Äitini Aune syntyi Pohjois-Pohjanmaalla lähellä Raahen kaupunkia Saloisten kirkonkylässä. Hän syntyi perheen kuudentena lapsena köyhään torppaan tammipakkasella vuonna 1932. Lapsuudestaan äiti muisti vain tykkien kaukaisen jymyn ja kesäisen auringonpaisteen, leikit sisarusten kanssa ja äidin rakkauden.
Perheen lapsista kaksi vanhinta oli jo lähtenyt kotoa. Vanhin poika Rautaruukin tehtaalle Raaheen, ja vanhin tytär Etelä-Suomeen piikomaan. Viisi lapsista oli vielä kotona. Isommat siskot katsoivat pienempiensä perään. Aune leikki itseään 3 vuotta nuoremman Annelin kanssa. Leluina olivat vain äidin säkkikankaan palasta ompelemat räsynuket. Kyllä niilläkin leikit sujuivat.
Syksyllä 1940 perheen äiti oli sairastunut, Aune muisti vielä tarkkaan sen ajan. Äiti oli ollut väsynyt pitkään, ja itsepäinen yskä ei vain hellittänyt. Tuberkuloosi eli keuhkotauti tappoi niinä vuosina joukoittain ihmisiä.
Isä oli kulkenut metsätöissä. Oli ollut runsasluminen ja kova pakkastalvi, vaatteet olivat kehnoja ja työ oli hyvin rankkaa. Aunen yhdeksänvuotissyntymäpäivänä isä oli kutsunut kaikki lapset koolle peräkamariin hyvästelemään äidin. Äiti makasi voimattomana ja kalpeana verta yskien vuoteellaan. Hän käski polttaa kaikki petivaatteet, ettei tauti tartu. Se oli ollut lapsista hyvin pelottavaa.
Sitten äitiä ei vain enää ollut. Jäljelle jäi elämänmittainen äidin ikävä.
Aune oli jo koulutyttö. Hänellä oli kova tiedonjano. Anneli-sisko jäi itkemään perään, kun Aune juoksi kouluun. Kengistä oli aina pula. Avojaloin juostiin kouluun, vaikka routa oli maassa. Ahavoituneet variksensaappaat kirvelivät ja varpaita paleli, mutta kouluun oli päästävä.
Isä kulki synkkänä ja murheellisena, milloin ei ollut töissä. Ruokaa ei ollut. Kun lapset valittivat nälkäänsä, isä sanoi, että eihän yöllä syödä, ja veti verhot ainoan ikkunan eteen. Silloin Aune meni nukkumaan ja odotti vain, että uni tuli ja vei nälän pois.
Kerran isä sitten lähti kylille, osti viinaa, joutui puukkotappeluun ja kuoli hänkin. Se oli surkea resuinen orpolauma Jumalan selän takana. Siinä tilanteessa sisarukset eivät voineet elää keskenään, vaan joutuivat kunnantalolle, jossa heidät tavallaan huutokaupattiin.
Varsinainen lasten huutokappa kiellettiin Suomessa lailla 1923. Tämän jälkeen lasten sijoittamista perheisiin rahaa vastaan kuitenkin jatkettiin vielä 1940-luvullakin. Heidät myytiin sellaiselle henkilölle, joka pienimmällä summalla otti elättääkseen. Huutolaiseksi joutui köyhä ihminen, vammainen, tai lapsi, joka ei tullut toimeen yksinään, eikä kukaan läheinen kyennyt hänestä huolehtimaan.
Kolmetoistavuotias Kaarlo-veli joutui vaivaistaloon. Häntä ei kukaan huolinut elätettäväksi. Hän oli vammautunut pysyvästi 5-vuotiaana oltuaan vähällä hukkua ja jaksoi elää vain aikuisiän kynnykselle asti.
Isän kuolemasta oli silloin kulunut muutamia kuukausia. Elettiin alkutalvea vuonna 1942. Kunnantalolle oli kerääntynyt paljon rikkaita talollisia. Tilanne oli hyvin nöyryyttävä ja pelottava. Seitsemänvuotias Anneli roikkui Aunen käsipuolessa itkuisena, hän vaistosi siskojensa pelon. Heidät revittiin eroon toisistaan. Anneli oli niin pieni, että hän pääsi lapsettomalle pariskunnalle kasvatettavaksi. Kaksoset olivat jo seitsemäntoistavuotiaita ja pääsivät piiaksi isoihin taloihin. Aune oli pieni ja laiha kymmenvuotias siskolta perityssä mekossaan, mutta hänetkin joku talollinen huusi lapsenlikaksi. Kaipa hän arveli, että Aune söisi vähän kun oli pienikokoinen.
Jumalakin oli kääntänyt selkänsä sille nälkäiselle lapsilaumalle.
Ensin kuoli äiti verta yskien, sitten kuoli isä humalaisen puukkoon.
Siinä he seisoivat ihmisten edessä kaupattavana, huutolaislapset.
Kotia kaivaten, rakkautta etsien.
Toisiinsa takertuen ja itkien.
Kuolema kulki ja pelko jäi.
Tuli ”koti” jonkunlainen, puusänky tuvan nurkassa.
Ruokaa sai, jos ansaitsi. Remmiä sai, vaikkei ansainnut.
Äidin tekemä mollamaija kainalossaan hän nukahti itkuunsa
omia siskoja ikävöiden.
Aamulla hän karkasi kouluun
opinhalu mielessä palaen.
Huutolaislapsen tie oli kivinen tie.
Tyhjästä oli revittävä eväät elämään matkalla aikuisuuteen.
Niin alkoi Aunella uusi elämä. Siskojaan hän ei nähnyt juuri koskaan, kulkeminen oli vaikeaa, ei ollut mahdollisuutta käydä siskoja katsomassa. Eikä hän olisi ehtinytkään. Työtä piti tehdä aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Aune kaipasi Annelia niin että itki itsensä uneen monena iltana, rakas pikkusisko, se oma sisko oli poissa! Kun oli menettänyt paljon, niin jäljelle jäi huoli tulevaisuudesta ja pohjaton ikävä.
Kouluun ei voinut talvipakkasella juosta ilman kenkiä. Kerran isäntä osti narukengät. Kastuttuaan ne hajosivat, eikä niistä paljon iloa ollut. Aune halusi käydä koulua, oli ihana oppia lukemaan ja nähdä muita lapsia. Poissaoloja tuli paljon, ja opettaja oli vihainen. Piian työt jäivät tekemättä ja talon lapsi hoitamatta sillä aikaa, kun Aune oli koulussa. ”Koulu on tarpeeton köyhän kakaralle.” Isäntä sanoi. Oppivelvollisuuslaki astui toki voimaan Suomessa 1921, mutta ei sitä kaikissa olosuhteissa noudatettu. Monet kerrat Aune karkasi kouluun.
Hän oli hyvin terävä tyttö, oppi nopeasti lukemaan ja laskemaan. Niin kuluivat vuodet, ja ikää karttui. Aune muutti kolmetoistavuotiaana Kauniaisiin vanhimman siskon luo piiaksi. Rippikoulun jälkeen hän pääsi kotiapulaiseksi rikkaaseen perheeseen Espooseen. Hänellä oli jo oma pieni huone. Valkoisessa esiliinassa hän auttoi kaikissa kodin askareissa. Hän oppi niiaamaan nätisti ja puhuttelemaan ihmisiä kohteliaasti. Hän hoiti muun muassa perheen kolme lasta. Joskus Aune-äitini kyllä minulle kertoi että ”siinä perheessä koirakin sai parempaa ruokaa, kuin piika.” Ruokaa siis sai juuri ja juuri hengen pitimiksi.
Kun Aune näin oli palkattu taloon, niin hänelle kuului myös jonkun verran vapaa-aikaa. Aune ilmoittautui rohkeana tyttönä iltalukioon, jossa oppi saksan ja ruotsin kielen alkeet. Hän vietti elämänsä parasta aikaa, sai opiskella ja tehdä työtä. Jossain vaiheessa keuhkotauti kuitenkin katkaisi opiskelun ja kaksi kuukautta keuhkotautiparantolassa lopetti haaveet opettajan urasta. Ei ehkä niinkään keuhkotauti, vaan piikuuspaikan emäntä: ”Ei noin iso tyttö enää koulua tarvitse, ei köyhän sovi liikaa ylpistyä ja kuvitella voivansa opiskella miten tahtoo. Töihin sinun on ruvettava.” Siihen loppuivat Aunen opiskelut, ja edessä oli aikuinen elämä.
Työtä pelkäämätön äiti oli aina. ”Jumala ei laiskoja ruoki,” oli tuttu sanonta lapsuudestani. Työn perässä äiti tuli Keski-Suomeen Jyväskylän seudulle.
Isä oli aina ajatellut, että hän on vain hulivilipoika Karjalasta, mutta niin siinä kävi, kun äiti ja isä toisensa tapasivat, niin se oli menoa se. Isä-Erkki oli avioon uudelleen mennessään yli nelikymppinen mies ja Aune-äitini siinä vaiheessa kokematon tyttönen, joka jo kohta odotti lasta isälle.
Isä luuli, että lapsia oli turha odotella oltuaan vuosikausia lapsettomassa avioliitossa. Yhdessä silloisen vaimonsa kanssa hän ei ollut asunut pitkään aikaan, vaimo oli jäänyt Pohjois-Karjalaan. Metsätyöt ja rakennustyöt olivat missä milloinkin. Veri oli vetänyt isää maailmalle. Ja niin isä katsoi viisaimmaksi erota nuoruuden rakastetustaan.
Äiti ja isä vihittiin 22.3.1952 ja veljeni syntyi saman vuoden heinäkuussa. Perhe asettui Jyväskylän seudulle. Moni mietti varmasti mielessään, että miksi nuori nätti tyttö otti itseään niin paljon vanhemman köyhän miehen. Mutta siinä perheessä kasvaneena tiedän, että suurimpana syynä olivat isäni positiivinen elämänasenne ja ”luonnonviärät leukapielet” niin kuin isä itse tapasi sanoa. Sitä paitsi isättömän lapsen tekeminen siihen maailman aikaan oli vielä lähes synti.
Me kaksoistytöt synnyimme vuonna 1956.
Lapsuudessamme asuntotilanne Suomessa oli erittäin vaikea. Me asuimme alivuokralaisina lapsettoman pariskunnan yläkerrassa pienessä mökkiröttelössä aivan tien laidassa.
Ensimmäinen kotimme oli vinttikomerosta tehty huone. Vuokraemäntämme oli pyörtynyt kuultuaan meidän syntymästämme. Yksikin vauva hänen mielestään siihen ahtauteen olisi riittänyt. ”Lapset ovat Herran lahja”, totesi äitini, ja oli ylpeä ja onnellinen terveistä vauvoistaan.
Me synnyimme helmikuussa. Suomessa alkoi yleislakko 1.3.1956. Samana päivänä Urho Kaleva Kekkonen astui presidentin virkaan
Perheemme taloudellinen tila oli lähes kaoottinen. Kaikesta oli pulaa. Edes kaupoissa ei ollut tavaraa tarjolla. Eikä ihmisillä toisaalta ollut rahaakaan käytössään.
Vuokralla asuvilla ei ollut mahdollisuutta saada ruoka-aineita oikein mistään. Ei ollut peltotilkkua eikä viljelyksiä. Meillä ei ollut isovanhempia tai sellaisia sukulaisia, joilta vanhempamme olisivat voineet lainata tai saada apua. Me olimme niin köyhää väkeä, että vähäiset sukulaiset katsoivat viisaimmaksi pysyä loitolla meistä. Meille lapsille pyydetyt kummitkin olivat olleet huolestuneita siitä, etteivät vain joutuisi jossain vaiheessa meistä huolta pitämään. ”Kerjäten saatu on kalleimmin maksettu”, sanoi äiti eikä koskaan pyytänyt sukulaisilta apua, vaikka sitä olisi joskus kipeästi tarvittu.
Äidillä ei maito riittänyt kahdelle nälkäiselle vauvalle. Hän kun oli itsekin huonolla ruualla. Naapurin rouva kertoi, että sosiaalihuolto jakoi ruokaa työväentalolla. Äitikin riensi meidän kanssamme soppajonoon. Siellä tuikeailmeinen virkailija tarjosi kuukauden ikäisille kaksosille hernekeittoa hengenpitimiksi. Silloin äiti pillahti katkeraan itkuun.
Jostain löytyi kuitenkin edes kauraryynejä, joista äiti keitti meille velliä.
Kertakäyttövaippoja ei silloin tunnettu. Pienessä huoneessa äiti pesi ja keitti emalivadissa sideharsovaipat ja perheen muun pikkupyykin. Äiti kantoi veden kaivosta ämpäreillä, lämmitti sen puuhellalla pyykinpesua varten ja siinä hän laittoi myös ruuan. Huoneen poikki oli ristiin rastiin vedetty pyykinkuivatusnaruja. Jonkun matkan päässä järven rannassa oli yleinen pesutupa isomman pyykin pesua varten. Minä muistan, että äidillä oli lapsuudessani aina kipeät ja ihottumaiset kädet.
Sellainen elämä oli niihin aikoihin aivan tavanomaista.
Äitini kertoman mukaan me emme missään vaiheessa kontanneet. Hinasimme ensin vain itseämme lattialla istuen ja nousimme sitten suoraan kävelemään. Sillä tavalla mahduimme paremmin liikkumaan.
En muista niitä aikoja, mutta voin hyvin kuvitella muutaman neliön kokoisen kopin, jossa nukkui viisi ihmistä. Huone oli varmaankin täynnä sänkyjä.
Siskoni kanssa olemme olleet yhtä kaiken aikaa. Ehkä meitä pelotti tulla tähän maailmaan yksin. Ehkäpä Luoja jo alusta asti tiesi, että elämämme ei tule olemaan helppoa ja antoi meille toisemme.
Äidin elämän murheellisin asia oli veljemme sairaus. Veli alkoi sairastella neljävuotiaana. Äiti kirjoitti omassa päiväkirjassaan: ”Erkki sairastui helmikuun 7. pnä 1957, ja piti viedä sairaalaan yöllä ennen viittä. Neljän aikaan hän alkoi oksentaa, vaihdoin vaatteet ja huomasin että hän oli oudon näköinen eikä puhunut mitään, hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan ja hän sai siellä krampin ja oli tajuttomana 3 tuntia. Minä olin niin järkyttynyt että vapisin monta päivää.”
Erkki oli ensimmäisellä kerralla sairaalassa viisi vuorokautta.
Kerran pitempään kestäneen tajuttomuuskohtauksen aikana Erkki vietiin Helsinkiin Lastenlinnaan, jossa Arvo Ylppö herätti hänet henkiin, ja määräsi epilepsialääkityksen. Se jollain lailla tasapainotti elämää. Pitkäkestoiset tajuttomuustilat jäivät pois. Myöhemmin häntä kuljetettiin lääkäriltä toiselle ja myös ihmeparantajalle. Varsinaista syytä epilepsiaan ei löydetty. Yritettiin kaikenlaista, mutta veljeni sairastaa epilepsiaa vielä tänäkin päivänä.
Sisareni ja minut jouduttiin äidin suureksi murheeksi sijoittamaan lastenkotiin väliaikaisesti, kun Erkkiä vietiin kauemmaksi tutkimuksiin ja hoitoon. Olimme silloin reilun vuoden vanhoja.
Lastenkotiin joutuessamme osasimme kävellä ja puhuakin pari sanaa. Oltuamme siellä kaksi viikkoa taannuimme niin että hädin tuskin osasimme istua. ”Nyt haetaan tytöt pois, heitä ei kohta anneta meille. Kyllä me jotenkin pärjätään,” oli isä sanonut ja niin meidät haettiin kotiin.
Isä oli varmasti oikeassa. Meillä oli niin köyhää, että sosiaaliviranomaiset olisivat varmasti ottaneet meidät huostaan, jos hoidon tarve olisi jatkunut pitempään.
Olen aina ajatellut pelolla sitä mahdollisuutta, että olisimme joutuneet eroon toisistamme ja lastenkotiin tai jopa adoptoitaviksi.
Meillä on siskon kanssa ollut jonkunlainen varjelus. Äitini kertoi kerran pyytäneensä vähän oudomman nuoren tytön hoitamaan meitä lähtiessään käyttämään Erkkiä lääkärissä. Äidin palatessa kotiin olimme me alle kaksivuotiaat leikkineet tyytyväisinä jyrkässä portaikossa veitsien ja saksien kanssa eikä lapsenlikkaa ollut näkynyt missään. Äiti pelästyi kovasti, eikä pyytänyt sitä tyttöä toista kertaa meitä hoitamaan.
Saimme kuitenkin viettää lapsuutemme oman rakastavan perheemme kanssa. Uskon, että köyhyydestä ja sairaudesta huolimatta kotimme antoi jollakin tavalla turvallisen kasvuympäristön.
Elämä oli ankaraa työntekoa ja köyhyyttä, mutta eipä sitä muusta tiedetty. Rakkautta riitti sitäkin enemmän.
Isä oli kova tupakkamies. Vähistä rahoistamme hän käytti tupakkaan ison osan, kääri sätkiä ja osti Työmies-askin ja toisenkin. En muista äidin koskaan moittineen isää tupakkaan käytetyn rahan takia. Isän terveydentila oli se suurempi huolen aihe. Äiti yritti kyllä isälle puhua lempeästi ja rakastavasti: ”Yritä isi-kulta polttaa vähemmän, tulet siitä sairaaksi, ja mihin minä lasten kanssa sitten joudun!”
Asustelimme ehkä 3-4 vuotta tässä ensimmäisessä kodissamme. Sitten pääsimme jonkun matkan päähän vuokralle insinööriperheeseen. Tämä asunto oli suorastaan luksusluokkaa – edelliseen verrattuna. Siinä saattoi olla kaikkiaan ehkä 30m2.
Muistan vielä, kun menimme sitä katsomaan. Käsiäni levitellen kuljin seiniä mittaillen ja ihmettelin huoneen avaruutta.
Heti ulko-ovesta astuttiin keittiöön tapaiseen. Siinä oli jonkunlainen astiakaappi, ” kommuutti”, kuten sitä kutsuttiin. Hella, emalivati, vesiämpäri- ja kauha, muutama astia pöydällä ja nurkassa puulaatikko. Tämän ”keittiön” lattia oli talvisin niin kylmä ja jäinen, että yritimme sukkasillamme luistella siinä. Äidin mielestä se ei ollut hauska leikki.
Joskus puulaatikossa oli elävä hiiri ja pidimme hurjan ajojahdin halot kourassamme, kunnes saimme sen hengiltä. Äiti kiljui ja me kiljuimme myös, riemusta. Ajojahti oli mielestämme jännittävä. Kyllä tämän päivän Pokemon-pelit kalpenevat tämän huvin rinnalla.
Tässä kodissamme oli iso yhdistetty makuu-olohuone ja siellä punatiilinen takka. Katossa roikkui sähkölamppu ilman varjostinta. Pihan perällä oli ulkohuussi ja olihan meillä myös veranta ja pieni perunamaa. Se oli äidille ilon aihe ja toi tarpeellisen lisän ruokapöytäämme. Iltamyöhään hän siellä kitki ja harvensi. En tiedä mistä hänen voimansa riittivät vielä siihenkin.
Istuin ulkoportailla sunnuntaiaamuna.
Kuuntelin linnun laulua ja kesää.
Auringon valo siivilöityi koivun runkojen välistä.
Tuuli tanssitti puiden latvoja.
Päivänkakkarat huojuivat ojanpientareilla.
Oli kevyt ja iloinen olo.
Äitini minulle heinänkorren toi,
täynnä suuria meheviä ahomansikoita.
Siinä oli lapsuuden kesien maku.
Siihen aikaan isä kulki tietyömaalla töissä. Hän toi kerran töistä tullessaan lakissaan meille siilin poikasia. Ne olivat joutuneet kauhakuormaajan nokkaan. Sen kesän me seurasimme siilin poikasten kasvua. Syksyn tullen ne katosivat johonkin.
Tämä kotimme oli kauniilla paikalla järven läheisyydessä. Muistan erään syksyisen tapauksen. Äiti kertoi minun olleen 4-vuotias. Olin äidin kanssa rannassa laiturilla pesemässä pyykkiä ja siinä touhutessani pudotin emalisen pesuvadin veteen. Aloin sitä kurkottelemaan ja mulahdin tietysti itsekin vadin perässä päälleni järveen.
”Ui tyttö, Ui!” Huusi äiti rannalta, jossa hän oli pyykkiä ripustamassa. Ja minä räpiköin henkeni kaupalla syvässä vedessä, kunnes äiti tuli juosten ja nosti minut laiturille. Minulle ei jäänyt tästä mitään veden pelkoa ja opin sitten seuraavana kesänä uimaan. Päinvastoin uinti taitaa olla ainoa liikuntalaji, jossa olen ollut hyvä.
Siihen aikaan ei kaupoissa ollut juurikaan lastenvaatteita myytävänä tai ne olivat hyvin kalliita. Äiti oli ommellut siskolle ja minulle takit. Ne olivat kirkkaansinistä Velvetonia, sametin tapaista paksua puuvillakangasta. Meidän takeissamme oli kullanväriset kaksirivinapit, ja me olimme omasta mielestämme kuin prinsessoja.
Minulla oli ensimmäisellä ”uintimatkallani” tämä prinsessatakki päälläni. Ja uskon että sen tiivis puuvillakangas piti minut pinnalla niin pitkään, että äiti ehti hätiin. Äiti kyllä säikähti pahanpäiväisesti.
Ompelukonetta meillä ei silloin ollut. Äiti purki vanhoja vaatteita ja sai naapureilta langanpätkiä. Taitoa riitti ja hän ompeli ja neuloi niistä meille uutta. Hän laittoi kaiken kekseliäisyytensä ja luovuutensa peliin, ja onnistui lähes tyhjästä vaatettamaan meidät kauniisti. Minulla ja siskollani on monessa valokuvassa langantähteistä kudotut raidalliset villatakit.
Muistan sadeiltoja, jolloin istuimme takkatulta katsellen ja radiota kuunnellen. Äiti istui kutimensa kanssa isän kainalossa ja me lapset piirtelimme pöydän ääressä. Leipä kiedottiin siihen aikaan valkoiseen vahvaan paperiin. Äiti jakoi sen hyvin tarkasti piirustuspaperiksi meidän lasten kesken. Isä oli tilannut radion Anttilan postimyynnistä osamaksulla. Isä piti Irwin Goodmanista, ja Irwinin kappale ”En kerro, kuinka jouduin naimisiin, ehkä viimein hellyin naisen kyyneliin tai vaimon tuomiin pieniin kaksosiin”- oli isän mielestä paras. Hän koki tämän laulun sanat omakohtaisesti ja ajatteli perhettämme. Äitiä nauratti kovasti, ja hän kävi antamassa suukon isän poskelle, kun kappale loppui.
Äiti piti erityisesti Tapio Rautavaaran kappaleesta ”Päivänsäde ja menninkäinen.” Sitä me kaikki kuuntelimme hartaina. Sellaista oli elämä monessa työläisperheessä siihen aikaan.
Joskus minä toivoin, että äidillä olisi ollut aina töitä, eikä meidän olisi tarvinnut ostaa ruokaa velaksi. Toisaalta toivoin, että äiti ei olisi ollut niin väsynyt, ja hänellä olisi ollut aikaa olla meidän kanssamme. Halki elämän minua on seurannut syvä vastenmielisyys velkaa kohtaan.
Siskoni ja minä halusimme pyhäkoulukerhoon, kuten kaikki kaverimmekin. Se aiheutti kotona keskustelua vanhempiemme välillä. Isältä oli kova elämä vienyt uskon Jumalaan ja hän piti pyhäkoulua tarpeettomana. Äiti piti kerrankin päänsä ja hänen tahdostaan me saimme käydä pyhäkoulua.
Olen joskus aikuisena ajatellut, että oli hyvä antaa lapselle vapaus valita oma tiensä, ja jo siinä vaiheessa mahdollisuus tutustua erilaisiin elämänkatsomuksiin. En tiedä, pyörähtäisikö isä haudassaan, jos hän tietäisi, että tyttärestä kasvoi kristinuskossa oleva aikuinen.
Isän periaate eli äidissä niin voimakkaana, että äiti uskalsi vasta vanhoilla päivillään palvelutalossa asuessaan käydä itse ehtoollisella. Äiti kertoi siitä minulle itsekin ihmeissään ja ylpeänä! En osaa sanoa tukeutuiko hän Taivaan Isään missään vaiheessa elämäänsä. Meillä ei keskusteltu sellaisista asioista.
Meillä ei ollut siskon kanssa montaa lelua, yhdet nuket ja pienet nallet molemmilla, joitakin kangasräsyjä ja hyvä mielikuvitus. Ompelimme itse nalleille vaatteita ja yritimme kutoa sukkia ja virkata pannunlappuja jo hyvin pienenä. Äidiltä löytyi aina langantähteitä ja aikaa neuvoa meitä.
Siinä kodissamme vesi piti hakea kaivosta jonkun matkan päästä ja tilat olivat edelleenkin ahtaat. Kotiimme oli kyllä vedetty sähköt, mutta esimerkiksi sähköhellaa meillä ei ollut. Ruoka laitettiin puuhellalla, ja siinä leivottiin myös leipä.
Vastapaistetun leivän tuoksu
levisi kuin rakkaus.
Täyteläisenä, vahvana.
Muistona lapsuudesta.
Saunaa tähän asuntoon ei kuulunut, joten kävimme erään tutun luona noin kilometrin päässä saunomassa kerran viikossa. Muistan kun illan pimetessä kävelimme kotiin. Isä opetti meille tähtien nimiä. Pakkanen narskui kengissä ja hengitys höyrysi jutellessamme. Märät hiukset jäätyivät hassusti pakkasessa. Yritimme juosta nopeasti, että emme kylmettyisi.
Kotona äiti laittoi meille saunamehut. Se oli ihanaa ja makeaa. Limsaa muistan saaneeni vasta, kun olin toisella kymmenellä. En pidä siitä oikein vieläkään. Kyllä oikea mustaviinimarjamehu aina limsan voittaa.
Taivaan valot valaisivat tietämme.
Katsokaa lapset, tuolla on Otava, sanoi isä.
Tuolla kuu-ukko katselee meidän kulkuamme, sanoi äiti.
Katsokaa lapset, kuinka avara on taivaan katto,
kirkas sysimusta yö.
Ja tähdet tuikkivat.
Muistan käyneeni joskus myös yleisessä saunassa. Kaupungin keskustassa oli sellainen. Sinne meidän piti mennä linja-autolla ja se oli kallista ja vaivalloista. Muistan että saunassa oli paljon mummoja ja minua ujostutti kovasti. Me lapset värjöttelimme rivissä alalauteilla ja kuuntelimme aikuisten juttuja tarkasti. Äiti pesi meidät ja kampasi hellästi takkuiset hiuksemme, ja kotimatka alkoi.
Isäni oli hauska veikko ja jutunkertojana tunnettu. Elämä oli köyhää ja kurjaa. Joskus silloin tällöin isä osti pullon Pöytäviinaa tai Koskenkorvaa ja teki siitä kuuman sokeriveden kanssa ”roppia” kuten hän sanoi.
Muistan minäkin kerran kuumeessa ja kurkkukivussa saaneeni tällaista ”lääkettä”, tosin vain lusikalla tarjottuna. Se lämmitti mukavasti ja varsinkin isän huolenpito lämmitti. Isä lauleskeli ja laski leikkiä, ja otti jopa syliinkin!
Toisinaan isä otti lääkettä vähän liikaakin ja lähti kylille kulkien raitilla lauleskellen iloisena ja hyväntuulisena. Kerran poliisit olivat korjanneet isän talteen ”ihmisiä häiritsemästä” ja hän joutui yöksi putkaan. Muistan, kun odotimme isää kotiin. Emme tienneet mitä isälle oli tapahtunut. Äiti oli hiljaa ja peloissaan. En tiedä muisteliko hän oman isänsä kohtaloa. Siihen aikaan ei ollut puhelimia, ja voimme vain odottaa.
Aamulla isä sitten tuli jalkaansa vähän ontuen villamyssy korvillaan, ja me olimme helpottuneita. Isä oli ensin allapäin, mutta laski leikkiä jo kohta. Muistan äidin halanneen isää iloisena ja nauravana. Mutta enpä muista muuta kertaa, että isän alkoholinkäyttö olisi aiheuttanut perheelle huolta. Siihen aikaan lauantaipullo taisi olla miehelle asiaankuuluva juttu. Äiti ei asiasta metelöinyt eikä riidellyt, niin se ei jäänyt mitenkään pahana asiana mieleemme.
Enkä silloin edes ymmärtänyt alkoholin ja isän hyvän tuulen yhteyttä putkareissuun. Äiti selitti sen minulle joskus myöhemmin.
Me menimme siskon kanssa ensimmäiselle luokalle kouluun. Äiti ompeli meille esiliinat ja meillä piti olla pulpetille ruokaliina. Äiti teki meille eväsvoileivät ja laittoi myös maitopullon matkaan. Keittolautasen saimme koulussa. Saimme omat aapiset ja opintiemme alkoi.
Muistan että se syksy oli lämmin ja aurinkoinen ja että silloin tuli hyvä omenasato.
Kerran saimme koulumatkalla kassiimme joltain tädiltä ihania punaisia omenia. Muistan, kun hän pysäytti meidät lauta-aidan takaa. Hänellä oli ruudullinen esiliina ja siniset silmät. Hän sanoi, että hänellä on ihan liikaa omenia, hän ei oikein tiennyt mitä tehdä niillä. No mehän siskon kanssa tiesimme ratkaisun tähän vaikeaan ongelmaan, ja täytimme kassimme omenilla. Äiti oli iloinen viemisistämme. Omenat olivat meille harvinaista herkkua.
Meidän vuokra-asuntomme tontilla kasvoi toki myös omenapuita. Mutta vuokraisäntämme oli ankarasti kieltänyt meitä koskemasta omeniin. Olimme saaneet vain ikkunasta katsella noita kiellettyjä hedelmiä, joten meille kelpasi kyllä syksyn satoa kotiin äidille vietäväksi.
Joskus ajattelen, että tietäisipä se täti, miten onnelliseksi pari pikku tyttöä tuli tästä eleestä.
Muistan vuokraisäntämme olleen aina vihainen ja pahantuulinen. Äiti ja isä lähes pelkäsivät häntä. Äiti oli neuvonut meitä tervehtimään isäntää kohteliaasti ja pysyttelemään poissa hänen tieltään, ettemme ärsyttäisi häntä. Saattoihan syynä olla myös maksamattomat vuokrat, en tiedä.
Samassa talossa kanssamme asui suuri perhe, jossa lapsia hakattiin. Lapsuudessani uskottiin, että joka ”kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.” Seinänaapuristamme kuului itkua ja huutoa harva se päivä. Muistan miten vaikeaa äidin ja isän oli sitä kuunnella. Äiti itki myötätunnosta ja isä uhkasi aina menevänsä kertomaan lastensuojeluviranomaisille. Mutta toisten ihmisten asioihin ei oikein voinut puuttua. Käsittääkseni yksi naapurin lapsista joutui hakkaamisen seurauksena jopa sairaalaan. Lasten ruumiillinen kuritus Suomessa kiellettiin vasta vuonna 1984.
Äiti ei meitä kurittanut eikä ollut vihainen, vaikka joskus olisi ollut syytäkin. Yleensä juoksimme karkuun, jos äiti yritti tukkapöllyä antaa, ja tilanne päättyi nauruun. Äidin mieltä en halunnut pahoittaa. Jos niin kävi, niin se oli minulle kauhistuksen paikka ja silloin itkimme molemmat.
Siskoni ja minä olimme yhdessä vahva pari. Olimme aina tottuneet tukeutumaan toisiimme.
Kerran kouluun tuli käymään kansakouluntarkastaja. Opettajaa jännitti niin, että ekaluokkalainenkin sen huomasi. Tämä tarkastaja oli jostain Etelä-Suomesta ja hän pyysi, että hänelle lauletaan Keski-Suomen kotiseutulaulu. Opettaja laittoi siskoni ja minut laulamaan. Muistan kun seisoimme luokan edessä laulamassa pitäen toisiamme tiukasti kädestä. Laulutaidosta ei varmasti kannattanut paljon puhua. Sanat kyllä osasimme ulkoa ja laulu sujui. Opettaja hymyili tyytyväisenä. Hän kertoi myöhemmin äidille kuinka rohkeita ja reippaita olimme olleet ja äiti oli hyvin ylpeä meistä.
Opettajamme oli ehdoton auktoriteetti. Hän oli vanhempi nainen ja me kaikki pelkäsimme häntä. Hän ei todellakaan ollut mikään lempeä äitihahmo. Koulussa pidettiin tiukka kuri. Pojat lensivät nurkkaan hiuksista tai korvista talutettuna aika vauhdilla, mikäli meno ei miellyttänyt opettajaa. Mutta siskostani ja minusta hän piti kovasti.
Isä kirjoitteli ahkerasti hakemuksia vuokra-asuntoihin ja viimein meitä onnisti, ja saimme kahden huoneen ja keittiön asunnon Haka-taloista läheltä kaupungin keskustaa. Muistan sen huikean onnen tunteen, kun saimme kirjeen, jossa kerrottiin asunnon myöntämisestä. Isää ja äitiä huoletti vuokran suuruus. Äidin palkka ei millään tahtonut riittää nykyiseenkään vuokraan ja olimme velkaa vähän joka suuntaan.
Kasasimme vähäisen omaisuutemme jonkunlaiseen pakettiautoon. Kaupungissa kerrostaloalue oli uusi ja suurperheisille rakennettu. Uudessa kodissamme oli sisävessa, sähköt ja kaikki mukavuudet. Siellä oli jopa kylpyamme, johon me jonotimme ensimmäisinä viikkoina. Asunto oli valtavan iso mielestämme, siinä oli muistaakseni 53m2.
Tänä päivänä ei yksikään viisihenkinen perhe suostuisi niin ahtaasti asumaan, mutta silloin se oli suorastaan ylellistä. Äidin elämä helpottui kovasti. Ei tarvinnut kantaa vettä, eikä pestä käsin pyykkiä siinä määrin, kun aiemmin. Talossa oli jonkunlainen pesutupakin. Työtäkin oli enemmän tarjolla kaupunkipaikassa, ja äiti pääsi lähileipomoon töihin.
Meidän nelikerroksisessa talossamme oli ainakin 30 lasta. Taloja oli siinä mäen rinteessä kaikkiaan seitsemän. Kavereita riitti joka lähtöön. Ilta illan jälkeen me melskasimme pihalla.
Ystävyys- Yhteistyö- ja Avunanto-sopimus talossamme toimi myös joka tilanteessa. Kerran olin hukannut avaimeni koulumatkalla ja odottelin kotiväkeä porraskäytävässä lukitun kotioven takana itkua tuhertaen. Silloin naapurin täti, seitsemän lapsen äiti korjasi minut sisälle ja istutti keittiön pöydän ääreen. Suuri lasillinen maitoa ja paksut viipaleet juuri leivottua leipää katosivat nälkäiseen vatsaani. Kyllä tämä välipala on voittanut monta sen jälkeen maailmalla nautittua Gourmet-ateriaa.
Kerran rapussamme asuva ison lapsilauman isä soitteli ovikelloamme viinantuskassaan ja pyysi surkealla äänellä rahaa, että voisi ostaa lapsilleen maitoa. Muistan hänen hölmistyneen ilmeensä, kun äiti sitten antoi hänelle kannussa maitoa. Äiti oli surullinen, perheellä riitti rahaa alkoholiin mutta ei lapsille ruokaan. Maito oli hyvä ensiapu, mutta jostain syystä naapuri ei tullut toista kertaa meiltä pyytämään mitään.
Mutta niin se on: ”Sitä saa mitä tilaa.” Isäni sairastui keuhkosyöpään 53-vuotiaana, ja ennen syöpädiagnoosia todettiin sepelvaltimotauti ja monenlaista muuta tupakasta aiheutunutta sairautta. Isä oli ennen kuolemaansa useita vuosia työkyvyttömyyseläkkeellä. Äitini oli käytännöllisesti katsoen viisihenkisen perheen elättäjä lähes koko lapsuuteni ajan.
Äiti kulki töissä aina, kun vain sattui jotakin saamaan. Hänelle kelpasi mikä tahansa työ, joka oli kunniallista. Sairas mies ja kolme alaikäistä lasta takasivat ahkeruuden.
Sain syntyessäni elämän valttikortin,
äidin kuin naarasleijonan,
työtä pelkäämättömän emon
rakkaudessaan vahvan.
Äidinmaidon mukana
hän istutti minuun työn ilon,
perinnöistä parhaan.
Hän oli rakennuksilla apumiehenä, leipomossa paistajana ja pakkaajana. Hän haravoi puistoissa ja kulki siivoamassa. En muista isän käyneen töissä. Isä odotteli meitä lapsia koulusta, laittoi voileivät ja kaakaot, kyseli kuulumiset. Oli läsnä.
Lapsuuden kodissani vallitsi lämmin ilmapiiri. Isä oli henkisesti vahva. Hyvällä huumorintajulla hän rikastutti köyhää elämäämme. Hän osasi ”nähdä metsän puilta.” En pysty muistamaan vanhempieni koskaan riidelleen. Isä koki olevansa lähinnä taakkana perheelle. Minä käänsin vielä puukkoa haavassa, kun 10-vuotiaana kerran kysyin isältäni: ”Etkö sinä meitä rakasta, kun aina vaan poltat ja yskit?”
Tiedän äitini ja isäni rakastaneen syvästi toisiaan. Lapsuuden päivät kuluivat leikin ja koulun vuorotellessa. Sadepäiviä ei tainnut olla olemassakaan.
Tilanteemme kotona paheni. Isän sairaus eteni vääjäämättä. Me lapsetkin aloimme sen käsittää. Keuhkonlaajentuma oli pahentunut. Isä yski yökaudet ja hänen oli hyvin vaikea hengittää.
Me nukuimme olohuoneessa siskon kanssa levitettävässä hetekassa, kuten isä ja äitikin. Veljen hallussa oli ainoa pienen pieni makuuhuone. Heräsin peloissani öisin yskimiseen ja muistan vieläkin, kuinka äiti yritti isää auttaa. Hänen on täytynyt olla hirvittävän väsynyt. Hän kulki silloin raskaassa työssä rakennuksella, hoiti kodin ja lapset ja valvoi miehensä kanssa öitten yli. Silti hän jaksoi nauraa ja laskea leikkiä kanssamme. Äidillä oli valtava varasto sananlaskuja ja elämänviisauksia, joita hän meille tarjoili eri tilanteissa.
Minusta on äärimäisen hienoa huomata sananlaskujen periytyneen myös omille aikuisille tyttärilleni.
Olin 9-vuotias, kun kuulin vahingossa vanhempieni keskustelevan isän sairaudesta. Kuulin ensimmäisen kerran pelottavan sanan keuhkosyöpä. ”Ne lupasi, että voin elää 2-3 vuotta vielä”, kertoi isä vaimealla äänellä. ”Leikata ei voi, kun se on levinnyt molempiin keuhkoihin. Kuule äiti, kyllä Jumalan armo on rikkaita varten”, sanoi isä.
Silloin äiti alkoi itkeä lohduttomasti. Minä en uskaltanut paljastaa, että kuulin keskustelun. Sen jälkeen hyvästelin isän joka ilta nukkumaan mennessäni, niin kuin tekisin sen viimeisen kerran. Olin aina helpottunut ja tuntui hyvältä, kun isä oli kotona, kun tulin koulusta kotiin. Menetyksen pelko oli koko ajan taka-alalla.
Kaupunkipaikassa oli aina jotain pientä hommaa tarjolla yrittävälle. En muista, että rahani olisivat koskaan olleet ihan lopussa. Kesäisin keräsimme kukkia ja menimme niitä torille myymään. Aina siitä joku lantti irtosi. Syksyllä kerättiin marjoja äidin kanssa. Mainosten ja lehtien jako oli tuttua työtä. Janoisia on maailmassa aina riittänyt ja sen myötä tyhjiä pulloja pihoissa ja teiden varsilla. Niitä keräämällä ja palauttamalla kauppoihin pysyimme taskurahoissa.
Annansilmä-kukat näkövammaisten hyväksi tekivät kauppansa, Syöpäsäätiön kynttilät olivat hyvää kauppatavaraa. Ahkera kauppias sai niistä 20 % provision. Myöhemmin ajattelin, että oli kohtalon ivaa, kun isäni oli kuolemassa syöpään ja minä möin syöpäkynttilöitä.
Olin pitkä ja isokokoinen tyttö, joten äiti kysäisi minua kesällä lapsenlikaksi kauppiasperheeseen. Minua jännitti kovasti tämä ensimmäinen työpaikkani. En tuntenut perhettä tai lapsia ollenkaan. Äiti oli sopinut, että minun ei tarvinnut laittaa ruokaa. En kyllä olisi osannutkaan.
”Kyllä sinä pärjäät, leikit vain lasten kanssa ja teet mitä käsketään. Kyllä työ tekijäänsä neuvoo”, sanoi äiti. Hyvin ylpeänä suunnistin aamulla äidin kanssa yhtä jalkaa töihin. Niin minä hoitelin 3- ja 5-vuotiaita lapsia muutaman viikon. Ainoana katkerana asiana jäi minulle mieleen palkanmaksu.
Lasten äidillä oli jo sadan markan seteli kädessään, kun hän kysäisi: ”Minkäs ikäinen sinä muuten olet”? ”Täytin talvella yksitoista,” vastasin minä totuuden mukaisesti. ”No, ei noin pieni tyttö näin isoa rahaa tarvitse,” hän sanoi ja antoi minulle viisikymmentä markkaa.
Jotenkin tämä ele vei ilon ensimmäisestä tilistäni. Niin isoa rahaa minä en ollut koskaan omistanut. Tiesin, että enempikin olisi ollut tarpeeseen kotona. Arvelin joka tapauksessa suoriutuneeni työstä kunnialla ja lasten pitäneen minusta. Kiitin kuitenkin kauniisti, juoksin kotiin ja tarjosin palkkaani äidille.
Mutta minäpä sainkin pitää tämän ensimmäisen tienestini ihan itse. Voi sitä riemua, kun minä kirmaisin ostoksille. Sillä rahalla minä ostin ensimmäiset oikeat koulufarkkuni ja ihan oikean koululaukun. Siihen asti olin käyttänyt koululaukkuna äidin ompelemia kangaskasseja. Sinä syksynä aloitin keskikoulun, joten farkut ja laukku tulivat kipeästi tarpeeseen.
Sosiaalitoimiston antamalla vaateavustuslapulla saimme jotain vaatetta aina silloin tällöin. Opettaja kysyi luokan edessä, tarvitsiko joku avustusta. Eihän siinä muu auttanut, kun nostaa käsi reippaasti ylös ja tunnustaa köyhyytensä. Sosiaalihuollon kautta vaateavustus sitten myönnettiin. Minua nolotti niillä lapuilla ostaa mitään. Niistä vaatteista en tullut iloiseksi. Se oli köyhänapua, sen minäkin ymmärsin.
Kerran kaaduin koulumatkalla ja silmälasini särkyivät. Siihen aikaan linssit olivat lasia ja ne menivät pirstaleiksi, kun lasit putosivat kivikkoon. Istuin surkeana siinä kivellä ja mietin, mitä tekisin. Kotiin ei ollut asiaa. Tiesin, että äidillä ei ollut rahaa, mutta minä en voinut käydä koulua ilman silmälaseja. En nähnyt edes taululle ilman niitä.
Marssin siis Sosiaalihuoltoon ja siellä luukulle ja esitin asiani: ”Minun pitää saada silmälasit, eikä meillä ole rahaa niitä ostaa.” Virkailija katsoi vanhoista vaateavustusanomuksista perheemme varallisuuden, ymmärsi tilanteen ja niin siinä kävi, että maksusitoumuksen kanssa minä sieltä ulos lähdin. Äiti oli hyvin helpottunut omatoimisuudestani.
Muistan, kun menin sitten silmälaseja avustuslapun kanssa ostamaan. Myyjä johdatteli minut myymälän takaosaan rumien alennuskehyksien luokse: ”Avustuslapuilla on yleensä valittu tästä,” sanoi hän. Sieltä minä kiltisti valitsin halvimmat kehykset myyjän katsellessa totisena vieressä.
Isä oli hyvin äkäinen, ja äidin silmät kyyneltyivät, kun kerroin heille kotona ostosmatkastani. ”Vai ei köyhän kakaralla saa olla mitään kaunista” kirosi isä.
Mutta minä näin niillä silmälaseilla, joten ne täyttivät tarkoituksensa. Se talvi minua kyllä nimitettiin Rillikalleksi. Mutta en muista, että minua juuri olisi kiusattu, vaikka minulla oli neljänä vuonna sama paita luokkakuvassa. Ja sekin oli vielä veljeltä peritty. Mutta puhtaana ja silitettynä se oli ihan hyvä.
Isän kunto huononi kaiken aikaa. Monina öinä heräsimme hänen valitukseensa. Hän nojasi ikkunalautaan tupakkaa poltellen avoimen ikkunan ääressä pystymättä nukkumaan. Useasti nousin ylös ja pelasin isän kanssa shakkia tai täyttelimme sanaristikkoa. Toivon, että osaltani autoin häntä ainakin viemällä ajatukset pois kivuista.
Niihin aikoihin Helsinkiin saatiin Suomen ensimmäinen kobolttikanuuna syövän sädehoitoja varten. Siellä isä kulki saamassa sädehoitoa muutaman kerran. Meillä oli kova ikävä isää, ja äiti suri, kun meillä ei ollut edes matkarahoja, että olisimme voineet käydä katsomassa. Kirjeet kulkivat lähes päivittäin isän ja äidin välillä. Minulla on kirjeitä iso kasa tallella. Ne alkavat sanoin: Rakas isi tai äiti-kulta. Näin he puhuttelivat toisiaan arjessa, lempeästi ja rakastaen.
Ihmeparantajallakin isä kävi. Epätoivoisessa tilanteessa haluttiin kokeilla kaikki keinot.
Eivät siinä kuitenkaan auttaneet lasten itkut eivätkä äidin rukoukset, eivätkä mitkään poppakonstit. Tuli sekin päivä, että hapen saanti oli isälle niin vaikeaa, että äidin oli soitettava ambulanssi.
”Paistaa se päivä vielä risukasaankin, älä itke äiti”, yritti isä laskea leikkiä. Hän makasi baareilla ja haukkoi henkeä hyvin työläästi. Uskon, että me kaikki tajusimme, että isä lähti viimeisen kerran kotoa.
Pari päivää hän jaksoi vielä sairaalassa ja sitten saimme suruviestin. Isä eli syövän toteamisen jälkeen kolme ja puoli vuotta. Se oli ”Korkeamman tahto”, että isäni kuoli 56-vuotiaana.
Muistelen lapsuuttani sadun ja leikin lempeänä aikana. Isän kuoleman jälkeen kaikki oli vain totta.
Isänperinnöksi sain säkillisen sisua
ja roppakaupalla huumorintajua.
Äidin perinnöksi sain repullisen rakkautta.
Näillä saatesanoilla kotoani lähdin:
Mene ja kanna kortesi kekoon,
ei Jumala laiskoja ruoki.
Minä olin koulusta poissa pari isän kuoleman jälkeistä viikkoa. Vatsaani sattui kaiken aikaa, se vielä lisäsi äidin murhetta ja aiheutti huolta. Olen joskus ajatellut, että kipu oli lähinnä psyykkistä.
Joku naapurin rouva yritti vähän olla äidin tukena, mutta kyllä äiti käytännössä yksin asiat järjesteli. En käsitä, mistä hän ammensi voimansa. Ymmärrän nyt vasta aikuisena, minkälaisen taakan hän sai kannettavakseen isän kuollessa. Hänhän oli vasta kolmekymmentäkuusivuotias, siis suhteellisen nuori nainen ja kolmen lapsen varaton yksinhuoltaja.
Minä muistan sinun rakkautesi äiti,
elämänilosi ja naurusi.
Huolenpidon lapsuudessani,
köyhyyden ja surun keskellä
hellyyden hetket ja ilon.
Sinä opetit, että sisulla mennään vaikka läpi harmaan kiven.
Siellä köyhien vuokrataloissa kiersi keräys, jonka avulla saimme hautajaiset kunnialla järjestettyä. ”Hyvä antaa vähästään, paha ei anna paljostaankaan.” sanoi äitini.
Elämä muuttui isän kuoleman jälkeen murheelliseksi. Kuukaudet vierivät kuitenkin nopeasti ja aika toi helpotusta ikävään. Taloudellinen tilanteemme jopa parantui jossain määrin isän kuoleman jälkeen. Äiti sai leskeneläkkeen ja me lapset puoliorvoneläkkeen kukin. Nämä eläkkeet muodostivat yhdessä enemmän, kuin isän eläessään saama sairauspäiväraha. Sairaala- tai lääkelaskuja ei enää ollut, ja tupakan ostokin loppui.
Äitikin sai kaupungilta vakituisen työn rahastajana. Työ oli helpompaa ja kevyempää, kuin aikaisemmat työt. Arki vei mukanaan, mutta elämältä oli pudonnut jotenkin pohja pois.
Koti ei tuntunut enää oikein kodilta, kun siellä ei ollut isää. Äiti teki vuorotyötä ja oli useasti illat töissä. Kyllä hänelläkin varmasti oli niinä vuosia unelmia ja haaveita. Hän kävi työväenopistossa maalaamassa ja joskus tansseissakin. Hän oli vielä nuori verevä ihminen, mutta aikuisen ystävän saaminen osoittautui vaikeaksi. Kolme murrosikäistä lasta riitti karkottamaan innokkaimmatkin kosijat.
Veljemme kunto huononi murrosiän myötä ja hän sairastui psyykkisesti. Se oli raskasta ja pelottavaa aikaa meille kaikille. Erkki oli vuoroin sairaalassa ja vuoroin kotona. Äidin elämä pyöri veljen sairauden ehdoilla.
Äiti kannusti meitä opiskelemaan, ja pystyi siinä vaiheessa jonkin verran taloudellisesti tukemaan meitä. Äiti toteutti myös elämänikäisen haaveensa ja osti oman osakkeen kerrostalosta. Valmistuimme siskon kanssa ammatteihin, muutimme pois kotoa ja perustimme perheet. Äiti oli aina valmis hoitamaan lapsenlapsiaan ja jaksoi leikkiä ja nauraa heidän kanssaan. Äidin sanavarastoon ei tainnut kuulua kieltosanoja.
Niinä päivinä kuului se ihana lämmin nauru.
Lapsenlapsen halaus, leikki, aurinko, kevät sen herätti.
Ja kaikki oli taas kuin ennen.
Äiti jäi eläkkeelle 58-vuotiaana. Silloin hän otti veljeni pysyvästi kotiin sairaalasta. Veljen tila oli vakiintunut ja rauhoittunut. Veli oli kuitenkin hyvin raskas hoidettava kaiken aikaa. Alituinen jännitys, kohtausten pelko ja jo kotityöt alkoivat käydä äidin voimille.
Meille hän ei uskaltanut mitään puhua. Sisareni ja minun kanta oli vuosien ajan, että äiti oli tehnyt osansa ja veljen tuli muuttaa palveluasuntoon tai pysyvästi sairaalaan. Mutta äiti ei halunnut keskustellakaan asiasta.
Autoimme heitä toki parhaamme mukaan. Hoidimme kauppamatkat ja pankkiasiat usean vuoden ajan. Äiti toimi poikansa omaishoitajana 82-vuotiaaksi asti. Äidin lonkan murtumisen ja Alzheimerin taudin myötä äidin toimintakyky huononi niin paljon, että veljeni muutti palvelutaloon asumaan vuonna 2014. Äiti jaksoi vielä yhden talven elää yksin omassa kodissaan, mutta kaipasi koko ajan poikaansa. Hänen oli vaikea olla jouten, hän oli tottunut ikänsä hoitamaan jotakuta ja tekemään työtä.
Äiti pääsi 2015 palvelutaloon, jossa hän ehti asua ennen kuolemaansa vähän toista vuotta. Palvelutalon tiloissa sijaitsi myös lastentarha, ja siellä oli kaikenlaista toimintaa. Äidistä oli ihana seurata varsinkin lasten elämää. Mutta uusia ihmissuhteita hän oli kykenemätön enää solmimaan sairaudestaan johtuen. Hän oli kuitenkin rajattoman kiitollinen palvelutalossa saamastaan avusta ja hyvästä hoidosta.
”Vaivaistaloon laittoivat,
ne sanovat palvelutaloksi.
On musiikkia ja naurua, lapsiakin.
On ruokaa ja lämmintä, elämää ja ihmisiä.
Pitävät minusta huolta.
Joku nuori komea mies pesi minut saunassa.
Jutteli mukavia ja auttoi,
en kai minä yksin enää osaa.
Viimeksi pesi isä-Vikke, kun olin viiden vanha.
Siitä on niin vähän aikaa…”
Lapsensa hän tunsi loppuun asti. Vielä kuolinpäivän aamunakin hän oli tehnyt veljelleni voileipiä, ja odotti meitä käymään. Hän oli kiltti, lempeä ihminen elämänsä loppuun asti. Minä toivon, että elämä olisi ollut hänelle armollisempi.
Katsoin sinun harmaata päätäsi.
Levossa olivat ahkerat kädet ja mieli.
Haluan muistaa sinun voimasi,
joka hukkui muistisairauden sokkeloihin.
Minä kiitän että olit ja rakastit.
Minun kynäni kirjoitti huutolaistytön tarinan. Jätin tarkoituksella Alzheimeriin liittyvät asiat pois. Taudin myötä äiti etääntyi elämästä ja vajosi hitaasti omaan maailmaansa. Sanatkin unohtuivat, ja häipyivät hiljaisuuteen. Minä haluan muistaa äitini nauravana, vahvana naisena, joka oli äideistä parhain.
Kysyin kerran äidiltä… Mitä sinä muistat?
Muistatko tuskan, nälän ja pelon?
Yksinäisyyden ja kaipuun.
Onnen tunteen ja rakkauden.
Muistatko kun hoidit sairasta poikaa?
Vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, vanhanakin vielä.
Lempeästi, hellyydellä.
Kipu ja riittämättömyyden tunne sydämessä.
Työläisäiti. Olit sankari – itsekään sitä ymmärtämättä.
Kirjoittaja
Inkeri Ruuska
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä.
Mikäli kirjoituksessa on virheitä, olethan yhteydessä yhteydenottolomakkeen kautta. Henkilötietojen tarkastuksesta löydät lisätietoja tietosuojalausekkeesta.