Aune Laitinen - kirjastoapulainen

Kirjastoapulainen

Oikopolun  kautta juoksemalla  olisin voinut ehtiä, mutta  kiirehdin vanhasta tottumuksesta koulun taakse parkkipaikalle. Auto temppuilee taas niin kuin aina, kun on kosteaa.  Kierrän kirkonkylän läpi ja sekoan kädet täristen risteyksessä vaihteiden kanssa. Auto sammuu, mutta lähtee pian nykien liikkeelle. Tyhjäkäyntimoottori vaihtoon menossa, aina jotain. Kotipihalla lippu on jo laskettu puolitankoon. Enää ei ole kiire minnekään. Hieman aikaisemmin kanslisti tuli kesken tunnin  kertomaan, äidin kunnon heikentyneen, ja että  piti kiiruhtaa joutuin kotiin. Ajattelin karkaisivatko vähät oppilaat kylille? Siinäpähän menevät, olen vain tuntiopettaja. Kyllästyttää ja väsyttää koko touhu, jatkuva metelöinti, riittämättömyys, äiti huolettaa.

Poltan  tupakan ja istun lahoaville portaille. Vastahan siinä äidin kanssa vierekkäin oltiin ja juteltiin mitä taas istutettaisiin pihalle tai mitä pikkuremppaa tehtäisiiin, kun isä lähtisi kalalle tai matkoille. Isä ei uudistuksista tykännyt. Harvat asiat miellyttivät isää kotona, ehkä siksi hän oli aina jonnekin menossa? Kortteja tuli milloin Lapista ja Helsingistä, niitä äidin kanssa yhdessä ihmeteltiin. Myöhemmin isälle tipahteli kortteja Ailalta, Saaralta ja Raunilta? Ei tullut mieleen miksi muu perhe ei päässyt kuin kesämökille. Sielläkin isä häipyi yöreissuille kalaan. Äidin niin tavallisesti iloinen ilme vaihtui vähitellen surullisen mietiskeleväksi. Hän istui takan ääressä kutomassa isälle sukkaa tai meille lapsille villapuseroa, ratkoi sanaristikkoa tai luki. Jotakin äiti oli viimeisinä kuukausinakin kutomassa, mutta kesken jäi. Kudin on minulla.

 Äiti opiskeli  Oulun kauppaopistossa merkonomiksi, vaikka oikeasti oli taiteellisesti lahjakas, kuten oma  isänsä Lauri Gutzen(1888-1938). Isän ( 1923- 2013) äiti tapasi juuri kauppaopistossa. He perustivat ensin kyläkaupan  ja myöhemmin kanalan, viljelivät avomaanvihanneksia, lähinnä kaalta ja kukkakaalta. Isä oli ahkera ja idearikas, mutta haali itseleen sellaisia töitä, joihin ei fyysisesti oikein kyennyt, pieni mies. Isä oli tottunut kotonaan raatamaan pelloilla veljiensä kanssa  ja otti esimerkkiä patruunahenkisestä isästään, joka kävi Venäjän sotaväenottoa ( 1902-06) paossa Amerikassa asti. Kotiin Kalle-pappa (k. 1954) tuli uusia ideoita täyttä ja oli pian paikkakunnan tärkein moniosaaja, liikemies, piti pankkia ja oli perustamassa muun muassa yhteiskoulua ja paljon muuta. Isästä ei tullut suurliikemiestä, mutta monta kauppaa hänkin laittoi alulle. Olisikin jatkanut kauppiaana, eikä ryhtynyt kanafarmariksi ja avomaanviljelijäksi. Siitä päätöksestä sai kärsiä koko perhe, eniten äiti. Pääpuheenaiheita olivat kotona munat ja kaali! Koulussa hävetti. Kanoista ja munista  riitti juttua. Äiti tuskin tykkäsi hänkään kanalan lemusta, joka tarttui vaatteisiin, vaikka kuinka tuuletti ja pesi. Kaupassa oli sentään siistiä ja työ verraten kevyttä. Isää hajut eivät hetkauttaneet. Kun kanala sitten lopetettiin, naapuri pysähtyi tiellä asiaa kiittelemään. Pelloille levitetty kananpaskan haju  tunkeutui kaikkialle. Ihmiset juoksivat talomme ohi.

Konttasimme äidin kanssa yhdessä ruohimassa pitkiä kaalipeltoja. Sääskiä, likaa, kipeitä lihaksia, kuumuutta, välillä sadetta ja toivottomuutta. Sääliksi kävi nähdä äiti sellaisessa työssä isän ajellessa traktorilla  neuvoja jakelemassa. Uskoakseni äiti yritti irtaantua isän otteesta ja suoritti sinnikkäästi  yli 50-vuotiaana kirjastoapulaisen  tutkinnon ja pääsi töihin haaveilemaansa työhön  Iin päääkirjastoon. Siitä hän oli ylpeä ja palkasta, jolla maksettiin kuitenkin kaikki laskut. Äidille ei jäänyt mitään. Saipahan olla pois kotoa. Kirjastossa hänestä pidettiin, paitsi  eräs hankala ihminen, joka alkoi äitiä kateellisena kiusata. Hän soitteli yölläkin kotiin ja valitti jostakin olemattomasta asiasta ja panetteli äitiä ihmisille. Ei kiusaajaa kukaan uskonut.  Äiti väsyi ja itki usein töistä tultuaan.  Isä jatkoi omaa leikkiään kotona. Kiltit eivät pääse vähällä. Äiti ei osannut mitenkään puolustaa itseään, sellainen hän oli. Ehkä kilteillä on oma paikkansa kiusaajien aivoissa? Muisteliko äiti Nätteporin eli kirjastotalon ikkunasta joelle katsoessaan lapsuuttaan, kuinka vietti kesälomia jokisuun Karhun saaren huvilassa, lähellä meidän kesämökkiä, herrasväen tyttärien vieraana? Tuskin hän  silloin kuvitteli päätyvänsä Oulusta Iihin naimisiin, saati edes toivoi sitä. Hän kertoi minulle tytärten soittaneen kauniin rakennuksen isossa salissa  pianoa. Keitä he olivat, se on jäänyt unholaan? Westerlundin tytöistä äiti puhui? Köyhä, isätön tyttö oli jostain syystä herrasväen lasten suosiossa. Kaunis huvila on yhä pystyssä Iijoen rannalla Karhussa, seurakunnan leirikeskuksen vieressä, olisiko ollut metsäyhtiö Repolan rakennus?

Paikallislehti Rantapohja haastatteli äitiä 24.2.1989 hänen jäätyään eläkkelle:

” Kirjastoa mieluisampaa työpaikkaa ei olisi ollut.  Meillä kotona luettiin paljon, oma perheeni on aina ollut innokas lukija ja lapsien perheissä kulutetaan kirjaston palveluja yhtä suurella innolla, joten olen yksityielämässäkin saanut olla elävä kirjastoauto, naureskelee Aune Laitinen.” 

 Äiti tiesi hyvin mistä kirjoista ihmiset pitivät ja esitteli niitä heille, kun uusia ilmestyi. Minulle hän kantoi joka viikko kassin tai pari lukemista, nuorena ja laiskana en aina viitsinyt itse lähteä kirjastoon.

-Et arvaa mitä löysin, hän sanoi usein tullessaan Hän tunsi mieltymykseni, enkä totta puhuen olisi itse löytänytkään yhtä hyvin juuri mitään. Joululahjaksi ja syntymäpäiväksi sain äidiltä aina kirjan ja sitä jopa odotin etukäteen.

Työkaverit kirjoittivat pitkän kirjeen, josta katkelma 24.2.89:

” Kuka pitää meidät ajantasalla uusista kirjoista, laittaa jonotuslistaan nimemme tietäen ja tuntien meitä kiinnostavan mahdollisesti juuri se kirja. Kenellä on kiinnostusta paneutua meidän henkilökohtaisiin kirjallisuusmieltymyksiimme, eli oli se sitten historiaa, matkakuvausta, viihdettä, runoutta, elämäkertaa, kuvateoksia…”

Rantapohja:

” Aivan ensimmäiseksi aion eläkepäivilläni nauttia kotona olemisesta ja hoitaa itseäni, huokaisee Aune Laitinen eläkepäivien suunnitelmia. Hänen mielestään naisten yleensäkin pitäisi päästä eläkkeelle ennen miehiä, jos heillä jatkossakin aiotaan teettää kahta työpäivää; vaikka lisääkin perään, että haikeana työpaikka on kuitenkin jätettävä.” 

Ei mennyt kauan, kun äidin oli jätettävä kaikki.

Ajattelin silloin, että eläkkeellä äidillä olisi aikaa keskittyä ristikoiden ratkomiseen, mikä oli yhteinen intohimomme. Erityisesti Kalevan sanaristikko askarrutti usein kutkuttavalla tavalla. Hänellä oli eräs hauska kirjastotuttava, joka oli yhtä lailla hurahtanut sanaristikoihin ja niitä sitten porukalla keittiön pöydän ääressä  pähkäilimme. Mitä enemmän äidin elämään jäljestä päin tutustuu, sitä enemmän häntä arvostaa. Vaikeuksien kautta hän taisteli itselleen uuden ammatin ja jaksoi kannustaa lapsiaankin elämässä opintojen pariin. Koulutus oli hänelle, kuten mummullekin aina tärkeää. Vieraat ihmiset, lapset ja lastenlapset muistavat häntä lämmöllä. Mummun luo oli aina ilo mennä, lapset sanoivat.  Olisinpa kysellyt enemmän, muistaisinpa enemmän!

– Isä on nyt pari päivää pois. Puretaan tuo väliseinä  ja tehdään yksi iso oleskeluhuone, äiti saattoi innostua vielä kotona asuessani. Isä ei palatessaan voinut enää asialle mitään ja usein lopulta pitikin muutoksista, kehui vieraille ratkaisuja kuin olisi ne itse keksinyt. Toisinaan  ihmettelin äidin kasvojen mustelmia. Tapansa mukaan hän vähätteli koko asiaa:

– Minä se en koskaan muista laittaa yläkaappien ovia kiinni. Aina niihin sitten siivotessa päkkään…

 Tai: -Kun se tuo kukko pihalla hypähti vasten kasvoja ja veti naarmut kynsillään kasvoihin. Lasitkin rikkoi…

Kerran kun olin vielä kotona, äiti huusi hädissään yöllä apua. Juoksin vanhempien makuuhuoneeseen. Siellä isä oli heittänyt tuolin äidin päälle sänkyyn. Säikähdin, raivostuin ja käskin isän olla kunnolla. Hän meni nopeasti peiton alle piiloon. Sinä yönä oli sitten  hiljaista, mutta eräänä päivänä äidin tavarat oli heitelty ikkunasta pihalle. Isä linnottautui humalassa  pistoolin kanssa kellariin ja tuli sieltä pois vasta kaverinsa maanittelemana. Isää vastaan ei uskallettu nousta. Se minua aina ihmetytti? Jotenkin hän piti ihmisiä otteessaan, äitiä tietenkin eniten. Pistooli pitää ihmisen ruodussa.   Yhtäkkiä muistoja tulvii mieleen, sellaisia, joita ei luullut olevankaan. Seisomme äidin kanssa linja-autopysäkillä menossa Oulun mummun ( Riitta Vilhelmiina Ojantakanen, 1897-1974) luo isää pakoon. Mitä oli tapahtunut sitä en muista. Sen muistan kuinka isä tuli vihaisena kiväärin kanssa sängyn päätyyn ja uhkasi ampua äidin ja  minut. Olin siinä äidin kainalossa ekaluokkalaisena kuuntelemassa sunnuntaiaamuna Aku Ankan lukemista. Sekin  asia unohtui kummasti vuosikymmeniksi, mutta rupesi aikuisiällä  vaivaamaan ja järkyttämään. Äitiparka. Miten pitkältä kiväärin piippu näyttää sängystä katsottuna! Miten isä voi lapselleen ja vaimolleen sellaista tehdä? Miksi? Mistä isän pahaolo johtui? Äiti alkoi itkeä ja veti minut viereensä:

– Ei isä meitä ammu. Älä lapsiparka itke!

Tämäkin asia muistui mieleen vasta aikuisena äidin kuoleman jälkeen. Tuskin äiti siitä halusi muistuttaa, koska ei muutenkaan ikävistä jutuista puhunut. Isä oli äidin ja hänen ystäviensä kertoman mukaan nuorena komea ja mukava, mutta muuttui vuosien kuluessa itsekeskeiseksi ja hankalaksi. Hänen maineestaan me lapsetkin saimme kärsiä aina aikuisuuteen asti. Ei oikein uskaltanut tunnustaa kysyttäessä kenen poika oli. Isää haukuttiin ja äitiä kehuttiin. Vaikeaa oli.

 Sisko ja veli tulevat pyytämään  sisälle. Sanovat äidin kuolleen hetki sitten.

– Rauhallisesti äiti meni!

Ihmettelen, kuka oli jo ehtinyt nostaa lipun? Ehkä veli, joka oli nopea käänteissään. Puhuikin koko ajan. Keittiön läpi mennessäni, haistan isän Mennenin ja makuuhuoneessa äidille  laivalta tuodun halvan hajuveden, mausteet hyllyssä, kahvin ja hieman pinttyneen ruuan käryn, aivan kuin äiti yhä hääräisi pöydän ääressä jotakin leipomassa tai ruokaa isälle laittamassa.

Makuuhuoneessa äiti makaa kädet sylissä kuin normaalisti päiväunilla, sininen shaali jalkojen päällä.  Tuttu kotisairaanhoitaja tervehtii kädestä silmät kosteina. Äidistä pitivät kaikki. Sairaanhoitaja kertoo hiljaisella äänellä lopun olleen levollinen. Yhtäkkiä äiti vain huoahti ja silmät menivät ympäri. Isä kulkee nyt olohuoneessa pää painuksissa pappia ja lääkäriä odottaen, puristelee käsiään yhteen. Hän ottaa surusta kaiken irti, mutta kyyneliä ei tule. Isä haluaa aina olla ykkönen, hänen surunsa on muita suurempi. Kaikki isässä on toista parempaa. Palvelija on lähtenyt. Äidin ei tarvinnut olla kuin äiti. 

Äidin otsa on lämmin sitä silittäessäni. Hän on yhä siinä ja ei ole.  Aivan kuin äidin ääni kaikuisi vielä huonessa: -Maistapa, tein sinulle hyvän voileivän. Siinä on suolalohta, tilliä ja vähän valkopippuria. Et usko kuinka on hyvää! Katsopa kuinka vaikea on taas tämä Kalevan ristikko. Mikä ihme tuo nelikirjaiminen sana voi olla, hän pohti. Ei enää koskaan, rakas äiti sinun tekemiäsi voileipiä, hymyä ja lämpöä, tuoretta tilliä omasta maasta. Emme istuta puita ja pensaita, en siirrä sinulle multaa kottikärryillä kukkapenkkiin. Pionit kukkivat ja lakastuvat ilman sinua, ristikot jäävät täyttämättä. Marjapensaiden välissä jakkara odottaa poimijaa loputtomiin. En tiedä miten olisin. Pitäisikö itkeä? Miten kuuluu käyttäytyä? Lähden ulos tupakalle. Äiti aina varoitti polttamasta. Minä  tyhmä menin tupakalle haisevana äidin sairasvuoteelle. Varmasti teki sairaana pahaa tuntea pinttynyt tupakan lemu? Hävettää vieläkin. Kunpa olisin voinut tehdä enemmän hyväksesi elossa ollessasi! Sinulla oli liian hiljainen ääni.

-Älä sinä käytä alkoholia, se ei sovi sinulle yhtään. Ei sopinut minun isällekään, äiti varoitti ja oikeassa oli, kuten aina. Pappa joi äidin kertoman mukaan tilinsä Åke Mattaksen ja muun sekalaisen taiteilijaporukan kanssa ja kuoli viisikymppisenä ehkä keuhkotautiin. Pappa teki töitä ympäri Pohjois-Suomea kartoittajana ja kartanpiirtäjänä, soitti pianoa ja rakensi jopa soittimia. Äiti kertoi olleensa isänsä mukana pohjoisen kartoitusreissuilla. Hän oli vasta 12-vuotias, kun  jäi mummon kanssa Oulun pommituksia pelkäämään  talvisodan alussa. Äiti sanoi papan olleen valkoisessa karvalakissaan kuin  Mannerheim ja niin kuvassa näyttääkin. Siinä pappa seisoo pitsireunaisessa valokuvassa totisena valkoinen paita päällä ja yhtä valkoinen karvalakki päässä hevosta suitsista pidellen. Toisessa kuvassa pappa soittaa  pianoa, äiti on pikkutyttönä hänen takanaan. Sitten on kuva papasta ja hänen taiteilija Eino- veljestään, joka maalasi Temmeksen kirkon alttaritaulun. Aivan samannäköisiä miehiä. Suojeluskuntaakin pappa oli perustamassa Oulunsaloon. Äiti puhui aina olevansa oikeasti Gutzen alkuperäiseltä sukunimeltään, se meni lapsena ohi korvien. Kun katsoin aikuisena äidin sukupuuta, huomasin Armi Kuuselankin olevan samaa suvun haaraa. Vuonna -60 meillä oli kotiapulainen, hänkin Kuusela ja aivan Armi Kuuselan näköinen kuten äitikin nuoruuden kuvassaan. Gutzenien suku on lähtöisin Smoolannista. Sieltä Suomeen  1600-luvun alussa rykmentin pastori Jacob  Gudsaeus lähti Lapinjärven kirkkoherraksi.

– Juoksin Riitta-mummun ja pikkuveljen kanssa pommisuojaan kiireen kaupalla. Veli ja mummu itkivät. Eihän mummu lihavana kovaa päässyt. Yritin kantaa pikkuveljeä, mutta en jaksanut. Palopommeja putoili sinne tänne. Oli se kamalaa aikaa. Kun isä kuoli, mummu sitten elätti ompelemalla ihmisille vaatteita keittiön pöydän päällä. Tiukkaa teki, mutta mummu vei meitä elokuviin ja kaiken maailman tilaisuuksiin, Pelastusarmeijan kokouksista lähtien, aina minne pääsi. Hengellisissä tilaisuuksissa  sai ainakin laulaa ja ruokaa. Kotona mummu lauloi  virsiä ja pelasi pasiansia ja muisteli ääneen mennyttä kotiaan. Riitta-mummuhan oli lähtöisin Pulkkilasta, ison talon ( nykyisin Ojantakasen perhekoti) tyttö, mutta joutui tottumaan Lauri-isän kanssa köyhyyteen, kun muutimme Ouluun. On niin äitiä toisinaan ikävä. Hänen sylissään oli maailman turvallisin ja lämpimin paikka, äiti kertoi liikuttuneena.

 Mummu olikin  aina iloinen ja rakasti lapsia, mutta isää inhosi; sanoi minullekin, etten alkaisi isän kaltaiseksi. En tiennyt mitä mummu sillä tarkoitti. Tuli surullinen olo. Mummusta jäi mieleen, että hän muutti vähän väliä: Heinäpää, Tuira, keskusta… koskaan ei aivan varmasti tiennyt mistä mummun tas löytäisi. Lopulta mummu kuoli syöpään Oulun Vesperin vanhainkodissa.

-Käydään nyt vielä kerran mummua katsomassa. Tämän jälkeen ei enää vissiin tarttekaan, isä sanoi ja siitä tuli paha mieli. Mummu piti lapsista. Kun kävimme Tuirassa häntä katsomassa, mummu sanoi:

– Menkääpä lapset ostamaan Arinasta kompisia ja leivokset. Minä keitän sillä aikaa kahvit. Mummua vain nauratti, kun velipoikien kanssa vähän tapeltiin. Äiti oli samanlainen; auttoi köyhien parhaansa mukaan perheiden lapsia, jotka muutamat tulivat keittiöön puuarkulle kököttämään ja pullaa pyytämään. Äiti pyyhki räkäiset nenät ja piti muutenkin lapsiressukoita hyvänä. Vähän ennen kuolemaansa mummu kirjoitti äidille Vesperistä:

 ”Aune rakas

Lämmin kiitos kirjeestäsi  ja rahasta joka oli sangen tervetullut, menoja riittää. Maanantaina kävin taas lääkärissä, vatsassa oli ylempänä sellainen vaiva että toimeen tulematon. Oma lääkäri oli niin ylös otettu etten hänen luo päässyt, täytyi kääntyä eri lääkärin puoleen. Eipähän osannut juuri muuta kun uusi reseptit. Kehu että ovat hyviä, yksi pullolääke oli, jonka hän määräsi. Elämä tuntuu taas paremmalta, on vähän toivoa eteen päin.

Kiitos sinne kutsusta, asia on niin, en pääse tulemaan, kun paremmin loppupuolella ensikuuta. Meillä nimittäin alkaa kevät siivous ja aletaan täältä ylhäältä, haluan olla sitten kotona itsekin siivoamassa, tahtoo olla sitä sun tätä. ”

Mummu kertoi kirjeessä aikovansa  käydä katsomassa taidemuseossa näyttelyä, jossa esillä oli hänen pojanpoikansakin Matti Kujasalon töitä. Kulttuuri kiinnosti loppuun asti. Mummu kävi Limingan kansanopiston ja sai sieltä ilmeisesti kiinnostuksen taiteisiin.

-Lähdin sitten jatkosodassa  pikkulotaksi ilmavalvontatehtäviin,vaikka pelottavaa se siellä tornissa  oli. Sinne kaikki kaveritkin menivät. Vanhimmat veljet taistelivat jatkosodassa rintamalla ja kotona käydessaan sanoivat Oulussa olevan pommitusten aikana kauheampaa kuin heillä taisteluissa. Tiedä sitten… äiti muisteli.

Äiti sai rintamamiestunnuksen, jota isälle  ei monista anomuksistaan huolimatta myönnetty. Siitä isä oli katkera äidille. Löysin myös äidin papereista vuodelta 1943  Lotta Svärd Järjestön  Säännöt sekä Ohjeet, sääntöjen sovelluttamista ja täydentämistä varten! Järjestön perustaja Fanny Luukkonen on haudattu Iin Kruununsaaren hautausmaalle, josta on kaunis näkymä Iijoelle.

Isän kaksi veljeä kuolivat rintamalla ja isä päätyi kirjuriksi. Kolmatta ei haluttu uhrata, eikä tunnusta myönnetty. Isä tosin kertoi olleensa Laatokalla desanttijahdissa, ja, että häntä oli sodan lopussa koulutettu panssarinyrkillä ampumaan. Mitään tietoa isän kertomasta ei kuitenkaan mistään papereista löytynyt. Minua olisi varmasti pelottanut kirjurinakin rintaman läheisyydessä. Arkielämässä isä ei ollut ainakaan pelkuri: hän lähti yksin merelle, metsälle ja hiihti  pakkasessa palstalleen  parikymmentä kilometria lähes umpihankea puita kaatamaan. Ilmankos voitti hiihtokilpailuja!

Saksalaisiin äiti suhtautui kaksijakoisesti. Toisaalta ihaili kulttuuria, mutta inhosi raakuutta ihmisiä kohtaan varsinkin juutalaisten tuhoamista. Myöhemmin perheystäväksemme  tuli juutalaista syntyperää oleva lääkäri Skurnik, joka muun muassa  kieltäytyi saksalaisten  hänelle myönnetystä rautarististä. Ystävällinen ja mukava mies. Lapsena en tykännyt ryssistä, enkä saksalaisista. Kummatkin kohtelivat viattomia ihmisiä julmasti. Mummu oli ryssille erityisen vihainen Oulun pommituksista. Lapsena aikuisten kertomat raakuudet jäivät mieleen.

– Kyllä ne saksalaiset marssivat ja lauloivat komeasti Hallituskatua pitkin, vaikka roistoja olivatkin, äiti muisteli. Äiti kirjoitti mustakantiseen vihkoon saksalaisia laulunsanoja sekä runoja, joita itsekin keksi ja joskus niitä minullekin luki. Yhtäkkiä hän saattoi mietteissään sanoa:

– Sinä olet kuin isäni! Ethän ala samanlaiseksi?

Millaiseksi  pitäisi alkaa? Äiti jaksoi huolehtia ja hyvältä se tuntui, rakkaus.  Tiliä en juonut, mutta epävarmuus tulevasta ahdisti, nuoruus. Ehkä äiti pelkäsi ahdistuksen vievän mukanaan, kun siihen hakisi lääkettä alkoholista. Ei onneksi vienyt, vähäksi aikaa vain. Kunpa olisi voinut olla äidille mieliksi hänen eläessään. Täyttää odotukset, elää kuten oikein on. Ei siihen kukaan pysty. Äiti osasi tukea siihen suuntaan mihin lahjat viittasivat, vähättelyä hän ei harrastanut.

Äiti kertoi sota-aikana katsomistaan elokuvista ja näyttelijöistä, opetti lauluja ja kannusti piirtämään ja laulamaan. Hän selvästi haaveili jostain paremmasta kuin kanalan hoitamisesta tai konttaamisesta kaalipelloilla. Joskus hän harmitteli naimisiin menoaan isän kanssa, vaikka muitakin ottajia olisi ollut. Ehkä niitä asioita hän muisteli sängyssä kipujen keskellä. Miten ihminen jaksaa vuodesta vuoteen passata toista, tehdä ruokaa, siivota, kutoa, parsia ja kuunnella alistavaa puhetta? Äiti ei valittanut, häntä hävetti paljastaa millaista elämä kulissien takana oli. Oliko ainoa pakoreitti sairastua? Kadota hiljaa?

– Talitintti tuossa kävi ikkunan takana laulamassa minulle jo tuutulaulua, äiti kertoi väsyneenä vielä edellispäivänä. Ja tosiaankin, lintu koputteli nytkin  ikkunan takana kuin jotakin vailla.

Isä vei yöpöydältä uni- ja särkylääkkeet keittiön kaappiin. Isä näki äidin hapuilevan epätoivoisena illalla  pilleripurkkia. Äiti sanoi vuosi sitten haluavansa päästä jo pois, vaikka ei silloin vielä näyttänyt kovin kipeältä. Hän halusi velä nähdä upeasti kukkivan joulukaktuksen, jota katsomaan hänet talutettiin olohuoneeseen. Kuin punaisena hehkuva kukka olisi äitiä odottanut kevääseen? Eläessään äiti saattoi tieltä vinkata jonkun puolitutun katsomaan joko kauniisti kukkivaa koristeomenapuuta tai jaloruusuja. Syövästä ei koskaan tiedä, eikä toisen vaivoista. Valittajaa on vaikea kuunnella ja uskoa. Paitsi, ettei äiti ikinä valittanut, huokaili vain ja oli kiinnostunut kuinka toinen pärjää. Isän vaivoista tiesivät kaikki, eikä hän ujostellut niitä esittelemästä. Hän  tutkitutti itsensä läpikotaisin, mutta mitään vakavaa ei koskaan löytynyt. Hyvä niin. Äiti kärsi hiljaa. Isän kanssa hänellä ei ollut helppoa. Isä antoi äidin sairastaessa ymmärtää olevansa paras mahdollinen hoitaja. Hän sai siitä osakseen sääliä ja sympatiaa ihmisiltä, jotka eivät tieneet asioiden oikeaa laitaa. Äidin luokse oli vaikea päästä edes  näyttämään lapsia, joita äiti rakasti. Aivan kuin isä olisi pelännyt äidin kertovan jotakin salattua? Epätoivo ja tuska näkyi äidin silmistä isän ollessa paikalla.  Kaksi täysin erilaista ihmistä suljettuna samaan tilaan. Helppoa elämää ei ole olemassakaan. Isä kadehti hyväsydämistä äitiä, jonka ei tarvinnut tehdä rakastetuksi tulemisensa eteen mitään. Oliko siinä syy pahoinpitelyyn?

– Sinä et tiedä kuinka raskasta minun elämä on ollut, äiti ainoan kerran puuskahti keittiön pöydän ääressä, mutta ei jatkanut pidemmälle. Mikä äitiä painoi? Mietin silloin. Kuinka toisella lailla kotiväkivaltaan nykyisin suhtaudutaan! Äidin sukupolvi oli tottunut vaikenemaan, pitämään perheen koossa. 

Työkaveri kirjeessä:

” Tuttua oli sekin, että lähtiessämme uusi suosittelemasi kirja kainalossa saatoit huudahtaa jälkeemme: ” Ensi yönä, et sitten nuku! ”

– Älkää lapset pelätkö, ukonilma  ei koskaan nouse aurinkoa vasten! äiti lohdutti mökillä. Hän yritti keksiä sadepäiviksi leikkejä. Yksi oli sellainen: pullonkorkkeja heiteltiin sankoon tai arvuuteltiin merelle suuntaavia veneitä, kenen olivat: Wickström, Vire, Albin… Laskettiin sääskiä tai muuta kummallista. Joskus uimme vastapäiseen saareen ja etsimme mereltä tai joelta ajautunutta tavaraa. Rautakaloja oli helppo pyydystää, ne piiloutuivat lämpimissä lammikoissa varpaiden väliin. Poimimme mesimarjoja ja erikoisia rannan kukkia. Toisinaan saimme sinisellä pumpuliverkolla poukamasta hauen ja istuimmme illalla nuotiolla sitä nuotiolla paistamassa. Hyttyset tanssivat ylös alas. Rantasipi juoksi vesirajassa ja äänteli kuin toista kutsuen. Kalatiira tähyili korkealta, nokka alas painetuna tyyneen veteen renkaita tekeviä salakoita. Katselimme taas merelle isää odottaen. Mitä enemmän tähystimme horisonttiin, sitä enemmän kaislikot ja harmaat kivet näyttivät liikkuvan hitaasti kohti kuin isän hytällinen vene.

– Kyllä isä pian tulee kalasta, moottorin ääni taitaa jo kuulua niemen takaa? äiti lohdutti.

Mutta ei isä tullut ja kotona maissa  ukkonen nousi aurinkoa päin. Isä lähti päivällä naapurimökin veneellä rouvan kanssa, merta ja sen saaria näyttämään. Ukkosen raivotessa tervapahvin hajuisen seinän takana, äiti piti tulta yllä savuttavassa takassa ja lauloi hiljaa jotakin saksalaista schlageria: ” komm zu mir heut` Nacht ” Äidin lauluun nukahti helposti ja turvallisesti. Aamulla tuomenoksa löi alkovin ikkunaan, eikä heti tiennyt missä oli. Ankkurikettinki kolisi rannassa.

Juuri, kun äiti pääsi juhlittuna eläkkeelle, hän sairastui pian   ja suunnitellut ulkomaanmatkat jäivät tekemättä. Viimeisenä työpäivänä äiti kuskattiin hevosreellä kotiin. Olohuoneen iso pöytä täyttyi kukista ja korteista. Vieraita tuli talo täyteen. 

Lähtisivät jo. Suru jää, ja, kun pysähtyy, se ottaa kiinni. Saisi olla äidin kanssa kahden.

– On se kummallista mennä leikattavaksi, vaikka ei tunne edes itseään kovin sairaaksi, äiti ihmetteli vasta. Nopeasti syöpä levisi maksaan ja paksusuoleen, sitten kaikkialle elimistöön. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Kasvojen luut paljastuivat ihon alta kuin  virheet, joita oli yrittänyt elämän aikana peittää. Kuolema jaksaa odottaa. Siellä se on.

– Kun olisi päässyt vielä Rhodokselle, äiti murehti. Siellä hän ehti kerran käydä marttojen mukana. Olohuoneen takan päällä on sieltä tuotuja valkoisia pieniä patsaita, Afrodite, Sokrates ja Herakles. Takan päällä oli kaikki mitä ihminen selviytyäkseen tarvitsi, rakkautta, älyä ja voimaa. Patsaiden takana nököttää lapsena äidille joululahjaksi ostamani lasikupuinen, messinkinen öljylamppu, joka osuuskaupan ikkunassa näytti niin kauniilta. Kuinka ihmeellisesti valo kimalteli lampun vihertävässä lasissa. Pakettia avatessaan äiti puuskahti:

– Tämä on varmasti isän siskoilta. Pitää kysyä kaupasta voiko tämän sen vaihtaa. Näkyy ostetun marketista. Mistä noin ruman keksivätkin…

 Innolla äidin ilmeitä seuranneena rupesin itkemään. Luulin hankkineeni säästämilläni rahoilla äidille jotain äärimmäisen arvokasta ja kaunista. Sisko supatti  äidin korvaan, joka kääntyi minuun päin:

– Voi lapsikulta, sinultako se oli. Onhan se kaunis kultapieni, tule syliin!

Aina lamppua katsoessaan,  muistin häpeän ja epäonnistumisen, äidin joutumisen noloon tilanteeseen. Piiskaaminenkin olisi ollut helpompaa. Olin vihainen siskolleni. 

– Se on kuulkaa vakava nyt erittäin vakava tilanne ja saatte varautua pahimpaan. Yritimme tietenkin leikata kaiken syöpäkasvaimen pois, mutta suoli oli niin sädehoidon haurastuttama, että työ oli erittäin, erittäin hankalaa. Emme voi tehdä enempää. Hän tuskin selviää enää täältä kotiin…

Ei tuo ole äiti. Katson kuinka letkuja menee sängyssä makaavaan pöhöttyneeseen  ihmiseen joka puolelta. Olo on epätodellinen. Surukin on kadonnut jonnekin, miten voi surra, kun ei usko, että sängyssä on äiti, jonka kanssa vasta naurettiin ja suunniteltiin asioita. Äiti aina kannusti ja uskoi minun saavuttavan jotakin suurta elämässä.  Jälkeenpäin tunsin pettäneeni äidin ja koko suvunkin odotukset, jos niitä nyt yleensä todella oli. Omia kuvitelmia. Olisinko voinut tehdä jotain? Minne katosivat suuret saavutukset? Elämä? Miksi isä löi ja nöyryytti äitiä? Miksi ihmiset olivat pahoja toisilleen? Mietin lapsena. Kuinka vähän läheisistään loppujen lopuksi tietää?

Harmaahiuksinen kirurgi vei koko perheen pieneen huoneeseen ja oli myötätuntoinen. Mitään toivoa hän ei  antanut.

– Ei hän täältä enää kotiin pääse…

Laitoin kotona rukouspyynnön äidin puolesta jonnekin esirukouspiiriin Helsinkiin.

Äiti toipui kaikkien ihmeeksi sairaalassa ja pääsi vielä jouluksi kotiin tunnollisena tekemään keskeneräiset asiansa ja kuoli vasta keväällä 19.3.1991. Talviverhot hän tapansa mukaan vaihtoi kesäisiin ja siihen ne jäivät vuosiksi roikkumaan. Kirjapino nökötti yöpöydällä.

– Vie mennessäs ja tuo tullessas, äiti tapasi sanoa. 

Näen  ikkunasta papin ja lääkärin saapuvan yhtäaikaa. En halua nähdä ketään. Miksi katsoa kunka tuttu hautausurakoitsija laittaa äidin arkkuun ja vie pois. Tuntuu kamalalta ajatella äiti kirkon viereen ruumishuoneelle ja  kulkea siitä joka päivä ohi hautajaisiin asti. Kukaan ei enää satuta. Kuolevatko kiltit ihmiset ensin? Pääsevätkö vihaiset koirat taivaaseen? Minne kaikki menevät?

Istun kotitalon pihakeinuun tupakalle ja ihmettelen kuinka nopeasti äidin kanssa yhdessä istutetut valamonruusut kasvoivat pihatien molemmin puolin kaksimetrisiksi pensaiksi, kuin portiksi toiseen maailmaan. Kun ne taas kukkivat, äiti ei ole katsomassa, ehkä portin toiselta puolelta?

Unessa äiti tulee kesämökillä  hymyillen ulkoa ja sanoo:

 – Tulkaa lapset, nyt on aivan ihana ilma, pääsette jo  aamusta uimaan. Ilma aivan väreilee helteestä. Iso haukikin polskahti juuri tuolla poukamassa.

Sanon unessa äidille, etten enää osaa itkeä, koska olen jo aikuinen:

– Muutu takaisin pikkupojaksi ja tule syliini, itke siinä kaikessa rauhassa surusi pois. Loppuuko itku koskaan?

Mutta me tapaamme Aune Annikki Laitinen, (os. Kujasalo, suom. Gutzen) s. 13.1926-19.3.1991.

Työkaverit:

”  Ymmärrät kai huolemme: entäs nyt? Jäämme kaipaamaan niitä aikoja, kun Aune oli vielä kirjastossa ja pohdimme olitko lajisi viimeinen? ”