei kuitenkaan ollut helppo. Eira Paunun päiväkirjamerkinnät vuodelta 1937 tuovat esille ne kysymykset, joiden kanssa hän joutui painimaan pohtiessaan väitöskirjatyön aloittamista. Hän huomasi, että opetustyö lisääntyneestä tuntimäärästä huolimatta ei vaatinut viiden työvuoden jälkeen enää kaikkea aikaa, koska tietty ammattitaito oli saavutettu. Nyt oli aikaa käytettävissä muuhunkin. Hänen päätöstään väitöskirjaan tähtääväksi opinnoiksi tuki se, että terveys oli hyvä, eivätkä perhehuolet rasittaneet. Hän pohti omien lahjojensa riittävyyttä. Niistä Eira Paunu selvisi toteamalla, että tuhannet olivat ennen häntä selvinneet tehtävästä; tuskin he kaikki saattoivat olla häntä etevämpiä.

Väitöskirjatyö vaati itseluottamusta. Siinä oli kaiken lisäksi hyvin yksin. Mielessä risteilivät kysymykset, pystyisikö löytämään jotain uutta ja hahmottamaan kokonaisuuksia. Työ vaati myös jatkuvan kiireen kokemista. Teologina hän pohti myös, miten tämä tehtävä vaikuttaisi häneen ihmisenä ja hänen jumalasuhteeseensa. Eira Paunulla oli näet aluksi professori Eino Kailan antama väitöskirjan aihe, joka olisi käsitellyt nuoruusiän elämänkatsomusten tutkimista. Psykologia oli vielä niin nuori tieteenala, että siinä olisi joutunut tekemään työtä ilman ohjausta, joskin se kiinnosti tutkijanalkua, kuten monia muitakin teologeja. Kaiken lisäksi naisena joutuisi epäonnistuessaan helpommin leimatuksi pystymättömäksi kuin miehet. Sisäinen kypsyminen ja halu kehittää itseään opettajana lisäsivät motivaatiota. Uskonnonopetus vaati teologisten kysymysten syvempää tuntemista. Teologia oli ollut Eira Paunun omien sanojen mukaan hänen ”vanha rakkautensa”. Väitöskirjan aihe siirtyi teologian puolelle.

Ensin oli kuitenkin opiskeltava

Edessä oli nyt pitkä tie teologina. Filosofisessa tiedekunnassa opinnot olisivat riittäneet jatko-opintoihin, mutta teologian alueella oli toisin. Teologinen erotutkinto tähtäsi pappisvirkaan. Erotutkinnossa tuli olla kaikissa aineissa laudatur, filosofian kandidaattitutkinto tietyin arvosanoin sekä lisäksi teologian kandidaatti (nykyistä teologian lisensiaattia vastaava) erotutkinnon aineissa. Kahdessa aineessa riitti approbatur, mikä merkitsi erotutkinnon laudaturia hiukan täydennettynä. Kolmessa aineessa tuli olla laajat kurssit.

Laudatur-arvosanaan vaadittiin myös tieteellinen tutkielma. ”Laaja humanistinen yleissivistys ja hyvä oma aineen hallinta ovat arvokasta pääomaa kenelle tahansa, mutta näin perusteellinen valmistautuminen väitöskirjan tekoon vei kohtuuttoman paljon aikaa”, Eira Paunu toteaa omaelämäkerrassaan. Siitä huolimatta hän jatkoi opintojaan. Talvisota katkaisi opinnot. Jatkosodan asemasodan vaihe antoi uudelleen tilaa jatko-opinnoille. Niiden parissa Eira Paunu nautti siitä, että oli pakko ponnistella ajatuksensa äärimmilleen, jotta ”pystyi seuraamaan dogminmuodostuksen kulkua tai keskiajan kirkkohistorian monivivahteisuutta”. Tutkinto valmistui sodan loppuvaiheissa vuonna 1944.

Näin hänellä oli opinnot, joita vaadittiin väitöskirjaa varten. Sodan jälkeen teologisessa tiedekunnassa käynnistyi tutkinnon uudistus. Teologisen erotutkinnon sijalle suunniteltiin uusi teologian kandidaattitutkinto, jota seurasi teologian lisensiaatti -tutkinto ja väitöskirjaan perustuva teologian tohtorin arvo. Eira Paunun tutkijan tien kannalta on mielenkiintoista, miten hänen opintonsa jatkuivat tämän uudistuksen myötä. Teologinen tiedekunta keskusteli tutkinnonuudistusehdotuksestaan Åbo Akademin teologisen tiedekunnan opettajien kanssa vuonna 1947. Siinä nousi esille kaksi kysymystä, joissa haettiin yhteistä linjaa. Ensimmäinen koski humanististen opintojen määrää; näitä pidettiin hyvän yleissivistyksen tähden välttämättöminä. Ehdotus sisälsi kaksi cum laude -arvosanaa humanistisessa tiedekunnassa. Åbo Akademin edustajat pitivät sitä liian korkeana vaatimuksena.

Kirkkohistorian professori Aarno Maliniemi asettui kannattamaan yhtä cum laudea ja yhtä approbaturia, koska hänen alallaan jatko-opinnot vaativat cum laudea historiassa ja approbaturia latinan kielessä. Maliniemi suhtautui ennakkoluuloisesti tiedekunnan pappiskasvatukseen ja leimasi sen epätieteelliseksi. Siksi hän asetti vaatimukset omassa aineessaan korkealle. Hänen esityksensä muodostui neuvottelussa enemmistön kannaksi. Humanistisia arvosanoja haluttiin kutsuttavan tukiaineiksi. Toinen kysymys koski pappisvihkimystä ja vuoden pappispalvelua edellytyksenä teologian tohtorin arvoon. Professori Maliniemi, joka ei ollut teologian vaan filosofian tohtori, vastusti jyrkästi näitä vaatimuksia. Hänen mielestään tämä sulki naiset, ruumiin vamman vuoksi pappisvihkimystä vaille jäävät sekä muut kuin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet jatko-opintojen ulkopuolelle. Maliniemen mielestä oli kohtuutonta vaatia pappispalvelua kirkossa tieteellisen oppiarvon saavuttamiseksi. ”Tieteellistä pätevyyttä ei ole arvosteltava sen mukaan, mitä jokin henkilö uskoo, vaan mitä hän tietää ja miten hän on tietonsa dokumenteerannut,” hän perusteli. Enemmistö asettui vuoden pappispalvelun kannalle. Siitä kuitenkin voitaisiin tehdä poikkeuksia erivapaustietä.

Kirkkohistorian professori Ilmari Salomiehen ja senaattori Heikki Renvallin kanssa Eira Paunun väitöskirjan aiheeksi sovittiin arkkipiispa T. T. Renvallin tutkiminen. Arkistolähteisiin Eira Paunu paneutui koulutyön ohessa ja kesälomilla, mutta väitöskirjan kirjoittamista varten hän oli syksystä 1948 alkaen puolitoista vuotta virkavapaana. Professori Ilmari Salomiehen siirryttyä Mikkelin-Viipurin hiippakunnan piispaksi vuonna 1943 tuli kirkkohistorian professoriksi Aarno Maliniemi, joka aiheutti väitöskirjan tekijälle yllätyksiä.

Ensiksi hän vaati Eira Paunua suorittamaan historian cum lauden. Sen suorittamisen jälkeen Maliniemi huomasi, että Eira Paunun pääaine oli käytännöllinen teologia ja tutkielma käsitteli uskonnonopetusta. Siksi Maliniemi vaati, että väitöskirjaa kirjoittavan oli suoritettava aikaisemman teologian kandidaatin tutkinnon sijalle teologian lisensiaatin tutkinto. Laajempi oppimäärä tuli suorittaa kirkkohistoriassa. Molemmat vaatimukset saivat Eira Paunun esittämään vastaväitteitä, mutta ne eivät tehonneet. Väitöskirjan pari ensi lukua kelpasi tutkielmaksi, mutta lisäksi tuli kolmisen tuhatta sivua tekstiä keskiajan kirkkohistoriasta, jonka tutkija Maliniemi oli. Lisäksi oli tutustuttava alkukielellä kirkkoisiin, keskiajan skolastikkoihin ja latinankieliseen Lutheriin. Kaikki 1800-lukua koskevat tutkimukset historian ja kirkkohistorian alueelta oli myös tunnettava. ”En tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta totesin, että asia on otettava huumorin kannalta”, kirjoittaa Eira Paunu ystävälleen.

Ensimmäinen tohtorisnainen teologisessa tiedekunnassa

Tämän urakan jälkeen Maliniemi hyväksyi Eira Paunun täydellisesti, taisi olla ylpeäkin siitä, että tiedekunnan ensimmäinen nainen väitteli hänen oppilaanaan. Näin väitöskirjan tekijä kuvasi tilannetta ystävälleen lähettämässä kirjeessä. Väitöskirja hyväksyttiin ja väitöspäiväksi tuli 25.10.1952. Vastaväittäjäksi määrättiin fil. tri Mikko Juva. Väitöstilaisuus sai paljon julkisuutta; olihan ensimmäinen nainen väitellyt teologian tohtoriksi. Kuva siitä on mm. Suomen Kuvalehden kannessa. Päätettäessä väitöskirjan hyväksymisestä ja arvosanasta Maliniemi esitti tiedekunnan kokouksessa lausunnon, jossa hän sanoi: ”Käsityksenäni esitän, että teol.lis. Eira Paunun väitöskirja monivuotisen hellittämättömän työn saavutuksena sekä arvokkaan tutkimustuloksensa että kompositioita ja deltaljikäsittelynsä puolesta hyvin vastaa niitä vaatimuksia, joita Teologinen tiedekunta asettaa tohtorinarvon saavuttamiseksi. – Omasta puolestani ehdotan siitä epäilyksettä arvosanan cm ladun approbatur” (Teologisen tiedekunnan pöytäkirja 13.11.1952).

Viimeisessä keskustelussa Eira Paunu kertoo elämäkerrassaan Maliniemen toivoneen, että hän jatkaisi tukijana ja että hänestä tulisi kirkkohistorian dosentti. Maliniemi oli tiedekunnassa hyvin kiistanalainen henkilö, jolle yleensä suoritettiin approbatur-arvosana. Edellä mainitussa keskustelussa hän oli sanonut halunneensa antaa arvosanan eximia cum laude, muttei halunnut tehdä niin, koska ”tiedekunnassa oli niin monenlaista mieltä”. Eira Paunu itse sanoo, ettei hän voinut jatkaa tutkimustyötä kohti dosentuuria, koska äidin kuoltua hänen isänsä tarvitsi tukea ja pappilan emäntää muutamaksi vuodeksi. Koulusta tuli normaalilyseo vuonna 1955 ja Eira Paunusta yliopettaja.

Naisteologien asialla

Eira Paunun asiantuntemusta tarvittiin myös, kun käytiin keskustelua naisena olosta ja naisen tehtävistä kirkossa ja yhteiskunnassa. Hän oli koko toimintansa ajan sitoutunut naisteologien joukkoon. Jo opiskelijana hän allekirjoitti naisteologien kirjeen arkkipiispa Lauri Ingmarille. Siinä pyydettiin, että naisteologit voisivat saada toimintamahdollisuuksia kirkossa. Naisteologiyhdistykseen hän piti yhteyttä kirjeitse silloin, kun hän ei voinut koulutyönsä takia osallistua kokouksiin. Kiitoskirjeessään saamistaan onnitteluista 1944 suorittamansa teologian kandidaattitutkinnon johdosta hän kehotti teologisisariaan jatkamaan teologisia opintoja.

Omista opinnoistaan hän sanoo, että niiden avulla hän on päässyt monitahoisten opintojen ja tietojen hajautuneisuuden tunteesta. ”Aivan varmaan naisteologille on sekä henkisesti että hengellisesti terveellisintä keskittyä teologiaan, joka lopultakin on juuri hänen oma alansa.” Ja myöhemmin hän jatkaa: ”Minusta tuntuu siltä, että naisteologius vapautuu lapsenkengistään silloin, kun joku meistä painaa tohtorinhatun päähänsä. Mutta myös työmme kannalta on tärkeää, että mekin saamme sellaisia näköaloja ja sitä arvostelukykyä, mitä jatkuva perusteellinen syventyminen tieteeseen antaa. Maailmassa näyttää myös olevan niin, että suoritettu oppiarvo antaa ihmisen sanoille ja teoille suuremman kantavuuden kuin niillä muuten olisi.” Tässä suhteessa Eira Paunu on ollut hyvä tiennäyttäjä monille naisteologeille.

Tutkijan ura ei kuitenkaan katkennut vielä tähän. Hänen aiheensa liittyivät uskonnonopetuksen alueelle. Uskonnonopettajien pätevyysvaatimusten kehitys kirkon ja koulun eron jälkeisinä vuosina, Suomen kirkkohistoriallisen seuran (SKHS) toim. 52, 1951; Oppikoulunopettajiston muodostuminen itsenäiseksi virkakunnaksi (SKHS:n vuosikirja 1951-1952, 1954) ja Jyväskylän yhteislyseo 1919-1952 6-vuotisen kansakoulun oppimäärään perustuvana kouluna liittyvät Eira Paunun elämäntyöhön koulumaailmassa. Opetusalan opaskirjoja ovat puolestaan Kirkkohistorian ja lähdelukemisto lukiota varten 1961, Kirkkohistorian ja kirkkotiedon oppikirja 1965 ja Vieraiden uskontojen lukemisto, 1970 sekä eläkepäivinä syntynyt Opas Psalmien kirjaan, 1993. Lisäksi hän kirjoittanut arikkelin Hjalmar Paunu ja vuosisadan alkupuolen nuorkirkollinen liike (SKHS:n vuosikirja 1989, 1990), historiikin 85 vuotta kristillistä naistyötä. Jyväskylän NNKY vuosina 1897-1982, 1986.

Eira Paunun tie teologian tohtoriksi ei ollut suinkaan helppo, mutta hänellä oli lahjakkuutta, motivaatiota ja terveyttä edetä vastoinkäymisistä huolimatta päämäärään. Hän on teologiaa opiskelleiden naisten jatko-opintojen uranuurtajana merkittävä. Tosin hän sai odottaa 15 vuotta seuraavan naisen väittelemistä teologian tohtoriksi. Hänen merkityksensä on myös selkeänä ja asiallisena naisteologien aseman järjestämisen puoltajana ja asianajajana huomattava. Hän sai ansioistaan professorin arvon 91-vuotiaana.

”Olen keskustalaisen kodin kasvatti ja isällä oli luottamustehtäviä kunnan tasolla. Opiskeluaikana aktivoiduin yhteiskunnallisesti ja kokeilin vähän aikaa myös kokoomusta, koska silloinen poikaystäväni oli kokoomuslainen. Harjoittelin julkista vaikuttamista kirjoittamalla kolumneja alueen valtalehteen, Keskisuomalaiseen.

Vuonna 2000 sekä SDP että kokoomus pyysivät minua kunnallisvaaliehdokkaaksi. Luin puolueiden ohjelmia netistä ja vertailin niitä keskenään. SDP:n ohjelma oli parempi, ja niin lähdin ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin sitoutumattomana demarien listalta. Vuosi sen jälkeen liityin jäseneksi puolueosastoon.

Tärkeintä SDP:n toiminnassa ja omassa poliittisessa ajattelussani on puolustaa pieniä ja heikompiosaisia, kuten lapsia. Työssäni erityisluokanopettajana näin monia esimerkkejä siitä, miten yhteiskunnallinen eriarvoisuus vaikuttaa perheisiin. Myös naisten lähtökohdissa oli paljon korjaamisen varaa.

Jämsänkosken demariyhdistyksellä oli toimiva naisjaosto, jonka puheenjohtajaksi minut valittiin. Olin myös ensimmäinen nainen, joka nousi Jämsänkosken kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi, tosin vain kaksivuotiskaudeksi 2004-2006. Sain kunnallisvaaleissa niin paljon ääniä, ettei minua voitu sivuuttaa, mutta toiseksi kaksivuotiskaudeksi tehtävään valittiin mies.

Sosiaalitädit pitävät yhteiskuntaa pystyssä

SDP:ssä, kuten muissakin puolueissa, naiset ovat usein parhaita ääniharavia, ja heitä pitäisi valita johtaviin tehtäviin samassa suhteessa. Mutta jos näin tehtäisiin, syttyisi sotatila, sillä miespoliitikot ovat tottuneet saamaan paikkansa kannatuksesta riippumatta.

Omassa puolueessa on vielä aika paljon äijämeininkiä. Niin paljon energiaa on käytetty sen pohtimiseen, onko esimerkiksi SDP nykyään kukkahattutätien puolue. Keskustelu kiihtyi juuri silloin, kun SDP kierrätti ministeritehtäviä ja valtioneuvostoon nousi kaksi nuorta naista.

Tasa-arvotyötä tarvitaan edelleen meilläkin. Tämän todistivat muun muassa perussuomalaisten Timo Soini ja Juho Eerola, jotka kimpaantuivat naisten nostamisesta ministerivirkoihin ja syyttivät SDP:tä duunareiden unohtamisesta. Ilmeisesti naisenergiassa ja kukkahattutädeissä on jotain todella pelottavaa!

Suomessa työtä tekevät yhtä lailla miehet ja naiset. Suomalaiset naiset ovat kokopäivätöissä toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa ja synnyttävät silti enemmän lapsia kuin Etelä-Euroopan kotiäiti-kulttuureissa. Naiset tekevät suurimman osan julkisen sektorin matalapalkkaisesta hoiva- ja opetustyöstä sekä palvelualoilla.

Miten kapea-alainen se monien vieläkin hellimä käsitys onkaan, että duunari on mies, joka työskentelee tehtaassa. Tämän päivän pienituloiset, raskaan ja aliarvostetun työn tekijät ovat useimmiten naisia: lastenhoitajia, kirjastoapulaisia, sairaanhoitajia, opettajia. Perussuomalaisten halveksumat ”sosiaalitädit” pitävät suomalaista yhteiskuntaa pystyssä.

Lama-Suomella ei ole varaa jättää naisten lahjakkuutta käyttämättä

Ajan tiukkapipoisesti tasa-arvon huomioimista kaikessa päätöksenteossa. Olen siis naisten, mutta ennen kaikkea tasavertaisuuden asialla. Olin myös jäsenenä eduskunnan miesverkostossa viime kaudella, kun toimin eduskunnan naisverkoston puheenjohtajana ja yritimme löytää yhteisiä toimintamuotoja ja tavoitteita.

Olen itse kokenut sukupuoleen perustuvaa syrjintää opiskelemaan pyrkiessä. Hain Joensuun yliopistoon venäjän kielen koulutusohjelmaan, mutta jäin pisteen päähän enkä tullut valituksi. Jos olisin ollut mies, olisin päässyt sisään.

Näyttää siltä, että naisten on vaikeampi päästä etenemään paikallistasolla, kunnanvaltuustoissa ja -hallituksissa, vaikka luulisi, että siellä heidän olisi helpompi vaikuttaa. Valtakunnanpolitiikassa naiset ovat olleet mukana niin pitkään, aina presidentin ja pääministerin tehtäviä myöten, että siihen on alettu tottua, mutta kuntapuolella laahataan jäljessä.

Viime kunnallisvaaleissa naisia valittiin valtuustoihin vain vähän yli kolmannes eli 36,7 prosenttia. Kunnanvaltuustojen puheenjohtajista naisten osuus on vieläkin pienempi. Kuntaliiton tilastoista käy myös ilmi, että naisten osuus on noussut kahden viimeisen vuosikymmenen aikana vain noin 10 prosenttia, ja etenkin 2000-luvulla kasvu on ollut hidasta.

Vaikka suomalaiset naiset ovat tänä päivänä korkeammin koulutettuja kuin miehet, on miesten osuus johtotehtävissä huomattavasti suurempi. Yrittäjistä naisia on vain kolmannes, pörssiyritysten hallitusten jäsenistä noin 18 prosenttia ja niiden johtoryhmissä naisten osuus on vain 16 prosenttia.

Ministeriöiden johdossa naisten osuus 28 prosenttia, kuntien ja kaupunkien johdossa 84 prosenttia on miehiä. Palkansaajajärjestöjen jäsenistä yli puolet on naisia, mutta niiden johdossa 70-75 prosenttia on miehiä. Onneksi valtion yhtiöiden hallituksissa liki 40 prosenttia on naisia ja kansanedustajistakin jo liki puolet.

Mitä nämä luvut sitten kertovat yhteiskunnastamme? Suuri osa väestömme lahjakkuudesta uskalletaan jättää käyttämättä. Juuri nyt kun me eniten tarvitsemme luovuutta ja kaikkia kykyjä ja lahjakkuuksia, jotta selviämme tästä taantumasta, mikä työelämässä ja koko yhteiskunnassamme on meneillään. Meillä ei ole varaa menettää osaamista minnekään.

Suomen talouden suunnan kääntäminen ylöspäin edellyttää hyvää ja tasa-arvoista työelämää. Tärkeää on, millaisen kuvan annamme työelämästä nuorille. Jokaiseen tehtävään pitää valita osaavin henkilö, ei sopivin mies tai nainen.

Vaikka äitiys ei ole uran este, kiitos hyvän päivähoito- ja perhevapaajärjestelmän, voi nuori äiti joutua syrjityksi työhönottotilanteessa. Työnantaja saattaa valikoida työväkeään sillä perusteella, että valitsee mieluummin vanhemman naisen tai miehen, jotta säästyisi perhevapaiden kustannuksista.

Epävakaa talous kaatuu maailman naisten niskoille

Palkkatasa-arvo on Euroopan demarinaisten tämänvuotisen kampanjan teema, joka julkistettiin juhannusaattona Sofiassa järjestetyssä vuosikokouksessa. Edustin kokouksessa Suomea ja Euroopan demarinaisia, joiden varapuheenjohtaja olen. [Toim. huom. teksti on julkaistu vuonna 2013.]

Pidän teemaa Suomessakin merkittävänä ja ajankohtaisena, sillä railo miesten ja naisten palkkojen välillä on edelleen huolestuttava. Miesten ja naisten palkoissa on 20 prosentin ero. Emme voi ollenkaan röyhistellä palkka-asioilla Euroopan alueella, vaan olemme melko ikävässä valossa. Esimerkiksi Unkarissa eroja on onnistuttu kuromaan kiinni määrätietoisilla toimilla.

Haluammekin ottaa oppia niistä Euroopan maista, jotka ovat onnistuneet kohentamaan naisten asemaa palkkojen suhteen. Suomalainen samapalkkaohjelma ei ole vielä näkynyt käytännössä. Demarinaiset peräänkuuluttaa konkreettisia tekoja, jotta sukupuolten välisiä palkkaeroja saataisiin kurottua umpeen. Ensisijaisesti kaivataan toimia hallitukselta.

Taannoinen vasemmiston naisryhmien ja tasa-arvoministeri Paavo Arhinmäen tapaaminen ei kuitenkaan herättänyt paljon toivoa. Emme saaneet luotettavia vastauksia siihen, mitä samapalkkaohjelman kanssa tullaan tekemään. Hallitusohjelmassa on luvattu, että vuonna 2015 palkkaerot pitäisi saada laskettua 15 prosenttiin, mutta kun vielä ei ole tehty oikein mitään, se on kova tavoite.

Epätasa-arvoa on myös naisten eläkekertymissä ja hoitovapaiden jakautumisessa. 6+6+6-malli on tasa-arvoisin vaihtoehto, mutta sen toteuttaminen on rahakysymys ja siksi työnantajien silmissä ei-toivottu. Vedotaan siihen, että taloudellinen tilanne ei anna mahdollisuuksia suuriin uudistuksiin.

Naiset ovat muutenkin laman suurimpia maksajia, koska he ovat usein reservityövoimaa, joka kutsutaan töihin tarvittaessa ja laskusuhdanteissa ensimmäisenä heitetään ulos. Epävakaa talous kaatuu sen vuoksi pahiten maailman naisten niskoille.

Kun taloudessa on hyvä aika, pitäisi siksi vahvistaa tasa-arvoa tukevia rakenteita. Jos emme taloudellisesti heikon kauden aikana pysty turvaamaan naisten oikeuksia, on talouskriisillä tuhoisa ja pitkäaikainen vaikutus yleiseen naisen asemaan ja perheisiin.

Naiset vastuunkantajina myös eurokriisissä

Naisten varassa on perheen arjen pyörittäminen ja työelämässä julkisen sektorin työtehtävät. Kun hyvinvoinnista joudutaan tinkimään talouden taantuman aikana, se väistämättä koventaa naisen jokapäiväisiä haasteita. Oxham Internationalin tutkimuksen mukaan globaaleista talouskriiseistä ei ole vielä kerrottu ihan kaikkea.

Tutkimus paljastaa piilotetun näkökulman siitä, miten kriisit vaikuttavat naisiin työntekijöinä. Sen mukaan talouden kriiseillä on tuhoisa vaikutus naisten toimeentuloon, oikeuksiin ja perheisiin. Naiset ovat usein ensimmäisiä, joita lomautetaan tai jätetään odottamaan palkkakorvauksia. Naisten elämä muuttuu ensimmäisenä epävakaaksi.

Naiset työllistyvät myös eniten julkiselle sektorille hoito-, hoiva-, opetus- ja kulttuuritehtäviin. Kunnat etsivät taloudellisesti heikon ajan keskellä kuumeisesti säästöjä ja henkilöstön lomautus on yksi ikävimmistä keinoista. Tällöin laman laskun maksajiksi joutuvat eniten naiset, ja vaikutus kokonaisten perheiden hyvinvointiin on nähtävissä.

Naiset ovat hyvin haavoittuvia epätyypillisten työsuhteiden lisääntymisen vuoksi. Naisten työtehtävissä myös työn kesto ja työajat ovat usein poikkeuksellisia ja asettavat oman vaatimuksensa työssä jaksamiselle. Talouden taantumassa samat ihmiset tekevät pienemmällä ajalla samat työt kuin ennen ja väsyvät yhä enemmän. Tämä näkyy luonnollisesti sairauspoissaoloina ja vaikuttaa myös perheiden ja lasten hyvinvointiin.

Työelämän muuttuessa vaativammaksi perheiltä vaaditaan yhä enemmän, ja monta kertaa uupuminen näkyy ongelmina perheiden ihmissuhteissa sekä lasten ja nuorten koulunkäynnissä ja ystävyyssuhteissa. Arjen haasteellisuus vie jaksamista pois yhteisistä hetkistä ja perheen arjen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Vanhemmiltakaan ei voi odottaa ylenmääräistä joustoa ja kestävyyttä. Äidit kantavat myös kasvatusvastuuta suuremmassa määrin ja huolten koittaessa eivät pysty ehkä hetkittäin antamaan riittävää tukea lapselle. Ulkopuolisen avun tarve kasvaa ja kasvattaa julkisen sektorin menoja.

Me sosialidemokraattiset naiset olemme ymmärtäneet, että jos emme omalta osaltamme puutu myös Euroopan talouskriisin vastuunkantamiseen, talouden kierre pahenee, pankkikriisi leviää ja myös elämä Suomessa saa ikävän ulottuvuuden.

Me emme vielä täysin ymmärrä, mitä tällä hetkellä esimerkiksi Kreikassa tai Espanjassa naiset ja perheet joutuvat kokemaan. Kuulemme tarinoida, kertomuksia, mutta emme näe sitä vielä riittävän läheltä. Se kaikki kärsimys voi kuitenkin olla myös meille totta, jos emme nyt kanna vastuutamme ja osoita apua sitä tarvittaessa.

Tasa-arvo on paras keino köyhyyden poistamiseksi

Sukupuolten välinen tasa-arvo on paras keino edistää maailman äitien ja lasten asemaa. Erityisesti naisten korkea koulutustaso ja mahdollisuus osallistua yhdenvertaisesti politiikkaan parantavat sekä äitien että lasten ja sitä kautta koko yhteiskunnan hyvinvointia.

Monella maailman maalla on paljon opittavaa Suomelta, mitä tulee äitien ja lasten hyvinvointiin. Tänä vuonna julkaistu Pelastakaa Lapset ry:n raportti ”Maailman äitien tila 2013” vahvistaa, että Suomi on maailman paras maa olla äiti.

Suomi on edelläkävijä äitien ja lasten terveydenhuollossa sekä neuvolatoiminnassa. Joka puolella maailmaa pitäisi vihdoin tunnustaa, että äitien ja lasten hyvinvointi ulottaa vaikutuksensa koko yhteiskuntaan. Siksi sukupuolten tasa-arvon edistäminen on keskeinen työkalu kehitysmaiden nostamiseksi köyhyydestä sekä lapsikuolleisuuden vähentämiseksi.

Pelastakaa Lapset ry:n raportin mukaan erot kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä ovat edelleen valtavat. Kongon demokraattisessa tasavallassa tytön tai naisen riski kuolla raskauteen tai synnytykseen liittyviin syihin on yksi 30:stä, kun Suomessa riski on yksi 12 200:sta. Muutoinkin tilanne on huonoin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Näissä maissa vastasyntyneiden vauvojen kuolemat ovat jopa lisääntyneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.

On selvää, että sukupuolten välinen epätasa-arvo vyöryttää pahoinvointia kehittyvissä maissa edelleen sukupolvelta toiselle. Monissa kulttuureissa tyttöjä ja naisia ei arvosteta, joten he ovat aliravittuja, heidän terveydestään ja koulutuksestaan ei huolehdita ja monet pakotetaan alaikäisenä naimisiin. Aliravittujen ja liian nuorena äideiksi tulleiden äitien lapsilla on huonot selviytymismahdollisuudet.

Perheväkivaltaa ei saa hiljaisesti hyväksyä

Meillä täytyy myös Suomessa löytyä enemmän keinoja puuttua naisten ja lasten kokemaan perheväkivaltaan. Hiljainen hyväksyntä kummittelee yhä yhteiskunnan rakenteissa. Liian usein Suomessa vaietaan perheväkivallasta. Meillä muhii paljon selvittämättömiä asioita.

Yhteiskunnalla on liian vähän keinoja puuttua tilanteisiin. Voidaan esimerkiksi omassa naapurustossa havaita, että perheessä eivät asiat ole kunnossa, mutta tavallisilla kansalaisilla ei ole helppoja keinoja auttaa. Pelätään ongelmia itselle, jos puututaan toisten asioihin.

Lainsäädäntö on vajaa sen suhteen, miten viranomaiset järjestävät palveluita. Viranomaisten mahdollisuudet puuttua ongelmiin voivat olla hyvin erilaiset eri paikkakunnilla ja käytännöt kirjavia. Yhdenvertaisuus ei toteudu valtakunnallisesti esimerkiksi turvakotien osalta.

Meille on tärkeää, että ensi- ja turvakotien toiminta saa pysyvän rahoituksen eikä toiminta saa olla pelkästään kuntien maksusitoumuksista kiinni. Väkivaltatapauksiin perheissä pitää pystyä puuttumaan lain keinoin ja turvata rahoitus valtiolta sen myötä.

Ikävä kyllä historia kertoo, että perheiden välienselvittelyissä nyrkit ovat edelleen liian paljon käytössä. Taustalla muhivat lisäksi monesti alkoholi ja päihteet. Päihteiden käyttö perheissä on eräs sarka, joka olisi käytävä läpi.

Demarinaisten mielestä myös maahanmuuttajanaiset on saatava mukaan yhteiskunnan rakennustalkoisiin. Etenkin elämän arjen askareet edesauttavat maahanmuuttajien juurtumista osaksi yhteiskuntaa. Lapset menevät kyllä kouluun ja päiväkotiin. Sen sijaan äidit jäävät yksin koteihin ja syrjäytyvät helposti normaalista arjesta. On tärkeää saada heidät mukaan arkirytmiin. Tässä etenkin kielikoulutus on ykkösasia.

Toivon, että voisin sanoa, ettei rasismia ja sovinismia meillä esiinny. Ikävä kyllä molempia esiintyy edelleen jopa poliittisessa keskustelussa. Suomessa tarvitaan yksimielisyyttä ja yhteisiä periaatteita uusien suomalaisten sopeuttamiseksi, jotta kaikilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet hyvään elämään.

Ei tule ajatella niin, että toisen etu on itseltä pois. Suomessa tullaan tarvitsemaan erilaisia kansalaisia ja maahanmuuttajat ovat meille rikkaus, jos asennoidumme katsomaan asiaa tästä näkökulmasta. Taloudellisesti vaikeana aikana ilmapiiri kiristyy, kun työttömyys kasvaa ja irtisanomisista luetaan lähes päivittäin. Monissa kodeissa huolestutaan siitä, riittääkö kaikille suomalaisille työtä. Täytyy muistaa, että on paljon avoimia työpaikkoja, jotka eivät kelpaa syntyperäisille suomalaisille.

Myös media lietsoo ääriajattelua omalta osaltaan. Kaupan päälle jotkut poliittiset liikkeet lietsovat rasistisia mielikuvia. Tämä on erityisen huolestuttavaa, sillä poliitikkojen jos keiden pitäisi pystyä luomaan yhteiskuntaa, jossa tilanteet eivät kärjisty.

Hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä

Sanotaan, että hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä. Totta; toimivat julkiset palvelut ovat tärkeä määrittäjä sille, millaista arjen taakkaa kannamme. Tässä ajassa ei ole kuitenkaan muodikasta puhua julkisista palveluista. Julkisen tilalle on tullut business ja kilpailu. Rahalla saa ja hevosella pääsee -ajatus hallitsee ja valtaa tilaa peruspalveluissamme.

Jostakin syystä haluamme kaiken ja mahdollisimman äkkiä, minulle juuri tässä ja nyt. Suosiossa on yksilökeskeisyys ja kilpailuhenkisyys. Tämä ei ruoki yhteisöllisyyttä tai yhdessä taakan kantamisen halua. Päinvastoin. Se jättää jokaisen selviytymään yksin. Television ohjelmaformaatit suoltavat kilpailuja toisensa jälkeen. Tärkeintä on olla parempi kuin muut ja päästä jatkoon. Heikoista ei välitetä. Yhteiskuntamme ääri-ilmiöt näkyvät. Perheissä esiintyy pahoinvointia ja lähisuhdeväkivaltaa. Lapset puukottavat oppitunnilla. Emmekö opi välittämään toisistamme?

Liikkuvuuden lisääntyminen tuo omat haasteensa. Nuoret perheet asuvat usein kaukana isovanhemmista, opiskelu ja työ luovat ihmisille nykyään liikkuvan elämäntavan. Enää ei ole itsestään selvää, että jokaisella olisi kiinteä ja tuttu lähiyhteisö. On pidettävä huolta siitä, että yhteiskunnan turvaverkko pystyy korvaamaan luontaisten perheyhteisöjen verkkojen säikeet.

Pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla ei ole ”parasta ennen” -päivämäärää, vaan on pidettävä huolta siitä, että tarjoamme ihmisille juuri tässä ajassa riittävän turvaverkon. Me demarinaiset olemme jo usean vuoden ajan koonneet omat tavoitteemme perheiden parhaaksi.

Meille on tärkeää, että jokainen vanhempi, isovanhempi ja lapsi tulee huomioiduksi ja kokee olevansa arvostettu. Me emme hyväksy eristämistä, poissulkemista tai kiusaamista. Me haluamme antaa mahdollisuuden selviytyä pahoistakin elämäntilanteista kuivin jaloin, ihmisarvon säilyttäen. Meidän tulee pitää huolta toisistamme vuoden jokaisena päivänä.

Suomalainen yhteiskunta ei ole vielä arvomaailmaltaan valmis. Puhumme suvaitsevaisuudesta, mutta toisaalla emme ole valmiita antamaan toiselle mahdollisuutta olla oma itsensä. Ehkä voisimme ottaa käyttöön sanonnan ”Tule sellaisena kuin olet”. Tarvitsemme ennen kaikkea armeliaisuutta, niin toisia kuin itseämme kohtaan.

Meidän ideologiamme perusajatus on, että jokainen ihminen ansaitsee perustavanlaatuisen turvan. Me emme voi jättää inhimillisiä perusoikeuksia – kuten vanhuksen oikeutta arvokkaaseen vanhuuteen – satunnaisen hyväntahtoisuuden varaan. Voimme pelastaa myös monta nuorta syrjäytymiseltä, jos vain välitämme oikein ja riittävän ajoissa. Jotkut asiat ovat liian arvokkaita jätettäväksi sattuman hoidettavaksi.”

Tuula Peltonen (o.s. Gröhn, s. 1962)

Sos.dem Naisten varapuheenjohtaja 2008-2011 ja puheenjohtaja 2011-2014

Kansanedustaja Keski-Suomen vaalipiiristä 2007-2015

Eduskunnan naisverkoston puheenjohtaja 2010

PES Women (Euroopan Sosialidemokraattisen puolueen naistoimikunta), varapuheenjohtaja 2012-2015

SIW (Sosialistinen Naisinternationaali) varapuheenjohtaja 2013-

Jämsänkosken/Jämsän kaupunginvaltuutettu vuodesta 2000-

Aiempi ammatti: erityisluokanopettaja

Puoliso Heikki Peltonen, kaksi lasta ja koira. Koti on Jämsässä.

”Olen maahanmuuttajaäidin tytär ja useamman kuin kerran elämäni aikana tuntenut itseni kuin uitetuksi koiraksi. Toisaalta erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne on pannut myös yrittämään. Poliitikkona olen aina perehtynyt mahdollisimman hyvin jokaiseen pieneenkin asiaan ja pidän äärimmäisen tärkeänä, ettei minua saada tietämättömyydestä kiinni.

Venäläiset toimittajat ovat joskus kysyneet minulta, suhtautuvatko Suomen sosiaaliviranomaiset erityisen tiukasti venäläisiin perheisiin. Olen vastannut, että suomalaisviranomaiset kohtelevat kaikkia samalla, Suomen lain edellyttämällä tavalla.

Suomessa on hyvin selkeä lastensuojelulaki. Siinä korostetaan, että lapsen etu on kaikissa tapauksissa ensi sijalla. Mielestäni paras vastaus siihen, millaista on olla venäläisenä Suomessa, on se, että venäläisen äidin lapsesta voi tulla täällä ministeri.

Osittain taustani vuoksi sosialidemokratia oli minulle luonnollinen valinta. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeitä niille, jotka ovat omakohtaisesti joutuneet kokemaan, mitä syrjintä ja epäoikeudenmukaisuus merkitsevät. Uitetun koiran tilanteesta on helppo samastua muihin heikommassa asemassa oleviin.

Mieleen tulee myös, osaammeko me nuoremmat demarinaiset tarpeeksi arvostaa työläisnaisliikkeen veteraanien työtä ja saavutuksia. 1900-luvun alussa ei politiikkaan osallistuminen naisille, etenkään työssäkäyville pienten lasten äideille, todellakaan ollut helppoa. Mutta he osallistuivat, ja heidän ansiostaan meillä on nyt oikeuksia, joita monet ikävä kyllä pitävät itsestään selvinä. 

Hyvinvointivaltio on päivitettävä 

Kun Suomea alettiin sotien jälkeen rakentaa, meillä ei ollut suuria varoja, mutta jotain sitäkin tärkeämpää: rikas visio ja halu muuttua. Heikosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta silloiset päättäjät tekivät sen, mikä oli tarpeen. Syntyi suomalainen hyvinvointivaltio, jonka arvoina ovat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja heikoimmista huolehtiminen.

Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joka toi lapsiperheiden tueksi lapsilisän. Tämä tapahtui jo 1940-luvulla. Meidän maksutonta kouluruokailuamme ihastellaan edelleen kansainvälisesti. Suomi oli edelläkävijä myös lapsikuolleisuuden taltuttamisessa, kiitos toimivien terveydenhuoltopalveluiden ja etenkin pitkälle kehittyneen neuvolatoiminnan.

Nyt jälkeenpäin ajatellen Suomi teki mahdottomasta mahdollista. Meidän piskuinen Neuvostoliiton kainalossa sijaitseva kansakuntamme nousi parin sukupolven aikana maailman yhdeksi kilpailukykyisimmistä maista.

Elämme jälleen murroskautta. Euroopassa ei onneksi käydä fyysistä sotaa, jossa nuoret miehet ja viattomat sivulliset saavat surmansa. Yhdysvalloista alkaneen finanssikriisin ja tiettyjen maiden holtittoman taloudenpidon vaikuttavat kuitenkin laajasti. Meillä Suomessa oli nykyisen kriisin alkaessa pohjalla myös 90-luvun laman lasku.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja pienten tuloerojen kultakauden jälkeen on taas haasteen paikka. Joku saattaisi kutsua tilannetta heikoksi ja lannistua. Mutta me demarinaiset sanomme: tässäpä oiva paikka päivittää hyvinvointivaltio ja rakentaa vankka pohja myös tuleville sukupolville. 

Chicagon poikien perintö elää yhä 

Pohjoismaista hyvinvointivaltiota on joissakin yhteyksissä alettu pitää eräänlaisena reliikkinä, sitkeänä sukulaistätinä, joka vain elää kituuttaa, vaikka perintöpotin jakajat hengittävät niskaan.

Räikeimmissä puheenvuoroissa hyvinvointivaltion puolustajia leimataan itsekkäiksi ja ymmärtämättömiksi kehityksen estäjiksi. Kaiken pitäisi olla kaupan, koska viime kädessä vain markkinatalous toimii yhteiskunnan terveenä kehittäjänä.

Chicagon poikien perintö elää edelleen sitkeässä. Markkinoiden ylivertaisuutta kaiken ratkaisuna kaupataan meille kuin paroni von Münchhausenin sankaritekoja. Hänen mukaansa oli mahdollista jopa pelastaa itse itsensä vetämällä niskasta ulos suosta.

Mutta kuten elämässä yleensäkin, seurauksille on syynsä ja tapahtumilla ketjunsa. Kun on kyse yhteiskuntamme keskeisimmistä perusarvoista, yhdenvertaisuudesta ja solidaarisuudesta, on niitä vaalittava tietoisilla toimilla. Kyse on paitsi yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta toimivuudesta, myös tunteesta, että yhteiskunta, jossa elämme, on meitä kaikkia varten. 

Mahdoton tehdään taas mahdolliseksi 

Historia on osoittanut, että taloudellisesti vaikeina aikoina ei ainakaan pidä jättää ihmisiä pulaan. Pitkäaikaistyöttömyys ja kasvanut eriarvoisuus, näköalattomuus ja mahdollisuuksien puute purkautuvat pahimmillaan Ranskan tai Britannian tyyppisinä levottomuuksina, joissa ihmiset eivät enää osaa nähdä itseään yhteisönsä jäseninä, vaan turvautuvat tuhoavaan, päämäärättömään anarkiaan.

Tällainen kehitys ei tapahdu yhdessä yössä. Siksi eriarvoisuuden taltuttamiseksi pitää tehdä työtä nyt ja tässä. Muutos ei ole terve silloin, kun hyvinvoinnista tulee vain harvojen etu ja muut joutuvat katsomaan sitä saavuttamattomana luksuksena. Suomen nousu maailman johtavimpien hyvinvointivaltioiden joukkoon ei ollut aikoinaan sattuman, vaan sinnikkään työn tulos.

Nyt tuota samaa sinnikkyyttä tarvitaan hyvinvointivaltion päivittämiseksi ja pitkälle kantavien päätösten luotaamiseksi. Suomalaiset ovat aina osanneet kääntää mahdottomalta vaikuttavat asiat mahdollisiksi. Esimerkiksi suomalaisen perusterveydenhuollon ja kansanterveystyön nostaminen takaisin kansalliseksi ylpeydenaiheeksi on täysin mahdollista.

Ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan jälleen visiota ja tahtotilaa. Ensin on päätettävä, minkälaisessa Suomessa haluamme lastemme ja lastenlastemme elävän, ja sitten tehtävä päätöksiä, joiden perintö muuttaa näkemämme todeksi. 

Halonen Order ylpeyden aiheena 

Ihmisoikeudet ovat asia, josta ei voi puhua liikaa tai edes tarpeeksi. Ihmiskauppaa ja orjuuden nykymuotoja esiintyy kaikkialla, myös Suomessa, ja niitä pitää kaikin käytettävissä olevin keinoin vastustaa.

Äskettäin [teksti on julkaistu vuonna 2013] minut valittiin Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan puheenjohtajaksi. Se on tärkeä ja haastava tehtävä, jota arvostan todella.

Vuonna 1949 perustettu Euroopan neuvosto on maanosan vanhin ja laajin poliittinen yhteistyö- ja ihmisoikeusjärjestö. Ehkäpä tunnetuin neuvoston instansseista on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin EIT. Neuvoston 47 jäsenmaan parlamentaarikosta koostuva yleiskokous tekee aloitteita ja antaa suosituksia, joiden pohjalta ministerikomitea päättää asioita. Suomi on ollut jäsenenä neuvostossa jo 20 vuotta.

Osallistuin juhannuksen jälkeen Euroopan neuvoston parlamentaariseen yleiskokoukseen Strasbourgissa. Omassa puheenvuorossani nostin esiin paperittomien siirtolaisten vaikeudet saada terveydenhuollon palveluita. Romanilapset ovat erityisen heikossa asemassa kulkiessaan maasta toiseen paperittomina ja vailla kansalaisoikeuksia.

Erityisen ylpeä olen siitä, että presidentti Tarja Halosen aloitteesta luotiin hänen kansanedustajavuosinaan järjestelmä, jossa Euroopan neuvoston yleiskokous valvoo, miten uudet jäsenmaat täyttävät jäsenvelvoitteensa. Monitorointijärjestelmä tunnetaan edelleen nimellä ”Halonen Order”.

Jos jokin jäsenmaa ei noudata velvoitteita, se saa siitä palautetta ja kehotuksen korjata lainsäädäntöään tai käytäntöjään. Monitorointi on tärkeää, koska se tuottaa luotettavaa tietoa esimerkiksi ihmisoikeustilanteesta eri maissa. Totuus ei ole äänestyskysymys, eikä sosiaaliseen tai taloudelliseen eriarvoisuuteen liittyviä kiistoja voida ratkaista enemmistöpäätöksillä. 

Ihmisarvon pitää olla aina päällimmäisenä 

Kurt Vonnegutin romaanissa Sähköpiano on hieno kuvaus siitä, miten automaatio saa ylivallan yhteiskunnassa. Teknologia on hyvä apuväline oikein käytettynä, mutta robotit eivät koskaan korvaa inhimillistä ystävällisyyttä. Sinänsä on ihan yksi hailea, kutsutaanko terveyskeskuksissa ihmisiä sisään numerolla vai nimellä. Tärkeintä on, että hoitoon pääsee ja että se on tasokasta.

Yksityistäminen ei ole ratkaissut terveydenhoidon laatu- ja saavutettavuusongelmia, vaikka oikeisto Suomessa niin väittää. Mutta esimerkiksi Portugalissa, jonka talous on kriisissä, on palattu terveyskeskusjärjestelmään ja tulokset ovat hyviä.

Nykyisen hallituksen ohjelmaan kirjattu syrjäytymisen, eriarvoisuuden ja terveyserojen toimintaohjelma on poikkeuksellisen laaja ja vaikuttava kokonaisuus. Peruspalveluministerinä pidin kunnia-asiana saada tehdä töitä juuri näiden painopisteiden kautta. Ihmisarvon kunnioittamisen pitää olla aina päällimmäisenä poliittisia päätöksiä tehdessä. 

SDP on saatava uuteen nousuun 

SDP on saatava uuteen nousuun, muuta vaihtoehtoa ei ole. Perusasiat ovat kunnossa, mutta koska emme ole populistipuolue, emme voi houkutella ihmisiä katteettomilla lupauksilla emmekä vihapuheella. Forssan ohjelman tavoitteet ovat toteutuneet, nyt kaivataan vastaavanlaista visiota tälle päivälle. Mitä suurempi osa ihmisistä pettyy politiikkaan, sitä laajemmaksi populismiin uskovien määrä kasvaa.

Kuuden puolueen hallitus on itse asiassa huonoin mahdollinen vaihtoehto SDP:n kannalta. Tällaisessa kokoonpanossa joudutaan tekemään niin paljon kompromisseja, että sitä on vaikea enää selittää uskollisimmille kannattajillekaan.

Ay-liike on saatava mukaan eurooppalaiseen neuvottelupöytään, kun tulevista suurista linjoista sovitaan. Kansainvälisellä tasolla työnantajapuolelta löytyy yhteistä tahtotilaa työolojen huonontamiseksi. Esimerkiksi nollatyösopimukset ovat täysin vastoin perus- ja ihmisoikeuksia. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että myös ay-liike toimii kansainvälisesti. 

Uskon tasa-arvoon, en vastakkainasetteluun 

Sukupuolten ja yhteiskuntaluokkien väliset erot ovat jyrkentymässä. Politiikan pitäisi rohkaista ja kannustaa empatiaan; viha ja kauna eivät koskaan ole toimineet käyttövoimana mihinkään rakentavaan. Uskon ihmisten väliseen tasa-arvoon ja yhteistyöhön, en vastakkainasetteluun.

Sovinistisia asenteita ja käytäntöjä toki kohtaa politiikassa. Mutta kun näihin miehiin tarkemmin tutustuu, huomaa, että siellä sisällä on yleensä pikku poika, joka jostakin syystä pelkää naisia ja siksi arastelee suhtautua heihin tasavertaisesti.

Kaikista uhkakuvista huolimatta nuori polvi elää upeaa aikaa. Näen sen omasta pojastani, joka on toisella kymmenellä. Hän on positiivisella tavalla avoin, utelias ja ennakkoluuloton, kuten muutkin ikätoverinsa.

2000-luvun uusi sukupolvi on vapaa sukupuoleen, kansallisuuteen ja muihin keinotekoisiin eroihin liittyvistä rajoituksista. Impivaaralaisuus ja ummehtunut nurkkakuntaisuus ovat sille täysin tuntemattomia.”

Annikki Suviranta oli ensimmäinen nainen, joka nimitettiin osastopäällikkötasoiseen virkaan ministeriössä. Johtaessaan sosiaali- ja terveysministeriön tutkimusosastoa hän oli ideoimassa sosiaalipolitiikan keskeisiä kysymyksiä käsitteleviä tutkimushankkeita. Hän kehitti sosiaalimenojen tilastointia, ja hänen johtamansa tutkimushankkeet palvelivat päätöksentekijöitä lainsäädäntötyössä. Varsinkin palkattoman kotityön arvoa koskeva tutkimus on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta!

”Olen syntynyt vuonna 1963 eli olen yhtä vanha kuin samapalkkaisuuslaki. Minusta naisten työssäkäynnin puolustaminen on tasa-arvon kannalta hyvin tärkeää. Päivähoito ja ilmainen kouluruoka taas ovat välttämättömiä edellytyksiä naisten työssäkäynnille, ja siksi näistä vanhoista saavutuksista ei edelleenkään pidä tinkiä.

Lapsena minulla oli kaksi vakitoivetta. Halusin olla noita ja tulla tähtitieteilijäksi. Toivoin noidan taikasauvaa, jotta olisin voinut muuttaa sairaalasängyn raketiksi, joka vie kotiin. Kädet tulivat hoidetuiksi ja toiveet muuttuivat. Aikuisenakin vielä toivon taikasauvaa, joka turvaisi ihmisille hyvän elämän. Tosielämässä joudun tyytymään poliittiseen vaikuttamiseen.

Politiikkaan tulin mukaan kouluikäisenä vuonna 1979. Olin mukana hämeenlinnalaisessa teatterissa, joka teki lapsille kesäisin teatteria Aulangolla; itse asiassa se oli ensimmäinen lapsille esiintyvä kesäteatteri Suomessa. Ryhmällä oli kesätilat vanhassa kaljatehtaassa, ja me halusimme ne ympärivuotiseen käyttöön.

Lobbasimme aktiivisesti kaupungin päättäjiä ja kutsuimme muun muassa koolle tiedotustilaisuuden, jossa perustelimme, miksi meidän toimintamme oli erityisen tärkeää. Tästä projektista minulle syntyi se oivallus, että asioihin voi vaikuttaa järjestäytymällä ja yhdessä toimimalla.

Raskaus menee ohi, tyhmyys ei

Itse en ole poliittisella urallani juuri törmännyt avoimeen sukupuolisyrjintään, rakenteisiin liittyvään kätkettyyn epätasa-arvoon kyllä. Olen usein kertonut esimerkkiä ajalta, jolloin itse olin viimeisilläni raskaana. Piirijärjestössä joku esitti, että ”ei sitä voi ehdottaa valtuuston puheenjohtajaksi, kun se on raskaana”. Silloin piirijärjestöstä eräs vanhempi herrahenkilö – jota varmaan moni pitäisi sovinistien joukkoon kuuluvana kulttuurisen käyttäytymisensä vuoksi – totesi tälle sanojalle: ”Raskaus menee ohi, tyhmyys ei.”

Tapaus on sikäli kuvaava, että en osaa kuvitella jonkun miehen kohdalla pohdittavan, että ”sille syntyy kohta lapsi, ei sitä voi valita näin vaativaan tehtävään”. Tällaisia tilanteita tuli myös eteen, kun piti sopia kokousaikoja, niin minä johdonmukaisesti, jos minulla ei ollut lapsenhoito järjestetty, valehtelin, että minulla on toinen kokous. Se oli helpompaa kuin ruveta selittämään, että minulla ei ole lastenhoitajaa, jolloin siitä seurasi pyörittely, että ”voithan sinä ja eikö se sittenkin järjestyisi”.

Kyse oli myös siitä, etten itse halunnut olla ihan joka ilta poissa kotoa. Kokouksiahan tulee ja menee, on syytä kysyä itseltään, ovatko ne kaikki sellaisia, että niissä on pakko olla. Mutta ei järjestöelämässä kukaan kysy sellaista.

Oma isäni, metallimies, on vielä sitä sukupolvea, jonka mielestä miehen ei sopinut julkisesti kaupungilla työntää lastenvaunuja. Lastenlasten kohdalla tällaista estettä ei enää ollut. Nykyajan nuoret isät ovat jo aivan toista maata. Vaikka vanhempainvapaat ja kotityöt eivät edelleenkään jakaudu tasan, tämä todistaa, että asenteiden ja kulttuurin muutos on mahdollinen.

Ministeriäiti ja huono omatunto

Vaikka olenkin tällainen perusäiti-ihminen luonteeltani, minua on silti joskus suunnattomasti ärsyttänyt se mystifiointi, mikä äitiyteen liitetään. Nuorempana mietin monta kertaa, että olenkohan kauhean huono äiti, kun en muiden naisten lailla tunne huonoa omatuntoa ollessani poissa kotoa kokouksissa tai muissa työtilaisuuksissa.

Olihan minullakin näitä syyllisyyden hetkiä, mutta pääsääntöisesti en potenut huonoa omaatuntoa. Ja sen jälkeen tuli huono omatunto siitä, että olen huono ihminen, koska äitien kuuluu kokea huonoa omatuntoa! Lopulta sitten tuli ajatus, että miksi tuntisin syyllisyyttä, koska tiesin, että lapseni oli todella hyvässä hoivassa eikä minun tarvinnut pelätä, mitä hänelle tapahtuu.

Monta kertaa sitä on tietysti pohtinut, olenko ollut liian paljon poissa kotoa. Olinhan ministerinäkin, kun tyttöni oli vielä pieni. Minulle oli hirvittävän vapauttavaa, kun vaalien jälkeen käytiin hallitusneuvotteluja ja tyttäreni lapsen logiikalla kysyi: -Äiti, tuleeks susta taas ministeri?

Minä yritin kierrellä ja selitellä, että ei se ole yhtään varmaa. Ja että en edes itse tiedä, haluaisinko, koska pelkkänä kansanedustajana olisi enemmän aikaa olla kotona. Tyttö vain kohautti olkapäitään ja tokaisi:

-Musta se olis kyllä kiva! ja lähti jatkamaan matkaa.

Se oli minulle ikään kuin synninpäästö: että ei hän ainakaan ole lapsena kokenut, että politiikka vie minut häneltä pois tai että äiti on liian vähän kotona. Nyt kun on aikuisella iällä puhuttu, niin ei siitä ainakaan mitään traumoja ole jäänyt, ja se on ollut minusta hirveän hyvä kuulla. Se, mistä on joutunut tinkimään, on ystävät ja seuraelämä. Työn ulkopuolinen aika on sitten sitä äitiaikaa.

Eivätkö kirvesmies ja kassa ole duunareita?

Ymmärrän sen huolen, mikä SDP:llä on perinteisten duunarikannattajien kaikkoamisesta, varsinkin, kun siihen yhdistyy perussuomalaisten nousu. Miesten poliittinen identiteetti liittyy ehkä enemmän perinteisiin teollisuusammatteihin ja -yhteisöihin, ja siihen heillä on oikeus. Samoin tässä ajassa, kun on lähestytty tasa-arvoa ja fifty-fifty -tilannetta, miehillä on minusta oikeus puolustaa omia näkökantojaan ja vaatia tasapuolisuutta.

Mutta millä tasa-arvoa milloinkin mitataan? Jos katsotaan pelkkää SDP:n ministeriryhmää, naiset ovat enemmistönä. Mutta uskallan väittää, että eduskuntaryhmän puheenjohtaja on vaikutusvaltaisempi kuin yksikään ministeri, lukuun ottamatta puolueen puheenjohtaja-ministeriä. Ja uskallan myös väittää, että eduskunnan puhemies on vaikutusvaltaisempi jo pelkkien postiensa kautta. Ihmiset ovat sitten toinen asia erilaisine ominaisuuksineen.

Jos sitten katsotaan laajemmin eri luottamustehtäviä puolueessa, puntit ovat jotakuinkin tasan. Mutta siinä Antti Rinne ja muut, joiden mielestä SDP on unohtanut miesten asian, ovat varmaan oikeassa, että se teollisuusduunari, jonka työpaikka on jatkuvasti kirveen alla, odottaisi meiltä selkeämpiä vastauksia työpaikkojen säilyttämiseen.

Työpaikoista meillä on puute, ja se keskustelu on niin vaikeaa, että sitä ei käydä julkisuudessa, vaan tällaisten leimojen kautta. Onko meillä missään miestä, joka on tullut sieltä tehtaan piipun juurelta? Onhan meillä SAK:n entinen puheenjohtaja työministerinä. Voiko sen teollisuusduunaritaustaisempaa henkilöä enää löytää? Yhtäkkiä hän ei enää edustakaan perusduunaria, vaikka hän on pystynyt sitä keskusjärjestön puheenjohtajana edustamaan hyvin onnistuneesti.

Paskaduuneja ei ole, on vain huonoja palkkoja ja työoloja

Jos puhutaan vielä ministereistä, niin Susanna Huovinen on työskennellyt kaupan kassalla. Hän on suorittanut yliopistollisen loppututkinnon, mutta ei ole saanut oman alansa töitä. Hän tuntee varmasti sen työn todellisuuden ja on tässä mielessä varsin hyvä edustaja tälle joukolle.

Ehkä ongelma on siinä, että naisvaltaisille matalapalkka-aloille ei ole syntynyt samanlaista duunari-identiteettiä kuin vastaaville miesaloille. Muistan vieläkin anekdootin pienituloisesta kauppa-apulaisesta, joka vappukulkuetta katsellessaan totesi: ”Siinä ne duunarit nyt marssii.” Naiselle ei tullut mieleenkään, että itsekin voisi kutsua itseään duunariksi, saati että olisi halunnut samastua sellaisiin.

Tänä päivänä työelämä on eriytynyttä eikä jako herroihin ja duunareihin ole enää itsestään selvä. Ennen olivat teollisuustyöläiset, jotka olivat duunareita. Sitten oli palveluala, jossa työt olivat hyvin monella tavalla duunariammatteja, mutta joita pidettiin kuitenkin vähän ylempinä. Työ ei aina ollut ihan niin likaista kuin jossakin vanhassa tehtaassa, vaikka palkkataso ja muut olosuhteet olivat yhtä kehnot kuin niin sanotuilla rasvanahkaduunareilla ja duunariuden merkit aivan samanlaiset.

Nykyään palvelualoilla jo nähdään, että sieltä löytyy se varsinainen köyhälistöduunarien joukko. Palkkataso, määrä- tai osa-aikaisuus ja nollatyösopimukset yhdessä luovat nykyajan syvimmän proletariaatin. Puhutaan paljon paskaduuneista, mutta olen aina sanonut, että ei ole olemassa paskatöitä, on vain paskapalkkoja ja paskoja työolosuhteita. Kaikki työ on arvokasta, sen sijaan olosuhteet ja työympäristö voivat olla ala-arvoiset.

Miesten ja naisten arvot erkaantuneet toisistaan

Naiset ovat perinteisesti kannattaneet hyvinvointiyhteiskuntaa ja julkisia palveluja, koska he ovat olleet niistä riippuvaisia. Esimerkiksi päivähoito on ollut kulttuurisesti tärkeää naisten kannalta, koska se on mahdollistanut heille työssäkäynnin. Miehet ovat olleet vapaampia tässä suhteessa.

Nyt on tapahtunut tasa-arvoistumista, mutta luulen, että tämä kehityskaari on tuonut sosialidemokraateille naiskannatusta, joka on lähtenyt tästä yhteisten palveluiden ja solidaarisuuden logiikasta. Onko nyt niin, että miehet eivät enää ole valmiit olemaan näin solidaarisia? Sitä ei kukaan ole tutkinut.

Onko arvomaailmassa miesten ja naisten välillä tapahtunut jotakin, mikä erottaa sukupuolia toisistaan? Perinteiset työväenliikkeen arvot, kuten kansainvälisyys ja yhteisvastuu, ovat tällä hetkellä ehkä enemmän naisten harteilla. Naisista tällä hetkellä vain löytyy enemmän potentiaalia niille arvoille, joiden puolesta SDP on vanhastaan liputtanut.

Tässäkin on tapahtunut murros. Kun ennen pyrittiin tasaamaan olosuhteita vähäosaisten hyväksi, se tarkoitti, että metalliverstaassa töitä tekevän duunarin tai yleensä teollisuustyöväestön asemaa parannettiin. Jos nyt ajatellaan työelämän haasteita, niin näissä ammateissa on ehdottomasti korjaamisen varaa. Työoloissa sen sijaan on edistytty paljon pitemmälle kuin perinteisillä naisten aloilla.

Naisvaltaisten alojen ongelmia ovat pätkätyöt, nollatyösopimukset, liian pienet palkat ja olematon työsuhdeturva. Edes globaalissa taloudessa hoiva- ja palveluammatteja ei voida kokonaan ulkoistaa kehitysmaihin, missä työolot ovat vielä kehnommat. Miesvaltaisten alojen ydinkysymys taas on tällä hetkellä siinä, säilyvätkö teollisuuden työpaikat ylipäänsä Suomessa.

Vientiteollisuus vie voitot, julkinen sektori dumpataan

Meillä on pitkään harrastettu sitä politiikkaa, että on tuettu teollisuutta ja miesvaltaisia aloja. Palkkakilpailukykyä on pidetty yllä veronkevennyksillä ja on oltu sitä mieltä, että veroaste on oleellinen työpaikkojen syntyyn ja säilymiseen vaikuttava tekijä. Sehän johtaa väistämättä siihen, että julkisella sektorilla ei ole vastaavaa palkkakilpailukykyä.

Kuitenkin julkinen sektori eli naisvaltaiset alat mahdollistavat sen, että vientiteollisuudessa voidaan tehdä työtä ja pärjätä. Ei voi ajatella, että vientiteollisuus yksin ottaa voitot ja kilpailukyky haetaan julkiselta puolelta, dumppaamalla palkkoja, työolosuhteita tai muuta. Nousee esiin kysymys siitä, mitä yhteiskunnallinen eheys vaatii.

Tämä on iso rakenteellinen ongelma ja ikuinen ristiriita meillä Suomessa, jossa työmarkkinat vielä ovat voimakkaasti eriytyneet vientiasteen mukaan, niin että miehille kuuluu vientiteollisuus ja naisille kotimarkkinat.

Olin juuri erään ammattiliiton tilaisuudessa, missä puhuttiin naisvaltaisten alojen, kuten lastentarhanopettajien ja kirjastonhoitajien, palkoista. Kysyttiin, eivätkö naiset osaa vaatia tarpeeksi ponnekkaasti, niin että olisivat valmiit vaikka lakkoon palkkaneuvotteluja vauhdittaakseen. Mutta mitä kovatkaan otteet auttavat, jos vastapuoli sanoo, että rahoja ei ole?

Palkanmaksuvara on oikeasti olemassa. Eiväthän vientialatkaan pörhistele silloin, kun selvästi nähdään, että varaa korotuksiin ei ole; silloin ollaan hiljaa ja tyydytään vähempään. Toisaalta naisaloilla eletään jatkuvasti niukkuuden ehdoilla.

Mitä arvoa on työllä, jolla ei tule toimeen?

Kestävyyspolitiikassa puhutaan nuorten ja ikäihmisen paremmasta työllistymisestä. Molemmat ovat tärkeitä, mutta kestävään politiikkaan tarvitaan tukea lapsiperheille. Väestötiedot kertovat että syntyvyys on niin alhaisella tasolla, että se ei riitä pitämään yllä tervettä väestöpohjaa.

Työvoiman väheneminen ei ole vain hetkittäinen suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymiseen liittyvä haaste. Suomi ikääntyy loputtomasti ilman merkittävää muutosta syntyvyyteen. Syntyvyys on noussut kahdeksana perättäisenä vuonna, mutta se vielä kaukana tasosta, joka poistaisi kestävyysvajeen pysyvästi. Kestävyyspolitiikkaan pitää ottaa perhepolitiikka paremmin mukaan.

Nuorten patistelu nopeampaan opiskeluun on sinänsä hyvä asia, mutta voi työllisyyden näkökulmasta johtaa ojasta allikkoon. Jos nykyisin opintojen ohella työssäkäyvät nuoret vetäytyvät pelkästään opintojen pariin, moni työpaikka jää täyttymättä.

Opiskelijat ovat joustavaa työvoimaa palvelualoilla. He tekevät työkseen ruuhkatunteja, joilla kukaan ei elä, mutta opiskelijan lisätienestiksi nämä työt sopivat. Jos entisen opiskelijan työ jatkuu matalapalkkaisena perheenperustamisvaiheessa, se vaikeuttaa lasten hankintaa. Siksi tavoitteena tulee olla työ, jolla tulee toimeen.

Työn ja perheen yhteensovittamista on parannettava. Hallitus on ottanut hyviä askeleita ja parantanut isyyslomaa sekä rakentanut joustavampaa hoitorahaa. Päivähoidon laadusta on pidettävä vuolta. Uhkana on, että kunnat säästävät rahapulassaan päivähoidosta. Jos perhe joutuu viemään lapsia eri päiväkoteihin, työn ja perheen yhdistäminen vaikeutuu entisestään.

Viime aikojen poliittisessa keskustelussa on vaadittu matalapalkkatöiden lisäämistä. Suomessa on jo nyt liian suuri määrä liian pienipalkkaista työtä. Työn tuottavuutta on pystyttävä nostamaan, jotta myös palkkataso saadaan palvelualoillakin kohtuulliseksi. Mitä arvoa on työllä, jolla ei elä? Se vain syö työn merkitystä.

Naiset ja nälkä

Naisten aseman parantaminen kehitysmaissa poistaa nälkää ja köyhyyttä. Jos naisilla olisi yhtäläinen pääsy siemeniin, maan omistusoikeuteen, työkaluihin, koulutukseen ja markkinoille kuin miehillä, niin maatalouden tuottavuus nousisi 20-30 prosenttia. Kymmenet miljoonat ihmiset välttyisivät nälältä.

Naisten merkitys maailman ruuan tuotannossa on kiistaton. Koko maailman väestöstä on neljännes maaseudun naisia. Meillä Suomessa maaseudun ongelmana on, että naiset muuttavat pois ja jäljelle jää yksinäisiä miehiä. Kehitysmaissa taas miehet matkaavat suurkaupunkien laitamille ja naiset jäävät lastensa kanssa maaseudulle. Siksi maaseudun naisten voimaannuttaminen on maailman mittakaavassa tärkeää.

Kehitysmaissa maaseudun naisilla on kaksinkertainen riski jäädä koulutuksen ulkopuolelle kuin kaupunkilaissisarillaan. Myös liian varhaiset pakkoavioliitot ovat iso riski. Lapsen varhainen kuolema ennen viidettä elinpäivää on 40 prosenttia yleisempää kuin saman maan kaupunkilaisilla. Voisi kysyä, miksi sitten ei yksinkertaisesti auteta naisia pois maalta? Siksi, että ruoka tuotetaan maalla. Ja ruokaa tarvitaan kaupungeissakin.
Kehitysmaissa maaseudun naisten asema on kaikilla mittareilla mitattuna maailman heikoimpia. Siksi tarvitaan tukea ja tuen parempaa kohdentamista. Se mikä on hyvää naisille ja lapsille, on hyvää kaikille ihmisille.

Kehitysavussa ja muussa tuessa on aina nähtävä sen vaikutukset molempiin sukupuoliin. Naisille oikeus omaan talouteen on ensiarvoista. Oikeus omistaa ja viljellä maata, oikeus perustaa pankkitili, oikeus käydä kauppaa, oikeus pitää voitot itsellään ei ole itsestään selvyys.

Muistan, kun siivosin isoisäni jäämistöä ja papereista löytyi testamentti. Vanhin pojista sai torpan, toiseksi vanhin auran ja nuorimmainen kirveen. Tytär sai oikeuden asua vanhimman veljen tiloissa.  Nykyisin laki turvaa tasavertaisen kohtelun.

Myös kehitysmaiden naiset tarvitsevat tasa-arvoista politiikkaa turvakseen, oikeutta koulunkäyntiin, oikeutta sosiaaliseen turvaverkkoon ja omaa taloutta. Sosialidemokraattisen naisliikkeen vanhoja tavoitteita olivat ”oma raha ja oma lupa”. Monet kehitysmaat ovat aikamoisen aikaloikan takana pohjoismaisen naisen asemasta. Silti tasa-arvo tavoitteena on yhteinen.

Voiko nainen edustaanmolempia sukupuolia?

Niin kauan kuin SDP:n johdossa oli pelkkiä miehiä, nämä pystyivät varsin hyvin edustamaan sosialidemokratiaa naisäänestäjille. Kukaan ei kyseenalaistanut, jos hallituksissa oli ennen Lipposen ratkaisuja selkeä miesenemmistö, ettei SDP:n hallitusryhmä olisi ollut myös naisia puhutteleva. Nyt, kun siellä on enemmän naisia, yhtäkkiä sanotaan, ettei sellainen kokoonpano voi puhutella miehiä.

Tämä kertoo siitä, että meillä on vielä rakenteellista epätasa-arvoa. Nainen ei voi edustaa molempia sukupuolia, mutta mies voi kyllä ajaa naistenkin asioita. Historiasta meillä on kokemusta siitä, että esimerkiksi naisten äänioikeuskampanjassa miehet taistelivat naisten rinnalla. Mutta nyt ajatellaan jotenkin toisin.

Naisliitto on joskus puolustanut olemassaolonsa oikeutusta sillä, että se ajaa nimenomaan naisten asiaa. Sellaista tilannetta ei minusta enää ole. Sen sijaan naisliitto joutuu perustelemaan olemassaoloaan sitä kysymystä vastaan, että tarvitaanko erillistä naistoimintaa enää lainkaan. Onhan puolueella naispuheenjohtaja, presidenttinä on ollut nainen ja naisia on voimakkailla paikoilla.

Minusta on kuitenkin hassua, että tätä keskustelua käyvät muut kuin naisliitto. Että kun on olemassa järjestö, jonka jäsenistö koostuu naisista, heidän ohitseen puhutaan heidän asemastaan. Jos joku rupeaisi väittämään, että eihän nyt enää nuorisoliittoa tarvita, kun meillä kerran on puolueessa nuorta johtoa, koko ajatusta pidettäisiin hulluna.

Eihän meillä tällaista keskustelua käydä, vaan kysytään, miten voidaan tukea nuorisoliiton toimintaa, että saataisiin lisää nuoria mukaan. Mutta naisliiton kohdalla keskustellaan siitä, että pitäisikö koko järjestö lakkauttaa, ja tätä keskustelua käyvät muut kuin naisliiton jäsenet.

Puolueella pitää olla kaikki verkot vesillä

Ei tasa-arvo vieläkään ole ihan selvä asia. On naisia, jotka vaikuttavat naisosastoissa ja toisia, jotka toimivat aktiivisesti sekä puolueessa että naisliitossa. Jos meillä on naisia, jotka mieluummin toimivat omissa yhdistyksissään, niin so what? Meillä pitää puolueena olla kaikki verkot vesillä. Onhan meillä muitakin ”yhden asian” demarijärjestöjä: seksuaalivähemmistöjen asiaan keskittynyt Pinkkiruusu, Luontodemarit eli LuDe ja niin edelleen.

Jäsenissä taas on meitä täysverisiä poliitikkoja, jotka haluavat koko tarjottimen ja niitä, jotka ovat kiinnostuneita vain jonkin tietyn sektorin toiminnasta. Kun eletään tällaista yhden asian liikkeiden aikaa, minusta on ihan tervettä, että meillä on myös yhden asian osastoja. Se houkuttaa mukaan niitäkin ihmisiä, jotka muuten eivät innostuisi politiikasta.

Politiikan vahvuus on siinä, että se tuo erilaisia ihmisiä yhteen, sovittaa erilaisia tarpeita ja hallitsee yhteiskunnan kokonaisuutta. Tämä on minusta edustuksellisen demokratian suola. Jos kaikki eri yhden asian liikkeiden tavoitteet toteutuisivat, ne olisivat niin ristiriidassa keskenään, etteivät ne millään voisi olla totta samassa todellisuudessa; siihen tarvittaisiin jo useita rinnakkaistodellisuuksia.

Kuitenkin niin kauan kuin on olemassa naisia, jotka haluavat toimia omissa joukoissaan, se on tarpeellista ja kannatettavaa. Itse olen saanut monta oman ikäpolveni naista mukaan sosialidemokraattiseen liikkeeseen nimenomaan naisliiton kautta. Ikinä en olisi kyennyt saamaan näitä ihmisiä tulemaan suoraan puoluetoimintaan.

Palkat, pätkät ja väkivalta

Tällä hetkellä tasa-arvopolitiikan suhteen ollaan jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Valtakunnan tasolla, kuten eduskuntavaaleissa, naiset ovat jonkin verran murtaneet lasikattoa, mutta esimerkiksi tämän syksyn kunnallisvaaleissa naisten osuus valtuutetuista laski ja on nyt vain 36 prosenttia. Kunnanhallitusten jäseninä tai puheenjohtajina naisia on vieläkin vähemmän.

Vanha feministinen sanonta on, että valta pakenee naisia, mutta nykyään myös naiset pakenevat valtaa. Kuntavaaleissa näkyi selvästi, että naiset vetäytyivät kampanjoinnista eivätkä asettuneet ehdokkaiksi. Monet vahvat demarinaisetkin jättäytyivät pois perhesyihin vedoten.

Naisten ongelmat voidaan tiivistää kolmeen sanaan: palkat, pätkät ja väkivalta. Naisten työsuhteet ja työura ovat lyhyempiä ja katkonaisempia kuin miesten, ja osittain tämän vuoksi myös heidän palkkatasonsa jää edelleen jälkeen miesten tuloista. Myös naisiin kohdistuva lähisuhde- ja muu väkivalta on valitettavan yleistä, kansainvälisestikin mitattuna.

Miesten kohdalla taas lyhyempi eliniänodote, huonompi terveys ja koulutus sekä naisia yleisempi syrjäytyminen ovat osoituksia tasa-arvon puutteesta. Miehet myös syrjäytyvät esimerkiksi työttömyyden takia totaalisemmin kuin naiset, jotka ovat tottuneet muodostamaan työelämän ulkopuolellakin keskinäisiä verkostoja.

Enää ei ole ainoaa oikeaa tapaa olla mies tai nainen

Minulle tasa-arvossa on keskeistä, että osataan nähdä kummankin sukupuolen erityispiirteet ja ottaa ne positiivisella tavalla huomioon. Nykyään sukupuoliroolit ovat onneksi moninaistuneet, eikä enää ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla mies tai nainen.

Niin kauan kuin naiset toimivat enimmäkseen hoiva-alalla ja miehet teollisuudessa tai yrittäjinä, voidaan tietyssä mielessä puhua nollasummapelistä. Pitkään työttömyyteen voisi kuitenkin olla helpotus, että kummatkin sukupuolet, mutta etenkin miehet kouluttautuisivat myös epätyypillisille aloille eivätkä jämähtäisi perinteiseen ”miesten työt – naisten työt”-ajatteluun.

Muutos tulee tapahtumaan sitä kautta, että pikkuhiljaa matalapalkka-aloilla alkaa olla niukkuutta työvoimasta. Ihmiset äänestävät jaloillaan. Nämä ovat niitä isoja rakenteellisia kysymyksiä, joissa mielestäni edelleen on olemassa sukupuolinäkökulma.

Palkkaeroissa on ennen kaikkea kyse siitä, mikä on verotuksen rakenne. Niin kauan kuin verotus on työsidonnaista, vientiteollisuudessa käydään – mielestäni vääristynyttä – keskustelua palkkakilpailukyvystä ja siitä, että palkat ovat suurin kustannustekijä. Kuitenkin niillä aloilla, joita globaali kilpailu haastaa kovimmin, kuten paperiteollisuudessa, palkkakustannukset ovat peanuts, pikkujuttu. Niillä ei ole mitään merkitystä suhteessa kilpailukykyyn.

Tämän takia palkat miesvaltaisilla vientiteollisuusaloilla ovat aivan toista luokkaa kuin vastaavaa osaamista vaativilla naisvaltaisilla aloilla. Mutta kyse on myös siitä, millä tavalla julkisen sektorin palkkapuoli hoidetaan. Siihen tarvitaan solidaarisuutta, jos halutaan niitä palveluita ylläpitää.

Tehokkuutta hoivatyöhön

Meidän pitäisi myös miettiä uusia, ympäristöpohjaisia veromalleja. Jos verotus ei olisi niin palkkasidonnaista, maksuvaraa julkisen sektorin pienipalkkaisissa töissä, vanhusten hoivassa ja muissa vastaavissa, olisi enemmän. Vientiteollisuuden puolella on jumpattu prosesseja tuottaviksi, ja siellä ollaan tuottavuudessa paljon suomalaista julkista sektoria edellä.

En nyt tarkoita sellaista tuottavuutta, joka otetaan työntekijöiden selkänahasta, vaan yksinkertaisesti sitä, miten logistiikka toimii. Vienti on hakenut tehokkuutta sillä, että tuotanto mitoitetaan tilaajan tarpeiden mukaan. Myös myynti toimii niin, ettei valmisvarastoa käytännössä ole.

Mietitään vaikka terveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja vanhustenhuollon ketjua. Jos se toimisi samalla tehokkuudella kuin vientiteollisuuden logistiikka, siellä olisi paljon enemmän palkanmaksuvaraa. Nyt pidetään kalliisti laitoksissa varastossa ihmisiä, jotka voisivat saada riittävän hoivan jossakin muualla. Samaan aikaan toiset vanhukset jonottavat erikoissairaanhoitoon, mutta eivät pääse, koska siellä ei ole tilaa.

Kun julkisella sektorilla jatkuvasti joudutaan säästämään, siellä ei myöskään tehdä niitä välttämättömiä investointeja, jotka vaadittaisin, että homma toimisi. Ja koska siellä ei myöskään ole riittävää teknologista osaamista, erilaiset it-firmat huijaavat ja pimittävät yhteiskunnan rahoja lähes rajattomasti. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta teki selvityksen, josta selvisi, että jos terveydenhuollon tietojärjestelmät toimisivat, säästö olisi satoja miljoonia euroja.

Ydinkysymys on siinä, onko hoivasektorilla yhtä tehokkaat prosessit kuin teollisuudessa. Tehokkuus ei tarkoita välttämättä väen vähentämistä. Kyllä tehtaassakin tarvitaan ihminen jokaiseen kriittiseen pisteeseen valvomaan koneiden toimintaa. Hoivatyössä ihmisiä pitää olla suhteessa vielä enemmän, kun hoidetaan ihmisiä eikä koneita. Silti prosessista voidaan saada irti enemmän tehokkuutta.

Avoimuus ja yhteistyö kansalaisyhteiskunnassa

Tehokkuutta vie nykymaailmassa myös se, että ollaan niin verkostoihmisiä ja istutaan kokouksissa kokousten jälkeen. Se käytäntö on mieletön aikasyöppö. Jos kokouksia ei valmistella ja viedä läpi tehokkaasti, siinä käytetään ison joukon aikaa huonosti. Johtaminen on avainsana, ja sama pätee niin puolueen kuin naisliitonkin toimintaan.

Tämä voi olla vain oma käsitykseni, mutta minusta SDP on tällä hetkellä liian sisäänpäin kääntynyt. Meidän ihmiset ovat liikaa vain meidän omissa tilaisuuksissa ja puuhastelevat siellä keskenään, kun vertaa moniin muihin liikkeisiin, jotka menevät mukaan muiden tapahtumiin ja vievät niihin omaa viestiään. Avoimuus ja yhteistyö kansalaisyhteiskunnan kanssa ovat se, mitä peräänkuulutan.

Nyt, jos työväenyhdistys haluaa vaikuttaa vammaispolitiikkaan, se järjestää vammaispoliittisen keskustelun ja pyytää sinne meidän omia ihmisiä, ministereitä, mahdollisesti jonkun ulkopuolisen asiantuntijan. Mutta miksi ei verkostouduta niiden kanssa, jotka ovat asiantuntijoita, haeta kumppaneiksi potilas- ja vammaisjärjestöjä, joita tällä alueella on ja tehdä yhteistyötä niiden kanssa? Miksi kuvitellaan, että me ollaan kaikessa se asiantuntija?

SDP on toimintansa alusta saakka perustanut ison joukon yhden asian järjestöjä, alkaen Ensi- ja turvakotien liitosta ja päätyen ties minne. Se on ollut silloin järkevää ja tarpeellista. Mutta nyt on aika nähdä, että nämä lapset ovat jo kasvaneet täysivaltaisiksi toimijoiksi, ovat aikuisia ja itsenäisiä. Enää ei voida toimia vanhalla logiikalla, vaan on etsittävä myös muiden lapsia ja liittouduttava niiden kanssa.

Politiikka saatava takaisin puolueeseen

Tärkeää olisi toiminnan avaaminen ja politiikan tuominen takaisin puolueeseen. On arvo sinänsä, että järjestetään sisäisiä tilaisuuksia omille jäsenille, mutta sillä väsytetään joukot eikä tapahtumissa välttämättä ole aina sisältöäkään niin paljoa. Ja kun kiireessä tehdään, tuloskin on usein puolivillaista.

Yksi esimerkki: jos puolueosasto järjestää teatteriretkiä, se on tietysti hyvä juttu. Mutta jos mennään katsomaan jotakin hyvin kevyttä ja kaupallista esitystä, joka on pelkkää viihdettä ilman sisältöä, ihmiset voisivat mennä sinne itsekin, teatteriyhdistyksen kautta tai muuten.

Me teemme sitä saadaksemme väkeä mukaan, mutta minun mielestäni se ei välttämättä ole puoluetoimintaa. Puoluetoimintaa voi olla se, jos mennään katsomaan kulttuurin keinoin esitettyä sisältöä. Mennään kyllä teatteriin ja järjestetään teatteriretki, mutta esityksellä on poliittinen viesti. Tällainen voi hyvin olla puolueen ydintoimintaa. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että ydintoiminnat takkuavat ja toisarvoisia toimintoja korostetaan.

Tiedonkulku ja jäsenistön tiedon taso ovat toinen iso ongelma. Kun seuraan, miten omien ihmisten kirjoitukset leviävät sosiaalisessa mediassa, niin meiltä selvästi puuttuu jakamisen perinne nykyään. Demarit linkittävät lähinnä omiaan, ikään kuin toisten kanssa jakaminen olisi itseltä pois, vaikka se on itselle lisää.

Jos joku on sanonut hyvän jutun ja minä levitän sitä eteenpäin, se edistää myös SDP:n poliittisia tarkoitusperiä. Hyvä asia menee eteenpäin, vaikka tekijänoikeudet tällä kertaa olisivatkin jollakin muulla. Me teemme vain omia juttujamme ja meistä on tullut hirveitä yksilösuorittajia. Vaikka me olemmekin kollektiivin nimiin vannova liike, emme toimi kuten yhteisö.

Meillä on Hämeessä nettilehti Hämeen Kaiku, ja jos siellä on juttu jostakin toisen puolueen ihmisestä, se leviää kuin kulovalkea muihin verkkojulkaisuihin. Varsinkin persut ja vasemmistoliittolaiset ovat tässä tosi aktiivisia. Mutta jos demareilta tulee jokin avaus, eihän sitä kukaan levitä; se jää omien uskovaisten luettavaksi.

Puolue ei voi olla vain hyviä kavereita

Ehkä silloin, kun puolueella menee heikommin ja itsetunto on matalalla, on helppo käpertyä itseensä eikä avautua ulospäin. Mutta se on pahin virhe, mikä laskusuhdanteessa voidaan tehdä. Minua myös huolestuttaa se usein kuultu kommentti, kuinka siinä ja siinä tilaisuudessa oli niin hyvä tunnelma. Toisin sanoen, samanmielisten uskovaisten piiri kokoontuu keskenään.

Kun kaikki toisinajattelijat ja eri mieltä olevat ovat passivoituneet tai siirtyneet muualle, niin totta kai hyvien kavereiden kanssa on hyvä tunnelma. Mutta puolue ei voi olla vain hyviä kavereita, sen on kestettävä rosoa, erimielisyyttä ja hyvin rankkaakin kritiikkiä. Ihmiset eivät tule poliittiseen toimintaan mukaan viihtymään, vaan argumentoimaan ja vaikuttamaan. Heillä on poliittinen oma tahto.

Ei voi olla niin, että puolueen tahto muodostuu jossakin ylhäällä, mistä se suppilolla syötetään jäsenmassojen päihin ja muualle, vaan suppilo pitää kääntää toisinpäin. Ja kun ollaan suppilon leveässä osassa, siinä pitää olla rosoa. Politiikka ei voi olla yksimielisyyttä eikä pelkkää hymistelyä.

Meiltä on kadonnut kyky olla oman mukavuusalueen ulkopuolella. Luomme herkästi viholliskuvia: jos jossakin on epäonnistuttu, se oli paha kokoomus, joka ajoi väärää asiaa. Myös puolueen sisällä pitäisi olla enemmän tilaa ristiriidoille ja keskustelulle, asioille, joita ammutaan ylös ja seuraavaksi alas.

Jos joku esittää jotakin, sen ei aina pidä olla niin puolueen linjan mukaista ja valmiiksi pureskeltua, vaan se heitetään, jotta tapahtuisi kehitystä. Muut demarit voivat olla asiasta vähän eri mieltä, mutta se ei ole paha asia. Ainoastaan ristiriidoista syntyy paradigma, aate, joka etenee ja kehittyy. Jotenkin aito aivomyrsky puuttuu puolueesta tällä hetkellä.

Vastaukset isoihin ja kipeisiin kysymyksiin eivät löydy hetkessä, vaan erehdysten ja onnistumisten kautta. Ensin joku ehdottaa jotakin, mikä toisen mielestä on typerää, sitten joku kolmas jatkojalostaa ideaa ja niin edelleen. Sitten käydään kritiikkikierros ja tällä tavalla, pienin askelin, syntyy helmiä. Kun asioista kunnolla väitellään, osapuolet joutuvat itsekin argumentoimaan näkemyksensä paremmin ja poliittisen keskustelun taso nousee.”

Tarja Filatov (s. 1963)

Sos.dem Naisten puheenjohtaja 1999-2008

SDP:n varapuheenjohtaja 1990–1991 ja 2002–2008.

Kansanedustaja Hämeen vaalipiiristä vuodesta 1995-

Työministerinä 2000-2007

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajana 2007–2010

Eduskunnan toisena varapuhemiehenä 2010-2011.

Pitkäaikainen kunnallispoliitikko.

Vuonna 2016 eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja sekä puhemiesneuvoston jäsen ja kunnallispolitiikassa Hämeenlinnan kaupunginvaltuutettu. Työväen Näyttämöiden Liiton puheenjohtaja ja tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANEn jäsen.

Tarja Filatovilla on tytär, puoliso Pekko Oksanen ja koti Hämeenlinnassa.

Suomen YK-liiton pitkäaikainen pääsihteeri Hilkka Pietilä on vuosikymmenten ajan välittänyt tietoa Yhdistyneiden kansakuntien (YK) toiminnasta luennoiden ja kirjoittaen erityisesti YK:n roolista kehityskysymyksissä ja naisten aseman parantamisessa. Kansainvälinen toiminta on vienyt Pietilän pohtimaan ihmisenä elämisen ja ihmiskunnan yhteisiä ongelmia. Näitä asioita käsittelevissä kirjoissaan hän etsii ratkaisuja ongelmiin ja paluuta ihmisarvoa korostavaan ja luonnonläheisempään elämäntapaan.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta!

Olen tavannut Sallia säännöllisesti ja ihana tuttavuus on tämä matalaääninen, tomera nainen,  josta sain heti vaikutelman, että siinä oli nainen, joka osasi tarvittaessa näyttää kaapin paikan. Olen lukenut Sallin kirjan ”Näin sen olen kokenut”, jonka hän kirjoitti 92-vuotiaana. Kirjan luettuani tiesin ensivaikutelmani osuneen oikeaan. Salli Hantunen on tarkkanäköinen, määrätietoinen ja jämäkkä nainen; kirjassa hän käy kirjanpitäjän tarkkuudella läpi elämäänsä. Tarinan rungoksi hän on valinnut asuinpaikat: Elämäni asunnot. Lihaa luitten ympärille antavat muutamat tarkkanäköiset kuvaukset. Niiden perusteella pääsee kurkkaamaan kirjailijan sisimpään ja näkemään, että siellä asuu viisas ja mahtava havainnoija.

”Näin sen olen kokenut – Salli Hantusen elämäntarina” kirjan esipuheessa Salli Hantunen toteaa: ”Olen lyhyesti kahlannut tässä kirjasessa koko elämäni saaton. Sen, mikä on jäänyt muistini pohjalle. Paljon on jäänyt sanomattakin. En halunnut loukata ketään ja sen vuoksi olen arimmista asioista vaiennut.”  

Salli Hantunen kotiompelijasta kirjanpitäjäksi Salli Hantunen syntyi Jaalassa 3.4.1911 ja muutti Helsinkiin 16-vuotiaana, marraskuussa 1927. Hantunen on aina ollut taitava käsistään ja hänellä on tarkka silmä. Hän tienasi elantonsa kotiompelijana 18 vuoden ajan. Vuonna 1930 hänet vihittiin Laurin kanssa ja heille syntyi seuraavana vuonna poika, Seppo.

Vuonna 1945 Salli Hantunen tuli siihen tulokseen, että oli alanvaihdon aika. Hän siirtyi Suomen vaatetustyöntekijäin liiton kirjuriksi ja aloitti neljävuotisen liikekirjanpidon kurssin.

Taitava ja täsmällinen Salli pyrki määrätietoisesti urallaan eteenpäin. Hän siirtyi arvostetumpaan ja paremmin palkattuun kassanhoitaja-kirjanpitäjän tehtävään Maa- ja Sekatyöväen Liittoon. Siellä hän toimi myös epävirallisena naistoimitsijana.

Vuonna 1949 Salli Hantusta pyydettiin virkaan, johon oli omien sanojensa mukaan myös tähdännyt, Suomen Autoalan Työntekijäin Liittoon kassanhoitaja-kirjanpitäjäksi.

Sosialidemokraattisessa puolueessa ja SAK:ssa alkoi syntyi hajaannusta.  Suomen Autoalan Työntekijäin Liitossa suuntariidat eivät Sallin mielestä paljoa tuntuneet, mutta kuitenkin hän huomasi, että siellä ”väreili ikään kuin ilmassa sellainen luottamuspula”.

Salli tunsi, ettei istunut enää kovin tukevasti kassanhoitaja-kirjanpitäjän tuolillaan; puheenjohtaja oli ottanut hänet silmätikukseen. Tilanne johti lopulta irtisanomiseen. Kassakaapin avainta Salli ei suostunut luovuttamaan ennen kuin tilintarkastajat olivat tehneet tarkastuksen. Salli sai heiltä kiitettävän lausunnon ja kirjoittivatpa lisäksi Sallin työtaidoista pitkän kappaleen suositukseksi.

Salli Hantunen palkattiin saman tien Suomen Pienviljelijäin liittoon. Hänen tehtävänkuvansa laajeni ja kirjanpidon lisäksi hoidettaviksi tulivat maatalouspalkkiot ja kivenraivauspalkkiot. Niistä liitto oli tilivelvollinen maataloushallitukselle.

Hantusen toimenkuvaan kuului nyt myös edustustehtäviä. Työtovereita huvitti se, että edustustehtävät jakaantuivat aika lailla niin, että Sallille osuivat kahvitilaisuudet ja toiminnanjohtajalle tilaisuudet, joissa oli ruokatarjoilu.

Toiminnan nainen vapaallakin

Salli Hantunen toimi pitkään myös isännöitsijänä. Alppilan eläkkeensaajissa hän on ollut perustamisesta lähtien, samoin Lomakoti Kotorannassa. Kotorannassa hän toimi myös vapaaehtoisena lomaohjaajana. Hän on ollut aktiivinen toimija myös Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitossa.

Eläkkeensaajien Keskusliiton toimistolla Salli Hantunen istui tutustumassa tietokoneen saloihin viikon verran ja siirtyi sen rohkaisemana tietotekniikkakursseille. Tietotekniikkakiinnostuksen siivittämänä Salli julkaisi elämäkertansa 92-vuotiaana.

Hän toimi myös Alzheimerin tautia sairastaneen miehensä hoitajana. Vuonna 1984 hänen miehensä Lauri kuoli.

Hantunen kertoo kirjassaan, kuinka hän sai vuonna 1988 puhelun Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitosta. Hänelle ilmoitettiin, että hänet oli nimitetty yhdeksi johtokunnan jäseneksi vastaperustettuun Kallion lähimmäispalveluyhdistykseen. Salli oli tuolloin 77-vuotias. 

Yhdistys aloitti pienestä, toiminta alkoi Liisankadun huoneistossa, mutta he tekivät toimintaansa määrätietoisesti tunnetuksi järjestämällä kahvi- ja luentotilaisuuksia mm. Kampin palvelukeskuksessa. Hantuseen teki vaikutuksen se, kuinka paljon on vanhuksia joilla ei omaisia tai joista ei välitetä. Yhdistys aloitti palvelutalon suunnittelun ja rakentamisen. Vuonna 1999, Sallin ollessa 88-vuotias, valmistui Töölöön Humalistonkadulle palvelutalo Kantti.

Palvelutaloon valmistuivat tilat myös yhdistykselle. Yhdistyksen oli nyt mahdollista laajentaa ja monipuolistaa toimintaansa. Nikkilän sairaalan lakkauttamisen myötä Kanttiin perustettiin yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa psykogeriatrinen ryhmäkoti sekä palvelukoti muille vähävaraisille ikääntyville.

Aika kului nopeasti; pienen ja velkaisen yhdistyksen taloustilanne oli Salli Hantusen mukaan vaikea, joten johtoon olisi tarvittu hyviä talousihmisiä. Kirjassaan Hantunen arveli yhdistyksen kompuroineen valinnoissaan. Kokouksia oli yhä useammin ja ne venyivät pitkiksi. Keväällä 2003 Salli Hantunen, ollessaan 92-vuotias, ja muutama muu pitkään hallituksessa ollut erosivat tehtävästään.  

Ennen siirtymistään asumaan Kantin palelutaloon 92-vuotias Salli Hantunen kirjoitti runon ”Mikä ikä”:

Minua iäkkääksi ihmetellään

Joskus vanhukseksi valitellaan

Milloin ihminen on vanhus?

Sen tietää tahtoisin.

On vuosia yhdeksänkymmentä ja kaksi

Hoidan kotini, siivoan, käyn kaupassa, teen ruokani

Ompelen vaatteeni, pesen pyykkini

Harrastan yhtä ja toista.

Olenko minä vanhus?”

Sallia haastateltiin Image-lehteen syksyllä 2016. Imagen numerossa 11/2016 105-vuotias Salli kuvaa elämänsä näin:

”Jotainhan sitä ihmisen pitää elämässään tehdä. Minä liityin isän perintönä sosiaalidemokraatteihin ja tein uran työväenliikkeessä. Minä olen tarmokas ihminen ja se minua on auttanut elämässä eteenpäin.”(teksti Anne Kantola)

Salli nukkui rauhallisesti pois 105-vuotiaana joulupäivän aamuna 2016.

Ote Salli Hantusen kirjasta: Tilintarkastus

”Muistuupa tässä mieleeni näin jälkeenpäin aika hupaisa tilanne. Oli ollut tilintarkastus. Kaikki oli valmista. Toiminnanjohtaja Kuuselalla oli tapana, että kun tilit oli tarkastettu, hän avasi baarikaappinsa, jossa oli aina muutama edustuspullo. Hän kutsui huoneeseensa tilintarkastajat, joista toinen oli Joensuusta ja toinen Kannuksesta. Minäkin tulin kutsutuksi niihin tilaisuuksiin, ellei minulla ollut sitten työtä omassa huoneessani.

Toiset toimistolaiset lähtivät omalla ajalla kotiinsa. Minun virkaani kuului, mahtoiko kuulua palkkaani, että piti olla seuraksi heidän mukanaan. Joensuulainen oli vanhempi mies, eikä viipynyt seurassamme pitkään, koska hänen oli ehdittävä määrä junaan. Heikki, kannuslainen, oli vähän viinaan menevä eikä hänellä muutenkaan ollut mitään kiirettä, sillä hänen tyttärensä oli Helsingin yliopistossa opiskelemassa. Mies sanoi menevänsä tyttärensä luokse yöksi. Heikki siis jäi ja tarjoilu jatkui. Minä en ottanut kuin vichyvettä eikä johtajakaan humalaan asti ryypännyt. Heikki tuli niin känniin, että melkein vain örisi. Sanoin johtajalle, että jos minäkin lähtisin kotiin, mutta hän sanoi, että älä nyt lähde, kohtahan täältä lähdetään. Menin omaan huoneeseeni kokoamaan tavarani ja lukitsemaan oveni, sillä pidin sen aina yöllä lukittuna ja avaimia ei siihen ollut kuin minulla.

Kesken kaiken kuulin, kun ulko-ovi paiskattiin kiinni. Riensin katsomaan ja havaitsin, että johtaja oli häipynyt ja jättänyt minut sen änkyräkännissä olevan Heikin kanssa kahden. Siinä tilanteessa minulla oli vitsit vähissä. Mitä minä teen? Koetin kysyä Heikiltä, missä se sinun tyttäresi asuu? Mahtoiko hän ymmärtää edes, mitä minä puhuin. Ei tullut minkäänlaista muuta selvitystä kuin ööö, ööö, ööö.

Minulle nousi sisu kurkkuun ja hiki pintaan. En minä nyt koko yöksi jää häntä vartioimaan ja yksin en voinut häntä sinne jättää. Soitin pirssin ja kerroin jo puhelimessa, että kuljettaja tulisi siihen portaaseen hissin luo vastaan. Minulla oli työ ja tuska saada hänet hissiin. Onneksi hän oli pienenpuoleinen mies. Raahasimme hänet autonkuljettajan kanssa autoon ja työnsimme takapenkille. Itse menin kuljettajan viereen. Vierähti tovin aikaa ennen kuin hän oli autossa. Siinä kamppaillessamme huomasin, että Kuusela seisoi Liisankadun ja Maurinkadun kulmauksessa ja kurkki sieltä meidän puuhiamme. Kun huomasin hänet, nostin käteni ja heristin nyrkkiäni hänelle. Minulla ei ollut tilaisuutta suusanallisesti siitä hän moittia, minkä katalan teon hän minulle teki.

Kun papparainen oli penkillä, menin autoon. Kuljettaja kysyi: ”Mihin ajetaan?” Sanoin, että en tiedä. Jotenkin tuosta olisi eroon päästävä. Yritimme tiedustella, että missä se tyttäresi asuu. Vastauksena oli vain jotakin murinaa. Samalla minulle tuli väläyksenä muistikuva, että Tanner-säätiölle oli rakennettu opiskelija-asuntola. Ehkä hän hyvinkin asuisi siellä. Se tuntui tässä tapauksessa todennäköiseltä. En tiennyt osoitetta, mutta kysyin kuljettajalta. Hän sanoi, että se pitäisi olla Vallilassa, vaikka ei hän sinne ole koskaan kyytiä tehnyt. Käskin ajaa sinne, ehkä se sieltä jostain löytyy. Muussa tapauksessa viemme hänet poliisin hoiviin.

Lähdimme ajamaan ja löysimme sen talon ja ajoimme pihaan. Pyysin, että odottakaa te täällä autossa, minä menen tiedustelemaan asuuko siellä sellaista neitiä, joka tuntee Heikin isäkseen. Menin aulaan ja kysyin. Minulle vastattiin, että kyllä täällä sellainen henkilö asuu, mutta nyt hän ei ole kotona. Kerroin, että minulla on tuossa autossa hänen isänsä. Hän on kertonut tulevansa tyttärensä luokse yöksi, mutta hän on nyt vähän huonokuntoinen. Mistähän saisin apua. Siinä osui olemaan kaksi pitkää opiskelijapoikaa, jotka kuulivat tämän jutun ja sanoivat, että kyllä me autetaan. Niin he menivät ja kaivoivat Heikin autosta ja veivät jonnekin. En tiedä asiasta enempää. Ajattelin vain mikä oli tyttären reaktio, kun tuli kotiin ja tapasi rakkaan isänsä melko avuttomassa tilassa. Palasin samalla autolla kotiin.

Seuraavana päivänä olin vihainen johtajalle, mutta hän vain nauroi vähän pirullinen pilke silmäkulmassaan: ”Hyvinhän sinä siitä selvisit.” Eikä hän ollut yhtään vihainen hyväksyessään melko suureksi paisunutta taksilaskua. No, sehän meni tilintarkastajien sarakkeeseen. Joskus meillä oli tällaisia, miellyttäviä ja vähemmän miellyttäviä tilanteita.”

Kempeleen kunnan historiikissa on mielenkiintoinen kuva Kempeleen tiilitehtaan työläisistä vuonna 1917. Ryysyläisten keskellä on yksi nainen, Liisa Ollakka, isoäitini. Häntä kutsuttiin myös Luuta-Liisaksi, sillä hän elätti isoa perhettään tekemällä iltaisin luutia.

Kerrotaan, että hän oli estänyt isoisän lähtemästä kansalaissotaan piilottamalla tämän ainoat housut. Pyssykin oli ollut valmiina, mutta eihän mies voinut lähteä sotimaan pelkillä alushousuilla.

Isäni, työmies Verneri Ollakka, oli rintamamiesveteraani. Hän piti tammenlehvää arvossa ja osallistui voimiensa mukaan Rintamaveteraanien toimintaan. Kun kysyin häneltä, mikä ero on sotaveteraaneilla ja rintamaveteraaneilla, hän vastasi:

-En lähtenyt sotaan, vaan jouduin rintamalle. En lähtenyt puolustamaan Kempeleen isäntien hehtaareja, vaan suomalaisia meikäläisiä.

Se oli isäni identiteetti. Sillä tavalla hän teki eroa Uralille uhonneisiin ”sotahulluihin”, kuten hän sanoi. Rintamalle lähteneet nuorukaiset eivät käyneet ”arvokeskustelua”, mutta he tekivät ison arvovalinnan ja lähtivät puolustamaan suomalaista elämänmuotoa ja yhteiskuntajärjestelmää, ajattelun ja toiminnan vapautta.

Uskonto ja politiikka,kielletyt puheenaiheet

Äitini on Pohjois-Karjalasta, Kiteeltä. Hän oli taiteesta ja kirjallisuudesta kiinnostunut sivistynyt kansannainen. Äidin vaikea astma varjosti lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta se teki minusta myös sosialidemokraatin, kun huomasin, miten paljon sairausvakuutus ja myöhemmin kansanterveyslaki helpottivat meidänkin perheemme elämää.

Muistan, kuinka nuori lääkäri joskus 70-luvulla sanoi, että oikeastaan äitini oli sotainvalidi. Hän oli saanut pahan keuhkoastman seurauksena liian raskaasta sota-aikana tekemästään työstä.

Meidän nuorempien on hyvä muistaa, että veteraanien rinnalla ympärillämme on yhä monenlaisista sodan seurauksista kärsiviä, sotainvalideja, sotalapsia ja sotaorpoja.

Ensimmäisen kerran muistan ottaneen poliittista kantaa alle kouluikäisenä. Muistan sen siksi, että sain siitä syystä elämäni ensimmäisen ja viimeisen selkäsaunan. Ensiksi piti hakea pihalta koivunoksa, ja sen jälkeen äiti kasvatti tytärtään.

Syy nyttemmin kiellettyyn ruumiilliseen kuritukseen oli se, että olin kirkkaalla lapsenäänellä naapurissa syntymäpäiväkutsuilla ilmoittanut, että ”meidän isä on kommunisti ja äiti on sosialidemokraatti, koska sosialidemokraatit uskovat Jumalaan”.

Hellästi, mutta määrätietoisesti uskovainen äiti opetti viisivuotiaalle, että on kaksi asiaa, joista EI SAA puhua: uskonto ja politiikka. Koin selkäsaunan epäoikeudenmukaiseksi, sillä äidin suhteen analyysi oli täsmällinen ja oikea, mutta isää arvioin väärin: hän oli aleniuslainen sosialisti, ei kommunisti.

Kriisiterapiaa ja Koskenkorvaa

Tapahtuma kuvaa myös 50-luvun ilmapiiriä. Noina kylmän sodan hyytävinä hetkinä Karhukopla käytti Aku Ankassa sanaa toveri ja tanssi ripaskaa.

Poliittista keskustelua käytiin niin kiihkeästi, että asioiden lisäksi myös miehet riitelivät. Äitien roolina oli rauhoitella ja varoitella aiheista, jotka synnyttivät riitaa. Ne olivat juuri uskonto ja politiikka.

Lapsuuden muistoihin kuuluu myös äänekäs, yleensä keittiön pöydän ääressä käyty keskustelu. Miehillä oli pöydänjalan juuressa koskenkorvapullo, jolla terästettiin mustaa kahvia. Keskustelu päättyi usein äidin toruihin, kun joku huusi: ”Tanner – perkele!” Miehet olivat jälleen kerran ”vertaisryhmässä” lauantai-iltana saunan jälkeen puineet sotakokemuksiaan. Nykyään sitä sanottaisiin kriisiterapiaksi, ja siihen kannustettaisiin asiantuntijavoimin.

Tässä lienee taustaa sille, miksi juuri politiikka on ollut minun ”jokapäiväistä leipääni” oikeastaan koko aikuisiän. Vähän yli kaksikymppisenä liityin puolueeseen, ja sen jälkeen on nimeni perässä lukenut: sd.

Taistolaisuuteen ei hurahdettu

Nuoruusaikojen kovassa taistolaispaineessa syntyi vahva sosialidemokraattinen minäkuva ja maailmankuva. Erityisen ylpeä olen vieläkin siitä, että jaksoimme puurtaa teoreettisten kysymysten parissa. Emme vain toistaneet vanhaa, vaan yritimme luoda myös oman sukupolvemme tulkintaa sosialidemokratiasta. Joskus se meni överiksi, ja Kalevi Sorsa palautti määrätietoisesti piirut paikoilleen.

Oulussa aniharva, toisin kuin Tampereella tai Helsingissä, hurahti taistolaisuuteen – kiitos nykyisin Työväen Sivistysliitossa työskentelevän Seppo Ylisen. Hänen ankarissa opintopiireissään tutustuimme kaikkiin mahdollisiin teoreetikkoihin ja sosialismin toisinajattelijoihin. Me jopa käänsimme ja esitimme DDR:n toisinajattelijan Wolf Biermannin lauluja, toisin kuin niin sanotut kulttuuritaistolaiset, jotka tuomitsivat ja jopa ilmiantoivat sosialistimaiden taiteilijoita.

Olen aina viime päiviin saakka kuvitellut olevani sukuni ensimmäinen poliitikko. Mitä vielä! Isoisäni Jaakko Ollakka oli ollut sosialidemokraattisen puolueen silloisen äänenkannattajan Kansan Tahdon johtokunnan jäsen. Luin sen vastikään Kansan Tahdon 100-vuotishistoriikista. Aikamatka sadan vuoden taakse oli henkilökohtaisestikin suuri juttu.

YK-tietoisuus ja Vietnamin sota

Liityin joskus 60-luvun lopussa Oulun Opiskelijoiden sos.dem. yhdistykseen OOSY:n. Se oli energistä ja inspiroivaa aikaa. Pitkiä ja perusteellisia kirjoituksia, analyysejä, opintokerhoja ja kokouksia – ja niitä riitti.

Loimme kovassa taistolaispaineessa omaa demari-identiteettiä. Erityisesti kansainvälisyys kiehtoi. YK-tietoisuuden herääminen ja Vietnamin sota olivat omia sukupolvikokemuksiani.

Demarireformit, kuten peruskoulu ja kansanterveyslaki, koskettivat sekä tunteitani että järkeäni. Oivalsin, että yhteisillä päätöksillä voidaan ihmisten arkea helpottaa ja suojata elämän riskejä vastaan.

Pian kiinnostuin myös naisliikkeestä. Marianne Laxén oli pääsihteeri ja sain mahdollisuuden alustaa muutamissa seminaareissa aiheesta Kommunistien ja demarien erot. Siinä oppi puhumaan ja analysoimaan. Manne oli ennakkoluuloton ja vauhdikas pääsihteeri ja tempauduin mukaan.

Opin paljon naisten tavasta toimia. Kokouksetkin voivat olla kiinnostavia ja hauskoja. Politiikan ei tarvitse olla tylsää ja kaavoihin kangistunutta.

Muistan hyvin Vappu Taipaleen opetuksen, että loppujen lopuksi talouspolitiikka on yhtä yksinkertaista kuin virkkaaminen. Siinä sitten porukalla virkattiin ja harrastettiin talouspolitiikkaa. Kannattaa hakeutua marginaaliin, sillä siellä syntyy uutta. Siksi poliittisten naisjärjestöjen on hyvä pitää yhteyttä ympäristöliikkeeseen, erilaisiin naisporukoihin ja kirkon radikaaleihin.

Tasa-arvo ei ole valmistalo, vaan tie

Kirjailija Anna-Maija Ylimaula on sanonut pistämättömästi, että kaikki naiset ovat feministejä – muussa tapauksessa he eivät tiedä, mitä feminismi on. Itse olen kysyttäessä aina vastannut: Kyllä, minä olen feministi.

Suomessa feministinen liike on ollut näkymätöntä ja hiljaista verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, Saksaan, Englantiin tai Hollantiin. Olemme luottaneet enemmän niin sanottuun valtiofeminismiin: tasa-arvoasiain neuvottelukuntaan, kiintiöihin, lainsäädäntöön ja tulopoliittisten ratkaisujen tasa-arvoeriin. Palkkatasa-arvoon on niistä huolimatta vielä matkaa.

Tasa-arvo ei ole mikään valmistalo, vaan tie. Tiessä saattaa olla vaarallisia kuoppia ja mutkia, mutta eteenpäin päästään, jos päämäärä on selkeä. Vauhtikaan ei ole itseisarvo. Tärkeintä on oikea tie.

Tutkimusten mukaan sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää yleisempi ja vakavampi ilmiö on ikäsyrjintä. Väitän, että ikääntyneitä naisia syrjitään kaksin verroin muihin verrattuna: esimerkiksi politiikassa viisikymppinen mies on äänestäjäkunnan mielestä parhaimmillaan; samanikäinen nainen sen sijaan vaihdetaan herkästi nuorempaan.

Naisen pitää yhä olla nuori ja nätti

Olen itse reipas yhteiskunnallinen keskustelija. On jännää huomata, että silloin kun eri mieltä olevilla miehillä argumentit loppuvat, saan kuulla olevani vanha ämmä, jonka pitäisi mennä eläkkeelle.

Myös ulkonäköön liittyvät huomautukset liittyvät naispoliitikkojen arkeen. Joko olet liian kaunis tai yksinkertaisesti ruma. Enpä usko, että miehet joutuvat vastaavaa herkkua maistamaan. Olisi mielenkiintoista, jos vaikka joku tekisi gradun esimerkiksi nettikeskustelujen naiskuvasta.

Yhteen aikaan kaikkien SDP:ssäkin piti olla nuoria ja nättejä, niin sanotusti fotogeneettisiä, jotka saavat naistenlehdissä palstatilaa. Kun kaikki ovat nuoria ja nättejä, niin samat miehet narisevat, kun ”ei ole samaistumiskohteita”. Ja Timo Soini nauraa tyytyväisenä.

Naispoliitikoilla on maailmanlaajuisesti samanlainen viitekehys ja kohtalo. Harvoin on nainen uutisoinnissa toimija, useimmiten nainen on pelkkä reagoija. Vaikka naisia olisi miehiä enemmän politiikan huipulla, miehet hallitsevat uutisointia. Tähän tulokseen ovat tulleet niin kansainväliset kuin Tampereen yliopiston viestinnän laitoksen tutkimukset. Se on myös maailmanhistorian – ja oma kokemukseni.

Naisten pitää politiikassakin olla nättejä ja kilttejä – kuin ministeririvistön koruja, joihin miesten katse voi kiinnittyä. Liian nätti tai kiltti ei tietenkään saa olla.

Naisten oletetaan toimivan paremmin ja moraalisemmin kuin miesten, siksi naisten pienetkin kolhut kasvavat suuriksi. Miehet eivät kovistakaan kolhuista kärsi, kuten Antti Kaikkosen tapaus osoittaa.

Naiset eivät pärjää ilman verkostoa

Liikenneministeri Merja Kyllönen joutui valtaisan media-ajojahdin kohteeksi, kun hän uskalsi haastaa ministeriönsä vahvan miehen. Se ei tietenkään sovi naiselle. Kyllösen tapauksessa ongelma ei ollut hänen nuoruutensa tai naiseutensa – kuten hän itse sanoi – vaan se, että hän ei käyttäytynyt kuin nuoren naisen pitäisi.

Ilman solidaarisuusverkostoa eivät naiset pärjää. Itse selvisin niin sanotusta Mustalista-jupakasta vain, koska arvovaltainen professori Osmo A. Wiio puolusti teettämääni työvoimapolitiikan media-analyysiä ihan normaalina ja yleisesti käytettynä metodina.

Sukupuoleen liittyvät stereotypiat ovat edelleen vahvat. Siksi naisilla on lähtökohtaisesti kehnompi asema kuin miehillä. Naisilla ei oleteta olevan kompetenssia eikä pätevyyden kertyvän tehtävien myötä. Jos vahvoja stereotypioita yrittää murtaa, tulee heti lisäpainolastia.

Tunnetusti lähes kaikki menestyneet naiset ovat tietoisesti tai tiedostamattaan muuttaneet imagoaan maskuliinisemmaksi voidakseen vähentää sukupuoleensa liittyviä stereotypioita. Aikoinaan Margaret Thatcher madalsi ääntään ja Elisabeth Rehn käytti kenraalien univormua muistuttavia isonappisia takkeja. Anneli Taina opetteli asejärjestelmät ulkoa, kun häntä pilkattiin, ettei hän ole käynyt armeijaa. Armeijaa käymätön Carl Haglund on päässyt puolustusministerinä huomattavasti helpommalla.

Ilman prinssejä naisilla olisi kovempi kohtalo

Miesten tuki naispoliitikoille on riippuvainen siitä, ovatko miehet itse olleet nostamassa naisia vaativiin tehtäviin. Puhemies Eero Heinäluoma riensi taannoin ritarillisesti puolustamaan Maria Guzenina-Richardsonia ministerin jouduttua myllytykseen. Kyllöstä puolustivat onneksi niin Paavo Arhinmäki kuin Jyrki Katainenkin. Ilman prinssejä naisilla olisi kovempi kohtalo.

Miesvaltainen eliitti varmentaa moneen kertaan eliittiin nousijat. Nainen pääsee eliittiin helpommin, kun ei haasta miesten epävirallisia sääntöjä. Siksi niin moni irtisanoutuu feminismistä ja sanoo ainakin, ettei missään tapauksessa halua olla kiintiönainen. Kukapa haluaisi. Jos haastaa valtarakenteita, on jatkuvasti valokeilassa. Valokeilassa syntyy virheitä, joista tulee pitkä varjo, kun ei ole miehisiä valtarakenteita puolustamassa.

EU:n ulkoministeri Cathy Ashton (Iso-Britannia, työväenpuolue) joutuu kamppailemaan uskottavuutensa puolesta koko ajan – ja tekemään sen yksin. Heti alussa hän joutui raivokkaaseen mediatuleen, missä oli aimo annos naislisää. Lady Ashton teki virheliikkeen ottamalla etäisyyttä mediaan. Hän ei kommunikoi, vaan lähettää tiedotteita. Huono kierre on valmis.

Todellisuus tärkeää, ei korkeat pallit

Nykyään olen ihan telaketjufeministi. Naisia kohdellaan maailmassa huonosti. Minua ei enää hirveästi kiinnosta se, pääsevätkö naiset korkeille palleille. Tärkeintä on, mitä todella tapahtuu naisille.

Esimerkiksi minua ärsyttää suuresti se, miten naisvaltaisia aloja kohdellaan. Jos Marimekko lopettaa pari tehdasta, kukaan ei korviaan lotkauta, mutta perinteisten miestyöpaikkojen kato saa aikaan kansanliikkeen. Perheväkivalta, pätkätyöt ovat kehittyneiden maiden kuten Suomen naiskysymyksiä.

Suomen kehityspolitiikan pitkä linja on ollut tukea naisten ja tyttöjen asemaa. Se on ollut demareille tärkeää. Naisliitto on ollut tärkeä eri sukupolvien kansainvälistämiskouluttaja

Palkkaerot, silppu- ja pätkätyö ovat mielestäni pahimmat epätasa-arvon saarekkeet tai lasikatot suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä takia jo nyt suuret eläke-erot tulevat kasvamaan. Naisten köyhyys tulee olemaan iso tulevaisuuden ongelma.

On paljon positiivia asioita, kuten uusi isyys, jossa miehet ottavat yhä enemmän osaa perheen arkeen. Muutokset työelämässä hidastavat kuitenkin tasa-arvoa, vaikka naisten korkea koulutus eroja kaventaakin. Työelämä on vieläkin liikaa jakautunut miesten ja naisten töihin.

Korkea työttömyys ja epävarmuus tulevaisuudesta ovat nostaneet eri Euroopan maissa, myös Suomessa äärioikeistolaisia ja populistisia liikkeitä. Niissä porukoissa naiset ovat vain vaalikarjaa.

Ketään ei saa pelätä eikä mitään pitää pyhänä

Naisliiton toiminnassa saisi enemmän olla vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pilkkaavat kommentit SDP:stä naisten puolueena pitää ottaa vastaan kiitollisina siitä, että demarien kannatus naisten keskuudessa on korkea. Myös SDP:n rooli julkisten palvelujen puolustajana ja kehittäjänä saa vastakaikua naisäänestäjien joukossa.

Kolme teesiäni tulevaisuuden Sosialidemokraattisille Naisille voisivat olla:

1. Uusien sukupolvien on tuotava oma viestinsä esille. Jokaisen naissukupolven on tulkittava naisliikkeen ja sosialidemokratian perintöä uudelleen ja uudelleen. Pitää löytää Miina Sillanpään rohkeus ottaa esille asioita, jotka ylittävät systeemin ja politiikan rajat.
2. Ketään ei saa pelätä eikä mitään pitää pyhänä.
3. Poliittisen melun ja hälinän keskellä on uskallettava pysyä perusasioissa. Miten naisten asemaa muuttuvassa työelämässä voidaan parantaa? Miten naisten kasvava köyhyys voidaan estää? Perhepolitiikka on äärimmäisen tärkeää, mutta uskaltaisivatko demarinaiset ottaa esille yksin elävien naisten ja miesten aseman?”

Liisa Jaakonsaari (o.s. Ollakka, s. 1945)

Sos.dem Naisten puheenjohtaja 1990-1999

SDP:n puoluehallituksen jäsen 1993-2005

SDP:n varapuheenjohtaja 1993-1999

Naimisissa Seppo Jaakonsaaren kanssa. Koti on Oulussa, asuu työn vuoksi myös Brysselissä.

Aiempi ammatti: toimittaja (Oulun ylioppilaslehti ja Pohjolan Työ)

Kansanedustaja 1979- 2009 Oulun vaalipiiristä

Sdp:n Eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja 1987–1993

Työministerinä 1995-1999

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja 1999–2007

Oulun kaupunginvaltuuston jäsen 1972–1992

Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattisen ryhmän (S&D) jäsen vuodesta 2009-

Työ mainostoimistoissa 40 vuotta sitten oli viime hetken päätöksien aiheuttaman sekasortoisen kiireen täyttämää selviytymistä päivästä toiseen. Päätin irrottaa itseni tuosta oravanpyörästä ja ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi aivan toiselle alalle – kukkakauppiaaksi. Vuoden kokemuksen jälkeen olin kuitenkin valmis siirtymään lähemmäksi aikaisempaa osaamisaluettani ja perustin sopivantuntuisen kumppanin ilmaannuttua av-alan yrityksen. Tällä tiellä kasvoin sitten eteen tulleisiin tilaisuuksiin tarttumalla idänkauppaan ja vientinäyttelyihin keskittyneeksi yrittäjäksi. Opin tuntemaan itäistä mentaliteettia ja ystävystyin lukuisten monilla eri aloilla toimivien ihmisten kanssa.

Kun Baltian maat vuonna 1991 saivat takaisin itsenäisyytensä, olinkin yllättäen ainoa länsimaalainen messujärjestäjä, jolla oli toimivat yrityssuhteet Viroon, Latviaan ja Liettuaan. Edessäni olivat todella kiireiset ja työn täyteiset vuodet. Yhden naisen yrityksessä, jolle onneksi mieheni antoi mahdollisuuksiensa mukaan panoksensa, olin Suomessa messujen markkinoija ja myyjä, Baltiassa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä messupalvelujen ostaja, toiminnan organisaattori, markkinoija ja tiedottaja sekä näyttelyissä niiden johtaja.

Panostin aina voimakkaasti avajaisiin. Kaikkiin messutapahtumiini hankin avaajaksi maan presidentin, pää-, ulko- tai kauppaministerin ja Suomen suurlähettilään sekä kotimaakuntani Uudenmaan maaherran, Helsingin kaupunginjohtajan tai ulkoministeriön korkean virkamiehen.

Perushavainto ”kaiken” puuttumisesta syntyi turistimatkalla Tallinnaan

Vieraillessani ensimmäisen kerran Virossa vuonna 1969 ajattelin, että ovatpa kaupat tyhjiä tavaroista. Naiset jonottivat niitä vähiä tavaroita, mitä kulloinkin kaupoista sai. Periaatteena näytti olevan, että esimerkiksi yksi makkaramerkki ja sen yksi laatu riittää koko valikoimaksi. Miehet puolestaan jonottivat vuosikausia remontti- ja rakennustarvikkeita. Ne, jotka olivat saaneet rakennusluvan omakotitalolle joutuivat seisottamaan talojaan puolivalmiina vuosia, jopa yli vuosikymmenen, koska kaikista tarvikkeista oli pulaa. Tämä oli minusta todella ankeaa. Vain silloin, kun ostajalla oli ”oikea” asema ja tuttava jokaisessa tarpeellisessa kaupassa, oli toivoa saada jotain aikaan. Mutta silloin olikin kyseessä jo etuoikeutettu henkilö, joka saattoi puolestaan tehdä myyjälle vastaavan palveluksen jossain toisessa hankinnassa.

Ajattelin, että mitä minä voisin tehdä helpottaakseni esimerkiksi naisten elämää. Vauvanvaippoja ei ollut, oli vain sideharsoa. Siteitä, joita jokainen nainen tarvitsee, ei ollut. Kosmetiikka oli laadultaan heikkoa. Puutteita näki paljon ja kaikkialla.

Yllättävä ehdotus vei minut messuyrittäjäksi

Olin ehtinyt nähdä ja kokea tarpeeksi virolaisten puutetta, kun minulta ja silloiselta yhtiökumppaniltani kysyttiin Tallinnassa vuonna 1975, emmekö voisi tuoda suomalaisia yrityksiä Tallinnaan esittelemään tuotteitaan ja ehdotettiin vielä muutamia ehdottomasti välttämättömiä aloja. Ilman päivänkään kokemusta vientimessuista ja vientikaupasta vastasin, että yritämme järjestää näyttelyn.

Kun aloin etsiä Suomesta yrityksiä, jotka olisivat kiinnostuneita lähtemään Neuvosto-Viroon etsimään myyntimahdollisuuksia tai yhteistyötä, huomasin olevani todella korkean ennakkoluulojen kynnyksen edessä. Suomihan oli tähän saakka käynyt kauppaa vain keskitetysti Moskovan kautta suurissa erissä muutaman virallisen yhteistyökumppanin kanssa. Idänkauppa oli hallitusten välinen asia.

Onnistuimme kuitenkin saamaan kahdeksan yritystä lähtemään Tallinnaan. Polar Expo pidettiin vuonna 1976 Raatitorin laidalla, Eesti Reklaamfilmin kellaristudiossa ja suosio oli suuri. Olihan se sikäläisten tietojen mukaan ensimmäinen länsimainen vientinäyttely Tallinnassa ja ilmeisesti koko Baltiassa sodan jälkeen. Myös kauppoja syntyi ja yritykset tekivät jälkeenpäin runsaasti neuvottelumatkoja Suomenlahden taakse.

Mutkikkaat järjestelytkään eivät lannistaneet

Sopimuskumppani Neuvostoliitossa oli moskovalainen Exposentr, joka valvoi näyttely- ja messutoimintaa kaikissa neuvostotasavalloissa. Järjestelyt olivat mutkikkaat ja hankalat.

Haimme ensin viisumin Tallinnaan ja kävimme sopimassa alustavasti näyttelypaikan, -ajan ja yleiset suuntaviivat. Seuraavaksi haimme viisumin Moskovaan ja kävimme Exposentrissä uudelleen neuvottelemassa samasta asiasta. Silloin saimme myös hinnan. Palasimme takaisin ja Exposentr kysyi Tallinnasta haluavatko he tällaisen näyttelyn. Saatuaan myönteisen vastauksen he ilmoittivat siitä meille ja kutsuivat jälleen Moskovaan allekirjoittamaan lopullisen sopimuksen. Tämä sopimus kädessä menimme jälleen Tallinnaan ja sovimme yksityiskohtaisesti kaikista näyttelyyn liittyvistä suurista ja pienistä asioista.

Kaikki rahaliikenne tapahtui etukäteen Moskovan kanssa ja Exposentr siirsi pienen osan kokonaishinnasta virolaiselle osapuolelle. Myös näyttelyyn osallistuvien yritysten edustajien kutsut oli hankittava Exposentriltä, jotta yritysten esittelijät ja muut osallistujat pääsivät hakemaan viisumia.

Näin saimme pään auki ja siitä alkoivat asiat mennä eteenpäin. Tuli seuraava vuosi ja seuraava näyttely Tallinnaan. Sieltä siirrymme muutamaksi vuodeksi järjestämään näyttelyjä Moskovassa, kunnes ruplan kurssi äkkiä nousi ja pelästytti suomalaisasiakkaat pois.

Kaikki perustuu luottamukselle ja sitä on vaalittava

Huomasin, että kaikkein tärkeintä jatkuvuudelle oli rehellisyys ja siitä seurannut keskinäinen luottamus. Sopimuksissa pysyminen, lupausten pitäminen, maksujen suoritus ajallaan, jopa pieni pyöreä leima olivat kaikki yhdessä rakentamassa luottamusta. Kun vuonna 1984 myin osuuteni Studio North Presenter Oy:stä ja perustin Prico Oy:n, jatkoin näyttelytoimintaa aluksi Virossa ja Baltian maiden itsenäistyttyä lisäksi Latviassa ja Liettuassa Finnish Expo -nimellä. Valko-Venäjän Minsk ja Venäjän Pietari sekä Donin Rostov saivat aikanaan omat Finnish Exponsa. 1980-luvun jälkipuoliskolla osallistujamäärät Tallinnan näyttelyissä olivat kolmenkymmenen kummankin puolen, mutta kohosivat vuosikymmenen lopulla jo 40–50 osallistujaan ja itsenäistymisen jälkeen jopa 125:teen. Riiassa ja Vilnassa yllettiin 40–70 näytteilleasettajaan.

Olin odotettu vieras myös kadunmiehen näkökulmasta

Etenkin Tallinnassa messuvieraiden kävijämäärät olivat huomattavan korkeita, koska näyttelymme kiinnostivat siellä alun pitäen myös tavallisia kadunmiehiä. Tapahtumamme toivat ihmisille muassaan pienen vapauden tuulahduksen ja sitä osattiin arvostaa. Huolehdin siitä, että Finnish Expoissa oli jatkuvasti muutamana tuntina päivässä pääsymahdollisuus kaikille, koska halusin antaa mahdollisimman monille ihmisille erityisesti neuvostoaikoina tilaisuuden tutustua länsimaisiin tuotteisiin ja toimintatapoihin. Laululavalla pidetyssä näyttelyssä 1988 seisoi talvipakkasessa 300 metriä pitkä nelijono ihmisiä odottamassa vuoroaan päästä näkemään, mitä muualla maailmassa oli tarjolla. Tuolloin ihmisille oli tärkeää kerätä myös muovipusseja ja mainoslahjoja ja he olivat ikionnellisia, kun saivat näitä itselleen harvinaisia ” ylellisyystuotteita ”. Mutta joukossa oli koko ajan myös todellisia päättäjiä, jotka veivät ostopäätöksiä eteenpäin mm. Neuvostoaikoina Gosplanille, jossa sitten tehtiin lopulliset ostopäätökset clearing-pohjaisen kaupankäynnin mukaisesti.

Vuoteen 1996 mennessä olivat Finnish Expot tavoittaneet jo yhteensä 500 000 kävijää Baltiassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä.

Vastaava ennakkoluulojen kynnys, joka oli ilmennyt vuonna 1976 ensimmäistä Viron näyttelyä kohtaan toistui Baltian maiden itsenäistyttyä myös Latviassa ja Liettuassa. Suomalaisille Baltia loppui Viroon, eikä markkinointiponnistuksia haluttu ulottaa siitä eteenpäin, koska maat olivat useimmille täysin tuntemattomia. Sain opettaa vuosikaudet yritysten markkinointijohdolle maantietoa: Missä on Latvia ja mikä on sen pääkaupunki? Missä se Liettua oikein on ja mikä sen pääkaupunki on? Valko-Venäjä oli myös kovin tuntematon.

Koimme yhdessä satojen yritysten edustajien kanssa jopa mustat baretit, mafian pistoolin laukaukset ja näpistelijät. Suurempia onnettomuuksia meille ei koskaan näyttelyiden aikana kuitenkaan sattunut. Tätä varmistaakseni loin hallien johtoon luottamukselliset suhteet, jolloin yhteys vartioinnin, muun hallihenkilökunnan ja näytteilleasettajien välillä toimi suunnitellusti.

Moskovassa rakentajani olivat paikallisia, mutta kaikkialla muualla virolaisia, sillä he ymmärsivät, että markkinataloudessa toimitaan toisin kuin suunnitelmataloudessa, joten pystytys- ja purkamistyöt eivät stressanneet sen enempää kuin Suomessakaan. Virolaisen Expodesignin kanssa rakensimme kymmeniä Finnish Expo -näyttelyjä Itämereltä Donille saakka. Erityisesti haluan antaa tunnustuksen virolaiselle johtaja Tiit Taelille, jonka vankkumaton ammattitaito ja paikallisten olosuhteiden tuntemus loivat näyttelyille myös ulkoisesti vankan ja näyttävän profiilin.

Sadat suomalaisyritykset etabloituivat messujen tuloksena uusille markkinoille

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä työtä, josta olen todella pitänyt ja jota en mistään hinnasta olisi vaihtanut toiseen. Olen varma, että olen aukaissut monia latuja Baltiaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle useille sellaisillekin yrityksille ja yrittäjille, jotka eivät olisi uskaltaneet lähteä lainkaan idän ja Baltian vientiponnistuksiin jonkin suuren organisaation mukana, eivät etenkään 37 vuotta sitten. Finnish Expoihin on osallistunut Suomen suurimpia yrityksiä: Neste, Kesko, Nokia, Rautaruukki, Partek, Kemira, Stockmann, Upo, Danforss, Fazer, Paulig, Meira sekä satoja pk-yrityksiä. Useat myös etabloituivat Baltiaan ja Venäjälle.

Suomalaisen työllisyyden edistäminen on ollut minulle tärkeää. Tiedän, että moni pk-yritys pystyi lama-aikanakin jatkamaan toimintaansa, kun sai Baltiasta tai Venäjältä mukavan kokoisen tilauksen.

Erityisesti Baltian maissa on aina oltu hinta-, laatu- ja muotitietoisia. Vaikka heillä ei itsellään aikanaan ollutkaan suuria valikoimia ja korkeaa laatua, niin meiltä he ovat aina halunneet parasta. Tänä päivänä Venäjällä ja Baltiassa on jo kaikkea saatavana, kun vain on rahaa. Kauppojen ikkunoistakin on ankeus pyyhitty pois ja ne ovat muodikkaita ja hyvällä maulla somistettuja.

Kaikille Finnish Expoissa ja muissa näyttelyissäni mukana olleille tuhansille yritysten edustajille, messuesittelijöille ja yrittäjille esitän kiitokset mukavista, työntäyteisistä näyttelymatkoista.

Haasteet ja toimintatavat vaihtuvat

Kun suomalaiset siirtyivät olojen vakiintuessa 1990-luvun jälkipuolella Baltiassa ja Venäjällä paikallisten organisaatioiden järjestämien teemanäyttelyjen käyttäjiksi, luovuin raskaiden monipäiväisten messujen järjestämisestä. Vuosina 1996 – 1998 yritykseni Prico Oy toteutti Tallinnassa ja Riiassa uudenlaista ”yritystreffit”-tyyppistä yritysten kansainvälistä Ideafoorumia, joka yksipäiväisenä oli nopea ja edullinen tapa solmia yritysten välisiä kontakteja ja kehittää yhteistyötä.

Uusi toimintamuoto, vain naisyrittäjille suunnatut Tullaan tutuiksi -seminaarit yritystreffeineen ovat sovellus Ideafoorumista. Tullaan tutuiksi -tapahtumat aloitin vuonna 1999.

Yhteistyö P. Erkkilä Oy järjesti seminaareja vuoteen 2005 saakka. Seitsemänä vuonna järjestettyyn seminaariin osallistui naisia Virosta, Latviasta, Liettuasta, Venäjältä, Ukrainasta, Moldovasta, Puolasta, Ruotsista ja Suomesta. Paljon on solmittu hyviä kontakteja, on verkostoiduttu ja saatu alihankkijoita valmistukseen ja markkinointiin. Tapaamiset ovat olleet menestyksellisiä ja herättäneet aivan uutta yhteistyötä. Toivonkin, kun nyt olen lopettanut myös nämä seminaarit, että myös naisyrittäjät menevät edelleenkin rohkeasti mukaan Baltiaan ja Venäjälle hakemaan uutta ulottuvuutta toiminnalleen yrittäjinä.

Yrittäjästä yrittäjyyden edistäjäksi

Olin mukana Kirkkonummen kunnanvaltuustossa ja terveyslautakunnassa kahdeksan vuotta. Sain valtuustossa leiman otsaani – yrittäjävaltuutettu, koska ajoin yrittäjien asioita. Nehän minä tietenkin parhaiten tunnen. Olen myös jäsenenä Yrittäjänaisten Keskusliitossa, Helsingin Yrittäjänaisissa, Suomen Yrittäjissä, Uudenmaan Yrittäjissä ja tietenkin Kirkkonummen Yrittäjissä, jossa olin varapuheenjohtajana monta vuotta. Tein Kirkkonummella seitsemänä perättäisenä vuonna yrittäjänaisten Tullaan tutuiksi -seminaareja, jotka olivat erittäin suosittuja.

En ole osannut koskaan pelätä. Olen toki tarvinnut reipasta uskallusta lähteä suureen tuntemattomaan – Neuvostoliittoonkin – ja naisena miesten maailmaan.

Yllättävän monina paloina – pieninä ja vähän suurempina – on yrittäjän leipä maailmalla. Sanotaan, että kerran yrittäjä aina yrittäjä, elämänsä loppuun saakka.

Pirkko Erkkilä

Mainossihteeri, Oy Mainos Taucher Oy, 1962-1972

Yhteyspäällikkö, Markkinointi Topi Törmä Oy 1972-1974

Yrittäjä v. 1974 alkaen:

Pirkon Kukka ja Lahjatavara, Studio North Presenter Oy, Prico Oy

Yhteistyö P. Erkkilä Oy, Tullaan Tutuiksi – tapahtumat Pirkko Erkkilä Tmi

Huomionosoitukset:

SML:n hopeinen ansiomerkki 1973

SML.n kultainen ansiomerkki 1988

Neuvostoliiton Kauppa- ja Teollisuuskamarin diplomit 1978 ja 1979

Viron Kauppa- ja Teollisuuskamarin kunniakirjat 1989 ja 1990

Kirkkonummen vuoden yrittäjä 1991

Kirkkonummen Tuottava Idea -palkinto kansainvälistymissarjassa 1993

Suomen Yrittäjäin Keskusliiton hopeinen yrittäjäristi 1995

Suomen Leijonan Ritarikunnan ansioristi 1996

Suomen Yrittäjien kultainen yrittäjäristi 1999

Uudenmaan Yrittäjien myöntämä palkinto merkittävästä elämäntyöstä 2002

Suomen Yrittäjien yrittäjäristin timanttiristi 30 vuotta yrittäjänä 2005

Suomen Yrittäjien hopeinen ansiomerkki tunnustukseksi yksityisen yrittäjyyden hyväksi suorittamastanne ansiokkaasta työstä 2007

Eestin Kauppa- ja Teollisuuskamarin kunniakirja 2010

Kerron tässä tarinan äidistäni, arjen sankarista, selviytyjästä.

Äiti sitoi heinäharavat isävainajan polkupyörän runkoa vasten. Asetti veljen istumaan rungolle ja meidät pikkutytöt tarakalle. Mentiin ahoniitylle heinäntekoon.

Isäni oli menehtynyt Salpalinjaa rakentaessa vuonna 1942. Äidille jäi isävainaan polkupyörä ja vikuroiva varsahevonen avuksi perheen talouden eteenpäin viemiseksi. Isän kuolema oli äitini toinen leskeys.

Nuoruuden avioliittoonkin hiipi kuolema. Mies menehtyi tuberkuloosiin. Äiti jäi kahden alle kaksivuotiaan lapsen yksinhuoltajaksi ja kotihirret rakentamista vaille. Elämää koetteli vielä kolme evakkoon lähtöä ja kodin jättäminen. Itse äiti muisteli elämäänsä: ”Kolme kertaa olen elämäni joutunut aloittamaan tyhjästä, kovalla työllä olen selviytynyt”.

Äitini avioitui myöhemmin isäni kanssa. Nyt hänellä oli koti, jonka eteen tehdä työtä. Talo oli velkaantunut, mutta nuori miniä nosti talouden kuntoon sitkeällä uurastuksella. Äitini oli työhön lähdössa edelläkävijä, isäni hevosen kanssa ehätti perään.

Vanhempani rakensivat pihapiiriin uuden navetan omavalamista tiilistä sekä ostivat lisämaita toimeentulon parantamiseksi. Iltaisin äiti teki varsiluutia lisätuloja saadakseen. Luudat myytiin Viipurin kaupungille. Äitini sitomat luudat olivat kysyttyjä. Ne olivat hyvin tehtyjä ja vahvoja. Luutavarvut piti kerätä keväthangilta.

Elämä omavaraistaloudella toimeentulevassa kodissa oli vaatimatonta, mutta lämmintä ja turvallista. Meitä syntyi neljä lasta. Tosin nuorin sisareni Helmi Maria menehtyi muutaman kuukauden ikäisenä varmaan sen aikaisten hoitomenetelmien puutteeseen.

Talvisota ja kodittomuus…

Talvisodan syttyessä olimme kylmällä evakkotiellä ilman päämäärää ja kodittomia.

Moni vieras, kylmä nurkka tuli koettua.

Syksyllä 1941 saimme palata takaisin vallattuun kotikylään. Olimme ensimmäiset paluumuuttajat. Äitini oli ostanut Perho-nimisen lehmän. Hän ei osannut elää ilman lehmää, vaikka meillä ei ollut omaa kotiakaan. Kotikarjamme oli jäätynyt talvisodan pakkasiin. Muistan, kuinka Perhoa taluttaen kuljimme kohti kaivattua kotikylää. Pioneerit varoittelivat miinoista.

Äitini korjasi ja siisti rikotun kotimme asumiskuntoon. Kylässä ei ollut sähköjä. Öljylyhty oli valonamme. Kun äiti meni lyhdyn kanssa navettaan, polttelimme me lapset pärettä ”liitan” äärellä vanhaäidin valvonnassa. Isä oli Syvärillä isänmaatamme puolustamassa.

Juhannuksena, vuonna 1944, olimme jälleen evakkotiellä karjoinemme menossa kohti tuntematonta.

Enoni oli hankkinut maatilan Pohjanmaalta. Me lapset halusimme sukulaisten luo Pohjanmaalle. Äitini hommasi Varsinais-Suomeen osoitetun härkävaunun liitettäväksi pohjoiseen päin menevään junaan. Se oli kotimme, jossa asuimme lehminemme. Matka härkävaunussa kesti kaksi viikkoa. Radat olivat ruuhkaisia, täynnä kodittomia ihmisiä karjoineen lapsineen.

Täältä lakeudelta leskiäitini hankki maatilan. Tukena olimme me alaikäiset lapset. Tämä lakeuden kodin multaa hän kuokki niin innolla, että naapurin emäntä heräsi yöllä siihen, kun äitini kuokka kalahti kiveen. Me lapsetkin iloitsimme omasta kodista ja halusimme tehdä työyä kodin hyväksi.

Äitini oli kovasti sukurakas. Hän otti sukulaispoikia kesäpojiksi, rakasti heitä kuin omia lapsiaan ja vei työhön mukaan. Pojat muistelevat lämmöllä aina ahertavaa äitiäni. Kolhut ja menetykset eivät olleet tehneet äidistä katkeraa, vaan kaikkien rakastaman Lyyli-äidin.

Kun Karjalan äiti siunattiin lakeuden multiin, luki sukulaispojan muistovärssyssä ”Kaatui suurin puu, on vaiti metsä muu”.

Äitini oli todella vaatimaton arjen sankari, selviytyjä.

Sotaorvosta tuli rauhanaktivisti

Isäni kaatui talvisodassa jo ennen syntymääni enkä koskaan ehtinyt nähnyt häntä. Ei ihme, että rauhanliike on nuoresta saakka ollut minulle tärkeä. Äiti palasi isän kuoleman jälkeen kotikaupunkiinsa Vaasaan, missä asuimme isovanhempien kanssa. Olen kasvanut isossa suvussa, jossa oli paljon serkkuja ja tätejä. Pidämme vieläkin tiiviisti yhteyttä.

Feminismiä opetti isoäiti, emansipoitunut kansannainen, joka itse kävi vain kiertokoulun, mutta jaksoi painottaa lapsenlapsille opiskelun merkitystä. Mummu oli ponteva nainen ja vakaasti sitä mieltä, että naisten pitää kouluttautua ja hankkia ammatti.

Otin neuvosta vaarin ja kirjoitin Vaasan tyttölyseosta ylioppilaaksi. Samana vuonna muuten kaikkiaan 21 tyttölyseon oppilasta sai ylioppilaslakin. Laskimme joskus, että vain yhdestä meistä tuli kotirouva; kaikki muut päätyivät virkanaisiksi. Tyttökoulu siis kasvatti varsin emansipoituneita kansalaisia!

Siinä vaiheessa minua kiinnostivat eniten Taideteollinen korkeakoulu tai arkkitehtuuri. Päädyin kuitenkin lääketieteelliseen. Äiti oli ylioppilas ja opiskellut sairaanhoitajaksi, ehkä sekin vaikutti uravalintaani.

Erikoistuin lastenpsykiatriaan, joka silloin vielä oli tavattoman vanhoillinen tieteenala. Äidin roolia ylikorostettiin, ja jos lapsen kehityksessä jokin meni pieleen, syy oli aina äidin. Isien merkitys nähtiin paljon vähäisempänä, jos sitä ylipäänsä mainittiin. Väittelin varttuneella iällä, nelikymppisenä neljän lapsen äitinä. Lähimpien vasemmistolaisten ammattitovereitteni kanssa, joihin kuuluivat Tytti Solantaus, Pirkko Turpeinen ja Eeva Sierla, pidimme yllä ammatillista keskustelukerhoa nimellä Valas (vasemmistolaiset lastenpsykiatrit), kun halusimme pohtia ammattimme opinkappaleiden ideologista taustaa.

Toiminnan ei pakko olla ryppyotsaista

Radikalisoiduin ja aktivoiduin yhteiskunnallisesti 1960-luvulla, vaikka en vielä sitoutunut poliittisesti. Medisiinari-lehti, jonka toimitussihteerinä toimin, herätti hämmennystä vuonna 1965 julkaisemalla teemanumerot seksistä ja kuolemasta, jotka tuolloin olivat vielä vaietumpia ja arkaluontoisempia aiheita kuin nykyään. Olin muun muassa Yhdistys 9:n jäsen. Kyseinen vuosina 1966-70 toiminut yhdistys oli niin sanotun toisen aallon feministinen järjestö Suomessa. Perinteisten naiskysymysten sijasta se keskittyi sukupuolirooleihin.

Ystäväni Irmeli Niemen, teatterintutkimusprofessorin kanssa nimitimme itseämme ylpeästi ”sitoutumattomiksi vasemmistolaisiksi asiantuntijoiksi”, kun porvarillisia tuntui löytyvän joka lähtöön. Itse liityin SDP:n jäseneksi vasta 1973, kun valtava taistolaistumisen aalto vei monia ystäviä ympäriltä. Ymmärsin, että on näytettävä väriä demarina ja että vaaditaan joukkovoimaa, jos yhteiskunnassa haluaa saada todellisia muutoksia aikaan.

Minun feminismini on lähellä sitä, mitä sosialismilla tarkoitetaan. Molemmissa on kyse tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Tärkeää on myös nähdä sukupolvien ketju ja se, kuinka eri-ikäiset ja erilaiset elämänkokemukset omaavat ihmiset tarvitsevat ja täydentävät toisiaan.

Opin valtavan paljon demarinaisten puheenjohtajana ollessani. Ukkopuolueen ja naisliiton välit olivat silloin aika kireät, sen sijaan eri-ikäisten ja erilaisten naisten yhteishenki ja solidaarisuus innoittivat. Politiikkaa voi puhua vaikka patalappuja virkatessa – aina sen ei tarvitse olla ryppyotsaista tai valtavan virallista toimintaa.

Ei enää takapakkia aborttioikeudessa!

Kun aloitin lääkärinopintoni 1960-luvulla, abortti oli Suomessa lähes laiton. Vain äärimmäisen masentuneet ja itsemurhan partaalla olevat nuoret naiset voivat saada yksityislääkärin todistuksella ratkaisun ongelmiinsa.

Nykyisin on vaikea mieltää sitä, miten suuri häpeä avioton lapsi oli silloisessa yhteiskunnassa tytölle ja koko perheelle – mieshän ei ollut kuviossa mukana. Laittomia abortteja tehtiin arviolta joka vuosi parikymmentä tuhatta, ja niistä jäi pahaa jälkeä naisten elimistöön. Enkelintekijät eivät olleet kovin taitavia työssään.

Meidän sukupolvemme halusi vapaan abortin osana tasa-arvotaistelua ja terveydellisistä syistä. Kun nykyinen aborttilaki sitten tuli voimaan 1970-luvun alussa, tilastot muuttuivat salamannopeasti. Laillisia abortteja tehtiin ensimmäisinä vuosina reippaasti yli parikymmentä tuhatta. Laittomat abortit hävisivät kokonaan. Hävisi myös 5000 tapausta nuorten naisten vakavaa masennusta. Yhdessä vuodessa suomalaisten naisten masennusmaisema oli totaalisesti muuttunut. Kenenkään ei tarvinnut pohtia itsemurhaa tai potea masennusta ei-toivotun raskauden takia enää.

Aborttilainsäädäntömme on näyttänyt voimansa, nyt olemme kymmenentuhannen pinnassa. Kauhulla olen lukenut EU-parlamentin aborttiäänestyksistä ja porvarimepeistä – ei enää takapakkia meille!

Tuliko kotihoidon tuesta naisansa?

Kun tulin sosiaali- ja terveysministeriksi, olin 42-vuotias neljän lapsen äiti, mutta niin vain Sorsan hallituksen miesministerit tytöttelivät minua ja muita naisministereitä. Se tuntui silloin todella alentavalta, vaikka tässä iässä sen voisi ottaa jo kohteliaisuutenakin.

Vielä 1960-70 -lukujen taitteessa äitiysloma oli ainoastaan kolmen kuukauden pituinen ja kunnallinen päivähoito vain harvojen oikeus. Olen edelleenkin ylpeä pienten lasten hoitolainsäädännöstä. Britanniassa ja Saksassa keskustellaan nyt siitä, pitäisikö vanhemmilla olla samanlainen oikeus saada lapsensa päivähoitoon kuin Suomessa.

Demarit vastustivat aikoinaan vuonna 1984 säädettyä kotihoidon tukea, jota Kepu taas innokkaasti kannatti. Lain lopullinen muoto on kompromissi: perhe saa valita, haluaako lapsensa päivähoitoon vai hoitaako heitä kotona. Itse olen jälkeenpäin usein miettinyt, olenko ollut mukana tekemässä naisansaa. Kovin pitkällinen kotiäitiys kun ei itsestään selvästi aina ole lapsen etu – eikä äidinkään. Suomessa noin puolet alle kouluikäisistä lapsista on päivähoidossa, puolet hoidetaan kotona. Ja voivathan myös isät jäädä nykyään hoitovapaalle. Tosin kauan kuin naisen euro on edelleen 82 senttiä, on selvää, että perheet laskevat, kuinka äidin kotiin jääminen on taloudellisesti paljon kannattavampaa.

Politiikassa ei ole enää politiikkaa

1990-luvun alussa tuli lama, ja menoja karsittiin. Silti meillä on enemmän hyvinvoivia lapsia kuin koskaan ennen, eivätkä tuloerotkaan ole revenneet niin kohtuuttomiksi kuin eräissä muissa maissa on tapahtunut. Tosin nykyinen politiikka haluaa tuloerojen kasvavan. Asenneilmapiiri on myös kiristynyt. Abortti- ja isyyslaki tuskin menisivät eduskunnassa läpi siinä muodossa kuin ne aikoinaan säädettiin.

Ikävintä on, ettei politiikassa enää ole politiikkaa. Virkamiesten ja poliitikkojen roolit ovat pahasti sekaisin. Puolueet eivät uskalla näyttää ideologista taustaansa. Julkisuuden perässä juokseminen on korvannut keskustelun ja poliittisen argumentaation. Poliitikot puhuvat kuivaa virkakieltä kuin olisivat virkamiehiä, ja virkamiehiltä edellytetään poliittisen tahdon mukaista valmistelutyötä. Valtiovarainministeriö on kirstun vartija, joka pitää kansanedustajia käskyläisinään: ”Vaikka te sanotte noin, me teemme näin.” Kaipaisin kunnon poliittista mittelyä!

Poliitikkoja syytetään usein epärealistisuudesta, kun taas asiantuntijoiden uskotaan tietävän, mikä oikeasti on mahdollista. Mutta ei politiikan pidäkään olla pelkkää realismia. Tavoitteet voivat olla hyvin utopistisiakin. Poliitikkojen tehtävä on asettaa päämäärä ja asiantuntijoiden kertoa, miten siihen päästään. Ikinä emme olisi saaneet maahan pakolaispolitiikkaa tai isyyslomaa, jos aina vaadittaisiin evidenssiä ja kustannusvaikuttavuutta!

Sote-uudistus on esimerkki hatarasti ja huitaisten toteutetusta poliittisesta ohjauksesta. Perusterveydenhuoltoa ja terveyskeskuksia pitäisi ennen kaikkea vahvistaa, mutta erikoissairaanhoito pitää aina puolensa, koska siellä on enemmän säihkettä ja gloriaa. Periaatteessa olisi mahdollista poistaa yhteiskunnan tuki yksityiseltä sektorilta ja parantaa julkisia palveluja, mutta siihen ei näy riittävän poliittista rohkeutta.

Nainen ei koskaan ole sopivan ikäinen

Itseäni ovat aina kiehtoneet mahdottomat haasteet ja tehtävät, kuten vanhustenhuolto, mielenterveys ja maailmanrauha. Ne ovat minulle mission impossible, jonka puolesta en väsy toimimasta ja kulkemasta maailmalla kiertävänä matkasaarnaajana.

Olen nyt 73-vuotias ja myönnän iloisesti olevani vanha. Vanhus en kuitenkaan katso olevani. Olen myös kokenut todeksi vanhan sanonnan, että nainen on aina liian nuori tai liian vanha johonkin, mitä hän haluaa, mutta ei juuri koskaan sopivan ikäinen.

Ikä ylipäänsä ennustaa ihmisen elämänlaatua entistä vähemmän. Yhä harvempi nykyajan seitsemänkymppisistä on raihnainen, toimintakyvytön tai toisten hoivasta riippuvainen, ja vain kahdeksan prosenttia vanhoiksi luokitelluista on jatkuvan ympärivuorokautisen avun tarpeessa.

Ihminen ei koskaan ole niin vanha tai niin sairas, ettei hänellä olisi kykyä kokea mielihyvää. Kansainvälinen geronteknologinen tutkimus, vanhojen ihmisten ja teknologian välistä suhdetta tutkiva tieteenhaara, keskusteleekin juuri nyt paljon teemasta leisure and pleasure, vapaa-aika ja nautinto.

Apuvälineiden hidas teknologinen kehittely harmittaa. Esimerkiksi vanhusten turvapuhelimet ovat pysyneet viimeiset 20 vuotta samanlaisina. Yhtä hyvin turvajärjestelmä voisi olla kuin pikkuinen koru, kaunis ja takuuvarma. Puhumattakaan kuulolaitteista – niidenhän pitäisi olla yhtä luonnollsia kuin silmälasien ja piilolinssien!

Näkymättömät vanhat naiset

Vanhojen ihmisten arkielämästä tiedetään hämmästyttävän vähän: on kuin musta aukko olisi imaissut heidät. Erityisesti vanhat naiset ovat näkymättömissä, sukupuolettomia, värittömiä ja äänettömiä. Vanha nainen, niin äiti, mummo, anoppi, täti, käly, jokainen nainen joskus, on yhteiskunnan voimavara eikä kuluerä.

Kuten Merete Mazzarella toteaa uusimmassa kirjassaan, äärimmillään vanhojen näkymättömyys merkitsee, että mielipidetutkimuksissa yli 70- tai 75-vuotiailta ei edes kysytä kantoja sellaisiin asioihin kuin ydinvoiman lisärakentaminen. Kuvitellaan, etteivät niin kaukana tulevaisuudessa olevat asiat heitä kiinnosta, eikä heillä niin ollen ole niistä mielipidettäkään.

Toivoisin paljon enemmän tutkimusta ikäihmisten arjesta ja psykososiaalisesta ympäristöstä. Vanhuksiin liittyvä tutkimus keskittyy nyt pääasiassa biologisiin muutoksiin. Tyttötutkimuksen lisäksi meillä tarvittaisiin runsain mitoin mummotutkimusta, jotta saataisiin selville, miten ikääntyvät naiset oikeasti voivat ja mitä he elämästään ajattelevat.

Eläkeikäisten suomalaisten itse koettu terveydentila on kohentunut 1990-luvun alusta lähtien, 2003-2005 tapahtunutta lyhyttä katkosta lukuun ottamatta. Vuonna 2009 tehdyn kyselyn mukaan 48 prosenttia eläkkeellä olevista naisista koki terveytensä hyväksi tai melko hyväksi.

Toisin sanoen miltei puolet vanhoista naisista tuntee olevansa varsin hyvässä kunnossa sairauksista huolimatta. Tärkein mittari onkin henkilökohtainen kokemus omasta terveydestä. Painopiste kannattaa suunnata jäljellä olevaan toimintakykyyn sairauksien sijasta.

Henkistä ponnistelua ja hyvää muistia vaativista tehtävistä selviävät hyvin lähes kaikki alle 85-vuotiaat naiset. Ei mitään höpsäkkää joukkoa siis. Silti juuri naiset muuttuvat vanhetessaan sukupuolettomiksi ja näkymättömiksi olennoiksi, vaikka kaikki eläkeläisten kokoontumiset ovat täynnä ihania naisia.

Vanhustenhoito kaipaa muutosta

Vanhustenhoidon puutteet myönnetään, mutta muutosta ei tunnu tapahtuvan. Vaikka suuri osa vanhuksista voi hyvin, elää omissa asunnoissaan itsenäisinä ja saa laitoksissa hyvää hoitoa, niin jokainen huonosti kohdeltu vanhus on liikaa.

Toisaalta vanhojen ihmisten hoidosta käyty keskustelu on mielestäni turhan kielteisesti värittynyttä. Epäkohtia on ja niihin pitää puuttua, mutta sensaatiohakuiset lööpit ja kauhukertomukset laiminlyönneistä tai heitteillejätöistä eivät auta asiaa. Ne luovat vain kuvaa vanhuudesta surkeana, yksinäisenä ja sairauksien synkentämänä ikävaiheena, mikä ei vastaa totuutta.

YK:lla on hyvin systemaattinen ohjelma ikääntymisestä, ja kaikki jäsenvaltiot ovat sitoutuneet tekemään ikääntymisstrategian. Olen ollut arvioimassa YK:n Euroopan alueen vanhuuspolitiikkaa, johon siis kuuluvat myös Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat. Johtopäätökset ovat aika masentavat. Taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen välillä on valtava kuilu. Työurat eivät pitene, vaikka siitä puhutaan koko ajan.

Hyvää pitkäaikaista vanhustenhoitoa ei ole tarjolla. Se tarkoittaa koko ketjua, alkaen esteettömästä ympäristöstä. Meilläkin vanhustenhoidon mallit kunnissa ovat vähän sitä, että sänkyyn ja sillä siisti. Pitäisi panostaa siihen, mikä pitää ihmiset vauhdissa, virkeinä ja elämänmyönteisinä. Kun joudutaan laitoshoitoon, alkavat kustannuksetkin juosta.

Vanhat naiset ovat tärkeä voimavara

Ikäihmisten on hyvä vaalia voimavaralähteitään. Voimaa voi kummuta esimerkiksi mielekkäästä toiminnasta, harrastuksista, perheestä, lapsista ja lastenlapsista. Meillä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta, joiden kanssa isovanhemmilla on onni viettää kesähetkiä suvun kesämökillä Vaasassa. Juuri arjen pienet ilonaiheet tukevat henkistä hyvinvointia ja fyysistä jaksamista.

Vanhat naiset ovat harrastamisen maailmanmestareita. Olen tavannut eläkeläiskerhoissa valtavan aktiivista väkeä. Vanhat naiset ovat kulttuurin suurkuluttajia ja -tuottajia. Ikäihmiset harrastavat lähes kaikkea. Tosin seinäkiipeilyn ja lumilautailun harrastajia ei pitkään aikaan tullut vastaan, mutta nyt tiedän heitäkin! Me vanhat naiset olemme yhteiskunnan voimavara. Meidän täytyy tehdä itsestämme merkittäviä yhteisöllemme, sillä muut tuskin sitä tekevät.

Yhteiskunnan tulisi kantaa pontevammin kortensa kekoon vanhojen ihmisten aktivoinnissa. Työpaikat voisivat esimerkiksi pitää yhteyttä eläkeläisiinsä ja tarjota heille mahdollisuuksia keikka- ja vapaaehtoistöihin.
Vanhojen ihmisten osallistuminen voisi kanavoitua myös heidän omien järjestöjensä ja kerhojensa kautta. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto on esimerkiksi kehittänyt resurssikeskusmallin, jonka kautta ikäihmiset voivat tarjota apuaan yhteisölleen. Olisi ihanteellista, jos eri-ikäiset toimisivat yhteistyössä ja perustaisivat erilaisia toiminta- ja palvelukeskuksia ympäristöönsä.

Ikärasismia on kaikkialla

Ikärasismia ja vanhojen ihmisten huonoa kohtelua esiintyy kaikkialla maailmassa, myös vauraissa ja hyvinvoivissa yhteiskunnissa. Syrjintä saa monenlaisia muotoja, mutta se näkyy selvimmin vanhusten laiminlyöntinä, köyhyytenä tai suoranaisena heitteillejättönä.

Näitä vastaan on viime aikoina noussut kokonaisia kansalaisliikkeitä, joista yksi on HelpAge International, kansainvälinen vanhusten apu. Erityisesti YK:n kansainvälisenä vanhusten päivänä, lokakuun ensimmäisenä, järjestetään eri puolilla maailmaa marsseja ja tempauksia vanhojen ihmisten oikeuksien puolesta tunnuksella Age Demands Action, Ikä vaatii toimiin!

On tullut aika muuttaa julkista kuvaa vanhuudesta. Kielteinen leima joutaa romukoppaan. Vanhoissa ihmisissä on voimaa, kokemusta ja asiantuntemusta, josta yhteiskunta voi edelleen hyötyä. Haluan ravistella luutuneita käsityksiä ikäihmisistä, jotka nähdään enimmäkseen vain kustannuseränä sairauksineen ja eläkkeineen.

Koko maailma tuntuu olevan paniikissa väestön vanhenemisen suhteen, vaikka yhtä hyvin vanhuus voitaisiin nähdä elämän kruununa. Nyt pitäisi ymmärtää, että ikäihmiset ovat koko ajan kasvava voimavara niin Suomessa kuin koko EU:ssa.

Edessä on vanhuuden laaja esiinmarssi, vanhuuden markkinat. Siksi valtioiden ja yritysten kannattaisi olla nopeita suunnitelmissaan ja halukkaita ottamaan vanhojen tarpeet pikaisesti lukuun.”

Tasa-arvon viesti ei koskaan vanhene

Sosialidemokraattisille Naisille tulevaisuus tuo mukanaan isoja haasteita. Mainitsen tässä vain mielestäni kolme tärkeintä

1.Ikääntyvien ja vanhojen naisten kannustaminen mukaan sekä heidän kykyjensä ja elämänkokemuksensa hyödyntäminen osaksi politiikan sisältöä;

2.Prekariaatti-teema, nykyajan köyhimpien ja heikoimmissa oloissa työtä tekevien oikeuksien puolustaminen;

3.Globaali sosiaalipoliittinen naisnäkökulma, kansainvälinen sisaruus ja solidaarisuus. Nämä ovat myös sosialidemokraattisen aateperinnön ydintä: tasa-arvon viesti ei koskaan vanhene.

Vappu Taipale (s. 1940)

Sos.dem. Naisten puheenjohtaja 1983-1990

Sosiaali- ja terveysministeri 1982-83, 2. sosiaali- ja terveysministeri 1983-84

Vappu Taipaleella on kansanedustajana toiminut puoliso, psykiatri Ilkka Taipale ja heillä on neljä lasta ja seitsemän lastenlasta. Koti on Helsingissä.

Poimintoja muusta työelämästä: Taipale on lääketieteen ja kirurgian tohtori. Hän on toiminut Auroran sairaalan nuorisopoliklinikan nuorisopsykiatrina 1970-74, HYKS:n lastentautien klinikan erikoislääkärinä1975-79, Kuopion korkeakoulun lastenpsykiatrian apulaisprofessorina 1980-82. Dosentti mm. Tampereen ja Kuopion yliopistoissa.

Sosiaalihallituksen (STAKES vuodesta 1992) pääjohtaja 1984-2008.

Taipale on julkaissut psykiatriaan liittyvien artikkeleiden ja teosten lisäksi muun muassa kirjat Rauhan lapset (1982), Isoäitikirja (2002), Vanha ja vireä. Virkistyskirja vanhoille naisille (2011).

Vappu Taipale on tänään osallistuva eläkeläinen ja Vanhus- ja lähimmäispalveluliiton Valli ry:n puheenjohtaja.

Ursula ja Tuuni Länsman muodostavat Angelit-yhtyeen, joka on 1990- ja 2000-luvun tunnetuin saamelaismusiikkikoonpano Suomessa. Angeleiden ansiosta saamelaiskulttuuri ja saamelaiset populaarikulttuurin tekijöinä nousivat kansalliseen tietoisuuteen nykyaikaisena elävänä kulttuurina.

Lue koko artikkeli Kansallisbiografiasta!

Rosa Emilia Clay oli ensimmäinen Suomen kansalaisuuden saanut afrikkalainen. Hän muutti kuitenkin jo nuorena edelleen Yhdysvaltoihin, missä hän loi Lemberg-nimisenä uran amerikansuomalaisen työväenliikkeen harrastustoiminnoissa.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta!

Kirjoitus Zaida Eriksson-Lihristä oli ollut mielessäni jo pitkään. Asia sai uutta virikettä, kun serkkuni Jyrki Ritvala lähetti minulle toukokuun 2010 alussa Pikku Matti -nimisen lastenlehden ruotsinkielisen numeron 10 vuodelta 1931. Siinä on nimittäin kertomus ”När kycklingarna valde sig en mor”, jonka kirjoittaja oli Elli Hiidenheimo, isosisäni Artturi Hiidenheimon toinen puoliso. Lehti toi esiin uuden ja kiinnostavan puolen Zaida Eriksson-Lihrin elämäntyöstä, ja niin kirjoitustyöni lähti käyntiin.

Perhe ja opiskelu

Zaida Eriksson syntyi Helsingissä vuonna 1895. Hänen isänsä oli merikapteeni (ahvenanmaalaista merikapteenisukua) Konstantin Eriksson ja äitinsä Sigrid Liljeroos. Zaida Eriksson avioitui vuonna 1934 lentäjä Gunnar Lihrin (s. 1897) kanssa, joka kuoli lento-onnettomuudessa Ruotsissa jo vuonna 1937. Avioparille oli syntynyt vuonna 1935 poika Olof Gunnarsson Lihr, jonka puoliso oli Dilia Echevaria. Gunnar Lihrin vanhemmat olivat vallonisuvun jälkeläinen Israel Berndt Lihr ja Josefina Sofia Långström.

Zaida Eriksson kävi Turussa Heurlinska skolan -koulua, josta hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1912. Hän ryhtyi vastoin isänsä tahtoa opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistossa ja suoritti lääketieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1917.

Zaida Eriksson oli ajoittain lääkärin tehtävissä jo opiskeluaikanaan. Kesällä 1918 hän oli kansalaissodan jälkeen lääkärinä punavankien leirillä Hämeenlinnassa kolmen kuukauden ajan. Vuonna 1919 hän oli vapaaehtoisena apulaislääkärinä Berliinissä 2,5 kk Kaiserin Augusta Viktorian sairaalassa, jossa Arvo Ylppö oli silloin ylilääkärinä. Vuonna 1920 Zaida Eriksson oli tp. tehtaanlääkärinä Kymmenen ja Kuusankosken tehtailla 2 kuukautta ja vuonna 1921 tp. lääkärinä Högsandin lastenparantolassa 1 kk. Hän suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1922.

Erikoistuminen ja tohtorinväitös

Zaida Eriksson teki vuosina 1922–1924 useita opintomatkoja Euroopassa, mm. Saksaan, Ruotsiin, Tanskaan, Itävaltaan ja Italiaan. Hän oli Saksassa vapaaehtoisena apulaislääkärinä München-Schwabingin sairaalan lastentautien osastolla 9 kk vuonna 1922 ja Münchenin yliopistosairaalan lastenklinikalla 1 v 2 kk vuosina 1923–1924.

Sen jälkeen Zaida Eriksson oli apulaislääkärinä Helsingin Yleisen sairaalan lastentautien klinikalla vuosina 1924–1927, josta ajasta hän toimi klinikalla tilapäisenä apulaisopettajana 9 kk vuosina 1924–1925. Hän sai vuonna 1924 lastentautien erikoislääkärin oikeudet ja vuonna 1925 hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi, kuudentena naisena Suomessa. Hänen väitöskirjansa aiheena oli ”Über den Anstaltsschäden der Kinder” (Akad. avh., Acta Paed 1925). Se perustui tutkimuksiin em. saksalaisissa lastensairaaloissa vuosina 1922–1924.

Erikoislääkärin oikeudet saatuaan Zaida Eriksson piti lastentautien erikoisalan vastaanottoa Helsingissä vuosien 1924 ja 1968 välisenä aikana. Sen ja lastentautien klinikan lääkärin tehtävien ohella hän oli Pippingsköldin äitiyskodin ylilääkäri vuosina 1924–1951, Kauniaisten kauppalan lastenhuoltolaitoksen ylilääkäri vuosina 1925–1932, Haagan kauppalan koululääkäri ja lastenneuvolan lääkäri vuosina 1926–1932, Sipoon kunnan koululääkäri vuosina 1926–1930 sekä Sedmigradskyn pientenlastenkoulun (lastentarhan) ja Marian turvalaitoksen tilapäinen lääkäri vuosina 1926–1927.

Zaida Eriksson teki edelleen useita opintomatkoja, vuonna 1926 Ranskaan, vuosina 1929–1930 Ruotsiin, Tanskaan, ja Englantiin. Hän toimi stipendillä lääkärinä 1,5 kk vuonna 1929 New Yorkissa Sydenham Hospitalissa (allergisia sairauksia varten) ja 8,5 kk vuosina 1929–1930 New Yorkissa Bellevue Hospitalissa (allergisia lastentauteja varten). Vuonna 1932 Zaida Eriksson oli 3 kk apulaislääkärinä Hollannissa Amsterdamsche Klinick voor allergische Ziekten -sairaalassa.

Suomessa oli kiinnitetty allergisiin sairauksiin varsin vähän huomiota, kunnes myöhempi iho- ja sukupuolitautien ylimääräinen professori Axel Carl Magnus Cedercreutz (1873–1946) julkaisi aiheesta muutamia kirjoituksia 1910-luvun alkutaiteen ja puolivälin tienoilla. Muualla läntisessä maailmassa allergia oli kuitenkin kohonnut ongelmaksi lääketieteen eri alueilla. Se liittyi ihotauteihin, hengityselinsairauksiin, työperäisiin sairauksiin ja yhä enemmän myös lääkehoitoihin.

Zaida Eriksson sai kosketuksen allergian tutkimukseen ja hoitoon edellä mainituilla opintomatkoillaan 1930-luvun alkutaitteessa. Tuolloin saadut kokemukset ohjasivat hänet ensimmäisenä suomalaisena lääkärinä nimenomaan allergisten sairauksien tutkimusten ja hoidon pariin. Hänen varhaisimmat tutkimuksensa allergiasta liittyivät ihon yliherkkyyttä aiheuttaviin vasta-aineisiin ja niiden siirtymiseen äidistä lapseen. Vuodesta 1934 hänen mielenkiintonsa kohteena oli keuhkoastman allerginen muoto ja lasten keuhkoastman hoito Allergolin avulla.

Allergian tutkimuksen ja hoidon kehittämistä

Zaida Erikssonin toiveena oli saada perustetuksi allergologinen osasto Arvo Ylpön johtamassa Helsingin yleisen sairaalan lastentautien klinikassa, mutta se ei osoittautunut mahdolliseksi. Sen sijaan Zaida Eriksson kutsuttiin vuonna 1934 yleisen sairaalan sisätautiosaston ja poliklinikan konsultoivaksi lääkäriksi vuosina 1934–1939.

Zaida Eriksson-Lihr oli Suomen Lääkärilitton ja Finska läkaresällskapetin jäsen. Lisäksi hän oli Kansainvälisen naislääkäriliiton jäsen ja toimi siinä Suomen kansallisena sihteerinä vuosina 1933–1948.

Zaida Erikssonin varsin kiireinen elämäntahti lääketieteellisen tutkimuksen ja työn parissa tasaantui selvästi, kun hän solmi vuonna 1934 avioliiton liikennelentäjä Gunnar Lihrin kanssa ja avioparille syntyi poika Olof vuonna 1935. Puoliso kuoli kuitenkin jo vuonna 1937 Ruotsissa sattuneessa lento-onnettomuudessa.

Kohta olivat edessä sotavuosien ajat suurine vaikeuksineen. Myös Zaida Eriksson-Lihr komennettiin naislääkärinä hoitamaan monenlaisia tehtäviä, joiden vakinaiset miespuoliset toimenhaltijat oli määrätty hoitamaan puolustusvoimien lääkärin tehtäviä rintamalla tai kenttä- ja sotasairaaloissa.

Talvisotaan liittyen Zaida Eriksson-Lihr oli 9,5 kk apulaislääkärinä sotasairaalan sisätautien osastolla vuosina 1939–1940. Sen jälkeen hän oli Suomen Huollon kiertävän lastenneuvonta-aseman lääkärinä 4 kk vuosina 1940–1941. Jatkosodan aikana hän oli terveydenhuoltolääkäri Loimaalla 2 kk vuonna 1941, Sotilashallintoalueen lääkäri Jääsken piirissä ja Jääsken kunnanlääkäri 5 kk vuonna 1942 sekä Suomen Punaisen Ristin (SPR) lastensairaalan lääkäri 5 kk Karjalan kannaksella, Itä-Karjalassa ja Suomussalmella vuonna 1942. Lisäksi hän oli Oulun lääninsairaalan lastentautien osaston lääkärinä 3 kk vuonna 1943. Hän oli myös SPR:n Suomussalmen lastensairaalan hallituksen jäsen vuosina 1942–1944 ja toimi 1 vuoden ajan tämän sairaalan lääkärinä vuosina 1944–1945. Edelleen hän oli Naisten Työvalmiusliiton rajaseutuavun lasten- ja terveydenhuollon jaoksen puheenjohtaja vuosina 1942–1945.

Allergia elämäntehtävänä

Sotavuosien jälkeen Zaida Eriksson-Lihr piti edelleen lastentautien erikoislääkärin vastaanottoa Helsingissä ja toimi vuoteen 1951 saakka Pippingsköldin äitiyskodin ylilääkärinä. Lisäksi hän toimi jälleen allergisten sairauksien konsultoivana lääkärinä Helsingin yleisen sairaalan sisätautien osastolla ja poliklinikalla vuosina 1945–1947. Zaida Eriksson-Lihr palasi jälleen allergisten sairauksien tutkimusten ja hoidon pariin. Hän oli jo vuonna 1945 Tukholmassa 5 kk stipendiaattina vapaaehtoisena apulaislääkärinä Karoliinisen sairaalan  sisätautien osastolla.

Zaida Eriksson-Lihr oli jo saanut kokea käytännössä, että allergisten sairauksien tutkimuksen ja hoidon eriyttäminen muusta lääketieteestä ja sairaanhoidosta oli vaikeaa. Potilaat eivät ymmärtäneet allergisten tautien erikoispiirteitä ja lääkärit eivät halunneet allergisten tautien sulkemista omien erikoisalojensa ulkopuolelle. Zaida Eriksson-Lihr oli luonteeltaan tarmokas ja myös kiivas. Hän ei juuri sietänyt vastaväitteitä ja joutui sen vuoksi usein taistelutilanteisiin. Haasteiden kasvaessa vaikeudet lisääntyivät, mutta hän onnistui kaikesta huolimatta viemään suunnitelmansa päätökseen.

Näihin aikoihin Zaida Eriksson-Lihr oli päättänyt ryhtyä toteuttamaan haavettaan allergiasairaalan aikaan saamiseksi. Se vaati suuria ponnistuksia sekä organisaation että talouden kannalta. Tammikuun alussa 1946 perustettiin Zaida Eriksson-Lihrin aloitteesta Suomen Allergologia -yhdistys – Föreningen för Allergologi i Finland, vuodesta 1970 Suomen Allergologi- ja Immunologiyhdistys – Föreningen för Allergologi och Immunologi i Finland. Zaida Eriksson-Lihr oli alkuvuosina yhdistyksen toinen sihteeri, varapuheenjohtaja vuosina 1949–1954 ja puheenjohtaja vuosina 1954–1968.

Vuonna 1946 perustettiin lisäksi Allergiatutkimussäätiö tukemaan allergiatutkimusta ja edistämään allergiaa sairastavien ”hoitoa”. Säätiö ryhtyi heti toimintaan Allergiasairaalan toiminnan aloittamiseksi. Sairaala perustettiin vuonna 1946 ja sen toiminta alkoi vuonna 1947 Helsingin Lauttasaaressa Suomen Punaisen Ristin omistamassa Lauttasaaren kartanossa. Zaida Eriksson-Lihr oli Allergiasairaalan ylilääkäri vuosina 1946–1968. Allergiasairaalassa oli 30 sairaansijaa. Sairaala siirtyi 1950-luvulla toimimaan Sibeliuksenkatu 9:ssä ja Kaupunginpuutarhassa. Vuodesta 1962 alkaen Allergiasairaala toimi uudessa, Allergiatutkimussäätiön rakennuttamassa talossa Meilahdessa. Sairaalan toiminta yksityisenä laitoksena päättyi vuonna 1969 ja se liitettiin vuoden 1970 alusta Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan.

Helsingin kaupungin tuki oli Allergiasairaalan toiminnan kannalta ratkaisevan tärkeää. Sen turvaamiseksi Zaida Eriksson-Lihr hankkiutui mukaan Helsingin kunnallispolitiikkaan Ruotsalaisen Kansanpuolueen jäsenenä. Hän oli kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1948–1957 ja varajäsen vuosina 1957–1961, sairaalalautakunnan varapuheenjohtaja vuosina 1948–1958, sairaalatoimikunnan jäsen vuosina 1949–1955, sairaalalautakunnan viihtyvyystoimikunnan jäsen vuosina 1949–1951, sairaanhoitajakoulun hallituksen varapuheenjohtaja vuosina 1948–1958 sekä kiinteistölautakunnan jäsen vuosina 1949–1951,

Tehtävät Suomen Allergologia -yhdistyksessä, Allergiasäätiössä ja Allergiasairaalassa lisäsivät Zaida Eriksson-Lihrin toimintaa niin allergian tutkimuksessa kuin allergian hoidon kehittämisessä sekä kotimaassa että kansainvälisissä yhteyksissäkin. Hänen kalenterinsa täyttyivät kokouksista, neuvotteluista ja ulkomaan matkoista.

Zaida Eriksson-Lihr sai lastentautien allergian erikoislääkärin oikeuden vuonna 1948. Hän oli  Helsingin yliopiston pediatrisen allergologian dosentti vuosina 1951–1968 ja hän toimi Dosenttiyhdistyksen varapuheenjohtajana vuosina 1952–1957. Hänelle myönnettiin  professorin arvonimi vuonna 1955.

Merkittävänä tutkijana sekä terveydenhuollon hallinnon ja toiminnan järjestämiseen osallistujana Zaida Eriksson-Lihr teki paljon opinto-, kongressi-, esitelmä- ja tutustumismatkoja niin koti- kuin ulkomaillakin. Yhdysvalloissa hän oli stipendimatkoilla vuosina 1947, 1950–1951 ja 1952 sekä kokousmatkoilla vuosina 1957 ja 1961. Muita opintomatkojen kohdemaita olivat Sveitsi (ja WHO:n  päämaja) 1950, 1951, 1958, 1960 ja 1962, Ranska 1950, 1958 ja 1959, Italia 1954 ja 1956, Norja 1954 ja 1959, Etelä-Amerikka 1954 ja 1957, Hollanti 1956, Espanja 1956, Tanska 1957 ja 1958, Ruotsi 1958, Englanti 1959, Jugoslavia 1959.

Yhdistystoimintaa

Zaida Eriksson-Lihr osallistui jatkuvasti myös yhteiskunnalliseen toimintaan kotimaassa. Hän oli Svenska Kvinnoförbundetin keskushallituksen jäsen vuosina 1945–1947, Sommarbarn -yhdistyksen hallituksen jäsen vuosina 1946–1948, Konvalescenthem – Toipumakoti -yhdistyksen hallituksen jäsen ja toimi myös sen hallituksen sihteerinä, Mannerheimin Lastensuojeluliiton koululääkäri toimikunnan jäsen sekä Yrkeskvinnornas förbundetin hallituksen jäsen.

Zaida Eriksson-Lihr oli useiden tieteellisten yhdistysten, seurojen ja liittojen jäsen: Suomen Lääkäriliitton jäsen ja  liiton valtuuston jäsen vuosina 1950–1952 sekä liiton spesialistilautakunnan jäsen (lasten liikaherkkyystautien asiantuntijana) vuosina 1952–1962; Finska läkaresällskapetin jäsen (mainitaan lääkärimatrikkelissa viimeksi 1952); Kansainvälisen naislääkäriliiton varapresidentti 1947–1954; Suomen Naislääkäriyhdistys – Finlands Kvinnoläkareförening varapuheenjohtaja 1946–1948, puheenjohtaja 1950–1952. kunniajäsen 1958; Nordisk Förening för Allergiforskning hallituksen jäsen 1946–, sihteeri 1949–1957, kongressisihteeri 1949, presidentti 1957–1961, kongressipresidentti 1961; Acta Allergica -aikakauskirjan Suomen avustaja 1948–1949 ja toimitussihteeri 1949–1968(?); Section of Pediatric Allergy of the European Academy of Allergy varapresidentti 1960–(?); International Association of Allergy varapresidentti 1961–1964; Interasma (International Association of Asthmology) presidentti 1969–1972, kongressin puheenjohtaja 1972; Allergialiitto-Allergiförbund hallituksen varapuheenjohtaja 1970–1974(?), kunniajäsen 1972;  Allergia–Allergi –lehti päätoimittaja 1970–1974(?); Förening för Allergologi o Immunologi i Finland kunniapresidentti 1970.

Zaida Eriksson-Lihrin kansainvälisiä huomionosoituksia olivat: New Orleansin kaupungin (USA) kunniakansalainen 1950; Danske Selskabet for Allergieforskning kunniajäsen 1955; Société Française de Allergie kunniajäsen 1963; Nordisk Allergologisk Förening kunniajäsen 1966; Nordisk Förening för Allergiforskning kunniajäsen 1966; Nordisk Pediatrisk Förening kunniajäsen 1967; Svenska Kvinnliga Akademin kunniajäsen; American  Academy of Allergy kutsujäsen 1952; Royal Society of Medicin kutsujäsen 1959.

Lasten terveydenhoidon valistaja

Lopuksi on syytä tuoda esiin Zaida Eriksson-Lihrin harrastus lasten terveydenhoitoa koskevan valistuksen jakamisessa. Hän julkaisi ja toimitti vuosina 1931–1939 ”Pikku Matti” -nimistä, runsaasti kuvitettua lehteä ruotsin- ja suomen kielillä lasten terveydenhoidon edistämiseksi. Lehti painettiin Tilgmannin kirjapainossa Helsingissä ja se ilmestyi kerran kuussa.

Vuonna 1935 Zaida Eriksson-Lihr julkaisi suomeksi kirjasen ”Aakkoset”, jossa hän antoi ”terveysneuvoja pienokaisille heidän jokapäiväisessä elämässään.” Anna Inkeri Relander oli kirjoittanut neuvot runojen muotoon ja Ragni Cavén oli piirtänyt kirjaan kuvat.

Ilmeisesti 1940-luvun alussa Zaida Eriksson-Lihr julkaisi ruotsiksi kirjasen ”Tant-docktors hälso-ABC”, ohjeita pienokaisille jokaista päivää varten. Kirjasesta otettiin uusintapainokset vuosina 1943, 1944 ja 1946. Sama kirjanen ilmestyi suomeksi nimellä ”Tohtori-tädin terveys-aapinen” vuonna 1943 ja uudelleen vuonna 1946.

Lopuksi

Matkustaminen oli Zaida Eriksson-Lihrillen mieluisa harrastus. Ilmeisesti se on antanut hänelle iloa myös lukemattomilla opinto-, luento- ja kongressimatkoilla. Hänen toinen merkittävä harrastuksensa oli musiikki. Eläkkeelle 73-vuotiaana jäätyään Zaida Eriksson-Lihr muutti vuonna 1968 asumaan Espanjan Alicanteen. Hän alkoi suunnitella sinne allergiasairaalaa, jossa lomailevat suomalaiset voisivat saada myös hoitoja allergisiin sairauksiinsa. Tämä hanke jäi kuitenkin toteutumatta. Zaida Eriksson-Lihr kuoli Alicantessa vuonna 1974.

Fanni (Fanny) Luukkonen oli kotoisin Oulusta, jossa hän kävi viisi luokkaa Oulun Suomalaista Tyttökoulua. Luukkonen jatkoi 16-vuotiaana opintojaan Helsingin suomalaisesssa jatko-opistossa. Hän halusi jo nuorena opettajaksi. Luukkonen valmistui kansakoulunopettajaksi Raahen seminaarista vuonna 1906 ja suoritti opettajakokeet Jyväskylässä vuonna 1912. Valmistumisensa jälkeen hän työskenteli kansa- ja oppikoulussa sekä työväenopistossa Oulussa. Luukkosen pätevyys huomattiin ja koulutoimen ylihallitus kehotti häntä hakemaan Sortavalan seminaarin tyttöharjoituskoulun yliopettajattaren virkaa. Luukkonen työskenteli tässä tehtävässä vuosina 1913 – 1929. 

Venäjän rajan läheisyys lisäsi poliittisia jännitteitä Sortavalassa. Isänmaalliset naiset tukivat suojeluskuntien toimintaa ja ottivat osaa Suomen sisällissotaan vuonna 1918 järjestämällä sotilaille henkistä ja aineellista tukea. Seminaarityö oli sodan vuoksi keskeytynyt ja Luukkonen työskenteli Sortavalan kaupungin elintarvikelautakunnan toimistopäällikkönä syksystä 1917. Hän kuului myös sotilaiden henkisen huollon komiteaan.

Fanni Luukkonen valittiin juuri perustetun Sortavalan Lotta Svärd -yhdistyksen sihteeriksi vuonna 1919. Hän aloitti Lotta Svärd Sortavalan tarmokkaana piirisihteerinä vuonna 1921. Luukkonen toimi Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan jäsenenä vuosina 1925–1929 ja puheenjohtajana vuosina 1929–1944. Fanni Luukkoselle Lotta Svärd -järjestön lakkauttaminen oli erityisen raskas isku. Tilannetta pahensivat terveydelliset ja taloudelliset ongelmat. Luukkosen toimeentuloa helpotti lottavuosista myönnetty niukka eläke. Hän piti ahkerasti yhteyttä vanhoihin lottatovereihinsa Suomessa ja Ruotsissa.

Ystäviensä ansiosta hän pääsi mm. Ruotsiin hoidattamaan terveyttään. Fanni Luukkonen kirjoitti ystävälleen järjestön lakkautuksen herättämistä tunteista joulukuussa 1944: ”Olen istunut parina iltana tämän kotoisen, tutun työpöytäni ääressä ja kirjoitellut lyhyitä tervehdyksiä rakkaille työtovereilleni työssä, jonka ulkonainen ilmaus on lakannut näkymästä. Noiden rivien kirjoittaminen on rakasta, mutta samaten raskasta, niin raskasta. Sydän on vielä kaiken jäleltä kuin olisi kuolema käynyt mailla, ottanut kalleinta ja jättänyt tyhjyyden, jolle ei löydä täytettä, autiuden, mihin ei ole voinut kotiutua. Siksi ja kun ei tätä voi kertoa eikä kuvata jää sana tyhjäksi.” (23.12.1944)

Fanni Luukkonen menehtyi sydänkohtaukseen lokakuussa 1947. Hänet haudattiin Iin vanhalle hautausmaalle Kruununsaareen. Siunaustilaisuus oli kunnianosoitus edesmennyttä lottajohtajaa kohtaan sekä hiljainen mielenosoitus sodan jälkeistä ilmapiiriä vastaan. Luukkonen oli lottajärjestön johtajana erinomainen puhuja ja kasvattaja, jonka hillitty ja sydämellinen esiintyminen herätti kunnioitusta. Luukkoselle kristilliset arvot koko elämän ja toiminnan vakaa perusta. Hänelle tärkeitä aiheita olivat lisäksi naisasia, raittiusaate sekä isänmaallisuus. Fanni Luukkosen hautakiveen on kaiverrettu ”Isänmaa on Jumalan ajatus”. Lause kuvaa hyvin hänen ajatusmaailmaansa ja samalla koko Lotta Svärd -järjestön aatteellista perustaa.

Benedicta Idefelt tutustui katolisuuteen Viipurissa ja kääntyi siihen käydessään katolista sisäoppilaitosta Helsingissä. Hän opiskeli Königsbergissä ja liittyi katariinasisarten sääntökuntaan. Sodan jälkeen sisar Benedicta lähetettiin opettajaksi Brasiliaan. Saatuaan yhteiskunnallisen herätyksen hän aloitti toiminnan slummiväestön keskuudessa. Sitten sisar Benedicta työskenteli televisio- ja radiotoiminnan parissa, kunnes joutui pakenemaan maasta. Roomassa hän toimi sääntökuntien yhteisen tiedotuskeskuksen toiminnanjohtajana ja katolisen kirkon tiedotusvälineiden neuvoston neuvonantajana sekä vastasi Vatikaanin radion suomenkielisistä ohjelmista.

Lue Idefeltin koko tarina Kansallisbiografiasta.

Elli Palm on Viipurista evakkona Helsinkiin asettunut romanimatriarkka. Kahdeksan oman lapsensa, puolen kymmenen kasvattilapsensa, 24 lastenlapsensa sekä 22 lastenlastenlapsensa suursuvun keskushahmona ”Ompelija-Elli” Palm edustaa perinteistä romanielämäntapaa ja perhekäsitystä. Elli Palm sai 2010 Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton Vuoden Isovanhempi -tunnustuspalkinnon. Samana vuonna hän juhli itsenäisyyspäivää presidentti Tarja Halosen vastaanotolla Presidentinlinnassa.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta.

Maja (Flora Maria) Genetz (1901–1970) oli kotoisin Viipurista. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1920 ja teki useita opintomatkoja ulkomaille. Genetz oli vuodesta 1929 lähtien autoliike Oy Nikolajeff Ab:n palveluksessa. Hän aloitti konttoripäällikkönä, vuosina 1934–1948 hän työskenteli apulaisjohtajana ja lopuksi toimitusjohtajana vuoteen 1959. Sanottiin, että se mitä Genetz ei tiennyt autoista tai automaailman ongelmista, ei ollut tietämisen arvoista.

Maja Genetz toimi vuosina 1938–1944 Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan jäsenenä ja muonitusjaostopäällikkönä. Hän oli taitava liikenainen, jonka johdolla Lotta Svärd -järjestön muonitustoiminta kehittyi laajamittaiseksi liiketoiminnaksi 1930-luvun lopulla. Lotat vastasivat monien suurtapahtumien ruokahuollosta. Suurimpia muonituksia oli vapaussodan päättymisen 20-vuotisjuhla Helsingissä vuonna 1938. Siihen osallistui 25 000 rintamamiestä. Kerrotaan, että tapahtumaa edeltävänä yönä Genetzin puhelin soi ja häneltä kysyttiin, voisivatko lotat muonittaa vielä 5000 miestä lisää. Genetz totesi, ettei se ole ongelma ja ruokahuolto järjestyi. Kiitokseksi muonituksesta Lotta Svärd -järjestö sai Suomen valtiolta lahjana Aarno Karimon tilaisuudesta maalaaman kolmiosaisen taulun.

Sodan aikana Maja Genetz johti Lotta Svärd -järjestön rajatoimiston monipuolisia toimintamuotoja. Niihin kuuluivat mm. linnoitustyömaiden muonitusjärjestelyt, Lotta Svärd -järjestön tarjoama sotatoimialueiden ruokahuolto, lottakanttiinit sekä Itä-Karjalan majoitusliiketoiminta. Sodan jälkeen hän organisoi Suomen Naisten Huoltosäätiön ja Työmaahuolto Oy:n toimintaa. Hänen vastuullaan oli mm. Helsingin vuoden 1952 olympialaisten ruokatarjoilu. Maja Genetz sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1954 ja toimi tukkuliike Suuros Oy:n toimitusjohtajana vuosina 1960–1970.

Ravitsemustieteen professori emerita, riemutohtori  Maija Pekkarinen aloitti marttauransa Karjalan Marttapiiriliitossa, missä hän toimi kotitalouskonsulenttina vuosina 1942 -1950.  Akateemisen uran sekä lukuisien kotimaisten ja ulkomaisten kotitalousalan luottamustoimien ohella hän on osallistunut aktiivisesti marttatoimintaan. Hänen oma yhdistyksensä on Kulosaaren Martat.

Satavuotissyntymäpäivänään 20.5.2015 professori emerita Maija Pekkarinen totesi: ”On marttojen ansiota, että olen nyt tässä. Siirryin Karjalan Marttapiiriliiton mukana vuonna 1944 Viipurista Helsinkiin. Kotitalousopetus alkoi yliopistossa vuonna 1946 ja minä aloitin opinnot vuonna 1947 toisella vuosikurssilla”.

Maija Pekkarinen oli Marttaliiton valtuuskunnan jäsen vuosina 1955-1975 ja varapuheenjohtaja vuosin 1969-1975. Marttaliiton hallituksen jäsenenä hän toimi 1979-1981.

Maija Pekkariselle on myönnetty Marttaliiton kultainen ansiomerkki vuonna 1965. Marttaliiton kunnajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1977.

Maija Pekkarinen promovoitiin 99-vuotiaana riemutohtoriksi Helsingin Yliopistossa 6.6.2014.

Kirste Paltto on ensimmäinen teoksensa saameksi julkaissut naiskirjailija. Hän on kirjailijana tarttunut rohkeasti moniin haasteisiin, joita saameksi kirjoittaminen ja saamen kirjallisuuden nuoruus ovat tuoneet mukanaan. Kuinka pukea ajatukset saameksi kirjalliseen muotoon, kun koko koulusivistys pohjautuu suomen kieleen eikä siihen edes kuulu äidinkielen oikeinkirjoitusta? Kirste Paltto on osoittanut, että pienen vähemmistön edustaja voi kirjailijana vahvistaa ja edistää omaa kulttuuriaan ja kieltään.

Lue Palton koko tarina Kansallisbiografiasta.

Tiiu Holappa tutustui Monika-Naiset liiton toimintaan kun liiton silloinen työntekijä Nasima Razmyar talutti hänet kirjaimellisesti kädestä pitäen S-Marketin pihalta Monika-Naiset liiton työpajaan, jonne Holappa ei ollut meinannut löytää. Holappa sanoo muistavansa tuon kohtaamisen elävästi.

Holappa syntyi 12.7.1942 Tallinnassa. Hän kuvailee olevansa horoskooppimerkkinsä ravun kaltainen: päätökset tunteella, ei järjellä tekevä. Holappa väittää, ettei koskaan kasva täysin aikuiseksi ja kieltää myöskään haaveilevansa sen suuremmista.

Holappa oli perheensä ainoa lapsi. Virossa kasvaneen lapsen äiti oli puolalainen ja isä virolainen, jolla oli saksalaiset juuret. Lapsuudestaan hän muistaa työskentelyn puutarhapalstatyöskentelyn, jota hän ei olisi halunnut tehdä. Lapsena Holappa toivoi isona tulevansa leijonan kesyttäjäksi sirkukseen. Myöhemmin hän lauloi kuoron solistina ja harkitsi näyttelijän uraa, muttei jännityksen takia selviytynyt pääsykokeista.

Koulu alkoi seitsemänvuotiaana ja jatkui lukioon asti. Lukion jälkeen Holappa halusi rahaa ja meni rautalankatehtaaseen töihin. Likainen ja meluinen tehdas oli kuitenkin nuorelle tytölle kauhea paikka ja Holappa jätti työn muutaman kuukauden kuluttua. Ystävänsä yllytyksestä ja sattuman kautta Holappa osallistui kasvatustieteiden pääsykokeeseen ja pääsikin sisään – ystävä ei.

Holapan temperamentti aiheutti kuitenkin välillä katkoksia opintoihin. Hän ei suostunut leikkaamaan pitkiä kynsiään pianonsoittotunneille, minkä seurauksena pianonsoitonopettaja kieltäytyi opettamasta häntä. Holappa siirtyi joksikin aikaa etäopiskeluun.

Holappa myös vastusti neuvostoajan pakollista puoluejäsenyyttä, minkä takia hän työskenteli opintojen sijasta jonkin aikaa konekirjoittajana ja rakennuspiirtäjänä. Yliopistolla oli myös pakko läpäistä hankala kurssi ”Tieteellinen kommunismi”. Holappa ei voinut ymmärtää, miten joku pystyi kirjoittamaan suuret määrät sellaisesta, mitä ei ollut olemassa. Holappa harkitsi jopa opintojen vaihtamista talonrakennukseen, mutta jatkoi kuitenkin pedagogisia opintojaan, kun ajat muuttuivat.

Valmistuttuaan kasvatustieteiden maisteriksi Holappa aloitti työt ala-asteen opettajana opettaen kaikkia aineita. Opettajan ammatti sopi hänelle hyvin, Holappa oli hyvä kasvattaja ja tuli erinomaisesti toimeen niin lasten kuin näiden vanhempien kanssa. Työ oli hauskaa eikä aiheuttanut stressiä tai hermoilua. Kiusaaminen pystyttiin lopettamaan heti alkuunsa. Yhteistyö vanhempien kanssa oli tiivistä ja Holappa kävi opettajana joka päivä jonkun lapsen kotona. Lapset eivät pelänneet opettajan tuloa, vaan odottivat häntä käymään. Ongelmat koulussa tai kotona ratkaistiin yhdessä vanhempien kanssa.

Holappa oli rakastettu opettaja, jolla on entisistä oppilaistaan paljon hyviä muistoja. Entisiin oppilaisiinsa hän törmää Virossa käydessään edelleen, koska näitä toimii nykyisin monissa eri tehtävissä. Holappa otti urallaan mielellään vastaan myös haasteita: lapsia tai kokonaisia luokkia, jotka oli jo luokiteltu ongelmatapauksiksi tai tuomittu toivottomiksi. Loppujen lopuksi kaikki pääsivät koulussa eteenpäin. Holappa painottaakin ala-asteen tärkeyttä tulevaisuuden kannalta. Se millaista ohjausta lapset saavat ala-asteikäisinä ohjaa mm. lasten tulevaisuuden opiskeluvalintoja ja sosiaalista asemaa. Holapalla itsellään on kaksi tytärtä, joista toinen asuu edelleen Virossa ja toinen Saksassa saksalaisen miehensä kanssa.

Suomeen Holappa muutti rakkauden perässä 28 vuotta sitten, vuonna 1987. Holappa toimi kahdeksan vuotta matkaoppaana. Suomessa hän opiskeli vielä yliopistossa kaksi vuotta kasvatustieteitä ja työskenteli suomalais-venäläisissä koulussa sijaisena. Pysyvästä paikasta hän kuitenkin epävarmuuden vuoksi jänisti. Sen jälkeen ajat kuitenkin muuttuivat eikä töitä enää ollutkaan helppo saada. Sijaisuudet eivät tuottaneet tarpeeksi rahaa elämiseen. Myöhemmin Holappa oli lähellä saada toisen vakituisen opettajantyön, mutta jäi viimein toiseksi parhaaksi hakijaksi. Pettymys oli silloin syvä. Synkkyyttä pahensi avioero.

Monikulttuurisuus ja eksotiikka ovat aina kiehtoneet Holappaa. Hän on kiinnostunut uusista ruoista ja kaikesta uudesta. Hän pitää matkustelusta ja on käynyt Kuubassa, Israelissa ja Afrikan maissa. Hän oli viisi vuotta naimisissa nigerialaisen miehen kanssa. Siksikin Monika-Naiset liiton työ on tuntunut Holapasta luontevalta. Hän on toiminut Monika-Naiset liitossa vapaaehtoisena ja aktiivina jo vuosikaudet.

Vapaaehtoisuransa Holappa oli aloittanut jo aiemmin vanhainkodissa, johon hän ystävänsä kanssa perusti viikoittaisen kahvilan, johon he myös itse leipoivat leivonnaiset. Holappa avusti myös osastolla.

Muuan Holapan tuttava ehdotti hänelle myöhemmin vapaaehtoistyön kurssia Monika-Naiset liitossa. Holappa suostui ja löysi viimein perille Nasima Razmyarin taluttamana.

”Parasta on se, kun saa olla aktiivinen ja auttaa: toimia projekteissa ja keräyksissä, saada tehdä hyvää ja tehdä joku onnelliseksi, saada jollekin hyvä mieli.” Holappa kertoo. Kyseessä voi olla hyvin pienikin asia. Opettajana ja matka-oppaana Holappa oppi auttamaan ja reagoimaan jatkuvasti muiden tarpeisiin. Samaa hän jatkaa edelleen vapaaehtoisena ja arjessa. Jo sillä, että huomioi toisen ihmisen ja puhuu tälle, voi tehdä jonkun iloiseksi.

Valitettavasti tämän hetkisen kiristyneen ilmapiirin huomaa. Vapaaehtoiset saavat syytöksiä ”pakolaisten perässä juoksemisesta” ja ulkomaalaisen näköiset ihmiset joutuvat kuuntelemaan kommentteja siitä, kuinka pakolaiset ovat syyllisiä jopa pitkiin kauppajonoihin.

Tiiu Holappa, kuten myös Celestine Vita-Buba, ylistää Monika-Naiset liittoa ja sen sydämellistä henkilökuntaa. Vapaaehtoisten annetaan auttaa ja tehdä itse, mutta samalla e saavat itse takaisin vielä enemmän. Celestine Vita-Buba ja Tiiu Holappa palkittiin lokakuussa 2015 vuosittain Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:n myöntämällä Vuoden isovanhempi -palkinnolla tekemästään vapaaehtoistyöstä maahanmuuttajanaisten ja -lasten hyväksi.

Celestine Vita-Buba on syntynyt Kongon pääkaupungissa Kinshassa vuonna 1949. Perheessä oli kuusi poikaa ja kaksi tyttöä, joista Vita-Buba oli vanhin. Vita-Buba kuvaileekin olleensa kuin yksi pojista. Hän oli energinen lapsi, joka piti lukemisesta ja opiskelusta. Perheen isä oli muusikko ja äiti toimi myyjänä torilla.

Kongossa aloitetaan peruskoulu seitsemänvuotiaana kuten Suomessakin ja peruskoulu kestää kuusi vuotta. Tämän jälkeen Celestine Vita-Buba jatkoi kuusivuotisen lukion, josta neljä vuotta on jo erikoistumisopintoja. Vita-Buba erikoistumisaineet olivat pedagogia ja psykologia.

Yliopistossa Celestine Vita-Buba jatkoi samoja aiheita ja otti lisäksi englannin kielen, koska halusi englannin opettajaksi. Neljän yliopistovuoden jälkeen Vita-Buba valmistui vuosikurssinsa priimuksena ja sai stipendin opiskelemaan vuodeksi Belgiaan, Kongon entiseen siirtomaavaltaan.

Monsin yliopistossa Celestine Vita-Buba opiskeli didaktiikkaa ja visuaalisia opetusmenetelmiä kielten opetuksessa. Belgiassa opetus oli eri tavalla tieteellistä, teknistä. Vita-Buba olisi mielellään jäänyt Belgiaan, mutta taloudellisesti se ei ollut mahdollista. ”Kongo odotti minua”, toteaa Vita-Buba suomeksi.

Kongoon palattuaan Celestine Vita-Buba ryhtyi lukion opettajaksi. Opettamiskokemusta oli jo pitkältä ajalta, sillä osana opintoja Vita-Buba oli toiminut opettajaharjoittelijana jo lukioajoista alkaen. Opetus aloitettiin nuoremmista lapsista ja vähitellen siirryttiin vanhempiin lapsiin ja nuoriin. Lukiossa Vita-Buba opetti englantia ja paikallista kieltä lingalaa sekä Afrikan kulttuuria. Vita-Buban päättötyökin käsitteli sitä, miten opettaa tehokkaasti englantia lingalankielisille. Vita-Buba nautti opettajan työstä ja jatkoi siinä 20 vuotta. Hän olisi halunnut jatkaa tehtävässä pitempääkin, mutta asiat menivät toisin.

Viimein joulukuussa 2008 perhe pääsi Suomeen, Joensuuhun, missä odotti kalustettu asunto. Elämiseen sai rahaa, joskin liian vähän. Celestine Vita-Buba hämmästeli sitä, kuinka kaikki oli valmiina heitä varten, vaikkeivät he itse olleet tuota pohjaa rakentaneet. Kokemuksen jälkeen Vita-Buba takoi lapsilleen, että näiden on kouluttauduttava, mentävä töihin ja maksettava veroja, jotta he voivat vuorostaan auttaa toisia.

Joensuussa olo oli rauhallista ja hyvää, joskin kylmyys ja rasismi välillä harmittivat. Vuoden kuluttua perhe siirtyi Helsinkiin, mikä sopi perheelle paremmin. Celestine Vita-Buban kaikki kolme aikuista lasta ovat opiskelleet tai opiskelevat yhä. Lapsenlapsia on kolme.

Monika-Naiset liiton toimintaan Celestine Vita-Buba tuli vuonna 2011. Hänet ohjattiin työelämävalmennukseen MoniNaisten Tilaan, mihin hän sittemmin työllistyi palkkatukityöhön asiakaspalveluun. Vita-Buba piti työpaikasta ja sen ilmapiiristä. Myöhemmin hän sai apua työllistymiseen myös Osaavat naiset -hankkeesta ja on työskennellyt hoitokodissa ja palvelukeskuksessa.

Tällä hetkellä Celestine Vita-Buba on vastoin tahtoaan eläkeläinen. Hän on terve ja koulutettu ja haluaisi työskennellä iästään huolimatta. Vaikka Vita-Buba kuvailee elämäänsä hyväksi, hän suree sitä, että kongolaista tutkintoa ei hyväksytä Suomessa, vaan korkeasti koulutettua kohdellaan kuin tällä ei olisi mitään koulutusta.

Celestine Vita-Buba myös kokee, että ikää tuijotetaan työllistymisen suhteen liikaa, eikä tietynikäiselle esimerkiksi nähdä kannattavana opettaa uutta ammattia, vaikka tämä olisi halukas ja kyvykäs oppimaan ja tekemään työtä. Vita-Buba ei pidä järkevänä sitä, että ihminen laitetaan vain odottamaan pienen eläkkeensä saapumista.

Kun Celestine Vita-Buba ei saa työskennellä palkalla, hän työskentelee palkatta. Hän käy kahdesti viikossa MoniNaisten Tilassa vahtimassa lapsia suomen kielen kurssien aikana. Täten hän mahdollistaa naisille keskittymisen kielenopiskeluun ja voi siten tukea, jos ei omaa, niin ainakin toisten työllistymistä. Vita-Buba haluaa rakentaa hyvää.

Monika-Naiset liiton toiminnassa Celestine Vita-Buba on osallistunut myös monenlaiseen kulttuuritoimintaan ompelu- ja kokkauskursseista alkaen. Mukana on usein myös naisten lapsia. Välillä monikulttuurisissa tiloissa on vietetty yhteistä aikaa joka päivä. Vita-Buba kuvailee toimintaa tehokkaaksi kulttuurikoulutukseksi. Naiset Kiinasta, Thaimaasta, Irakista, Afganistanista, Nigeriasta ja lukuisista muista maista ympäri maailmaa keskustelivat, kävivät läpi maidensa tapoja ja kokkasivat toistensa perinteisiä ruokalajeja. Naiset opettivat toinen toisilleen sukkien ja kaulaliinojen neulomista ja suomen kieltä. Kaikki eivät osanneet alussa lukea tai kirjoittaa tai matematiikan perusteita. Yli 50-vuotiaille naisille perustettiin oma kerho, mutta sinne tulivat nuoretkin. Yhdessä tehtiin retkiä ja käytiin näyttelyissä.

Lapsuudessaan Celestine Vita-Buba haaveili hyvästä koulutuksesta ja työstä sekä rikkaasta miehestä. Lapsia hän halusi vain vähän, mitä neljä lasta hänestä onkin. Suuri perhe on kallis ja hankala ylläpitää, vaikka Kongossa suku osallistuukin lasten hoitoon huomattavasti enemmän kuin Suomessa on tapana. Omille lapsilleen hän toivoo hyvää elämää, naimisiin menoa, hyvää työtä sekä lapsia.

Celestine Vita-Buba ja Tiiu Holappa palkittiin lokakuussa 2015 vuosittain Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:n myöntämällä Vuoden isovanhempi -palkinnolla tekemästään vapaaehtoistyöstä maahanmuuttajanaisten ja -lasten hyväksi.

Celestine Vita-Buba on pyrkinyt omaksumaan kustakin tuntemastaan kulttuurista sen, mikä siinä on hyvää. Suomessa hän pitää hyvänä koulua sekä lasten itsenäisyyttä. Kaikesta ei tarvitse koko ajan huolehtia, vaan voi luottaa siihen, että lapset ovat kunnossa ja pärjäävät.

Huonona suomalaisessa kulttuurissa Vita-Buba pitää kuitenkin sitä, ettei lapsia opeteta tekemään töitä kotona, vaan vanhemmat maksavat lapsilleen jopa kotitöiden tekemisestä. Lapsia ei myöskään saa komentaa, kun nämä tekevät väärin. Vita-Buban mielestä äidin pitäisi saada sanoa lapselleen, vaikka huoneen siisteydestä, jotta tämä oppii siitä itse huolehtimaan.

Celestine Vita-Buba myös kokee, että Suomessa avioliitot ovat kovemmilla kuin Kongossa, jossa koko suku osallistuu lasten kasvattamiseen. Erityisesti miesten asemaa Vita-Buba pitää tässä asetelmassa melko heikkona, kun naiset eivät ole taloudellisesti riippuvaisia miehistään.

Kongosta Celestine Vita-Buba kaipaa erityisesti iloisia ja hymyileviä, toisilleen puhuvia ihmisiä. Hakaniemen afrikkalaiseen kirkkoon voi kuitenkin kuukausittaiselle yhteiselle ehtoolliselle saapua satakin kongolaista. Yhteinen toiminta voimauttaa.

Kyllikki Pohjala (1894–1979) syntyi Nakkilassa ja kirjoitti Porissa ylioppilaaksi vuonna 1914. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli sanomalehti Satakunnan toimitus, mutta toimittajan ura vaihtui sairaanhoitajakouluun.

Pohjala valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1917 ja osallistui Suomen sisällissotaan ambulanssisairaanhoitajana. Hän toimi ambulanssipalveluksessa myös Viron vapaussodassa vuosina 1918–1919. 

Pohjala jatkoi vuosina 1921–1924 sairaanhoito-opintojaan Yhdysvalloissa ja suoritti Columbian yliopistossa filosofian maisterin tutkinnon vuonna 1927. 

Hän toimi vuosina 1933–1962 kansanedustajana ja 1962–1963 sosiaaliministerinä. Pohjala oli useita vuosia Suomen Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja ja perustamansa Sairaanhoitaja-lehden päätoimittaja.

Kyllikki Pohjala kuului Lotta Svärd -järjestön Harjavallan paikallisosastoon ja osallistui mm. Satakunnan lottien ensiapukurssien organisoimiseen. 

Presidentti Herbert Hooverin aloitteesta järjestettiin talvisodan aikana Suomen hyväksi laaja varojen ja vaatevaran keräys Yhdysvalloissa. Pohjala kiersi keräyksen aikana Yhdysvalloissa pitämässä esitelmiä Suomesta ja Suomen lottatoiminnasta. Kyllikki Pohjala oli Suomen Huoltosäätiön puheenjohtaja vuosina 1944–1948. Hänelle myönnettiin kunnallisneuvoksen arvonimi vuonna 1954.

Anna Pakalén työskenteli pitkään Nikkilän mielisairaalan (1919 – 1931) ja Kellokosken piirimielisairashoitolan (1931 – 1955) ylisairaanhoitajana päämääränään parantaa köyhien mielisairaiden potilaiden hoitoa ja elinoloja.

Lue koko teksti Kansallisbiografiasta.

Hilja Riipinen (1883-1966, o.s. Miklin, vuodesta 1906 Metsäpolku) syntyi Oulun maalaiskunnassa. Hän pääsi kansakoulun jälkeen vapaaoppilaspaikalle Oulun Suomalaiseen Tyttökouluun, jossa myös Fanni Luukkonen opiskeli. Riipinen kirjoitti Oulun jatko-opistosta ylioppilaaksi vuonna 1902 oppiaineinaan kielet, kirjallisuus ja estetiikka. Valmistumisensa jälkeen Hilja Riipinen työskenteli toiveammatissaan opettajana opettaen mm. venäjän kieltä. Hän avioitui vuonna 1911 Lapuan yhteiskoulun opettajan Heikki ”Ale” Riipisen kanssa.

Hilja Riipinen aloitti yhteiskunnallisen vaikuttamisen 1900-luvun alussa naisasialiikkeessä, jossa hän osallistui aktiivisesti naisten äänioikeushankkeeseen. Hän oli ensimmäistä kertaa ehdokkaana vuoden 1917 eduskuntavaaleissa, joissa edusti maltillista Vanhasuomalaista puoluetta. Suomen sisällissota vuonna 1918 muutti Riipisen arvomaailmaa, kun todisteita ”punaisesta terrorista” alkoi ilmestyä. Vaikka marxilaisuuden vastustamisesta tuli hänen elämänsä tärkeimpiä suuntaviivoja, hän torjui voimakkaasti ajatuksen valkoisten naisten aseistamisesta. Naisten aseettomuudesta C.G.E. Mannerheim oli samaa mieltä.

Naisasianainen Riipiselle sukupuolten välinen yhteistyö saman päämäärän saavuttamiseksi nousi tärkeäksi. Hän alkoi harrastaa suojeluskunta- ja lottatyötä. Riipinen osallistui aktiivisesti Lotta Svärd -järjestön alkuaikoina ideologiseen työhön painottaen uskonnollis-isänmaallisia arvoja. Hänellä oli keskeinen rooli muun muassa lottien Kultaisten sanojen muokkaamisessa. Riipinen oli vuonna 1928 ilmestyneen Valkoisen kirjan toimituskunnan puheenjohtaja sekä Lotta Svärd -lehden päätoimittaja.

Hän toimi Lapuan Lotta Svärd -osaston johtajana vuosina 1920–1944 ja Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana vuosina 1927–1944. Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokuntaan hän kuului vuosina 1923–1936.

Lotta Svärd -järjestö oli isänmaallinen, mutta halusi pysyä puoluepoliittisesti sitoutumattomana. Riipinen joutui vaikeuksiin keskusjohtokunnassa oikeistoradikaalien mielipiteidensä vuoksi. Hänet jätettiin valitsematta uudelleen keskusjohtokuntaan ja erotettiin Lotta Svärd -lehden päätoimittajan tehtävistä vuonna 1936. Suhteet muihin lottajohtajiin lämpenivät talvisodan jälkeen ja Riipinen valittiin uudelleen keskusjohtokuntaan vuosiksi 1941–1944. Hilja Riipinen oli vuonna 1944 perustamassa Etelä-Pohjanmaan Naisten Huoltosäätiötä, jolle monet alueen paikallisosastot lahjoittivat varansa ennen Lotta Svärd -järjestön lakkauttamista.

Hilja Riipinen oli 1930-luvun alussa koko Suomen tuntema poliittinen hahmo. Hänet valittiin Kansallisen Kokoomuspuolueen listoilta eduskuntaan vuonna 1930. Riipinen osallistui myös Lapuanliikkeen toimintaan ja kuului äärioikeistolaiseen Isänmaalliseen Kansallisliikkeeseen (IKL). Hän toimi vuosina 1933–1939 IKL:n kansanedustajana. Riipinen oli tulisieluinen taistelija ja kiihkomielinen poliittinen julistaja, jota vastustajat kutsuivat ”Hurja Hiljaksi”. Riipinen toimi sodan jälkeen Lapuan yhteiskoulun rehtorina, josta jäi eläkkeelle vuonna 1953. Hänet nimitettiin samana vuonna kouluneuvokseksi.

Elli Ivarintytär Saurio syntyi 31.12. marttajärjestön perustamisvuonna 1899 Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa. Molempien vanhempien kuoltua Elli muutti sisaruksineen setänsä perheeseen Kokemäelle.

Parin vuoden kansantaloustieteen opintojen jälkeen Elli janosi käytännöllisempiä aiheita ja siirtyi opiskelemaan puutarhaopettajaksi Reitkallin puutarha- ja maatalouskouluun, jossa yksi järjestön keskeisistä alkuaikojen hahmoista Alma Forstén oli johtajana.

Vuonna 1925 Elli aloitti kotitalouskonsulenttina Suomalaisessa Marttaliitossa, joka toimi ensimmäistä vuottaan vain suomen kielellä. Elli oli Marttaliiton ensimmäinen konsulentti, jolla oli opettajan koulutus. Muutaman vuoden jälkeen Elli palasi yliopistoon jatkaen kansantaloustieteen opintojaan. Hän palasi työhön Marttaliittoon sihteeriksi vuonna 1933. Titteli muuttui toiminnanjohtajaksi vuonna 1935.

Uudessa työssään hän toteutti monia uudistuksia tuoden järjestölle yhtenäisyyttä ja näkyvyyttä mm. teemavuosien ja ruutukankaisen järjestöasun muodossa.

Marttaliitossa työskennellessään Elli teki useita opintomatkoja Pohjoismaihin ja Saksaan. Saksan tuomisinaan hänellä oli paikallisten naisyhdistysten opasvihkosia mm. itse tehtyjen kenkien valmistamisesta. Näitä opintomatkoja Elli hyödynsi järjestön kehittämisessä ja julkaisutoiminnassaan. Vuonna 1942 ilmestyi Ellin Lämmintä jalkaan -kirjanen, joka nousi nopeasti marttojen suosioon.  Muita Ellin kirjoittamia suosittuja marttakirjoja olivat Marttojen toimia -kuvakirja, Kodin kirja, Maalaisemännän kirjanpito, Tohveleita ilman lestiä, Tallukoita, Tohveleita ja puukenkiä. Työntekijöiden käsissä kului muitakin Ellin kirjoja kuten Maalaiskotien ruokataloudesta.

Vuonna 1944 Elli jäi virkavapaalle ja valmisti Marttaliitossa kerätyn aineiston pohjalta väitöskirjan Maalaisemännän ajankäyttö suhteessa talouden laatuun ja henkilörakenteeseen. Elli oli ensimmäinen pohjoismaalainen, joka väitteli kotitalousalalta. Valmistuttuaan Elli siirtyi töihin Helsingin yliopistoon perustettuun Euroopan ensimmäiseen kotitalousalan virkaan. Kodin taloustieteen professoriksi hänet nimitettiin vuonna 1950.

Tässä työssä hän toimi kuolemaansa saakka vuoteen 1966. Elli Saurio on haudattu Nurmeksessa sijaitsevaan sukuhautaan.

Elsa Ryti oli maamme naislääkäreistä ensimmäinen, joka omistautui vakavasti lääketieteellisen perustutkimuksen harjoittamiseen. Siten hänellä on merkittävä sija Suomen naislääkärien ammatillisen tehtäväkuvan laajentamisessa.

Elsa Maria Ryti syntyi vuonna 1895 Huittisissa ja kuoli naimattomana 1931 tuberkuloosiparantolassa Saksan Württembergissä. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Karl Evert Karlinpoika Ryti (aik. Mauriala) ja emäntä Ida Vivika Ryti (aik. Junttila). Perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta, kahdeksan poikaa ja kaksi tytärtä. Elsa Ryti oli lapsista seitsemäs. Neljäntenä syntynyt Risto Heikki Ryti (1889–1956) oli Suomen tasavallan presidentti maamme kohtalokkaina vuosina 1940–1944. Toinen tyttäristä, Hanna Maria (1901–1922), oli lapsista nuorin eli kymmenes. Lisätietoja perheen vanhempien ja lasten syntymäajoista on tämän kirjoituksen lopussa.

Elsa Ryti tuli ylioppilaaksi Rauman yhteislyseosta toukokuussa 1913. Hän aloitti heti lääkärinammattiin tähtäävät opinnot Helsingin yliopistossa Satakuntalaisen osakunnan jäsenenä. Hän suoritti lääketieteen alkututkinnon eli medikofiilitutkinnon joulukuussa 1914 ja lääketieteen kandidaattitutkinnon vuoden 1917 alussa. Kansalaissota–vapaussodan jälkeen hän oli toukokuun puolivälistä 1918 Tampereella punaisten sotavankileirin lääkärinä joulukuun loppuun 1918 saakka.

Lääketieteen lisensiaatin tutkinnon Elsa Ryti suoritti toukokuussa 1921. Hän jatkoi työtään bakteriologis-serologisessa laboratoriossa, mutta sen ohella hän aloitti myös yksityislääkärin praktiikan pitämisen Helsingissä. Hän oli kesällä 1921 lyhyen ajan Helsingin toisen kaupunginlääkärin sijaisena ja Helsingin Diakonissalaitoksen vt. alilääkärinä. Elo-syyskuussa 1921 Elsa Ryti oli vt. apulaisopettajana Helsingin yleisen sairaalan sisätautien poliklinikassa ja sen jälkeen hän oli avustajalääkärinä II sisätautien osastolla 1.10.1921–1.10.1923, viime mainitusta ajasta 4,5 kk vt. apulaisopettajana. Näin hän sai varsin perusteellisen koulutuksen ja kokemuksen sisätautien erikoisalalla. Hän on toiminut myöhemmin vielä I sisätautien osastolla assistenttilääkärinä vuoden 1926 alusta (ajanjakson pituus ei ole tiedossa).

Samalla kun Elsa Ryti työskenteli bakteriologis-serologisessa laboratoriossa ja II sisätautien osastolla, hän valmisteli väitöskirjaansa Studien über das kulturelle und agglutinatorische Verhalten des Proteus vulgaris unter besonderer Berücksichtigung der x-Stämme. Hänen tohtorinväitöksensä tapahtui joulukuussa 1923, ja hänelle myönnettiin lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvo huhtikuussa 1924 viidentenä suomalaisena naisena.

Elsa Ryti nimitettiin vuonna 1926 Helsingin yliopiston bakteriologian ja serologian dosentiksi ja tässä asemassa hänestä tuli Suomessa myös ensimmäinen nainen yliopistollisen väitöstilaisuuden vastaväittäjänä.

Hän oli kolmas naispuolinen dosentti Helsingin yliopistossa ja toinen sen lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hänen edeltäjiään dosentteina olivat yleisen historian dosentti Alma Söderhjelm (1870–1949) vuosina 1906–1927, sekä synnytysten ja naistentautien dosentti Laimi Leidenius (1877–1938) vuosina 1925–1930. Todettakoon samalla, että Alma Söderhjelm oli vuosina 1927–1937 Åbo Akademin yleisen historian ylimääräinen professori ja siten maassamme ensimmäinen nainen professorina. Laimi Leidenius oli vuosina 1930–1938 Helsingin yliopiston synnytysten ja naistentautien professorina Suomessa ensimmäinen nainen varsinaisessa professorin virassa.

Elsa Ryti oli varsin uuttera tutkija ja hän teki myös opintomatkat vuonna 1926 Kööpenhaminaan ja vuonna 1927 Pariisiin. Hän julkaisi lääketieteellisissä ammattijulkaisuissa huomattavan määrän tutkimuksia ja kirjoituksia, jotka käsittelivät bakteriologian ja serologian lisäksi myös sisätauteja sekä yleislääketiedettä. Vuosina 1923–1930 julkaistuista bakteriologis-serologisista tutkimuksista viisi on syntynyt yhteistyössä hänen esimiehensä Oswald Strengin kanssa.

Elsa Rytin tutkimusaiheista on aiheellista mainita kaksi tuolloin ajankohtaista ja maailmanlaajuisesti mielenkiintoa herättänyttä kysymystä. Toinen niistä oli bakteeritautien kemoterapia eli kemiallisilla lääkeaineilla hoitaminen. Erityisesti tutkimuksen kohteena olivat eräät metallien kemialliset yhdisteet. Kultaa sisältävä lääkevalmiste Sanokrysin (natriumaurotiosulfaatti) oli herättänyt suuria toiveita tuberkuloosin hoidossa, mutta tulokset eivät vastanneet odotuksia. Elsa Ryti julkaisi muutaman kirjoituksen tästä aihepiiristä, joka oli hänelle omakohtainen hänen sairastamansa keuhkotuberkuloosin vuoksi. Hän käsitteli aihetta myös juhlaesitelmässään Duodecim-seuran vuosijuhlassa 17.11.1928.

Toinen Elsa Rytin tutkimuskohteista oli pernisiöösi anemia (eli näivetysveritauti), joka oli 1920-luvun lopulle saakka kuolemaan johtava sairaus. Ennen maksapitoisen ravinnon ja B 12 -vitamiinin parantavan tehon keksimistä siihen menehtyivät esim. Suomessa vuonna 1922 psykiatrian professori Christian Sibelius ja vuonna 1927 sisätautiopin professori Theodor Tallqvist, joka oli tutkinut tautia lähes 30 vuoden ajan.

Elsa Ryti esitti jo vuonna 1927, että pernisiöösin anemian syynä olisi jokin puutos maha-suolikanavassa eikä jokin myrkkyvaikutus, kuten yleisesti arveltiin. Hän julkaisi Duodecim -aikakauskirjassa aiheesta kaksi kirjoitusta, vuonna 1927 otsikkona ”Suoliresektio ja pernisiöösinen anemia” ja vuonna 1930 otsikkona ”Mahalaukun bakteerifloora ja pernisiöösin anemian patogeneesi”.

Yhdysvaltalainen William Bosworth Castle (1897–1990) selvitti vuonna 1929, että pernisiöösin anemian syitä olivat yhdessä jonkin ulkoisen, ravintoon liittyvän tekijän puute sekä jonkin sisäisen, mahalaukun seinämän erittämän tekijän puute. Teorian yksityiskohdat saatiin kuitenkin varmistetuksi paljon myöhemmin. Mahalaukun seinämän autoimmuunisairauden lisäksi pernisiöösiä anemiaa muistuttavan häiriön syynä saattoivat olla suolistossa loisiva leveä heisimato, suolistoleikkauksesta johtuva häiriö sekä vasta vuonna 1982 tunnistettu helikobakteerin aiheuttama tulehdus mahalaukun seinämässä.

Elsa Ryti teki myös varsin merkittävän työn kansalaisten terveydenhoidon valistajana. Hän kirjoitti mm. vuosina 1923–1925 yksitoista yleistajuista artikkelia Kotiliesi -lehteen. Samoin hän laati neljä kirjoitusta vuonna 1929 julkaistuun, Karolina Eskelinin toimittaman Kotilieden Lääkärikirjan ensimmäiseen painokseen. Nämä artikkelit julkaistiin ruotsinkielisinä Karolina Eskelinin ja Josua Tillgrenin toimittamassa teoksessa Hälsa och sjukdom. Den moderna läkarboken, joka julkaistiin vuonna 1930.

Aivan samoihin aikoihin eli vuonna 1930 Elsa Ryti toimitti yhdessä Gösta Beckerin kanssa uuden, 4. painoksen teoksesta Kodin lääkärikirja: neuvonantaja terveille ja sairaille. Esipuheen mukaan Elsa Rytin tehtävänä oli ollut teoksen painokuntoon järjestäminen ja painatuksen valvominen. Tässä teoksessa oli myös kolme Elsa Rytin artikkelia. Teoksen ensimmäisen, kaksiosaisen painoksen olivat toimittaneet Max Oker-Blom ja Gustaf Väinö Levander vuonna 1907 Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisemana. Neljännen painoksen kirjoittajista Yrjö Levander oli ensimmäisen painoksen toimittajan Gustaf Väinö Levanderin poika.

Elsa Rytin elämää varjosti useita vuosia kestänyt keuhkotuberkuloosi, johon ei ollut tuohon aikaan olemassa mitään parantavaa hoitoa. Hänelle oli tehty Suomessa osittainen thoracoplastia eli rintakehänmuovausleikkaus tuberkuloottisen keuhkopussintulehduksen vuoksi.

Hänen vointinsa näytti korjaantuvan ja hän lähti keväällä 1931 Saksaan opinto- ja virkistysmatkalle. Sen aikana Elsa Ryti oli hoidettavana Württembergissä tuberkuloosiparantolassa (Schönberg–Neuenburg), jossa hänelle suoritettiin laajennettu thoracoplastia. Hän kuoli odottamatta leikkauksen jälkeisenä päivänä 16.7.1931 aivoveritulppaan viittaavin oirein. Todettakoon samalla, että hänen nuorempi sisarensa Hanna oli kuollut keuhkotuberkuloosiin jo vuonna 1922.

Elsa Rytin jatkuvaa tutkimusintoa osoittaa se, että hän oli vielä Württembergissä viimeisen parantolahoitonsa aikana tehnyt joitakin tutkimuksia hoitolaitoksen varsin alkeellisessa laboratoriossa.

Elsa Ryti oli Suomen Lääkäriliiton, Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen patologiyhdistyksen ja Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. Lisäksi hän oli Pohjoismaisen patologiyhdistyksen ja Pohjoismaisen sisätautilääkäriyhdistyksen jäsen.

Marttaliiton kunniapuheenjohtaja haastoi martat jakamaan yhteisten asioiden hoidossa tarvittavia tietoja ja taitoja

Kunnallisneuvos, filosofian maisteri, kansanedustaja Saara Mikkola toimi Marttaliiton valtuuskunnan varapuheenjohtajana vuosina 1963–1969 ja puheenjohtajan vuosina 1969–1975. Etelä-Hämeen Marttapiiriliiton puheenjohtajana hän oli vuosina 1965–1981. Marttaliiton kunniapuheenjohtajaksi Saara Mikkola kutsuttiin järjestön 100-vuotisjuhlavuonna 1999.

Järjestötyön perheenemännille antamat valmiudet saivat Saara Mikkolalta tunnustusta. Hän haastoi martat jakamaan tietoja ja taitoja, joiden avulla naiset yhä runsaammin voisivat osallistua yhteisten asioiden hoitoon sekä kunnallisella että laajemmallakin tasolla.

Saara Mikkola valmistui filosofian maisteriksi Helsingin Yliopistosta vuonna 1951. Hän työskenteli äidinkielen opettajana Jokioisissa, Urjalassa ja Hämeenlinnassa vuoteen 1987 saakka.

Saara Mikkola toimi lukuisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja kansanedustajana vuosina 1975­–1987 Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmässä.  Hän puhui painokkaasti perheenemännän sosiaali- ja eläketurvan puolesta.  Eduskunnassa tekemissään aloitteissa hän esitti, että kotona suoritettu hoito- ja palvelutyö olisi laskettava mukaan kansantuloon. Kunnallisneuvoksen arvonimen hän sai vuonna 1990.

Saara Mikkolalle on myönnetty Marttaliiton kultainen ansiomerkki vuonna 1989.

Minna Craucherilla oli syntymäaikoja, isiä, nimiä ja titteleitä enemmän kuin on yhdelle ihmiselle kohtuullista, ja ovelasti hän kehitti pikkurikollisuudesta, prostituutiosta ja poliittisesta juonittelusta ammatin, joka takasi toimeentulon, vilkkaimpina aikoina myös punaisen budoaarin ja yläluokkaisen elämän. Tämä alunperin kouluakäymätön hämäläinen maalaistyttö, jolle totuus oli suhteellinen ja häpeä tuntematon käsite, huijasi miehiä ja hyödynsi tilanteita tavalla, joka kertoo muuntautumiskyvystä ja sosiaalisesta lahjakkuudesta, mutta antaa myös aiheen kriittisesti kysyä, millaisia olivat ne yhteiskunnan keski- ja yläluokkaan kuuluvat ihmiset, jotka suostuivat hänen uhreikseen.

Lue koko teksti Kansallisbiografia-verkkojulkaisusta.

Työväen Urheiluliiton ensimmäinen naissihteeri Helmi Paasonen johti liittonsa naistoimintaa tärkeinä rakentamisen vuosina 1920- ja 1930-luvulla. Hän oli enemmänkin johtaja ja organisaattori kuin kasvattaja tai teoreetikko. Paasonen vaati naisille oikeutta saada itse päättää omista asioistaan. Lujaa tahtoa tarvittiinkin, sillä naiset joutuivat alkuaikoina taistelemaan miesten ennakkoluuloja vastaan myös omassa liitossaan. Naiset saavuttivat kuitenkin lyhyessä ajassa niin hyviä tuloksia, että arvostelulta putosi pohja.

Lue koko teksti Kansallisbiografian verkkojulkaisusta

Rauha Siviä Elisabet Hammarin vanhemmat olivat maanviljelijä Vilhelm Richard Hammar (s. 30.03.1841 Lemu, k. 12.07.1900 Uudenkaupungin msrk) ja tämän toinen puoliso Anna Liisa Kustaantytär (s. 05.04.1840 Laitila, k. 14.09.1920 Uudenkaupungin msrk). Aviopari asui aluksi Laitilassa ja muutti sieltä vuonna 1874 Uudenkaupungin msrk:n Salmen kylään, jossa he omistivat Salmi -nimisen rusthollin tai ”kartanon”.

Avioparilla oli kaikkiaan kuusi lasta: 1) Anna Emilia s. 1869 Laitila, aviopuoliso Frans Oskar Ahlsvik s. 1869 Uusikaupunki, tällä avioparilla oli kolme lasta: 2) Leonard Mikael 1871–1879, 3) Selim Richard 1874–1892, 4) Helmi Alina s. 1876, ottanut myöhemmin sukunimen Salmi; 5) Rauha Siviä Elisabeth s. 1878; 6) Sara Vilja Klara s. 1881, ottanut myöhemmin sukunimen Salmi.

Rauha Hammarin isä Vilhelm Richard Hammar oli kaikesta päätellen valistunut ja aikaansa seuraava maatilan omistaja. Hän kuoli Rauha-tyttären ollessa 22 vuoden ikäinen. Rauha Hammar kertoi, että kotona hänellä oli ollut mahdollisuus lukea kahta isänsä tilaamaa lehteä, Koti ja Yhteiskunta ja Terveydenhoitolehti, mutta kaikkien muiden lehtien lukemisen isä oli kieltänyt. Koti ja yhteiskunta oli Suomen Naisyhdistyksen vuosina 1889–1906 julkaisema järjestölehti ja Terveydenhoitolehti oli Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin vuodesta 1889 julkaisema väestölle tarkoitettu valistuslehti.

Näyttää siltä, että kyseisillä lehdillä oli Rauha Hammarin kohdalla hänen tulevaisuuttaan ohjaava vaikutus. Hänen vähäinen mielenkiintonsa sanomalehtiä kohtaan oli peräisin näiltä ajoilta. Harrastuksistaan Hammar kertoi, että hän oli lapsuutensa aikana soittanut viulua ja pianoa.

Rauha Hammar ilmoitti kirjassaan Laulufysiologian täydennetyt perusteet eräässä kohdassa   pituudekseen 174 cm ja toisessa kohdassa pituudekseen 172 cm ja painokseen 72 kg. Nämä mitat ovat ilmeisesti 1930-luvulta.

Opiskelu lääkäriksi

Rauha Hammar tuli ylioppilaaksi keväällä 1898 Turun yksityisestä lyseosta. Hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon 28.5.1898 ja liittyi sen Varsinaissuomalaisen osakunnan jäseneksi. Hänen isänsä kuoli tyttären opiskelun alkuvaiheissa heinäkuussa 1900. Hammar suoritti medikofiilitutkinnon (lääketieteellisen alkututkinnon) 31.03.1902, lääketieteen kandidaatin tutkinnon 14.05.1904 ja lääketieteen lisensiaatin tutkinnon 31.12.1908. Hän sai 2.8.1910 Lääkintöhallitukselta luvan harjoittaa Suomessa lääkärintointa, oleskeltuaan välillä Saksassa.

Rauha Hammar oli opiskellut lääketieteen ohella laulua vuodesta 1905. Hän kertoi kirjassaan Laulufysiologian perusteet, että hän oli seurannut laulua harrastavaa ystävätärtään tunneille ja saanut itsekin esittää siellä pienen kansanlaulun. Tästä alkoivat hänen omat taideopintonsa ja hän kirjoittautui myös itse musiikkiopistoon. Hän sai kuunnella kahdella luokalla opetusta ja toisella myös laulaa. Hän kulki kahden lukukauden ajan opettajansa tunneilla ryhmässä, jossa oli kuusi neitosta. Opetus ei ollut mitenkään johdonmukaista tai tieteellistä, Hammarin mukaan se oli oikeastaan vain jäljittelemällä oppimista. Kun Hammar oli alkanut laatia tieteellistä selostusta laulamiseen liittyvistä elintoiminnoista. Hän päätyi nimittämään tätä aihetta laulufysiologiaksi.

Heti lääkäriksi valmistuttuaan Rauha Hammar kiiruhti vuoden 1909 alussa Berliiniin jatkamaan lääketieteen opintojaan. Kaiken kaikkiaan Hammar mainitsee opiskelleensa Saksassa eräin keskeytyksin noin kolmen vuoden ajan. Hänen opintonsa tähtäsivät korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoisalalle. Aluksi hän osallistui kolmeen Brühl-Sonntag-Wolfin korvatauteja käsittelevään dosenttikurssiin, Finder-Soberheimin nenä- ja kaulatautien hoitoryhmään sekä kolmeen Herman Gutzmannin (vanh.) fonetiikan luentosarjaan.

Rauha Hammar kirjoittautui myös Berliinin yliopistoon. Siihen kuuluvassa Charité –sairaalan ”kaulaklinikassa” hän teki B. Fränkelin johdolla erikoistutkielman. Se julkaistiin vuonna 1910, Hammarin ollessa A. Passowin korvaklinikalla, väitöskirjana Berliinin Friedrich-Wilhelms Universitätissä lääketieteen tohtorin arvon saamiseksi. Kirjan otsikkona oli Über doppelseitige Posticuslähmung als Frühsymptom der Tabes dorsalis (Kurkunpään molemminpuolisesta takalihashalvauksesta [kuppataudin aiheuttaman] selkäydinkadon varhaisoireena). Hammar suoritti myös suullisen examen rigorosum –tutkinnon (loppututkinto).

Lausumisvirheellisyyksiä käsiteltiin Gutzmannin johdolla yliopiston luentosalissa. Avun etsijöitä saapui hyvin vähän. Rauha Hammar tutki kirjastoissa saatavilla olevia puhetta, lausuntaa ja äänifysiologiaa käsitteleviä teoksia. Taiteellisen lauluäänen tieteellistä käyttöä koskevia kirjoja ei ollut ja hän alkoi itse suunnitella saksankielistä laulufysiologista teosta. Hän oli itse jakanut äänifysiologian käsitteen kahteen osaan, puhefysiologiaan ja laulufysiologiaan.

Erikoistumassa Saksassa ja erikoislääkärinä Suomessa

Rauha Hammar oli Saksassa opiskelunsa aikana oleskellut välillä Suomessa kesäkaudella 1909, jolloin hän oli sanomalehtitietojen mukaan pitänyt syyskuun alussa kirkkokonsertin Oulussa ja heti syyskuun puolivälin jälkeen Uudessakaupungissa. Saksassa taas opiskeltuaan hän on joka tapauksessa palannut Suomeen viimeistään kesällä 1910, jolloin hän oli asettunut heinäkuussa Ouluun harjoittamaan lääkärintointa, erikoisalanaan kaula-, korva- ja nenätaudit. Näihin aikoihin, 2.8.1910, hänelle myönnettiin laillistetun lääkärin oikeus Suomessa.

Rauha Hammar matkusti jälleen vuoden 1911 alkutaitteessa Saksaan ja erikoistui siellä korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäriksi. Hän palasi syksyllä 1912 Suomeen ja asettui asumaan Helsinkiin. Siellä hän aloitti vastaanoton pitämisen ja ilmoitti sanomalehdessä erikoisalakseen kaula-, korva- ja äänitaudit. Niistä viime mainittu aiheutti keskustelua ja ”äänenhoidon” väitettiin olevan hänen mielikuvituksensa keksintöä. Julkisen näytetunnin perusteella hän sai kuitenkin luvan luennoida musiikkiopistossa laulufysiologiaa.

Rauha Hammar matkusti vuonna 1913 jälleen Berliiniin, Hän seurasi siellä korvatautien klinikan yhteyteen järjestetyssä, Th. Flataun ja hänen jälkeensä Herman Gutzmann nuoremman johtamassa foniatrisessa poliklinikassa (”ambulatoriossa”) puhevikojen käsittelyä. Iltapäivät hän käytti kirjallisuuden tutkimiseen kirjastoissa. Lisäksi hän oli kuunnellut myös musiikkikorkeakoulussa prof. Katzenstein’in luentoja äänenhoidosta sekä kirkkomusiikkiopistossa lääkintäneuvos Pielke’n luentoja äänifysologiasta.

Tässä yhteydessä on mainittava, että Saksassa pitkiä aikoja oleskellessaan Rauha Hammar oli kiinnostunut keisari Wilhelm II:sta (1859–1941) sekä hallitsijana että ihmisenä niinä määrin, että hän seurasi varsin tiiviisti tämän elämänvaiheita runsaan kymmenen vuoden ajan.

Syksyllä 1913 Helsinkiin palattuaan Rauha Hammar jatkoi lääkärinä toimimista Helsingissä. Hän työskenteli mm. prof. Arthur Edvard af Forsellesin (1864–1953) kurkku- ja korvatautien poliklinikalla ja piti sen ohella kansantajuisia laulufysiologian luentokursseja kuorolaisille. Hammar kertoo toimineensa lääkärinä Helsingissä 12 vuoden ajan, siis noin vuoteen 1924 saakka, ensimmäisenä ja ainoana ”äänilääkärinä” Suomessa.

Kesällä 1914 Rauha Hammar oli Naantalissa ja kävi siellä keskusteluja mm. kaupungin kylpylaitoksen lääkärin, LKT, vapaaherra Kristian Axel von Alfthanin (1864–1919) kanssa. Kuvauksesta ei käy ilmi, oliko Hammar laitoksessa lääkärinä vai mahdollisesti hoidettavana. Hammarin johonkin noiden vuosien sairauteen viittaa hänen omistuskirjoituksensa lääkärilleen Karolina Eskelinille vuonna 1916 painetun kirjansa Die Physiologie der oberen Luftwege für den Gesang erään niteen nimiösivulla: ”Till min läkare Fr. Dr K. Eskelin Högaktningsfullt die Verfasserin”.

Maailmansota ja Suomen kansalaissota vuosina 1914–1918 

Ensimmäisen maailmansodan alkaminen osui Rauha Hammarin Naantalissa oleskelun ajankohtaan. Itävalta-Unkari julisti 27.7.1914 sodan Serbialle, Saksa Ranskalle 3.8.1914 ja Englanti Saksalle 4.8.1914. Parin seuraavan päivän kuluessa Itävalta-Unkari julisti sodan Venäjälle sekä Ranska ja Englanti Itävalta-Unkarille. Näin myös Suomi oli Venäjään kuuluvana suuriruhtinaanmaana sodassa Saksaa sekä Itävalta-Unkaria vastaan.

Rauha Hammar julkaisi Suomessa vuonna 1916 teoksensa Die Physiologie der oberen Luftwege für den Gesang (Dr. med. Rauha Hammar, Hals-, Nasen- und Ohrenärztin. Helsingfors, Aktiengesellschaft F. Tilgmann, Buch- und Steindruckerei. Druck 1916). (Esipuhe päivätty: Helsingfors, Januar 1913, R. Hammar). Kirjan otsikko on suomeksi tulkittuna: Ylempien hengitysteiden fysiologia laulamiseen sovellettuna.

Kirjan esipuheessaan Rauha Hammar totesi, että on olemassa lukuisia tieteellisiä oppikirjoja puheen fysiologiasta, mutta sen sijaan hän ei tuntenut ainoatakaan teosta laulun fysiologiasta. Hän oli huomannut, että laulun ja puheen vikoja poteneista monet olivat saaneet apua hänen Helsingin Musiikkiopistossa pitämistään yleistajuisista esitelmistä, joissa käsiteltiin järkevää äänenkäyttöä sekä lauluäänen fysiologiaa ja hygieniaa. Lisäksi monet hänen oppilaistaan olivat esittäneet toivomuksen kyseisten esitelmien painattamisesta. Siinä toivossa, että äänenmuodostuksen tutkimus ja äänen huoltaminen tulevaisuudessa hoidettaisiin tieteellisemmin, hän halusi omistaa kirjansa laulun opettajille ja opiskelijoille sekä ”kaulalääkäreille” ja äänen vikoja sairastaville.

Rauha Hammar asui ensimmäisen maailmansodan vuosina 1914–1917 Helsingissä. Saksan sotatapahtumia hän oli seurannut sanomalehdistä. Elämä oli Helsingissä kauan aikaa varsin rauhallista, mutta se muuttui levottomaksi vuoden 1917 puolella. Venäjällä tapahtui 12.3.1917 vallankumous, jossa proletariaatti ja sotaväki ottivat vallan käsiinsä. Levottomuudet heijastuivat myös Suomeen, jossa Venäjän sotaväki nousi 16.–17.3.1917 upseereita vastaan ja murhasi useita heistä. Myös Helsingissä kuultiin laukauksia eri puolilla kaupunkia. Tilanne rauhoittui 20.3.1917 annetun maaliskuun manifestin jälkeen. Venäjällä levottomuudet kuitenkin jatkuivat ja bolshevikit ottivat vallan käsiinsä 7.11.1917. Siinä tilanteessa Suomi sai tilaisuuden julistautua itsenäiseksi valtioksi 6.12.1917.

Suomessa alkoi kansalaissota 27.1.1918 ja ”valkoisten” joukot lähtivät liikkeelle Pohjanmaalta kohden Etelä- ja Itä-Suomea. Maailmansodan taistelut riehuivat edelleen Euroopassa. Sen aikana Suomi onnistui kuitenkin tekemään Saksan kanssa rauhansopimuksen 7.3.1918. Saksassa koulutetut jääkärit saapuivat laivalla Vaasaan 25.2.1918 ja saksalaisten sotajoukot nousivat maihin Hangossa 3.4.1918 ja Loviisassa 7.4.1918. Suomen ”valkoisten” joukot, Saksassa koulutettujen jääkärien avustamina, etenivät etelää kohden, ja saksalaiset joukot valtasivat Helsingin 14.4.1918 ja osan Etelä-Suomea. Taistelujen aikana Helsingissä oli kuulunut tykkien ja konekiväärien ääniä. ”Punaisten” joukot ja niitä avustaneet venäläiset joukot lyötiin lopullisesti 15.5.1918. Sota Keski-Euroopassa jatkui edelleen ja se päättyi 11.11.1918 tehtyyn aselepoon.

Saksalaisten joukkojen osallistuminen Suomen ”vapaussotaan” vaikutti merkittävästi Rauha Hammarin myönteisyyteen Saksaa ja saksalaisuutta kohtaan. Hän oli 16.5.1918 seuraamassa suurta paraatia, joka oli järjestetty Helsingin vapauttamisen kunniaksi. Hammar kävi tapaamassa sen jälkeen saksalaisten sotajoukkojen upseereita hotelli Kämpissä. Hän halusi lähettää heidän mukanaan Suomen vaakunalipun Saksan keisarille ja lupasi itse viedä keisarille lipputangon myöhemmin syksyllä Saksaan matkustaessaan. Hammar mainitsee Suomen vaikeuksista erityisesti vankileirit, nälänhädän ja vaikean influenssaepidemian.

Sotien jälkeen Saksassa ja Suomessa

Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud teki kesällä 1918 matkan Saksaan ja kävi 26.8.1918 pyytämässä keisari Wilhelm II:n poikaa Oskaria (Oskar Karl Gustav Adolf 1888–1958, lapsista viides, pojista toiseksi nuorin) Suomen kuninkaaksi. Keisari kielsi kuitenkin tämän mahdollisuuden jyrkästi. Silloin Suomen kuningasehdokkaaksi tuli 9.9.1918 Hessenin prinssi Friedrich Karl (1868–1940), joka valittiinkin tehtävään 9.10.1918. Hän luopui kuitenkin tehtävästä 14.12.1918, kun Saksa oli antautunut 9.11.1918 ja julistautunut tasavallaksi ja kun kuningaskunta-ajatus oli kohdannut Suomessa voimakasta vastustusta.

Syyskuun lopulla 1918, maailmansodan vielä jatkuessa, Rauha Hammar matkusti Saksaan. Hän sairasti matkan aikana vaikeaa keuhkokatarria, ehkä influenssan jälkitautina. Hammar kävi Berliinissä Charité –sairaalassa ja keskusteli siellä mm. erään entisen opettajansa kanssa. Maa oli suurissa vaikeuksissa ja elämä siellä oli monilta osiltaan sekasortoista. Saksan antautumisen ja tasavallaksi julistautumisen jälkeen keisari Wilhelm II luopui 13.11.1918 tehtävästään ja hänen oli lähdettävä maanpakoon Alankomaihin. Siellä hän asui Doornin kaupungissa sijaitsevassa linnamaisessa rakennuksessa.

Joulun 1918 lähestyessä Saksan sanomalehdissä levisi tieto, että Wilhelm II oli sairastunut Alankomaissa vakavasti. Rauha Hammar päätti matkustaa Alankomaihin entisen keisarin sairaanhoitajaksi. Ulkomaalaisena hän saikin luvan matkustaa Alankomaihin, mikä antoi hänelle ”suloisen hyvänolontunteen”. Matka tapahtui junalla ja rajalla oli Saksan puolella tiukat tullimuodollisuudet ja ruumiintarkastus. Hammar asui Amerongenissa lähellä Doornia. Uutinen keisarin vakavasta sairaudesta osoittautui perättömäksi. Hammar ei päässyt tapaamaan suuresti ihailemaansa keisaria, mutta hän oli sentään ”saanut hengittää samaa ilmaa” kuin keisari. Hammar palasi junalla Berliiniin ja sieltä keväällä 1919 Lyypekin kautta laivalla Suomeen.

Suomeen palattuaan Rauha Hammar julkaisi vuonna 1919 kirjansa Suurten säveltäjien lauluja: saksalaiset mestarit ovat säveltäneet suomen kielelle (Tekijän julkaisema, Helsinki 1919, 117 sivua). Tässä teoksessa Hammar halusi osoittaa, miten tärkeää sanojen ja sävelen yhteisvaikutus ja erityisesti runomitan ja sävelrytmin täydellinen yhteen sopivuus olivat nimenomaan yksinlaulujen kohdalla. Sitä silmällä pitäen hän oli nyt itse kirjoittanut suosittuihin valiolauluihin suomenkielisiä tekstejä.

Suomen kielessä on muista poikkeavasti mm. vähän yksitavuisia sanoja ja paljon pitkiä sanoja, painotus alkutavulla sekä runsaasti suppeita etuvokaaleja. Sen vuoksi lauluissa käytettyjen runomittojen säkeet olivat suomen kieltä ajatellen ahtaita, loppusoinnut eli riimit hankalia sekä sävelten korkeus ja kesto ääntämisen kannalta vaikeita. Tiukkoja sääntöjä noudattaen laaditut suomennokset muodostuvat usein väkinäisen tuntuisiksi mm. lopusta lyhennettyjen sekä keksittyjen sanojen vuoksi. Näin on käynyt myös Rauha Hammarin monien runosuomennosten kohdalla. Aihe oli Hammarille tärkeä ja hän julkaisi siihen liittyen myöhemmin vielä kaksi teosta, Valiolauluja 1939 ja Valiolauluja 1963. Niitä selostetaan tässä kirjoituksessa myöhemmin.

Rauha Hammarin äiti kuoli syyskuussa 1920 Uudenkaupungin msrk:ssa. Hammarin kiinnostus entiseen Saksan keisariin Wilhelm II:een jatkui edelleen. Jo syyskuun lopulla vuonna 1920 Hammar oli tilannut Metsäseura Tapiolta 3000 kpl suomalaisen kuusen taimia lahjoittaakseen ne keisarille, jotta tämä voisi istuttaa niistä puistikon asuinpaikkaansa Doorniin. Äitinsä kuoltua Hammar lähti viemään niitä kolmeen pyykkikoriin pakattuina laivalla Alankomaihin. Laivan määräsatama oli Belgian Antwerpen, josta matka jatkui junalla Alankomaiden Utrechtiin ja sieltä edelleen toisella junalla Doorniin. Muistelmiensa mukaan Hammar olisi tällä kerralla tavannut ex-keisari Wilhelm II:n, mutta tämä kuvaus tuntuu olevan osa hänen muistelmiensa kuvitelmia eli ”Wahrträume”.

Matkailua maailmalla ja kirjallisia töitä 1920- ja1930-luvuilla

Rauha Hammarin elämää luonnehtivat 1920- ja 1930-luvuilla kirjalliset työt ja runsas matkustaminen Euroopassa ja vieläpä Turkissa. Vuoden 1921 jälkeen Hammar näyttää käyttäneen paljon aikaa saksankielisten muistelmiensa kirjoittamiseen. Niiden ensimmäinen, käsin kirjoitettu luonnos on valmistunut ilmeisesti vuonna 1924, jolloin hän oli jättänyt sen kahtena kappaleena Alankomaissa Suomen Haagin lähetystöön. Toinen kappale niistä löytyi sieltä vasta vuonna 1971, mutta Hammarilla on ilmeisesti ollut ainakin yksi kappale koko ajan käytössään, koska hän on laajentanut muistelmiaan myöhemmin. Lähetystö postitti käsikirjoituksen helmikuussa 1971 Suomen ulkoasiainministeriöön, kirjoittajalle edelleen toimitettavaksi. Ulkoasianministeriö ei pystynyt kuitenkaan toimittamaan sitä Hammarille, sillä hänen osoitettaan ei löydetty mistään. Hammar oli nimittäin kuollut jo vuonna 1965. Tämän ulkoasianministeriön arkistoon jääneen käsikirjoituksen sain tutkittavakseni huhtikuussa 2014.

Rauha Hammar on ilmeisesti ollut vuonna 1927 jonkin aikaa Pariisissa. Siellä hän oli osallistunut johonkin keskustelutilaisuuteen, jossa pohdittiin äänifysiologiaan liittyviä asioita. Hän oli käynyt Pariisissa uudelleen vuonna 1930, jolloin hän oli teettänyt eräässä Rue de Medici’n nuottikaupassa laulua pianon säestyksellä esittävän ”pikalevyn”.

Vuoden 1929 aikoihin Rauha Hammar oli oleskellut Viron luoteisrannikolla sijaitsevalla Vilsandin saarella ”parina kesänä” ja tehnyt siellä mm. metsälintujen visertelyä valaisevia merkintöjä. Päiväkirjan merkintöjen mukaan hän on käynyt vähän myöhemmin myös Unkarissa.

Rauha Hammar julkaisi vuonna 1938 kirjan Laulufysiologian perusteet (K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä 1938. 215 sivua.) Sen esipuhe oli päivätty Inkiniemessä (Sauvossa) jo tammikuussa 1932. Tämä kirja oli laajennettu suomenkielinen laitos hänen vuonna 1916 julkaisemastaan saksankielisestä kirjasta Die Physiologie der oberen Luftwege für den Gesang, jota on selostettu jo aiemmin. Hän julkaisi siitä vuonna 1962 vielä uuden laitoksen Laulufysiologian täydennetyt perusteet (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna 1962), jonka esipuhe oli päivätty Helsingissä jo tammikuussa 1955. Tämän laitoksen alussa on Hammarin valokuva (Atelier Aino, Korkeavuorenkatu 38, Helsinki), joka lienee otettu 1930-luvulla. Kirjojen painoon saaminen näyttää olleen ongelmallista, koska esipuheiden päiväyksen ja painovuoden välinen aika on venähtänyt kummassakin useiden vuosien mittaiseksi. Näiden suomenkielisten teosten teksteissä on myös tietoja kirjoittajan elämänvaiheista.

Rauha Hammar näyttää olleen elokuussa 1939 Turkin pääkaupungissa Istanbulissa, jossa hän on silloin päivännyt vuonna 1939 ilmestyneen kirjansa Valiolauluja (K. J. Gummerus Osakeyhtiön kirjapaino. Jyväskylä 1939). Kirjassa on lisäksi sivulla 6 omistus: ”Vuosituhantemme suurimman miehen Gasi Atatürkin muistolle omistetut”. (Kyseessä on Turkin kansallisvaltion perustaja Kemal Atatürk (Atatürk, ”turkkilaisten isä”; Gasi, Ghazi, kunnianimi ”voittoisa”). Hammar mainitsee teoksessaan Laulufysiologian täydennetyt perusteet (1962) olevassa julkaisujensa luettelossa, että hänen kirjoittamansa teos Tulevaisuuden ihminen. Matkamuistelma on ilmestynyt Istanbulissa vuonna 1940. Viime mainittua teosta ei ole löytynyt eikä sitä ole mainittu missään muista lähteissä.

Suomen Rooman lähetystö lähetti Suomen ulkoasiainministeriölle 4.5.1940 päivätyn kirjeen, jonka mukaan lähetystö oli saanut lokakuussa 1939 Suomen Pariisin lähetystöltä Rauha Hammarin saksankielisen käsikirjoituksen kahtena kappaleena. Kirjeen mukaa Hammar oli pyytänyt, että toinen kappale lähetettäisiin Suomen Kaupalliselle Osastolle Istanbuliin, jonne Hammarin piti matkustaa, ja toinen kappale Kustannusosakeyhtiö K. J. Gummerukselle Jyväskylään. Lähetystöllä ei ollut levottoman ajan vuoksi mahdollisuutta lähettää arvokasta työtä kuriirin mukana Istanbuliin eikä myöskään postitse Suomeen.

Myöhemmin Hammar oli pyytänyt lähettämään molemmat käsikirjoituksensa Budapestiin, mutta lähetystö ei katsonut voivansa lähettää niitä myöskään sinne kuriirin puutteessa. Sen vuoksi Suomen Rooman lähetystö oli lähettänyt käsikirjoituksen molemmat kappaleet 4.5.1940 Suomen ulkoasiainministeriöön. Samalla lähetystö oli pyytänyt ministeriötä ilmoittamaan asiasta Kustannusosakeyhtiö K. J. Gummerukselle Jyväskylään, että se pitäisi huolen käsikirjoitusten noutamisesta ulkoasiainministeriöstä. Kirjeestä ei käy ilmi, mistä käsikirjoituksesta oli kyse, mutta se voisi olla Hammarin ”muistelmien” laajennettu versio.

Suomessa 1940-luvulla

Rauha Hammar on kaikesta päätellen työstänyt edelleen muistelmiensa saksankielistä käsikirjoitusta ja kirjoittanut siitä koneella uuden ja huomattavasti laajemman saksankielisen version kahtena kopiona. Niistä molemmat ovat tallella runsaasti käsin kirjoitetuilla korjauksilla, muutoksilla ja lisäyksillä varustettuina. Näistä käsikirjoituksista kerrotaan enemmän tämän kirjoituksen lopulla lähteiden yhteydessä.

Eräs Rauha Hammarin harrastus oli etunimien keksiminen. Se liittyi hänen kiinnostukseensa suomalaisten heimoyhteyksiä ja sukulaiskieliä kohtaan. Hän julkaisi vuosina 1942–1949 kaikkiaan seitsemän Nimikalenteria. (Nimikalenteri / 7 erillisnidettä. Valo, Helsinki 1942–1949.) Niistä on tehty myös yhdistetty nide nimellä Valionimiä. Niteiden esipuheiden mukaan Hammar on käyttänyt aikaansa etunimien keksimiseen mm. ulkomaan matkoilla ollessaan. Hammar halusi ehdottaa uusia vaihtoehtoja yleisimmin käytettyjen etunimien tilalle. Oman selityksensä mukaan hän pohti erityisesti nimien ”käsitesisältöä, sanasointua ja lausunnan poljentoa”. Suomalaisten sukulaiskielten ja heimoyhteyksien pohjalta hän haki esikuvia mm. viron, unkarin ja turkin kielistä.

Rauha Hammarin nimikalentereissa on yhteensä noin 7000 eri ristimänimiehdotusta tytöille ja pojille. Hänen ehdotuksensa olivat yleisestä käytännöstä suuresti poikkeavia. Hän totesikin toisen kalenterinsa esipuheessa, että ”kalenterini on joutunut, kuten odottaa saatoin, kunnioitettavan huomautushyökkäyksen kohteeksi.” Myöhemmissä nimikalentereissa nimet tulivat yhä erikoisemmiksi. Suurin osa ehdotetuista nimistä ei ole saanut kertaakaan vanhempien hyväksymistä ja vain joitakin harvoja nimiä on annettu lapsille kerran tai pari vuosien kuluessa.

Tiina Aallon kirjoituksen mukaan joskus käyttöön tulleita Hammarin nimiehdotuksia olivat Hoiva, Hurma, Joutsen, Joutsi, Kide, Kontio, Salka, Tuokko ja Vire. Kokonaan käyttämättä jääneitä tyttöjen nimiä mm. Ahera, Apakko, Ehvä, Ersja, Hoime, Horva, Lupikko, Ranka, Rievä, Sorma, Sukkula, Tarhina, Tiuhta ja Tuovle, poikien nimiä Ata, Inehmo, Jiervo, Kuontalo, Orja, Pamilo, Peitsi, Renko, Rouhto, Sanilo, Soidin, Talmo, Teikko, Tevote, Tomeri, Turso, Ujole ja Virvelö. Juri Nummelin on käsitellyt laajasti Hammarin etunimiehdotuksia blogissaan vuonna 2006. Hänen artikkelinsa on julkaistu aikaisemmin Vauva –lehdessä.

Rauha Hammarin kuolema

Christine Tammisto hankki 21.4.1984 itselleen kopiot Rauha Hammarin perunkirjoituksen asiakirjoista sekä perintö- ja lahjaveron laskelmasta. 18.5.1965 laaditun perukirjan mukaan Rauha Hammar kuoli Helsingissä 11.4.1965. Hammarilla ei ollut kuollessaan mitään kiinteää omaisuutta ja hänen varansa koostuivat muutamista osakkeista ja säästöistä. Kuolinpesän omaisuus oli 9563,29 mk, velka ja poistot yhteensä 3597,93 mk ja pesän varat 5965,36 mk.

Rauha Hammar oli kuollessaan kirjoilla Oulunkylän seurakunnassa ja asui alivuokralaisena Helsingin Katajanokalla osoitteessa Kauppiaankatu 8 A 7. Perukirjan mukaan Hammarin varoista maksettiin sairaala Mehiläiselle korvauksia sairaanhoito- ja kuljetuskuluista sekä Mehiläisessä lääkärinä toimineelle lääketieteen lisensiaatti Einar Marttiselle palkkiota kuolintodistuksesta. Einar Marttinen (1903–1966) oli ollut vakinaisesti Helsingin Diakonissalaitoksen lääkäri ja hoitanut yksityispotilaita myös Sairaala Mehiläisessä.]

Kuluista päätelleen sairaanhoito on ollut lyhytaikainen. Kuolinilmoitus julkaistiin Uudessa Suomessa ja Uudenkaupungin Sanomissa. Kuoleman jälkeen Rauha Hammarin ruumis siirrettiin Uuteenkaupunkiin ja haudattiin sen hautausmaahan. Myös muistojuhla pidettiin siellä. Kaikesta päätellen Hammarin kuolemaan päättynyt sairaus oli lyhytaikainen.

Yhteenveto

Rauha Hammar oli lääketieteen ja kirurgian tohtori, korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri. Lääketieteen lisensiaatiksi Helsingissä vuoden 1908 lopulla valmistuttuaan hän jatkoi heti opintojaan Saksassa, jossa hän väitteli tohtoriksi ja erikoistui sen jälkeen korva-, nenä- ja kurkkutautien lääkäriksi ensimmäisenä suomalaisena naisena.

Laulua harrastavana hän oli kiinnostunut laulamisen fysiologiasta sekä laulamisen ja lauluäänen virheiden hoitamisesta. Puhehäiriöiden hoitaminen lääketieteen keinoin käynnistyi vähitellen, mutta laulun ja lauluäänen laadun ja virheiden hoitaminen oli siihen aikaan aivan uusi toiminta-alue. Rauha Hammar alkoikin nimittää sen taustalla olevaa äänifysiologian osa-aluetta laulufysiologiaksi, erotuksena puhefysiologiasta, äänifysiologian toisesta osa-alueesta.

Rauha Hammar julkaisi aiheesta kolme kirjaa, vuonna 1913 saksaksi Die Physiologie der oberen Luftwege für den Gesang, vuonna 1938 suomeksi Laulufysiologian perusteet ja vuonna 1962 suomeksi Laulufysiologian täydennetyt perusteet. Näin hän edusti ensimmäisenä lääkärinä Suomessa, Euroopassa ja luultavasti koko maailmassa lauluäänen fysiologista tutkimusta, ja siihen liittyen hän toimi myös lauluäänen häiriöiden hoitajana. Myöhemmin lauluäänen häiriöiden tutkiminen ja hoitaminen ovat kuuluneet laulunopettajille ja ääniterapeuteille, ja vain kurkunpään sairauksista johtuneet äänihäiriöt ja niiden hoitaminen ovat kuuluneet kurkunpään sairauksien hoitoon erikoistuneiden lääkärien tehtäväpiiriin.

Viipurista kotoisin ollut filosofian tohtori, kemisti Lydia Sesemann oli ensimmäinen tohtoriksi väitellyt suomalainen nainen ja samalla eräs ensimmäisistä koko Euroopassa. Tämä kirjoitus perustuu pääasiallisesti Marja Engmanin yksityiskohtaiseen kirjoitukseen ”Lydia Sesemann. Finlands första kvinnliga doktor” (Historisk Tidskrift för Finland 1996: 4: 478—491). Eräitä lisätietoja on saatu muista lähteistä.

Naisten yliopistokoulutus alkaa

Naisten yliopistollinen koulutus oli Euroopassa hyvin poikkeuksellista 1700-luvulla. Italialainen Laura Bassi (1711–1778) oli opiskellut fysiikkaa Bolognan yliopistossa ja promovoitu siellä filosofian tohtoriksi vuonna 1733. Saksassa lääkärin tytär Dorothea Christiana Leporin (1715–1762) sai Preussin kuninkaalta erikoisluvan opiskella lääketiedettä Hallen yliopistossa. Avioliiton solmiminen diakoni Christian Erxlebenin kanssa viivytti jonkin verran opintojen loppuun saattamista. Dorothea Christiana Erxleben saattoi kuitenkin jättää väitöskirjansa tarkastettavaksi vuonna 1754, minkä jälkeen hänet promovoitiin lääketieteen tohtoriksi.

Naisten kouluttaminen muihin kuin käsityöläisammatteihin oli alkanut mm. terveydenhuollon piirissä jo 1600-luvulla, jolloin perustettiin ensimmäiset kätilökoulut. Diakonissojen koulutus sairaanhoitajattariksi alkoi 1830-luvulla ja 1850-luvun lopulla perustettiin Euroopassa ensimmäiset koulut uskonnollisista järjestöistä riippumattomien sairaanhoitajattarien koulutusta varten.

Yhdysvalloissa perustettiin naispuolisten lääkärien kouluttamista varten erityisiä lääketieteellisiä kouluja naisille 1850-luvun alusta lähtien. Sitä ennen Englannista Yhdysvaltoihin muuttanut Elizabeth Blackwell (1821–1910) oli päässyt monen yrityksen jälkeen opiskelemaan vuonna 1847 New Yorkin osavaltiossa toimivaan Geneva Medical Collegeen ja suoritti loppututkinnon siellä vuonna 1849. Useimmat Yhdysvaltojen yliopistot poistivat esteet naisten lääketieteen opiskelulta vasta 1890-luvulla.

Euroopassa naisten yliopistolliset opinnot käynnistyivät vähitellen 1860-luvulta lähtien normaaleissa yliopistoissa, mutta yleensä naisten opiskelu aiheutti vastustavia mielipiteitä vielä kauan aikaa. Aluksi suurin osa naisopiskelijoista tähtäsi lääkärin uralle ja opiskeli siten lääketieteellisissä tiedekunnissa. Joukossa oli kuitenkin aina muutamia, jotka pyrkivät opiskelemaan luonnontieteitä filosofisissa tiedekunnissa.

Venäläinen Nadezjda Suslova valmistui ensimmäisenä naisena Euroopassa lääketieteen tohtoriksi Zürichin yliopistosta vuonna 1867. Englantilainen Elizabeth Garret Anderson (1836–1917), joka oli opiskellut lääketiedettä ja toiminut vuodesta 1866 lääkärin tehtävissä apteekkarien seuran jäseneksi hyväksyttynä, sai monien vaiheiden jälkeen lääketieteen tohtorin arvon Pariisissa vuonna 1870.

Lydia Sesemann, tukkukauppiaan tytär

Lydia Sesemannin isoisän isoisän isä Hans David Sesemann (k. 1696) oli muuttanut Saksan Lyypekistä Viipuriin kauppiaaksi vuonna 1661 ja kohonnut pian kaupungin raatimieheksi. Myös seuraavat sukupolvet olivat viipurilaisia kauppiaita tai tukkukauppiaita. Perhekunta sitoutui kaupungin muihin saksalaissyntyisiin ja saksaa puhuviin kauppiassukuihin monien avioliittojen kautta.

Lydia Sesemannin isä Mikael Carl Sesemann (1797–1865) oli tukkukauppias, joka oli osakkaana puutavaraliikkeessä Rosenius & Sesemann ja toimi lisäksi Tanskan konsulina. Mikael Sesemann solmi ensimmäisen avioliittonsa Maria Charlotta Jænisch’in (1811–1837) kanssa vuonna 1829. Avioliitosta syntyi kolme tytärtä ja kolme poikaa. Ensimmäisen puolisonsa kuoltua Mikael Sesemann solmi toisen avioliiton noin vuonna 1842 Antonie (Antonietta) Williams’in (1822–1896) kanssa. Tämän vanhemmat olivat saksalaissyntyinen Karl Williams (1777–1847), joka oli siihen aikaan Rokkalan lasitehtaan johtajana Karjalan kannaksella, ja Christine Holtz. Mikael Sesemannin toisesta avioliitosta syntyi neljä tytärtä ja kolme poikaa. Lydia Sesemann, joka syntyi vuonna 1845, oli näistä lapsista toiseksi vanhin.

Oman ilmoituksensa mukaan Lydia Sesemann oli käynyt yksityistä koulua ja saanut päästötodistuksen sen kurssin suoritettuaan. Viipurissa toimi silloin useitakin yksityisiä saksalaisia kouluja, mutta Lydia Sesemannia koskevia merkintöjä ei ole löytynyt niiden asiakirjoista. Moni varakas perhe pyrki joka tapauksessa tuohon aikaan antamaan koulusivistystä myös tyttärilleen. Toinen tapa oli käyttää kotiopettajia, jotka saksankielisessä porvariyhteisössä olivat usein kotoisin Saksasta tai Sveitsistä. Mikael Sesemannin kuoltua hänen leskensä muutti tyttäriensä Lydia Marian ja Helene Christinan kanssa Stuttgartin kaupunkiin Saksaan.

Tohtoriksi Zürichin yliopistossa

Lydia Sesemann oli ilmeisesti päättänyt jatkaa opintojaan yliopistossa ja otti sitä varten Saksassa yksityistunteja erityisesti matematiikassa ja latinassa. Zürichin yliopisto oli 1860-luvun lopulta se eurooppalainen yliopisto, johon otettiin lisääntyvästi opiskelijoiksi myös naisia. Varsinkin venäläiset naiset käyttivät hyväkseen tätä mahdollisuutta. Osa opiskelijoista tuli Venäjältä, osa oli emigranttiperheiden tyttäriä. Myös Lydia Sesemann pyrki ja hyväksyttiin Zürichin yliopistoon, jossa hän opiskeli filosofisessa tiedekunnassa syksystä 1869 kevääseen 1874 pääaineenaan kemia.

Opiskeluaikanaan Lydia Sesemann asui mm. professorin rouva Ottilie Kapp-Rappardin ylläpitämässä täysihoitolassa ja myöhemmin viinitehtailija ja kauppias Johannes Ottikerin sekä kauppias Lebrecht Bruncon luona. Lydia Sesemannin aikaisiin venäläisiin opiskelijatovereihin kuului mm. lääketieteen opiskelija Vera Figner, joka tunnetaan myöhemmin kansankiihottajana, terroristina ja Pähkinälinnan (Schlüsselburg) linnan vankina.

Venäjällä annettiin vuonna 1873 määräys, jonka mukaan naispuolisten ylioppilaiden oli jätettävä Zürichin yliopisto vuoden loppuun mennessä, mikäli he aikoivat hakea hallituksesta riippuvaisia virkoja tai jos heillä oli aikomuksena suorittaa tutkinto venäläisessä oppilaitoksessa. Määräystä perusteltiin sillä, että Zürichissä opiskelevat naiset viettivät sopimatonta eli siveetöntä elämää. Myös yliopisto määräsi samana vuonna, että kaikkien ulkomaisten opiskelijoiden oli ennen sisään kirjoitusta esitettävä todistus ”korkeammasta valmistavasta koulutuksesta”. Suurin osa venäläisistä naispuolisista opiskelijoista jätti Zürichin ja kevätlukukautena 1874 vain kuusi heistä jatkoi opintojaan, kolme lääketieteessä ja kolme filosofiassa, jälkimmäisistä yhtenä Lydia Sesemann. Tästä voidaan arvella, että Lydia Sesemannilla ei ollut tarkoitusta palata Suomeen.

Lydia Sesemann puolusti keväällä 1874 orgaanisen kemian alaan kuuluvaa väitöskirjaansa ”Ueber Dibenzylessigsäure und eine neue Synthese der Homotoluylsäure” ja sai 15. toukokuuta 1874 filosofian tohtorin arvon. Väitöskirjatyön ohjaajat olivat professorit Victor Menze (1839–1904) ja Wilhelm Weith (1846–1881). Saavutus mainittiin eräissä alan julkaisuissa ja myös kahdessa Suomessa ilmestyneessä sanomalehdessä. Sen jälkeen Lydia Sesemannin elämänvaiheet ovat olleet julkisuudelta piilossa.

Kemian tohtori vailla työtä

Lääkärin uraa lukuun ottamatta tieteellisesti koulutetuilla naisilla ei juuri ollut työskentelymahdollisuuksia tutkijoina. Lydia Sesemann lähti pois Zürichistä keväällä 1874 eikä hänen asuinpaikastaan ja toiminnastaan ole tietoja ennen kuin parikymmentä vuotta myöhemmin. On mahdollista, että hän eli yhdessä äitinsä ja sisarensa Helenen kanssa Münchenissä, jossa äiti kuoli vuonna 1896. Joka tapauksessa Lydia Sesemann asui sisarensa kanssa Münchenissä vuosina 1896–1901 ja vuodesta 1907 edelleen. Välillä sisarukset asuivat vuosina 1903–1907 Lausannessa ja viranomaisille antamiensa selvitysten mukaan he elivät koroillaan. Lausannesta vuonna 1907 lähtiessään Lydia Sesemann ilmoitti matkustavansa Suomeen ja Helene Sesemann Hollantiin. Ilmeisesti molemmat matkustivat kuitenkin Müncheniin, jossa he asuivat lopun elämänsä ajan. Lydia Sesemann kuoli Münchenissä 80 vuoden ikäisenä vuonna 1925 ja Helene Sesemann 67 vuoden ikäisenä vuonna 1928.

Suomessa yliopistossa opiskelleita naisia

Helsingissä asuvan venäläisen kauppiaan tytär Marie Tschetschulin sai vuonna 1870 ensimmäisenä oikeuden suorittaa ylioppilastutkinnon ja luvan aloittaa opinnot Helsingin yliopistossa. Hänestä tuli keväällä 1870 Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen naisylioppilas. Maria Tschetschulin kuunteli jonkin aikaa luentoja yliopistossa, mutta siirtyi pian tutkintoa suorittamatta kauppakirjeenvaihtajaksi.

Seuraavaksi komissiomaanmittarin tytär Emma Irene Åström (1847–1934) sai vuonna 1871 luvan suorittaa ylioppilastutkinnon. Hän suoritti tutkinnon vuonna 1873, opiskeli Helsingin yliopistossa vuodesta 1874, valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1882 ja promovoitiin filosofian maisteriksi samana vuonna. Hän toimi Tammisaaren seminaarissa historian ja ruotsin kielen opettajana.

Laamannin tytär Emma Rosina Heikel (1842–1929) oli päättänyt opiskella lääkäriksi jo vuonna 1862. Hän valmistui vuonna 1866 Tukholmassa sairasvoimistelijaksi ja suoritti vuonna 1867 Helsingissä kätilökurssin. Sen jälkeen hän sai vielä Tukholmassa yksityisopetusta luonnontieteissä ja anatomiassa. Kun lääkärin ammattiin pyrkivät naiset oikeutettiin vuonna 1871 saamaan opetusta lääketieteellisessä tiedekunnassa ilman ylioppilastutkintoa ja yliopiston kirjoissa olematta, Heikel aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Hän kuunteli yliopistossa lääketieteen luentoja, osallistui vaadittaviin käytännön harjoituksiin ja suoritti vuonna 1873 lääketieteen kandidaatin tutkintoon liittyvät tentit yksityisesti asianomaisille professoreille. Lääketieteen lisensiaatin tutkintoon vaadittavat kuulustelut hän suoritti vuonna 1878, jolloin hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi ensimmäisenä naisena Suomessa ja Pohjoismaissa.

Rosina Heikelillä ei ollut naisena mahdollisuuksia tulla laillistetuksi lääkäriksi, mutta hänelle myönnettiin anomuksesta ”venia practicandi”, rajoitettu toimilupa. Vasta vuonna 1914 annettiin asetus naisen oikeudesta harjoittaa lääkärinammattia Suomessa. Naispuoliset lääkärit pääsivät täysin samanarvoiseen asemaan miespuolisten lääkärien kanssa vuonna 1925, jolloin annettiin laki lääkärintoimen harjoittamisesta.

Seuraavat naispuoliset ylioppilaat Suomessa olivat Karolina Sidonia Eskelin (1867–1936) ja Alma Josefina (Ina) Rosqvist (1865–1942), jotka suorittivat tutkinnon vuonna 1885. Molemmat ryhtyivät opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistossa saatuaan sitä varten erivapauden. Karolina Eskelin puolusti väitöskirjaansa joulukuussa 1895 ja sai joulukuussa 1896 lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon suoritettuaan vähän aikaisemmin lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Karolina Eskelin oli ensimmäinen Suomessa tohtorin arvon saanut nainen. Vain kolme päivää häntä myöhemmin sai filosofian tohtorin arvon Tekla Hultin (1864–1943), joka oli puolustanut väitöskirjaansa toukokuussa 1896.

Lydia Maria Sesemannin isoisän isoisä David Sesemann (1678–1749) on tämän kirjoittajan esivanhempia isän puolelta.

Elin Malin (1868–1959) omaa sukua Nikander oli tehtailijan tytär, joka kävi tyttökoulun ja suoritti suomenkielisen jatko-opiston. Opiskeluaikaan häntä kuvattiin kaunottaresi, joka osallistui aktiivisesti Suomalaisen Seuran toimintaan pääkaupunkiseudun muiden sivistyneiden kanssa. Opiskelun päätyttyä Elin toimi lyhyen ajan opettajana ja palovakuutusyhtiö Pohjolan palveluksessa.

Hallintosihteerin puolisona hän kykeni osallistumaan ilman työsitoumuksia erilaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Järjestötyö ja hyväntekeväisyys olivat hänen sydäntään lähellä. Olga Oinola kertoo Naisten ääni lehdessä Elinin 60-vuotisjuhla-artikkelissa, että martat oli kuitenkin Elinin rakkain helmalapsi.

Elin Malin oli Martta-Yhdistyksen ja sittemmin Suomalaisen Marttaliiton johtokunnanjäsen 1903–1936. Vuosina 1921–1924 Elin toimi Martta-Yhdistyksen sihteerinä (nykyisin toiminnanjohtaja). Kotimaisen marttatoiminnan ohella hän kuului vuodet 1924–1936 Pohjoismaisen Emäntäliiton (nykyisin Nordens Kvinnoförbundet) johtokuntaan.

Ennen marttauransa lopettamista Elin ehti toimia 10 vuotta myös marttaliittojen yhteisten keskustoimikunnassa hoitaen sen ulkomaankirjeenvaihtoa vuoroin varapuheenjohtajana, sihteerinä ja rahastonhoitajana. Hänen oma yhdistyksensä oli Helsingin Marttayhdistyksen vanhin marttakerho, Virike, jonka perustajajäsen hän oli, toimien milloin puheenjohtajana, milloin varapuheenjohtajana.

Luottamustoimissaan Elin Malin liikkui eri puolilla maata toimien mm. Salmin kihlakunnan marttatyön valvojana. Marttatyössä Elin Malinin nimi on jäänyt elämään monen marttayhdistyksen perustajana. Elinin ääni tuli tutuksi erilaisten esitelmätilaisuuksien ohella myös radiosta, jonne hän teki vuonna 1928 ohjelman martoista.

Muita järjestöjä, joissa Elin Malin toimi aktiivisesti olivat mm. Suomalainen Naisliitto, jonka perustajajäsen hän oli, Kirjoja sokeille yhdistys, jossa hän lisäsi merkittävästi sokeiden kirjastoa, Sokeain keskusliitto, Naisasialiitto Unioni, Z. Topeliuksen lapsuudenkotisäätiö, Kotiteollisuus Pirtti, Söörnäisten yhteiskoulun kouluvaltuusto ja Inkerin apu-komitea. Järjestötoiminnassaan hän ei ollut mikään ’takarivin tyttö’, vaan kuului yleensä aina aktiivijäsenenä johtokuntaan ja toimi lukuisissa luottamustehtävissä, ollen milloin rahastonhoitaja, sihteeri tai puheenjohtaja. Aikalaiset pitivät häntä nimenomaan tekijänä, ei niinkään visioivana puhuja. Esimerkiksi Emäntälehden ilmoituksissa Elin Malin mainittiin usein arpajaispalkintolahjoitusten vastaanottajaksi.

Elin Malinia voidaan luonnehtia myös itsenäisyystaistelijaksi, jolle suomalaisuuden aate oli hyvin tärkeä asia. Ennen Suomen itsenäistymistä sortovuosien aikana Elin Malin toimi aktiivijäsenenä vastarintaliike Naiskagaalissa, jonka rahastonhoitajana hän toimi ennen Cely Mecheliniä. Myös vuosina 1917–1918 Elin toimi aktiivisesti Suomen itsenäistymisen puolesta. Sisällissodan jälkeen Elin oli Dagmar Neoviuksen ohella yksi niistä 11 naisesta, jotka tekivät aloitteen Jääkärimerkin tekemiseksi. Toisen maailman sodan aikaan Elin oli jo eläkkeellä monista luottamustehtävistään, mutta toimi vielä aktiivisesti invalidiperheiden hyväksi.

Elin Malinilla oli kyky nähdä tärkeät asiat, joihin voi vaikuttaa ja sitten osallistua siihen. Esimerkiksi kun kieltolain aikaan luultiin kaikkien naisten kannattavan kieltolakia, olivat mm. Elin Malin Annie Furuhjelmin, Cely Mechelin sekä kaksi muuta aktiivimarttaa niiden 11 naisen joukossa, joka panivat alulle adressin kieltolain kumoamiseksi.

Luonteeltaan ja olemukseltaan Elin oli pirteä, nuorekas, rehti ja joustava. Aikalaiset kuvasivat häntä nuoremman oloiseksi mitä hän oikeasti oli. Elinin tunteneet voivat vain ihmetellä sitä vapaaehtoistyön määrää, mitä Elin teki ja arvelivat, että päiväaika ei aina riittänyt kaikkien töiden tekemiseen, vaan piti ottaa yötä avuksi. Näin oli varsinkin passiivisen vastarinnan, Naiskagaalin aikaan, jolloin työ pitikin tehdä salassa ja usein öiseen aikaan. Emäntälehdessä luonnehdittiin Elin Malinia hänen 75-vuotispäivän tienoilla ihmiseksi, jolle ”En ehdi” oli täysin vieras käsite, tämä kuvastaa hyvin sitä tarmoa, millä hän järjestötyösaralla toimi.

Tunnustuksena marttatyöstä Elin Malinin sai Marttaliiton suuren kultaisen ansiomerkin vuonna 1925. Ansioistaan järjestötoiminnan ja valtion hyväksi hänelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ansiomerkki vuonna 1948.